Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Elämän keväässä - Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan
Author: Kuylenstierna-Wenster, Elisabeth
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Elämän keväässä - Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ELÄMÄN KEVÄÄSSÄ

Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan

Kirj.

ELISABETH KUYLENSTIERNA-WENSTER

Suomentanut

Rob. A. Seppänen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.



SISÄLLYS:

    I. Eva-täti.
   II. Ensimmäinen päivä.
  III. Päivänpilkkeet.
   IV. Eräs käynti ja sen seuraukset.
    V. Heleänvärinen leninki.
   VI. Lucia-juhla.
  VII. Odottamaton kohtaus.
 VIII. Rekiretki.
   IX. Eräs uusi tuttavuus.
    X. "Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!"



I

Eva-täti.


Joskus tapahtuu, että maailmannaiset keskittävät parhaimmat voimansa
ja toimintahalunsa, joka ennen on harhaillut minkä missäkin,
siihen ajankohtaan, jolloin he muuten unohtuisivat kuten muutkin
kuihtuneet kukat. Tällainen henkilö oli hyvin komea, paljon lukenut
ja matkustellut sekä koti- ja ulkomailla ihailun esineenä ollut
leskivapaaherratar Löwesköld.

Maailmansota oli pakottanut hänet jäämään Ruotsiin koko vuodeksi, mutta
tästäpä pakosta tulikin se gordilainen solmu, jonka hänen valveutunut
tarmonsa äkillisen voimakkaasti katkaisi. Hän omisti yhden niitä
vanhoja, kauniita huviloita, joista osa Östermalmin kaupunginosaa
aikoinaan oli tunnettu yhtenä Tukholman viehättävimpiä paikkoja.
Hienon, valkean talon ympärillä levisi hyvin hoidettu puutarha, missä
puut herättivät kunnioitusta vanhuudellaan ja muhkeudellaan ja missä
kukat viihtyivät niin hyvin, että ne puhkesivat näkyviin lumesta jo
maaliskuussa ja pysyivät useimmiten elossa marraskuuhun, vieläpä
toisinaan jouluunkin saakka.

Vapaaherratar oli liikkunut viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti
korkeissa, komeissa huoneissa (puoli vuotta avioliitossa oltuaan
hän oli täällä joutunut leskeksi) eikä ollut kertaakaan tullut
ajatelleeksi, että niitä saattoi käyttää muuhunkin kuin loistaviin
juhliin. Hän oli aina ottanut vastaan ulkomaisia ystäviään rakkaina
vierainaan ja seurustellut mannermaan eurooppalaisten kanssa niinäkin
lyhyinä aikoina, jolloin hän oli kotimaassa.

Sodan puhkeamisesta saakka oli hänen luonaan ollut eräs
kasvatuslaitoksen johtajatar Dresdenistä ja kaksi ranskatarta, toinen
taidemaalari, toinen pianotaiteilija, ja nämä kolme muukalaista olivat
ensimmäiset, jotka saivat kuulla vapaaherrattaren ajatusjuoksun
päätöksen.

"Minä tahdon saada aikaan jotakin hyödyllistä yksinäisessä elämässäni",
sanoi hän. "Olen tottunut elämään suurellisesti ja näkemään
paljon ihmisiä ympärilläni, ja sitäpaitsi minä kaipaan iloista ja
hyödyllistä toimintaa. Mieleni tekee perustaa sivistävät oppikurssit
nuorille tytöille, jotka ovat päättäneet koulunkäyntinsä. Ennen on
ruotsalaiset tytöt aina lähetetty ulkomaille. Nyt se on vaikeaa. Useat
tuttavistani ovat päivitelleet, mihin he lähettäisivät tyttärensä
juuri sinä vuonna, jolloin nämä eivät tiedä, mihin olisi antauduttava.
Seitsemälle nuorelle on tilaa tässä huvilassa. Toisin sanoen saa kaksi
makuuhuoneensa piharakennuksessa. He saavat oppia kieliä, musiikkia,
piirustusta ja muita yleisiä sivistäviä aineita ja sitäpaitsi tuntea
olevansa viihtyisässä kodissa Eva-tädin luona. Ikä voi mieluimmin olla
kuudentoista ja yhdeksäntoista välillä ja perhesuhteet sellaiset, että
nuo kasvattini käsittävät minun kodissani vallitsevat tarkoitusperät ja
maailmankatsomuksen. Kysymyksessä ei ole mikään armeliaisuustoiminta,
vaan miellyttävä askartelu itselleni ja rattoisa ja hyödyllinen
ajanvietto noille seitsemälle valitulle."

Näillä sanoilla oli perustus laskettu, ehdotuksen hyväksyivät
innostunein mielin sekä fräulein Stock että mademoiselles Renard.
Laadittiin työjärjestys. Kaikki kolme ulkomaalaista naista tarjoutuivat
antamaan opetusta, lisäksi hankittiin eräs mrs Faith, eräs fil.
tohtori Krabbe ja eräs koulukeittiöopettajatar, jotka saisivat hoitaa
määrättyjä tunteja.

Ilmoittaminen ei ollut tarpeen. Tarjokkaita ilmaantui joka taholta,
niin että vapaaherrattaren oli pakko valita ne, jotka hän katsoi
soveliaiksi.

Tukholmalaisia tyttöjä hän ei tahtonut ensinkään. Hänen mielensä teki
olla äidin sijaisena nuorille. Hän piti niin sydämellisesti näistä
nuorista tahdoista ja rohkeista sydämistä, jotka ikävöivät ensimmäistä
kohtalonsysäystä, tahi jotka huolettomasti syöksyivät elämän
aurinkoisiin aaltoihin, pelkäämättä äkkiä pudottavia syvänteitä.

Syyskuun viidentenätoista päivänä oli tyttöjen määrä saapua, edellisenä
iltana vapaaherratar tarkasti vielä kerran nimiluettelon ja ne muutamat
reunamuistutukset iästä ynnä muusta, jotka hän kustakin oli tehnyt.

_Sonja Thomas_, yhdeksäntoistavuotias, menee aikaisin kihloihin ja
naimisiin. Haluaa oleskella Tukholmassa vaihtelun vuoksi, oppia yhtä
ja toista, mutta ei mitään vakavasti. Tulee vanhasta, varakkaasta
göteborgilaisesta kodista. Ainoa lapsi.

_Maud Rydeman_, kahdeksantoistavuotias, tilanomistajan tytär
skoonelaisesta herraskartanosta, nuorin kahdeksasta sisaruksesta.
Tuntuu vallattomalta ja laiskalta. Vanhemmat antavat ymmärtää, etteivät
enää kykene pitämään häntä kurissa, mutta että he odottavat hänestä
kaikkea hyvää aikaa myöten.

_Mary Ehrestierna_, kahdeksantoistavuotias. Ollut jo monessa
mukana. Suuri suku Tukholmassa. Äiti oleskelee parantolassa, isä,
everstiluutnantti, harjoittaa strateegisia tutkimuksia sotaakäyvissä
maissa. Tyttö säädyllinen, mutta vähäpätöinen. Kuitenkin tavattoman
musikaalinen. Kaksi veljeä.

_Astrid Tolling_, seitsentoistavuotias. Kirkkoherran tytär
Itägöötanmaalta, hyväpäinen, aikoo opiskella kuvanveistoa. Iloinen,
luonnollinen ja terhakka. Varmasti erinomainen toveri. Kolme veljeä,
kaikki Upsalan yliopistossa.

_Barbro Berting_, kahdeksantoistavuotias, näyttää nuoremmalta. Isä
leski. Tyttö tulee isoäitinsä, vapaaherratar Stiernuddin luota.
Naimisissa oleva sisar Tukholmassa. Barbro kiintynyt kirjallisuuteen.

_Märta Agnell_, kahdeksantoistavuotias. Vanhemmat asuvat Berliinissä,
isä suuren sähköyhtiön johtaja. Märta aikoo olla Tukholmassa
kevääseen, jolloin hän ja hänen sisarensa, joka opiskelee sairashoitoa
Köpenhaminassa, lähtevät matkalle tavatakseen muun perheen eräässä
saksalaisessa kylpylaitoksessa. Märtasta näkyy tulevan tyypillisen
hyvä ja uskollinen perheenemäntä. Hän aikoo sitäpaitsi suorittaa
lastentarha-kurssin.

_Minka Rozinsky_, kuusitoistavuotias, slaavilaista syntyperää.
Isä kaatunut sodassa. Äidillä, leskellä, viisi lasta. Oleskelee
satunnaisesti neljän nuoremman kanssa Bergenissä erään norjalaisen
ystävättärensä luona. Minka taitaa päästä erään rikkaan englantilaisen
sukulaisen ottotyttäreksi, kun Rozinskyn perhe on sodan takia joutunut
tuuliajolle. Kaikki heidän suuret maatilansa ovat poltetut tai muuten
hävitetyt.

Eva-täti pani muistikirjansa pois ja nyökkäsi miettivästi. Hänen
tehtävänsä ei ollut helppo. Nuoret ovat sekä arvostelevia että
vaativaisia ensimmäisinä kukkaanpuhkeamis-vuosinaan, kun he vielä
luottavat itseensä ja maailmaan. Ja hän tahtoi, että Löwesköldin
kasvatushoitola olisi enemmän kuin tavallinen koulu. Hän toivoi,
että ne henkiset kyvyt, joita hän ryhtyi muokkaamaan, edes hiukan
saisivat avaruuksien valoa tietoihinsa ja ajatuksiinsa menettämättä
naisellisuutta, joka hänen mielestään oli kallisarvoinen aarre.
Uusisuuntainen ei Eva-täti ollut tämän sanan helppotajuisessa,
kuluneessa merkityksessä. Hän oli ollut mukana siinä ajassa, jolloin
tyttöjen kasvatus kulki nimellä "edukation", ja kaikissa hänen
miellyttävissä liikkeissään oli sivistyksen hienoa, siroa suloutta,
johon liittyi tyyni arvokkuus.

Hopeanvalkoinen tukka huoliteltuine kampauksineen ja pukevine
kiehkuroineen kehysti pieniä, hienopiirteisiä, vilkkaita kasvoja,
joiden iho oli heleän kukoistava. Silmät paloivat syvinä ja tarmokkaina
älykkään, leveän otsan alla. Suunseudussa oli vielä rakastettavaa
hymyä, jonka vaikutuksesta unohti, kuinka kuihtuneet huulet olivat.
Hänen vartalonsa oli suora ja solakka. "Hän käyttäytyy kuin armollinen
kuningatar", oli hänestä aina sanottu.

Mainitut seitsemän tyttöä saapuivat määrättynä päivänä, ja hiljainen
huvila kajahteli mätkähtelevistä matkalaukuista, kiitävien jalkojen
kapseesta, naurusta ja juttelusta. Äkillinen muutos ylhäisestä
hiljaisuudesta hälinään ja touhuun tuntui melkein sietämättömältä talon
neljästä naisesta.

Mutta illempana hyörinä lakkasi, ja teetä juodessa olivat neitoset
varsin ujoja ja siivoja. "Seitsemän suljettua päiväkirjaa", ajatteli
Eva-täti. "Joka vuorokausi kirjoitetaan niihin rivi hyvää ja pahaa,
mutta nuo vähäiset elämänsanat täytyy saada lukea ja ymmärtää."

Tyttöjen sanoessa hyvää yötä Eva-täti suuteli kutakin heistä otsalle,
ojennettuaan ensin oman valkean, sormuskoristeisen kätensä heidän
suudeltavakseen. Maud Rydeman ja Märta Agnell näyttivät nyrpeiltä ja
hämmentyneiltä tästä hyvästelystä, mutta taipuivat kuitenkin. Jo nyt
olivat täyshoitolaiset selvillä siitä, että Eva-tätiä oli toteltava.
Koko hänen olentonsa herätti kunnioitusta, mutta Maud ajatteli
kuitenkin, ettei hän "ensinkään halua kulkea talutusnuorassa. Olihan
aina olemassa jokin keino pujahtaa tarkastuksesta".

"Me tapaamme täsmälleen kahdeksan aikaan ruokasalissa huomenaamulla",
sanoi vapaaherratar ystävällisesti. "Työjärjestys on jo laadittu,
ja kun olette nukkuneet hyvästi matkan jälkeen, käymme heti käsiksi
työhön."

Sonja Thomas ja Barbro Berting, jotka olivat koulutovereja ja parhaita
ystävyksiä, olivat toivoneet saavansa yhdessä haltuunsa sievät
parihuoneet muratin verhoamassa piharakennuksessa, ja kun vapaaherratar
oli silmäillyt heitä tutkivasti, olikin näyttänyt siltä, että heidän
toivomuksensa täyttyy. Eva-tädin ystävällinen, rakastettava hymy lienee
virittänyt heihin tämän toivomuksen. Se meni kuitenkin myttyyn, sillä
pään pehmeästi kumartuessa lankesi tuomia.

"Ei, luullakseni meidän täytyy järjestää niin, että Mary ja Astrid
saavat nuo parihuoneet. Makuuhuoneen edessä pienessä salongissa on
mielestäni varsin sopiva ottaa vastaan sinun sukulaisiasi, Mary. Sonja
ja Märta saavat kumpikin vierashuoneensa, sinisen ja punaisen, Minka
saa keltaisen. Maud ottaa minun sänkykamarini yläpuolelta pienen
kulmahuoneen, ja neiti Barbron me panemme torniin. Niin nuoret jalat
eivät ole milläänkään, vaikka raput ovatkin jyrkät."

Nyt läksivät tytöt huoneisiinsa, joihin kohta ilmestyi kunkin luonteen
mukainen persoonallinen leima.

Sinisessä vierashuoneessa, missä Sonja hallitsi, oli jo asetettu
kirjoituspöydälle erilaisia valokuvia; lipastolle oli siroteltu mitä
moninaisimpia pikku esineitä. Pitkä, vanhamuotinen sohva oli saanut
pari aivan uusikuosisinta silkkityynyä. Pöydällä sen edessä oli kookas
kristallimalja, jossa oli mitä ihanimpia tummanpunaisia ruusuja, ja
sen vieressä oli makeisrasia täynnä herkkukonvehteja. Repaleinen ja
ympäristöänsä rumentava helppohintainen kirja "Päästä minut" oli
paiskattu sänkyyn. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi vähääkään
viitannut vakavaan askarteluun.

Mutta lihavan, vaaleatukkaisen Märtan punaisessa huoneessa oli pöydälle
ladottu sopusuhtaiseen järjestykseen talous- ja keittokirjoja, Grimmin
ja H.C. Andersenin sadut ja eräs lentokirjanen: "Pienokaisemme".
Leveälle ikkunakamanalle Märta oli nostanut jättiläisrasian, jonka
sisällys olisi riittänyt pienehkön ompeluliikkeen tarpeiksi. Sängyn
yläpuolelle hän oli ripustanut Agnellin perhettä kokonaisuudessaan
esittävän suurennetun valokuvan, joka oli otettu vanhempien
hopeahääpäivänä. Jotakin pyöreää, valoisaa ja lauhkeaa oli tuossa
ryhmässä, joka oli sijoittunut erään huvilan rapuille, ja yläpuolella
oli luettavana: "_Heimatsliebe_".

Minkan ihastuttava keltainen huone, jonka kukikasta leinikkökuosista
sisustusta länsiaurinko kultasi, ei ollut tänä iltana edullisen
näköinen, ylt'yleensä oli näkyvissä tavaroiden huolimattoman purkamisen
jälkiä, pukuja, kirjoja, jalkineita ja soittovehkeitä sikinsokin, ja
keskellä tätä sotkua istui Minka ahmien erästä romaania. Toinen käsi
piti kirjaa tarpeettoman lähellä mustia samettisilmiä, toisen käden
hän oli pujottanut syvälle tummaan, kiiltävään tukkatiheikköön, joka
vuolaan, tuuhean harjan tavoin laskeutui kapealle tytönselälle ja
kulmikkaille hartioille. Hän oli pieni ja hoikka ja hentojäseninen,
huolimattomasti puettu ja korvarenkailla, sormuksilla ja muilla
koruilla vahvasti koristettu, näki aivan selvästi, ettei Minkalla
ollut aavistustakaan köyhyydestään. Kaikki meni häneltä huolimattoman
oli-miten-oli-menetelmän mukaan. Ja hänen kapeilla, ruskeilla
kasvoillaan loisti veitikkamainen kurittomuus.

Järeäjäseninen, mahtava Maud oli heti tuntenut vetovoimaa "pientä
kimaltelevasilmäistä tenhotarta" kohtaan. He osaisivat kyllä
yksissä neuvoin panna toimeen kepposia. Maud ei ollut purkanut
matkatavaroitaan. Hän sanoo, ettei jaksa. Hävytöntä, että isä ja äiti
olivat lähettäneet hänet pois. Eihän hän itse ollut tahtonut. Ja Maud
heittäytyi toiseen nojatuoliin -- kaksi tällaista oli sohvan sijasta --
niin että liitteet natisivat. Leveät jalkateränsä ja tukevat raajansa
hän ojensi pitkin pituuttaan, asettuessaan tutkimaan lähtevien junien
aikataulua. Sanokoot mitä tahansa kotona, mutta hän ei jää tähän
vankeuteen. Ja sitten hän vihelsi kuin äkämystynyt koulupoika.

Barbro Bertingin tornihuoneessa ei järjestys myöskään ollut
mallikelpoinen. Kaikkialla vetelehti kirjoja, paperia ja
aikakauslehtiä. Hän oli yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaisuutta,
mutta onnistumatta. Puvut olivat sentään päässeet vaatekomeroon ja yksi
neljästä tuolista oli vielä tyhjä. Kaarevalle rokokosohvalle, joka
oli soikean peilin alla, Barbro oli sijoittanut kirjapinot. Hän luki
paljon ja enimmiten historiallisia teoksia, ja kun hän nyt, puolittain
riisuutuneena, avasi milloin yhden, milloin toisen muistelmateoksen,
pisti hänen silmäänsä ensi sivulta yksinkertainen omistus, joka oli
kirjoitettu varmalla, miehekkäällä käsialalla: "Barbrolle ystävä H.B."
Isoäiti ja Holger Boye, hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä, olivat
ahkeraan lahjoitelleet pienelle lukuhimoiselle Barbrolle tervettä ja
kehittävää lukemista. Ja viimeksi kuluneena vuonna, jolloin hän oli
asunut rakkaan, suloisen isoäidin luona, hän oli oppinut pitämään
arvossa hyvien kirjojen seuraa.

Inger Thomas, Sonjan serkku, oli myös opastanut häntä valikoimaan
lukemista, jotavastoin Sonja oli koettanut vieroittaa häntä "mokomasta
roskasta", mikä teki hänestä "ikävän vetelyksen".

Piharakennuksessa oli tytöillä jo kaikki järjestyksessä, ja he
olivat vakuutettuja siitä, että he viihtyisivät mainion hyvin. Maryn
siro, hyvin hoidettu persoona liikkui täysin tottuneesti sievässä
kustavilaisessa salongissa, jonne hän oli tuonut spinetin, somasti
täytetyn nuottihyllyn ja kallisarvoisen viulun. Hän kertoi Astridille,
että hän oli avustanut monissa soitannollisissa iltamissa ja saanut
tavattoman paljon kiitosta. Hänen ulkonevat vedensiniset silmänsä
eivät juuri elostuneet, kun hän puhui soitosta, sen enempää kuin
muulloinkaan, mutta hän oli aina hienon, kiltin ja säädyllisen
näköinen. Huomasi myöskin, että hän oli koko suvun mielikki, ja
vanhemmat olivat ilmoittaneet vapaaherratar Löwesköldille, että he
olivat lähettäneet hänet kasvatushoitolaan välttääkseen rettelöitä, kun
kaikki tahtoivat omistaa Maryn ja pitää häntä kodissaan. Sukulaisilta
olikin jo tulvinut hänelle kutsuja, mutta ne olivat jääneet Eva-tädin
talteen, sillä hänpä määräsi, milloin tytöt saivat lähteä kyläilemään.

