Title: Calvinin aikoina
Author: Alcock, D.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Calvinin aikoina" ***


CALVININ AIKOINA

Kirj.

D. Alcock


Englannin kielestä suomensi

O. Astala



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1906.



SISÄLLYS:

      I. St. Clairen nunnat.
     II. Ami Berthelierin historia.
    III. Suuri valkea valtaistuin.
     IV. Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.
      V. Caulaincourtin kaksi ystävää.
     VI. Muuan Norbert de Caulaincourtin ystävä.
    VII. Sisar Claudine.
   VIII. Uusi Geneve.
     IX. Onnettomuus ja vetoomus.
      X. Valon välkähdys.
     XI. Onko missään apua.
    XII. Lusikka-ritari.
   XIII. Geneveläinen morsian.
    XIV. Odottamaton kohtaus.
     XV. Muuan Savoijalainen maja.
    XVI. Ami Berthelier löytää ystävän.
   XVII. Suuren neuvoston edessä.
  XVIII. Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
    XIX. Kuuluisa Ami Berthelier.
     XX. Jälleen lusikan ritari.
    XXI. Luopuminen.
   XXII. Pelätty keskustelu.
  XXIII. Norbertin lähetys.
   XXIV. Lyon.
    XXV. Vankilassa.
   XXVI. Tuomiokirkossa.
  XXVII. Synkkiä pilviä.
 XXVIII. Vanhat asiat haihtuvat.
   XXIX. Kantaen vuosien taakkaa.
    XXX. "Mene rauhaan".
   XXXI. Calvinin kuolema.
  XXXII. Loppu.



I LUKU.

St. Clairen nunnat.


Oli aivan aikaista, ennen kello viittä, pimeänä, pilvisenä elokuun
aamuna vanhassa Geneven kaupungissa enemmän kuin kolme ja puoli
sataa vuotta takaperin. Mutta jo oli kokoontunut tungos komean
porttikäytävän luo, joka johti St. Clairen nunnaluostariin. Siinä
oli muutamia hyvinvoipia kansalaisia verkaviitoissa, tai ainakin
hyvissä villaisissa. Nämä antoivat toisillekin hyvin kaivatun,
kunnioitettavamman ulkonäön. Väki oli enimmäkseen alimaisesta
kansanluokasta, raakoja miehiä ja joutilaita katupoikia, jotka
ilvehtivät, huutelivat ja laskettelivat sukkeluuksia toisilleen ja
sivukulkijoille omalla tavallaan. Mutta heidän huonosointuisten
ja usein tarkotuksettomien huutojensa joukosta kohosi aina yksi
korkeammalle muita: "Messut pois!"

"Ole hiljaa, suulas nulikka!" sanoi eräs pinkkatakkinen mies ja antoi
huutajalle kajahtavan korvapuustin. "Tiedäthän ainakin että tämä:
'Messut pois!' merkitsee: 'Koulut sijaan!' Ja älköön vaan mestarisi
piloille hellitelkö sinua vitsan säästämisellä!"

"Ota tämä iskustasi!" vastusti poika lyöden pois hyökkääjän hatun ja
viskaten sen ojaan.

"Pyydän, lopettakaa!" huusi kolmas puhuja. "Katsotaanpas somia naisten
kasvoja, kun he kulkevat ohitse. Neuvosto on kohdellut heitä paremmin
kuin he ansaitsevat. Se on antanut heille kohteliaan luvan mennä minne
vaan haluavat ja suojatut vaunut turvaksi."

"Vieläpä suojatut vaunut! Kylpy järvessä olisi heille paremmin
tarpeen", sanoi eräs. "Me olemme onnellisesti päässeet heistä ja heidän
ruttoisesta parvestaan. Hyi kirous!"

Pinkkatakin kantaja kääntyi suuttuneena häneen. "Mitä ovat St. Clairen
nunnat tehneet sinulle tai omaisillesi, että sinun pitää kiroaman
heitä? Katso itseäsi, väärä-oppinen! Kirouksia tulee omaan kotiisi,
niinkuin kanoja, orren täydeltä."

"Hush! Olkaa meluamatta", puhui käskevä ääni, samalla kun kansa teki
tietä kaupungin edus- eli valtuusmiehelle. "Väistykää, väistykää!
Naiset tulevat heti. Kunniamme tähden, Geneven lapset, elkäämme antako
heidän kuulla huonoa sanaa meidän joukostamme."

Edusmiehen varma ääni sai väen kuuliaisuuteen, ja rahvas seisoi
hetkisen hiljaa katsellen suureen porttiin, joka niin kauvan oli ollut
suljettu ulkomaailmalle. He tiesivät mitä sen ulkopuolella oli. Mutta
mitä se oli kätkenyt sisäänsä noina kaikkina vuosina?

Heidän katsellessansa portti tärähteli, liikkui ikäänkuin sitä
avattaisiin sisäpuolelta. Kahdesti, kolmasti se näytti olevan
aukeamaisillaan, mutta kumminkin sen salvat seisoivat. Kentiesi vanhan
portinvartijan kädet, koettaessaan avata sitä, vapisivat liian paljo
toimessaan. Ja todellakin oli surullista. St. Clairen nunnat aikoivat
jättää ainaiseksi nunnakuntansa ikivanhan talon -- muutamat heistä
ainoan kodin, minkä he koskaan olivat tunteneet. Geneve oli ottanut
vastaan uskonpuhdistuksen ja kirkolliset huoneet piti muutettaman
kouluiksi tai sairaaloiksi. Niiden asukkailla kumminkin oli vapaus joko
jäädä kaupunkiin tai jättää se, niinkuin halutti. St. Clairen nunnat
pitivät parempana lähteä pois. He aikoivat mennä nunnakuntansa toiseen
asuntoon Annecy'yn.

Joukon odottaessa tunkeutui valkotukkainen, voimattoman näköinen mies
esiin. Hän oli hyvin rampa ja nojasi raskaasti sauvaan. Hänen pitkä,
kulunut takkinsa riippui väljänä riutuneen ruumiin ympärillä. Kasvonsa
olivat kuluneet ja hänen poskensa kuopallaan, mutta silmänsä olivat
kirkkaat ja terävät, palaen hartaasta odotuksesta. Kansa väistyi
kunnioittavasti hänen tieltään ja virallinen henkilö tarjosi hänelle
seisomapaikan vierellään. Hänen vielä jupistessaan kiitossanoja alkoi
yleinen liike. Kaikkien silmät kääntyivät suureen porttiin, kun se
viimeinkin lensi aivan auki.

Kaksittain, surullisessa äänettömyydessä, pitäen toisiaan kädestä
tulivat mustapukuiset, tiheähuntuiset nunnat esille. Alakuloisen
kulkueen edessä käveli iäkäs naisjohtaja kumaraisena ja vapisevana, pää
alas painuneena. Hänen horjuvaa käyntiään tuki alijohtajan voimakkaampi
käsivarsi. Suorana ja vakaana astui tämä kookas ja arvokas henkilö
pitäen koholla ristiinnaulitun kuvaa ja messuten varmalla äänellä Ave
Mariaa. Hän tiesi että rukous taivaan kuningattarelle oli pilkkaa hänen
kuulijoilleen. Sitä pahempi heille!

Sydämeen tunkeva huuto katkasi messun. "Claudine! Claudine! Sisareni!"

Valkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa.
Nunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän
nyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat
sievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet
kauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä
ilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä
kohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan
jälkeen. "Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!" hän
alkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla
kuiskeella.

Claudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. "Ei, ei", sopersi
hän. "Oi ei, minä olen Kristuksen morsian."

Mutta mies ei hellittänyt. "Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt
minua", hän pyyteli. "Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä,
vanhoina aikoina. Etkös muista?"

Silloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo
koitti hänen tumman sinisissä silmissään. "Niin, minä muistan", hän
sanoi uneksien. "Vanhat ajat! -- Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet.
-- Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!"

Ami piti yhä kiinni. "Claudine", hän anoi, "katsoppas minua vielä
kerran."

Claudine katsoi jälleen. "Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras
mies", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella
äänellä lisäsi: "Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien.
Minun täytyy mennä."

"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä,
kun olin isä ja äiti sekä sinulle -- --"

Tässä alijohtaja kääntyi ja puhui. "Mitä tämä sopimaton sekaantuminen
merkitsee?" hän kysyi ankarasti. "Eikö ollut sovittu että saisimme
mennä ilman nöyryytystä tai estettä? Tämäkö on teidän väärä-oppista
lupauksen pitämistä? Mies, väisty! Elä koske pyhään sisareen,
Kristuksen morsiameen!" Sitten hän sanoi vastaansanomattomalla,
käskevällä äänellä: "Sisar Agatha, tule pois!"

Murtuneen miehen hento vartalo näytti kasvavan ja hän puhui melkein
majesteetillisesti: "Hän, jota kutsutte Sisar Agathaksi, on sisareni
Claudine Berthelier. Hän lähtee kanssani kotiin."

"Hän ei saa! Sisar Agatha, muista itseäsi ja valaasi! Pitäkää huoli,
valtuusmies, täyttäkää lupauksenne ja pyytäkää heitä antamaan tietä."

Virkamies selvitti ääntään ja näytti epäilevän. "Jos nainen tahtoo --"
hän alkoi.

"Hän on pitävä valansa. Tule, sisar!"

Claudinen hämmentyneet silmät kääntyivät säälittävästi yhdestä toiseen.
Hän vaihteli väriä, hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta hän ei
liikkunut eikä tehnyt elettäkään pudistaakseen pois veljensä kättä.

Lopulta sitten johtaja välitti. "Antakaa sisar Agathan valita", hän
sanoi heikolla, vanhuudesta vapisevalla äänellä. "Sisar, mitäs sinä
itse tahdot?"

"Niin, valitse", sanoi alijohtaja ankarasti. "Tule kanssamme ja pidä
lupauksesi, tai mene takaisin maailmaan, josta olet luopunut, ja kadota
sielusi iäksi!"

"Jollei Jumala anna sinulle katumusta", sanoi johtaja. "Mutta valitse,
sisar Agatha, sillä meidän pitää mennä."

Claudine vapisi kovin. Virran tavoin riensivät nuoruuden päivät
takaisin hänen luoksensa. Mutta toisella puolen oli elämän tottumus,
oli hänen valansa ja oli vielä se, jota hän piti velvollisuutenaan
Jumalaa kohtaan. Hänellä ei ollut voimaa päättää.

Amin vahva tahto ratkaisi hänen puolestaan. Hän tarttui Claudinen
käsivarteen ja veti hienolla väkivallalla hänet pois. Oli jo aika: he
olivat jo liian kauvan sulkeneet tien. Johtaja pois kääntyessään sanoi
surumielin jäähyväisensä, alijohtaja taas ankaralla äänellä lausui:
"Jumala antakoon sinulle anteeksi." Oikeastaan hänen ajatuksensa
kumminkin oli: "En usko, että Hän sitä koskaan tekee."

Ami johdatti sisarensa kansan läpi, joka seisoi melkein ääneti ja
kunnioittaen, lukuunottamatta muutamia häpeemättömiä katupoikia
kokkapuheineen luopuvalle nunnalle. Heidän saavuttuaan rauhalliselle
kadulle, hän sanoi: "Meillä on jonkinverran käveltävänä, sillä minä
asun sillan takana Rue Cornavi'n varrella. Majapaikkani on köyhä, mutta
mukava. Olen valmistuttanut huoneen sinulle. Tiesin että tulet
kanssani."

Claudine oli kävellyt hänen rinnallaan koneellisesti, hämmentyneenä.
Tai paremmin, niinkuin se joka yht'äkkiä on muutettu toiseen maailmaan.
Kadut, talot, ohikulkijat -- kaikki olivat ihmeitä. Häntä ivaavat pojat
olivat sekä ihme että kauhistus. Maakin hänen jalkainsa alla tuntui
lisäävän hänen epävarmuuttansa, johon kummallisesti sekaantui tieto
väärinteosta. Hän oli siellä missä hänellä ei ollut oikeutta olla ja
missä ei ollut hänen paikkansa. Oli paljo taloja, paljo väkeä, useita
kasvoja ja kaikki hänelle tuntemattomia.

Mutta kuultuaan veljensä puhuvan hän koetti jännittää itseään. Hänen
hämmentyneessä ajatuksessaan alkoivat hienon syntyperän ja veren
vaistot päästä voitolle. Hän teki kohteliaan yrityksen vastata, vaikka
tuskin ymmärsi Amin puhetta. "Asutko siis yksin?" sai hän lausutuksi.

"Margareta on aina mukana."

Claudinen kauniit, hämmästyneet kasvot saivat puhtaan mieltymyksen
hohteen. "Vanha rakas vaalija!" sanoi hän. "Mutta ei -- se ei voi olla.
Hän olisi jo sadan vuoden vanha."

Epäselvä hymy kierteli Berthelier'in lujilla, selväpiirteisillä
huulilla. "Hän on juuri kuudenkymmenenkolmen vanha", hän sanoi. "On
vasta kuusitoista vuotta siitä kun erosimme, eikä hän silloin ollut
vanha muista kuin minusta ja sinusta."

"Kuusitoistako vuotta? Ei se minusta tuntunut niin pitkältä.
Uskonnonharjoituksissa ovat tunnit pitkiä, mutta vuodet lyhyitä."

"Minusta se tuntui paljoa pitemmältä. Paitsi Margaretaa on luonani
vielä lapsi."

"Mikä lapsi?" lausui Claudine hieman kummastuneella äänellä.

"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan
hyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti
olet kuullut siitä?"

Claudine pudisti päätään.

"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta
ja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty.
Me annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja
vaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen
lapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja -- mitäpäs siinä
oli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille."

"Olisittehan voineet tuoda hänet luostariin."

Berthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen:
"Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja --
minä tarvitsen sinua."

"Häntäkö varten?" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota
ei itsekään ymmärtänyt.

"Enemmän itseäni varten."

Äänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen
palaavan, kääntyi kysymään: "Veli, mikä on tehnyt sinut niin
valkotukkaiseksi ja rammaksi?"

"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta
mitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta
taistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä
edes meidän menettelytapamme."

"En ymmärrä", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Mutta
toivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi
toisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu."

Epäselvä hymy palasi jälleen. "En usko samoin kuin sinä", sanoi Ami.
"Mutta voit lohduttaa itseäsi, sillä en minä usko Villiam Farrel'in enkä
Johan Calvinin oppejakaan. Ja ehkäpä en pidä näitä herrasmiehiä pappeja
parempana. Kumminkin he ovat meidän puolestamme tehneet meidän työmme."

"En ymmärrä", sanoi Claudine jälleen, tällä kertaa melkein säälien.

"Yksi niistä monista asioista, joiden tähden tahdon sinua, sisareni",
lisäsi Ami ystävällisesti, "on että opetat pienelle Gabriellelle hänen
rukouksensa, sillä Margareta vanhoillaan kallistuu suuresti uuteen
oppiin. Minä taasen pidän vanhaa -- vaikkakaan en niin hyvänä vahvoille
miehille -- soveliaampana pienille tytöille. Mutta viimeinkin olemme
perillä."

"Onko se tämä talo, jossa on kirjansitojan kilpi?"

"Ei -- seuraava. Mutta risti silmäsi Claudine, kun menet sivu, sillä
siihen on juuri tullut asumaan isä Calvinin oma veli, joka sitoo
kirjoja hänelle."

Kun Berthelier lähestyi omaa oveaan, juoksi ulos pieni, kaunis,
tummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö ja heittäytyi ihastuttavalla,
ylenmääräisellä tervetuliaisella hänen syliinsä.

"Varovasti, varovasti!" sanoi Ami. "Varo sauvaani ja rampaa jalkaani.
Gabrielle, tämä on minun rakas sisareni ja sinun hyvä tätisi Claudine,
joka tulee elämään kanssamme ja pitämään huolta sinusta ja minusta.
Mene hänen luoksensa, suutele hänen kättänsä ja pyydä häntä rakastamaan
sinua."

Lapsi peräytyi pahantuulen näköisenä. "En pidä hänen vaatteistaan", hän
sanoi, "enkä tahdo kenenkään muun rakkautta kuin teidän ja Margaretan."

Berthelier katsoi sisareensa. "Näet jo että sinua tarvitaan täällä",
hän sanoi. "Emme osaa Margareta enkä minä tehdä muuta lapsen kanssa
kuin rakastaa sitä. Mutta tule sisään, sisareni. Tervetuloa kotiini,
tai pikemmin omaasi."



II LUKU.

Ami Berthelier'in historia.


    "Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä
    poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta."

Kun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen,
oli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan
kaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama.
Sillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan
ruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat
sortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja
kaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:

"Miksi kannamme sitä kauemmin?" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään
tämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa
olivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä
oli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat
matkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika -- ja se oli
Renessansin aika -- voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä,
niinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli
täynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden
ja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja
tuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja
maan päällä.

Kumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat
nuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan
Geneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt
omaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin
liikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori
Berthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui
rakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen
kirjastoja ja sen "ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia". Mutta
vielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän
oli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän
oli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä
kunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä.
Uskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami
Berthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä
ligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin
ystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi
huomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen
parhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin
kuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa
Chillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven
patrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert
Berthelier.

Tämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän
laski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset
iloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti
koko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden
rakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään
iloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten
alttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle
hän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.

Hänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa
ainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman
kautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi
henkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti
järven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin
ylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli
jo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan
kymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että
vielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande
Lévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.

Kaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen,
jonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan
kannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden,
avulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi
hirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset
ja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden
johtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat
lannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn
tavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin
vankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan
stanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat
osansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.

Heillä ei ollut runoilijaa; -- he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami
Berthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu
suuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi.
Kun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan
ystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi,
käytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä
eikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen
oppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa,
muuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä
kaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet
sekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään.
Hänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä
oli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän
tarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä
tulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija,
joka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa
hoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät
olivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta
talosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi.
Hänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen
nunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.

Ami palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli
jätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu
katkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti
kuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että
kukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier
kaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan,
on meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen
tuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan
kun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan
välinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin.
Sinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä
palattua hän oli piintynyt uskomaton "ilman toivoa ja ilman Jumalaa
maailmassa".

Kalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli
vallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen
vapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet
sellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.

Suuri "toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen" [silloin Geneve vannoi
pitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet
kylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa
kirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat
oikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen
totuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä
evankeliumissaan, -- mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut.
Koko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä
tarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.

Hän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta
ei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä
loimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.

Philibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen
jäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan,
tulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen
turhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen
liikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä
vähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä
kuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei
hänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi
heidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta
puhetapaansa ja käytöstänsä.

Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi
sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat
sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan.
Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti
kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven
kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse
ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta
voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt
puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset
hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja
paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti
hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään
asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa
asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen,
jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja
hävitettäessä.

Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven
kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja
muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa
terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän
omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja
sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin
lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti
ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi,
jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta
huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja
pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa
pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin
kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut
hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.

Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta,
vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton
hoitaa ja ohjata, -- vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti.
Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen.
Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan
toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento
sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden
oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti
hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle
miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen
huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki
kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden
tasalle istuessaan hänen polvellansa.

Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin
imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan
koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran
kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen
Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa,
mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä.
Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta
jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä
syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus,
jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena
oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta
ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton.
Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan,
lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta
sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.

Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen
esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin
portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana
tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen
herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen.
Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa
kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.

Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä
voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei
hän siis koettaisi tehdä sitä?

Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen
nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä.
Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän
kiusauksessa epäillä.

Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna
ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun.
Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen,
aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.

Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin
veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin
kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet
rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän
puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni,
regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen,
pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat
voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että
niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli.
Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli
sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut
aivan hulluksi!

Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä
tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen
pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin
teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän
kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja
Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta,
joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni
Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan
täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine
ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään
luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.

Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen
repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle
hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen
lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan
vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa
asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.

"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden
pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."

Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois
kutsumaan Margaretaa.

Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi
nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin,
jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja
odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana
oli juuri silloin torilla.

"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle,
minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen
kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi
sinulle tänä aamuna."

Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen
käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan
taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine
työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti
tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja
kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti
minulle."

Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli
tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan
toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia
ja kaikenlaista tavaraa.

"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden
tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."

"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella
pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo
enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen
pukuja."

"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä
kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa.
Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät
sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen
herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä
kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."

"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine,
valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia
viittauksia.

"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame
de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle
pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on
pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi
leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä
ilman katumusmahdollisuutta'."

Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai
rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi
protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena.
Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin
messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti
hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen
veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään
oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä
opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se
oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa
estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin
kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen
mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli
hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei
mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen
tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin
vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että
sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta
tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi
kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään,
kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa
nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan
ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.

Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei
tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua
häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä,
ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen
sydämmessään ilman kilpailijaa.

Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa
sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että
nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.

Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti
nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä
purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa,
hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio
oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista
opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt,
että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja
yksinkertainen käsite "valittu" -- Jumalan hyväksymä -- on kangistunut
opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty
täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja
tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan
valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman
nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään
koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti
harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen
vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen
kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella
rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen
joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle;
ja Geneve kuuli sen ja totteli.

Pieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja
samoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa
ottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän,
koska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden
puolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia.
Kumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin
havaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan,
että lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen
erittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä
voimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli
pelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista.
Heidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion
uskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen,
joka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle
suunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti
ihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa
ahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi
ruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat
riippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien
hyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja
loisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan
voinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi
sen itsekkäisyydestä.

Mutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä,
se oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään
olevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi
vapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja
väärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen
Geneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin
vielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka
jäsenet historiassa tunnetaan _libertinien_ nimellä.

Mutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen
kun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in
huoneen jäseniksi.



III LUKU.

"Suuri valkea valtaistuin."


    "Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa,
    Voi olla yhtä uskollinen kaikessa."

                                          Sewell.

Vuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta
paljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen
nunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään
maito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan
aikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä
kävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi,
joilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu
mies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias,
mutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä
kaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta
huoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja
polvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.

"Kiitos Jumalan!" hän sanoi innokkaasti. "Tämä on Hänen vapaa
kaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!" Kyyneleitä oli hänen
voimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.

"Isä!" huusi poika. "Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin,
suuri, valkea istuin!"

Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä
puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan
valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden
tavalla.

Germain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.

"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori", hän vastasi välinpitämättömästi.

Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon
ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen
hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus
Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti
vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät
ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.

Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet
hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."

"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta
kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.

"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta
menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.

"Menemmekö ravintolaan?" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.

Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan
tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.

Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen
mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen
kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten,
kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.

Muukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, --
vaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä
vaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. "Arvelen, herrat, että
olette muukalaisia täällä?"

"Niin olemme, herra. Tulemme Ranskasta pakolaisina evankeliumin tähden."

"Miten on matkanne onnistunut?"

"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien
majoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä
rahaa ja muutamia jalokiviä; -- ainoastaan sen verran kuin voin
piilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä
rosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime
yönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä.
Tänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja
tulimme sisään heidän kanssaan."

"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja
esittävät asiansa valtuusmiehille."

"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän
kaupungintalon."

"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun
jumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa
ensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto."

"Mutta te olitte poismenossa. Minä tulen häiritsemään teitä."

"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on
kyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään."

He olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat
yksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen
vivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine
Berthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.

Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos
kiiruhtamaan aamiaista.

Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää
ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha
palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen,
leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria.
Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita
ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.

"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli
sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava
tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin
yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa
eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat
kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi
vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman
tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.

Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän,
molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle
toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta
heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala
ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille
vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.

"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas
on antanut uuden vainoomiskäskyn?"

"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä
vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta
kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja,
jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran
ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa,
jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki
ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa
ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja
ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa
naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta
kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka
ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä
palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset?
Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla
aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten
vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö
olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi
kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä
äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa
ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.

Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin
lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot
soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"

Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin
Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.
"Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.

"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi
ja jatkoi keskusteluaan.

Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine
Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa
jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka
nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n
kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai
verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston
jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa
ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat
yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä
kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää
tietä.

"Herra Berthelier", kysyi ranskalainen äkkiä, "mitä tointa täällä
voivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?"

"Se riippuu asianhaaroista, herrani. Te olette Ranskan säätyläisiä?"

Caulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: "Enkös sinä
arvannut!"

"Mieluummin", sanoi Caulaincourt, "tahtoisin olla kunniallinen
silkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi
taakkana muukalaisille."

"Täällä ette tapaa muukalaisia, sillä Genevessä jokainen protestantti
on veli."

"Kumminkaan ei kukaan ihminen tahdo riippua avuttomana veljensä
niskoilla. On kirjoitettu: 'kantakaa toinen toisenne kuormaa', mutta
myös samassa paikassa: 'jokainen kantakoon omaa taakkaansa.' Mitenkäs
minä voin kantaa omaani ja pojan?"

"Pojasta ei ole vaikeuksia. Kun neuvosmiehet ovat nähneet teidät ja
kuulleet kertomuksenne, niin joku kansalainen ottaa teidät taloonsa.
Sitten saa poikanne mennä kouluun. Ja te --." Hän vaikeni.

"Ja minä?"

"Voitte tehdä mitä tahdotte, kun vain mukaudutte lakeihimme, jotka,
sen myönnän, ovat jotenkin ankarat. Ettehän kaiketi, tahtone pelata
uhkapeliä, tai tanssia, tai laulaa rivoja lauluja sunnuntai-päivinä?"

"No eihän toki", Caulaincourt vastasi hymyillen. "Se kumminkin, mitä
tahdon tehdä, olisi maanmiehieni mielestä häpeällisempää kuin tuo
kaikki yhteensä. Tahtoisin näet halulla oppia ja harjottaa vaikka mitä
kunniallista ammattia, joka vapauttaisi minut lisäämästä jalomielisten
isäntiemme ennestään jo niin suurta taakkaa."

"Mutta tämä olisi raskasta teille. Säätyläismies --."

"Ei saisi olla kerjäläinen, eikä varas." Äänettömyyden jälkeen hän
lisäsi: "Vaeltaissani ajattelin kirjapainoa. Se näyttää vähemmän kuin
muut ammatit vaativan ruumiillista työtä, johon minä olen tottumaton.
Sitäpaitsi olen aina rakastanut kirjoja."

"Niin paljo", sanoi Berthelier, "olen jo arvannut." Hän ei ollut
vielä kauan puhunut vieraansa kanssa, kun jo huomasi hänet älykkääksi
ja oppineeksi mieheksi. "Ajattelenpa vielä että kätenne hyvin ovat
tottuneet säveltäjän puikkoon, tahi ellen erehdy, pitelemään miekkaa."

"Olen palvellut kuningasta ja useammassa kuin yhdessä valtakunnassa",
sanoi Caulaincourt vaatimattomasti. "Mutta sen jälkeen kuin minä
Kristuksen kunnioitetun martyyrin neuvosmies Du Bourg'in kautta tulin
tuntemaan Hänen totuutensa olen elänyt syrjässä tiluksillani, joiden
nimi on Gourgolles, Dauphinessa, kuten jo kerroin teille, vai miten?"

"Arvelen ett'ette sielläkään enää löytäneet turvaa?"

Caulaincourt myönti. "Minulle tuli kalliiksi lähteä", hän lisäsi
surullisesti. "Paljo sellaista joka on hyvin rakasta minulle jäi
jälkeen. Kaksi pientä tyttöä ja kaksi poikaa, toinen niistä lapsi,
oli heitä. Jumalan kiitos, minä suutelin heitä heidän nukkuessaan; ja
samoin äitiä, rakkainta kaikista. Mutta hän tiesi aikeeni ja antoi
minulle anteeksi."

"Senkö että otitte hänen poikansa?"

"Hän ei ole Norbertin äiti, vaikkakin rakasti häntä kuten omaa lastaan.
En ollut herkkä uskomaan vaaraa ja kammoksuin uhrauksia. Toivoin
että ajat muuttuisivat ja toivoin myös että voisin opettaa vaimoni
ja lapseni uskomaan pelastus-oppiin. Mutta naisten sydän pitää kiini
vanhasta ennestään tunnetusta."

"No siitä", sanoi Berthelier, "minullakin on kokemus. Sisareni, joka
kerran oli nunnana St. Clairessa, pysyy tässäkin uskonnon turvapaikassa
sydämestään katolilaisena."

"Ja lapseni"; jatkoi Caulaincourt, "lapset eivät piittaa muusta kuin
leikistä ja huvituksesta."

"Täällä ei ole niin", sanoi Berthelier hymyillen. "Täällä aivan lapset
hehkuvat päästä lähetyssaarnaajina Ranskaan, Italiaan tai Alankomaihin,
voittaakseen marttyyrikruunun."

"Silloin pelkään ettei Norbert taida löytää täällä tovereita,
joista hän pitäisi. Hän on hyvin kummallinen poika, tavallaan hyvin
lapsellinen, kumminkin ajottain odottamattoman miehistynyt. Minua
suretti, että poika, joka oli minun kaikkeni, näytti kaikkein
vähimmän taipuvalta yhtymään minun aatteisiini. Hän piti parempana
leikkiä äitipuolensa naisritarina tai ottaa osaa pienten sisariensa
leikkeihin, kuin hoitaa lukujaan tai kuunnella Jumalan sanaa. Ja
kumminkin tuo lapsi, sillä muuta hän ei ole, kiiruhti lähikaupungin
naamiohuvista aivan yksin kotiin ja tuli etsimään minua kirjastostani.
Olin tyytymätön häneen, sillä hän oli äitipuolensa kanssa mennyt sinne
vastoin minun tahtoani. Mutta kun minä kuulin hänen kertomuksensa, näin
siinäkin Jumalan johtavan käden. Norbert oli kuullut majurin, jonka
talossa huvit pidettiin, ja kuninkaan kyrassierikapteenin kuiskailevan
aikovansa seuraavana päivänä vangita harhaoppisen Gourgolles'in herran.
Hän tuli varottamaan minua. Sitten tuo kunnon poika minun pyynnöstäni
kiiruhti takaisin yksinään pimeässä kaksi peninkulmaa kaupunkiin
saattaakseen vaimoani, Silläaikaa kun minä tein niitä vähiä varusteita,
joita ennätin. Kiitos Norbertin nopeuden, ennätti vaimoni ajoissa
saamaan ohjeeni lapsista ja tiluksista. Kuten sanoin, vaimoni antoi
minulle anteeksi. Me erosimme sovinnossa. Minun tunteeni ajoittain
olivat ihan tylsistyneet. Sydämeni näytti olevan kuollut kuin
kivi. Mutta silloin tunsin iskun ja voimakkaan, kun antaessani
Norbertillekin jäähyväissuudelmaa, hän ei näyttänyt olevan kovinkaan
surullinen erostamme.

"Siten aloin yksinäisen kulkuni vuorenrinnettä alaspäin. Kuljin jurosti
mieli raskaana, kun kuulin nopeita askeleita takanani. 'Olen petetty'
arvelin; enkä suuresti välittänytkään, sillä miksikäs eläisin.
Käännyin. Oli iltahämärä, mutta voin erottaa pojan, joka huohottaen
juoksi jälessäni. Seuraavassa silmänräpäyksessä Norbertin käsi tarttui
vaippaani, ja hänen äänensä kaikui korvassani."

"Isä, odottakaa minua!"

"Sinäkö?" sanoin.

"Miksi sanoitte minulle hyvästi, kun tiesitte --."

"Tiesin mitä?" sanoin.

"Tiesitte, että minä olin teidän." Niin pian kuin ennätti, hän lisäsi:
"olen oppinut yhden värssyn bibliastanne: 'Sinun kansasi on minun
kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.'"

"Herra Berthelier, siitä mitä silloin tein minua nyt hävettää kertoa.
Erotessa en itkenyt, mutta silloin puhkesivat syvyydet."

"Ymmärrän", sanoi Berthelier. "Jos minä ollessani vankilassa olisin
vaan voinut itkeä, en olisi kadottanut uskoani Jumalaan ja ihmisiin."

"Ah, tekin olette kärsinyt?" sanoi ranskalainen osanotolla.

"Ei kuten te. Jatkakaa, pyydän."

"Olisi väsyttävää kertoa teille matkoistamme, vaaroistamme ja
paostamme. Ja enpä suuresti välitäkään muistella jälleen noita
kärsimyksen ja vaaran päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi. Jumalan
armosta olemme täällä aivan onnellisesti. Pojan tähden etenkin olen
iloinen."

"Teillä on niin hyvä turvapaikka", sanoi Berthelier, "kuin Geneven
vallit ja sen kansalaisten sydämet ja kädet suinkin voivat tarjota.
Jospa vain", hän lisäsi, "Geneve olisi sisällisesti yksimielinen."

Caulaincourt näytti hämmästyneeltä. "Onko siis erimielisyyksiä
joukossanne?" hän kysyi.

"Täällä on niitä. Minä olen elämäni onnen kanssa väärällä puolella, tai
paremmin olen aivan kokonaan ulkopuolella."

"Te puhutte arvoituksia, herrani."

"Tiesittekö, että ennenkun uusi uskontonne saapui meille, meidän
geneveläisten täytyi taistella ankarasti vanhojen oikeuksiemme
puolesta?"

"Miksi sanotte _uskontonne_, ikäänkuin se ei olisi myöskin teidän? Ette
varmaankaan ole katolilainen."

"Olen hugenotti."

"Siis -- veli."

"En teidän ajatuksenne mukaan. Meillä ennen hugenotti merkitsi
henkilöä, joka rakasti vanhoja oikeuksiamme ja liittoutui ystäviemme
kanssa Fribourgissa saavuttaaksensa ne. Mutta nyt sen sijaan Genevessä
vapauden sankarien lapsia kutsutaan libertiineiksi."

"Kuka ties vanha nimi oli parempi."

"Ja ne jotka pitivät sitä omanaan olivat parempia miehiä."

"Mutta mitä tekemistä teidän libertiineillä ja hugenoteilla on nyt?
Totuus, jonka te olette saavuttaneet, on tehnyt teidät vapaiksi ja on
siten tehnyt teille kaikki ja enemmänkin kuin mitä he ovat tahtoneet."

"Kukaties vielä kaikki mitä heidän isänsäkin tahtoivat. Tuskin
kumminkaan myönnän niin paljon. Herra Calvin ja konsistorio sitovat
ihmisten omiatuntoja liian kireälle."

"Ihmistä ei voida sitoa liian kovasti pois synnistä ja erhetyksistä."

"Se on riippuvaa asianhaaroista. Libertiinit kaikissa tapauksissa
pitävät asiain uudesta suunnasta vielä vähemmän, kuin heidän isänsä
vanhasta. Tässä arvelen heidän olevan tavallaan oikeassa ja väärässä."

"Miten se on mahdollista? Ettehän voi kävellä samalla kertaa oikealle
ja vasemmalle, tai olla yhtäaikaa valossa ja pimeässä."

"Ollaanko siis joko kokonaan oikeassa tai väärässä?" kysyi Berthelier,
hienosti olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää? Varmaankaan ei se mies
joka kävelee. Nämä meidän libertiinimme vaativat vapautta elääkseen
kuten itse haluavat."

"Tehden vapauden tekosyyksi mielivallalle", De Caulaincourt lisäsi.

"Aivan niin. Mutta onko se, mitä minulla on vaippani alla, toisten
ihmisten asia? Kukaties, jos herra Calvin ja konsistorio oikein
ajattelisivat, he antaisivat ihmisten kulkea omia teitään --
luonnollisesti järkevien rajojen sisällä ja välttäen julkisia
pahennuksia -- eivätkä vaatisi jokaista elämään Pyhän Antoniuksen,
Noan, Danielin tai Jobin tavalla Raamatun mukaan. Mutta heille pitää
välttämättä kaikki leikattaman heidän omien kaavojensa mukaan.
Ne saattavat olla puhtaat ja ylevät, vaan eivät sovi kaikille.
Antakaa kirkon pitää alueensa ja maailman omansa, sanon minä. Mutta
heimolaiseni sanovat: 'No hyväpä niin. Korvaukseksi kirkkonne
vaatimasta ärsyttävästä tarkastusoikeudesta, me pyydämme kirkon
etuoikeuksia. Joll'emme kuulu teihin, antakaa meidän olla rauhassa: jos
kuulumme, antakaa meille oikeus kaikkeen mitä teillä on annettavissa.'
Niin he vaativat samalla kun he pitävät lujasti kiinni oikeudestaan
päästä pyhälle aterialle. Kahdenkymmenen viiden neuvosto, jota me
kutsumme pieneksi neuvostoksi ja joka on osaksi herra Calvinin, osaksi
heidän puolellaan, on antanut epäselvän päätöksen, mutta papit -- tässä
kohden minun mielestäni aivan oikein -- protesteeraavat sitä vastaan
mitä he kutsuvat häväistykseksi. Siten ovat asiat nykyään."

"Ja minä havaitsen, ettei Geneve nykyään ole mikään taivas maan
päällä", sanoi De Caulaincourt.

"Eikä koskaan tule olemaan", rauhoitti Berthelier katkerasti hymyillen.
"Mutta luulenpa, että nyt teidän on aika esiintyä kaupungintalolla.
Teidän hyvällä luvallanne tahdon kävellä kanssanne ovelle asti, mutta
seurani edemmäksi ei olisi avuksi, koska olen pikemmin huonoissa
kirjoissa heidän jalosukuisuuksiensa kanssa. Sekä omasta että sisareni
puolesta olen tarkastuksen alainen ja olemme saaneet yhä uudelleen
sakkoja siitä, ett'emme käy kirkossa ja että muuten olemme pyhäpäivää
loukanneet."



IV LUKU.

Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.


    "Hiljainen voimakas henkilö meluavassa maassa."

Seuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello
"Clemens" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin
tuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja
pyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon
johtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin
kirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään -- Genevessä hyvin muistettavana
päivänä -- nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön
kuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa
puolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia,
puseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen,
hyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen.
Mutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia
vaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta,
samettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat
heidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa
silkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän
ohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului
mutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän
imartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja
odottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia "pöyhkeistä
narreista", "löylyn lyömistä hetaleherroista" j.n.e., jotka olematta
erittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien
mieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit
laskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja
"uudestasyntyneille", "kuoletetuille" ja "pyhimyksille".

Eräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori
sydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä,
jonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli
ollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo
tullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin
epämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä
kohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, -- sellaista eivät edes
villit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme
hänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin,
joka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut
heille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa.
Epäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert
aavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta
tulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen
isästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden
porvarien, näiden tolvanoiden joukossa -- tuntui aterioiminen tuon
ammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat
työskentelivät isiensä "orjan ammatissa", suorastaan onnettomuudelta ja
häväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina
vieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat
nuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen
yhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen
ylenkatsettaan.

Ja vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä
hänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui,
vaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen
täytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin
hän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän
koetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina,
miltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä
oli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen.
Mutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään,
jos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta
seuraavana lauvantaiehtoona.

"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies", sanoi hän eräälle
ystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa
häntä.

"Niin minäkin olen", vastasi Louis de Marsac. "Mutta vaikka molemmat
olemme Ranskan poikia -- ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia -- ei
se tee vähintäkään erotusta."

Siksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä
vierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi
olevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi
hyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen,
tämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen
pyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka
hän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. "Täällä on kaikki niin
surullista", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä
ilmettä kasvoillaan.

"Mikä sinun on, poikani?" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä
ylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana -- niin
harvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli
uskaltanut sellaisesta nauttia.

"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea
herrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona." Ja
Norbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän
sivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä
herraparka oli pitkään aikaan saanut.

Viimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain,
mutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti
levottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut
jotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä
ympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä
kevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille,
koska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen
olisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän
vierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.

"Muista", hän sanoi, "että tämä on Jumalan huone."

"Ken olisi voinut niin luulla?" vastasi Norbert, katsellen väsymättä
yksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi
muistuttaa roomalaista loistoa. "_Ma foi!_ jos tämä on geneveläistä
kohteliaisuutta -- --"

Hänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon
viittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen
ympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen
antaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. "Vai
niin, tämäkö on Jumalan huone!" ajatteli Norbert itsekseen. "Jotakin
erinomaista lienee tekeillä".

Sitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista
juhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale,
ja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä
huolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan
ääneensä: "Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne
ulkopuolella". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu,
mutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja
jännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.

Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden
puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin
hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi
mennä kirkkoon -- ja sitten mokomaan kirkkoon -- oli se ainoastaan
hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä
hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.

Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat
itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä
päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan
näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat
onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin"
eteen.

Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat
nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin -- hän
ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen
ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi
hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin
lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä
kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".

"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen
kovemmalla äänellä.

"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme
kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."

Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi
jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta
-- hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta
rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin.
Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon
seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret,
joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä
enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä
välinpitämättömälle kuulijalle.

Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin.
"Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra
kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja
kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät
hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."

Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin,
häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen
vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja
kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen
täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat
syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon
lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa.
Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu
kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei
hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen
oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen
lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.

Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän
yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista
herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja
läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?

"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten
päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä
olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä
niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."

Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli
häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta
kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.

"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on
minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan
Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä
kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi
henkenikin niin kuin minun tulee."

Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas
saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän
luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän
ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut
ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan
uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja
seisoi sitten odottavasti.

Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit
virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää
ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.

"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti
sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä --
suojelevaa kättä -- hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai
kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon
halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä
käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan
voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja
häpäisemään Herrani pöytää!"

Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert
pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita
kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat
epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän
omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät
vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki
heille tietä. He olivat poissa.

Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti
rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui
kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja
joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi
jotakin mitä hän ei nähnyt -- Jumalan voiman läsnäoloa.

Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa
paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä
keskusteluja varten.

"Mieleni on raskautettu puolestasi", sanoi hra De Caulaincourt.

"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka
nauhoja aukoi.

"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin
sinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita
toisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'."

"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että
vanha tapa minua miellyttää paremmin."

"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani -- ei ainoastaan sen
vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun
kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen,
rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta,
erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala
ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit
-- minä sanon sen surulla ja häpeällä -- sopi paremmin taistelukentälle
kuin Jumalan huoneeseen."

Norbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.

"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen
nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen
mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin
sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa
sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään -- siksi on hän mies
ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole
niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit,
kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat
tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään,
jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."

"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De
Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani",
hän lisäsi hymyillen.

"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle
sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan
harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan
paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä
toteutuvan."



V LUKU.

Caulaincourtin kaksi ystävää.


    Calvin muiden tähden poltatti Servetuksen. -- Oh, ihminen erehtyy!

                                                  E.B. Browning.

De Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta
ja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä
esitti hänet oitis omalle _piirilleen_ eli "abbayelle", johon kuului
kirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei
joka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä
asioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta
mikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki
pian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin
olivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita
ja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi
tuli lähemmin tuttavaksi -- vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan
-- ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin
ja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän
kuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati
alakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus
oli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita,
vanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen
oli aamun lapsi -- tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa.
Kumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta
yöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli
ajatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta
kestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa.
Kaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan
ja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.

Eräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin
luona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä
ihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat
osottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että
tämä mies -- jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa
ynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa -- oli vangittu
syytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta.
"Mitähän he nyt ovat tehneetkään?" De Caulaincourt kysyi huomaten
Berthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.

"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että
Mikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni
oli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla
valkealla."

"Entä sitte?"

"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä,
tahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden
kanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään
suhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä
hirttomiesten kanssa takaisin."

"Entä mitä he tekivät?"

"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla
sama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu
oikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella."

"Mutta ken on tämä Servet eli Servetus, josta jokainen puhuu?"

"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä
kutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki."

"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?"

Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on
vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa --"

Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä
silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen
käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi.
Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä
minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa
vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia,
jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."

De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen
ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan
käsittämättömältä häväistykseltä.

"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää
Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä.
Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita,
joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen
kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja
hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä?
Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan
luona'?"

Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan
soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä
ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla
tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:

"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena
ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen.
Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."

"Ettekö te tahdo sitä?"

"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat
vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin
raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette
mihin olen joutunut -- kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä
Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen
ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja
maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri
ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin
pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten
senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos
he voittavat, lopettavat he lyhyeen _francillonit_, ranskalaiset."

"Semmoisetko kuin minä?"

"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat."

De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen
mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan
ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään.
"Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin
niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin
minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. -- Arvelen
ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään
hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin.
Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin --. No niin,
Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin
rukoilla hänen puolestaan."

Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin
oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla
kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin.
Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De
Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen
kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin
jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä.
Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät.
Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota
sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä
tuntomerkki.

"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein
valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan
tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on
määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. --
Kenelle, sitä en tiedä."

"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti
Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista
kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.

"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin
osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen
hymyilynsä levisi! nauruksi.

"Maailma ei siitä tiedä", vastasi De Caulaincourt.

"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut
meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin
kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."

"Hänen hyvän tahtonsa mukaan", sanoi De Caulaincourt vakavasti.

"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt.
Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa
'_Kristinuskon perusteista_' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin
minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin,
minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta
sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin
enemmän -- eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt
onnettomuuteen?"

"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska
sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut
onnettomuuden hetkeä -- pikemmin vaan iloa."

"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan
niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala
salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine.
"Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa.
Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän
on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen
tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää
veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on
mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana,
sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä
että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".

Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties",
hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".

"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten
lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."

De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt
kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei
ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa.
Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli
menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.

"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on
miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin --. Kerronkos
luvallanne, mitä ajattelen?"

"Tietysti, ystäväni."

"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja."

"Miten niin voitte sanoa?"

"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan
taistelijoista, herrani."

"Mutta nyt ei ole uskonsotaa."

"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea
pakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen
valoa omassaan tai vieraissa maissa."

De Caulaincourt hämmästyi. "En ollut sitä ajatellut", hän sanoi.

"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei
Jumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte
nähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa
sormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista
työtä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni."

Kun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä,
jota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli
reformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään
ole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän
selvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa
muutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi
Rooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen
ahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus,
astuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille
laillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos
protestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän
muistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka
moni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista
tai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du
Champel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin
on huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme
kuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta,
eikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri
se mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan
häpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää
sen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa,
katolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti
kuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että
tulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon -- telottajan kirveeseen.



VI LUKU.

Muuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.


    "Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän,
    puree se kaunista kättäsi."

                          Rudyard Kipling.

"Miten uskallat koskea koiraani?"

"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?"

"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!"

"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?"

"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos
kutsun eläintä hänen mukaansa."

"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat
-- --."

"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.
Tule tänne, Calvin!"

"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja
lyhyen kirjotuksen."

Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla
"Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven
nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin
harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten
olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille
oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin
Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion
pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli
antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen
Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä,
antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se
maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt
kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo
siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli
paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja
näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi
mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi
elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat
tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei
pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin
tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen
hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta,
teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri.
Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.

Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen
hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa
silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen
korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen
seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin
ja pyöröpäinen.

Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista,
saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä
tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen
nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli,
muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia
kuvia joskus oli nähnyt.

"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri
minua." Sitten kävivät he käsittäin.

"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla.
Lopetetaan se!"

"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen
poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä
tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka
näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"

"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus!
Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi
yrittäen naurahtaa.

"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin,
valkean liinan esille.

Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki
omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac
nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.

"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että
nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä
valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi,
sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei
leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa
kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan
sitä on saanut kätensä purruksi."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä.
Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat
teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."

Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi
huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat,
jotka eivät olleetkaan vaaralliset.

"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa
teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen
nähdessäni heitä tänään juhlailtana."

"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?" Norbert kysyi.

"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen
koulu."

"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että
minä ainakin olisin."

"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden
kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.

He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat
kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin
kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat
siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.

Kumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.

"En tiennyt teidän tuntevan heitä", sanoi Norbert.

"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä.
Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä.
Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin
eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita
ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien
kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen
kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta
kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein,
että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin
voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet
riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus
vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle.
Minä -- he -- he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina,
ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan
harvoin."

"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän
on."

"Hän on kaunis", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.

"De Marsac", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, "saanko
tehdä teille kysymyksen?"

"Noh, luonnollisesti."

"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun.
Ettehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on,
joka seuraa koulun jälkeen?"

"Minä menen jälleen maahani, Ranskaan, saarnaamaan evankeliumia siellä."

Norbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. "Mikä saa teidät
tekemään niin?" hän kysyi viimein.

"Miksi en tekisi niin?"

"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi
pistätte päänne uudestaan sinne?"

"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan."
Norbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä
Bonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että
tämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli
aivan eri asia.

Kumminkin, heidän käännyttyään Rue Cornaville, hän sanoi:

"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona
kävelemässä."

"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn
kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.

Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka
ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin.
Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on
jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen.
Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva
kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta.
Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja
niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti
ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan
kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen
mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella
isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia.
Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan
kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue
Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko
akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan
pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden,
joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään
ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi
tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia
ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän
Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua
kreikkaa.

Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä
tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä
urheiluja ja huveja "_La belle France'ssa_", vilkkaita tansseja,
naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä.
Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen
ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat
yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi
kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään.
Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli
hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen
halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata
ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla
oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai
pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti
johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin
rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka
koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä
joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin
otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa
pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä
toisista, vielä pahemmista.

Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi,
että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin
-- ja niin aina ennenkin -- hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän
pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa
hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai
katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän
menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran
rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin,
joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus
osallisenakin niissä.

Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea
muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän
pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert
nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä
viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä
tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin.
Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus
sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset
olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään
kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.

Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja
paksu lumi maassa.

Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä,
kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä
vieressä kuuli kadulta huudon "_La four chauffe_" (uuni on kuuma). Hän
oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä
mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten
tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä
tehdä. Hän kiiruhti ylös -- olikin maannut vaan puolipukeessa -- heitti
puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten
hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa
keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.

Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija,
oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon
hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli
aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa,
joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti
varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen
leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa,
tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto
kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.

"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä
jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä
työssä kuten hyvä poika ainakin."

Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä,
piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä
siinä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt,
kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien
piti tuoda leipä uunille."

"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin -- nuoret ovat
nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes
avaan oven!"

Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän
astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä
juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui
arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin
Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa
sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä -- luultavasti oli luottanut
Jeannetteen.

"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt
pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin
varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.

Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti
vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.

"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta
pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että
laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."

Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,
hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa -- niin hänen kuninkaallinen
Davidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa -- tämä
Louis oli auttamassa häntä! _Et tu Brute!_

"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit,
että minä tahdoin tämän tehdä!"

"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin
siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan
sairastuneen."

"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä.
"Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin
taikina jää leipomatta."

"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä
saa seurata ja kantaa korianne."

Gabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:

"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun
sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden
herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra
de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis
takaisin vuoteeseenne."

Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka
ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli
käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi
myöntää; mutta sitten -- tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä
kuten lapsi!

Kumartaen -- kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti --
mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi
hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori
vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa.
Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. --
Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle
oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan
ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja
kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan
ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana
ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut.
"Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen",
hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja
mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo.
Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka
päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."

Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin
vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi,
"silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän
pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen
kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja
hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan.
"Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä
on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on
tapahtuva."

Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi.
Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen
ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata
koko päivän.

Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut
kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän",
hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä
tiesi -- liiankin hyvin -- mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen.
Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert
raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli,
"koska on vaan poika -- ja vielä paremmin lapsi -- ei tunne tappiotaan
kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa
hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt
olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."

Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen
ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli
miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan
vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani
eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.



VII LUKU.

Sisar Claudine.


    "Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle."

Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta.
Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se
tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle
pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään
vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan
martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että
todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen
lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen
kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin
kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi
edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta
mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi
ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.

Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma
määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä
vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen
kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja
siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti
pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon
naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä
todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät
Calvinin varjosta -- tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet
näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs
Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten
oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta
viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta.
Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi
koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa,
yksinkertaisessa hurskaudessa.

Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä
vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein
kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten
lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan
oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon
avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu
annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.

"Te voisitte rukoilla sitä", sanoi Poupin.

"En, jollei minulla sitä jo ole", vastasi Berthelier.

Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain
saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä
kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken
etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö _te_?"

Berthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, "Jumala tietää".

Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden
läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän
sydämellisesti:

"Siinä on todellinen mies."

Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä
neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei
hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea
koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin:
nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä,
näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata
palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin
kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien
ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset,
hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat
silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.

Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan
Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa
olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.

"Luulen rupeavan hämärtämään", huomautti Gabrielle.

"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä
varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen.
Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua
huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi
ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten
sinä usein teet, Gabrielle."

