Title: Dwight L. Moody - Hänen elämänsä ja vaikutuksensa
Author: Northrop, Davenport, Moody, William Vaughn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Dwight L. Moody - Hänen elämänsä ja vaikutuksensa" ***


DWIGHT L. MOODY

Hänen elämänsä ja vaikutuksensa


Kirj.

William Moody

ja

T:ri Davenport Northrop


Suomensi

Akseli S.



Kuopiossa,
C. J. Bergströmin kustantama,
1901.



SISÄLLYS:

 1. Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.
 2. Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.
 3. Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.
 4. Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.
 5. Työskentely saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.
 6. Miten Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.
 7. Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä.
 8. Työskentely Farwell Hall'issa.
 9. Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja mannermaalla 1867.
10. Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen.
11. Chicagon palo ja sitä seuraava aika.
12. Toinen käynti Englannissa 1872.
13. Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.
14. Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty.
15. Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenen luvun suuret kokoukset.
16. Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa
    ja menettelytapansa.
17. Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä
    Northfieldissä.
18. Mr. Moodyn käynti Pyhällä maalla.
19. Kuoleman edessä Atlantilla.
20. Mr. Moody perhepiirissään.
21. Viimeinen evankeelinen lähetysretki.
22. Kruunauspäivä.
23. Hautajaisjuhlallisuudet.
24. Muistojumalanpalvelukset.
25. Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä.
26. Muutamien ystävien lausuntoja.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.


"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody
itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä!
Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt
korkeammalle -- siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta
asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea,
jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun
ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin
Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on
Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".

Nämä ovat D. L. Moodyn sanat -- hänen oma sepittämänsä -- muutamiin
harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä,
joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen
kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika
sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden
ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen
asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan
laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen
näkymättömissä maailmoissa.

Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli
hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5
p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs
uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut
Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin
Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä
hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän
avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli
kuudes.

Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista
pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin
Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli
äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan
mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä
palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän
horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin
löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema
oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään
hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli
tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.

Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen
lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan
kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi
vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet
ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään,
johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen
kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:

"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".

"Mutta", jatkoivat he, "tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi
kasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa
tai nuora kaulassa".

Äiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut
vankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.

"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti", lausui Mr. Moody
tämän haudalla, "jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei
vankiloita tarvittaisi". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen,
täytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun
hänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.

Hän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi
vuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen
ilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen
lupauksissaan leskille ja orvoille.

Moodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka
maan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä
samassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi
toivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla
siteillä sinne.

Dwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut
poikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella
koulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin
antautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä,
että hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä
läheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.

Löytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä
ja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä
säilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada
toisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen
myöhemmälle elinuralleen.

Erään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin
runoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus
Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään
laatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle.
Kuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto,
opettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä
kuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen
kerran katsoakseen Caesaria, silloin -- hyppäsi kissa laatikosta.

"Schas"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.

Jotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä
viinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi
omenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen
myöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun
pojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin.
Yksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa -- kaatoi omenaviinin astiasta ja
täytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti
astian pöydälle, täytti lasin ja lausui:

"Georg Washingtonin malja".

Itse hän enimmän nautti pilasta.

Erään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi
pidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen
alle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko
kuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.

Hänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue
väitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he
pitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti.
Toinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu
jatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja
jälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä
sinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi
olemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.

Eräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen
rukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet;
se vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa
ohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa,
mutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.

Dwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain.
Opettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli,
että keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla
mielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja
rupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin
keppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:

"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän
sen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos
minusta pidät, niin koeta pitää koulun lait".

Rakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja
liittolainen.

Hänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja "affääreillä",
erittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin
tällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän
sitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden,
palkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan.
Mutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka
kelpaamattomaksi.

Kun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän
myöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista
veljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan
Greenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen
palvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä,
ja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa
paraiten Mr. Moodyn omat sanat:

"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi,
että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne
mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin
tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me
menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta.
Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen
kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin.
Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin
vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja
senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään
ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen.
Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä
kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta
viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:

"'Aijon mennä kotiin'.

"'Miksi niin?'

"'Minun on koti-ikävä'.

"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.

"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee
pimeä'.

"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".

Hän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä
ja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä
noista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini
ja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.

"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle
centin".

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin minä.

"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee
kaupunkiin".

"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies
näkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää,
etten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen
tähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan
horjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat,
iloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi
hän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi
veljelleni:

"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?"

"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut".

"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun.
Ajattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin
ystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että
Jumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja
että pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin
tähteni.

"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan.
Pidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja
veti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen
vaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle.
Luulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti
kourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut
itseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut
siitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin
tunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on
siitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen
soinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa".

Ennenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui
hän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun
häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut
milloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se
kadulle asti.

Kuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi
pojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen
molemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli
jostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat
korkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan
lausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen
mielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen
suunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen
johtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.

Aineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: "Ne vääryydet, joiden
alaisina intiaanit ovat". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän
kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen
äitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa
läpikäyden tätä puhettaan.

Kun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet,
mutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen
puheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla:

"Intiaanit marssivat pohjoisnavalle, ja siellä he jäätyivät kankeiksi
kuin puntarit".

Monta vuotta sen jälkeen lohdutti hän erästä oppilasta Mount
Hormonissa, jolta oli paljon odotettu, mutta joka hämmentyi
päättäjäispuheessaan, seuraavilla sanoilla:

"Älkää siitä huoliko! Minäkin hämmennyin kun ensi kerran koetin.
Seuraavalla kerralla onnistutte paremmin".

Lukija luonnollisestikin kai kysynee, osoittiko Dwight lapsuutensa
aikana erityisempiä taipumuksia hengelliseen suuntaan. Vastaus on
kieltävä.

Hänen äitinsä oli hurskas vaimo -- hän omasi tuollaisen hiljaisen,
voimakkaan uskonnon, joka Uudelle Englannille on merkillinen. Hän
kuului silloin unitaareihin [unitaarit ja kongregationalistat,
uskonnollisia suuntia Amerikassa. Suoment. muist.], mutta oli
maltillisempaa puoluetta eikä uskonnossaan huomattavasti eronnut
oikeauskoisista kongregationalisteista. Mutta tähän aikaan ei hän vielä
kokemuksessa tietänyt mitään elävästä uskosta ja pyhän Hengen voimasta.
Northfield ei ole kaukana sen herätysliikkeen vaikutusalasta, joka
oli Jonathan Edwardsin työskentelyn hedelmänä, mutta sen vaikutus ei
kuitenkaan ulettunut Moodyn perheesen.

Kotona ei löytynyt paljo muita kirjoja, kuin raamattu ja eräs
hartauskirja. Joka aamu luki Mrs. Moody lapsilleen näistä. Sunnuntaisin
lähetettiin kaikki lapset unitaariseen kirkkoon, joka oli enemmän
kuin penikulman (engl.) päässä sieltä ja siellä he viipyivät
sunnuntaikoulussakin. Ei milloinkaan ollut kysymystäkään siitä,
menisivätkö he tai ei. Pojat kävelivät tavallisesti avojaloin ja
kantoivat jalkineita ja sukkia kädessään, jotka pantiin jalkaan vasta
kun kirkko tuli näkyviin. Pastori Everett unitaarisessa kirkossa oli
erittäin ystävällinen leskirouva Moodya kohtaan sinä aikana, kun
tämä oli avun tarpeessa. Yhteen aikaan asui Dwight hänen luonaan
ja oli avullisena yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta läsnäolo
jumalanpalveluksissa tuntui väsyttävältä. Dwight ei voinut ymmärtää
saarnoja. Itse teossa oli pyhä pojille ikävä päivä, ja auringonlaskussa
-- siihen aikaan alettiin sapatti auringonlaskussa lauvantaina --
tapasivat he juosta ulos, heittää lakkinsa ylös ilmaan ja päästää
riemunsa valloilleen.

Tämä unitaarinen pappi antoi Moodylle ainoan vesikasteen, minkä hän
milloinkaan on saanut, mutta se toimitettiin Isän, Pojan ja Pyhän
Hengen nimeen. [Unitaarit muuten kieltävät Jumalan kolminaisuuden.
Suoment. muist.]

Hänen äitinsä koetti saada häntä rukoilemaan, mutta hän sanoi, että hän
oli koettanut, eikä se ollut auttanut. Mutta eräänä päivänä, kun hän
oli noin kuuden vuoden vanha, kaatui eräs aita hänen päälleen. Hän ei
päässyt sen alta pois. Turhaan hän huusi apua, hän oli liiaksi kaukana
asunnoista. Silloin tuli hänen mieleensä: "Ehkä Jumala tahtoo minua
auttaa", ja hädässään hän rukoili ja uskoi, että Jumala kuuli hänen
huutonsa, kun hän kohta sen perästä onnistui nostamaan aidan päältään.

Yksi niitä opetuksia, joita äiti teroitti poikainsa mieleen, oli,
että kerran tehtyä lupausta ei medialaisten ja persialaisten lakien
tavoin voitu muuttaa. Ei mitään puolustuksia koskaan varteenotetta,
jos lupaus oli jätetty täyttämättä. Äidin ainainen kysymys oli:
"Lupasitko sinä?" eli "Voitko sinä?" Kerran kun Dwight meni vanhemman
veljensä luo ja pyysi päästä vapaaksi eräästä sitoumuksesta, jonka hän
oli tehnyt ja jonka mukaan hän oli luvannut tehdä työtä naapurille
ylläpidokseen talven aikana, samalla kun hän kävi koulua, lykättiin
asia äidin ratkaistavaksi. Dwightin valituksen aihe oli se, että
hän yhdeksäntoista kertaa jälekkäin oli ruakseen saanut ainoastaan
ohrapuuroa ja maitoa, Vaihtelun vuoksi annettiin hänelle siihen lisäksi
muutamia kuivia leivänkannikkaita, jotka perheelle olivat liian kovia
syödä. Kun Dwightin äiti huomasi, että hän sai syödä kylläkseen,
millaista ruoka muuten olikin, lähetettiin hän takaisin sitoumustaan
täyttämään.

Mr. Moodyn poikavuosista ei tiedetä mitään, joka panisi odottamaan
niin suuria, kun sittemmin hänen elämässään ilmestyi. Mutta hänen
rakkautensa viattomiin kepposiin, hänen nopea kykynsä käsittää pila
(silloinkin kun se tapahtui hänen omalla kustannuksellaan), hänen
tunteellisuutensa, hänen säälivä luonteensa ja hänen johtaja-asemansa
tovereihinsa nähden, ovat piirteitä, jotka seurasivat häntä niinäkin
vuosina, jotka sitte seurasivat.



TOINEN LUKU.

Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.


Kun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö,
jossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän
arvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen
tilaisuuksia koulunkäyntiin.

Eräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja
vedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:

"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä
seuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä".

Lopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa
yhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä
paperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen,
mutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin,
jossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.

Vaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja,
huomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja
älykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.

Kirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että
hän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys,
kirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan
hänen kirjoitustapaansa. "Halloo Georg", kirjoitti hän, "sanoppas
minulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette
saaneet".

Liike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi
unhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun
hän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän
viilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja
asetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän
tietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja
potkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti
veitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa
juuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos
kadulle.

Eräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen
ikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa
puodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta
katsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja
samoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody
seurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.

Hän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien
vapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil
Hall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen
kimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin
usein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän,
mutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko
tunsi ruudin hajun.

Hänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta
on tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli
näkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:

"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä
taaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka
sijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä,
oli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat
m.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman
muita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja
lausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja
päästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka
kysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta
sisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin
vanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos
hän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen
johtajaksi.

"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja
joka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä
toivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän
toisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä
seuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen
enonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta
kysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän
kyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen
tunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille
aikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä
tuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi
ja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin
hän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona
pyytämässä tointa tämän liikkeessä.

"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä
ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr.
Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä,
niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä
ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun
et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni,
tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä,
ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset
ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois
paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, -- jos tämän
kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko
keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"

"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata
heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.

"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen
tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa
kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää
ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana
pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne
lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi.
Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount
Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän
oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti
hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä
annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen
evankeliumissa".

"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien
Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan
tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät
salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti
rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli
oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin
luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään
hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen
lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja
sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän
syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."

"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa
Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni
Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri
silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet
niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä
kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan
häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä
miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni
oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi.
Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja
asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni
hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani
eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin
Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan
jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti
häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen
oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin
häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti
tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."

Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen
kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen
seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle
Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.

Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi
sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista
kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa -- aivan
sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa.
Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät
vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun
pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä
väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.

Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä
panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni,
että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen
toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa
opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja
tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui
Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen,
viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä
aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:

"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"

Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä.
Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:

"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa
enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin
tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan
luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle.
Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta
hänelle".

Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin
minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut
rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin
nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan,
syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."

Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa
eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita,
joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan
johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin
vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli
ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia,
hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä
suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa
ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei
vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs
diakooneista:

"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien
edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja
kuuliaisuutemme?"

Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin
liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta
hän sanoi:

"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan
en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".

Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa
tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät
vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin
heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa
saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli
seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin
nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla.
Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto
siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin
jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin,
sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa
vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään
hengellisiä kokemuksiaan -- kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen
seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.

Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa
siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen
paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti
pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi
seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset
asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he
näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta
osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän,
kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun
uskotun kaluni siihen päivään asti".

Kerrotaan -- mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä
kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin,
että jotkut niistä ovat valheellisia -- että yksi ja toinen koetti
tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui
rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa
uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka
lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan
laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan
rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn
puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä
osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa
samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu)
kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli
on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän
tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään,
josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla
ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai
henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa
piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää
Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran
ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.



KOLMAS LUKU.

Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.


"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan
kaupunkiin viikko sitten yöllä... Eilen illalla menin erääsen
rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä
kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät
iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän
maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa,
ja hänessä minä löydän rauhan... Toivon että olisit nähnyt muutamia
naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille
Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he
viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin
tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta
sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä..."

Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti
äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.

Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen
kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei
viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä
halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa
onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa
kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa
vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon
kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet
sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan
hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta,
sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se
todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään
Kristuksesta todistamaan.

Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in
kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle
vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin
sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin
mielellään koukuttelevia henkilöitä.

Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen
kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta
aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä
kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi
käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot,
saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin
suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja
muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.

Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin
seuraavasti:

"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä
käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin
tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini,
jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall
oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin
päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä
kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se
onkin täällä suuri lupapäivä".

Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:

"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria
viikossa... Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein
viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta,
jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".

Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella
tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.

Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja
Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään
pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla,
ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä,
tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:

"Ei! Onko hän todella?"

"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen
olevan".

Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään
asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että
siinä kaupungissa oli suuri hälinä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.

"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin",
vastasi talonpoika.

"Minkätähden?" kysyi Moody.

"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.

Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon
pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi
kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje
Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli
opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä
hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että
täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista,
niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua
käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi
vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia
tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui
hän erinomaisesti.

Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen,
joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali
kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin
hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa
ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä
lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa.
Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen
vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan
kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa,
jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli
Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon
seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä
lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli
ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän
vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia,
jumalanpalveluksiin.

Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan
parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa
lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä
tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla
päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella".
Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista
merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä
perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin
nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan
ja järven välissä.

Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan
salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle
Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:

"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa
kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta
nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että
pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa
elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän
ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman
vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden
täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan
meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa
nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo,
että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme
toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla
toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja
minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".

Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:

"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi.
Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä
kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä)
oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut
toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on
kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin
mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla
poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla
puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa
niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että
rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän
keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani
elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle.
Rukoile edestäni, rakas äitini!"

Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä
kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter,
joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun
kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa
lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille
mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön.
Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin
oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa
ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli
tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti
työskennellä.

Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista),
joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi
olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä _auttamaan_ itseään uudessa
tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja
liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon
postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.

Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit,
luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään
salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden
tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia,
panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä
järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta
varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä
todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten
johtaminen.

Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn
keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä.
Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella,
viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä
ollut jälkeäkään.

Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän
löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi
puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody
pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi
hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.

Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä
karitsoja".

"_Karitsoja? Susia_, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.

Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen
kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen --
mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen
viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin
vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen
kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla
sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään
eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.

Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten
onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market
sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä
kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa".
"Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."

Hänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta
voitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen.
Välttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät
kyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää
koko luokkansa.

Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.]
joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa
ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin
oli toisinaan selässä.

Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä
innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea.
Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat
putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana.
Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan,
jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen
päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.

Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi
vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa.
Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä
lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen"
ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä:
"Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on
sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".

Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle
rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä
astumaan sisään ja sanoi hänelle:

"Te ette näy tuntevan minua".

"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".

"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"

"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".

"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa
tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän
palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja
tässä toimessa".

Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui
oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.

Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli,
sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan
ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.

Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja
vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen
olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:

"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän
hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan
nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä
palaan".

Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody
tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes
oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän
pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina
mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on
pelastettu".

Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle
ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä
käsintuntuvasta evankeliumista.

Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi
koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja
särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden
lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa
Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen
ulos.

"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he
toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään
valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen,
mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla,
pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi
olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen,
täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.

"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.

"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"

"Kyllä sen voisitte tehdä".

"Vai niin", lausui Moody, "jos katolilainen voi rukoilla protestantin
kanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun
kanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?"

He lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä
kohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa
vaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.

Kun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään
pyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi
koulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun
pojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli
äyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä
ehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:

"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja
rakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella".

Täten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu
hänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia
olemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän
opetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta
heidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.

Erään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa.
Kuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen
perheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya.
kunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.

Kun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli
avullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen
vihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn
ystävänä.

Eräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai
välinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi "Moodyn
henkivartijastosta" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun
silmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle,
toisen lausuessa hänelle:

"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun".

Erään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan
ollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut
pyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle.
Seuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin
olikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan
tyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella.
Mutta Mr. Moody virkkoi:

"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä
saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".

Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten
edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut
rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän
lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.

Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse,
Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".

"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten
suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän
sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä
yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä
olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun
tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin
on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".

Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa
rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta
temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän
sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen
kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen
täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi
häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi
yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.

"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.

Miks'ei?

"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.

"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme
heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja
ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen
poikki astua. Antakaamme _rakkauden_ astua velvollisuuden sijalle
seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille
voitetuksi".



NELJÄS LUKU.

Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.


Vuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä
ruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa
kristilliseen toimintaan.

Paitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa,
tapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä
pienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta
pitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen
kristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen
kristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi
harrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti.
Viikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa
käyntiin.

Vuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n
perustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous
samoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi
Mr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta
huomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli
yksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi,
rukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän
rupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä
ajassa hän siinä onnistuikin.

Samalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla
menestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli
tärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi
vuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N.
Hendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market
Hall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja
hänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.

Eräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859,
osoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:

"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan
raunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea,
ja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli
kuollut... Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen
suuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut,
sittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin
olisin ollut hänen poikansa".

Millaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta
myöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän
kauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies,
empi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen
pesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: "Tunnen saaneeni suurta
kunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän
kauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin
tärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä
odotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua
rukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua
auta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin.
Älä kerro tästä kenellekään".

Sen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen,
omistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja
muuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä
tiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän.
Tästä kertoo hän itse:

"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä
ensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa,
mutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön
Jumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan
kehoittanut".

"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa
ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien
täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän
sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun
aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian
olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan.
Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se
kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi.
Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi
Jumala silmäni".

"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin
joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli
heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat
minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä
kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".

"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti
kalpealta ja hyvin heikolta".

"Miten on laitanne? kysyin häneltä".

"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten
voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin.
Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"

"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen
levottomuuteensa, vastasi hän":

"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen
todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".

"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani
minut miettimään".

"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan,
miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos
haluatte".

"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan
päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata,
ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin
ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen
silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että
rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan
elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän
siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli
rukouksemme".

"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan
hengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän
tuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät
pelastusta".

"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana
päivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin
kerrassaan paistavilla kasvoilla".

"Mr. Moody", virkkoi hän, "viimeinen minun luokastani on antautunut
Jumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika".

"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana
iltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala
sieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein
kunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin
tietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta,
niin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti
olenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!"

"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän
kanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua,
sitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun
eräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin
rukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka
rukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:"

"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus,
minkä tänä iltana olen saanut".

"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään.
Aivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään
edeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt.
Oi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät.
Viimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun
hän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin,
kehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa".

"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty
liike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi
minulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen
ansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni
vaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko
kokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan
ratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin
rikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman
pimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!"

Viimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle
1,000 doll. -- siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä
vuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll.
Vaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja
hän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla,
niin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja
juustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta
näissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena,
jonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.

Kun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja
elää uskossa, sai hän liikanimen "Hullu Moody". Myöhemmin, kun hänen
yrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä
vaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä "Veli Moody". Vieläkin myöhemmin
ajassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin
häntä kutsumaan "Mr. Moodyksi"; ja samana yksinkertaisena "Mr. Moodynä"
eli "D. L. Moodyna" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.

Hän oli nyt vapaa suuremmalla voimaila johtamaan niitä monia
vaikutusaloja, jotka kuuluivat hänen pyhäkouluunsa ja hänen uuteen
rakkautensa esineesen N.M.K.Y:een Hänen johdollaan tuli jälkimmäisestä
samoinkuin edellisestäkin elokas, yleinen laitos, jonka vaikutus pian
tuntui yli koko kaupungin.



VIIDES LUKU.

Vaikutus saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.


Useimmat lapset, jotka kävivät North Market Hall'in pyhäkoulussa,
olivat koottuja kodeista, joissa ei ollut minkäänlaista kristillistä
vaikutusta tai kristillistä opetusta olemassa. Mr. Moody tunsi, että
hänellä -- kuten hän lausui -- oli tunnin verta viikossa lapset
hallussaan, ja saatanalla oli ne lopun aikaa. Tämä aiheutti hänen
alkamaan iltakokouksia sunnuntaisin, ja kun osanotto kasvoi, täytyi
hänen -- ei mitenkään vasten tahtoaan -- pitää niitä joka ilta. Ennen
pitkää täytyi hankkia suurempia huoneustoja. Hän vuokrasi kulmapuodin,
jota oli käytetty kapakkana, varusti sen tarpeellisella sisustuksella
ja piti siinä joka ilta rukous- ja kehoituskokouksia. Virta paisui
paisumistaan; ja kun kääntyneiden luku lisääntymistään lisääntyi,
syntyi toden teolla kysymys, mitä niiden kanssa oli tehtävä. Mr. Moody
kyllä koetti taivuttaa niitä liittymään jo oleviin seurakuntiin, mutta
köyhemmät kansaluokat vierastivat niitä eivätkä voineet kotiutua
noissa komeissa kirkkorakennuksissa. Sitäpaitsi olivat he kiintyneet
siihen yksinkertaisempaan huoneesen, jossa ensin siunausta olivat
saaneet kokea; ja Mr. Moodyn yksinkertainen ja suora menettelytapa
soveltui heille paremmin kuin ne monimutkaiset järjestelmät, joita
tavallisissa kirkkojumalanpalveluksissa noudatettiin. Useimmat
kääntyneistä eivät ennestään tunteneet mitään hengellistä suuntaa
eivätkä senvuoksi katsoneet jotain erityistä lahkoa toista paremmaksi.
Sellaisilla siteillä, joilla he olivat Mr. Moodyn lähetykseen sidotut,
eivät he voineet mihinkään kirkkoon tulla sidotuiksi. Oli senvuoksi
välttämätöintä saada aikaan oikea järjestys, ja Mr. Moody otti
hankkiakseen rakennuksen, joka heidän tarpeitaan vastasi.

Tuloksena oli Illinois Street Church, joka laitettiin käytettäväksi
sekä kouluna että kirkkona. Isoon saliin mahtui viisitoista sataa
ihmistä, sitäpaitsi löytyi useita luokkahuoneita.

Se vihittiin tarkoitukseensa alussa vuotta 1864, ja tuosta uudesta
kirkosta tuli kaupungin menestysrikkaimpia ja vaikuttavimpia. Mr. Moody
oli pastorina, mutta diakoonit ja muut jäsenet saivat hänen ohellaan
tehdä ankarasti työtä. Paitsi tavallisia jumalanpalveluksia pidettiin
kokouksia miehille, nuorukaisille ja pojille, äideille ja tytöille;
raamattu-, evankeliumi-, ylistys-, rukous- ja todistuskokouksia;
puhumattakaan erityisistä kuten valvonta-yöt ja kiitoskokoukset.
Paitsi näitä kaikkia pidettiin kotikokouksia jäsenten kodeissa, sekä
ulkoilmakokouksia. Kirkkorakennus oli melkein aina käytännössä, ja
kaikessa oli Mr. Moody elämänä ja sieluna. Se oli katkeamatonta
vaikutusta ja elämää.

"Luullaan, että jos Pandemonium olisi saatavissa", kirjoitti muuan
matkustaja Chicagossa, joka kävi mainitussa kirkossa, "niin alottaisi
Mr. Moody viikon sisässä sielläkin lähetystyön".

Mr. Moodyn tavaksi kävi saarnata sunnuntain
aamupäiväjumalanpalveluksessa ja johtaa iltapäivällä pyhäkoulua,
jonka oppilasmäärä nousi tuhanteen ja siitäkin yli. Illalla toisti
hän aamupäivän esitelmän Farwell Hallissa, pitäen esitelmän jälestä
kyselykokouksen; joku vieras pastori tai muu ystävä johti sillävälin
kokouksia kirkossa.

Mr. Moodylla oli erinomainen lahja saada toisia työhön mukaan, ja tämä
saatti häntä läheiseen tekemiseen usean muun johtavan kristillisen
työntekijän kanssa, jotka Chicagoon saapuivat, joista mainittakoon T:ri
Morley Punshon ja John Darby.

Eräänä päivänä, kun Mr. Moody juuri oli kotoaan matkustamaisillaan
johonkin yleiseen kokoukseen, sai hän kirjeen eräältä englantilaiselta
Henry Moorehouselta, joka kirjoitti tulevansa Chicagoon ja tarjoutui
saarnaamaan hänen kirkossaan. Moorehouse sai siihen luvan, ja
sunnuntaiaamupäivällä puhui hän Joh. 3: 16 johdosta. "Sillä niin
on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa,
että jokainen joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan
ijankaikkisen elämän saaman". Tämä herätti suurta huomiota, ja yhä
suuremmaksi se kasvoi, kun hän illalla puhui samasta tekstistä.
Diakoonit pyysivät häntä pitämään kokouksia koko viikon, ja suuri oli
heidän hämmästyksensä -- ei kuitenkaan heidän hyötyään suurempi -- kun
hän ilta illan perästä puhui saman tekstin johdosta ja päätti lopuksi
kokouksensa täten:

"Jos minä tänä yönä kuolisin ja menisin ylös taivaasen sekä kohtaisin
siellä Gabrielin, joka seisoo Jumalan kasvojen edessä ja kysyisin
häneltä, miten paljo Jumala rakastaa syntisiä, niin luulen että
hän vastaisi: 'Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi
ainokaisen Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä
hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman'."

Kun Mr. Moody palasi kaupunkiin ja kuuli, mitä oli tapahtunut,
aukeni hänelle sen kautta raamatun tyhjentymättömyys tavalla
sellaisella, jota hän ei ollut aavistanut. Tästä ajasta tuli hänestä
ahkerampi raamatuntutkija. Moorehouselta hän kysyi, miten sitä oli
tutkittava, ja kutsui ystäviä kotiinsa ottamaan osaa ensimmäisiin
"raamatunlukemiskokouksiin", joita Amerikassa pidettiin.

Kaikkina näinä vuosina ruvettiin häntä yhä enemmän vaatimaan
puhujaksi pyhäkoulun ja N.M.K.Y:n konferenseissa. Yhdellä iskulla sai
hän ne tavallisesti haltuunsa ja pyyhkäisi pois kaikki muotomenot
sillä seurauksella, että nämä konferensit useimmiten muuttuivat
herätyskokouksiksi.

"Olen kahdeksan kuukauden aikana ollut rukouskokouksissa kaikkina
iltoina paitsi kahtena", kirjoitti hän äidilleen jo 5 p. kesäk. 1861.
"Herra siunaa työtäni, ja otaksun että haluaisit sanoa minulle:
Jumala siunatkoon sinua jatkuvasti... Olin koko viime viikon poissa
pyhäkoulukonferenseissa. Täydyn mennä koko täksikin viikoksi ja vielä
tulevaksikin, niin että näet että minulla on enemmän työtä kuin koskaan
ennen. Täydet huoneet minulla on joka paikassa. Viime viikolla oli
huone täysi, samoin katukäytävä ulkopuolella, jonkatähden niiden täytyi
avata yksi kirkko lisäksi, niin että sain puhua kahdessa huoneustossa.
Herra siunasi minua suuresti, työ alkoi tositeolla, ja senvuoksi ovat
jälleen kutsuneet minua sinne. Oi, äiti, jos olisit täällä, niin et
olisi pahoillasi siitä, että jätin liike-elämän. Luulen, että ellen
sitä olisi tehnyt, niin olisin kadottanut kaiken, mitä omistin, sillä
kaikki liikemiehet jalkineliikealalla, kahta lukuunottamatta, ovat
tehneet vararikon..."

Eräässä kaupungissa halusi hän päästä asumaan jumalattomimman miehen
luo koko ympäristössä. Hän lähetettiin erään salvumiehen luo. Mr. Moody
kysyi tältä: "Tiedättekö, että Jeesus Natsaretista oli salvumiehen
poika?" Tämä teki mieheen syvän vaikutuksen ja hän kääntyi, ennenkuin
vieras läksi talosta.

Monta kertomusta voidaan esiintuoda osoittamaan, miten hän ilman muita
mutkitta puhutteli ihmisiä uskontoa koskevissa asioissa.

Eräänä iltana, kun hän oli matkalla kotiinsa, näki hän miehen, joka
nojaili erästä lyhtypylvästä vasten. Hän meni miehen luo, laski kätensä
hänen olkapäälleen ja lausui:

"Oletteko kristitty?"

Mies raivostui, pui nyrkkiä ja valmistautui heittämään Mr. Moodyn
katuränniin. Tämä lausui:

"Mieleni on paha että loukkasin Teitä, vaan en luullut Teille
asettaneeni sopimatointa kysymystä".

"Pysykää omassa toimessanne!" ärjäsi toinen.

"Tämä onkin toimeni", vastasi Moody.

Päivänkoitossa eräänä kylmänä, sangen kylmänä talviaamuna noin kolme
kuukautta myöhemmin naputti joku Mr. Moodyn ovelle.

"Kuka siellä", kysyi tämä, "ja mitä Te tahdotte?"

"Tahdon tulla kristityksi", kuului vastaus. Moody avasi oven ja
hämmästyksekseen näki hän saman miehen, joka oli häntä kironnut siitä,
että hän puhutteli häntä, kun hän seisoi nojaillen lyhtypylvästä vasten.

Mies lausui: "Siitä illasta asti ei minulla ole ollut rauhaa. Teidän
sananne vainosivat ja tekivät levottomaksi minut. En tänä yönä ole
saattanut nukkua, ja siksi päätin lähteä luoksenne puhuttelemaan Teitä
ja pyytämään Teitä rukoilemaan kanssani".

Tulokseksi tuli, että mies otti vastaan Kristuksen, ja sen tehtyään
kysyi hän heti:

"Mitä minä voin tehdä hänelle?"

Hän opetti pyhäkoulussa sodan syttymiseen asti, jolloin hän liittyi
sotajoukkoon ja kaatui ensimmäisten joukossa, saatuaan kumminkin sitä
ennen lausua selvän todistuksen Jumalastaan.

Erästä toista miestä, joka hiljan oli tullut maaseudulta, puhutteli
Moody samaan tapaan kadulla:

"Oletteko kristitty?"

"Se ei ole Teidän asianne".

"Ompa se minun asiani".

"Sitte mahdatte olla D. L. Moody", virkkoi muukalainen.

Muuan liian kriitillinen arvostelija, joka ei itse suinkaan ollut liian
innokas työmies, pani Moodya lujalle hänen huonon kielitaitonsa vuoksi.

"Teidän ei tulisi yleisesti puhua", lausui hän, "Te teette niin monta
kieliopillista virhettä".

"Tiedän kyllä, että teen virheitä", kuului vastaus, "ja että minulta
puuttuu koko joukko alkeistietoja; mutta käytän parhaimman ymmärrykseni
mukaan ne kuin minulla on. Mutta kuulkaapa nyt, ystäväni, Teillä on
kielioppitietoa kylliksi -- miten käytätte sen Jeesuksen kunniaksi?"

Eräässä tilaisuudessa oli Mr. Moody puhujana jossakin suuressa
kokouksessa. Muuan pastori, joka puhui hänen jälestään, rupesi
arvostelemaan häntä hänen puheensa johdosta, väittäen että se oli
kokoonpantu sanomalehtiuutisista j.n.e. Kun pastori oli istunut
paikalleen, astui Mr. Moody jälleen esiin ja myönsi kaikki todeksi; hän
tunnusti puuttuvat tietonsa ja kykenemättömyytensä hienojen puheiden
pitämisessä; hän kiitti pastoria siitä, että tämä oli viitannut hänen
heikkoihin puoliinsa ja pyysi pastoria johtamaan kaikkia yhteiseen
rukoukseen Jumalan puoleen, että tämä häntä auttaisi.

Mr. Moody tiesi puutteellisuutensa yleisessä esiintymisessä eikä
koskaan hakenut siihen tilaisuutta, mutta siitä huolimatta sai hän
kutsuja monelta taholta, usein hyvinkin kaukaa, missä kristillisiä
kokouksia pidettiin. Hänen etevyytensä ilmeni käytännöllisessä
käsityskyvyssä ja hänen taidossaan saavuttaa syrjäytettyjä
kansanluokkia. Hän oli työskentelyyn perehtynyt ja tunsi kaikki sen eri
haarat; hän tiesi, missä oli erehdytty ja millä keinoilla asiat olivat
autettavissa.

Suurissa yleisissä kokouksissa hän mielellään esiintyi vähäpätöisellä
paikalla, eikä hän matkustellut pitkiä matkoja vain näytelläkseen
ihmisille, minkä näköinen D. L. Moody oli.

Muuan hauska kertomus on säilynyt siitä, miten hän eräässä yleisessä
pyhäkoulukokouksessa pakoitettiin asettumaan ensi sijalle. Lähelle ja
kauvaksi oli kuulutettu, että eräs erinomainen kyky tulisi esiintymään,
ja että "eteviä puhujia" Chicagosta tulisi olemaan kokouksessa
läsnä. Mr. Moody matkusti Mr. Hawleyn, N.M.K.Y:n sihteerin kera,
joka ei suinkaan pitänyt itseään muuna kuin nöyränä työntekijänä,
kykenemättömänä "etevänä puhujana" esiintymään. Kokous, jota pidettiin
jossakin Illinoisin maakunnassa, odotti suuria ja oli eroittanut
kokonaisen iltapäivän molemmille vieraille puhujille.

Mr. Moody ja hänen toverinsa peljästyivät, kuullessaan juuri itse
olevansa nuo ainoat "etevät puhujat" Chicagosta. Tulee huomata,
ett'eivät he päässeet perille ennenkuin kello 2 aikaan jotenkin kylmän
yön aamupuolella, ja silloin olivat he liiaksi huolissaan voidakseen
paneutua levolle ja liian väsyneet valvomaan. He käyttivät ajan
rukoukseen ja koettivat valmistautua siihen, mitä heillä oli edessään.

Kokouksen aamupäiväkokous oli hidas ja raskas eikä näyttänyt vastaavan
odotusta. Kun iltapäiväkokous oli alkava, ja oltiin matkalla kirkkoon,
vuokrasi Moody ohimennessä erään yleisen koulurakennuksen illaksi.

Hänen toverinsa kysyi, mihin hän aikoi kouluhuoneustoa käyttää.
"Tarvitsen sen jälkikokousta varten", vastasi Mr. Moody. Hän ei
lainkaan epäillyt, ettei sitä tultaisi tarvitsemaan.

Mr. Hawleyn piti ensin puhua ja Moodyn rukoilla hänen edestään,
sitte piti Moodyn puhua ja Hawleyn rukoilla. Mr. Hawley puhui
noin kaksikymmentä minuuttia sangen suurelle kuuliakunnalle. Kun
hän istui alas, astui Mr. Moody esiin, ja hänen suustaan virtaili
sellainen tulva lämpimiä sanoja, täynnä henkeä ja elämää, että kansa
ensin jäi hämmästyksestä katsoa tuijottamaan ja sitte tuli syvästi
liikutetuksi tuon oppimattoman, voimakkaan nuoren Chicagon sankarin
kaunopuhelijaisuudesta. Hän puhui yli tunnin, ja kun henkilöitä, jotka
halusivat autuuden tiestä keskustella, kehoitettiin lähtemään koululle,
täyttyi huoneusto paikalla, ja noin kuusikymmentä läsnäolijoista
kertoivat ennen kokouksen päättymistä saaneensa siunausta.

Siitä päivästä alkoi herätys, joka suurella voimalla levisi yli
maakunnan ja kautta koko lähiseudun. Tämä kokemus oli Mr. Moodylle
suuresta merkityksestä, sillä se todisti hänelle, että hänellä oli
edellytyksiä työhön, joita hän ennen tuskin oli itselleen uskaltanut
myöntää, ja että avoin ovi oli hänelle annettu. Hän ymmärsi, että Herra
hyväksyi hänen työnsä ja että se oli Jumalan mielihyvällä vahvistettu.

Monet luulivat, että hän suureksi osaksi toimi oman vaistonsa
ajamana, jota hän väärinkäsittäen luuli jumalalliseksi vaikutukseksi.
Pelättiin että se, mitä hän katsoi jumalalliseksi johdoksi, olikin
itse teossa vain inhimillistä liikutusta. Tämä, sanottiin, vei häntä
usein kummallisiin toimenpiteihin. Mutta juuri näillä kummallisilla
toimenpiteillä oli usein hyvät seuraukset. Kun hän kerran matkusti
läpi maan herättääkseen kristityitä virkeämpään toimeliaisuuteen,
ajoi hän erään henkilön kanssa, jonka piti viemän hänet seuraavaan
kokouspaikkaan. He ajoivat pienen koulutalon ohi ja aivan sen vieressä
oli asuinrakennus. Mr. Moody nousi seisomaan karreissa ja huusi. Muuan
vaimo tuli pihalle ja kysyi, mitä hän tahtoi. Moody kysyi, oliko sillä
seudulla hartauskokouksia pidetty. Vaimo vastasi kieltävästi.

"Sanokaa naapureillenne", lausui Mr. Moody, "että tuossa kouluhuoneessa
pidetään ensi viikolla joka ilta rukouskokouksia". Kun he tulivat
seuraavaan taloon, tapasivat he opettajattaren, jota pyydettiin
lapsilla ilmoituttamaan kokoukset ja kehoittamaan jokaista niissä
käymään. Mies, joka ajoi Mr. Moodyn kera, hämmästyi suuresti ja kysyi
häneltä, kenen edesvastuulla näitä kokouksia pidettäisi ja kuka niitä
tulisi johtamaan. "Te", vastasi Moody.

Ylenmäärin kummastuneena selitti mies, ett'ei hän milloinkaan
elämässään ollut sellaista tehnyt. "Vai niin", virkkoi Moody, "sitten
on todellakin jo aika aloittaa. Asia on ilmoitettu ettekä te saa
väistyä".

Mies huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa päästä pulasta, ja koetti
senvuoksi parhaansa. Kokoukset olivat hyvin onnistuneita, herättivät
harrastusta ja olivat seudulle suureksi siunaukseksi.

Hänen toiminnastaan ensi aikana Chicagossa voitaneen sanoa, että
"profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla". Chicagolla
oli merkillinen mies keskuudessaan, mutta se ei tiennyt siitä. Sen
muurien sisässä yleni palava ristinsaarnaaja, joka lannistumattomalla
rohkeudellaan, apostolisella innollaan ja puhujakyvyllään oli valittu
järistyttämään maailmaa. Hän ei itse tietänyt suuruuttaan. Ja se olikin
onneksi, sillä täten hän pysyi nöyryydessä.

Kun hän vuosikausia myöhemmin palasi siihen kaupunkiin, jossa hän
ensin oli toiminut, oli hän sama yksinkertainen, vaatimaton mies, kuin
ennenkin. Hänellä oli, aloittaessaan lähetystyötään, hyvä perustus
vastaiselle toiminnalleen. Askel askeleelta talutettuna kulki hän
voittajana eteenpäin, ja kertomus hänen kulustaan tulee asetettavaksi
suurimpien ja parhaiden menestyneiden viinamäentyömiesten rinnalle.

Kerrotaan Mr. Moodyn kerran kuulleen jonkun lausuvan: "Maailma ei vielä
ole nähnyt, mitä Jumala voi tehdä _yhdessä ainoassa ihmisessä, sen
kanssa, edestä ja kautta_, joka kokonaan on hänelle antautunut". Tämä
lausunto valtasi Moodyn. Hän ajatteli itsekseen: "Hän ei sanonut suuri,
tai oppinut, rikas tai kaunopuhelijas tai viisas ihminen; hän sanoi
vaan ihminen. Ja minä olen ihminen. Ihmisestä riippuu, tahtooko hän
tai eikö tahdo kokonaan uhrata itsensä. Tahdon tehdä kaikki voitavani
tullakseni sellaiseksi ihmiseksi".

Tämä henki nähtävästi läpitunki hänet. Kirjeet tältä ajalta hänen
elämäänsä todistavat hänen sisällistä päätöstään.

"Sano kaikille ystävilleni", kirjoitti hän 12 p. helmik. 1861, "ett'ei
löydy mitään, jota voitaisi verrata Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin.
Toivon, että perhealttari pyhitetään kotona".

"Toivon, että teet kaiken voitavasi Vapahtajasi tähden
persoonallisesti", kirjoitti hän Sam veljelleen 3 p. helmik. 1865.
"Puhu hänen puolestaan, rukoile häntä, työskentele hänen tähtensä, ja
tee kaikki hänelle; ja tuo rakas Herra ei koskaan ole sinua ylenantava.
Lue usein Joh. 14 lukua".

Hänen suurenmoinen sydänlaatunsa ilmeni siinä tavassa, jolla hän
kohteli erästä miestä, joka tapasi käydä päivä- ja vapaailmakokouksissa
häiriötä matkaansaattamassa. Mr. Moodykaan ei saanut häntä
rauhoittumaan. Kun hän kerran seisoi ovella ja kätteli ihmisiä
rukouskokouksen loputtua, tuli mies esiin. Hetken epäröittyään ojensi
Mr. Moody kätensä ja lausui:

"Jos Jeesus Kristus taisi syödä viimeisen ateriansa yhdessä Juudas
Iskariotin kanssa, niin voinen minä paiskata kättä teidän kanssanne".



KUUDES LUKU.

Millä tavalla Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.


Moneen vuoteen ei Mr. Moody ajatellut enempää saarnaaja-alalla
aikaansaada, kuin pitää viisi tai kymmenen minuuttia kestävän
esitelmän pyhäkoululapsilleen. Myöhemmin hankki hän itselleen avuksi
raamatunlukemisessa n.k. "tekstiselityskirjan" ja rupesi valmistamaan
esitelmäänsä "raamatusta". Tämä sana oli hänen aineenaan ensikerran
koettaessaan aikaansaada säännöllistä raamatunlukemista.

Hänen menettelytapansa oli yksinkertainen ja tarkoitustaan vastaava.
Hän kehotti jotakuta kuulijoista lukemaan jonkun tekstin. Sillävälin
oli hänellä aikaa koota ajatuksensa, jonka jälkeen hän lausui muutamia
sanoja tai kertoi jonkun tekstiä valaisevan kertomuksen. Kun hän oli
aineen tyhjentänyt, pyysi hän monasti että vieläkin joku muu teksti
luettaisi, ja siihenkin hän samoin liitti muutamia selityksiä. Kun
hänen kuulijakuntansa kasvoi, niin että hänen itse tarvitsi lukea
tekstinsä, täytyi hänen huolellisemmin valmistautua, kun ei ollut niin
paljon tilaisuutta tilapäisten huomautusten tekemiseen.

Ennen pitkää pyysi Mr. Goodwin, Chicagon ensimmäisen
congregationalistisen seurakunnan pastori, Mr. Moodya toistamaan yhden
näistä raamatunluvuista hänen kirkossaan. "Minä hieroin silmiäni",
sanoi Moody, "nähdäkseni kuka olin!" Hän ei milloinkaan ollut
ajatellutkaan niin pitkälle yleisessä opetustoimessa ennättävänsä.
Raamatunluku Mr. Goodwinin kirkossa koski ainetta: Pyhä Henki, aine,
joka siihen aikaan oli vähäisen tunnettu, mutta jolla nyt kautta koko
maailman on sangen tärkeä sija kaikkien niiden luvuissa ja ajatuksissa,
jotka raamattua tutkivat. Tämä on suureksi osaksi Mr. Moodyn
ponnistusten tuloksena.

Kohta sen jälkeen pyydettiin Mr. Moodya pitämään raamatunlukua
kolmannessa presbyteriläisessä kirkossa, ja vähitellen levisi hänen
maineensa kautta koko kaupungin ja vielä sen rajojen ulkopuolellekin.

Itse teossa hän ei milloinkaan muuttanut saarnojen järjestämistapaansa,
joka oli seuraava:

Kun hän jostakin erityisestä aineesta tai tekstistä oli päättänyt pitää
esitelmän, hankki hän ensin suuren kuoren, jonka päälle hän kirjoitti
aineen osoituksen, kuten "Taivas", "Psalmi 23", "Luopiot", "Jumalatoin
hyljätköön", "Miten murheellisten kanssa on meneteltävä". Näihin
kuoriin kokosi hän otteita saarnoista, selityksiä, sanomalehdistä
leikattuja kirjoituksia, kertomuksia sekä valaisevia tapauksia hänen
omasta elämästään; sanalla sanoen, kaikenlaista, mikä jollakin tavalla
koski kysymyksessä olevaa ainetta. Sadottain näitä kokoelmia löytyy
hänen työhuoneessaan, monet niistä sangen laajoja ja kantaen jälkiä
ahkerasta käyttämisestä, monet taasen vasta saarnojen alkuja.

Kun Mr. Moody tahtoi puhua jostakin erityisestä aineesta, tarkasteli
hän niitä aineksia, joita hänellä vastaavassa paperikuoressa oli ja
valitsi niistä sellaiset kohdat ja kertomukset, joita hän halusi
käyttää. Nämä järjesti hän kokonaisuudeksi ja kirjoitti alkusanat
paperilehtisille, joita hän sitte venyvillä nauhoilla kiinnitti
raamattuunsa.

Mr. Moody aloittaa saarnan, jonka aineena on "Katumus", esiintuoden
tavallisia vastaväitteitä. Ensin: "Minua ei sureta minun syntini". Tätä
vastaväitettä aikoo hän kohdata esiintuomalla Hes. 33: 11, ja senvuoksi
leikkaa hän mainitun värsyn isoränttisestä raamatusta sekä liistaroi
sen paperille, ettei hänen tarvitse etsiä sitä raamatustaan. Myöhemmin
hän lisäsi: "En ole tullut ajatelleeksi" -- muistaakseen puolustusta,
joka häntä usein kohtasi puhellessaan kääntymättömien kanssa. Sana
"totella", sekin myöhemmin lyyjykynällä lisätty, huomautti hänelle,
että _kuulijaisuus_, eikä _tunteet_, oli raamatun vaatimus.

Toinen vastaväite: "Kuinka paljon ja kuinka kauvan pitää minun
syntejäni sureman?" Vastauksena tähän käytti hän 2 Kor. 7: 9, 10; myös
kehoitusta Jes. 55: 7, "Jumalatoin hyljätköön tiensä ja pahantekijä
ajatuksensa ja kääntyköön Herran puoleen".

"Olen katunut paljon enemmän sittekun tulin Kristuksen luo, kuin sitä
ennen", kirjoitti Mr. Moody edelleen, muistuttaakseen itselleen yhtä
ajatusta, jota hän usein teroitti kuulijoittensa sydämmiin, nimittäin
että katumus ja uudestisyntyminen ovat vain alkuna kokemukseen, joka
kristityllä yhä jatkuu, koska hänen alituisesti tarvitsee katua
syntiään ja luottaa Vapahtajansa apuun.

Tämänkaltaisella saarnojen valmistustavalla katsoi hän olevan monta
hyvää puolta. Se ei estänyt hetken inspirationia, koska puhuja ei
orjallisesti ole kirjoitettuun sanaan sidottu. Monet Mr. Moodyn
parhaimmista ja useimmin käytetyistä lausunnoista ovat hetken
tuotteita. Hän huomauttikin aina, että kirkko tarvitsee miehiä, jotka
voivat "seistessään ajatella".

"Ihmiset sanovat, että kertaan saarnojani", lausui Moody. "Tietysti
sen teen ja teen mielelläni. Muutamat saarnaajat pelkäävät, että
kadottavat maineensa, jos kertaavat saarnojaan. Anna maineesi mennä
menojaan, niin sinun käy hyvin. Jos sinulla on Jumalan siunaama
saarna, niin älä pelkää käyttää sitä yhä uudelleen". Mr. Moody varmaan
kertasi osan saarnojaan satoja kertoja, mutta aina ne kuulijoista
tuntuivat uusilta. Salaisuus on varmaan osaksi etsittävä itse aineen
luonteessa; näyttelijää tai luennoitsijaa, joka kertaisi samaa asiaa,
ei kenkään kerta toisensa perästä jaksaisi kuunnella; mutta raamattu
pysyy lähteenä, josta alituisesti pulppuaa uutta. Osaksi riippui se Mr.
Moodyn vilkkaasta esitystavasta. Mutta epäilemättä johtui se myöskin
hänen saarnojensa valmistustavasta, joka myönsi vaihtelua esityksessä
ja tuotti senkautta yhä uutta valoa itse aineesen nähden, ilman että
hänen tarvitsi noudattaa samaa järjestystä pääkohtien ja kertomusten
kokoonpanossa.

Kolme kirjaa kehoitti Mr. Moody jokaista kristittyä itselleen
hankkimaan: hyvän raamatun, suurella, selvällä räntillä; Crudenin
raamatunoppaan ja tekstiselityskirjan. Olemme jo nähneet, millä
tavalla hän viimemainittua käytti apunaan saarnojensa valmistuksessa,
Hänellä oli aina mainittu kirja käsillä työhuoneessaan samoinkuin
raamatunopas. Viisi vuotta hän oli ollut uskovainen, ennenkuin hän
sai kuulla sellaisesta puhuttavan. Muuan vapaa-ajattelija sai kohta
hänen kääntymisensä jälkeen hänet käsiinsä Bostonissa, ja nuori Moody
koetti puolustaa raamattua ja kristillisyyttä. Vapaa-ajattelija lausui
lauseen, jonka Moody väitti olevan toisin raamatussa. Monta päivää sai
hän selailla raamattua voidakseen näyttää toteen, että vapaa-ajattelija
oli väärässä. Monta vuotta myöhemmin huomasi hän, että jos hänellä
silloin olisi ollut joku raamatunopas, niin olisi hän muutamassa
silmänräpäyksessä voinut löytää raamatunpaikan.

Mr. Moodyn raamatut ovat kalleimpia aarteita, joita hän on jättänyt
jälkeensä. Hänellä oli niitä koko joukko -- pariinkymmeneen kappaleesen
-- alituisessa käytännössä. Hänen työhuoneessaan löytyy useita, jotka
ovat lähes loppuun kuluneita, irtonaisia ja reunoista repaleisia
lehtiä, mutta sanomattoman kalliita niiden huomautusten tähden, joita
on reunoihin ja muihinkin tyhjiin paikkoihin kirjoitettu.

Hänellä oli tusina välilehdillä varustettuja raamattuja. Mr. Moody
teki sen huomion, että muistiinpanokirjoja ja muita lippusia, aikaa
voittain kokoontui joukottain ja tulivat syrjään pannuiksi, jääden
siten käyttämättä. Senvuoksi hankki hän nämä välilehdillä varustetut
raamatut, joissa muistiinpanot olivat aina käsillä. Näistä jakeli
hän kultapaloja kokouksissaan, ja kun ystävät lainasivat tuollaisen
raamatun kopioidakseen siinä löytyvät huomautukset, toivoi hän että
he siihen merkitsisivät joitakin kultapalasia, ennenkuin jättivät sen
takaisin.

"Älkää peljätkö lainata raamattuanne toisille tai päinvastoin", tapasi
hän lausua. "Vähän aikaa sitten pyysi eräs mies minun raamattuani
lainaksi kirjoittaakseen siitä jotakin muistiin, ja saatuani sen
takaisin, löysin siinä seuraavan huomautuksen":

"_Jeesus yksin_:

"Taivaan valkeus on Jeesuksen kasvot.

"Taivaan ilo on Jeesuksen läsnäolo.

"Taivaan laulu on Jeesuksen nimi.

"Taivaan sopusointu on Jeesuksen ylistys.

"Taivaan puheaihe on Jeesuksen työ.

"Taivaan ajanvietto on Jeesuksen palvelus.

"Taivaan täydellisyys on Jeesus itse.

"Taivaan olemassa-olo on Jeesuksen ikuinen pappeus".

Hän tapasi lausua, että kannatti kävellä tuhannen penikulmaa, jos oli
tilaisuudessa saamaan hyvä ajatus. Miten innokkaasti hän kuunteli
muita saarnaajia siepatakseen heiltä sattuvia ajatuksia ja valaisevia
kuvia; ja miten hänen kasvojaan valaisi onnellinen hymy, kun hän otti
taskukirjansa esiin, joka hänellä aina oli mukanaan, merkitäkseen
siihen jonkun kultajyvän. Hän vaati, että pitäisi tottua merkitsemään
muistiin kaikki hyvä, minkä näki ja kuuli, koska tämän pitäisi päivä
päivältä tekemän raamatun yhä huvittavammaksi.

Mr. Moody ei milloinkaan kyllästynyt raamatun tutkimiseen. Kesäsin
hän tavallisesti nousi päivänkoitossa saadakseen olla kaksi tai kolme
tuntia kahden Jumalansa ja raamattunsa kanssa, kun mieli vielä oli
raitis ja ennenkuin päivän askareet olivat huomion kiinnittäneet. Hänen
kirjastonsa seinät ovat lattiasta kattoon täynnä kirjahyllyjä. Kirjojen
joukossa, joita hän piti suurimmassa arvossa, oli suuri kirkkoraamattu,
jossa oli seuraava kirjoitus:

    "Mr. D. L. Moody, Mrs. C. H. Spurgeonilta, rakkaana muistona
    rakastetulta, joka on mennyt kotiin Jumalan luo. Tätä raamattua
    on kallis puolisoni käyttänyt ja lahjoitetaan nyt vilpittömällä
    ilolla sille, jonka käsissä sen siunattu tehtävä tulee
    jatkettavaksi ja laajennetuksi.

                                                   _S. Spurgeon_.

    Westwood, London 20 p. Marrask. 1892".

Tämä on sama raamattu, johon C. H. Spurgeon merkitsi ne saarnansa,
jotka painettiin. Punaisella musteella reunoihin tehdyistä
muistutuksista tiesi hän heti, mihin saarnakokoelmaan tai mihin
aikakauslehteen mikin saarna oli painettu. Sen raamatun kansilehteen,
jota Mr. Spurgeon päivittäin käytti, oli omistaja kirjoittanut
huomautuksen, josta Mrs. Spurgeon kirjoitti otteen ja liistaroi sen
siihen raamattuun, jonka hän antoi Mr. Moodylle. Se on näin kuuluva:

    "C. H. Spurgeon 1856.

    Valkeus minun työhuoneessani.

    Valo on niin kirkasta kuin ennen koskaan. 1861.

    Oi, että silmäni enemmän aukenisivat! 1864.

    Kulunut käytännössä, uudestaan sidottu 1870.

    Lyhty korjattu ja valo silmilleni niin miellyttävä kuin ennen
    milloinkaan".

Sittekun Mr. Spurgeonin raamattu (ja samalla täydellinen kokoelma hänen
saarnojaan) joutui Mr. Moodyn haltuun, tapasi Moody aina ensin katsoa,
oliko Mr. Spurgeon saarnannut siitä tekstistä, josta hän aikoi puhua.



SEITSEMÄS LUKU.

Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä.


Sodan syttyminen Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä avasi Mr. Moodyn
kristilliselle lähetystyölle uuden työvainion.

Hän oli innokkaasti puoltanut neekeriorjuuden poistamista siitä ajasta
asti, kun hän oleskeli Bostonissa ja otti elävästi asioiden kulkuun
osaa. Sinä päivänä, jona Lincolnin kutsumus sotilaille julistettiin,
oli Mr. Moody eräässä pyhäkouluopettajien kokouksessa paikkakunnalla
nimeltä Sycamore, 111. Hän kääntyi erään ystävän puoleen ja lausui:

"Meidän on lähteminen, mutta nyt olemme täällä. Tehkäämme minkä voimme
voittaaksemme tänään joukon sieluja Kristukselle".

Lincolnin käynti New Market Hallissa oli oppilaissa herättänyt mitä
hehkuvimman isänmaanrakkauden, ja seitsemänkymmentä viisi heistä
noudatti heti kutsumusta. Mr. Moodyn sydän seurasi luonnollisestikin
heitä heidän palvelukseensa. Leiri pystytettiin Chicagon eteläisen
rajan läheisyyteen, Camp Douglass, ja sinne lähetettiin sittemmin
kunniasanansa päälle kymmenen tuhatta kapinallista. "Army and navy
Committee" muodostettiin heti N.M.K.Y:n keskuudessa. Siihen yhdistyi U.
S. Christian Commissionin luoteinen haara, sittekun vanhempien yhdistys
16 p. marraskuuta 1861 oli perustettu. Mr. Moody ei välittänyt yhdistyä
"the Christian Commission'iin", koska hän arveli, että sellainen
yhdistys sitoisi hänen vapauttaan ja estäisi häntä hänen laajassa
vaikutuksessaan, jonka tuloksena oli monet kääntymiset. Samanlaisista
syistä kieltäytyi hän, innokkaista hänelle tehdyistä tarjoumuksista
huolimatta, rupeamasta rykmenttipastoriksi.