Astrid ei välittänyt hitustakaan tuollaisista koreista nimistä
ja arvoista, joita Mary lakkaamatta luetteli, mikä ei oikeastaan
tapahtunut siksi, että hän olisi niillä ylpeillyt, vaan siksi, että ne
kuuluivat hänen piiriinsä, ainoaan, minkä hän tunsi.

Hyräillen ja reippaasti järjesteli pikku Tolling, jota kotona sanottiin
"sydänkävyksi", kapistuksiaan ja suuteli isän ja äidin valokuvia,
ennenkuin läksi nukkumaan japanilaisen verhon taakse, joka jakoi
tilavan makuuhuoneen kahtia.

Verhon toiselta puolen Astrid kuuli Maryn kirkkaan, aina jonkun verran
uteliaana ihmettelevän äänen:

"Tiedätkö, onko totta, että Sonja Thomas on salakihloissa erään
filosofiankandidaatin ja luutnantin kanssa, joka on hirveän rikas?"

"Luultavasti, mutt'en tiedä, onko se salaista, hänhän puhui siitä
meille kaikille."

"Ei minulle."

"Et kai ollut sisällä. Muuten hän sanoi, että kihlaus julkaistaan
uutenavuotena, ennen kuin luutnantti Freide lähtee jonnekin
opintomatkalle, ja sitten he menevät syksyllä naimisiin, kun Sonja
täyttää kaksikymmentä vuotta."

"Ajatteles sentään! Luuletko, että joku muu meistä on kihloissa?"

Astrid nauroi sydämensä pohjasta.

"En ainakaan minä, mutta sinusta ja muista en voi mennä takuuseen."

"Minusta?"

"Niin, sinähän sanoit 'joku muu meistä', enkä minä vielä tunne tyttöjä,
minusta vain olisi hyvä, että jokaisella olisi jokin oikein elävä
harrastus."

"Eikö heillä sitten ole? Minulla on musiikkini."

"Ja minulla rakas saveni, ja Sonjalla ehkä yhtä taipuisa luutnanttinsa,
mutta Minka vain lentää ja keikkuu kuin kärppä ja pajattaa: '_Mais,
c'est tout égal ça_!' ja Märta -- niin, tosiaankin, Märta on jo _eine
fromme und sehr weibliche deutsche Hausfrau_ -- mutta mitä tulee
Maudista?"

"Tarvitseeko hänestä tullakaan mitään? -- Ei ole väliä tulla miksikään,
minä arvelen, että täällä kehitytään vain huvin vuoksi."

"Ja minä arvelen, että on huvittavaa kehittyä."

"Niin, musiikissa, tietysti. Kuka on Barbro Berting? Jos hänen äitinsä
oli syntyisin Stiernudd, niin olemme kaukaisia sukulaisia."

"Minä tiedän vain, että sekä Sonja että Barbro ovat Göteborgista
ja ettei Barbro ole ollut kotonaan puoleen vuoteen. Hänellä kuuluu
olevan kolme merkillistä sisarta. Vanhin kauneutensa, n:o kaksi
työteliäisyytensä ja n:o kolme teräväpäisyytensä puolesta."

"Vai niin, no mutta eikö Barbro ole merkillinen?"

"Ei minun mielestäni. Hyvää yötä, Mary, minua jo nukuttaa."

Astrid melkein odotti Maryn kysyvän syytä hänen uneliaisuuteensa
ja tunsi melkoista helpotusta, kun Mary sanoikin veltosti ja
hyväntahtoisesti:

"Hyvää yötä, typykkä! Nuku makeasti!"

Vähän ajan kuluttua kuului Maryn ääni uudelleen.

"Nukutko, Astrid?"

"En ihan."

"Oletko laskenut, montako ikkunaruutua on tässä huoneessa?"

"En, mutta se on helposti tehty."

"Käykö päinsä, että lasket ne minunkin puolestani?"

"Minä luulen, ettei se vetele. Eikä myöskään saa sanoa sanaakaan, kun
on laskenut, silloin ei uni toteudu."

"Eikö? No, hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä."

Astrid kuuli, kuinka Mary puoliääneen ja hyvin perusteellisesti laski
ikkunaruudut, mutta sitten hän kääntelihe ja huokaili niin raskaasti,
että Astrid oivalsi jonkin painavan hänen sydäntään. Hän melkein
arvasi, mitä se oli. Mary oli huomannut pienen, lystikkään seinässä
olevan lasiventtiilin, joka oli pyöreän pienoisikkunan näköinen.
Lopulta Astrid ei voinut hillitä nauruaan. Hän purskahti raikuvaan
nauruun. Mary tuntui kuuntelevan.

"Astrid!"

"Mitä?"

"Sopiiko laskea uudestaan?"

"Se voi käydä laatuun."

"Niin, näetkös, minä en tiedä -- luuletko, että venttiilikin on
laskettava?"

"Eiköhän, jääköön se pisteeksi. Piste perään, ymmärrätkö?"

Nyt oli Astrid nauranut kyllikseen ja halusi nukkua. Jo seuraavana
päivänä hänen oli aloitettava työskentelynsä erään kuvanveistäjän luona.

Mary laski uudestaan hitaasti ja tarkkaan, ja sitten oli hiljaista. Hän
taisi nukahtaa yht'äkkiä.



II

Ensimmäinen päivä.


Aamuteen jälkeen Eva-täti kokosi opettajakunnan ja oppilaat suureen
arkihuoneeseen, joka ei ollut vähääkään koulusalin näköinen, vaan oli
asultaan herraskartanon vierashuoneen kaltainen monine mukavine ja
hauskoine istumapaikkoineen, pöytineen ja näppärine pikku kaappeineen;
ja kokonainen seinä oli kirjahyllyjen peitossa, jotka olivat täynnä
viimeistä sopukkaa myöten. Muilla seinillä riippui Hillerströmin
tauluja.

"Olen ajatellut, että luennot pidämme täällä", sanoi Eva-täti, "ja
teidän lukujärjestyksiinne on jo merkitty tunnit ja aineet. Ei
teidän eikä teidän opettajienne tarvitse tuntea itseään pinnistetyn
juhlallisilta tunneilla. Tämä ei ole tavallinen koulu, ja te olette
jo täysikasvuisia nuoria naisia. Kello kolme päättyy päivän opetus,
ja senjälkeen te olette vapaat menemään kävelemään tai kyläilemään
ilmoittamalla siitä minulle. Kerran viikossa käymme museoissa tai
kokoelmissa. Kuuden aikaan syömme päivällistä ja seitsemän ja yhdeksän
välillä tehdään käsitöitä, harjoitetaan soittoa, luetaan ääneen
tai pidetään jotakin muuta ajanviettoa. Kirjeenne saatte lukea ja
vastata niihin ilman tarkastusta. Sukulaisia ja ystäviä saatte ottaa
vastaan mielenne mukaan huoneissanne, sillä minä luotan siihen,
että se tapahtuu valikoiden. Yleensä sanoen minä vetoan teidän
tahdikkuuteenne ja hienotunteisuuteenne ja toivon samalla saavani
teidän luottamuksenne. Nuoren tytön parhaimmilla ominaisuuksilla ja
oikealla helminauhalla on yhteistä se, että hänen täytyy aina pitää ne
näkyvissä, luoda niihin eloa ja välkettä omalla olennollaan. Jos ne
pannaan syrjään siksi, että vastuunalaisuus rasittaa niitä pitämästä,
käy niiden samoin kuin helmien. Kun ne seuraavalla kerralla pannaan
koristeiksi, ovat ne himmenneet ja ikäänkuin kuihtuneet. Sielunkorut
ovat paljoa arempia kuin oikeat helmet, sen tahdon painaa mieleenne
ja lopuksi toivotan teidät kaikki tervetulleiksi. Työ alkaa. Tänään
jääköön kuitenkin se tai ne, jotka eivät ole lopettaneet tavaroittensa
purkamista, kolmen jälkeen kotiin laittamaan huoneensa kuntoon.
Hutiloimista ja laiminlyöntiä minä en suvaitse ensinkään."

Eva-täti itse ei opettanut, mutta hän kuunteli hyvin halukkaasti
tohtori Krabben kirjallisuus- ja taidehistorialuentoja.

Tohtori ei tosin ollut niitä, joille elämä on suonut paljon aineellista
ylellisyyttään, mutta hän kohosi harvinaisen nerokkaalla tavalla kaiken
maallisen yläpuolelle ja upposi intomielisesti henkisiin harrastuksiin.

Sonja kuiskasi Barbrolle: "Sepä vasta lystikäs herrasmies!" Ja Barbro
kuiskasi vastaan: "Hän lentää meidän kaikkien ylitse", mutta itse
asiassa hän oli varsin mielissään, jopa ylpeäkin, että juuri hän sai
useimmat kysymykset, kun osasi parhaiten.

Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle, sillä koulussa hän ei ollut
milloinkaan kunnostautunut, päinvastoin, ja hänen täytyi myöntää,
että hänen isänsä oli turhaan koettanut työntää häntä, perheen mustaa
lammasta, milloin minnekin.

Kielissä tuli Sonja toimeen erinomaisesti, mikäli sitä tarvittiin
puheessa, mutta käännökset hän hutiloi alusta loppuun. Niitä hän ei
katsonut tarvitsevansa. Vuoden kuluttuahan hän istuu liehiteltynä,
komeana nuorena rouvana jossakin Tukholman loistohuoneistossa,
niin että vanhemmat menettelivät hieman hassusti pannessaan hänet
Löwesköldin kasvatushoitolaan, mutta äiti, joka oli syntyjään
ranskatar, kärsi maansa puolesta sodasta niin sanomattomasti, ettei
hänellä ollut ainoatakaan ilonpäivää. Tämän hän pelkäsi tekevän
Sonjankin raskasmieliseksi, ja senvuoksi hän vapaaehtoisesti luovutti
lemmikkinsä äitinsä rakkaimman nuoruudenystävän, vapaaherratar Evan
hoteisiin.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kolme, kokosi mrs Faith englantilaiset
kirjansa ja "haihtui", kuten Märta Agnell sanoi. Astrid oli hetkistä
myöhemmin valmis lähtemään sen kuvanveistäjättären luo, jonka johdolla
hän aikoi työskennellä. Hänen kauniit, avoimet kasvonsa loistivat
täydeltä terältä iloista odotusta, ja hän nyökkäsi hyvästinsä mitä
säteilevimmin hymyillen.

Mary oli lähdössä vierailemaan ja pukeutui huolellisesti harmaisiin
kiireestä kantapäähän saakka.

"Hän on kun hevone", sanoi Minka katsoen Maryn jälkeen, "oiken, oiken
pitkä hevose naama ja paljo tyhmeliin".

Tämän hän sanoi Märtalle, mutta Märta ei milloinkaan taipunut
ajattelemaan mitään epäedullista. Hän olikin niin lempeän ja
hyväntahtoisen näköinen ollessaan juuri lähdössä erääseen
lastenseimeen, että Minka heti älysi huomautuksensa tällä kertaa
osuneen väärälle henkilölle. Hän livisti vastausta odottamatta
huoneeseensa, joka oli saatava kuntoon.

Sonja tahtoi Barbron mukaansa ulos.

"Urban Freidekin on täällä", sanoi hän, "ja hän tahtoo mielellään
tavata sinua. Nyt hän saa jo viran ja toivoo sitten pääsevänsä
raha-asiain ministeriöön."

Barbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut
Lundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja
toisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä.
Mutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen
kuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen
-- olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi
määrättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä
oli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa
kätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä
vielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei
koko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.

"En luule, että Eva-täti laskee minua ulos tänään", virkkoi hän
epäröiden. "Jos pistäydyt huoneeseeni, niin huomaat syyn."

"Ainainen hutilus", nauroi Sonja. "Harmillista, ettet ole saanut
neitsytkammiota kuntoon. Olisin tahtonut sinut mukaani Silkkikauppaan
ja Pohjoismaiseen Kauppakomppaniaan. Minun on tehtävä kauhean paljon
tilauksia. Evelyn-täti tulee tietysti vähäksi aikaa mukaan, ja
sitäpaitsi minun on saatava neuvoja tulevalta anopiltani. Hän tuntee
tarkoin, miten Tukholmassa on oltava ja elettävä. Heidän huvilaansa
Djursholmissa on kuvattu sekä 'Svenska Hemissä' että 'Saisonenissa'.
Ajattelepas, kun mekin Unon kanssa joudumme niihin."

"Onko se sinusta niin tähdellistä?"

"_Onko_ muka! Uno sanoo, että minusta tulee pääkaupungin enimmin _chic_
ja nuorin rouva. Minun pukuni tulevat antamaan leiman, sanoo hän.
Voi, minä olen niin rajattoman onnellinen! _Au revoir_ vähäksi aikaa.
Hassua, että meistä tuli uudestaan koulutoverit."

Hän nyökkäsi ja riensi tiehensä, Barbro katsoi ihmeissään hänen
jälkeensä. Ei sentään ollut ketään muuta maailmassa, jota hän olisi
ihaillut niin kuin Sonjaa. Ja näin hän oli ihaillut siitä pitäen,
kun he olivat olleet ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Monet
kerrat Sonja tosin oli vieroittanut hänet luotaan hetkellisellä
välinpitämättömyydellään, mutta hänen oli tarvinnut virkkaa vain
ystävällinen sana vetääkseen Barbron taas luokseen.

Hyväilevästä hellyydestä avautui Barbron sielu kuin kukka auringon
säteistä, ja hän saattoi muuttua araksi kaihtavassa pelossaan kylmyyden
tai kovien sanojen tähden. Hänen tunteensa värisivät alinomaa kuin
paljastetut hermot, ja kun joku hellävaroen kosketti niitä lämpimin
ottein, joutui hän useimmiten niin suuren ihastuksen ja pelon valtaan
luullessaan kadottavansa tuon elämänlämmön, että hän heti oli valmis
vastaamaan siihen ryöppyävän kiihkein tuntein.

Mutta kasvuvuosinaan häntä oli pidetty kummallisena ja karttelevana.
Hän ei pyrkinyt koskaan esille, ei milloinkaan astunut ensimmäistä
lähentymisaskelta, ei myöskään salannut varovasti omaa mielipidettään,
vaan laski ajatuksensa ja sanansa pursumaan vuolaana virtana, kun jokin
loukkasi tahi kiihoitti häntä.

Kohta päivällisen jälkeen Eva-täti lähti kiertotarkastukselle tyttöjen
huoneisiin. Hän sanoi näille, että hän tahtoo kerran viikossa käydä
katsomassa, miltä kukin "linnunpesä" näyttää. Lähtiessään tänä
iltapäivänä tarkastusmatkalleen hän otti mukaansa puutarhasta kukkia ja
hedelmiä, jotka hän jakoi ihmeteltävän tasapuolisesti.

Minkan luona hän viipyi kauimmin. Siellä vallitsi edelleenkin
epäjärjestys ja siivottomuus. Näkyi selvästi, että nuori neitonen oli
väsynyt kaikkeen ja laittanut itselleen leposijan keskelle lattiaa.
Hän oli kiskonut sängystä pielukset ja peitteet alas. Savukekotelo,
tuhkakuppi, pieni malja, jossa oli suklaamakeisia, ja kirja ilmaisivat,
että nautinto oli ollut monipuolista. Mutta juuri silloin, kun Eva-täti
ilmestyi kynnykselle, viskasi Minka harsoleningin kaiken verhoksi ja
riensi sirosti vapaaherratarta vastaan.

"Tervetuloa, täti kulta", sanoi hän sointuvalla ranskan kielellä,
"anteeksi, etten ole vielä saanut aikaan järjestystä, mutta minä sain
-- odottamattoman vieraan".

"Vai niin", sanoi Eva-neiti lyhyesti. "Kuka se oli?"

"Eräs vanha, kiltti neiti, joka..."

"Joka polttaa savukkeita ja viruu lattialla."

Minkan kapeat, mustat silmät välähtivät.

"Niin, hänellä on pienet pahat tapansa."

"Sinä kyllä tiedät, Minka, että meillä on portinvartija. Ei kukaan
pääse sisään eikä ulos hänen laskemattaan. Ja kun minä olen ollut
ulkona, saan minä aina tiedon, kuka on käynyt pyrkimässä tänne minun
poissaollessani. Jos olen kotona, ilmoitetaan minulle myös heti, keitä
pyrkijät ovat, tuttuja vaiko tuntemattomia. Sinä ymmärrät hyvin, ettei
seitsemää tyttöä oteta taloon ilman valvontaa. Sinusta, pikku Minka,
minä tiesin vain, että sinä kaipasit hyvää kotia. Äitisi sanoi minulle
myös, että sinua on ajoittain kasvatettu luostarissa. Olet varmaankin
saanut olla paljon oman onnesi nojassa, lapsikulta, ja oma minä on sekä
sokea että kehno kasvattaja. Sinun satusi vanhasta neidistä osoittaa,
ettet sinä paljoa välitä totuudesta."

"En tahtonut pahoittaa hyvän tädin mieltä tunnustamalla, että -- että
eräs tyttö meistä ehdotti... että polttaisimme."

"Kuka se oli?"

"Voi, minun on niin vaikea oppia lausumaan heidän nimiään."

Minka hymyili lumoavan suloisesti, ja hänen pienten, tummien käsiensä
liikkeissä oli jotakin niin alistuvaa, kuin ne olisivat madelleet
rakkaan tädin edessä.

Vapaaherratar epäröi hetkisen, sitten hän veti tytön luokseen ja
suuteli hänen matalaa otsaansa.

"Pikku Minka, jos minusta tulee se, joka saa kylvää hyvää sinun
nuoreen mieleesi, niin minä tuntisin itseni onnelliseksi, että olen
ottanut sinut kotiini. Sen, että sinä et pysy totuudessa etkä siis ole
luotettava, olen minä nyt nähnyt, mutta hyvällä tahdolla voi nekin
virheet saada lähtemään. En kiellä sinua tupakoimasta, jos sinun on
vaikea luopua savukkeista. En myöskään kiellä sinua käymästä pitkällesi
lattialle. Sinä saat sitä varten lainata jääkarhuntaljan, niin ettei
sinun tarvitse pitää nautintoasi salahuvina, mutta hyvin mielelläni
toivon, että vapaaehtoisesti hylkäät nikotiinin. Se turmelee sinun
elimistösi."

"Minä heitän kohta tupakoimisen", lupasi Minka. "En tahdo tehdä mitään,
mitä täti ei hyväksy."

Vapaaherrattaren muoto kävi vakavaksi, melkein surulliseksi.
Valheellinen ja vilpillinen, siinä on paljon raivaamista ja --
luultavasti se jää häneltä onnistumatta.

Minka ojensi aito tanssijattaren tapaan niiaten savukekotelon ja sanoi
kohteliaasti: "_Voulez-vous bien prendre la boite, ma chère tante_?"

"Niin, sinä saat tämän takaisin, milloin tahdot."

"_Ah, mais jamais, chère tante, à quoi pensez-vous_!"

Vapaaherratar jätti Minkan ja meni Märtan luo, joka iloisena kuin
mikäkin pikku emäntä näytteli hänelle kaikkia "kotoisia" aarteitaan.
Hän tarjosi karhunvadelma-hilloa, jonka hän itse oli keittänyt. Ja
hän otti säteilevän tyytyväisenä vastaan kiittelyt. Hänellä oli myös
saksalaisia piparkakkuja, joita Eva-tädin piti maistaa. Punainen huone
vaaleakoivuisine kalustoineen, joka oli päällystetty kotikutoisella
puna- ja valkearaitaisella kankaalla, sointui mainiosti tuohon
vaaleaveriseen tyttöön, jonka vaaleat Gretchen-palmikot riippuivat
valkeassa, lapsenpehmeässä niskassa.