"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt
olemme vapaat."

"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo
oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"

"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi,
"vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."

"Oppisit minulta --? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia."
Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.

"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen
täydelleen oppia."

"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä
sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan
-- Jumala olkoon hänelle armollinen -- seuranaiselta. Se oli niinä
vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä
katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa
vallitsi suuri humu ja ilo."

"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista.
Ja kiitämme siitä Jumalaa."

"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole
yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on
savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi --. Oi, mutta luulen
ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."

"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en
tiedä?"

"Ah, ei mitään -- ei mitään sen tärkeämpää."

"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten
sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se
haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit
ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita
joukossamme."

Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen
vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin
paha onni, joka sai hänen sanomaan:

"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin
ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös --. Mutta
arvelen etten sano sen enempää."

"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi.
Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut
savoijalainen?"

"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" -- "Kaikessa
tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä
Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän
vaikeni, ikäänkuin epäillen.

"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi
Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin"
aina herättää.

"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan
kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi
sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen
hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan
julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta
ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."

"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut
minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin
minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.

"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi,
keitä he olisivat?"

"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka
oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten
niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä
esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan --. Ja
sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää.
Olen Geneven lapsi."

"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet
Savoijan lapsi?"

Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta.
En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla
savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat
viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"

"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin?
Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja?
Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa
syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi
tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa
-- niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi,
jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle,
ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen --
paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa
kaulaasi -- olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa
sukuperää."

Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa
enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:

"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen."

"Nyt et voi sitä nähdä -- sen pahempi. Isäsi -- tunnethan hänet --
kertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on
niin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti
jonkun sinun kauniin perintösi."

"No niin", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, "hän on tehnyt minulle hyvän
työn ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään
tekemistä enkä minä sitä tahdokkaan."

"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun
herra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen
Savoijaan."

"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin", sanoi
Gabrielle. "Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian
vaarallista."

"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de
Marsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä", sanoi Claudine. "Lapsi,
Gabrielle, mikä sinua vaivaa?" Hän näki tytön käsien vapisevan ja
hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti
ja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään.
"Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan
häntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan,
eikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään
hänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää.
Ihmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin
savoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi
käyttää täällä, missä _patois_ puhutaan niin yleisesti."

"Norbert kertoi minulle --"

"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi
vaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?"

"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa", sanoi
Gabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän
teki hyvin huonosti.

"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä
semmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän
väsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän
olisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki.
Paitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia.
Se on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten -- kaikki on täällä
vierasta, kaikki on muuttunutta."

"Ei vierasta -- ei", sopersi Gabrielle.

"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut,
mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät
Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."

"Te _rakastatte_ minua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä
hänen käsivarrelleen.

"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin
näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että
olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä
uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et
enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan
palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan
hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön,
ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin,
turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja
sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme -- ei, ei hänen, hän oli
liian lempeä -- apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."

"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä."

"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen."

"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.
En tietänyt mitä ajatella."

"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset
ennen meitä?"

"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin -- oi, kuinka vakavasti --
lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella
aivan kuin tekin."

"Kuin minä --. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan
asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan
ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon
sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."

"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle
sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja
rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte
enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."

Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli
koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.

"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle
sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin.
Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja
esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle -- miten
sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja
anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin,
jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja
suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä
silloin tunsin."

"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole
oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole
kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen
enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään.
Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."

"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata,
mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista
sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia
ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de
Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen
ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin
hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän
aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka
sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän
lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi --."

"Ken sanoi?" täti kysyi terävästi.

"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen
ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa
ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on
ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja
yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella
hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja
seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi
mies kuin isä Calvin'."

"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin
ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy,
ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on
tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla
viisas ja varovainen."

"Koetan olla viisas", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.

"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja
ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi
lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani
kirjansitojan poikien kanssa."

Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa,
joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä
raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä
täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen
tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa"
heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.

"Minä kehityn nyt", hän sanoi. Hän tunsikin sen.

"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin
sinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia
pauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi", hän lisäsi hieman
katkerasti, "on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta,
kiusatuilta ja murheellisilta neidoilta."

"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli
murrettu?" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan
vihollisen omalle alueelle.

"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut.
Sitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä."

"Ajattelin", sanoi siihen Gabrielle, "että olisi ollut joku --."

"Varmasti ei", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää
syytöstä. "Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin", hän
lisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: "Mitä
minä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako
Hän anteeksi?"

"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi", Gabrielle
rohkeni kuiskata.

"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle
anteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki
nämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken
menekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit.
Muiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista
liekeistä. Samoin olette poistaneet _vidamen_, jonka tapa oli toimia
piispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte että
_vidame_ on mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista
kertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?"

"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme", Gabrielle sanoi
lempeästi, "puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin
tähden."

"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo", Claudine vastasi. "Sinun
rakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän
hylkää häntä?"

"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut
isäänsä?"

"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En
mitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me
naiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä
hyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti
elämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta
nyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja
mene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa."



VIII LUKU.

Uusi Geneve.


Sillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle
ynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten
tapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa
heistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva
perustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin
Jumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen
palvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista
yritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut
muutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että
Kristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat
kaduilla "_Viva il Re Gésu_!" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme
miten tämä päättyi -- miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten
jälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja
hyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin.
Hän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta
olisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin
useita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen
italialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli
voimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.

Se seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin,
vaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi
siitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa
todella oli "hengen elämä lakina", uutena elämänä, joka tarkoittaa
oikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.

Mutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on
vielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät
osattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier
ja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli
useita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja
levittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi
niistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden
uskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän
saattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai
salapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan
pyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona
ja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä
suoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin
ovat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan
siunauksen teitä.

"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne", hän sanoi
ystävälleen Antoine Calvinille.

"Nyt te menette levittämään valoa", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti
veljensä uutta teosta '_Kristinuskon perusteet_'.

"Olen siihen kyllä halukas, mutta minne mennä, mitä tehdä?"

"Kysykää veljelläni."

"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla."

"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja
hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen -- se
on, jokaiselle geneveläiselle -- 'tee tämä' ja hän tekee."

De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän
sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella,
"kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua
yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta
turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut
heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole
muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle
täällä."

Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle
lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan
savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän _patois_-murteessaan --
niin harvinainen Ranskanmaalla -- oli erikoinen puolle toimeen, ja
koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata
saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; -- jos hän nimittäin enää
palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja
matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.

Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan
malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten
de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua --
niin, jopa tulla uhratuiksi -- Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa
rakasti.

Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri
reformatsioni, tätä protestantismi -- niin, tätä kalvinismikin sisälsi
heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan
elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka -- niin se tunnettiin
-- rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista
"kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka
meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata,
tuntuivat heistä -- tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären
tavalla, josta runoilija laulaa -- olevan

    "Jumalan kasvoin hellin hempi,
    Joidenka hymy suloisempi
    Kuin mikään muu on maailmassa."

Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli
timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. -- "Sinä ohjaat
minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on
taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan
paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei
myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka
tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.

Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja
pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen
huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset,
jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret
sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen
innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas
ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot
olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia
samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama
koti oli matkan määränä.

Eräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä
kovin kiihoittuneessa mielentilassa.

"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven", hän selitti Gabriellelle
ja Margaretalle. "Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme
heidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de
Vezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta."

Maisonneuvet -- oikeammin Baudichon de Maisonneuvet -- olivat Geneven
varakkain suku ja hartaita protestantteja.

"Isäni ei ainakaan mene", sanoi Gabrielle.

"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin
koetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli
mitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin
vähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin.
Jumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä
ajatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä'
on kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja
illallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?"

"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset
silkkinauhat", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.

"No hyvä", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä.
"Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen
enempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä
minuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi
silitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja
saattava takaisin riittävän turvan kera."

"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani", sanoi Margareta.
"Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista.
Vaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niin
suon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään."

Tuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin
laimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria,
ruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin
pitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista.
Miehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei
ruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini
myöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti.
Ensimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite, _pot au
feu_, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja
muuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty
viiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli
aimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden
hallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta
nuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta
tuntui kyllin arvokkaalta.

"Toivoisin Norbertin olevan täällä", virkkoi tuttu ääni.

Gabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän
katseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin
maukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan,
että Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että
tämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut
paikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän
ojensi kätensä kakkua kohden.

"Tämä on parempaa", sanoi Louis, antaen hänelle toisen.

"Onko oikein ottaa parasta?" hän epäili.

"Varmaan, koskei kukaan muukaan halua sitä."

Juuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen.
Kaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä
keskusteluryhmiä.

Gabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen
ja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen
de Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia
läsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.

"Mutta missä on", hän kysyi, "herra de Vezelay?"

"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa
samettiviitassa."

"Arvelin että se on tohtori Theodore Beza."

"Ken on herra de Vezelay?" sanoi de Caulaincourt hymyillen. "Oppinut
mies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien
herra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän
mieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen."

"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä", sanoi Gabrielle.
"Arvelin että _hän_ olisi tahtonut olla täällä tänään."

"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta
täällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme,
joten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina."

"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt", sanoi talon emäntä tullen
samalla paikalle. "Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän
tuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi
antaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä."
Siten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin.
Mutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.

"Pyydän, neitini", hän sanoi, "koettakaamme yhdessä avainleikkiä."

Sitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri,
raskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen
näköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän
kulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden
yksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä
aivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen.
Tarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena
lepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin
ja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle
liian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen
omaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat
yhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan
toimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa
Gabrielle sanoi Louisille: "Miksen minä opi tätä?"

"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän
voimaa kuin tarvitaan."

"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin
vaan voi, aivan kaikin voimin."

"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki
rahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä
kaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi."

"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako
liian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä
viimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis."

"Ei, neitini -- eihän mitenkään!"

Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin
kasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.
Varmasti tämä oli outo oppi -- hänen suustaan. Siksi virkkoikin
Gabrielle lempeästi:

"Ei Kristuskaan palvellut itseään."

"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää
itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."

"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme."

"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja
kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."

Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat
Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein
liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.

"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat
kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina.
Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää,
koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu.
Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun
syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."

He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi
Maisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi
raamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.
Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat
Berthelierit heidän kotiinsa.

Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä
oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen
taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.

Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de
Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat
olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan
uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla
kallisarvoisiksikin.

       *       *       *       *       *

Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa
aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli
ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä
keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus.
Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti
kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen
eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac
määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää
synnyinmaahansa Ranskaan.

Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän
teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli
useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla
lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi
Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon
tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen
synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli
kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen
sukulaisia.

Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon.
"Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä
Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin",
hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan
puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."

De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon
akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä,
palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta
ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun
kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.

"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista
saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä
hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita
kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä
kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle
pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta,
miksei hän itse mene voittamaan sitä?"

"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen", yhtyi Norbert häneen. "En
tahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille,
minne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua
täällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan
kunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana
päivänä tuomiokirkossa."

Hunnun takaa, joka verhosi Gabriellen kasvoja, tuli matala, vapiseva
ääni:

"Kenties se ei ole vaikein paikka minne mennä."

Norbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten
hitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka
pian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä
ajan tavan mukaan sanoen:

"Olin sinua etsimässä."

Norbert aikoi kääntyä ympäri. "Oletan että menet Berthelierien luo?"

"En. Olen lausunut siellä jäähyväiseni. Etsin sinua. Tule kanssani."

"Lähtösi on määrätty huomenaamuksi, eikö niin?"

"Aivan oikein."

"Minä tahdon saattaa sinua. Salli minun kohdata sinua."

"Kiitän sinua. Tiesin että olisit siellä. Mutta niin tekevät toisetkin.
Denisillä, vaikka hän on ollut täällä niin lyhyen aikaa, on täällä
myöskin ystäviä."

Norbert ymmärsi ystävänsä. Louis tarkoitti että tämä olisi heidän
varsinainen jäähyväishetkensä. Heillä oli niin paljo puhumista
toisilleen, ett'eivät pitkään aikaan tahtoneet päästä alkuun. Sitten
Louis yritti antaa Norbertille muutamia neuvoja hänen opinnoittensa
suhteen.

"Teen mitä voin", Norbert sanoi surullisesti, "mutta tulen vihaamaan
täst'edes koulua. Kaikki hyvä on kaikonnut siitä sinun mukanasi."

"Oi ei! Sinä voit ajatella minua ja työskennellä minun tähteni."

"Oh! -- Kun vaan tahtoisit minun tekemään jotakin puolestasi, sinun
itsesi tähden."

"Kääntykäämme tässä Rue des Chanoinesille. Siellä lyö P. Pietarin
kirkon kello, ja nyt on se hetki, jolloin isä Calvin odottaa minua
sanoakseen 'Jumalan haltuun!' Tahdotko odottaa minua ulkopuolella,
Norbert? En viivy kauan."

"Kaikesta sydämestäni", sanoi Norbert mieli huojennettuna, sillä hän
oli pelännyt aivan suotta Louisin ehdottavan, että he menisivät sisään
yhdessä.

Louis koputti ja Norbert kiiruhti pujahtamaan pois näkyvistä, ennenkun
ovi aukaistiin. Hän käveli edestakaisin, mutta hänen kärsivällisyytensä
ei joutunut suureen koetukseen. Ei kestänyt kauvan ennenkun Louis
palasi kirkkaat kasvonsa synkistyneinä ja silmissä kyynelet välkkyen.
Miehet siihen aikaan varoivat paljoa vähemmän kuin nykyään salaamasta
tunteenpurkauksiaan.

"Mikä sinua vaivaa?" Norbert kysyi osanottavasti.

"Ei mikään. Kaikki on hyvin. Jos kyyneleet tulevat, tulevat ne
riemusta, riemusta sen johdosta, että minulle on osotettu kunnia tulla
katsotuksi sopivaksi sellaiseen toimeen. Kumminkin on mukana tuskaakin
--. Rakas isäni Jumalassa! Mutta elkäämme enää puhuko siitä. Tule
tuomiokirkon pihalle, siellä on kaikki hiljaista."

He tekivät niin ja kävelivät hetken edestakaisin äänettöminä.

Silloin Louis kysäsi äkkiä: "Sanoitko, että minun pitäisi pyytää sinua
tekemään jotakin puolestasi?"

"Ah, koettele minua."

"Sinä et tiedä, et ole arvannutkaan, kenen koko Genevessä, koko
maailmassa pidän kaikkein rakkaimpana."

"Kyllä, sen olen arvannut. Vaikka myönnän, että kummastelen makuasi."

"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja
ihailit häntä."

"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni
ole peljännyt ketään niin paljon."

"Peljännyt? -- Häntä, joka on itse lempeys ja hellyys!"

"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille
oppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! -- Taivas auttakoon
sinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!"

"Kenestä sinä puhut?" kysyi Louis, seisattuen hiljaan.

"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut?
Tiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu
kummalta."

"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah,
Norbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet
nähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö
muista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua
ylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista.
Minä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä
kanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi,
ja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja
arvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. -- _Hän arvaa sen_.
Norbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua
toveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin
aseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani,
niinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän
tarvitsee todellista apuasi?"

Tätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut
hänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika,
luonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo
pitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta
puolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki
miehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli
vavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi
raunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.

Louis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä
hellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli
vaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta
mistä syystä.

"Mikä nuorta toveriani vaivaa?" hän kysyi. "Olenko loukannut sinua,
Norbert, täten puhuttelemalla?" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä
tavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.

"Ei, oh ei!" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: "Louis, minä tahdon
tehdä sen. Sinä voit luottaa minuun."

Vielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon
ovella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän
äänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen
oma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti
taaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin
kiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen.
Tämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä,
kuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja
suuteli huulille.



IX LUKU.

Onnettomuus ja vetoomus.


    Sä säästämättä lähetät
    Paraasi tyranneja vastaan,
    Elämän kylvöö siemennät --

    Oi, kirkas tähti loistava,
    Tunnetko tuskaa taistossa?

                H. Hamilton King.

Miltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta
oli se, että oli kylmää -- kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka
aamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi
päälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin.
Sitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa
ja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi
kourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka
oppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä
hän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa
huomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin
sen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti
paikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja
seisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen
kaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli
ollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat --
pääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin
-- hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja
erinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon
päästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden
tunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien
veisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat
kokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui
uskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi.
Johtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä
mieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja
sunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen
oli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää
saarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti
urheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti
paljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja
näköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi
taitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.

Jollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan
poissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli
kadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka
asettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen
käytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan
salaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot
paikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan
johtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen
kanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi,
ja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni,
mutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa
Genevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan!
Kuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa!
Jospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa
päättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja
hovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan
puolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin -- kukaties jonakin
päivänä! Kuka voi sanoa?

Kun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe
sillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen.
Tavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin
seurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen
päivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli
läsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.

Germain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä
huomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty
kansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta
tunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan
siitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen
ollut tiennyt. "Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni
maassa", hän usein ajatteli kiitollisena.

Hänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen
mikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu
pikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa
olikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa
hiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän.
Niinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin "lapsi", kuten
häntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään
toisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti
malttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli
tottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui
sen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja
hänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.

Geneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa
pienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta
ja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui
maksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta
päättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä.
Kuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella,
teki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen
nöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia
-- niin, hyvinkin pitkää -- piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa
kopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa
oli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä
juuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin
kuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että
häntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja
ilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään
halua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta,
että hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli
tapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa.
Tätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.

Viimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi
aivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun
iltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman,
vieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.

Antoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun
henkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen
kaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään,
sillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän
ne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella
omaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen
taistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan
rikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren
libertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä
kun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier
ja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet
vihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine
Calvinin sanovan:

"Tehkää te se, herra Berthelier, minä en voi."

Hän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja
lähettiläs poistui.

"Seuraa minua", sanoi Berthelier Norbertille.

Tämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat,
mutta poistui isänsä viittauksesta.

Berthelier nojautui uuninreunustaan ja käänsi kasvonsa pois.

"Mitä se on, herra?" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin
pahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi
äkkinäisen pelon vavistuttamana: "Onko kysymys -- isästäni?"

"Niin on, poika raukka."

"Mitä? Oh, mitä?" Norbert kysyi hengittämättä.

"Se on sitä mikä oli todennäköistä, mitä me pelkäsimme."

"Eihän hän vain ole kuollut?"

"Ei, hän on vanki."

"Ah, siis on toivoa!"

"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se
on parasta, eikö niin?"

Norbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: "Kyllä". Sitte hän
karkaisten itseään lisäsi:

"Mistä sen tiedätte? Kuka teille siitä kertoi? Kenties se ei olekaan
totta."

Berthelier pudisti päätään. "Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta
puolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen
selässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin
kreivin värejä."

Epätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon,
jotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän
tiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi
kaikista.

Berthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. "Ole
rohkea, poikani. Kestä tämä -- niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi."

"Minä en voi!" huusi Norbert. "Jos se edes olisi kuolema keskellä
taistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata
sitä! Mutta tämä -- kidutus, maineettomuus -- oh, Jumalani!" Pojan
ääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: "Miksi koskaan tulimmekaan tähän
vihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!"

"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen", sanoi
Berthelier katkerasti. "Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai
syyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara
koulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä
nähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee."

Tuli hetkisen hiljaisuus; sitten Norbert huudahti kärsimättömänä:

"En tahdo sietää sitä, tahdon oikeutta!"

"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi
sitä."

"Tahdon mennä -- minä vetoon -- rukoilen polvillani huutaen ja itkien."

"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos
pääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden
lunnaan harhaoppisesta -- lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä
uhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko
neuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin."

"Niitä hallitsee ainoastaan yksi mies."

"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä
sinä tahdot? Minne menet?" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri,
kiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli
päättänyt puheensa.

Yksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on
lähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert
lapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän
oli kohtalo itse, sallimus -- järkähtämätön, voimakas, vastustamaton,
kaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!

Koko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies
tunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata.
Nyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko
sielunsa hänelle.

Hän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue
de La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen
koputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka
kertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa
jumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli
vanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä
rappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana
Geneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa
innokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä,
tasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se
antoi perään ja hän astui sisään.

Jokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä
silmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli
täyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet
sen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan
olentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat
elämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla
tavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan
"_puhdistumisesta uskon kautta_". Voimakkaille, syvämielisille
miehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman
kysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. "Miten voin minä suoriutua
elävän Jumalan tuomioistuimen edessä?" kysyi jokainen itseltään, ja
jokainen kuuli nyt vastauksen.

Norbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta
äänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa
kahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee
sitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin,
joiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen
lähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton
kärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista
katsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat
hihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt
niihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli
silmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen
kalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki
olleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin
neljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja
toisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa
koulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa
alussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies,
jolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu
tuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä
William Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä
Calvinin luona.

Mutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen.
Sitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat
nykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti,
miettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä
kaikuisi heidän korvissaan.

Norbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun
huomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin
ympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen,
tervehdyssanaa tai kädenpuristusta.

"He pidättävät häntä ijankaiken", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa
alallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle
kuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin
sanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.

"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on
tarpeen sinun valmistukseesi", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.

Vielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka
todella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa,
kasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.

"Oi, herra", hän huusi, "elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen
useampia kuolemaan!"

Jean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. "Hallitse
itseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti", hän sanoi sitte. "Kuka
sinä olet?"

"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa
vankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan
tähden!"

"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de
Caulaincourtia suuressa arvossa." Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat
kuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven
itsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä
katkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta
äkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka
sai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:

"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki -- te teette
mitä tahdotte -- varmaan voitte pelastaa hänet."

"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi?
Norbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään
tässä asiassa."

Norbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä.
Sitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään
mies Genevessä olisi tohtinut lausua.

"Jos ette ole Jumalan asemassa kuolettaaksenne, miksi siis lähetitte
hänet pois?"

Hetkeen Calvin ei vastannut. Sitten hän sanoi hyvin tyynesti, aivan
kylmästi:

"En lähettänyt häntä. Hän meni omasta halustaan, jotta Jumalan tahto
toteutuisi hänen kauttaan ja hänessä. Tee se tahto sinäkin, Norbert de
Caulaincourt, sekä sinun, minun että hänen täytyy kumartua sen edessä.
Muuta emme voi tehdä. Mene kotiin ja rukoile sekä isäsi että itsesi
puolesta!"

Enempää virkkamatta Norbert kääntyi ja käveli pois. Kylmä, alaston
epäilys piti häntä vallassaan. Isä Calvinista ei ollut hänelle apua
eikä lohdutusta. Mitä tuolle suurelle miehelle merkitsikään hänen
isänsä perikato, hänen oma tuskansa? Kenties saman verran kuin
sotamiesten kaatuminen kapteenille, kenties ei senkään vertaa.

Kääntyessään surullisena kotiaan päin hän ajatteli: "Onko mitään, jota
voin tehdä?" Mutta ainoa mahdollinen vastaus oli: "Ei mitään." Lähteäkö
Savoijaan toivossa nähdä isäänsä, olisi pelkkää mielettömyyttä. Hänen
täytyi seista siinä, missä hän oli, kärsiä ja kuluttaa sydäntään.

Siten meni synkkiä päiviä, kunnes ääretön tuska kulutti itse itsensä ja
jonkinlainen uneliaisuus alkoi vallata hänet.



X LUKU.

Valon välkähdys.


    "Lunnaita, liian korkehia vaaditaan".

Koko Geneve tunsi surua ja osanottoa de Caulaincourtin vuoksi
ja oli tuskainen hänen kohtalostaan. Mutta viimein tämäkin asia
joutui varjoon hyvin tärkeälaatuisten julkisten tapausten tähden.
Libertinipuolue kohotti useiden tappioiden jälkeen yhäkin voimakkaana
ja uskaliaana jälleen päänsä ja vaati ratkaisevaan taisteluun Geneven
omistamisesta. Erikoinen riitakapula, jonka se oli valinnut, oli
kansalaisoikeuksien myöntäminen Ranskan pakolaisille. Pakolaiset olivat
uskonnollisia miehiä ja Calvinin hyviä ystäviä, joka viimemainittu
itsekin oli ranskalainen. Sitten libertinit nostivat huudon "Geneve
geneveläisille", ja koettivat vakuuttaa rahvasta, että kunnianhimoinen
pappi maanmiestensä avulla aikoi saada kaiken vallan omiin käsiinsä,
sortaa vanhat kansalaiset ja hallita yksinvaltiaana. Tämä ainakin
olisi ollut uskottavaa. Mutta "halvemmalle luokalle", erittäinkin
kalastajille ja venemiehille järvellä he kertoivat toisen tarinan.
"Calvin ja hänen ranskalaisensa", he sanoivat, "neuvottelivat Ranskan
kuninkaan kanssa jättääkseen kaupungin hänelle ja ryöstääkseen
siten kansalaisilta heidän ikivanhan vapautensa." Kun muistaa että
Ranskan kuninkaan ensimäinen työ olisi, jos hän saisi kaupungin
valtaansa, polttaa Ranskan pakolaiset aivan jokaisen, ei tämä
kertomus tuntunut kovinkaan todennäköiseltä. Kumminkin sitä uskottiin
siksi paljo, että se sai aikaan hirmuyön, jonka kuluessa katuja
saarsivat aseelliset joukot hillitsemättömiä libertinejä ja jousilla
varustettu kalastajalauma. Nämä huusivat: "Tappakaa, tappakaa!
Kuolema ranskalaisille ja ranskalaisystäville!" Kaikeksi onneksi nämä
pysyivät hiljaan oviensa sisäpuolella, joten meluajat eivät löytäneet
ketään tapettavia. Mutta tämä oli julkinen kapina. Se osotti, että
järjestyksen vihollisia täytyi hillitä viipymättä, muuten uusi Geneve
särkyisi pirstoiksi eikä yhdenkään ihmisen elämä olisi turvassa siellä.
Muutamat libertinien johtajista, ennen muita Philibert Berthelier ja
Ami Perrin, pääsivät pakoon Bernin kanttoniin, mutta Daniel Perrin,
kaksi Comparet-veljestä ja muita vähemmänarvoisia otettiin kiinni ja
suljettiin vankilaan.

Ami Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan
samanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän
omien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat,
hänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin
puoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä
vapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä,
vaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin
vankilaan.

Kun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut
kouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono
olla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt,
mutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan
kaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen
asti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa
katkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana
tullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla.
Kaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja
valkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.

Norbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman
mielenkiintoa, kunnes joku huomautti "lormayeurilainen".

"Mitä sanotte?" hän huudahti nyt hyvinkin innokkaasti.

"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan,
genistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän
on lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja
kuulkaamme!"

Sinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan
istumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja
laskettiin oitis puheille.

Useita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän
heitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.

"Suokaa anteeksi herrani", sanoi hän, "tunnetteko te isääni, herra de
Caulaincourtia, joka on vankinanne?"

"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt
täällä."

Norbertin sydän pamppaili rinnassa. Äkkinäisellä riemulla hän huusi:

"Ja miten hän voi?" Mutta vastaukseen ei miehellä ollut aikaa.
Jo kiirehti neuvoston lähetti torvensoittajaa sisään ja pyysi
lähelläseisovien huolehtimaan hänen hevosestaan.

Norbert oli kumminkin kuullut kyllin. Sana "lunnas" kaikui hänen
korvissaan mitä suloisimmalta säveleeltä. Se tarkoitti vapaaksipääsyn
mahdollisuutta. Se tarkoitti lisäksi parempaa ja kunniallisempaa
kohtelua, joka ennemmin tulee sotavangin kuin tuomitun harhaoppisen
osaksi.

Totta -- mutta takana oli kysymys: Mistä tulee lunnaat? Se voisi tulla
ja luultavasti tulisikin hyvinkin vaikeaksi kysymykseksi. Mutta se ei
huolettanut häntä.

Toinen virkamies tuli ulos, kirjuri silmälaseineen ja kynä korvan
takana.

"Viekää tämä hevonen 'Villin miehen ravintolaan'", hän sanoi. "Sen
omistaja tulee oitis perässä."

Norbert kiiruhti kirjurin luo kysellen innokkaasti, saadakseen
oikopäätä tiedon.

"Olen vannotettu. En voi sanoa mitään. Saatte tietää kaikki oikealla
ajallaan."

"Tule pois, Norbert", sanoi kaksi muuta poikaa. "Ei ole syytä odottaa.
Voimme kylmetyttää jalkamme odottaessamme täällä tuntikausia kunnes
neuvosto näkee soveliaaksi lopettaa!" Norbert kumminkin yhä viipyi,
kykenemättä tempaamaan itseään pois paikalta.

Noin puolen tunnin perästä kirjuri tuli jälleen esiin. Nähdessään
Norbertin odottavan ovella hän sanoi:

"Luulen että asut lähellä herra Ami Berthelierin asuntoa. Tahdotko
mennä noutamaan hänet?"

"Mielelläni", huudahti Norbert innokkaasti. "Onko hänelle kirjettä?
Saanko viedä sen?"

"Ei; mutta tuo hänet tänne niin nopeasti kun voit."

Norbert kiiti Rue Cornavinille ja toimitti hengästyneenä asiansa.

"Oh, herra, joutukaa!" hän sanoi. "Isältäni on uutisia."

Kutsumus pienen neuvoston puolelta ei itse asiassa olisi hämmästyttänyt
Berthelieriä, joka koko ajan kuten tiedämme odotti, että hänet
julistettaisiin yhteiskunnan viholliseksi. Kutsumus Lormayeurin
lähettilään tulon johdosta -- mitä se mahtoikaan merkitä? Mutta oli
asianlaita miten tahansa, hänen piti toimia parhaansa mukaan ja
osottaa tarpeellista kunnioitusta kaupungin neuvostolle. Siksi hän
pani hienosta verasta tehdyn virkaviitan päällensä, otti nahkoitetun
päähineen ja ripusti sivulleen vanhanaikaisen miekan, jota hän ei
koskaan ollut tilaisuudessa käyttämään.

"Minä tulen mukaan", sanoi Norbert hänelle.

Hyvin vaivaloisesti innokas poika sovellutti käyntinsä ramman miehen
hitaisiin askeleihin. Hänestä aika tuntui loppumattomalta ennenkun
he saapuivat saliin. Siellä hänelle sanottiin, että hän saisi mennä
kotiinsa. Tätä hän ei kumminkaan tehnyt. Berthelier joudutettiin heti
paikalla noiden kahdenkymmenen viiden luo.

Hän kumarsi, poisti päähineensä ja seisoi heidän edessään kunnioittaen
ääneti odottaen alkua.

Siellä suuren pöydän luona, joka oli verhottu vihreällä veralla,
istui neljä neuvosta ynnä muut jäsenet, jotka kaikki hän hyvin tunsi
näöltä ja nimeltä. Heillä oli hatut päässä. Muuten olivat he puetut
yksinkertaisiin ja kohtuullisiin, mutta hienosta kankaasta tehtyihin
pukuihin. Jokaisella neuvosmiehellä oli musta virkasauvansa edessään
pöydällä. He näyttivät kunniallisilta, mutta kovilta ja ankarilta,
kentiesi ahdasmielisiltäkin miehiltä. Berthelierin mieleen sukelsi
hänen odottaessaan ajatus, että hänen nuoruuden unelmansa oli ollut
juuri tällainen. Tällaisten miesten tulisi hallita Geneveä ylpeän
herttuan ja kevytmielisen ruhtinaspiispan asemasta. Hänen unelmansa oli
toteutunut. Mutta oliko Geneve siltä sen parempi?

"Istukaa, herra Berthelier", sanoi ensimäinen neuvos, kääntyen hänen
puoleensa näillä harvinaisen kohteliailla sanoilla.

"Tämä on parempi alku kuin odotinkaan", ajatteli Berthelier, kun hän
otti vastaan tarjotun istuimen.

"Olemme lähettäneet noutamaan teidät", jatkoi neuvos, jonka nimi oli
Amblarde Corne, "syystä että olemme juuri nyt saaneet sanomia kreivi
Lormayeurilta."

Berthelier näytti hämmästyneeltä.

"Kirjuri selittää asian", lausui neuvos.

Eräs kirjurin vaippaan puettu henkilö nousi pystyyn pöydän päästä
ja alkoi lukea. "Philip Manuel Joseph Jumalan armosta Lormayeurin
kreivi --", siten alkoi kirje, jonka ylpeä savoijalainen oli alentunut
lähettämään Geneven harhaoppisille. Seurasi sitten joukko arvonimiä
sekä lyhyt osotus "Noille Genevessä", aivan kuin olisi etsitty kaikkein
yksinkertaisinta kohteliaisuusmuotoa. Mutta seuraavat sanat olivat
hyvin jännittävät. Kreivi suvaitsi ilmoittaa geneveläisille, että
hänellä oli hallussaan eräs Germain de Caulaincourt, ranskalainen
synnyltään mutta Geneven kansalainen. Tämä väärään ohjattu henkilö oli
tavattu kreivin alueelta levittämässä vääriä oppeja, asettaen siten
itsensä julkiselle rangaistukselle alttiiksi. Kaksi muuta Genevessä
syntynyttä henkilöä oli sitäpaitsi kreivin vankilassa, nimittäin
eräs Jacques de Maisonneuve eli Baudichon, jonka arveltiin olevan
tämän kunnianarvoisen suvun nuorempaa haaraa, ynnä Jean Ardenot,
hatuntekijäin ammattikunnan jäsen. Nämä myöskin ollen harhaoppisia
olisivat ansainneet lyhyen tuomion. Mutta kreivi armossaan oli
halukas kohtelemaan kaikkia näitä sotavankeina ja tarjoamaan heidät
lunastettaviksi ja vaihdettaviksi.

Tässä kirjuri pysähtyi, ja Berthelier ihastuneena ei voinut olla
sanomatta:

"Hyvä! Tahdomme maksaa viimeiseen ropoon asti, ja niin tahtovat kaikki
ranskalaiset herra de Caulaincourtin puolesta. Maisonneuve pitää kai
sukulaisestaan huolta ja hatuntekijä saa kääntyä tovereihinsa."

"Kärsivällisyyttä, ystäväni", ensimäinen neuvos sanoi totisena. "Rahaa
ei siellä haluta. Herra kirjuri, lukekaa edelleen!"

Kirjuri kumarsi. "Nykyään on", hän jatkoi, "nykyään on kaupungissanne
nuori nainen, kreivin sukulainen, jonka hänen ylhäisyytensä haluaa
saada" -- tässä Berthelier äkkiä kohotti päätään katsahtaen kirjuriin
nähtävästi hämillään -- "haluaa saada takaisin", hän toisti. Sitten
suoristaen itseään hän jatkoi: "Koska hän on tämän neidon holhooja
oikeuden mukaan, pitäisi hänen saada tämä hoitoonsa, voidakseen
kasvattaa häntä sopivasti ja arvonmukaisella tavalla ja asettaakseen
hänet niitten tiluksien omistajaksi, jotka oikeuden mukaan kuuluvat
hänelle." Seurasi paljo muita asioita puettuna komeasointuisiin
sanoihin. Mutta kaiken tarkoitus oli hyvin selvää. "Antakaa nuori
nainen minulle, ja te saatte kolme harhaoppistanne ehjinä ja terveinä.
Tarjoan teille Germain de Caulaincourtin, Jacques de Maisonneuven ja
Jean Ardenotin vaihdoksi neiti Castellarista, joka keskuudessanne on
tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier."

Ami Berthelier ei puhunut sanaakaan, ei huudahtanutkaan, mutta hän
näytti siltä mikä hän todellisuudessa olikin -- sydämeen haavoitetulta
mieheltä.

Muuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi
sääliväisesti:

"Emme päätä mitään hätäisesti. Tämä juttu on tutkittava."

"Ja vaikka niin olisikin laita", sanoi toinen, "mistä voi kreivi tietää
vaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme
takaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?"

"Geneven miehet toimivat kunniallisesti", sanoi ensimäinen neuvos
äänessä syvä moite. "Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista
varovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!"

Loppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja
kaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive
de Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta
ja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä
omaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä,
nimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen
sisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä
Robinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin
talossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten
hyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen,
eikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat
kuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan
Geneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan
omantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat
ripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen
sukulaisille.

"Kaunis juttu tämä!" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. "Mutta
kysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen
omakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme
saapuvilla?"

"Tässä on enemmän", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia
toivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä
vähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla.
"Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan", sanoi ensimäinen neuvos.

"Muutamia kuukausia sitten", kirjuri pitkitti, "eräs Castellarin suvun
vanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa
suojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja
hämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti,
vaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta,
hän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei
vielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut -- kuten näkyy --
kaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa
hänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa,
opittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen
todellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun
kirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin
koristeeksi." Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.

"Herra Berthelier", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, "onko
teillä mitään tietoa tästä paperista?"

Berthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui
hänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.

"Minä tunnen sen", hän sanoi, "se oli hukassa, luuloni mukaan
hävitetty. Mutta joku viikko sitten löysin sen jälleen. Sen sisältö on
aivan kuin yllä luettu". Viime sanat olivat sortunutta kuiskausta.

"Teidän täytyy huomata, herra Berthelier", virkkoi Amblarde Corne
vakavasti, "ettei meillä ole valitsemisen varaa. Meidän täytyy
luovuttaa hänet."

"Ei se ole niinkään huonosti kun voisi olla", eräs neuvoston jäsen
huomautti. "Neito joutuu sukulaistensa ja ystäviensä huomaan. Kenties
saa kauniit perinnöt."

"Mutta te unhotatte", sanoi kolmas neuvos Aubert, tunnettu kyvykkääksi
apteekkariksi ja kiivaaksi protestantiksi. "Te unhotatte, että siten
jätämme lapsiraukan sielun kuoleman vaaroihin. He tekevät hänestä
paavilaisen."

"Suvaitkaa kuulla, herrani", sanoi kirjuri, "tässä on jonkinlainen
jälkikirjoitus, jota en ole ennen huomannut."

"Lukekaa se", sanoivat useat äänet yht'aikaa.

"Kreivi on armossaan suvainnut ottaa mietittäväkseen sen surettavan
asianhaaran, että nuori neiti ilman omaa syytään on tähän asti opetettu
ja kasvatettu turmiollisissa opeissa" -- niin hän sanoo, herrani;
olen pakotettu lukemaan hänen sanansa kuten ne ovat kirjoitetut --
"turmiollisissa, niin sanotuissa reformeeratuissa opeissa. Hän haluaa
vakuuttaa lapsen nykyisille holhoojille, ettei mitään rajoituksia
neidille aseteta uskonnon asioissa. Myöskin hän kiittää näitä
hyväntahtoisuudestaan neitiä kohtaan ja katsoo olevansa velvoitettu
korvaamaan sen sopivassa tilaisuudessa."

"Kauniita sanoja!" sanoi Aubert. "Kuinka paljo niihin voi luottaa?"

"Jos teidän korkea-arvoisuutenne sallivat, niin olisi minulla jotakin
sanottavaa." Puhuja oli pieni, vähäpätöisen näköinen, kierosilmäinen
mies. Mutta hänellä oli jonkin verran arvoa kaupungissa. Hän oli
neuvoston jäsen ja sitäpaitsi ompelijain kunniallisen ammattikunnan
vanhin. "Tunnen Lormayeurin kreivin erittäin hyvin. Voinpa hyvinkin
sanoa lausetavan mukaan: 'Olen mitannut hänet'."

"Enemmän kuin yhdellä tavalla, herra Pradel", sanoi nuorin neuvoksista,
ja yksi ja toinen vakava katse hilpeni hiukan. Pradelin ammattimaine
ulottui Savoijaan asti. Hän oli useamman kuin kerran sopivan turvan
suojassa käynyt Lormayeurin linnassa, asettaakseen taitonsa sen
omistajan palvelukseen.

"Tunnen kreivin", hän alkoi uudelleen. "Hän on kuten kaikki muutkin
ylimykset -- itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi
ja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja
maita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan
saman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen
saadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän
ei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan."

Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti.
"Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan
oikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te
sanotte?"

Neuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei
voinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen
kasvoihinsa.

"Vartoon", hän sanoi, "kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään
salista."

Enempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin.
Neuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään
hänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui
sitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen
mielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä
arvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi
siinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä
tuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa
on samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla
siteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja
menisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen
kestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon -- jolla
oli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se
koski -- kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle
--, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! -- Hänet
revittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän
joukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan
ja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko
kaupunkia; -- mitä huolii hän niistä!

Ah! Mutta sitten --. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti.
Tahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin,
puhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus
häntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna,
kuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä.
Mahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! -- Oh, aivan mahdotonta
on myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto
verkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi
ainoastaan kärsiä.

Kirjuri seisoi ovella. "Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto
haluaa teitä tulemaan saapuville."

Hän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa
kuolemantuomiotaan.

Ensimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä.
"Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei
teille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme
arvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin
kreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan
kaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen
ajatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me
vaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella,
että pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier,
valmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de
Caulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän
teitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa
vapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa", sanoi
Berthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että
nämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen
sitte ulos.

Ovella Norbert juoksi hänen luokseen vaatien uutisia.

"Isäsi on pelastettu", sanoi Berthelier.

"Mutta miten -- miten? Kertokaa minulle kaikki!" huusi Norbert. "Onko
se tapahtunut lunnaitten avulla?"

"Kyllä, kalliilla lunnaalla."

"Kuinka paljo?"

"Elä kysy minulta enempää. Pyydän vielä, että annat minun mennä kotiin
yksin."

Hän viittasi pojan pois, joka olisi tahtonut ojentaa hänelle
käsivartensa ja joka nyt jäi seisomaan paikalleen, mieli täynnä iloa ja
kauhistusta, vanhuksen raskaasti ja vaivaloisesti kompuroidessa katua
alaspäin.



XI LUKU.

Onko missään apua?


    Se mulle raudanlujan tahdon tuo
    Poveeni aina,
    Ja tähdet kirkkaat, kiihkottomat luo --
    Tuo taivaan laina.

                         Longfellow.

Sinä yönä Berthelierin talossa ei yksikään silmä ummistunut uneen.
Sen pitkinä tunteina neljä sydäntä kamppaili kipeänä taistellen
ja rukoillen yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Aamu ei tuonut iloa.
Kumminkin kukin saavutti vähäsen lepoa, joka suurissa kärsimyksissä
joskus tulee tuskan jälkeen riemun sijasta.

Claudinella ja Margaretalla oli sama ajatus. Kumpikin päätti mennä
lapsen kanssa muukalaisten maalle; Margareta sen vuoksi, että oli
hoitanut Gabriellea, Claudine, arvellen ettei hänen katolilaisena
tarvinnut peljätä savoijalaisia, toivoi voivansa tasoittaa Gabriellen
elämänpolkua.

Berthelierin lohdutus oli paljoa vähäisempi kuin heidän. "Kun ei ole
jälellä mitään, miksi siis elää", hän ajatteli, "mies voi aina kuolla".
Miksi ei? Kuka voisi moittia häntä, jos hän vaan huolehti soveliaan
toimeentulon sisarelleen ja vanhalle palvelijalleen? Olihan hän vapaa
erkanemaan milloin vain tahtoi tästä uudesta Genevestä, johon hänellä
ei ollut mitään osaa. Se oli samaa, jota jokainen vanhan ajan mies,
joita hän ihaili ja halusi jäljitellä, olisi tehnyt hänen asemassaan.

Niinkuin sopikin, tuli voimakkain lohdutus kipeimmälle sydämelle. Ollen
Geneven lapsi, reformatsionin kasvatti, oli Gabrielle sydämestään
kiintynyt kotiinsa. Kaikki, jotka hän tunsi olivat siellä, tai olivat
olleet. Ensin isku, tullen niin äkkiä ja outona, tyrmistytti hänet,
mutta liiankin pian palasi kyky tuntea sen koko katkeruutta. Onneksi
yksi huojennus oli hänellä. Kun ensimäinen huumaava isku oli ohi, voi
hän itkeä. Ensin hän itki kiivaasti ja kiihkoisasti, sitten hillityllä,
hiljaisella tavalla; hiljaa Claudinen tähden, jonka vuodekumppani hän
oli.

Viimein seurasi pitkää itkua kyyneletön väsymys ja unentapainen
horrostila saavutti hänet. Louis de Marsac oli seisovinaan hänen
vieressään pitäen kädessään niin sanottua "huilua" eli pitkää hoikkaa
lasia täynnä viiniä. "Neiti", hän sanoi, "tahdotteko juoda tästä
lasista kanssani?" Siten tavallisesti kosittiin vanhassa Genevessä.
Mutta nämä kaksi, jotka tunsivat toistensa sydämet, eivät olleet
vaihtaneet kihlauslupausta. Unessaan hän vastasi varmasti "tahdon",
ja ojensi kätensä ottaakseen lasia. Liike herätti hänet. Hän toipui
ja tunsi ettei tarjottu malja ollut maallista viiniä, vaan väkevää,
voimakasta marttyyriviiniä. Hänet valtasi suuri kunnioitus ja yhtäaikaa
suuri rauha. Hänelle tuli voima, joka täytti hänen toiveensa.

Oli jo aamu. Hän nousi ylös, pesi silmänsä, pukeutui äänetönnä, ettei
herättäisi nukkuvaa Claudinea, ja meni sitte toiseen huoneeseen. Siellä
oli jo Berthelier ja Margareta, keskustellen vakavasti keskenään.

"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu",
pyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.

"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi", oli vastaus. "Annan teille
kuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja
lapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi
syöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen
tulisen kuuma kalvinisti?" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: "Uskothan
sinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit
tehdä."

Silloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta
aamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen
Margaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja
jätti hiljakseen huoneen.

"Isä", hän sanoi istuen tämän viereen, "ette saa surra liian paljo
tämän vuoksi."

Ami karkaisi itsensä puhuakseen rohkaisevasti Gabriellelle.

"Tiedän että he tulevat olemaan ystävällisiä sinulle. Sinä tulet
rikkaaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi; -- vaikka luulen ettet
koskaan niin rakastetuksi kuin täällä. Margareta raukka on rukoillut
saadakseen seurata sinua. Mutta on parasta, niin kovalta kuin se
tuntuukin, että menet yksin."

"En mene yksin, isäni. Menivätkö ne yksin, jotka matkustivat Ranskaan
saarnaamaan evankeliumia?"

"Lapsi, tunnen ajatuksesi ja olen iloinen että se lohduttaa sinua.
Mutta, Gabrielle, tuossa katolisessa maassa sinun pitää olla hyvin
viisas, hyvin varova. Pidä tarkka vaari sanoistasi, teoistasi ja
ajatuksistasikin. Muista käskyä: 'Olkaa viisaat kuten käärmeet'."

"Elkää pelätkö. En tahdo etsiä marttyyriutta. Jos on valittavissa
erilaisia kotiin vieviä teitä, niin luonnollisesti valitsen huokeimman."

Berthelieristä nämä sanat tuntuivat vakuuttavilta. Hän ei tuntenut
Gabriellen uskonnollisen vakaumuksen syvyyttä eikä kiihkeyttä, ja
siksi hän toivoi tämän taipuvan olosuhteisiin, kuten hänen ajatuksensa
mukaan oli aivan luvallista tehdä. Ami oli hyvin iloinen, että hän oli
Gabriellen lapsena asettanut sisarensa hoitoon.

"Päästä kotiin on se mitä kukin haluaa", hän jatkoi. "Arvelen pääseväni
sinne pian."

"Pieni tyttöni, mitä tahdot sanoa?"

"Se on sitä laatua, etten voi tehdä sitä aivan selväksi teille enkä
kenellekään muille. En kumminkaan luule, että Jumala tahtoo jättää
minut vieraaseen maahan. Hän tietää etten voisi kestää sitä. Jos Hän
tahtoo minun kuolemaan puolestaan monen muun tytön, naisen ja miehen
tavalla, on Hän vahvistava minua. Kumminkaan en luule että se vie
siihen asti. Hänellä on toisia teitä. Tunnen ettei mikään muu käsi
kosketa minuun kuin Hänen omansa, ja se ei vahingoita. On sitten vielä
olemassa koti, vielä parempi kuin Geneve. Myöskin te, isä, olette
saapuva sinne ennen pitkää."

"Niin, lapseni, ennen pitkää", sanoi Berthelier hyvin liikutettuna.
Syntyi äänettömyys, sillä hän ei tahtonut sanallakaan himmentää lapsen
yksinkertaista uskoa. Viimein hän jälleen virkkoi: "Sano minulle,
voinko ehkä tehdä mitään sinun puolestasi, Gabrielle."

"Meillä on vielä kaksi päivää jälellä, isäni. Tahdon valita lahjoja
ystäville ja naapureille ja sanoa heille kaikille hyvästit. Teidän
pitää saada pieni ranskalainen testamenttini. Itse luonnollisesti otan
raamattuni. Täti Claudinelle ja Margaretalle minun täytyy jotakin
ajatella. Niin -- ja isä, vielä yksi asia!"

"Mikä se on, sydänkäpyni?"

"Se on Norbert, Norbert raukka, joka pitää meistä niin paljon. Hänen
sydämensä murtuu, koska tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti hänen
isänsä tähden. Pyydän, menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä.
Eikö olisi hyvä käskeä häntä tänne aamiaiselle? Tänään taitaa olla
juhlapäivä koulussa."

"Minä menen hänen luokseen", sanoi Berthelier, lauhtuen ajatellessaan
voivansa tehdä jotakin lapsen puolesta.

Mutta kun hän nousi, ilmestyi Margareta pelästyneenä ovelle.

He seurasivat häntä makuuhuoneeseen ja löysivät Claudinen pyörtyneenä
lattialla. Claudine oli koettanut nousta kuten tavallisesti, mutta
edellisen päivän isku oli koetellut liiaksi hänen terveyttään. Kun
Claudine oli tullut tuntoihinsa ja päässyt veljensä ja Margaretan
auttamana vuoteeseensa, koetti hän rauhoittaa näitä.

"Se oli vaan ohimenevää heikkoutta", sanoi hän. Heidän pitäisi vaan
mennä aamiaiselle; levättyään hän tulisi myös.

Hän näytti niin kovin kalpealta. Kun he jättivät huoneen, sanoi
Berthelier:

"Lähdenpä herra Aubertin luo ja pyydän häntä käymään katsomassa
Claudinea. Samoin voin etsiä Norbertin ja tuoda hänet tänne mukanani."

Viimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei
pitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän
antoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen
pysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:

"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle
koko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti
hattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole
nähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime
yönä minkään portin läpi."

"Poika parka!" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen
ikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli --
melkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä.
Claudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi
heikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei
hän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä
yksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.

Sillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen
tärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan
hyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita
tarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen
uuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää.
Gabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä
kanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita
kolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä
hän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden
yksinkertaiseksi ylläpidoksi?

Löytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa,
libertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut.
Philibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi
myöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei
koskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert
kehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos
tarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat
suunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt
jotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier
ei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä
pulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin
etunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa,
ja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat -- itse
ollen aivan turvassa -- voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa
eripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi
tehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa
Philibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa,
jota espanjalaiset sanovat "keveäksi kuormaksi". Hän ei kertonut
kellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu
olemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista
samana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli,
että joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan
heidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti
häneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein
tyytyväinen.

Norbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien
sisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas
vaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta,
joka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias.
Vaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet
voivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän
eikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä
hänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä
lämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että
Gabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.

Miksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen
jälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen,
heille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla
"kyyhkysen siivet", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet
koulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle --
ja ehkä vanhaan uskontoon -- sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt.
Joku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin
ei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny
hän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan
tämä mies raudasta -- kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli
erillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää
sotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita
shakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän
on siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!

Calvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä
he tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta.
Ja miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, -- Iankaikkinen, kuten he
kutsuivat Häntä -- olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä?
Toimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä
menestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä
niiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. -- Mitä
oli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen
ystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!

Viimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein
tuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet
riemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-,
tanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana
oli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo
naamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä
välähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena,
hänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi
jaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.

Vihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko
tämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko
paistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien
lomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla
keskiyö.

Vasta monien tuntien kuluttua hän nousi palatakseen kaupunkiin.
Hänen aistinsa tajusivat hyvin vähän ulkomaailmasta. Hän loi vakavan
katseen tuohon juhlalliseen näkyyn, johon hänen silmänsä olivat
kiintyneet ensi kertaa astuessaan Geneven maalle -- se oli Mont Blanc
koko mahtavassa loistossaan. Silloin oli hän kutsunut sitä suureksi,
valkeaksi valtaistuimeksi. Oliko hän ehkä kohta seisova vielä suuremman
valtaistuimen edessä?