Eräässä kirjeessä 19 p:ltä marrask. 1861 kirjoitti hän äidilleen:

"Minä luulen, että sinä mielelläsi kävisit meidän kokouksissamme
New Market Hall'issa. Niissä käy paljon kansaa ja ne ovat sangen
hauskat. Toisinaan nousee viisitoista vieläpä kaksikymmentäkin
henkeä rukoilemaan... Nykyään työskentelen sangen paljon sotamiesten
kesken. Kentuckyssä viihdyin erinomaisesti. Pojat tahtoivat minua
rykmenttipastorikseen, mutta minun ystäväni eivät tahtoneet laskea
minua, ja senvuoksi jään edeskinpäin kaupunkiin. Tahtoisin Teitä
kaikkia tavata ja puhella kanssanne Vapahtajastani, jonka tunnen olevan
minua läsnä. Oi, mitä olisi elämä ilman Kristusta! Toisinaan tulen
katsoneeksi ales tähän synnin pimeään maailmaan, mutta kun katson
Jeesukseen, ojennan minä katseeni ylöspäin".

Yksi hänen veljistään -- Warren -- otti sotamiehen pestin ja tämäkin
seikka kiinnitti vielä enemmän hänen sydämmensä leiriin. Hän kirjoitti
13 p. syysk. 1862 äidilleen ja pyysi saada tarkat tiedot veljensä
olinpaikasta, koska hän halusi lähettää kirjoja hänelle. "Pidän joka
ilta leirissä kokouksia sotamiehille. Suuri osa heistä kääntyy vääriltä
teiltään. Sano Georgelle ja Edille (kaksi veljeä Northfieldissä)
etteivät he saa jättää noita rukouskokouksia. Rukoile eteenkinpäin.
Nyt on olemassa tärkeät syyt rukoukseen. Näyttää siltä kuin Jumala
odottaisi, että tämä kansa huutaisi hänen puoleensa. Minä toivon
todellakin, että nämä kokoukset jatkuvat ja ett'eivät Jeesuksen
ystävät väsy, ja, äitini, minä toivon, että sinä puhut Warrenin kanssa
hänen sielustaan. Sano hänelle, että sinä tahdot joka päivä rukoilla
hänen edestään, ja Jumala on kuuleva rukouksesi. Pyydä, ettei hän
harjoittaisi korttipeliä, sillä korttipeli johtaa hasardipeliin, ja
hasardipeli johtaa helvettiin".

Evankeelisten kokousten, rukouskokousten, laulukokousten
(uskonnollisten ja isänmaallisten), raamattujen, kirjojen ja lehtisten
jakamisella sekä persoonallisten luonakäyntien kautta koetti Mr.
Moody voittaa sotilaita Kristuksen puolelle. Hän järjesti ne, jotka
tunnustivat olevansa uskovaisia, "Veljesliitoiksi", joiden tuli kantaa
"Kristuksen lippua" mukanaan ja olla uskolliset toisiaan kohtaan ja
sille asialle, jota he ajoivat. 72:ta Illionoisin rykmenttiä kutsuttiin
ensin "N.M.K.Y:n rykmentiksi". Aate oli, että se muodostaisi rykmentin
"rautakylkiä", jossa joka mies olisi kristitty. Mr. Moody oikein
ahmimalla ahmi ne monet tilaisuudet, joita sotajoukkojen kokoominen
tuotti hänelle, työhön Kristuksen eteen.

Yhdeksän eri kertaa lähti Mr. Moody taistelutantereelle -- toisinaan
"the Christian Commissionin" jäsenenä saarnaamaan ja auttamaan
sotilaita, väliste taasen "the Sanitary Commission" tai "the Chicago
Citizens' Committee" yhdistysten lähettiläänä viemään elintarpeita
haavoitetuille taistelun jälkeen. Hän oli taistelutantereella ja
palveli haavoitettuja tappelujen jälkeen Port Donelson'in, Pittsburgh
Landing'in, Shiloh'n ja Murfreesboron luona, hän oli armeijan kanssa
Clevelandin ja Chattanoogan luona ja marssi ensimmäisten joukossa
Richmondiin.

Hän oli sotamiesten suosittu lemmikki ja erinomaisesti kunnioitettu
itsensäuhraavan työnsä takia. Joka ilta, kun hän oli taistelukentällä,
kokoontuivat pojat loimuavan leiritulen ympäri kuuntelemaan hänen
vakavia kehoituspuheitaan. Hän kävi tavallisesti telteissä, puheli
innokkaasti sotamiesten kanssa ja nuhteli jumalattomia. Koska hän tunsi
useita sotilaita monesta eri rykmentistä, otti hän persoonallisesti
osaa heidän menestykseensä ja pyysi Jumalalta, että hän antaisi
heille voiton synnin, saatanan ja kapinallisten yli. Usein kuultiin
hänen äänensä rukouksen muodossa kohoavan jumalattomien telteistä.
Erittäinkin sinä aikana, jolloin kenraali O. O. Howard, joka
täydellisesti hyväksyi hänen toimintaansa, oli armeijan ylijohtajana,
näki hän runsaat hedelmät työstään.

Mr. Moodyn sodanaikana voitetut kokemukset valmistivat häntä monessa
suhteessa hänen vastaista laajempaa vaikutustaan varten. Hän tuli
kautta koko maan tunnetuksi. Chicagon puolipäivärukouskokoukset
muodostuivat kokous paikaksi, jossa hän ja hänen työtoverinsa
kohtasivat toisensa ja tekivät toisilleen käynneistään
taistelupaikalla tiliä. Kaikkialta Lännen pohjoisosista saapui
esirukouspyyntejä puolisojen, veljien ja poikien edestä. Mr. Moody oppi
kanssakäymisessään kuolevien kanssa, miten vaarallista on viivytellä
ikuisen autuutemme asian ratkaisussa, ja sen kautta kehittyi hänen
taitonsa käydä asiaan suoraan käsiksi, persoonallisesti puhellessaan
kääntymättömien kanssa. Hän oppi kalliita totuuksia siihen lohdutukseen
nähden, jonka evankeliumi antaa, ja siihen alttiuteen nähden, jolla
Jumala kuulee ja vastaa rukouksiimme, ja samalla oppi hän tuntemaan
lupausten sanomattoman arvon. Sitäpaitsi kokosi hän joukon kertomuksia
ja tapauksia elämästä, jotka myöhempinä vuosina näyttäytyivät
erinomaisen tehokkaiksi hänen saarnojaan valaisemaan.



KAHDEKSAS LUKU.

Työskentely Farwell Hall'issa.


Se erinomainen menestys, jonka N.M.K.Y. Mr. Moodyn taitavalla johdolla
sai osakseen, teki ennen pitkää suuremman huoneuston hankkimisen
välttämättömäksi. Johtokunta mietti, teki suunnitelmia ja rukoili
Jumalalta omaa huoneustoa -- tehtiin kaikkea muuta, toimeen vaan
ei ryhdytty. Vihdoin ehdoitettiin, että Mr. Moody, joka hiljattain
oli onnistunut saamaan Illionois Street kirkon toimeen, valittaisi
puheenjohtajaksi ja John V. Farwell varapuheenjohtajaksi. Mutta Mr.
Moodya katsottiin liian radikaaliseksi tullakseen puheenjohtajaksi,
ja senvuoksi vaihdettiin nimiä. Vaalia toimitettaessa oli Mr. Moody
ulkona varoja hankkimassa, ja ennen iltaa oli varoja tiedossa
rakennuksen teettämiseksi, joka sisältäisi salin istumasijoilla
kolmelletuhannelle hengelle, ja sitäpaitsi pienempiä kokoushuoneita
ja konttorihuoneustoja. Tätä pidetään yhdistyksen ensimmäisenä
rakennuksena Amerikassa.

Vihkiminen, joka toimitettiin 29 p. syysk. 1867, oli tärkeä tapahtuma
hengellisten liikkeiden historiassa. Georg H. Stuart, U.S. Christian
Commissionin presidentti, matkusti kahdeksan sataa penikulmaa (engl.)
saadakseen olla tilaisuudessa läsnä. Sali oli täpösen täynnä; monet
läsnäolijoista olivat muista kaupungeista ja valtioista. N.M.K.Y:n
puoluehengestä vapaata luonnetta todisti pappien läsnäolo kaikista
tunnuskunnista -- ja tämä aikana, jolloin sen työ oli vielä kehdossaan,
jolloin kateelliset katseet tarkastelivat, näyttäytyisikö se olevan
ristiriidassa kirkkojen kanssa.

Mr. Moody huomautti sinä iltana puheessaan Jumalan hyvyyttä, joka
vähäpätöisestä alusta oli johtanut heitä nykyiseen vaikuttavaan
asemaan. Hän kehoitti heitä voimakkaisiin hyökkäyksiin synnin
varustuksia vastaan ja lausui, että oli liian kauvan tyydytty vain
puolustussotaan. Samalla hän ennusti, että vaikutus oli vasta
kehdossaan.

Salia oli aijottu kiitollisuuden osoitteeksi hänen väsymättömistä ja
onnistuneista ponnistuksistaan kutsua Mr. Moodyn nimellä. Vaan kun
hetki oli käsillä, nousi Mr. Moody lavalle ja esitti lyhyen, innokkaan
pyynnin seurakunnalle, että sitä kutsuttaisi nimellä "Farwell Hall",
sen miehen kunniaksi, joka oli rakennuskomitean puheenjohtaja ja joka
siihen oli lahjoittanut runsaita avuja. Ehdotus hyväksyttiin suurella
mieltymyksellä.

Mr. Moody kokosi alituisesti rahoja sekä Englannissa että Amerikassa
N.M.K.Y:n kirkkorakennuksiin, lähetystoimeen ja kokoushuoneisiin, mutta
hän kieltäytyi kaikesta kunniasta tämän työnsä tähden ja tukehdutti
kaikki yritykset käyttää johonkin hänen nimeään.

Seuraavan vuoden tammikuussa paloi rakennus, mikä oli suuri vahinko,
kun se vaan osaksi oli vakuutettu. Mr. Moody ryhtyi kumminkin
semmoisella tarmolla asiaan, että hänellä sanottiin olleen tiedossa
varat uuteen rakennukseen, ennenkuin tuli lakkasi raivoamasta.
Seuraavana vuonna valmistui ja tarkoitukseensa vihittiin uusi "Farwell
Hall", joka monessa suhteessa oli entistä parempi. Tämäkin rakennus
joutui suuren tulipalon raivotessa v. 1871 saman kohtalon alaiseksi
kuin edellinenkin.

Kahden vuoden ajan oli Mr. Moody N.M.K.Y:n puheenjohtajana.



YHDEKSÄS LUKU.

Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja Europan mannermaalla v.
1867.


Vuonna 1867 määräsi lääkäri, että Mrs. Moodyn, jota vaivasi pitkällinen
yskä, oli lähdettävä merimatkalle. Koska Mr. Moody hartaasti halusi
tavata pastori C. H. Spurgeonia ja Mr. Georg Mülleriä, päätettiin,
että he matkustaisivat Englantiin. He lähtivät 22 p, helmikuuta samana
vuonna matkaan.

Tähän aikaan ei Mr. Moodya ylipäänsä tunnettu Englannissa, paitsi
niiden ystävien keskuudessa, jotka olivat käyneet Amerikassa.
Eräs näistä oli Fountain J. Hartley, "the London Sabhath-school
Union" yhdistyksen sihteeri, joka pyysi Mr. Moodya puhumaan eräässä
vuosikokouksessa Exeter Hallissa. Mr. Moody valittiin lausumaan
kokouksen kiitoksen illan puheenjohtajalle, jona tässä tilaisuudessa
oli tuo hyvin tunnettu kreivi Shaftesbury.

Kokouksen loppupuolella jätti puheenjohtaja paikkansa
varapuheenjohtajalle, jotta mainittu ehdoitus voitaisi tehdä.
Varapuheenjohtaja ilmoitti, että he ilolla lausuivat "amerikkalaisen
serkkunsa, pastori Moodyn Chicagosta" tervetulleeksi, ja tämä
"esiintoisi nyt heidän kiitoksensa jalolle kreiville", joka tässä
tilaisuudessa oli puheenjohtajana toiminut.

Tämä oli aivan Mr. Moodyn ohjelman ulkopuolella. Raikkaalla suoruudella
ja lainkaan välittämättä tavallisista tavoista ja tyhjänaikaisista
kohteliaisuuksista, hämmästytti Mr. Moody seurakuntaa seuraavalla
rohkealla puheella:

"Puheenjohtaja on tehnyt kaksi erehdystä. Ensiksikin en lainkaan ole
mikään 'pastori' Moody. Olen vain D. L. Moody, pyhäkouluopettaja. Ja
toiseksi en ole teidän 'amerikkalainen serkkunne'. Jumalan armosta olen
teidän veljenne, joka yhdessä teidän kanssanne otan osaa Isämme työhön
hänen lastensa eteen".

"Ja mitä taas kiitoksen esittämiseen tulee 'jalolle kreiville' siitä,
että hän on ollut puheenjohtajanamme tänä iltana, niin en käsitä,
miksi häntä kiittäisimme enemmän kuin hänkään meitä. Kerran kun
tahdottiin kiittää Mr. Lincolnia, joka oli johtanut erästä kokousta
Illinois maakunnassa, kieltäytyi hän sitä vastaanottamasta. Hän sanoi
koettaneensa tehdä velvollisuutensa samoinkuin hekin. Hänestä siis
kummatkin olivat tehtävänsä suorittaneet".

Tätä kuullessaan istuivat Mr. Moodyn kuulijat hämmästyksestä
sanattomina. Uutuus siinä viehätti heitä, ja siitä hetkestä voitti Mr.
Moody kerrassaan englantilaiset kuulijansa puolelleen.

Ennen pitkää löysi hän N.M.K.Y. Aldersgate Streeti'llä ja puhui
sellaisella uutuuden viehätyksellä ja sellaisella voimalla
kokemuksistaan evankelistana Chicagossa, että hän voitti kaikki, jotka
häntä kuulivat. Kertomus hänen ennen kuulumattomasta, omituisesta
tavastaan koettaa pelastaa Chicagon raakoja ja laittomia lapsia herätti
suurta huomiota.

Mr. Moody kävi Mr. Spurgeonin puheilla, vaan ei voinut saada häntä
myöntymään Amerikassa käymään. Bristoliin hän myös matkusti. "Bristol",
kirjoitti hän äidilleen, "on se paikka, johon Georg Müllerin suuret
koulut orpolapsille ovat sijoitetut. Hänellä on viisitoista sataa lasta
kodissaan, mutta hän ei milloinkaan pyydä keltään ihmiseltä penniäkään
niiden ylläpidoksi. Hän kääntyy Jumalan puoleen, ja Jumala lähettää
hänelle rahoja. On ihmeellistä nähdä, mitä Jumala voi rukousihmisen
kautta vaikuttaa".

Ennen lähtöä New-Yorkista oli eräs ystävä mitä innokkaimmin neuvonut
häntä, ettei hän jättäisi käymättä lähetyssaarnaajavanhuksen T:ri
Duffin luona, sekä kehoittanut häntä tutustumaan T:ri Guthrie'n
vaikutukseen Edinburgissa. Sinne suuntasi siis Mr. Moody matkansa.
Alkuperäiset tarkoituksensa hän ei nähnyt toteutuvan, mutta sai sen
sijaan tilaisuuden esiintyä eräänä iltana "Free Assembly Hall'issa",
jossa hän tapasi monta etevää kristittyä.

Ainoa erityistä huomiota herättävä paikka, jossa Mr. Moody matkallaan
kävi, oli Pariisi, johon hän viikon ajaksi läksi vaimoineen päästäkseen
Englannin rasittavasta ilmanalasta. Hän käytti ajan kaupungin
katselemiseen. Pariisin näyttely oli juuri silloin parhaillaan.

Hänen vaikutuksensa Englannin uskonnolliseen elämään sai
pysyväisen merkityksen sen kautta, että hän järjesti samanlaiset
puolipäivärukouskokoukset N.M.K.Y:n huoneustossa Aldersgate Street'illä
kuin ne, joita Chicagossa pidettiin. "Olen lähettänyt sinulle
kertomuksen niistä päivittäisistä rukouskokouksista, joita vihdoinkin
täällä olen saanut toimeen", kirjoitti hän äidilleen. "Ne ovat
saavuttaneet suurta menestystä, ja nyt aletaan samanlaisia pitämään
eri osissa kaupunkia. Toivon, että niistä koituu paljon hyötyä. Niitä
järjestetään myöskin eri osiin maata".



KYMMENES LUKU.

Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen.


Mr. Sankeyn ja Mr. Moodyn ensimmäisen kohtaamisen kertoi
edellinen käydessään Philadelphiassa kohta sen perästä, kun
maailma oli saanut tiedon siitä, että se oli kadottanut yhden
suurimmista evankelistoistaan. Oli vuosi 1870, kun kaksi miestä
matkusti Indianopolis nimiseen kaupunkiin, ollakseen läsnä siinä
kansainvälisessä kokouksessa, jonka N.M.K.Y. sinne oli järjestänyt.
Toinen niistä oli Dwight L. Moody, joka tuli Chicagosta; toinen Ira D.
Sankey, jonka asuntopaikka oli Newcastle, Pa.

He olivat kuulleet toisistaan puhuttavan, vaan eivät milloinkaan olleet
tavanneet. Moody oli jo jossain määrässä puhujana tunnettu, Sankey
samoin kykynsä kautta laululla voittaa sieluja, vaan ei toisella
enemmän kuin toisellakaan tässä tilaisuudessa ollut johtajien joukossa
mitään huomattavaa sijaa. Sankey oli tähän aikaan valtion virkamiehenä
Pennsylvaniassa, jossa hänellä siviliosastossa oli paikka 1500 dollarin
vuotuisella palkalla. Hänen hengellinen vaikutuksensa oli siihen saakka
rajoittunut siihen, mitä hän joutohetkinä ennätti toimia.

Sankey oli siksi paljon kuullut Moodysta, että hän oli utelijas
näkemään ja kuulemaan häntä, ja kokoukseen tullessaan, rupesi hän
heti tähystelemään ympärilleen, nähdäkseen nuorukaista Chicagosta.
Saapuessaan musikaaliseen akatemiaan, jossa kokousta pidettiin, asettui
hän istumaan lähellä alinta uloskäytävää. Hän odotti ja kuunteli tunnin
ajan, mutta täytyi lähteä sieltä kuulematta edes sen henkilön nimeäkään
mainittavan, jota hän tavoitti.

Harvat ihmiset näkyivät tuntevan Moodya persoonallisesti tai edes
huhujakaan myöten. Sittemmin sai hän kuulla Moodyn istuneen aivan
lähellä sitä paikkaa, jossa Sankey kokousta avattaessa oli. Kumpikaan
heistä ei esiintynyt, sillä ohjelma käsitti vain enemmän tunnettuja
nimiä.

Nämä molemmat miehet kohtasivat toisensa vasta toisena tai kolmantena
päivänä tulonsa jälkeen Indianopolikseen, ja silloinkin sangen
omituisissa olosuhteissa. Ilmoitettiin, että "Mr. Moody Chicagosta"
johtaisi erästä rukouskokousta kl. 6 aamulla eräässä pienessä huoneessa
musikaalisen akatemian lähistössä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta,
päätti Sankey käyttää tilaisuutta nähdäkseen ja kuullakseen miestä,
jota hän ei tähän asti ollut tavannut.

Matka rukouskokouksen pitopaikkaan oli paljon pitempi, kuin Sankey oli
aavistanut, ja kun hän pääsi perille, oli kokous jo puolivälissä. Hän
löysi paikan "amen nurkassa", kuten hän lausui, ja istuutui siihen.
Hän oli tuskin istunut, kun joku kosketti häntä käsivarteen, ja
kääntyessään katsomaan huomasi hän istuvansa pastori Robert Mc Millenin
vieressä, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä tuttava.

Mc Millen pyysi Sankeyta johtamaan laulua, koska ei löytynyt ketään,
joka siihen kykeni. Sangen pitkäveteisen rukouksen loputtua nyökkäsi
Mc Millen Sankeylle sekä pyysi häntä aloittamaan laulun. Muuta pyyntiä
odottamatta, nousi nuori Sankey ja lauloi erinomaisella tunteella:

    "On verilähde sydämen
    Avattu Jeesuksen
    Ja siinä kurjin syntinen
    Saa uuden sydämen".

Seurakunta unhoitti yhtyä kuoroon ja Sankey lopetti laulun yksin.
Kokouksen lopussa pyysi Mc Millen Sankeyta tulemaan esille, niin hän
esittelisi häntä Moodylle. Asetuttiin pitkään jonoon, joka verkalleen
eteni huoneen etupuolta kohti, jossa Moody seisoi. Kun Sankey pääsi
Moodyn läheisyyteen, astui tämä esiin ja tarttui hänen käteensä.

"Mistä Te olette?" kysyi Moody.

"Pennsylvaniasta", vastasi Sankey.

"Nainut vai naimaton?"

"Nainut. Minulla on vaimo ja yksi lapsi".

"Millä Te elätätte itseänne?"

"Olen hallituksen palveluksessa".

Koko ajan piti Moody Sankeyta kädestä. Katsoen häntä kasvoihin
terävillä, mustilla silmillään lausui Moody:

"Hyvä, Teidän tulee luopua toimestanne".

Sankey seisoi hämmästyneenä eikä voinut käsittää, mitä Moody sillä
tarkoitti, että hän jättäisi toimen, joka hänestä oli erinomainen ja
joka hänelle tuotti runsaan tulon. Hän hämmästyi niin, ettei hän voinut
vastata sanaakaan. Mutta Moody selitti tarkoituksensa:

"Teidän tulee jättää toimenne ja yhtyä minuun. Te olette juuri se
henkilö, jota kauvan olen etsinyt. Tahdon että matkustatte kanssani,
niin Te voitte laulaa ja minä puhun".

Sankey oli nyt osaksi toipunut hämmästyksestään, mutta kysymys toimensa
hylkäämisestä jonkun epävarman eteen oli liiaksi tärkeä, ja hän pyysi
senvuoksi ajatusaikaa. Moody kysyi, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan
panemaan asia rukouksessa Jumalan eteen, ja kohtelijaisuudesta suostui
Sankey siihen. Moody rukoili, että Sankey näkisi, että hänen tuli
käydä ehdotettua tietä, mutta Sankey pani sisässään sitä vastaan.
He erkanivat ja Sankey palasi asuntoonsa Moodyn rukouksesta tosin
liikutettuna, mutta vieläkin epävarmana. Tämä tapahtui sunnuntaina.
Koko päivän ja seuraavan yön ajatteli Sankey Moodyn sanoja, mutta
seuraavana aamuna oli hän vieläkin yhtä haluton jättämään tointaan
kuukauspalkkoineen.

Juuri kun hän oli valmis vetäytymään syrjään, sai hän kortin.
Katsoessaan sitä, huomasi hän sen olevan Mr. Moodylta, joka pyysi häntä
kohtaamaan itseään kl. 6 iltapäivällä eräässä määrätyssä kadunkulmassa.
Tietämättä, mitä Mr. Moody tahtoi, kirjoitti Sankey kortin takasivulle
myöntävän vastauksen ja lähetti sen takaisin Moodylle. Muutamien
ystävien kera oli hän kl. 6 sovitulla paikalla ja jonkun hetken
kuluttua saapui Moody.

Pysähtymättä lainkaan heidän kanssaan puhelemaan, meni Moody heidän
ohitsensa erääsen läheiseen kauppapuotiin sekä pyysi tyhjää laatikkoa
lainaksi. Hän saikin sellaisen ja vieritti tuon suuren laatikon kadulle
sekä asetti sen kadunkulmaan. Sitte kutsui hän Sankeyn erikseen ja
pyysi häntä nousemaan laatikolle laulamaan joku laulu. Sankey suostui,
ja kun hän oli laulanut pari laulua, kiipesi Moody laatikolle ja
rupesi saarnaamaan. Työmiehet olivat juuri kotimatkalla myllyiltä ja
tehtaista, ja ennen pitkää oli Moodylla suuri kuulijakunta. Sankey
sanoo, että Moody sillä kertaa saarnasi laatikon päällä voimalla
sellaisella, jolla hän ei sittemmin koskaan kuullut hänen puhuvan.

Joukko seisoi hämmästyksen valtaamana, samalla kuin sanat tulvailivat
Moodyn huulilta ihmeteltävän voimakkaasti ja helposti. Puhuttuaan noin
viisitoista minuuttia, hyppäsi hän alas laatikolta ja ilmoitti omin
päinsä pitävänsä kokouksen musikaalisessa akatemiassa, ja sinne pyysi
hän kansajoukkoa seuraamaan itseään. Käsi kädessä marssivat Moody ja
Sankey pitkin katua ja samalla laulettiin laulu toisensa jälkeen.
Kansajoukko seurasi heitä kintereillä, ja miehet eväskonttineen
unohtivat lähteä kotiin, niin kokonaan oli laatikon päällä pidetty
saarna heidät hurmannut.

Tästä marssista selitti Sankey, että se oli hänen ensimmäinen
kokemuksensa pelastussotilaana. Parissa minuutissa oli musikaalinen
akatemia kuulijoita täynnä ja Moody piti huolta siitä, että työmiehet
työmekoissaan ensin saivat istuimet, ennenkuin hän meni ylös lavalle
puhumaan.

Hänen toinen esitelmänsä oli yhtä jännittävä kuin ensimmäinenkin
oli ollut, jonka hän piti kadunkulmassa, eikä kokous loppunut
ennenkuin edustajat tulivat iltakokoustaan pitämään. Sankey oli
vieläkin epävarma, kun Moody toistamiseen nosti kysymyksen heidän
yhteistyöstään. Kuitenkin suostui hän tarjomukseen viettää viikko
yhdessä Moodyn kanssa, ja ennenkuin tämä viikko oli kulunut, oli hän
jättänyt erohakemuksensa Hugh Mc Cullough'ille, joka siihen aikaan oli
valtiovarain-osaston sihteerinä, ja muuan sotilas, joka oli istunut
vankina Libby Prisonissa, sai Sankeyn paikan.



YHDESTOISTA LUKU.

Chicagon palo ja sitä seuraava aika.


Vuosi 1871 on merkillinen Moodyn elämässä. Hän tunsi yhä selvemmin,
miten vähän hän vastasi niitä persoonallisia vaatimuksia, joita hänen
työnsä häneen nähden synnytti. Syvä nälkä ja jano hengellisen voiman
perään heräsi hänessä kahden hurskaan vaimon kautta, jotka tapasivat
käydä hänen kokouksissaan ja istua etumaisilla penkeillä. Hän huomasi
heidän kasvojensa ilmeestä, että he rukoilivat. Kokouksen lopussa he
usein sanoivat hänelle:

"Olemme rukoilleet Teidän edestänne".

"Miks'ette rukoile kansan edestä?"

"Koska Te tarvitsette Hengen voimaa".

"Minä tarvitsin voimaa!" lausui Mr. Moody monta vuotta myöhemmin, kun
tästä tuli puhe, "minä luulin, että minulla oli voimaa. Olihan minulla
suurimmat kuulijajoukot Chicagossa ja monet kääntyivät. Olin yhdessä
suhteessa tyytyväinen. Mutta koko ajan jatkoivat nuo kaksi hurskasta
vaimoa rukoilemistaan edestäni, ja heidän vakavat huomautuksensa
siitä, että tarvitsin voitelua erityistä palvelusta varten, panivat
minut ajattelemaan heidän sanojaan. Pyysin heitä tulemaan kanssani
puhelemaan, ja me lankesimme polvillemme rukoukseen. He vuodattivat
rukouksessa sydämmensä Jumalan eteen pyynnöllä, että minä tulisin
Pyhällä Hengellä täytetyksi. Suuri nälkä heräsi sielussani. En
ymmärtänyt, mitä se oli. Aloin itkeä ja itkin niin, ett'en milloinkaan
siten ollut itkenyt, ja nälkä kasvoi. Tunsin, etten tahtonut elää
kauvemmin, ellen voinut saada tätä voimaa vaikutukseen".

Siihen aikaan kun Mr. Moody oli tässä hengellisessä asemassa, paloi
Chicago poroksi. Tuo suuri tulipalo alkoi 8 p. marraskuuta 1871 ja
sekä Farwell Hall että Illinois Street Church paloivat kokonaan. Mr.
Moody oli Farwell Hallissa viitenä pyhäiltana jälekkäin pitänyt sarjan
esitelmiä Kristuksen elämästä. Hän seurasi Vapahtajan elämää seimestä
tuomiosaliin asti, ja teki silloin oman mielipiteensä mukaan suurimman
erehdyksen, minkä hän koskaan elämässään on tehnyt. Raatihuoneen kello
läpätti tulipalon merkiksi, mutta hän ei siitä välittänyt. He kuulivat
usein tulipalomerkkejä, eikä ne heitä tavallisesti sanottavasti
häirinneet.

Mr. Moody puhui loppuun tekstinsä: "Mitä tulee minun tehdä Jeesuksen
kanssa?" ja sanoi kuulijoille:

"Minä toivon, että otatte kysymyksen mukaanne ja mietitte sitä, ja ensi
pyhänä saatte tulla takaisin ja sanoa minulle, mitä hänen kanssaan
aijotte tehdä".

"Mikä erehdys!" lausui hän sittemmin. "Näyttää siltä, kuin vastaus
olisi ollut mielessäni lausuessani tämän. Siitä ajasta aikain en
koskaan ole uskaltanut antaa kuulijoilleni viikon mietintöaikaa
pelastukseensa nähden. Jos he hukkuisivat, niin voisivat he syyttää
minua tuomiolla".

"Muistan vieläkin, kuinka Mr. Sankey lauloi, ja miten kirkkaasti hänen
äänensä sointui, kun hän pääsi tuohon kehoittavaan värsyyn:

    "Sinua kutsuu, oi sinua kutsuu
    Jeesus sua kutsuu,
    Hän kutsuu nyt sua".

Mennessään kokouksen loputtua kotiin, näki Mr. Moody liekkien leimun
ja ymmärsi, että se merkitsi Chicagon täydellistä hävitystä. Noin kl.
1 aikaan paloi Farwell Hall. Kohta oli hänenkin kirkkonsa raunioina.
Kaikki paloi poroksi. Noin keskiyön aikoina näyttivät liekit asettuvan,
ja luultiin että palosotilaat saisivat ne tukahutetuiksi, jonka vuoksi
perhe meni levolle. Mutta ennen tunnin kuluttua annettiin niille, jotka
sen kadun varrella asuivat, äänekäs varoitus kiirehtimään liekkien
alta pois. Tuli oli päässyt virran poikki ja eteni kiireesti sitä
kaupunginosaa kohti.

Oli myöhäistä ajatellakaan pelastaa enempää kuin mitä käsissä voitiin
kantaa. Muuan naapuri otti Mr. Moodyn kaksi lasta jo ennestään
täyteen ahdettuun vaunuunsa ja pakeni pohjoiseen päin. Muutamia
hopeaesineitä ja pieniä muistolahjoja ystäviltä sullottiin kiireesti
lastenvaunuihin. Mutta oli vieläkin yksi esine, jonka rouva Moody
oli päättänyt pelastaa. Se oli öljyvärikuva Mr. Moodysta, taiteilija
Healy'n maalaama, joka riippui seinällä heidän vierashuoneessaan. Se
oli taiteilijan lahja rouva Moodylle heidän palattuaan ensimmäiseltä
retkeltään Europaan v. 1867, jolloin Chicagon ystävät Mr. Moodylle
lahjoittivat tämän talon täysine sisustuksineen ja huonekaluineen. Tätä
kuvaa piti rouva Moody suuremmassa arvossa kuin kaikkea muuta, mitä
talossa löytyi. Muuan vieras, joka tuli huoneesen, oli avullisena sen
alasottamisessa seinältä. Rouva Moody kutsui miestään ja pyysi häntä
pelastamaan sitä hänelle.

"Minäkö ottaisin oman kuvani!" huudahti hän. "Sekös vasta olisi
hullunkurista. Ajatelkaapa, jos minä kadulla tapaan ystäviä, jotka
ovat samassa vaarassa kuin me itsekin, ja ne sanovat: Halloo, Moody,
sepä hauska, että olet päässyt pakoon; mikä tuo on, jonka onnistuit
pelastamaan ja jota semmoisella hellyydellä kannat? -- Eikö kuuluisi
hullulta, jos vastaisin: Se on oma muotokuvani?"

Mitkään pyynnit eivät auttaneet, kangas leikattiin kiireesti
raskaasta, kullatusta kehyksestään, ja rouva Moody kantoi itse sitä.
Mustelma silmässä ja rikkirevityt kasvot oli osa siitä palkasta,
minkä tämä ponnistus maksoi, sillä ulkona kadulla syntyi alituinen
ottelu taulun kantajan ja ankaran tuulen välillä tämän kaihin aarteen
omistusoikeudesta. Rakkaus voitti, mutta vasta pitkällisen taistelun
perästä. Tämä muotokuva riippuu nyt seinällä kotona Northfieldissä,
muistona siitä tulikoetuksesta, jonka moni sielu sinä yönä sai
läpikäydä.

Heti kun vaimo ja perhe olivat ystävien luona turvassa, omisti Mr.
Moody pelastustyöhön kaikki voimansa. Ennen pitkää matkusti hän
itään hankkimaan rahoja kodittomille, sekä varoja uuden kirkon
rakentamiseksi. George H. Stuart ja John Wanamaker Philadelphiasta
yhdessä muiden ystävien kanssa idässä kokosivat 600 puntaa.
Väliaikainen rakennus 75x100 jalkaa, rakennettiin heti lähelle sitä
paikkaa, missä entinen kirkko oli ollut. 24 p. joulukuuta 1871, kaksi
kuukautta ja neljätoista päivää tulipalon jälkeen, vihittiin tämä
rakennus, tunnettu nimellä "The North Side Tabernacle".

Käynti idässä tuotti suuren siunauksen Mr. Moodyn elämässä. Hän janosi
yhä vieläkin suurempaa hengellistä voimaa. Tuli ei tätä tarvetta
tyhjäksi tehnyt. "Sydämeni ei ollut kerjuutyössä mukana", lausui hän.
"Minulla ei ollut voimaa vedota. Huusin yhä vaan Jumalan puoleen,
että Hän täyttäisi minua Hengellään. Eräänä päivänä New-Yorkissa --
oi sitä päivää! -- en voi sitä kuvailla, ja puhunkin siitä harvoin,
sillä se on melkein liian pyhä kokemus mainita. Paavalillakin oli
kokemus, jota hän ei maininnut neljääntoista vuoteen. Voin vaan sanoa,
että Jumala ilmoitti itsensä minulle; ja minä tunsin hänen rakkautensa
sellaisena, että täytyi pyytää häntä pidättämään kätensä. Aloin taaskin
saarnaamaan. Saarnat eivät olleet toisenlaiset. En mitään uusia
totuuksia esittänyt ja sittenkin kääntyi satoja. En tahtoisi tulla
siirretyksi sinne, missä ennen tätä siunattua kokemusta olin, vaikkapa
saisin koko maailman."

Hänen palaamisensa jälkeen Chicagoon edistyi lähetystyö uudessa
tabernaklissa ihanalla tavalla. Herätystulet syttyivät uudestaan ja
paloivat kauvan ja kirkkaasti.

Vuoden kuluessa ryhdyttiin toimeen uuden, pysyväisen rakennuksen
aikaansaamiseksi. Perustus, jolla nykyinen kirkko seisoo,
ostettiin. Varoja kerääntyi kaikilta puolilta, samalla kun tuhannet
pyhäkoululapset antoivat viisi senttiä kukin tiilien ostamiseksi. Kaksi
vuotta tyydyttiin nykyisen rakennuksen pohjakerroksen päälle laaditun
tilapäisen katon suojaan, mutta vihdoin, kuten eräässä seuraavassa
luvussa kerrotaan, hankittiin varoja tämän rakennuksen täydelliseen
kuntoon saamiseksi, joka sittemmin on tunnettu nimellä Chicago Avenue
Church eli Moodyn kirkko.



KAHDESTOISTA LUKU.

Toinen käynti Englannissa, 1872.


Vaikka kuulijajoukot North Side Tabernaklet'issa olivat suuret
ja kokoukset hedelmää tuottavat, oli Moodyn kumminkin mahdoton
työskennellä kodeissa, koska sellaisia ei enää löytynyt. Tuli oli
suurella alueella Tabernakletin ympärillä polttanut kaupungin tuhaksi.
Mistä kansaa kerääntyi kokouksiin oli kerrassaan arvoitus. Sellaiset,
jotka mökkinsä raunioiden sekaan pystyttivät, muuttivat alituisesti.
Kun hän senvuoksi huomasi, että hänettä voitiin tulla toimeen
Chicagossa ja hän halusi englantilaisten raamatuntutkijain jalkain
juuressa tulla raamattua enemmän tuntemaan, päätti Mr. Moody vieläkin
kerran lähteä Atlannin poikki. Hän matkusti kesäkuussa 1872.

Tämä käynti vaatii erityistä huomiota erään tapahtuman johdosta, joka
epäilemättä merkitsi uutta käännekohtaa Mr. Moodyn elämässä.

Hän oli päättänyt olla minkäänlaiseen toimintaan ryhtymättä, jos hän
vaan sitä voisi välttää; mutta eräänä päivänä meni hän rukouskokoukseen
Old Baileyn luona, ja kokouksen lopussa pyysi Rev. Mr. Lessey, erään
pohjois-Lontoon seurakunnan pastori, että hän seuraavana pyhänä
saarnaisi hänen edestään. Mr. Moody suostui.

Paikka tuntui aamujumalanpalveluksessa sangen kylmältä ja kuolleelta.
Kuulijat näyttivät jotenkin välinpitämättömiltä. Hänestä tuntui,
ikäänkuin hän olisi tyhjää tavoitellut, ja näytti, että aamu oli mennyt
turhaan.

Seuraava jumalanpalvelus oli kello puoli seitsemän illalla, ja
saarnatessaan tunsi hän, ikäänkuin koko ilma olisi ollut Jumalan
Hengellä täytetty. Hiljaisuus ylhäältä valtasi kansan ja todisti, että
Jumala tutki heidän sydämiään. Hän oli vähäisen rukoillut sinä päivänä
eikä voinut ymmärtää, mistä tämä siunaus tuli.

Kun hän oli saarnansa lopettanut, pyysi hän kaikkia, jotka halusivat
pelastusta, nousemaan, että hän voisi rukoilla heidän edestään.
Sadottain ihmisiä nousi kaikkialla kirkossa -- näytti siltä kuin koko
kuulijakunta olisi noussut.

Mr. Moody sanoi itselleen: "Nämä ihmiset eivät ymmärrä minua. He eivät
käsittäneet, mitä tarkoitin, kun pyysin heitä nousemaan".

Hän ei Amerikassakaan ollut milloinkaan nähnyt niin monen nousevan eikä
tiennyt, mitä tehdä, jonka tähden hän uudelleen pani heitä koetukselle.

"Nyt", lausui hän, "tulee kaikkien, jotka haluavat pelastusta, mennä
kyselyhuoneesen".

He menivät sinne ja täyttivät huoneen, niin että useampia tuoleja
täytyi siirtää sinne, että kaikki saisivat istumasijoja. Pastori
oli hämmästyneenä ja Moody samoin. Kumpainenkaan ei ollut sellaista
siunausta uskaltanut odottaa. Heillä ei ollut uskoa toivoakseen,
että Jumala voisi pelastaa sadottain ja tuhansittain niin hyvin kuin
yksittäin tai kaksittain.

Kun Mr. Moody uudestaan pyysi niitä, jotka todellakin halusivat tulla
pelastetuiksi, nousemaan, nousivat kaikki. Hän ei tiennyt, mitä hänen
oli tehtävä, jonka vuoksi hän pyysi kaikkia, joilla oli todellinen
tarkoitus, kohtaamaan pastoria siellä seuraavana iltana.

Seuraavana päivänä matkusti hän Dubliniin, mutta tiistai aamuna sai hän
sähkösanoman, jossa hänen palaamistaan vaadittiin ja ilmoitettiin, että
pelastusta etsivien luku maanantaina oli suurempi kuin sunnuntaina.
Hän matkusti takaisin ja piti kokouksia kymmenen päivää, ja neljäsataa
henkeä otettiin silloin siihen seurakuntaan.

Jonkun ajan kuluttua selvisi tämä ihmeellinen Hengen vaikutuksen
ilmauksen salaisuus. Siellä oli kaksi sisarta, jotka kuuluivat
seurakuntaan, toinen niistä terve, toinen vuoteella viruva. Eräänä
päivänä, kun tuo sairas nainen makasi vuoteellaan ja suri tilaansa,
tuli hänelle se ajatus, että hän taisi rukoilla, ja sitten hän rupesi
pyytämään Jumalalta, että hän elvyttäisi sitä seurakuntaa, jonka jäsen
hän oli. Yötä ja päivää kohosi hänen rukouksensa Jumalan puoleen, mutta
yhä pysyi seurakunta kylmänä ja kuolleena.

Eräänä päivänä luki hän sanomalehdessä kertomuksen muutamista
kokouksista, joita Mr. Moody oli Amerikassa pitänyt, ja vaikk'ei hän
häntä tuntenut, rupesi hän pyytämään Jumalalta, että Hän lähettäisi
Moodyn siihen seurakuntaan.

Hänen sisarensa tuli kotiin samana pyhänä, jolloin Mr. Moody oli
saarnannut, ja sanoi: "Arvaappas, kuka tänään saarnasi?" -- Hän arvaili
useita, joiden kanssa heidän pastorinsa tapasi vaihtaa saarnavuoroja.

Vihdoin sanoi sisar: "Se oli Mr. Moody Amerikasta".

Sairas sisar kalpeni ja lausui:

"Minä tiedän, mitä se sisältää. Jumala on rukoukseni kuullut".

Hän vietti iltapäivänsä paastossa ja rukouksessa, ja illalla tuli
vastaus tulella taivaasta. Mr. Moody uskoi, että se oli juuri tämä
herätys, joka toi hänet Englantiin takaisin seuraavana vuonna. Tästä
johtui, että Rev. William Pennefather, kirkkoherra, ja St. Judes,
Mildmay Park, Lontoo, ja Mr. Bainbridge, etevä methodisti-maallikko,
Newcastle on Tyne, pyysivät häntä kokouksia pitämään. Mutta hän ei
ollut aikonut kauvemmin pysähtyä, vaan palasi kolmen kuukauden kuluttua
Amerikaan ja yhtyi perheesensä, innokkaasti kutsuttuna seuraavana
vuonna Englantiin palaamaan.



KOLMASTOISTA LUKU.

Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.


Kun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta
huomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä,
mutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka
ominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin
vielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki,
otti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria
seurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma
päämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen,
voisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei
lähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi
hänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön.
Olemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?

"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle".
Nämä merkilliset sanat hän lausui -- sanat, joita moni piti ei
ainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne
siltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija,
joka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja
oli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi
englantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla
on, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun
päästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen
työn.

On huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin,
vaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta
laulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään
hengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs
Sankeyn ystävä lausui tälle: "Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in.
Kaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät
varmaankaan sovi yhteen". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan
ole sitä katunut.

Chicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta,
missä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody
saanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä
tulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja
hän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä
uudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi,
kuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.

Juuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa
Lontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka
Atlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille
päästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka
häntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton
häntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli
vakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään
kääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: "Sankey, jos Herra avaa meille
oven, niin pääsemme sisälle. -- Muussa tapauksessa palaamme heti
Amerikkaan".

Ei kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin
valoisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen
New-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän
repi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän
kääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: "Sankey, Herra on avannut oven;
tulemme viipymään".

Kirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey
kävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta
eräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen
Yhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin
kylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa.
Silloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava
sähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja
sulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: "Tulen
tänä iltana Yorkiin". Ja Yorkiin hän meni.

Mr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä
välinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja
kylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään,
joka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan
hiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta,
saavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan.
Heikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa.
Ainoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he
saivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi.
Monien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi,
nimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi
methodistikirkkoa.

Heidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin
N.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä,
mutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta
riippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä
harvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen
liikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja
joka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että
kääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä
suurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien
alle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita
tänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja
saatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York
hengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin
tuskalla kokea.

Mr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia
tunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan.
Heistä sanoi Mr. Bennet, että "he tarvitsivat melkein yhtä paljon
herätystä kuin itse unikeot". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat
milloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa
menettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana
Yorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä
methodistikirkoista heräsi harrastus.

Ansaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä
päivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen
raamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi
heti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti
kristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät
olivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin
ensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.

Oli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä
menevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä,
sisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja
ostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon
suurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta
siihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä
tahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys
raamatun lukemisen harrastukseen nähden.

Mr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset
pääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat
hengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle
tielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää
taisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel
tulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen
valtakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta
hyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi
niitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.

Mr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa
hän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla.
Uutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä
hyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että
suurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja
välinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten
työalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä
kokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli
osoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille,
että he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi
tunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit
johtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.

"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn", kirjoitti joku aika
sitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; "olen tuntenut hänen eräästä
muistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän
nousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä,
huonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa.
Vähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä,
ja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli
saavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja
vihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa
Lontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille
työskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille".

Pohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki
Sunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja
vastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen
baptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa
kokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui
innosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta
pitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis
käyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen
Jumalan työtä.

Tässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti
voittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja
myötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin
uudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi
epäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että
liioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua
menettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja
muut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja
kiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän
oli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän
ei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat
veljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: "Sellaista ei
koskaan ole nähty Israelissa".

Pastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin
tulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui
asemasta: "Mr. Moodylla oli _yksi_ kokonainen pastori, kolme
neljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista
kokouksissa apuna".

Mr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota
Moody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut
siihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä
siihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa
oli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi
muokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden
vetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi
kaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen;
mutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset
olivat huonot. Vihdoin lausui Moody: "Me emme täten voi jatkaa.
Perkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa".

Eräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody
seuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän.
"Hyvä", virkkoi Moody, "tulen saarnaamaan teille".

"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle". "Ei
suinkaan", lausui Moody, "tulen saarnaamaan teille".

Lähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei
yhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei
suinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut
sinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa
sitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen
lahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi,
ja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän
jonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis
menemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä
poistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa,
huomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi
enimmän hyödyttää.

On huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin
miehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi
itsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja
kömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain
rahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan
viepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että
epäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia
eivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.

Kaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta
methodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon
oli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken
tosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat
methodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä
kalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin
muutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he
olivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa
hänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä
methodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä
erityistä kokousta varten.

Hän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut
mitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä
oikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä
asioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen,
että hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi
kylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan
merkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr.
Punshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat
Mr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä
sotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä
vastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.

Sellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja
tulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen
kirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista
voinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin
kaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn
soololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi
lauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten
käännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: "Nyt
on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", ja nämä olivat raamatun
omat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset
vastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?

Mr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota
ansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen.
Matkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä
tarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita,
jossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän
kuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.

Katsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: "Mr. Moody, jos
menette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne
tulee ilmanalasta kärsimään".

Hetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin
ja lausui alakuloisesti: "Vai niin, sitte emme matkusta sinne!"

Tuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta
terveydestä oli nähtävästi oikea.

Seuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä
kaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä
on suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä
ympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut
sananparren "kantaa hiiliä Newcastleen". Tarkoitetaan sillä, että
muutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä
evankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia
voittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava
vaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.

Kokoukset ilmoitettiin ei ainoastaan kirkoissa ja sanomalehdissä,
vaan vieläpä naulattiin seiniin suuria ilmoituksia tiedonannolla,
että Mr. Moody saarnaisi evankeliumia ja Mr. Sankey laulaisi sitä.
Ilmoitustapa veti yleisen huomion puoleensa, ja kaupungin suurimmat
huoneustot olivat alusta pitäin hartaasti kuuntelevaa yleisöä täynnä.
Tuo kunnioitettava pastori presbyteriläisestä kirkosta, joka tapasi
Mr. Moodyn hänen ensimmäisellä käynnillään Englannissa, hämmästyi
jotenkin suuresti tuollaisesta ilmoitustavasta. Mutta hän oli kuitenkin
ensimmäisessä kokouksessa läsnä. Koska hän tuli jotenkin myöhään,
tapasi hän juuri Mr. Moodyn lähettämässä suuren joukon pelastusta
etsiviä keskustelua varten erääsen yksityiseen huoneesen. "Tule tänne,
veli Lowe", huudahti Moody, "mene sisään ja puhele niiden kanssa, jotka
pyytävät johdatusta. Niitä on niin monta, että saatte samalla kertaa
puhella kaikkien kanssa".

Ensimmäisellä viikolla annettiin viisi eri kirkkoa Mr. Moodyn
käytettäväksi, ja kaikissa pidettiin kokouksia, mutta lopuksi piti hän
kokouksiaan vaan yhdessä ainoassa, nimittäin kaupungin suurimmassa.
Kokouksissa käynnin into oli niin suuri ja kuulijajoukot niin
suunnattomat, että eräs veli suoraan tunnusti iloitsevansa siitä,
että Moody läksi matkaansa. Ne, jotka eivät päässeet sisälle, kun
huone ennestään oli täysi, olivat niin tyytymättömiä, että häiriöitä
syntyi. Mr. Moody selitti tahtovansa viipyä Newcastle'ssa, kunnes hän
oli voittanut pastorien ennakkoluulot ja opettanut ihmiset ymmärtämään
hänen oikeat perusvaikuttimensa.

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin useimmat Newcastlen pastorit olivat
yksi sydän ja yksi sielu hänen kanssansa. Ympäristön kaupungit ja
kylät tunsivat tuon ylenpalttisen siunauksen voiman ja tulivat siitä
osallisiksi. Sadottain kokouksia pidettiin eri paikoilla kaupungin
ulkopuolella, ja lähellä ja kaukana herätettiin kansa unestaan.
Yorkissa oli pidetty yksi kokopäiväkokous; Newcastlessa pidettiin
kaksi. Tällaiset kokoukset olivat niin uusmuotisia, että niihin
kerääntyi kansaa joukottain. Yhden niistä muodosti sangen merkillinen
kiitos-jumalanpalvelus, jota Mr. Sankey johti. Koko pohjois-Englanti
ja Skottlanti oli tällöin saanut tiedon Newcastle'n tapahtumista.
Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia niistä, ja monet pastorit ja
muut, jotka olivat tulleet kaukaa katsomaan armon ihmeitä, palasivat
kertomaan, mitä olivat nähneet, ja täten heräsi uutta innostusta
monella taholla.

Sen perästä tapaamme Moodyn ja Sankeyn Skottlannissa. Saattaa
kysyä: mitä nämä miehet voivat sellaisessa maassa kuin Skottlanti?
Skottlantilaiset ovat itsepäisiä, väittelyihin taipuvaisia, dogmeihin
ihastuneita ja kunnioittavat suuresti menneen ajan oppeja ja
traditioneja. On sanottu, että jos on hiuskarva niin hieno, ettei
kenkään voi sitä halasta, niin skottlantilainen halkasee sen ja halkoo
vielä osatkin. Jos evankelistojen onnistuisi saamaan Skottlanti
liikkeelle, niin täytyi heidän olla ihmeellisiä miehiä. Me tiedämme,
että niin todella kävi, ja se ei siis saattanut vain inhimillisellä
voimalla tapahtua.

Yksi seikka oli Mr. Moodylle suureksi hyödyksi, nimittäin hänen
raamattutaitonsa. Skotlantilaiset ovat innokkaita raamatuntutkijoita.
Kaikissa kirkoissa on tavallista, että raamatut avattuina seurataan
pappia, kun tämä lukee, ja puolet kaikista skottlantilaisista
saarnoista ovat raamatuntutkistelemuksia. Mr. Moody tuli ilman
"pastori"-arvoa nimensä edellä, ilman akateemista sivistystä, ilman
diploomia jostakin jumaluus-opillisesta opistosta, ilman minkäänlaista
muuta suositusta, paitsi uutteruuttaan evankelistatoimessaan ja sitä
asianhaaraa, joka hänelle oli erittäin edullinen, nimittäin että
hänellä oli ollut menestystä. Mutta mitä ihmettä oli Sankeyn kanssa
tehtävä? Sankey lauloi evankeelisia lauluja, ja skottlantilaiset
olivat aina laulaneet Davidin psalmeja. Hänen harmooniotaan kutsuttiin
"vihellyspilleillä varustetuksi laatikoksi" ja pidettiin kauhistuksena.
Hänen lauluaan vastustettiin senvuoksi kaikin voimin, koska se muka
oli perkeleen keksintö, joka oli tekevä kaikesta evankeelisesta
uskonnosta lopun. Myöntää kuitenkin pitää, että suuri joukko henkilöitä
Skottlannissa olivat jumaluusopillisiin väittelyihin ja riitoihin
väsyneitä. He olivat huomanneet, ettei kylmissä todisteissa ollut
sieluille minkäänlaista rakennusta, ja olivat senvuoksi valmiit
nousemaan sotaan puustavioppeja ja muotomenoja vastaan ja aloittamaan
evankeelista vallankumousta. Kun vuosikausia aikasemmin Richard Weaner,
muuan kääntynyt hiilikaivostyömies, erinomainen mies, joka ei ollut
saanut minkäänlaista kasvatusta, mutta oli suurilla luonnonlahjoilla
varustettu, vaelteli läpi Skottlannin, pitäen yksinkertaisia saarnojaan
ja laulellen jokapäiväisiä lauluja, kuunteli häntä tuhannet minne ikänä
hän tuli.

Löytyi tunnetuita pastoreja, jotka lausuivat evankelistat
tervetulleiksi. Näitä oli Rev. John Kelman, Leithin, erään Edinburgin
esikaupungin vapaakirkkoon kuuluva, joka oli ollut Newcastle'ssa ja
omin silmin ja korvin nähnyt ja kuullut ihmeellisiä asioita. Hän ei
tyytynyt, ennenkuin sai veljensä taivutetuiksi käyttämään tilaisuutta
hyväkseen ja kutsumaan amerikkalaiset ystävät siellä käymään. Häneen
yhtyi Rev. J. H. Wilson Edinburgista, ja kun Mr. Moody sai kutsun
näiltä molemmilta, katsoi hän saaneensa kutsuja kylliksi yksinkertaisen
evankeliumin voimassa ja uskossa mennäkseen "nykyajan Athenaan".

Alusta pitäin tuntui, että herätys syntyisi. Jo edeltäkäsin pidettiin
jokapäiväisiä rukouskokouksia. Ensimäinen kokous pidettiin 23 p.
marraskuuta Musiikkihallissa, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli
kokoontunut esitelmää ja laulua kuulemaan. Mr. Moody oli sairas, eikä
voinut olla läsnä, niin että Mr. Wilsonin täytyi astua hänen sijalleen.
Seuraavana iltana oli Sankeyn soittokone epäkunnossa, niin ettei hän
voinut ottaa kokoukseen osaa. Vastuksista huolimatta järistettiin
Edinburgia päästä toiseen, ja alusta alkain kokoontui suunnattomia
joukkoja kirkkoihin ja yleisiin saleihin. Herätys kiinnitti
silminnähtävästi kaikkien huomion. Kuudessa eri paikassa pidettiin
yht'aikaa kokouksia, kaikkialla täysille huoneille, ja sittenkin täytyi
suurten joukkojen kokoushuoneiden puutteessa kääntyä kotiin.

Harrastus levisi äkkiä paikasta toiseen, ja näytti siltä kuin koko
Skottlanti syttyisi tuleen. Kaikki puhuivat Moodysta ja Sankeysta, ja
joskin muutamat Moodyn virheellisen kielen ja puutteellisen kasvatuksen
tähden mielellään tahtoivat arvostella ja tehdä ivaa hänestä, tunsi
kumminkin kansan suuri enemmistö vaistomaisesti, kuka hän oli, ja piti
häntä profeettanansa. Kautta maan alkoivat sanomalehdet ilmoittamaan
kokouksia, ja Moodyn ja Sankeyn työ Skottlannissa ei ollut vähemmän
kuin suuri kansallinen tapahtuma. Vanhemmat kävivät lapsineen
kokouksissa, ja perheenisät ja -äidit lähettivät niihin palvelijansa,
toivossa että nämä saisivat niissä hengellistä voimaa.

T:ri Horatius Bonar lausui mielipiteenään, "että Edinburgissa tuskin
löytyi ainoatakaan perhettä, jossa ei yksi tai useampia tämän
herätyksen aikana kääntynyt". Pastorit pelkäsivät, että ne, jotka
kävivät kyselyhuoneissa, johdettaisiin väärään sellaisten kautta,
jotka eivät kyenneet heitä neuvomaan ja elämän tietä esittämään. Tämän
estämiseksi jakoi erityisesti valittu komitea pilettejä sellaisille
henkilöille, jotka keskustelussa komitean kanssa oli käyttökelpoisiksi
huomattu. Tällainen järjestys näyttäytyi erinomaiselta ja siitä oli
hyvät seuraukset. Suuri joukko hengellisiä työntekijöitä, joista
monella oli suuri taito ja eroituskyky, tarjosivat apuaan, ja aivan
varmaan ei heitä paitsi olisi saatu aikaan, mitä nyt tapahtui. Muiden
muassa oli Henry Drummond, joka siihen aikaan ylioppilaana oleskeli
Edinburgin yliopistossa. Kun Mr. Moody huomasi hänen kykynsä, liitti
hän hänet omaan persoonaansa ja sai hänen vuoden parin työskentelemään
nuorten miesten keskuudessa niissä kaupungeissa, joissa he kävivät.