"Kuulehan, pikku Märta", sanoi Eva-täti, "etkö sinä tahtoisi ottaa
vähän hoivataksesi Minkaa? Hän on kyllä villilintu, mutta sinä
olet tyyni ja ymmärtäväinen, pikku ystävä. Sen olen saanut tietää
isoäidiltäsi, ja minä olisin iloinen, jos sinä voisit vaikuttaa häneen
hyvää."

"Aion koettaa hyvin mielelläni", vastasi Märta äidillisesti. "Voin
opettaa hänelle myös ruotsia. Pappa ja mamma puhuvat aina ruotsia
meidän, lasten, kanssa."

Kuinka siniset silmät sillä tytöllä oli! Niihin katsoi kuin
kirkkaimmalle kevättaivaalle. Hän ei milloinkaan pettäisi ketään eikä
milloinkaan salaisi tekoaan.

Luottavin ja lämpimin sydämin Eva-täti jatkoi kiertoaan ja tuli Maudin
luo, joka itsepintaisesti piti yhä vain tavaroitaan purkamatta.
Purkakoon se, jota haluttaa. Hän ei aio vaivautua. Mutta Eva-täti teki
asiasta lyhyen lopun. Hän tunsi Rydemanien luonteen, kun oli ollut
Dresdenissä samassa kasvatushoitolassa, jossa Maudin kolme tätiäkin oli
ollut. Heilläkin oli ollut Maudin oikukkaasti jurottavat kasvat, kun
jokin ei heille "sopinut", mutta toisin vuoroin heidän leveä huumorinsa
saattoi panna koko tyttöparven ilosta läikkymään. Ja Eva piti heistä
kuitenkin kaikkien niiden hauskojen hetkien tähden, jotka oli heidän
parissaan viettänyt. Vilkaistuaan pikipäin ympärilleen hän sanoi: "nyt
me puramme tavarat, Maud. Ja meidän täytyy joutua. Anna sinä minulle
ne, mitä pannaan lipastoon!"

Maud katsoa siritti vapaaherrattareen, pyöräytti päätään ja jyhkeää
ruumistaan, meni vastahakoisesti matka-arkun luo ja jäi siihen
seisomaan avain kädessä.

"Rakas Maud, _festina lente_ on kehno ohje tässä tapauksessa. Meidän on
parasta käydä heti käsiksi toimeen, minä muistan, kuinka sinun tätisi
purkivat matkalaukkujaan -- se tapahtui eräässä tyttöjen hoitolassa
Dresdenissä. Ulla ja Beata kiistelivät eräästä silkkihameesta, jonka
kumpikin väitti saaneen omakseen. He kiskoivat sitä kaikin voiminsa,
niin että se yhtäkkiä repesi kahtia, mutta silloin he eivät voineet
pidättää nauruaan, vaan nauroivat niin makeasti, että tupsahtivat
istualleen lattialle kummallakin hameenpuolikas sylissä."

Maud näki kinailun niin ilmi elävänä edessään, että hänkin herahti
nauruun, joka helmeili niin raikkaana ja kirkkaana hänen punaisilta
huuliltaan, että koko tyttö muuttui.

"Sepä oli mainiota rehkinää", sanoi hän Eva-tädin kauhistukseksi, mutta
tätä leveäsuista huomautusta ei nyt juuri voinut moittia. Aikaa oli
vähän. Matkalaukku lennähti kuitenkin auki, ja Maud sai ihmeteltävän
ripeästi tavaransa paikoilleen.

"Niin se kävi, että hurahti", sanoi hän pirteän vallattomalla
tavallaan. "Paljon kiitoksia avusta."

Hän nyökkäsi kömpelösti, mutta näytti niin herttaiselta, ettei Eva-täti
voinut olla taputtamatta hänen pulleaa poskeaan. Maud ei tosiaankaan
kelvannut salonkinaiseksi, mutta jos hän koettaisi, voisi hänestä olla
hyötyä ja iloa maailmassa. Eva-tädin mieleen välähti eräs ajatus, ja
kun hän käsi Maudin kainalossa saapui ruokasaliin, oli hän jo alkanut
sitä kehittää.

Jatko seurasi illalla, kun oli kokoonnuttu salonkiin syksyn ensimmäisen
takkavalkean ääreen, joka oikeastaan oli vain komeilua. Piirin keskellä
oli pieni pöytä ja sillä kaksi maljaa täynnä omenia ja pähkinöitä.

Minka oli laulanut Maryn säestäessä ja kumpikin palkittiin vilkkailla
kättentaputuksilla. Maud oli kertonut murrejuttuja ja mademoiselle
Desirée Renard lausunut runon Rostandin L'Aiglonista.

Tämän numeron jälkeen oli lyhyt väliaika. Kun vapaaherratar sen
keskeytti, nyökkäsi Maud heti, osoittaakseen tietävänsä, mitä Eva-täti
aikoi sanoa.

"Niin, tyttö-kullat, minun mielestäni on meidän ensimmäinen yhteinen
päivänviettomme kulunut paremmin kuin voi odottaakaan", alkoi hän,
"ja sentähden minä luulen voivani tehdä erään ehdotuksen, jonka
heti selitän. Ei kukaan teistä, jotka olette niin nuoria, tunne
paljoa sen luokan ihmisiä, jolla on nimenä _pauvres honteux_. Heidät
syöstään syrjään tai he itse vetäytyvät pois näkyvistä tuntiessaan
voimattomuutensa elämän taistelussa. Kerran hekin ovat olleet
paremmilla päivillä. Useimmat muistavat omistaneensa kauniin,
varakkaan kodin, jonka säälimätön kohtalo on murskannut palasiksi,
monet yksinäiset vanhukset istuvat puutteellisissa vuokrahuoneissa,
jonne he ovat siirtäneet kallisarvoisten ja ennen kaikkea rakkaiden
huonekalujensa jäännökset, maailma ei jouda heistä huolehtimaan.
Päivät päästään he istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja tuntevat, miten
vanhuuden yksinäisyys jäytää heitä. Olen ajatellut, että ehkä joku tai
jotkut teistä haluaisivat uhrata muutamia hetkiä ajastaan noille elämän
hyljeksimille olennoille. Teidän ei ole tehtävä sitä minun tähteni eikä
siksi, ettei teidän mielestänne sovellu kieltäytyä. Silloin teidän
käyntinne eivät tuota iloa. Teidän on käytävä kuin päivänpilkkeiden,
omasta vapaasta tahdosta, ja luotava valoa puutteenmajaan, minulla on
paljon osoitteita, mutta niitä en teille tyrkytä."

"Minä lähden", vakuutti Mary, "ja kun minulle lähetetään hedelmiä
kotoa, niin otan kokonaisen kantamuksen mukaani."

"Minä myös lähden mielelläni", puuttui puheeseen Märta, "kenties voin
auttaa heitä paikkauksessa ja taloushommissa".

"Minä voisin ehkä lukea ääneen, jos joku välittää sellaisesta", sanoi
Barbro.

"Tiedättekö mitä, tytöt", virkkoi Astrid innostuneesti, "me yhdymme
kaikki tuumaan. Emmeköhän perustaisi kerhoa, jos Eva-täti antaa luvan!"

"Kyllä", hymyili Eva-täti, "eihän seitsemää nykyaikaista tyttöä
voi ajatellakaan ilman kerhoa. Niin että minun ei kannata ruveta
vastustamaan sitä ajatusta. Mutta kun minä nyt olen pannut asian
alulle, saatte te oman harkintanne mukaan laatia säännöt ja muun. Omin
päin se käy teiltä paljoa vapaammin. Minä vaadin vain, että kokous
lopetetaan kello kymmenen, minkä jälkeen minun tyttöjeni huoneissa
vallitkoon hiljaisuus ja sammutettakoon tulet, niin että tänä iltana
lienee myöhänläntä virittää päivänpilkkeitä."

Ennen kuin tytöt erosivat, ehti Sonja ilmoittaa Barbrolle, että hän
oli tavannut myös Harald Wittin tänään. Hän oli viimeistä vuotta
Karlbergissa ja sanoi aikovansa pyytää Barbroa sotakoulun juhlaan, kun
Sonjaa ei ollut haluttanut.

Harald Witt oli myös kummankin tytön lapsuudentuttavia. He olivat
käyneet samaa tanssikoulua ja heillä oli monia iloisia, yhteisiä
muistoja.

"Muistaako hän minua?" kysyi Barbro onnellisena, joskin hänen
iloaan hieman katkeroitti joutua hätävaraksi. Olihan sentään aivan
luonnollista, että Sonjalla oli etusija.

"Tietysti. Hän sanoi: 'Minkäs näköinen se nykyään on se pörröpää, joka
mieli sinisukaksi?' Voit arvata, että kuvailin sinua edullisesti, koska
hän aikoo pyytää sinua juhlaan."

"Paljon kiitoksia, mutta hän kai muuttaa mielensä nähtyään alkukuvan."

Barbroa hävetti, kun hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Eihän hänellä
ollut pienintäkään syytä tillittää, mutta Sonjalla oli niin kummallinen
tapa antaa iloa ja ottaa se taas takaisin. Barbrolla oli kuitenkin
kiire sanoa hyvää yötä. Samassa kun hän oli juoksemaisillaan ylös
torninrappuja, tupsahti häntä vastaan Minka, joka äänettömästi liukui
kahareisin alas kaidepuuta myöten, ja tämä kohtaus haihdutti heti
synkät ajatukset.

"Oletko käynyt huoneessani?" kysyi hän ihmetellen.

"Ei, ei, laskin vaan mäki. Älä puhu täti, chérie!"

Barbro remahti nauramaan. Minka näytti aika hassunkuriselta katuessaan
mäenlaskuaan, mutta oli samalla vallattoman halukas laskemaan
uudestaan. Barbro kurkisti rappujen yläpäähän. Kaksi kaidepuuta ja niin
ihanan jyrkät! Sepä oli mainion houkuttelevaa.

Ei näkynyt ketään. Sähköliekki valaisi himmeästi ylähallia. Barbro
kuiskasi hämillään: "Eikös lasketa kilpaa? Se, joka pääsee kolme kertaa
ensimmäiseksi, saa kokonaisen hehdon karamelleja."

Minka nyökkäsi veikeästi, ja mustat silmät välähtivät. Hän oli valmis
tekemään vaikka mitä makeisista, oli hänen tapansa tunnustaa, eikä hän
epäillyt hitustakaan voittavansa kilpailussa.

Kohta nuoret neitoset lennähtivät kaidepuun harjalle, molemmat yhtä
innoissaan.

"Nyt", komensi Barbro, ja ennen kuin se oli sanottukaan, lensi Minka
nuolennopeasti pitkin käsipuuta. Hän ehti kaikki kolme jaksoa ennen
Barbroa, mutta tämä tunsi olevansa niin kiihtynyt urheilusta, että
uudeksi urheiluksi ehdotti kapuamista käsien varassa pitkin kaidepuuta.

Siinäkin oli Minka voittamaton. Hän kapusi keveästi ja ketterästi kuin
pieni apina.

"Nyt minä on kaksi hehtaari karamelli", sanoi hän keikkumisen päätyttyä.

"Eipäs, sellaista sopimusta ei tehty", intti Barbro.

"Minä niin ajatteli."

"Ei kiitos, tämä viimeinen oli vain huvin vuoksi."

"Minä aina ajattele voitto", sanoi Minka hyvin pahoillaan.

Barbro silmäili hämmästyneenä pientä olentoa tulipunaisessa
silkkipuserossa. Kaiveliko hänen mieltään tosiaankin se, että oli
menettänyt muutamia namuspaloja? Barbro puolestaan ei ollut paha
herkuttelija, vaikkakin hän piti makeisista, kun niitä tarjottiin,
mutta hän ei nauttinut ahmimalla. Sensijaan näytti Minkan koko olento
palavan himosta saada luvattu hehto.

"Minun puolestani sen kyllä saat", sanoi Barbro. Ja kun kello samassa
löi kymmenen, keskeytti hän Minkan tuotapikaa alkaman villin riemuhypyn
sanomalla leikillisesti: "Hyvää yötä, pikku sokerirotta!"



III

Päivänpilkkeet.


Eräänä lauantaina kello neljän seudussa iltapäivällä olivat tytöt
kokoontuneet piharakennuksen salonkiin. Heidän murkinoidessaan oli
näet ankara sade alkanut rapista huvilan korkeita, paljaita ikkunoita
vasten, ja kun se sitten yltyi rankaksi, peruutettiin kävelymatka,
ja seitsemikkö päätti perustaa kerhon, joka jo oli ristitty
"Päivänpilkkeiksi".

Sen tarkoitus oli myös määritelty ja oli vain vahvistamista vailla,
mikä tapahtui siten, että oli luettava ja hyväksyttävä Astridin laatima
pöytäkirja.

Syvällä, kauniilla alttoäänellään hän luki:

"Päivänpilkkeiden" kerho on seitsemän jäsenen perustama, ja kerhon
tarkoituksena on auttaa ja ilahduttaa niitä vanhoja ja yksinäisiä,
jotka ovat olleet paremmilla päivillä, mutta joilla nyt ei ole
ainoatakaan rakasta omaista, joiden puoleen kääntyä. Kerhon säännöt
ovat seuraavat:

1) Jäsen sitoutuu suorittamaan vuosimaksuna kymmenen kruunua ja
antamaan vapaaehtoisia lahjoituksia edellämainittuun tarkoitukseen.

2) Jäsen on velvollinen ainakin kerran viikossa uhraamaan iltapäivänsä
sille tai niille vanhoille, joista hän on ottanut huolehtiakseen,
ja hänen on sinä aikana viihdytettävä ja autettava suojattejaan ja
työskenneltävä heidän kanssaan.

3) Jäsen on oikeutettu ehdottamaan kerhoon uusia jäseniä, kuitenkin
ainoastaan naispuolisia, minkä ohella on toivottava, että sopivia
jäseniä otetaan kerhoon yleisellä äänestyksellä.

4) Johtokunta valitaan joka syksy perustamispäivänä, ja sen jäseninä
ovat puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun jäsenluku
on kasvanut kaksinkertaiseksi, valitaan myös kolme varajäsentä
johtokuntaan, jonka vaali tapahtuu suljetuilla lipuilla.

5) Yhteisestä päätöksestä kerho pitää kokouksia kerran viikossa.
Jäsen, joka on poissa kokouksesta, maksaa sakkoa yhden kruunun, näissä
kokouksissa työskennellään Päivänpilkkeiden toiminnan edellyttämällä
tavalla.

6) Lucianpäivänä, joulukuun 13:na, vietetään vuosijuhla
joululahjavarojen kokoamista varten.

7) Suotavaa on, että tehdään ehdotuksia jäsenten kerhomerkeistä ja
kerhonimistä.

Viimeinen pykälä oli tyttöjen käsityksen mukaan oikeastaan jännittävin.
Muista pykälistä olikin keskusteltu niin usein ja paljon, että ne
voitiin pitää selvinä, mutta seitsemäs oli lisätty viime tingassa,
kun Minka oli maininnut, että heillä oli ollut tapana antaa _noms
de charité_ siinä luostarissa, missä hän oli ollut. Tytöt halusivat
kuitenkin mieluummin saada sellaisen toveruuskantaa edustavan
erikoisnimen, jota voitaisiin käyttää varsinaisen nimen sijasta.

Kerhomerkistä pääsi seitsemikkö vähällä yksimielisyyteen. Se oli pieni
hopea-aurinko sateineen ja sitä oli aina kannettava leningin alla.

Sattuvien nimien keksiminen oli mutkikkaampi juttu, mutta Sonjan
ehdotukset saivat suurimman kannatuksen. Hän oli sekä näppärin
että rohkein keksimään. Sitäpaitsi oli hänestä tullut kaikkien
mielikki. Pidettiin suurena kunniana saada käydä hänen kanssaan
puodeissa tai auttaa häntä pukeutumaan upeaan seurustelupukuun, kun
hän oli menossa kutsuihin. Häntä ympäröi hakkaillun ja liehitellyn
tanssiaiskuningattaren ja jumaloidun nuoren morsiamen sädekehä, mikä
teki hänet vastustamattomaksi. Ja kun hän selitti, ettei hänellä
ollut mitään nimeä itseään varten, oli kaikilla tovereilla valmiina
mairittelevia lisäkkeitä. Minkan ehdottama "Bien-aimée" hyväksyttiin
kuitenkin avonaisella äänestyksellä. Minka itse sai pitää hyvänään koko
lailla mairittelemattoman "Typykkä", Astrid sai olla "Kunniankukko",
Mary "Sievä sävy", eräs sanaleikki, josta Sonja oli hyvin ylpeä; Maud
nimitettiin Tegnérin jättiläistytön mukaan "Gerda finnintyttäreksi",
Märta sai nimityksen "Weibchen" ja Barbro vastusteluistaan huolimatta
"Kynänvarsi", sillä tiesihän sen koko maailma, selitti Sonja
suorasukaisesti, vaikka hän oli antanut Barbrolle vaitiolo-lupauksen,
kun tämä oli kaikessa luottamuksessa kertonut hänelle, että
Svenska Dagbladetissa oli ensi kerran ilmestynyt eräs hänen
"tunnelmakuvansa", ja runoja oli häneltä tullut kuin "turkinhihasta"
ihan kaksitoistavuotiaasta saakka.

"Silloinpa saat kirjoittaa jotakin oikein sievää minun runoalbumiini",
sanoi Märta ihastuksissaan.

"Ja minun myös", lupasi Maud auliisti, "mutta se ei saa olla mitään
imelää ruikutusta lempineen ja hempineen ja kuineen ja muineen,
semmoista minä en suvaitse".

"Nyt valitaan johtokunta", keskeytti Astrid, "muuten ei tästä lorusta
tule loppua. Tässä on paperilippuja ja nämä maljat ovat vaaliuurnia.
Niihin on merkitty, mitä lippuja mihinkin pannaan, siis seitsemän
kuhunkin. Me pyydämme Blendan" -- hän oli sisäkkö -- "tänne lukemaan
ne, niin saamme laskea äänet."

Sonja valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, mutta rahastonhoitajan
toimesta olivat mielipiteet jonkun verran eriäviä. Siksi tuli kuitenkin
Märta, joka sai toimen yhden äänen enemmistöllä, ja Astrid valittiin
sihteeriksi.

"Minä tahtoisin mielelläni esittää sisareni Birgitin kerhoon", sanoi
Barbro. "Hän on tosin naimisissa oleva rouva eikä ole enää kovin
nuorikaan, kohta kaksikymmentäneljävuotias, mutta hän on niin hyvä, ja
kaikki ihmiset, varsinkin vanhat, pitävät hänestä."

"Minä arvelen, ettemme näin äkkipäätä ottaisi uusia jäseniä", vastusti
Maud. "Meidän on väljempi olla, niin kauan kuin saamme olla omissa
oloissamme, mutta sitten vasta kun väsytään, poimitaan sijaisia,
minä ainakin luulen, etten viitsi koko talvea uurastaa hellänä
hyväntekijänä."

"On niin vähän aikaa", säesti puheenjohtaja, "mutta tiedättekö,
Lucia-juhla jännittää minua kovasti. Se juhla se häikäisee loistollaan
Löwesköldin vielä aamu-usvaista puhdetta."

"Minä ihan ikävöimällä ikävöin päästä ompelemaan jonkun kiltin mummon
viereen", sanoi Märta viehkeästi, "silloin sitä puheltaisiin hänen
lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja pilkistettäisiin hänen muistoihinsa".