Hän kääntyi pois ja huomasi äkkiä likellä polkua pienen lammikon. Hän
läheni sitä ja katsoi pitkään, vakavasti sen syvyyksiin. Ohikulkija
olisi voinut luulla hänen ihailevan omaa, selvästi heijastuvaa kuvaansa
sen pinnassa.

Sitten hän kiiruhti likimmälle portille. Hänen piti kulkea kaupungin
läpi saapuakseen Rue Cornavinille. Oli jo kohta puolipäivän hetki,
eikä hän ollut maistanut ruokaa sittekun edellisenä iltana. Niinpä
hän tuntien olevansa hyvin nälkäinen kääntyi ohikulkiessaan erääseen
Geneven kuuluisista leipurimyymälöistä ja, kuten poikien on tapana, söi
siellä vahvasti höystettyä leipää ja juustokakkua.

Tämä oli Pont Batilla, jonka myymälät olivat erinomaisia. Senjälkeen
hän kääntyi sivuun Rue du Templelle ja etsi erään herra Sangsouen
apteekin.

"En rohkene mennä neuvos Aubertin luo", hän sanoi itsekseen, "se olisi
liian vaarallista."

"Oh, tekö se olette, herra Norbert de Caulaincourt?" sanoi rohtojen
myöjä, joka tunsi hänet ulkonäöltä. "Oletteko kuulleet ystävänne
Berthelierien pulasta? Tuskinpa sitä voi ollenkaan kutsua pulaksi.
Ihmeellisiä uutisia kumminkin. Tytön typykkä, joka kasvaa keskessämme,
jota ei pidetä paljo minään, sattuukin olemaan savoijalainen
aatelisnainen Lormayeurin ylhäistä sukua."

"Niin", sanoi Norbert surullisesti, "minä tiedän sen."

"Tiedättekö myös että neiti Claudine Berthelier on vuoteen omana. Se
tosin ei ole minun asiani, koska neuvos Aubert palvelee hänen veljeään,
joka ei ole tavallisesti kovin mieltynyt neuvoksiin. Kaikki mitä toivon
on että hän antaisi naisraukalle paljo kuumetta-ehkäiseviä lääkkeitä.
On olemassa ruohoa, jota kerätään täysikuun aikana. -- Mutta pyydän
anteeksi, nuori herra, että puhun teille lääketaidon salaisuuksista,
joita luonnollisesti ette voi ymmärtää. Mitä suvaitsette minulta?"

"Jos olette niin hyvä, herra apteekkari, niin annatte minulle hyvän ja
voimakkaan unettavan annoksen."

"Kenelle, pyydän kysyä? Miehelle, naiselle vaiko lapselle?"

"Kenelle muulle kuin minulle itselleni?"

"Ah, nyt te laskette leikkiä. Mitä voimakas, terve nuorukainen tekee
unettavalla annoksella?"

"Sepä on kaikki mitä te tiedätte. Olenhan kärsinyt koko tämän viikon
tuskia huonosta takahampaasta."

"Antakaas niin otan sen pois. Se kestää ainoastaan minuutin ja palkkani
on vaan yksi groat." Hän kääntyi ottaakseen hirveät aseensa, joiden
kanssa Norbertilla oli ennestään ikävä tuttavuus.

"Ei toki", hän vastasi innokkaasti, peräytyen melkein ulos pienestä
puodista. Sitten hän sanoi astuen askeleen takaisin: "Tahdotteko siis
antaa minulle, herra Sangsoue, tuon annoksen, vaan pitääkö minun mennä
herra Aubertin luo sitä noutamaan? Tai ehkä paremmin juutalaisen
Salomonin luo Molardin varrella, joka antaisi sen huokeammalla?"

Herra Sangsoue vihasi juutalaista Salomonia kuten myrkkyä, jota syytti
hänen myövän kunniallisille kristityille. Siksi hän kiiruhti ottamaan
korkeimmalta hyllyltä erään pullon.

"No hyvä, herra Norbert, koska teissä ei näytä olevan tarpeeksi miestä
pääsemään kerrallaan eroon vihollisestanne, niin tässä on teille
jotakin mikä vaivuttaa teidät uneen ainakin kahdeksitoista tunniksi.
Oletteko tuonut pullon mukananne? Ettekö? Sitten minun pitää lainata se
teille. Muistakaa tuoda takaisin."

"Sen tuon kiitoksen kanssa teille takasin. Mitä olen velkaa?"

"Oh, hiukan vaan, puolitusinaa denierejä. Teille olisi kumminkin ollut
parempi antaa groat ja heittää hammas tänne."

"En piittaa maksusta, vaan tuskasta", sanoi Norbert.

"Ah! Kenties meidän on vietävä teidät kysymään neuvoa tuolta uudelta
mieheltä, joka on saapunut kaupunkiimme kaikkine taitoineen.
Hammaslääkäriksi hän muka kutsuu itseään ja lupaa paikkailla ihmisten
hampaita, kun ne vielä ovat heidän päässään. Semmoisia luulotteluja!
Ajattelee voivansa paikata mitä Jumala, kaikkivoipa, on tehnyt! Mutta
nyt kun isä Calvin itse on antanut hänen koettaa taitoaan, tulee koko
kaupunki juoksemaan hänen jälkeensä. Tässä on teidän tippanne, herra
Norbert. Toivon niiden auttavan teitä. Nauttikaa ne kun olette lukeneet
rukouksenne ja panette makaamaan."

Norbert otti pullon ja suuntasi askeleensa Rue Cornavinille. Mutta kun
hän tuli lähemmäksi, niin ne hidastuivat.

"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", hän mietti. "Mutta nyt alkavat
vaikeudet. Mitä on tehtävä Berthelierin suhteen? Toiset kaikki kyllä
saan taipumaan, mutta hän on noita geneveläisiä, jotka pitävät valhetta
yhtä pahana kuin murhaa. Ja tämä valhe olisi hänestä iso kuin vuori,
sen luen hänen silmistänsä. Tosin tämä kaikki tapahtuu Claudinen
tähden, jota hän niin paljo rakastaa. Ei, se tapahtuu _molempien_
puolesta! Yhtä kaikki lienee jotakin hyvää rukouksessa. Ja koska tämä
tapahtuu Jumalan palvelijoiden pelastamiseksi, niin voinhan rukoilla
apua itselleni. Enpä tiedä! Tässä olenkin jo ovella. Nyt esille kaikki
hyvät neuvot mitä minulla vaan on! Olenpa varma että niitä tarvitsen.
Toivon itselleni tekoparran puolenpäivän ajaksi. Mutta ei, se pilaisi
kaikki!"

Hänen koputettuaan tuli esiin Margareta surun murtamine, kyynelten
kastelemine kasvoineen.

"Tulkaa sisään, herra Norbert", hän sanoi. "Gabrielle kysyy teitä. Hän
arvelee teidän olevan murheellisen."

"En tahdo neiti Gabriellea nähdä aivan nyt", Norbert sanoi. "Haluan
puhutella neiti Claudinea ja teitä. Molempia yhdessä."

"Neiti Claudine on kipeänä."

"Ei sillä väliä -- tarkoitan että se surettaa minua -- mutta minun on
saatava tavata häntä. Viekää minut hänen kamariinsa ja tulkaa itse
myöskin mukaan. Minulla on jotakin tärkeää sanottavaa."

"Mikä pojalle on tullut, kun noin komentaa vanhaa ihmistä?" ajatteli
Margareta. Mutta tänään hänen taisteluhalunsa oli surun lannistama. Hän
vaan sanoi:

"Ei mikään muu ole nyt tärkeätä kuin muuan asia, jota te ette voi
auttaa tai estää."

Norbert sijoitti huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi: "Kukaties minä
voin".

Margareta pudisti surullisesti päätään ja lisäsi: "Minä käyn katsomassa
voiko neiti ottaa teidät vastaan".

"Tehkää niin. Pyydän vielä ettette anna herra Berthelierin tietää minun
olevan täällä."

"Herra Berthelier lainasi tänä aamuna hevosen ja ratsasti pois varhain
tänä aamuna, emme tiedä minne tai miksi. Hän sanoi mahdollisesti
olevansa takaisin tänä iltana, tai kenties vasta huomenaamuna."

Tähdet taivasta kiertäessään taistelivat Norbert de Caulaincourtin
puolesta.



XII LUKU.

Lusikka-ritari.


    "Lienee kultaa pien' kätönen tuo,
    Kosk'et sen omastas poistua suo."

                    E.B. Browning.

Kevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan
kauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia
ja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä
tummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta
pilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat
huiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman
lumen verhoamina.

Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen
hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän
oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen,
puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin
mukaisella _hausse coll'illa_ eli korkealla kirjaillulla kaulurilla,
päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu
omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat
säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi
näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan
kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer
ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin
kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia.
Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai
metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen.
Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan
hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.

Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi
raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia
viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle
hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.

Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija
avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.

"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?"
hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne
hevosesta."

"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten
herrasi jaksaa?"

"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain
mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa,
niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"

Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan,
mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:

"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi
viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.

Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman
talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen
aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti
menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla
muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen
ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja
rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.

Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven
huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.

Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä.
Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä
syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot
hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.

Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:
"Arletta!" -- "Viktor!"

Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta,
vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."

Viktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:

"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään
muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin
Castellarin tilukset."

"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä
ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti.
"Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."

"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt
puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."

"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun
puolestani saa hukkua Geneven järveen."

"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole
geneveläinen morsian -- pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä
-- vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien
viereen kylmästä ja nälästä."

"Minä tahdon pitää huolta teistä."

"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki,
ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi.
Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa
vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa
eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset
olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt
olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava
jäähyväiset."

"En voi, en voi!"

Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et
voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.

"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos
minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen
alas käsiin.

"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle,
mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, _minä_
jätän _teidät_. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään
minulle."

Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta",
hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei --
sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"

Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara
lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:

"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani."

Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti
vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."

"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa
tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan
luja ääni vapisi hiukan.

"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?"

"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi
ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä
neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja
iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He
kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte,
kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla
puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja
maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."

"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!"

"Ei --." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä
toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei;
miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."

"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni."

"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja
vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole
tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville,
teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää
hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa
hänelle se sana."

Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella
vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä
ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot
pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin
marmori.

"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen
pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä,
joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista
laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen:
"Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat,
jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi
rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut.
Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja
annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.

Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon
sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta
aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos
hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.

Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli
takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta
Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään
huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen
povelleen.

Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan
niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti
häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana.
Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta,
eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan
kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen
jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä
ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa.
Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja
kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja
ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan
reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän
oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin
"lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä
kultaista lusikkaa.

Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut
kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu
vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien
joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!

Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää
vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.

"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä
tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi
tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä
kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka
paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora
perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä,
kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä
oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin
samaan allikkoon, mistä on tullutkin."

"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua
rauhaan?"

"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin
Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon
omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken
omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän
lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana
noita kerjäläisiä, harhaoppisia."

"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen
arvoinen."

"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut
lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."

Viktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:

    "Mitäpä immen sievyydestä,
    Kun lemmi häntä en sydämestä!"

Hän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.

"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten
kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät
valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat
puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen
mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera
ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te
voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain
kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi
olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet
matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa.
Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet
varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."



XIII LUKU.

Geneveläinen morsian.


Varhain sovitun päivän aamuna kohtasi kaksi seuruetta toisensa Plain
palaisissa juuri Porte Neuven ulkopuolella. Ne erosivat suuresti
toisistaan. Savoijan viinitarhoista tuleva oli loistava joukko, joka
istui ylpeästi rikkaasti satuloiduilla ratsuillaan ja kantoi ylhäisten
tapaan verkaisia hopeakirjaisia viittoja. Heillä ei ollut muita
aseita kuin miekat, koska olivat tulleet rauhalliselle retkelle, jota
todisti valkeata lippua kantava torvensoittaja heidän etunenässään.
Johtajana ratsasti nuori Viktor de Lormayeur komeimmassa puvussaan,
mutta jäykkänä ja kankeana. Tultuaan lyhyen matkan päähän toisesta
seurueesta, hän seisautti ja lausui takanaan tuleville lyhyen
komentosanan.

Savoijalaisen joukon kirkkaiden värien keskellä oli kolme tummaa
pilkkua. Kolme hevosmiestä kuletti kukin takanaan laihaa ja huonosti
puettua olentoa, jotka olivat mustina ja vihreinä pilkkuina punertavan
ja valkean seassa. Nämä olivat ne kolme vankia, joiden lunnaat piti
Gabriellella maksettaman. Viktorin merkistä heidän piti astua alas
hevosten seljistä ja asettua ratsujoukon eteen, joka ajoi sitten
käyden. Ratsastajat paljastivat päänsä lähestyessään Geneven miehiä.

Hitaasti eteni joukko siistejä, vakavan näköisiä miehiä, puettuina
mustiin, jotkut harvat sinipunervalle vivahtaviin viittoihin. He
astuivat jalkaisin, mutta heidän keskessään istui juhlaratsulla hento,
tarkasti hunnutettu olento, puettuna yksinkertaiseen, mutta erittäin
hienokankaiseen ratsupukuun, joka oli reunustettu kallisarvoisilla
näädän eli "Mars-kissan" -- joksi sitä silloin sanottiin -- nahoilla.
Hänen takanaan ratsun selkään sidottuna oli pienehkö tavaralaukku.
Viktorin ensimmäinen huomio oli, ettei neiti ollut harjaantunut
ratsastaja, mikä olosuhteisiin katsoen olikin luonnollista.

Hän astui alas satulasta ja lähetessään teki syvimmän kumarruksensa
neidille, samoin tervehtäen hänen seuralaisiaan sopivasti, joskin
ylpeästi. Vaikkakin oli lusikkakunnan jäsen, oli hän kumminkin siksi
paljo ritari, ettei tahtonut julkisesti osoittaa halveksimistaan,
jota tunsi noita kurjia porvareita kohtaan. Sitten seurasi joukko
muodollisuuksia. Kumpikin puolue vakuutti juhlallisesti olevansa
valmis täyttämään, mitä oli sovittu "kuuluisan" Lormayeurin kreivin ja
"kiitettävien" Geneven kansalaisten välillä vaihdetuissa kirjeissä.
Sen jälkeen Germain de Caulaincourt ja hänen kaksi seuralaistaan
annettiin geneveläisille, jotka ottivat heidät vastaan vilkkailla
riemunosoituksilla.

"Ja nyt", sanoi nuori kreivi hymyillen, "on meidän vuoromme tervehtiä
erästä teistä, ei suinkaan vangiksemme, vaan siksi joka huomaa meidät
vangeikseen ja uskollisiksi palvelijoikseen."

Vakava, hiljaisennäköinen mies hyvin vaatimattomassa puvussa talutti
neidon ratsun esiin. Yhdessä matkassa tuli ensimäinen neuvos kantaen
virkasauvaansa. Häntä seurasi virkaviittaansa puettu kirjuri laukku
kainalossa.

"Herra kreivi", sanoi neuvos, "me tuomme ja annamme teille neiti Olivie
de Castellarin, joka on toisin tunnettu neiti Gabrielle Berthelierin
nimellä, kuten oli sovittu. Kirjuri, joka on tässä läsnä, on käteenne
antava neitiä koskevat paperit ja muut selitykset, joita kohtuullisesti
voitte vaatia."

Viktor kumarsi vielä kerran neidille, sitten kääntyen kirjuriin otti
vastaan tarjotut paperit. Siinä oli arvokas todistus lapsen synnystä
ynnä muutamia otteita kaupungin "korttelin" pöytäkirjoista, joissa
neiti oli nimitetty kansalaisen Ami Berthelierin kasvatiksi ja
ottotyttäreksi.

"Oletan", Viktor sanoi kääntyen henkilöön, joka piti neidin ohjaksia,
"että te olette se kunnioitettava kansalainen, jota meidän on
kiittäminen nuoren sukulaisemme hoidosta ja kasvatuksesta."

"En suinkaan, herrani", mies vastasi nähtävästi hämmästyneenä. "Herra
Berthelier itse poissa ollen antaa minun edustaa itseään neidon
naapurina ja lähinnä ystävänä."

"Mutta tietysti", sanoi kirjuri, "te, herra Antoine, olette valmis
vannomaan neidon olevan se, miksi hänet on mainittu, vaikkakin se on
enemmän muodon asia."

"Minä vannon sen", sanoi Antoine Calvin.

"Samoin teen minäkin", sanoi neuvos Amblarde Corne. "Me voimme tehdä
vaikka minkälaisen uskontomme mukaisen valan, joka tyydyttää teidän
korkeuttanne."

"On jo puhuttu tarpeeksi", vastasi kohtelias nuori kreivi. "Olen vallan
tyytyväinen". Sitten hän kääntyi neitoon. "Kaunis neito ja kallis
serkkuni, sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi sukulaistenne
luo ja maahanne, ja suokaa minun todellisen nöyryyden ja kuuliaisuuden
merkiksi suudella kättänne."

Käsi neidon ratsuviitan takana vapisi, ikäänkuin pyrkien esiin, mutta
neuvosmies astui väliin.

"Eikö olisi soveliasta, että neito ensin kohottaisi huntuaan, niin että
ne, joille me luovutamme, voivat kunnolla nähdä hänet?"

Huntua kohotettiin hiukan. Nähtiin hurmaavan kauniit, alas painuneet
ja veresten kyynelten kostuttamat kasvot. Mutta neidon tuska ja
vastenmielisyys oli niin ilmeinen, että ritarillinen Viktor kiiruhti
sanomaan:

"Elkää olko levoton, ihana neito. Palvelijanne odottaa kärsivällisesti,
kunnes suvaitsette ilahduttaa häntä kauneutenne katsomisella.
Suvaitsetteko nyt sanoa jäähyväisenne näille kelpo ystävillenne, jota
tekoa, kuten toivomme, ei teidän koskaan tarvitse katua."

Mutta puoleksi kohotettu verho oli jo laskeunut ja vaan epäselvä ääni
kuului lausuvan: "Kaikki jäähyväiseni ovat jo sanotut". Sentähden
Viktor pyytäen anteeksi otti käteensä juhlaratsun ohjakset. Vankien
lunnas oli maksettu. Molemmat seurueet tervehtivät toisiaan, kuten
kohteliaat viholliset tavatessaan toisensa puolueettomalla alueella.
Sitten ne kääntyivät kukin taholleen. Mutta ennenkun erottiin kuuli
hunnutettu ratsastajatar de Caulaincourtin kysyvän: "Mutta missä
Norbert on? Miksei hän ole tullut kohtaamaan minua?"

Loistava savoijalainen joukko ratsasti eteenpäin. Viktor oli lähellä
hänelle määrättyä morsianta, jota hän, vaikk'eikään mielellään häntä
semmoiseksi ajatellut, kumminkin kunnioitti erittäin huomaavaisesti.
Hänestä tuntui kovin oudolta, että neiti oli tullut aivan yksin. Hän
oli odottanut että tämä toisi yhden seuranaisen mukanaan, tai ehkäpä
pari kolmekin. Hän ilmaisi kohteliaasti pelkonsa, että neidistä kenties
olisi epämukavaa matkustaa ilman palvelustyttöä tai kamarineitoa,
lisäten kumminkin, että tämä puute korvattaisiin heidän saavuttuaan
Lormayeuriin, jonne hän toivoi tultavan tänä iltana.

Silloin hän ensi kertaa kuuli neidin äänen. Sen sointu miellytti hänen
korvissaan. "Me geneveläiset emme suuresti tarvitse palvelustyttöjä.
Eikä kukaan geneveläinen olisikaan lähtenyt mukaani erilaisen uskonnon
takia".

"Oh, se uskonto!" Viktor sanoi halveksivasti. Sitten hän lisäsi
muuttaen ääntään: "Elkää huolehtiko, suloinen neiti, tästä
uskonnonasiasta. Olemme kumpikin nuoria, ja te olette hyvin kaunis.
Olen varma, että hyvä Jumala tahtoo meidän iloitsemaan nuoruudestamme,
vaivaamatta päätämme kuolemalla, kiirastulella, helvetillä, taivaalla
ja muilla semmoisilla surullisilla aatteilla."

"Onko taivas surullinen aate?" kysyi nuori neiti.

"Kaikki, minkä kautta meidän on kuljettava sinne päästäksemme, on aivan
varmaan surullista. Minä puolestani pidän parempana jättää sen toimen
papeille, jotka saavat palkkansa puhumalla siitä. Myönnän että he
joskus tekevät sen hyvin huonosti."

"Se on totta, herra kreivi; siksipä olisi hyvä, jos itsekin puolestamme
joskus ajattelisimme niitä asioita."

"Kenties; mutta kaikella on aikansa. Nykyinen aika on keveälle ilolle,
riemulle ja huvituksille. Niin kauniit kasvot kuin neiti Castellarin
ovat aijotut oppaiksi ihaileville silmille, eikä peitettäviksi nunnan
hunnun taa, tai kumartumaan tuhmien kirjojen yli."

"Pidättekö kirjoja tuhmina, herra kreivi?"

"No, en kaikkia kirjoja. En 'Amadis Gallialaista' enkä 'Kristikunnan
seitsemää ritaria'. Mutta luulenpa, kaunis neiti, ettei teillä ole
semmoisia kirjoja Genevessä."

"Ei, tai en ainakaan minä ole niitä nähnyt. Meillä on hyviä kirjoja,
kuten raamattu."

"Raamattu! Taivas varjelkoon, neiti! Tai paremmin, taivas auttakoon
ihmisraukkoja, jotka yhä siinä riippuvat. Pyhimyksille kiitos,
teidän hempeytenne pääsee soveliaammalle näyttämölle. Olen iloinen
ajatellessani, että saan viedä teidät huveihin, jotka sopivat teille
niin ihmeellisesti ja joista ette ole koskaan uneksineetkaan. Kukapa
tietää, vaikkette olisi koskaan oppinut edes tanssimaankaan."

"Luulen", sanoi neiti hiukan värisevällä äänellä, "luulen että voisin
tanssia maalaistansseja, jos ne ovat hyvin yksinkertaisia, tai
'virolettia'. Olemme toisinaan huvitelleet niillä."

"Saanko sen suuren kunnian ja onnen, että opetan teille sitä
viehättävää taidetta, jommoisena tanssi esiintyy meillä
savoijalaisilla?" kysyi Viktor. Sitten hän lisäsi: "Ehkäpä eivät
geneveläiset yhtäkaikki olekaan vallan raakalaisia. En epäile
että neiti Castellar rakastaa musiikkia ja on taitava siinä. Niin
rakastettaviin kasvoihin täytyy kuulua verraton ääni."

"Osaan laulaa virsiä."

"Semmoisilta huulilta täytyy surullisin Clement Marotin surullisista
tuotteista kaikua enkelin laululta."

"On monenlaisia enkeleitä", sanoi neiti vakavasti.

Tällaisia kiusallisia kohteliaisuuksia Viktor lasketteli jonkin aikaa.
Neiti, jonka äänessä joskus oli puoleksi tukahdettu nyyhkytys, minkä
Viktor luki pidätetyn itkun syyksi ja siksi lisäsi ponnistuksiaan
ilahduttaakseen ja lohduttaakseen häntä, vastaili vaan lyhyesti.
Viktorin jatkaessa hänen kohteliaisuutensa tulivat yhä sirommiksi ja
imartelunsa tuhlaaviksi. Ne olivat täydellisesti ajan maun ja tavan
mukaisia. Kumminkin oli ihmeellistä, että kun hänen puheensa lämpeni,
samalla kylmeni hänen mieltymyksensä. Hän piti nuoresta neidistä paljo,
melkeinpä rajattomasti, mutta ainoastaan toverina. Morsiamekseen hänen
oli vaikea neitoa ajatellakaan.

Puolipäivän aurinko alkoi hellittää, mutta varjoa ja virkistystä oli
jo varattu matkamiehille. Muutamat Viktorin miehistä olivat menneet
edeltäpäin ja asettaneet teltan miellyttävän ahon keskeen kukkaiselle
nurmelle. Tänne oli valmistettu päivällinen ja täällä oli neiti
tilaisuudessa, jos tahtoi, nauttimaan lepoa.

Ateria oli huolella lajiteltu ja runsas. Viktor näki tyytyväisenä,
että neiti otti runsaan osan riistapiirakasta, salvukukon rinnasta
valmistetusta mustasta hyytelöstä ja sokeroiduista juustokakuista,
joita hän tarjoili neidille. Mutta viiniä joi neiti vähän. Käsi,
joka piteli veistä ja lusikkaa, ei ollut niin pieni ja miellyttävä
kuin Viktor oli odottanut. "Ei ole epäilemistäkään", hän ajatteli,
"että lapsiraukka kasvatettuna tuntematta säätyään on saanut tehdä
taloustoimia porvarien vaimojen ja tyttärien tavalla". Neidin kasvot,
jotka nyt olivat paremmin nähtävissä, eivät menettäneet mitään
kauneudessa, mutta ne lisäsivät ainoastaan hänen toveruustunnettaan,
vaikuttamatta mitään lämpimämpää suhdetta.

Heidän nauttiessaan hyvämakuisia leivoksia, jotka lopettivat aterian,
ilmoitettiin muuan vieras. Se huomattiin olevan naapuriluostarin
Saint Marcaudin priori, joka oli tullut tervehtimään maanomistajan
kreivi Lormayeurin poikaa, tämän sattumalta kulkiessa hänen alueensa
halki. Viktor esitti luonnollisesti hänet neiti Castellarille.
Hän oletti, että kirkonmies herättäisi varmasti vastenmielisyyttä
neiti Castellarissa, eikä sentähden hämmästynyt nähdessään tämän
käyvän itseensä sulkeutuneeksi ja laskevan alas huntunsakin. Priori
puolestaan, syödessään kakkua ja juodessaan Beaume-viiniä sekä
kertoessaan nuorelle kreiville luostarinsa vaikeuksia ja puutteita,
osotti neitiä kohtaan kunnioittavaa, vaikk'eikaan vallan ystävällistä
käytöstä. Tämä huomasi sen. Kun vierailu oli kestänyt noin puolisen
tuntia, kääntyi hän kohteliaasti Viktorin puoleen virkkaen: "Kuulin
teidän sanovan, herra kreivi, että meillä on pitkä tie kulettavana
ennen pimeän tuloa".

Tämä jotenkin selvä huomautus sai priorin ottamaan jäähyväiset. Viktor
meni hänen kanssaan.

"Kummastelen, herra kreivi", sanoi kirkonmies, "onko rouva Castellar
vainaja, vieraanne äiti, voinut olla ranskatar?"

"Ei, isä, hän oli italialainen ja kotoisin Piemontista, kuten
sattumalta olen kuullut. Hän kuoli nuorena. Kauneutensa, josta hän
oli kuuluisa, on hän jättänyt perinnöksi tälle nuorelle neidille.
Eikö teistäkin ole niin? Semmoisissa asioissa kirkonmiehet ovat hyviä
tuomareita, kuten on tullut sananparreksikin."

"Kyllä maar. Mutta, jos uskallan sanoa, on hän hieman luiseva eikä
kovin kursaileva, tai paremmin sanoen ei hän minun mielestäni ole
tarpeeksi herttainen. Ranskalaiset kasvonpiirteet muistuttavat minua
jostakin henkilöstä, jonka olen hiljattain nähnyt. Ketä, en nyt voi
muistaa -- ja se ajatus on niin outo, etten mielelläni sanokaan
sitä. Hänhän suosii tuota harhaoppista saarnaajaa, jonka hänen kiini
ottajansa toivat luostariin ja jonka minä lähetin isänne luo."

"Minkälaisia huomioita teettekään!" sanoi Viktor nauraen. "Olihan
tuo ranskalainen joka tapauksessa aatelismies. Veimme hänet eilen
mukanamme Geneveen. Tiellä hän kiitti minua hyvin kohteliaasti, kun
välistä toimitin jotakin hyvää hänelle ja hänen tovereilleen. Eikä
minun tarvitse mainitakaan hänen herttaisuudestaan vankilassa. Voitteko
kaikesta tästä antaa minulle synninpäästön, isä?"

"Ei se ole mikään kuolemansynti", sanoi priori hyväntahtoisesti.
"Kumminkin, herra kreivi, on teidän oltava varova, muuten sydämmenne
hyvyys hämmentää hyvän arvostelukykynne. Teidän on pidettävä tarkasti
silmällä tätä nuorta neitoa ja huolehdittava, että hän tulee oikein
käännytetyksi harhaoppisista erhetyksistään. Suokaa anteeksi
rohkeuteni, herra de Lormayeur."

Viktor ei pahastunut hänen rohkeasta puheestaan, mutta loukkaantui
neiti Castellaria koskevista halventavista huomautuksista. Kumminkin he
erosivat ystävinä. Kohtuullisen levähdyksen jälkeen vaeltajat jatkoivat
matkaansa. Vielä kohteliaammin kuin ennen Viktor kiintyi kauniiseen
seuralaiseensa. Ajan muodin ja maun mukaan hän vaivasi aivojaan
imartelevilla puheilla, joita nyt pidettäisiin liian kömpelöinä ja
liioiteltuina, mutta jotka silloin katsottiin vallan sopiviksi. Hän
ylisteli Gabriellen tukkaa, poskia, huulia, kulmakarvoja, silmäripsiä
ja silmiä.

"Mutta en varmaankaan liene ensimäinen, joka täten ylistää noita ihmeen
ihania tähtiä", hän sanoi. "Onpa yksin teidän vakavassa kylmässä
Genevessännekin täytynyt olla monta, jotka ovat kertoneet teille niiden
erinomaisesta kauneudesta."

"Enpä muista juuri kenenkään puhelleen sellaista", kuului epäröivä
vastaus.

"Nuo kauniit huulet voivat puhua vaan totta", jatkoi Viktor. "Muuten
olisi semmoinen tunteiden ja mielen laimeus aivan uskomatonta, yksinpä
harhaoppisten pesäpaikassakin. Mutta suloinen neiti, te tulette nyt
maailmaan, joka pian lepää jalkainne juuressa. Siksi on hyvä, että
ymmärrätte niiden aseiden voiman, joilla olette varustettu. Niin
hämmästyttävän rakastettavat kasvot --."

"Hyvä, herra kreivi, voin vain tuntea itseni imarrelluksi teidän
mielipiteestänne. Kumminkin, jos suvaitsette, tahtoisin mieluummin
kuulla tällä kerralla itsestäni sellaista kuin todella olen, enkä siitä
millaiselta teidän puolueellisen arvelunne mukaan näytän."

"Miten hyvin hän puhuu", ajatteli Viktor itsekseen, "ja kuinka
avomielisesti hän vastaakaan minulle! Olen kuullut, että Genevessä
opetetaan tyttöjä samalla tavalla kuin poikia. Minä pitäisin häntä
rakkaana ja kalliina kuten ystävää tai asetoveria, jos se vaan olisi
mahdollista, mutta morsiamena; -- pyhimykset auttakoon minua!" Tässä
muistui Arlettan rakastettu ja miellyttävä kuva hänen mieleensä. Hän
karkoitti väkisin tuon kumman tunteen, ennenkun vastasi entisellä
kohteliaalla ja ystävällisellä tavallaan:

"Kaunis neito, jolle minulla on kunnia puhua, ei ole vähemmän kuuluisa
henkilö kuin neiti Olivie de Castellar, jalon sukunsa laveitten tilojen
ja runsaitten tulojen ainoa perillinen."

"Periikö hän -- perinkö minä -- joitakin sukulaisuus- tai heimositeitä?"

"Suloinen neiti, äitinne kuoli syntyessänne ja isänne pian
jälkeenpäin. Veljiä ja sisaria teillä ei ole yhtään. Isoisäni oli
teidän isovanhempainne serkku, niin että te ja minä olemme serkkuja
kolmannessa polvessa. Kumminkin ajattelen että jos eräät toiveet, joita
olen kyllin rohkea pitämään, menestyvät, asettaa hänen pyhyytensä
lupakirja asiat paikalleen."

"Arveletteko todellakin, herra kreivi, että niin käy?"

"Olen varma siitä. Mutta minun pitää kertoa teille, neiti, että
teillä on muuan äidinpuoleinen sukulainen nimeltä Santana, joka
taisteli ruhtinasvainaan johdolla ja oli hänen suuressa suosiossaan.
Tiedätte mikä huono onni nykyisellä ligan johtajalla ruhtinas Emanuel
Philibertillä on ollut ja miten hän on kadottanut suurimman osan
Savoijaa. Ruhtinas parka! Hän ei voinut pitää itse huolta asioistaan.
Hän otti isänsä kehoituksesta Santanan avukseen, ollen kiitollinen
vaikka ken hyvänsä esiintyi auttajana hänen pulassaan. Paha oli saanut
hänen sormensa ja voitti häneltä liian helposti oikeuden Castellarin
perintöön ja tiluksiin, teidän omaisuuteenne, kaunis neiti. Santana
esitti hänen korkeudelleen, että suoranainen perintöhaara oli sammunut.
Silloin ruhtinas arveli tekevänsä hänelle, kuten jokaiselle muullekin,
oikein. Mutta nyt", Viktor lisäsi varomattomasti, "meillä on käsissämme
valtti joka tepsii -- --"

"Valtti jättää sen kunnian omaan arvoonsa", sanoi neiti kumartaen.

Viktor sekaantui peräti. Hän oli näyttänyt värinsä liian selvästi.
Neiti, jolla nähtävästi oli terävä äly, ei antanut minkään seikan mennä
huomaamatta. Viktor kiiruhti parantamaan erhetystänsä. "Valttilehti
tässä pelissä on sydämien kuningatar", sanoi hän.

"Olkaa varovainen, kuningatar kädessänne voi muuttua sotamieheksi."

"Kuinka terävä-älyinen hän on!" ajatteli Viktor. "Kuningattaren
silmistä", hän vastusti, "ei voi tuikkia muuta, kuin hänen sielunsa
totuus ja puhtaus."

"Käytänkö siis totuutta ja puhtautta puhuessani teille, herra
kreivi? Ymmärrän nyt täydellisesti teidät ja erinomaisen isänne.
Te ette suinkaan ole ryhtyneet tähän asiaan mitenkään rakkaudesta
tuntemattomaan geneveläiseen tyttöön. Ilman näitä laveita maita ja
suurta omaisuutta hän olisi hyvin saanut elää tuntemattomana ja omassa
harhaopissaan. Jos hän nytkin teidän hyväksenne luopuisi oikeuksistaan
ja vaatimuksistaan niihin, kukatiesi te olisitte hyvin tyytyväisiä."

"Neitini, te tuomitsette minua väärin", rukoili Viktor posket hämistä
palaen ja samalla kiroillen itsekseen omaa kömpelyyttään ja neidin
ivaa. Siitä huolimatta hän, ihmeellistä kyllä, ihaili Gabriellea
entistä enemmän ja tunsi olevansa halukas omistamaan hänet. "Te
tuomitsette minua nurjasti. Kenpä tiesi olen ansainnutkin sen. Myönnän
että ennenkun teidät näin, ennenkun lämmittelin kauneutenne loisteessa,
taisin mahdollisesti ajatella maita ja valtaa."

"Hyvin luonnollisia ja tavallisia ajatuksenesineitä", neiti sanoi.

Hänen huntunsa oli nyt kohotettu ja hän katsoi Viktoria suoraan
kasvoihin. Tuo katse oli, kuten Viktor arvosteli, vallaton, uhmaava ja
lumoava yhtä haavaa, niinkuin sen katse, jolla on asema hallussaan ja
joka aikoo pitääkin sen. Uusi henki virtasi Viktoriin. Tällä hetkellä
tuntui hänestä keveältä se tehtävä, jota hän ennen oli ajatellut vallan
sietämättömäksi. Niin, ja mitä pikemmin se oli tehty, sitä huokeampi
hänen oli olla. "Parempi tehdä koko synti yhdellä kertaa". Parempi
kerrallaan kohdata tuota välttämätöntä asiaa, tyydyttää isänsä ja
kiinnittää oma kohtalonsa ijäksi. Ajan tapa ja sikäli kuin hän tunsi
ritarillisia sääntöjä ja lauseita, pyhittivät hänen tarkoituksensa.

"Kallis, ihailtava neiti", hän alkoi. Neiti laski jälleen verhonsa ja
vetäytyi hiukan kauemmaksi hänestä. Siitä huolimatta Viktor jatkoi
urhoollisesti: "Ettekö huomaa, että on muuan oivallinen, kerrassaan
erinomainen keino sovittaa kaikkien vaatimukset? Kenties ei ole hyvä
eikä oikeinkaan puhua siitä niin pian. Kukaties minun oikeuden mukaan
olisi pitänyt jättää teidät vapaaksi, vapaaksi katsomaan ja nauttimaan
maailman lauluista, tansseista, matkoista ja juhlista, joista tähän
asti olette ollut tykkänään suljettu. Mutta kaikkia näitä ja vielä
suuremmassakin määrässä tulette saamaan täydellä mitalla. Tosiaankin,
jos uskollinen palvelijanne voi sen vaan tehdä, on elämänne oleva
pelkkää yhtämittaista, suloista riemua. Onkohan siis liian varhaista
pyytää teiltä sanaa toivoni rohkaisemiseksi? Puhukaa vaan! Neiti, olen
jalkainne juuressa!"

"Miten niin voitte sanoa; luulin teidän olevan hevosenne selässä",
kuului odottamaton vastaus.

Gabriellen kylmyys kiihoitti Viktoria yhä enemmän. Tukahutettuaan oman
sydämensä äänen ja tehtyään sellaista, jota hänen todellinen luonteensa
kauhistui, ajoi jo itse yrityksen paino häntä yhä enemmän katkeraa
loppua kohti. Oliko se kumminkaan niin katkera? Tunteet kuohahtivat
hänessä; jotakin outoa virtasi häneen, niinkuin voimakas viini. He
olivat nyt yksin kaukana saattojoukkonsa edellä, ratsastaen metsän
halki. Hän hyppäsi ratsultaan ja polvistui ruoholle aivan tosissaan
Gabriellen eteen.

Tämä pidätti hevosensa ja katsoi hetken hämmästyneenä ritariin. Sitten
hän sanoi oudolla, kiusaantuneella äänellä:

"Herra kreivi, minä pyydän, nouskaa."

"En nouse, kunnekka olen saanut sanan noilta kauniilta huulilta. Jos
tämä sana olisi 'odota', jos asettaisitte minut koetukselle, olisin
kumminkin teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne."

"Totelkaa siis minua nousemalla ylös. Jos ette tahdo sitä, pakoitatte
minut pyytämään teiltä erästä asiaa."

"Pyytäkää mitä vaan tahdotte. Pidän kunnianani ja ilonani myöntää sen."

"Siitä ei ole kunniaa teille eikä minulle." Gabrielle astui alas
ratsultaan ja seisoi suorana hänen edessään ruohikolla. "Herra kreivi,
palvelus jota pyydän teiltä on se, että vedätte miekkanne ja tapatte
minut."

Viktor tuijotti häneen hämmästyksestä jähmettyneenä. Oliko neito äkkiä
tullut hulluksi?

Ennenkun hän osasi sanaakaan puhua, oli Gabrielle heittänyt
päähineensä, huntunsa ja liinansa maahan sekä antoi sormensa nopeasti
kulkea sekaantuneiden kiharoidensa läpi.

"Kuningatar on muuttunut sotamieheksi", sanoi Norbert de Caulaincourt.

Viktorin kauniit, avonaiset kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Kerran,
toisen ja kolmannenkin hän risti itseänsä vapisevin käsin, samalla kun
hän jotenkuten pääsi jaloilleen.

"Tämä on noituutta", hän mutisi. "Se on ainoastaan noitatemppu pojan
puolelta, joka tahtoi pelastaa isänsä, ja ystävän puolelta, joka tahtoi
pelastaa nuoren naisen uhkaavasta kohtalosta, -- koska kunnioitti
häntä."

"Geneve saa vielä kärsiä tästä!"

"Geneveä ette saa moittia. Kaikki olivat saatetut väärään luuloon.
Minulla ei ollut muita liittolaisia eikä auttajia kuin Gabriellen
hoitajatar. Ettekä te voi vahingoittaa Geneveä enemmän kuin ennenkään."

"Hyvät pyhimykset! Ajatellapa isäni kiukkua!"

"Olen ottanut sen lukuun ja maksan laskuni."

"Jospa vien teidät hänen luokseen --."

"Teillä on oikeus siihen. Mutta jos te, kuten ajattelen, olette
jalomielinen, niin päätätte päiväni oitis tässä paikassa jossa seison.
Siitä vain kiittäisin teitä."

"Tämä on kummallisin asia mistä milloinkaan olen kuullut", sanoi
Viktor yhä seisoen ja tuijottaen häneen aivan tyrmistyneenä. Kumminkin
kuohui hänen hämmästyksensä mukana muuan toinenkin tunne -- se oli
ilo. Nyt hän oli vapaa! Ken voi pakoittaa häntä naimaan, neitoa, joka
oli turvassa vihamielisen Geneven muurien takana. Samalla hetkellä kun
sydämensä keveni, huomasivat hänen silmänsä jotakin purppuranpunaista
välähtelevän puiden välissä. Se oli heidän luokseen saapuva
saattojoukko. Miehet eivät saaneet tietää mitään. Hän tahtoi seisauttaa
ne. "Seiso siinä missä olet", hän nopeaan sanoi Norbertille. Sitten hän
hyppäsi hevosensa selkään, ratsasti takaisin, antoi käskynsä ja palasi.

"Sinun ja minun pitää ratkaista tämä asia meidän kahden kesken", hän
sanoi.

"Olen teidän vallassanne", vastasi Norbert. Nyt kun hän oli näytellyt
osansa ja toimittanut tehtävänsä, näytti hän muuttuneen kiveksi. Hän ei
enää juuri piitannut mitä hänelle tapahtui. Norbert luuli että hänen
piti kuolla. Siinä oli kaikki. Hän toivoi vaan että se tapahtuisi pian.

"Miten tulitte sellaista koskaan ajatelleeksikaan?" kysyi Viktor
laimeasti. Hänessä vallitseva tunne oli edelleen suunnaton hämmästys,
mutta sen alla oli jonkinlaista ihailua pojan rohkeudesta ja älystä. Ja
kaikkeen tähän sekaantui samalla ihmeellinen, sanomaton huojennuksen
tunne.

"Se oli ainoa keino."

Viktor seisoi hämmentyneenä. Viimein hän huudahti: "Minä olen ollut
tyhmä, mieletön houkkio! Olen antanut liian helposti pettää itseni.
Miten voinkaan kohdata isäni tämän jälkeen -- neuvo minua nyt, Pyhä
Viktor, suojeluspyhäni, jos taidat! Eipä paranna asiaani että tuon
Lormayeuriin tämän poikanulikan Castellarin perijättären asemasta!"

Sitten hän kohottaen katseensa maasta silmäsi Norbertiin vakavasti ja
miettien.

Norbert kohtasi hänen katseensa. Pojan kasvoilla oli miehuullinen,
päättävä ja peloton ilme; nuoren miehen katse taasen oli heikko,
hämmentynyt ja kiukkuinen. Viimein kumminkin siinä ilmeni ystävällinen
välähdys.

"Te olette täydellisin nuori lurjus mitä milloinkaan olen nähnyt,
mutta te olette kunnollinen poika. Olen pakotettu tunnustamaan,
että rohkeutenne on miekkani arvoinen. Mutta toiselta puolen en
voi taistella parrattoman pojan kanssa. Luuletteko kiistan käyvän
tasapuoliseksi, jos sidon toisen käsivarteni kupeelleni ja taistelen
toisella? Olen nähnyt niin tehtävän. Tahdotteko koettaa sitä?"

"Mitä varten?" kysyi Norbert kärsimättömästi, vieläpä hieman
ivallisestikin. "Henkeni on lunnas, joka on teidän otettavissanne. En
voisi pelastaa sitä haavoittamalla teitä, jos nimittäin sen voisinkin
tehdä."

"Kysyttekö sitä minulta?"

"No niin, olkaa nopea ja tehkää loppu!"

"Sanoitte, että ryhdyitte tähän asiaan pelastaaksenne isänne. Mutta
hänhän oli jo pelastettu."

"Toisen henkilön hinnalla."

"Te sanotte sitä tappioksi; minä pidän sitä neidon etuna. Mitä hän oli
teille, jotta teitte tämän hänen puolestansa?"

Silloin vasta Norbert oikein tajusi tilansa. Koko hänen nuoren elämänsä
romantiikka kulki hänen sielunsa ohitse. Ja hänhän oli lähellä
kuolemaa! Hänen katseensa muuttui, ja huulensa alkoivat vavista.

"Ei mitään -- kenenkään tietää", hän vastasi.

Viktor katseli häntä uteliaasti, yhä kasvavalla mielenkiinnolla.

"Haa! uskoni kautta, sitäkö se onkin? Oletko sinä -- poika, melkeinpä
lapsi -- jo leikkinyt noiden terävien aseiden kanssa, joilla mies
leikkaa itseensä, vallan sydänjuuriin saakka? Miksikäs ei? Olin nuori
kuten sinä, kun ensin aloin pitää eräästä -- _vaikken_ neiti Olivie de
Castellarista."

Hän käänsi pois kasvonsa, ja äänettömyys syntyi vielä kerran näiden
kahden välillä. Hän oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella miten
vaarallista oli kertoa omista pettymyksistään tälle geneveläiselle
pojalle, joka kenties pitäisi häntä valehtelijana ja petturina. Tällä
hetkellä ei hän piitannut siitäkään. Hän ei voinut huolehtia mistään,
ei nähdä mitään, paitsi Arlettan suloista haamua. Tämä näytti seisovan
Viktorin vieressä aivan siinä valloilleen jätettyjen hevosten luona,
jotka pureksivat ruohoa illallisekseen niin levollisina kuin lempeä ja
kuolemaa ei olisikaan lainkaan maailmassa. Arletta katseli häntä, puhui
ja rukoili tuon rohkean pojan hengen puolesta, joka tunsi rakkautta
kuten hekin, vaikkakin oli niin nuori.

Tämä näky sitten vähitellen muuttui hänen oman äitinsä himmeäksi
kuvaksi, jommoisena hän sen muisti. Äiti oli ollut helläsydäminen
nainen, sääliväinen kaikkia kohtaan. Niistä harvoista äitinsä sanoista,
joita Viktor muisti, olivat seuraavat kiintyneet hänen mieleensä:
"Poikani, Jumala rakastaa laupiaita!" "Ah", hän ajatteli, "Jumala
rakastaa laupiaita! Kukapa tietää, jos minä nyt olen laupias tätä
poikaa kohtaan, on Hän laupias Arlettalle ja minulle ja antaa meidät
toisillemme." Tämä ei tosin ollut mikään erittäin ylevä vaikutin.
Kumminkin tuon hämmentyneen, huonosti valaistun sielun syvyydessä
taisteli jalompiakin tunteita kuin ne, jotka tulivat itsetietoiseen
ajatukseen. Sitäpaitsi ihmisen on niin helppoa olla ystävällinen
tuntiessaan itsensä onnelliseksi. Ei käy kieltäminen, etteikö Viktorin
huono onni ottaen huomioon hänen isänsä mahdollisen raivostumisenkin,
tehnyt häntä onnelliseksi, paljoa onnellisemmaksi kuin miksi hänen
lähettilästoimensa menestys hänet olisi tehnyt. Tehden nopeasti
päätöksensä hän kääntyi Norbertin puoleen:

"Henkesi on lunnas", hän sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli
jotain, mikä lievensi sanojen ankaruutta.

Norbert kumarsihe.

"Silloin, poika, minä lahjoitan sen sinulle rohkeutesi tähden ja
rakkaudesta Jumalaan. Ota ratsusi ja mene takaisin Geneveen, kuten
olet tullutkin. Seuraa ensimäistä tienkäännettä vasemmalle, niin
vältät mieheni. Odotas! Kerronpa isälleni, että neiti Castellar noiden
kataloiden Geneven harhaoppisten loitsuista voi muuntua jänikseksi ja
kadota näkyvistämme metsään."

"Jumala palkitkoon teitä, herra kreivi!" sanoi Norbert ihastuneena ja
kumartaen syvään juoksi ratsunsa luo.

"Varo itseäsi, kukkopoikaseni!" Viktor virkkoi, "ja jos joskus
pälkähtäisi jäniksenpäähäsi pelastaa sielusi ja koettaa onneasi hyvien
katolisten joukossa, niin tule luokseni, sillä, kunniani kautta lusikan
ritarina, sinussa on ainesta johonkin ja minä pidän sinusta."



XIV LUKU.

Odottamaton kohtaus.


Berthelier ei palannut samana päivänä Geneveen jona oli lähtenyt, eikä
edes seuraavanakaan. Jälkimmäinen päivä -- viimeinen kotona kuten luuli
-- oli Gabriellestä yhtä ainoata pitkällistä tuskaa. Hän kantoi sitä
kuten paraiten voi noina vaikeina hetkinä. Kun yö tuli ja hänen rakas
kasvatti-isänsä yhä oli poissa, valtasi hänet yksinäisyyden tunne ja
hän puhkesi itkemään, huutamaan ja nyyhkimään ääneensä. Margareta piti
seuraa sisar Claudinelle, joka yhä oli vuoteen omana. Kuultuaan itkun
äänen muori kiiruhti lemmikkinsä luo. Sanaakaan sanomatta, mutta hellin
liikkein ja katsein hän puristi Gabriellen vahvoihin käsivarsiinsa ja
antoi hänen nyyhkiä loppuun kaikki surunsa. Ei koskaan vielä ollut
tuo ankara Margareta niin lempeä kenellekään. Kun Gabriellen itku
ja nyyhkytykset viimein lakkasivat, kuiskasi vanha palvelija hänen
korvaansa lohduttavan viittauksen:

"Jumala on hyvä. On paljon asioita, jotka päättyvät paremmin kuin
alkoivat."

"Sen kyllä tiedän", nyyhki Gabrielle; "mutta tällä asialla on kumminkin
vain yksi ainoa -- hyvä päätös. Ja minä, kun olen vielä niin nuori."

Viimein Margareta riisui hänet ja laittoi vuoteeseen.

"Emme saa häiritä tätiäsi", hän sanoi. Sitten hän jätti Gabriellen
hetkeksi, mutta palasi takasin kantaen jotakin kupissa. "Tässä,
pienokaiseni, on keitettyä viiniä ja vettä, jotka olen kuumentanut
sinulle. Juo ne, niin saat unta."

Gabrielle otti nöyrästi kupin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

"Se on erittäin hyvää", hän sanoi. "Maku kumminkin on hieman outo."

Vallan väsyneenä itkusta hän vaipui takaisin tyynylle. Margareta näki
pian tyytyväisenä, että hän nukkui sikeästi.

Kun Gabrielle viimein heräsi tuosta pitkästä, syvästä ja rauhallisesta
unesta, paistoi aurinko täydeltä terältä huoneeseen. Hänestä tuntui
ikäänkuin olisi hän ollut hyvin kaukana poissa ja palaisi hitaasti,
kummastellen ja tuskaa tuntien.

Ensimäinen asia minkä hän käsitti, oli että hän makasi Margaretan
kamarissa eikä omassa huoneessaan. Silloin todellisuus vähitellen
katkeran vesitulvan tavoin virtasi hänen mieleensä. Hänen päänsä
oli lyijynraskas ja silmänsä kipeät itkusta. Mutta nyt hän ei enää
itkisikään, vaan tekisi kaikki mitä häneltä vaadittiin ja jättäisi
lopun Jumalan haltuun.

"Margareta", hän sanoi hiljaan, nähdessään vanhan vaimon varjon
vuoteellaan. "Margareta!"

"No, mitä tahdot, lapseni?" vastasi hän tavallisella äänellään, eikä
illallisella hyväilevällä tavallaan.

"Onko isäni palannut?"

"Ei merkkiä eikä jälkeäkään hänestä. Nuo pahanilkiset sukulaiset ovat
varmaan pidättäneet hänet. Mutta sen suhteen ei ole mitään pelättävää.
Vaikkakin he ovat pahoja, uskaltavat he tuskin vahingoittaa herra Ami
Berthelieriä."

"Miten täti jaksaa?"

"Aivan kuin ennenkin."

Kun Gabrielle koetti nousta ylös, tunsi hän ylenmääräisen ruumiillisen
kurjuuden tunnetta. Ei mikään muu hänestä tuntunut mahdolliselta
kuin laskeutua pitkälleen ja panna jälleen maata. Kumminkin muistaen
mikä häntä odotti, teki hän voimakkaan ponnistuksen karkoittaakseen
raskauden ja sairauden, joka painosti häntä.

"Missä vaatteeni ovat?" hän kysyi.

Hänen matkapukunsa, viitta, huntu ja päähine olivat huolellisesti
valmistetut ja asetetut hänelle valmiiksi edellisenä iltana.