On luonnollista, ettei Mr. Moodyn suunnaton työ voinut mennä eteenpäin
herättämättä vastusta. Sellaisissa tilaisuuksissa pitää saatana aina
kovasti huolta puhtaasta opista ja pelkää suuresti harhaan viepää
opetusta. Ruvettiin huhuilemaan, ettei Mr. Moody muka ollut aivan
puhdasoppinen, että hänellä oli kummallisia käsityksiä, että ihmisten
tulisi olla varuillaan ettei totuutta väärennettäisi, vieläpä käytiin
hänen persoonansakin kimppuun toivossa, että hänen menestyksensä siten
ehkäistäisiin. Joku sai, tai sanoi saaneensa Amerikasta kirjeen,
jossa ilmoitettiin, etteivät pastorit hyväksyneet Mr. Moodya ja hänen
menettelytapaansa. Moody päätti kuristaa valheen kapalossa.

Koko Amerikassa ei löytynyt ketään, joka taisi hankkia itselleen
sellaisia puoltolauseita kuin hän, ja hän päätti saada ne niin pian
kuin mahdollista. Tunnetuimmat pastorit ja maallikot Chicagossa
lähettivät todistuksen, joka täydellisesti kumosi ne valheet ja
salajuorut, joita pahuuden ja kurjuuden orjat levittivät toivossa, että
siten vahingoittaa kristityn maailman suurinta johtajaa. Ne kömpivätkin
takaisin kurjiin luoliinsa eikä niitä sittemmin näkynyt eikä kuulunut.

Kaikesta huolimatta tapahtui kuitenkin kokouksissa välistä sellaista,
jota täytyy surkutella. Kun vuolas virta syöksyy alas laaksoon, seuraa
kaikenlaista mukana, ja kun taivaan valtakunnan siemen on kylvetty,
tulee vihollinen yöllä ja kylvää rikkaruohoja joukkoon. Mutta kaikki
ystävällismieliset pastorit nousivat Mr. Moodya puolustamaan, ja
työ edistyi voitokkaasti. T:ri Bonarin sielu syttyi oikeutetusta
kiivaudesta, ja hän levitti lentokirjasen, jossa hän jalolla tavalla
puolusti Moodya ja Sankeyta.

Puoli Skottlantia oli tyydytetty, kun tämä mies antoi todistuksensa,
sillä hänen rehellisyyteensä ja viisauteensa luotettiin täydellisesti.
Rakastettavampaa ja evankeelisempaa miestä on tuskin löytynyt.

Suuri joukko henkilöitä eri osista Skottlantia kävi tähän aikaan
Edinburgissa, sinne houkuteltuina ihmeellisten kertomusten kautta
asioista, joita siellä tapahtui. Taistelu oli taisteltu ja voitto
saatu. Tuo vanha Edinburg oli voitettu ja sen mukana suuri osa
Skottlantia. Kaukaisilta seuduilta saapui pyyntejä, että lähetettäisi
työmiehiä sinne, ja ne, jotka olivat tulleet uskolla ja innostuksella
kastetuiksi, läksivät levittämään tämän evankeelisen työn siunattuja
vaikutuksia.

Kääntyneiden luku nousi tuhansiin. Vaikein kysymys oli, mitä niiden
kanssa oli tehtävä, miten nuo palautetut, eksyksissä olleet lampaat
saataisi lammashuoneesen johdetuiksi, miten kristillisiä koteja heille
saataisi hankituksi, ja miten heitä heidän uudessa elämässään oli
tuettava. On helppo ymmärtää, mihin edesvastaukseen sielunpaimenet
tällaisen herätyksen kautta joutuivat, ja ainoastaan heidän henkiset
miehet voivat koota Mr. Moodyn työn hedelmät talteen.

Eräs väkevimpiä vastavaikutuksia Moodyn ja Sankeyn työlle Edinburgissa
oli muuan kuuluisa uskottomuusseura. Joku määrä henkilöitä harjoitti
järjestettyä vastustusta kristinuskoa vastaan ja tulivat tietysti
suuresti häirityiksi, kun koko kaupunki sokeasti riensi evankeliumia
kuulemaan. Seuran puheenjohtaja tuli eräänä iltana Mr. Moodyn
kokoukseen ja meni kokouksen jälestä kyselyhuoneesen keskustelemaan.
Kun Mr. Moody puhutteli häntä, otti hän tuiman muodon päälleen ja
tahtoi ruveta väittelemään. Mr. Moody pidätti häntä hänen aikeessaan,
hyvin tietäen, ettei toteennäyttämiset mihinkään lopputulokseen vie.
Hän kysyi mieheltä, tahtoiko hän ruveta kristityksi. Hän vastasi
kieltävästi ja sanoi, että hänellä oli kristityistä hyvin alhaiset
ajatukset.

"Tahdotteko, että rukoilen kanssanne?" kysyi Mr. Moody.

"Voittehan koetella voimianne minun suhteeni", virkkoi toinen, "jos
Teillä on siihen halua, mutta minä luulen, että olen yhtä väkevä kuin
Tekin".

Mr. Moody lankesi polvilleen hänen viereensä ja rukoili hänen edestään.
Merkillistä on, että tämä sama mies sittemmin yhtyi heihin ja hänen
kanssaan seitsemäntoista muuta seuran jäsentä. Yksi niistä antautui
myöhemmin evankelistaksi ja teki parastaan hävittääkseen sitä pahaa,
jota hän ja hänen toverinsa olivat matkaansaaneet.

Mr. Moody kävi Glasgowissa v. 1872, mutta silloin ei siellä
erinomaisempaa liikettä syntynyt. Kun hän tällä kertaa Mr. Sankeyn
seurassa tuli Edinburgista sinne, oli tien avaamiseksi heille
pidetty rukouskokouksia edeltäkäsin kokonaisen kuukauden ajan. He
aloittivat kokouksensa 8 p. helmikuuta 1874. Suuret kansajoukot
tulvailivat kuulemaan ja täyttivät monet suurimmista kirkoista.
Eräässä aikaisemmassa kokouksessa saarnaajia varten, joka oli ohjelman
laatimiseksi kokoonkutsuttu, nähtiin suureksi mielihyväksi saarnaajien
presbyteriläisen kirkon kaikista eri suunnista, valtiokirkkokin siihen
luettuna, yhdessä muiden kanssa, joilla ei ollut presbyteriläistä
uskonoppia, istuvan samalla lavalla ja siten esittävän ihanan kuvan
hengen yhteydestä.

Sellainen kyky oli Mr. Moodylla yhdistää kristityt kaikista
tunnuskunnista ja koota ne yhdeksi ainoaksi suureksi työvoimaksi.
Kun evankelistat saapuivat Glasgowiin, oli kaikki valmiina ja he
ennustivat, että suuri siunaus oli tuleva. Kaikenlaisia kokouksia
pidettiin kaikille eri kansaluokille, ja järjestetty koe pantiin
toimeen tarkoituksella saavuttaa jokainen ihminen kaupungissa. Ihmisiä
tulvaili ympäristöistä kaupunkiin ja palasivat kertomaan, mitä suuria
töitä Herra teki. Kerran oli viisi nuorta miestä muutamissa kokouksissa
läsnä ja palasivat sitten kaukaisiin koteihinsa, missä heti suuri
innostus syttyi sen johdosta, mitä he kertoivat.

Huomattava piirre Glasgow-kokouksissa oli sinne saapuneiden
esirukousanomusten paljous. Anomuksia saapui henkilöiltä kaikilta
maailman ääriltä -- Kanadasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja aina
Uudesta Seelannista asti. Eräskin kirje saapui muutamalta nuorelta
mieheltä Uudessa Seelannissa, joka kertoi, että esirukous hänen
puolestaan oli kuultu ja että hän nyt oli ratsastanut sataviisikymmentä
penikulmaa (engl.) lähettääkseen vanhemmilleen kirjeen, jossa hän
heiltä onnettoman epäsovun jälkeen etsi sovintoa.

Vapaailmakokouksia pidettiin eri paikoilla, ja miehet työmekoissaan
ruoka-astiat kädessä pysähtyivät innokkaasti kuuntelemaan. Näihin
kokouksiin otti N.M.K.Y. tehokkaasti osaa. Lapsiakaan ei unhoitettu;
heille pidettiin erityisiä jumalanpalveluksia ja niissä oli suuret
paljoudet lapsia läsnä. Mr. Moody oli erinomaisessa suosiossa
alhaisemman kansan keskuudessa. Eräässä suuressa laivaveistämössä
allekirjoitti viisisataa miestä kutsun hänelle tulemaan
päivällistunnilla heille kokousta pitämään. Siitä seurasi rukouskokous
samassa paikassa, johon monet veistämön kahdesta tuhannesta työmiehestä
otti osaa. Jumalanpalveluksia varten harjoitetun vakinaisen lauluköörin
jäseniä kävi joka päivä laulamassa heille.

Näin edistyi työ jotenkin samoin, kuin se muillakin paikkakunnilla oli
menestynyt -- samat valmistukset, sama yksimielisyys uskovaisissa,
samat suunnattomat joukot, yhteisen sisällisen vaiston vetäminä, sama
vakava saarna, samat Mr. Sankeyn laulamat liikuttavat laulut, samat
jälkikokoukset ja yhtäläiset lopputulokset. Nuorten miesten ja naisten
yhdistykset menivät ulos kaduille ja kujille ja kokosivat joukottain
sellaisia, jotka ikänsä ovat eläneet kirkon varjossa ja kuitenkin
harvoin, tuskinpa koskaan, ovat sen kynnyksen poikki astuneet. Vaikutus
ulottui kaikkiin kansaluokkiin ja siitä oli vain yksi mielipide
olemassa. Kenkään ei epäillyt sitä, että se oli oikeata, että sen
perusvaikuttimet olivat jalot ja että sillä oli pysyväinen merkitys
kaupungin, vieläpä koko Skottlannin hengellisessä elämässä.

Huhtikuun 16 p. pidettiin merkillinen kristillinen konferenssi Kibble
Kristall-palatsissa, jossa on istumasijoja 6000 hengelle. Suurin osa
läsnäolijoista tässä konferensissa oli evankeeliumin levittäjiä.
Etevimmät pastorit ei ainoastaan Glasgowista, vaan muiltakin seuduilta
olivat kokouksessa mukana. Viimeisellä viikolla Mr. Moodyn oleskelusta
Glasgowissa pidettiin jumalanpalvelukset tässä samassa paikassa, ja
ilta illan jälkeen oli tuo suuri sali täpösen täynnä ja sitäpaitsi
täytyi monen tilan puutteessa palata takaisin. Eräänä iltana
pidettiin siellä kokous naispuolisille kauppapalvelijoille, jotka
eivät aikaisempiin kokouksiin ennättäneet. Vaikka kokous oli sangen
myöhäinen, laskettiin salin sisässä ja ulkopuolella olleen 9000 tyttöä.
Seuraavana iltana oli kokous, jossa 7000 nuorta miestä oli läsnä.

Kaikkien näiden suunnattomien kuulijakuntien yli kuului Mr.
Sankeyn kirkas, täytelijäs ääni, vuoroon hehkuvan hellänä ja
taasen voimakkaana, pitäen kansajoukot sanattomassa jännityksessä.
On mahdotoin luoda täydellinen kuva tästä erittäin merkillisestä
hengellisestä vaikutuksesta länsi-Skottlannissa. Juuri tähän
aikaan keksi Mr. Sankey jossakin sanomalehden nurkassa sen laulun,
joka sittemmin nimellä "Yhdeksänkymmentä yhdeksän" on tullut niin
kuuluisaksi.

    "Yhdeksänkymrnentä yhdeksän".

    Oli yhdeksänkymmentä yhdeksän
    Jälell' lammashuoneessa,
    Mutt' korven helmahan synkeän
    Yks' erkani laumasta.
    Pois kau'as se eksyi harhaillen
    Jo hoidosta hellän paimenen.

    "Sull' on yhdeksänkymment' yhdeksän,
    Eikö siinä kyllin ois?"
    "Ei", kuultiin paimenen ääntävän,
    Kun kiiruhti korpeen pois,
    "Mä etsiä tahdon, vaikka lie
    Kuink' ahdas ja kolkko korven tie".

    Yli Herramme kahlas virtojen,
    Yhä etsi päivin, öin,
    Ja vihdoin viimeinkin löysi sen
    Kadonnehen tuskin töin;
    Hän kuuli sen kurjan huudon kai
    Ja nääntyvän raukan kiinni sai.

    "Miksi vuorelle tie on verinen,
    Rakas, kallis Herrani?" --
    "Kas, siihen vuos' veri paimenen,
    Kun lammasta etseili". --
    "Mi haavoitti kätes armahat?" --
    "Nuo pistävät orjantappurat".

    Ylös taivasta kohden kohoaa
    Ilohuuto kaikuvin:
    "Kaikk kaikki kilvassa iloitkaa,
    Jo lampahan saavutin!"
    Ja enkelten riemulaulu soi:
    "Jo Herrall' on morsionsa, oi!"

Tästä ajasta alkaen oli Moodyn ja Sankeyn eteenpäinmeno kuin
voittokulkua, ja heidän työnsä menestys oli jo edeltäpäin taattu.
"Näiden miesten kulku on kuin lumipallon vieriminen", kirjoitti se
pastori, joka ensin kutsui heitä Sunderlandiin, "se kasvaa sikäli kun
se etenee; ensin kädellinen, lopussa vuori". Viimeisessä kokouksessa
Glasgowissa oli 50,000 henkeä läsnä, ja koska tällainen paljous ei
kristallipalatsiin mahtunut, pidettiin kokous ulkoilmassa, jolloin
Moody ja Sankey seisoivat eräällä kuski-istuimella.

Samanlaisia näkyjä seurasi muissakin Skottlannin kaupungeissa. Maa
kynnettiin syvemmältä kuin ennen milloinkaan. Mr. Moody kävi sittemmin
Mr. Sankeyn seurassa kahdesti tai kolmasti tässä maassa, saaden joka
kerta kokea innokasta vastaanottoa ja saavuttaen hyvät hengelliset
tulokset. Ei siis ihme, että lord Overtoun hänen kuoltuaan sähköitti:

"Koko Skottlanti suree!"

Oleskellessaan Skottlannissa, saivat evankelistat monta kutsua
Irlannista, jonka vuoksi he syyskuussa 1874 läksivät Belfastiin.
Ensimäinen kokous pidettiin eräässä suurimmista kirkoista kello 8
aamulla. Näinkin varhain oli kirkko jo kauvan ennen jumalanpalveluksen
alkua täpösen täynnä, ja monet eivät lainkaan mahtuneet sisälle.
Aamupäiväkokous pidettiin suuremmassa huoneessa, ja vieläkin suurempi
oli iltakokousta varten hankittava. Täällä kuten kaikkialla muuallakin
pantiin jokapäiväinen rukouskokous toimeen, jolla työskentelyn
menestymisessä oli suuri merkitys. Joku sanoi, että se oli koko
liikkeen keskuspiste.

Todisteeksi kansan kuulemishalusta mainittakoon, että kun eräänä iltana
pidettiin kokous sellaisille, jotka eivät ennen olleet päässeet sisään,
pyysi yli kolme tuhatta henkilöä pilettejä tähän kokoukseen. Kuusisataa
miestä oli eräässä tilaisuudessa keskusteluhuoneessa läsnä.

Työskentelyn luonnetta Belfastissa kuvaa suunnattoman suuri
vapaailmakokous lokakuun alkupuolella. Niin suuri oli osanotto, että
rautatiet alensivat pilettien hinnat ja panivat ylimääräisiä junia
toimeen. Komitea oli päättänyt saada 100,000 ihmistä kokoon ja ottanut
päämääräkseen: "Koko Irlanti Kristukselle".

Belfastista matkustivat evankelistat moneen muuhun paikkaan, ja olisi
jo kuvailtujen tapausten kertaamista, jos kaikkia näitä kokouksia
rupeisi kertomaan. Heitä otettiin kaikkialla avoimin käsin vastaan.
Vastustus voitettiin; pastorit ja seurakunnat yhtyivät työhön; Mr.
Sankeyn laululla oli sama valtava vaikutus, ja Mr. Moodyn saarnat
tunkivat suoraan ihmisten sydämiin. Jäähyväiskokouksen jälestä
Belfastissa suunnattiin hyökkäys Dublinin synninvarustuksia vastaan.
Täälläkin tapahtui ihmeellisiä asioita, ja kaupunki järistettiin
perustuksiaan myöden.

Mr. Moodyn työtä oli suuresti vaikeuttanut se seikka, että hänen oli
täytynyt pitää kokouksensa liian ahtaissa huoneustoissa. Mennessään
Dubliniin, pani hän senvuoksi ehdoksi, että kokoukset pidettäisiin
Expositions palatsissa, joka oli komea, huvipaikaksi tehty rakennus.
Tämäkin rakennus oli päivittäin täynnä, ja työ edistyi ihmeteltävällä
voimalla. Jälkikokouksissa oli toisinaan aina 700 henkeen asti.

Kokous, joka kannattaa mainita, pidettiin sotilasten kesken kaupungin
lähistössä olevassa majoituspaikassa, Mr. Moody tunsi näiden sotilasten
keskellä olevansa kuin kotona sen kokemuksen perustuksella, minkä hän
lähetystyöntekijänä Amerikan sisällisen sodan aikana oli saavuttanut.

Kuvaavalla kielellään kertoi hän miehille monta tapausta, jotka syvästi
heitä liikuttivat ja panivat heitä itkemään kuin lapset, ja hän voitti
heidän luottamuksensa sen lämpimän harrastuksen kautta, jota hän heidän
menestykseensä nähden osoitti.

Kun Mr. Moody oli lopettanut työnsä Irlannissa, palasi hän Englantiin,
jossa hänen palaamistaan innokkaasti odotettiin. Kokouksia pidettiin
melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kuten Manchester, Sheffield,
Birmingham ja Liverpool. Yksi toisensa jälestä näistä kaupungeista
käännettiin ylös alas; niitä järistytti totuuden mahtava voima,
sellaisena kuin kaukaisen lännen miehet sitä julistivat.

Erittäinkin Liverpoolissa, missä Mr. Moody edellisten käyntiensä
kautta Englannissa oli hyvin tunnettu, otettiin häntä sydämmellisesti
vastaan, ja uskovaiset tekivät kaikkensa saadakseen työlle menestystä.
Kaikki koettivat persoonallisesti ottaa evankeliumin levittämiseen
osaa. Täällä, kuten Skottlannissa ja Irlannissa, tuli ihmisiä
jumalanpalveluksiin joukottain, ja sanomattoman suuria kokouksia
pidettiin. Samoin kävi muissakin kaupungeissa, jonne evankelistat
tulivat.

Kerrotaan, että Birminghamissa kokoontui suurempia joukkoja kuin mitä
koskaan siinä kaupungissa on evankeliumia kuulemaan kokoontunut.
Moody ja Sankey näkyivät erinomaisesti viihtyvän tässä kaupungissa,
jossa kokoukset pidettiin Bingley Hallissa. "Minun täytyy tunnustaa",
lausui Mr. Moody, "etten koskaan ole niin nauttinut evankeliumin
saarnaamisesta, kuin tuloni jälkeen Birminghamiin. Olemme saavuttaneet
niin paljon kansaa. Jos voisimme, niin nostaisimme Bingley Hallin
paikaltaan ja ottaisimme sen maailman ympäri mukaamme".

Mutta Lontoolle oli säästynyt etuoikeus hurmaantuneena nousta
vastaanottamaan evankelistoja tavalla, jota he eivät milloinkaan
olleet kokeneet. Lontoo on maailman suurin kaupunki. Kun se joutuu
liikkeesen, vyörivät sen aallot kuin valtameren. Oli tarpeellista jakaa
se piirikuntiin ja toimia järjestyksessä, jotta se kokonaisuudessaan
saavutettaisiin. Jokaiseen piirikuntaan asetettiin sihteeri.
Paikalliskomiteoja, jotka olivat pääkomitean alaisia, valittiin
myöskin. Pidettiin valmistava kokous kaikkiin tunnuskuntiin kuuluvien
pastorien kesken, joiden lukumäärä nousi satoihin. He asettivat Mr.
Moodylle sangen läpikäypiä kysymyksiä, ja tätä hän juuri halusikin.
Hän tahtoi poistaa jokaisen epäilyksen ja ennakkoluulon ja raivata
tietä sille suurelle yhdysliikkeelle, joka oli käsittävä pappeja
valtiokirkosta ja kaikista muista tunnuskunnista. Lopuksi pyysi eräs
heistä saada tietää Mr. Moodyn uskontunnustuksen. Moody vastasi, että
se jo kauvan sitte oli kirjoitettu. Tuo oppinut mies otti lyijykynän ja
paperia esille ja valmistautui merkitsemään sen paperille.

"Olkaa hyvä ja esittäkää se", lausui eräs läsnäolijoista, katsoen
pelottavasti lasisilmiensä yli. Moody vastasi samassa silmänräpäyksessä:

"Se löytyy kirjoitettuna Jesaian 53 luvussa" -- vastaus, joka
vastaanotettiin vilkkailla kättentaputuksilla.

Täällä kokoontui suurempia kuulijakuntia kuin missään muualla.
Agricultural Hall, Lontoon pohjoisosassa, oli alituisesti ääriä myöden
täynnä, vaikka siihen mahtuu 15-20,000 henkeä. Tuossa rikkaassa West
End'in kaupunginosassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oopperahuoneesen,
jossa on 5000 istumasijaa, ei mahtunut neljättä osaa sisäänpyrkijöistä.
Kaikissa kirjakauppa-ikkunoissa oli Moodyn ja Sankeyn valokuvia.
Jokapäiväisissä sanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia
kokouksista. Helppohintaisia painoksia laulukirjasta "Lauluja Karitsan
kunniaksi" tarjoiltiin kaupaksi kaduilla. Ei ainoastaan Lontoossa, vaan
koko maailmassa herätti liike huomiota.

Mr. Moody oli tähän aikaan ainoastaan kolmenkymmenen kahdeksan vuoden
ikäinen. Ei kukaan saattanut häntä itseään enempi ihmetellä tätä
suunnatonta työtä, joka niin epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa
kaksi vuotta aikaisemmin oli Yorkissa alkanut. Alkaen pienestä
lähetyksestä Chicagon kodittomien poikien keskuudessa, oli Jumala
johtanut häntä olemaan välikappaleena syvimmän ja laajaperäisimmän
hengellisen vaikutuksen aikaansaamiseen, mitä tähän asti
Suurbritanniassa ja Irlannissa, ja niiden kautta koko englanninkieltä
puhuvassa maailmassa on saatu kokea.

Kaiken ohella pysyi Mr. Moody täydellisen nöyränä Jumalansa edessä.
"Minä iloitsen siitä, että saat lukea sanomalehtiä", kirjoitti hän
kerran äidilleen, "niistä on sama hyöty kuin kirjeistä, vieläpä
suurempi, sillä en tahtoisi itsestäni niin paljon kirjoittaa".

T:ri R. W. Dale, yksi vapaakirkollisia johtajia Englannissa, istui
Mr. Moodyn tultua Birminghamiin, kolmena neljänä päivänä kaikissa
eri kokouksissa ja tarkasteli häntä, voidakseen, jos mahdollista,
keksiä hänen voimansa salaisuuden. Sitte sanoi hän Mr. Moodylle, että
vaikutus silminnähtävästi oli Jumalasta, koska hän ei voinut keksiä
mitään yhteyttä hänen persoonansa ja sen vaikutuksen välillä, jota hän
aikaansai.

Mr. Moody nauroi sydämmellisesti ja vakuutti, että hän olisi
pahoillaan, jos asianlaita olisi toisin.

T:ri Dale'lla oli syvä kunnioitus Mr. Moodya kohtaan ja katsoi hänellä
olevan oikeuden saarnata evankeliumia, "sillä", lausui hän, "hän ei
saattanut puhua kadonneesta sielusta ilman kyyneliä silmissä".

Muutamat suoranaiset lopputulokset tästä käynnistä Englannissa
voidaan supistaa seuraavaan lausuntoon: Tuhannet kääntymättömät ja
tuhannet luopiot johdettiin lähempään tekemiseen Jumalan kanssa.
Lähetysinto heräsi, joka sittemmin ei koskaan ole sammunut. Suuri
lukumäärä kaupunginlähetyksiä ja muita toimivia yhdistyksiä
perustettiin. Opinkäsitteiden eroitus lakkasi suuressa määrässä.
Pastorit eri tunnuskunnista tulivat vedetyiksi yhteiselle lavalle,
josta pelastusta syntisille ilmoitettiin. Raamatut avattiin
jälleen ja raamatuntutkiminen sai uuden herätyksen. Vanhat
ennakkoluulot hävisivät. Uutta elämää vuosi kaikkiin kristillisiin
työskentelytapoihin. Minkäänlaisia uusia suuntia ei koetettu perustaa,
vaan kääntyneet jätettiin jo olevien kirkkokuntien huostaan Jumalan
sanan mukaan hoidettaviksi ja johdettaviksi. Laululle alettiin antaa
sille kuuluva merkitys jumalanpalveluksessa. Shaftesburyn kreivi
lausui kerran, että vaikk'ei Mr. Sankey olisi tehnyt jäitään muuta,
kuin opettanut laulun "Pysykää kalliolla", niin olisi hän sittenkin
tuottanut Englannille arvaamattoman suuren hyödyn. "Aina siitä kun Mr.
Moody ensi kerran tuli tänne 23 vuotta sitten", kirjoitti muuan etevä
skottlantilainen pastori 1896, "on tuo amerikkalainen saarnaaja ollut
täällä tervetullut vieras".

_New York Tribune_ lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän
menestyksestään Englannissa:

"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide.
He eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita". Tuo
vanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että
menettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien
katseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää
vaikutusta.

Kun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona
Wales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän,
piti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi
seuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta
sielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli
enemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu
lukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta
lähemmäksi.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty.


Toinen piirre Mr. Moodyn väsymättömyydestä ja uskonlujuudesta on
Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. Se suuri tehtävä, mikä näillä
kirjoilla on senkautta ollut, että niistä ei ainoastaan ole laulettu
evankeliumin ilo miljoonien sydämmiin, vaan ovat myöskin olleet
suurten kasvatus- ja raamatunopetuslaitosten syntyyn syynä, kuuluu
uskonnon ja kaupan romantiikkaan.

Kun Mr. Moody ja Mr. Sankey tulivat Englantiin, huomasivat he, että
kirkoissa käytettiin eräänlaisia, tarkoitukseensa sopimattomia
laulukirjoja, aivan toisenlaisia kuin ne, joihin he itse olivat
tottuneet. Mr. Sankey saattoi tosin laulaa soololaulajaan, mutta
jotta seurakunta voisi lauluun yhtyä, oli välttämätöintä hankkia
amerikkalainen laulukirja.

Mutta kustantajaa ei löydetty, joka olisi uskaltanut asiaan ryhtyä.
Rahallisessa suhteessa ei yritys näyttänyt lupaavalta. Mr. Sankey ei
luullut, että se onnistuisi. Rouva Moodynkin usko petti. Mr. Moody
oli siis aivan yksin, mutta arvelematta painatti hän laulukirjan
omalla edesvastuullaan ja omalla kustannuksellaan. Kaikki hänen
jäljellä olevat rahansa (noin 20 puntaa) meni pienen tekstipainoksen
painattamiseen. Niitä myytiin sitte kokouksissa yhdestä pennysta
kappale.

Vähässä ajassa myytiin painos loppuun. Nyt ilmestyi heti kustantaja,
joka uskalsi tarjoutua toista painosta painattamaan ja sitoutui
sitäpaitsi maksamaan runsaan tekijäpalkkion. Mr. Moody hyväksyi
ehdotuksen, koska hän siten arveli osan niistä kulungeista tulevan
kuitatuiksi, joista hän persoonallisesti oli edesvastuun alainen.
Niin suuri oli yhä kasvava harrastus, ettei tekijäpalkkiota paljo
muistettukaan, vaan rahat jätettiin kasvamaan. Ennen pitkää heräsi
kysymys, mitä sillä summalla, joka Moodylle kuului, oli tehtävä.

Lontookokousten lopussa, vähän ennen Moodyn ja Sankeyn kotimaahan
lähtöä, näytti kustantaja tilit, joiden mukaan Mr. Moodyn saatava
tekijäpalkkioina oli kokonaista 7000 puntaa. Mr. Moody ilmoitti
komitealleen Lontoossa, että rahat olivat heidän käytettävinään ja
tulisi niitä käyttää kristilliseen toimintaan tavalla, jonka he saivat
lähemmin määrätä, lisäten, ettei hän tahtonut niistä mitään omaksi
hyväkseen. Komitea kieltäytyi rahoja vastaanottamasta, koska he
väittivät, että ne kuuluivat Mr. Moodylle persoonallisesti, eivätkä
he tahtoneet sallia hänen maksavan niin korkeata hintaa oikeudesta
saarnata heille evankeliumia. Tämä oli omituinen tapaus -- rahat
etsivät omistajaa, kun ei kukaan niistä huolinut.

Yksi Chicago Avenue Churchin esimiehistä, joka kuuli kerrottavan tästä,
ehdotti Lontookomitealle, että rahasumma lähetettäisiin Chicagoon
ja käytettäisiin kirkkorakennuksen valmistamiseen. Vuosina 1873-74
vallinneen rahapulan takia olivat ne avunsitoumukset, joita tämän
rakennuksen valmistamiseksi oli merkitty, tulleet arvottomiksi. Työ
keskeytyi, kun vasta ensimmäinen kerros -- pienempi sali -- oli valmis.
Tilapäinen katto peitti tämän, ja siinä oli kahden vuoden ajan pidetty
jumalanpalveluksia.

Ehdotus hyväksyttiin, rahat lähetettiin, ja Moodyn kirkko tuli
valmiiksi.

Myöhemmin ilmestyneiden laulukirjojen myönti on niin menestynyt,
että tekijäpalkkio yksin Amerikassa epäilemättä nousee yli miljoonan
dollarin; mutta _ei centtiäkään siitä ole milloinkaan jäänyt Mr. Moodyn
tai Mr. Sankeyn taskuun_. Kaiken ovat valtuutetut käyttäneet Nuorten
Miesten Kristillisen Yhdistyksen hyväksi, kirkkojen rakentamiseksi ja
(myöhempinä vuosina) Mr. Moodyn koulujen hyväksi Northfieldissä.



VIIDESTOISTA LUKU.

Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenluvun suuret kokoukset.


Ei ole oikein sanoa, kuten jotkut ovat sanoneet, että Suurbritannia
"keksi" Moodyn. Hän oli laajalta tunnettu ja laajoissa piireissä
kunnioitettu kristillinen työmies, ennenkuin hän kolmannen kerran läksi
Englantiin. Mutta kieltämättömästi on totta, että hän vielä paljon
kuuluisampana palasi Amerikaan. Hänen kykynsä (sekä luontaisen että
saadun) ilmeneminen niin merkitsevällä näyttämöllä ja saavutettujen
tulosten suuruus teki koko kristilliseen maailmaan syvän vaikutuksen.
Tästä ajasta alkaa Mr. Moodyn maailmanmaine.

On luonnollista, että hänen maanmiehensä mitä syvimmällä harrastuksella
seurasivat hänen kulkuaan kolmen kuningaskunnan läpi. Sanomalehtien
kertomukset noista suunnattoman suurista kokouksista Lontoossa,
Liverpoolissa, Birminghamissa, Manchesterissa, Glasgowissa, Belfastissa
ja Dublinissa levittivät Yhdysvalloissa sekä toivoa että vakuutusta
siitä, että suuri herätys syntyisi, kuin Mr. Moody palaisi kotiin.
Siunauksen odotus luo ilmanalan, joka on uuden elämän synnylle
edullinen, kuten ne tietävät, jotka herätyshistoriaa ovat tutkineet.

Jo kauvan ennen työskentelyn loppumista Englannissa oli Mr. Moody
saanut joukottain kutsumuksi ja koko Amerikka oli hänelle avoinna.
Varmalla sotapäällikkökatseellaan teki hän valintansa.

"Kaupungit", lausui hän, "ovat ne paikat, joista vaikutus lähtee. Vesi
virtaa vuoren rinteitä ales, ja suurkaupungit ovat Amerikan korkeimmat
vuoret. Jos niitä onnistumme järistyttämään, niin järisee koko maa."

New-Yorkiin, Philadelphiaan, Baltimoreen, St. Louis'iin, Cincinnatiin,
Chicagoon, Bostoniin ja sittemmin pienempiin kaupungeihin toi hän
evankeliumin tulta, Yhteiskunnan parhaimmat voimat kokoontuivat hänen
ympärilleen. Etevimmät liikemiehet antoivat ei ainoastaan tarvittavia
varoja vaikutuksen menojen suorittamiseksi, vaan he antoivat myöskin
itsensä. He tunsivat itsensä vedetyiksi tähän hallitsijahenkeen ja
seurasivat iloisesti hänen johtoaan.

Aina elämänsä loppuun saakka säilytti Mr. Moody liikemiesten rajattoman
luottamuksen. Eräillä päivällisillä New-Yorkissa ei täyttä vuotta
ennen hänen kuolemaansa lausui joku vieraista eräälle suurelle
rautatiekuninkaalle, joka oli läsnä:

"Mistä se johtuu, että vaikka Te ja Teidän kaltaisenne miehet
olette kaikkea muuta kuin helposti tavattavat, lukittujen ovien
ja kohteliasten mutta taipumattomien yksityissihteerien taakse
piiloutuneita, niin pääsee D. L. Moody luoksenne milloin tahansa?"

"Hän on yksi meitä", kuului vastaus.

Mutta ennen kaikkia oli hänen tärkein velvollisuutensa ja samalla hänen
suurin nautintonsa kotiin tulon jälkeen Englannista käydä vanhassa
kodissaan Northfieldissä. Rakkaus ja kiintyminen äitiin oli hänen
luonteensa huomattavimpia ominaisuuksia. Moody antoi ensimmäiselle
opetukselle tuossa vuorten keskellä sijaitsevassa köyhässä kodissa
kunnian niiden ominaisuuksien olemassa olosta hänen persoonassaan,
jotka soivat menestystä hänen työlleen evankeliumin levittämisessä ja
kasvatuksen edistämisessä.

Tämä jalo nainen sai taistelustaan köyhyyttä ja velkaa vastaan osakseen
palkan sellaisen, jota harvat äidit ovat saaneet. Hän eli siksi kauvan,
että näki poikansa kaikkialla kunnioitetuksi. Tuo vähäpätöinen kylä
Northfield Uudessa Englannissa tuli pojan syntymäpaikkana ja hänen
kotinaan tunnetuksi. Juhlalliset seminaarirakennukset varjostivat
tämän paikan. Toiselle puolelle Connecticutlaaksoa Mount Hermonin
rinteelle rakennettiin koulurakennukset. Satojen ylioppilasten kesken
oli hän "Moody muori"-nimellä tunnettu. Opettajia ja oppilaita kaikista
maailman osista vaelsi joka kesä tänne jumalanpalveluksen ja opetuksen
pyhättöön. Kun Mr. Moody matkoiltaan palasi Northfieldiin, ajoi hän
tavallisesti ensin äitinsä luo saamaan tämän tervetulotervehdyksen,
ennenkuin hän meni perheensä luo. Enemmän kuin viidenkymmenen vuoden
ajan etsi hän äitinsä luota neuvoja ja hyväksymistä. Betsey Moody sai
olla poikansa luona, kunnes hän oli yhdeksänkymmenen yhden vuoden
ikäinen. Kun hänen voimansa rupesivat uupumaan, oli Mr. Moody pitämässä
kokouksia eräässä kaukaisessa kaupungissa. Hänen loppunsa tiedettiin
olevan läsnä, mutta pojalle ei siitä ilmoitettu. Loppupuolella viikkoa
tuli Moody levottomaksi ja hänen valtasi vastustamatoin halu päästä
kotiin. Ilman muuta syytä keskeytti hän työnsä ja läksi Northfieldiin,
jonne hän juuri saapui saamaan äitinsä viimeisen siunauksen.

Syksyn v. 1875 vietti Mr. Moody Northfieldissä, jossa hänen luonaan
kävi monta etevää pastoria ja kristillistä työntekijää. Hän piti tällä
ajalla muutamia kokouksia synnyinkaupungissaan ja sai ilokseen nähdä
veljensä Samuelin seurakuntaan otetuksi. Tästä tuli sittemmin N.M.K.Y:n
puheenjohtaja Northfieldissä ja sangen hyödyllinen mies yhteiskunnassa.

Innokkaita kehoituksia tulemaan herätyskokouksia pitämään saapui yhä
kaikilta suunnilta. T:ri Cuyler Brooklynistä, laajalta tunnettu etevänä
puhujana ja innokkaana työntekijänä, kävi itse persoonallisesti Mr.
Moodyn luona saadakseen häntä "kirkkokaupunkiin" lähtemään. T:ri Cuyler
kuvaa käyntinsä seuraavasti:

"Mr. Moody otti minut kaikkialle mukaansa tuossa kauniissa
vuoristomaisemassa. Itse hän tavan takaa pysähtyi puhelemaan
jonkun naapurin kanssa ja muistuttamaan häntä illan kokouksesta
congregationalistikirkossa tai sanomaan jonkun kehoitussanan jollekulle
äskenkääntyneelle, jonka sattumalta tapasimme, tai esittämään
vierastaan näillä sanoilla: 'Tämä on minun hyvä ystäväni, T:ri Cuyler.
Hän puhuu tänä iltana, tulkaa kuulemaan häntä' j.n.e. Hänellä oli työtä
yllin kyllin, ja kun palasin Brooklyniin, sanoin minä seurakunnalleni:
'Tämä Moody tuntee menestyksen salaisuuden Herran työssä. Hän tekee
työtä, tekee kovasti ja tekee aina'."

"Sinä iltana oli kirkko aivan täysi. Moody silmäsi kuulijakuntaa ja
virkkoi sitte minulle: 'Puolet tuolla alhaalla olevista on unitaareja,
ja puolet lehtereillä on katolilaisia'. Mutta hänestä oli saman
tekevää, kun he vaan olivat pelastusta tarvitsevia syntisiä tai
uskovaisia, jotka rakastivat häntä".

Lopuksi päätettiin, että Moody ja Sankey alottaisivat työnsä
Brooklynissa "The Rink" nimisessä rakennuksessa, johon mahtui 6000
henkeä. Tämä olisi kenelle muulle tahansa ollut suunnaton kuulijakunta,
mutta näille evankelistoille se ilman haittaa olisi saanut olla puolta
suurempi. Heidän äänensä kuului selvästi yli niin monen tuhannen, kuin
yhden katon alle mahtui. Kokoukset alkoivat suunnattoman suurella
kuulijakunnalla 24 p. lokak. ja jatkuivat vähentymättömällä osanotolla.
Brooklyn kaikkine etevine saarnaajineen ei milloinkaan ollut niin
perustuksiaan myöden tullut järistetyksi.

Moodyn esiintymisestä lausuu T:ri Cuyler:

"Mr. Moody ei milloinkaan ole pitänyt parempia saarnoja, kuin
Brooklynissa. Hänen esitelmänsä 'synnintunnustuksesta', siitä miten
'Kristus pelastaa kadonneen lampaan' ja 'oikeasta katumisesta' ovat
mestariteoksia herättävinä, läpitunkevina ja opettavina saarnoina.
Arvostelijat huomaavat, että hän yhä lausuu 'Isrel' 'Israel' sijasta,
'he oli' 'he olivat' sijasta, j.n.e; mutta vähät siitä, jos kielessä
joskus onkin virheitä, kun Hengen miekka tulee työnnetyksi suoraan
Kuninkaan vihollisten sydämiin. Veli Moody kyllä nöyrästi tunnustaa,
että Brooklynissa löytyy monta pastoria, jotka osaavat paremmin
saarnata kuin hän. Mutta muutamat meistä tietävät, ettei joukossamme
löydy ainoatakaan pastoria, joka voi sovittaa niin paljon Jumalan
pelastavaa totuutta lyhyeen, sopivaan muotoon ja lähettää sydämeen
niin suurella voimalla kuin D. L. Moody. Charles M. Morton, eräs
etevä työntekijä Plymouthkirkossa Bethelissä, kertoo monta tapausta
kyselykokouksista reformeeratussa kirkossa ja Simpsonin M. E. kirkossa.
Tämä entinen sotilas, joka lopun itsestään, ruumiinsa ja sielunsa
näyttää uhranneen Kristukselle, oli muinoin jonkinlaisena alapastorina
Mr. Moodyn kirkossa Chicagossa. 'Illustrated Christian Weekly'
nimisessä lehdessä hän kertoo":

"Melkein alusta alkaen ovat kyselykokoukset olleet täynnä kaiken
ikäisiä ja kaiken arvoisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta".

"Muuan vanha mies ja hänen vaimonsa, kumpikin harmaapäisiä, tulivat
yhdessä ensi penkille esille pyytäen armoa 'yhdennellätoista hetkellä'
ja menivät onnellisina matkaansa. Kiitollisuuden kyyneliä vieri
kummankin poskille".

"Eräs nuori räätälin työntekijä, joka juuri oli viemässä valmiiksi
neulottua vaatekertaa kotiin jollekin teettäjälle, pistäytyi hetkeksi
kokoukseen, ja meni sieltä Kristuksessa iloiten matkaansa. Hän on
vastaisuudessa hoitava tointansa vielä paremmin kuin ennen".

"Toisella puolen erästä lähetystyöntekijää polvistui muuan vanha,
harmaapäinen mies ja toisella puolen hento, seitsemäntoista vuotias
tyttö. Kyynelten tulvaillessa pitkin kummankin poskia, aloittivat he
samalla kertaa vaellustaan elämäntiellä".

"Muuan täydellinen epäilijä tuli kokoukseen tyydyttämään
uteliaisuuttaan saada kuulla Moodya ja Sankeyta, mutta ei päässyt
sisälle, kun huone oli täysi. Eräs hänelle tunnettu uskovainen kohtasi
hänen kadulla ja keskusteli kauvan hänen kanssansa. Seuraavana
iltana tuli hän uudestaan ja oli ensimmäinen, joka nousi esirukousta
pyytämään. Mennessään kotiin kokouksesta, lausui hän: En olisi koskaan
luullut sen ajan koittavan, jolloin teaatterin sijasta menisin
kokoukseen. Samana päivänä osti hän itselleen pienen taskutestamentin,
ja lausui sydämmellisimmän kiitoksensa, kun hänen ystävänsä alleviivasi
hänelle muutamia värsyjä. Rukoilevalla äidillä, jonka luottamus ei
ollut horjunut, oli tässä kaikessa suuri merkitys".

"Hämmästyttävää on, että Mr. Moody voi työskennellä niin paljon
ja sittenkin elää", sanoo eräs, joka paljon on ollut hänen
seurassaan. "Hän johtaa aamupäiväkokousta Tabernaklissa; k:lo 4 j.
p. uskovaistenkokousta; pitää saarnan Rink'issä 7,30; menee 8,30
kyselykokoukseen vastapäätä; ajaa sitte Tabernakliin ja saarnaa
kauppapalvelijoille ja mekanityömiehille k:lo 9. Kaikissa kokouksissa
on paljon kuulijoita, tavallisesti huoneiden täydeltä".

"Viime viikolla hän ilmoitti, että tällä viikolla ei kenkään pääsisi
ilman pilettiä Rinkiin. Pilettejä tultaisiin jakamaan vaan sellaisille,
jotka eivät ole seurakunnan jäseniä. 'Olemme kylliksi kauvan puhuneet
teille, kirkkoihmisille', lausui hän; 'aijomme nyt eroittaa tämä
kuulijakunta itsestämme ja puhua toiselle seurakunnalle'. Se näytti
vaaralliselta yritykseltä. Tulisiko seitsemän tai kahdeksan tuhatta
ihmistä hakemaan pilettejä, jotka oikeuttivat evankeliumin kuulemiseen,
ilman muuta edellytystä kuin se, etteivät he olleet minkään kristityn
seurakunnan jäseniä? Mutta tuloksena oli suuremmat kuulijakunnat
kuin ennen milloinkaan. Komitea kertoi, että jos heillä olisi ollut
kaksikymmentä tuhatta pilettiä lisää, niin olisivat sittenkin kaikki
menneet".

Valmistuksia suureen evankeeliseen liikkeesen oli jo kauvan
sitte Philadelphiassa aloitettu. Koska suuria ihmispaljouksia
otaksuttiin kokouksiin tulvivan, vuokrattiin vanha Pennsylvaniaradan
tavara-asemarakennus, josta sittemmin tehtiin Wanamakerin
kauppahuoneusto. Rakennukseen laitettiin istumasijoja 13,000 hengelle,
ja marraskuusta 1875 huhtikuuhun 1876 oli huone viikon joka päivänä
kolmasti päivässä täpösen täynnä. Muutamiin kokouksiin jaettiin aina
16,000 pilettiin. Kääntymisien luku oli sangen suuri, jota todistaa
se suuri paljous henkilöitä, joka pyrki jäseniksi osaksi kaupungin
seurakuntiin, osaksi seurakuntiin monen peninkulman alalla sen
ympäristöllä.

Mr. Moodyn suuri johtajakyky ilmeni silloin paraiten. Oman edun
etsimistä ei ilmestynyt rahtuakaan ei hänessä eikä Sankeyssa. Mitään
kolehteja ei kannettu. Tulot laulukirjojen myynnistä käytettiin
evankeelisiin tarkoituksiin etenkin Chicagossa. Niitä jakoi komitea,
jossa Mr. Georg H. Stuart oli puheenjohtajana, ja ne nousivat tähän
aikaan 300,000 dollariin. Ainoa kolehti, mikä kokouksien lopussa
kannettiin, käytettiin Philadelphian N.M.K.Y:n rakennusvelan
kuittaamiseksi. Eräs etevä ihmisystävä lahjoitti 25,000 dollaria, ja
koko kolehti nousi 125,000 dollariin.

Mr. Wanamaker, Mr. Moodyn monivuotinen lämmin ystävä ja aulis suosija,
oli hänen käytettäväkseen luovuttanut tuon vanhan tavara-aseman.
Hän oli juuri aikeessa avata maailman suurimman kauppahuoneuston,
mutta jätti sen siksi, kuin Moodyn kokoukset olivat pidetyt. Itse
hän persoonallisesti johti huoneuston sisustusta kokouksia vasten.
Tabernakli oli erään senaikaisen kuvauksen mukaan seuraavan näköinen:

"Kymmenen suurta ovea johtavat suureen, rakennuksen kolmelle puolelle
ulottuvaan etehiseen. Tämän sisäpuolella on tuo äsken kuntoonpantu
kokoussali. Neljää, läpi koko salin pitkinpuolin ulottuvaa pääkäytävää
leikkaa kahdeksan samanlaista poikittaista käytävää, joista kukin
päättyi sisään- tai uloskäymistä varten aijotulle ovelle. Puhujalava,
joka ulettuu poikki koko salin yläpään, on neljäkymmentä viisi jalkaa
syvä. Lattia kohoaa vähitellen lavan vastaista päätä kohti, niin että
kauvimpanakin istuvat voivat nähdä puhujan. Kymmenentuhatta kaksisataa
tuolia on erittäin asetettu lattialle ja lavalle".

"Hirret ja parrut ovat valkiaksi maalatut, aistikkaasti valkoisilla
viivoilla reunustetut sekä tulipunaisella koristetut. Noin tuhannen
kaasuliekkiä valaisee salia. Käytäviä peittää kookosniinistä tehdyt
matot. Rakennusta lämmitetään höyryllä ja ilmanvaihto on mainio.
Salin puhujalavan puoleiseen päähän ja sivuseinille on tarkoitukseen
soveltuvia raamatunlauseita maalattu".

"Suuria huoneita kyselykokouksia varten, samoinkuin yksityinen huone
Moodylle, suoraan puhujalavan alitse hänen pulpetilleen johtavalla
käytävällä, on laitettu puhujalavan päähän. Sanomalehtimiehille,
komitean jäsenille ja sihteerille on hyviä sijoja järjestetty".

"Kun tämä rakennus on valaistu ja ihmisiä täynnä, tekee se katsojaan
valtavan vaikutuksen. Ei mitään kokoon ja mukavuuteen nähden sen
vertaista salia ole milloinkaan millekään yleiselle kokoukselle
Philadelphiassa toimitettu. Sen kuntoonpano, ja siihen tarkoitukseen
uhratut suuret summat todistavat itsestään, että Herran työn harrastus
oli tässä kaupungissa herännyt".

Mr. Georg H. Stuart oli toimeenpanevan ja piispa Newton pastoraalisen
komitean puheenjohtaja. Komitean jäseninä olivat tarmokkaimmat,
vaikutuskykyisimmät ja kunnollisimmat miehet, joita vaan voitiin saada.
Niitä oli yhteensä kokonainen armeija.

Työsuunnitelma kyselykokouksissa oli jotenkin sama, jota aikaisemmissa
herätyksissä oli käytetty. Osanottajat olivat koeteltuja ja luotettavia
miehiä ja naisia. He työskentelivät raamattu kädessä, lukien sellaisia
raamatunpaikkoja, jotka kysymyksessä olevaan tilaisuuteen parhaiten
soveltuivat.

Rev. T:ri Newton sanoo tästä työstä:

"Sitä valmistettiin siten, että valittiin joukko kristillisiä
lähetystyöntekijöitä, jotka olivat halukkaat auttamaan työtä kysely
huoneissa johtamalla murheellisia Jeesuksen luo. Kolme neljä sataa
sellaista miestä ja naista yhdistettiin yhdeksi luokaksi, jota
sitte neuvottiin. He olivat koottuja kaupungin eri seurakunnista ja
tunnettuja myötätuntoisuudestaan evankelistoihin ja heidän työhönsä.
He olivat parhaita kristillisen tiedon ja kokemuksen esimerkkejä,
mitä näistä seurakunnista voitiin löytää. Ja yhteen paikkaan koottuna
muodosti tämä 'kristillisten lähetystyöntekijäin' joukko erinomaisen
miellyttävän seurakunnan".

"Näiden työntekijöiden valmistaminen jätettiin komitealle, johon
kuului neljä pastoria, jotka edustivat neljää johtavaa protestantista
tunnuskuntaa. Rev. T:ri Breed edusti presbyteriläistä kirkkoa,
Rev. T:ri J. Wheaton Smith baptistikirkkoa, Rev. T:ri Hatfield
metodistikirkkoa ja allekirjoittanut episkopaalikirkkoa. Tämä komitea
piti lähetystyöntekijöiden kanssa useita kokouksia antaakseen heille
neuvoja ja opetuksia siinä vakavassa ja edesvastuunalaisessa työssä,
jonka he olivat ottaneet tehdäkseen. Näissä kokouksissa pitivät
pastoraalisen komitean jäsenet esitelmiä, toinen toisensa jälkeen. Ei
mitään ennen tehtyä sopimusta niistä kohdista, joita piti esitettämän,
ollut olemassa, ja siitä huolimatta vallitsi kaikissa näissä
harjoituksissa mitä ihanin sopusointu".

"Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut alusta loppuun asti. Jos joku
muukalainen olisi ollut läsnä, niin olisi hän voinut suurimmalla
tarkkaavaisuudella kuunnella näiden miesten opetusta keksimättä
pienintäkään erilaisuuden vivahdusta heidän esityksessään. Kaikesta
mitä hän näki ja kuuli, ei hän olisi voinut päättää, kuka heistä oli
presbyteriläinen, kuka baptista, metodista tai episkopaalinen. Vartijat
Siionin muureilla katselivat toisiaan kasvoista kasvoihin".

Kaikkialla, missä evankelistat olivat työskennelleet, olivat he
jättäneet suuren joukon äskenkääntyneitä jälkeensä. Nämä halusivat olla
alituisessa yhteydessä evankelistojen kanssa saadakseen heitä tukea
ja apua siinä uudessa elämässä, jota he olivat aloittaneet elämään,
ja jonka koettelemuksia ja vaikeuksia he tunsivat olevansa liian
heikkoja kantamaan. Mr. Moody kirjoitti kaikille näille Brooklynista
jonkinlaisen kiertokirjeen eli apostolisen kirjeen. Se painettiin
Philadelphiassa ja lähetettiin hyödylliselle lähetysretkelleen kaikkien
luo, jotka siellä ja täällä häneltä olivat kuulleet elämän sanaa.

Tämä kirje vakuutti heille, ettei heidän suuri johtajansa ollut heitä
unhoittanut, etteivät he olleet kuin lampaat jätetyt hukkumaan ilman
paimenta. Kirjeen sisältö oli tämä:

_Kalliit uskovat ystävät_: Kotiintuloni jälkeen Amerikaan olen
vastaukseksi kehoituksiini saanut monta kallista tietoa useilta teistä.
Jos olisi mahdollista, niin vastaisin mielelläni jokaiselle teistä,
mutta koska se ei käy päinsä, niin käytän hyväkseni "The Christianin"
palstoja lähettääkseni teille muutamia tervehdyssanoja.

Minä kiitän aina Jumalaa siitä, mitä hän on tehnyt teille, kun hän on
pelastanut sielunne Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa veren kautta.
Te olette usein ajatuksissani ja rukouksissani. Mutta enimmän iloitsen
siitä varmuudesta, että minun lopettaessani teitä muistuttamasta, on
Jeesus alituisesti kantava jokaista teistä Isänsä edessä. Te olette
hänen käsiinsä pyälletyt (Jes. 49: 16) ja hänen sydämeensä kirjoitetut
(2 Moos. 28: 29); ja teistä on hän lausunut: "Ei heidän pidä hukkuman
ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään reväisemän heitä minun kädestäni"
(Joh. 10: 28).

Te olette ottaneet Herran Jeesuksen vastaan lunastajananne, ja se
on tullut teille ikuiseksi autuudeksi. Mutta Jeesus on teille vielä
enemmän. Hän on tullut ylimmäiseksi papiksenne. Hänen suuri tehtävänsä
tänään taivaassa on edustaa teitä -- teidän tarpeitanne, teidän
heikkouksianne ja koettelemuksianne. Toivon, että täydellisesti ja
selvästi käsitätte tämän, sillä ei mikään muu totuus voi teille
tuottaa suurempaa päivittäistä apua ja voimallisemmin vahvistaa
teitä pyhään vaellukseen. Se Jeesus, joka kuoli teitä pelastaakseen,
elää varjellakseen teitä. Ristillä hän pesi teidät synnin tuomiosta
vapaiksi; armoistuimen luona on hän teitä jokapäiväisestä
saastutuksesta puhdistava.

Muutamat teistä ovat kertoneet minulle, miten vanhat helmasynnit
vaivaavat heitä. Viekää ne suoraan Jeesuksen luo. Älkää niiden
voittamisessa liiaksi luottako itseenne; älkää liian paljo ihmisten
neuvoja seuratko ja älkää liiaksi noudattako muiden esimerkkiä
voittaaksenne niitä. Heittäkää kaikki siunatun välimiehenne eteen, ja
suokaa hänen kantaa teitä ja teidän taakkojanne.

Ja ennen kaikkia, älkää jättäkö raamattujanne. Te ette milloinkaan voi
eroittaa Jeesusta, lihaksi tullutta sanaa, kirjoitetusta sanasta. Hän
joka sanoi olevansa _tie_, Hän on myöskin _totuus_. Täyttäkää muistinne
raamatunlauseilla, joilla te voitte saatanaa kohdata, kun hän tulee
teitä viettelemään ja syyttämään; ja älkää vain tyytykö siihen että
_tunnette_, vaan ahkeroitkaa myös _tottelemaan_ Jumalan sanaa. _Älkää
milloinkaan luulko, että Jeesuksen käskyt ovat vähästä merkityksestä,
ja älkää rohjetko halveksia, mitä hän on käskenyt._

Minä kehoitan nuoria miehiä olemaan raittiit. Harjoittakaa itseänne
jumalisuudessa; juoskaa kiistaradalla Paavalin neuvon mukaan: "Katsoen
Jeesukseen"; tuottakaa vaikuttimenne ja voimanne suoraan häneltä.

Minä neuvon nuoria naisia suureen kohtuuteen. Teidän vaikutusalanne
ei kenties ole yleinen; se ei useinkaan ole niin laaja; kaunistakaa
Jumalan ja Vapahtajanne oppia kodissa. Muistakaa vain tämä: "Minun on
vain etsittävä Jeesuksen mielisuosiota". Ja antakaa pukunne olla niin
yksinkertaisen, kuin tiedätte Herran tahtovan; olkoon käytöksenne niin
kaino, että se kelpaa hänelle.

"Ja teidän kaikkien edestä, joiden keskellä me olemme työskennelleet,
on rukouksemme, että teidän rakkautenne enemmän ja enemmän
yltäkylläiseksi tulisi kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä,
että te koettelisitte, mikä paras olisi, ja olisitte vilpittömät, ei
kellekään pahennukseksi Kristuksen päivään asti, täytetyt vanhurskauden
hedelmillä, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta teissä tapahtuvat,
Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi".

Kerran pidettiin valvonta-yö, joka kaikkiin läsnäolijoihin teki syvän
vaikutuksen. Kun lähestyttiin keskiyötä, pani Mr. Moody toimeen jotakin
uutta, joka valtavasti vaikutti. "Sunday School Times" kertoo siitä
seuraavasti:

Vuoden viimeinen hetki oli edessä. Kirkko oli täpösen täynnä.
Kaksitoista tuhatta henkeä istui hartaasti kuunnellen evankelistaa.
Mr. Moody oli lopettanut saarnansa tekstin johdosta: "Kuinka kauvan te
onnutte molemmin puolin? Jos Herra on Jumala, niin seuratkaa häntä,
mutta jos Baal on, niin seuratkaa häntä". Sanat olivat tunkeneet
syvästi monen sydämeen, jotka nyt odottivat persoonallisia neuvoja, tai
jotka olivat syntiensä raskauttamia. Tavallista kyselykokousta ei tällä
kertaa voitu pitää, sillä jumalanpalveluksen piti jatkua uuden vuoden
alkuun asti.

Mr. Moody lausui: "Teitä näkyy kyselykokoukset aina huvittavan. Minä
näen usein muutamien teistä seisovan ja katselevan ovista sisälle
nähdäksenne, mitä siellä tapahtuu. Toiset teistä ovat olleet sisällä.
Jotkut teistä haluaisivat tänä iltana päästä sinne, mutta me emme nyt
ole tilaisuudessa pitämään sellaista kokousta. Senvuoksi ehdotan, että
teemme koko tästä kokouksesta kyselykokouksen. Täällä on pastori,
T:ri Plumer Etelä-Karolinasta. Hän on seitsemänkymmentä neljä vuotta
vanha. Hän on elänyt neljä vuotta enemmän kuin hänellä korkeintaan
olisi oikeus elää. Viisikymmentä viisi vuotta on hän istunut Jeesuksen
jalkain juuressa. Minä, pyydän häntä istumaan todistajien paikalle,
ja sitte tahdon teidän kaikkien kuullen kysellä häntä tarkasti. T:ri
Plumer, olkaa hyvä ja astukaa saarnalavalle!"