"Minä en luule osaa puhu mummon vanhan kansa", huokasi Minka. Hän jo
katui liittymistään kerhoon. Se oli jotakin, josta hän ei välittänyt
hituistakaan. Eihän toki, urheilu ja hakkailu ja elävätkuvat ja
sokerileipurit häntä huvittivat.

Kun Eva-täti sai tiedon äskenperustetusta kerhosta, näytti hän hyvin
tyytyväiseltä ja antoi hyvin mielellään kullekin hoidokkaalleen
osoitteen, mutta hän varoitti heitä ryhtymästä liian innokkaasti
toimimaan. Hän näet pelkäsi, että ainakin jotkut väsyvät kerran
viikossa tapahtuvaan päivänpilke-vierailuun. Omassa mielessään hän
ajatteli, että ainoat, jotka eivät kyllästy, ovat Märta ja Astrid,
muiden luonteessa ei vielä ollut riittävästi lujuutta eikä vakavuutta.

Barbron sydän oli kyllä lämmin ja nöyrä, mutta hän eli vain toisella
jalallaan todellisuudessa, toinen oli mielikuvien maailmassa, missä hän
uneksi tulevaisuuden vihertäviä onnenlehtoja.

"Neiti Helene Boye, seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, älykäs
ja huvitettu kaikenlaisista sivistävistä askareista. On ollut
seuranaisena. Hänen sukulaisensa lähettävät hänelle Skoonesta toisinaan
rahaa ja ruokatarpeita. Hän asuu Stigberginkadun 18:ssa pienessä
puutalossa erään laivurinlesken luona", luki Barbro osoitelipustaan.
Ja äkkiä karkasi veri hänen poskiinsa. Varmaankin Holger Boyen täti.
Silloin hän luultavasti voi Holgerin avulla valmistaa mummolle
rauhallisen ja iloisen elämänillan. Holger veisi hänet kenties entiseen
lapsuuskotiinsa, tasangolla olevaan valkoiseen taloon. Hän aivan
kuumeni odotuksesta ja jännityksestä. Tietysti hän ei välitä mitään
rankkasateesta, vaan lähtee kohta päivällisen jälkeen Söderiin.

Barbro istui sanattomana päivällispöydässä ja kehräsi punaista
unelmalankaansa. Oli tosiaankin tyhmää, ettei hän ollut pariin
kuukauteen antanut itsestään mitään tietoja Holgerille. Tämän viime
kirje, lyhyt ja toverillinen, kuten aina, oli saapunut juuri hänen
lähtiessään papan ja sisarien kanssa Köpenhaminaan. Siellä hänellä
oli ollut jumalallisen hauska ja hän oli unohtanut kaikki ahmiessaan
nähtävyyksiä ja huvituksia. Sitten hän oli matkustanut Flodaan
pikku isoäidin luo, missä häntä kohtasi uusi yllätys. Hän, Babi
puitukka, oli siellä saanut oikean kosiskelijan, erään vanhahkon,
perin köyhän ja ylettömän hienon paroonin, joka päivittäin tuhlasi
hänelle kohteliaisuuksia enemmän kuin mitä hän sitä ennen oli kuullut
eläissään. Hän oli sulasta kiitollisuudesta melkein jo antamaisillaan
myöntävän vastauksen hänen jalosyntyiselle kaljupäisyydelleen, mutta
isoäiti sai hyvissä ajoin tietää asian ja teki jyrkän tenän. Hän oli
sydämettömästi nimitellyt paroonia kuokkavieraaksi, ja kyllähän tämä
olikin nälkäisen ja kurjan näköinen, mutta sittenkin kuulosti ruoka
varsin arkipäiväiseltä kaikkeen siihen runolliseen verraten, millä hän
oli kestinnyt Barbroa. Nyt hän käsitti, että parooni Louis von Trotte
myös oli _pauvre honteux_, joka oli yrittänyt hänen avullaan pysyä
pystyssä, eikä hän, Babi, unohda kuuna päivänä, miten jäisen kylmältä
paroonin otsa näytti ja miten kuivettuneilta hänen kätensä tuntuivat
sinä aamuna, jolloin hän jätti jäähyväiset Barbrolle matkustaakseen
veljensä luo metsästämään.

Eva-täti ei tahtonut, että Barbro lähtee pimeässä ja tietä
tuntematta niin pitkän matkan päähän Söderiin lauantai-iltana, mutta
sunnuntaiaamuna läksi neljä Päivänpilkettä, nimittäin Kunniankukko,
Weibchen, Kynänvarsi ja Sievä sävy, kaikki varustettuina Eva-tädin
tervehdyksillä ja pulskalla korilla, johon taloudenhoitajatar oli
pannut yhtä ja toista. Omasta puolestaan olivat tytöt hankkineet kukkia
ja torttuja.

Sonjan oli mentävä koko päiväksi tulevien appivanhempiensa luo, missä
hän tapaa sulhasensa. Minka valitti päänsärkyä, ja Maudilla oli taasen
sellainen päivä, jolloin hän ei "viitsinyt" toimittaa muuta kuin
näyttää happamelta ja purkaa sisuaan.

Mutta kun Päivänpilkkeet olivat palanneet takaisin, katui hän, että
oli antanut huonolle luonteelleen vallan. Kaikki neljä olivat varsin
ihastuksissaan tehtävästään. Heidät oli otettu vastaan kuin mitkäkin
prinsessat. Vanhat mummot eivät olleet voineet kyllin ilmaista ja
osoittaa kiitollisuuttaan, ja pari mummoa oli ollut ihan hassahtavia,
kuten esim. Barbron mummo.

Hän oli kertonut ketterästi ja rattoisasti entisajan ihmisistä ja
elämästä. Oli ollut monta vuotta ulkomailla ja tavannut paljon
kuuluisia henkilöitä, mutta se sentään oli jotakin, että hän oli
tasanko-skoonelainen ja kuului suureen Boye-sukuun, joka oli
haarautunut moneen suuntaan kahdestatoista voimakkaasta veljeksestä:
hänen isoisästään ja tämän veljistä.

Holger Boye taitaa olla hänen serkunpoikansa. Hän ei ollut kuullut
tästä milloinkaan puhuttavan, mutta nyt sai Barbro viedä sydämelliset
terveiset tuolle nuorelle miehelle.

"Minä pidän kaikista sukulaisistani", sanoi Helene-neiti, "sekä
tunnetuista että tuntemattomista, ja minulla onkin harvinaisen hyvä
suku, joka muistaa minua, vanhaa sokeaa".

Neiti Boye näki vain hämärästi ympärilleen, mutta hänen sielunsa silmät
näkivät selkeästi, ja jokaisen pienenkin murun, minkä hän sai ulkoapäin
suuresta, kauniista maailmasta, hän otti hyvin mielellään vastaan.

Barbro oli riehahtanut tuleen ja leimuun suojattinsa puolesta ja samana
iltana, jolloin hän oli käynyt mummon luona, hän kirjoitti seuraavan
kirjeen kandidaatti Holger Boyelle.

    "Rakas Holger!

    Suo anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään, minä olen
    kuitenkin ajatellut sinua hyvin usein, ja juuri nyt olet sinä
    ihmeellisen elävänä edessäni. Sinä et voi aavistaa, kuinka
    iloiseksi tulisin, jos äkkiä ilmestyisit ja läksisit minun
    kanssani minun kaikista viimeisimmän ihastukseni, sanomattoman
    herttaisen ja suloisen mummon luo, jolla on mitä kaunein
    valkoinen tukka ja syvä, lämmin katse sairaissa silmä-poloisissa.
    Hänen nimensä on Helene Boye; sinä taidat olla hänen serkkunsa
    poika, ja hän sulkisi sinut syliinsä, jos lähtisit hänen pieneen
    ullakkokamariinsa Söderiin. Siellä se on se pienen pieni mummo
    siinä pienen pienessä tuvassa. Ajattelehan, kuinka kaihoisasti
    hän kaipaa takaisin lapsuudenseutujensa tasangoille! Mutta
    köyhyys, joka on äänetön ja arka eikä turvaudu kerjuuseen,
    on kätkenyt lujatahtoisen ja ajatusrikkaan elämän jäännökset
    puutteenalaiseen majaan. Etkö tule joskus Tukholmaan? Minun
    täytyy sanoa sinulle, että kuvittelen sinun toivottavan vanhan
    sukulaisesi tervetulleeksi siihen valkeaan taloon, josta olet
    niin usein puhunut. Kun tulee kevät, saisi hän taas nähdä
    rakkaan Skoonensa ja olla siellä villihanhien lähtöön saakka.
    Tapahtuukohan tämä ainoastaan minun mielikuvituksessani? Eihän
    toki, sinä kyllä autat minua luomaan valoa täti Helenen elämään,
    joksi minä häntä jo sanon. Aivan varmaan näen hänestä unta
    ensi yönä. Hän on suloinen. Kun vain saan aikaa, käyn hänen
    luonaan useamman kerran viikossa. Tuntuu melkein kuin olisin
    saanut yhden isoäidin lisää. Birgitiltä, hänen mieheltään ja
    lapsiltaan voin kertoa sulle terveisiä. He aikovat muuttaa
    Tukholmasta uutenavuotena, sillä Bengt on nimitetty lehtoriksi
    Mariestadiin. Molemmat ovat ylen onnellisia päästessään niin
    lähelle Göteborgia. Mihin minä joudun, kun tämä vuosi loppuu,
    siitä ei ole tietoa, mutta hän (pappa), tuo (Ulla-täti), se (minä
    itse) tuumiskelevat hartaasti, kunne saisi sopimaan sellaisen
    siivekkään kuin Babi on. Et taida tuntea ketään sellaista
    maailmanympäri-purjehtijaa, joka ottaisi minut kiertoretkelleen?

    Täällä Löwesköldin laitoksessa me kaikki viihdymme oikein hyvin.
    Kahteen meistä sinä ihan varmaan rakastuisit. Toinen on sellainen
    hienonhieno tytön näytenumero, jolla on aito siloisuutta sekä
    ulkonaisesti että sisäisesti. Hän on ainoa laatuaan, ymmärrätkö,
    ja hänen nimensä on Astrid Tolling. Toinen on maailman sievin
    pikku lumoojatar, jolla on sametinruskeat kasvot ja sellaiset
    silmät, ettei kukaan voi niitä vastustaa. Minka Rozinsky on hänen
    nimensä.

    Sitten täällä on vielä pari, joista sinä sanoisit 'pää, pää,
    valkeat lampaat', ja eräs, pahin meistä, mutta kieltämättä
    älykkäin, sinun kotipuolesi tuotteita. Ja Sonja, prinsessa Sonja,
    joka on lahjoittanut pois puolet kuningaskuntaansa, sydämensä ja
    tulevaisuutensa, mutta puolen valtakuntansa vastalahjaksi hän
    saa kokonaisen onnellisen keisarikunnan. Muuten olen jo hyvin
    iloinen, kun pääsen morsiustytöksi ja saan kulkea saattueessa
    pitkää käytävää myöten Jakobin kirkkoon, jonne neljä Freidien
    miespolvea on vienyt morsiamensa alttarin eteen.

    Nyt olen varmaankin kirjoittanut enemmän kuin sinä jaksat
    lukea, ja sittenkin minun täytyy mainita, että meillä on eräs
    opettaja, jota olen päättänyt olla milloinkaan suututtamatta.
    Hän on näköjään kuin kulunut sanakirja ja puhuu kuin vanha
    runoelma. Hän taitaa vaikka mitä, mutta totta kai tiedät, ettei
    se semmoinen kovin paljoa tehoa tyttöihin. Sonjan mielestä hän
    on hassunkurinen hontelokoipineen ja sormineen. Hänen nimensä
    on Krabbe, mutta häntä nimitetään 'kravuksi'. Olen ottanut
    tehtäväkseni saattaa hänet tavalla tai toisella iloiseksi.
    Hän suree jotakin. Se saisi hyvinkin olla hänen oma kuollut
    nuoruutensa. Entä minun nuoruuteni, joka on niin turkasen elävä
    -- ja jota minä en saa mitenkään kulkemaan samassa tahdissa
    muiden kanssa! Minun nuoruuteni ei varmaankaan osaa kuolla
    milloinkaan. Se seisoo kuin korkealla vuorella minussa ja huutaa
    huhuilee kaikkiin ilmanääriin.

    Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin
    Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään _nova Stella_,
    puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta
    poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva
    laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.

    Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi'
    kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes
    tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten
    paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä
    tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua
    ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä
    köntystelet'.

    Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa
    päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä
    milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?

                                                Ystäväsi
                                                Barbro."



IV

Eräs käynti ja sen seuraukset.


Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta,
että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että
hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas,
kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin
ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei
voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan
vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.

Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin
esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen"
tästä olisi sanonut. Mutta -- mutta -- mihin ihmeeseen hillo oli
joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen.
Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä
ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa.
Voisiko olla mahdollista, että -- -- -- Ei, Eva-täti oli sanonut, että
hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.

Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin
kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi
epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi
hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman
laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti
sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta,
äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä
yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti
hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla
nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat
silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua
ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka
pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien,
että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli
tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli
sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili
Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä
Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei
osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen
harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja
vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta
pani sen pystyyn.

Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen
salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat
täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt
puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea
piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.

Silitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman
hajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa
hilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii
lipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä
lukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.

Aivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin
hän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan
paremmin varovaista kopeloimista.

"Laske minu sisä, Märta", kuului Minkan pyytävä ääni. "Nukuin paljo
tänään."

Märta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen
livahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan
määräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin
pirteältä ja kirkassilmäiseltä.

"Olin juuri menossa nukkumaan", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan
rasian kannen. "Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Eipä oikeastaan." Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian
kiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai
karamellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: "Mitä sinä on siinä, _chérie?_"

"Eräs -- eräs muistoesine kotoa." Ajatuksissaan Märta heti pyysi
Tupukalta anteeksi, että sanoi häntä "esineeksi".

"Saako minä katsoa?"

"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla
on jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille
kymmenen."

"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?"

"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".

"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.

"E-ei -- niin, kyllä -- mutta nyt on liian myöhä ja tuota"... Märta
mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko
kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"

Minka sävähti tulipunaiseksi.

"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".

"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että
minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen,
että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi,
vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku
Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa.
Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin
silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty
siellä? Ja nyt -- sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa,
tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta.
Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää
epäillä ketään."

Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt,
herkkätunteinen sydän säälistä.

"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän.
_Je te demande pardon -- mille fois, chérie!_ minulla ei mitään syödä,
kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, _mais_ ei pahastu -- ei
_triste, petite Marthe_."

Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa
hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki
Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun
talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei
kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa
ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka
keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti
kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.

Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat
jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet
käynyt minun huoneessani ja -- ja -- _ottanut_ minun hilloni?"

"Minä maisto sitä, _mon ange_, vaan maisto muutama pieni lusikka."

Märta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt
häntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle
ystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja
opettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet
laitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän
ei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa
nojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä
oli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten
muut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän
itki ääneti ja sydämensä pohjasta.

Minka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.

"Oh, ei olla niin _triste_ siitä purkista, minä ei milloinka enää
teke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. _Voyons!_ minä tanssi
tarantella sinua, _non_, sinusta, sinulla".

"_Sinulle_", oikaisi Märta tahtomattaan. "Ei, me menemme kumpikin
nukkumaan." Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui
tulipunaiseksi, kun hän itki.

"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi", sanoi Minka keventynein
mielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, "sinä et kuule
milloinkaan, että minä teke enää niin".

"_Teen_ niin", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen
arvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: "Tietysti annan sinulle anteeksi,
mutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua.
Kahteen viikkoon et saa ostaa etkä -- myöskään näpistellä makeisia." --
Märta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan,
"Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa
sinua, minun on sinua sääli, pikku Minka."

"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, _chérie!_ Minä ei katso namusen
päälle kaksi viikko ja yksi päivä, _tu verras!_ Hyvä yötä,
_petite-chérie_."

Ja aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun
hän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken
muun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi
saada selvä.

Seuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla
tavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen "Weibchenille".
Ja olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin
laitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt
eivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.

Maud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui
ilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää
vaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa -- sitä
hän ei saanut päähänsä.

Muihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä
johtui lähettää "Sievälle sävylle" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli
saanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois
kutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat
niin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi
itsensä vallan vähäiseksi.

"Katsokaas, tytöt", virkkoi Mary, "kukahan lie kyhännyt näin tyhmän
sukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että
ensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle!
Mahdottoman typerää."

Erään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi
kiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.

Hän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan
jännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja
"kravun" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa
vaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin,
mutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten
kuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin
lastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui
muovailutunnilta.

Mutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän
tyynesti:

"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos
teitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla
teidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan..."

Samassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja
Barbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun
Maudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi
sen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa
sitä, kun tohtori astui huoneeseen.

Tohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten
punehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän
kiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta "ukolla".
Tohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen
jalkojensa eteen.

Maudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran
vakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.

Tohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.

"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?" kysyi hän
matalalla, kuin tukahdetulla äänellä. "Voiko näin tyhjänpäiväinen
poikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?"

Tytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää
painuksissa ja nyt aivan kalpeana.

Astrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään
selvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät
toverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli
tukehtumaisillaan nauruun, sillä "Krapu" krapuineen oli hänestä niin
hassunkurisen onnettoman näköinen.

Eva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi
selvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti
tohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti
luennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa,
joka oli tavattoman hajamielinen.

Vajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta
Eva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset
etsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin.
Suljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän
saattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla
tietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.

Astrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan.
Häneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät
vilpittömän hartaina "Kunniankukon" ympärille, samoin kuin he yhä
yltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen
juureen.

Minka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä
silkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa
kysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun
verran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi
hänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää
lainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi.
Hänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut
häntä yhtään.

Eräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa
sillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään
aikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman
laatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän
kavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt
äkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä
viereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli
siitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä
oli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan
kädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun.
Totta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!

Kun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta
ommellen.

"Sain odottaa niin kauan", virkkoi Märta, "mutta hauskaa oli kuulla
Gertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin
omaisiani!"

"Kun sinun tarvis vadelmahilloa", naurahti Minka veitikkamaisesti,
"mutta se on nyt loppu".

"Niin, se on loppunut", huokasi Märta. "Viimeisen sai minun
päivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan
päivänpilke-matkaa, Minka!"

"En, ei ole minulla mitä antaa."

"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole
käynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään."

"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?"

"En, olimmehan vasta eilen."

"Se aina on _amusant, chérie_. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa
ja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen."

"_Illallista_. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?"

"Ei, en luule. Hän ei aina ole _amusant_, Sonja sano."

"_Sanoo_. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä
ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".

"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi
hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.

"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."

"Ei", huokasi Minka.

Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista
oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että
Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan
se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin
kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban
Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden
huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä,
kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei
milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään
saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt
riemua, kun ne olivat tulleet.

Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien
pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat,
jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja
hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron,
milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan.
Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja
Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen
_voile_-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".

Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta
leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän
ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen
oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän,
ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli
ollut valikoimassa leninkikangastaan.

Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin,
kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka
ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun
toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei
uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin
ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut,
arvasi Eva-täti hänen aikeensa.

Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja
rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän
tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin
jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.

Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän
mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin
arvostelu, minkä hän saattoi antaa.

Vähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella
eräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut
epäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä
opastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen "iankaikkisesta
mankumisestaan".

Syntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa.
He olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea
kodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika
lystikäs "kotiliesi" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti
talouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa "päivän rakkain
askare". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä
kulkue astui Märtan huoneeseen.

Jokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena,
punaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin
lapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta
palasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle
seuraavin sanoin:

    "Ma chère, on sulla salarasia
    ja siinä jotain, muttei makeisasia.
    Se jokin kelpo sängyn tarvitsee,
    kun äiti illoin sitä hyväilee.
    Mä oonhan _päivän rakkain askare_ ja luulen
    rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen."

"Nuken sänky!" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. "Oletko rutihullu,
Minka?" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka
oli ostettu huokeasta käsityökaupasta.

"Mitä sinä ajat takaa?" ihmetteli Astrid. "Tarkoittaako tämä, että
Märta leikkii nukilla?"

Eva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt
tulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen
peitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi,
joka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen
Tupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli
hänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa
hänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja
miksi ei saattanut olla pitämättä heistä?

Märtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti
katkerasti, mutta kiihkotta.

"Se oli vain leikkiä", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli
toivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat
odottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee
nukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen
remuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta
lukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.

"Kas niin, lapsi kulta", sanoi Eva-täti vihdoin, "älä itke enää. Jos
sinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi
muistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset
teemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä
tai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka
aikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja
tovereistasi, että hän on epäonnistunut".

"Ehdottomasti!" kaikui useista suista, ja Märta hymyili kiitollisena.

Illalla Eva-täti keskusteli pitkän aikaa Minkan kanssa, koettaen
voittaa hänen luottamuksensa. Vapaaherratar sanoi itselleen, että
nuoren tytön sielu oli kuin kukkakenttä, jonka rikkaruoho oli vapaasti
ja kenenkään estämättä saanut vallata. Kuinka voisi saada hävitetyksi
sellaisen myrkyllisen kylvön? Hän käsitti, ettei Minkaa käynyt
opastaminen niinkuin muita. Minka oli sekä sisäisesti että ulkonaisiin
oloihinsa nähden niin eksynyt olento, niin kumma, harhaantunut luonne,
että hän oli sekä oman että toisten onnen tiellä.



V

Heleänvärinen leninki.


Jo pari päivää sen jälkeen kuin krapu oli ilmestynyt
kirjallisuushistorian luennolla, oli Maud tunnustanut tohtorille
olevansa syyllinen siihen, että tuo harmillinen lelu oli "ryöminyt"
kouluhuoneeseen. Barbrolla ei ollut "hivenenkään" vertaa tekemistä
asiassa. Maud aikoi vielä lisätä jonkunlaisen pienen korulauseen
siitä, että koko juttu oli "aivan tarkoitukseton", mutta ei ehtinyt,
sillä tohtori sanoi pehmeästi: "Kiitos, neiti Maud, minua ilahduttaa
enemmän kuin -- kuin osaan sanaakaan, että te -- että te olette niin
rehellinen."

Mutta kun Maud selosti tovereilleen tätä välikohtausta, sanoi hän
nauraen: "Sen minä käsitin tietysti heti, ettei 'kravun' hillityn
juhlallinen ilo kohdistunut minun rehellisyyteeni, vaan Barbron
viattomuuteen. Hän on aivan hullaantunut sinun Psykeesi, sillä
mihinkään muuhun en usko hänen rutikuivan sisuspuolensa kykenevän
ihastua."

"Se onkin kieltämättä vaarattominta Barbrolle", tarttui puheeseen
Sonja, "sillä olisipa tukalaa, jos ukosta alkaisi nousta kuuma käry".

"Ohoo", sanoi Barbro, "en luule, että minä siitä kovin onnettomaksi
tulisin. Minä alan tottua siihen, että vain ne, joissa on jotakin
kulunutta, pystyvät katsomaan minun vähäpätöisyyteni puoleen."

"Se ei ole ensinkään totta", huudahti Astrid, "onhan niitä kokonaista
kaksi, jatka mielivät kutsua sinut Karlberg-tanssiaisiin, olet itse
kertonut, ja maan puolustajissa ei kai liene mitään kulunutta".

"Vai ei", sanoi Maud kuivasti, "vallan päättömiä useimmat. Mahdottomia
keskustelemaan."

Mary pahastui niin, että hän ihan huohotti saadakseen ilmaa.

Sen sivakampaa väkeä kuin upseerit ei toki liene missään. _Hän_ ei
ainakaan ole tavannut ainoatakaan upseeria, joka ei osaisi keskustella.
Ja hän tunsi vähintäänkin kaksikymmentä vänrikkiä. Ajatuksensa Maudin
"halpamaisesta" hyökkäyksestä hän ilmaisi seuraavin sanoin:

"Kuulehan, Maud, sinulla ei taida olla upseerituttavia, sillä silloin
et puhuisi niin. Minä en tunne ainoatakaan, jonka kanssa olisi
kevyempi jutella. Ei tarvitse muuta kuin alkaa ja silloin sitä lähtee.
Jäljestäpäin tiedän vain, ettemme ole olleet vaiti hetkeäkään."

Mary haritti siniset silmänsä suuriksi, mutta ei käsittänyt,
mikä tyttöjä niin kovin huvitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan
tyhmyydestään, mutta sitä enemmän sievyydestään ja seurustelutaidostaan.

Minka ei voinut kuulla puhuttavan Karlberg tanssiaisista tuntematta
kirvelyä sydämessään. Ne ovat jo viikon perästä, ja hänellä ei ollut
toiveitakaan päästä niihin. Kaikki muut tytöt olivat usein kutsuissa,
mutta hän ei milloinkaan. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli ollut
tansseissa illan toisensa jälkeen. Silloin vielä oli isä elossa, ja
heitä sanottiin rikkaiksi Rozinskyiksi. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten
nopeasti kimalteleva onnenkupla saattoi särkyä, mutta nyt, kun ei edes
kiiltävää pisaraakaan ollut jäljellä, tulistui hänen mielensä surusta.

Tytötkin kaihtoivat häntä, ajatteli hän, ja Märtakin oli
nukkesänky-näytelmän jälkeen muuttunut ynseäksi ja karttavaksi. Ainoa,
joka hänestä välitti, oli juuri Barbro, tuo Barbro, jota Minka ei
voinut suvaita.

Sillä aikaa kun tytöt keskustelivat sotilaskysymyksestä, seisoi Minka
ikkunanpielessä ja katseli ulos lumisohjuiselle, talvisen pimeälle
kadulle.

Kumma, että niitä oli kaksi, jotka mielivät pyytää Barbroa! Kaksi
kappaletta -- eikä _yksikään_ häntä. Kaikki toverit lähtevät lauantaina
tanssiaisiin, hän ainoastaan ei lähde. He saavat pukeutua laulaen ja
rallattaen ja juosta innoissaan puoleen ja toiseen. Minka oli monta
kertaa nähnyt sitä menoa, ja kun sitten kaikki oli äänetöntä huvilassa,
oli hän mennyt sänkyynsä ja potkinut ja vimmatusti peitonnut tyynyjä
nyrkeillään. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän ei tahtonut hillitä
itseään.

"Harald Witt ei ole ensinkään tyhmä", kuuli hän Barbron sanovan, "eikä
Knut Ståhle myöskään, minun toinen kavaljeerini. Olen tosiaankin ylpeä,
kun on kaksi valittavaa."

"No, minulla saattoi olla kymmenenkin toisinaan", sanoi Sonja
pönäkästi. "Olen ollut viisissä Karlberg-tanssiaisissa, niin että olen
saanut niistä kyllikseni. Mutta kylläpä olikin ihanaa heleimmässä
nuoruudessani."

"Minusta tuntuu, että minä vien heleimmän nuoruuteni mukanani hautaan",
vakuutti Barbro, "ja samaa tietä myös haluni olla mukana kaikessa".

Minka käännähti äkkiä ympäri. Hän oli sellainen, että Barbron leimuava
elämänhalu väkisinkin lumosi hänet, ja vaikka hän niin hyvin tiesi,
minkä näköinen tuo ruskeakiharainen, takakenossa oleva tytönpää oli,
veti häntä kuitenkin puoleensa sen säteilevä ilme kuin taikavoima.
Hänen mielensä olisi tehnyt kynsiä ja purra, suudella ja hyväillä,
vihata ja palvoa Barbroa. Kuta lievemmin elämä kulki Minkan ympärillä
säännöllistä menoaan, sitä kuumemmin veri poltti hänen sisässään. Ja
hän ryntäsi yhtäkkiä pois huoneesta heittääkseen omissa oloissaan
tiehensä mielenmalttinsa ja antaakseen toivottomuutensa vapaasti riehua.

Kun Barbro meni tornihuoneeseensa, oli hänen kuljettava Minkan
oven ohi, jolloin sen takaa kuuluvat omituiset äänet saivat hänet
pysähtymään. Rajua, hysteeristä nyyhkytystä kuului kuulumistaan, aivan
kuin se ei osaisi lakatakaan.

Miksi Minka itki sillä tavalla?

Barbro avasi varovasti oven ja meni hapuillen pimeässä sähkönappulan
luo. Mutta samassa kun hän aikoi kiertää sitä, tunsi hän pienten
terävien hampaiden kiivaasti purevan kättään.

"Minka! Puretko sinä?"

"Mene matkoihisi, muuten minä raavinkin sinua!" sähisi Minka.

Barbro seisoi tuokion tyrmistyneenä. Valon hän oli kuitenkin sytyttänyt
palamaan, ja nyt hän näki hätääntyneen, aivan kuin omasta itsestään
irvikuvaksi muuttuneen Minka-paran käppyrässä sängyssä ja vapisevan
koko ruumiiltaan.

Tällaisessa tilassa Barbro ei ollut kertaakaan ennen nähnyt pikku
toveriaan, ja vaikka äkäinen purema vielä kirvelikin kättä, rupesi
häntä itsestään säälittämään tuo muukalainen, huonosti puettu ja niin
mielettömästi kiihtynyt olento.

"No, raavi sitten", sanoi Barbro sävyisästi, "mutta älä vain nenää, kun
on mentävä tanssiaisiin".

"En tahdo kuulla niistä tanssiaisista. Kaikki menevät sinne paitsi
minua."

Minkan musta pää kaivoi pielukseen kuopan, johon hän kätki kasvonsa.
Barbro istuutui sängynlaidalle. Auttaa ja ilahduttaa muita oli hänen
erikoinen ominaisuutensa. Eikä hän voisi unohtaa koskaan, kuinka
hyljätyksi hän oli usein tuntenut itsensä, ennenkuin isoäiti otti hänet
hoivaansa. Nyt hän tarttui leikkisästi Minkan palmikkoihin.

"Nouse ylös, Typykkä! Minusta ei ole mahdotonta, että sinä pääset
tanssiaisiin."

"Kuinka se kävisi?" Minka karisti irti Barbron käden.

"En halua puhua sinun nurjalle puolellesi asiasta. Käänny ensin
kokonaan ympäri."

Barbron reipasta esiintymistä oli Minkan aina vaikea Vastustaa. Nytkään
hän ei voinut olla nostamatta päätään ja sitten siirtämättä pientä
olentoaan sängynlaidalle Barbron viereen. Sitten hän sanoi jörösti:
"Minä halki sanoista, jotka tulevat ilkeät; ei kukaan minua tahdo
kuulla." Barbro tarttui puheeseen rohkaisevasti nyökäten.

"Minä ymmärrän ranskaa. Anna tulla sitä!"

Minka lennähti lattialle ja pyöri siinä ympäri kuin villikissa, minkä
jälkeen hänen luottava mielensä alkoi yht'äkkiä purkautua sanoin
ja elein. Koko sen raskaan taakan, mikä häntä oli viime aikoina
rasittanut, hän heitti pois, löi pirstaleiksi ja musersi palasiksi.
Barbro ei ollut konsanaan kuullut niin tulvivaa kaunopuheisuutta.
Hänestä tuntui, että koko Minka oli kuin tultasyöksevä vuori, joka
sinkosi sisästään kiviä, liekkejä ja kipunoita. Kaikkea hän ei
ymmärtänyt, mutta niin paljon sentään, että Minka säälitti häntä
todenperästä.

Viimein raukesivat Typykän voimat. Hän lysähti hervottomana tuolille ja
sanoi valittaen:

"Olen niin väsynyt."

"Minä myöskin, Minka, jännityksestä. Mutta älä sinä aina haudo
vaikeuksiasi. Pienet puutteet voi aina selvittää. Mutta sitä minä en
jaksa käsittää, miksi sinä olet niin kateellinen minulle. Urban Freide
on jo hylännyt minut. Knut Ståhle on myös noudattamaisillaan hänen
esimerkkiään. Sinun _täytyy_ päästä tanssiaisiin."

Barbro säteili ilosta, että hänellä oli sellainen vaikutusvallan
noitasauva. Käynneiltä rakkaan Helene-tädin luona olivat hänen
ajatuksensa paljon kirkastuneet ja tahto lujittunut. Ja vaikka
hän melkein aina teki aloitteensa liian intomielisesti ja
harkitsemattomasti, onnistui hänen toisinaan saavuttaa todellista
hyötyä älykkäältä, kokeneelta vanhusystävältään. Helene-täti oli
sanonut, että nuoruus on elämän päiväpaisteisimpien kukkuloiden
valloittaja ja että sillä oli valloittajaherran julma tai jalo luonne.
Barbro haaveksi jaloutta ja tietysti sen korkeinta mahdollisuutta.
"Sinun täytyy päästä tanssiaisiin", toisti hän, kun nämä sanat taannoin
eivät tepsineet.

Minka lennähti ylös. Nyt hän ei purrut, vaan kietoi kätensä Barbron
kaulaan.

"_Chérie, mais chérie, est-ce possible_?" -- --

Ei tosiaankaan ollut vaikeaa saada nuori Ståhle pyytämään Minkaa, ja
tämä kieppui kokonaisen päivän riemastuneena Barbron kintereillä,
mutta kun tuotiin Barbron vaaleansininen _voile_-leninki ja tytöt
yhdessä ottivat tuon ilmavan ja hienon puvun rasiasta, synkistyi Minka
uudestaan.

"Minulla ei ole leninkiä", sanoi hän, "eikä myöskään rahaa".

"Viimemainittua ei ole minullakaan", mutisi Barbro alakuloisena,
"muuten..."

"Luuletko, että saisimme myydyksi koruja?" kysyi Minka. Hän puhui nyt
ranskaa, ja se teki hänet avosydämisemmäksi.

"En luule, se on niin vastenmielistä enkä minä tiedä, kuka niitä
ostaakaan. Minulla on eräs toinen ajatus."

"Onko se kelvollinen?" kysyi Minka epäilevästi, sillä Kynänvarsi oli
tunnettu kaikkialla liitelevistä ajatuksistaan.

"Oo-on", kuului pitkäveteinen vastaus. Jo samana iltana kertoi Barbro
ajatuksensa sisarelleen Birgitille, jonka tosin oli usein vaikea
seurata Barbron ajatuskiemuroita, mutta joka mielellään auttoi häntä,
milloin voi.

Barbro pyysi tällä kertaa aivan ujostelematta, että Birgit lainaisi
hänelle sata kruunua.

"Minä hotaisen yks'kaks' neljä tunnelmapalaa maaseutulehtiin", sanoi
hän, "ja niistä minä saan rahat. Minähän olenkin jo vähin erin alkanut
huolehtia itsestäni, Gita", lisäsi hän. "Olen tänä vuonna todenperästä
ansainnut kirjoituksillani kolmekymmentäviisi kruunua."

"Sehän on lupaavaa", nauroi Birgit, "sillä kohta ollaan jo joulukuussa,
mutta mihin sinä tarvitset sata kruunua lisäksi? Pappa on jättänyt
minulle rahaa sinua varten ja niistä voimme ottaa, jos tarve vaatii."

"Mieluummin minä tahtoisin ne ansaita, mutta oli miten oli, tarve on
_ehdottoman_ välttämätön, minun täytyy saada heleänvärinen tanssipuku
lauantaiksi."

"Onhan sinulla se vaaleansininen!"

"On, mutta siihen pyntätään Bertingin tyttö ja heleään hän pynttää
erään toisen tytön plus kukkurapäisen ilonsa. Suoraan ja selvään
sanoen, minä lahjoitan toisen leningin pois."

Birgit pyysi selitystä ja sai sen. Hän jäi kuitenkin kahdenvaiheille,
kun Barbron hyväntekeväisyys oli hänen mielestään liian suurenmoista,
mutta pontevan suostuttelun jälkeen läksi Babi voittajana ja
paluumatkalla kotiin hän hyräili jokseenkin kuuluvasti:

"Laula sä raittiilla mielellä vaan..."

Eräässä kadunkulmassa häntä vastaan tulla tupsahti tohtori Krabbe.
Barbro punastui kovasti ajatellessaan, että tohtori on saattanut kuulla
hänen laulavan. Ensin tohtori tietystikin aikoi vain nostaa hattuaan
ja mennä menojaan, mutta Barbron aurinkoiset kasvot, jotka säteilivät
keväistä valoa harmaaseen sumuun, houkuttelivat hänet pysähtymään.

"Te olette sen näköinen, kuin olisi teillä syli täysi riemua", sanoi
tohtori.

"Niin onkin. Minä haaveksin ensimmäisiä, ehkä ainoita
Karlberg-tanssiaisiani."

"Vai niin, ainoastaan tanssiaisia."

"Onko se ainoastaan?"

"Ei, ei, mutta toisinaan tuntuu, kuin teillä olisi syvempiä
harrastuksia."

"Minulla on kaikenlaisia harrastuksia, minusta on onnellista elää."

Tohtori katseli häntä tutkivasti, melkein huolestuneesti. Barbro oli
käynyt hänelle kallisarvoiseksi, tuo nuori tyttö tiedonhaluisine,
lämpimine silmineen ja liian vilkkaine, valkoisine pikku käsineen. Hän
ei ollut lainkaan muiden kaltainen, enimmäkseen vain villilintu-sielu
ja punainen, rikas sydän. Tohtori tiesi jo, että hänestä tulee
tuntumaan kohtalon iskulta se päivä, jona Barbro otetaan pois hänen
ahtaasta maailmastaan, se kumma päivä, jona hänen rakkautensa puhkeaa
kukoistavaan kesäiseen vehmauteen. Hän, opettaja, saisi vain ne
ajatukset, jotka vielä liikkuvat kouluhuoneessa. Vapaaherratar istui
mielellään hänen luennoillaan, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi
kirjallisuushistoria olla vaarallinen aine. Hän puolusti klassillista
kirjallista sivistystä nuorille, ja se rajoitti luentoja, eristi sen,
mikä oli persoonallista. Mutta kun tohtori ensi kerran oli puhunut
J.P. Jacobsenista, tosin vain sivumennen, mutta kuitenkin sillä
lämmöllä, jota hän tunsi tätä kaikkien aikojen nuoruudenrunoilijaa
kohtaan, oli hän huomannut, että Barbron silmiin syttyi uneksivan syvää
myötätuntoisuutta. Ja hän oli kysynyt itseltään, näinköhän Barbro tiesi
rakkaudesta enemmän kuin hän aavistikaan. Barbron taannoiset sanat
"minusta on onnellista elää" kaikuivat hänen sydämessään. Barbro oli
kahdeksantoistavuotias, hän enemmän kuin kahta vertaa vanhempi. Siitä
oli jo aikoja, kun hänkin oli ollut toivorikas ja väkevä ja rinta avoin
ahmimaan elämää. Hitaasti hän sanoi:

    "En sounden Dag,
    en sounden Tid
    vaagner igen i mit Minde."

Barbro katsoi häneen hieman ihmeissään. Täällä Tukholmassa hän kuuli
ani harvoin tuollaista sanojen ja rytmin sointua, enimmäkseen puhuttiin
urheilusta ja elävistä kuvista ja one-stepistä, ja hänestä se oli
tuntunut mukaansatempaavalta, mutta tohtorin matala ääni vei hänet
takaisin siihen ajatusmaailmaan, jonka hän oli omistanut itselleen
oleskellessaan isoäidin luona, ja hän sanoikin muistaen:

"J.P. Jacobsen?"