"Sinun ei vielä tarvitse pukeutua", sanoi Margareta. "Asetu jälleen
vuoteeseesi ja pane nukkumaan."

"Oi ei, ei! Minun on noustava oitis ylös! Nyt jo on myöhäistä, minä
tiedän sen. Kiiruhtakaa, Margareta, pyydän teitä, ja tuokaa minulle
tavarani. Herra Antoine lupasi, jos isäni ei palaja, tulla hakemaan
minua hyvään aikaan. Nyt pelkään kellon olevan lähellä kuutta.
Joutukaa, Margareta!"

"Ei nyt semmoista kiirettä ole, lapsi!"

Pelottava näkö kohosi Gabriellen mieleen. Kaikki Geneven ylimykset
olivat odottamassa -- häntä! Kukaties joku onnettomuus sen kautta
tapahtuisi vangeille! Hän istui suuren ahdistuksen valtaamana, kauniit
kasvot hehkuvina ja tumma tukka valuen siihen aikaan harvinaiseksi
ylellisyydeksi katsotun valkean yönutun yli. Nyt koputettiin jo kamarin
ovelle! Pääovi oli jätetty lukitsematta. Tulija oli taloon saavuttuaan
seurannut puheluääntä. Margareta meni avaamaan oven -- Germain de
Caulaincourtille.

Gabrielle voi paikaltaan nähdä ainoastaan harmaan pään, eikä ollenkaan
epäillyt, että se oli hänen isänsä. Vavisten riemusta hän huusi:

"Isä; minä olen niin iloinen! Tule lapsirakkasi luo ja siunaa häntä,
ennenkun hän lähtee!"

De Caulaincourt astui esiin ja molemmat näkivät toisensa silmästä
silmään. Eivät koskaan ole ihmiskasvot ilmaisseet suurempaa äärimmäistä
hämmästystä. Kumpikin arveli toisensa varmasti olevan muualla. Toisen
pitäisi olla Genevessä, kun vain toinen olisi sen ulkopuolella.
Vaan että molemmat olisivat samalla kertaa Genevessä, se tuntui
uskomattomalta.

Jännitys oli yhtä suuri, kuin jos joku olisi tavannut toisen itsensä.

"Herra de Caulaincourt!" sammalsi Gabrielle, joka ensin sai takaisin
puheenlahjansa. Hän oli nyt kalpea kuin marmori.

"Gabrielle Berthelier!" sanoi de Caulaincourt yhtä hämmästyneenä.

"Oletteko päässyt pakoon -- ja millä tavalla -- miten?" Gabrielle kysyi
katkonaisesti.

"Tekö sitä minulta kysytte? Uneksinko minä, vai menetänkö järkeni? Vai
onko tämä noituutta? Teidäthän näin kaksi tuntia sitten Porte Neuvellä,
matkustavana pois nuoren kreivin seurassa!"

Hän vaikeni ja siveli otsaansa kädellään äkkinäisen pelon valtaamana.
Hän oli kärsinyt paljo, ja usea ihminen oli kärsimyksistä tullut
mielenvikaan, -- miksi ei hänkin?

"Olen juuri nyt herännyt", selitti Gabrielle, "Liian myöhään, pelkään,
liian myöhään!"

"Kenen minä sitten olen nähnyt -- _kenen_ -- vai onko tämä kaikki
hullun houretta? Olenko vielä Lormayeurin vankilassa?"

Hämmästyksissään hän astui askeleen taaksepäin, ja nyt tuli Margareta
esiin ja asettui molempien väliin.

"Se ei ole unta, herrani", hän sanoi. "Kerron teille koko totuuden.
Mutta ensin pyydän teiltä, että sanotte minulle erään asian: Miksi
olette tullut tänne juuri nyt?"

"Miten sitä kysytte? Olen luonnollisesti tullut etsimään poikaani.
Odotin että hän olisi ensimäinen kohtaamaan minua Porte Neuvellä. Mutta
hän ei ollut siellä ja mikä kummallisinta, Calvin sanoo ettei kukaan
ole nähnyt häntä sitte eilispäivän. Ajattelin hänen olevan teidän
seurassanne."

"Herra de Caulaincourt, tahdon kertoa teille totuuden. Osakin
petoksesta on kylliksi ja liiankin suuri taakka kristityn naisen
omalletunnolle. Teidän poikanne on mennyt kuolemaan ja minun sieluni
kadotukseen."

"Vaimo, mitä tarkoitat?" huusi de Caulaincourt hämmästyneenä ja
pelästyneenä.

"Ettekö voi sitä ymmärtää? Norbert asettui Gabriellen paikalle ja minä
autoin häntä siinä."

Silloin de Caulaincourt vanhan patriarkan tavoin vapisi "vallan
ylenmäärin". "Poikani, poikani!" hän huusi tuskaisesti. Mutta muistaen
yksin tuskassaankin Gabriellen kärsimystä hän käänsi kasvonsa pois,
jottei tämä näkisi niitä.

"Oi, Margareta, onko se totta?" tyttö pelästyneenä kyseli.

"Hän ei tahtonut jättää aijettaan. Hän ei tahtonut kuulla mitään.
Viimein minä myönnyin ja niin teki tätinnekin."

"Myöntyi siihen! Se oli nurinkurista, julmaa! En luota teihin enää
milloinkaan. Nyt tiedän mitä minä teen. Tahdon mennä paikalla
neuvoksien luo; kertoa heille kaikki ja pyytää heitä lähettämään minut
itseni Lormayeuriin." -- "Herra de Caulaincourt!" huusi Gabrielle.

Vanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen.
"Lapseni", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona
hänelle itselleenkin, "teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän
tekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja
Jumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin."

Hän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan
Margaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: "Jos Jumala olisi
sallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä,
Jumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!" Sitten tuli
toinen ajatus: "Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani
Jumalan valittuja!" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin
toiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä
vaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään,
tunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän,
koska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään
Jumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita
oli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten
ristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita
meidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä
hyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia
kuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin
henkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: "Mitä ikänä Jumala
tahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!"
Mutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.

Antoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja
tyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa
vannonutkin siitä! "Mitä veljeni on sanova?" oli hänen ensimäinen
ajatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi
syvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän
väsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.

"Syökää", hän sanoi, "jotta kykenette ajattelemaan!"

"Ei", sanoi de Caulaincourt, "minun on paastoaminen ja rukoileminen,
sillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni."

"Pojallenneko?" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen
olkapäälleen. "Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli
miten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä
sanat kerran ovat lausutut."

Suuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät
häneltä näön -- ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi.
Vaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli "valittuja",
"uudestasyntyneitä", "kuoletettu", oli kumminkin -- voi ehkä olla --
olemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota
hänen oma sielunsa rakasti.

    "Keveästi ja kaukaa käsin,
    Kuin tähti ylhäällä toistaan tapaa" --

hän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus
armosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.

Mutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. "Minun pitää
mennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki", hän sanoi. "Onko
neuvosto nyt koolla?"

"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia
asioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä
sen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka
pääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin.
Teidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina
myrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman
vaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten
kapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion
ja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille
pelkään käyvän huonosti."

Hän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien
kapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän
lopullisesta perikadostaan.

"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra de
Caulaincourt", hän sanoi.

"Voi, etten nytkään olisi täällä!" vastasi ranskalainen surullisesti.
"Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on
kuuleva kertomukseni."

"Saammehan koettaa", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti.
Sitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: "Joka tapauksessa kerromme asian
veljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää."

Seuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen.
Ainakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen
kysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja
miksi -- niin miksi -- ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut
joku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti
kului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein
kärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän
pysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi
suuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat
häntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin
julmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska
rakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa
voimaa.



XV LUKU.

Muuan savoijalainen maja.


Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki,
kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei
tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä,
elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei
maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin
hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan,
se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet.
Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen
hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä
tummemmaksi.

Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas
hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään.
Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä
tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä
laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton
väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai
hän kuolisi.

Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä
oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi
alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se
oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja
tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella
tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja
mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se
vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle
osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme
jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja
Vapahtajansa kanssa.

Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli
ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei
tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain
pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen
näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja
lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista
lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä
haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä
huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli
kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä
kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan
vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä
ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan
alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui
sydämmelliseen naurunpurkaukseen.

Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi
vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa
Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta,
missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan
aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!)
olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun!
Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi.
Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.

Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja
kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän
tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut
ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä
oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä
yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.

Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä
hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko,
keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:

"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen
aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle
ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina.
Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita
kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta
hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä
takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan
kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä
kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista
silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti
käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni
huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."

Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja
hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua
siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut
turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut
tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman
valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa,
jossa voisi saada suojaa.

Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin,
luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.

"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa
minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän
rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."

Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni
karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.

Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi
matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.

Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa
kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi
silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.

Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu
oli kummallisen tuttava.

"Ajatukseni harhailevat, -- ah niin -- nyt tiedän. Olen kumminkin
iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."

Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta
miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni
ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet
ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen
toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu
viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."

"Se on totta, herra Berthelier, ja --".

"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert de
Caulaincourtin."

Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle,
ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa
Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan
rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut
ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi.
Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän
polkunsa olisi sattuneet yhteen.

"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette
uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."

"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette
tuossa puvussa?"

"Ensin sallikaa minun ilahuttaa teitä tiedolla, että sen omistaja on
turvassa Genevessä. Minulla taasen puolestani on ollut iloinen päivän
ratsastusmatka nuoren Lormayeurin kreivin kanssa, ja hyvä seuratoveri
hän onkin."

"En ymmärrä mitään tästä. Minulla on kuume ja minä hourailen."

"Koetelkaa kättäni, herrani. Tulette kyllä huomaamaan, ettei se ole
neidon kätönen, vaan nuorukaisen kova nyrkki, joka on antanut monta
tuimaa iskua. Ja katsokaa, -- tässä on tarpeeksi valoisaa!" Hän työnsi
pois päähineensä ja seisoi avonaisen aukon kohdalla, joka oli akkunan
asemasta, paraassa valossa.

"Norbert!"

"Niin, Norbert, neiti Gabriellen puvussa. Miten muutoin voinkaan
pelastaa hänet?"

"Hän ei olisi sitä koskaan sallinut."

"Emme lainkaan kysyneet Gabriellen mielipidettä. Annoimme hänelle
unijuomaa."

"Me! Kutka sitte?"

"Ainoastaan me kolme tunsimme salaisuuden, neiti Claudine, Margareta ja
minä."

"Myöskin Claudine? Se on uskomatonta!"

"Me suostutimme hänet. Mutta se oli kunnon vanha Margareta, joka
mietti, suunnitteli ja järjesti kaikki pukua koskevat seikat. Onnikin
suosi minua, sillä te olitte poissa. Koska asian laita oli semmoinen,
piti herra Anton Calvinin olla isän sijaisena neidille ja jättää
hänet savoijalaisille. Siten hän hyvällä tavallaan toimi ammattinsa
mukaan. Kun huntu oli kasvoillani, ei hän edes vilaissutkaan niiden
sisäpuolelle. Minä taasen puolestani pidin hyvää huolta, että kasvoni
olivat hyvin verhottuina hunnulla, kuten kainolle ja suuressa pulassa
olevalle nuorelle neidolle sopiikin. Jos tiellä Porte Neuveen
joku kunniallisista porvareista puhui minulla sanan, olin aivan
liiaksi surun ja pelon valtaama voidakseni tehdä muuta kuin hymistä
vastaukseksi katsomatta ylös."

"Ihmeellistä!" sanoi Berthelier. Oli pitkä äänettömyys, sitten puhui
hän jälleen. "Poikani, olet vanhan taistelijan kaltainen, joka
yht'aikaa rangaistiin tottelemattomuudesta ja palkittiin loistavasta
voitosta. Mitä olet rikkonut, sillä ei ole mitään, ei mitään
merkitystä. Mutta se on, se on --." Tässä katkesi hänen äänensä ja
hän mutisi vaistomaisesti: "Jumala siunatkoon sinua, Norbert de
Caulaincourt!"



XVI LUKU

Ami Berthelier löytää ystävän.


Äkkiä majan ovi lykättiin auki ja kumarainen, kuihtunut ja
valkotukkainen vanha vaimo astui sisään. "Äiti", sanoi Berthelier
hänelle, "tässä on teille toinen vieras." Berthelier puhui hänelle
Savoijan _patois'ta_ keskusteltuaan ennen ranskankielellä Norbertin
kanssa, jolle hän nyt vielä kuiskasi samalla kielellä: "Tämä vaimo elää
yksikseen. Hänen miehensä tapettiin taistelussa ja poikansa kahakassa
ryövärien kanssa. Hänen pojanpoikansa on mennyt pois, eikä hän tiedä
minne."

Nähtyään nuoren naisen puvun hämärässä vanha eukko rukka mutisi: "Voi
sentään, hieno nuori nainen!" Sitten kääntyi hän kytevään tuleen,
lisäsi sitä kalikoilla ja asetti pannun sen päälle.

"Ihmisraukka", sanoi Berthelier, "hän on melkein yhtä tietämätön kuin
hevosesi! Sivumennen sanoen, minne olet jättänyt sen koko täksi ajaksi?"

"Sidoin sen puuhun tuonne ulos. Unhotin sen hämmästyksissäni kun teidät
näin. Mitä voin sille tehdä?"

"Kysytkö mitä sinun sille pitäisi tehdä? Onko siellä kuutamo?"

"Ei vielä, mutta luulen kuun nousevan tuossa puoliyön aikoina."

"Epäilemättä ratsusi on väsynyt, ja entäs sinä itse, nuori Norbert
herra. Pyytäisin sinua nousemaan hevosesi selkään tänä yönä ja
ratsastamaan lyöden ja kannustaen Geneveen."

"Geneveen!" Norbert ei voinut pidättää äänestään alakuloisuutta, joka
täytti hänet tätä ajatellessa. "Aivan niin!"

"Mutta tietäpä juuri en tunne. Minä lienen kulkenut vallan kauaksi
siitä eilen. Missä nyt olemme, herra Berthelier?"

"Lähellä järveä. Ajattelin lähteä vesiteitse Pregnystä Geneveen, mutta
konnamainen kalastaja, joka minut otti kulettaakseen, jätti minut sen
sijaan tänne. Ja sinun, sinun on täytynyt kulkea kauaksi. Kumminkin
joka tapauksessa kolmen tunnin ratsastus tai niille paikoin vie sinut
kotia."

"Herra Berthelier, jos tulitte Pregnystä tänne koko matkan veneellä,
mitenkä sattui sitten että tulitte ryövätyksi ja haavoitetuksi?"

"Norbert, eräiltä puolilta sinä olet älykäs poika. Voitko antaa
suurimman todisteen älystäsi pitämällä suusi kiini?"

"Luulenpa voivani."

"Kuuntele siis. Vakava tahtoni on, ja se on viimeinen tahtoni, ettei
kukaan saisi tietää miten sain tämän haavan. Enpä soisi sinunkaan
tietävän siitä. Pyydän vielä sinulta, että jos joku sitä kysyy, sanot
ainoastaan: hän joutui varkaitten käsiin."

"Ymmärrän teidät. Mutta minä pyydän teitä, herra, elkää puhuko
viimeisistä toivomuksista."

Tässä heidän emäntäparkansa tarttui puheeseen, Hän asetti Berthelierin
eteen matalan, ei vallan puhtaan puulautasen, johon hän kaatoi
höyryävää _pot au feu'tä_, jonkinlaista sakeaa, pääasiallisesti
porkkanoista valmistettua muhennosta. Sitten annettuaan puulusikan
pyysi hän sairasta todellisella hyväntahtoisuudella syömään. Norbertin
hän puukkasi pöydän luo, jonka keskeen oli koverrettu ontelo, joka
yhtä haavaa teki vadin ja lautasen virkaa. Hän oli jo täyttänyt sen
liemellä, ja varustettuaan vieraansa lusikalla, oli hän täydellisesti
täyttänyt emännänvelvollisuutensa, kykynsä ja varojensa mukaan.
Norbert puolestaan oli aivan liian nälkäinen jättääkseen käyttämättä
hyväkseen ateriaa, niin kurja kuin se olikin. Kun hän oli lopettanut
ateriansa, kysyi hän voisiko emäntä antaa jonkun verran lientä hänen
hevoselleenkin.

Vaimo suostui siihen mielellään. Oli vallan hänen ajatuksensa mukaista,
että herrasväen hevoset söivät kristittyjen ihmisparkain ravintoa.
Niinpä Norbert oli tilaisuudessa viemään ratsulleen kauniin annoksen
lämmintä lientä, jota nykyaikaisissa talleissa käytetään. Sitten hän
kiinnitti hevosensa yöksi lähelle majaa pylvääseen.

Hänen täten työskennellessään Berthelier selitti vanhalle Babetille,
että poika oli hänen ystäviänsä Genevestä. Tämä oli pukeutunut huvin
vuoksi nuoren tytön pukuun, mutta Berthelier tahtoi nyt lainata omat
vaatteensa ja päästää hänet lähtemään kotiinsa. Poika vuorostaan
kertoisi ystävilleen, missä hän itse oli ja lähettäisi heidät
tavoittamaan häntä.

Babet oli typerä ja hyvin tietämätön. Kumminkin hänen huonosti
valaistussa sielussaan oli pieni akkuna, jonka kautta valonsäde tuikki
sisään. Hän koetti aina olla ystävällinen. Hän ei voinut koskaan nähdä
puutetta tai tuskaa koettamatta auttaa ja lievittää sitä. Hänellä ei
ollut vähintäkään ajatusta ketä hänen vieraansa oikeastaan olivat. Jos
he olisivat koettaneet kertoa hänelle, ei hän olisi ymmärtänyt, mutta
hän sen vallan hyvin ymmärsi että he olivat nälkäisiä. Siksi piti
heidän saada ruokaa. He olivat väsyneet, siksi heidän piti levätä.

Norbert ainakin oli perinpohjin väsynyt. Hän kertoi Berthelierille,
että jos hänen piti keskiyöllä matkata Geneveen, kun kuu oli ylhäällä,
voisi sattua, että hän väsymyksestä putoisi hevosen selästä. Mutta
olettaen, että hän tulisi turvallisesti kotiinsa, niin mitä hyötyä
siitä olisi? Hän saapuisi liian aikaiseen tehdäkseen jotain hyötyä.
Sitäpaitse hänen hevosensa oli kadottanut kengän jalastaan.

Se seikka ratkaisi asian. Berthelier pyysi häntä nukkumaan
päivännousuun asti. Silloin herättäisi hän Norbertin ja tämä voisi
viedä ratsunsa seppään, jonka paja oli lähellä, ja saattaisi ratsastaa
sieltä Geneveen.

"Aamulla minä annan sinulle sanomia neuvoksille", hän sanoi. "Sinun
pitää päästä heidän puheilleen oitis."

Babet osotti Norbertille lämpimän nurkan, missä hän voisi nukkua.
Kumminkin ennenkun Norbert kävi maata, kysyi hän Berthelieriltä:

"Voinko tehdä jotakin teidän mukavuudeksenne? Voisin kentiesi vaihtaa
siteitä haavoillenne."

"Se ei ole tarpeen. Babet on minulle tarpeeksi hyvä ammattilääkäri.
Sinä voisit hankkia minulle vähän kirkasta vettä ulkoa virrasta ja
panna sen minun viereeni."

Norbert teki niin. Sitten hän kävi nukkumaan nurkkaansa, Gabriellen
nahkareunustainen viitta peitteenään. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä
hän, kuten arveli, kuuli Berthelierin kutsuvan itseään. Hän hypähti
seisoalleen, hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja tunsi olevansa
valmis kaikkeen, mitä kohtalo vaan lähettäisi hänelle.

Tarkemmin mietittyään näytti hänestä paremmalta pitää se puku, mikä
hänellä oli, vaikkakin Berthelier tarjoutui lainaamaan omansa hänelle.
Hän arveli että ystävänsä voisi tulla suuriin vaikeuksiin, kentiesi
vaaraankin ilman omaa pukuaan. Hän taasen tahtoi mennä kaupunkiin hyvin
aikaiseen. Sinne saavuttuaan menisi hän heti kotia ja panisi omat
vaatteensa päälleen, ennenkun kukaan muu kuin kaupunginvahti hänet
näkisi. Hän lupasi Berthelierille lähettävänsä apua niin pian kuin
mahdollista.

"Siitä ei ole paljoa väliä", oli vastaus. "Elä anna heidän heittäytyä
mihinkään vaaraan. Mutta kumarrahan päätäsi, jotta voin antaa sinulle
neuvoksille meneviä tietoja."

Kuuntelijoista ei ollut pelkoa. Vanha Babet majan etäisimmässä nurkassa
nukkui sikeästi. Kenties se oli oman äänensä säästämiseksi, että
Berthelier puhui hiljaan Norbertin korvaan. Tai mahdollisesti hän oli
häpeissään, syvästi häpeissään kertoessaan tarinansa, samoin häpeissään
nimestä, joka hänellä oli, tuosta nimestä, josta hän tähän saakka oli
ollut niin ylpeä. Kuuntelija, jos semmoinen olisi ollut lähellä, olisi
kenties erottanut nimet Philibert, Daniel, Comparet, Hubert d'Audriol.
Myöskin olisi hän kuullut mainittavan vankilasta ja pari sanaa
venemiehistä ja heidän raskaista kahden käden pidettävistä miekoistaan.
"Nyt, poikani, oletko ymmärtänyt kaiken ja voitko sen muistaa?" sanoi
Berthelier tuskallisesti puheensa lopussa.

"Luottakaa minuun, herra", sanoi Norbert, nähtävästi suuresti
liikutettuna. "Asia on liian outo ja hirveä, jotta sen voisi unhoittaa.
Erittäinkin on se sitä ranskalaisen pakolaisen ja semmoisen miehen
pojan tekemäksi, joka on saanut kaupungilta kansalaisoikeudet."

"Minä jätän Danielin pyövelille, vaikkakin samaa verta virtaa näissäkin
suonissa", sanoi Berthelier liikutettuna. "Voitko kummastella, Norbert,
etten suuresti välitä mennä kotia? Eikä minua pahasti sureta, vaikka
kuolema minut tapaisi täällä."

"Herra Berthelier, ette saa puhua noin. Ajatelkaas neiti Gabriellea!"

"Minä kyllä häntä ajattelen. Tämän jälkeen taitaa olla parasta, että
hän nimittää itseään Gabrielle -- tai paremmin Olivie -- Castelariksi.
Sehän on hänen oikea nimensä. Mutta nyt meidän pitää ajatella
Geneveä. Sinä kai olet ymmärtänyt kaikki, ei ole silmänräpäystäkään
kadotettavissa. Mene sinä neuvoksien luo suoraan valtuustoon ja kerro
heille puheeni sanasta sanaan."

"Luottakaa minuun, herra. Ja katsokaas, tässä on kolme kruunua teidän
omaa rahaanne asetettuna valmiiksi neidin kukkaroon. Pikkurahoilla voin
kyllä maksaa sepän ja saada matkalla vähä leipää."

"Kiitos, olen iloinen voidessani antaa jotakin emännälleni. Mene ja
joudu! Onnea matkalle!"

"Ei toki ainaiseksi hyvästi, sillä minä palaan", sanoi Norbert
itsekseen ulos mennessään.

Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli
hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä
asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano
uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä
Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö
hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos
hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt
niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä
hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja
tipahtelivat alas.

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli
tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa
järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä
sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän,
talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis
lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se
on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa',
sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei
ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut
säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa,
ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän
kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon
siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava
toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin
parasta _Beaume_-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi.
Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille,
sittekun saa perintönsä."

Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä
hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan
samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen
menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen
tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen
hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä
pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.

Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes
nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä.
Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella
viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin
kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi -- usein sangen
omituisten maljojen -- kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut
äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään
kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella?
Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt
hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin
periaatteilleenkin.

Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden
maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa
tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista
vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien
vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit
ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden
järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin
todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä,
syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat,
samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten
seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja
salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee!
Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat.
"Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran
selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert,
joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä
hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa
olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö
hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."

Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota
hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa
Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia
ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa
ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat
tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien
hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut
paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.

Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella
vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton
väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja
kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä
häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko
hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti
tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai
laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla
vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä
tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita
sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan
päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen
silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian
pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on
hänellä täysi oikeus siihen."

"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen
rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan
jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea
kohden.

"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta.
Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen
ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert
pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa
työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti
ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi
yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei
voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi
revityksi. Mutta viimein joku -- se oli sama nuori mies, joka oli
moittinut Jacquotia -- tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he
tappavat sinut!"

Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä
oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa
ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että
metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla
hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän
kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi
talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä
luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän
nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa,
sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että
veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä.
Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna
kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli
päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa
silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa
työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja
kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja
asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi
Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti
haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen
laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli,
sillä kuollakseen.

Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi
tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran
hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä,
se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka
esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua
monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.

Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn
vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona,
väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin
nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt,
oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan -- hän luotti
vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun
hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo
mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa?
Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan
innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat.
Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman
ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua.
Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja
libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen
erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni
sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."

"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava
ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta
kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni
ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan
sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja
on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee
paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"

"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin
tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin
tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän
ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja
voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan
voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö
miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä,
jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen
oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä.
Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta.
Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen
vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki
näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja
unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat
pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat
pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli
mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä
tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.

Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi
käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän
oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle
harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa.
Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut
omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman
suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä
veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan?
Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään
suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa
Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.

Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti.
Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli
vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi,
vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain
puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.

"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän
oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat
raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi,
käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen"
ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman
mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat
seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet",
kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin
kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.

Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon
inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan
Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän
itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja
kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä
sentähden, että hänen sieluunsa -- niin hän mietti itsekseen -- oli
koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita
paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän
tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan
voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä,
tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin
suurella terävä-älyisyydellä _Kristinuskon perusteissaan_. Tätä kaikkea
ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa,
että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä
hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.

Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen
yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan
häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä
käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se
näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut
mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä.
Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja
hyljätty ja oli sitä vieläkin. --

Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti
ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen
ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon
opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet
Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet
Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän
oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera
Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier,
"jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti
murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi
tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?

Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa,
puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu
Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat.
Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on
sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen
verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja
ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä
käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla
valoa.

"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen
hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti
muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä
ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin,
Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen
ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan
luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan
oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että
ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi.
Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei
semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä
sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos
tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen,
silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."

Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että
aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan
ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että
Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on
laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen
voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän,
Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois
todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että
Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että
Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin.
Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he
samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt,
ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt,
voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta
mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että
oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.

Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen
akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha
Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan
lukien Pater Nosteriaan.

"Pater Noster -- isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen
rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle,
Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä
opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos
kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan
sitä?"



XVII LUKU.

Suuren neuvoston edessä.


Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa
Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan
toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto
piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa,
jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt
paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta
virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat
virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä
seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden
neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä
etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki
Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja
ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava
joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan
seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät
ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut
pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.

Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten
mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia
ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" -- "Ooh, libertini! Iskekää
hänet maahan, työntäkää ulos!" -- "Alas konsistoriumi!" -- "Rhôneen
teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen,
järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä,
järjestykseen!"

Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta,
jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun
he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat
tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat
paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat
toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista
aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin
ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta
he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet
sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat
tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan
pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta
jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt --

Nyt salin perältä kuuluva melu minuutti minuutilta kasvaen saavutti
semmoisen voiman, ettei sitä voitu jättää huomioonottamatta. Puhuja
keskeytti antaakseen yleisölle ankaran moitteen.

Silloin tunkeutui läheisiltä penkeiltä eräs henkilö esiin ja sanoi:
"Suvaitkaa kuulla, teidän korkea-arvoisuutenne, täällä on eräs
sanantuoja, jonka uutiset tuntuvat olevan tärkeitä. Hän vaatii päästä
puhumaan kunnioitettavien neuvosten kanssa, muttei voi päästä ahdingon
läpi."

"Tehkää siis tietä hänelle, me tahdomme kaikki kuulla häntä!" sanoi
neuvos Corne. "Tehkää tietä, tehkää tietä!" kaikui salin halki.

Se ei ollut niin helppoa tuossa tungoksessa. Kumminkin se viimein
kärsivällisyyttä käyttäen saavutettiin. Kaksi miestä kaupungin
vartiostosta tuli hennon naisenpukuun puetun olennon kanssa neuvosten
eteen.

"Hurskaat pyhimykset! Mitä meillä tässä on? Tyttökö?" huusi eräs
neuvoston jäsen, josta ei koskaan saatu selvää, sillä kukaan ei
tahtonut omistaa tuota protestantille sopimatonta huudahdusta. Vavahdus
ja hämmästyksen liikutus kulki kaikkien kokoutuneiden läpi.

Ensimäinen neuvoksista sai, kuten sopi odottaakin, ensin puhelahjansa.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi. "Mitä tarkoitatte, kaupungin
vartijat, tuodessanne tämän neidon tänne?"

"Anteeksi, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on poika", alkoi eräs.

"Hyvin kunnioitettavat neuvokset, hän on Norbert de Caulaincourt ja hän
tulee Pregnystä tuoden meille uutisia", selitti toinen rauhallisemmasti.

"Puhu siis, neito tai nuorukainen, kumpi tahansa lienet", sanoi
ensimäinen neuvos. Mutta vielä puhuessaan hän hämmästyen tunsi
nahkareunustaisen viitan, jonka kantajan hän itse oli antanut
savoijalaisille Porte Neuven luona. Tähän aikaan Norbertin kertomus oli
tunnettu kaupungissa, vaikkakin hämmästyksen ja kiihoituksen, jonka se
olisi muuten synnyttänyt, nieli uhkaava ja kaikkivoittava libertinien
pelko.

Tällä välin Norbert häpeän ja hämmästyksen valtaamana ponnisteli
saadakseen ääntä suustaan. "Se on vahdin syy", hän sanoi, "he eivät
sallineet minun mennä kotia muuttamaan pukuani."

"Elä huoli ollenkaan puvustasi, vaan vastaa selvään, ken olet."

"Olen Norbert de Caulaincourt." Salin läpi kulki kohina. Tuon
uhkarohkean seikkailun sankarin oli jokainen luullut kuolleeksi.
Äänten kohinassa oli sekä iloa että ihmettelyä. Muutamat nostivat
äänekkäitä tervehdys- ja riemuhuutoja, vaikkakaan ei ollut puutetta
toisenlaisistakin huudoista. "Hän petti meidät. Hän on saattanut
meidät huonoihin väleihin savoijalaisten kanssa. Hän on rikkonut
pyhän raamatun määräykset." Toiset taas huusivat: "Ei, ei, ei! Hän
on pelastanut geneveläisen neidon. Hän uskalsi oman henkensä. Hän on
rohkea nuorukainen." -- "Hänpäs on ranskalainen pakolainen ja petturi."

Jonkinlaisella vaikeudella meteli saatiin tarpeeksi tukahdetuksi, jotta
voitiin kuulla Amblarde Cornen ääni.

"On tarpeeksi aikaa tutkia tämän nuoren miehen asiaa, kun olemme
kuulleet uutiset, jotka hän vartiomiesten puheen mukaan tuo meille
Pregnystä. Norbert de Caulaincourt, miten sinä jouduit Pregnyhin?"

"En ollut Pregnyssä, joka on Bernin alueella, vaan matkallani tänne
kohtasin herra Ami Berthelierin. Hän se oli ollut siellä. Uutiset ovat
hänen lähettämiänsä."

"Kerro siis nyt kunnianarvoisalle neuvostolle, mitä herra Ami
Berthelier on pyytänyt sinun puhumaan."

Onneksi oli Norbert noita luonteita, joita suuri vaara ja suuret
tapaukset karkaisevat, sen sijaan että hämmentäisivät. Hän puhui
rohkeasti ja lausui sanottavansa selvään, niin että kaikki voivat
ymmärtää sen. Hänen nuorilta huuliltansa tulivat ne kohtalon sanat,
jotka veivät Daniel Berthelieriltä ja hänen seuralaisiltaan heidän
viimeiset elämänmahdollisuutensa. Tämän jälkeen tiesi jokainen
läsnäolija, että petturien tuomio oli päätetty asia. Yksin tuo meluava
kokouskin vaipui vakavaan äänettömyyteen, joka oli paljoa tenhoavampi
kuin suurinkin melu ja huuto.

"Me tahdomme keskustella nyt heti tästä asiasta" sanoi ensimäinen
neuvos tyynesti. "Mitä sinuun tulee, Norbert de Caulaincourt, on sinun
vastattava toisen kuin tämän tuomioistuimen edessä kunnianarvoisan
kahdenkymmenen viiden neuvoston halveksimisesta, petollisesta,
julkeasta ja sopimattomasta käytöksestä ja kaikkivaltiaan Jumalan
käskyistä poikkeamisesta, kuten ne esiintyvät pyhässä raamatussa.
Sentähden kunnes on aikaa ja tilaisuutta asiasi sopivaan tutkimiseen,
minä ehdoitan tässä paikalla olevan kansalaisten neuvoston luvalla
sinut toimitettavaksi Evêchen vankilaan."

Tämä ankara puhe ei masentanut Norbertia vallan kokonaan. Hän tiesi
että kaupungin viranomaiset ja erittäinkin ensimäinen neuvos, jotka
hän oli pettänyt ja nolannut, hyvinkin olivat suutuksissaan hänen
rohkeasta tempustaan. Ken taas ei ollut suutuksissaan, oli kumminkin
pakoitettu teeskentelemään sitä. Mitä hän tosiaankaan voi muuta odottaa
asetettuaan heidän korkean arvokkaisuutensa niin naurettavaan, ehkäpä
vihattavaankin valoon heidän vihamiestensä savoijalaisten silmissä.

Hän kumarsi päätään kuten ainakin se, ken tyvenesti kuulee tuomionsa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumminkin sen jälkeen kohotti ja
katsoi ensimäistä neuvosta rohkeasti silmiin. "Mutta lähetättekö te
noutamaan herra Berthelieriä? Hän on vaarallisesti haavoitettu", sanoi
Norbert.

Amblarde Cornen vakavat kasvot lauhtuivat melkein hymyyn, joko pojan
rohkeudesta tai yksinkertaisuudesta ajatellessaan että hänen tarvitsi
neuvoksia muistuttaa niin vakavasta velvollisuudesta. "On jo kylliksi
sanottu", vastasi hän, vaikkakaan ei erittäin ankarasti. "Kymmenysmies,
viekää pois vanki!"

Sillä välin nähtiin tunkeilua eräällä takapenkeistä. Jotkut äänet
huusivat: "Tehkää tietä, tehkää tietä!" Kookas olento tunkeutui tiheään
ahdettujen istuimien lomitse, tuli esiin ja saapui kahdenkymmenenviiden
neuvoston luo.

Ihastuen ja hämmästyneenä Norbert näki isänsä. Germain de Caulaincourt,
Geneven kansalainen, oli tähän asti kuunnellut ääneti asioita istuen
vaatimattomasti salin perällä pylvään takana. Nyt hän otti paikkansa
poikansa vieressä, asettaen toisen kätensä hänen olkapäälleen. Äänetön
katse vaihdettiin heidän keskensä. Sitten hän kumarsi neuvoksille ja
puhui: "Voivatko teidän korkea-arvoisuutenne ja täällä läsnä olevat
kunnioitettavat kansalaiset sallia, että minä, Germain de Caulaincourt,
syytän poikaani Norbert de Caulaincourtia kahdenkymmenen viiden
neuvoston halveksimisesta ja sen aikeiden tyhjiin saattamisesta?"

Hämmästyksen sohina kuului ympäri salia. Neuvokset katselivat toisiaan
hämmästyneinä. Ainoastaan molemmat Caulaincourtit seisoivat aivan
äänettöminä, vanhempi odottaen neuvoston päätöstä, nuorempi isänsä
ystävällisen käden hillitsemänä.

Viimein ensimäinen neuvos katkaisi äänettömyyden.

"Herra de Caulaincourt, me tunnemme teidät todelliseksi mieheksi ja
hyväksi kansalaiseksi. Epäilemättä tämä syytöksenne ei olisi ollut
tarpeen sen todistamiseksi. Samalla kertaa kuin kunnioitamme teidän
alttiuttanne sitä kaupunkia kohtaan, jonka olette omaksenne valinneet,
emme olisi tahtoneet teidän kehittävän sitä semmoiseen äärimäisyyteen."

"En sitä tahdokaan, herra. Toimin omasta vapaasta tahdostani. Tiedän
teidän lakinne määräävän, että syyttäjän pitää mennä vankilaan yhdessä
syytetyn kanssa."

Norbert säpsähti, kääntyi puoliksi ympäri ja katsoi isäänsä suoraan
silmiin. Se oli katse, joka sisälsi enemmän kuin kokonaiset kirjat.
De Caulaincourt kääntyi; hänen vakava, tyyni äänensä tunkeutui
kuulijakuntaan, joka vaikeni sitä kuunnellakseen. "Vielä lisäksi minä
pidän vastuunalaisuuden tästä asiasta tulevan osaksi itselleni. Sen
mitä poikani on tehnyt -- ja myönnän, että teko oli laiton -- hän
teki rakkaudesta minuun." Käsi Norbertin olkapäällä vapisi hiukan.
"Sentähden, jos hänen pitää mennä vankilaan, minäkin menen sinne
hänen kanssaan joko syyttäjänä tai syytettynä, kummaksi hyvään teidän
kunnia-arvoisuutenne sen määrännevät."

Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten neuvos Aubert kääntyen kolmeen
virkatoveriinsa sanoi: "Tämä asia, kuten minusta näyttää, kuuluu
paremmin konsistoriumille kuin neuvostolle."

Ehdotus oli tervetullut onnellisena keinona suoriutua vakavasta
pälkähästä. Ei kukaan tahtonut lähettää vanhempaa Caulaincourtia
Evêchéhen; mutta selvää oli, että jos Norbert sinne meni, menisi
hänkin. Ei kukaan tiennyt oikein miten Norbertin suhteen oli
meneteltävä. Näiden teokratian kannattajain mielestä kirkon pastorit
ja vanhemmat olivat oikeita henkilöitä ratkaisemaan asian. Etenkin
koska Norbert oli rikkonut raamatun käskyn, tuli hänen asiansa varmasti
näiden tuomiovaltaan.

Sillä aikaa enemmistö oli tehnyt päätöksensä lyhempää tietä. Pojan ja
isän yhdessä näkeminen, jotka molemmat olivat päässeet varman kuoleman
käsistä, noiden kahden, joista isä oli kunnostanut itsensä uskonasiassa
ja poika isänsä pelastaessaan, liikutti katsojain sydämiä kuten tuuli
metsän puita. Pienestä ja suuresta neuvostosta, penkeiltä, takaa,
sivuilta, edestä ja joukosta, joka täytti akkunat, käytävät, ovet ja
eteiset, kohosi voimallinen äänten pauhina: Päästäkää heidät menemään!
Päästäkää heidät menemään! Kauvan eläköön herra Caulaincourt, tuo kelpo
mies ja kunnon kansalainen! Eikä unhoitettu sitäkään, että hän oli
etevä ranskalainen pakolainen ja että enemmistö Genevessä taisteli
Ranskan pakolaisten puolesta.

Ensimäinen neuvos herra Amblarde Corne ei odottanut enää enempää.
"Herra de Caulaincourt", sanoi hän, "te saatte katsoa olevanne
velvoitettu tuomaan poikanne, Norbert de Caulaincourtin eteemme,
milloin vaan kunnianarvoinen konsistoriumi sitä vaatii. Me uskomme
hänet siksi aikaa tällä ehdolla teidän haltuunne."

De Caulaincourt kumarsi kiitokseksi ja ottaen poikaansa kädestä
vetäytyi hän tämän kanssa pois, raivaten tiensä joukon halki onnittelu-
ja hyvähuutojen myrskyn kestäessä, jossa vaihteeksi oli muutamia
vastakkaisiakin huutoja säestettynä vihellyksillä ja alashuudoilla.
Nämä tulivat pääasiallisesti vähemmistön puolelta, joka yhä suosi
libertinejä ja oli sen takia ranskalaisille pakolaisille vihamielinen.
"He ovat auttamattomasti suututtaneet savoijalaiset. He ovat häväisseet
kaupunkimme", huusivat tyytymättömät. "Kohdelkaa heitä kuten he
ansaitsevat!" Olipa joku uskalias mies kyllin rohkea lisäämään:
"Mitenkäs on isä Calvinin oman veljen laita, joka myös oli juttuun
sekaantunut. Nämä uudestasyntyneet antavat meille kauniin esimerkin!"
Tämä oli liian paljo kokoukselle, josta yhdeksän kymmenettä osaa oli
varmoja Calvinin puoltajia. "Alas petturi! Alas libertini!" kuului
kaikilta puolin. "Rhôneen hänet!" huusi jo useampi kuin yksi ääni,
ja raa'at kädet tarttuivat onnettomaan puhujaan, joka oli rohjennut
yhdistää Calvinin suuren nimen alhaiseen petokseen.

"Järjestykseen, järjestykseen, järjestykseen!" kaikui huuto salin halki
selvästi kaiken melun ja pauhinan yli. Sitten ensimäinen neuvos nousi
seisoalleen paikaltaan pitäen kädessään mustaa virkasauvaansa. "Geneven
kansalaiset", hän sanoi, "kunnioittakaa lakeja ja suuren neuvostonne
arvoa. Pysyköön kukin paikallaan ääneti ja liikkumatta."

Niin paljon oli uusi hallitus jo saanut aikaan Genevessä, että
sen käskyä toteltiin. Muutamien katkerain sananvaihtojen jälkeen
kokous jokseenkin tyyntyi ja teki siten asiain käsittelyn jatkamisen
mahdolliseksi. Suuret joukot eivät opi heti yhdellä kertaa
itsekunnioitusta ja itsensähallitsemista, tuota tervettä järkeä, joka
yksinään tekee vapauden siunaukseksi eikä kiroukseksi. Vaikeus on
siinä, että ainoastaan vapaus itse oikein voi opettaa sen käyttämistä.
Ne yhteiskunnat ovat onnellisia, joilla geneveläisten tavalla on yksi
tai useampia, jotka voivat ohjata, hoitaa ja sulattaa yhteen erilaiset,
yhteisnimellä kansaksi kutsutut ainekset, lujaksi ja vankaksi
kokonaisuudeksi, muuttaen siten mutaisen malmin sitkeäksi raudaksi.

Sillä välin kun suuri neuvosto Norbertin tuomien uutisten kiihoittamana
lopullisesti päätti Daniel Berthelierin ja hänen huomattavimpien
seuralaistensa kohtalon, kulkivat molemmat Caulaincourtit tyynesti
kävellen kotiinsa Rue Cornavinille. Isä ja poika olivat taasen
tavanneet toisensa ja olivat hyvin tyytyväisiä. Norbert, joka hyvin
häpesi pukuaan, olisi halusta tahtonut päästä huomaamatta, mutta se
oli mahdotonta. Fransiskaniluostarin portille jätetty ratsu tunnettiin
helposti, sillä se oli kuulunut Baudichon de Maisonneuvelle. Hän
oli antanut sen Gabriellelle hänen matkaansa varten. Norbertin
ollessa sisällä joku vei sen takaisin entiselle omistajalleen samaan
aikaan levittäen uutista, että nuori de Caulaincourt oli palannut
Lormayeuristä ehjänä ja terveenä. Siten isä ja poika saivat osakseen
tervehdyksiä, onnitteluja ja kysymyksiä, joihin harvoja, hyvin harvoja
epäsuosionosoituksia sekautui. He olivat iloiset saavuttaessaan
viimein Antoine Calvinin oven. Silloin Norbert syöksyi oitis heidän
huoneeseensa ja ennätti onneksi pukea oikeat vaatteensa päälleen,
ennenkun hänen isäntänsä tai joku toinen perheestä oli nähnyt hänet.
Sitten hänen isänsä sanoi: "Minä menen sinun kanssasi ystäviemme luo
seuraavalle ovelle, sillä ensimäinen asia, mitä on tehtävissä, on se
että kerrot neidille uutisesi herra Berthelieristä."



XVIII LUKU.

Norbert de Caulaincourtia kiitetään.


Berthelierin perheen kolme jäsentä olivat kovin huolissaan hänestä,
ja heidän murheensa kasvoi kasvamistaan, kun päivä toisensa jälkeen
kului eikä häntä vielä kuulunut. Gabrielle sitäpaitsi suri katkerasti
Norbertin takia, jonka kuolemata hän ei enää epäillytkään. Kumminkin
hän säästyi siitä, mikä teki molempien toisten surun vielä pahemmaksi,
hänellä kun ei ainakaan ollut syytä soimata mistään itseään. Claudine
sisar, joka yhä oli heikko ja sairas, puheli vähän ja Margaretakin
oli ääneti. Ei kumpikaan halunnut saattaa Gabriellea murheelliseksi
puhumalla sellaisesta, jonka olivat tehneet rakkaudesta häneen. He
eivät olleet virkkaneet siitä edes toisilleenkaan, sillä niiden vuosien
kuluessa, joina he olivat asuneet yhdessä, eivät heidän sydämmensä
olleet koskaan kohdanneet toisiaan.

Mutta suuren neuvoston kokousaamuna Margareta, tuodessaan kuten
tavallisesti sisar Claudinelle vuoteeseen maljallisen lientä, tapasi
tämän kuten näytti nukkuvana. Mutta tarkemmin katsoen hän näki, että
kasvot olivat tarkoituksella peitetyt, samalla kun kovat nyyhkytykset
pudistivat hentoa vartaloa.

"Tulkaa nyt tolkuillenne, neitini!" sanoi palvelija jotenkin ankarasti.
"Onko tämä oikea tapa voimistaa ja vahvistaa itseään ennen herra
Berthelierin palaamista, jos nimittäin Jumala näkee hyväksi lähettää
hänet luoksemme. Ja jos Hän näkee hyväksi päättää toisin, niin on
meidän tyydyttävä ja säästettävä kaikki voimamme sitä varten. Mutta
meidän ei tarvitse kohdata surua puolitiessä."

"Jospa se olisi ainoastaan surua", nyyhki sisar Claudine, "mutta
tämä on syntiä. Minun suostumuksestani petokseen Jumala on mahtanut
rangaista minua ottamalla pois veljeni."

Ollen aina valmis jumaluusopilliseen väittelyyn laski Margareta kupin
alas, risti kätensä sotilasryhdillä ja alkoi: "Ei ole kummaa, hyvä
neiti, että te saatte vaan vähä lohdutusta surussanne, jos tuollainen
on teidän käsityksenne kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka on ne
lähettänyt teille. Mitä isäntäämme tulee, niin olipa hänen laitansa
miten tahansa, tietää Jumala sen kumminkin paremmin kuin me. Jumala
on järjestänyt kaikki ja ratkaissut sen ennenkun te ja minä olimme
syntyneet maailmaan, niin, jo ennenkun maailma oli luotukaan. Se ei ole
meidän asiamme. Yksi asia kumminkin on, joka koskee meitä; se on meidän
oma syntimme. Ja me voimme olla hyvin varmat siitä, että kun se tulee
Jumalan eteen tuomittavaksi, ei ystävä eikä veli voi ottaa syytämme tai
kantaa rangaistusta puolestamme."

Onneksi Claudine raukka ei ollut tarpeeksi johdonmukainen viitatakseen
siihen, että syntimmekin olisi mahdollisesti edeltäpäin tiedossa
ja siis myöskin edeltäpäin määrättyä, ja jos edeltäpäin määrättyä
niin myöskin välttämätöntä. Miksi siis ollenkaan mitään rangaistusta
kannettavaksemme? Hän tarttui Margaretan viime sanoihin, mieluummin
kuin hänen esityksensä sisältöön. "Mitä syyn omakseen ottamiseen
tulee", sanoi Claudine, "niin Jumala tietää että minä teen sen."

"Eipä niin, että te tarvitsisitte itse asiassa niin suuren osan siitä",
myönsi Margareta anteliaasti. "Se oli minun tekoani. Te ette tahtonut
ja minä houkuttelin teidät petokseen."

"Oi, mutta teistä kentiesi se ei näyttänyt niin kovin väärältä. Minä
taasen tiesin, että Norbert raukka oli harhaoppinen ja että hänen
sielunsa tulisi kadotetuksi aivan ijäksi, ja toiselta puolen Gabrielle
olisi voitu voittaa oikealle kirkolle ja tulla pelastetuksi sieluineen
ja ruumiineen. Mutta entä sitte veljeni! Amin sydän oli aivan
murtumaisillaan, sillä Gabrielle on hänen oikea silmäteränsä."

"Ja se on taivaan totuus, neitini! Minä myös, minäkin ajattelin
herraa ja lasta itseään. Savoijalaiset olisivat voineet tehdä hänet
onnettomaksi, kukatiesi saattaneet hänelle kuoleman keskuudessaan."

"Me molemmat odotimme omaa hyväämme, eikä suinkaan pahaa toisillemme."

"Me odotimme hyvää loppua, unhottaen keinon kehnouden. Yhtä kaikki on
tämä raskaampaa minulle kuin teille."

"Eipä niinkään! Te ette tee sovitusta ettekä pelkää kiirastulta."

"Sovitusta! Kiirastulta!" sanoi Margareta ylenmäärin
ylenkatseellisesti. "Mitä ne ovat ollakseen sielun ja Jumalan välillä,
joka sen on tehnyt? Ei mitään! Mitä minä pelkään, se on aivan eri asia.
Minä, juuri minä, joka kaikella tunnollani ja tiedollani voin siten
tehdä syntiä, voinko minä olla todellakaan Jumalan valittuja?"

"Ja kumminkin", sanoi Claudine lempeästi, "on hän hyvin laupias ja
hellä armossaan."

"Niin, uskollisilleen."

"Mutta onko kenkään koskaan voinut olla uskollinen, ellei Hän ole ensin
armollinen?" kysyi Claudine. Hänen sanansa olivat viisaammat kuin
hän itse tiesikään. "Margareta, kumpikin meistä on tehnyt väärin",
hän lisäsi, ojentaen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana kätensä
palvelijalle.

Karkealla, työn kovettamalla kädellään tämä kosketti sitä lempeästi.
"Mikä olen minä halveksimaan Paavilaista", sanoi hän itsekseen, "koska
en ole onnistunut tekemään omaa kutsumustani ja vaaliani itselleni
varmaksi? Ja tiedänhän minä vallan hyvin, että on olemassa ainoastaan
yksi tuomio niin hyvin sidotulle Paavilaiselle kuin päästetylle
protestantille."

"Me olemme molemmat tehneet väärin rakkaudesta", sanoi Claudine.
"Silloin Jumala armossaan antakoon meille molemmille anteeksi!"

"Amen!" sanoi Margareta.

"Ja te tiedätte, Margareta", lisäsi Claudine, "te tiedätte, että on
olemassa siunattu Herramme. Jättäkäämme asia Hänen haltuunsa!"

"Hänen haltuunsa, neitini", vahvisti Margareta. Hän ei tietänyt miksi
niin teki, mutta lähin tekonsa oli kumartua alas ja suudella sisar
Claudinen kättä.

Gabrielle tuli näkyviin äkkiä temmaten oven auki. Hänen silmänsä
leimusivat innostuksesta, poskensa hehkuivat ja koko hänen olentonsa
oli muuttunut. "Täti! Margareta!" hän huusi hengästyneenä. "Norbert on
tullut takaisin terveenä ja eheänä! Hän tuo uutisia isältäni!"

Norbert itse oli hänen takanaan, ja saatuaan isänsä kanssa luvan astua
Claudinen kammioon, he pian antoivat kertomuksensa tulvia molempien
naisten korville.

Juuri kun Norbert kertoi miten oli ilmaissut itsensä nuorelle
Lormayeurille, kuultiin kova, käskevä koputus katuovelle. Se oli
muuan neuvoston lähettiläs, joka vaati häntä oitis lähtemään
opastamaan joukkuetta, jonka oli määrä mennä noutamaan takaisin herra
Berthelieriä. He aikoivat tuoda haavoitetun miehen kantovuoteessa.
Norbertille kerrottiin, että häntä varten oli varattu hevonen.

"Teidän olisi parasta viedä mukananne herran vanha vaippa", sanoi
Margareta Norbertille. "Entä, nuori herraseni, milloin lopetitte
paastonne?"

"Päivän noustessa sepän majalla, sillä aikaa kuin hän kengitti
hevosiani."

"Ruoasta on ensin huoli pidettävä! Messu ja ruoka eivät ole koskaan
ketään haitanneet! -- Jumala toki antakoon minulle anteeksi tuon
kauhean asian mainitsemisen! Tässä on aamukeitos, joka on pidetty
kuumana neitiä varten. Vaikka mikä ruoka-aika tämä on!"

"Ei, ei, en voi odottaa. Käsky on heti lähteä matkalle!"