Tuo vanha, kunnioitusta herättävä kirkkoherra patriarkaalisella
ulkomuodollaan nousi ja meni horjuvin askelin tuon suuren kuulijajoukon
eteen. Hän tervehti odottavaa kuulijakuntaa seitsemännelläkymmenellä
kolmannella psalmilla. Omalla, erikoisella tavallaan asetti Mr. Moody
hänelle kysymyksen toisensa jälkeen. Jokainen sana vastauksissa
lausuttiin selvästi ja syvällä tunteella, ikäänkuin sen suuren
edesvastauksen tunnossa, joka lepäsi hänen päällään, kun hän täten
Herrastaan todisti.

Se oli liikuttava jumalanpalvelus. Monet läsnäolijoista tunsivat itse
olevansa ikäänkuin kysyjän asemassa, ja odottivat vastausta, niinkuin
henki olisi ollut kysymyksessä. Tällöin tuntui, ikäänkuin Jumalan
ennustus viimeisten päivien suhteen olisi toteutunut: "Ja minä annan
kahden todistajani profeteerata". Heidän puheensa ja saarnansa ei
ollut korkeissa sanoissa ihmisviisauden jälkeen, vaan Hengen ja voiman
osoituksissa.

Niinkuin muuallakin oli ollut tapana, piti Mr. Moody Philadelphiassakin
suuren kristillisen konferensin, jossa enemmän kuin tuhannen pappia ja
suunnaton joukko ihmisiä oli läsnä. Kaikenlaatuiset henkilöt, yksin
katolilaisetkin, yhtyivät pidettyjä jumalanpalveluksia kiittämään,
aikaansaatua hyvää ylistämään. Mr. Moodyn hyvästijättökokoukseen
jaettiin kolmelle tuhannelle äskenkääntyneelle sisäänpääsypilettejä.
Hänen viimeisen saarnansa aineena oli sana "kelvollinen". Hän lausui
m.m.:

"Olen kauan sitten lakannut itseeni luottamasta. Ainoa turvani on
Kristus. Parempia miehiä ja naisia, kuin meistä täällä yksikään, on
langennut. David oli ollut Jumalan kuninkaana kaksikymmentä vuotta,
ja sittenkin hän lankesi. Valvo edeskinpäin aina hautaan asti. Jos
sinä paisut ja tulet itserakkaaksi kuvitellen mielessäsi, että olet
itsestäsi kyllin voimakas taistelemaan vastusten läpi, niin tulet
pian lankeemaan. Muista Jes. 41: 10: 'Minä vahvistan sinun, minä
autan myös sinua, ja tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla
kädellä'. Ahkeroitse enemmän sitä, että Jumala pitää sinusta kiinni,
kuin että sinä pidät Jumalasta. Pane kätesi Jumalan käteen ja sano:
Pidä minua! Löytyy kaksi elämää, joita kristityn tulee elää: Ensiksi,
elämä Jumalan yhteydessä; toiseksi, elämä maailman edessä. Katso, että
sisäänpäinkäännetty elämä, joka tunkee pinnan alle ja juurtuu Jumalaan,
tulee oikein eletyksi, niin ulkonainen elämä menee itsestään. Meillä
on yllin kyllin pintapuolisia kristittyjä. Ne ovat puiden kaltaisia,
jotka ovat juurtuneet ohueen maakerrokseen tai vuoren kukkulalle.
Myrsky tulee, ja ne kaatuvat. Etsi syvälle juurtunutta sisällistä
elämää, ei pintapuolista elämää. Olin hiljattain Floridassa. Siellä on
ollut erittäin kuiva aika, moneen kuukauteen ei lainkaan ole satanut.
Mutta appelsiinipuut olivat niin mehevän näköisiä, että kysyin mistä se
johtui. 'Appelsiinipuulla nähkääs', lausui muuan mies, 'on sydänjuuri,
joka tunkee suoraan alespäin, kunnes se saavuttaa veden!' Niin tulee
sinunkin tunkea. Perusta syvälle. Jos niin teet, niin ei tarvitse
peljätä, että lankeisit".

Nyt siirrymme hetkeksi 2 Tim. 1: 12. "Sillä minä tiedän, kenen päälle
minä uskon, ja olen luja, että hän voi siihen päivään kätkeä sen, mitä
minä hänelle olen uskonut" (Engl. käänn.). Mitä Paavali oli hänelle
uskonut? Tietysti sielunsa. Sen hän voi varjella. Eräältä mieheltä
kysyttiin, mihin uskoon hän kuului. Hän vastasi: "samaan uskoon kuin
Paavalikin kuului". "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mikä se oli",
virkkoi kysyjä. "Se usko, joka voi", ja se on kaikista paras usko. Jos
sinun pitäisi itse sieluasi varjella, niin saisi saatana sen käsiinsä,
ennenkuin sinä joutuisit kotiin.

"Monet väittävät: 'Suuri osa näistä äskenkääntyneistä tulee
lankeemaan'. Se on totta. Vertaus kylväjästä tulee kaiketi toteutumaan
maailman loppuun asti. Muuan mies tuli Chicagoon ja avasi kaupan
samassa paikassa, jossa kaksi tai kolme muuta olivat epäonnistuneet.
Hän avasi sen lisäksi aivan samanlaisen kaupan, ja kaikki ihmettelivät,
miten hän taisi tulla toimeen. Vihdoin tuli tiedoksi, että hänellä oli
sangen rikas veli. Sinullakin on rikas veli, ja hän on kaikki tarpeesi
täyttävä".

Muutamat numerot Philadelphian kokouksista tuntuvat melkein
satumaisilta. Marraskuun 21 p:stä 1875 helmikuun 4 p:ään 1876 oli
kokouksissa käyneiden luku 1,050,000. Keskimäärin, kun kaikki eri
kokoukset otetaan lukuun, kävi päivässä 22,000 henkeä kuulemassa.
Eräänä sunnuntaina oli eri jumalanpalveluksissa yhteensä 28,000 henkeä
läsnä. Yhden ainoan viikon kuluessa jätti eräs naisista kokoonpantu
komitea 19,000 pilettiä sellaisille henkilöille, jotka tunnustivat
ei olevansa kristittyjä. Kokouksien siunatut tulokset olivat kauvan
silminnähtävät ja muodostivat uuden vaiheen kveekkarikaupungin ja sen
ympäristön hengellisessä elämässä.

Professori W. J. Fischer Philadelphiasta tuli kuuluisaksi siitä
mestarillisesta tavasta, jolla hän harjoitti tuon suuren, 800
henkisen lauluköörin, joka lauloi tuossa vanhassa Pennsylvania-radan
rahtitavaramakasiinissa ensimmäisen Moody- ja Sankey-herätyksen aikana
tässä kaupungissa. Sittemmin liittyi hänen nimensä vielä lähemmin
noiden kahden suuren evankelistan nimiin senkautta, että hän pani
säveleen moniin, tuon nyttemmin kuolleen suuren johtajan parhaimpiin
lempilauluihin.

Professori Fischer lausuu: "Evankelistat tulivat kotiin Englannista,
ja heidän käyntinsä perästä Brooklynissä, kokoontui Philadelphiassa
suurin kuulijakunta, jolle evankelistat pitkään aikaan olivat puhuneet.
Liikkeen aloittivat muutamat etevät papit kaupungissa, ja heihin
liittyi sittemmin sadat tuhannet. Ainoa paikka, johon ne suuret joukot
mahtuivat, jotka kokouksiin tulvailivat, oli tuo vanha tavaramakasiini
Thirteenth ja Market street katujen varrella. Me kokosimme kirkoista ja
ympärillä olevasta maakunnasta parhaimmat saatavissa olevat äänet, ja
muodostimme niistä köörin, jonka vertaista Mr. Moody ei sanonut ikänä
kuulleensa."

Kokouksia jatkettiin yhtämittaa kolmen kuukauden ajan, ja niissä
kävi keskimäärin päivässä noin 16,000 henkeä. Vaikutukset niistä
tuntuivat kautta kaupungin, joskin monet raa'at henkilöt ivallisesti
niitä pilkkasivat. Mr. Moodyn vaikutus täällä oli hedelmää tuottava,
ja senvuoksi otettiinkin häntä aina tänne ilolla vastaan. Monet maan
etevimmistä henkilöistä kävivät koko ajan kokouksissa, ja presidentti
Grant otti niihin monasti hartaasti osaa. Se oli läpeensä rehellistä
ja oikeata työskentelyä. Ei senttiäkään maksettu yhdelle enemmän kuin
toisellekaan, ja ne kriitikot, jotka toisinaan vaikutusta pilkkasivat,
kutsuen sitä tuottavaksi affääriksi, ovat halveksittavat.

"Mr. Moodylla oli sangen vähän taipumusta musiikkiin. Vaivalla hän
eroitti nuotin toisesta. Sittenkin hän usein uudelle paikkakunnalle
saavuttuaan aloitti kokouksen laululla, joka puuttuvasta
sopusointuisuudesta huolimatta, voitti totuudellaan kaikkien sydämmet.
Minä pidän häntä ihmeellisenä miehenä, ja luulen, ett'emme pitkään
aikaan saa nähdä ketään niin kokosydämmistä sielua kuin hän oli".

Mr. Moodyn vaikutus tuossa suunnattoman suuressa Hippodromissa
New-Yorkissa alkoi eräänä maanantai iltana, helmikuun 7 p. 1876.
Hänelle sanottiin: "New-Yorkissa ette saa paljon aikaan, se on kova
kaupunki, siellä ette tule onnistumaan". Hän vastasi: "Eikö isäimme
Jumala ole New-Yorkin kaupungille kylliksi? Eikö Jumalamme voi tarttua
tähän kaupunkiin ja järistyttää sitä, niinkuin te tekisitte pienelle
lapselle?" Tämä luottamus oli oikea, sillä jos koskaan New-Yorkia on
järistetty, niin tapahtui se näiden evankeelisten kokousten aikana.

Äärettömän suuren kuulijakunnan edessä ja tuon suuren kaupungin
etevimpien pappien ja liikemiesten ympäröimänä, piti Mr. Moody
ensimmäisen saarnansa seuraavan tekstin johdolla: "Ne, kuin maailman
edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään
saattaisi, ja ne, kuin heikot ovat maailman edessä, on Jumala valinnut,
että hän väkevät häpiään saattaisi, ettei hänen edessään yksikään liha
kerskaisi".

Mitä laajaperäisempiä valmistuksia oli tuossa suunnattomassa
Hippodromissa pantu toimeen, jotta kokoukset voitaisiin pitää siellä.
Toimiva komitea ja joukko apulaisia oli jo kauvan ennen evankelistojen
tuloa valittu. Mr. Moody selitti, ettei hän milloinkaan siihen asti
ollut saanut niin tehokasta apua osakseen. Ennen ensimmäisen viikon
loppua nousi kuulijoiden luku keskimäärin päivittäin 20,000 henkeen.

Meidän ei tässä tarvitse tarkempaa selvää käydä tekemään työskentelystä
New-Yorkissa, siitä syystä että se pääpiirteissään oli täydellisesti
samanlainen, kuin jo aikaisemmin tässä kirjassa kerrottu vaikutus. Oli
olemassa sama utelijaisuus, sama ihmistulva, samat vakavat rukoukset,
samat jännittävät kohtaukset kyselyhuoneissa, sama erinomainen johto ja
sama Mr. Sankeyn laulujen aikaansaama valtava vaikutus.

Eräässä kokouksessa istui Brasilian keisari, Don Pedro II muutamien
ystävien kanssa heille puhujalavalla erityisesti varatuilla penkeillä.
Keisari oli syvästi liikutettuna eräästä Mr. Sankeyn laulusta ja
seurasi syvällä harrastuksella Mr. Moodyn puhetta. On väitetty, että
Mr. Moodyn lausunnot sillä kertaa olivat jotenkin terävät, mikä
silminnähtävästi johtui siitä, ettei hän joka päivä saanut keisarille
saarnata.

Toiselta puolen väitettiin, ettei Mr. Moody tietänyt, että keisari oli
läsnä. Hämmästyneenä huudahti hän: "Oi! minä luulin hänen joksikin
lämminsydämiseksi metodistasaarnaajaksi, joka hiljan on maalta tullut
kaupunkiin".

Eräs suurimpia seurauksia näistä kokouksista oli se apu, jonka Nuorten
Miesten Kristillinen Yhdistys New-Yorkissa sai. Mihin ikänä Mr.
Moody meni, siellä hän kannatti yhdistyksen vaikutusta ja puhui mitä
lämpimimmin sen asian eteen.

Ei ole välttämätöintä Mr. Moodyn vaikutusta kerrottaessa, seurata häntä
hänen loistavalla retkellään kaupungista toiseen. Hän kävi melkein
kaikissa suuremmissa kaupungeissa, ja mullisti sisimpää myöden näiden
hengellistä elämää. Hartfordista, jossa "The Rink", mihin mahtui 3000
henkeä, oli kaikissa kokouksissa joka aikana päivästä tungokseen
asti täynnä, ja jossa tuloksena oli 1200 kääntymystä, siirsi hän
vaikutuksen New Haveniin ja kävi nuorten miesten pesäpaikan Yale
College'n kimppuun. Harvoin tapahtuu, että tällainen sivistymätöin
ja oppimatoin mies saavuttaa yhden maailman etevimpien yliopistojen
huomion, vieläpä ihmettelynkin.

Tämän suuren kokousten sarjan aikana pääsivät Mr. Moodyn lahjat täyteen
käytäntöön. Hänen menettelytapansa käsitti sekä piiritystä että
hyökkäystä. Toisinaan, esim. Baltimoressa ja St. Louisissa, oleskeli
hän useita kuukausia samalla paikalla, tutki tilaa erinomaisella
tarkkanäköisyydellä, täytti koko kaupungin kokouksilla, joissa, hän
käytti apunaan sekä pappeja että maallikkoja, ja usein, etenkin
loppupuolella, kutsui hän evankelistoja ja laulajia läheltä ja kaukaa
avukseen. Hän ei ainoastaan tavoittanut suoranaisia kääntymisiä --
vaikka tietysti niitä etukädessä -- vaan tahtoi myös saattaa pysyväistä
elämää seurakuntiin ja edistää raamatuntutkimista. Viimemainittuun
pantiin alusta alkaen suurta painoa. Iltapäiväkokouksia käytettiin
ylipäänsä raamatun tutkimiseen, ja joka niissä kävi, ei ikänä voi noita
alkuperäisiä, syvää hengellistä kokemusta todistavia raamatunselityksiä
unhoittaa. Mutta yleiset kokoukset olivat sittenkin ihmeellisimmät
todistukset jumalallisen voiman läsnäolosta tämän muistettavan
sotaretken aikana.

Ei löytynyt mitään kirkkoa tai muuta salia, johon ne tuhannet olisi
saatu mahtumaan, jotka kuulemaan tulvailivat. Täydyttiin senvuoksi
turvata suurimpiin huoneustoihin, joita saatavissa oli. New-Yorkissa
käytettiin kokoushuoneena erästä äärettömän suurta rakennusta,
tunnettu nimellä Hippodromi. Alkujaan rautatieasemaksi aijottu ja
sittemmin sirkukseksi laitettu, oli se erinomaisen sopiva Moodyn ja
Sankeyn kokouksille. Kokoukset oli ylipäänsä toistensa kaltaisia.
Seuraava Nathaniel P. Babcockin, erään silminnäkijän huvittava
kuvaus tapahtumista hippodromissa luo meille käsityksen Mr. Moodyn
vaikutuksesta seitsemänkymmenluvulla.

"Hippodromiin! kuului huuto New-Yorkin protestanttisessa maailmassa
ensimmäisinä kuukausina vuotta 1876. Siitä on nyt kaksikymmentä
neljä vuotta kulunut, ja sittenkin muistan vielä elävästi nuo
harvinaiset päivät, jolloin ilma, hengellisen innon sähkövoimaa
täynnä, raskaana painoi tuota suurta pääkaupunkia. 'Hippodromiin!'
Tämä sana kaikui kymmenien kirkkojen saarnatuoleilta -- ensin vaan
neuvona, sitten pappien käskynä seurakunnilleen. 'Hippodromiin!'
Se sana kuultiin raitiotievaunuissa, hotelleissa, vieläpä noilla
vilkkailla avenye'illäkin. Varhaisissa, esikaupungeista tulevissa
aamujunissa nähtiin sadottain eväskoreilla varustettuja vaimoja, joita
ei kaupunkiin houkutellut muotikauppojen kevätkuosit vaan tuo kymmenien
tuhansien kristittyjen sydämmissä kaikuva huuto: Hippodromiin!"

Moody ja Sankey olivat suuren pappien paljouden ja useiden
vapaehtoisten lähetystyöntekijöiden yhdistysten avustamina päättäneet
panna koko New-Yorkin Kristuksen rakkauden voimasta tuleen. Heidän
erinomaista menestystään todistaa parhaiten se seikka, että löytyi
päiviä herätyskauden aikana, mikä kesti 7 p:stä helmikuuta 19
p:ään huhtikuuta, jolloin aina 60,000 henkeen oli evankelistojen
ympäri kokoontuneena. Kokous seurasi toista päivällisestä myöhään
iltaan saakka, jokaisessa 7-8,000 henkeä läsnä. Suunnaton näyttämö
eli puhujalava rakennettiin itse kokoushuoneesen. Sille mahtui
kuusisata-henkinen kööri ja sitäpaitsi ainakin neljäsataa läsnäolevaa
pappia ja muita eteviä vieraita. Tämän suunnattoman lavan äärimmäisessä
kulmassa oli aitaus -- se tuskin kannatti saarnastuolin nimeä -- josta
saarnaajan piti puhua. Se osa, joka muodosti aitauksen eturivin,
tarvitsi olla vahvatekoinen, sillä kun ihmisten omat-tunnot rupesivat
heräämään, ja tuo suuri evankelista vakavilla silmillään katsoi ales
kuulijoiden tuskallisiin kasvoihin, tapahtui usein, että hän nojasi
raskaan olentonsa aitausta vasten ja levitti kätensä, ikäänkuin olisi
hän tahtonut koko tuon suuren kärsivien syntisten maailman sulkea
lohduttavaan syliinsä. Kun Mr. Moody pienestä, puhujalavan takana
olevasta ovesta astui tuon hartaasti odottavan seurakunnan eteen, oli
hän seuraavan näköinen: voimakas, tyköistuvaan päällystakkiin puettu
olento, kauniinmuotoinen pää, joka miehen leveiden hartijoiden ja
lyhyen kaulan takia näytti pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa
oli; sangen partaiset kasvot; tuo paksu, musta parta ei nimittäin
ainoastaan ulottunut ales rinnan päälle asti, vaan kasvoi vielä ylös
pitkin poskiakin; otsa, mikä nähtävästi esiinpistävän muotonsa tähden
näytti matalalta; läpitunkevat silmät, varustetut rypyillä, jotka
ulommasta silmäkulmasta levisivät pitkin noita punertavia poskia, sekä
paksut, suuta varjoovat viikset. Kun Mr. Moody ensi kerran esiintyi
tämän suuren pääkaupunki-yleisön edessä, piti hän raamattua kädessään.
Mennessään ylös pitkin kaitaa käytävää lauluköörin ja puhujalavalla
olevien vierasten keskeltä ja päästyään omalle paikalleen, otti hän
kirjan vasempaan käteensä ja kohotti oikeata, sisäpuoli alespäin,
tuota lukuisaa kuulijakuntaa kohti. Se oli hiljentymisen merkki, jota
jokainen heti totteli.

Kun soitto Mr. Moodyn merkistä oli tauvonnut ja kuulijat koonneet
huomionsa, lausui evankelista:

"Aloittakaamme kokous hiljaisella rukouksella!"

Nämä olivat ensimmäiset sanat, joita tämä merkillinen mies Amerikan
suurimmassa kaupungissa lausui sen herätyskauden alussa, jonka
vaikutukset tuntuivat mantereen toisesta päästä toiseen. Nämä
lausuessaan painoi hän päänsä aitausta vasten puhujalavan nurkassa.
Pyhällä hartaudella painuivat samassa kaikkien päät tuossa suuressa
kuulijakunnassa, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.

En voi sanoa miten kauvan tämä hiljainen rukous kesti. Muistan
vaan elävästi sen kummallisen liikkeen, mikä sen loputtua seurasi,
kun Mr. Moody ilmoitti laulun. Koko tässä kuulijajoukossa löytyi
vain aniharvoja, joilla ei ollut laulukirjoja, sillä ensimmäisestä
kokouksesta saakka Brooklynissä 2 p. lokak. olivat Moody- ja
Sankey-laulukirjat tulleet käytäntöön. Ja kun nyt pyynti "yhtymään
lauluun" lausuttiin, ja evankelista ilmoitti yhden näiden
herätyslaulujen numeron, alkoi kymmenentuhatta kättä selailla
laulukirjojen lehtiä, synnyttäen äänen, mikä muistutti tuulen suhinaa
puissa myrskyn lähestyessä. Mr. Sankey istuutui pienten urkujen luo
puhujalavan etupuolessa ja otti laulun johdon käsiinsä...

Puhujalavalta tuli Mr. Moody ojennetuin käsin ales, ja kun hän käveli
käytäviä pitkin, nousi henkilöitä siellä täällä ja läksivät päät
ales painuneina kyselyhuoneisiin johtavia ovia kohti. Näiden ovien
sisäpuolelle emme tahdo heitä seurata. Sen vaan tiedän, että näissä
huoneissa odotteli joukko vakavia miehiä ja naisia kaikkia niitä, joita
raskautetut omattunnot sinne ajoivat. Tiedän, että he polvistuivat
rukoukseen, ja että rakkauden ja osanoton sanoja kuiskailtiin heidän
korviinsa, ja muistan nähneeni ihmisiä tulevan sieltä ulos ilosta
loistavilla kasvoilla; mutta emme tässä käy lähemmin kääntyneiden
syntisten persoonallisia kokemuksia kertomaan. Me koetamme vaan kuvata
seurakuntaa, jota jokin syvempi kuin maallinen innostus, veljellinen
rakkaus tai isänmaanrakkaus on liikuttanut.

Kolme kokousta päivässä -- toisinaan vaikka harvemmin viisi -- on se
päivätyö, minkä nämä evankelistat ovat ottaneet tehdäkseen. Monena
iltapäivänä on vaan naisilla pääsy Hippodromiin. He istuvat taajaan
sullottuina lattiasta aina ylös ylimmille penkeille asti, niin että
hattujen töyhdöt koskettelevat kattoparruja. "Rukoilkaa mieheni
edestä!" "Rukoilkaa poikani edestä!" "Rukoilkaa veljeni edestä!"
sopertavat he vapisevalla äänellä. "Rukoilkaa minun edestäni!" pyytää
eräs, jonka poskille ei kenties tämän perästä enää koskaan tule
ihoväriä, ja jonka jalat tästälähin tulevat astelemaan parempia teitä.

Illalla on näky vielä ihmeellisempi, sillä silloin ovat miehet --
vahvat vanhat ja nuoret miehet -- ottaneet salin haltuunsa. Näissä
kokouksissa on Mr. Moody oikeassa ilmanalassaan. Yksitoista tuhatta
miestä istui taajaan ahdattuina eräässä näistä iltakokouksista
maalis- ja huhtikuussa kaksikymmentä neljä vuotta sitten tuossa vanhassa
Hippodromissa. Kaasuliekit valaisevat heidän innokkaita kasvojaan.
Ei mikään valtiollinen kokous ole milloinkaan sellaista näkyä
tarjonnut. Tuhannet nousevat huutaen: "Minä tahdon! Minä tahdon!"
kun heitä kehoitetaan asettumaan uskovaisten riveihin. "Amen, amen",
kaikuu yhteislaukausten tavoin läpi huoneen, ja toisinaan ilmenee
uskonnollinen innostus niin valtavana, että pitkiä hetkiä täytyy
viettää hiljaisessa rukouksessa, jos mielii pitää velan tuntoon
heränneitä kohtuullisten itsensähillitsemisrajojen sisällä.

Useimmat niistä, jotka todellisesti saatettiin Kristuksen
yhteyteen näiden kokousten aikana v:na 1876-1881, jäivät Moodylle
tuntemattomiksi. Tämänlaisesta statistiikasta hän ei pitänyt. Kun muuan
pappi hiljattain kysyi häneltä, kuinka monta sielua hänen saarnansa
kautta oli kääntynyt, vastasi hän:

"Sitä minä en tiedä. Jumalalle olkoon kiitos, että minä pääsen siitä!
Minä en ole se, joka kirjoitan Karitsan elämän-kirjaa".



KUUDESTOISTA LUKU.

Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja
menettelytapansa.


Kirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.

Heikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin
edesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet
samoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla
saman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa
-- Lincoln ja Grant -- kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja
edesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään;
kumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla
tavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa
hänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi
armossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan
seurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa
taitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan
korkeimmillaan.

Hänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta
kohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus,
myötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa
on, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee
kärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu
vähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka
onnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat
tai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä
ylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr.
Moody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin
lienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman
suurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut
itseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin
Mr. Moody.

Tämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä -- se on Uuden
Englannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan
tunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka
vähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän
maalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.

Eräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody
puhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri
kuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja
parhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä,
jotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku
ystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen
puhujalavalle.

"Hauska tavata Teitä, Lordi" -- virkkoi Mr. Moody. "Tahdotteko
hyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille
tuolla".

Kreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi
hämmästykseksi.

Eräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen
korvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.

Mr. Moody vastasi tyyneesti:

"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta".

Tämä riippumattomuus, mikä johtui ylevästä, yksinkertaisesta luonteesta
eikä suinkaan mistään röyhkeydestä, hankki Mr. Moodylle kaikkien
kansakerrosten rakkauden Suurbritanniassa. Ei matelevaisuutta eikä
toiselta puolen ylpeyttä tavattu tässä yksinkertaisessa, voimakkaassa
kristityssä.

Kaikki nämä ominaisuudet, joiden arvoa hänen maanmiehensä sitä ennen
vain osaksi tunsivat, tulivat sanomalehtien kertomusten kautta
tunnetuiksi ja valmistivat Amerikassa osaltaan sitä merkillistä
luottamuksen ja kunnioituksen ilmausta, jolla Mr. Moodya kotiin
palatessaan tervehdittiin. Koko Amerikan kristitty kansa nousi todella
vastaanottamaan häntä.

Tällä kertaa huhu ei liioitellut. Ei ole liikaa, jos sanomme, että
vuosien 1876-81 suuret kokoukset ilmitoivat Mr. Moodyn suuren
etevämmyyden ihmisenä, saarnaajana, järjestäjänä ja kristillisenä
taistelujohtajana.

Mr. Moodyn johtajakyky, hänen valtansa suurten ihmisjoukkojen yli
oli se, mikä ensin kiinnitti katsojan huomion, niin ettei hänen
valtansa kuulijoittensa yli siis etupäässä ollut hänen saarnakyvystään
riippuvainen. Toiset, kuten Whitfield ja Wesley ja nuo suuret
walesilaiset kenttäsaarnaajat kokosivat suuria kuulijajoukkoja, jotka
he vihdoin saivat kokonaan valtaansa, miten levottomia ja meluavia ne
olivatkin, kun nämä suuret mestarit "jalossa saarnataidossa" nousivat
heille puhumaan. Mutta Moody ei koskaan aloittanut saarnaansa ennenkuin
hän täydellisesti hallitsi kuulijakuntaansa. Tämä oli hänelle erikoinen
piirre, joka eroitti hänen kaikista muista yhtä mahtavista saarnaajista.

Tätä tarkoitusperäänsä saavuttaakseen käytti hän erästä keinoa, joka
hänelle itselleen kyllä soveltui, mutta joka hänen jäljittelijöittensä
käsissä epäonnistui. Hän järjesti nimittäin jonkinlaisen merkillisen
jännittävän ja henkirikkaan esijumalanpalveluksen, joka paitsi
laulua ja rukousta käsitti jonkun lyhyen, sattuvan lausunnon häneltä
itseltään. Siitä hetkestä, jolloin hän suurelle kuulijakunnalleen
näyttäytyi, siihen asti, kun hän aloitti saarnansa, piti hän koko
seurakunnan huomion kiinnitettynä johonkin, joka sitä miellytti.
Suuren kirkkoköörin esittämät laulut, kvartetit, duetit, soololaulut
ja koko seurakunnan yhteisesti laulamat laulut vaihtelivat keskenään,
jättäen välillä tilaisuuden kokoukseen. Mutta suuresti erehtyisimme,
jos otaksuisimme Mr. Moodyn päämaalin tai lopputuloksen olleen kansan
huvittaminen. Hänen oma esiintymisensä todisti heti hänen syvää
vakavuuttaan, hänen suurta huolenpitoaan sielujen pelastuksesta.

Laululla oli näissä kokouksissa suuri, toisinaan ylenmäärin valtava
vaikutus. Ennenkuin Moody nousi saarnaamaan, olivat kuulijat jo
järkytettyjä, liikutettuja ja voitettuja. On kerrottu monta tapausta,
jolloin varma päätös Kristukselle kokonaan antautumisesta tehtiin,
sillä aikaa kun Mr. Sankey vielä lauloi. Ajattelemattomampaa kritiikkiä
on tuskin koskaan lausuttu, kuin se, että Mr. Moody muka käytti
musiikkia vaan vetovoimana.

Mutta niin yksinkertaiselta ja läpinäkyvältä kuin Moodyn tarkoitus
esijumalanpalvelusten käyttämisellä näyttikin, huomattiin ennen pitkää,
kun jäljittelijät ottivat sen ohjelmaansa, että se, kuten kaikki muukin
pelkkänä metoodina katsottuna oli vähäisestä arvosta. Sellaisenaan ja
ennen kaikkia voiman puutteessa ei sillä mitään saatu aikaan.

Kun Mr. Moodyn melkein erehtymätöin arvostelukyky sanoi hänelle, että
sopiva hetki oli käsissä, nousi hän puhumaan.

Saarnaajana katsottuna arvosteli akateemisesti sivistynyt papisto
Mr. Moodya sangen ankarasti. Tältä kannalta ei hänen saarnatapaansa
suinkaan voikaan puolustaa. Mutta se seikka, että tämä itseoppinut
saarnaaja kolmekymmentä viisi vuotta yhtämittaa suurimmissa
sivistyksen ja käytännöllisen vaikutuksen keskustoissa, missä
englannin kieltä puhutaan, veti suurimmat kuulijajoukot ympärilleen,
mitä ketään uudemman ajan puhujaa on nähty kuulemassa -- tämä seikka
pitäisi mielestämme saattaa jumaluusoppineet näkemään, että heillä
mahdollisesti on tästä miehestä jotakin oppimista.

Hänen menettelytavassaan ei piile mitään mystiikkaa. Hän tuotti
aineensa pyhästä raamatusta, ja koska hän suuresti vihasi kaikenlaisia
muodollisia alkulauseita, kävi hän heti itse aineesen käsiksi. Hän
teki kyllä kieliopillisia virheitä, eikä viitsinyt vähintäkään
parantaa nenä-äänistä lausuntotapaansa. Mutta melkein alusta hän
omisti itselleen voimakkaan, saksilaisen kielimurteen, ja hänen selvä
ymmärryksensä opetti häntä käsittämään lyhyeiden lauseiden ja muotojen
arvon.

Tästä kaikesta oli mies itse, siinä kuulijoittensa edessä seistessään,
täydellisesti tietämätön. Hän oli peljättävän vakava, täydellisesti
rehellinen ja korulauseita muodostamaan kokonaan kykenemätöin. Jumalan
Henki oli ottanut hänet haltuunsa, ja tämä asianhaara sekä hänen
erinomainen ymmärryksensä oli hänen suojanaan korkealle tavoittelevaa,
upeilevaa kaunopuhelijaisuutta, teeskentelyä ja luonnotonta
esiintymistapaa vastaan. Kuten kaikki luontaiset kaunopuhujat käytti
hän usein ja menestyksellä vertauksia. Mutta sittenkin on luultavaa,
ettei hän milloinkaan käyttänyt parhaintakaan vertausta vaan tunteen
herättämiseksi. Hän mainitsi jonkun kuvauksen tai viittasi johonkin
kertomukseen tai tapahtumaan raamatussa, koska se selvitti sitä
ainetta, jota hän esitti.

Hän oli luonteeltaan sangen humoorillinen; sitäpaitsi oli hänellä
kertomiskyky, joka oli hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuote.
Harvoilla on ollut sellainen kyky kuulijoilleen esittää raamatullinen
tapahtuma koko laajuudessaan, kuin hänellä. Ja hän osasi sitäpaitsi
supistaa esityksensä lyhyeen muotoon. Hän tiesi, milloin tuli lopettaa,
eikä koskaan heikontanut loppupuolella saamaansa vaikutusta uudelleen
kertomalla pääasioita.

Mutta tosi seikka on, että vaikka Mr. Moodylla yleisenä puhujana oli
kaikki nämä erinomaiset ominaisuudet, olisi hän sittenkin päämaalinsa
sivuuttanut, ellei hän olisi ollut Pyhän Hengen väkevällä voimalla
kastettu; mutta täydellä syyllä, voimme sanoa, että Henki tässä
nöyrässä palvelijassaan esiintoi erään kaikkien aikojen suurimmista
saarnaajista.

Mr. Moody ilmitoi kerran eräälle sanomalehtimiehelle käsityksensä
siitä, minkälaisen evankelistan tulisi olla. Hän lausui: "Työ on
monenlaista, ja siihen tarvitaan suuri paljous monenlaisia ihmisiä. Me
tarvitsemme oppineita evankelistoja, ja me tarvitsemme evankelistoja,
jotka ovat kansan miehiä. Mutta menestyksen saavuttamiseksi tarvitsee
jokainen selvää arvostelukykyä, moitteetonta luonnetta, pyhitettyä
elämää, laveita tuttavuuksia, rakkautta kanssaihmisiin, uskoa,
kärsivällisyyttä, toimelijaisuutta, tarmoa, Jumalan sanan tarkkaa
tuntemista ja, ennen kaikkia, Pyhän Hengen kastetta. Sanalla sanoen,
evankelista-ihanne on saarnata yksinkertaista evankeliumia Pyhän Hengen
voimassa sekä tulla todelliseen tekemiseen ihmisten kanssa".

Hänen neuvonsa Chicagon työväestölle v. 1893 oli seuraava: "Ensin ja
ennen kaikkia etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan;
luottakaa hänen lupauksiinsa, joiden en milloinkaan tiedä pettäneen,
ja kaikki muu annetaan teille; toiseksi pyytäkää Jumalalta työtä;
olkaa kovinakin aikoina niin kärsivälliset kuin mahdollista;
neljänneksi etsikää vakavasti työtä; viidenneksi ottakaa vastaan mikä
kunniallinen toimi tahansa, mikä vaan on tarjona; kuudenneksi tutkikaa
taloudenhoitoa".

Tieto Mr. Moodyn kuolemasta herätti raamattu-opistossa suurta surua.
Lukuja kyllä jatkettiin keskeyttämättä, mutta suru painoi raskaana
tuota suurta laitosta, ja opettajat eivät enemmän kuin oppilaatkaan
koettaneet kyyneleitään salata. Pastori Torrey, opiston johtaja,
matkusti Northfieldiin olemaan hautaustilaisuudessa läsnä. T:ri Torrey
selitti ettei Mr. Moodyn kuolema tuottaisi minkäänlaista muutosta
raamattu-opiston johdossa.

"Olemme kadottaneet johtajamme ja rakkaan isämme", lausui hän, "mutta
opisto kykenee jatkamaan työtään, vaikka syvästi tulemmekin Mr. Moodyn
neuvoja ja apua kaipaamaan. Rakennukset ovat meidän, ja uskon, että
tulemme saamaan kylläksi apua lisätäksemme riittämätöintä pääomaamme.
Mr. Moodya rakasti joka ihminen, joka lapsi, joka hänen tunsi. Osa
hänen voimastaan oli se rakkaus, mikä hänellä oli kaikkiin Jumalan
luomiin olentoihin, mutta hänen suurin voimansa oli minun luullakseni
Pyhän Hengen läsnäolossa. Hän oli nöyrä kuin lapsi, vaikka hänen
erinomainen tarmonsa ja etevä persoonallisuutensa saatti hänet joskus
näyttämään itsepäiseltä. Hänen evankeliuminsa oli evankeliumi Jumalan
rakkaudesta".



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä
Northfieldissä.


Kun joku henkilö on tullut yleisesti tunnetuksi, huvittaa yleisöä myös
tuntea hänen elämäänsä esiripun takana. Tahdotaan mielellään tietää,
millainen se henkilö, joka nähdään puhujalavalla ja saarnatuolissa, on
kotielämässään, ja mitä hänen naapurinsa hänestä ajattelevat.

Ei kenenkään yksityinen elämä kestä paremmin tarkastelua kuin D. L.
Moodyn, tarkastettakoon häntä sitte isänä, naapurina tai ystävänä.
Aina, kaikissa vaiheissa oli hän tosi kristitty, tosi mies.

Hänen kotinsa Chicagossa paloi tulipalossa v. 1871. Seuraavan talven
asui hän itse tabernaklissa Chicagon pohjois-osassa, ja hänen vaimonsa
ja lapsensa asuivat itäisessä kaupunginosassa. Seuraavat kolme vuotta
kuluivat lähetysretkiin Englantiin, niin että hänellä Amerikaan,
takaisin palatessaan ei vieläkään ollut vakinaista kotia.

Näin ollen läksi hän Northfieldiin äitiään tervehtimään. Hän päättikin
asettua sinne vakinaisesti asumaan, niin että hän vaikutuksensa lomassa
saisi olla äitinsä läheisyydessä. Siinä tarkoituksessa osti hän vanhan
asuinrakennuksen, joka oli kivenheiton päässä hänen synnyinkodistaan.

Northfield on todellinen Uuden Englannin kaupunkien tyyppi. Sen
historia ulettuu kaksisataa vuotta taaksepäin ajassa. Sen asema on
erittäin ihana Connecticut virran rannoilla, juuri siinä paikassa,
missä nuo kolme valtiota Massachusetts, New Hampshire ja Wermont
yhtyvät. Mr. Moodyn kodista on ihmeellinen näköala Connecticut virran
laaksoon ja etempänä Green Mountainin vuoristoylängön yli.

Vuosien vieriessä tuli kylästä todellinen Mekka Mr. Moodyn monien
koulujen, suurten kokousten ja muiden laitosten kautta, joista tässä
vain lyhyesti mainittakoon:

"Northfield Seminary", nuoria naisia varten, avattiin 3 p. marrask.
1879.

"Mount Hermon School", nuoria miehiä varten, suunniteltiin v. 1879 ja
avattiin opetukselle 4 p. toukok. 1881.

Ensimmäinen "General Conference for Christian Workers" pidettiin v.
1880.

Ensimmäinen "World's Student Conference" pidettiin v. 1886.

"Northfield Training School" naisia varten avattiin v. 1890.

Ensimmäinen "Womens Conference" järjestettiin v. 1893.

"Northfield Echoes" lehti alkoi ilmestyä v. 1894.

"The general Eastern Depot of The Bible Institute Colportage
Association" Chicagossa, avattiin v. 1895.

"Camp Northfield" miehiä varten pantiin toimeen v. 1896.

Seikkaperäisempi kertomus näiden koulujen ja laitosten synnystä ja
kehityksestä, mikä melkein tuntuu romaanilta, jätetään tuonnemmaksi.

Myöhempinä vuosina käytti Mr. Moody tavallisesti loka- ja huhtikuun
välisen ajan saarnamatkoihin. Miten hänen perheensä ja opiskeleva
nuoriso odotti hänen kotiintuloaan Northfieldiin noin 1 p. toukok.! Ei
löytynyt ainoatakaan paikkaa, jota hän niin rakasti kuin Northfieldiä,
ja hänen oli aina mielensä paha, jos hänen, vaikka lyhyemmäksikin
ajaksi, täytyi kesäkuukausina matkustaa sieltä pois. Eräässä kirjeessä,
päivätty: New-York City joulukuussa 1896 lausuu hän:

"Tämä kaupunki ei ole minun paikkani. Ellen olisi kutsuttu täällä
jotakin toimittamaan, niin en ikänä enää astuisi tähän kaupunkiin,
enemmän kuin mihinkään muuhunkaan. Täällä juostaan ja ajetaan
lakkaamatta. Oi, miten kaipaan noita hiljaisia päiviä Northfieldissä".

Mr. Moody nousi varhain, kesäsin tavallisesti auringonkoitossa. Kuten
jo eräässä edellisessä luvussa olen maininnut, käytti hän ylipäänsä
aamuhetket raamatunlukuun ja Jumalan kanssa seurusteluun. Hän tapasi
sanoa, että joka näin teki, ei koskaan voinut joutua etemmäksi kuin
kahdenkymmenen neljän tunnin matkan päähän Jumalasta. --

Sattui kuitenkin usein, että hänen tarvitsi ennen aamiaista kiinnittää
johonkin käytännölliseen kysymykseen huomionsa, toisinaan hänen taasen
nähtiin rientävän "Mount Hermon School" opiston kyökkiin (neljän engl.
penink. päässä hänen kodistaan) kello kuusi aamulla, tutkivan ruokaa,
mikä aamiaiseksi valmistettiin ja maistelevan yhtä ja toista lajia
päästäkseen sen laadun perille, taikka ajoi hän puutarhaansa noutamaan
munia ja vihanneksia aamiaiseksi.

Tämän aterian hän nautti yhdessä perheensä kanssa kello 7,30, ja
kohta sen perästä pidettiin aamurukous, jossa talon palvelijat ja muu
työväki olivat läsnä. Mr. Moody luki kappaleen raamatusta ja piti sitte
yksinkertaisen ja vakavan rukouksen.

Koulujen toiminta-aikana johti Mr. Moody tavallisesti kokouksen
seminaarin kappelissa kello 9 e. pp. ja Mount Hermon School
opistolla kello 12. Näissä lyhyeissä jumalanpalveluksissa, jotka
kestivät noin kaksikymmentä minuuttia, pääsi Mr. Moody hengellisiin
asioihin nähden läheiseen ja sydämmelliseen yhteyteen oppilastensa
kanssa. Hän käsitteli ylipäänsä kristillisyyden perustotuuksia
sangen käytännöllisissä ja persoonallisissa keskusteluissa, joista
kaikenlaiset muotomenot puuttuivat. Hänen päätarkoituksensa oli auttaa
opiskelevia syvempään Jumalan tuntemiseen, ja hän oli aina valmis
kohtaamaan niitä puolitiessä, jotka olivat hengellisestä tilastaan
levottomat. Viimeisinä aamuina, joita hän oppilastensa kanssa vietti,
oli "ijankaikkinen elämä" heidän keskustelunsa aineena.

Kun hän kello yksi palasi kotiin Mount Hermon School opistolta, syötiin
päivällinen. Tähän aikaan oli aamuposti jaettu.

Hänen kirjeenvaihtonsa oli sangen laaja, ja hän tahtoi mielellään avata
joka kirjeen itse. Kirjeet, jotka koskivat eri kouluja, pantiin syrjään
ja jätettiin asiaan kuuluville, ja yleisiä asioita koskevat kirjeet
jätettiin tavallisesti hänen sihteerilleen. Erityisissä tapauksissa
ilmasi Mr. Moody lyhyeillä huomautuksilla, minkälaisen vastauksen hän
halusi annettavaksi. Kirjeisiin vastattiin nopeasti -- uskonnolliset ja
muunlaiset intoilijatkin saivat kohtelijaan vastauksen.

Muut tunnit päivästä kuluivat ahkeraan työhön sekä leikkiin. Hän valvoi
persoonallisesti kaikkia noita suuria laitoksia Northfieldissä, Mount
Hermonissa ja Chicagossa. Meidän tulee nimittäin muistaa, että hänellä,
paitsi kaikkia toimia Northfieldissä, oli ylijohto "Chicago Bible
Institute" nimisen laitoksen yli siihen kuuluvine vaikutushaaroineen
vankiloissa ja leireissä, paitsi kaikkia niitä tavallisia aloja, joilla
hänen "Colportage Association" vaikutti.

Hän kiinnitti tarkkaa huomiota niihin ehdoituksiin, joita suurten
kesäkokousten järjestämiseen nähden tehtiin. On usein huomautettu,
että paras puoli näissä suurissa kokouksissa oli se alkuperäisyys, se
vapaa henki, mikä niissä vallitsi. Tämä onkin tuloksiin nähden totta,
mutta nämä tulokset saavutettiin vasta kuukausia kestävien, tarkkojen
valmistuksien ja erikoiskohtien pohtimisen jälkeen.

"Mr. Moodyn suuri johtokyky ilmenee kenties paraiten hänen taidossaan
ottaa erikoiskohdat huomioon", kirjoittaa muuan ystävä. "Ei löydy
mitään niin vähäpätöistä, joka ei ansaitsisi hänen tarkinta huomiotaan,
sillä hän tietää, miten suuresti lopputulos on pikkuseikoista
riippuvainen. Paitsi tätä erikoiskohtien huomioonottokykyä, on hänellä
erinomaisen nopea käsitys- ja päättämiskyky".

Mr. Moody teki kymmenen muun miehen työn. Miten tämä kävi päinsä,
pysyi aina salaisuutena, kunnes otettiin huomioon 1) hänen täysi
luottamuksensa Jumalan johtoon kaikista pienimmissäkin ja siitä
seuraava vapaus lopputuloksen pelosta; 2) hänen johtajakykynsä; 3)
se seikka, että hän ripeesti teki sen, mikä kuului hänelle, ja jätti
apulaisilleen sellaiset asiat, joita he saattoivat toimittaa.

Miten usein hän vaikeuden kohdatessa lausui: "Oi, jos saisin tavata
Kristusta viisi minuuttia ja kysyä häneltä, mitä hän tekisi".

Kaikki nämä asiat kysyivät Mr. Moodyn huomiota hänen
kesä-"loma-aikoinaan;" mutta hänen parasta huviaan emme vielä ole
maininneet. Hänestä jokaiselle ihmiselle tuli olla jotakin huvia.
Moodyn lempityötä oli hänen puutarhansa ja hänen kananpoikansa. Hän
kaipasi elämää ympärillään, hän halusi nähdä kehitystä. "Kirjoittakaa
minulle oikein maanmieskirje", kirjoitti hän usein kotiinsa.

Hänen kirjeittensä joukossa löytyy yksi, joka voisi saattaa meitä
siihen luuloon, että hän kaksikymmentä vuotta sitten poikakoulun
sijasta Mount Hermonissa puuhasi maanviljelystä:

"Ostin poikakoulua varten kaksikymmentä viisi vanhaa lammasta ja
kaksikymmentä viisi karitsaa", kirjoitti hän, "ja lähetin lehmät
sinne, niin että meillä nyt on siellä kahdeksan lehmää ja lähes
seitsemänkymmentä viisi kanaa. Yksi kalkkunoista hautoo. Aijon vielä
hankkia ankkojakin, että elämä tulee oikein vilkkaaksi. Huomen iltana
meillä on siellä seitsemän poikaa. Useampia odotan ensi viikolla".

Hänen puutarhaansa ei juuri tuottavasti hoidettu. Hän koetti siinä
viljellä kaikenlaisia vihanneksia koulujen tarpeeksi. Ensimmäisenä hän
tahtoi paikkakunnalla korjata sadon. Suuresti hän iloitsi, jos hän sai
syyskuussa herneitä puutarhastaan. Kesäkuukausina varusti hän ainakin
kymmenkunta perhettä joka päivä tuoreilla vihanneksilla.

Kananpojat tuottivat hänelle ruumiinharjoitusta, sillä hänen täytyi
joka päivä kävellä puoli peninkulmaa (engl.) edestakaisin syöttämässä
niitä. Joka kevät hän keinotekoisella hautomisella sai satoja --
toisinaan tuhansiakin kananpoikasia.

Seuraava ote eräästä sanomalehdestä luo meille käsityksen D. L.
Moodysta kansalaisena ja naapurina:

"Tuota vanhaa sananpartta, 'profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi
isäinsä maalla', ei voida Moodyyn sovittaa, sillä tuskin voi kenkään
todellisemmin olla kaupunkilaistensa kesken rakastettu ja kunnioitettu,
kuin hän oli. Kaupungin kaikkien kansaluokkien kesken vallitsi
hänen kuolemansa johdosta suru. Kaupunkilaiset ovat kansalaisena,
miehenä ja hengellisenä työntekijänä kunnioittaneet häntä. Joskin
kaikki eivät ole hänen uskonnollista vakaumustaan omistaneet, ovat
he kuitenkin luottaneet hänen rehellisiin tarkoituksiinsa ja hänen
vilpittömyyteensä ja ovat vakuutetut siitä, että hänen elämäntyönsä
tulos on tuleville sukukunnille oleva pysyväisestä ja arvaamattoman
suuresta merkityksestä. He tietävät, että Northfield maalaiskylästä on
muuttunut yhäti kasvavaksi pirteäksi kaupungiksi, ja että siellä ja
Mount Hermonissa on kohonnut kaksi valtion parhaita seminaareja, kaikki
yksinomaan tämän miehen tarmon ja väsymättömyyden kautta. Kaikin tavoin
on hän koettanut tehdä näihin kouluihin pääsön kaupungin pojille ja
tytöille mahdolliseksi, ja moni kunnianhimoinen isä ja äiti on hänen
ponnistustensa hedelmänä ollut tilaisuudessa suomaan lapsilleen hyvä
kasvatus".

Viime kesänä kuuli hän eräästä vaimosta, joka pyykinpesolla elätti
perhettään. Hänen tyttärensä piti aloittaa seminaarissa käynnin, mutta
äiti epäili sen mahdollisuutta. Mr. Moody sanoi heti:

"Sanokaa johtajalle, että hän merkitsee hänet vapaaoppilasten joukkoon
ja hankkii hänelle seminaarirakennuksessa huoneen. Oman kaupungin tytöt
tarvitsevat ensi kädessä tulla autetuiksi".

Tämä esimerkki on vaan yksi monista. Muutamia vuosia sitten tarjosi
hän erityisillä ehdoilla vapaaopetuksen ensimmäisenä vuonna Mount
Hermonissa joka pojalle Northfieldissä ja Gillissä. Monet pojat ovatkin
sittemmin vuosittain käyttäneet tätä tarjoumusta hyväkseen.

Hän oli aina valmis sekä varoilla että työllä edistämään kaikkia
kaupungin parasta tarkoittavia suunnitelmia. Kun "The Village
Improvement Society" perustettiin, merkitsi hän 100 dollaria katujen
kuntoon saattamiseksi, vaikka hän tiesi, että ne tulivat käytettäviksi
kaupunginosassa, joka oli kaukana sekä koulusta että hänen asunnostaan.
Siitä perin on hän auliisti tätä yhdistystä auttanut ja tukenut sitä
arvokkailla neuvoilla ja viisailla ehdoituksilla.

Hän iloitsi suuresti kaupungin mahtavista puista, eikä mikään häntä
enemmän suututtanut kuin yritys vahingoittaa niitä. Oman talonsa ja
seminaarin ympäri hän antoi istuttaa suuren joukon puita ja pensaita.
Ja hänelle oli varmaan erinomainen ilo nähdä Seminary Hill täydessä
kesäpuvussaan, kun hän muisti, että paikka hänen lapsuudessaan luettiin
kaupungin hedelmättömimpien joukkoon.

Naapurina hän oli ystävällinen; sairaita ja kärsiviä hän oli aina
aineellisella ja hengellisellä avulla valmis tukemaan. Monet makupalat
hänen puutarhastaan joutuivat köyhien koteihin. Vaimoaan ja tytärtään
hän kehoitti käymään sairaita ja tarvitsevia kaikissa kaupungin osissa
auttamassa.

Syksysin, kun hedelmiä löytyi runsaasti, pääsivät seminaarin tytöt
vapaasti hänen puutarhaansa ja viiniviljelyksiinsä. He saivat syödä
minkä jaksoivat ja viedä vielä täydet korit huoneisiinsa. Joka syksy
lahjoitti hän kaikki ylijääneet omenat omasta ja seminaarin puutarhasta
sekä satoja kappoja, joita hän oli saanut lähellä asuvilta farmareilta,
jaettavaksi Bostonin ja New-Yorkin köyhien kesken.

Hänellä oli piintynyt ennakkoluulo kaikkia komiteoja vastaan.
Muutamia kuukausia sitte piti kokouksia alotettaman Town Hallissa, ja
ehdotettiin mainittuun tarkoitukseen asetettavaksi komitea. Mr. Moody
nousi ylös lausuen: "Me emme tahdo mitään komiteaa. Jos haluatte, että
jotakin tulee tehdyksi, niin sanokaa herra sille ja sille, että hän
tekee sen, niin se tulee tehdyksi. Yksi riittää muodostamaan minkä
komitean tahansa. Jos komitea olisi valittu, niin ei Noan arkki koskaan
olisi valmistunut".

Hän käyskenteli välistä tuntikausia kana- ja puutarhoissaan, mutta
hänen ajatuksensa olivat sill'aikaa valmiit tärkeämpiä asioita
pohtimaan, ja usein käveli joku hänen apulaisistaan hänen rinnallaan,
keskustellen hänen kanssaan tärkeistä suunnitelmista.

Kun eivät kokoukset vaatineet hänen läsnäoloaan, vietti Moody illat
perheensä keskuudessa. Maailman kehitystä hän seurasi lukemalla
jokapäiväisiä sanomalehtiä. Hän ei lainkaan ollut mikään askeetta.
Ei mitään työtä ollut niin tärkeätä, että se olisi saattanut hänen
laiminlyömään velvollisuuksiaan tai oikeuksiaan perheenisänä. Hän
seurasi innolla poikiensa tehtäviä koulussa ja yliopistossa ja otti
heidän suruihinsa ja iloihinsa syvästi osaa. Nuorempana hän oli nopea
kilpajuoksija ja häntä ei ainoakaan Chicagon pyhäkoulun oppilaista
voittanut. Pastori F. B. Meyer nimitti häntä kerran rohkeimmaksi
kaikista kuskeista. "Mihin ei minua niillä kääseillä vietykään!"
Kuskista ei ollut mitään poiketa tieltä, kivuta aidan tai ojan yli ja
ajaa suoraan jonkun ruohoisen mäen kukkulalle, jos hän sieltä halusi
näyttää jotakin kaunista näköalaa, tai ajoi hän täyttä laukkaa pitkin
jotakin äsken kynnettyä peltoa ales johonkin syvänteesen, selittääkseen
keinoa, miten lähteestä johdettiin vettä "Mount Hermon School" opiston
tarpeeksi.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mr. Moodyn käynti pyhällä maalla.


Mr. Moodyn toimelijas henki sai vähän tilaisuutta lepoon. Hän koetti
kyllä tunnollisesti pitää yhtä viikon päivää sapattina, mutta muuten
oli hän melkein aina toimessa, paitsi hänen ollessaan matkoilla --
ja niilläkin tunsivat ihmiset hänet ja kysyivät häneltä neuvoja
hengellisissä asioissa, joita heiltä ei suinkaan kiellettykään.
Myöhemmät vuodet monipuolisien koulujen, suurten yleisten kokousten
ja muiden Kristuksen valtakunnan työhaarojen tuottamine toimineen
soivat hänelle vielä vähemmän tilaisuutta joksikin aikaa vetäytymään
toimekkaasta osanotosta niiden johtoon.

Keväällä vuonna 1892 pääsi Mr. Moody nauttimaan hyvin ansaittua
lepoa ja sai samalla tilaisuuden tyydyttää hänessä kauvan kyteneen
halun käydä pyhällä maalla. Edellisenä kesänä oli T:ri John Smith
Edinburgista käynyt Amerikassa, muassaan koko joukko kutsumuksia
skotlantilaisilta papeilta, jotka pyysivät Mr. Moodya vielä kerran
käymään heidän maassaan. Hän jätti Amerikan lokakuussa 1891 ja
piti talven ajalla yhdessä Sankeyn kanssa lyhyeitä kokouksia
yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä Skottlannin kaupungissa. Tämä oli Mr.
Moodyn viimeinen käynti tässä maassa.

Huhtikuussa 1892 tarjosivat Mr. ja Mrs Peter M'Kinnon hänelle vapaan
matkan Palestinaan. Hän kirjoitti äidilleen Pariisista: "Minulla on
suuri halu nähdä tuo kullankiiltävä kaupunki". Vaimonsa ja nuorimman
poikansa, Paulin, seuraamana yhtyi hän Roomassa matkakumppaneihinsa.

Roomassa oleskelustaan nautti Mr. Moody sanomattomasti. Jokaisessa
paikassa, jonka voitiin todistaa olleen jonkinlaisessa yhteydessä
apostoli Paavalin kanssa -- Mr. Moodyn suurin sankari raamatussa,
lähinnä Herraa Jeesusta -- käytiin uskollisesti. Via Appiaa käytiin
katsomassa, ja kun päästiin alkuperäiselle kivitykselle, tahtoi Moody
että astuttaisi vaunusta ja käveltäisi jalan niillä kivillä, joilla
Paavali oli astellut. Neron palatsin jäännökset Palatinilaisella
kukkulalla vaikuttivat häneen paljon enemmän kuin Pyhä Pietarinkirkko
tai joku muu nykyisen Rooman merkillisyyksiä.

Jätettiin sitte tuo ikuinen kaupunki selän taa ja purjehdittiin Port
Saidiin. Heidän täytyi matkustaa Suezin kanavaa ales Ismailaan ja
sieltä junalla Aleksandriaan. Aleksandriasta kirjoitti Moody:

"Olemme nyt lähellä sitä paikkaa, jossa Israelin lapset kulkivat,
lähtiessään ulos Egyptistä. Maa on santaperäistä ja hedelmätöintä,
mutta kanava on merkillinen, ja tuntuu muutenkin kummalliselta
oleskella täällä Faraoonien, Moseksen, Aronin ja Josefin maassa".