"Niin. Oletteko lukenut hänen teoksiaan?"

"Olen kyllä. Heine ja Jacobsen ja Levertin olivat minun uskollisia
ritarejani pitkän aikaa, mutta sitten oli minulla muuan hyvä
ystävä, joka vieroitti minut heistä, ettei minusta tulisi
kirjallisesti vähäveristä, kuten hän sanoi. Ja niin minä aloin tutkia
muistelmakirjailijoita. En ole sentään ehtinyt vielä sen pitemmälle,
kuin että kaikki lukeminen huvittaa minua."

Hän hymyili yht'aikaa sekä terhakasti että puolustellen.

"Vai niin, teillä on hyvä ystävä, joka on pätevä ohjaamaan teidän
makuaistianne."

Barbro lennähti tulipunaiseksi. Ei ole ensinkään totta, että Krapu on
ukon näköinen, niinkuin toverit väittävät. Voi, jospa vain tohtori
olisi ollut tuona ohjaajana! Hän tunsi olevansa yhtä hämmentyneen
kiitollinen kuin silloinkin, kun kaljupäinen parooni oli puhunut
tunteistaan, mutta tohtori oli sentään säälittävämpi, ja sentähden hän
sanoi innokkaasti:

"Niin, se on eräs tuttava poika siltä ajalta, kun olin pieni, ja me
olemme melkein sisaruksia, minä en voisi milloinkaan pitää häntä
sellaisena -- kuin muita, jotka tunnen."

Tohtori hengitti syvään. Miksi Barbro oli niin kärkäs puhumaan tästä?
Tohtori ei tosin luullut itsestään mitään erikoista, mutta -- mutta
Barbro aivan varmaan _toivoi_ hänen saavan tietää, ettei hän ollut
sidottu tuohon "poikaan".

Tohtori kysyi epäröiden:

"Kuinka aiotte järjestää lukunne talvella, neiti Berting? Jos teillä
on aikaa itsenäiseen opiskeluun, voisin minä mielelläni avustaa
joillakuilla neuvoilla."

"Kiitos, niitä tulen varmasti käyttämään hyväkseni. Joululuvan aikana
ei minulla ensinkään tule olemaan niin paljon työtä -- kaikesta."

"Jäättekö Tukholmaan?"

"Jään, sisareni ja lankoni luo. He ovat luvanneet, että saan
kutsua Minkan jouluaatoksi heille; hän on ainoa toveri, joka jää
laitokseen." Barbro hymähti yht'äkkiä, sillä Minkan kohtalo oli
sidottu Karlberg-tanssiaisiin ja heleänväriseen leninkiin. Sekö
se tekikin kaikki niin ruusunhohteiseksi? Samassa välähti hänen
mieleensä, minkähän näköinen mahtaisi Krapu olla tanssiaisissa, ja
tästä ihmettelystä solahtivat ajatukset Päivänpilkkeiden ensimmäiseen
vuosijuhlaan ja Lucianpäivään. Taitaisipa olla kova työ saada tohtori
avustamaan. Hän osaa laulaa niin kauniisti luutun säestyksellä, oli
Barbrolle kerrottu. Mutta tohtori oli hyvin vaikeasti taivutettavissa.
Voi tosiaankin, jos hän saisi semmoisen valtin ohjelmaan. Hänen
jalkansa liikkuivat melkein tanssin tahdissa, ja hän alkoi tuotapikaa
kirkkaalla tulisella äänellään:

"Minulla on eräs pyyntö, jonka tahtoisin niin hirveän mielelläni tehdä
tohtorille."

"Kuulen mielelläni, mikä se semmoinen on".

"Niin, meillä on juhla joulukuun kolmantenatoista päivänä. Me nimitämme
sitä Päivänpilkkeiden Lucia-juhlaksi ja me aiomme ostaa joululahjoja
vanhoille köyhille mummoillemme niillä varoilla, joita saamme.
Ohjelmassa on näytelmä ja tanssia ja tombola ja minkä mitäkin, mutta
olisi sanomattoman hauskaa, jos tohtori tahtoisi avustaa ja laulaa
luutun säestyksellä..."

"Ei, neiti Berting", keskeytti tohtori jyrkästi, "siihen te ette minua
saa".

Barbro aivan kalpeni. "Suokaa anteeksi", mutisi hän.

Hänen äkillinen säikähdyksensä tarttui tohtoriin. Tohtorista tuntui
kuin hän olisi töykeästi tyrkännyt tieltään pienen, kukkia tarjoavan
tytön, ja hän sanoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Teidänhän on annettava minulle anteeksi epäkohtelias kieltoni.
Mutta kaikki tuollaiset myyjäiset ovat minusta vastenmielisiä, minua
inhottaa esiintyä julkisesti. Ja toisekseen on kai teillä ja teidän
tovereillanne ainakin puolitusinaa palvelevia kavaljeereja, jotka
laulavat luutun säestyksellä. Minun lauluni eivät ilahduttaisi ketään."

"Kyllä, ne saattaisivat minut..."

Barbro vaikeni kainosti kuin koulutyttö.

"Ne saattaisivat teidät..."

"Niin mainion iloiseksi, sillä minä saisin kuulla juuri sitä, mikä on
minun mieleeni."

"Siinä tapauksessa lupaan laulaa teille joskus."

"Kiitos, mutta..." Hän ei mahtanut sille mitään, että vallanhimo
uhmaillen vaati päästä oikeuksiinsa. Tytöt olivat sanoneet: "Jos saat
kravun laulamaan, niin me kannamme sinua kultaisessa tuolissa ja
pidämme sinulle makeiskestit sokerileipurilla, sillä se vasta olisi
valionumero."

"Mutta", lisäsi Barbro rohkeasti, "minä olen ollut jo pitkän aikaa
iloissani, että voisin ehkä saada tohtorin suostumaan laulamaan
Lucia-juhlassa. Tytöt ovat sanoneet, että se on mahdotonta, mutta
tuntuisi niin -- niin kolkolta, jos he olisivat oikeassa."

"Niitä lapsia! Suuria lapsia -- ja pieni vallanhimoinen Eva", sanoi
tohtori surumielisesti hymyillen. "Te ette vielä käsitä, miten
vaatelias vaara piilee nuorten ajattelemattomissa sanoissa 'minun
tähteni'"...

"Enhän minä ole sanonutkaan..."

"Ei, ei, mutta _jos_ minä laulan, niin se tapahtuu teidän tähtenne,
Barbro, siksi että te olette se kevään ihana, heleä hedelmäkukka, joka
ei ole vuosikausiin tuoksunut minun ylettyvilläni. 'Olen lempinyt,
elänyt ja laulanut lauluani', kuten sanotaan. Siitä on jo aikoja. Jos
otan luutun taas käteeni, niin se johtuu siitä, että uusi kevät on
kosketellut sen kieliä."

Barbro toivoi äkkiä, että kaljupäinen parooni menisi sinne, missä
pippuri kasvaa, sillä hänen hassahtava hentomielisyytensä, Barbron sitä
muistellessa, turmeli tohtorin oikeaa, tunteellista vakavuutta. Barbroa
veti vastustamattomasti puoleensa tuo tummasilmäinen mies, jolla oli
uurteinen otsa ja kumarahko ryhti, mutta takana oli seisovinaan
kosijaparooni ja kiemurtelevinaan niin, että molemmat "vanhat herrat"
hävettivät häntä.

Jotakin hänen oli kuitenkin vastattava, ja hän sanoi arasti:

"Eikö se kielten kosketteleminen virkistäisi työssä?"

"En tiedä. Mitä te arvelette?"

"Minäkö? -- Kyllä, niin minä ainakin arvelen."

"Minä tahdon päästä tahtoni perille, tarkoitatte." Kun Barbro nyt kulki
siinä hänen rinnallaan kukkeana ja veikeänä ujoudestaan huolimatta ja
niin hartaana ja luottavana, sai se hänet täydellisesti unohtamaan
jyrkän ja ehdottoman kieltonsa. Hän ajatteli sen sijaan, ettei hän voi
kieltää Barbro Bertingiltä tätä iloa, monien muiden ilojen lisäksi.
Kukapa tietää, kauanko se auringonpaiste enää valaiseekaan hänen
rosoista tietään? "Ja minä mukaudun. Minä laulan jonkun pätkän."

"Onko se ihan, ihan varmaa?"

"On, niin kai sen täytyy olla."

"Saammeko panna sen ohjelmaan?"

"Teidän kidutuksenne ei ole kovinkaan hellävaraista."

Tohtori Krabbe nauroi; sitä Barbro ei ollut nähnyt kertaakaan ennen, ja
siksi se tuntuikin jonkun verran hirnahtavalta ja kuivettuneelta. Mutta
se oli sittenkin naurua, ja kun Barbro yhtyi nauruun, kuulosti siihen
tarttuvan heleää sointua. --

Barbro oli aivan liian onnellinen voidakseen saada, kuten tavallisesti,
unta heti nukkumaan mentyään. Minkan innostus ja tohtori Krabben
nauru, Helene-tädin hellyys pikku Babia kohtaan ja kimaltavat
tulevaisuudentoiveet, joilla ei vielä ollut nimeä, olivat niin
elävöittäviä, että hänen täytyi nousta istualleen sängyssä, ojentaa
kätensä korkealle pään yläpuolelle ja julistaa riemuiten talvisessa
pimeässä:

"Kuinka olenkaan onnellinen, onnellinen, onnellinen!"



VI

Lucia-juhla.


Löwesköldin kasvatushoitola oli puettu ylhäältä alas asti juhla-asuun,
ja monissa huoneissa vallitsi vilkas ja kirjava myyjäistouhu. Kaikki
Päivänpilkkeet olivat auttaneet juhlavalmistuksia ja tulos oli
odottamattoman hyvä, mikä ei suinkaan merkinnyt vähää.

Kerran tunnissa näyttäytyi kynttelikruunuinen Lucia, se on: Sonja
Thomas, kuuden immen saattueessa, jotka suurenmoisen kahvipöydän
ääressä tarjoilivat kahvia ja kotitekoisia "Lucia-torttuja"
käteismaksulla, Ihastushuutoja kohdistui pyhään Luciaan, missä hän
vain liikkui. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis. Barbro oli
puolestaan niin lumoutunut, että oli unohtaa tehtävänsä, nimittäin
pääsylippujen myynnin illatsuun. Siitä oli tuleva illan vetovoima:
Astridin oli siellä muovailtava "tuokiokuvia", Minkan esitettävä
slaavilaisia tansseja ja Fokinan malliin "Kuoleva joutsen", tohtori
Krabben laulettava ja lopuksi Märtan esitettävä yksinpuhelu "Kehdon
ääressä".

Mary oli ottanut myydäkseen käsitöitä, Maud hoiteli näppärästi ja
innokkaasti tombolaa ja mesdemoiselles Renard olivat tarjoutuneet
huolehtimaan kalalammikosta. Eva-täti oli kuten tavallista hurmaava
emäntä, jota tällä kertaa avustivat Fräulein Stock ja mrs Faith.

Luonnollisesti oli tyttöjen sukulaisia ja tuttavia saapunut joukoittain
ja Lucian sulhanen osti kauniille pyhimykselleen kukkia enemmän kuin
tämä jaksoi kantaakaan. Minka oli kukkatyttö, hyvin koketti ja veikeä,
ja hänen ympärillään parveili lakkaamatta joukko ihailijoita. Kuta
pahemmin hänen pehmeä, livertelevä kielensä solkkasi ruotsia, sitä
somempi hän oli nuorista herroista.

Märta oli erääseen nurkkaan järjestänyt pienen Fröbel-näyttelyn; siellä
hänen palleroinen vartalonsa näkyi nuorimpien juhlavieraiden seassa,
joita Weibchen osasi huvittaa paremmin kuin kukaan muu.

"Märtan nimi pitäisi olla Agneau eikä Agnell", sanoi kandidaatti
Urban Freide, "hän on, tuhat tulimmaista, valkovillaisin lammas, mitä
milloinkaan olen nähnyt".

Nämä sanat lausuttiin Minkalle, joka räpytteli pitkiä, mustia
silmäripsiään ja hyväksyi sukkeluuden. Hän ja Urban katosivat silloin
tällöin "sinisen luolan" hämärikköön. Heillä ei tosin ollut paljoa
sanottavaa toisilleen, mutta Urban otti Minkan ruskeat pikku kädet
omiinsa ja leikki niillä kuin pehmeällä kerällä, ja Minka nauroi
kirkasta kevyttä nauruaan.

Silloin aikoi Urban yht'äkkiä vetää häntä luokseen ja suudella hänen
punaisia tyttöhuuliaan, mutta samassa Minka raapaisi pitkän viirun
hänen oikeaan poskeensa.

"Hyi, hyi", sanoi Minka kimmastuen, "se on moukkamaista".

"Niin on, raapiminen, muttei suuteleminen", vastasi Urban suutahtaen.
"Ette kai liene niin pyhä kuin olette olevinanne."

"Minä ei tahdo suudella teidän kanssanne! Ei kenenkään kanssa ennen
minun mieheni."

"Entäpä jos minusta tuleekin teidän miehenne", sanoi Urban
äkkiarvaamatta. Hän arveli, että tämän yksinäisen, muukalaisen tytön
kanssa saa pilailla vähän vapaammin kuin hänen toveriensa kanssa.

"Meneekö sillä tapa naimisiin Ruotsissa", ihmetteli Minka, "minä en
silloin halua ruotsalainen mies. Hän on liian raskas -- _lourd, vous
comprenez!_ Mutta minä makeasti nauran heidän päälle."

"Kiitoksia paljon, se on suoraa puhetta", sanoi kandidaatti, "mutta
jos minä nyt en tahdo tulla nauretuksi 'päälle', ja jos minä otaksun,
että te voisitte muuttaa makuanne, niin ette saa paheksua jonkunlaista
itsepintaisuutta. Vastustus yllyttää minua aina."

"Minä en oikein ymmärtä niin monia sanoja", hymähti Minka
veitikkamaisesti ja antoi käsiensä soittaa laulua "Jos sä vapaa oot,
minä en oo vaan". Hoikat sormet, jotka käyttivät polvea näppäimistönä,
hyppelivät niin vastustamattoman rivakasti, että Urban olisi katsellut
niitä vaikka kuinka kauan. Ja mitenkä olikaan, hän suuteli niitä varsin
hanakasti, minkä jälkeen hän painoi toisen pikku kätösen poskessaan
olevaa naarmua vasten.

"Sitten kun tämä nolaus on unohtunut, neiti Minka, uskon teidän osaavan
niin paljon ruotsia, että ymmärrätte minun monetkin sanani, ja silloin
saanemme puhella uudestaan."

"Mistä?"

Urban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan
katseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret,
vaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan
varmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta
siihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä
raapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:

"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä."

Hetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja
laverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli
saliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.

Barbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki,
jolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän
oli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen
laihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä.
Häntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin
yht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut
hyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut
hänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli
merkkitapaus.

Kun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia,
hiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti
kättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari
sataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen
tähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän
saanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin
nauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt
häneltä, laulaisiko hän "jonkun hauskan laulun", oli hän vastannut
kieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa
vain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro
ei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.

"Ehdottakaa jotakin", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut
J.P. Jacobsenin "Det bödes der for", mutta kohta jäljestäpäin katunut
ehdotustaan.

"Se taitaakin olla paras", oli tohtori vastannut. "Vaikka siitä
laulusta ei olekaan teille."

Ei tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen
ja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon
kokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia
huolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin
puhdesatu keskellä ilon hälinää.

Hän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien
takana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin
ennen:

"Der rinder Sorg, rinder Harm av Roser röde."

Myrskyiset suosionosoitukset eivät saaneet tohtoria toistamaan
lauluaan, ja Barbrosta se tuntui melkein helpotukselta. Hän ei tahtonut
kuulla enempää. Se oli hänestä aivan liian suurta. Hän ei jaksanut
kohota niin korkealle. Ja hän tuli niianneeksi tahtomattaan, kun hän
kiitti. "Oletteko tyytyväinen?" kysyi tohtori.

"Kyllä, kiitos, se oli mainion kaunista."

Barbro olisi voinut puraista kielensä poikki, kun kuuli oman
moukkamaisen arvostelunsa. Ja hän pyrähti tiehensä, jott'ei olisi
"käyttäytynyt vielä tyhmemmin".

Mutta tohtori otti soittimensa ja läksi. Hänestä oli rauhaisampaa olla
kirjojensa parissa.

Myyjäiset lopetettiin täsmälleen kello kymmenen, ja jo kahteentoista
mennessä vallitsi rauha ja hiljaisuus kuutamoisessa huvilassa, missä
Päivänpilkkeet olivat koonneet runsaan rahasumman ja vielä runsaamman
ilovaraston.

Heillä ei ollut milloinkaan ollut niin jumalallisen hauskaa. He
olisivat hyvin mielellään istuneet ja haastelleet vielä tuntikausia
illan elämyksistä, mutta nyt oli kysyttävä neuvoa Lucia-yön salaisilta
hengiltä. Sen, miten tämä temppu on tehtävä, opetti Minka tovereilleen.
Nyt ei ollut tekeillä sen enempää eikä vähempää kuin nähdä tulevan
kultansa kuva. Oli asetuttava kuvastimen eteen palava kynttilä
kummassakin kädessä ja tirkistettävä vähääkään kääntymättä suoraan
lasiin siihen saakka, kunnes se oikea ilmestyy. Tietysti oli oltava
yksin, sillä muutoin ei "näky" uskalla ilmestyä.

Piharakennuksen tytöt eivät kuitenkaan uskoneet enteeseen. Astrid
vakuutti, että hän saa nähdä vain savimöhkäleen, jos ennustus käy
toteen, sillä hän ei ikipäivinä rakastuisi ihmiseen niinkuin työhönsä,
ei ainakaan ennen kuin hän saa saven taipumaan mielensä mukaan.

Mary arveli toisesta syystä olevan tarpeetonta kysyä neuvoa peililtä.
"Minä kuitenkin saan vanhimman serkkuni", sanoi hän levollisesti,
"meidän tapana on mennä sukulaisnaimisiin, se on niin sopuisaa, sanoo
isoisä".

Mutta vaikka Sonjan kohtalo oli ratkaistu, oli hän kuitenkin päättänyt
sytyttää ennuskynttilät nähdäkseen vain vielä kerran Unonsa.

Kun Sonja parhaillaan istui tirkistämässä peiliin, nauttien
toistaiseksi vain omien kasvojensa näystä, näki hän erään toisen
rinnallaan. Se sukelsi näkyviin aivan äkkiä ja nyökkäsi hänelle
tuttavallisesti.

Sonja uskalsi tuskin hengittää. Se ei mitenkään ollut Uno. Äkkiä
hänet valtasi jäykistävä kauhu. _Se ei ollut näky._ Se oli kammottava
todellisuus. Outo mies huoneessa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan.
Kynttilät vapisivat hänen käsissään, mutta kun se hirmuinen mies
sammutti ensin toisen ja sitten toisen kynttilän, pääsi Sonjalta kimeä
parkaisu, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tuokiota myöhemmin olivat Eva-täti, Blenda ja Barbro huoneessa melkein
kelteisillään, ja mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Maud, joka oli
verhonnut kasvonsa maantierosvon naamarilla ja punaisella leukaparralla
ja pukeutunut lerppahattuun ja levättiin, näytti pelästyneen naisia
yhtä paljon kuin nämä häntä.

Sonja oli jo tointunut, kun Maud oli kaatanut hänen päälleen
karahvillisen vettä, mutta istui vielä lattialla likomärkänä ja vilusta
väristen.