"Se on käsitettävä järkevästi", keskeytti hänen isänsä. "Heidänhän
pitää ensin saada joukkonsa kokoon."

"No, hyvä siis", sanoi Margareta, "minulla on oiva salvukukko jonka
eilen paistoin neidille ja johon hän tuskin haluaa koskea. Minä vien
sen ynnä leipäsämpylän ja viinimaljan viereiseen huoneeseen, sill'aikaa
kun Gabrielle puolestaan kiittää teitä, herra Norbert, kuten on oikein
ja sovelijasta, siitä että pelastitte hänet paavilaisten käsistä."

Istuessaan sisar Claudinen vuoteen ääressä de Caulaincourt katsoi
miettivästi poikaa ja tyttöä, jotka seisoivat lähellä ovea, kuten
Margareta oli jättänyt heidät. Sisar Claudine katseli myöskin heitä
ja kukatiesi syvemmällä tajunnalla. Viimeinen asia, joka voi kuihtua
todellisessa naissydämessä, on osanottava myötätuntoisuus lemmityn ja
vaalitun nuoren sisaren, lapsineidon, puhkeavaa elämää kohtaan. Noista
kahdesta, jotka seisoivat siinä yhdessä, heräsi hänen ajatuksissaan
toiveita, jotka ulottuivat kauaksi tulevaisuuteen. Vaikkakin Claudine
paljon piti poissaolevasta Louis de Marsacista, toivoi hän sydämessään
kuitenkin tämän nyt unhottuneen.

Hänen mielestään olisi Gabriellen pitänyt punastua ja miettiä sekä olla
kykenemätön sanaakaan lausumaan. Mutta sen sijaan tyttö puhui vapaasti,
kuten olisi Norbertkin ollut tyttö tai hän itse poika.

"Oi Norbert! Kiittääkkö teitä? Mutta miten voin sitä tehdä? Ei, en voi
sitä tehdä, vaikka menisi henkeni. Te olette pelastanut sen, mutta
minä --."

Mutta nyt viimeinkin liikutuksen väreet kulkivat hänen kauniiden
kasvojensa yli ja hän vaikeni.

De Caulaincourt ja Claudine näkivät ainoastaan kaksi nuorta edessään,
mutta kumpikin näistä kahdesta huomasi erään kolmannen, joka seisoi
heidän välillään. "Te olette pelastanut minut hänelle", sanoi toisen
sydän. "Olenko pelastanut teidät ainoastaan hänelle?" oli toisen ajatus.

De Caulaincourt astui kohteliaasti väliin. "Kallis, nuori neitini,
poikani pitää riemunaan ja kunnianaan että on saanut palvella teitä.
Säästäkää siis, pyydän teitä, kiitoksenne, joita suvaitsette antaa
hänelle -- vaikkeivät ne olekaan tarpeen -- siksi kunnes hänellä on ilo
tuoda takaisin isänne, jonka, siihen luotan, hän on tekevä vielä tänä
iltana."



XIX LUKU.

Kuuluisa Ami Berthelier.


Ami Berthelier oli lähtenyt matkaan Genevestä yksinäisenä, murtuneena
miehenä, sydämestään surullisena ja katkerana ja miltei ystävätönnä.
Se oli loistava todistus hänen yksin elämisestään, että hänellä
syntymäkaupungissaan, jossa jok'ikinen tunsi toisensa, ei ollut ketään
johon hän voi kääntyä, kun hän sattui tarvitsemaan pientä lainaa,
vaan täytyi hänen turvautua lainsuojattomaan, maanpakoon ajettuun
sukulaiseensa. Ja vieläpä juuri tätä seikkaa voisivat kansalaiset pitää
loukkauksena ja todistuksena rikoksellisesta yhteydestä kapinallisten
kanssa.

Ja sitte oli koko homma ollut epäonnistunut. Hän oli nyt
palausretkellä, haavoitettuna ruumiiltaan ja sielultaan. Hän oli
saanut ivaa, solvauksia, vieläpä väkivaltaakin osakseen noilta,
jotka kantoivat hänen nimeään ja joiden isät olivat olleet hänen
nuoruudenystäviään ja seuralaisiaan. Kumminkin, omituista sanoa, oli
hänen palauksensa pelkkää riemukulkua. Geneven miehet, kuumasydämiset
ja nopeat palkitsemaan ystäviä ja rankaisemaan vihamiehiä -- eivätkä
he koskaan jättäneet asiataan keskeneräiseksi -- ottivat tarkasti
huomioon ne palvelukset, joita hän oli toimittanut heille. Jokainen
suuressa neuvostossa läsnäoleva uskoi, että herra Berthelier oli
keksinyt suuren libertinien salaliiton ja lähettänyt ilmoituksen
siitä kaupunkiin, mikä olikin totta. Mutta enemmistö uskoi myöskin,
että hän oli mennyt Pregnyhiin ja saavuttanut serkkunsa luottamuksen
juuri tässä tarkoituksessa -- joka ei kumminkaan ollut totta, mutta
kaunistukseksi lisätty kertomuksen kulkiessa suusta suuhun. Sentähden,
kun samana iltana ylpeä vartio, jonka neuvokset olivat lähettäneet
vastaan, toi kotiin haavoitetun kansalaisen Porte de Riven tietä,
niin koko kadun asukkaat ja samoin kaikkien muiden katujen, joita
hänen oli kulkeminen, tulivat ulos tervehtimään häntä ja osottamaan
hänelle kunnioitustaan. Hyvähuudot ja kirkuna täyttivät ilman. "Kauvan
eläkööt kaikki hyvät kansalaiset! Kauvan eläköön Berthelier, jolla on
uskollinen sydän Geneveä kohtaan! Jumala antakoon teille terveyttä
ja paranemista, hyvä herra Berthelier! Te olette uudesti rakentanut
vanhan nimen!" Vieläpä joskus kuultiin "hyvän herra Berthelierin"
sijasta "ihmeteltävä Ami Berthelier", ja olipa vielä ääniä, jotka
antoivat hänelle yhäkin korkeampaa kunniaa, huutaen hänelle: "kuuluisa
Ami Berthelier." Kuudennentoista vuosisadan geneveläisistä oli sana
"kuuluisa" erinomainen kunnianimitys. Kun hän kulki Port Patin yli,
jonka molemmilla puolin oli korkeita rakennuksia, tuli eräästä
huoneesta ulos mustaviittainen, ei kovin kookas olento, joka näytti
käskemään tottuneelta. Silloin kuului kunnioituksen kohinaa ja hattuja
nostettiin, sillä se oli herra Jean Calvin. Hänen viittauksestaan
paarinkantajat seisattuivat ja joukko teki tietä. Berthelier, joka
näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, koetti nousta, mutta Calvin
viittasi häntä pysymään alallaan ja toivotti hänelle vakavalla ja
kunnioittavalla äänellä terveyttä ja paranemista. Sitten hän kättään
kohottaen siunasi häntä samalla vanhalla tavalla, millä ennen muinoin
Israelin järjestettyjä joukkoja oli tervehditty. Oli ensi kertaa, kun
nämä kaksi miestä kohtasivat toisensa niin lähekkäin. Ami Berthelier
sanoi hiljaan "amen". Suuri mies kääntyi poispäin ja silloin kohotti
silmänsä kiinnittäen ne Norbertiin, joka ratsasti lähellä paareja.
Pojan pää vaipui yhä alemmas tuon terävän, läpitunkevan katseen edessä.
Hän ainoastaan toivoi, että hänen koko olentonsa voisi vajota sen
mukana pois hevosen selästä sillan läpi alas veden alle. Ja kumminkaan
ei herra Calvin tehnyt hänelle pahaa, hänen suureksi huojennuksekseen
ei edes puhunutkaan.

Viimein Berthelier tuli omalle ovelleen, missä de Caulaincourt, Antoine
Calvin ja kaksi hänen poikaansa seisoivat valmiina voimakkaiden
käsivarsiensa avulla asettamaan hänet vuoteelleen. Mutta Gabriellen
kirkkaat kasvot olivat hänen paras tervehdyksensä. Claudine seisoi
Gabriellen vieressä, sillä uutinen Amin tulosta oli antanut hänelle
voimia nousemaan ja kohtaamaan häntä ovella. Margareta ainoastaan
ei tervehtinyt herraansa. Hänellä oli liian kiirettä auttaessaan
ja ohjatessaan kantajia sekä näyttäessään heille tietä huoneeseen,
jonka hän oli tehnyt tulijalle valmiiksi. Hän tuskin puhuikaan tai
edes näytti katsovankaan Amiin, ennenkun tämä oli mukavasti asetettu
pehmeälle patjavuoteelle, hienoille, lumivalkeille liinalakanoille,
jotka hän niin oli huolellisesti valmistanut. Sitten Margareta meni
ulos ja sanoi sisar Claudinelle: "Neitini, teidän on laittauduttava
pian, hyvin pian kuntoon. Veljenne ei vielä voi tulla toimeen ilman
apuanne. Mutta kauvan hän ei teitä tarvitse."

"Siis luulette --" Claudine sammalsi.

"En luule mitään. Aika luulemiseen tulee kylläkin pian. Nyt on aika
rukoilemiseen, neitini. Olkaa innokas rukouksessa Herralle, jotta Hän
ilmaantuisi herra Berthelierille."

Margareta pyytämässä katoolilaista rukoilemaan! Se oli ihmettä! Ennen
sitä aamua ei hän olisi voinut niin tehdä. Kentiesi hän ei olisi niin
tehnyt nytkään, jos olisi ollut aikaa ajattelemiseen. Mutta mitäpä
meistä itsestämmekään tulisi, jollemme joskus onneksi menettelisi
ristiriitaisesti periaatteittemme suhteen.

"Aivan varmaan rukoilen veljeni puolesta", Claudine vastasi, "ja
vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän on tehnyt kunnon työn erotessaan
kehnosta sukulaisjoukostaan ja paljastaessaan heidän salaliittonsa."

"Kaikki hyvät työmme ovat vaan repaleisia riepuja", sanoi Margareta,
joka oli hyvin väittelyhaluinen. "Mutta nyt -- hän kutsuu minua!"

Se mitä Berthelier halusi, oli että Margareta pyytäisi herra de
Caulaincourtia tulemaan hänen luokseen muutamiksi silmänräpäyksiksi.
Ami näytti Margaretasta niin heikolta ja sairaalta, että tämä epäili
tuon pienenkin ponnistuksen olevan liikaa; hänen sydämensä ei
kumminkaan voinut sallia, että hän kieltäisi mitään Amilta. Viimein
nuo kaksi ystävystä katselivat toisiaan silmästä silmään ja vaihtoivat
lujia kädenpuristuksia, joita miehet toisilleen antavat kun he
luottavat toisiinsa sielunsa pohjasta.

"En voi unhoittaa niin kauvan kuin elän, enkä sen jälkeenkään", sanoi
de Caulaincourt, "että te minun tähteni uhrasitte oman karitsanne."

"Ja neidon tähden", Berthelier vastasi, "poikanne mieli uhrata
henkensä. Se seikka, ettei kumpaakaan uhria vaadittu, ei ollut heidän
eikä meidänkään ansiomme. Mutta nyt, herrani ja ystäväni, olen
lähettänyt noutamaan teitä, nähdessäni että tulen kuumeiseksi ja
ajatukseni voivat mennä sekaisin, kertoakseni teille vielä tunnollani
ollessani, että tuossa majassa tien ohessa kohtasin erään ystävänne."

"Mitä, ystävän? Senkö savoijalaisen, jolle puhuin evankeliumista
ennenkun priorin miehet ottivat minut kiini?"

"Ei! En sitä ystävää, jota te olette auttanut, vaan sen joka auttaa
teitä. Erään, jota etsimään minua usein olette kehoittanut. Mutta minä
en silloin vielä ymmärtänyt."

De Caulaincourt käsitti nyt asian ja hänen kasvonsa kirkasti
ihmeellinen ja äkillinen riemu. "Oi Jumala, minä kiitän sinua!" hän
sanoi.

Mutta Berthelierin täytyi nyt sanoa: "Menkää nyt, ystäväni, sillä minä
olen hyvin väsynyt ja voin tuskin nukkua. Kiittäkää kelpo poikaanne
puolestani. Arvelen että kun hän kasvaa mieheksi, hän saattaa meidät
kaikki varjoon. Hyvää yötä! Jumala olkoon teidän ja hänen kanssaan!"

Seuraavana ja useana päivänä jälestäpäin Genevessä muuta tuskin
ajateltiinkaan kuin Daniel Berthelierin ja hänen toveriensa tuomiota.
Ami Berthelierin veres todistus teki kerrassaan lopun kaikesta heidän
toivostaan. Vähä sitä tosin oli ollut ilman tätäkin. Turhaan Daniel
Berthelierin ijäkäs ja kunnioitettu äiti oli saapunut Geneveen
rukoilemaan polvillaan poikansa armahtamista hänen marttyyri-isänsä
tähden. Neuvosto oli taipumaton. Daniel tuomittiin kolmen enimmän
syyllisen toverinsa kanssa mestauslavalle. Philibert Berthelier,
Ami Perrin ynnä toiset isänmaasta karkoitetut libertinit tuomittiin
jatkuvaan maanpakolaisuuteen ja heidän seuralaisensa vähempiin
sakkoihin. Pula kaupungin kohtalosta käänsi yleisen huomion pois
Gabriellen ja Lormayeurin kreivin asiasta. Tosin muutamissa piireissä
paljon pelättiin suuttuneen savoijalaisen kostoa epäämättömän vaikka
tarkoittamattoman petoksen tähden.

"Teidän on parempi olla varuillanne", sanoi Ami Berthelier neuvos
Aubertille, joka kävi hänen luonaan ammattiasioilla, taitava lääkäri
kun oli. "Ennen kuin ennätätte pitää varannekaan, on vanha kreivi jo
porttinne luona sadatellen meitä kaikin voimin."

"Mitä hän voi enempää tehdä", sanoi Aubert, "kuin mitä hän on jo tehnyt
kahtenakymmenenä vuotena? Tehköön hän mitä tahtoo, te voitte keventää
mielenne, sillä emme toista kertaa pyörrä ympäri antaaksemme hänelle
tyttöä."

"Ei. Mutta meidän on maksaminen vankien lunnaat hyvissä Geneven
kruunuissa kuten kunniallisten miesten tulee."

Aubert ei katsonut asioita aivan tässä valossa. Mutta hän pysyi
rauhallisena, haluamatta antautua sen pitempään väittelyyn. Tähän
varovaisuuteen olikin syytä, sillä Berthelier oli hyvin sairas. Aikaa
myöten ei mitään paranemista tullut, vaan päinvastoin pahenemista.
Haavakuume toi mukanaan yhtämittaisen kuumeen, joka, vaikka lievääkin
oli, ei koskaan jättänyt häntä kokonaan ja vähitellen kalvoi hänen
vähäiset elinvoimansa. Kaikki mitä hellin huoli voi saada aikaan,
tehtiin hänen hyväkseen. Margareta ja Gabrielle hoitivat häntä
uhraavaisesti ja sisar Claudine auttoi niin paljo kuin voimansa
sallivat. Kaupungin paras lääkärinapu oli hänen käytettävänään. Bénôit
Dexter, Calvinin oma lääkäri ja harras ystävä, oli alinomaa pitämässä
huolta ja usein neuvotteli apulaistensa kanssa. Aubert antoi lääkkeitä,
jotka olivat paljoa voimakkaampia ja annettiin paljo suuremmissa
annoksissa kuin mitä nyt sallittaisiin.

Sairaan ajatukset harhailivat usein toisaalla ja hänen tiedottomat
lausuntonsa ilmaisivat hänen katkeria tunteitaan erilläänolostaan,
toiselta puolen kansalaistoverien joukosta, toiselta omista
sukulaisistaan ja aikaisemmista ystävistään. Asia, joka antoi hänelle
raskasta murhetta, oli rouva Amblarde Berthelierin kieltäytyminen
Genevessä ollessaan käymästä katsomassa häntä, koska piti Amia poikansa
pettäjänä.

"Elkää sitä surko", oli de Caulaincourt sanonut hänelle. "Nyt on
Genevessä jok'ikinen sielu ystävänne."

Ei ollut ihmettä, että kun geneveläisillä oli niin paljo ajattelemisen
aihetta, niin vähäpätöisen henkilön kuin Norbert de Caulaincourtin
kohtalo unhottuisi ainaiseksi. Hän oli velvoitettu ilmoittautumaan
kutsuttaessa, mutta muutoin ei häntä häirittäisi. Isänsä kehoituksesta
hän alkoi uudestaan koulunkäyntinsä. Se ei kuitenkaan ollut hänelle
miksikään hyödyksi. Hän ei ollut koskaan suurestikaan mieltynyt tuohon
pikkumaiseen piiriin eikä koulupojan jokapäiväisiin toimiin. Hänen
halunsa oli vaaroihin ja seikkailuihin. Hän teki vähän työtä eikä
luultavasti olisi tehnyt ollenkaan mitään, jollei hän olisi päättänyt
välttää rangaistusta. Hän tunsi ja piti itseään miehenä, vaikkakin
käyttäytyi joskus lapsen tavalla.

Hänen suurin murheensa oli, että Gabrielle enemmän kuin kukaan muu
antoi hänen tuntea, että piti häntä vielä lapsena. Hän oli päättänyt
olla ja katsoi olleensakin koko kummallisen seikkailunsa ajan
täydellisesti rehellisenä Louis de Marsacia kohtaan. Kumminkin koko
ajan oli pyytämättä, huomaamatta hiipinyt hänen sydämeensä toivo,
että hän Gabriellen silmissä voisi olla sankari. Ja kukapa tiesi,
mitä vielä voisi tapahtua! Mutta sen sijaan että olisi ollut sankari,
kulkeva ritari, voitollinen seikkailija, hän huomasi itseään pidettävän
kelpo poikana, ystävällisenä, epäitsekkäänä, nuorena veljenä, joka oli
auttanut ja pitänyt Gabriellesta kuten veljen tulee. Kuudennellatoista
vuosisadalla, vielä enemmän kuin nyt, oli poika lapsi, kunnes hänestä
kumminkin kylliksi aikaiseen tuli mies. Eipä ollut kummaa, että
Norbertista oli vastenmielistä tulla lähetetyksi takaisin koululaulun
ja kirjojen luo sekä tottua kuriin, sittekun oli näytellyt neitoa ja
kohdattuaan Savoijan ritareita heidän omilla alueillaan.

Viimein tuli hänen osakseen hitunen kuuluisuutta, mutta semmoisessa
muodossa, että hän vallan hyvin olisi voinut luopua siitä. Hänen
asiansa oli lähetetty konsistoriumiin, jolla oli hoidossaan kunnan
sekä uskonto, tavat että siveys. Jonkun aikaa tuolla kunnianarvoisella
virastolla oli kyllin työtä käsitellessään tuomituita libertinejä ja
järjestäessään heidän asioitaan, mutta viimein se sai aikaa muiden
asioiden lomassa muistaakseen nuorta Norbert de Caulaincourtia tälle
jotenkin epäedullisella tavalla.

Neuvokset olivat aina edustettuina konsistoriumissa yhden jäsenen
kautta, joka tällä kertaa sattui olemaan Aubert. Päivänä, jolloin
Norbertin asia tuli käsiteltäväksi, hän kävi katsomassa Berthelieriä
ja vei uutiset de Caulaincourteille, joille hän kertoi käsiteltävinä
olleet asiat.

"Teidän pitää yhtä kaikki olla valmistuneina pahimpaan", hän sanoi (ei
kumminkaan Berthelierin huoneessa), "vaikk'en minä puolestani luule
mitään vakavaa seuraavan siitä. Itse asiassa tiedän aivan vastaista.
Pastori Michael Cop esitti asian sanoen, että nuorukaista Norbert de
Caulaincourtia pitäisi rangaista ankarasti sekä omaksi parannuksekseen
että esimerkiksi muille. Vaikkakin viimemainittuun seikkaan nähden
en näe paljoa syytä, koska ei kukaan muu halua tehdä samaa temppua
ilman mitään pakottavaa aihetta. Useat läsnäolevista yhtyivät häneen,
maallikkovanhimmat nojautuen painavasti siihen tosiasiaan, että Norbert
oli tehnyt kunnioitettavan neuvoston ja koko kaupungin halveksittavaksi
saattaessaan heidät näyttämään osakkailta petokseen ja vilppiin. Mutta
pastorit, ainakin kolme viidestä saapuvilla olevasta, teroittivat
innokkaasti, ettei tämä ollut suinkaan pahin nuoren miehen rikoksista.
Hän oli syyllinen silminnähtävään Jumalan lakien rikkomiseen, kuten ne
ovat annetut meille pyhässä raamatussa ja selvästi kirjoitetut Moseksen
viidennessä kirjassa, sen kahdennessakymmenennessä toisessa luvussa.
Siinä puhutaan erittäin miehelle ja vaimolle tehdyistä ja soveltuvista
vaatteista."

"Tuo ei ole koskaan hetkeksikään johtunut mieleeni", sanoi de
Caulaincourt pelästyneenä. Sitten hetken jälkeen hän sanoi: "Mutta
jatkakaa, herra neuvos. Eikö siellä ollut ketään puoltamassa
poikaraukkaani ja esittämässä, että jos hän oli tehnyt syntiä, oli se
tehty tietämättömyydestä?"

"Minä niin tein. Rohkenin huomauttaa, että kaiken todennäköisyyden
mukaan nuori mies ei ollut koskaan kuullutkaan kiellosta, sitä vähemmän
aikonut halveksia sitä. Mutta pastorit väittivät, että hänen olisi
pitänyt kuulla siitä ja eräs uskalsi lisätä, että teidän, herra de
Caulaincourt, olisi pitänyt opettaa häntä paremmin."

"Kentiesi minun olisi pitänyt", myönsi de Caulaincourt nöyrästi.
"Vaikka minä en koskaan uneksinutkaan, että hän saisi semmoisia asioita
päähänsä; miten minä siis voin älytä kieltää häntä?"

Aubert jatkoi: "Seurasi vilkas väittely. Pastorit, tarkoitan niitä
kolmea, jotka ottivat osaa siihen, pitivät tätä raskaimpana poikanne
virheistä. Muutamat maallikoista yhtyivät heihin. Mutta suurin osa
piti neuvoston häväisemistä ja kaupungin kunnialle tehtyä loukkausta
raskauttavimpana asiana. Mutta viimein kaikki yhtyivät siihen, että
hänen pitäisi tehdä julkinen synnintunnustus paljain päin ja paljain
jaloin, katujan puvussa ja kantaen sytytettyä kynttilää ja siten pyytää
anteeksi kaikkivaltiaalta Jumalalta, kunnioitettavalta neuvostolta ja
yleensä kaikilta kansalaisilta sitä mielipahaa ja häpeää, jonka hän oli
saanut aikaan."

De Caulaincourt kalpeni huomattavasti. Tämä oli vallan kauheaa. Norbert
ei koskaan kärsisi sitä. Hän juoksisi pois, hän tappaisikin itsensä,
tai tekisi mitä tahansa välttääkseen häpeää. De Caulaincourt tuskin
kuuli Aubertin sanoja, kun tämä lisäsi, että muutamat ehdottivat
Norbertille lisäksi jonkun aikaa vankeutta. "Tahdon mennä itse heidän
luo. Tahdon rukoilla armoa", hän sanoi.

"Hyvä, mutta se ei teille sovi, herra de Caulaincourt. Sellainen
toimi ei minun ajatukseni mukaan ole tarpeellinenkaan, koska sattui
meille kaikille, jotka olimme läsnä, aivan odottamaton välinäytös. Isä
Calvin, joka koko ajan oli istunut ääneti, kuten mies jonka ajatukset
ovat muualla, tarttui äkkiä puheeseen. 'Minun ajatukseni mukaan tästä
asiasta on ollut liian paljo hälinää', hän sanoi. 'Varmaan on poika
tehnyt väärin; kumminkin se on ainoastaan poikamainen rikos, joka on
sopivampi isällisesti nuhdeltavaksi ja rangaistavaksi kuin julkisesti
oikeudessa käsiteltäväksi. Myöskään ei saa unhoittaa, että neito oli
pelastettava.' Tietysti isä Calvinin sanat saavuttivat kunnioittavaa
huomiota ja useammat läsnäolevista myöntyivät hänen ajatukseensa.
Yksi maallikko kumminkin, jonka nimeä en tahdo ilmaista, koska se
saattaisi vahingoittaa häntä ammatissaan, oli kyllin pahanilkinen
sanoakseen, että isä Calvinilla oli hyvät syyt menetellä lievästi
nuoren Caulaincourtin suhteen, koska hänen oma veljensäkin oli
sekoittunut asiaan. Kaksi tai kolme muuta rohkeni yhtyä häneen ja
sanoa, että herra Antoine Calvinin käytös vaati tutkimista. Näihin
asioihin isä Calvin ei vastannut, kuten hänen tapansa ja tahtonsa onkin
itsekohtaisissa syytöksissä. Mutta pastori Abel Poupin lausui julki,
että Antoine Calvin oli niiden miesten kaltainen, jotka seurasivat
Absalomia yksinkertaisuudessaan, sillä hän ei tietänyt mistään
suunnitelmista. Kuului muutamia hyväluontoisia ivasanoja herra Antoinen
yksinkertaisuudesta, jolla ei varmaankaan ollut veljensä teräviä silmiä
rehellisessä päässään. Ja minä rohkenin huomauttaa konsistoriumille,
että oma virkaveljenikin, kunnioitettava herra Corne, myöskin tuli
petetyksi ja saatetuksi väärin vannomaan. Sitten herra Poupin
ryhtyi puhumaan, että Lormayeurin kreivin pitäisi saada kaupungilta
sievät lunnaat kullassa tai hopeassa kolmesta vangista, jotka hän
epäilemättä petoksen kautta oli menettänyt. Tämä oli tehtävä kuten
pyhät kirjoitukset käskevät, jotta asiat kunniallisesti suoritettaisiin
kaikkein ihmisten silmäin edessä."

"Mutta entä poikani kohtalo!" keskeytti häntä de Caulaincourt
levottomasti. "Kertokaa minulle, miten hänen suhteensa päätettiin
menetellä."

"Minä palaan kyllä häneen. Mutta minun on ensin kerrottava, että
kunnianarvoinen herra Baudichon de Maisonneuve, joka on sukua eräälle
noista vangeista, otti lunnasasian esille tarjoten käytettäväksi oman
kukkaronsa, johon auliuteen hän, antaaksemme hänelle tunnustuksen,
on aina valmis. Silloin sanoi kuuluisa lääkärimme ja hyvä ystäväni
Bénôit Dexter -- ja ne olivatkin ensimäiset sanat, jotka hänen kuulimme
puhuvan: 'Mutta miten on tehtävä nuoren de Caulaincourtin suhteen?'
Tällä välin useammat meistä olivat ajatelleet aamiaistaan, sillä kello
oli yli yhdentoista. Myönnän että itsekin olin kovalla koetuksella,
sillä aamukeitostani en ollut ennättänyt nauttia. Keittäjämme on
hajamielinen sulhaisensa, erään kalastajan tähden, joka oli ottanut
osaa meteleihin. Luultavasti hän kärsii jatkuvastikin siitä. Hän
tyhjensi suola-astian _pot au feu'hön_."

De Caulaincourtin kärsimättömyys näiden asiaankuulumattomien
syrjäseikkojen takia oli vähällä voittaa hänen kohteliaisuutensa, mutta
hilliten itsensä voimakkaalla ponnistuksella hän kysyi ainoastaan:
"Mitä he sitten tekivät?"

"Muutamat sanoivat yhtä, toiset toista. Mutta isä Calvin lopetti
väittelyn lyhyeen ja kuten luulen jokaisen huojennukseksi muutamilla
sanoilla. 'Ei ole hyvä antaa tälle asialle', hän sanoi, 'julkista
merkitystä ja kuuluisuutta. Kuten olen ennen huomauttanut, vaatii se
paremmin yksityistä nuhtelua isällisen kurin ja ojennuksen kanssa,
jonka, jos täällä läsnäolevat veljeni niin haluavat, minä itse olen
halukas toimittamaan. Kunnioitettavan konsistoriumin luvalla minä
lupaan kohdella nuorta miestä siten, että hän on todella nöyryyttävä
itsensä, pyytävä anteeksi hairahduksensa ja lupaava tulevaisuudessa
pitää yhteiskunnan lait ja pyhien kirjoitusten käskyt.' Se oli
hänen puheensa sisältö, vaikken voi muistaa joka sanaa enkä niiden
järjestystä ja muotoa. Kaikki suostuivat jättämään asian hänen
käsiinsä, ja sillä kannalla, herra de Caulaincourt, se on nykyään.
Poikanne pääsee isä Calvinin läksytyksellä ja lupauksella käyttäytyä
siivosti ja säädyllisesti tulevaisuudessa. Ja sallikaa minun sanoa,
että katson hänen päässeen hyvinkin vähällä."

De Caulaincourt ajatteli samoin. Mutta Norbert, kun hänelle kerrottiin
mitä oli tapahtunut, ei ollenkaan ollut samaa mieltä.



XX LUKU

Jälleen lusikan ritari.


Samana päivänä puhutteli Norbertia kotimatkalla koulusta vieras,
vanhemmanpuoleinen mies, joka oli puettu arvokkaaseen, harmaaseen
kotikutoiseen viittaan ja talutti kauppatavaroilla lastattua muulia.
Tämä oli, vaikkei Norbert sitä tiennyt, Muscaut, savoijalainen
nahkakauppias, jolla oli maistraatin lupa harjoittaa kaupungissa
kauppaa. Hän se oli, joka edellisellä käynnillään oli nähnyt Gabriellen
ja tuntenut hänet äitinsä näöstä. Joku nähtävästi oli osoittanut
Norbertin hänelle, sillä jätettyään muulinsa erään syrjäisen hoitoon,
hän kiiruhti tämän jälkeen ja lausui hänelle:

"Minulla on kirje teille, nuori herra."

"Luulenpa teidän erehtyvän. Kukapa minulle kirjoittaisi?"

"En erehdy. Te olette se nuori herra, joka kulki naamioituna
nuoreksi naiseksi. Siis on tämä teille." Hän antoi Norbertille
pienen, kokoontaitetun paperipalan, jossa ei ollut sinettiä eikä
allekirjoitusta.

"Keneltä se on?"

"Eräältä, jonka te tunnette ja joka tuntee teidät. Kumminkaan ei hän
voinut panna nimeänne kirjoitukseen, koska hän ei ollut milloinkaan
kuullut sitä."

Norbert avasi paperin ja luki seuraavaa: "Tahdotteko kohdata minua
ystävänä juuri ennen auringon laskua Savoijan puolella Plain-palaista
sen puuryhmän alla, joka on Amos juutalaisen viinipuodin takana?
Te voitte varovaisuuden vuoksi tuoda yhden ystävän mukananne, jos
tahdotte. Teille hartaasti hyvää toivova -- Viktor de Lormayeur."

Norbert päätti tavallisella rohkeudellaan mennä oitis ja yksinään. Hän
ei tahtonut kertoa tästä isälleen eikä kellekään ystävistään, sillä
he olisivat voineet estää häntä epäillen, eikä aivan aiheettomasti,
savoijalaisten tahtovan kavaluudella saada Norbert käsiinsä ja kostaa
hänelle kepposestaan. Mutta Norbert puolestaan luotti täydellisesti
nuoren kreivin kunniantuntoon, sillä olihan tämä lahjoittanut
Norbertille hengen niin jalomielisesti. Vanhemman ja varovamman
henkilön mieleen olisi voinut johtua, ettei kirje olisikaan ollut
Viktor de Lormayeuriltä, jonka käsikirjoitusta hän ei koskaan ollut
nähnyt, vaan joltakin vihamieheltä, joka olisi käyttänyt kreivin nimeä.
Mutta Norbertin mieleen ei juolahtanut ajatella niin. Nykyisessä
yksitoikkoisessa elämässään hän oli iloinen, että jotakin uutta
tapahtuisi, ja hän odotti iltaa vilkkaalla jännityksellä.

Hän saapui kohtauspaikalle hyvin puolta tuntia ennen auringon laskua.
Mutta mies, jota hän etsi tai joka etsi häntä, oli jo siellä vastassa
hevosen selässä, puettuna sileään, vihreään metsästyspukuun ja
hopeatorvi sivullaan. Nähdessään Norbertin hän astui alas satulastaan
viskaten ohjat ainoalle seuralaiselleen, jonka oli tuonut mukaansa.
"Hyvää iltaa, kunnon poika tai sievä neiti", hän sanoi. "Tule mukaani
puiden alle istumaan, sillä minä tahtoisin puhua kanssasi."

Norbert katsoi kirkkaisiin nuoriin kasvoihin, kauniiseen otsaan,
ystävällisiin silmiin, hempeään suuhun ja pyöreään poskeen. Hän tiesi,
ettei mitään vaaraa tämän miehen puolelta häntä kohtaisi. Mutta hän
piti parempana seista, kun Viktor taasen istui nojaten selkä vasten
puuta.

"Te geneveläiset olette tehneet meistä oivallisia narreja", hän sanoi.

"Eivät geneveläiset, jotka eivät tietäneet asiasta mitään", vastasi
Norbert nopeasti, "vaan se oli minun tekoani, kuten kerroin teille."

"Kumminkin he olivat hyvinkin iloisia saadessaan miehensä takaisin
ilman lunnaita. Toivon, että he ovat palkinneet teidät hyvin, kunnon
vihamieheni."

Norbert nauroi. "He olivat vähällä palkita minut leivällä ja vedellä
vankilassa, jollei pahemmallakin", hän sanoi. "Ja saanko kertoa
teille, herra kreivi, että isällenne aijotaan lähettää oivallisissa
hopeakruunuissa kauniit lunnaat noista kolmesta vangista."

"Ajattelevatko he siis voivansa riistää hänen kiukultaan aseet? Heidän
pitäisi tuntea hänet paremmin."

"He eivät ollenkaan ajattele hänen kiukkuaan. He vaan ajattelevat sitä,
mikä on oikein ja kohtuullista", Norbert ylpeästi sanoi.

"Heidän täytyy olla vankemmat kuin me tiedämmekään, jos he voivat
olla huomioonottamatta Lormayeurin kiukkua", vastasi Viktor melkein
suuttuneena.

"Sepä on se läksy, joka teidän on opittava. Kuinka monta vuotta on
siitä, kuin te lusikan ritarit olette liikutelleet maata ja taivasta
suunnittelemalla Geneven hävittämistä? Oletteko jo tehneet sen?
Voitteko tehdä sitä sen kummemmasti tulevaisuudessa kuin ennenkään
olette tehneet? Jos ette, miksi siis enää vaivaatte itseänne?" kysyi
Norbert, joka puhui tälle savoijalaiselle kuten ainakin geneveläinen,
kun hän taasen geneveläisille usein puhui kuten synnynnäinen
ranskalainen.

"Sinä olet rohkea lurjus! Mutta juuri siksipä minä rakastankin sinua ja
olen tullut etsimään sinua. Tiedä kumminkin, että isäni olisi vaatinut
korvausta miekka kädessä Geneven kaduilla jo kauan sitten, jollei
muuan tapaturma olisi saattanut hänet auttamattomasti sairasvuoteelle.
Kun minä kerroin hänelle teidän kataloiden harhaoppistenne mustista
keinoista, joiden avulla kaunis neiti ja hevonen, jolla hän ratsasti,
muuttuivat harmaiksi jäniksiksi, hän ensin kieltäytyi uskomasta minua,
vaikkakin saattojoukon miehet tukivat kertomustani. Totta kyllä, he
eivät itse olleetkaan nähneet muutosta. Semmoisia asioita ei koskaan
nähdä kun ne tapahtuvat, paholainen kyllä pitää siitä huolen. Mutta
vallan samana päivänä metsästäjät tapasivat ansasta kaksi jänistä
ja toinen niistä huusi surkeasti aivan kuin nuoren tytön äänellä,
toinen taasen oli ihan ratsunne karvainen. Siten asia oli päivän
selvä kaikille järkeville ja miettiville ihmisille. Lopuksi isäni
muutti mielensä ja uskoi sen kokonaan. Mutta sitä kiivaampi oli hänen
kiukkunsa Geneven noitia kohtaan, mikä olikin hyvin ymmärrettävää,
samoin minuakin kohtaan, mikä ei ollut niinkään käsitettävää, sillä
mitenkä voisi kukaan taistella noituutta vastaan? Hänen raivonsa oli
niin hirveä, että hän viimein lankesi tiedottomaksi." Tässä Viktor
antoi äänelleen sopivan määrän mielipahaa ja pysähtyi hetkeksi,
ennenkun pitkitti. "Lääkärit sanovat, että hän nyt on parempi ja
luultavasti elää, mutta ei missään tapauksessa voi lähteä sotaan,
-- tuskinpa koskaan enää, kuten on syytä pelätä. Kumminkin on hän
lempeämpi ja helpompi kohdella. Siten minä olen saanut häneltä luvan,
jonka hän kauvan epäsi minulta, lähteä Espanjaan ja laskea miekkani
todellisen hallitsijani Savoijan herttuan jalkoihin. Hän taistelee nyt
Espanjan kuninkaan puolesta, jolle hän on juuri saavuttanut suuren
voiton St. Quentiniksi kutsutussa paikassa. Niin pian kuin hän on
toimittanut asiat heidän hyväkseen saa hän espanjalaiset auttamaan
häntä omassa asiassaan. Sitten tulee hän armeijan kanssa voittamaan
Ranskalta takaisin vakinaiset alueensa. Minä tahdon sotia hänen
kanssaan tuossa taistelussa", sanoi Viktor de Lormayeur, miehekkään
rohkea tuli tuikkaen silmissään.

"Sitten, kreivini, olkoon Jumala kanssanne ja kohdelkoon teitä, kuten
te olette kohdellut minua!" sanoi Norbert sydämellisesti.

Viktor katsahti pois hänestä ja repi maasta kourallisen heinää ja
ruohoa. "Totuus on se", hän sanoi, silminnähtävästi hämillään, "että
minä jätän jälkeeni nuoren neidin, jota minä -- jonka suosion minä
omistan --"

Norbert katsahti häneen hämmästyneenä. Varmasti oli kreivi lohduttanut
itseään hyvin nopeasti geneveläisen morsiamensa häviöstä. Hän ei
tiennyt mitä sanoisi eikä sentähden viisaasti kyllä sanonut mitään.
Viimein Viktor jatkoi, vaikkakin yhä silminnähtävästi hämmentyneenä:
"Sinä ihmettelet, ja tosiaankin on se vaikeaa selvittää. Minun täytyi
taipua isäni tahtoon ja uhrata oma tahtoni. Mutta nyt on se kaikki
ohitse. Ja minun on tarpeellista kertoa asia sinulle, koska minua hyvin
miellyttäisi saada sinut mukaani Espanjaan."

"Minut! Lähteäkö teidän kanssanne Espanjaan!" Norbert toisti suuresti
hämmästyneenä.

"Olen sen sanonut. En ole koskaan nähnyt nuorukaista, jonka niin
mielelläni ottaisin seuralaisekseni, -- ehkäpä juuri sinun rohkeutesi
tähden. Poika, minä teen sinusta rikkaan tai oikeammin sanoen, ruhtinas
ja minä keskenämme toimitamme sen. Voit aluksi ruveta paashikseni --
ei, olet liian hyvä siksi. Luulenpa sinun kasvaneen sitte kun sinut
muutama viikko sitte näin."

"Se on puvun syy", virkkoi Norbert väliin.

"Saat siis alkaa uskottuna aseenkantajanani. Minä tarvitsen sinua
useihin toimiin, mutta ennen kaikkea luultavasti ylläpitämään
yhteyttäni erään linnan kanssa, jonka minä tunnen."

"Mutta", sanoi Norbert, "unhoitattehan uskonnolliset eroavaisuutenne!"

"Mitäpä siitä? Eivät kaikki meistä ole pyhimyksiä ja munkkeja. En halua
rukouksiasi, poikaseni; minä tarvitsen hienoa älyäsi, rohkeuttasi ja
uskollisuuttasi ystäviäsi kohtaan. Kun sinä olet aseenkantajani ja
uskollinen asetoverini, niin luulenpa voivani hankkia itselleni jonkin
verran omaisuutta ja nimelleni kylliksi arvoa, laskeakseni ne unelmieni
neidon jalkain juureen."

Norbert unhoitti sen hämmästyttävän nopeudenkin, jolla nuori kreivi
näkyi vaihtavan mieltymyksensä esinettä, miettiessään toivehikkaita
suunnitelmia, jotka siten levitettiin hänen eteensä. Saada osaa
urhotöissä, tekoja toimitettavaksi, nimi hankittavaksi suuressa
maailmassa -- tuossa loistavassa maailmassa, jossa miehet ottelivat
ja taistelivat, kosivat ja voittivat kauniita naisia ja vuoroon
elivät ilossa ja huvituksissa, vuoroon seikkailuissa ja vaarallisissa
yrityksissä -- sitä hänelle nyt tarjottiin. Vaahtoava elämänmalja
hänelle tarjottiin. Yhdellä voimakkaalla siemauksella hän voisi
tyhjentää sen, jos vaan tahtoisi. Hänen poskensa hehkuivat, hänen
silmänsä säihkyivät ja hänen pojanvartalonsa suoristui. Hän näytti
tuossa ainoassa silmänräpäyksessä kehittyneen mieheksi.

Hän polvistui toiselle polvelleen, ojensi kätensä ja laski sen kreivin
käteen kuten vasalli, joka vannoo herralleen uskollisuutta. Hänen
kätensä mukana seurasi hänen sydämensäkin. Mutta seuraavassa tuokiossa
hän veti sen pois, ja tumma varjo pimensi hänen kasvonsa.

"Mutta --" hän sanoi.

"Ei mitään 'muttia' minulle", sanoi Viktor iloisesti. Heikot kasvot
katsahtivat voimakkaisiin. Ja niin ystävällinen, niin voittava oli se
katse, että heikkous melkein kukisti voiman.

Norbertin silmät painuivat alas. "Mutta entä Ranska!" hän viimein
sanoi. "Olenhan ranskalainen. En voi käyttää miekkaani Ranskaa vastaan."

"Se asia kyllä voidaan järjestää", sanoi Viktor.

"Ja entä isäni?"

"Jos hän on järkevä mies, -- ja sitä en voi epäilläkään -- niin tulee
hän varmaan iloiseksi saadessaan sinulle niin hyvän tulevaisuuden."

"Ei niin. Hän tulee vastaamaan: 'Mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän
koko maailman voittaisi, ja kumminkin kadottaisi itsensä?'"

"Kadottaisiko itsensä?" toisti Viktor näyttäen samallaiselta
kuin älykäs koira, joka turhaan koettaa saada selville herransa
tarkoitusta. Juuri silloin laskevan auringon punertavat säteet
hiipivät puiden lehvien läpi, koskettaen hopeakehikköä Norbertin
vyössä ja saaden timanttisormuksen Viktorin kädessä kimaltelemaan
monivärisellä loisteella. Hän nousi ylös ja siirtyen vähä sivulle
viittasi merkitsevästi suureen tulikehään, joka juuri silloin kosketti
taivaanrantaa.

"Pyydän, antakaa minun ajatella", sanoi Norbert.

"Kyllä", vastasi kreivi, "siksi kunnes aurinko on laskenut."

Norbert käänsi kasvonsa hehkuviin lännen pilviin. Aika oli lyhyt.
Jos hän ei ollut ajatellut koskaan ennen, täytyi hänen ajatella nyt.
Kumminkin hän, vaikka kuinka olisi koettanut, ei voinut ajatella mitään
muuta kuin nuorta kreiviä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, hänen
sotavarusteitaan ja ennen kaikkea sitä kummallista horjuvaisuutta, jota
hän oli osottanut puhuessaan uudesta rakkaudestaan heti sen hartaan
kosimisen jälkeen, jonka hän niin hiljattain oli tehnyt oletetulle
neiti Castelarille. Sillä tapaa epäilemättä ihmiset menettelivät
suuressa maailmassa, tuossa yllätyksiä ja seikkailuita ja kaikenlaisia
muutoksia täynnä olevassa paikassa, joka oli niin erilainen kuin kylmä,
jokapäiväinen ja yksitoikkoinen Geneve! Ja kumminkin Genevessä pitivät
ihmiset sanansa ja olivat uskollisia ystävilleen. Sitä todisti heidän
menettelynsä häntä itseään ja hänen isäänsä kohtaan, sen jälkeen kun
he olivat tulleet heidän joukkoonsa. Koko tämän ajan teki aurinko
laskuaan. Oh, kuinka nopeasti! Kumminkaan hän ei vielä ollut tehnyt
päätöstään eikä ollut kyennytkään sitä tekemään. Hän ainoastaan
tunsi, että hänelläkin kenties oli lupaus pidettävänään. Eikö hän
ollut sanonut: "Sinun Jumalasi pitää oleman minun Jumalani, sinun
kansasi on oleva minun kansani?" Hän sanoi ylpeästi itsekseen: "Olen
Germain de Caulaincourtin, ranskalaisen ritarin poika. Se sisältää
enemmän kuin olla Lormayeurin kreivin aseenkantaja". Mutta nyt oli
suuresta laskevasta auringosta vaan reuna enää jälellä, kapea, punainen
tuliviiva. Tuossa tuokiossa olisi sekin hävinnyt. Kaikki mitä hänellä
nyt oli, olisi kadotettu, jos hän näin lähtisi, -- hänen uskontonsa,
hänen kotinsa, ah, myöskin tämä koti Genevessä, josta hän kumminkin
niin piti. Heittääkö nämä kaikki -- se olisi oman itsensä kadottamista.
Hän ei voinut tehdä sitä.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Nuori kreivi seisoi hänen
vierellään. "Tule, aseenkantajani", hän sanoi hymyillen.

Norbert äkkinäisen liikutuksen valtaamana heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"En rupea teidän aseenkantajaksenne, herra kreivi", hän sanoi. "Niin
en _voi_ tehdä. Mutta aina olen teidän kiitollinen palvelijanne, jonka
elämän te olette pelastanut ja joka tuntee itsensä sidotuksi teihin
kaikilla laillisilla tavoilla, niin kauan kuin henkeä minussa on."

"Jos niin on laita, niin tee miten tahdot. Mutta miksi et voi taipua?"

"Onhan minulla isäni. Olen vannoutunut hänen omakseen ja hän Geneven
omaksi."

"Geneven harhaoppiset voivat tulla hirteen kuten he vallan hyvin
ansaitsevatkin! Minä lupaan sinulle sellaista, jota ei kenkään heistä
voi taata sinulle. Eikä sitä voi miksikään elämäksi kutsua, jota vietät
heidän keskuudessaan."

Norbert oli uskollinen sydämmessään. Hän ei olisi tahtonut kokonaisten
maailmoidenkaan tähden sanoa Geneven viholliselle, mitä hän oli usein
sanonut itselleen. Hän vastasi ylpeästi:

"Olen syönyt heidän leipäänsä ja suolaansa ja he ovat kohdelleet hyvin
minua ja omaisiani."

"Ovatko he sitte sen arvoisia, että hylkäät iloisen elämän ja sen
jälkeen pelastuksen oikeauskoisen kirkon helmassa?"

"En tiedä minkä arvoisia he ovat, herra kreivi. Mutta ajattelen, etten
ansaitsisi luottoanne ja suosiotanne, jos minä jättäisin heidät nyt.
Olisihan se isäni ja isäni uskon hyljäämistä."

Viktor tunsi, että hän oli voitettu. Hänen kätensä herpautuivat alas ja
hänen kasvonsa synkkenivät.

"Koko elämässäni", hän sanoi, "en ole saanut vielä ainoatakaan asiaa,
mitä olen halunnut."

"Herra kreivi", sanoi Norbert, jonka ääni värisi kuin
tukehtumaisillaan, "minä rukoilen teitä että annatte minun mennä.
Minulle käy liian raskaaksi, kun katselen teitä silmiin ja kuulen
äänenne. Sillä minä en tahtoisi mitenkään tehdä sitä, mitä minulta
pyydätte, enkä voikaan. Mutta jos vaikka milloin hengellänikin voin
palvella teitä --"

"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija", keskeytti kreivi
vihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. "Mutta -- sepähän se juuri
on kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen.
Käy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin
välttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! -- Seisahduhan kumminkin!"
Hän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon
säteissä. "Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen.
Jos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa
huomaava, etten ole unhoittanut -- Castelarin kaunista neitoa."

Ja niin he erosivat.



XXI LUKU.

Luopuminen.


    "Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia
    tuntemaan muuten kuin toiminnassa."

                              Carlyle.

Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin
päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu
kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan
johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää
ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden
vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita
vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka
olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana
ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti
tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa
Geneveen.

Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai
luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin
syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka
hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti -- se syy nimittäin,
että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa
kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti.
Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys
ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että
vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella
ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa,
saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja
vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona.
Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä
Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin
olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset,
niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa
ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä
hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina
tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja
vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö
herra Berthelier ollut halukas uhraamaan -- oi, liiankin paljo! --
pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies.
Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!

Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen,
että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän
kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut
saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta
mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli
vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko
maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka
veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin
päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä
ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa,
missä hyvänsä löysikään sitä.

Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa
kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta
hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken
ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli
itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan
siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely,
kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin,
puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi
hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään,
että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää
vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.

Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat
ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin
ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin.
Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti
hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia
maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut
tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän
kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin
Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi
uskonsa tähden?"

Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin
tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän
kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.

Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja
palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja
sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi
tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle
hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän.
Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren
kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa
kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran.
"Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori
herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet
hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki,
jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki,
että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen
enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä
jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän
kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on
ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven
harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin
ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut
tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda
vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän
suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."

Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja
metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä
voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla
muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja
meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain
ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se
oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle
Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle
Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina
Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki.
Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa
hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan
Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet
veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat
olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa.
Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien
kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä
tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle.
Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina
varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne
olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.

Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä
tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi
isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja
näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.

De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli
siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli
koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen.
Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa
oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan
toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet
tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.

Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat
sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:

"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra
Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä
iltana?"

"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan
vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."

Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen
tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti
jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki
vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni,
kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa
kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan
tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin
sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."

"Mutta luuletteko Savoijan tuomioistuinten tunnustavan oikeaksi minkä
hyvänsä asiakirjan, jonka me saatamme vahvistaa Genevessä?"

Berthelier hymyili. "Jos me vaatisimme tiluksia, niin eipä meillä
taitaisi olla mahdollisuutta tulla kuulluiksi", hän sanoi. "Mutta
koska nyt luovumme niistä, niin se muuttaa asian aivan toiseksi.
Luulisin tällaisen asiakirjan olevan hyvinkin hyödyksi. Nuori kreivi
saa varmasti herttuan suostumuksen, ja jos hän pääsee oikeuksiinsa,
katsoo hän kyllä omaa etuaan asiassa. Sitten ajattelen vielä", hän
lisäsi hetken vaitiolon jälkeen, "että herra Muscautin pitäisi käydä
neuvoksien luona ja pyytää jonkinlainen lupaus heiltä nuorelle
kreiville siitä, että nämä asiat täten toimitetaan. Jotenkin myös
pitäisi järjestää vankien lunnaat, jotka kaupunki kieltämättä on
vanhalle kreiville velkaa."

"Se koskee minua kaikista lähimmin", sanoi de Caulaincourt. "Mutta
mitä siinä suhteessa voin tehdä? Elänhän itse täällä olevien veljieni
hyväntahtoisuudesta."

"Isä" keskeytti Norbert hänet äkkiä, "onhan meillä sormus, jonka nuori
kreivi äsken antoi minulle. Timantti on suuri. Katsokaapas kuinka se
loistaa! Sen täytyy maksaa koko joukon kolikoita."

"Sinä et voi erota siitä, poikaseni", sanoi Berthelier vuoteeltaan.

"En voi antaa enkä myödä sitä, mutta varmaan voin pantata sen", vastasi
Norbert.

"Mahdollisesti se ei ole tarpeenkaan", sanoi Berthelier. "Maisonneuvet
ovat rikkaita. Onpa olemassa muitakin, jotka tahtovat auttaa. Minun
neuvoni on, että lähetämme huomenna nuorelle kreiville herra Muscautin
mukana kirjeen, jossa tarkemmin esitämme suunnitelmamme. Sitten, jos
hän sen hyväksyy, voimme käydä toimeen oitis."

"Niin, oitis", sanoi Norbert, "sillä minä ymmärsin, että nuori kreivi
lähtee heti Espanjaan."