Jerusalemiin tulonsa jälkeisenä päivänä, joka sattui olemaan
palmusunnuntai, puhui hän uuden (Gordonin) Golgatan huipulta seuraavan
tekstin johdosta: "Jerusalemin ympäri ovat vuoret, ja Herra on kansansa
ympärillä, hamaasta nyt ja ijankaikkiseen", Ps. 125: 2, osoittaen
samalla Hermonia, Öljymäkeä ja Moabin vuorta, jotka kaikki näkyivät
siitä paikasta, jossa hän seisoi. Sittemmin saatiin tietää, että hän
tietämättään oli puhunut keskellä erästä muhamettilaista kirkkomaata,
joka synnytti pahennusta. Ei katsottu viisaaksi uudistaa koe, ja hän
saarnasi senvuoksi seuraavana pyhänä eräässä syvänteessä kukkulan
rinteellä. Sadottain ihmisiä kaikenlaisista kansa- ja uskontokunnista
oli näissä kokouksissa läsnä.

Viikon päivät kuluivat käynteihin kaikissa muistettavissa paikoissa
Jerusalemissa ja sen lähistössä. Yksi kokonainen päivä omistettiin
Hebronille. Jerusalemissa olivat kaikki pyhät paikat liiaksi epävarmoja
ja koristettuja miellyttääkseen häntä. Hänen lempipaikkojaan oli
Öljymäki, jonne hän monasti palasi takaisin, ja tuo pieni Betanian kylä
sen rinteellä. Täällä hän ainakin tiesi olevansa niillä paikoilla,
joissa hänen Mestarinsa niin usein oli kulkenut.

Betaniassa hän pyysi tulkkiaan kysymään, löytyikö lasten joukossa
ketään Marttaa tai Mariaa. Joukko lapsia omisti heti näiden nimien
valtavat araapialaiset muodot. Kukaan ei pilasta nauttinut enemmän kuin
Mr. Moody, kun sittemmin huomattiin, että useimmat näistä Martoista ja
Marioista olivat poikia.

Kun ei Mr. Moody tainnut ratsastaa, niin ei hän voinut tehdä monta
matkaa Palestinassa, mutta hän oli sangen innokas näkemään niin monta
merkillisyyttä kuin mahdollista.

Jerusalemissa syntyperäiset lapset huvittivat häntä suuresti. Hänen
tullessaan ulos hotellista, ympäröi häntä heti joukko repaleisia,
pieniä araapeja, ja hän huvittelihe antamalla niille rahaa.
Vanhemmatkin huvittivat häntä, ja hän puheli paljon heidän kanssaan
kysellen heidän elintapojaan y.m. Viikon lopussa tunsi hän tarkoin
kansan tavat, maanviljelyksen kannan, hallintotavan ja monta muuta
asiaa.

Pääsiäisen jälkeisenä päivänä matkusti Mr. Moody seurueineen
Egyptiin. Useita päiviä viivyttiin Kairossa, jossa pyramiidit ja
muut merkillisyydet katsottiin. Ensimmäisellä viikolla toukokuussa
suunnattiin matka Italiaan. Toukokuu kului matkoilla Neapelissa,
Florensissa, italialaisilla järvillä ja Schweitsissä. Kuukauden lopussa
hän oli jälleen Englannissa oltuaan sieltä kaksi kuukautta poissa,
joka luultavasti oli pisin loma minkä hän oli nauttinut, sittenkuin
hän seitsemäntoista vuotiaana poikana antautui kauppa-alalle. Eikä
tämäkään lepo ollut yhtämittainen, sillä hän oli saarnannut Roomassa,
Jerusalemissa, Kairossa, Neapelissa ja Pariisissa, toisinaan
kahdestikin päivässä. Sitä paitsi oli hän tyydyttääkseen väsymättömiä
englantilaisia ja amerikalaisia ystäviään, jotka hänen kaikkialla
tunsivat, johtanut useita raamatunkeskusteluja. Sen lisäksi keskusteli
hän mitä mahdottomimpien ihmisten kanssa kaikenlaisissa sopivissa ja
sopimattomissa tilaisuuksissa heidän sielustaan.

"Mr. Moody", lausui eräs korkea-arvoinen nainen hänelle, "kenkään ei
ole tällä tavalla minulle ennen puhunut".

"Sitte on aika jonkun se tehdä", vastasi Moody, ja heistä tuli hyvät
ystävät.

Hänen käyntinsä pyhällä maalla oli aina elävästi hänen mielessään.
Usein hän siitä mainitsi sekä yksityisissä keskusteluissa että
yleisissä puheissa. Toiselta puolen häntä säälitti Palestinan nykyinen
kurja asema, jonka hän piti ennustusten mukaisena; toiselta puolen
katsoi hän ilolla eteenpäin kohti sitä aikaa, jolloin Messiaksen jalat
vielä kerran tulevat Öljymäellä seisomaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman edessä Atlantilla.


Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja
saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti
Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun
hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai
hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä
höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä
kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta
on kerrottu.

Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa.
"Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska,
lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran
kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka
Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle
jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani,
'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa
sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun
laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa.
Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin,
sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".

"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä,
tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena
Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena
miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua
ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".

"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys,
ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en
ensiksi kovinkaan peljästynyt -- kenties olin siihen liiaksi sairas.
Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin
kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi
parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta
päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan
ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita,
peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut
käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin
hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti
kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".

"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan.
Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi
tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet.
Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme
muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla
laivalla katsellen kamalaan hautaamme".

"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä
viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja
varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit
seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa
järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen,
oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi
niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli
ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi
uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".

"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu
voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle.
Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi
vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli
puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin
laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä.
Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti
kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun
laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa
nähneet".

"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa
miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän
päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa --
juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat -- vaikka
minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa
joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta.
Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat
toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä
ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten
höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara
kasvavan".

"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän
asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu
esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan
ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut
matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää
heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle
sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O.
O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että
saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":

"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"

"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki
matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin
vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".

"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa
heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä
psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon
raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä
tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun
syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä
todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät
sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps.
107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä
tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan
saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".

"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani
kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta
saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava
usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa
kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän
kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja
kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan
-- sanoin monasti -- sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän
sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan
oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon
kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen
Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt
kuolemaa".

"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun
välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini
olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa.
Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät
rakkaitteni luokse siellä kotona -- vaimo, lapset, ystäviä kummallakin
puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus
-- ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden
ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin
epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".

"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun _täytyi_ saada huojennusta, ja
huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle
voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!'
Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta
oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä
milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä
huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni.
En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa
olemassa-oloani epäillä".

"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani
äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän
osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski
veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin
olevan höyrylaiva _Lake Huronin_ tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän
leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta
laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista
matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan
sitä unhoittaa?"

"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota
voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?'
Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä.
Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin
vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi,
niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman
onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa
työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki
tyynesti _Lake Huronin_ vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme,
mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa
kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme
pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa.
Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi
voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri
niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi
riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta
apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli
hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun
satamaan".

"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää,
oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan
nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi
epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta
aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren
äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta,
kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään
silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva
olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut
lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen,
joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä
hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja
nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi,
kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei
tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia
ihmisparkoja".

Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja
kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n
päällystö ja miehistö osoitti.

Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt
vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä
rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta,
jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.

Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä
_"Etruria"_ nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana
lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.

Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun
juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä
sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla,
musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun
hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko
ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita
valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka
häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä
hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Mr. Moody perhepiirissään.


"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"

"On".

"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?"

"Niin".

"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä
tapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä".

Nämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki,
kuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä
alhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr.
Moodyn luonteesta.

Uusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman
poikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894.
Ilo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta
syntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään
-- neljä lastenlasta -- ja neljä kuolinkohtausta sattui -- hänen
äitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.

D. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän
v. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt
hänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen
puoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin
saadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli
kaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan
jotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon
vanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen
äitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä,
minkä Jumala hänen poikansa kautta teki.

Äidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik.
5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.

"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi
matkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa
kaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan".

"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden
penikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti", kirjoitti
hän Porthista v. 1892. "Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille
uudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva
sinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa".

Viimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty
San Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:

"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut
yhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä
synnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se
tuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on
tapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä
elät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta
kiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet
pitää sinut niin kauvan".

"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun
olen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin", lausui Moody kerran. "Kun
pääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen
levottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin
ei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua
pääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta".

Tammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. "Ystävät", lausui Mr. Moody hänen
haudallaan, "nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että
meillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen
perinnön... Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä.
Kuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!"

Joitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa
iso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16
p. jouluk. samana vuonna.

"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä
lahjaa hänelle", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona
muistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää
koria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi
uutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän
vielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän
mukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän
puutarhastaan löysi.

Kirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen
sydänlaatuaan:

Joulukuun 10 p. 1896.

"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo
mummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla,
ja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän... Ensi
torstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin
äidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä
katsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi
kerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti
olen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti
niinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti
pieni tyttö..."

"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan,
ennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina
kesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut
laulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva
yhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?"

"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi
sinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et
lainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi,
kuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini".

Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle
kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen
viikon vanha:

"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni.
Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen
hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika
tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä
tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat
kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut
ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme
kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä.
Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja
hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä
äitisi eräänä päivänä sanoi -- hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi
suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua
vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".

Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut
kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani
saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän.
Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito
keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon
-- eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan
inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua!
-- Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin
hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi
vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi
minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".

Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia,
ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä
nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän
ajoi kylän läpi.

"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä
aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi
talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr.
Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden
itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".

Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä
iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask.
1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa.
Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p.
elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja
erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui
keuhkotaudiksi.

Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen
Dwightin kuolemasta:

    Colorado, Springs, Colo.

    "... Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita
    hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä
    löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken
    kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari
    on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi
    joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa,
    vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä
    kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea
    ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa
    olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala
    ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia
    päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat
    pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja
    rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän
    ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi
    siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".

    "Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän
    häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan
    lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja
    ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä
    takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle
    antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi!
    Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas,
    rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen,
    niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan
    ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä
    oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen,
    että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen
    hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan,
    hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein
    Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä
    sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on
    kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja
    me saamme pian nähdä hänet.

    Sinua rakastava isäsi

                                                 D. L. Moody".

Vähää ennen Irenen hautausmenon loppua nousi Mr. Moody ja lausui:

"Tahtoisin lausua muutamia sanoja, jos voin luottaa
itsehillitsemiskykyyni. Olen tänään muistanut tuota vanhaa profeettaa,
joka monta vuotta sitten Jordanin laaksossa odotti, että Jumalan
vaunut tulisivat häntä kotiin noutamaan. Jumalan vaunut tulivat ales
Connecticut laaksoon eilen aamulla noin kello puoli seitsemän aikaan
ja noutivat pienen Irenemme kotiin. Edellinen noudettiin kotiin
vuosikausia kestäneen palveluksen jälkeen, jälkimmäinen aikaisimman
nuoruutensa koitossa. Mutta profeetan palvelus ei ollut Herran
pienen palvelijattaren palvelusta täydellisempi, sillä Jumala kutsui
kummankin, ja hän ei milloinkaan omiensa palvelusta keskeytä". "Irene
on vaelluksensa päättänyt. Hän teki työnsä täällä hyvin. Hän sai
enemmän aikaan, kuin moni, joka on täyden elinijän saavuttanut. Me
emme tahtoisi häntä takaisin, vaikka hänen äänensä oli suloisin, minkä
ikänä maan päällä olen kuullut. Kolmen viikon vanhasta aina viimeisiin
tuskallisiin päiviin saakka ei hän milloinkaan ole hymyilemättä minua
kohdannut. Mutta Kristus tarvitsi siellä häntä. Minun elämäni on paljon
hänen lähetystyönsä kautta maan päällä parantunut. Hän teki meitä
kaikkia paremmiksi".

"Viimeiset harvat päivät ovat olleet minulle suureksi siunaukseksi.
Olen saanut monta uutta ja kallista opetusta. Hän ajeli mielellään
ulkona minun kanssani. Maanantai-aamunakin hän pyysi, että ottaisin
häntä ulos ajelemaan, ja kello puoli seitsemän olimme yhdessä ulkona.
Milloinkaan hän ei ollut niin kaunis kuin silloin. Hän oli juuri
taivasta varten kypsymäisillään. Hän oli tätä maata varten liian ihana".

"Minä kiitän Jumalaa tänä päivänä kuolemattomuuden toivosta. Minä
tiedän, että olen kerran ylösnousemuksen kirkkaudessa näkevä hänet
vielä ihanampana, kuin mitä hän ikänä täällä olikaan".

Jumala täytti vieläkin kerran hänen maljansa, kun neljäs lapsenlapsi
syntyi 13 p. marrask. 1899, neljää päivää ennenkuin hän itse sairastui
Kansasin kaupungissa. "Kiitollinen hyvistä uutisista", sähköitti hän
pojalleen, "tulkoon hän suureksi taivaan valtakunnassa, se on hänen
iso-isänsä rukous". Myöhemmin hän kirjoitti:

"Olen tänään kiitoksella ja ilolla täytetty... Rakas pikku lapsi,
tunnen jo, miten sydämmeni rakastaa häntä! Suutele äitiä ja pikkulasta
puolestani... Jumalalle olkoon kiitos vieläkin yhdestä lapsenlapsesta!"

Samana päivänä kirjoitti hän ainoalle, elossa olevalle
lapsenlapselleen, Emma Fitt'ille, yhden noita yksinkertaisia,
rakkaudesta uhkuvia kirjeitä, jotka sitoivat lapsenlapset häneen
rakkaudelta, mikä ei ikänä ole sammuva. Hän kirjoitti:

"Rakas Emmani, -- iloitsen siitä, että olet saanut serkun. Tahdotko
suudella häntä minun puolestani ja näyttää hänelle iso-isäsi kuvan
(tällä hän tarkoitti erästä sanomalehtiotetta, minkä hän liitti
kirjeesen)? Minä en luule, että hän on minut tunteva, mutta sinä voit
kertoa hänelle minusta, niin hän vanhemmaksi tultuaan tuntee minut, ja
silloin leikimme yhdessä hänen kanssaan. Minä aijon lähettää hänelle
suutelon, vaan pienen, pienen. Iso-isäsi D. L. Moody. Suutelon minä
panen pieneen laatikkoon, niin voit viedä sen hänelle.".

Pikku Mary, tuo äskensyntynyt, kannettiin kymmenen päivää myöhemmin
iso-isän kotiin, mutta hän saa oppia tuntemaan hänen rakastavan,
leikillisen ja hellän sydämmensä niistä kalliista kirjeistä ja
valokuvista, joiden omistuksesta hänen perheensä nyt on niin onnellinen.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Mr. Moodyn viimeinen evankeelinen lähetysretki.


Mr. Moody jätti viimeisen kerran kotinsa 8 p. marrask. 1899. Hänen
perheensä ei mitenkään aavistanut, ettei hän ollut yhtä terve ja
voimakas kuin tavallisesti. Hän oli sitoutunut viikon ajan johtamaan
kokouksia kaupungissa nimeltä Kansas City, Mo. Matkalla poikkesi
hän Philadelphiassa katsomassa erästä rakennusta, jota häntä varten
rakennettiin, ja jossa piti pidettämän sarja samanlaisia kokouksia,
joita pidettiin 1875-76.

Hän tuli Kansasiin sairaana miehenä. Kun jotkut ystävät kävivät häntä
hotellissa tervehtämässä, pyysi hän heiltä anteeksi, kun ei voinut
nousta ylös, sanoen olevansa väsynyt. Ensimmäisenä iltapäivänä kuljetti
kolme hänen oppilaitaan Mount Hermonista, O. M. Vining, pastori D.
Baines Griffiths ja C. S. Bishop, häntä vaunuilla kaupungilla. Hän
näytti olevan hyvällä mielellä, mutta he huomasivat siitä huolimatta,
ettei hän ollut oikein näköisensä.

Siihen suureen saliin, jossa kokoukset pidettiin, arvellaan helposti
mahtuvan viisitoista tuhatta henkeä. Ystävät kertovat, että ainakin
sen verta oli ensimmäisen sunnuntain kokouksissa; sitäpaitsi täytyi
tuhansien tilan puutteessa jäädä pois. "Se oli valtava näky. Tuo suuri
areena näytti laaksolta, täynnä ylöspäin käännettyjä kasvoja, ja
täyteen ahdatut lehterit olivat kuin suunnattomalla kansanpaljoudella
peitettyjä vuorenrinteitä -- kaiken keskellä vallitsi syvä hiljaisuus.
Yksinään, keskellä tätä suurta joukkoa tuon suuren puhujalavan
etupuolessa, seisoi Mr. Moody. Hänen äänensä kuului siltä, kuin olisi
hän tuttavallisesti puhellut jonkun ystävän kanssa kahdeksannella tai
kymmenennellä penkkirivillä, ja ilman vähintäkään ponnistusta kuului
hänen äänensä rakennuksen kaikkiin osiin". Mr. Moody kertoi sittemmin,
ettei rakennus lainkaan hänen saarnatessaan vaivannut hänen ääntänsä.

Ennenkuin hän ensimmäisenä iltapäivänä aloitti saarnansa, sattui
kuvaava tapaus. Hän kohoitti kätensä, missä hän piti lehtisen
painettuja lauluja, joita vahtimestarit olivat jaelleet, ja lausui:

"Jokainen, jolla on tällainen lehti, ojentakoon sen ylös".

Tuhansittain lehtisiä ojennettiin ilmaan. "Istukaa nyt niiden päälle",
lausui Mr. Moody, ja kansa pani nauraen lehtiset syrjään, ettei niiden
rapina häiritsisi kokousta.

Hän saarnasi sekä aamupäivällä että illalla "kylvöstä ja niittämisestä"
Gal. 6: 7, 8. "Älkäät eksykö. Jumala ei anna itseänsä pilkata, sillä
mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihassansa kylvää, se
lihastansa turmeluksen niittää, mutta joka hengessä kylvää, se hengestä
ijankaikkisen elämän niittää".

Iltajumalanpalveluksen loputtua tunkeili tavallisuuden mukaan hänen
ympärillään joukko miehiä ja naisia, jotka olivat häntä kuulleet ja
tulleet vuosikausia sitten autetuiksi, monet toisissakin kaupungeissa,
ja jotka nyt halusivat pusertaa hänen kättään.

Seuraavana päivänä, maanantaina, kertoi Mr. Moody Mr. Viningille, ettei
hän ollut nukkunut hyvästi, mutta kielsi häntä sitä kertomasta, koska
hän ei halunnut, että sanomalehdet saisivat siitä tietää. Seuraavana
päivänä hän lausui: "Minulla on ollut kauhea yö. Olen tuskin hetkeäkään
nukkunut". Mutta hän ei tahtonut, että Mr. Vining kirjoittaisi
perheelle tai kutsuisi lääkäriä, vaikka hän suostui tämän ehdotukseen
saada seuraavan yön istua hänen luonaan.?

Keskustelut Mr. Viningin kanssa näinä harvoina päivinä koskettelivat
niitä laitoksia, joita hän oli perustanut, ja hän sanoi, että työ
Kansas City'ssä oli hänen arvelunsa mukaan suuremmoisin, minkä Jumala
hänelle tehtäväksi oli uskonut. Hän puheli perheessään edellisenä
vuonna sattuneista kuolemantapauksista, ottaen samalla esille kappaleen
_"Thoughts from my Library"_ nimistä kirjaansa, josta hän luki erään
kohdan, mikä nyttemmin on erityisestä merkityksestä. Luettu paikka
sisälsi mietelmiä Ps. 30: 6 johdosta: "Ehtoolla on itku, mutta aamulla
ilo". Se loppuu seuraavilla sanoilla:

"Minä olen sen kuullut valkeuden maassa, josta minä olen tullut.
Lähenee aika, varmasti joskaan ei niin nopeasti, jolloin Herra on
pyyhkivä kyyneleet kaikkien silmistä. Tämä vaivaloinen maailma on
vihdoinkin saapa kokea iloa ja riemua, ja murhe ja huokaus on pakeneva.
Niin lohduttakaat siis toisianne näillä sanoilla".

Mr. Moody saarnasi Pyhästä Hengestä ja Luuk. 19: 10 johdosta: "Ihmisen
Poika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, kuin kadonnut oli", ja muista
hänelle rakkaista teksteistä. Torstaina marraskuun 16 päivänä hän
saarnasi viimeisen kerran.

Uhkaavasta ilmasta huolimatta oli mainitun päivän iltapuolella kolme
tuhatta henkeä läsnä. Mr. Moodyn aineena oli: "Armo, kolmelta eri
puolen katsottuna". Tekstin sanat olivat nämä:

"Jumalan armo kaikille ihmisille terveellinen on ilmestynyt, joka meitä
opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja
tässä maailmassa siviästi, hurskaasti ja jumalisesti elämään, odottaen
autuaallista toivoa, ja suuren Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen
Kristuksen ilmestystä, joka itsensä antoi meidän edestämme, että hän
meitä kaikesta vääryydestä lunastais, ja itsellensä erinomaiseksi
kansaksi puhdistaisi, ahkeraksi hyviin töihin". Tit. 2: 11-14.

Viimeisenä iltana oli Convention Hall aivan täynnä. Noin kymmenen
tuhatta henkeä oli läsnä. Mr. Moodyssa ei näkynyt pienintäkään
väsymyksen merkkiä.

Hänen valtansa ihmisjoukkojen yli oli merkillinen. Esimerkiksi siitä
mainittakoon seuraava tapaus. Molemmat kädet ojennettuina huusi hän
eräänä iltana: "Kaikki, jotka täällä tahtovat Jumalan apua, sanokoot
korkealla äänellä: 'Herra auta minua!'" Hän odotti toivokkaana. Jotkut
harvat toistivat puoleksi kainostellen: "Herra auta minua!"

"Vielä kerran!" käski evankelista. Toinen vastaus oli ensimmäistä
paljon kovempi. "Herra -- auta -- minua!" vastasi monta sataa ääntä.

Mr. Moody laski käsivartensa ales.

"Uskotteko, että hän on teitä kuullut?"

"Uskomme", vastasivat samat, jotka olivat hänen sanansa toistaneet.

"Hän on täällä tänä iltana", vastasi Mr. Moody vakavana. "Hän kuuntelee
teitä. Hän on teidän luonanne. Ajatelkaa, mikä näky! Kaikki nämä
ihmiset huutavat Herralta apua! Sanokaamme kaikki: 'Herra, muista
minua!'"

Mahtava äänien paljous vastasi: "Herra, muista minua!"

Moody puhui aina lyhyeillä, ytimekkäillä lauseilla, jotka vaikuttivat
kuulijoihin.

"Voitte tavata tuhannen miestä, joilla on vaikutusvaltaa, yhtä vastaan,
jolla on voimaa", lausui hän.

"Luin sanomalehdestä", lausui hän, "että eräs etevä kauppias on
kuollut. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden ja kaksi poikaa, joista
molemmat ovat juomareja".

"Ei kannata olla maailmallinen kristitty. Jää maailmaan tai jätä
se kokonaan. Eräs mies kertoi, että hänellä on mainio kaivo, jolla
kuitenkin on kaksi pahaa puolta -- talvella se jäätyy ja kesällä se
kuivuu. Niin on monen kristitynkin laita. Joko ne ovat jäätyneitä tai
kuivuneita".

"Jumalan sanotaan vihaavan tyhjää paikkaa. Mutta sinä et, ystäväni, voi
ihmissydäntä tyhjentää".

"Sinä et voi karkoittaa pimeyttä, mistään".

"Ainoa keino päästä siitä on laskea valoa sisälle".

"Mene tomuun, ihminen, jos tahdot tulla koroitetuksi!"

Kerran kysyi hän juhlallisesti: "Uskotteko te siellä alhaalla, että
voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

Ääni kaukaa tämän ihmismeren keskeltä kuultiin päättävästi vastaavan:
"Uskon".

"Uskotteko, pastorit, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

Pastorit puhujalavalla vastasivat yhteen ääneen:

"Uskomme". --

"Uskooko tämä ympärilläni oleva laulukööri, että voimme löytää
Jeesuksen täällä tänä iltana?"

"Uskomme", vastasi kööri.

"Löytäkää hänet sitten", pauhasi Mr. Moody.

Hän oli pitkän ajan ääneti. Sitten hän lausui: "Tahtooko joku sanoa:
'Minä tahdon luottaa Herraan tänä iltana, enkä peljätä?' Tahtooko joku
suoraan sanoa: 'Minä tahdon?' Ovi on raollaan. Tahdotko työntää sen
auki ja sallia Kristuksen tulla sisälle? Tahdotko? Tahdotko?"

Hän vaikeni ja odotti hartaasti sydämmestä lähtevää vastausta
yksinkertaiseen, suoraan kysymykseensä.

Vallitsi haudan hiljaisuus, sillä kukaan ei vastannut. Vihdoin kuului
ääni kaukaa: "Minä tahdon".

Mr. Moody huokasi syvään. "Minä tahdon", lausui toinen. Mr. Moody
hymyili. "Minä tahdon koettaa", sanoi vieläkin joku.

"Mitä se oli?" kysyi Mr. Moody.

"Minä tahdon koettaa", lausui mies.

"Kuule ystäväni", sanoi Mr. Moody, lyöden raamattuunsa, "parempi on
sanoa: Minä tahdon, kuin: minä tahdon koettaa. Jos tahdotte, niin
aijotte saavuttaa päämäärän; jos tahdotte koettaa, niin esiintuotte
puolustuksia, jos epäonnistuisitte".

"Minä tahdon", lausui mies.

"Oletteko joskus nähneet nuorukaisen, jolla on rakas äiti, sisarukset
ja koti kuin pieni taivas? Hän jättää kodin, joutuu huonoon seuraan ja
luisuu alespäin, alespäin, alespäin".

Mr. Moody melkein vajosi polvilleen, kämmenet alespäin käännettyinä.

"Hän puhdistaa sylkyastioita eräässä kapakassa. Muuan ystävä tapaa
hänet siellä ja kertoo hänelle, että hänen äitinsä haluaisi häntä
nähdä. Mutta hän ei tahdo tulla. Hänen täytyy saada ryyppy. Hän ei
viitsi tulla, hän ei tahdo tulla, hän sanoo".

Mr. Moody vallan huusi: "Hänen -- täytyy -- saada -- ryyppy!" Hetken
äänettömyys seurasi.

"Mutta jos Jumala tahtoo, voi hän nostaa tuon juomarin ylöspäin,
ylöspäin". -- Mr. Moody piti kätensä korkeutta kohti ylennettyinä
-- "keruupeja ylemmäksi". -- Hän ojensi itsensä korkeammalle. --
"Seraafeja ylemmäksi. Oman valkoisen istuimensa luokse".

Joukko sähkölamppuja sytytettiin samassa. Mr. Moody, joka aina oli
kekseliäs, käytti tämän hyväksensä.

"Valot sytytetään. Sytyttäköön Jumala valonsa teidän sydämmissänne!"

Erään jumalanpalveluksen loppupuolella nojasi Mr. Moody urkuja vasten
ja kysyi pastoreilta: "Sallitteko, pastorit, minun lausua teille
muutamia sanoja?"

"Kernaasti, sanokaa mitä tahdotte", oli vastaus.

"No niin, minä en ole mikään profeetta, mutta luulen kuitenkin voivani
ennustaa erään seikan".

"Nykyään kuulee niin paljon puhuttavan kahdennenkymmenennen vuosisadan
saarnaajasta. Tiedättekö, minkälainen mies hän on oleva? Hän on oleva
sellainen, joka avaa raamattunsa ja saarnaa siitä. Voi, minä olen
aivan kyllästynyt näihin kaavamaisiin saarnoihin! Minua äitelöittää
kuulla noita 'hopeakieli-puhujia'. Minä tahdon kuulla saarnaajia eikä
tuulimyllyjä".

Eräänä päivänä hän sanoi: "Jumala auttaa aina niitä, jotka hänen apuaan
haluavat. Sellaiset ihmiset vain pettyvät, jotka seuraavat Kristusta
senvuoksi, mitä he häneltä voivat saada, eikä senvuoksi, mitä hän
itsessään on. Jos tämä joukko, mikä on täällä tänä iltana, voitaisiin
läpinähdä, niin saisimme huomata sangen omituisia vaikuttimia monen
läsnäoloon. Tuolla istuu parvella eräs mies, joka on tullut tällaista
kansanpaljoutta katsomaan. Joka tapauksessa minä olen iloinen siitä,
että tulit. Kenties saa Kristus sydäntäsi liikuttaa, ja siinä
tapauksessa tulet tämän perästä toisesta syystä. Tuolla on yksi,
joka tulee tehdäkseen vaimonsa mieliksi, ja tuolla yksi, joka tulee
voidakseen sanoa olleensa kerran tällaisessa suuressa kokouksessa.
Tuolla on yksi, joka on tullut siitä syystä, ettei hänellä ollut
muuta tekemistä. Mutta minä luulen, että täällä löytyy sellaisiakin,
jotka ovat tulleet saadakseen nähdä Jeesusta. En koskaan ole nähnyt
pelastuksestaan huolehtivaa ihmistä, joka ei olisi tullut taivaasen".

Tällä esipuheella aloitti Mr. Moody saarnansa. Hän näytti uupuneelta,
ja hänen kasvonsa olivat hikiset ja punottivat. Mutta sellaisen
kuuliakunnan vaikuttama inspiratiooni ylläpiti häntä.

Hänen viimeisen saarnansa aineena oli: "Esteet". Hän luki vertauksen
Luuk. 14: 16-24.

"Niin hän sanoi hänelle: Yksi ihminen teki suuren ehtoollisen, ja
kutsui monta. Ja lähetti palvelijansa ehtoollisen hetkellä sanomaan
kutsutuille: Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut. Ja he rupesivat
järjestänsä kaikki heitänsä estelemään. Ensimmäinen sanoi hänelle: minä
ostin pellon, ja minun pitää menemän sitä katsomaan. Minä rukoilen
sinua, sano minun esteeni. Ja toinen sanoi: minä ostin viisi paria
härkiä, ja menen niitä koettelemaan. Minä rukoilen sinua, sano minun
esteeni. Ja kolmas sanoi: minä olen emännän nainut, ja en taida
sentähden tulla".

"Ja kun se palvelija tuli, sanoi hän nämät herrallensa".

"Silloin perheenisäntä vihastui, ja sanoi palvelijallensa: Mene nopiasti
kaupungin kaduille ja kujille, ja saata tänne vaivaiset ja raajarikot,
ontuvat ja sokiat".

"Ja palvelija sanoi: Herra, minä olen tehnyt niinkuin sinä käskit, ja
vielä nyt sijaa on".

"Ja herra sanoi palvelijalle: Mene maantielle ja aidoille, ja vaadi
heitä sisälle tulemaan, että minun huoneeni täytettäisiin; sillä minä
sanon teille, ettei yhdenkään niistä miehistä, kuin kutsuttiin, pidä
maistaman minun ehtoollistani".

Torstaina hän kylmetytti itsensä kylpyhuoneessa, ja täytyi perjantaina
kutsuttaa lääkäri. Lääkärin neuvosta päätti hän jättää vaikutuksen
jatkamisen sikseen. Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, vapautui hän
painavasta taakasta, ja voimat rupesivat palaamaan. Pikaista kotiin
palaamista ruvettiin puuhaamaan.

Mr. Moody mainitsi kiitollisuudella sen kohtelijaisuuden, jota
ystävät Kansasissa hänelle osoittivat. Kotimatkalla tapahtui jotakin,
joka on kuvaavaa sille, mitä usein viime vuosina tapahtui. Kun juna
saapui Detroitin asemalle, oli se enemmän kuin tunnin myöhästynyt, ja
ellei onnistuttaisi voittamaan takaisin ainakin puolta tästä ajasta,
niin eivät he ennättäisi Niagaraan ennen läpikulkevan Boston-junan
lähtöä, jonka kanssa itäinen juna oli yhteydessä. Junan seistessä
asemalla, lähtömerkkiä odottaen tuli junankuljettaja, harmahtava vanha
rautatieveteraani, käyden läpi junan, kunnes hän saavutti ylimääräisen
vaunun.

"Kenen vaunu tämä on?" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun
ulkopuolella.

"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa".

"Missä hän on ollut?"

"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me
viemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme
voita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin".

"Kuulkaa", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli
tukehtumaisillaan, "viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr.
Moodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa
elämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta
jos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin
sen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr.
Moodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte
ettette vaan läkähdy".

Heti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja
höyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä
koskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla
kulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he
ennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana
aamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.

Ensimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan
sähkösanoman kautta: "Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen
matkalla kotiin". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia.
"Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin",
ja "Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee
paranemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen,
en vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon
Jumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi".

Mr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon
viisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen
koskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä.
Illalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään,
mutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen
sydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan
tullut ales.

Kotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:

"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen
matkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin
ollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et
ole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn
saarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää
Kansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja
esirukouksistaan".

Sunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody
kyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä
vähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva.
Kerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä
perheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei
hän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli
luullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen
ollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen -- verkalleen
miehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn -- sanoi hän
usein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi,
sanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan:
"Heinäsirkka vaivaa". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona
hänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle,
puheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse
ymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille.
Hänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka
he tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he
sittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.

Suoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä
oli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä.
Kesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon
liikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa
kolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla
oli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin
elinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen
kestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi
sortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä
enemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä
maailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa,
sillä Jumala oli ottanut hänet pois.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mr. Moodyn kruunauspäivä.


Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L.
Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa.
Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä
osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään,
ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä
hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria,
jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä
innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä
aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella
kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.

Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus
kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli
parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista
hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.

Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:

"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä -- ja perheeni samoin".

Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja
elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:

"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka
rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on
asettanut".

Se, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään
kyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä
työ Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat
vertaista kokeneet.

Viimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt,
hänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman
osan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli
hänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia
makasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a.
p. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin
kuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla
äänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:

_"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni"._

Hänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän
otaksui uneksi.

"Ei, tämä ei ole mikään uni, William", lausui Mr. Moody. "Tämä on
ihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä
on kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa!
Jumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!"

Hoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut
yötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin
hän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään
rakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.

"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies", hän sanoi, "en ole himonnut
jättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän
on jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul
saa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa
opisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä
taloudellisissa tehtävissä".

Sitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä
hän huusi:

"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen
tätä vuosikausia odottanut".

Hänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän
lausui: "Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!" Hän tarkoitti
kahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen
korjannut.

Sitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:

"Tervehtäkää heitä kaikkia".

Juuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:

"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo".

Sitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei
minkäänlaisia.

Perheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin,
niin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin
kiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi,
lausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:

"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!" Hetken kuluttua, kun hän hieman
oli tointunut, hän lisäsi:

"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on
suloinen!"

Vähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:

"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?"

Hänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti
ikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:

"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan
taivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen
merkillistä".

Taasen hän sanoi: "Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!"
Hän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi
Northfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän
miehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin,
minkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:

"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!"

Innokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:

"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin
Jumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis".

Eräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä
oli. Hän huomautti:

"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta
sitten kuoli Irene... juuri tässä huoneessa!"

Todellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta
muuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.

Yht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä
tunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun
enteenä; hän huusi:

"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa
minut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen
kautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin
kohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin".

Kääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän
lausui:

"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä
tarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi
kaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne".

Hän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei
voitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon
hän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia
silmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään
sänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui
vieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.

Viimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen
lähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:

"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun
vaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla".

Muutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin
kerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen
vuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta,
katsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui
aivan luonnollisella äänellä:

"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle
parasta?"

Tohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.

"Mutta", virkkoi Mr. Moody, "se käy perheelleni niin pitkäksi!"

Tohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu
pelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen
horrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut
ja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa,
sillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi
mielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien
rakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.

Muuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: "Mr. Moodyn
rakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi".



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Hautajaisjuhlallisuudet.


"Hän on mennyt korkeammalle -- siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta
huoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi
koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman
ylösnousemusruumiinsa kaltainen".

Tämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää
sen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina
joulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen
hautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri
C. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä,
jumalanpalveluksen alussa lausui: "Me emme ole täällä tappiota
suremassa vaan voittojuhlaa viettämässä".

Mr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän
kuolikin -- voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia
tai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen
jälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia,
ei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä
kasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa
suuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu,
ja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat
lähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille,
jonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin
odottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.

"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi", lausui tytär
aamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla
äänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä
mielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen
kadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja
rakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat
yhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa
kokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.

Hautajaispäivä oli ihana -- "yksi Herran omia päiviä", kuten
läsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa,
jonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in
rinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä
ystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla
lämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui
heti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt.
saapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja
maallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa
osallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden
aikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa -- Georg
C. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs -- olivat läsnä.

Muukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi,
ei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa
vieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella;
ei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa.
Jumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa
iloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin
tapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita
hän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10
pidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R.
A. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston
superintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja
rukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan
kirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun
oppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.

Kirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä
ja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta
Northfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja,
johon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella
nauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: "Jumala kutsuu minua", olivat
painetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu:
"Voitto. 1 Kor. 15: 55-57", ja oikealle: "2 Tim. 4: 7, 8" oli jalkain
puolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita
kukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin
arkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun
aurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden
arkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon
monelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo
suuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen,
tuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty
kultaporttien tuolta puolen.

T:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka
aloitettiin laulamalla: "Vähäinen hetki", Majuri Whittlen ja James Mr.
Grahananin säveltämän laulun.

Laulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki
päivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili.
"Immanuelin maa" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:

"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen
kuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen
kertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy
ainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei
aika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä
milloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen
suuren miehen kuolevaisen ruumiin".

"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien
perusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla,
niin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies.
Hänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen
kunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea
kavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän
hän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa
olivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä
myöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään.
Hän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen,
mutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän
piirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen
rakkautensa kaikkeen oikeaan".

"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen
nähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä
ominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat
hänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli
vanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän
ei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman
luonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun
tähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton.
Sitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä.
Me emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen.
Epäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta
Englannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on
selvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'."

"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui
se hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta.
Uusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti
hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet
maallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta
kunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt
mitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr.
Moody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli
hänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten
omiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja
tiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen
kääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi
kuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät".

"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja
toimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla,
että Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon
ylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia
ja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön,
väsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn
työskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen
vaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa,
mutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina".

H. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri
Scofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen
sillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä
vuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän
olisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui
m.m.:

"Yhtenä elämäni suurimmista siunauksista pidän minä tuttavuuttani Mr.
Moodyn kanssa, sitä vaikutusta, mikä hänellä minuun nähden on ollut,
ja etua saada hänen elämässään ja työssään tutkia Jumalan teitä.
Ne menestykset, joita kaikki ne voittavat, joilla on erinomainen
kyky kiinnittää toisia itseensä ja vaikuttaa heihin, luemme me
vaistomaisesti erinomaisen luonnollisen lahjakkaisuuden, kasvatuksen
ja kehityksen tai erinomaisen viehättävän persoonallisuuden ansioksi.
Mr. Moody ei omannut mitään tästä kaikesta, ja sittenkään ei kukaan
ole voittanut häntä kyvyssä voittaa puoleensa ja vaikuttaa suureen
enemmistöön ja yksityisiin henkilöihin, varustetut lujalla luonteella,
suurella toimeenpanevalla kyvyllä ja laajoilla mahdollisuuksilla,
jotka ihmiset hän liitti itseensä rautakahleilla ja teki heidät ei
ainoastaan ystävikseen elinajaksi vaan myöskin pysyväisiksi auttajiksi
toiminnassaan kaiken hyvän palveluksessa. Tämä ihmeellinen voima, jonka
hän vähentymättömänä niin monen vuoden ajan aina kuolemaansa saakka
omasi, ei siis johtunut mistään Mr. Moodyn erinomaisesta luonnollisesta
lahjakkaisuudesta, koska hänellä sitä ei ollut".

"Mitä hänellä oli? Hänellä oli elämä. Minä en tarkoita elämisen
ominaisuutta, vaan sitä, mitä raamattu tällä sanalla tarkoittaa --
sitä, mitä Kristus tarkoitti, kun hän selitti lihaan tulemisensa
syyn, 'minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi'.
Jumala vuodatti häneen elämän, teki hänet jumalallisesta luonnosta
osalliseksi; ja siitä hetkestä, kun hän sen sai, tuli tämän elämän
kehitys, kasvaminen ja toisille ilmoittaminen hänen olemassaolonsa
ainoaksi päämääräksi. Sille pyhitti hän kaikki voimansa, ja tämä
alttius herätti mitä innokkaimpaan toimintaan kaiken hänen luontaisen
tarmonsa ja teki hänestä sen kaikinpuolin kokosydämmisen miehen,
mitä hän oli, soi hänelle hänen vaistomaisen arvostelukykynsä ja
tarkkatuntoisuutensa, hänen ihmeellisen valtansa toisten yli".

"Sitä lähinnä ravitsi ja vahvisti hän tätä elämää Jumalan sanan
harrastuksen kautta. Hän kunnioitti sitä aarteena, jonka kautta hänen
elämänsä voi rikastua. Hän käsitti täydessä merkityksessä Kristuksen
sanat: 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta,
joka Jumalan suusta lähtee'. Tämän sanan kätki hän sydämmeensä,
niinkuin jyvä kätketään maahan, jotta se itäisi ja kasvaisi. Hän
kätki sen sinne, käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, kun sitä vaan
tarvittiin. Se oli hänelle suloisempi kuin hunaja. Hänen mielensä ja
sydämmensä löysivät iloa Jumalan sanan tutkimisesta".

"Mutta hänen elämänsä oli kuten Kristuksenkin elämä, elämää toisten
eteen. Hän ei tutkinut raamattua tietojaan kartuttaakseen, vaan
pelastaakseen ihmisiä synnistä. Hänen lähin päämääränsä, hänen elämänsä
väkevin vaikutin oli se, että jokainen omistaisi sen elämän, josta
hän itse oli tullut osalliseksi, sitä hänen saarnansa tarkoittivat;
hän piti kaikki raiskana, ellei hän tätä päämaalia saavuttanut, ja
sitä lähinnä tavoitti hän keinoja tämän elämän kehittämiseksi ja
hedelmälliseksi tekemiseksi".

"Nähdessään köyhiä poikia ja tyttöjä, joilta puuttui varoja
kasvatuksen hankkimiseen, hän ei suonut itselleen lepoa, ennenkuin oli
miettinyt jonkun keinon, jolla heidän elämänsä voitiin rikastuttaa
ja tehdä enemmän Jumalan tarkoitusperien kanssa sopusointuisaksi.
Hän täytti tämän kauniin tasangon rakennuksilla, jotta nuoret
miehet ja naiset saisivat tilaisuuden elämänsä kehittämiseen,
ollakseen siten kanssa-ihmisilleen hyödyksi. Hänen toimintansa oli
Kristuksen ihmetöiden kanssa sopusoinnussa, jotka eivät milloinkaan
esinettään maallisilla omaisuuksilla, rahoilla tai muilla tarpeilla
rikastuttaneet, vaan aina tuottivat voimaa elämään senkautta, että Hän
teki kuolleen silmän eläväksi, kosketti kuollutta kieltä, kuollutta
korvaa, kuolleita jäseniä, ja kaikkein korkeimmissa ihmetöissään tuotti
sanallaan kuolleille elämää".

"Tämä yhdenkaltaisuus Kristuksen kanssa, tämä hänen
ylösnousemisvoimansa tunteminen ja hänen kuolemansa kaltaisuus oli
syynä siihen, että, hänen puhuessaan, kaikki ihmiset luottivat hänen
täydelliseen rehellisyyteensä. Se oli syynä siihen, että ihmiset
kuuntelivat häntä ja uskoivat häntä sekä olivat hänen vaikutusvaltansa
alaisina, sekä suureen yleisöön että yksilöön nähden. He eivät nähneet
miestä, vaan totuuden, jota hän esitti. Hänessä oli tuo omituinen
itsekkäisyys, että hän alituisesti taisi puhua itsestään kuitenkaan
huomiota itseensä kääntämättä. Kaikessa mitä hän teki, näkivät ihmiset
totuuden sellaisena kuin se Jeesuksessa ilmeni. Minä luulen, että jos
Jeesus olisi syntynyt tänä vuosisatana ja tässä kaupungissa, Mr. Moodyn
ruumiilla ja mielellä, niin olisi hän elänyt ja toiminut jotenkin
niinkuin Mr. Moody teki".

"Ja senvuoksi, koska Mr. Moody omasta puolestaan taisi itseensä
sovittaa Kristuksen sanat: 'Minä tulin, että heillä elämä olisi ja
yltäkyllä olisi', koska nämä sanat ilmaisevat koko hänen olentonsa,
rakastin, kunnioitin ja pidin häntä arvossa, ja sen perusteella mitä
hän oli, ja siis myös mitä hän teki, sanon minä tänään, että olisin
mieluummin Mr. Moody ja makaisin kuolleena tuossa arkussa kuin mikä muu
elävä ihminen tahansa maan päällä".

_T:ri Torrey_ piti vakavan puheen, kehoittaen läsnäolevia sekä Mr.
Moodyn ystäviä kaikkialla maailmassa "menemään eteenpäin". Hän lausui:

"Useimmiten on pastorin tehtävä puhua lohdutuksen sanoja niille,
joiden sydämmet kaipauksesta kirvelevät ja ovat suuren surunsa taakan
alla pakahtumaisillaan, mutta sitä ei tänään lainkaan tarvita.
Kaiken lohdutuksen Jumala on jo runsaasti lohduttanut heitä sillä
lohdutuksella, jolla he tulevina päivinä voivat toisia lohduttaa. Minä
olen viime päivinä viettänyt useita tuntia yhdessä niiden kanssa, jotka
ovat kuollutta ystäväämme lähinnä, ja ne sanat, joita olen kuullut
heidän lausuvan, ovat olleet lepoa Jumalassa ja voittoa todistavia
sanoja. Eräs heistä on sanonut: 'Jumala varmaankin vastaa niihin
rukouksiin, joita puolestamme kautta maailman Hänen puoleensa kohoo;
me tunnemme ihmeellistä ylläpitävää voimaa'. Eräs toinen on sanonut:
'Hänen neljä viimeistä ihanaa tuntiaan maan päällä ovat kokonaan
poisottaneet kuoleman odan'. Vieläkin kolmas: 'Katsokaa, että joka
sana, mikä tänään lausutaan, on voiton sana'".

"Jumala on tätä hetkeä varten pannut kaksi ajatusta sydämmelleni.
Ensimmäinen löytyy Paavalin sanoissa 1 Kor. 15: 10: 'Jumalan armosta
minä olen se, mikä minä olen'. Jumala on D. L. Moodyssa ihmeellisesti
kirkastanut armonsa ja rakkautensa. Hänen syntymisensä kirkasti
Jumalaa. Se poikanen, joka kuusikymmentäkaksi vuotta sitten tuolla
kunnaalla syntyi kaikkine häneen kätkettyine mahdollisuuksineen, oli
Jumalan lahja maailmalle. Miten paljo tämä lahja sisälsikään! Kuinka
paljon siunausta ja kuinka paljon hyötyä maailma tämän lahjan kautta
on saanut, emme koskaan ennen Jeesuksen tuloa saa tietää. Jumalan armo
ilmestyi hänen kääntymisessään. Hän syntyi synnissä niinkuin mekin,
mutta Jumala teki hänestä kaitsemuksensa, sanansa ja Pyhän Henkensä
lunastavan voiman kautta sen voimallisen Jumalan miehen, miksi hän
tuli".

"Miten paljon tämä Boston-pojan kääntyminen neljäkymmentä kolme vuotta
sitten maailmalle merkitsi, ei kenkään ihminen voi arvata; se oli
kokonaan Jumalan armon työ. Jumalan rakkaus ja armo kirkastui taasen
sen luonteen kehityksessä, joka on tehnyt hänet niin rakastetuksi
ja kunnioitetuksi kaikissa maissa. Hänen luonteessaan oli voima ja
ihanuus, jonka vertaa vaan aniharvalla ihmislapsella tavataan, mutta
kaikki on Jumalalta. Jumalalle yksin tulee kunnia siitä, että hän oli
muista ihmisistä erinkaltainen".

"Toinen ajatus löytyy Joosuan kirj. 1: 2: 'Mooses, minun palvelijani
on kuollut; niin valmistaudu nyt menemään Jordanin poikki, sinä ja
kaikki kansa, siihen maahan, jonka minä olen heille antanut'. Mr.
Moodyn kuolema on meille kutsumus menemään eteenpäin. Kutsumus hänen
lapsilleen, hänen apulaisilleen, sananpalvelijoille kautta maailman,
koko uskovaisten seurakunnalle, 'Johtajamme on kaatunut, jättäkäämme
työskentely', lausuisivat muutamat. Ei suinkaan! Kuule, mitä Jumala
sanoo: 'Teidän johtajanne on kuollut, menkää eteenpäin! Mooses, minun
palvelijani, on kuollut; valmistaudu nyt, mene ja ota maa haltuusi.
Ole luja, äläkä pelkää! Niinkuin minä olen ollut D. L. Moodyn kanssa,
niin olen minä sinunkin kanssas oleva. Minä en ole jättävä sinua, enkä
koskaan sinua hylkäävä'. Nämä ovat ne kehoitukset, joita meidän tänään
tulisi kuulla".

_Piispa Willard F. Mallalieu_, joka kuuluu
metodisti-episkopaalikirkkoon ja joka vuodesta 1875 oli tuntenut Mr.
Moodyn, lausui että hänessä yksi vuosisadan totisimmista, puhtaimmista,
rohkeimmista ja vaikuttavimmista miehistä on mennyt lepoon palkkaansa
niittämään. Piispa lausui:

"Lontoossa, kesällä 1875 tapasin minä ensi kerran ja tutustuin
siihen mieheen, jonka kuolemaa me nyt suremme. Siitä päivästä, kun
hän pani maailman pääkaupungin kansajoukot liikkeelle, aina siihen
hetkeen kun hän totteli Jumalan kutsua tulemaan korkeammalle, olen
minä tuntenut, kunnioittanut ja rakastanut häntä. Aivan varmaan on
maailma todeksi vakuuttava väitteemme, että hänen kuolemansa kautta
yksi vuosisatamme totisimpia, puhtaimpia, rohkeimpia ja vaikuttavimpia
miehiä on siirtynyt lepoon. Sanomattoman kaipauksen ja tappion
tunteilla kokoonnumme sen arkun ympäri, joka kätkee kaiken sen, mikä
Dwight L. Moodyssa oli kuolevaa. Ja kuitenkin pitäisi meidän tuntea
itsemme mahtavasti kohotetuiksi ja elähytetyiksi, kun ajattelemme
hänen luonnettaan ja hänen vaikutustaan, sillä hän oli mies, joka aina
katsoi eteenpäin eikä koskaan taaksepäin, joka ei koskaan kadottanut
rohkeuttaan eikä koskaan epäillyt totuuden lopullista voittoa".

"Luita ja ytimiä myöden oli hän uus-englantilaisen perikuva; hän
polveutui oivallisimmasta Uuden Englannin suvusta; hän syntyi
uusenglantilaisesta äidistä, ja varhaisimmasta lapsuudesta oli hän
hengittänyt vapaata ilmaa kotiseutunsa kunnailla ja kasvatettu
Jumalan, arvossa pidettyjen esi-isäinmuistojen ja kunniakkaan
menneisyyden historian tuntemisessa. Voitiin odottaa, että hänestä
tulisi etevä kristitty, sillä hän pyhitti itsensä kokonaan ja
peruuttamattomasti Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Ei yhdenkään
Jeesuksen opetuslapsen sydän ole milloinkaan sykkinyt todellisemmasta,
osaaottavammasta ja itsensäkieltävämmästä rakkaudesta, kuin poismenneen
ystävämme suuri, jalo ja rakastavainen sydän".

"Koska hän riippui raamatun ehdottomassa totuudessa, ja koska hänellä
oli sydämmellinen ja järkähtämätön usko siihen, että tämä kirja sisälsi
Jumalan virheettömän sanan, koska hän pikemmin saarnasi evankeliumia
kuin puhui evankeliumista, koska hän käytti äidinkieltään, tuota
kirkasta, selvää, sointuvaa ja suoraa anglosaksilaista murretta; koska
hänellä oli sydämmellinen osanotto ja veljellisyys kaikkia köyhiä ja
yhteiskunnan hylkyjä kohtaan, koska hän oli niin todellisesti hellä
ja kärsiväinen heikkoja ja synnillisiä kohtaan; koska hän vihasi
pahaa yhtä syvästi kuin hän hyvää rakasti, koska hän tiesi, kuinka
katuvia sieluja oli johdettava Vapahtajan luo; koska hänellä oli tuo
mainio kyky herättää kristittyjä heidän velvollisuuksiensa tuntoon
ja koska hän osasi kiihoittaa heitä velvollisuuksiensa täytäntöön;
koska hänellä omassa sielussaan oli itsetietoinen, iloinen kokemus
persoonallisesta pelastuksesta, -- kaikista näistä syistä kokoontui
ihmisiä joukottain hänen kokouksiinsa, kuunneltiin häntä mielellään,
käännyttiin Kristuksen puoleen hänen kauttaan, ja hän tuli kaikkien
uskontokuntien kunnioittamaksi, niin että koko protestanttinen maailma
tänään tunnustaa, että hän oli Jumalan palvelija, Kristuksen lähettiläs
ja totuudessa valittu ase kantamaan Jeesuksen nimeä kansojen keskelle".

"Me emme enää saa nähdä tuota miehekästä, reipasta olentoa, kuulla
hänen valtavaa ääntänsä, emme saa tulla liikutetuiksi hänen pyhitetystä
olemuksestaan; mutta jos olemme Herraa kohtaan uskolliset, niin
saamme nähdä hänet kunniassa, sillä hän vaeltaa jo taivaan kaupungin
kaduilla, hänen äänensä yhtyy valkopukuisten pyhien lukemattoman joukon
kiitoslauluihin, hän näkee Kuninkaan ihanuudessaan ja odottaa meidän
tuloamme. Suokoon Jumala, että kun aikamme on tullut, saisimme siellä
ylhäällä hänet kohdata". Näillä sanoilla päätti piispa Mallalieu
sydämmellisen muistopuheensa monivuotiselle ystävälleen.

_Tri Pierson_, Mr. Moodyn monivuotinen ystävä, viittasi neljään
merkilliseen kuolemantapaukseen muutamien viimeisten vuosien kuluessa
-- C. H. Spurgeon Lontoossa, Adoniram J. Gordon Bostonissa, Catherine
Booth, pelastusarmeijan äiti sekä George Müller Bristolissa; hän
lisäsi, että Mr. Moodyn kuolema tuotti tuntuvamman tappion kuin
yhdenkään edellämainitun neljän henkilön poislähtö. Mr. Moody oli
suuri mies, sanoi hän, hänellä oli hyvyyden suuruus. Kaikki, mitä hän
otti tehdäkseen, onnistui. Puhuja arvioitsi niiden luvun, joille Mr.
Moody julkisen vaikutuksensa ajalla oli puhunut, sadaksi miljoonaksi
henkilöksi. Hänen kirjansa ovat sitäpaitsi levinneet kautta maailman;
hän on rakennuttanut pari kymmenkunta rakennusta Europassa ja
Amerikassa ja sitäpaitsi kahdenkymmenen vuoden ajan johtanut suuria
sivistyslaitoksiaan.

"Minulla on kolme lasta, ja elämäni hartain toivo on, että he
kääntyisivät", sanoi Mr. Moody eräässä saarnassaan 'taivaasta', "jotta
minä tietäisin, että heidän nimensä ovat elämän kirjassa. Kenties
tulen aikasin heiltä otetuksi pois; kenties täytyy minun jättää heidät
tänne vaihtelevaan maailmaan ilman isän huolenpitoa, mutta minä
tahtoisin, että minun lapseni kuoltuani sanoisivat minusta, tai jos he
kuolevat ennen minua, että veisivät sen sanoman Mestarille mukanaan
-- että niin varhaisesta ajasta asti, kuin he muistavat, olen minä
koettanut johdattaa heitä Mestarin luo, paljon mieluummin, kuin että he
pystyttäisivät minulle pilviä tavoittelevan hautapatsaan".

_William Revell Moody_ nousi ja pyysi luvan saada lausua muutamia
sanoja. Se oli kuuliaisen pojan kiitollisuuden osotus rakkaan isän
muistolle. -- Hän lausui:

"Poikana haluan minä lausua hänestä muutamia sanoja isänä. Me olemme
kuulleet hänestä hänen pastoreiltaan, työkumppaneiltaan ja ystäviltään,
ja hän oli yhtä uskollinen isänä, kuin hän oli suhteessaan heihin. Minä
en luule, että hän milloinkaan esiintyi todellisemmassa valossa, kuin
silloin kun hän, meidän vielä lapsina ollessamme, lausuttuaan helposti
kuohahtavalla luonteellaan muutamia jotenkin ankaria sanoja, tuli
luoksemme lausuen: 'Lapseni, poikani, tyttäreni, minä pikastuin, minä
tein väärin; anna minulle anteeksi'. Sellainen oli D. L. Moody isänä".

"Hän ei tavotellut itselleen kuolemaa; hän rakasti työtään. Elämällä
oli häneen nähden suuri vetovoima; näyttää siltä kuin hänen tuona
varhaisena aamuhetkenä, jolloin hän seisoi toinen jalka kynnyksellä,
meidän tähtemme olisi suotu katsahtaa sinne, jotta hän voisi meille
lausua lohdutuksen sanan. Hän sanoi: 'Tämä on autuutta, tämä on kuin
hengellinen huumaustila. Jos tämä on kuolema, niin se on ihana'.
Hänen kasvonsa säteilivät mainitessaan niiden nimet, joita hän näki.
Me emme voineet kutsua häntä takaisin, me koetimme hetken, mutta me
emme voineet. Me kiitämme Jumalaa hänen rehellisestä elämästään, hänen
totisesta elämästään ja me kiitämme Jumalaa siitä, että hän oli meidän
isämme ja että hän johdatti jokaisen lapsistaan Jeesuksen Kristuksen
tuntemiseen. Isämme on päässyt satamaan; Jumalalle kiitos, että
hänen matkansa päämaalina oli koti, ja että hän laski sinne täysillä
purjeilla".