"Ulos ja paikalla tai minä kutsun poliisin", huusi Eva-täti "miehelle",
joka oli hiipinyt erääseen soppeen.

"Minähän tässä vain olen", sammalsi Maudin hätääntynyt ääni. "Antakaa,
kiltti täti, anteeksi."

"Minä, kuka minä?" Vapaaherratar oli niin kiihtynyt, ettei kyennyt
tuntemaan Maudin ääntä. "Ulos ja paikalla, sanon minä, olkoon kuka
hyvänsä!"

Mutta Barbro riipaisi nopeasti Maudilta sekä hatun että naamarin, ja
silloin hälinä asettui. Maud ei ollut elämässään saanut semmoista
ripitystä kuin nyt. Hän luikki aivan juurtajaksain litistyneenä
huoneeseensa eikä hän enemmän kuin Sonjakaan unohtanut ikinä sitä
Lucia-yötä.

Minka oli ainoa tytöistä, joka antautui kaikessa rauhassa odottamaan
näkyä ja haaveilemaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta,
kenet saisi nähdä; hänen ajatuksensa liitelivät sinne ja tänne. Mutta
lopulta ne pysähtyivät muistelemaan luolassa vietettyä hetkeä. Olisiko
se oikeastaan ollut mitään vaarallista, jos Freide olisi saanut
suudella häntä? Hän tuijotti yhä kiihkeämmin peiliin ja vihdoinkin --
hän kumartui lähemmäksi hetken salaperäisyydestä jännittyneenä. Se
on -- se on -- _hän_! Urban Freide! Minkan huulet hipaisivat äkkiä
peililasia siitä kohdasta, mihin kuva ilmestyi, sitten hän vetäytyi
pois ja hymyili, mutta näky oli jo haihtunut, ja hän kohtasi vain oman
lumoavan, vastustamattoman lumoavan hymynsä.



VII

Odottamaton kohtaus.


Joululoma oli jo ohi, ja Löwesköldin laitos taas täydessä toiminnassa.
Sonja oli kuitenkin väsynyt olemaan "koulutyttönä" nyt kun hänen
kihlauksensa oli julkaistu, ja hän oli muuttanut appivanhempiensa
luo, jotka olivat sanomattoman ihastuneet häneen. Kesällä hän aikoi
oleskella äitinsä kanssa Särössä, ja lokakuussa oli määrä viettää häät.

He kuulustelivat anoppinsa kanssa joka päivä sopivaa huoneustoa
Östermalmista, ja tytöt olivat erittäin touhuissaan tästä
asuntokysymyksestä, sillä he olivat saaneet luvan avustaa minkä
missäkin valmistelutöissä.

Kun Birgit miehineen ja lapsineen oli muuttanut Tukholmasta,
valtasi Barbron tyhjyydentunne, mutta olihan hänellä jäljellä vielä
Helene-täti, ja tämän luona hän kävi pari kertaa viikossa. Hän tarvitsi
jonkun henkilön, jolle sai keventää sydäntänsä ja jonka kanssa voi
puhella, ja hän tunsi vaistomaisesti, ettei Eva-täti ymmärrä hänen
levottomasti väreilevää, etsivää luonnettaan.

Joulun jälkeen hän oli alkanut vakavasti harjoittaa opintoja ja kävi
nyt ahkerasti luennoilla. Varsin kuluneena ryömi nyt Kynänvarsi
vuoteeseensa illoin ja sen suuren ilon, mikä hänessä oli loistanut niin
kimmeltävän kirkkaana, himmensivät usein satunnaiset vastoinkäymiset
tai väsymys.

Maud oli myöskin tavannut harrastuksensa, eikä sovi kieltää, että
se oli jotakin suurenmoista. Hän opetteli ratsastamaan ja pyrki
hevosasioiden tuntijaksi. Hän ahmi kaikki tätä alaa koskettelevat
teokset, ja sen hevosen, jonka hän oli vuokrannut, hän kuvaili maailman
älykkäimmäksi ja merkillisimmäksi eläimeksi. Joka aamu hän ratsasti
Djurgårdenin tai Hagan ympäri ja kotiin palatessaan hän toi mukanaan
raikasta ilmaa sekä vaatteissaan että ajatuksissaan, mutta hän oli
yhtä itsekäs ja itseensä luottavainen kuin ennenkin. Häntä ei voinut
taivuttaa, ainoastaan murtaa.

Astrid kulki suorana ja selvänäköisenä päämääräänsä kohden. Hän ei
ollut milloinkaan hapuilevan epävarma. Seuraavan talven hän aikoi
viettää Köpenhaminassa ja työskennellä, mutta myös huvitella.
Huvihetket hän nautti kuin lasillisen vettä virkistyäkseen
savenmuovailun tuottamasta kiihtymyksestä ja jännityksestä.

Minka oli kenties se, joka oli muuttunut enimmin. Hän ei ollut
ainoastaan oppinut puhumaan melkein täydellisesti ruotsia, vaan
myöskin koko hänen olennostaan oli karissut paljon muukalaisuutta.
Koreat valekivi-helyt ja kiiltolanka-käädyt hän oli pannut pois, sillä
oli olemassa "eräs", joka piti hänestä enemmän ilman niitä. Työtä ja
järjestystä hän vieroi samoin kuin ennenkin, mutta joskus pisti hänen
päähänsä yrittää.

Parhaiten hän viihtyi Stadionilla, ja koko Tukholma puhui, minkälainen
mestariluistelija hän oli. Kerran toisensa perästä hän sai kandidaatti
Freiden kanssa palkintoja. He kilpailivat oikeastaan keskenään, kuten
näytti, ja tuntui siltä kuin he eivät olisi nähneetkään muita radalla.

Mary kulki leppoisaa latuaan, soitteli seurapiireissä, oli
morsiustyttönä hienoissa häissä ja kävi kerran viikossa sen vanhan
aatelisneidin luona, jonka hän Päivänpilkkeenä oli ottanut hoivaansa.
Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, hän suoritti tahdikkaasti. Maud
sanoi, että hänen sielussaan oli tahtikello älyn sijasta, ja niinpä hän
ei vahingossakaan milloinkaan hypännyt tahtivälin yli.

Pikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava
kuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen
päivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää
ollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että
Tupukka oli saanut hellän leikkitoverin.

Sellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli
toivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat
hyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden,
jolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko
päiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan.
Ainoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.

Maud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen
suosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin
rakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään,
vaikka Krapu oli "äreän" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä
myllyyn.

Kerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen
sanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää "Kjærlighedens Komedie".

"Onpa siinä hauskat kannet", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan
nopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.

"Niin on, sain sen joululahjaksi."

Barbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä
hyllylle.

Maud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää
nauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.

"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?"

"Mikä ukko?"

"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?"

"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin
kai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta", virkkoi Barbro
suurentelevan välinpitämättömästi.

"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei
naskali säkissä pysy." Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän
oli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli
lemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista "pötyä".

Barbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä,
eihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa
sotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa
toverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi
aiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils
Krabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:

    "Tu ne le connnis pas encore,
    mais -- tu vas bientôt le connaître,
    le petit dieu qui crèe les coeurs,
    le petit dieu qui seul fait naître
    les idées sur lesquelles on vit et on meurt".

"Johan nyt jotakin", puhkesi Maud sanomaan, "et kai sinä ole niin
hupsu, että välität mokomasta _'le petit dieu'_ roskasta?" Hän
mätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen
jalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi,
jota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:

    "Ah, Niiloni haaleat hapset,
    mun ystävävanhuksein..."

"Ole vaiti", sanoi Barbro kimmastuen. "Minä en piittaa hänestä enemmän
kuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että..."

Hän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan.
Eikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi
pyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman
levoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja
hän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran
sunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin
luona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän
kieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat
keskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat
hänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja
sanoi rohkeasti: "Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä
tohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te
saatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt
olla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että
kiintyy johonkuhun henkilöön, joka -- joka -- niin, sinä tiedät, mitä
tarkoitan."

"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä
panet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin
sinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt'
kolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet
lemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti
lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä -- paljaasta kiitollisuudesta.
Ja se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni.
Ja sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä.
Tietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon
nenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat
pitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut
tipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas
liian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko
roikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi
ja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin
maa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän,
niin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo
sanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että
kyllä minä jo vähän tunnen miespuolta."

Barbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua,
mutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana.
Tosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin
selvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti
kaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen
harhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä
ollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään
niinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.

Hän pani "Kærlighedens Komedien" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa
koneellisesti.

"Oletko vihoissasi?" kysyi Maud.

"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen."

"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että
minä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?"

Barbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.

"Äskeinen asia on jo selvitetty", sanoi Maud, "ja nyt on jo kulunut
pitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa."

"Jottako saisimme aikaan rekiretken?"

"_Ce que femme veut, Dieu le veut_. Minä olen tuottanut itselleni
kavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on
nuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen."

"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta", hymähti Barbro.
"Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä."

"Paljon kiitoksia!" Maud ojensi kätensä. "Niin että sinä et varmaankaan
tarkoita, että minä olen niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä?"

"En", vastasi Barbro vakuuttavasti, "sinä saatat olla niin hyvä
-- ja viisas myös. Mutta sanoppa, Maud, oletko sinä aina varma
mielitietyistäsi?"

"Olenko muka? Älä luulekaan, että minä viitsin kuluttaa itseäni
hakkailulla. Minä hoidan huvitteluni omalla tavallani. Sitten matkustan
kotiin ja saanen aikaa myöten kotikonnun meren rannalta. Täällä olen
vain kauttakulkutavaraa. Oikein osataan elää vain Skoonessa."

"Minun mielestäni voi koti olla missä tahansa, missä on myötätuntoisia
ihmisiä. Jos minä vain saisin, niin matkustaisin hyvin mielelläni
syksyllä ulkomaille. Olen muuten tuuminut päästä työskentelemään
sanomalehteen."

"Ja sitten naimisiin."

"Miten se kävisi päinsä, kun sinä väität, että kaikki 'pötkivät
tiehensä'?"

"Noo, se oli hieman liioiteltua, mutta kullakin päivällä on suru
itsestään. Me olemme joka tapauksessa nuoria, Kynänvarsi. Ei ole
vielä hengenpidin-muste ehtinyt syöpyä peukaloosi eikä etusormeesi.
Ja jos niikseen tulee, niin voithan käyttää isäsi runsaita varoja
ponnistuslautana elämän ulapalle, niin ettei tarvitse ahertaa. Meistä
seitsemästä on Minka ainoa, joka ei voi elää rennosti, mutta hassuinta
on, että juuri hän on kaikista rennoin. Yhteen otteeseen hän tosin kävi
hieman synkäksi, mutta sillä vaaleanpunaisella _voile_-leningillä,
jonka hän jollakin merkillisellä tavalla oli hankkinut Karlberg
tanssiaisiin, hän saavutti uudestaan itseluottamusta. Saattaahan olla,
että hänellä oli _Frejdigt mod_." [Sutkaus tarkoittaa Urban Freideä.
"frejdigt mod" on tanskaa ja merkitsee ujostelemattomuutta. Suom.]

"Tuo sanaleikki olisi minun göteporilaisena pitänyt keksiä", nauroi
Barbro. "Mutta saat pitää kunnian. Rekiretkestä saanemme keskustella
yleisessä kokouksessa. Ja nyt minä lähden pilkistysmatkalle herttaisen
mummoni luokse."

"Minun pilkistysmummoni on pudistanut maan tomut jaloistaan. Ja jos
on uskomista kaikkiin hänen puheisiinsa, kuinka paljon häntä oli
rakastanut ja ihaillut hänen kuollut sukunsa, niin mahtaa nyt tuolla
puolen pilttien olla iloinen perhejuhla. No hei sitten!"

Maud otti sanakirjan, nyökkäsi terhakasti ja mennä paapersi käsillään
reuhtoen mahtavana ja jykevänä ovea kohden.

Puolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se
oli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan
erään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka
puuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.

Hissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän
näköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen
niskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava
turvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä.
Hän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina
hetkinä -- ja silloin liian riehakasti -- ollut iloinen. Se, mitä
Maud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville
ajatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä
milloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti
nälkäistä sydäntä.

Kun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui
kuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden
ajatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti
hän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.

Mutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa
oli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.

"Näinköhän minä pääsisin menemään?" sanoi Barbro kärsimättömästi.

"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin", vastasi
matami. "Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään."

Ja kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun
Barbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut
pitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että
se oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime
kirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan
vasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa.
Hänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja
valmistamaan hänen matkaansa Skooneen.

Koko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut
tiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja
kykenemättömyytensä kuoreen.

Barbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa
nähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan
hautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla
peitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut
sataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät
peittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen
valkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti
aivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut
vaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä,
ja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät
kasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä
suudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta
sitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa
lumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut
kokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi
hyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut,
teki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi
karvalakki hänen syliinsä.

"Pyydän tuhannesti anteeksi", kajahti tuttu, sorahtava ääni, "minun oli
aivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia."

"Niin juuri sinä teit aivan varmaan", vastasi Barbro nauraa hohottaen.
"Päivää, Holger! Minun pitänee niiata tästä istualtani, jos et auta
minua ylös."

"No, mutta hyväinen aika, Babi, sinäkö siinä rehkit! Olenko loukannut
sinua?" Holger kumartui hänen ylitsensä, ja Barbro näki hänen pyöreät,
leveät kasvonsa, kun hän innokkaasti ojensi apuun molemmat kätensä.

"Ei ole, jalkojani vain livettää niin pahasti, etten tahdo päästä
pystyyn." Hän tarttui Holgerin käsiin ja seisoi kohta suorana ja
sorjana hänen edessään.

"Babi, kuinka sinä kehtaat kasvaa minua pitemmäksi!" naurahti Holger.

"Holger, kuinka sinä kehtaat pusertaa minun sormeni mäsäksi!"

"Suo anteeksi, tulin ihan taivaallisen iloiseksi nähdessäni sinut taas
ylettyvilläni, sinä pikku kruunu tyttöjen valtakunnassa."

"No-noo, vai kohteliaisuuksia, ovi! Mutta mehän olemme unohtaneet
puuhkan ja tortut. Ei auttane muu kuin ruveta ryömimään ja etsimään.
Maltas, tässä on rasia!"

"Puuhka on kai tärkeämpi." Holger rupesi tosiaankin ryömimään
nelinkontin. "Pitäisihän se minun lakkinikin löytää."

"Tietysti, sinun lakkisi!"

Barbro haeskeli joka puolelta.

"Hyväinen aika, Holger! Sehän on minun kainalossani. Ole hyvä!"

"Babi!" Holger nousi ylös, "Suo anteeksi! Minäkin olen keksinyt
jotakin. Sinun puuhkasi on ollut minulla polvenalustana. Suuri kuin
sängynpatja. Saanko ojentaa?"

Niin perusteellisesti kuin Holger olikin pudistellut vaaleankeltaista
hilleripuuhkaa, kimalteli se kuitenkin yltä ja alta, jopa sisästäkin
lumikiteistä, niin että Barbron oli pakko lainata Holgerin sormikkaat,
jottei olisi palelluttanut käsiään.

"Mihin sinä olet menossa?" kysyi Barbro.

"Kunpa sen tietäisi. Luulin osuvani Stigberg-kadulle, mutta kaikesta
päättäen ei tästä näy pääsevän minnekään, ainakaan ilman johtotähteä."

"Mutta sinullahan, poika-kulta, se on. Minä aion myös Stigberg-kadulle
-- Helene-tädin luo -- nyt tästä tuonne. Voi, mikä kinos!"

"Kannanko sinut yli?"

"Eikö mitä, minä hyppään." Hän loikkasi, ja kandidaatti Boye seurasi
vikkelästi esimerkkiä. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa liikkui
keveästi ja sirosti, ja hänen hieman hidasverisen pintansa alla huomasi
olevan hillittyä eloisuutta. "Milloin olet tullut ja miksi et ole
kirjoittanut etkä ilmoittanut tulostasi?" jatkoi Barbro.

"Tulin tänä aamuna erään hyvän ystäväni, agronoomi Rydemanin kanssa.
Minun onnistui suorittaa pari tenttiä ja senvuoksi tahdoin palkita
itseäni. Aika huhtikuuhun saakka tuntui liian pitkältä. En ole nähnyt
sinua yhdeksään kuukauteen, Barbro. Ja se on aikamoinen aika, kun
odottaa. Sitäpaitsi tuntui sinun viime kirjeestäsi, että tarvitset
kielen vaakaasi, sillä taidatpa olla yhtä kypsymätön punnitsemaan
tasaisesti kuin ennenkin, vai mitä, Babi?"

"Niin olen, kypsymättömämpi kuin milloinkaan ennen, luulen. Teit
mainion kauniisti, kun tulit. Toisinaan sinä olet aivan välttämätön
minulle. Et kai pane pahaksesi, jos vertaan sinua turvaisaan soppeen,
johon on mukava hiipiä."

"En suinkaan, mitään edellytyksiä olla loistopalatsi ei minulla ole."

Barbro jätti vastaamatta ja virkkoi sen sijaan:

"Aioitko yllättää minut, tulla katsomaan aivan aavistamatta?"

"En, niin rohkea, että uskaltaisin tulla tyttöhoitolaan, en edes
minäkään ole. Aioin Helene mummolta kysyä, milloin käyt hänen luonaan,
ja yllättää sinut siellä."

"Ja nyt me menemmekin sinne. Kuinka iloiseksi se kiltti täti tuleekaan,
Hän asuu tässä talossa. Katso, miten matala portti on, mutta kyllä sinä
pääset siitä suorana."

"Kyllä, harvoin minä koukistelenkaan, se olisi liikaponnistusta."

Helene-täti ei olisi voinut saada rakkaampia vieraita. Barbroa hän
nimitti omaksi sydämensä päiväpaisteeksi, ja otti hänet avosylin
vastaan. Mutta nyt ojentuivat vanhat kädet syleilemään myös Boye-suvun
myöhäsyntyisintä edustajaa, ja tämä kotiutuikin heti pieneen huoneeseen
niin perinpohjin kuin olisi joka päivä ollut noiden raihnaisten
huonekalujen ja pienten vähäpätöisten muistoesineiden seurassa.

Barbron keittäessä kahvia ja kattaessa pöytää Holger jutteli iloisesti
ja ystävällisesti neiti Helenen kanssa ja kertoili seikkaperäisesti
suvun kolmen miespolven vaiheita. Hän katsahti sentään vähäväliä
Barbroon, ja hänen katseensa lämpeni ja syveni. Varmasti Barbro oli
"sydämen päiväpaiste", hänen ruskeakiharainen pikku typykkänsä,
joka oli ollut hänen ajatuksissaan ja mielessään jo koulupojasta
saakka. _Hän_ ei milloinkaan välittäisi kenestäkään muusta, ja Barbro
puolestaan ei välittäisi hänestä minään muuna kuin turvallisena
hätäsatamana myrskyn uhatessa.

"Kai te tulette kohta uudestaan?" Nämä arastelevat ja liikuttavat
sanat seurasivat nuoria alas natiseville rapuille, ja kaksi raikasta
ääntä lupasi halukkaasti, ettei kuluisi kauan, kun Helene-tätiä
tullaan uudestaan tervehtimään. "Eikö hän ole herttainen, Holger?"
kysyi Barbro. Hän pisti toverillisesti kätensä Holgerin kainaloon, kun
katukäytävä oli hyvin liukas, mutta heti kun vaaranpaikka sivuutettiin,
veti hän kätensä taas pois.

"On, oikein suloinen pikku tyttö. Minä viihdyn parhaiten tuonikäisten
kanssa. Silloin he liehittelevät parahiksi minun pyylevyyteni kannalta."