"Useammasta kuin yhdestä syystä", sanoi Berthelier, "haluan Gabriellen
asian järjestetyksi niin pian kuin mahdollista. Sillä se tapahtuu
enemmän hänen suojeluksekseen kuin kreivin eduksi. Niin kauan kuin
hän on Castelarin perillinen, on hän vaarassa. Hänet voidaan vaatia,
ryöstää tai siepata väkivallalla niiden toimesta, jotka koettavat
saada hyötyä hänen oikeuksistaan. Mutta luovutusvahvistus tekee
hänet laillisesti siksi, mikä hän on aina ollut sydämestään, Geneven
todelliseksi lapseksi -- ei mitään muuta eikä mitään enempää."

De Caulaincourt myönsi puheen oikeaksi. "Mutta minä näen että olette
väsynyt", hän lisäsi, "elkäämme siis enää puhelko enempää. Toivotamme
teille tyyntä lepoa ja lähdemme tiehemme."

"Hyvää yötä, ystäväni! Seisattukaahan kumminkin hetkeksi. Kirjeen
pitäisi neljän neuvoksen kaupungin puolesta nimikirjoituksillaan
vahvistaa varhain huomenaamuna. Huolehtikaa kaikesta, pyydän teitä."

"Minä teen sen. Elkää olko levoton."

"Ah, tuossahan tulee Gabrielle! Lapsi, tervehdi herra de Caulaincourtia
ja Norbertia, näitä kelpo ystäviäni, jotka nytkin tekevät sinulle
parempaa palvelusta kuin itse haluatkaan."

He tervehtivät häntä ranskalaisella kohteliaisuudellaan, ja kaikki
kolme menivät yhdessä katuovelle. Kun Gabrielle palasi, löysi hän
Berthelierin jo milt'ei nukkuneena.

Hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta hänen
keveät askeleensa olivat herättäneet Amin. Tämä katsahti Gabrielleen.

"Yolandeko?" hän mutisi. Sitten saavutettuaan täyden tajunnan, hän
lisäsi: "Luulenpa uneksuneeni. Gabrielle, sinä varmaan tulet iloiseksi
-- tulethan -- saadessasi kokonaan kuulua Genevelle ja minulle."

"Isäni, olen sitä aina ollut. Paitsi luonnollisesti että minä, kuten me
kaikkikin, kuulun Jumalalle."

"Kuulummeko Jumalalle? Antakaamme siis omistajan ottaa ja käyttää sitä,
mikä Hänen omaansa on. Olkoon niin! En kysy enempää."



XXII LUKU

Pelätty keskustelu.


Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain
de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen
luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt
joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen
tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen
ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan
numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin
akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi
tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen
kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut
toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa,
nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan
hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä
kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa
ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä
astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole
mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä
surmaa sinua."

"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja
antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.

De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski
Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään
ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven
lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen
halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti
tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti
sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan
vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine,
ei erittäin iloisine mietteineen.

Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli
ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt
syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä
taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt
katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli
ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi
poikansa omituisen, rohkean luonteen -- luonteen jota hän itsekin,
kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista,
ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan
soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla
rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa
vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta -- ruveta väittelemään? De
Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan
vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä,
mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä
parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"

Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren
kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt
huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten
kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea
pidättyä ääneensä nyyhkimästä.

Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä
alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet
eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.

"Oi isä", hän sanoi, "isä!" Sanat olivat melkein itkua.

"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä,
aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä
Geneveä?"

Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat
Jean Calvinia.

"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on -- -- Louis de
Marsacista."

"Louisistako!"

"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen
kuolemataan."

De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi
hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista
kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt
sanaakaan lausuttavaksi.

Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään
oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.

"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan,
jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti.
Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa.
Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta
samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita
papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan.
Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari
muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin
miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun
pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa
väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta
silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena,
näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän
suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka
oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä
olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat
minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti
ajattelemaan sellaisia."

"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!"

"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten
luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin
ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä
etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan
tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."

"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai
kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen
huomiotaan."

"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään.
Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli
avaamaton kirje --"

"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä
joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."

"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin
ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" -- Norbertin ääni vapisi --
"tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."

"Mitä sitten?"

"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac -- Peloquin!' ja hetken
jälkeen: 'Jumalani!' -- Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena
huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä
kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja
huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne
olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä
tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.

"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin,
sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme
kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen
kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten.
Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa
ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet
tänne?'

"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän
omasta käskystänne.'

"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'

"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de
Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon
teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa,
pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti,
sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen
hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui:
'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska
ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat
täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle
kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän
tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni.
Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de
Caulaincourt --'"

"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli
lopettanut lauseensa kesken.

"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi
Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta
hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin
kaikkea."

"Ja mitä on nyt tehtävänä?"

"Ei mitään. Mitä vankien lunnaisiin tulee, maksaa kaupunki ne.
Ainoastaan minun pitäisi muistaa, ettemme ole lähetetyt maailmaan
palvelemaan itseämme, emmepä edes ystäviämmekään oman mielivaltamme
mukaan, vaan tekemään Jumalan tahdon jälkeen kuten Louis de Marsac.
Hän pyysi minun rukoilemaan Louisin puolesta ja seuraamaan hänen
esimerkkiään, että jos kärsimys tulisi tai kuolema -- oi isä,
tiedättehän."

"Sekö oli kaikki?"

"Niin -- ei; hän laski vielä kätensä pääni päälle. En koskaan enää
sano, ettei hänellä ole tunteita."

De Caulaincourt huokasi. "Kenellä luulet olevan vaikeimman osan
taistelussa, kenraalillako vaiko sotilailla?" hän kysyi. "Norbert, nämä
ovat raskaita uutisia, hyvin raskaita." Sitten hetkisen äänettömyyden
jälkeen hän lisäsi: "Luullakseni Louisilla ei ole omaisia kaupungissa."

"Ei. Mutta täällä on -- Gabrielle." Norbertin ääni aleni hyvin
matalaksi, kun hän lausui tämän nimen.

De Caulaincourt ei häntä heti ymmärtänyt, sillä eihän ollut muodollista
kihlausta ollut. Mutta Norbert ymmärsi sen kyllä liiankin hyvin. Juuri
tässä samassa paikassa oli Louis uskonut hänen huolekseen sen asian,
mikä oli muuttanut hänen elämänsä. Hänen isänsä luki tämän hänen
kasvoistaan. Se sai hänet hetkisen perästä lausumaan:

"Ah, on asioita, joissa nuoret tuntevat toisensa paremmin kuin mitä
vanhat voivat!"

"Isä, teidän pitää kertoa tästä heille. Kenties herra Berthelierin,
vaikkakin hän on sairas, olisi parempi tietää se ensin. Hän sen sitte
kertoo Gabriellelie."

"Minusta on soveliaampaa että sinä itse veisit perille sanoman, jonka
toimittamisen isä Calvin uskoi sinulle."

"Oi, mutta sitä en voi tehdä. Onhan puhe ystävästäni, Louisista,
veljestäni!" Tässä aivan poika äkkiä ja omaksikin hämmästyksekseen
heltyi ja itki nyyhkien ääneensä. Onneksi ei ollut ketään näkemässä tai
kuulemassa. Tuomiokirkon seutu oli tyhjä, koska oli ehtoollisen aika.
De Caulaincourt laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle, mutta
ei koettanut pidättää omiakaan kyyneleitään. Norbert kumminkin pian
hillitsi itsensä. "Meidän pitää mennä kotiin", hän sanoi. "Ja te saatte
tästä kertoa Berthelierille."

Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää
vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.

Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu,
joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt,
hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta,
kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt.
Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen
isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään
ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi -- sillä hän oli nähnyt Calvinin
sielun tuskat -- tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi,
kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei
koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan
yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa
ja hengenvaarassa olevista.

Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko
se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka
oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka
asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa
jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu
vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa
sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen
kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni
nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen
luottivat -- kuten esim. Louis -- olivat vangittuina, kidutettiin ja
poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki -- kunhan vaan ihminen kaikki
ymmärtäisi. -- Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin
isä Calvinkin -- ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte
oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset
puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin
lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".

Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet
tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen
sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota
luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties
saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa
-- uskallanko sanoa -- kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita
paljoa suurempi.

Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt
häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.



XXIII LUKU.

Norbertin lähetys.


    "Nuorukaiselle on parempi, että hän pyrkii
    tuntemattomien seikkojen halki toimintaa kohden,
    kuin levätä mitäkään tekemättä."

                                   R. Browning.

Norbert odotti levottomana isänsä palaamista surulliselta
lähetykseltään naapurien luota. Samaa levottomuutta tunsi myöskin
Antoine Calvin, jolle kaikki oli kerrottu. Viimein tuli de Caulaincourt.

"Minä tunnen samaa", hän sanoi, "kuin mies, joka on kertonut
kuolemantuomiosta."

"Tietääkö Berthelier siitä?" kysyi Antoine.

"Ei vielä. Mutta he eivät voi pitää sitä häneltä salassa. Sisar
Claudine itkee ja vanha Margareta rukoilee kalpein huulin."

"Entä Gabrielle, isä, Gabrielle?" sanoi Norbert.

"Kun äänetön olento on ammuttu sydämen läpi, ei se huuda eikä huokaa;
niin ei Gabriellekaan."

"Rukoilkaamme", sanoi Antoine Calvin.

"Niin, kaikesta sydämestämme. Se on kaikki, mitä voimme tehdä."

"Onko se kaikki?" kysyi Norbert hyvin hiljaa.

"Veljeni menee sitte heidän luokseen, rukoilee ja puhuu lohdutuksen
sanoja", sanoi Antoine, uskoen että senlaatuisesta lohdutuksesta kaiken
surun pitäisi väistyä.

Syntyi äänettömyys, jonka Norbert katkaisi. "Isä", hän sanoi lyhyesti,
"teidän luvallanne minä lähden Lyoniin."

"Eihän toki", vastasi de Caulaincourt hieman kärsimättömästi, "eihän
nyt ole aikaa tyhjän puhumiseen."

"En tosiaankaan puhu niinkään turhia. Minä tarkoitan sitä täydellä
todella, ja pyydän teitä, ettette estä minua. Herra Antoine, teillä
on vaikutusta isä Calviniin. Hän kirjoittaa mukaani heille kirjeen.
Taivuttakaa häntä antamaan siihen."

"Ja henkennekö uhalla?"

"Olenko minä ainoa olento Genevessä, joka ei tahtoisi antaa henkeään
vaaraan semmoisen asian tähden?"

"Odota ainakin, kunnes olet mies."

"Sitä olen -- joka tapauksessa tänään."

"Elkää hänestä huoliko", de Caulaincourt välitti, "hänhän on vaan
poika, lapsi."

"Olen seitsemännellätoista ikävuodellani", sanoi Norbert. "Mitä tahansa
ajattelettekin viimeisen yritykseni laillisuudesta, niin ei se varmaan
kumminkaan ollut lapsen leikkiä", hän rohkeasti lisäsi.

"Veljeni luultavasti kirjoittaa lähetin mukana, joka toi kirjeen."

"Joka on varmaan jo mennyt, koska kirje odotti häntä monta päivää."

"Tämä on hullu yritys", sanoi de Caulaincourt. "Herra Calvin ja kuka
toinen järkevä ihminen hyvänsä sanoo varmaan samoin."

"Siitä otan selvän ensi asiakseni huomenaamulla."

"Norbert", sanoi hänen isänsä vakaasti, "sinä olet tähän asti kaikkine
virheinesi ollut hyvä ja kuuliainen poika. Pitääkö minun nyt huomata
sinut ynseäksi ja kapinalliseksi?"

Norbert katsoi häneen kiihkeä rukous silmissään.

"Isä, pyydän sinua, anna tämän asian olla!" hän sanoi. "Täällä
sydämessäni on jotakin, joka ajaa minua pois. Elämään täällä olen
kyllästynyt, väsynyt. Luennoita minä vihaan. Koulu on sen jälkeen kuin
Louis jätti sen minulle kauhistus. Rukouksia ja saarnoja -- en sentään
luule niitä vihaavani. Joskus ehkä niin teen, joskus taasen, kuten
tänään isä Calvinin puhuessa, voin melkein rakastaa niitä. Luulenpa
joskus, että niissä on kumminkin jotain ja että minä voin päättää
päiväni 'kuoletettuna', 'uudestasynnytettynä' ja niin edespäin, kuten
muutkin. Mutta sitten tulevat väsymys ja vastenmielisyys takaisin.

"Ja jos minä jään tänne ja kävelen ikäviä, harmaita katuja pitkin ja
kuuntelen uneliaita ääniä, silloin vihaan kaupunkia perinpohjin.
Antakaa minun mennä pois ja tehdä jotakin, jotakin auttaakseni Louista,
ystävääni."

"Mutta", sanoi hänen isänsä, hämmästyneenä tästä mielenpurkauksesta,
"en lainkaan ole ymmärtänyt sinua. Päivä tai pari sitte sinä hylkäsit
savoijalaisten houkuttelevat tarjoukset. Kerroithan minulle, että
Geneve oli kotisi ja annoit minun ymmärtää, että rakastit sitä. Mikä
nyt on muuttanut mielesi niin kummallisesti?"

"Ei mikään -- ja kuitenkin kaikki. Tai paremmin sanoen, en ole
muuttunut, olen aina ollut semmoinen. Minussa on kaksi sydäntä. Silloin
puhui toinen, nyt puhuu toinen. Mutta minä en tahdo hyljätä Geneveä.
Isä, jos te luotatte minuun ja sallitte minun mennä Lyoniin, teidän
siunaus mukanani, tulen uskollisesti takaisin tuoden mukanani sen,
jonka takia olen mennyt. Mutta jollette luottaisikaan minun täytyy
kumminkin mennä. Palaamisestani siinä tapauksessa en kumminkaan
voi sanoa mitään." Hänen kasvoillaan oli päättävä ilme, uusi hänen
isälleenkin.

Tällöin Antoine Calvin ääneti jätti huoneen. "Kahden isänsä kanssa,
jota hän rakastaa, nuorukaisen sydän pian heltyy", hän ajatteli.
"Toisten läsnäolo jäädyttäisi sen kovaksi."

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, sanoi de Caulaincourt
vakavasti:

"Pelkäänpä, poikani, että olet antanut sijaa sydämessäsi paholaiselle."

"Ei, isäni", vastusti Norbert innokkaasti. "Minä taistelen häntä
vastaan kaiken aikaa, koetan kukistaa häntä. Vai olisinko se kenties
_minä itse_, jota pidän kurissa? Kaikki mitä nyt tiedän on se,
että tahdon mennä pois maailmaan, elää, tehdä työtä ja taistella.
Toissapäivänä kun sanoin jyrkän 'en' tuolle kelpo nuorelle kreiville,
joka tahtoi antaa minulle kaikkea, mitä halusin, luulin että olin
voittanut. Mutta se ei ollutkaan niin huokeata. Tuskin oli minulla
vielä viholliseni jalkaini alla, kun se hyppäsi jälleen ylös ja kuritti
minua jättiläisen tavalla. Mutta minkälainen on hän ja mitä olen minä?"

"Oi poikani, rukoile Jumalaa johdattamaan sinua, sillä minä en voi!
Tässä on jotain enemmän kuin mitä minä voin ymmärtää."

"On kyllä jotain enemmän, isäni. Jos minä menen Lyoniin, tapahtuu se
palvellakseni isä Calvinia ja asiaa, jota te kaikki täällä rakastatte,
niin että voisin tyydyttää siinä jokaista ja itseänikin. Isä, jos sinä
minua rakastat, salli minun mennä! On jotakin, joka ajaa minua pois."

"Poikani, tänään ja huomenna tahdon paastota ja rukoilla."

"Ah, isäni, tänään! Huomenna te annatte minun mennä."

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna kello kymmenen ja yhdentoista välillä Norbert koputti
Berthelierin ovelle ja kysyi Margaretalta, joka sen avasi, saisiko hän
tavata neiti Gabriellea.

"Luulen sen käyvän päinsä", sanoi vanha palvelija. "Lapsi on työssään
kuten tavallisesti. Hän ei ole vuodattanut kyynelpisaraakaan."

"Tietääkö herra Berthelier siitä?"

"Kyllä. Miten voimme pitää sitä häneltä salassa, kun hänen koko
sydämensä on kiintynyt lapseen, ja Gabriellen sydän on perin murtunut?
Käykää sisään, herra Norbert. Minä noudan hänet."

Ovi alakerroksen huoneeseen, jossa ulkomaalaisten hedelmien myyjä
piti kauppaansa, sattui olemaan auki. Norbert meni sisään ajatellen,
että mahdollisuus Gabriellen näkemiseen olisi hänelle parempi, jos
hän odottaisi siellä. Kun hän odotti, katselivat hänen silmänsä
epävarmoina suurta oranssiryhmää. Juuri eilispäivänä hän oli ostanut
yhden sellaisen hedelmäpuodista sillan luota. Mutta miten kauan siitä
tuntui olevan! Silloin hän katsoi ylös. Gabrielle oli hiipinyt sisään
ja seisoi hänen edessään kalpeana, varjon kaltaisena, tummat renkaat
silmien ympärillä.

Norbert oli nähnyt Gabriellen erinomaisen rohkeuden, kun tapaus, jota
Gabrielle suuresti oli pelännyt, näytti murtavan hänet väkisinkin.
Mutta hän oli kylliksi mies tunteakseen, että sekin oli ollut vaan
vähäistä tähän verrattuna. Kumminkin hän oli kylläksi poika tullakseen
tästä tiedosta äänettömäksi ja kykenemättömäksi löytämään sanaakaan
hänen lohdutuksekseen.

Hän viittasi ääneti Gabriellea istumaan, mutta tämä seisoi yhä,
kuivissa, aivan avonaisissa silmissään katse, joka näytti kysyvän:
"Miksi olette häirinnyt minua kutsumalla minut esiin surujeni
syvyydestä?"

Norbert ei puhunut, vaan otti esiin kirjeen piilosta ja näytti sitä
hänelle. Päällekirjoituksena, joka oli kirjoitettu voimakkaalla,
selvällä, säännöttömällä käsialalla, täynnä mutkia ja koukeroita, oli:

    Herra Jean Lyne
                 St. Gallenista.

    Silkki- ja samettikauppias
                            Lyonissa.

"Lyonissako" kysyi Gabrielle melkein vapisten.

"Minä olen menossa sinne tätä viemään."

"Tekö, joka olette poika?"

"Poika voi kulkea turvallisesti, missä mies ei voisi onnistua", vastasi
Norbert liian paljo liikutettuna huomatakseen halventavaa sanaa.
"Joka tapauksessa", hän lisäsi kuten mies, joka ratkaisee ainaiseksi
riitakohdan, "isä Calvin on antanut kirjeensä vietäväkseni."

"Miten tuli hän niin tehneeksi?"

"Se oli minun onneni. Mutta oli siinä hituinen ystävyyttäkin, luulen
varmaan. Herra Antoine otti puhuakseen puolestani. Vielä enemmän
vaikutti se seikka, että herra Lynen lähettiläs oli lähtenyt kotiaan
Berniin, ryhtyäkseen omiin asioihinsa, eikä hänen luultu palaavan. Ei
ollut saatavissa ketään muutakaan, joka olisi lähtenyt mielellään."

"Panettehan henkenne vaaraan, Norbert."

Norbertia miltei hymähdytti. "Sitähän teemme joka päivä tavalla tai
toisella. Nyt on vaara vaan vähäinen. Menen ensin Gexiin, missä hankin
passin berniläisiltä, jotka ovat ranskalaisten ystäviä, voidakseni
viedä kirjeitä St. Gallenista kotoisin olevalle herra Lynelle Lyoniin.
Kun itse olen ranskalainen, onnistuu se minulle loistavasti. Ei
vaarasta puhettakaan, ei lainkaan!" Hän hillitsi itseään hyvissä ajoin,
ennenkun ennätti mainita suuremmista vaaroista, joihin ennen oli
antautunut Gabriellen tähden.

Mutta surussaankin Gabrielle hänet ymmärsi. Hän päätti tyynesti
Norbertin ajatuksen: "Se ei kai ole mitään, minkä viimeksi uskalsitte
minun puolestani?"

"Sallitteko tämänkin yrityksen tapahtua teidän tähtenne Gabrielle?
Antakaa minulle lähetyksenne, kirjeenne, jos tahdotte, Louisille."

Gabrielle pudisti päätään. "En voi kirjoittaa hänelle, mutta --." Äkkiä
hänen kasvonsa väri muuttui, ne hehkuivat alabasterilampun tavoin,
jonka sisällä palava valkea muuttaa vaalean kalpeuden pehmeäksi,
ruusuiseksi hohteeksi. "Sanokaa hänelle, että Jumala on hänen kanssaan.
Ja hän puolestaan on kohtakin Jumalan luona, Hänen ilossaan ja
kunniassaan."

"Saanko kertoa hänelle myös, että te pyysitte häntä pysymään lujana?"
kysyi Norbert, puhuen ikänsä ja tottumuksensa paraassa valossa. Ja
'valkea, kirkkain valo' se olikin, vakava ja puhdas.

Mutta Gabrielle sanoi: "_Ette!_ Pitäisikö minun käskeä aurinkoa
pitämään kiertonsa pilvissä ja kohoamaan säännöllisesti huomenaamuna?
Ei teidän edes tarvitse kertoa, että me rukoilemme hänen puolestaan,
sillä hän tietää sen. Mutta te voitte kertoa hänelle -- sillä
seisommehan hänen hautansa partaalla -- että minä rakastan, olen
rakastanut ja tulen rakastamaan häntä. Sanokaa minun myös toivovan,
että Jumala pian sallii minun tulla sinne missä hän on."

Ei ollut neidon kasvoissa eikä äänessä mitään arkuutta. Sellaisen
kuolema, kun se tulee kyllin lähelle, polttaa pois.

"Antakaa minulle jotakin vietäväksi hänelle."

"Mitä pitää minun antaa?"

"Jotakin, ehkäpä yhden näistä, jos tahdotte", sanoi hän ottaen
viereltään kasasta yhden oransseista.

"Tuo katoavainen kappale ei olisi sovelias merkki siitä, mikä ei voi
kuolla" sanoi Gabrielle, vaijeten hetkeksi ajatellakseen. Viimein hän
otti vyöltään pienen norsunluutaulun, joka riippui siinä avainten,
saksien ja veitsen kanssa. "Hänen lahjansa", sanoi Gabrielle.
"Odottakaas, minä kirjoitan myös -- sanasen vaan."

Kynää tai lyijykynää hänellä ei ollut. Mutta saksien kärjellä hän
piirsi sileälle, kiilloitetulle pinnalle "_jusqu' à l'aurore_" --
kunnes päivä nousee. Ei mitään muuta. Hän antoi taulun Norbertille,
joka sanoi: "Minä tulen takaisin niin pian kuin voin ja kerron teille
kaikki."

"Elkää tulko ennenkun päivä koittaa -- hänelle."

"Ymmärrän teidät", hän sanoi. "Jääkää hyvästi, Gabrielle!"

"Odottakaa. Tarvitsetteko rahaa?"

"Oi, ei! Sitä on varattu." Norbert ihmetteli, että neito voi ajatella
moista asiaa semmoisena hetkenä, ja totta sanoaksemme, hän tunsi
itsensä hieman noloksi. Sallisiko Gabrielle hänen mennä lausumatta
sanaakaan tunnustukseksi tai kiitokseksi? Niin tämä ei toki tehnyt.

"Hyvästi, kallis Norbert! Jumala siunatkoon -- ja palkitkoon teitä!"
hän sanoi antaen Norbertille kätensä, joka oli kylmä kuten kuolema
heinäkuun päivänpaisteessa.

Enemmän kohteliaisuudesta kuin hellyydestä Norbert painoi siihen
huulensa ja lähti pois.

Kotiaan palattuaan hän sai suureksi huojennuksekseen kuulla, että
Antoine Calvin oli saanut hänen isänsä vakuutetuksi siitä, että oli
oikein ja viisasta hänen lähteä Lyoniin. Missään tapauksessa de
Caulaincourt ei olisi kieltänyt suostumustaan, kun kerran isä Calvin
oli myöntynyt ja uskonut kirjeensä Norbertille. Mutta Antoine todisti
edelleen, että pojan piti poistua Genevestä vähäksi aikaa, kunnes
puhe hänen viime teostaan oli haipunut, ja myöskin sen vuoksi että
tämä toimi hyvin ajettuna tuottaisi hänelle kaupungissa paraiden
miesten kunnioituksen ja hyväksymisen. Vaara oli vähäinen. Hän oli jo
näyttäytynyt neuvokkaaksi ja taitavaksi. Lyonissa hän tulisi olemaan
herra Lynen, Calvinin ja marttyyrien hyvin tunnetun ja luotetun ystävän
hoidossa. Norbert itse lisäsi varmemmaksi vakuudeksi:

"Jos voin turvallisesti matkustaa Ranskassa, menen toisella kerralla
Gourgollesiin ja tuon teille uutisia sukulaisiltamme siellä."

Niin hän lähti matkaan viedäkseen vangituille uskonsankareille koko
Geneven rukoukset ja osanoton. Se seikka, että Geneven lapset viruivat
ulkomaiden vankiloissa odottaen kuolemaa uskonsa tähden, oli aivan
liian jokapäiväinen tapaus häiritäkseen sen elämän tyyntä pintaa,
mutta alhaalla syvyyksissä tunne oli todellinen ja syvä. Kenties
sen kirkoissa ei koskaan sattunut, ettei julkista rukousta kaikkien
vankien puolesta olisi seurannut rakkaat tutut nimet, joita usea
jumalanpalvelukseen osaaottava kuiskasi hiljaan vapisevin kuulin.

Mutta kaupungin sisälliset asiat olivat yhä tähän aikaan hyvin
ristiriitaiset. Se oli hyvän laivan tapainen, joka myrskyn jälkeen
kohottautuu ja alkaa uudestaan, paremmilla ja turvallisemmilla
enteillä, keskeytetyn suuntansa. Se oli äskettäin päässyt suuresta
vaarasta. Se oli masentanut libertinit, näyttäen siten heille ja
maailmalle, että se ei vapaudella tarkoittanut mielivaltaa, ja
viskatessaan pois Rooman ikeen ei se tahtonut syrjäyttää siveyden ja
uskonnon siteitä. Täst'edes tuo kaunis kaupunki järven rannalla oli
joka tapauksessa, mikäli sen lapsista riippui, pyhimysten kaupunki.



XXIV LUKU.

Lyon.


Norbertin matka oli melkein liian turvallinen, tyyni ja vaaraton,
jotta se olisi oikein miellyttänyt häntä. Mitä voisikaan tapahtua
nuorelle berniläiselle kauppapalvelijalle matkustaessaan isäntänsä, St.
Gallenista kotoisin olevan ja Lyonissa asuvan kunniallisen kansalaisen
kauppa-asioissa, paitsi jos jonkun päähän olisi pistänyt ajatus, että
hänellä ehkä olisi rahoja mukanaan ja sen vuoksi murhata hänet. Mutta
tämä ei ollut todennäköistä hänen matkatessaan paljon kulettuja teitä
pitkin ja yöpyessään kunnollisiin majataloihin sekä mikäli mahdollista
etsiessään toisten matkustajien seuraa. Saapuessaan Lyoniin hän meni
sisään majataloon ei sen vähemmän henkilön kuin Bellayn pormestarin
suosittamana, joka vaimonsa ja tyttäriensä kera oli tulossa kaupunkiin
ollakseen läsnä erään sukulaisen häissä ja oli mielellään sallinut
hänen ratsastaa seurassaan taipaleen eli parikin. Hän piti huolta, että
hevosensa tuli hyvin hoidetuksi "Vihreän louhikäärmeen" tallissa. Hän
oli hieman ylpeä hevosestaan, joka olikin ensimäinen, paitsi Gourgollen
aikaista ponia, jota hän koskaan oli voinut omakseen kutsua. Sen
jälkeen hän rupesi syömään illallistaan. Samalla hän kysyi palvelijalta
missä St. Gallenilainen silkkikauppias, mestari Jean Lyne mahtoi asua.
Nuorukainen sitä ei tietänyt, ja muillakin läsnäolevista oli liian
kiirettä kuunnellakseen häntä, koska tällöin oli saapunut seurue
pormestarin sukulaisväkeä tervehtimään häntä ja aterioimaan hänen
kanssaan. Rohkeasti luottaen kykyynsä löytää mitä tahtoi ja kysyä mitä
ei tiennyt, lähti hän iloisena tutkimusmatkalleen.

Mutta tuntematta muita kaupunkeja kuin Geneven, joka ei ollut
läheskään niin suuri, huomasi hän Lyonin perin eksyttäväksi. Ei
kukaan kaupunkilaisista, joilta hän asiaa tiedusteli, tiennyt St.
Gallenilaisesta kauppiaasta Jean Lynestä mitään. Viimein joku kumminkin
neuvoi hänet siihen kaupunkikortteliin, jossa silkkikauppiaat
asustivat. Mutta hän erehtyi sen kadun nimestä, jota myöten hänen oli
kuljettava, koska Lyonissa puhutulla ranskankielellä oli erilainen
kaiku kuin Genevessä käytetyllä. Tullen vihdoin vallan sekaantuneeksi
hän kuljeskeli ilman päämäärää. Siten saapui hän eräälle avonaiselle
paikalle, joka oli suurten kauniiden talojen ympäröimänä, joista
jokaisella oli oma pihansa.

"Ah", hän ajatteli, "täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat.
Jos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani,
voisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle.
Hyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä
tällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan
auki."

Hänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille,
joka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka
keskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän
seisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku
näkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan
hämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin
mitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti
soittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa
oli hyvin kehittynyt Genevessä, missä -- vaikkakin tanssisäveleet
ja rivot laulut siellä olivat kielletyt -- arvokkaita ja hartautta
herättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli
hurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta
viritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana
astui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä
soittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille,
että voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui
siinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka
kupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan
liiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.

Siten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen,
kunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.

Soittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi -- ei
Norbertiin -- vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta
kiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois
mennäkseen.

"Kenen askeleet ne ovat?" kysyi soittaja.

"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti
oli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan."

"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä,
ken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai,
että olen sokea."

"Olen murheellinen sen takia, herrani", sanoi Norbert. "Minä olen
sveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen
apulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt
hänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun
soittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään."

Sokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä:
"Etsittekö herra Lyneä? Kummallista -- kummallista! Varmaan olette
lähetetty minun luokseni."

"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne.
Minulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun."

"Ettekö mieluummin tahtoisi löytää tietänne herra Lynen asunnolle? Mikä
äsken mielestäni oli kummaa, oli se että minäkin tahdon mennä sinne.
Tulkaat siis, auttakaamme toinen toistamme. Minä mainitsen teille
kadut sopivassa järjestyksessä ja te johdatatte minua. Antakaa minulle
kätenne!" Hän nousi pystyyn istuimeltaan.

Norbert suostui tähän ehdotukseen hyvin tyytyväisenä, vaikkei hän
voinut olla kummastelematta, että tällä nuorella herrasmiehellä,
joka puvusta päättäen oli varakas, ei ollut saatavissa seuralaisia
täyttämään hänen pyyntöään, vaan että hän sen sijaan oli riippuvainen
tuntemattoman satunnaisesta ystävyydestä. "Kumpi meistä oikeastaan
on opas?" hän ajatteli ottaessaan sokean nuorukaisen käden, joka oli
pehmeä ja vaalea kuin tytön. "Tässä tapauksessa on varmaan näkemätön
johtajana, vaikka onneksi emme käyne näkymättömiin, mikä voisi olla
nurinkurista."

"Oikeaan", sanoi hänen seuralaisensa, kun he tulivat ulos portista.
Sitten hän lisäsi vähän myöhemmin: "Vasempaan, pitkin sitä katua, jonka
kulmassa on madonnan kuva."

Heidän kääntyessään kulmassa kulki ohitse kaksi herrasmiestä. Toinen
heistä tervehti ja huusi: "Halloo, de Marsac, mikä teidät saa ulos näin
myöhään?"

"De Marsac!" Norbert miltei ääneen toisti tuon nimen hämmästyksessään.
Hän ei kuunnellut vastausta. "Kävelen huvikseni", vastasi de Marsac,
"tänä kauniina iltana." Eikä Norbert kuullut uutta kysymystäkään:
"Mihin on joutunut teidän varjonne, Grillet?" Mutta hän kuuli uuden
ystävänsä sanovan: "Hän on sairas". Samalla hän tunsi tämän kosketuksen
käsivarrellaan, mikä nähtävästi tarkoitti: "Pitäkää vaaria!"

Hän totteli, kävellen koneellisesti ajatuksiin vaipuneena. Mitä
pitäisi hänen sanoa, mitä tehdä? Miten saisi hän selville, oliko tämä
herrasmies vaiko ei hänen ystävänsä sukulainen? Vielä tärkeämpää oli
tietää, oliko hän samaa mieltä tämän kanssa? Viimein hän uskalsi
huomauttaa: "Luulenpa, jalo herra, että isännälläni on paljo tekemistä
erään henkilön kanssa, jolla on sama nimi kuin teilläkin."

"Kuinka sellaista voitte päättää, koska olette vasta äsken tullut hänen
palvelukseensa? Jos oikein ymmärsin, niin sanoitte, ettette koskaan
ennen ole ollut täällä."

"Siellä, mistä minä tulen, voi olla monta ranskalaista, joilla on
ystäviä täällä", sanoi Norbert varovasti.

"En luule St. Gallenissa olevan kovin monta ranskalaista; kenties
Bernissä on niitä hiukan enemmän. No, entäpä onneksi olisittekin
Genevestä."

"Jos minä, jalo herra, olisin Genevestä, niin en sitä tuskin
kuuluttaisi kaduilla. En ainakaan täällä, missä geneveläiset uskontonsa
tähden ovat suuresti vihatut."

"Kaikki ihmiset vihaavat teitä -- minun nimeni tähden", sokea lausui
hiljaan.

Norbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet
suurellisia, kiiruhti vastaamaan:

"Mutta ken loppuun asti kestää, hän tulee autuaaksi."

"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten
hän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa
häneen: "Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista'
kotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan
uskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne
lähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa,
niin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä
sokeat kuin minäkin."

"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin", sanoi
Norbert. "Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä
rohkenevat palata maahansa."

"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni.
Kaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät."

"Kaksiko?" huudahti Norbert.

"Elkää puhuko niin kovaa -- ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta,
ja toinen heistä on oma veljeni." Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi
ja oli siinä tuskan väre.

"Louis de Marsacko -- paras ystäväni", kysyi Norbert liikutettuna;
"hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä."

"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta
veljestäni."

"Entä Louis, herrani, serkkunne, ettekö tiedä hänestä uutta?"

"Tiedän kyllä hänen olevan vankilassa ja toden näköisesti tulevan
tuomittavaksi kuolemaan. Tässäkin, kuten muissa samanlaisissa
tapauksissa, on veljeni minulle elämän valo ja riemu."

"Eikö heillä ole toivoa?" kysyi Norbert. Hän ei voinut olla tätä
kysymättä, vaikka hän arvasi vastauksen liiankin hyvin.

"Ei lainkaan, sillä he eivät suostu mihinkään ehtoihin." Oli hetken
äänettömyys. Sitten hän lisäsi: "Sanoitteko serkkuni olevan paraan
ystävänne?"

"Hän on paras ystäväni", sanoi Norbert. "Herrani, huomaan että minun on
kerrottava totuus. Olen Geneven lapsi, vaikkakin tulin tänne Gexistä,
joka on Bernin piirissä, ja Bernin passilla. Olen tullut tänne toivoen
nähdä, vaikkakin se olisi viimeinen kerta, Louis de Marsacin kasvot."

"Samoin haluan minäkin herra Lynen avulla nähdä veljeni."

"Minun kai pitäisi uskoa, että hieno herra, sellainen kuin te --"

"Olen voimaton ilman isääni, joka ei tee mitään, sillä hän vihaa
reformeerattua uskontoa ja kiihoittaa vihansa satakertaiseksi nyt kun
se on maksamaisillaan hänelle, kuten hän luulee, hänen ensin syntyneen
poikansa. Kumminkin hän yhä toivoo, että yksinäisyys, kärsimykset ja
puutos ynnä roviokuoleman pelko siten vaikuttaa Henrin sieluun, että
hän voisi taipua ja tulla pelastetuksi. Voi minua, minä sen asian
tunnen paremmin:"

"Ovatko he yhdessä vankilassa?"

"Sekin mukavuus on heiltä kielletty. Mutta he pääsevät pian yhteen
taivaassa, sillä aikaa kuin minä onneton --!" Tässä sokeisiin silmiin
tuli kyyneleitä, mutta hän pidätti ne ylenmääräisellä ponnistuksella.
Viimein hän toisti: "Minun kai pitäisi kertoa teille, miten tämä
kaikki on tapahtunut. Louis tuli tänne ja saarnasi salaisuudessa
pienelle harhaoppiselle joukolle. Mutta hän ei lainkaan näyttäytynyt
sukulaisilleen, sillä se olisi voinut tehdä häiriötä. Kumminkin veljeni
löysi hänet ja piti hänen välttämättä tuoda hänet mukanaan kotiin.
Isäni, vaikka hän on kovin hurskas ja tiesi, että Louis tuli Genevestä,
ummisti ensin silmänsä tälle tosiasialle, sillä hälle oli veljensä,
Louisin isä, ollut hyvin rakas. Meillä de Marsaceilla on omat virheemme
kuten muillakin ihmisillä, mutta kumminkin olemme aina hyviä veljeksiä.
Siten Louis tuli ja meni usein ja puhutteli paljo minua ja Henriä.
Myöskin hän antoi Henrille Uuden testamentin ranskalaisen painoksen.
Henrillä oli tapana lukea minulle romaaneita, ritaritarinoita ja muita
semmoisia. Nyt hän niiden asemasta luki Herramme ja Hänen apostoliensa
sanoja. Ne ovat hyviä sanoja ja me opimme rakastamaan niitä, minä yhtä
hyvin kuin veljenikin. Oi Jumalani, miksi hänet pitää otettaman ja
minun, sokean ja hyödyttömän, jäämän jäljelle?"

Norbert ei tähän huokaukseen voinut vastata. Jonkun aikaa he kävelivät
ääneti, sitten Ambrose de Marsac kysyi:

"Missä olemme?"

Norbert kuvasi paikan.

"Olemme melkein perillä", kertoi toinen. "Tämä on etsimänne katu.
Katsokaahan kolmannelle ovelle tästä kulmasta."

Mainitun oven yläpuolella riippui kilpi, jossa oli St. Gallenin
kanttonin vaakuna ynnä nimi: Jean Lyne, silkki- ja samettikauppias.

"Olette oikeassa, herrani", sanoi Norbert.

"Puoti luonnollisesti on nyt suljettu. Koputtakaa ovelle, ja kun joku
vastaa, lausukaa nimeni: Herra Ambrose de Marsac."

Norbert noudatti käskyä, ja molemmat viimein kutsuttiin astumaan
sisään. Heidät vietiin matoilla verhottuun huoneeseen ensi kerrassa.
Tuskin he olivat odottaneet kolmea minuuttia, ennenkun ilmestyi
keski-ikäinen mies, kasvoillaan älykäs, ystävällinen ilme, todella
St. Gallenin kelpo kansalainen. Katsomatta Norbertiin, jonka hän
luuli olevan ainoastaan kuuntelija, hän kääntyi de Marsacin puoleen
osaaottavalla äänenpainolla.

"Minulla on uutisia teille, herra", hän sanoi. "Saanko lähettää
palvelijanne eteiseen juomaan lasin viiniä palvelijoitteni kanssa?"

"Hän _on_ teidän palvelijanne, herra Lyne. Uusi kauppa-apulaisenne ja,
jollen erehdy, jotakin enemmänkin. Olen kiitollinen hänen avustaan,
hän kun saattoi minut tänne, silloin kun ainoa koturimme, johon voin
luottaa, oli kipeänä. Voitte puhua vapaasti hänen läsnäollessaan. Ja
pyydänpä teidän kertomaan minulle kaikki."

Mutta nähdessään kauppiaan epäröivän, kuten luonnollista olikin, koska
sokeaa miestä olisi helposti voitu harhaan johtaa, Norbert tunnollisena
kuten aina ymmärsi pyytämättä vetäytyä pois, sulkien oven jälkeensä.

Kului joku aika, jolla välin hän luuli kuulleensa itkun ääntä.

Viimein ovi avattiin, ja herra Lyne lausui kovaäänisesti: "Sylvester!"
Harmaatukkainen palvelija ilmautui ja sai käskyn hankkia lyhdyn ja
odottaa ovella herra Ambrose de Marsacia.

Kun sokea mies kulki käytävän halki herra Lynen kainalossa, hän kysyi:

"Onko oppaani täällä?"

Norbert huomasi hänen äänensä värisevän. "Täällä, herra", hän vastasi.

"Kiitän teitä", sanoi Ambrose. "Kohtaamme taas pian jälleen. Mutta nyt
en voi sanoa enempää, sillä olen kuullut raskaita uutisia."

Hänen mentyään kauppias vei Norbertin matoilla varustettuun huoneeseen.

"Nyt, poikani", hän sanoi, "kuka olet ja mikä on asiasi?"

"Olen Norbert de Caulaincourt, kotoisin Genevestä. Mitä asiaani tulee,
on tämä selvittävä sen." Hän otti piilostaan sisäliivinsä alta Jean
Calvinin kirjeen ja antoi sen herra Lynelle.

Kauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään.
Olihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan ja
leikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin.
Sieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen:
"Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille."

Arvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä
Calvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti
ylös ja lausui:

"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että
teihin voi luottaa."

Norbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin
hämmästyksen väreitä. "Miten hän voi sellaista sanoa", hän
kysyi itseltään. "Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan
ynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi." Se kyllä oli totta; mutta
reformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien
tavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi,
jonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.

"Miksi halusitte tänne tulla?" jatkoi kauppias. "Osittain sen vuoksi,
että minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy
saada nähdä Louis jälleen."

"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa
julistettiin tänään."

Nuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti
surulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui
kiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: "Miten?" --
ainoastaan: "Milloin?"

"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu
tähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de
Marsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa
täällä."

"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras
ystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle."

"Sukulaisiltako?"

"Ei, vaan eräältä nuorelta neidolta. He eivät olleet kihlatut, mutta --
Oi, pyydän teiltä lupaa nähdä häntä."

"En voi saada sinulle lupaa. Me toimitamme toisella tavalla asioita
täällä. Mutta sinun pitää saada nähdä hänet, jos vain jotakin voin
toimittaa. Päävanginvartija on erittäin hyvä ystäväni, oman etunsa
vuoksi. Minä lähetän sinut hänen luo palvelijanani, ja hän kyllä
pyynnöstäni järjestää lopun. Annapas kun mietin. Voisimmehan huomenna,
koska on sunnuntai; mutta ei -- Rondel lähtee huomenna katsomaan
ystäviään ja ilman häntä olemme voimattomia. Sitten herra Ambrose
parkakin pyytää samaa, ja emme voi häntä kieltää. Mutta kukaties nyt,
kun tuomio jo on julistettu, isä häntä välittää, eikä minun apuni
olekaan tarpeen. Ja meidän on ajateltava herra Louista yhtä paljo kuin
hänen serkkuaankin." Sitten hän lisäsi aivan erilaisella äänellä:
"Herra, oletteko syönyt?" (Hän sanoi "herra", sillä vieraan nimi
ilmoitti, että hän oli ylhäissyntyinen ja hänen omaa yhteiskunnallista
asemaansa ylempi.)

"Kyllä", sanoi Norbert, "minä asun Vihreässä louhikäärmeessä."

"Toivon, että kunnioitatte minua asumalla minun luonani. Kun Sylvester
tulee takaisin, niin teidän luvallanne lähetän hänet matkalaukkuanne
noutamaan."

Norbert kiitti. "Minulla on ainoastaan satulalaukku" hän sanoi.

"Ja entäs hevonen? Koska nyt on myöhä, voimme jättää sen hakemisen
huomenaamuun."

Siten sai Norbert mukavan yömajan St. Gallenilaisen kauppiaan
vieraanvaraisen katon alle.

"Menkää huomenaamuna", sanoi hänen isäntänsä, "katsomaan kaupunkia.
Sillä nykyään ette ole muuta kuin nuori sweitsiläinen kauppa-apulainen,
joka vasta on saapunut Lyoniin."



XXV LUKU.

Vankilassa.


    Hän rukoili, kunnes taivaasta
    Jumalan kirkkaus hohti kasvoilla.

                        Tennyson.

Seuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin
tenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan
kotia kohden hän sanoi:

"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein
vallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen
poikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet
poikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli
koettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan
lohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään,
mutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän
kyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety
pois."

Yksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna
herra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä
vaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.

"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni
toteutumaan", sanoi Norbert.

"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja
pitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?"

Norbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. Jean
Lyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.

"Antimia vankiraukoille" hän sanoi. "Te kannatte niitä puolestani",
ja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa
jäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle.
Norbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli
hänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra
Rondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija
on kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä,
jotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne
oli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa
kanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen
ja vilkaisten koriin: "Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques",
jolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen
joukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: "Menkää vain!"
tyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään
korotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.

Herra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle
yksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman
muuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta
huomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja
Kristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan
astui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen
mies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra
Lyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat
oitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se
näytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että
Rondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen
kauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi
hän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi
puhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva
huomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin:

"Jos tahdotte tehdä minulle ystäväntyön, jota en koskaan unhota, niin
sallinette tämän nuorukaisen nähdä ja keskustella muutaman minuutin
ystävänsä herra Louis de Marsacin kanssa."

"Tiedätte kyllä, herra Jean, etten voi teiltä kieltää mitään järkevää
asiaa, enpä muutamia asioita, jotka voivat olla hieman epäjärkeviäkin.
Teidän nuorukaisenne voi puhua tuon nuoren herraraukan kanssa, mutta
_nähdäkö_ häntä, ah! --" hän kohautti merkitsevästi olkapäitään. "En
mene sinne itsekään. Ei ole tarpeen että tässä käytän virkavaltaani, ja
onhan eräitä asioita, joita järkevä mies --" Tässä hän katsahti ylös ja
hänen silmänsä lepäsivät, ehkäpä sattumalta, Kristuslapsen kuvalla. "On
sääli noita ystäviänne, kun eivät älyä valita peruuttamisen tietä", hän
sanoi. Sitten hän puhalsi hopeapilliin, joka riippui hänen vyöllään, ja
äkkiä ilmautui vartija, joka otti Norbertin huostaansa.

Hänet vietiin ensin suureen, yhteiseen huoneeseen, jossa joukko vankeja
-- muutamat kahleissa ja melkein kaikilla ammattirikollisten leima
kuparinkarvaisilla kasvoillaan villin, matalan otsan alla -- lojui,
pelasi, tappeli ja kiroili. He olisivat pian kiskoneet korin Norbertin
kädestä ilman vartijan suojaa, joka kutsui puheilleen erään, jolla
näytti olevan jonkinlainen käskyvalta toisten yli.

"Kuulkaas, herraseni", hän sanoi Norbertille, "antakaa tälle miehelle
jotakin mieleistä, ja hän jakaa sen toisten kanssa."

Norbert, iloisena päästessään pulasta, antoi heille kolme pulloa
viiniä, jonkin verran leipää ja lihaa koristaan, lisäten vielä
antimiinsa hieman pikkurahoja; sitten hän kääntyi vartijan puoleen.

"Teidänhän piti viedä minut _salaosastoon_", hän kuiskasi.

Nyt Norbert ei ainoastaan ollut nähnyt salaosastoa eli maanalaista
vankilaa Evêché'ssä, vaan oli suureksi mielipahakseen kerran
asustanutkin siellä neljäkolmatta elämänsä pisimpää tuntia. Hän arveli
sen tähden tuntevansa "suuren pimeyden kauhut" yhtä hyvin kuin kuka muu
hyvänsä. Mutta kun hän oli astunut syrjään, liukunut ja kompastellut
pitkiä matkoja jyrkissä, kierteisissä ja murtuneissa portaissa, arveli
hän olevansa alempana syvyydessä kuin koskaan ennen. Vartijan soihdun
himmeässä valossa hän ensin ei nähnyt mitään muuta kuin likaisen
lattian ja osan tahmeaa seinää, vaikka hänen katsahtaessaan ylemmäksi
jotkut ristikontapaiset antoivat aavistaa ikkunan läheisyyttä, joka
epäilemättä aukeni johonkin kaivantoon tai vallihautaan. Koppi näytti
tyhjältä.

"Ah", sanoi vartija, "minähän unohdin tämän asian. Vanki, joka ennen
täällä oli, on siirretty toisaalle; sillä kulmassa oli reikä, jonka
kautta hänen huomattiin voivan pitää yhteyttä alhaalla olevan kopin
kanssa."

"_Alhaallako_?" toisti Norbert väristen.

"Luonnollisesti. Tehän haluatte, kuten olen ymmärtänyt, saada nähdä
herra Louis de Marsacia, eikä toista samannimistä herraa, joka elää
paremmissa oloissa asuen hyvässä huoneessa, joka hänelle isänsä takia
on annettu. Tulkaa siis! Varokaa rottia!"

Varotus ei ollut tarpeeton, sillä Norbertin jalat olivat kyllä
vaarassa. Hän ei voinut ilman raivoisaa potkimista ja polkemista
seurata kunnollisesti vartijaa. Sitten hänen oli seurattava vielä
murtuneempia kierteisiä portaita, jotka johtivat, kuten hän luuli,
aivan maan sisäosiin. Hän ei tuntenut enää hengittävänsä ilmaa, vaan
höyryä, todellista kuoleman usvaa, johon sekaantui mädänneen katkua.

Mutta kaikilla asioilla on loppunsa. Niinpä hänkin viimein kuuli
vartijan sanovan miltei hellästi: "Nyt olemme perillä." Kuului raskaan
avaimen kirisevää ääntä ja vastenmielistä narahtelua, kun se viimein
taipui kääntymään. Sitten ovi avautui ja vartija pyysi hänen astumaan
sisään. Soihdun valo näytti hänelle ihmishaamun, joka istui tai
kyyrötti lattialla; sitten soihdun valo ja haamu katosivat, samassa kun
vartija sulki oven ja asettui itse ulkopuolelle. Hän oli luvannut, että
ystävät saivat keskustella yksinään, ja hän oli sanansa pitävä mies.

"Louis!" änkytti Norbert, "Louis!"

"Kenen, -- kenen ääni se on?" Sanat kuuluivat hennoilta ja heikoilta,
mutta erehtymättä oli se Louis de Marsacin ääni.

"Louis, minä olen Norbert de Caulaincourt, ystäväsi." Pimeässä ensin
ohut, kylmä käsi etsi hänen kättään, sitten riutuneet käsivarret
pujottautuivat hänen ympäriinsä ja ystävykset sulkeutuivat
sydämelliseen syleilyyn.

Oli hetki jännitettyä äänettömyyttä; sitten kuului hiljaista ääntä.
Louis de Marsac, tuo luja, peloton uskontunnustaja, joka ei pelännyt
miekkaa eikä vankilaa, ei kidutusta eikä liekkejä, nyyhkytti ystävänsä
kaulalla.

Mitä Norbert voi tehdä muuta kuin itkeä hänen kanssaan, kuten David ja
Jonathan ennen muinoin, 'kunnes David tointui'?

Tällöin sai Louis ensin malttinsa takaisin. "En tiennyt, että olin niin
heikko", hän sanoi. "Tämä on outo tervehdys sinulle annettavaksi. Rakas
Norbert, kuinka tulit tänne?"

"Tulin Lyoniin isä Calvinin lähettiläänä tuomaan sen kirjeen, jonka
herra Lyne sanoo sinun saaneen."

"Niin, se on luettu minulle, ja minä olen kirjoittanut hänelle.
Ajatteles sitä, Norbert!"

Hänen äänensä oli nyt aivan luonnollinen, vieläpä helläkin. Jollei se
olisi ollut niin heikko ja vankeuden riu'uttama, olisi luullut hänen
puhuvan kuten ennen vanhaan Genevessä, koulussa tai Plain-palaisissa.

"Minulle suodaan joskus kynttilä syödessäni ja herra Lyne on lähettänyt
minulle paperia, kynän ja mustetta, kätkettynä leipäpalaan; siten olen
kirjoittanut tämän, jonka sinulle annan kun menet. Isä Calvinin sanat
menevät aivan sydämen syvyyksiin saakka. Mutta mitä mielessäni on, sitä
en voi kirjoittaa, en edes hänellekään. Yhä vähäpätöisemmiltä tuntuvat
sanat minusta, kun täällä virun ja ajattelen että pian olen pääsevä
sinne, missä sanoja ei tarvita, koska meitä siellä ymmärretään ilman
niitä. Mutta sinä voit kertoa hänelle kun palaat, että minä kiitän
häntä monesta hyvästä asiasta ja ennen kaikkia siitä, että hän lähetti
minut tänne."

"Oi, Louis! Tarkoitat kai, että annat hänelle anteeksi."