_John Wanamaker_ Philadelphiasta lisäsi hänkin muutamia sanoja
todistukseksi hänestä, joka monta vuotta oli ollut hänen uskollinen
ystävänsä, ja sitten lauloi Mount Hermon kvartetti, jonka laulu
tavallisesti tuotti Mr. Moodylle niin suurta huvia, "The Hope of the
Coming of the Lord", uuden, Majuri Whittlen sepittämän laulun, johon
Mrs. Moody, hänen tyttärensä, oli pannut säveleen.

Julkisen jumalanpalveluksen loputtua kantoivat Mount Hermonin oppilaat
arkun "Round Top" nimiselle paikalle, Northfieldin öljymäelle,
sen pienen kunnaan harjalle, jossa monet parhaimmista kokouksista
vuosittain oli pidetty. Mr. Moody arveli, että Herra kenties vielä
hänen eläissään tulisi takaisin, ja hänen oli kuultu lausuvan, ettei
löytynyt mitään paikkaa maan päällä, jossa hän tuona tärkeänä hetkenä
niin mielellään olisi, kuin Round Top. Hänen kuoltuaan muistettiin tämä
lausunto, ja mikään muu paikka ei tullut kysymykseenkään. Haudalla
lauloivat läsnäolijat "Jeesus Lover of my Soul", T:ri Torrey rukoili,
ja T:ri Scofield luki siunauksen.

Kun ystävät olivat väistyneet, kokoontui perhe arkun ympäri. Kantta
kohotettiin, ja viimeinen silmäys luotiin puolison ja isän kasvoihin.
Kansi pantiin jälleen sijalleen, ja arkku kalliine sisältöineen
laskettiin koteloonsa yksinkertaisessa kiviholvissa. Tästä lepopaikasta
näkyy hänen synnyinkotinsa, vähän runsaammin kuin kivenheiton päässä
etelään; hänen oma kotinsa, jossa hän kaksikymmentäviisi viimeistä
vuotta oli asunut, näkyy lähes saman matkan päässä länteen, muutamat
seminaarirakennuksista minuutin matkan päässä pohjoseen, kaksi
viimeksi Mount Hermonin luona valmistunutta rakennusta, kappeli ja
Overton Hall, neljä penikulmaa sieltä, esiintyvät tuon luonnonihanan
Connecticutvirran laakson toisella puolen. Pohjosessa, Brattleboron
ympäristössä olevien kukkulain välitse näkyy selvästi New Hampshiressa
sijaitsevan Hinsdalen piirteet esiinpistävästi kuvastuvan etäisyydessä.

Kokouksessa, minkä Mr. Moodyn ystävät illalla hautauksen loputtua
pitivät, päätettiin julaista tilastollinen tiedonanto niistä
laitoksista, joita hän oli perustanut. Nämä ovat: Northfield Seminary
ja Northfield Training School nuoria naisia varten, Mount Hermon School
nuoria miehiä varten sekä Raamattuopisto Chicagossa sekä miehiä että
naisia varten. Northfieldin laitokset käsittävät 1200 acresta maata
ja kolmekymmentä rakennusta. Nykyisten rahastojen kanssa lasketaan
niiden arvo 1,250,000 dollariksi ja ne ovat kokonaan velasta vapaat.
Chicagossa nousee rakennusten, tonttien ja rahastojen arvo enemmän
kuin 250,000 dollariin. Northfieldin kouluissa on yhteensä noin 900
oppilasta, jotka täysihoidosta ja opetuksesta maksavat sata dollaria
vuodessa; heidän vuotuinen ylläpitonsa nousee todellisuudessa 200
dollariin. Chicagossa nousee tarvittava summa lähes 150 dollariin
jokaista kohti siellä olevista 300 oppilaasta.

Toisin sanoen, tarvitaan 125,000 dollaria sen vaikutuksen ylläpitoon,
jonka Mr. Moody aloitti tarkoituksella valmistaa vähävaraisille
nuorille miehille ja naisille mahdollisuus saada kasvatus, mikä
perusteellisesti varustaa heitä elämää varten Kristuksen palveluksessa.
Tämä summa hankittiin suureksi osaksi Mr. Moodyn persoonallisten
ponnistusten kautta. Tehtiin ehdotus, että aloitettaisiin keräys "Moody
Memorial Endowment"-rahaston aikaansaamiseksi 3,000,000 dollarin
pääomalla, mikä takaisi vaikutuksen jatkon.

Seuraavat muistosanat lainaamme _"The Ram's Horn"_ nimisestä
uskonnollisesta lehdestä:

"Jättiläistammi on kaatunut. Mutta vaikka Dwight L. Moodyn kuolema
kohtasi äkkinäisenä iskuna kumpaakin pallonpuoliskoa, niin ei sitä
sittenkään voi kutsua oudoksi tapahtumaksi. Ei mikään salama Jumalan
vihan purkauksena väärin käytetyn elämän johdosta silponut tätä suurta
puuta. Ei mato jäytänyt sen ydintä saattaen sille ennenaikaisen tai
odottamattoman lopun. Mr. Moodyn sairaus oli lyhyt ja hänen kuolemansa
kunnollinen. Se oli arvokas loppu elämälle, täynnä ihmeellistä
toimelijaisuutta ja ääretöntä merkitystä hyvän menestykselle. Hänen
eläissään koettivat muutamat ihmiset ja jotkut sanomalehdet pilkata
hänen oppimatonta puhettaan, kömpelöä olentoaan ja yksinkertaista
uskoaan, mutta nyt hänen kuoltuaan, huomaamme hämmästyksellä, miten
koko ihmiskunta rientää 'kumartamaan' häntä. Ei ainoakaan hallitsija,
valtiomies, oppinut tai ihmisystävä, joka milloinkaan on elänyt, ole
saanut useampia ylistyspuheita haudallaan".

"Jos Mr. Moodya olisi maailman ihmettely miellyttänyt, niin olisi
niiden ylistysten, jotka hänen kuoltuansa lausuttiin, pitänyt
ilahuttaman häntä, kun hän meni kunniaan. Mutta me emme milloinkaan
ole kuulleet puhuttavan yhdestäkään yleisesti tunnetusta henkilöstä,
joka niin vähän kuin hän on välittänyt ihmisten ylistyksestä tai
moitteesta. Hän koetti vaan olla nuhteeton työntekijä Jumalan silmissä,
ja mennessään kunniaan, hän ei pysähtynyt ihmisten ihmettelyhuutoja
kuuntelemaan, vaan hän tarkkasi varmaan mieluummin kuullakseen Mestarin
'hyvin tehty'".

"Mr. Moodyssa Jumala vielä kerran näytti, kuinka hän voi valita
maailmassa heikon ja ylenkatsotun saattaakseen väkevät häpeään. Jos
satamiehinen, etevimmistä kristillisistä johtajista kokoonpantu komitea
neljäkymmentä vuotta sitten olisi asetettu, jotta se etsisi läpi
maailman valitakseen nuoren miehen, jolla olisi parhaimmat edellytykset
suureksi evankelistaksi tulemiseen, niin luulemme, että Dwight L. Moody
melkein olisi ollut viimeinen poika, jonka he olisivat valinneet. Ollen
kömpelö, saamaton, oppimaton ja tunteeton, puuttui häneltä mielikuvitus
ja muut lahjat paitsi yhtä, jotka voisivat tehdä hänestä suuren
miehen, ja erittäinkin suuren evankelistan. Mutta tämä ainoa lahja oli
äärettömän arvoinen, kun se käytettiin Jumalan palveluksessa".

"Hänellä oli kiivautta. Mutta hänen kiivautensa ei ollut sitä
lajia, joka vaahtoavan virran tavoin kuluttaa itsensä turhissa ja
mielettömissä yrityksissä. Sellainen on 'kiivautta, mutta ei taidon
jälkeen'. Hänen voimaansa voidaan paremmin verrata vesivirtaan,
jota käytetään vedenvoimaisessa louhimisessa. Kaukana yläpuolella
penikulmien päässä siitä paikasta, jossa vesi puristetaan kallioseinää
vastaan, ovat säiliöt sijoitettuina. Näiden väkevä paino on se,
mikä antaa virralle voimaa. Se mies, mikä johtaa putkea, on tärkeä
vaikutin, sillä hän taidolla ja kokeneesti suuntaa sen voiman, jonka
tieltä kaihot ja maa särkyy kuin lentohiekka. Mr. Moody asettui
Jumalan sanomattoman rakkausvaraston yhteyteen. Hän käsitti että
rakkaus sisältää enemmän särkemisvoimaa kuin kokonainen maailma
vettä, ja Jumala käytti hyväkseen hänen oikein ohjattua kiivauttaan
rakkautensa sanoman levittämiseen, sen kautta murtaakseen ylpeyden,
pintapuolisuuden ja tuon kylmän tekopyhyyden sekä hävittääkseen
raaemman pahuuden maailmassa kokonaisuudessaan".

"Hän ohjasi evankeliumin rakkauden henkivirran ensin tätä
kaupunkia kohti. Kaupan muurit murtuivat, ja sen raunioille kohosi
yksinkertainen tabernakli, jonka täytti suuremmat ihmispaljoudet,
kuin mitä kokonaisena elinkautena Jerusalemin templiin tulvaili.
Hän suuntasi rakkauden virran Britannian graniittikallioita kohti,
jossa pappisvallalla vuosisatoja oli ollut luja ankkuripaikka. Muurit
horjuivat ja kaatuivat, ja niiden raunioista nousi Drummond, Stalker,
Meyer ja tuhansia muita, jotka uudestaan rakensivat uskonlinnoitukset
ja asettivat ne pyhitetyn sivistyksen vapaammalle pohjalle".

"Mr. Moody suuntasi senjälkeen rakkauden virran omaa Natsaretiansa
kohtaan, jossa olisi luullut profeetan omalla maallaan tulevan
ylenkatsotuksi. Tuota valistunutta Uutta Englantia kohti, jossa
on yliopistoja tuon tuostakin, mutta joka ei nuorelle Moodylle
ollut suonut edes yhtä kurssia kieliopissa, suuntasi tuo oppimaton
evankelista sen jälkeen kiivautensa".

"Minä olen kerran kuullut hänen puhuvan tuhannelle ylioppilaalle,
jotka Uuden Englannin kaikista osista olivat kokoontuneet Howardin
kokoussaliin. Hänen puheensa oli vielä oppimatonta. Ei mitään
hunajamakeita fraaseja, joihin nämä klassilliset kuulijat olivat
tottuneet, virtaillut hänen huuliltaan. Hänen sanojaan olisi kenties
ollut vaikea selvittää tai purkaa hänen lauseitaan, mutta me
tiesimme kaikki, mitä hän tarkoitti. Koko seurakunnassa ei huomattu
minkäänlaisia pidätettyjä naurunpurskauksia, mutta sen sijaan nähtiin
moni kyynel. Uudessa Englannissa hän osoitti kunnioitustaan sivistystä
kohtaan sillä, että hän Northfieldiin perusti kaksi koulua -- yhden
naisia ja yhden miehiä varten, ja vastapalkaksi osoittaa Uusi Englanti
samoin kuin koko maailma, joka on tullut hänen vaikutuksensa alaiseksi,
kunnioitustaan häntä kohtaan elämällä korkeampaa hengellistä ja
itsensäkieltävää elämää. Hänen kulkunsa on suuremmoinen todistus
Jumalan olemassa olon todellisuudesta, siitä että Kristuksen risti
on mahtavin tuki maailmassa ihmiskunnan nostamiseen ja helvetin
kumoamiseen. Mitä Jumala Dwight L. Moodyn kautta teki, sen tahtoo hän
mielellään jokaisen kautta tehdä, joka hänen tavallaan pyytää Jumalan
voimaa ja osaa käyttää sitä".

_Rev. J. Scofield_, Mr. Moodyn pastori Northfieldissa, lausui hänestä:

"Syvä ja yleinen on se kaipauksen tunne, minkä Mr. Moodyn kuolema
maailmassa on herättänyt, mutta täällä Northfieldissa häntä sittenkin
enimmin kaivataan, syvimmin surraan. Ei vain senvuoksi, että hän
oli niiden jalojen laitoksien perustaja, jotka hän arvokkaana
muistomerkkinä on jättänyt jälkeensä ja jotka ovat kaupunkimme
merkillisyyksinä, ei myöskään senvuoksi, että juuri hänen tarmonsa
oli niiden suurten kesäkokousten alkuunpanija, jotka tekivät
Northfieldin niin laajalti tunnetuksi, vaan pikemmin sentähden, että
meidän Northfield-elämämme oli hänen voimakkaan persoonallisuutensa
täyttämää ja läpitunkemaa. Ei missään paikassa ole Mr. Moodya niin
ymmärretty kuin Northfieldissa. Vanhempi osa asukkaistamme ovat hänen
kasvukumppaniaan, ovat käyneet hänen kanssaan koulua, leikkineet ja
tehneet työtä yhdessä hänen kanssaan. Niillä on joukottain muistoja
hänen lapsuudestaan, ja lukuisia todistuksia on siitä, että hän
aikaisemmasta nuoruudestaan oli sama väkevä henki, jonka maailma
sittemmin oppi uudemman ajan suurimpana kansanjohtajana tuntemaan. 'Hän
on aina ollut johtavana', sanoi Deacon Edward Barber, hänen entinen
leikkikumppaninsa ja persoonallinen ystävänsä koko elämän ajan".

"Mr. Moody oli läpeensä Uuden Englannin vuoristolaisen tyyppi. Minne
ikänä hän menikin, ja kuinka maailman suurten ympäröimänä tahansa, hän
ei koskaan kadottanut tätä oman arvonsa tietoisuutta ja sitä selvää
arvostelukykyä, mikä näille vanhoille vuoristolaisille on omituista.
Hän ei koskaan nähnyt maisemaa niin kaunista, että sitä hänen
mielestään voitiin Northfieldiin verrata".

"Oli hauska nähdä Mr. Moodya hänen niin kutsuttuina lepoaikoinaan.
Kuukausia kestäneen rasittavan työn jälestä suurten kokousten
johtamisessa, palasi hän tavallisesti Northfieldiin 'lepäämään'. Se
tapahtui täten: kun hän oleskeli kodissaan, nousi hän aina kello viisi,
meni keittiöön saamaan kupin kahvia ja pyysi sitten ajopelejään. Kuuden
aikaan tapasi hänet useimmiten maitotyttöjen joukosta Mount Hermonissa
tai keittiöstä, jossa opiskelevien aamiaista parhaillaan valmistettiin.
Jos jokin erityinen työ oli tekeillä, ei hän laiminlyönyt tarkastella
sitä, syventyä sen erikoiskohtiin, ja jaella sattuvia käytännöllisiä
neuvoja. Kello kahdeksan oli hän jälleen Northfieldissa ja söi
perheensä seurassa aamiaista. Kokonaisia viikkoja jälekkäin tapasi hän
puhua nuorille tytöille seminaarissa kello yhdeksän, sitten tarkastella
laajan postinsa ja päättää aamupäivä ajamalla uudelleen Mount Hermoniin
ja puhumalla siellä pojille kello yksitoista".

"Millaista hänen työnsä suurten kokousten aikana oli, kuinka terävä,
tarkka ja vaikuttava hän oli, on jokaiselle tuttua. Me tiesimme,
että hän liiaksi rasitti itseään, mutta hän hymyili leppeästi meidän
varoituksillemme ja jatkoi entiseen tapaansa. Epäilemättä oli Dwight
L. Moody yksi noita omituisia ja alkuperäisiä ihmisiä, jotka ovat niin
suuren mallin jälkeen luodut, että koko maailma heidät oikeudella
omistaa, mutta me Northfieldiläiset tunsimme hänet niin, kuin ei ikänä
maailma ole häntä tuntenut, ja suremme häntä niin, kuin ei ikänä
maailma voi häntä surra".



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Muistojumalanpalveluksia Mr. Moodylle.


Eräässä suuressa kokouksessa, mikä pidettiin Philadelphian Templissä,
jossa pastori Russell H. Conwell toimii johtajana, avasi _piispa Cyrus
D. Foss_ kokouksen ja piti lyhyen rukouksen jälestä näin kuuluvan
puheen:

"Me emme ole kokoontuneet tänne tänä iltana sankarin kiitosta
korottamaan tai hänen mainettaan pasunoimaan. Jumala ja enkelit pitävät
siitä seikasta huolta, sillä jos taivaassa on ilo yhdestä syntisestä,
joka tekee parannuksen, minkälaisen tervehdyksen sitte rakas ystävämme
saikaan, hän joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia monelle
miljoonalle ihmiselle ja ollut Jumalan aseena saattamaan monia tuhansia
ristin juurelle! Mikä enkelein ja pyhäin laulu, mikä kultaharppujen
yhteissoitto mahtoikaan taivaassa kaikua, kun hän tuli sinne! Me
olemme itse tähtemme täällä; me emme ole täällä hänen tähtensä, vaan
noutaaksemme uutta voimaa ajatellessamme, mitä hän Jumalan armon ja
niiden lahjain kautta, joita Jumala hänelle luonnosta oli suonut,
oli ja on. Epäilemättä on hyvä, että kristityltä eri tunnuskunnista
kirkollisiin käsityksiinsä katsomatta on tänne kokoontunut puhumaan
tästä rakastetusta ystävästä, tästä ihmeellisestä miehestä, joka
kuului kaikille kirkoille -- vieläpä, joka oli kristikunnan Atlantin
kummallakin puolen yhteinen omaisuus".

"Mitä hän oli? Toiset tulevat tänä iltana lausumaan muutamia sanoja
tämän kysymyksen vastaukseksi; minun täytyy puhua lyhyesti, kun minä
täten aloitan kokouksen. Minä toivon voivani neljässä minuutissa
lausua neljä seikkaa, jotka ovat sydämmelläni. Ensinkin, hän oli
suuri ihmisen esikuva. Kun Jumalalla on jokin suuri työ tehtävänä,
herättää hän siihen erityiset välikappaleet. Ja toisinaan on näissä
malli-ihmisissä, jotka saavat enimmän aikaan, vikoja -- minä otaksun
että kaikissa ihmisissä on vikoja -- mutta näiden ihmisten viat
tulevat silmiinpistävämmiksi heidän suuruutensa tähden, Lutherilla oli
vikansa, Wilhelm hiljaisella ja Cromwellilla omansa. Meidän ystävällä
oli mahdollisesti myös vikansa -- minä en niitä tunne -- mutta Jumala
loi hänet suuren mallin mukaan, soi hänelle suuren luonteen, ja minun
täytyy otaksua, että hän, joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia
useammalle ihmiselle kuin yksikään toinen minä aikana tahansa elänyt
mies, (minä pyydän teitä kiinnittämään huomionne tähän väitteesen,
sillä minä luulen sen olevan oikean) että hän olisi voinut suorittaa
minkä muun tahansa kahdestakymmenestä muusta suuresta tehtävästä.
Jos hänen osakseen olisi tullut, ja hänen kehityksensä olisi häntä
siihen valmistanut, olisi hän voinut tulla suureksi kenraaliksi
kuten Wellington tai Grant; hän olisi voinut olla suuri puhuja
edustajahuoneessa. Hänen olisi ollut mahdollinen suorittaa mikä tahansa
kahdestakymmenestä suuresta tehtävästä, jos Jumalan neuvopäätös olisi
sen hänen eteensä asettanut".

"On vieläkin yksi seikka, josta minä olen täydesti vakuutettu,
nimittäin, että hän oli harvinaisen pyhitetty mies. Voi, miten monet
kristityt kuluttavat elämänsä kyselemällä, onko heidän velvollisuutensa
täyttäminen. Tämä kysymys ei milloinkaan hänen kääntymisensä jälestä
näyttänyt hänessä heräävän, niinkuin ei se Paavalissakaan herännyt.
Kerran kaikkiaan hän ratkaisi kysymyksen: 'Herra, mitä sinä tahdot,
että minun pitää tekemän?' ja tämän tehtyään, oli seuraava kysymys
vain: 'Mikä on velvollisuus?' Ja minusta näyttää, että tämä hyvä mies
aina ilolla ja riemulla meni velvollisuuttaan täyttämään ja ettei hän
milloinkaan kuluttanut aikaa kyselemällä, oliko velvollisuus täytettävä
tai ei. Ajattelemattomasta ja taitamattomasta lapsuudestaan asti,
jolloin hän, joka tapasi käydä T:ri Kirkin kirkossa Bostonissa, oli
löytänyt tien ristin juurelle, mutta tiesi siitä niin vähän, ettei
häntä koko vuoteen voitu hyväksyä seurakunnan jäseneksi; siitä ajasta,
kun tuo suuri liike kurjissa Chicagon syrjä-osissa alkoi -- alussa --
niin kömpelösti johdettuna -- ja sitten pitkin tietä, ilmestyi hänessä
henki, kokonaan Jumalalle, velvollisuudelle, Jeesukselle Kristukselle
ja evankeliumin levittämiselle pyhitetty. Minä luulen, että jos häntä
olisi herätetty keskellä yötä, kun hän päivän rasittavasta työstä oli
kokonaan uupunut, ja pyydetty johdattamaan syntistä Jeesuksen luo, niin
olisi salama leimahtanut hänen puoleksi avoimista silmistään, joka
olisi vienyt syntisen ristin juurelle. Hän oli kiireestä kantapäähän
olentonsa jokaista syytä myöden Jumalalle pyhitetty, niin minä uskon,
ja sille suurelle evankeliselle toimelle, johon Jumala hänet oli
kutsunut".

"Hän oli samalla mies, joka pitäytyi yhteen ainoaan kirjaan. Tämä oli
suuri piirre hänessä. Hän rakasti raamattua, hän uskoi raamattuun, hän
tunsi raamatun, niinkuin vain aniharvat oppivat tämän kirjan tuntemaan,
ja hän käytti sitä, käytti sitä luottamuksella, niinkuin Herrakin sitä
käytti, eikä luultavasti kertaakaan asettanut itselleen sitä kysymystä,
oliko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksenkirjaa vaiko ei. Minä sanon,
että Moody, kuten Jeesuskin, käytti raamattua luottamuksella. Eikä hän
joutunut häpeään".

"Vieläkin sananen, ennenkuin minä jätän toisille tilaisuuden. Jumala
oli lahjoittanut hänelle harvinaisen johtajakyvyn. Hänen ruumiinsa
oli kestävä ja voimakas, hänen katseensa terävä ja läpitunkeva, hänen
tahtonsa jalo ja käskevä. Me muistamme, miten toisinaan, kun hän
kohotti kättään melkein näytti, kuin sotapäällikkö olisi kohottanut
miekkaansa, miten hänen äänensä kaikui kuin sotatorvi, ja miten hän
suuremmoisen huomiokykynsä kautta saattoi hallita suuren kuusi- tai
seitsentuhathenkisen kuulijakunnan. Se oli merkillistä jokaiselle, joka
inhimillistä luonnetta tutkii. Hän voi suuren työnsä toteuttamiseen
käyttää mitä erilaisimpien ihmisten suosiollista apua. Hän oli mestari
ihmisluonteen sävelikön kaikissa eri äänissä alusta loppuun saakka. Hän
oli meidän aikamme evankeelisen työskentelyn suuri johtaja".

"Mutta hän on mennyt ikuiseen kunniaan. Minä tahtoisin vielä paljon
enemmän sanoa, mutta minun täytyy jättää tilaa toisille. Minä käsitän
että ohjelman mukaan nyt on Hon. John Wanamakerin vuoro".

_Mr. John Wanamaker_ vastasi seuraavasti:

"Herra puheenjohtaja; minun tulisi olla ohjelmassa viimeinen sen
sijaan että olen ensimmäinen. On myrskyinen ilta seistä avoimen haudan
äärellä. Näyttää melkein siltä kuin koko maan kyyneleet olisivat
tulleet Philadelphiaan muodostamaan muistojumalanpalvelukselle sopivan
pohjan. Minä tuskin tiedän, miten parhaiten puhuisin tai koittaisin
puhua tänä iltana. Ajatukseni voidaan jakaa kolmeen lukuun -- en
niitä kaikkia voi esittää -- joista ensimmäinen käsittää ne muistot,
jotka vievät poikavuosiini, jolloin Mr. Moody juuri oli lapsesta
nuorukaiseksi kehittymisen kohdalla, ja jolloin minä ensi kerran
kohtasin hänet; sitte seuraa noiden kahden tunnin historia hautauksen
jälkeen Northfieldissa, ja vihdoin kolmas luku, käsittäen ne opetukset,
joita sellaisesta elämästä voidaan saada. Olisi kenties paras pitäytyä
yhteen ainoaan, sillä sanomalehdet ovat niin täynnä niitä tapauksia,
joita Amerikan kansa monta vuotta tämän perästä on säilyttävä tuoreessa
muistissa, tapauksia hänen elämästään, joka todellakin oli elämää.
Hänessä ei koskaan mikään osa näyttänyt olevan puolinukuksissa. Jos
mitään Mr. Moody rakasti, niin hän rakasti elämää. Ja hän oli itse
ruumistunut elämä fyysillisessä, tiedollisessa ja hengellisessä
merkityksessä. Ja senvuoksi teitä kenties enimmin huvittaisi viivähtää
muutaman hiljaisen hetken siinä yksinkertaisessa kodissa, jossa hän
rauhallisessa huoneessaan laskeutui levolle, kasvot käännettyinä
auringonlaskua kohti, ja nukkui".

"Ei kenkään, joka vaan joskus kävi Northfieldissa, voinut lähteä sieltä
viemättä muassaan syvää vaikutusta tästä suloisesta kodista. Oli kuin
jotakin innostavaa elämää olisi sen kunnaiden päällä levännyt. Mutta
kuinka paljon valtavampaa olikaan tulla sinne sinä päivänä, jona kaikki
liikkeet olivat suljetut, ja jolloin ihmiset, ne nimittäin, jotka
eivät mahtuneet kirkkoon, surullisin kasvoin seisoskelivat parvittain
kylässä ja maantiellä, ja jolloin tuo suuri kirkko, johon ei edes
kaikki oppilaatkaan mahtuneet, heidän hyväntahtoisuutensa kautta oli
avattu kansalle, joka läheltä ja kaukaa oli saapunut saadakseen istua
vainajan läheisyydessä. Olisi turha koettaa luoda teille selvä kuva
tästä iltapäivästä -- kokous alkoi itse teossa kello puoli yksitoista
aamupäivällä, josta ajasta k:lo 2,30 saakka, jolloin varsinainen
jumalanpalvelus alkoi, kansaa yhtenään tulvaili edes takaisin luomassa
viimeistä katsettaan vanhan ystävämme olentoon. Olisi samoin melkein
mahdotonta koettaa kokonaisuudeksi liittää puoli tusinaa johtavaa
ajatusta niissä hehkuvissa ylistyspuheissa, joita pidettiin. Teidän
tulee hankkia ne itsellenne, kun se pieni vihkonen ilmestyy, jossa
seikkaperäisesti kerrotaan kaikki ne rakkautta uhkuvat, totiset sanat,
joita lausuttiin. Minä vain koetan luoda teille heikon kuvan tästä
tilaisuudesta. Minä en saata unhoittaa sitä vaikutusta, minkä tämä
hetki teki, ei vaan yhteen tai muutamaan tämän miehenläheisimpään
ystävään, vaan koko kansaan. Siinä maatessaan, pienellä vuoteellaan,
jolle hän oli sijoitettu, näytti melkein kuin hän vielä olisi elänyt".

"Epäilemättä johtuivat hänen sanansa mieleemme -- niiden meistä,
jotka kuulimme häntä hänen viimeisellä käynnillään Philadelphiassa
-- kun hän lausui: 'He tulevat teille kertomaan, että D. L. Moody on
kuollut, mutta älkää uskoko sitä; hän on aina elävä, hän on oleva
ikuisesti olemassa'. Saattoi tuskin muuta luullakaan, kuin että hän
nukkui. Hänessä näkyi sama elävä väri, ei ainoatakaan ryppyä löytynyt
hänen kasvoillaan, ja tuntui kuin sama mahti, jolla hän hallitsi
suuria seurakuntia, vieläkin olisi hänestä lähtenyt, kun hän siinä
lepäsi kansan edessä. Kun nuo kalliit sanat olivat lausutut, ja hämärä
peittänyt paikan, läksi hautajaissaatto rakennuksen ulkopuolelle,
jossa kolmekymmentäkaksi Mount Hermonin ylioppilasta sitä odotti.
Arkku kannettiin kukilla koristetun lavan poikki paareille, ja sitten
kantoivat nämä nuoret pojat, kuusitoista kummallakin puolen, ääneti
kuollutta, jota pitkä jono nyyhkiviä ihmisiä seurasi, Round Top'ille,
sille paikalle, jota hän niin suuresti rakasti".

"Oi, miten hän tätä maata rakasti! Hän tapasikin usein lausua: 'Maa on
hyvä paikka. Minun on ollut sangen hyvä täällä, mutta tämän perästä on
oleva vielä paljo parempi'. Erittäin hauska oli nähdä, miten hän oli
kotiinsa kiintynyt. Usein hän sanoi syksysin: 'Minun täytyy kiirehtää
kotiin. Minä tahdon nähdä ruskean maan, ennenkuin lumi levittää lehtien
päälle vaippansa'. Niin oli hänen viime käynnilläänkin Philadelphiassa.
Kokouksen jälestä Witherspaon Hallissa, jossa hän otti evankeelisiin
jumalanpalveluksiin osaa, riensi hän kouluja katsomaan ja palasi
alussa marraskuuta kaupunkiin takaisin. Muutamat hänen ystävistään
toivoivat, että hän syksymyöhällä viipyisi kaupungissa, mutta hänen
täytyi matkustaa seurakuntien luo Länteen. Matkalla hän poikkesi
Philadelphiassa ilmoittaakseen sen suuren toivon, joka hänen sydämensä
täytti, sanoakseen ystäville: 'Minä toivon, että ennenkuin kuolen,
Jumala käyttäisi minua käännyttämään yhden ainoan suuren syntisen'.
Miten Elia lausui? 'Minun täytyy mennä Gilgaliin ja sitte Jerikoon ja
sitte Jordanin läpi'."

"Minä menin kotiin sinä iltana, kun hän oli Philadelphiassa ja lausui
edellä mainitun toivomuksen, ja sanoin muutamille ystäville, jotka
asuivat talossani: 'Mr. Moody näytti innokkaammalta kuin koskaan.
Toivossaan että Philadelphiassa syntyisi herätys ja hehkuvassa
vakavuudessaan muistutti hän profeetta Eliasta. Hän halusi että
asetettaisiin niin, että hän voisi yhdeksi talveksi tulla tähän
kaupunkiin, josta hän toivoi suurta siunausta".

"Ja nyt, rakkaat ystävät, vain hetkinen vielä, sillä minä näen,
että löytyy niin monta muuta, jotka aikovat puhua. Kun hetki tuli,
jolloin minun piti tuolle pienelle, haudan ympäri polvistuneelle
perheelle jättää jäähyväiset, taivuin minä heidän kehoituksistaan
jäämään seuraavaan aamuun. Siitä, mitä sittemmin lausuttiin, tahdon
minä toistaa vaan sen, mikä teille voi olla muistoksi vanhasta
ystävästänne ja kehoitukseksi hänen uskollisen elämänsä triumfista,
nimittäin muutamia sanoja, joita se vaimo lausui, jonka avulla tämän
miehen elämä tuli niin erinomaiseksi -- rouva Moody itse. Hän, hänen
poikansa ja hänen ainoa tyttärensä istuivat perhelieden ympärillä
ja kertoivat, mitä viimeisinä tunteina oli tapahtunut, kuinka isä
uudelleen ja uudelleen oli sanonut: 'Ei ole vaikea lähteä, ellei juuri
teidän tähtenne, sillä täällä ei löydy mitään pimeätä laaksoa'. Tässä
ajatuksessa piilee jotakin erinomaisen lohdullista. Monet kyselevät,
tunnemmeko niitä, jotka aikasemmin ovat muuttaneet. Ja tämän rakkaan
miehen suotiin nähdä lapset ja lapsenlapset ja päästä niiden luo
takaisin. Minä olen näkevinäni rouva Moodyn kirkkaat kasvot, kun hän
kysyi: 'Uskotteko että Jumala soi hänelle tämän siunauksen, jotta hänen
olisi helppo palata?' ja Will sanoi: 'Isämme kuoli kolmasti -- hän
palasi takaisin kahdesti kertomaan meille, ettei ollut vaikea kuolla'."

"Rakkaat ystävät, Jumala ei unohda niitä, jotka häneen ovat luottaneet;
löytyneekö mitään kaikesta siitä suuresta, mitä niiden miesten elämässä
on tapahtunut, joista arvokas piispa tänä iltana on puhunut, jota
voitaisiin verrata siihen, mitä alusta loppuun saakka tälle suurelle
vanhalle sotilaalle Mestarin henkikaartissa hänen elinkautisessa
taistelussaan suuren päällikkönsä eteen suotiin? Minä toivon, että
viette mukananne kuvan tästä pienestä yksinkertaisesta kodista, jossa
vallitsee ilo jälellejääneen perheen luottamuksen vuoksi ja senvuoksi,
mitä heidän tämän ihanan elämän laskussa suotiin nähdä, jota tänään
muistelemme".

"Tahdon vielä kerran palata siihen tapahtumaan, josta olen kertonut
(ja sillä lopetan, vaikka minä kuten piispakin olen sanonut vaan
pienen osan siitä, mitä minun oli sydämelläni). Ajatukseni ovat
niin usein kääntyneet siihen takaisin, että päivä päivältä olen
mielikuvituksessani kävellyt Round Topille, johon panimme hänet.
Venedigin vanhassa tuomiokirkossa on alttarin takana muutamia
alabasterpylväitä, ajan hampaan kuluttamia ja, kuten kirkossa
vallitsevassa synkässä puolihämärässä näyttää, erityisempää huomiota
ansaitsemattomia; mutta kun joku sytyttää vahakynttilät niiden takana,
loistavat ne kuin kristalli monivärisinä ja kilpailevat loistossa
aamun valon tai ihanan auringonlaskun kanssa. Mr. Moody oli suuren
alabasterpylvään kaltainen, jolla kenties itsessään ei ollut mitään
erityisesti puoleensavetävää, mutta joka näkymättömän käden voimasta
tuli niin ihanaksi ja kunnioitusta herättäväksi, että olemme täynnä
ihmettelyä katsellessamme sitä. Jospa olisimme ymmärtäneet, että
George Whitefield jälleen eli, että meillä oli uusi John Wesley!
Monessa suhteessa hän oli Wesleyn kaltainen, yksinkertaisuudessaan,
ihmeteltävässä huomiokyvyssään ja erinomaisessa kyvyssään ottaa
erikoiskohdat huomioon. Hänestä olisi minun mielipiteeni mukaan tullut
mitä etevin liikemies, jos Jumalan tahto olisi ollut johdattaa häntä
liikealalle. Tuskin tulimme huomanneeksi, ennenkuin katsoimme ylös
hänen kasvoihinsa, että olimme suuremmoisen luonteen majesteetin
edessä. Joku on sanonut, ettemme enään milloinkaan saa nähdä hänen
vertaansa".

"Inhimilliseltä kannalta katsoen on D. L. Moodya yhtä mahdoton korvata
kuin Abraham Lincolniakin. Nämä kaksi miestä ovat, kuten T:ri Cuyler
maanantaina lausui, Amerikan kansalle, vieläpä koko maailmalle
esiintyvät kahtena vuosisatamme suurimpana luonteena. Ei ainoakaan
meistä voi tänä iltana hänen jalkainsa juureen kantaa kunnioitusta,
joka on toivomuksiemme ja kokeidemme vertainen, koska hän oli niin
suureksi siunaukseksi jokaiselle, jolla oli onni tuntea hänet".

_Pastori Wan C. Webb_, Jumaluusopin tohtori, Evankeelisen Alliansin
sihteeri, jonka pääjohdolla kokous pidettiin, luki nyt muutamia monista
tähän tilaisuuteen saapuneista kirjeistä. Niitä olivat lähettäneet
tohtorit Charles Wood ja Henry C. Mc Cook, piispa Whitaker, Mr. Lewis
H. Redner ja pastori Russell H. Conwell. Viimeksi mainittu kirjoitti
seuraavasti:

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kokoukselle, jonka Allianssi on kutsunut
kokoon osoittamaan kunnioitustaan Mr. Moodyn muistolle, todellisen
mielipahani siitä, että minä jo ennen Mr. Moodyn kuolemaa annetun
lupauksen perustuksella käydä eräässä kaukaisessa kaupungissa, olen
pakoitettu olemaan poissa. Mainitkaa myös, olkaa hyvä, että minulle
olisi kallis etu saada ottaa osaa mihin veljien kokoonkutsumaan
kokoukseen tahansa, jonka tarkoituksena on kunnioituksen osoittaminen
tämän pyhän miehen luonteelle, arvonanto hänen työlleen ja
kiitollisuuden ilmituominen hänen ystävyydestään. Jumalan voima lepäsi
hänen päällään. Hänen tekonsa on pysyvä ajassa ja ikuisuudessa".

_Mr. Ira D. Sankey_, Mr. Moodyn monivuotinen työkumppani,
esiinhuudettiin. Hänen puheensa kuului näin:

"Minä olen vastikään saapunut suuresta Northfieldin koulujen ja
Chicagon raamattu-opiston valtuutettujen kokouksesta. Me kokoonnuimme
tänään New-York Cityssä keskustelemaan ehdotuksestamme muistorahaston
kokoomisesta Mr. Moodyn vaikutuksen jatkamiseksi. Tämä seikka on
yksi tärkeimpiä huolia, mikä nyt näiden laitosten valtuutetuilla
on. Valtuutetut valitsivat puolestaan lukuisan ja vaikutusvaltaisen
komitean, käsittäen muutamia etevimpiä nimiä kaikkien suurempien
kaupunkien rahamaailmassa. Huomispäivän sanomalehdet varmaankin
lähemmin kertovat tästä kokouksesta. Se alkoi kello kymmenen ja jatkui
vielä, kun minun tänne matkustaakseni täytyi jättää se. Minä toivon,
ja uskon myöskin, että tämä valtuutettujen toimenpide on johtava
muistorahaston kokoomiseen, joka on kylliksi suuri, jotta voidaan
kolmea Mr. Moodyn perustamaa koulua jatkaa, nimittäin Northfieldin
seminaaria, Mount Hermonin poikakoulua ja Chicagon raamattu-opistoa.
Nämä laitokset olivat erittäin Mr. Moodyn sydämmellä, kuten kaikki
tiedätte ja olette tänä iltana kuulleet".

"Ennenkuin laulamme yhden Mr. Moodyn lempilauluja, tahtoisin minä
lausua sanan tai pari Northfieldin kouluista, niin että kun kehoitus
avunantoon Philadelphian kansalaisille täten koko maallekin saapuu, he
olisivat valmistuneemmat toimintaan, kun he tietävät, mitä nämä koulut
ovat, mitä ne tarkoittavat, ja miten ne ovat syntyneet".

"Kotiintulomme perästä vanhalta mantereelta ja kun Mr. Moody muutaman
kuukauden ajan piti kokouksia kotiseudullaan, nähtiin hänen eräänä
kesäpäivänä ajavan kääseissään (pienet, yhdenvedettävät ajoneuvot,
joilla hän kotipaikallaan tapasi ajella) eräälle niistä vuorista,
jotka sijaitsevat hänen kotinsa takana. Kun hän oli päässyt lähelle
vuoren huippua, ajoi hän pienen maatalon ohi, johon kuului vaan muutama
acres maata. Koko sen ympäristö tällä alastomalla kalliolla todisti
köyhyyttä. Hän löysi sieltä perheen, jonka hän oli tuntenut, kun hän
poikana tapasi kiipeillä kallioilla kotinsa läheisyydessä. Hän sitoi
hevosensa aitaan ja meni sisälle".

"Hän löysi isän sairasvuoteella makaamassa, ja toisessa osassa taloa
makasi äiti, hänkin kovin sairaana. Tervehdittyään hän istuutui
puhelemaan hetkeksi, jonka perästä vanhuksien molemmat tyttäret
tulivat sisään, kantaen suuren kimpun pajun-oksia, joita he olivat
Connecticutlaaksosta koonneet. He istuutuivat ja rupesivat työhönsä
pajukorien tekoon. Mr. Moody, jota nuorten naisten työ huvitti,
sanoi heille: 'Mikä on teidän elämänne päämaali -- mihin te aijotte
kääntyä?' 'Mr. Moody, me haluaisimme mielellämme päästä sivistyksestä
osalliseksi, jos meillä olisi siihen tilaisuus. Me olemme kyllä
saaneet tavallisen koulusivistyksen, mutta jos pääsisimme korkeammasta
sivistyksestä osalliseksi, niin opettajattarina mahdollisesti voisimme
hankkia varoja köyhäin vanhempaimme ylläpitämiseksi. Asiain näin ollen,
Mr. Moody, kuluu koko aikamme tähän työhön, jolla vaan sen verran
tienaamme, että voimme pitää perheen koossa'."

"Mr. Moody mietti hetkisen ja sanoi sitten: 'Rukoilkaamme!' Ja
polvistuen tuon vanhan isäraukan vuoteen ääreen, nojaten käsivarttaan
sängynlaitaa vasten hän rukoili, että Jumala aukaisisi tien, jolla tämä
perhe tulisi autetuksi. Rukouksen loputtua jätti hän heille hyvästi,
meni ulos, istuutui kääseihinsä ja ajoi vuorta ales".

"Eräänä päivänä muutamia kuukausia tämän perästä kertoi hän tämän
tapahtuman minulle ja sanoi: 'Mr. Sankey, ennenkuin olin päässyt
vuoren juurelle, oli Jumala täydellisen selvästi minulle osoittanut,
mitä minun tuli tehdä auttaakseni näitä kahta nuorta naista ja kaikkia
nuoria naisia Uudessa Englannissa jotka ovat samassa asemassa, joilla
on tahtoa ja kykyä, mutta joilta puuttuu varoja, joilla he voisivat
itselleen sivistystä hankkia'. Kotiin päästyään hän oli varmasti
itsekseen päättänyt perustaa koulun sellaisille tytöille, ja hän ryhtyi
heti toimeen tämän tuumansa toteuttamiseksi. Vähän sen jälestä kokosi
hän suuren joukon ystäviään. Muistan hyvästi sen päivän, kun erään
Northfieldin kadun varrelle suurten jalavain varjoon laskettiin sen
rakennuksen perustus, joka on kouluvaikutuksen yhteydessä. Mr. Durand,
jonka nuoret teistä varmaan muistavat, tuo etevä lakimies Bostonista,
Wellesley College'n perustaja, oli läsnä. Mr. Moody oli asunut tämän
miehen kodissa suuren sotaretkemme aikana Bostonissa vuonna 1876, ja
Mr. Durand tuli nyt saapuville auttamaan Mr. Moodya tämän rakennuksen
kulmakiven laskemisessa".

"Pieni tapahtuma sattui tämän perustuskiven laskemisen yhteydessä, mikä
syvästi koski kaikkien läsnäolevien sydämmiin, ja sen tahdon teille
kertoa. Kun Mr. Durand ynnä monet muut olivat puhuneet, oli Mr. Moodyn
tehtävä laskea perustuskivi. Hän nousi puhujalavalle, piti lyhyen
puheen ja pitäen hopeista muurikauhaa seurakunnan nähtäviin kohotettuna
hän lausui: 'Ystäväni ovat tämän kauniin kauhan hankkineet, jotta
sillä perustuskivi muurattaisiin; se on melkein liian kaunis tässä
tilaisuudessa käytettäväksi'. Hän katsoi olkapäänsä takaa pientä taloa,
joka ei ollut kaukana sieltä ja lisäsi: 'Eilen minä olin äitini kodissa
ja menin siellä pienelle ullakolle, jossa poikana tapasin kiipeillä,
ja siellä löysin minä tämän kauhan'. Hän piti työkalua kädessään ja
lausui: 'Tämä on isäni muurikauha; hän hankki sillä perheelleen leipää;
se on tosin kulunut ja ruosteinen, mutta kelpaa kyllä minulle tämän
perustuskiven laskemiseen'."

"Sitten muurasi hän kiven tuolla vanhalla muurikauhalla, jota hänen
isänsä neljäkymmentä vuotta aikasemmin oli käyttänyt. Jumala siunasi
tämän kiven laskemisen, ja se omaisuus, mikä tänään noilla kunnailla
sijaitsee, nousee luullakseni miljoonaan dollariin, ja toisiakin
rakennuksia on uhrilahjoina toinen toisensa perään kohonnut,
rakennuksia joissa nuoret naiset ja miehet, joilla on halua ja kykyä
mutta ei varoja, saavat kasvatusta. Ja Philadelphian ystävät, minä
tahdon että tietäisitte, että tämä koulu on juuri tässä puhteessa
erilaisempi kaikkia muita kouluja. Se on olemassa sen pojan tai tytön
auttamiseksi, joka muuten ei koskaan saisi mitään sivistystä. Se ei
ole olemassa kilpaillakseen jonkun muun koulun kanssa minkälaatuisen
kanssa tahansa, vaan se on auttamassa niitä, jotka tarvitsevat apua ja
antavat arvoa sille avulle, jota saavat. Minä luulen teidän myöntävän,
että tämänlaisen koulun pitäisi saaman kehoitusta ja kannatusta kansan
keskuudessa tässä maassa, ja minä uskon varmasti, että niin on käypäkin".

"Nyt en tahdo aikaa pitemmältä kuluttaa, vaan tahdon laulaa sen laulun,
jonka Mr. Moody on tehnyt minulle melkein pyhäksi ja kuolemattomaksi,
sen kautta että hän, mennessään päärlyporttien läpi, lausui: 'Siellä
ei löydy mitään pimeätä laaksoa, ja minä pyydän laulukööriä ja koko
seurakuntaa siihen yhtymään'. Mr. Sankey lauloi nyt laulun, ja tuo
vanha 'Moody ja Sankey lauluyhdistys' yhtyi kuoroon".

Sihteerin, T:ri Webbin kehoituksesta huomautti _Mr. Sankey_ lämpimin
sanoin siitä kolehdista Mr. Moodyn koulujen hyväksi, mikä seurakunnassa
piti kannettaman. Hän lausui:

"Minä tahdon vaan hetken kiinnittää huomiotanne sanomalla, että
täydellisesti yhdyn veljeeni siinä, että meidän kaikkien nyt on
välttämätöntä ottaa haltuumme ja jatkaa Mr. Moodyn vaikutusta
Northfieldissa. Ja toivon että ennen pitkää järjestetään dollar-keräys,
minkä kautta alempi kansa, joka rakasti Mr. Moodya, saa tilaisuuden
pienelläkin rovolla lisätä tätä suurta rahastoa. Minä sanon niille,
joilla tänä iltana on tilaisuus auttaa sitä työtä, jota siellä
tehdään, että siellä löytyy noin kahdeksansataa nuorta ihmistä,
ja että menoihin, täysihoito ja opetus siihen luettuna, ei riitä
ne 100 dollaria, minkä kukin heistä maksaa. Toiset 100 dollaria
on kutakin oppilasta kohti vuosittain hankittava. Siis ne rahat,
joita hyväntahtoisesti annatte, käytetään toiminnan jatkamiseksi
Northfieldissa. Jumala siunatkoon joka dollarin, mikä annetaan. Tahdon
vaan lisätä, että se komitea, mikä New-Yorkissa on muodostettu, on
oleva takuuna jokaiselle Yhdysvalloissa, joka tahtoo asiaa auttaa, että
rahat joutuvat hyviin käsiin ja sijoitetaan varmaan paikkaan kaikkien
tulevien aikojen varalle".

_Pastori Wayland Hoyt, Teol. toht._, esiintyi sen perästä ja puhui
seuraavasti: "Minun täytyy koettaa niin lyhyesti kuin mahdollista
kertoa teille meidän viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa,
ja muutamia niistä opetuksista, joita siinä tilaisuudessa sain.
Tämä keskusteluni hänen kanssaan tapahtui ainoastaan muutamia
viikkoja ennen hänen kuolemaansa, ja vain muutamia päiviä ennen
viimeistä suurta kokousta, jonka hän piti Kansas Cityssä. Jos minä
olisin arvannut, että se olisi viimeinen keskustelumme, niin olisin
tarkemmin pannut sen mieleeni, mutta, me, kuten tiedätte, emme pane
tarpeeksi arvoa tärkeimmille tilaisuuksille, juuri kun ne ovat
käsillä. Minä olin matkalla Windsoriin Vermontissa puhumaan eräässä
Christian Endeavorkongressissa, kun minä Springfieldin asemalla
tapasin Mr. Moodyn, ja hänen kanssaan aloitimme keskustelun, jota
sitten jonkun aikaa junassa jatkettiin. Opetus, jonka tästä sain,
koski väsymättömyyttä Mestarin palveluksessa. Hän kertoi minulle,
miten hän juuri oli palannut kahden viikon päivää ja yötä kestäneeltä
sotaretkeltä New-Yorkissa ja Brooklynissä, mutta levon sijasta puhui
hän koko ajan innokkaasti tilaisuuksista päästä uudestaan työhön. En
kysymystäni pukenut sanoihin, mutta minä ajattelin: Ettekö milloinkaan
lepää?"

"Minun mielestäni esiintyy Mr. Moody meille ihanana esimerkkinä
väsymättömyydestä Herran palveluksessa. Eikö hän melkein saavuta
suuren Mestarimme palavan kiivauden ihannetta, hän joka sanoi: 'Minun
tulee tehdä hänen työtään, joka minun lähetti, niinkauvan kun päivä
on'. Muistuu mieleemme se seurakunta, johon hän yhtyi Chicagossa, ne
neljä penkkiä, jotka hän vuokrasi kirkossa, vaikka hän vaan palveli
köyhänä apulaisena eräässä kenkäkaupassa, jotka penkit hän aina
kokosi täyteen nuoria miehiä. Muistuu mieleemme pyhäkoulu, jonka
hän Chicagon slummipiirissä aloitti, ja josta Tabernaakli sittemmin
kohosi; Tabernaaklin nopea uudestirakentaminen Chicagon palon jälkeen
hävitetyn kaupunginosan sydämmessä, vaikka hänen oma talonsa oli
tuhkana. Muistamme hänen innokkaan ja väsymättömän tapansa puhella
miehille ja naisille Jeesuksesta Kristuksesta, kun hän tapasi heitä
jokapäiväisen elämän eri oloissa. Muistelemme sitä vilkkautta, millä
hän omisti omakseen ja pani käytäntöön uusia työskentelytapoja Herransa
palveluksessa, esim. ensimmäinen kristillinen konferenssi Bostonissa;
niitä suuria kokouksia, jotka tietysti sen johdosta kokoontuivat hänen
ääreensä Atlantin kummallakin puolen, ja joiden kautta hän voitti niin
ihmeteltäviä tuloksia; muistelemme hänen koulujaan Northfieldissa ja
Chicagossa, ja vihdoin tuota suurta kokousta Kansas Cityssä, jossa tämä
väsymätön sotilas kaatui".

"Väsymättömyys Jeesuksen Kristuksen eteen! Eikö nämä sanat
jonkinlaisena sotahuutona kajahda meille kaikille Mr. Moodyn elämästä?
Minä toivon, että kaikki kuulisimme tämän sotahuudon, minä toivon,
että meihin kaikkiin edes pieneksi osaksi tarttuisi tämä innostus;
minä toivoisin, että tämä tarttuva innostus olisi perusteellisemmin
selvitetty. Jos niin olisi asian laita, niin ei kukaan voisi
Kristuksen seurakuntaa vastustaa; jos niin olisi, niin olisi maa ennen
pitkää hengellistä elinvoimaisuutta täynnä; jos niin olisi, niin ei
tuhatvuotinen valtakunta olisi kaukana".

"Eräs toinen opetus, minkä sain tästä viimeisestä keskustelustamme
Mr. Moodyn kanssa', koski sitä, johon meidän on pantava suurin paino.
En ole koskaan muutamaa hänen lausuntoaan unhottava. Hän oli kertonut
minulle eräästä vaikeudesta, joka erittäinkin viime vuosina oli häntä
kohdannut. Hän tarkoitti niiden suurta tulvaa hänen kokouksiinsa,
jotka tunnustivat olevansa uskovaisia, minkä kautta häntä estettiin
saavuttamasta ulkona olevia, niitä, jotka eivät Herraa tunteneet. Tämä
oli hänen vaikeutensa. Hän sanoi näin: 'Maineeni on minulle esteeksi'.
Minusta se oli hyvin kuvaavaa Mr. Moodyn suurelle itsensäkieltämiselle
ja nöyryydelle, ja samalla tuntui se minusta ilmauksena siitä, mihin
uskovaisen enimmän tulee panna painoa. Minä olen varma siitä, että Mr.
Moody, samoin kuin jokainen rehellinen ihminen piti omaa mainettaan
suuressa arvossa, mutta hänen ensi ajatuksensa ei koskenut häntä itseä;
se koski Jeesuksen Kristuksen kunniaa; ja minä olen varmasti vakuutettu
siitä, että Mr. Moody mielellään olisi suuresta ja hyvinansaitusta
maineestaan luopunut, jos hän sillä olisi voinut voittaa sieluja
Kristukselle".

"Suokoon Jumala, että tämä henki olisi yleisempi, että vähemmän
ajattelisimme itseämme ja olisimme rohkeammat uskollisuudessamme
Jeesusta Kristusta ja hänen asiaansa kohtaan. Tohtori Trumbull kertoo,
että kerran Mr. Moodyn aikaisempina vuosina Chicagossa muuan henkilö,
jolla hengellisessä työskentelyssään ei ollut sanottavaa menestystä,
mutta joka oli sangen terävä arvostelija (terävät arvostelijat eivät
useinkaan ole parhaimpia työmiehiä) sanoi hänelle: 'Moody, sinun
ei milloinkaan pitäisi yleisesti puhua, sinä teet kieliopillisia
virheitä'. Mr. Moody vastasi: 'Minä tiedän, että minä teen monta
virhettä ja että minulta monta tarpeellista ominaisuutta puuttuu,
mutta, ystäväni, sinulla on hyvät kieliopilliset tiedot -- miten sinä
niitä Kristuksen kunniaksi käytät?'"

"Sain vieläkin erään opetuksen tästä viimeisestä keskustelustani Mr.
Moodyn kanssa, nimittäin hänen järkähtämättömästä uskostaan Jeesukseen
Kristukseen maailman ainoana auttajana ja Vapahtajana. Hän lausui
minulle: 'Oletteko koskaan ennen kuullut puhuttavan niin monenlaisesta
'ism'-ista, kuin meillä nyt on -- socialismi, spiritismi, mutta
Mestarilla ei ole mitään ism'ia. Hän halusi yhtä kiivaasti saada
saarnata Jeesusta Kristusta, kuin suurenmoisen ratansa alussa. Hän
toivoi vaan saada tietää, miten ja missä hän parhaiten taisi häntä
saarnata. Ja kun hän sinä iltapäivänä Mt. Holyoken asemalla astui
junasta puhuakseen siellä löytyvän naisseminaarin tytöille, jätti hän
minuun kiivaamman päätöksen pyhittää uudella voimalla itseni tälle
ainoalle: puhua Jeesuksesta, maailman ainoasta toivosta ja ainoasta
avusta. Tulkoon tämä teidän, ja jääköön tämä minun päämaalikseni; ja
saadessamme suuren veljemme ylevästä esimerkistä ja suurenmoisesta
menestyksestä voimaa, tulee meidän katsoa, että vakavammin kuin ennen
koskaan, kaikkialla missä vaan voimme, omistamme voimamme ja työmme
Jeesuksen Kristuksen eteen. Mr. Wanamaker sanoi: 'He hautasivat hänet
Mount Hermoniin'. Tämä on hänen ruumiisensa nähden totta, mutta se ei
ole totta mitä hänen henkeensä tulee. Se on Herran kanssa paratiisissa.
Saakoon kerran jokainen meistä Vapahtajamme kautta sinne pääsön!"

_Pastori S. W. Dana_, seuraava puhuja, sanoi että eräs Mr. Moodyn
huomattavimpia luonteenpiirteitä oli se into ja väsymättömyys,
jolla hän loppuun saakka korkean ja ainoan maalinsa saavuttamiseksi
työskenteli. Vastakohtana sille papille, joka pitää saman
saarnasarjansa eri paikkakunnilla, kunnes ne ovat kadottaneet
alkuperäisyytensä ja käyneet hengettömiksi, oli Mr. Moodyn laita
niin, ett'eivät ainoastaan hänen puheensa alati olleet uusia ja
voimakkaita, vaan hänen sielussaankaan ei huomannut mitään merkkiä
"viidenkymmenenrajan" poikkimenosta. Hän oli yhtä innokas ja kiivas,
mentyään tämän rajan poikki, kuin hän ennenkin oli ollut; ja viimeinen
kymmenvuodenaika hänen elämästään oli hedelmällisin ja hyödyllisin
hänen elinurallaan.

Vieläkin yhden opetuksen saamme siitä puolesta, että hän pyhitti
kaikkensa Jumalalle. Vastakohtana niille, jotka kuluttavat elämänsä
toivomalla, että olisivat jotakin muuta, kuin mitä he ovat, käytti
hän tarkoin ne leiviskät, jotka Jumala hänelle oli suonut. Suurempaa
sivistystä hän ei ollut saanut, mutta hän tutki Englannin kieltä
innokkaasti ja saavutti jonkinlaisen kaunopuhelijaisuuden, jota
selvyyteen ja vakuuttavaan voimaan nähden ei sitte Bunyanin päiväin ole
voitettu. Sitäpaitsi osasi hän valloittaa kuulijansa ja istuttaa heihin
suuria totuuksia ihmeteltävällä selvyydellä ja voimalla.

Hänen kykynsä perehtyä uusiin oloihin osoittautuu sekä niiden
konferenssien tuloksissa, joita hän kaikista maailmanosista turvaaville
oppilaille piti että koulujen perustamisessa. Hänen läpeensä kelpo
luonteensa ja se seikka, että hän säilytti nimensä tahrattomana,
ansaitsee erityistä mainitsemista. Hän ei elänyt mainetta ja rahoja
kootakseen; hänen kunnianhimonsa koski ainoastaan hengellistä
menestystä.

Erittäin hauska tilaisuus tässä jumalanpalveluksessa oli se, kun Mr.
Sankey lauloi Mr. Moodyn lempilauluja, jolloin seurakunta yhtyi kuoroon.