"Ah ei, ei anteeksiantamista. Antavatko ihmiset anteeksi niille, jotka
heille antavat kunniaa ja valtaa?"

"Todellakin okainen kunnia", sanoi Norbert, ajatellen ainoastaan suurta
tuskaa eikä pyhitettyä muistoa.

"Ja suloista, salattua, sanomatonta yhteyttä Hänen kanssaan, joka
kantoi okaista kruunua minun puolestani."

"Mitä sillä tarkoitat, Louis? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? En voi
sitä ymmärtää!" huudahti Norbert puolittain ihaillen, puolittain
ihmetellen. "Sinäkö joka olet niin nuori, niin elonvoimainen, jota
odottaa niin paljo rakkautta elämässä -- sinäkö hylkäisit kaiken tämän
nurisematta! Sinä kärsit kaikki, sinä odotat yksin kuolemaakin -- ja
semmoista kuolemaa! -- ja kumminkin sinä et odota ainoastaan kuoleman
jälkeistä kunniaa, jonka kyllä voisi ymmärtää, vaan sinulla näyttää
olevan jo täälläkin jonkinlaista kunniaa ja riemua. Se on minulle aivan
käsittämätöntä."

"Erinomaisen ja ikuisen kunnian tunteminen antaa minulle sen riemun."

"Niin, kun ottelu on taisteltu ja voitto saavutettu; mutta nyt --"

"Nyt jo täälläkin, sillä onhan kanssani Hän, joka sen kunnian
synnyttää. Hän on sen oikea sydän ja keskus -- Hän itse."

Norbert oli ääneti tuntien sydämmessään suurta kunnioitusta, aivan kuin
hänkin tuntisi Jumalan läsnäoloa tässä vankilassa.

"Olen oppinut rakastamaan tämän paikan pimeyttä", Louis jatkoi. "Se
on se huntu, jonka Hän vetää ylitse, muuten tuo kunnia valtaisi minut
kokonaan. Hän asustaa synkässä pimeydessä -- vaikkakin Hän on valo
-- koska me ainoastaan hitaasti ja asteettain voimme oppia sietämään
Hänen näköään. Vaikkakaan en sinua näe, koskettaa kumminkin sinun
kätesi minua ja minä tiedän, että sinä olet siinä. Samoin on Hänenkin
laitansa."

"Tunnetko koskaan epäilystä tai pelkoa?" Norbert kysyi.

"En koskaan epäilystä Hänestä. Epäilystä itsestäni minulla on joskus
ollut ja pelkoakin. Oh, minä olen kulkenut virran yli, ja se oli syvä.
Mutta sielläkin Hän oli kanssani eikä sallinut minun hukkua. Kaikista
katkerin asia on -- Norbert, sinä joka tunnet sydämeni kokonaan ja
muistat asian -- ne sanat, mitkä keskenämme puhuimme ennenkun erosimme
Genevessä."

"Minä kyllä ne muistan. Louis, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle."

"Puhu siis, sillä minä haluan kuulla." Olipa ollut päiviä, jolloin
Louis de Marsac ei olisi voinut lausua sydämelleen tätä kalleinta nimeä
ilman ikävöimistä ja kiduttavaa tuskaa, joka oli aivan liian suuri
kärsittäväksi. Nyt tuska oli ijäksi mennyt ohitse. Tuon nimen sointu
oli nyt suloinen, joskus niinkin suloinen, että hän usein tapasi sanoa
sitä ääneensä yhä ja yhä uudelleen. "Se on Gabrielle Berthelier",
hän sanoi hellästi äänellä, joka viivähti rakastetun nimen kohdalla.
"Hänenkin tähtensä on Jumala antanut minulle rauhan. Hän on ottava
vastaan ja siunaava Gabriellen uhraukset niinkuin minunkin. Niin, ja
paremminkin kuin minun, koska hänen uhrauksensa ovat suuremmat."

"Louis, minulla on sinulle lähetys häneltä ja merkki."

"Ah!" sanoi Louis, ja puhdas riemu kaikui hänen äänestään.

"Tässä on merkki!" Norbert laski hänen käteensä pienen norsunluutaulun.
Louis tunsi sen koetuksetta ja muisti mikä se oli. "Sinä et voi nähdä
mitä hän on kirjoittanut siihen", sanoi Norbert. "Näin siinä on:
_jusquà l'aurore_, kunnes aurinko nousee. Hän sanoi nämä sanat: 'Kerro
hänelle, että Jumala on hänen kanssaan ja että hän on pian oleva
Jumalan luona Hänen ilossaan ja kunniassaan.'"

"Uskollinen sydän!" Louis äänteli. "Tuo kelpo, uskollinen sydän!"
Kyyneleet olivat vielä kerran vaarallisen lähellä. Mutta ne menivät
ohi kuin auringonpaisteen kuivaamina. Hän pääsi kyynelistä ainaiseksi.
"Kerro Gabriellelle että Hän, joka on lohduttanut minua, on myöskin
lohduttava häntä. Hän on saava voimakkaamman lohdutuksen, koska hän
paremmin sitä tarvitsee ja kantaa kovempaa osaa. Jumala tietää kaikki,
eikä Hän huomaamattaan tee erhetyksiä tullessaan jakamaan kruunuja ja
palmuja."

Oli hetken äänettömyys. Kumminkin molemmat nuorukaiset tunsivat,
että hetket olivat liian kalliita kulutettavaksi sellaisessa
äänettömyydessä. Norbert sanoi:

"Onko jotain, mitä voin tehdä puolestasi, Louis?"

"Kun menet takaisin Geneveen, niin kerro heille miten minun laitani
on. Jos voit seisattua tänne loppuun asti, niin olen siitä iloinen,
sillä tunne inhimillisestä läsnäolosta ja inhimillisestä toveruudesta
on suloinen. Mutta jollet voi, elä muistele sitä. En minäkään huolehdi
siitä, sillä Yksi on aina kanssani. En pelkää että opas jättää minut,
ennenkun pääsen virran poikki." Hän pysähtyi hetkeksi, sitten lisäsi
hän: "Ja kerro Gabriellelle että hän on osana jokaisesta ajatuksestani,
jokaisesta teostani. Minä otan sen rakkauden mukaani, minne vaan menen.
Ja koska en voi hukkua -- parempi osani minusta nimittäin ei voi hukkua
-- niin sen täytyy tulla mukaani ijäksi. Sano hänelle ettei hän sure
liian paljo, sillä tämä on ainoastaan tie eikä loppu. Kerro myös -- --
Mutta aika on ohi ja minulla olisi vielä tuhansia asioita sanottavana."

Sillä nyt ovi avautui ja soihtu heijasti valoaan sisälle. "Hyvät
herrat" sanoi vartija, "aika on kulunut. Ettekä voi sanoa muuta, kuin
että minä annoin sitä teille hyvällä mitalla."

Norbert otti nopeasti koristaan esineet, joita oli tuonut Louisille,
joka hänen tätä tehdessä pudotti hänelle huomaamatta käteen kirjeen
Calvinille. Sitten ystävät syleilivät toisiaan, pitäen kiini toisistaan
kuten hukkuvat henkensä edestä oljenkorresta.

"Niin, paljo olisi minulla vielä sanottavaa", mutisi Louis. "Tuhansia
terveisiä minulta ja lempeä, rakkautta --; ei, en voi sanoa nimiä --
ehkä muutamat rakkaat voisivat jäädä mainitsematta."

"Tapaamme toisemme jälleen", sanoi Norbert.

"Niin", sanoi Louis. "Täällä tai jossain muualla."



XXVI LUKU

Tuomiokirkossa.


    Tuo näky ol' totta, sen vannoa saan,
    Niin totta kuin taivas on yli maan!

                            Browning.

Niin pian kuin Norbert oli kertonut herra Lynelle lähetyksensä
menestyksestä ja antanut hänen haltuunsa kallisarvoisen kirjeen
Calvinille, hän meni jälleen ulos ja käänsi askeleensa tuomiokirkkoa
kohden. Sen suuruus ja vakavuus, sen majesteetillinen koko ja
äänettömyys oli vaikuttanut suuresti häneen, ja sen jälkeen kuin
hän oli saapunut Lyoniin, oli hän tarkannut sitä. Mutta tänään
hän ei ajatellut sen loistoa. Hänen sielunsa oli jo niin täynnä
kummastelua ja kunnioitusta, ettei hänellä ollut ollenkaan sitä
säästössä kirkon komealle kuvulle, ristikkokatolle tai moniväristen
jalokivikehikköjen tavoin auringossa kimalteleville maalatuille
akkunoille. Hän oli nähnyt suurempiakin asioita kuin nämät. Hän meni
pieneen, rauhalliseen sivukappeliin, kukaties samaan, missä kauan
ennen lempeällä, pyhitetyllä vanhalla ijällään John Gerson -- joka oli
auttanut surmaamaan Johan Hussia Herrasta todistamisen tähden, jota he
molemmat rakastivat -- opetti pieniä oppilaitaan rukoilemaan. Norbert
ei tiennyt siitä mitään eikä -- vaikka olisikin tiennyt -- olisi siitä
paljoa välittänyt. Se kuului menneisyyteen. Taistelevalle, kärsivälle
ihmissydämelle on nykyisyys kyllin. Kullakin päivällä on omat
huolensa. Hän heittäytyi polvilleen alttarin rapulle. Tämä oli ensi
kerta elämässään jolloin hän, joka oli niin usein ennen polvistunut,
polvistui Jumalansa edessä todellisesta halusta, sillä nyt ei hänen
mielestään näyttänyt olevan enää muutakaan tehtävissä.

"Se siis on totta, totta, totta!" kuiskutti hänen sydämensä.
"Todellisin asia taivaassa ja maan päällä! Louisilla on seuranaan
tuossa vankilassa jotakin, mikä on voimakkaampaa kuin koko maailma,
jotakin, mitä ei tuskat, ei pelko eikä kuolemakaan voi voittaa, eipä
edes rakkauskaan. Jotakin, mikä tekee hänet ei vaan voimakkaaksi, vaan
myös iloiseksikin, täyttäen hänet rauhalla ja ilolla -- rauhalla, joka
on käsittämätöntä, sanomattomalla ja kunnialla täytetyllä ilolla.
Jotakinko? Ei, vaan Joku. Joku, joka on hänen kanssaan nyt vankilassa
ja on oleva pian hänen kanssaan polttolavalla ja tulessa. Se ei ole
unta eikä hyvien ihmisten -- kuten isäni ja isä Calvinin -- hurskasta
puhetta, siksi että he ovat uskonnollisia. Se on jotakin todellista.
Hän tulee siten muutamien luo. Toivon että Hän tahtosi tulla minunkin
luokseni!"

Hän katsoi ylös. Aurinko oli tavannut akkunan hänen yläpuolellaan ja
lähetti alas tyhjän paikan läpi valokimpun hänen jalkoihinsa. "Anna
valon tulla minun luokseni, kuten se on tullut hänenkin luokseen!" hän
huusi. Hän ei sanonut sanaakaan enempää, mutta kenties hän nyt oli
rukoillut todellisesti ensi kerran elämässään.

Ennen pitkää hän tunsi jonkun tulleen sisään pieneen kappeliin ja
seisovan häntä odottavana. Hän nousi ja tuli vastakkain vanhanpuoleisen
herraspalvelijan puvussa olevan miehen kanssa. Tämä näytti sairaalta ja
surulliselta, mutta tervehti Norbertia kunnioittavalla kumarruksella,
joka osoitti, että hän hyvin ymmärsi Norbertin nykyisen puvun olevan
vaan valheverhon. Jos hän todella olisi ollut liikemiehen apulainen,
olisi kamaripalvelija pitänyt häntä omaa yhteiskuntaluokkaansa alempana.

"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Norbert hämmästyneenä.

"Kyllä, herrani, sitä haluan. Olen herra Ambrose de Marsacin palvelija."

"Onko teillä sanaa häneltä?"

"Minulla on ilmoitus hänen isältään, herra de Marsacilta."

Tietäessään mitä tiesi, Norbert tunsi itsensä pikemminkin levottomaksi.
"En voi käsittää, mitä herra de Marsacilla voi olla minulle sanomista",
vastasi hän kylmästi.

"Ei mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä tai jotain omaistanne",
vastasi mies. "Jos niin olisi, en palvelisi häntä tässä asiassa, sillä
todellisuudessa en ole hänen palvelijansa. Mutta olen aina ollut herra
Ambrosen seuralainen hänen lapsuudestaan saakka."

"Onko nimenne Grillet?" kysyi Norbert, kun valo alkoi selvitä hänelle.

"Baptiste Grillet, teidän palvelukseksenne, hyvä herra. Minulla oli
päänkipu lauantaina enkä voinut kohottaa päätäni tyynyltä; muuten
en olisi tahtonut jättää herraani vieraan laupeuden ohjattavaksi.
Kumminkin se oli onneksi, koska tämä vieras satuitte olemaan te."

"Voinko nyt tehdä jotakin hänen hyväkseen?" kysyi Norbert. "Sanokaa
kaikki mitä on mielessänne, tiedän että hän luottaa teihin."

"Te voitte tehdä paljokin hänen hyväkseen, vaikka nykyään hän ei
sitä ajattele eikä haluakaan. Herra de Marsac, joka tähän asti on
ollut niin ankara ja katkera harhaoppisia kohtaan, on masentunut
nyt täydellisesti. Häneen on sattunut kuin salaman isku, kun hänen
poikansa, hänen esikoisensa nyt on kuoltava. Tähän asti hän ei ole
tahtonut uskoa sitä. Meidän on ollut vaikea taivuttaa häntä tekemään
mitään nuoren herran puolesta. Hän luuli aina että kun kuolema tulee
lähelle herra Henriä, tämä kieltäisi uskonsa. Hän tunsi hyvin vähän
Henriä, vaikkakin tämä oli oma poika." Tällöin vaikeni Grillet
luultavasti tukahuttaakseen liikutustaan, joka olisi voinut hävittää
hänen käytöksestään soveliaan arvokkaisuuden. "Nyt hän tietää
totuuden", toisti kamaripalvelija, "ja nyt on hän epätoivossa. Hän
kauhistuu ei ainoastaan yhden poikansa, vaan molempienkin kadottamista
miltei samana päivänä. Herra Ambrose ajattelee samoin kuin herra
Henrikin, ja tuskassaan veljensä kadottamisesta, jota hän ihailee, on
hän varmaan jotenkuten ilmiantava itsensä ja saattava papit kimppuumme."

"Varmasti", sanoi Norbert, "voinee hänen sokeutensa suojella häntä."

Grillet pudisti päätään. "Ei mikään suojaa harhaoppista", hän sanoi
alentaen ääntään varovasti tuossa turmaa tuottavassa sanassa.

"Mutta miten herra de Marsac arvelee minun voivan auttaa häntä?" kysyi
Norbert.

"Ottamalla herra Ambrosen mukaanne Geneveen", sano, Grillet vetäytyen
lähemmä ja puhuen yhä matalalla äänellä.

"Tahtoisiko hän sitte tulla?"

"Herra Ambroseko? Lähinnä veljensä kohtalon seuraamista, mistä hän
enimmän pitäisi, hän tahtoisi mielellään lähteä sinne harhaoppisten
pesään -- Suokaa anteeksi, että käytän tätä sanaa, herrani."

"Arvelin teidän kenties olevan samaa mieltä herranne kanssa", virkkoi
Norbert.

"En tiedä miten ajatella. Ja todella ei minulla asemassan, palvelijana
ole oikeutta ajatella ollenkaan vaan tehdä kuten minua paremmat
käskevät."

"Jokaisella on oikeus ajatella", sanoi Geneven lapsi.

"Yleensä", jatkoi Grillet, "olen taipuvainen ottamaan aseman, tulevassa
maailmassa, kuten teen tässäkin, herra Ambrosen vieressä. Olen
palvellut häntä siitä asti kuin hän jätti imettäjänsä sylin. Jos hyvä
Jumala näyttää menetelleen ankarasti lähettäessään hänet maailmaan
ilman näköä, niin on Hän ainakin tehnyt paraansa korvatakseen sitä
antamalla hänelle hyvän sydämen ja hienon älyn."

"No, entäpä jos hän lähtee Geneveen, lähdettekö myöskin te?"

"Varmasti, herra. Mitenkäs muuten? Mutta juuri tässä kohden me
tarvitsisimme teidän apuanne. Te voitte vastata herrani puolesta,
että hän on todella teidän uskoanne; samoin minusta, etten ainakaan
ole uskonne vihollinen. Heidän ei ainakaan tarvitse ryhtyä polttamaan
minua jonakuna -- kuinka nyt taasen, herrani, teidän väkenne kutsuukaan
katolilaisia?"

"Paavilaisiksi. Mutta me emme polta Paavilaisia Genevessä. Kumminkin
on totta, ettemme salli niiden tulla kaupunkiin, kun vaan voimme estää
sitä. Se ei kumminkaan aina onnistu. Teidän ei tarvitse peljätä mitään
loukkausta, Grillet. Mutta teidän on tultava toimeen ilman messuja ja
synnintunnustuksia ynnä muuta sen semmoista."

"Rohkenen sanoa että tulen hyvästikin toimeen", sanoi Grillet kuivasti.
"Hyvä siis, herra Norbert (arvelen, että se on teidän arvoisa
nimenne?), teidän hyvästä sanastanne Genevessä ja hyvästä seurastanne
matkalla ottaa herrani huolekseen kaikki maksut ja tekee parhaansa
turvatakseen teidän rauhaanne ja mukavuuttanne. Luonnollisesti hän
varustaa sievän matkakassan herra Ambroselle Genevessä oleskelua
varten, jottemme tule taakaksi niille, jotka meidät ottavat vastaan.
En epäile, etteikö sielläkin ole hyviä asuntoja tai majapaikkoja joko
vuokrattavaksi tai ostettavaksi."

"Varmasti", sanoi Norbert. "Mutta minun pitänee kertoa teille, että
vaikka te ja herranne tulisitte luoksemme ystävittä ja rahoitta, kuten
me, isäni ja minä ja moni muu teki, olisi kumminkin jokainen talo
Genevessä avoinna ottamaan teitä vastaan. Jokainen kansalainen olisi
valmis antamaan teille ruokaa ja suojaa, niin hyvää kuin hänellä on
itselleen ja omille lapsilleen."

"Te olette kummallista väkeä, herrani. Huomaanpa hyvin", hän
lisäsi, "kaikkien kulkupuheiden teistä olevan valheellisia. En usko
hetkeksikään -- minä en! -- että palvelette paholaista tai harjoitatte
salassa hirveitä paheita, tai -- Mutta suokaa minulle anteeksi, hyvä
herra, että mainitsen sellaisia asioita." Hän keskeytti varovaisesti
puheensa katsottuaan Norbertin nuoriin kasvoihin. Hän kyllä arveli
Norbertin pysyvän kärsivällisenä. "Milloin aijotte lähteä?" hän kysyi
viimein kyllin levollisesti.

"Herra de Marsac kai halusta lähettäisi meidät oitis matkaan, peljäten
Ambrosen ilmaisevan itsensä. Mutta minä tiedän ettei mikään voima maan
päällä voi saada herra Ambrosea lähtemään ennenkuin kaikki on ohitse."

"En minäkään sitä tahdo", sanoi Norbert lyhyesti.

"Mutta tuomiohan pannaan ensi lauantaina täytäntöön", lisäsi Grillet
surullisesti.

Norbert säpsähti. "Oletteko siitä varma?" hän kuiskasi miltei henkeä
vetämättä.

Grillet nyökkäsi päätään. Syntyi taas äänettömyys heidän välilleen.

Palvelija sen keskeytti. "Voimmeko lähteä sunnuntaina?" hän kysyi.

"Ehkä paremmin maanantaina", sanoi Norbert, ollen Genevestä kotosin,
missä lepopäivä pyhitettiin paljoa tarkemmasti kuin romaanisissa tai
muissa protestanttisissa seurakunnissa.

Mutta Grillet pani vastaan: "Sunnuntai olisi sopivampi päivä. Kun
ihmiset pitävät juhlapäivää, voisimme me muka olla lähtevinämme
tervehtimään ystäviä maaseudulla. Ja sitäpaitsi tuo jokainen päivä
uutta vaaraa, ja herra de Marsac käy kärsimättömäksi."

"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä
niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun
kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen
luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."

"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra
Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä
sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin
vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on
maksanut hyvin runsaasti siitä."

"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He
olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää
puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä
taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.

Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun
sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."

"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen
päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan
vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi
itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi
ainaiseksi Louisin vankilassa."



XXVII LUKU.

Synkkiä pilviä.


Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin
hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin
vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset
kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen
kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan,
joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä
kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän
kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti
vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä
enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän
voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin
hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli
voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä,
koska Gabrielle tarvitsee minua."

Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta
vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten
kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat
menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta.
Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut
hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen
liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena
salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut
kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta
konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi
kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea
samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin
vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille
hyvääsuopaan tätiinsä.

"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä,
"ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."

Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin
lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai
vihaa.

"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat
he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."

"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan
lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän
lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen
kiukkua.

Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista
Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään
ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli
odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa
muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin
urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema
sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta
hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden
hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta
elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua".
Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina
ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli
hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui
Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki
tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei
vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen
puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että
kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti
tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat:
"Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi".
Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä
tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön
unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea
rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut
halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli
tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen
hän kuin oli saanut -- ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea
_todellisen_ -- ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan
tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi
lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan
juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua
tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus --
suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten
Hän hyväksi näkee!"

Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut:
"Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin
tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään
raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei
tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä
syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä.
Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä
kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.

"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja
Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut,
jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä
pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.

Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti
koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että
hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa
vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta
todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine
piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.

Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine
huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä
välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.

Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen
voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa
nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin
torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa
niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.

"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän
nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville
'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain
pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin
eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita
hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."

Siten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään
raskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien
oli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut
jalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet
oitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen
isäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia
laskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin
heti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti
katsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin
kului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa
maahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin
odottaa.

Tämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa
asioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään
alkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo
oli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä
olevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen
palvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä.
Mutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan
heikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita.
Ken vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on
temmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan.
Heidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse
ollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän
tarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin
sitä.

Hän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti,
mutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan
uskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin
hänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa,
että he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen
kärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli
Gabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen
sanomaan hänelle eräänä päivänä:

"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala
on valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en
pitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos
sattuu olemaan hiukan palanutta."

"Valittuko?" toisti Margareta. "Joka tapauksessa minä olin valittu
pitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi."

Kentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi.
Valinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden.
Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.

Huolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti,
menetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän
salaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua
myöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä
ohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun
tällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi
sielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään.
Työ ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei
vähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä
siitä.

Eräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä,
kuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt
tarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi
tekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat
pienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont
de l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät
todellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori
herrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen
vierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin -- Norbert.
Hän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä
yhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei
jaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja
ilman Claudinea hän olisi kaatunut.

Nopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä,
kuiskasi Claudine:

"Menemmekö seuraavalle ovelle?"

"Ei", vastasi Gabrielle, "hän kyllä saapuu luoksemme."

Kun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla
valmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa
varten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä.
Hänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.

"Mene kamariisi, lapsi!" hän sanoi. "Minä kutsun sinut, kun hän tulee."

Niinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän
ei rukoillut -- mitäpä tässä rukoili? -- vaan lähetti tuskansa
syvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle.
Hän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän
kuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät
säveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: "Gabrielle!"

He olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui
nojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt
nojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert
seisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat
jaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi
nuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet
tervehdyssanaa.

"Hän on Jumalan luona", sanoi Norbert.

Gabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten,
-- koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista
yhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de
Caulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi
siihen.

"On parasta että kerrot kaikki", hän sanoi pojalleen.

"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt", sanoi
Norbert. "Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa.
Veljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety
vankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla.
Mutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac -- ja
Louis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin.
Tuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti
tuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa
Henrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari
lausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin
jalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te,
herra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?'
Sitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan." Norbert keskeytti,
mutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: "Jumala oli
hänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä -- vielä.
Kuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän
vielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta."

Se oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja
sanoi kumartuessaan hänen puoleensa:

"Minulla on sanomakin tuotavana -- kerron sen toiste."

"Ei", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo
valo, "ovathan kaikki täällä ystäviä."

"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua,
on lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus,
koska hän on suuremmassa tarpeessa'."

Väristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten
hän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka
sai de Caulaincourtin sanomaan:

"Lähde kanssani, poikani; olet sanonut kyllin."

Norbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti
tulevan etäisyyksien takaa:

"Kiitän teitä!" Sitten hän seurasi isäänsä ulos.

Myöskin Claudine lähti pois, lausuen:

"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle." Huoneessa oli syvä
äänettömyys. "Tule tänne, lapseni", sanoi viimein Berthelier.

Gabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä
hänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:

"Jumala lohduttakoon sinua!"

Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin
sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.

Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen
ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen
osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan.
Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo --
valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli
selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:

"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen
meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."

Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin
vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja
riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa,
hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla
iloinen siitä -- hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut
tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun
maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan;
ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä
ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät
kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.

Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen
kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy
poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme
tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken
on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen
kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei
koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei
kellekään anneta koskaan sitä näköä -- tai paremmin sanoen hän ei
koskaan kykene ottamaan vastaan sitä -- jollei hän ensin ole vaipunut
alas tuskien suuriin syvyyksiin.



XXVIII LUKU.

Vanhat asiat haihtuvat.


    Mä sinut tunnen, mi kohtaloita,
    Pimeyden halki viet voittohon.
    Ja kesken surujen alholoita,
    Sun suomastais ilo noussut on.

                  R. Browning.

"Isä", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, "tahtoisitko antaa
lapsellesi lahjan?"

Mitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman
mitään viivytystä tai ehtoja --

"Sinä saat sen."

"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää Jumalaa
Hänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan.
Tulkaa kanssani, rakas isä."

Vanhus notkisti päätään. "Lapsi, en ole sitä ansainnut", hän sanoi.

"Hänen luonaan ei ole muulla arvoa kuin rakkaudella. Ja tehän
rakastatte."

Berthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: "Mutta se ei ole
mahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan
maailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä -- mutta on
vielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin
pois kuten sukulaisenikin."

"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka
kunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne."

Sisar Claudine oli saapuvilla ja lausui rohkeasti veljensä
kummastukseksi:

"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin
olla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan
välillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan.
Jos minä voin pelastaa sieluni Genevessä -- ja minä kallistun aina
enemmän ajattelemaan että sen voin -- niin pitää sen tapahtua
Geneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan
pastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi
mieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa -- vai miten te
kutsutte noita tarpeellisia valmistuksia."

"Norbert meni juuri ovensa ohitse", sanoi Gabrielle, "arvattavasti
matkalla kouluun."

Mutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun
kasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli
oma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut
valmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen
pääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin
Genevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta
mitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori
Poupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja
hänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun
kerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä
Calvinille seuraavilla sanoilla:

"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin
sattumalta muurin yli kulkeva osa." Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu
valkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli.
Berthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa
kirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan
askelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.

"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein", sanoi de
Caulaincourt. "Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne."

Huolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti de
Caulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.
Ääni, jolla hän lausui "Norbert ja minä", teki hyvää kuulla.

Pastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita
suuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän
pitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku
yhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty
ja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea
Herraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli
jotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään
yhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä
hukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja
viimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan
ikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan
miehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä,
aina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa
jokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli
kuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan
ilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut
henkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis
lähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan,
toveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan,
joka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat
menneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän
pöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan,
vaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi
ne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että
heidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan
teki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.

Vakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen
kukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat
suvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän
iltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen
isänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista
asioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa
ystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti
erään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut
ottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden
oli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat
Maisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä
varten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa.
Claudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja
surkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.

"Ainoa olette meistä, joka sitä todella tarvitsi", sanoi Claudine.

"Ja", sanoi Margareta, "se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen
laiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan."

"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla", lisäsi
Gabrielle ystävällisesti.

Illallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier,
Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin
äänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan.
"Claudine", hän sanoi, "muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me
sunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?"

"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat
siihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai
lievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi.
Muistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme.
Totta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?

    "'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo,
    Pojat reimat ne oli joka suhteen,
    Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voi
    Heille sentään paiskata nuhteen?'

"Ah niin! -- nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä
ovat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että
muutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua
kamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja
käärittyinä silkkipalaseen!"

"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt
kantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä
aristellut. Hän oli suuri mies -- tuo Philibert Berthelier -- jotenkin
samalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa
suhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet
hallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja
tuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni."

Claudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja
silitteli sitä hyväellen sormillaan.

Hetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: "Se
kertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja
kadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua
siitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun
hattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja" -- hän lisäsi
luoden ystävällisen silmäyksen Claudineen -- "se on paljon sanottu."

Claudine palkitsi katseen. "Minä tiedän", hän sanoi lempeästi, "sehän
oli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi."

"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti
Yolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin
Herramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se
on kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime
aikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata.
Iankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan
avaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana
pylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä
edes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia.
Mutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot -- kasvot, joita hän
rakastaa -- sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä."

"Mutta minä", sanoi Gabrielle lempeästi, "minä ajattelen
iankaikkisuutta kodiksi."

Nyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei
pitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.

Berthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan
tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen
komeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:

"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies.
Tulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme."

Norbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi:
"Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi,
ainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä."

"Minä olen valinnut", sanoi Norbert matalalla äänellä, "tai paremmin
sanoen kutsumukseni on valinnut minut."

Gabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja
äänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:

"Lähdettekö saarnaamaan evankeliumia? Oi Norbert --"

"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä
oppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat." Hetken
äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Minä olen kunnianhimoinen, en
kumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se
kuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä
ylevimpään toimeen -- uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja
ystävänä."

"Se on suuri kutsumus", sanoi Berthelier.

"Minä olen lupautunut", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi
äskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: "Lyonin
tuomiokirkossa -- sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa -- vannoin
valan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä
joka kaipaa tekijöitä. Aina on _meistä_ joku vaarassa tai vankilassa.
Isä Calvin pitää huolta heistä -- ah, _hän huolehtii_ -- mutta aina
on tarpeen joku -- joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa
kirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua."

"Entä isänne? Oletteko kertonut tästä hänelle?" Kysyjä oli Berthelier.

"Olen. Hän on sanomattoman iloinen." Sitten hän kääntyi Gabriellen
puoleen ja virkkoi äkkiä epäröiden ja pelokkaasti: "Neitini,
hyväksyttekö te aikeeni?"

"Kaikesta sydämestäni. Viekää te lohdutusta monille muille sitä
tarvitseville Jumalan palvelijoille." Sitten hän lisäsi lempeästi:
"Jumala siunatkoon teitä!"

"Ottakaa minunkin siunaukseni", sanoi Berthelier.

Kun Norbert oli mennyt, istui Berthelier yhä miettien, höyhen kädessä.

"Niin", sanoi hän katsoen siihen, "se on tuonut takaisin vanhan elämän.
Tuossa vanhassa elämässä oli hyvääkin, sillä kukaties uusi Geneve ei
olisi mahdollinen ilman sitä. Ja kumminkaan en sano, että 'vanha on
parempi'. En! Sillä minä, juuri minä, olen saanut vihdoin juoda uutta
viiniä, ja minä todistan sen olevan hyvää. Isä Calvinin Geneve ei ole
Hugenottien, Philibert Berthelierin, Ami Lévrierin tai iloisen priori
Bonivardin Geneve. Se ei ole se Geneve, josta me uneksuimme kuumassa,
intohimoisessa nuoruudessamme. Mutta se on jotakin enemmän. Se on
uuden uskonnon, uuden maailman ja uuden elämän Geneve. Se on totuuden,
vakavuuden, voimakkaiden, korkeiden aatteiden ja oikeiden tekojen koti.
Se on onnettoman suoja, turvapaikka kaikille sorretuille kaikista maan
ääristä taivaan alla. Jumala on sanonut: 'Salli minun turvattomieni
asua luonasi, Geneve'. Geneve on vastannut: 'Kyllä'. Sentähden on Herra
siunannut sitä. Ja minä -- myöskin minä -- siunaan sitä; niin, ja se on
oleva siunattu!"

"Siunatkoon Jumala meidän kaikkien puolestamme, veljeni!" sanoi
Claudine. "Se se kumminkin on aina paras asia."

Psalmin sanat, joita oli luettu päivän jumalanpalveluksen aikana,
tulivat Berthelierin huulille. Hän nousi hitaasti, sauvaansa nojaten,
ja puhui ylöskäännetyin säihkyvin silmin:

"Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen!
Täyttyköön koko maa Hänen kunniastaan! Amen, ja se tapahtukoon!"

Sitten hän kävi nukkumaan. Sinä yönä hän lepäsi hyvin. Hän lepäsi niin
hyvin, että kun Gabrielle aamulla tuli hänen luokseen, huomasivat hänen
nuoret silmänsä jonkun toisen -- kuninkaan, vaan ei kauhujen kuninkaan
-- olleen siellä ennen häntä ja laskeneen hänen tyynille kasvoilleen
kuninkaallisen sinettinsä, jossa on kirjoituksena: "Rauha".



XXIX LUKU.

Kantaen vuosien taakkaa.


    "Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani."

                            Tennyson.

Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin
onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi
kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset
eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää
tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha
hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei
Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut
siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille
oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän
suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle,
jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan.
Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa
Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan
tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.

"Jospa ne olisivat olleet _hänen_ hautajaisensa", nyyhki Claudine
raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollut _meille_!"

"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle,
kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."

Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa,
kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin
käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis
de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän
pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea
se."

Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi
kertoa teille, herra ja veli --" luki Gabrielle ja katsahti ylös
noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina
kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis _häntä_ "veljeksi!"
Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa
ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa
mestaria! Niin -- juuri nyt -- Gabriellen lukiessa, oli nuori
päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa.
Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En
voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen
saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon
toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa
minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään
vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne
samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja
rukoilemaan."

"He eivät itke nyt enää", sanoi Calvin, "ja jos he yhä rukoilevat,
ovat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme
Ilmestyskirjassa." Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat
toisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen
huomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin
tapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'.
Kumminkin hän lisäsi: "En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta
surusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis
de Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina
pyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen
ja lohdullinen muisto." Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen
Jumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän
luonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen
jäseneksi Kristuksen ruumiissa. "Ei voi olla epäilystäkään" hän
sanoi, "että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi
erottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta
kunniastaan."

Sitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: "Jumala
siunatkoon sinua, lapseni!" tuo suuri mies lähti pois, jättäen
Gabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat
"veljiä", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että
vielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta
tahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi "julkisen salaisuuden",
tuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin
kalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla
kertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti
esiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat
poimitut.]

Oli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan
vieriessä hän sellaista tarvitsi. "Enkelit", jotka ensin olivat
tuoneet hänelle lohduttavia tietoja, "palasivat hänen luotaan takaisin
taivaaseen". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi
rakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat
käyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin
"ovi suljettiin" ja hänet jätettiin toiselle puolen -- yksinään.

Kumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee
olla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle
tapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki "rakkaimpansa lähtevän
pois ilman häntä", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia
hyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä,
mutta vähemmän -- paljoakin vähemmän -- lemmittyjä kuin poismenneet.
Kaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla
täysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.

Tästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan
elämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut
kadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin
syvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle
jätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui
jälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin
hitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka
loppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille,
hän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen
työ, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä.
Totta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla
hyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi
tahtonut olla.

Noina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus
Gabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti
noille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin
vähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa,
johon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin
protestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.

Gabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei
enää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin
serkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin
vuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä
Lyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa
kohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas
side.

On totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä
nauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi -- joka hän oli
-- jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain
ja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin
uskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän
todellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra
Ambrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet
ei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei
hän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli
kyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä
hän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin
hyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä
semmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin,
kuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa.
Mutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin
neidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia
hänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän
Gabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan
näissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita
hän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei
pysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti
kotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien
tervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja
sairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän
vaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.

Hänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin
huomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut
kunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen
jälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä
ministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli
saanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen
nousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu
elämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja
historiassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä
kehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta
lähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena
virtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen
maa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset.
Protestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet
pakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne
ne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja
etevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja
ahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden
ajatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.

Kun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei
tapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana
hyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut
poikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän
on pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti
häneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt
oli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista,
mikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.

Norbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista
ikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta.
Hänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen
isälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta
muutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset -- siitä varhaisesta
kevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta,
siihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki
Louis de Marsacin kuolevan -- kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan
levottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön
seikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät
toisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän
itsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen,
ensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain
kesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän
ei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.

Kotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki
Gabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä
kylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen
hänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului
hänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän
kernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle
auttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen
ja kiduttavan odotuksen tuska.

"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan",
hän sanoi, "yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan
päällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes
voin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu."

Aikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden
pakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä,
viides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin
vankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin
vaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi
Calvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja
huomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja
Gabrielle Berthelieriä.

Ensimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun
ääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan
neuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle
teki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti
suloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä
soittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.

Norbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen,
vieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka,
kenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden.
He puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin
levenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla
Norbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä
lähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi
ollut jotakin sanottavaa hänelle.

Gabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon
ansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä
niitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä
harrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.

"Minne tahtoisitte mieluummin mennä?" kysyi Norbert, kun he astuivat
ulos.

Gabrielle vastasi oitis: "Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on
miltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen."

"Niin minäkin."

Kun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän:
"Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi
auttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?"

Suurimmalla yksinkertaisuudella ja aivan huomaamattaan, mikä teki
hänen vastineensa jyrkäksi vastakohdaksi Norbertin mielialalle, sanoi
Gabrielle:

"Rakas Norbert, minä teen mitä vaan voin puolestanne, kuten minun
tuleekin."

"Muistatte kai, miten jalomielisesti nuori Lormayeurin kreivi menetteli
minun suhteeni, kun olin hänen vallassaan, enkä nähnyt muuta kuin
kuoleman silmäini edessä?"

"Niin, ja vaaraan antautuminen oli minun takiani. Norbert -- minähän
olisin kiittämätön, jos sen unhottaisin."

"Ei, Gabrielle, teidän pitäisi unhoittaa kaikki, paitsi ei nuorta
kreiviä ja hänen lempeyttään. Nyt hän on todellakin Lormayeurin kreivi,
sillä hänen isänsä kuoli vuosi sitten. Mutta hän on yhä ruhtinaansa
asioissa, joka on lähettänyt hänet jollekin asialle Turiniin. Siellä
minä hämmästyksekseni satuin tapaamaan hänet. Hän tunsi minut. Jokaisen
toisen suhteen olisin tuntenut itseni levottomaksi, mutta hänestä
tiesin hyvin, että voin häneen luottaa enkä tarvitseisi peljätä
petosta. Me puhelimme pitkään keskenämme. Hän uskoi minulle suuren
huolensa, jossa hän oli rakastettunsa tähden. Hän aikoi kihlautua niin
pian kuin ruhtinas sallisi hänen mennä kotiin ja hoitaa omia asioitaan.
Neito oleskeli enimmäkseen erään vanhan sukulaisen, herra de Maynen
luona levottomalla alueella, joka kuului Mont Blanc-vuoristoon. Mutta
vanhuksen kuoltua hän ei voinut sinne jäädä, vaan hänen oli pakko ottaa
turvansa toisen sukulaisen herra Claude de Senanclairin luona."

"Herra de Senanclair! Mutta hänhän asuu lähellä meitä ja on sitäpaitsi
harras protestantti, ollen isä Calvinin hyvä ystävä."

"Niin on laita. Siitäpä syystä haluankin teidän apuanne. Hänen mukanaan
tuli vanha, neitoon kiintynyt kamaripalvelija, teidän Margaretanne
kaltainen. Mutta tämä joko matkan vaivojen heikontamana tai jostakin
muusta syystä tuli sairaaksi heti heidän perille tultuaan. Hän on
äskettäin kuollut. Nyt tämä nuori nainen on yksinään vieraiden ihmisten
joukossa. Hän on kirjoittanut kreiville hyvin surullisen kirjeen,
ilmoittaen että hän on kuihtuva ja kuoleva pois ja muita samanlaisia
surullisia asioita, joita oletan naisten sanovan kun he ovat
murheissaan."

"Mutta herra de Senanclair on hyvä mies. Varmaan hän on oleva
ystävällinen neidille."

"Niin ystävällinen kuin hän vaan ymmärtää, ollessaan vaan mies",
sanoi Norbert hienosti hymyillen. "Mutta neiti tarvitsee naista, ei
palvelusnaista, joita siellä on kyllin, vaan jotakuta joka ymmärtää,
tuntee nuoren naisen sydämen ja voi puhella hänen kanssaan ja lohduttaa
häntä."

"Norbert, mitä oikeastaan haluatte minun tekemään?"

"Minä tahdon teitä lähtemään hänen luokseen, puhumaan hänen sydämelleen
ja olemaan hänelle aivan sisarena."

Gabriellen huulilla oli sana: "Luulenpa teidän pyytävän sangen paljon";
mutta hän lausui vaan: "Ja miksi pitäisi minun tehdä tämä työ, Norbert?"

Norbert epäili. Häntä ei miellyttänyt sanoa: "Koska minä olen hänelle,
joka rakastaa tuota neitiä, kiitollisuudenvelassa hengestäni." Se olisi
voinut näyttää vaatimukselta hänen itsensä vuoksi. Viimein hän sanoi:
"Sen vuoksi että kreivi Viktor menetteli niin hyvin meitä kohtaan."

"Mutta olisiko herra de Senanclair halukas vastaanottamaan minut
taloonsa?"

"Erittäin mielellään. Minä kävin siellä eilen, ennen kaupunkiin
tuloani. Minä näin hänet ja myöskin neidin. Todella hän on
hämmennyksissä vieraansa tähden, eikä tiedä miten asia olisi
järjestettävä neidin mukavuudeksi, huomattuaan ettei hänen taloudessaan
ole naista. Hän pyysi minun ilmoittamaan kaupungissa, että ken
herrasnainen tahansa olisi hyvin tervetullut Senanclairiin."

Gabrielle ajatteli ripeästi. Hän olisi iloinen, hyvin iloinen
voidessaan tehdä tämän Norbertin puolesta. Hänen sydämensä syvyydessä
eli tunne -- tosin yhä vielä tiedottomana -- ettei hän ollut
osottautunut kylliksi kiitolliseksi kaikesta mitä tämä oli tehnyt hänen
puolestaan. Vielä enemmän olisi Gabrielle Norbertin ollessa poissa
Genevestä aivan varmaan lyönyt laimin hänet.

"Jos se miellyttäisi teitä, Norbert", hän sanoi.

"Se miellyttää minua hyvinkin paljo", vastasi nuorukainen
avomielisesti. "Kumminkaan ette saa tehdä sitä, jos se tuottaa teille
häiriötä. Kukaties, vaikkette tosiaankaan voisi jättääkään tätiänne ja
Margaretaa."

"Se asia voidaan kyllä järjestää. Benoîte on jo hyvin hyödyllinen nyt.
Minulla on sitäpaitsi eräs ystävä, joka voi tulla avuksi vähäksi aikaa.
Sitäpaitsi asuvathan Calvinit aivan naapureina. He halusta tekevät
kaikki mitä voivat."

"Ambrose de Marsac myöskin näyttää olevan hyvin huomaavainen", sanoi
Norbert, äänessään hieno, tuskin tuntuva tyytymättömyyden väre. Hän
olisi tullut lohdutetuksi, jos olisi tällä lauseellaan arvannut
antavansa Gabriellelle pätevän syyn lyhyen ajan poissaoloon kaupungista.

"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert", neito vastasi kiireisesti,
"voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta
sokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä
ole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai
tapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun
sattuu olemaan kiire -- -- Mutta ennen kaikkea on tämä surullista
elämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia
helliessämme ja hoivatessamme häntä."

"Se on totta", ajatteli Norbert, "mutta hän näyttää tarvitsevan aika
paljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta." Sitten hän sanoi ääneensä:
"Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin?
Kaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan
kreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää,
etten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän
on aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!"

He seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta,
joka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties
meistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä
suurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä
olentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa
vaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät
kunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.

Hän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa
olivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän
kumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta
miten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja
kärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut!
Jos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut
laskea vuosisatoja.

Hän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin
hyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.

"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin
kanssa", ajatteli hän. "Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa
itseään tämän elämän asioihin."

Jean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin
asioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen
geneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista,
että nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia
suojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa
hyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka
halusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa
eräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta
puolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi,
ja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.

Viittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli
tullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän
myöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia,
Ambrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä
halukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja
lähtemään Senanclairiin.



XXX LUKU.

"Mene rauhaan."


    "En tahtoisi vaihtaa haudattua lempeäni
    minkään elävän olennon sydämeen."

                               T. Cambell.

Ei vain kohteliaisuuden vuoksi "huvimajaksi" sanotussa -- kuten
naisten osastoja noina aikoina nimitettiin -- vaan todellisessa
sievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät
uutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän
kuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita;
molemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä
kukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin;
molemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin
he olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento,
tumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä
asti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden
vivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään;
ne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä
innostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti
hellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.

Gabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa
ja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä,
vilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa.
Mutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen
olennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja
jättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin
unhoittumattoman ajan.

Molemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt "suloiset kielet"
olivat alkaneet värähdellä.

"En voi käsittää", sanoi neiti Arletta, "miksi teidän pitäisi hyljätä
ja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on
vallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te
geneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta
sentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar."

"Suokaa anteeksi, neitini, en ole lainkaan se."

"Suokaa minulle anteeksi, neitini", matki Arletta hiukan virnaillen.
"Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne.
Olivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja
paljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän
todistelette kuin pappi -- no ei, Jumala tietää, että he usein
todistelevat kylläkin huonosti -- kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja
tehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään."

"Enhän toki", sanoi Gabrielle hymyillen. "Mutta vaikka sen tekisinkin,
ei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon
että olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani
sen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää
teitä mitä suurimmassa arvossa."

Kaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat
tähän asti olleet hieman kalpeat.

"Tiedättekö", hän sanoi, "että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne
kaikuakin?"

"Miten voin siitä tietää, kun en tiennyt edes olemassaolostannekaan?"

"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te
tekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte,
luopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä
mitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten
etanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen
savoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka
toivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma
omasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan
suhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa
niiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita
asioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi,
Gabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä
tulikaan voi polttaa sitä'."

"Minun kirjassani puhutaan monista hyvistä asioista, Arletta."

"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun
palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!"
hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha
torni enää koskaan ole sitä -- ei koskaan enää. Missä sitte?"

"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle.
"Siellä on koti."

"Te ainakin -- olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasi
Arletta -- "rakkaassa Genevessänne."

"Ei", sanoi Gabrielle tyynesti, "Geneve ei ole kotini."

Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan
palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma
taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan
hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen
herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin
ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille
naisille.

Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni
ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden
sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti"
hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain
anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset
kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.

"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti.
"He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia
toisilleen kaikkina näinä vuosina."

Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne
vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi,
hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan
yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa!
Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä
kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne
olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen
todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan
auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä,
josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen.
Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut
rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta
suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt
äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella
itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat
tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli
tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse
asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus
oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee
ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten
vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen
ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö
vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla
on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän
riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki
muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät
hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin
kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään
hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää.
Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa
kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten
ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.

Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin,
mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään
rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen
taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat
kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen
ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen
-- tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin
merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden
kunniasta ja pyhyydestä.

Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä
kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.

Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen
silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.

"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on
kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa
Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."

"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua
sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"

"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan
kääntyä katolinuskoon."

"_Vaanko?_ Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on
kerrottavaa minulle, Arletta."

"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua,
on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita
sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti
uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan
minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan
ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle
neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"

"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta."

"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia
ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle
voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia
suosionosoituksia!"

Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista,
mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman
vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi,
jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla
asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis,
kunnioitettu sisar.

"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma,
ettette halua tehdä minusta marttyyria."

"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi
pitää papit kurissa."

"Ei se niin helposti ole tehty", sanoi Gabrielle.

Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan
myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei
tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein
pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan
kreivin tai paroonin kanssa -- ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.

Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän
yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.

"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut
poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."

Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin
iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.

Mutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen
kasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Teillä on kreivi Viktor Lormayeur ja minulla on _tämä_", hän sanoi.

Arlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon
sekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle
taulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.

"Ah!" hän sanoi. "Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta
mitään tiennyt."

"Te ette voinutkaan tietää", sanoi Gabrielle lempeästi. "Minun suhteeni
on kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään
loppua. _Hänhän_ on Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan
sinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen
puolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa
ja onnea!"

Tässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de
Lormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa
on monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden
harvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle.
Kumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka
kertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä
kohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset
tiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä
pelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin
alustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa
ja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi.
Huhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin
pitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä
voimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.

"Mutta sen ohessa", kertoi joku, joka tunsi asian, "oli rouvallamme
aina terävä kieli. Hän oli sitäpaitse hyvin oppinut. Sanottiin
hänen mielellään lukevan raamattua kreivin kanssa hiljaisuudessa ja
hämmästyttävän pappeja ja munkkeja terävillä kysymyksillään. Mutta
mitä voitiin heille tehdä? Kreivi ja kreivitär olivat auliskätisiä ja
pitivät hyviä aterioita, kuten nuo samaiset papit ja munkit paraiten
tiesivät. Heidän oviltaan ei koskaan lähetetty köyhää miestä tyhjänä
pois. Ja me tiedämme, että laupeus peittää hyvin paljo syntejämme."

Ainakin tässä kohden tuolla usein väärin käytetyllä lausetavalla, että
laupeutemme peittää synnit, olkoot ne mitä hyvänsä, oli vielä kerran
oikea merkityksensä kreivi ja kreivitär Lormayeuriin nähden. Me otamme
ystävälliset jäähyväiset heiltä lausuen sydämellisesti: "Menkäät
rauhaan".



XXXI LUKU.

Calvinin kuolema.


    "Oo varma, sun helmaansa ottavi Herra,
    Ja hohtehen ikuisen voittava kerran
    On nimesi siunattu päällä maan."

                                R. Browning.

Useita vuosia oli kulunut. Viimein olivat ne tuoneet Geneveen synkän
surujen vuoden. Europan vitsaus, rutto, teki autioksi Sveitsin
maata, ja Genevekin sai täyden osansa tuosta hirveästä hävityksestä.
Kumminkaan eivät sen kansalaiset pitäneet sitä raskaampana
suruna, minkä Jumala oli lähettänyt heille. Heidän keskellään oli
sammumaisillaan elämä, jonka puolesta tuhannet mielellään olisivat
omansa antaneet. Jean Calvin makasi kuolinvuoteellaan.

Olisi ollut parempi, verrattomasti parempi hänen nimelleen tulevina
aikoina, jos hän olisi kuollut Louis de Marsacin tavoin polttoroviolla.
Vaan hänen vikansa se ei ollut, ettei hänelle niin käynyt. Hänessä
ei ollut virhettä, vaan kuntoa, suurta, tyyntä uskollisuutta
velvollisuudelleen ja Jumalan hänelle antamalle tehtävälle. Hän tunsi,
ettei kenraali voi ruveta tarjokkaaksi toivottomassa yrityksessä.
Ehkä se olisi todistanut jalointa itsekkäisyyttä, mutta itse asiassa
se kumminkin olisi ollut itsekkäisyyttä. Ja hänelle uskottuun
suuremmoiseen toimeen katsoen se olisi merkinnyt korvaamatonta
onnettomuutta.

Sitäpaitsi Jumala ei kieltänyt palvelijaltaan tilaisuutta todistamaan
Hänestä kärsimyksissä. Pitkät tuskan ja heikkouden kuukaudet olivat
hänen osanaan, joiden aikana hänen uskonsa ja kärsivällisyytensä ei
koskaan pettänyt. Nurkunaa ei päässyt hänen huuliltaan, vaikkakin
hänen joskus kuultiin mutisevan sanoja, jotka osoittivat vapautuksen
ikävöimistä: "Kuinka kauan, oi Herra?"