Kaksituhatta henkeä oli Dwight L. Moodyn muistojuhlassa Tremont
Templessä Bostonissa läsnä, jolloin eteviä pappeja ja maallikoita
monista eri tunnuskunnista kokoontui samalle lavalle kahden tunnin ajan
ylistellen tuon suuren evankelistan elämää ja vaikutusta. Kokousta
pidettiin "The Evangelistic Association of New England" yhdistyksen
ylijohdolla. Henry M. Moore Bostonista, joka lähes kolmekymmentä vuotta
oli ollut Mr. Moodyn liittolaisena, oli esimiehenä ja puhujien joukossa
huomattiin pastorit T:ri L. B. Bates, D. A. A. Plumb, T:ri George O.
Lorimer, Piispa W.F. Mallalieu, Pastori Herbert J. White ja John Willis
Baer, "Society of Christian Endeavor" yhdistyksen sihteeri.

Monta liikuttavaa kohtausta sattui kokouksen aikana, ja kyyneleet
valuivat virtoina monen silmistä.

Pastori John A. Mc Elwain Clarendon Street Churchista johti rukoukseen,
kiittäen Mr. Moodyn lapsellisesta hurskaudesta ja pyhitetystä
miehuudesta sekä hänen työstään evankelistana ja kasvattajana.

_Mr. Moore_ lausui m.m.: "Me olemme kokoontuneet tänne puhelemaan
yhdeksännentoista vuosisadan Paavalista, hänen elämästään, työstään ja
vaikutuksestaan. Jos yhteen ainoaan sanaan sisältäisin D. L. Moodyn
koko elämän, niin olisi tämä sana 'Voitto'. Tappiota hän ei tuntenut.
Hänen elämänsä oli yhtämittaista menestystä. Tultuaan seitsemäntoista
vuoden vanhana kääntymykseen eräässä puodissa Court streetin varrella
täällä Bostonissa läksi hän yhdeksäntoista vuotiaana Chicagoon, ja
siellä, voimme sanoa, hän elämäntyönsä aloitti. Vuonna 1872 tulin
läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän tuli eräänä päivänä
puotiini, pyysi kynää ja kirjoitti raamatunvärsyn tähän Baxterin uuteen
testamenttiin, jota sittemmin kaksikymmentä vuotta olen kalliina
muistona kantanut. Olin tilasuudessa työskentelemään hänen kanssaan,
ja kokousten aikana Tabernaaklissa täällä Bostonissa johdin minä
neljänäkymmenenä neljänä päivänä nuorten miesten kokousta".

Mr. Moore puhui suhteestaan Mr. Moodyyn Northfieldin kouluihin nähden
ja sanoi uskovansa, ettei Mr. Moodyn maine muutaman vuoden kuluttua
niin paljon perustuisi hänen evankeeliseen työhönsä kuin hänen
toimintaansa sivistyksen edistämiseksi. Northfieldin kouluissa käy 900
ylioppilasta, jotka edustavat seitsemäätoista lahkoa ja kuuttatoista
kansakuntaa.

"Hän oli rukouksen mies", jatkoi Mr. Moore. "Minä olen kuullut hänen
sanovan, että jos Kaikkivaltias antaisi hänen valita hänen oman tiensä
ja Jumalan tien välillä, niin hän heti valitsisi Jumalan tien. Hän
sai kaikki rukouksen kautta toimeen ja ylläpiti sitä rukouksella.
Kaikki koulurakennukset Northfieldissa ovat hänen rukoustensa tulosta.
Jokainen evankeelinen sotaretki saatiin hänen rukouksensa kautta
aikaan, ja kun hän oli ryhtynyt työhön, ei hän kysynyt mitä ihmiset
arvelivat. Hänessä toteutuivat raamatun sanat: 'Jos te minussa pysytte,
niin minä pysyn teissä'. Sydämmeni on tänään täynnä. Oi, miten häntä
kaipaan! Mutta minä luulen hänen tietävän, että meillä on täällä,
kokous".

Kun Mr. Moore sitten seikkaperäisesti oli kertonut mitä kuolinvuoteen
ääressä oli tapahtunut, lausui hän: "Ja hänen viimeiset sanansa
olivat: 'Jumala kutsuu minua. Maa väistyy. Taivas avaantuu'. Minä en
epäile, että Jumala lähetti vaununsa häntä noutamaan, ja astuessaan
niihin lausui hän omaisilleen: 'Jumala kutsuu minua'. Mennessään ylös
taivaasen hän sanoi: 'Maa väistyy, taivas aukenee'. Ja kun hän astui
pyhien yhteiskuntaan, joista hän täällä alhaalla oli saarnannut,
lauloivat enkelit: 'Tehkäät portit avaraksi ja ovet maailmassa
korkiaksi!' Mikä vastaanotto! Minkälainen kotiinlähtö yhdelle
yhdeksännentoista vuosisadan merkillisimmistä miehistä!"

Mr. Mooren pyynnöstä lauloi Mr. Lawrence B. Greenwood kaksi värsyä
laulusta: "Armosta autuas", joka oli Moodyn lempilauluja.

_Pastori L.B. Bates_ lausui: "Vaikka viisikymmentä vuotta olen ottanut
suoranaiseen toimintaan osaa, en kuitenkaan vielä milloinkaan ole koko
sanomalehdistön, niin hengellisen kuin maallisenkin, niin yleisesti
nähnyt yhdenkään kuolemaa valittavan, kuin tämän miehen. Hänen
elinaikanaan pyysivät ne usein häntä pidättymään, mutta nyt ne yhtyvät
kilvan häntä kiittämään. Mr. Moody polveutui kansasta, eikä hän sitä
milloinkaan unhottanut. Hän eli kansalle eikä hyljännyt sitä koskaan.
Hän saarnasi evankeliumia kansalle eikä koettanut konsanaan tehtäväänsä
muuttaa. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hänen uskonsa oli
eroittamattomasti Jumalan työhön yhdistetty".

"Jumala on meille puhunut", lausui T:ri Lorrimer, "ei ainoastaan Dwight
L. Moodyn sanojen vaan myös hänen elämänsä kautta, samalla tavalla
kuin hän Eliaan, Esaian ja Johannes Kastajan kautta puhui. Minun
mielipiteeni mukaan oli Moody yhtälailla Jumalan lahja kuin Spurgeon
tai Whitefield, tai muut miehet, joita on pyhällä öljyllä ja kätten
päällepanemisella siunattu. Jumala tarvitsi erityistä miestä erityistä
tehtävää varten, ja hän löysi sen tuossa oppimattomassa pojassa,
joka näyttäytyi työhön kykeneväksi. Moody pani Jeesuksen Kristuksen
sovintovoimalle arvoa".

Piispa Mallalieu lausui, että maailman velka Mr. Moodylle kasvoi,
sikäli kun vuodet lisääntyivät, jonka jälkeen hän esitti hänelle
kaunissanaisen kiitoslausunnon siitä työstä, minkä hän uskonnollisessa
maailmassa oli aikaansaanut.

Jumalanpalvelus Mr. Moodyn muistoksi pidettiin samoin Calvaryn
baptistakirkossa viidennenkymmenennen seitsemännen kadun varrella,
West, New-York City samaan aikaan kun hautausjumalanpalvelusta
Northfieldissa vietettiin. Se oli vapaa Mr. Moodyn ystävien
toimeenpanema kokous, ja joukko pastoreja eri tunnuskunnista oli läsnä.
_Tri B. S. Mc Arthur_ lausui:

"Viime kesänä, kun avasimme telttakokoukset viidennenkymmenennen
kuudennen kadun varrella, olin minä Mr. Moodyn kanssa kirjeenvaihdossa
pyytääkseni häntä puhumaan iltapäiväsin teltassa ja iltasin kirkossa.
Hän kirjoitti ettei hän tuntenut itseänsä oikein terveeksi ja epäili
ottaa niin paljon työtä lämpimänä aikana. 'Minä tulen kuitenkin
kohdakkoin luoksenne', hän kirjoitti, 'ja pidämme Calvarykirkossa
suuren kokouksen'. Tätä jumalanpalvelusta vietämme nyt Mr. Moodyn
muistoksi ja hänen ja Mestarimme kunniaksi".

"Mr. Moody on nyt astunut kuolemattomien joukkoon. Hänen
evankeelinen työnsä aloitti uuden aikakauden Englannin ja Amerikan
evankeliseerauksessa. Akateemista oppia vailla oli hän kuitenkin
alallaan sivistynyt mies. Tämä alue oli tosin rajoitettu, verrattuna
siihen oppialueesen, jolla muutamat Jumalan työmiehet liikkuvat, mutta
Mr. Moody oli kuuliainen oppilas Kristuksen koulussa, joka sittenkin on
kaikista kouluista jaloin".

"Mr. Moodyn toiminta on osoittanut maallikkojen työn merkityksen
hengellisellä alalla. Maallikko-apu oli liiaksi syrjäytettyä
seurakunnissamme, ja keskiajan taikauskoinen käsitys, että papit yksin
kykenevät jumalanpalvelusta johtamaan, löytyy vieläkin keskuudessamme.
Mr. Moody hankki maallikkotoiminnalle kunnioitusta. Minkään ihmisen
papiksivihkimä hän ei ollut. Jumala oli itse pannut hänen sieluja
voittamaan ja uskovaisia kehoittamaan".

"Minä erotan kaksi eri suuntaa meidän päiväin hengellisen
elämän alueella Amerikan seurakuntien keskuudessa. Toinen
tavottelee korkeakirkollisuutta ja esiintyy paljon. Tuo entinen
matalakirkollisuus, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli yleinen,
on lähes kokonaan kadonnut. Meillä on korkeakirkollisuus ja
vapaakirkollisuus, mutta meillä on tuskin mitään vanhasta
matalakirkollisuudesta jälellä. Mr. Moody piti sellaisesta Kristuksen
kirkosta, joka ei tunne mitään ahtaita kirkollisia muotoja.
Moodyn pysyväisen muistomerkin muodostavat epäilemättä hänen
kasvatuslaitoksensa Northfieldissa".

Kun oli laulettu eräs laulu, luettiin seuraava Northfieldiin
lähetettäväksi aijottu sähkösanoma:

"Rouva D. L. Moody Northfieldiin kokoontuneine sukulaisineen ja
tuttavineen".

"Muistojumalanpalvelukseen Calvarykirkkoon New-Yorkissa kokoontuneet
ystävät yhtyvät myötätuntoisuuden ja rakkauden ilmaukseen. Ilmestysk.
14: 13".

Koko seurakunta nousi seisomaan osottaakseen osanottoaan sähkösanomaan,
joka heti lähetettiin.

_T:ri Hillis_, pastori Brooklynin Plymouth kirkossa, puhui
kaunopuhelijaasti Mr. Moodyn työstä. M.m. hän sanoi:

"Hän oli minun ajatukseni mukaan suurin evankelista lähinnä
Whitefieldiä, ja sitte Paavalin päivien ei ainoakaan ole puhunut niin
suurille ihmisjoukoille tai johtanut niin monta Kristuksen luo kuin
hän. Mr. Moodyn työ on pysyvä aikojen loppuun saakka. Jumala oli häntä
varustanut. Älköön kukaan sanoko, ettei hän ollut täydellisesti työtään
varten varustettu. Hänen yksinkertaiset sanansa tunkeutuivat suoraan
ihmisten sydämmiin; hänen tunnollisuutensa, hänen intonsa, hänen
inspireerattu, selvä huomiokykynsä, hänen ystävällisyytensä, kaikki
teki hänet työhönsä erittäin sopivaksi".

Hyperionissa, New Haven, Conn, pidettiin Mr. Moodyn muistoksi suuri
kokous, suurin laatuaan siinä kaupungissa. Melkein jok'ainoa niistä
5000 hengestä, jotka täyttivät teaatterin, tai jotka olivat kokouksessa
Calvarykirkossa New-Yorkissa läsnä, olivat nähneet ja kuulleet Mr.
Moodya hänen elinaikanaan ja olivat nyt kokoontuneet hänen muistoaan
kunnioittamaan. Kuulijakunta täytti tuon suuren teaatterin lattiasta
kattoon asti, ja niiden joukossa oli suuri luku Yale-ylioppilaita.

Mr. Sankey oli läsnä ja lauloi kokouksessa erittäin tuntehikkaasti
kaksi laulua. Toisen niistä nimeltä: "Pois varjojen maasta", oli
hän toisena päivänä Moodyn kuoleman jälkeen sepittänyt. Hänen oman
toivomuksensa mukaan yhtyi seurakunta kuoroon.

Kokouksen avasi _professori Fischer_, joka puhui Mr. Moodyn voiman
salaisuudesta. "Hän himoitsi yhtä asiaa", huomautti puhuja, "nimittäin
ihmisten pelastusta siinä merkityksessä, jossa raamattu tätä sanaa
käyttää. Tämän päämaalin saavuttamiseksi osoitti hän erinomaista
kestävyyttä. Jos Moody olisi ollut arkatuntoinen mies, niin olisi
hänestä hänen rajoitetulla kasvatuksellaan tullut intoilija, mutta
niin ei käynyt. Hänellä oli rakastava, hellä luonne, joka todellisessa
merkityksessä kaikissa hänen toimissaan teki hänet katoliseksi. Mr.
Drummond lausui, ettei hän milloinkaan ole nähnyt miestä, joka hänelle
niin suuresti muistutti apostoleja".

Prof. Fischer kertoi nyt erään tapauksen Mr. Moodyn elämästä, joka
todisti hänen suurta rehellisyyttään. Hän kertoi noin kaksikymmentä
vuotta sitte viettäneensä yhden illan Thurlow Weedin seurassa
New-Yorkissa, ja illan kuluessa kääntyi puhe Mr. Moodyyn. Mr.
Weed puhui hänestä lämmöllä ja lupasi prof. Fischerille lähettää
jäljennöksen eräästä kirjeestä, jonka hän hiljan oli Mr. Moodylta
saanut. Mr. Weed oli käynyt muutamissa kokouksissa ja oli
kunnioituksensa ilmauksena Moodya kohtaan lähettänyt hänelle sangen
suuren lahjan. Vastauksena tähän sai hän kirjeen.

Tämän kirjeen veti prof. Fischer esiin ja luki sen. Siinä tunnustettiin
vekseli kiitollisuudella vastaanotetuksi, mutta samalla ilmaisi
Mr. Moody epäilyksensä siitä, tuliko hänen käyttää sitä hyväkseen
tai ei. Hän kysyi, oliko Mr. Weedillä oikeus tuntea itsensä
jotenkin loukatuksi, jos Mr. Moody kieltäytyisi hänen lahjaansa
vastaanottamasta, niinkuin Mr. Weed itse oli kieltäytynyt Jumalan
lahjaa vastaanottamasta. Hän ilmaisi samalla mielipahansa siitä, että
niin jalo ja todellinen ystävä jäisi kääntymättömäksi, ja lopetti
lausumalla sen toivon, että asiat olisivat toisin, kun he taasen
toisensa kohtaisivat.

"Tämä", lisäsi puhuja, "osottaa millainen Moody oli. Itsensä
unhottaminen ja toisten etujen katsominen oli aina hänen huomattavimpia
ominaisuuksiaan. Hänen muistonsa kannattaa niin paljon kunniaa, kuin
suinkin voimme hänelle antaa".

Sitten puhui _Mr. Sankey_ seuraavasti: "On kaksikymmentäyhdeksän vuotta
sitte kuin ensi kerran sain tilaisuuden matkustaa Mr. Moodyn seurassa.
Ja minä haluan lausua sen todistuksen, että jalompaa ja mieleltään
ystävällisempää miestä en koskaan ole tavannut. Tärkein piirre Mr.
Moodyssa oli minun käsitykseni mukaan hänen suuri huomiokykynsä.
Me tapasimme toisemme Indianopoliksessa v. 1870. Usein on kysytty,
miten ensin yhteen yhdyimme, ja täällä läsnäolevien nuorten hyödyksi
tahdon sanoa, että kumpikin jo nuoruudessamme olimme ruvenneet
Herraa palvelemaan. Kaksi kristillistä elämää liittyivät toisiinsa.
Ensimmäisiä sanoja, joita hän minulle tuossa tunnetussa kokouksessa
lausui, oli: 'Minä olen etsinyt teitä kahdeksan vuotta'. Te olette
minua etsineet? lausuin minä ja vedin kättäni takaisin. Minkätähden?
Hän sanoi toivovansa että minä lähtisin hänen kanssansa Chicagoon ja
ottaisin laulun johdon haltuuni".

"Hänellä oli siitä sangen paljon vastusta. Toisinaan, hän kertoi,
ilmoitti laulunjohtaja laulun, jota olisi pitänyt laulettaman hitaasti
mutta joka laulettiin kiireellä tahdilla. Minulla oli siihen aikaan
runsastuloinen toimi, ja minä sanoin Moodylle: 'Minä en luule voivani
niin tehdä'. Mr. Moody virkkoi: 'Oh, minä luulen sen kyllä käyvän
päinsä. Minä toivon että menette kotiin ja panette sen rukouksessa
Herran eteen, ja minä tahdon tehdä samoin'. Ei kestänyt kauvan
ennenkuin Moody oli rukoillut minut pois liike-elämästä".

Mr. Sankey kertoi sitten kuinka hän lauloi ja Mr. Moody saarnasi
laatikon päältä kadun kulmassa, ja jatkoi:

"Minä menin seuraavana päivänä toimistooni takaisin, mutta sydämmeni ei
kauvemmin ollut mukana työssä. Pian senjälestä pyysin minä eroa valtion
virasta ja yhdyin Mr. Moodyyn. On sanottu, että me erosimme, mutta ei,
me emme eronneet ennenkuin kuolema meidät Northfieldissa eroitti".

"Viimeisen kerran minä lauloin Mr. Moodylle T:ri Storrin kirkossa
Brooklynissa. Vaimoni kanssa menimme kuuntelemaan hänen saarnaansa.
Minä en koskaan väsynyt kuulemaan hänen puhuvan. Laulu oli, omituista
kyllä, sama, minkä ensi kerralla hänelle lauloin. Seuraavan kerran
kuulin häntä T:ri Barkin kirkossa, jolloin hän lausui nuo tunnetut
sanansa: 'Jonakin lähimmistä päivistä luette, että Dwight L. Moody
on kuollut, mutta älkää uskoko sitä'. Seuraavan kerran näin hänet
kuolleena Northfieldissa. Siunatkoon Jumala hänen muistoaan!"



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä.


Hämmästyttävä piirre siinä liikkeessä, joka D. L. Moodyn kautta
syntyi, oli se seikka, ettei siinä huomattu mitään seisahdusta. Se
oli yhtämittaista herätystä. Usein kuullaan sanottavan, että kun
erittäin suuri hengellinen harrastus syntyy, laimenee se ennen pitkää
ja sitä seuraa kylmä ja tuskallinen taantuminen. Mutta tässä kohdin ei
asianlaita ollut niin. Alttaritulet paloivat koko ajan, eikä päivääkään
koko vuotena kulunut, ettei jotain askelta eteenpäin otettu ja joku
voitto evankeliumille voitettu. Toiset olisivat peräti uupuneet ja
olleet pakoitetut lepäämään, mutta Mr. Moodyn suunnattomat varastot
ruumiillista voimaa auttoivat häntä kestämään työtaakkoja, joiden alla
toiset olisivat sortuneet. Silloinkin kun hän tunsi itsensä väsyneeksi
ja tarvitsi lepoa, esiintyi hän toisinaan yhtäkkiä vahvana kuin
jättiläinen ja näytti niin terveeltä ja voimakkaalta, ikäänkuin hän
juuri olisi nauttinut pitempää virkalomaa.

Hänen vanha ystävänsä, eversti Hammond kertoo seuraavan esimerkin: "Mr.
Moody tuli ylös luokseni eräänä pyhänä aamupäiväjumalanpalveluksen
jälestä, silminnähtävästi aivan uupuneena. Hän heittäysi erääsen
tuoliin ja virkkoi: 'Minä olen läpeensä rasittunut enkä voi ajatella,
puhua tai toimia mitään. Siellä on kirkossa tänä iltana kokous -- sinun
täytyy ottaa se haltuusi. Minussa ei ole kerrassaan mitään jälellä'."

"Kun minä tiesin, ettei Mr. Moody milloinkaan pyytänyt apua, ellei hän
sitä tarvinnut, niin lupasin minä tehdä hänen virkaansa. Määrättynä
aikana menin Illinois Street kirkkoon ja löysin sen täpösen täynnä
kuulijoita. Minun piti juuri aloittaa jumalanpalvelus, kun ovi avattiin
ja Mr. Moody tuli tai paremmin ryntäsi sisälle seurassaan pitkä jono
nuoria miehiä, joita hän oli kapakoista ja kadunkulmista koonnut ja
joita hän nyt hänelle, kuten näytti, aivan uudessa tarkoituksessa toi
muassaan".

"Hän hyppäsi puhujalavalle, tempasi laulukirjan ja aloitti, ja sen
jumalanpalveluksen alusta loppuun saakka ei minulla ollut mitään muuta
tekemistä kuin pysytellä pois tieltä".

"Mr. Moody oli pari tuntia levännyt, ja kun ei hänellä ollut
iltakokousta edessään, läksi hän vanhaan työhönsä rekryyttejä
kokoomaan, jossa toimessa hän sinä päivänä tavallista paremmin
onnistuikin. Johdattaessaan heitä kirkkoon, heräsi hänessä joku
sattuva ajatus, ja kadunkulman ja saarnatuolin välillä suunnitteli hän
saarnansa, joka oli voimakkaimpia kaikista, joita häneltä olen kuullut".

On olemassa hauska kertomus siitä, miten Mr. Moody eräänä uudenvuoden
päivänä kävi vieraissa kahdessasadassa perheessä. Hän läksi kotoaan
aikoen käydä näin monessa paikassa ja hän todella ennättikin. Tietysti
hän ei voinut muuta kuin hetken viivähtää joka paikassa, ja vierailu
ei kestänyt missään kahta minuuttia kauvemmin. Hän hyppäsi vaunustaan
parin ystävänsä saattamana, jotka hän oli ottanut mukaansa, kiirehti
sisään, katseli ympärilleen ja sanoi: "Minä olen Moody; kaiketi
tunnette minut? Kuinka on laitanne? Minä toivotan teille onnellista
uutta vuotta. Rukoilkaamme!"

Sitten hän lankesi polvilleen, ja muutamia sanoja rukoiltuaan hän
kiireesti nousi, tarttui hattuunsa ja istuutui vaunuunsa jälleen.
Seuraavassa talossa tehtiin samoin ja niin edespäin. Iltapuolella
olivat hänen molemmat ystävänsä, jotka olivat seuranneet häntä, aivan
väsyneitä, niin että heidän täytyi lähteä kotiin; mutta Moody jatkoi,
ja kun hän oli lopettanut, näytti hän voivan tehdä saman vielä kerran.
Tämä on kuvaava esimerkki sekä hänen ruumiilliseen voimaansa että
intoonsa nähden. Hevosetkin sinä päivänä väsyivät, ja hänen täytyi
käydä loppumatka jalkasin, mutta hän piti päälle loppuun asti ja kävi
kaikissa paikoissa, jotka hän oli listaansa merkinnyt.

Mr. Moody perusti erään auttajayhdistyksen, nimeltä "Työtoverit"
(Yokefellows). Heidän tehtävänä oli mennä yleisille paikoille, käydä
kodista kotiin ja seistä katujen kulmissa kaikkialla levittääkseen
lentolehtisiä ja painettuja kutsumuksia kokouksiin Illinois
Street-kirkossa ja Farwell Hallissa. Missä vaan paljon kansaa oli
koolla, nähtiin näitä nuorukaisia, ja täten pysyi Mr. Moodyn työ aina
yleisölle tunnettuna ja edistyi voimalla. Muuan nuori mies kertoo,
miten hänestä tuli Työtoveri-Yhdistyksen jäsen ja lähetystyöntekijä:

"Minä olin muukalainen Chicagossa. Eräänä pyhäaamuna seisoin muutamassa
kadunkulmassa lähellä Mr. Moodyn kirkkoa ja katselin ympärilleni
tietämättä, minne mennä tai mitä tehdä. Mr. Moody, joka parhaillaan
lähetti Työtovereita heidän aamutyöhönsä, tuli luokseni ja sanoi
tuttavallisesti: 'Katsokaa tässä, ottakaa tämä paperikäärö ja asettukaa
tuohon kadunkulmaan ja antakaa lehtinen jokaiselle ohikulkevalle'."

"Minä tulin iloiseksi kuullessani ystävällisen äänen, ja koska
mielelläni halusin jotakin tekemistä, niin otin lehtiset ja jakelin ne
neuvon mukaisesti ja olen siitä perin ollut yhdistyksen jäsen".

On hauska seurata muutamien kehitystä niistä puoleksi villiintyneistä
pojista, jotka joutuivat Moody-lähetyksen vaikutuksen alaisiksi.
Se oli uuden elämän alku monelle heistä. He huomasivat kuinka
tyhmää ja alentavaa oli sonnin elämä; heidän ajatuksensa tulivat
suunnatuiksi parempaa kohti, heidän oman arvonsa tunto ja oikeutettu
itsetietoisuutensa heräsi ja sen armon vaikutuksesta, jonka alaiseksi
he tulivat, kasvoivat he hyödyllisiksi kansalaisiksi ja jaloiksi
ihmisiksi. Mr. Moodyn aate oli panna kukin johonkin toimeen. Senvuoksi
hän tavallisesti aina, tullessaan uudelle paikkakunnalle, saarnasi
tekstistä "Kullekin oma tehtävänsä" siten herättääkseen uinailevia
uskovaisia toimintaan ja saattaakseen heitä lähtemään työhön
kaikkialle, missä he mahdollisesti voivat saada jotakin aikaan tai
tehdä jotakin hyvää.

On hyvin tunnettu tosiseikka, että Mr. Moody aina lämpimästi suosi sitä
liikettä, joka on Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen nimellä
tunnettu. Hän omisti paljon aikaa ja paljon työtä sen menestyksen eteen
Chicagossa, ja se kasvoi hänen johdollaan kuten hänen lähetystyönsäkin,
kunnes hän ei tiennyt, missä löytää kotia sille. Ensin oli
yhdistyksellä huoneustonsa metodistikirkon alueella, mutta tämä tuli
ennen pitkää liian ahtaaksi, etenkin sittenkun uusia osastoja oli
järjestetty. Oli selvä, että nuorille miehille oli oma koti hankittava,
ja uuden rakennuksen aikaansaaminen tuli nyt vakavaksi rukousaiheeksi.
Suuria vaikeuksia näytti kuitenkin asettuvan tielle, ja jokainen,
jolla olisi ollut vähemmän vahva usko, olisi heti alussa kadottanut
luottamuksensa ja jättänyt koko hankkeen. Mutta Chicagossa löytyi
suuria rikkauksia; siellä löytyi jaloja miehiä, joilla oli yleviä
käsityksiä kristillisestä anteliaisuudesta; tarvittiin ainoastaan että
heidän sydämensä tulisivat liikutetuiksi, niin heidän kukkaronsa kyllä
avaantuisivat ja tarvittavat varat saataisiin.

Monien täytyi jokapäiväisistä rukouskokouksista tilan puutteen tähden
palata takaisin, ja oli selvä että suurempi huoneusto oli hankittava.
"Ainoa keino tämän aikaansaamiseksi", huomautti eräs ystävistä, "on Mr.
Moodyn nimittäminen yhdistyksen puheenjohtajaksi". Hänen menestyksensä
varojen hankkimisessa Illinois Street kirkon rakentamiseksi on
tunnettu. Mr. Moodylla on enemmän intoa kuin tietoa -- niin
ajattelivat monet; häneltä puuttui se kehitys ja hienostuminen, jota
korkeampaan kristilliseen vaikutukseen katsottiin välttämättömäksi;
löytyi monta ylhäistä, jotka välinpitämättömyydellä kohtelivat hänen
työskentelyään. Tämä nuorten miesten yhdistys oli nyt voimakkain koko
Lännen pohjoisosassa. Sen jäsenien joukossa oli monta etevää miestä;
he olivat kehittyneitä, jalostuneita, kykeneviä edullisella tavalla
yleisiä jumalanpalveluksia johtamaan, ja nyt ehdotettiin yleisesti
heidän johtajakseen nuorta miestä, jonka, ainoa suositus oli se, että
hän menestyksellä oli saanut järjestetyksi pelastustyön ja perustanut
kirkon köyhän väestön keskuuteen.

Mr. Moodyn valitsemista toimeen vastustettiin monelta taholta, mutta
hän ja hänen ystävänsä voittivat vilkkaan, vaikka ystävällisen
vaalitaistelun jälkeen, ja jälestäpäin huomattiin, ettei mikään
toimenpide yhdistyksen historiassa siinä määrässä ole lisännyt sen
vaikutusvaltaa ja menestystä. Useimmat hänen vastustajistaan taipuivat
nöyrästi päätöksen alle siinä luottamuksessa, että jos Herra oli hänet
erityiseen tehtävään kasvattanut, niin oli siinä kyllä, eikä heillä
ollut oikeutta käydä asiaa toiseksi muuttamaan.

Suunnitelma, jonka Mr. Moody uuden rakennuksen hankkimiseksi ehdotti,
käsitti osakeyhtiön perustamista kahdellatoista luottamusmiehellä,
jotka olisivat edesvastuunalaiset uuteen rakennukseen nähden ja
hoitaisivat sitä. Osakkeista maksettaisiin kuuden prosentin korko,
sittenkun rakennus oli valmistunut. Tämä korko hankittaisiin antamalla
rakennuksessa sellaisia huoneita vuokralle, joita ei yhdistys omaan
tarkoitukseensa tarvinnut. Jos tulot koituisivat korkoa suuremmiksi,
niin jäännös käytettäisiin osakkeiden lunastamiseen, ja tätä
suunnitelmaa seuraamalla pääsisi yhdistys vähitellen velasta vapaaksi.
Kun näin kävisi, alettaisiin kaikki tulot käyttämään yhdistyksen
vaikutuksen laajentamiseksi ja siten edistettäisiin sen suuria
hengellisiä tarkoitusperiä.

Huomioon otettava seikka on, että tämä nuori mies, jota monet hänen
ollessaan puheenjohtajana katselivat epäilevin silmin, vieläpä
selittivät hänen olevan kaikkeen hyvään mahdottoman, ennen pitkää
hankki osakkeita tähän yritykseen 100,000 dollarin arvosta. Tämä
ei ainoastaan tehnyt uhkean rakennuksen rakentamisen mahdolliseksi
vaan osoitti samalla mitenkä taitavan liikemiehen käsissä yritys
oli. Rakennuskomitea valitsi viisaasti kyllä paikan kaupungin
kauppakeskustassa, missä se ei ainoastaan ollut helposti jokaisen
löydettävissä, vaan jossa myös korkeasta vuokramaksusta sopi antaa
vapaita huoneita vuokralle. Rakennuksessa löytyi lukuhuoneita,
rukouskokoushuoneita, komiteahuoneita ja konttorihuoneustoja eri
osastoille sekä sitäpaitsi suuri, 3000 henkeä vetävä sali. Se oli
kaikissa suhteissa täydellinen, tarkoitustaan vastaavasti sisustettu
rakennus.

Se avattiin pyhäiltana 29 p. syysk. 1867 -- ja vihittiin juhlallisesti
Jumalan kunniaksi ja palveluspaikaksi. Tämä tapahtuma vaikutti
harvinaista liikettä kaupungin uskonnollisissa piireissä. Suunnaton
ihmispaljous kokoontui, ja tuon suuren puhujalavan täytti joukko eteviä
pastoreja eri tunnuskunnista, kaikki valmiita tunnustamaan yrityksen
menestystä, ja kaikki toivottaen Jumalan siunausta yhdistyksen
vaikutukselle. Presidentti Moodyn esitelmän pääsisältö oli seuraava:

"Jos mikään seikka on Chicagolle erityisesti omituista, niin on se
nopeus, jolla tämä kaupunki sekä suuruuteen, rikkauteen että kauppaan
nähden kehittyy. Mutta kaikesta tästä saavuttamastamme nopeasta
menestyksestä ei kuitenkaan mikään ole niin merkillistä, kuin se, mikä
N.M.K.Y:stä on kohdannut".

"Viime kuukautena, kun rakennus on ollut valmistumaisillaan, lausui
joku minulle: 'Älä tule ylpeäksi'. Tämä on hyvä neuvo. Minä tunnen
ennen kaikkia ja elävämmin kuin ennen koskaan, että Jeesus on
tämän suuren työn meidän edestämme tehnyt. Ja tästä ihmeellisestä
siunauksesta minä tahdon, että te kiitätte häntä".

"Muutamia vuosia sitten tämä yhdistys heikkeni heikkenemistään,
ja yhteen aikaan se oli melkein kuolemaisillaan. Ne, jotka sen
järjestivät, erehtyivät luullessaan, että kun he vaan avaavat muutamia
huoneitapa ilmoittavat että niissä tullaan pitämään kokouksia, niin
syntiset kyllä itsestään tulevat pelastusta etsimään. Mutta he
huomasivat ennen pitkää, että jos he tahtoivat eksyneitä pelastaa, niin
tuli heidän etsiä heitä syrjäisiltä ja pimeiltä paikoilta, jossa he
ovat Kristuksen evankeliumin valkeudelta peitossa".

"Silloin aloimme etsiä heitä ja noutaa heitä kokouksiin. Näin Kristus
käskikin meidän tekemään. Ja kun nyt olemme totelleet häntä ja
työskennelleet hänen neuvonsa mukaan, on hän auttanut meitä rakentamaan
tämän huoneen. Mutta minusta näyttää, ikäänkuin yhdistys vasta olisi
aloittanut työnsä. Tosin löytyy niitäkin, jotka väittävät, että olemme
saavuttaneet voimamme korkeimman kohdan. Mutta meidän täytyy liittyä
ristin ympäri; meidän täytyy käydä kaupungin kimppuun ja valloittaa se
kokonaan Kristukselle".

"Kun näen nuorten miesten tuhansittain vaeltavan kuoleman tietä,
tunnen minä ikäänkuin lankeevani Jeesuksen jalkain juureen, pyytäen
rukouksilla ja kyyneleillä häntä tulemaan pelastamaan heitä ja
auttamaan meitä saattamaan heitä hänen luokseen. Hänen vastauksensa
meidän rukouksiin ja hänen siunauksensa meidän työhömme nähden antavat
heille oikeuden uskoa, että meistä vielä on lähtevä voimakas vaikutus,
joka on ulettuva läpi koko maakunnan, vieläpä läpi kaikkien maakuntien
ja joka vihdoin toisellakin puolen atlanttia on auttava meitä
saattamaan syntisiä Jumalan luo".

"Me olemme liiaksi kauvan tyytyneet vaan puolustusasemaan. On aika
panna kaikki voimansa liikkeelle ja samota suoraan keskelle vihollisten
leiriä".

"On sanottu, että yhdistyksen vaikutus nyt on onnellisessa mitassa
ja että sillä on käytettävänään niin paljon varoja, kuin tarvitaan;
mutta jos alkaisimme niin ajattelemaan, niin tulisi siitä meille
kuolema. Kun herkeämme koettamasta vaikutustamme laajentaa ja koota
siihen tarvittavia varoja, niin muutumme elottomiksi ja kuiviksi
kuten muutamat Europan rikkaista laitoksista, jotka ovat laiskuuteen
vajonneet ja ruvenneet mädäntyneen puun tavoin lahoamaan, koska 'he
ovat rikkaat eivätkä mitään tarvitse'. Meidän täytyy pyytää rahoja,
rahoja, enemmän rahoja joka kokouksessa, mutta ei pitääksemme
yhdistystä sen nykyisellä kohdalla vaan laajentaaksemme sen vaikutusta".

"Meidän tulee rakentaa koteja nuorille miehille ja nuorille naisille,
lähetyskouluja, armelijaisuuslaitoksia, erilaatuisia parannuslaitoksia
niin hyvin kuin paikkoja viatonta huvitusta, hengellistä ja
yhteiskunnallista kehitystä varten, niin ettei nuorisollamme olisi
mitään oikeutettua syytä antautua niihin verkkoihin, joita saatana
kaikkialla koko kaupungissa heidän tielleen virittää".

Joku on sanonut, että N.M.K.Y:n tehtävä on hävittää lahkoeroitus,
ja Mr. Moody näkyi tässä tilaisuudessa asettuvan samalle pohjalle,
sillä hän huomautti sitä seikkaa, että henkilöitä kaikenlaisilla
uskonnollisilla nimillä otettiin jäseniksi ja saivat yhdistyä yhdeksi
ainoaksi kristilliseksi perheeksi. Innostus oli kokouksessa sangen
suuri, ja oltiin sydämmellisesti iloisia siitä että oli onnistuttu
toteuttamaan jalo tuuma, joka tarkoitti kaupungin nuorten miesten
hyödyttämistä ja keskustan muodostamista hengelliselle toiminnalle,
jonka vaikutukset epäilemättä tuntuisivat kautta koko pohjois-Lännen.

Yhdistyksen taloudenhoitajana oli tähän aikaan Mr. Farwell,
jonka avutta Mr. Moody tuskin koskaan olisi saanut aikaan, mitä
hän Chicagossa toimitti. Tämä mies muistutti vahvaa tornia. Hän
oli sekä sydämmellisen hyvä että antelijas. Missä hän vaan näki
tilaisuuden hyväntekemiseen, käytti hän sitä hyväkseen. Mr. Moody
oli jo aikaisemmin kokenut hänen antelijaisuuttaan, ja koko Amerikan
uskonnollisessa historiassa löytyy tuskin ainoatakaan nimeä, joka
kristityltä yleisöltä ansaitsee enemmän kunniaa, kuin Mr. Farwell, tuo
rikas ihmisystävä ja nöyrä Herran työmies Chicagossa. Hänen puheensa
tässä tilaisuudessa oli seuraava sisältöinen:

"Kaksikymmentäviisi vuotta sitten nähtiin joukko pyörien päälle
asetettuja tynnyreitä kuljetettavan pitkin Chicagon likaisia katuja,
joista jaettiin järvestä noudettua vettä perheille. Vähän myöhemmin
onnistuivat jotkut saamaan vetensä pitkin puuränniä eräästä pienestä
vesisäiliöstä, joka täytettiin liikanaisen voiman avulla sen ajan
ainoan jauhomyllyn höyrykoneesta".

"Silloin joku yrittelijäs kapitalisti tuumi rakentaa jättiläissäiliön,
niin suuren että siitä riittäisi vettä koko kaupungille, ja sen maan,
jolla tämä rakennus nyt sijaitsee, osti tarkoitusta varten Chicago
Hydraulic Company. Mutta kaupungin nopea kasvaminen osoitti tuuman
epäkäytännölliseksi, ja kaupungin hallinto otti asian omiin käsiinsä
ja rakensi joka kaupunginosaan suuria vesisäiliöitä, jotka täytettiin
läheltä rantaa otetulla, enemmän tai vähemmän likaisella vedellä".

"Tämän järjestelmän on vuorostaan syrjäyttänyt tunneli, jonka kautta
raikasta vettä syvältä järvestä -- loppumattomista varastoista --
johdetaan koteihimme".

"Kun tämän rakennuksen muureja alettiin pystyttää juuri tälle paikalle,
mikä kerran valittiin keskussäiliön sijaksi, ja ne nyt siunataan
hengelliseksi keskustaksi, josta toivomme, että elämän puhdasta vettä
on vuotaileva kaikille tahoille ihmisten janoa sammuttamaan -- olen
minä huomannut, että Jumalan käsi oli kaikessa tässä mukana, ja että,
siunatessamme häntä järven syvyydestä saadun puhtaan veden edestä,
meidän myös tulee ylistää hänen hyvyyttänsä, joka on opettanut meitä
menemään lahkolaisuuden matalien ja sameiden rantojen ohi saamaan
hengellistä elämäämme Kristuksen sydämmen kirkkaista syvyyksistä, ja
lähettämään siunauksen virrat tähän suureen kaupunkiin kristillisen
yhdistyksen kautta, joka ei tunne kirkko- ja uskontokuntien eroitusta".

"Tämä rakennus on käytännöllinen esitys Kristuksen kirkon yhteydestä.
Täällä emme ole baptisteja tai metodisteja tai presbyteriläisiä; me
olemme vaan uskovaisia. Ja jos Herran tahto niin on, niin ei mikään
ole minua enemmän ilahuttava, kuin nähdä tämän yrityksen tuloksena
täydellinen ja sydämmellinen yhdistys kaikkien välillä, jotka meidän
Herraa Jeesusta Kristusta rakastavat, yhdistys, joka hävittää
käsitysten eroituksen ja tekee hänen kirkkonsa yhdeksi kokonaisuudeksi
moninaisuudessa, niin että on yksi laidun, yksi lauma ja yksi paimen".

"Tämä yritys, jonka onnellista täydentymistä tänä iltana vietämme,
on kauan ollut tuumailun alaisena. Mutta vasta viime aikana on kellä
tahansa ollut kylliksi uskoa käsittämään sen nykyistä laajuutta. Hyvä
onkin, että sitä on tuonnemmaksi siirretty, muuten olisi siitä kenties
suuren keskussäiliön sijasta tullut vaan tavallinen vesitynnyri".

_Mr. Georg H. Stuart_ Philadelphiasta, lausui m.m. tässä tilaisuudessa:

"Minä olen matkustanut kahdeksan sataa penikulmaa (engl.) vaan
saadakseni olla läsnä tämän ensimmäisen rakennuksen vihkimisessä, mikä
koskaan kristillisille nuorille miehille on rakennettu. Sallikaa minun
ajatuksessa viedä teidät erääsen puotiin Pyhän Paavalin kirkkomaalla
Lontoossa, ja tutustuttaa teitä vähäpätöiseen liikemieheen, nimeltä
Georg Williams, joka 1844 oli kauppa-apulaisena siellä. Hän tapasi
kutsua tovereitaan omaan pieneen huoneesensa rukoukseen -- ja näiden
kokousten tuloksena oli 6 p. kesäk. 1844 perustettu yhdistys nimellä
'Lontoon Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys'. Sieltä on yhdistys
levinnyt kautta Europan ja Amerikan, ja se toiminta, jota kaikenlaiset
kelpo miehet kaikenlaisten onnettomien ja huonojen kumppaniensa eduksi
harjoittavat, on osoittautunut hyödylliseksi ja voimalliseksi".

"Chicagon N.M.K.Y. syntyi hengellisen herätyksen tuloksena ja oli
ensimmäisiä, joita on ollut olemassa. Se oli samalla aikaisimpia ja
onnistuneimpia lähetysyhdistyksiä, jotka toimivat sisällisen sodan
aikana. Jumala on ollut kanssanne. Tuhannet sotilaat ovat teille
lausuneet: 'Jumala siunatkoon teitä!' ja kun sota nyt on loppunut,
odottavat lukemattomat tuhannet syntiset, että jatkatte rauhantointanne
hänen nimessään".

"Vuonna 1865 saavutti yhdistyksemme täysikäisyytensä; ja nyt
nuoruuden toivolla ja miehuuden voimalla varustettuna aloittaa se
uutta ja loistavaa rataansa., kaikkien kristillisen kirkon haarojen
luottamuksella siunattuna ja heidän lahjoillaan kannatettuna. Piirtäkää
senvuoksi lippuunne tuon sankarillisen lähetyssaarnaaja Careyn sanat:
'Koettakaa tehdä suuria Jumalan eteen ja odottakaa suuria Jumalalta'".

Tämän uhkean rakennuksen tarkoitukseensa vihkiminen oli suuren ilon
aiheena, ja N.M.K.Y:n ystävät kaikkialla tunsivat että heidän työnsä
oli saanut mahtavan kohotuksen. Kaikkialla kysyttiin: "Oletteko
kuulleet hyviä uutisia Chicagosta?" Toiset kaupungit seurasivat
esimerkkiä, ja monet Amerikan parhaimmista rakennuksista ovat
valmistetut suunnattomilla kustannuksilla täyttämään nuorten miesten
hengellisiä tarpeita ja valmistamaan heille tilaisuus pakenemaan niitä
pauloja ja kiusauksia, joita niin usein heidän tielleen asetetaan.
Loppupuolella yllämainittua kokousta annettiin rakennukselle nimi, joka
siltä tähän asti oli puuttunut. Siellä näytti sen nimestä vallitsevan
vain yksi mielipide. Mr. Moody nousi ja lausui: "Se oli juuri
komiteapuheenjohtajamme jalomielinen 30,000 dollarin lahja, joka teki
maan oston mahdolliseksi, ja joka alusta pitäin herätti meissä toivon
sen tuloksen saavuttamisesta, minkä tänä iltana näemme. Antaaksemme
sille kunnia, jolle kunnia kuuluu, ehdotan minä, että panemme tämän
rakennuksen nimeksi Farwell Hall. Kaikki, jotka suostuvat, lausukoot
'hyvä'".

Mahtava "hyvä" huuto kaikui kaikkialta todistaen antajan yleistä
suosiota kansan keskuudessa. Mr. Moody, joka oli käytännöllinen mies,
ja aina osasi ottaa tilaisuudesta vaari, pyysi että kaikki läsnäolijat
antaisivat apuansa, ja hänen ehdotustaan tervehdittiin suosiolla.
Suuremmoinen keräys pantiin toimeen.

Tuntuu kummalliselta kun tämänlainen hyvä yritys onnettomuuden kautta
häviää. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin tämä ihana rakennus oli tuhkana.
Kaikkialla oli hämmästys sen johdosta suuri ja peljättiin, että tämän
perästä olisi mahdoton saada omaa kotia nuorille miehille Chicagossa
aikaan. Mutta ne ainekset, joista Moody ja hänen apulaisensa olivat
tehdyt, voittivat kaikki vastukset, ja työ edistyi, melkein kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Mitä oli tehtävä, kun niin monen kuukauden kova työ yhdessä ainoassa
tunnissa joutua liekkien uhriksi? Usko voi voittaa tulen ja veden ja
kaikenlaisen pahan. Ennenkuin se tuli oli sammunut, joka hävitti tämän
uuden ja ihanan rakennuksen, joka vaan osaksi oli vakuutettu, oli uusi
keräys pantu toimeen rahojen hankkimista varten vahingon korvaamiseksi.
Mr. Moody ja Mr. Farwell saivat tämän työn toimekseen. Miten se
tapahtui, on kaikille tuntematonta, eikä olekaan tarpeellista kenenkään
sitä tietää; lopputuloksena vaan oli, että uusi koti nuorille miehille
kohosi vanhan raunioista.

Mr. Moody oli neljä vuotta N.M.K.Y:n puheenjohtajana ja olisi ollut
kauvemminkin, jos hän olisi suostunut tulemaan jälleen valituksi,
mutta hän tuli sensijaan varapuheenjohtajaksi ja Mr. Farwell
puheenjohtajaksi. Erilaisia suunnitelmia tehtiin varojen hankkimiseksi,
jotta uuden rakennuksen velka saataisiin kuitatuksi ja yhdistyksen
toiminta edistetyksi.

Muun muassa pantiin komeat juhlapidot toimeen Tremont Housessa, joihin
kaupungin pastorit ja johtavat liikemiehet kutsuttiin. Epäilemättä
tiesivät kaikki, minkätähden heitä tähän tilaisuuteen oli kutsuttu. He
käsittivät selvästi, mitä Farwellilla ja Moodylla oli mielessä. Ihmiset
ovat tavallisesti juhlapöydässä istuessaan ystävällisellä, antelijaalla
mielellä, ja tässä tilaisuudessa onnistuttiin herättämään sangen suuri
innostus yhdistyksen toimintaan nähden. Ensin vedottiin osakkeiden
omistajiin pyynnöllä, että nämä lahjoittaisivat osakkeita, ja sitten
käännyttiin muiden puoleen uusien varojen saamiseksi. Tuuma osottautui
hämmästyttävän hyväksi, ja suuri joukko rahoja kerääntyi. Löytyi hyviä
ystäviä, jotka suorittivat juhlapitojen kulut, ja yhdistyksen kassa sai
täten tarpeellisen lisäyksen, joten voitiin juoksevat menot suorittaa
ja kohdata seuraavan vuoden työkautta. Tämä tapaus todistaa, miten
helposti Mr. Moody keksi keinoja rahojen hankkimiseksi. Itse teossa
hänellä aina oli oivallinen menestys, kun keinot ja välikappaleet
olivat kysymyksessä.

Minkätähden hänellä oli niin paljon parempi menestys kuin muilla?
Tämä kysymys esitettiin usein, ja monet ihmiset jäivät neuvottomiksi
koettaessaan selittää hänen aineellista menestystään. Mutta siinä ei
ollut mitään salaperäistä. Hän oli vakava mies, kokonaan työlleen
uhraantunut, jolla aina oli suurenmoisia suunnitelmia toisten hyväksi
ja joka rehellisyytensä ja selvän arvostelukykynsä vuoksi oli
ajattelevien liikemiesten keskuudessa voittanut suurta kunnioitusta.
Hän sai kokoon miljoonan dollaria, kun muut eivät saaneet tuhatta.

Tässä maassa on aina löytynyt rikkaita kristillisiä perheitä, jotka
ovat tunteneet, etteivät parempaan voi rahojaan uhrata kuin käyttää
niitä niihin tarkoituksiin, joita Mr. Moody edusti. Ei lainkaan
ole luultava, että hän vielä läheskään oli tyhjentänyt kaikki
mahdollisuudet rahojen hankkimiseen yrityksiinsä. Yksi seikka oli
kaikille selvä: hän ei koettanut itseään rikastuttaa. Hän olisi voinut
jättää jälkeensä suuren omaisuuden, mutta hänen jälkeenjättämänsä
omaisuus on hänen suuri nimensä, hänen koulunsa nuorten kasvatusta
varten ja ne joukot, jotka hänen saarnansa kautta tulivat siunatuiksi.
Hän rakensi muistomerkin itselleen lukemattomissa sydämmissä, ja hänen
nimensä ja maineensa on säilyvä kauvemmin kuin marmori ja pronssi.

Moodyn elämässä kumoutui se väite, että ankara työskentely ja alituinen
tarmonsa kuluttaminen välttämättömästi on elämälle ja terveydelle
tuhoa tuottava. Hän kyllä kuoli vaan kuudenkymmenenkahden vuoden
vanhana, ja on kyllä mahdollista, että liiallinen ponnistus hänen
viime vuosinaan joudutti loppua, mutta jää sittenkin tosiseikaksi,
että hän väsymättömästi, enemmän kuin miehenijän oli katkeamattomassa
toiminnassa, useinkin erinomaisesti liikuttavien näkyjen keskellä,
jolloin ilma hänen ympärillään oli erinomaisessa määrässä hengellistä
sähköä täynnä, ja joukot taipuivat hänen palavaan pyyntiinsä luopumaan
synnistä ja omistamaan se yksinkertainen, pettämätön usko, jonka
järkähtämätön apostoli hän oli. Tämä jännitys ei kuitenkaan hänen
hermojaan pilannut tai muuttanut häntä ärttyisäksi olennoksi. Ollen
viime vuosinaan vielä laajempiin suunnitelmiin taipuvainen ei hän
koskaan kadottanut rahtuakaan järkähtämättömästä uskostaan siihen
evankeliumiin, jota hän saarnasi, ja hänen kulkunsa siihen asti kun tuo
tuhoisa tauti vihdoin kuudennenkymmenennen vuoden rajapylvään tuolla
puolen hänet yllätti, oli kuva ylipäänsä terveestä ja muuttumattomasti
iloisasta miehuudesta.

Hänen työnsä merkityksestä harrastuksen herättäjänä evankeelisessa
kristikunnassa alempaa kansaluokkaa kohtaan ei löydy vähintäkään
epäilystä. Niidenkin kirkon miesten, jotka hänen menettelytapojaan
paheksuivat, täytyi myöntää, että ne olivat erittäin tehokkaita
yksinkertaisen kansan sekä saavuttamiseksi että herättämiseksi. Kun
Robert Ingersoll aloitti hyökkäyksiään kristittyä uskoa vastaan
koristellen esitystään loistavalla kaunopuhelijaisuudella ja
teroitellen nuoliaan purevalla ivalla ja terävällä sukkeluudella,
tunsivat monet vakavat uskovaiset, että seurakuntaa uhkasi todellinen
vaara.

Mutta kaikki tämän kuuluisan epäuskonsankarin kaunopuhelijaisuus ei
saanut aikaan kymmenettä osaa niin pysyväistä vaikutusta ihmisten
sydämmiin ja mieliin, kuin Moodyn suora, yksinkertainen puhe, hänessä
asuvan rehellisen uskon vahvistamana ja Sankeyn liikuttavien laulujen
tukemana. Nämä uskonsankarit yhdessä eivät ainoastaan suuremmaksi
osaksi hävittäneet sitä, mitä Mr. Ingersoll oli aikaansaanut; he
kykenivät päälle päätteeksi kääntämään pakoveden toiseen suuntaan ja
sytyttämään kristilliseen uskonelämään uutta tulta.

Kristilliselle kirkolle oli todella suuri etu saada viimeisellä
kolmanneksella yhdeksättätoista vuosisataa omistaa niin uskollinen,
peloton ja toimelijas sotilas kuin Dwight L. Moody.

Moody oli erinomainen kyky. Se palava into, joka hänessä hehkui,
levitti lämpöä minne ikänä hän tuli ja lämmitti kylmiä ihmisiä
lämminsydämiseen vaikutukseen. Siitä johtui, että kirkot kaikkialla
ilolla tervehtivät hänen tuloaan, hyvin tietäen että se tuotti
innostuksen kauden, joka kesti vielä kauvan hänen poislähtönsä jälkeen.
Hän tunsi maailman, hän käsitti inhimillisen luonteen ja hänellä oli
rakkaudesta uhkuva myötätuntoisuus sitä kohtaan. Tuo vanha sananparsi
vihasta syntiin ja rakkaudesta syntiseen toteutui erinomaisen
täydellisesti hänessä.

Mr. Moody suoritti suuren tehtävän. Monet tuhannet sekä miehet että
naiset elävät parempaa elämää, senvuoksi että hän on ollut olemassa.
Näiden koroitetut, laajentuneet ja puhdistetut elämät ovat hänen
jaloimpia muistomerkkejään. Jalon miehen teot säilyvät hänen kuoltuaan
ihmiskunnan siunaukseksi.

Herätyssaarnaajanakin erosi hän suuresti edellisen sukupolven
vanhanaikuisista herätyssaarnaajista, jotka peloittivat syntisen
katumukseen pidättelemällä häntä kuilun päällä, jossa hän taisi nähdä
kadotuksen vaaleankeltaisten liekkien selvästi osoittavan haluaan ahmia
häntä. Mr. Moodylla oli epäilemättä aivan samat käsitykset tulevaisen
rangaistuksen laadusta ja kestävyydestä, kuin hänen edeltäjilläänkin.
Mutta kenties lievitti hänen itsensä tietämättä tämän opin näennäistä
kovuutta hänen syvä luottamuksensa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen.
Tälle kohdalle hän usein pysähtyi eikä koskaan jättänyt siitä
huomauttamatta, silloinkin kun hän kosketti tulevaisen rangaistuksen
varmuutta. Tämä piirre hänen varoituksissaan eroitti hänet suuressa
määrässä vanhemmista herätyssaarnaajista, ja vaikutti paljon suurempaa
vastaanottavaisuutta, kuin mitä hänen edeltäjäinsä osaksi oli tullut.

Vaan ei tässäkään kaikki. Mr. Moody oli mies, jolla oli erinomaisen
selvä huomiokyky. Hengelliseen juoruamiseen hän ei puuttunut eikä
paljon niitä kärsinyt, jotka sitä tekivät. Ollen itse kansanmies,
ymmärsi hän vaistomaisesti, miten hän voi kansan sydämmet saavuttaa.
Vaikka häneltä kirjallinen sivistys puuttui, oli hän alallaan yksi
aikansa voimakkaimpia ja suurinta menestystä saavuttaneita puhujia.
Hänen puhemuotonsa oli puhdasta, voimakasta ja vakuuttavaa, ja hänen
ajatuksensa olivat aina puetut yksinkertaiseen anglosaksilaiseen
kieleen, jota aina mielellään sekä kuunteli että luki.

Ollen todellisella inhimillisellä myötätuntoisuudella ja samalla
erinomaisella käytännöllisyydellä varustettu mies, valitsi hän
elämäntehtäväkseen saarnata evankeliumia, koska hän katsoi sen
hyödyttävän sekä nykyistä että tulevaista maailmaa. Toisinaan sai hän
runsaita palkinnolta osakseen, mutta hänelle olisi ollut saman tekevä,
jos köyhyys ja unhotus olisi häntä kohdannut. Missään suhteessa hän ei
itsekkäitä tarkoituksia palvellut.

Viimeisinä vuosinaan kehittyi Mr. Moody monessa suhteessa. Hän
lueksi ja tutki muutamia aineita suurella menestyksellä, ja hänen
tuttavuutensa monen etevän miehen ja naisen kanssa Europassa ja
Amerikassa laajensi hänen näkökantaansa. Hänen kasvatuslaitoksensa
Mount Hermonissa ja Northfieldissa mies- ja naispuolisia oppilaita
varten ansaitsevat täydellisesti niiden osalle tulleen myötäkäymisen.
Ja nämä mainiot koulut ovatkin kenties tuon suuren evankelistan
pysyväisimmät muistomerkit. Hänen sanansa olivat välikappaleina
lukemattomain uudestisyntymiseen, ja hänen tahrattoman ja hyödyllisen
elämänsä muisto on oleva kehoitukseksi niille, jotka häntä tunsivat.

Ensimmäisinä vaikutusvuosinaan oli Moody taistelevan kirkon ruumistunut
perikuva. Hänen lähikäypäisyytensä teki usein hienotunteisiin ihmisiin
huonon vaikutuksen. Kun hän oli innossaan päässyt korkeimmilleen,
ei hänen persoonallinen läsnäolonsa ollut voittava, hänen äänensä
oli karkea ja esiintymisensä kömpelöä. Mutta hänessä ilmeni
samalla kertaa rohkeuden ja sanomattoman vakavuuden piirre; ja se
voima ja mestarillinen kyky, jolla hän noita suunnattoman suuria
kansajoukkoja johti, tuotti hänelle kunnioitusta niiden joukossa,
jotka tutkivat hänen voimaansa ja menettelytapansa omituisuutta,
vaikk'eivät hänen periaatteisiinsa yhtyneetkään. Niiden, jotka
hänen esitelmiään kirjoittivat muistiin, oli usein muistiinpanojaan
puhtaaksikirjoittaessaan vaikea hänen katkonaista kieltään tasotella,
mutta tämä johtui hänen valtavasta, kiivaasta lausuntotavastaan.