On jotakin -- ei ainoastaan juhlallista -- vaan jaloakin, kun
kokonainen kansa tai seurakunta pitää sairasvartiota suuren ja
kunnioitetun poikansa kuolinvuoteen ympärillä. Yhteinen rakkaus
ja suru sitovat kaikki yhteen. Kilpailu ja vastakkaisuudet ovat
poistuneet, vanhat intohimot ja riidat himmenevät ja häviävät. Silloin
näkymättömät, ikuiset asiat kohoavat vakavassa majesteetillisuudessaan
meidän eteemme. Kaikkien ajatukset ovat kääntyneet, ei nyt
loppumaisillaan olevan elämänuran tapauksiin ja vaiheisiin, vaan
poislähtevän yksinäisen suuren sielun matkan päähän, jossa se kohtaa
Iankaikkisen olennon. On tullut aika, jolloin ei kysytä, mitä tämä
ihminen tehnyt on, mikä on tulos ja näkyvä jälki hänen työstään
maailmassa. Sen sijaan kysymme, onko ajan kalliota enää noiden
yksinäisten henkijalkojen alla, kun ne astuvat tuonne pimeyteen, minne
kukaan meistä ei vielä ole astunut, vaan minne jokaisen meistä eräänä
päivänä täytyy mennä?

Ei kukaan voinut epäilläkään että Jean Calvinin jalat olivat
kiinnitetyt sen kallion päälle. Koko hänen vahvan sielunsa voima lepäsi
hänen Jumalansa kalliolla. Sen tähden oli hänen sydämensä viimeiseen
saakka valpas suorittamaan tyynesti elämänsä työtä, kirjoittamaan,
opettamaan, neuvomaan ja käskemään niin kauan kuin hänellä ruumiillisia
voimia oli niin paljon vielä jäljellä, että kykeni pitämään kynää tai
lausumaan sanasen.

Mutta tapaukset eivät vaikuta meihin suhteellisesti niiden tärkeyteen,
vaan niiden läheisyyteen nähden, mikä yhtäkaikki onkin niiden _tärkeys
meille_. Ei ollut kauan Calvinin viime saarnan jälkeen, joka pidettiin
St. Pierren kirkossa, helmikuun 6 päivänä 1562, kun ensin Margareta
ja sitten Claudine sairastuivat ruttoon. Ei kummassakaan näkynyt
tämän hirveän taudin pahempia oireita. Margareta vähäsen houraili,
Claudine ei ollenkaan. Kumminkin piti Gabrielle, tuntien molempien
heikkouden, alusta saakka molempia kuolemaan tuomittuina. Benoîten
-- joka nyt oli jo kykenevä palvelija -- hyvällä avulla hän ryhtyi
päättävästi toimeen hoitaakseen heitä olosuhteiden vaatimusten
mukaan ja tarkasti eristettynä. Hän antoi korttelin kymmenysmiehelle
vaaditun sairasilmoituksen, asetti ovelle lakimääräisen varotuksen ja
suoritti muut tarpeelliset varokeinot. Hedelmäkauppias sai muuttaa
toiseen paikkaan, niin että talo jäi Gabriellelle ja hänen sairailleen
kokonaisuudessaan. Hän tiesi ettei heidän ystävänsä, pastori Poupin
(joka nyt ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän tautia) tahtoisi hyljätä
heitä. Hän luotti myöskin apteekkari Aubertin ammattiapuun. Viereisessä
ovessa asuvien ystävällisten naapurien apua hän ei tahtonut mitenkään
ottaa vastaan peljäten tarttumisen vaaraa.

Seuraavana aamuna, sittekun tauti oli ilmaantunut, kuuli Benoîte
koputusta katuovella ja pisti päänsä ulos yläikkunasta vastatakseen
kolkuttajalle. Seurasi vilkas keskustelu ja kului enemmän kuin kymmenen
minuuttia, ennenkun nuori palvelija hiipi Margaretan huoneen ovelle ja
viittasi ulos Gabriellen, joka oli sisällä.

"Enpä ole koskaan nähnyt semmoista herrasmiestä", hän sanoi nähtävästi
hyvin kiihottuneena. "Neitini, minulla oli koko tehtävä, ennenkun
pääsin hänestä erilleni. Mutta minä olin päättänyt, ettei hän saisi
häiritä teitä, vaikka hän puhuisi mitä hyvänsä. Ajatelkaapas, että
joku semmoinen mies tahtoisi meitä laskemaan hänet sisään ja sallia
hänen mennä tyhjiin huoneisiin yläkerrassa! Minä ilmoitin hänelle, että
se oli selvästi vasten lakia ja että siitä voisimme saada sakkojakin
sekä olisimme pakoitetut pyytämään armoa polvillamme Jumalalta ja
kaupungilta; mutta minä olisin voinut puhua yhtä hyvin kaloille
järvessä."

"Mutta Benoîte, kuka se sitte oli?"

"Kuka se voisi olla muu, kuin se sokea herrasmies ja hänen
palvelijansa, hyvä neiti! He molemmat koettivat lannistaa minua
sanomalla, että palvelija auttaisi meitä kaikin tavoin ja että me
tarvitsisimme miehen voimaa, ennenkun kaikki työ ja puuha olisi
ohitse. Mutta minä pysyin läksyssäni, sillä minä tunsin, mitä te, hyvä
neiti, olisitte tahtonut sanoa ja että sen lausuminen olisi ollut
vaikeampaa teille kuin minulle. Sanoin että olimme hyviä kristityitä
ja lainkuuliaisia kansalaisia, ajatelkoot sitte nuo ranskalaiset mitä
hyvänsä asiasta. Silloin he koettelivat todistella, ettei se ollut
lainrikosta meidän puoleltamme, kun kerran olimme varoittaneet heitä
kauniisti, eikä heidänkään puolestaan, jos vaan eivät lähtisi enää
talosta pois. Mutta minä en tahtonut enää kuulla sen enempää. Sanoin
että minulla oli toimeni hoidettavanani ja että minun täytyi mennä."

"Te teitte oikein, Benoîte, aivan oikein. Olihan se kyllä niin kovin
ystävällinen ajatus, vaikkakin äärimäinen mielettömyys! Olisin tahtonut
kuitenkin, että olisitte kertonut asiasta minulle, jotta minä olisin
puhunut heille ja kiittänyt herra Ambrosea."

"Kiittänytkö häntä? Varmaankin te tiedätte, neiti, että hän jumaloi --."

"Oh, Benoîte, en voi kärsiä enää lörpötystänne! Menkää nyt Margaretan
luo! Minun on katsottava tätiäni. Luulen että hänkin on hyvin sairas.
Jumala auttakoon meitä!"

"Ja hän kyllä tekee sen, neitini. Vielä yksi asia minun täytyy kertoa
teille. Rauhoittaakseni tuota herraraukkaa hänen kipeässä murheessaan
minä lupasin antaa joka päivä alas korin, jonka he tahtovat täyttää
sellaisilla tavaroilla, jotka voivat auttaa ja lohduttaa teitä."

Sen jälkeen Gabriellen yli laskeunut surun varjo synkistyi hitaasti ja
varmasti. Pitkät päivät kuluivat kuten päivät kuluvat siellä, missä on
sairaita ja kuolevia vaalittava. Ne olivat surullisia päiviä. Kumminkin
olivat ne liian täynnä alinomaista huolenpitoa ja velvollisuuksia
ollakseen aivan ikäviä. Mieli ja ruumis olivat liian paljo toimessa,
jotta sydän olisi saanut surra liian paljon. Kun Gabrielle jälkeenpäin
muisteli tätä aikaa, tuntui se pikemminkin pitkältä, ikävältä unelta
kuin todelliselta kärsimykseltä.

Sisar Claudine oli ensimäinen täältä eroamaan, ja Jumalan kalpea
lähettiläs menetteli hänen suhteensa hyvin lempeästi. Tuo heikko,
lempeä henki oli kulkenut kauan elämän polkua, kuten se, joka kävelee
tiheässä sumussa, missä vanhat maanpiirteet ovat himmenneet ja kaikki
on epämääräistä ja hämärää. Kumpi oli oikea, uusi uskontoko vaiko
vanha? Vuosikausia hän oli pitänyt vanhasta kiini, mutta viime aikoina
oli hänen mielensä siitä erkaunut. Hänen hento, vapiseva jalkansa
tuskin tiesi, minne astua. Aina oli kumminkin sumun läpi valo heikosti
kuumottanut. Se pysyi alusta loppuun yhdellä kohdalla, jonne hän
ei koskaan lakannut katselemasta. No niin, viimein tämä valo paloi
kirkkaampana kuin koskaan ennen. Usva sen ympärillä selveni ja häipyi,
ja hän näki valon ja riemuitsi. Sillä se tuli Hänen kasvoistaan, joka
sanoo: "Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja Minä tahdon virvoittaa teitä!"

Vanhan Margaretan vilkkaan, harjaantumattoman mielen ja voimakkaan,
yrittelevän luonteen laita oli aivan toinen. Ei minkäänlainen
sumu häirinnyt eikä epävarmuus vallannut häntä. Hänen edessään
oli iankaikkinen tulevaisuus selvänä ja tasaisena, kartoitettuna
kuten Geneven kadut, eroten vaan synkimpäin mustien ja kirkkaimpien
valkoisten, verrattomien suurten neliöittensä kautta niistä. Jotkut
menivät siihen maailmaan valittuina, uudestasyntyneinä, pyhitettyinä,
toiset taasen hyljättyinä, katumattomina, kuolleina ylitsekäymisissä
ja synneissä. Hän puolestaan kuului uudestasyntyneihin, saavutettuaan
rakkauden siihen totuuteen useita vuosia sitten isä Calvinin omilta
huulilta. Mutta ei mikään vielä keksitty järjestelmä voi pelastaa
voimakkaita sieluja siitä ristiriidasta, joka on niiden syntyperäinen
oikeus ja niille tarpeellinen kasvatus. Taudin, väsymyksen ja tuskan
hetkinä Margareta alkoi epäillä kutsumustaan ja valintaansa ja rupesi
ajattelemaan, että hän kaikkina näinä vuosina oli pettänyt itseään
tai ollut tekopyhä. Silloin Gabrielle oli kyllin voimakas auttamaan
ja lohduttamaan häntä ja kuiskaamaan taivaallisen toivon sanoja ja
rohkaisua kuolevan korvaan. Muutamia tunteja ennen loppuaan oli vanha
Margareta tiedottomana, mutta uurretuista, ijäkkäistä kasvoista
kuvastui rauha. Kiitollisella, vaikkakin surullisella sydämellä sulki
Gabrielle uskollisen palvelijansa ja ystävänsä silmät.

Sitten hän istui yksinään hiljaisessa huoneessa. Hän oli hyvin
väsynyt, niin väsynyt että olisi ilolla tervehtinyt Jumalan kalpeaa
lähettilästä, kuolemaa, jos se olisi tullut myöskin hänen luokseen.
Mutta hän ei surrut paljoa, ei ainakaan tietensä. Pikemmin hän
tunsi itsensä semmoiseksi, jonka päivätyö on tehty ja joka on hyvin
tyytyväinen, että niin on laita. Hän oli nyt tullut kertomuksen
viimeiselle sivulle ja oli valmis sulkemaan kirjan ja menemään levolle.
Mutta usein on meidän opittava täällä maan päälläkin, että mitä me
pidämme loppuna, onkin todellisuudessa uusi alku. Ja ennen kaikkea --
hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kuuden vanha.

Eräänä päivänä, kun tarttumisen vaaran arveltiin olevan aivan ohi, tuli
Benoîte hänen luokseen esittäen vakavan pyynnön. "Isoäiti ei ole niin
voimakas kuin tavallisesti", sanoi tyttö. "Ja tuolla seuraavassa ovessa
on vielä tuo miesväki huolehdittavana; ja kun rouva Calvin enimmäkseen
oleilee aina Rue de Chanoinesin varrella kiintyneenä sairaan herra
Calvinin hoitamiseen, tietää hän tuskin, onko talossa lihaa syötäväksi
tai puukalikkaa keittämistä varten. Ajattelen siis, neitini, että jos
te tahtoisitte antaa minulle tunnin tai parin vapauden, voisin minä
auttaa häntä vähäisen."

"Voisitte auttaa häntä hyvinkin paljo, Benoîte", sanoi Gabrielle
nousten pystyyn. "Kukapa tietää, vaikka minäkin voisin auttaa. Täällä
ei ole mitään tehtävää, mikä pidättäisi meitä täällä."

Pian oli Gabriellella tointa käsien täydeltä. Hän huomasi kiitollisena,
että Jumala oli lähettänyt hänet hyljätyssä tilassaan tekemään hyvinkin
tähdellistä työtä. Se oli kyllin tekemisen arvoista. Sillä vaikkakin
kuolevaa uskonpuhdistajaa ympäröivät luotettavat ja uskolliset ystävät,
lujat, voimakkaat miehet, jotka osottivat hänelle naisenhellyyttä, ei
ilman hänen veljensä vaimoa olisi ollut naisen kättä tekemässä sitä,
mikä kaikkina aikoina on ollut naisten erikoislahja ja toimiala.
Gabriellen sillä aikaa huolehtiessa rouva Calvinin suurta taloutta
pääsi tämä vapaaksi toimeensa, siten antaen profetalle profetan nimessä
paljoa enemmän kuin kupillisen kylmää vettä.

Eräänä aamuna rouva Calvin tuli varhain takaisin Rue de Chanoinesilta.
Hän kertoi Gabriellelle, että hän aikoi jäädä kotiin ja valmistaa
päivällistä. "Sentähden", hän lisäsi, "teidän pitää mennä oitis veljeni
luo. Hän on kysynyt teitä sanoakseen teille jäähyväiset."

Tässä ei ollut mitään kummaa. Gabriellen surut, hänen vakava,
kristillinen luonteensa ja hänen avuliaisuutensa kaikissa hyvissä
töissä olivat aikoja sitten voittaneet suuren uskonpuhdistajan
kunnioituksen. Hänelle oli Gabrielle rakas myöskin lemmikkinsä Louis de
Marsacin tähden. Olivathan Gabrielle Berthelier ja Ambrose de Marsac
perineet hänen rakkautensa Louista kohtaan. Hän ajatteli aina näitä
kahta yhdessä.

Gabrielle heitti ylleen viitan ja päähineen sekä meni nopeilla
askelilla Rue de Chanoinesille. Calvinin nuori kirjuri, Charles de
Joinvillier, avasi hänelle oven sairashuoneeseen, josta pian tuli
kuolinkamari.

Jean Calvin lepäsi tai paremmin nojasi selkänsä taa asetettuihin
tyynyihin. Hän oli hyvin heikko ja hengitti huomattavan vaikeasti.
Hänen kasvonsa, jotka aina olivat kalpeat, olivat nyt kalmankarvaiset.
Poskensa olivat painuneet ja huulet harmaan valkoiset. Ainoastaan
hänen suuret, loistavat silmänsä paloivat tavallisella tulellaan.
Kun hän käänsi ne Gabriellen surullisiin kasvoihin, tunsi tämä koko
olentonsa nöyryytetyksi ja niiden hallitsemaksi. Calvin ei koskaan
ollut olennoltaan enemmän kuningas kuin nyt maatessaan siinä heikkona
ja voimattomana haudan varjon synketessä.

Gabrielle vaipui polvilleen hänen viereensä ja pyysi murtuneella
äänellä häneltä kuten isältään siunausta.

Calvin kohotti vaivaloisesti ohuen, läpikuultavan kätensä, viitaten
kirjuria jättämään heidät kahden kesken.

Hänen äänensä oli hiljainen, heikko ja usein katkonainen. Sitten hän
sanoi: "Nouse tyttäreni! Tunnen surusi. Minä halusin puhua kanssasi,
ennenkun puhun puolestasi Jumalalle."

Neito totteli. Calvin kehoitti häntä istumaan tuolille, jonka
Joinvilliers oli asettanut häntä varten. Sitten hän katseli Gabriellea
noilla silmillään, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan sydämeen.
"Täällä", sanoi hän, "ei meillä ole pysyvää kaupunkia."

Eikö Gabrielle tiennyt sitä jo ennen? Hän kumarsi päätään äänettömänä.

"Mutta me odotamme tulevaa. Ja sillä aikaa kun me sitä odotamme,
olkaamme hartaat noudattamaan Jumalan tahtoa, joka elää ja pysyy
ikuisesti."

"Isäni", sanoi Gabrielle, "minä voin noudattaa sitä heikosti."

"Tiedän sen, tyttäreni. Osaksi senkin tähden olen lähettänyt noutamaan
sinua."

Gabriellen sydän sykki nopeammasti näistä sanoista. Voiko olla
mahdollista, että Calvin oli valinnut jonkun erikoisen uskontyön tai
rakkaudentoimen hänen toimitettavakseen? Calvin tiesi, että hän oli
jäänyt yksin ilman kotisiteitä, tai kotioikeuksia. Miten mielellään hän
olisi toimittanut uusia rakkaudentöitä. Semmoinen toimi semmoisilta
huulilta lausuttuna olisi luonut uutta elämää virtaamaan hänen
suoniensa läpi. Hän vastasi hiljaisella, pyytävällä äänellä: "Isä,
ilmaiskaa minulle Hänen tahtonsa, minun suhteeni, että minä voisin
tehdä sen!"

"Jokaisen meistä on itse löydettävä se itsellemme."

"Mutta te, herra, tehän tiedätte niin paljo --"

"Kukaties, _nyt_ ehkä tiedän. Seisoessamme vuoren huipulla emme näe
ainoastaan maata minne menemme, vaan myöskin maan jonka jätämme. Jollen
ole erehtynyt, näen työn, jonka ainoastaan te voitte tehdä."

"Minäkö ainoastaan?"

"Niin. On eräs uskollinen, jalo sydän, jota ainoastaan te voitte auttaa
ja lohduttaa."

Gabriellen sydän herposi äkkinäisestä liikutuksesta. Hän odotti
vavisten loppua.

Se tulikin. "On eräs synkistynyt elämä, jolle te voitte olla valona.
Ambrose de Marsac haluaa teitä vaimokseen."

Gabriellen kasvot tulivat aivan yhtä valkoisiksi kuin nuo tyynyillä
lepäävät. Hän ei puhunut, vaan nousi seisoalleen. Hän seisoi hetken
hiljaan, sitten hän vaipui jälleen polvilleen.

Käsi, jonka kosketus pyhitti ihmisen, lepäsi hellästi hänen päänsä
päällä. "Hyvän miehen rakkaus ei ole lahja, jonka sopii kevytmielisesti
sysätä syrjään", sanoi Jean Calvin.

"Mutta -- jos -- minä -- _en voi_", sanoi Gabrielle hitaasti.

"Me voimme aina tehdä Jumalan tahdon."

"Ei tätä asiaa, ei tätä! Isäni, te tiedätte kaikki."

"Niin, minä tiedän." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kuluessa
Gabriellen sydän huokaili kiihkoisasta, vaikkakin hänen huulensa olivat
vaiti. Sitten Calvin taas puhui ja hänen äänessään oli ihmeellistä
hellyyttä: "Tyttäreni, paras ja jaloin vaimoista, jonka milloinkaan
olen tuntenut, on laskenut hautaan nuoruutensa puolison. Hän suri;
kumminkin velvollisuuden kutsuessa hän palasi, jälleen elämään ja otti
uudestaan kantaakseen sen taakkoja. Hän oli yhdeksän vuotta auttavana
toverina ja lohduttajana eräälle kaikista vähäisimmistä, jonka päivät
olivat tuskaa ja vaaraa täynnä." Sitten Gabriellen läsnäolo näytti
häneltä hetkeksi unhottuneen; nuo vakavat silmät kääntyivät taivasta
kohden ja kalpeat huulet kuiskasivat: "Myöskin he levätkööt Jesuksessa!"

Gabrielle oli syvästi liikutettu. Se seikka että tämä kaikista enimmän
itseensävetäytynyt ihminenkin murtaisi hänen tähtensä tavallisen
varovaisuutensa ja puhuisi hänelle kadotetusta Idelettestaan, se veti
häntä lähemmäksi Calvinia voimalla, jota hän ei voinut vastustaa.
Nyt oli varmaa, ettei hän voinut kieltää Calvinilta mitään. _Nytkö?_
Minä hetkenä sitte voisi uskollinen Geneven tytär vastustaa isä Jean
Calvinin persoonallista vakavaa pyyntöä? Varmaan hänen, joka eli
niin lähellä Jumalaa, täytyi aina tietää mikä oli parasta, mikä oli
oikein jokaiselle. Kohtalon sana värisi Gabriellen huulilla, kun
samalla läheisestä huoneesta kuului tohtori Theodore Bezan hyvin
tunnettu ääni puhuvan kirjurille. "Tärkeitä uutisia." -- "Onko herra
Calvin tilaisuudessa --" "Pitäisi saada tavata häntä oitis --". Niin
katkonaisina saapuivat sanat Gabriellen korviin.

Ne tulivat myöskin niihin korviin, joiden -- kunnes kuolema ne lukitsi
-- täytyi olla avoinna kaikkien seurakuntain huolille.

"Muista", hän sanoi Gabriellelle, "en minä vaadi, ainoastaan ehdotan.
Mieti sanojani, ja Herra antakoon sinulle ymmärrystä kaikissa asioissa!"

Sitten seurasi siunaus, ei Vanhan liiton, vaan Uuden -- Armon,
Rakkauden ja Yhteyden siunaus. Sitten, kun Beza ja kirjuri astuivat
sisään, suuteli Gabrielle hentoa kättä, loi viimeisen kunnioittavan
katseen sen miehen kasvoihin, joka oli kääntänyt hänen ja kaikkien
hänen rakkaittensa elämän, ja meni ulos ääneti.

Hän palasi Rue Cornavinille sydän lyijynraskaana. Hän oli sanonut
jäähyväiset sille, joka oli hänelle, kuten jokaiselle todelliselle
geneveläiselle, oikea Jumalan voideltu, "heidän sieramiensa henki".
Hänen ensimäinen ajatuksensa ei kumminkaan ollut, että isä Calvin nyt
oli kuolemaisillaan, vaan että isä Calvin oli pyytänyt häneltä jotakin,
jonka myöntäminen murtaisi hänen sydämensä. Kumminkaan ei kiellon
mahdollisuuskaan tullut hetkeksikään hänen mieleensä -- ei hän sitä
miettinytkään. Pitäisikö isä Calvinin kuolla tietäen toiveensa jäävän
täyttämättömäksi -- ja hänen kauttaan?

Tänä iltana hän palasi yksinäiseen kotiinsa jättäen Benoîten Calvinien
luo.

Koko hänen luonteensa oli taipuva itsensäuhraamiseen ja koko hänen
kasvatuksensa oli vahvistanut ja kehittänyt tätä halua. Hän oli
senlaatuisia ihmisiä, jotka ajattelevat että vaikeimmankin tien
täytyy olla oikea. Se seikka, että koko hänen sielunsa intohimoisella
tuskalla vastusti Calvinin pyytämää asiaa, ei saanut olla syy, jonka
vuoksi hänen pitäisi jättää se tekemättä, pikemmin sen täytyi olla
syynä, että hänen piti tehdä se. Jos hän oli oppinut jotakin ankarassa
Geneven koulussa, niin oli se itsekieltämisen vaikeata taitoa. Hän ei
ollut napissut kohtaloa vastaan, joka lähetti hänet kansan puolesta
uhriksi Savoijaan. Hän oli taipunut syvällä nöyryydellä Louisin
marttyyrikohtaloon. Miksi ei sitten taipua tähänkin, joka näytti
hänelle määrätyltä osalta? Herra Ambrose de Marsac oli yhtäkaikki
sellainen, jota isä Calvin oli sanonut hänestä -- hyvä ja uskollinen
mies -- eikä hänen enää nyt tarvinnut oppia sitä, että tämä rakasti
häntä. Se oli ollut hänelle ahdistavana huolena pitkän aikaa --
hankaluutena, jonka hänen kerran, kuten tiesi, täytyi selvittää.
Hän kumminkin niin kauvan kuin mahdollista piti sitä ajatustensa
takaosassa. Nyt se oli tullut esiin, se seisoi aivan edessä hänen
polullaan. Oli ainoastaan yksi asia tehtävissä sen suhteen. Hän
tahtoisi pyytää Jumalalta armoa, että voisi tehdä tämän hyvin ja
oikein. Lopusta -- mitä siitä oli väliä? Elämä oli lyhyt ja olisi pian
ohi.

Vanhassa kodissa, missä hän sinä yönä yksin taisteli kamppailunsa, oli
kaikki hiljaista ja äänetöntä. Joskus lauta rasahti tai hiiri kurkisti
nurkasta esiin. Se oli kaikki. Gabrielle ei tuntenut pelkoa, vaikkakin
yliluonnollinen maailma oli häntä lähempänä kuin meitä ja vaikka hyvin
helposti voi uskoa "äänet ja näyt niiden piireistä, joiden ei enää
tarvinnut kuolla". Miksi hän pelkäisi, kun kaikki haudan takana olevat,
jotka hän tunsi, olivat rakastettuja ja rakastivat? Jos hänen tahtonsa
olisi voinut manata heidät hänen vierelleen, olisi hän tahtonut lausua
heidät tervetulleiksi ja liittynyt heihin erinomaisella riemulla.

Mutta ainoa näky, mikä yön vartiohetkinä ilmestyi hänelle, oli
kunnioitetun opettajan mieleenpainuvat kasvot, joille jo oli painettu
kuoleman merkki ja joilla kuvastui huolta, vieläpä hellyyttäkin
häntä kohtaan. Calvinin sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Minä en
vaadi, minä ainoastaan ehdotan." Koska ne eivät olleet mikään käsky,
vaikuttivat ne häneen suuremmalla, vastustamattomammalla voimalla kuin
käskevimmätkään määräykset.

Miksi siis nämä pitkät ristiriidan hetket? Hän sanoi itselleen, ettei
siinä ollut ollenkaan ristiriitaa. Kun velvollisuus oli selvä, ei
ristiriita voinut saada sijaa. Kumminkin kaikesta huolimatta, tässä
hänen revityssä sydämessään kävi kiduttava taistelu ja kiivas ottelu
Hengen kanssa aina päivän koittoon asti.

Yön pimeydestä, juuri ennen päivän nousua, hänen korviinsa kuului huuto
hiljaiselta kadulta. Se ei ollut muuta kuin vanha, tuttu huuto, joka
kertoen taloustoimista: "_La four chauffe_", uuni lämpiää. Kumminkin
se heti vei hänen ajatuksensa takaisin tuohon talviaamuun kauan
sitten, jolloin hän lähti vapisevana ja arkana lapsena tuolle oudolle
peljätylle toimelle. Kaksi nuorta kelpo palvelijaa astui esiin pimeästä
kuin taikavoiman kautta, riemuiten kilpaillen keskenään ken sai auttaa
häntä silloin. Ah, missä he olivat nyt? Louisin pitkinä vuosina
niin hellityn, tuttavan kuvan rinnalla ilmestyi hänelle nyt aivan
kuin pakosta muisto Norbertista. Molemmat olivat liittyneet yhteen,
sentähden _molemmat_ olivat liittyneet häneenkin enemmän kuin kukaan
muu. Kentiesi oli Norbertin osaksi tullut vähäsen Louisin pyhyyttä,
koska hän oli lohduttanut häntä viimeisessä maallisessa surussaan ja
täyttänyt hänen viimeisen maallisen toiveensa.

Sitten hänelle äkkiä tuli uusi ajatus. Se ei tuntunut tulevan
sisältäpäin, vaan ulkoa, kenties ylhäältä. "Jos täytän isä Calvinin
pyynnön, niin olenko silloin _tosi_ -- tosi Ambrose de Marsacia
kohtaan, ja tosi itseänikin kohtaan?" Se oli kummallinen ajatus
kuudennentoista vuosisadan naiselle, joka oli kasvatettu kuten
Gabrielle kysymättä tottelemaan. Toiselta puolen se oli tulos Geneven
naisten erikoiskasvatuksesta -- uuden uskonnon mukaisesta kasvatuksesta
-- joka opetti asettamaan totuuden kaiken ytimeksi. Se kasvatus opetti
vielä jotain muutakin. Se antoi tavattoman liikevoiman yksilöllisyyden
kehitykselle. Se veti yksilön esiin valittujen vastuunalaisuuden
turvasta ja asetti hänet yksinäisenä ihmissieluna, kieltämättömillä
oikeuksilla ja "oman tuomion" pelottavalla velvollisuudella
varustettuna, omantunnon ja Jumalan tuomioistuimen eteen. Calvinin
opetus ei olisi ollut onnistunut hänen suhteensa, jos hän olisi voinut
selvittää Calvinille itselleen elämänsä kehityksen, kuten ainakin
sille, joka vastasi hänen puolestaan.

Hän ei ajatellutkaan nukahtaa. Tuo lyhyt toukokuun yö tuntui hänestä
kokonaiselta ihmisiältä; mutta kuitenkin hän hämmästyi, kun aamuaurinko
paistoi hänen verhottomiin akkunoihinsa. Näissä sielun vaelluksissa ei
aika ole pitkä eikä lyhyt; sitä ei ole olemassakaan.

Hetkellä, jota Genevessä ei suinkaan pidetty varhaisena, hän kuuli
Benoîten koputtavan katuovelle, ja hän meni alas laskemaan tämän
sisään. Kohta huomasi hän että tyttö oli itkenyt. Luullen arvaavansa
ainoan mahdollisen syyn siihen kysyi hän huolestuneena: "Onko hän jo
mennyt pois?"

"Isä Calvinko? Päinvastoin, neiti, rouva Calvin on juuri tullut sisään,
ja sanoo hänen viettäneen hyvän yön. Mutta ah, on olemassa surullisia
uutisia! Surullisia -- perin surullisia --"

"Mitä uutisia?" kysyi Gabrielle sillä mielenmaltilla, joka on oppinut
näkemään suruja. Noina veren ja tulen päivinä uuden uskonnon ystävät
olivat suurten kärsimysten avulla saavuttaneet sen armon, ettei heidän
mielensä vähällä tullut levottomaksi tai häirityksi.

"'Harmaajalka' kertoi sen myöhään eilen illalla, kun tulet jo olivat
sammutetut. Ah, neiti, hän oli paras ja rohkein heistä kaikista! Toivon
vaan että heillä on järkeä pitää sitä salassa isä Calvinilta. Hänhän
rakasti häntä kuten poikaansa. Mutta suurin onnettomuus on, että hän
kuulee kaikki!"

"Mutta _kuka_ se sitte on? Tohtori Bezako? Herra Viret? Ei, ovathan he
täällä."

"Kukas muu kuin herra Norbert, marttyyrien ystävä, kuten häntä
kutsutaan? Jokaisen ystävä hän oli, tuo jalo, suuri, nuori herra,
joka oli aivan kuin prinssi! Jumala auttakoon meitä kaikkia, ja ennen
kaikkea hänen isäänsä! Varmaan se murtaa hänen sydämensä." Benoîte
heltyi jälleen ja istahti ovikynnykselle itkien katkerasti.

Gabrielle vapisi kiireestä kantapäähän. "Onko hän -- kuollut
_marttyyrina_?" hän kysyi viimein, ja sanat tulivat esiin vaikeasti.

"No niin -- ei", vastasi Benoîte, kun hän voi puhua. "Jos on joksikin
lohdutukseksi tietää, että hän kuoli vuoteessaan, niin voimme --"

Gabrielle viittasi häntä tulemaan sisään, pitäen ovea auki hänelle. Kun
hän oli sulkenut sen tytön jälkeen, sanoi hän heikosti: "Kerro minulle
kaikki!"

"Se oli tavallinen tauti. Se näyttää olevan Savoijassa vaikeampaa
kuin täällä. Hän saapui sairaana Lormayeuriin jo vihittynä kuolemaan.
Lormayeurin kreivi ja hänen rouvansa, jotka ovat ystävällisiä
meidän väellemme, ottivat hänet sisään ja pitivät huolta hänestä.
Ottaen huomioon että he ovat paavilaisia, näyttää tämä semmoiselta
kristillisyyden laupeudentyöltä, että sitä on vaikea uskoa. Ja sitte",
lopetti hän nyyhkyttäen, "siellä kuoli hän kolmantena päivänä."

"Mutta minä en tätä ymmärrä. Eihän hän ollut Savoijassa vaan
Ranskassa", sammalsi Gabrielle hämmentyneenä. Useammin kuin yhden
kerran tuon kummallisen yön kuluessa oli hän rukoillut hänen ja
kaikkein Besanconin uskollisten Herran palvelijain puolesta, joiden luo
isä Calvin juuri ennen sairauttaan oli lähettänyt Norbertin. Kuinka
vähän hän tiesikään! Kuinka vähän tiesi kenkään! Miten erinomaisen
vähän kaikilla olikaan muusta väliä kuin Jumalan tahdon täyttämisestä!

Mutta se tahto ei tullut täytetyksi istumalla yksinään ja itkemällä
vainajaa -- joka ei edes ollut _hänen_ vainajansa. Ei vaadittu
ainoastaan nöyryyttä, vaan toimintaakin. Siksi Gabrielle viimein
karkaisi sielunsa voimakkaaksi ja meni ystäviensä luo tehdäkseen
jokapäiväiset, välttämättömät kotoiset velvollisuutensa ja saattaakseen
siten rasitetun äidin ja vaimon vapaaksi toimittamaan painavampia
velvollisuuksia, kuin hänen osakseen oli tullut.

Jatkaessaan siten työtään ahertaen kädet ahkerina kävivät hänelle
eräät asiat, joita hän ei ennen ollut ymmärtänyt, vallan kirkkaiksi ja
selviksi. Äkkinäinen suru, joka vaikuttaa kuten salaman välähdys, on
suuri selvittäjä. Hän ei olisi voinut pukea näitä seikkoja sanoiksi,
vaikka sillä olisi pelastanut oman elämänsäkin. Kumminkin ne olivat
läsnä, eikä niitä voitu jättää huomioon ottamatta tai erehtyä niiden
suhteen. _Nyt_ hän tiesi, mikä oli oikein, voi tuntea ja nimittää
sen yhtä selvästi kuin voi sanoa kättään omakseen. Se seikka oli
paljastettu hänelle yksin eikä kellekään toiselle olennolle maan
päällä, ei edes isä Calvinillekaan. Se sisälsi ettei hän saanut kutsua
ketään ihmistä maan päällä isäkseen, sillä vain yksi oli hänen isänsä,
ja se oli Jumala. Hän ei koskaan voinut tulla Ambrose de Marsacin
vaimoksi. Sillä kun Jumalan tahto joskus vaatii, että meidän pitää
uhrautuman toisten hyväksi, on Hänen tahtonsa aina, että meidän pitää
olla tosia ja uskollisia toisia kohtaan ja yhtä paljon omaa itseämmekin
kohtaan. Jos hänen täytyi täyttää Calvinin toivomus, ei hän olisi
tosi Ambrose de Marsacia eikä erästä toistakaan henkilöä, Gabrielle
Berthelieriä kohtaan, jolla myöskin oli oikeuksia ja vaatimuksia, jotka
Jumala oli siunannut ja joista Hän huolehti ja joista Hän viimeisenä
päivänä oli vaativa tilintekoa.



XXXII LUKU.

Loppu.


Muutamia päiviä myöhempään saapui kaksi matkustajaa Sveitsistä päin
Geneveen Porte de Riven kautta. Toinen oli lyhytvartaloinen, ijän ja
heikkouden yhäkin matalammaksi painama; tomuisena ja matkasta väsyneenä
hän nojautui raskaasti seuralaisensa käsivarteen. Tämä oli kookas,
nuori mies, kahdenkymmenen kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen, jolla
oli hyvin muodostunut sankarivartalo ja kauniit kasvot. Norbert de
Caulaincourt teki työnsä hyvin sekä kirkossa että maailmassa. Jokainen
piirre, jokainen liike osotti kunnollista ja kykenevää miestä, joka
oli valmis palvelemaan, kykenevä hallitsemaan ja nopea täyttämään,
mitä tahansa Jumala häneltä tahtoi. Hänen kasvonsa, ennen voimakkaat
ja hienot, olivat nyt surun uurtelemat. Hänen matkatoverinsa, iäkäs
uskonpuhdistaja Vilhelm Farel, oli toistanut hänelle sana sanalta --
sillä hän osasi jokaisen sanan ulkoa -- isä Calvinin viime kirjeen.

"Jääkää hyvästi, paras ja uskollisin veljeni, koska Jumalan tahto on,
että teidän on elettävä kauvemmin. Eläkää aina muistellen yhteyttämme,
joka, siinä määrässä kuin se on hyödyksi Jumalan kirkolle, on vielä
taivaassakin kantava meille hyödyllisiä hedelmiä. Toivon ettette väsytä
itseänne minun tähteni. Minun henkeni on heikko ja minä alinomaan
odotan sen jättävän minut. Minulle on kylliksi, että elän ja kuolen
Kristuksessa, joka on lähellä omiaan, sekä elämässä että kuolemassa.
Vielä kerran hyvää vointia sinulle ja kaikille sinun virkaveljillesi."

"Ja sittenkin, isä", sanoi Norbert, "te tulette."

"Mitä sitte tahtoisittekaan? Olemmehan veljiä. Ja muistakaa, että se
olin minä, joka annoin Genevelle hänet. Hän sanoi tahtovansa vain
rauhaa, saadakseen tutkia ja kirjoittaa. Ja minä -- minä manasin
Jumalan kirouksen hänen opinnoilleen ja kirjoituksilleen, jos hän
niiden tähden kieltäytyi kutsumuksestaan tämän kaupungin hyväksi. Kun
hän vastaukseksi laski kätensä minun käteeni, tiesin minä että Geneve
oli pelastettu. Mutta minä en tiennyt silloin, että niin oli totuuden
laita halki koko maailman. Nuori mies, en ole profeetta, mutta voin
kumminkin sanoa teille, että niin kauan kuin maailma on pystyssä, ei
Jean Calvinin nimeä unhoiteta, eikä sitä työtä jonka hän on tehnyt."

Väsynyt ele päätti innokkaat sanat. Tuo kahdeksankymmenen vuotias mies
oli laahustanut jalan koko väsyttävän tien Neufchatelista Geneveen,
ottaakseen jäähyväiset sydämensä ystävältä ja veljeltä.

"Täällä nyt olemme, isä", sanoi Norbert, kun he lähestyivät porttia.
"Jumala suokoon, että olisimme tulleet ajoissa."

"Hän kyllä suo sen", sanoi herkkäluonteinen Farel.

Todellakin oli suotu yhden päivän ja yön suloinen yhdessäolo noille
kolmenkymmenen vuoden ystäville, kun he yhdessä odottivat tuon virran
äyräillä, joka ei ollut pelottava kummallekaan ja hyvinkin armas
hänelle, jonka askeleiden piti kulkea ensin sen yli.

Kun Norbert ja Farel astuivat yhdessä portin läpi, odotti Norbert
luonnollisesti, että tuo ijäkäs uskonpuhdistaja, jota kukaan Genevessä
ei enää odottanut näkevänsä, tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.
Mutta miten suuri olikaan hänen ihmetyksensä, kun kaikki vähän
välittäen hänen kunnianarvoisesta seuralaisestaan keräytyivät _hänen_
ympärilleen tervehtien, onnitellen ja toivottaen tervetulleeksi,
vieläpä joku itkienkin riemusta! Kaikki kaupunkilaiset tunsivat hänet
ja melkein kaikki rakastivatkin häntä, mutta mitä oli hän tehnyt
ansaitakseen heiltä sellaisen vastaanoton kuin tämä? Ihmiset, joita
hän tuskin tunsikaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen halukkaina
koskettamaan hänen kättään, vieläpä syleilemäänkin häntä, ken vaan voi.
Hän voi kuulla seuraavan huudon kaikuvan katujen halki houkutellen
vaimot ja lapset ulos huoneistaan: "Norbert de Caulaincourt on täällä!
Norbert de Caulaincourt on tullut takaisin!"

Kului todellakin muutamia minuutteja ennenkun hän ymmärsi, niin
hämmentynyt hän oli tästä odottamattomasta kunnioituksesta. Viimein
erään ramman poikaparan -- jota hän ennen oli kohdellut ystävällisesti
-- huudahdus toi hänelle selvitystä. "Jumalalle kiitos, herra Norbert,
te olitte kuollut ja elätte jälleen!"

"Olinko kuollut, niin en ainakaan itse ole kuullut siitä", sanoi
Norbert. "Kuka semmoista kertoi teille?"

"Eräs 'harmaajalka' sanoi teidän kuolleen Savoijassa tautiin."

"En ole ollut Savoijassa sen jälkeen kuin näitte minut", sanoi Norbert.
Sitten, huomattuaan ijäkkään seuralaisensa väsymyksen, hän jatkoi:
"Elkää pysäyttäkö meitä, kalliit ystävät. Isä Farel on hyvin väsynyt
matkustettuaan jalan aina Neufchatelista asti. Sallikaa minun saattaa
hänet ilman viivykettä isä Calvinin luo. Kertokaa meille, pyydän
teiltä, miten hänen laitansa on?"

"Ei mitään muutosta, herra Norbert, paitsi että hän käy yhä heikommaksi
joka päivä. Mutta uutinen siitä, että te olette turvassa, tekee varmaan
hänelle hyvää."

Puoli tuntia sen jälkeen Norbert koputti kirjansitojan ovelle Rue
Cornavinin varrella. Sen avasi Gabrielle Berthelier -- ja uutinen hänen
palaamisestaan ei vielä ollut saapunut Gabriellelle.

Tämä oli pitänyt pitkää, väsyttävää sairasvartiota kahden sairaan
luona. Sitä seurasi kova työ hänen ystäviensä taloudessa. Lopuksi
oli hänellä ollut mitä jännittävin keskustelu Calvinin kanssa, jota
seurasi tuskallinen yö ja seuraavana aamuna hirveä isku. Hänen sielunsa
oli ollut voimakas kärsimään, mutta hänen ruumiinsa ei ollut kyllin
vahva kantaakseen äkkinäistä ilon puuskaa. Hän ei ollut koskaan ennen
pyörtynyt. Hänen kummastuksensa olikin suuri, kun hän viimein löysi
itsensä Norbertin sylistä puolen kotiväestä seisoessa peljästyneinä
heidän ympärillään. Ensimäinen, mitä hän kuuli, oli Antoine Calvinin
ystävällinen ääni. "Hän palaa tunnoilleen", sanoi tämä. Calvin auttoi
Norbertia asettamaan hänet istuimelle asuinhuoneessa. "Lapsiraukka",
hän lisäsi pannessaan tyynyn tytön pään alle, "hän on piloille väsynyt.
Hän tarvitsee lohdutusta. Lohduttakaa te häntä, herra Norbert!"

Myöhemmin tuli Ambrose de Marsac riemua täynnä onnittelemaan Norbertia,
kuultuaan hänen onnellisesta palauksestaan. Hän tunsi hyvin Calvinin
talon, siksi pyysi hän Grilletin jättämään hänet ovelle, joka sattui
olemaan avoinna, ja tulemaan jälleen noutamaan häntä tunnin kuluttua.
Norbertin äänen ohjaamana hän jatkoi rohkeasti kulkuaan ja astui
huoneeseen, josta ääni kuului. Kukaties hänelle silloin oli hyväksi,
että näönlahja häneltä puuttui. Norbert ja Gabrielle seisoivat
nimittäin yhdessä ja heidän molempien kasvoilla oli katse, joka olisi
lävistänyt hänen sydämensä kuten tikarinisku.

Norbert oli seuraavassa silmänräpäyksessä hänen vierellään ja tarttui
hänen käteensä. Mutta Ambrose syleili Ranskan tavan mukaan häntä
sydämmellisesti, sanoen sydämmellisesti: "Tämä minun veljeni oli
kuollut ja on jälleen elävä."

"Ah, minun hyviä ystäviäni on perätön huhu säikähyttänyt. Mutta minä
olen kumminkin hyvin huolissani isäni takia. Pelkään, että huhu häneen
nähden on totta. Hän se on ollut Savoijassa."

"En luule sitä. Ei ole luottamista näihin 'harmaajalkoihin', he
kertovat niin paljon valheita. Sitä paitsi miehemme oli vakuutettu,
että te se olitte. 'Se nuori herrasmies', hän sanoi." Tässä Ambrose
pysähtyi. "Norbert, on joku toinenkin huoneessa. Kuka se on?"

"Se olen minä", sanoi Gabrielle tullen esiin ja laskien kätensä
hellästi hänen käsivarrelleen.

Nuo sammuneilla silmillä varustetut kasvot näyttivät hohtavan
jostakin sisäisestä valosta. "Ei ole tarvis teidän puhua", hän sanoi,
"askeleenne ja kosketuksenne ovat sen jo ilmaisseet."

"Ja tulette vielä iloisemmaksi minun puolestani", alkoi Norbert.
Mutta Gabrielle veti pois kätensä Ambrosen käsivarrelta ja laski sen
varottavasti Norbertin kädelle.

"Vieläkö iloisemmaksi teidän puolestanne?" toisti Ambrose. "Kuinka
niin?"

Gabriellen varottavaa viittausta ei Norbert huomannut. Hän vastasi
yksinkertaisesti, vaikkakin hänen äänessään värähteli pidätetty
liikutus: "Siksi että tuskin viisi minuuttia sitten Gabrielle
Berthelier lupasi tulla vaimokseni."

Seurasi pitkä äänettömyys. Monenlaisia ilmeitä kulki sokean miehen
kasvojen yli. Ne eivät paljastaneet Gabriellelle mitään uutta,
mutta Norbertille paljokin. Viimein Ambrose de Marsac, ranskalainen
aatelismies, säätynsä tyyneydellä ja itseään kunnioittavalla
arvokkuudella vastasi kohteliaasti Norbert de Caulaincourtille:

"Veli, sinä et ole tuhlaajapoika, vaikka hänen tavallaan saavut
iloisiin tervetuliaisiin. En minäkään ole mikään vanhempi veli.
Ota pitovaatteet ja sormus -- niin, ota myöskin kruunu, ja Jumala
siunatkoon sinua!"

Hän kääntyi mennäkseen pois. Norbert kiirehti edelle tarjoten hänelle
käsivartensa, mutta sokea työnsi sen sivulle. "Grillet seuraa minua",
hän sanoi. "Jää sinä neidin luo."

Miten tämä kaikki oli tapahtunut, siitä eivät Norbert ja Gabrielle
koskaan kertoneet; kumpikaan heistä ei kumminkaan koskaan epäillytkään,
etteikö asia käynyt, "kuten sen pitikin käydä".

Muutamia päiviä myöhemmin toukokuun 19 päivän iltana palasi Germain de
Caulaincourt turvallisesti kotiin suureksi iloksi ja huojennukseksi
pojalleen, joka turhaan oli koettanut saada tietoja hänestä. Oli totta,
että hän oli ollut sairas, vaikkakaan ei ruton tartuttama. Oli myöskin
totta, että hänet oli vieraanvaraisesti otettu vastaan ja hoidettu
Lormayeurissä, mistä hän oli kiiruhtanut ajoissa vielä kerran näkemään
isä Calvinia. Hän ei tässä toivossa pettynytkään.

Seuraavana päivänä, toukokuun 20 päivänä, Geneven pappien jokavuotisena
tapana oli kokoontua juhlatilaisuuteen, jota me kutsuisimme
pappispäivälliseksi, vaikka he kutsuivat sitä _sensuuriksi_, koska
odotettiin, että he käyttäisivät tilaisuutta toistensa nuhtelemiseen.
Tällä kertaa oli Calvinin nimenomainen toivomus, että juhlallisuus
pidettäisiin hänen talossaan, jotta hän vielä kerran voisi kohdata
kalliita veljiään. Molemmat Caulaincourtit olivat kutsuttujen vieraiden
joukossa. Tosin he eivät olleet vakinaisia saarnaajia, mutta olivat he
tunnustettuja ja kunnioitettuja kirkon palvelijoita.

Timantin lujan tahtonsa vahvistamana, kenties myöskin elämän sammuvan
lampun viime leimahdusten lisäämillä voimilla Calvin otti paikkansa
pöydän päässä ja piti lyhyen rukouksen. Hän söikin vähäsen, "koettaen
elähdyttää meitä", kuten hänen ystävänsä ja historioitsijansa Beza
myöhemmin sanoi. Hänen ympärillään istuvat koettivat ylläpitää ainakin
tavallisen puheen muodossa hilpeätä ulkokuorta. Äkkiä puhelun hetkeksi
väsähtyessä kuultiin pastori Poupinin äänen sanovan jollekulle
lähellä istuvalle: "Me kohtaamme toisemme maanantaina Norbert de
Caulaincourtin ja Gabrielle Berthelierin vihkiäisissä." Sanat sattuivat
noihin tarkkoihin, innokkaihin korviin, jotka kohta niin pian jo
sulkeutuisivat kaikille maallisille äänille. Kuoleva mies ikäänkuin
temmaten itsensä ylös nousi hitaasti ja katsoi hämmästyneen näköisenä
Norbertia suoraan silmiin. Sitten haihtui tuo hämmästynyt ilme pois,
terävät silmät lauhtuivat ja kalpeat kasvot vetäytyivät tyytyväiseen
ja levolliseen hymyyn. Sillä nyt oli hallitsija laskenut valtikkansa,
isännöitsijä jättänyt valtansa Mestarin omiin käsiin, jossa se oli
paljoa paremmassa turvassa kuin hänen omissaan. Norbert ei koskaan
unhoittanut tätä katsetta, vaikkakaan hän ei silloin tuntenut sen
merkitystä täydellisesti. Se oli siunaus ilman sanoja.

Pian jälestäpäin oli vieraille selvää, että heidän isäntänsä oli
äärimmäisen väsynyt. Beza ja toiset kehoittivat häntä menemään levolle.
Rakastavat kädet kantoivat hänet läheiseen huoneeseen ja asettivat
hänet vuoteelle, jota hän ei enää koskaan elävänä jättänyt.

Sen päivän jälkeen Calvin tuskin ollenkaan puhui ihmisten kanssa, mutta
Jumalan kanssa alinomaan. Viikko, joka hänellä oli vielä elettävänä
maan päällä, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä, innokkaalta rukoukselta.
Viimein toukokuun 27 päivän iltana häntä ympäröivät hoitajat kuulivat
hänen sanovan: "Tämän nykyisen ajan kärsimyksiä ei voi verrata
tulevan elämän kunniaan". Tässä hänen äänensä sammui ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tuo kunnia ilmaistiin hänelle. Konsistoriumin
nimiluettoloon kirjoitettiin hänen nimensä perään nämä yksinkertaiset
sanat: "Palasi Jumalan luo lauvantaina 27 päivänä".

Plain-palaisissa oli hauta, jota ei koristanut mikään nimi, merkki tai
muistopatsas. Mutta kirkon ja maailman historiassa oli ijäti pysyvät
merkit. Geneve, hänen synnyinkaupunkinsa, oli hänen muistopatsaansa.
Se pysyi kauan sellaisena, joksi hän oli sen tehnyt, ahdistettujen
turvapaikkana ja protestanttisuuden suojana. Sillä oli monia lapsia,
jotka kutsuivat sitä siunatuksi, eikä niiden joukossa ollut ketään
jalompaa, enemmän rakastavaa ja enemmän rakastettua kuin Norbert
de Caulaincourt ja hänen vaimonsa Gabrielle Berthelier. Muutamia
vuosia Norbert jatkoi suurten vaarojen alaisena kutsumustaan, jonka
oli valinnut itselleen. Hän oli tunnettu useammassa kuin yhdessä
maassa tuolla arvokkaalla nimellä "marttyyrien ystävä". Vihdoin hänet
määrättiin ja hyväksyttiin pastoriksi Geneven piirikuntaan, vaikkakin
hän yhä teki tiheitä matkoja vieraisiin maihin kirkon asioissa. Eräänä
lyhyenä lepoaikana, jolloin Ranskan hugenotit saivat nauttia rauhaa
ja suvaitsevaisuutta, hän lähti isänsä kanssa Gourgollesiin. Siellä
vanhemman de Caulaincourtin erinomaiseksi tyytyväisyydeksi hellät
sukulaissiteet vielä kerran solmittiin. Koko suku osoitti heille
ystävyyttään. Norbert tapasi vielä lupaavan, nuoren serkun, joka
suosi protestanttisuutta, ja sai hänet tulemaan Geneveen täydentämään
kasvatustaan sikäläisessä kuuluisassa akatemiassa.

Omasta puolestaan hän aina palasi riemuiten ja iloiten onnelliseen
kotiinsa, jonka keskuksena Gabrielle oli. Parvi hilpeitä lapsia kasvoi
heidän ympärilleen. Ensiksi syntynyt Louis oli sokean kummi-isänsä
Ambrose de Marsacin ylpeys ja aarre. Ami taasen, ijässään seuraava,
omisti kaiken rakkautensa, mitä hän voi säästää kotoa, sen ahkeralle
vieraalle, arvokkaalle, oppineelle ja lempeälle tohtori Theodore
Bezalle. Kolme pientä sisarta, jotka täydensivät kotipiirin, olivat
Claudine, Arletta ja -- Gabriellen erikoisesta pyynnöstä niin nimitetty
-- Yolande. Kaikki alkoivat varhain perityn ylevien aatteiden ja jalon
elämän uran; ja kaikki pysyivät sillä moitteettomasti ja jättivät sen
himmentymättömänä ja kirkkaana niille, jotka tulisivat jälkeenpäin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Calvinin aikoina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.