Hänen yksinkertainen, suora englanninkielensä oli kansan kieltä; hän
puhui sitä lyhyeihin, innostusta uhkuviin lauseisin puettuna, ja siinä
ilmeni sama koruton yksinkertaisuus, mikä Bunyanille on omituista. Sen
vaikutus noihin suunnattomiin joukkoihin oli toisinaan ihmeteltävä.
Se tuotti huokauksia ja innostusta; ja kun hän oli lopettanut, tai
oikeimmin kun Sankey oli jonkun valtavista lauluistaan laulanut,
tulvaili seurauksena siitä pitkä jono syntisiä "kyselyhuoneesen".

Kirjailijanakin oli Mr. Moodylla laaja vaikutus. Hänen etevimpiä
tuotteitaan ovat: "Kristuksen tuleminen" (1877); "Sana ja tie" (1877);
"Salainen voima eli menestyksen salaisuus kristillisessä elämässä ja
työskentelyssä" (1881); "Tie Jumalan luo ja miten se on löydettävä"
(1884); "Iloisia uutisia" (1876); "Nuolia ja kertomuksia" (1877);
"Hyviä mietteitä ja keskusteluja" (1877). Sekä kirjailijana että
saarnaajana oli suoruus ja yksinkertaisuus huomattavimpia ominaisuuksia
Mr. Moodyn esitystavassa. Suuren osan hänen saarnoistaan muodostivat
kertomukset, mutta ne olivat aina huolellisia, voimakkaita ja
vakuuttavia. Hän rakasti erittäin raamatullisia vertauksia, ja hänen
saarnansa perustuivat suureksi osaksi niiden esitystapaan ja opetuksiin.

Kahtenatoista viimeisenä vuotena kasvoi työskentely kasvatuksen eteen
Northfieldissa suunnattomassa määrässä.

Ensin avasi Moody oman kotinsa muutamille nuorille tytöille ja
aloitti siten tyttökoulunsa. Sen perästä rakennutti hän vähäpätöisen
rakennuksen toiselle puolen tietä; sitte rakennettiin East Hall,
joka maksoi 30,000 dollaria. Sitte seurasi Frederick Marquand Hall,
joka maksoi 60,000 dollaria, ja oli lahja Marquand suvulta. Sitte
rakennettiin Stone Hall. Lisäksi rakennettiin uusi kirjastorakennus
20,000 dollarin hinnasta, sekä vielä toinen samanhintainen
makuuhuoneita sisältävä rakennus. Vieläkin kaksi rakennusta
rakennettiin, joihin yhteensä mahtui 300 tyttöä.

Koulurakennukset käsittävät yli 200 tynnyrinalaa maata, joka on
kauniiksi puisto- ja metsikkömaaksi istutettua, ja on romantillisen
kauniin Bonar Glen nimisen laakson läpileikkaama. Keinotekoinen 24
tynnyrinalaa käsittävä järvi on 4000 dollarin kustannuksella kaivettu.
Mount Hermonin koulu nuorukaisia varten on noin kahden penikulman
(engl.) päässä Northfieldista. Sen asema on erinomainen Connecticut
virran läntisellä rannalla ja käsittää 400 acresta maata, josta on
maksettu 12,500 dollaria. Tämän koulun aikaansaamiseksi lahjoitti Mr.
Hiram Camp, New Havenista 25,000 dollaria. Se aloitettiin vanhassa
farmirakennuksessa, johon rakennettiin puurakennus lisäksi, aijottu
harjoitussaliksi.

Sitte rakennettiin neljä kivirakennusta ja suuri päivällissali. Mutta
ennen pitkää olivat nämä rakennukset riittämättömät, ja senvuoksi
rakennettiin Cronley Hall sekä toinen päivällissali, niin että
saatiin tilaa vieläkin 200 oppilaalle ja sitäpaitsi kokoussaleja,
kirjastohuoneita, museo j.n.e. Enemmän kuin tuhannen nuorta miestä
ja naista, kahdestatoista eri kansakunnasta, on näissä kouluissa
opiskellut. Mr. Moody ei ollut mikään uskonnollinen kiihkoilija. Hänen
erinomaista tarmoaan uskonnollisessa suhteessa seurasi vapaamieliset ja
valaistut käsitykset kasvatuksesta, jonka käytännöllisestä tuloksesta
koko maailma on hyötynyt.

"Ole hyvä, ja sinä olet oleva onnellinen". Siinä Mr. Moodyn elämänohje,
jota hän kuolemaansa saakka seurasi. Jos joku on tämän yksinkertaisen
perusohjeen todellisuutta epäillyt, niin olisi hän löytänyt sen
sisältämän lupauksen täytännön tutkimalla tämän suuren evankelistan
elämää. On tuskin koskaan löytynyt miestä, joka suuremmalla ilolla ja
sydänlämmöllä on omistanut ja pannut käytäntöön kristillisyyttä kuin
Mr. Moody.

Hänen elintehtävänsä oli milloinkaan "olla tilaisuutta kadottamatta
jonkun onnelliseksi tekemiseen", ja kun ei tilaisuuksia ilmaantunut,
etsi hän niitä. Neljänkymmenen vuoden ajan oli Mr. Moodyn tehtävänä
ollut "tehdä ihmisiä onnellisiksi". Jos hän olisi saman tarmonsa ja
kekselijäisyyskykynsä käyttänyt jossakin liike- tai ammattihaarassa,
niin olisi hän epäilemättä koonnut itselleen suuren omaisuuden. Nyt
sen sijaan oli hän yhtä köyhä kuollessaan, kun evankelistavaikutustaan
aloittaessaan, lukuunottamatta sitä maailmallista rakkautta,
kunnioitusta ja kiitollisuutta, joka tuhansista sydämmistä hänelle
tulvaili.

Mr. Moodyn menestys ei rajoittunut Amerikaan. Englannissa syntyi hänen
kauttaan suuri liike, ja Lontoon alhainen kansa pysähtyi kuuntelemaan
tätä reipasta, lämminsydämmistä uusenglantilaista, joka astui alas
heidän omalle kannalleen ja ojensi sydämmellisesti lämpimän kätensä,
samalla kun hän tarjosi heille uskonnon, jota ei harjoitettu säkissä ja
tuhassa vaan riemulla ja kiitollisuudella.

Siinä oli Mr. Moodyn menestyksen salaisuus. Hän nousi puhujalavalle --
se sai olla mikä tahansa, nimeen ja tunnustukseen katsomatta -- hymyily
huulillaan ja silmissään, joka oli käytännöllisen elävänä esimerkkinä
siitä, mitä hänen uskontonsa hänelle itselleen merkitsi. Opinmuoto
ei hänen vaikutuksensa ulettuvaisuutta rajoittanut, sillä Mr. Moodyn
väite oli, ettei Kristus välittänyt mistään uskontunnustuksista vaan
"saarnasi evankeliumia kansalle".

Penkit eivät milloinkaan olleet tyhjinä eikä niissä olijat nukkuneet,
kun Mr. Moody saarnasi. Henkilöt, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa,
jotka kerskasivat "omasta uskonnostaan", "moraali-uskonnostaan",
perustuva "selvään järkeen" ja "tosi seikkoihin" takana lihalle mukava
logiikka -- tällaiset henkilöt menivät kuulemaan Moodyn saarnaavan ja
Sankeyn laulavan saadakseen suoraan sanoen uutta inspiratioonia heidän
iloisuudestaan ja ihaillakseen heidän uskoaan.

Mrs. Moody, hänen vaimonsa, lausui kerran, kun oli kysymys siitä,
tokko hän ennen kuolinsanoman tuloa toivoi parantumista: "Hänen
uskonsa parantumiseen oli rajaton ja ihana; hänellä ei ollut muuta
toivoa kuin saada parantua. Hän oli iloinen ja koetti tuskattomina
hetkinä viekotella meitä nauramaan. Me emme näyttäneet hänelle mitään
postista, mutta emme voineet estää häntä ajattelemasta. Koulut olivat
hänelle levottomuuden lähteenä. Oppilaat maksavat, nähkää, vaan puolet
opetuskustannuksista, ja toinen puoli saatiin Mr. Moodyn ponnistusten
kautta".

"Jotakin Mr. Moodyn elämästä? Se on ollut elämä täynnä työskentelyä;
työskentelyä, jota hän rakasti, työskentelyä, joka teki hänet
esikuvaksi kaikille niille, joilla oli onni saada elää hänen
läheisyydessään. Hänen mielenlaatunsa oli aina ollut rakastettava
ja nöyrä ja hänen luonteensa voimakas ja horjumaton. Pelkkä hänen
läsnäolonsa vaikutus oli ihmeellinen. En muista päivää tai edes
tuntiakaan Mr. Moodyn elämästä, jolloin hän oli lakannut evankeliumiaan
saarnaamasta, ei tosin aina sanoilla; hänen uskontonsa ei myöskään
ollut pelkkää raamatun lukemista. Se oli usein siinä, mitä hän ei
pukenut sanoihin, silloin kun useimmat meistä olisimme puhuneet,
tai ilmeni se kädenpuristuksena tai ystävällisenä tekona, jota ei
milloinkaan kukaan muu käsittänyt, kuin se, joka sitä tarvitsi.
Puolisona, isänä, neuvonantajana ja kumppanina on hän aina toiminut
saarnansa mukaisesti, ja hänen luottamuksensa Jumalaan on auttanut
meitä läpi monen vaikeuden, ja tehnyt matkamme monen raivaamattoman
taipaleen poikki miellyttäväksi".

Kristikunta kadottaa hänen kuolemansa kautta suuren kyvyn, joka
omisti aikansa ihmisten ja yhteiskunnan parantamiseksi. Hänellä
oli edeltäjänsä ja on oleva seuraajansa. Jossakin on tänä päivänä
jonkun kauppapuodin tiskin takana tai jollakin rautatieasemalla joku
nuorukainen, joka tulee hänen työtään jatkamaan, niinkuin hän jatkoi
Finneyn työtä, ja niinkuin Finney pitemmän väliajan perästä jatkoi
Wesleyn ja Whitefieldin työtä.

Mikään ei ole totuudesta etempänä kuin se käsitys, että ihmiset
sellaiset kuin Mr. Moody luovat itselleen tilaisuudet. Ne sattuvat
heidän tielleen ja he käyttävät niitä hyväkseen. Yhteiskunnassa
on aina suuria hengellisiä voimia olemassa. Siellä löytyy suuria
hengellisiä tarpeita. Ihmiset eivät senvuoksi ole uskonnollisia,
että uskontoja on olemassa. Uskonnot ovat senvuoksi olemassa, että
ihmiset ovat uskonnollisia. Jokaisessa elämässä, miten surutonta ja
väärää se lieneekin, miten ahkeraa ja ahertavaa, miten tietämätöntä
ja jokapäiväistä, löytyy kuitenkin hämärä, sanaton halu saada
maailmankaikkeudesta selvitys; jano, heikko, katkonainen ja
vähäpätöinen, mutta siitä huolimatta todellinen, sanan tai sanoman
perään, joka panisi sielun tasapainoon, saattaisi elämän korkeamman
päämääränsä kanssa yhtäpitäväisyyteen ja sopusointuun, vapauttaisi
ihmiset tottumuksen ja himojen kahleista ja suuntaisi heidän elämänsä
ylhäisyyttä kohti.

Tämä kaipaus on yleinen. Se on todellisesti joka ihmisen sisällisenä
kokemuksena olemassa. Joko se selitys hyljätään tai hyväksytään, että
tämä johtuu hengellisistä tai jumalallisista ihmisen alempaa elämää
ympäröivistä voimista, jää sittenkin se kaikille selväksi tosiasiaksi,
että halu ja kaipaus sopusoinnun saavuttamiseksi sielun ja ympäröivässä
maailmassa vanhurskaina pidettyjen kappalten välillä, voidaan joka
luonteessa huomata ja on yhteistä kaikille ihmisille. Tämä totuus on
yhtälailla kokemuksen todistama ja yhtä silmäänpistävä kuin mikä muu
tahansa inhimillisen luonteen alueella.

Milloin tahansa Mr. Moodyn kaltainen mies, rehellinen, kaunopuhelijas,
täynnä uskoa ja vakavuutta astuu tämän sanattoman synnistä vapautumisen
kaipauksen eteen, on vastakaiku silmänräpäyksellinen. Onnistutaan aivan
samasta syystä kuin evankeliumin ensimmäinen sanoma voitti ihmiset, kun
se heikkona ja tuntemattomana sanomana pienen kansan kautta heikolla ja
sopertavalla kielellä esitettiin roomalaiselle maailmalle. Tämä sanoma
voitti silloin, koska se vastasi ihmisten tarpeita. Se voittaa nytkin,
koska eivät ihmiset ole muuttuneet ja sanoma on sama.

Tämä alkuperäinen olosuhde, josta suuren uskon voima ja väkevyys
riippuu, himmenee kaikkien niiden konemaisuuksien paljoudesta,
joita kirkot ovat tämän sanoman ympäri latoneet; se himmentää sen
tarkoitusta, peittää sen valoa ja tylsentää sen miekantapaisten
sanojen terää. Jonkun kerran pesee ihminen viikon liat päältään, panee
parhaimmat juhlavaatteena päälleen, vaeltaa rauhallisesti pitkin
hiljaisia katuja astuu puolihämärään, kauniisen huoneesen, kuulee
hurmaavaa musiikkia ja lepää mukavasti pehmeällä sohvalla; mutta siellä
on hän kaukana siitä taistelusta ja niistä kiusauksista, siitä liasta
ja hiestä, siitä synnistä ja niistä kärsimyksistä, jotka hänen työnsä
aikana pakoittivat häntä korkealla äänellä huutamaan ja panivat häntä
valtavasti vapauttajaa kaipaamaan.

Tuo suljettu penkinovi, matoilla peitetty käytävä, koristeltu
ikkunalasi ja sen himmeä, hengellinen valo ovat peloittavana vastuksena
jokaiselle saarnaajalle, kun hän ihmisille tahtoo kuvata keinoa, jolla
tästä kuoleman ruumiista päästään, jota he laahaavat tuskalla perässään
Se on kaikki tyyni arvokasta, mikäli se koskee kirkon säilyttämistä
hyödyllisenä ja pyhänä laitoksena, jonka suojassa miehet, naiset ja
lapset ovat rauhassa ja mukavassa turvassa; mutta kun on kysymys
ihmisistä, joiden pyrkimys parempaa kohti on tämän maailman ja sen
hälinän tukahuttama ja alaspainama, on se tarkoitukseensa kelpaamatonta.

Mutta taitava herätyssaarnaaja kääntyy ihmisten puoleen silloin
juuri, kun nämä ovat syntiin kyllästyneitä, kun he ovat työnutuissaan
ja tulevat suoraan kadulta jokapäiväisen elämän kuuman uunin käry
vielä vaatteissaan, epäonnistumisen tunteen alaspainamina, joka meitä
kaikkia masentaa koettaessamme oikein ja hyvästi toimittaa rehellistä
päivätyötämme. Kun silloin puhuja tällaisille jossakin vajassa,
katoksessa tai sellaisessa paikassa, missä ihmiset ovat tehneet
työtä, hikoilleet ja kantaneet päivän kuorman ja helteen, esittää
yksinkertaista pelastuksen sanomaa, joka vastaa heidän tarpeitaan ja
koskettaa heidän sisimpää olentoaan, syntyy aivan varmaan se, mitä
ihmiset kutsuvat herätykseksi.

Niiden hämmästystä herättävien ilmiöiden todellisuutta, jotka
seurasivat Mr. Moodyn työtä tähän suuntaan, on yhtä mahdoton epäillä
kuin mitä muuta yhteiskunnallista ihmistä tahansa. Aloittaen
toimintansa varastohuoneissa, vajoissa ja saleissa, siirtyi hän
sittemmin kirkkoihin ja sai siellä aikaan, mitä muut ihmiset eivät
kyenneet tekemään. Hänen teknillinen kykynsä oli parhainta lajia.
Hänellä oli täydellisesti koulutettu ja vallassaan oleva ääni, joka oli
ihmeteltävän väkevä ja läpitunkeva. Mutta nämä ajalliset lahjat eivät
olisi olleet minkään arvoisia ilman hänen rehellisyyttään, vakavuuttaan
ja hänen vahvaa vakuutustaan siitä, että joka kellon näppäys ratkaisi
jonkun sielun ihmisyysonnen. Hän oli peloittavan vakava.

Tämä täytti hänen sielunsa tulella. Hän löysi ihmiset heikkoina ja
jätti heidät väkevinä. Hän tuki heikkoa päätöstä. Hän täytti tyhjät
elämät, antaessaan päämaalin niille. Monet lankesivat. Monet kadottivat
ensimmäisen rakkautensa. Mutta suuret joukot jäivät pysyväisiksi,
joiden elämät todistivat, että he olivat löytäneet, mitä he etsivät, ja
ovat nyt vuosikausia kanssaihmisiään palvelleet.

Tällaisia sai hän aikaan. Mutta koko hänen merkillisen elämänsä ajan
ei mikään ollut hänelle itselleen tai yleiselle katsojalle selvempää
kuin se seikka, että hänen todellinen voimansa oli sen evankeliumin
ilmoittamisessa, jonka hän oli saanut, sellaisena kun se alussakin
ilmoitettiin, totutuista tavoista, muotomenoista ja kaikenlaisesta
konemaisuudesta vapaana, jotka vain heikontavat sen yksinkertaista
suoraa totuutta. Mr. Moodyn kuolema herätti surua tuhansissa
sydämmissä, ei ainoastaan Amerikassa vaan myös Suurbritanniassa ja
Irlannissa. Häneltä tosin puuttui ne edut, joita syntyperä ja kasvatus
tuottavat, mutta hänestä oli hänen väkevän persoonallisuutensa,
palavan kiivautensa, täydellisen vilpittömyytensä ja pettämättömän
kestävyytensä kautta tullut merkillinen henkilö hengellisen
työskentelyn alueella.

Mr. Moody ei milloinkaan koettanut muodostaa omaa lahkokuntaa
vaan saarnasi Kristuksen evankeliumia kokonaisena, jättäen
sanankuulijoilleen vapauden liittyä mihin seurakuntaan halusivat.

Kun hän matkusteli Mr. Ira D. Sankeyn kanssa, kohtasi heitä
kaikkialla menestys, vaikka heidän usein oli voitettava esteitä,
joita ennakkoluulosta evankeliumin vapaata saarnaa kohtaan heidän
tielleen asetettiin. Vaikka he etupäässä kääntyivät sellaisten
henkilöiden puoleen, jotka eivät olleet seurakunnan jäseniä, kävi
kuitenkin tuhansia miehiä ja naisia kaikista eri tunnuskunnista heidän
kokouksissaan. Tämä lisäsi etenkin kokousten voimaa, samoinkuin
toiselta puolen Mr. Moodyn kiivaus Jumalan kunnian eteen täten tuli
todistetuksi, ja tuloksena tästä oli uuden elokkaisuuden ilmeneminen
kaikkialla kirkollisten laitosten hengellisessä työskentelyssä.

Kaikkien pastorien vaikea ratkaistava probleemi on kysymys, kuinka
kansan alemmat kerrokset parhaiten saavutettaisiin. Saarnat
kirkossakävijöille, jotka mielellään kuuntelevat, muodostavat
osan vaan ei kirkon koko tehtävää. Nekin lampaat, jotka eivät ole
lammashuoneessa, kaipaavat paimenen hoitoa. Mr. Moody läksi ulos
avaraan maailmaan, ulos kaduille ja kujille ja tarjosi kätensä
muukalaiselle vieden häntä hengellisen vaikutuspiirin sisäpuolelle. Hän
kehoitti ihmisiä olemaan hyviä ja tekemään hyvää ja osoitti heille,
että ajallisessakin suhteessa ne ovat siunattuja, jotka rehellisesti
vaeltavat.

Maailma on hänen kuolemansa kautta köyhtynyt, mutta rikastunut
hänen elämänsä kautta, ja tuhannet siunaavat Jumalaa ja tulevat
ikuisesti häntä siunaamaan sen sanoman tähden, jonka he tämän miehen
kautta ovat kuulleet. Hänen esitelmissään ei ollut erinomaista
kaunopuhelijaisuutta, s.o. sellaista jota ihmiset pitävät
kaunopuhelijaisuutena, eikä hänen esiintymisessään liioin ollut
erinomaista majesteetillisyyttä, hän oli suora ja yksinkertainen,
tavoiltaan ja näöltään melkein halvan näköinen. Ja sittenkin voitti hän
ihmiset kuin taikavoimalla, koska hän oli niin totinen, ja kun hänellä
oli heille sanoma saatettavana. Hänestä voidaan sanoa kuin kerran
Johannes Kastajasta: "Hän ei tehnyt yhtään merkkiä, mutta kaikki mitä
hän on sanonut Jeesuksesta on totta".

Ne "kesäkoulut", joita tuossa pienessä rauhaisassa Northfieldissa
pidettiin, ovat tehneet sen kautta maailman kuuluisaksi ja vaikuttaneet
enemmän, kuin mitä yhdessä tuokiossa voidaan arvata, kristillisen
uskonnon lisääntymiseksi täällä kotimaassa ja muualla.

Mr. Moody ei milloinkaan ottanut vastaan rahoja palvelustensa palkaksi,
vaikka hän kyllä otti lahjoja vastaan aikaansaamansa työskentelyn
kannatukseksi. Kerrotaan, että eräs ystävä piti hänen aineellisesta
puolestaan huolta ja valmisti siten hänelle tilaisuuden vapaasti
saarnata rahallisten asioiden häntä häiritsemättä, jotka usein kyllä
asettuvat esteeksi evankeliumin työmiehille. Ja täten työskenteli hän
loppuun saakka ilman muita siteitä kuin Mestarin rakkaus.

Merkillinen on todella se historia, jonka tämän oppimattoman
maalaispojan elämä meille esittää. Kaikki siitä lähtevät opetukset
eivät kenties heti hänen kuolemansa jälestä osoittaudu. Mutta muutamat
ovat selvät ja ansaitsevat hyvästi tulla vaarinotetuiksi.

Ensinkin oli hän todellisesti vilpitön ja ilman pelkoa. Uskonto oli
hänen kaikkensa, ja senvuoksi oli hänen uskonsa suuri.

Toiseksi oli Mr. Moody suora. Hän ei paljon kärsinyt jumaluusopillisten
teoriojen saivarruksia. Hän tiesi, että maailma oli vajonnut syntiin
ja voitiin pelastaa vaan evankeliumin kautta, tämä oli hänen
uskontunnustuksensa ja hänen saarnansa perusjuuri. Ja me voimme
meidän aikamme pastoreille vakuuttaa, että vaikka ihmiset ovat niin
kutsutuille dogmeille välinpitämättömiä ja vihaavat tyhjiä muotomenoja,
kuuntelevat he mielellään ja hyötyvät tuosta vanhasta Jeesus
Natsarealaisen ilmoittamasta rakkauden sanomasta. Toiset voivat täyttää
kirkkonsa yhtä helposti kuin Moodykin, jos he vaan ovat vilpittömiä ja
esittävät yksinkertaisen evankeelisen sanoman.

Kolmanneksi hän oli ihminen, "Jumalan jaloin teko". Hänellä olisi
saattanut olla enemmän kirjallista tietoa; yliopistosivistyksen
omistaminen on edullista. Hänellä olisi saattanut olla enemmän
tottumusta seurustelutavassaan, vaikka hän itse teossa oikeastaan
aina vähän halveksi hienostumista yhteiskunnallisessa suhteessa
korkealla olevissa henkilöissä. Mutta hän oli ylevämielinen ja omasi
laajan sydämen sekä suuren rohkeuden ja oli vaistonsa kautta hienosti
sivistynyt mies, ja nämä ominaisuudet tuottivat vaikutusvaltaa hänelle.

Ja hänen jälkeensä jättämä vaikutus on kestävä kauan, niinkuin
sellainen vaikutus aina kestää. Suokoon Jumala, että meillä olisi
monta sellaista miestä, sillä maailma tarvitsee heitä! Nimestä ja
tunnuskunnasta riippumatta surevat kaikki sellaisen miehen poislähtöä
ja liittyvät jäseninä tuohon pieneen perheesen Northfieldissa, tuossa
pienessä valkeassa huoneessa ikivanhan Round Topin juurella.

Olkoon vaan, että "sydämmen uskonnolla" on vähemmän huomattava
sija amerikalaisten elämässä kuin ennen; mutta katsoen Mr. Moodyn
tasaisesti lisääntyvään vaikutusvaltaan on vaikea näyttää sitä
väitöstä toteen. Hänen viimeinen kuulijakuntansa Kansas Cityssä
sanottiin olleen suurimman, mitä hänellä tässä maassa milloinkaan on
ollut. Mutta hänen työnsä vanhurskauden levittämiseksi ei suinkaan
viime aikoina niihin rajoittunut, joita hän äänellään saavutti. Joka
kesä kokoontui joukottain oppineita ja sivistyneitä miehiä hänen
kouluunsa Massachusetts maakunnassa tältä yksinkertaiselta mieheltä
oppimaan sanan istuttamisen salaisuuden ihmisten mieliin. Senvuoksi on
luultava että viimeisinä aikoina paljon suuremmat joukot olivat hänen
vaikutuksensa alaisia kuin siihen aikaan, jolloin hänen maineensa
herätyssaarnaajana oli korkeimmillaan.

Amerikalaiselle ylipäänsä on elämä käynyt paljon monimutkaisemmaksi
kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Löytyy miehille ja naisille
paljon useampia työ-, puhe- ja kirjoitusaiheita; mutta siitä ei
seuraa, että olisimme ainoankaan "viidestäkymmenestä uskonnostamme"
hyljänneet tai käytännössä jonkun parhaimmista joukossa jättäneet. Ja
sittenkin kuulemme valitettavan että "usko laimenee", koska ei löydy
ketään yleisesti tunnettua saarnaajaa, joka yleisöltä nauttii sellaista
kunnioitusta, kuin D. L. Moodyn voimansa päivinä oli laita.

Hänellä oli sitäpaitsi aikaa kirjoittaa useita kirjoja, ja hänen
saarnansa painettiin useissa osissa. "Lauluja Karitsan kunniaksi",
jotka hän yhdessä P. P. Blissin ja Ira D. Sankeyn kanssa toimitti,
sanotaan levinneen 20,000,000 kappaletta ja tuottivat 1,250,000
dollaria tekijäpalkkiota. Nämä rahat joutuivat komitean haltuun, joka
niitä käytti erilaisiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Mr. Moody ei
niistä saanut penniäkään, sillä hän ei huolinut mitään vaivastaan.

Kaikki hänen palkkionsa ovat jaetut tasan hänen laitostensa kesken.
Vuotena 1899 nousivat ne 20,000 dollariin. Chicago Avenue-kirkko
ja raamattuopisto olivat hänen erityisen huomionsa esineinä, ja
hän johti kummankin aineellisia asioita sekä hankki varoja niiden
tarpeisiin. Ennen olemme maininneet hänen toiminnastaan sisällisen
sodan aikana. Espanjalaisamerikalaisen sodan aikana hän toimi Tampassa,
Chicomangassa, Jacksonvillessä ja Camp Algerissa. Hän olisi sitäpaitsi
seurannut Shafterin joukkoa Santiagoon, ellei hänen lääkärinsä olisi
sitä vastustanut.

Viimeisen esitelmänsä Chicagossa piti hän raamattuopistossa 10
p. marraskuuta 1899, matkalla Kansas Cityn kaupunkiin, jossa hän
sairastui. Lokakuun kuluessa johti hän viimeistä "sotaretkeään syntiä
vastaan" Chicagossa ja saarnasi tällöin ensimmäisessä baptistakirkossa,
Läntisessä Avenue-Metodistakirkossa ja Chicago Avenue-kirkossa
suunnattomille kansajoukoille. Hänen kurkkutorvensa vikaantui 5 p.
lokak., ja hänen täytyi jättää perjantai- ja lauvantaikokoukset
pitämättä.

Huomattavin Mr. Moodyn työskentely Chicagossa viime vuosina oli se,
minkä hän näyttelykesänä järjesti. Hän koetti etenkin saavuttaa ne
suunnattomat kansajoukot, jotka kaikista maailman osista tulvailivat
kaupunkiin, ja kutsutti senvuoksi etevimmät pastorit Englannista ja
Amerikasta Chicagoon puhumaan niille tuhansille, jotka saapuivat
hänen kokouksiinsa. Suurimman osan kesää piti hän päivittäin tai
kahdesti viikossa allianssikokouksia kahdeksassa kirkossa, kahdessa
teaatterissa, viidessä teltassa ja kahdessatoista lähetyssalissa,
ja jatkoi sitäpaitsi säännöllistä työskentelyään raamattuopistossa.
Sunnuntaisin oli monasti kaikissa kokouksissa yhteensä 50,000 henkeä.

Mr. Moody tunsi hyvästi koko raamatun, mutta löytyi toisia kohtia,
jotka erinomaisesti soveltuivat hänen työhönsä, ja näitä käytti hän
uudelleen ja uudelleen, pani ne monet kymmenet kerrat saarnansa
perustukseksi ja valaisi niitä kaikenmoisilla tavoilla. Hänen
lempipaikkojaan oli 91 psalmi, erittäinkin 14 ja 15 värsyt: _"Että
hän minua halasi, niin minä hänen päästän: hän tuntee minun nimeni,
sentähden minä varjelen häntä. Hän avuksihuutaa minua, sentähden minä
kuulen häntä; minä olen hänen tykönänsä tuskassa; minä tempaan hänen
siitä pois ja saatan hänen kunniaan"_.

Kerrotaan, että muuan neekerivaimo eräänä iltana makasi kuolevana
jossakin Chicagon vinttikamarissa. Suru hänen pienen lapsensa
tulevaisuudesta yhtyi taudin tuskiin ja siihen vakavaan varmuuteen,
että hän nyt seisoi ijankaikkisuuden partaalla. Muuan vakava,
nöyrä Kristuksen palvelija istui hänen vuoteensa ääressä. Toisella
käsivarrellaan tuki hän kuolevan vaimon lasta, joka istui valkean
miehen polvella, pitäen samalla kädessään kynttilää, jonka heikot
säteet valaisivat lehtiä sangen kuluneessa raamatussa.

Toisessa kädessään piti hän raamattua, jonka lehdillä lukija tuolle
neekerivaimoparalle julisti ikuisen elämän sanaa.

Vaimon kasvot loistivat toivosta samalla kuin tuo pieni lapsi
hämmästyneenä katseli häntä, jonka ääni tulevina vuosina oli kaikuva
suurille kansajoukoille, jotka tuon kuolevan neekerivaimon, viisaiden
miesten ja paimenten tavoin Betlehemin tasangoilla etsivät häntä, josta
Mooses ja profeetat ovat puhuneet.

Jumala oli ainiaaksi laskenut varjon sekä äidin että lapsen kasvoille,
ja sen illan hämärä valo ei ollut kylliksi väkevä valaisemaan miehen
piirteitä. Mutta tämä mies on sittemmin kolmessa maanosassa saarnannut
sadoille tuhansille samaa yksinkertaista evankeliumia, jota hän sinä
iltana tuossa yksinäisessä vinttikamarissa kuolevalle neekerivaimolle
esitti.

Moody, joka istui ja luki puolipimeässä kuolevan neekerivaimon
vuoteen ääressä, on sama mies ja sama evankelista, joka kirkkaasti
valaistulta puhujalavalta saarnasi kymmeniin tuhansiin nousevalle
kuulijakunnalle. Hänen tehtävänsä tuon kuolevan vaimon suhteen mahtoi
merkitä apostoolista vihkimistä, joka soi hänelle vallan lukemattomien
joukkojen yli, jotka eivät milloinkaan väsyneet Jumalan sanomaa niiltä
huulilta kuulemasta, joita sinä iltana tulisella hiilellä Jumalan
alttarilta kosketettiin.

Mikä kuningas tai kuningatar, keisari tai presidentti on
persoonallisella luonteellaan milloinkaan koonnut suurempaa
ihmisjoukkoa peräänsä kuin se, joka seurasi Moodya hänen juhlallisissa
hautajaisissaan.

Mr. Moody luotti evankeliumiinsa ja hänen auktoriteettiin, joka sen
oli antanut. Hän luki raamatusta ikäänkuin hän olisi ollut Jumalan
läheisyydessä, kun hän lausui nuo pyhät sanat. Vaikka hän ei lähtenyt
korkeaoppisista kouluista, saattoi hän oppineet häpeään, kun häntä
mitataan sillä tarkoitusperällä, jonka mukaan Jumala jättää sanansa
oppineille ja oppimattomille ihmisille. Sillävälin kun oppineet
kiistelivät "Jehovistillisten" ja "Eloistillisten" kirjojen paikasta
kaanonissa, selitti Moody, että hän tyytyi yhtä mittaa saarnaamaan
"niistä kohdista raamatussa, joita jokainen voi käsittää".

Hän sanoi hymyillen ja samalla kumminkin kyynel silmässä, että tuo
värsy. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", sisältää tarpeeksi
jumaluusoppia ja uskontoa mille miehelle tai naiselle tahansa
maan päällä. Oli ihmeteltävän ja erinomaisen valtavaa, kun Mr.
Moody viidelle tuhannelle ihmiselle puhui ihmetyöstä, jonka kautta
Jeesus paransi sokean miehen. Hän puhui niistä olosuhteista, joissa
sokea, joka hartaasti halusi päästä näkeväksi, kohtasi Kristuksen,
jonka voimaa hänen auttamisekseen voidaan ainoastaan verrata hänen
palavaan haluunsa auttaa jokaista sielua, joka todella tahtoo tulla
parannetuksi. Moody tapasi lukea tämän vertauksen, joka on ollut
kymmenien tuhansien saarnaajien tekstinä, ja puhua sen johdosta,
esittää sitä, iloita siitä ja toistaa sitä, ikäänkuin hän olisi
ensimmäinen ja ainoa saarnaaja, joka sen on ihmisten kuuluviin tuonut.

Moody eli Jumalan läheisyydessä, ja Jumala oli aina tuota
yksinkertaista evankelistaa läsnä, milloin ja missä ja millaisten
olosuhteiden vallitessa tahansa hän esiintoi tuota vanhaa rakasta
sanomaa Jeesuksesta ja hänen armostaan. Hän puhui kymmenille tuhansille
samoin kuin hän puhui tuolle nöyrälle, haluavalle, kuolevalle
neekerivaimolle Chicagossa.

Eräässä hänen ensimmäisistä kokouksistaan Englannissa tapahtui
kääntymys, jonka Mr. Moody katsoi merkillisimmäksi, johon hän oli ollut
välikappaleena. Kokous oli Agricultural Hallissa Lontoossa, ja enemmän
kuin 15,000 henkeä oli läsnä. Itse on hän kertonut siitä seuraavasti:

"Mies oli englantilaisten rotuhevosten omistaja. Hän oli suurimman
osan elämäänsä omistanut kilpa-ajoihin ja kaikkeen muuhun, mitä
niihin kuuluu. Hän oli Epsom-kilpa-ajoradan kolmas omistaja
ja kaikissa urheilupiireissä hyvin tunnettu henkilö. Hän tuli
uteliaisuudesta kokoukseen, mutta ennen kokouksen loppua oli hänen
sydämmensä muuttunut. Hänestä tuli uskovainen, hän erkani kaikista
urheilupiireistä, möi hevosensa ja eroittautui kaikesta, mikä koski
kilpa-ajoja, sekä eli lopun ikänsä mallikelpoista kristillistä elämää.
Hänellä oli useita poikia, jotka kaikki ovat vakavia kristillisiä
työmiehiä".

"Tämä on merkillinen tapaus, mutta löytyy kenties muita yhtä
merkillisiä, vaikk'ei muutos ole yhtä jyrkkä. Minä olen aina tuntenut,
että elämäntyöni on hyvästi maksettu, vaikk'en olisi voittanut muuta
kuin tämän ainoan miehen".

Ihmisrakkaus ilmeni yhtälailla Mr. Moodyn elämässä, kuin Jumalan
rakkaus hänen saarnoissaan. Koskaan hänellä ei ollut niin kiire, ettei
hänellä ollut aikaa pysähtyä kuulemaan vähäpätöisimmänkin valitusta,
koski se sitten ajallista tai hengellistä hätää. Muuan etevä pastori
on sanonut, että tämän miespolven aikana ei kenkään ole tehnyt niin
paljon kuin Moody, "ihmisten liittämiseksi toisiinsa, opin väliaitojen
särkemiseksi, eri käsitysten tasoittamiseksi ja rahojen hankkimiseksi
toisten yrityksiin".

Mr. Moody oli aina valmis toimimaan. Kun hän huomasi, että joku asia
oli saatava aikaan, antautui hän sitä koko tarmonsa takaa ajamaan,
eikä levännyt, ennenkuin oli päämääränsä saavuttanut. Eräs tätä hänen
luonteensa piirrettä kuvaava tapaus sattui hänen ensi käynnillään
Englannissa.

Hänellä oli kokous Liverpoolissa, jolloin eräs saarnaajista samassa
tilaisuudessa huomautti, että Liverpool kipeästi kaipasi halpahintaisia
virvokepaikkoja, jotka voisivat kapakoiden huonoa vaikutusta ehkäistä.
Kun puhuja lopetti, pyysi Mr. Moody häntä vielä kymmenen minuuttia
jatkamaan. Sillä aikaa puheli hän kuiskien muutamien puhujalavalla
olevien etevien kansalaisten kanssa.

Kymmenen minuutin kuluttua astui Mr. Moody esiin ja ilmoitti, että
yhtiö juuri tätä tarkoitusta varten oli muodostettu. Osakkeet
merkittiin paikalla. Täten syntyi "British Workmen Company, Lim". Se
on vieläkin olemassa ja on saanut paljon hyvää aikaan sekä on melkein
alusta alkaen jakanut voitto-osuutta.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Muutamien ystävien lausunto.


[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka
pääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]

_Ira D. Sankey_ lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:

"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana
erääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään
konferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin
siellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr.
Moodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt
nuorten miesten keskuudessa".

"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia.
Sitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä
laulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr.
Doanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä
pyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan',
'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller
palveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä".

"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja
laulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti
kun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli
seurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla
kellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä
'Tuhlaajapoika' laulettiin".

"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman,
mikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja
siihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo
merkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan.
Se oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä
kirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen
kaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen
äärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut
häiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi.
Minä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin
kyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet
läheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja".

"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla
tavalla käyttää ääntäni".

"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin
suurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän
aikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä
olen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun,
jonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin:
'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia
säestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet
enemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle
kylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että,
jos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle,
ja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa
tahtoisi saarnata".

"Hän huomasi, että minä olin oikeassa, ja päätettiin että laulaisin
ilman soittokoneen säestystä, minkä suuren pelvon alaisena teinkin.
Viimeisen värsyn lopussa:

    "'Käy kotiin, käy kotiin!
    Älä vieraana enää kulje,
    Tääll' kotisi uottaa;
    Miks' kuolisit suotta?
    Oi, tuhlaajapoika!
    Käy kotiin, oi, käy kotiin!'

"nousi Mr. Moody ja lausui: 'Jos täällä on sellaisia tänä iltana, jotka
haluavat kääntyä synnistä ja palata Isän kotiin, niin tahdon mielelläni
rukoilla teidän puolestanne, jos nousette seisomaan'. Yli sata henkeä
seurasi ehdotusta ja nousi. En milloinkaan ennen ollut tuntenut
sellaista voimaa kokouksessa. Tämä oli ensimmäinen soololauluni Mr.
Moodyn kokouksissa, ja siitä tuli enimmin käytettyjä lauluja vastaisen
vaikutuksemme aikana".

"Tullessamme 1873 Englantiin aloimme pitää evankeelisia kokouksia Yorkin
kaupungissa. Joka kokouksessa laulettiin joku soololaulu, etenkin
'Tuhlaajapoika', ja monen kuukauden ajan ei mikään laulu niin saattanut
kadotettuja palaamaan kuin tämä".

"Eräässä kaupungissa pohjois-Englannissa nousi eräs nuori mies
kuulijoiden joukosta, tätä laulua laulaessani, ryntäsi oven puoleen
käytävää ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, jonka kanssa hän siihen asti
oli ollut huonossa välissä, huutaen: 'Oi, isäni, voitko antaa minulle
anteeksi!' Isä, joka ei ollut kääntynyt, vastasi: 'Mielelläni, poikani;
menkäämme nyt kyselyhuoneesen ja pyytäkäämme Jumalaa antamaan meille
kummallekin anteeksi'. He menivät käsi kädessä kirkon sakastiin, jonne
kymmenittäin murheellisia heitä seurasi, joita tämä sovinto isän ja
pojan välillä oli liikuttanut".

"Ollessamme Skottlannissa saimme monta kirjettä niiden laulujen
johdosta, joita käytimme. Eräs näistä oli muutamalta uskovaiselta
äidiltä, joka kauvan oli rukoillut merillä kuljeksivan poikansa edestä.
Jättäessään kotinsa otti tämä mukaansa pienen raamatun, johon äiti oli
merkinnyt muutamia raamatunpaikkoja ja kirjoittanut hänen nimensä.
Mutta, kuten usein käy, poika unhotti äitinsä rukoukset ja raamattu jäi
syrjään".

"Kirjeessä kerrottiin edelleen, miten poika uteliaisuudesta oli mennyt
yhteen meidän kokouksistamme Glasgowissa ja tuli niin loppusanojen
kautta, 'Oi tuhlaajapoika, käy kotiin, oi, käy kotiin!' voitetuksi,
että hän meni kyselyhuoneesen, jossa hän sai rauhan Jumalan kanssa ja
tuli uskovaiseksi, jonka perästä hän heti kirjoitti kotiin äidilleen
elämänsä muutoksesta. Monen monituista samanlaista kohtausta sattui
kuusikuukautisen oleskelumme ajalla Skottlannissa".

"En milloinkaan ole unhottava, miten Jumalan Henki käytti tätä laulua
erään kokouksemme lopussa Agricultural Hallissa; Lontoossa 1875.
Kokous oli ainoastaan miehiä varten ja oli N.M.K.Y:n toimeenpanema.
Sisäänpääsöpilettejä oli jaettu kaikissa kaupungin suurimmissa
tehtaissa ja liikepaikoissa, ja kuulijakunta nousi seitsemääntoista
tuhanteen, suurin kokous, minkä koko työskentelymme aikana seinien
sisällä pidimme. William E. Gladstone, Lord Kinnaird ja muita eteviä
henkilöitä istui puhujalavalla".

"Esitelmänsä päätettyään kehoitti Moody seurakuntaa painamaan päänsä
hiljaiseen rukoukseen sillä aikaa kun eräs soololaulu laulettaisiin.
Sitte pyysi hän minua laulamaan laulun 'Tuhlaajapoika'. Minusta tuntui
kovin edesvastuunalaiselta, kun kokous tänä tärkeänä hetkenä jätettiin
minun haltuuni, joskin vain niiksi harvoiksi hetkiksi, jotka laulun
laulamiseen tarvittiin. Vaan kun näin kuulijakunnan painavan päänsä
rukoukseen ja huomatessani minkälainen hiljaisuus valtasi kokouksen,
sain minä rohkeutta astua esiin, nojaten hänen käsivarteensa, joka on
sanonut: 'En suinkaan minä sinua anna ylön, enkä ikänä sinua hyljää'."

"Laulua seurasi vakava rukous ja kokonaista kaksituhatta miestä
meni Mr. Moodyn kehoituksesta rakennuksen suuriin sivuhuoneisiin
keskustelemaan ja rukoilemaan. Monet kertoivat tähän aikaan
omistaneensa Kristuksen vapahtajanaan tätä ja muita evankeelisia
lauluja laulettaessa. 'Tuhlaajapoika' laulun tekijä, Mrs. Ellen M.
Huntington Gates, East Orange, N.J., on kirjoittanut useita muitakin
lauluja, joita paljon työskentelyssämme olemme käyttäneet".

"Minä olen vakuutettu, että sellaiset laulut, joita olen maininnut,
Mr. Phillips'in, Mr. Millerin, Mr. Doanen, Mr. Blissin y.m. laulamina
ovat olleet välikappaleina tuhansien ihmisten saattamiseksi Kristuksen
yhteyteen. Minä haluan lausua kiitollisuuteni niille, jotka auttoivat
minua, kun alotin lähetystointani, evankeliumin laulamista".

"Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun kuulin Mr. Millerin laulavan
Indianopoliksessa, tapasin hänet samanlaisessa kokouksessa
Philadelphiassa. Eräänä kauniina iltapäivänä menimme vanhan ystävämme
ja työtoverimme Georg H. Stuartin luo, joka makasi kovin sairaana.
Hän iloitsi lyhyestä käynnistämme ja ennen lähtöämme lauloimme tuon
kuolevan ystävän pyynnöstä hänen lempilaulunsa: 'Jeesus vapahtaja,
johda mua'. Mr. Miller lauloi vanhalla rakastettavalla ja valtavalla
tavallaan ja sai sydämmellisen kiitoksen tältä mieheltä, joka juuri oli
kuoleman Jordanin synkkien vesien poikki menossa".

"Mr. Miller on myöskin jo purjehtinut elämän myrskyisen meren poikki
ja mennyt siihen lepoon, joka Jumalan kansaa odottaa. Hänen pyhitetyn
elämänsä ja ihanan äänensä vaikutus tuntuu vieläkin kaikissa niissä,
jotka hänen tunsivat".

_T:ri Georg F. Pentecost_ kirjoittaa Mr. Moodysta m.m. seuraavaa:

Kertomus D. L. Moodysta ja hänen työstään pitäisi mieluimmin
supistettaman muutamaan harvaan sanaan, ellei ole tilaisuus kirjoittaa
kokonainen kirja. Minä en aijo puhua hänen toiminnastaan -- se on
kautta maailman tunnettua; aijon puhua hänen persoonastaan, sellaisena
kuin kahdenkymmenen vuotisen enemmän tai vähemmän tuttavallisen
seurustelun ohella olen oppinut sen tuntemaan. Minä kirjoitan tätä
Northfieldissa, ollessani vielä hänen suurten ominaisuuksiensa
vaikutuksen alaisena, sillä emme vieläkään tahdo uskoa, ettemme enää
saa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntään. Jos hän olisi
elänyt ensimmäisinä Israelin koetusten aikoina siinä maassa, jonka
Herra Jumala heille antoi, niin olisi hän ollut "tuomari Israelissa" ja
vapauttanut heidät heidän vihollistensa vallasta.

Hän oli Gideonin kaltainen ja luonteinen mies, mies, jonka kätketyt
voimat yksin Jumala tunsi, ja joka kerran valittuna ja kutsuttuna,
voi vaan uskoa, totella, uskaltaa ja toimia. Hän oli Jumalan kansan
tuomari, profeetta ja saarnaaja tämän nyt loppuaan lähenevän vuosisadan
viimeisellä kolmanneksella. Jumala herätti hänen saarnansa kautta
torkkuvan seurakuntansa, yhtä varmasti kuin kerran Lutherin ja Wesleyn
kautta. Moodyn nimi on säilyvä tulevina aikoina samalla tavalla kuin
näiden miesten nimet.

Mr. Moody oli monessa suhteessa ystävällisin ja helläsydämisin mies,
minkä ikänä olen tuntenut, enkä minä luule, että hän milloinkaan
tarkoitti ketään loukata; se tapahtui vaan väärinkäsityksestä, sillä
hän ei aina osannut asettua toisen asemaan.

Hänen tyly ja ajattelematon esiintymistapansa olikin luullakseni
hänen muuten jalon luonteensa pahin vika. Niitä kohtaan, jotka
hänen vastustamattoman persoonallisen vetovoimansa houkuttelemina
kokoontuivat hänen ympärilleen, oli hän toisinaan niin tyly, että se
läheni epäystävällisyyttä. Tämän tähden ovat monet etevät ja lahjakkaat
miehet, etenkin pappien joukosta, jotka muuten koko elämän ajan
olisivat olleet hänen luotettavia ja uskollisia auttajiaan, vetäytyneet
hänestä syrjään, syvästi loukattuina sellaisen menettelyn kautta,
jota he katsoivat sopimattomaksi, epähienoksi, epäystävälliseksi ja
veljeyttä loukkaavaksi. Mutta hän oli tässä suhteessa puolueeton,
hänessä ei ilmaantunut "ihmisten muodon katsomista". Muuan
englantilainen sanoi kerran: "Tiedättehän, että me olemme hänen
lakeijojaan, valmiit menemään sinne tänne, sikäli kun hän meitä
käskee. Tehköön hän meitä ovenvartijoiksi tai vaikkapa ovimatoiksi,
jos hän tahtoo, me rakastamme häntä sittenkin ja teemme, mitä voimme
palvellaksemme ja auttaaksemme häntä hänen työskentelyssään".

Jos tämä tuntuu Mr. Moodyn luonteenvikojen luettelemiselta, on se
aivan varmasti samalla kunnioituksen osoitus hänen suuremmoista
persoonaansa kohtaan ja siihen valtaan nähden, joka hänellä ihmisten
yli oli. Kenties valaisee tätä omituista -- ja minun mielestäni --
surkuteltavinta piirrettä Mr. Moodyn luonteessa parhaiten muuan
lausunto, jonka kuulin eräältä hänen totisimmista ja uskollisimmista
ystävistään, joka kumminkin muutamia vuosia sitten "läheisimmästä
piiristä" katosi: 'Tuo rakas vanha Moody! Kaikki me rakastamme häntä,
mutta jotkut meistä emme hyväksy häntä'.

Mr. Moodyn kunnioitus kaikkea pyhää ja jumalallista kohtaan oli melkein
liiallista. Kertaakaan en kuullut hänen leikillisesti käyttävän jotakin
sanaa tai värsyä raamatusta, eikä hän kärsinyt että kukaan muukaan
siten käytti Jumalan sanaa hänen läheisyydessään. Sukkeluus tai pila
raamatun kustannuksella oli hänelle kerrassaan vierasta. Lepopäivään
nähden hän oli puritaaneista puritaani. Hän ei sinä päivänä edes
tahtonut ajaa raitiotiellä tai muilla kulkuneuvoilla, ei kokoukseenkaan
mennäkseen. Vaikka hän oli lihava ja tottumaton kävelemään, niin minä
tiedän, että hän mieluummin kulki penikulmia ja väsytti itsensä,
kuin ajoi hevosella. Ja kuitenkin saatti hän samalla kertaa lähettää
"evankeliumi-vaununsa" kaikille Northfieldin kunnaille noutamaan
pyhä-aamusin köyhiä talonpoikia ja heidän lapsiaan kirkkoon. Tässä
suhteessa hän ei tunnonarvelujaan toisille tuputtanut.

Sanomattakin on selvä, ettei hän välittänyt ja tuskin kärsikään n.k.
"korkeampaa kritiikkaa". Kun kaksi kesää sitten tuo etevä oppinut
George Adam Smith oli Northfieldin konferensissa läsnä, sanoi hän
tälle: "Smith, miten kannattaa kansalle puhua _kahdesta_ profeetta
Jesaiasta, kun ei edes puolet heistä tiedä, että löytyy _yhtäkään_?" Se
oli terävä ja suora, hänen kantaansa kuvaava huomautus. "Minä luotan
vanhaan raamattuun, sellaisena kun se on -- _kannesta kanteen_", oli
hänen tavallinen lausuntonsa.

Minä olen jo puhunut hänen hellyydestään ja hänen rajattomasta
hyvyydestään niitä kohtaan, jotka olivat surun ja hädän alaisia.
Hän kärsi ja suri kuin isä, kun hänen täällä oleskelunsa aikana eri
tilaisuuksissa kaksi tai kolme poikaa uimassa ollessaan hukkuivat,
tai muuten joutuivat onnettomuuden uhriksi. Väkevän ja rakastavan
luonteen koko kiihkolla sääli hän köyhiä ja onnettomia. Ihmisiä,
erittäinkin poikia ja tyttöjä kohtaan, joilla ei, kuten hän sanoi,
ollut suotuisia elämässä etenemään pääsemisen mahdollisuuksia, oli hän
erittäin osanottavainen -- kenties johtuen hänen omasta aikaisemmasta
kokemuksestaan. Tämä osanotto sekä se, että hän oivalsi hyvän
kasvatuksen suuren merkityksen, herätti hänessä ajatuksen perustaa ne
kasvatuslaitokset Northfieldiin, jotka aina tulevat pysymään hänen
parhaimpana ja suurimpana näkyväisenä muistomerkkinään.

Mr. Moody oli mitä yksinkertaisin mies kaikissa tavoissaan. Hän käytti
vaikutuksessaan alttiisti rahoja toisten hyväksi, mutta sitävastoin
tuskin mitään omaksi edukseen. Hänellä ei ollut rakkautta rahoihin
ja halusi niitä vaan sen hyvän tähden, jota hän niillä sai aikaan,
viime aikoina erittäinkin koulujensa yhteydessä. Hän olisi helposti
ja täydellä oikeudella voinut olla rikas mies, mutta Samuelin ja
Paavalin tavoin "ei hän keltään pyytänyt kultaa tai hopeaa". Siihen
kuninkaalliseen omaisuuteen, minkä laulukirjat tuottivat, oli hänellä
täysi oikeus, mutta minä luulen varmasti, ettei hän siitä milloinkaan
ottanut penniäkään omaksi tarpeekseen. En koskaan kuullut hänen
yksityisistä raha-asioistaan puhuvan, eikä hän milloinkaan tahtonut,
että hänen läsnäollessaan niistä keskusteltiin.

Moodyn evankeliumin pääsisältö sisältyy Paavalin yksinkertaisiin
sanoihin 1 Kor. 15: 1-4. Hänen menettelytapansa ei ollut
jumaluusoppineen, vielä vähemmän kaunopuhelijaan; se oli innokasta ja
suoraa puhetta ihmisten sydämmille ja omilletunnoille. Hän ei paljon
lueksinut, tuskin muuta kuin raamattua. Hän ei kärsinyt pitkiä lauseita
ja loogillisia, monimutkaisia ajatuksia. Hän luki ihmisiä; missä hän
tapasi ihmisen, jolla oli jotakin sisässään, tyhjensi hän sen.

Hänen vaikutuksestaan voidaan syystä sanoa, että se on laatuaan suurin,
mikä konsanaan evankeliumin alku-ajoista asti on saatu aikaan. Se on
pysyvä -- ei metodismin tavoin järjestettynä työskentelynä -- vaan
koko Jumalan seurakuntaan kaikkialla maailmassa muodostettuna tuoreena
verenä ja uutena elämänä. Kaikki protestanttiset kirkot ovat kokeneet
sen eloa antavaa voimaa, samoin episkopaalikirkko sekä Englannissa että
Amerikassa. Onpa roomalais-katolinen kirkkokin tuntenut sen vaikutusta.
Väitänpä vielä, että Mr. Moody on pelastusarmeijankin todellinen isä,
vaikka tämän liikkeen jatkuva kehittäminen joutui toisiin käsiin, jotka
johtivat sen vapaampaan suuntaan kuin mitä Mr. Moody oli aikonut.

Kysytään: "Kenestä tulee Mr. Moodyn seuraaja?." Vastaus: "Hänellä
ei ole eikä koskaan tule saamaan seuraajaa". Yhtä hyvällä syyllä
voitaisiin kysyä, kuka oli Mooseksen, Esaian, Jeremian tai Paavalin
seuraaja. Jumala on herättävä toisia, jotka täydentävät hänen työtään,
mutta seuraajaa ei Mr. Moody saa. Mr. Moodyn poika on yleisen
mielipiteen mukaan se, jonka isä on valinnut ottamaan Northfieldin
koulujen yleisen johdon käsiinsä, mutta isänsä seuraajaa ei hänestä
ikänä voi tulla.

Levätköön rauhassa tämä suuri mies, lepo hänen suurelle sielulleen!
Emme koskaan enää tämän maan päällä saa hänen vertaistaan nähdä.

_Piispa Willard F. Mallalieu_ lausuu m.m. kirjoituksensa lopussa:

"On laskettu, että kuulijoiden luku hänen yleisen vaikutuksensa aikana
yhteensä nousee aina sataan miljoonaan henkilöön. Tästä suunnattomasta
kansajoukosta on ainakin kaksikymmentäviisi miljoonaa nuoria miehiä.
Hänen sanojensa ja esiintymisensä, hänen pyhityksensä ja sammumattoman
intonsa, hänen hellän osanottonsa ja sydämmellisen rakkautensa
kautta parantuivat monet tuhannet näistä kaikiksi ajoiksi, tuhannet
taasen kääntyivät synnistä vanhurskauteen ja tulivat hyvän Paimenen
lammashuoneesen saatetuiksi".

"Tuo suuremmoinen mies, tuo uskollinen kristitty soturi,
yhdeksännentoista vuosisadan suurin evankelista on jättänyt meidät!
Milloinkaan emme tässä elämässä enää saa nähdä hänen miehekästä
olentoaan, kuulla hänen sydämmeen tunkevaa, kehoittavaa ääntään,
kertaakaan eivät hänen vakavat rukouksensa enää aja meitä armoistuimen
juureen. Hänen päivätyönsä on loppunut, mutta hänen jälkeenjättämänsä
vaikutus pysyy alati. Kaipaavat katseemme seuraavat häntä, maan
väistyessä, taivaan auvetessa, ja Jumalan kutsuessa häntä, kunnes
näemme hänen astuvan päärlyporteista sisälle. Hän katselee nyt
Kuningasta ihanuudessaan, hän kävelee kultakaduilla, hän kantaa
ruunuaan paratiisissa".

"Suokoon Jumala että, joskin emme hänen suuren vaikutuksensa vertaa voi
saada aikaan, hänen pudonneen manttelinsa varjo lepäisi päällämme, ja
meidän sielumme siten pyhittyisivät täydellisemmin Jumalalle, pyhempiin
pyrkimisiin ja uskollisempaan, urhokkaampaan ja epäitsekkäämpään
palvelukseen ja kieltäytymiseen, kuin mitä ikänä tähän saakka olemme
kokeneet!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Dwight L. Moody - Hänen elämänsä ja vaikutuksensa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.