"Eihän Helene-täti liehittele ollenkaan."

"Älä tee tyhjäksi hänen naisellisuutensa hienointa puolta, Babi!
Vanhat herttaiset tytöt liehittelevät yhtä tietämättään, kuin resedat
tuoksuvat. Saat itse nähdä, kun ehdit niin pitkälle."

Barbro pysähtyi äkkiä.

"Luuletko sinä myös, että minä joudun kyöpelinvuoreen?"

"Minäkö _myös_? Kukas muu on rohjennut lausua jotakin niin halpamaista?"

Barbro läksi taas liikkeelle. Tapa, jolla Holger lausui viimeiset
sanat, sai hänet vakuutetuksi siitä, että ei hän pitänyt sitä
halpamaisena. Eikä hän itsekään pitänyt, ei ensinkään. Mutta omasta
puolestaan hän ajatteli olevan kauheaa joutua vanhanpiian kirjoihin.
Hän mutisi hyvin sävyisällä äänellä:

"Maud Rydeman ja Sonja sanovat, etten minä kykene pitämään ketään
kiinni, eikä ole ensinkään hauskaa, jos ei saa milloinkaan kokea mitään
jännittävää, sellaista, joka -- -- -- Nauratko sinä minulle?"

"Enpä juuri. Hymyilen vain tietäjänhymyä itsekseni. Sinä olet
saavuttanut kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikävuoden välisen korkean
iän, niin että sinun on jo aika oppia pitämään kiinni jotakuta samoin
kuin kokemaan jotakin jännittävää. Mutta kissa tietäköön, tokko
satut tavoittamaan arvaamattoman onnen päästä naimisiin. Sinä et
ole tarpeeksi olevinasi etkä myöskään kaikin puolin muiden tyttöjen
kaltainen, jotta sinulla voisi olla toiveita. Ja sitten sinä valitset
hyvin kummallisia koekaniineja onnesi tavoittelua varten."

"Valitsenko minä?"

"Valitset. Alkakaamme Urban Freidestä. Hän oli kylläkin mukiinmenevä
objekti. Mutta itse asiassa sinä pidit häntä vain mykkänä palvelijana,
jonka kaulaan sinä ripustit tyttöturhamaisuutesi ja mielistelyhalusi.
Sitten tuli kaljupäinen parooni, jolla oli kuutamoa takaraivossa ja
ajatuksissa. Ja sinä olit heti valmis liittymään häneen ja uskomaan
onneen. Täällä Tukholmassa lienevät sinun psyche-siipesi liehuneet sen
tohtori Krabben ympärillä aavistellen yhteistä lentomahdollisuutta
avaruuteen. Jos sinä tahdot välttämättä pitää avioliittorakkautta
elämän sisältönä, niin ota Sonja esikuvaksesi: hän on tehnyt valintansa
harkiten."

Taas Barbro pysähtyi. Nyt hän oli suutuksissaan ja polkaisi jalkaansa.

"Minä en ole rahtuakaan sellainen kuin sinä luulet. Minä tahdon
työskennellä ja tulla joksikin. Sen minä _tahdon._ Mutta minkäs minä
tartunnalle mahdan, kun Minka ja Sonja, joiden parissa useimmiten
oleskelen, puhuvat herkeämättä vain -- vain rakkaudesta." Tyyntyneemmin
ja vilpittömän luottavasti hän lisäsi: "Olethan sinä nyt minulla, ja
silloin minä pääsen irti koko roskasta. Me tapaamme toisemme joka
päivä, Holger, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja mehän
voimme samalla kävellä katselemassa Tukholmaa. Minä olen vapaa kolmesta
viiteen joka päivä. Kai sinä viivyt pitkän aikaa?"

"Jokseenkin. Aion oleskella muutamia viikkoja Upsalassa, mutta sitä
ennen taidan viipyä täällä kuukauden valmistelemassa erästä työtä.
Tietysti me tapaamme joka päivä, jos se käy päinsä."

"Kyllä", vastasi Barbro täydellisen luottavasti, "sinähän se vain olet,
Holger".



VIII

Rekiretki.


Seitsemän rekeä ja verrattain hyvää hevosta odotteli Löwesköldin
laitoksen edustalla, jonne Sonja oli mennyt aikaisin aamupäivällä.
Kulkuset soittelivat iloisia säveliään, jotka kuuluivat valkean huvilan
huoneisiin saakka, ja komeissa rekiverkoissa oli ihmettelemistä niille
lukuisille katsojille, joita oli keräytynyt kadun toiselle puolelle.

Jokaisen reen vieressä seisoi odotteleva ajomies. Matka aiottiin
suunnata Saltsjöbadeniin, ja Eva-täti oli kutsunut kaikki neljätoista
nuorta päivällisille tanssiaisineen.

Nyt tytöt laskeutuivat parvessa rappuja alas, kaikki huolellisissa
matkatamineissa ja vallatonta iloa säteilevinä. Sonjan ja hänen
Unonsa oli määrä olla ensimmäisenä parina ja ruveta "papaksi ja
mammaksi" muille, mitä tointa he eivät näyttäneet ottavan kovinkaan
vastuunalaiselta kannalta. Barbro ja Harald Witt olivat toisena parina,
molemmat niin riehakan vallattomina, että alkoivat heitellä lumipalloja
tervehdyslaukauksina. Sitten tuli Maud veljineen, erittäin komea ja
luotettava pari, kumpikin päätään muita pitempi ja selän puolelta
kunnioitusta herättävän leveä.

Sitten hyppäsi Minka vikkelästi kuin kissanpoika Urbanin viereen.
Hän oli varsin ihastuttavan näköinen valkeassa turkkitakissaan ja
lakissaan, ja ihan täynnä vallatonta riemua. Viides pari oli hieno
ja siro; siinä oli Mary ja hänen serkkunsa, tuleva diplomaatti. He
hymyilivät toisilleen kuten ainakin hyvin kasvatetut ja ehtivät
hädintuskin vaihtaa pari sanaa sekunnissa.

Märta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien
näköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.

Kaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat
tuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista,
joissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki
he nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että
Holgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt
oikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.

Retkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja
metsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku
ehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste
ja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois
tieltä!

Ja eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten
talojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat
lapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.

"Antakaa minun ajaa", pyysi Minka innostuksesta vavisten, "minä saan
varmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi."

"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset", vastusti Urban
pönäkästi, "ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi,
vaikka mikä olisi."

"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies."

"Väkävämpi en ole. Mutta _väkevämpi_ kenties, Teillähän on nukenkädet
-- tai kissankäpälät."

"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?" Minka punastui ja
vilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää
naarmua. "Minä tahdon -- minä _tahdon_ ajaa!"

Hän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti
ja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen
vimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta
kääntyi sitten aukealle kentälle.

"Meidän täytyy hypätä pois", huusi Urban ja repäisi vällyt auki.
"Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen
reunalle", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti
reestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja
sydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän
meni tainnoksiin.

Hänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän
suuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi
voinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua
hänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi --
joksi häntä nyt sanottiin -- Freide ei tiennyt itsekään, että juuri
hänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli
myös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän
nilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan
kiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.

"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!" Hän pudisteli Minkaa
tarmokkaasti, "Herätkää, muuten minäkin pyörryn."

Minkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän
kasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti
tuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.

"Tollo", sanoi hän terävästi.

"No, Jumalan kiitos!" Urban hengitti keveämmin. "Sanokaa minua tolloksi
tahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä
laskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en
pääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan."

Minka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti
irvistellen.

"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Urban jurosti. "Hevosesta ja reestä ei ole
tietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä
että ihmisistä."

Minka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla
antaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta
tyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi
tähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin
lumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen
ikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut
hitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui
niin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.

Eilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania
romaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö
saattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista "ihmislapseksi"!

"Minä lähden toisten luo", sanoi hän topakasti.

"Kenen toisten?"

"Matkatoverien."

"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin
päin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin
päin."

"Te olette häpeetön", huusi Minka itku kurkussa, "minä en milloinkaan
ole nähnyt niin häpeetöntä".

"Te tarkoitatte luultavasti hävytön." Urban hieroskeli kolottavaa
jalkaansa. "Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada
autetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän
pitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi."

"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden."

Ja Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka
olikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ
ja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli
odottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja
sanoisi häntä enkeliksi -- _son ange gardien_ -- silloin hän olisi
kääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt
jäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi
kuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä
yksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää
jalan paikoilleen! -- -- -- Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin
hän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet
oli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli
suksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei
löytänyt enää omiaan.

Suunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:

"Haloo! -- Haloo! -- Minä täällä! -- Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!"

Ei vastausta. Metsä tohisi raskaammin, ja aurinkoa pimittävä pilvi
kasvoi.

Nyt rupesi Minka ulisemaan. Häntä ei ollut milloinkaan pelottanut niin
kovasti. Mitähän jos sudet tulevat ja syövät hänet! Hän ei uskaltanut
jäädä maahan. Tuokion kuluttua hän kiipesi puuhun; nyt hän näki erään
pienen mustan pilkun hitaasti, mutta pontevasti pyrkimässä jotakin
kohden, joka taisi olla tie. Se oli -- aivan oikein, se oli Urban!
Mutta, _mon Dieu_, kuinka kaukana hän jo olikaan! Oo, näytti siltä,
kuin hän olisi vaappunut ylös ja alas. Varmaankin hän aina väliin
hyppeli toisella jalallaan.

Viha kuohahti uudestaan. Urban ei välitä hänestä minkään vertaa, jätti
hänet oman onnensa nojaan. Mutta kyllä hän vielä näyttää hänelle...
Totta kai hänkin osaa tielle. Kuinka Urban oli sinne päässyt? Hän
katseli alas jyrkänteen rinnettä. Siitä on päästävä alas. Huu, se
oli huimaava! Kävelemällä laskeutuminen oli mahdotonta. Siis joka
vierimällä tai -- istuallaan laskien.

Nuolennopeasti Minka teki päätöksensä, kiipesi rivakasti alas, sai
vaivoin katkaistuksi kuusesta oksan, jonka aikoi ottaa kelkakseen.
Sydän kurkussa hän istuutui sille ja laahusti jyrkänteen reunalle,
sitten hän sulki silmänsä tuokioksi, mutta avasi ne uudestaan
katsoakseen, ettei puita ollut tiellä. Ei hätää, sitä myöten oli kaikki
selvää, mutta korkeus oli huikea. Hän ummisti taas silmänsä, tarttui
lujasti kiinni karahkaan ja hurahti alas. Sellaista kyytiä hän ei ollut
saanut milloinkaan. Hän lensi pitkän matkan tietä kohden. Ruumis oli
aika lailla kolhiintunut, kun hän jätti ajovehkeensä.

Urban oli vielä näkyvissä, ja vaikka jäsenet tuntuivatkin helliltä,
läksi Minka juoksemaan koko ajan huutaen ja hoilaten.

Viimein Urban lienee kuullut, koska pysähtyi katsomaan taakseen. Mutta
Minkan valkean pienen hahmon keksiminen keskeltä lumikenttää ei ollut
niinkään helppoa, joten Urbanin täytyi päätellä äänestä, missä päin
huutaja oli.

"Haloo", kirkui Minka, "haloo!" Hän ei jaksanut enää juosta. Uupumus
puristi hänen jäseniään kuin rautavanne, niin että hän pääsi vain
raahustamalla eteenpäin.

Yksinäisyys oli hänestä kuitenkin kamalinta, ja hän kirkui kohti
kurkkua Urbanille: "Odota -- minua -- kuollaan -- yhdessä!"

"Minka!"

"Hohoi!"

"Täällä on tupa!"

"Missä?"

Minka oli melkein käheä, mutta nyt hän oli joutunut niin lähelle, että
kuuli selvästi Urbanin äänen.

"Tienkäänteessä."

Minka tuli ylen onnelliseksi. Tie kääntyi ehkä kahdenkymmenen metrin
päässä Urbanista. Sinne asti he kyllä jaksavat mennä. Minka läksi
uudestaan juoksemaan. Toivo päästä vihdoinkin lepäämään katon alle
antoi hänelle voimia.

Urban hyppi häntä vastaan terveellä jalallaan.

"Kuulehan sinä, rakas, pikkuinen peto", sanoi Urban aivan
äkkiarvaamatta, "minä luulin tulenani hulluksi tuskasta ja vihasta, kun
sinä marssit tiehesi, mutta nyt saat uskoa, etten enää päästä sinua
luotani." Muitta mutkitta Urban veti hänet luokseen ja valoi hänen
kasvonsa täyteen suudelmia.

"No, mutta -- Oo, Urban!"

Minka laski kätensä hänen kaulaansa. Nyt Urban seisoi jo vioittuneella
jalallaan tuntematta tänä hetkenä kipua.

"Minka, sinä halusit, että kuoltaisiin yhdessä, minäpä haluan _elää_
yhdessä."

"Niin tahdon minäkin paljoa mieluummin", sanoi Minka reippaasti,
"vaikka -- en suvainnut sinua taannoin".

"Enkä minä sinua! -- Oo, vielä yksi suukko, Minka! Sinä olet suloinen
pikku tenhotar."

Kulkusten helinä sai heidät heräämään todellisuuteen, ja jopa olikin
aika, sillä eräs reki tuli täyttä vauhtia heitä kohden. Siinä ajoivat
Uno Freide ja Holger Boye, jatka olivat lähteneet etsiskelemään heitä,
kun eräs talonpoika oli ottanut kiinni tyhjän reen ja pillastuneen
hevosen ja vienyt ne Saltsjöbadenin hotellin eteen. Hakijat olivat
ottaneet mukaansa sekä sukset että luistimet siltä varalta, että
olisi pitänyt lähteä retkeilemään, mutta he nolostuivat aika tavalla
nähdessään onnettomuustoverien hellästi hyväilevän toisiaan keskellä
suurta maantietä noin kolmen kilometrin päässä kylpylaitoksen
hotellista.

Tosin oli kumpikin niin uuvuksissa, että heidät täytyi auttaa rekeen,
mutta he olivat kumminkin niin säteilevän onnellisen näköisiä
silloinkin, kun kertoivat vaivoistaan, että oli turhaa ruveta heitä
surkuttelemaan.

"Koko juttu oli minun syyni", sanoi Minka.

"Eipäs", keskeytti Urban, "jos minulta vain olisi ollut tarpeeksi
malttia ottaa ohjakset..."

"Ottaa ohjakset?" kysyi Uno ihmetellen.

"Niin, sillä minä tahdoin välttämättömästi ajaa." Minka painoi päänsä
alas.

Urban hyväili hänen käsiään vällyjen alla.

"Ei olisi sekään haitannut mitään", virkkoi hän innokkaasti, "jos minä
vain olisin ollut kylmäverisempi".

"On hyvin tärkeää", myönsi Holger Boye, "että ohjakset joutuvat
oikeisiin käsiin oikeaan aikaan, tapaturmien välttämiseksi".



IX

Eräs uusi tuttavuus.


Barbro nousi rappuja pitkin ompelijattarensa luo, joka suoritti
hänelle paikkausta. Birgit oli näet antanut tällaisen neuvon
epäkäytännölliselle sisarelleen, kun Babia itseään oli tuiki
mahdoton saada korjailemaan "riepujaan". Paljoa ennemmin hän viskasi
menemään kaikki, mikä oli repaleista. Mutta jos leninki oli hieman
vanhamuotinen, ei se haitannut häntä ollenkaan. Nyt kuitenkin oli
hänen pukuvarastonsa käynyt varsin kuluneeksi, ja hän oli päättänyt
korjauttaa sen.

Hän vertaili mielessään, kumpi oli kauheampaa -- käydä sanomalehden
toimituksessa vaiko ompelijattarella. Ensinmainittu oli hänellä
tuoreessa muistissa. Jo viidennessä paikassa hän oli käynyt kolmen
päivän kuluessa. Mutta joka paikassa oli häntä pidetty liian "nuorena".
Parissa kohden häntä oli kohteliaasti kehoitettu tulemaan parin vuoden
perästä uudestaan kuulemaan, muualla oli selitetty, että avustajia on
yllinkyllin, mutta tänään häntä oli vedellyt. Tarvittiin nuori nainen
selostamaan hienon maailman häitä ja käymään haastatteluilla ylhäisissä
kodeissa sekä juhlatilaisuuksissa että arkioloissa.

Alussa Barbro haltioituikin "itsenäisen" työn toivosta niin kovasti,
että hän päätä pahkaa tarttui koukkuun. Palkkaa hän ei muistanut kysyä
ollenkaan. Ne olivat kyllä maininneet jotakin volontääristä, mutta hän
ei tiennyt, merkitseekö se muuta kuin "vapaaehtoinen", eikä kukaan
voinut olla sen vapaaehtoisempi kynänvarsi kuin hän.

Hän oli ylettämän ilonsa puuskassa käynyt soittamassa lähimmästä
maustetavara-puodista Holger Boyelle. Mutta tämä ei ollut yhtynyt hänen
innostukseensa, vaan neuvonut jyrkästi luopumaan tuumasta. Semmoinen
toimiala ei sovi hänelle ensinkään. Hän ei kelpaa kotiurkkijaksi,
sitä ei tarvitse ajatellakaan, ja "totta vieköön" hän on liian hyvä
kirjoittamaan morsiamista, heidän antiikkisista morsiuskruunuistaan ja
äidinäidinäidin oikeista pitseistä ja morsiustytöistä ja sulhaspojista
ja kaikennäköisestä muusta sekasotkusta.

Barbro nolostui aika lailla, ja kun kuulotorvi oli vaipunut takaisin
pitimeensä, oli hänen ihastuksensa laajenevaan sanomalehti-toimintaan
vaipunut pohjattomaan syvyyteen.

Hän meni toimitukseen ilmoittamaan peruutuksensa, ja siellä oltiin
hänelle yhtä kiukkuisia kuin edellisellä kerralla oli oltu kohteliaita.
Häntä vihloi vieläkin, kun hän muisteli päätoimittajan tuikeita silmiä
ja hermostuneen kuivaa ääntä.

Oikeastaan olisi jo tästäkin riittänyt kiusaa yhden päivän osalle
tarvitsematta lisätä sitä käymällä ompelijattaren luona, missä oli
kahvinvastineen ja ahtaissa oloissa asuvan lihavan, vanhan mamsellin
lemua, mutta hän oli luvannut tulla ja Barbro piti aina sanansa.

Koetus ja sovitus meni menojaan, ja Babi vilisti vapautuneena alas
rappusia, mutta ehdittyään keskelle niiden toista aukeamaa hän pysähtyi
äkkiä. Siinä virui liikkumattomana suullaan pieni ihmiskäärö, pieni
viiden tai kuuden vuoden vanha poika. Hän oli paljain päin, ja likainen
kiharatukka oli hyvin takkuinen. Pukineet riippuivat riekaleina hänen
yllään. Jalkineina oli pari suuria naistenkenkiä, joissa oli ammottavia
reikiä.

Liikutettuna Barbro kumartui katsomaan poikaa. Oliko hän kuollut?
Barbro nosti pojan varovasti ylös. Pienet kasvot olivat aivan kelmeät
ja pelottavan laihat, mutta hän eli. Raukea katse kohdistui arasti
Barbroon.

"Mikä pikku poloinen sinä olet?" kysyi Barbro sydämellisesti. "Oletko
sairas?"

"En."

"Onko sinun nälkä?"

"On."

Totta totisesti hänen oli nälkä! Barbron sydän kuumeni säälistä
nääntynyttä lasta kohtaan, joka tuskin jaksoi pysyä jaloiltaan. Hänen
oli kannettava lapsi ompelijattarelle ja jätettävä hänet sinne siksi
aikaa, kunnes kävi hakemassa jotakin syötävää. Poika ei ollut raskaampi
kuin hänen sisarensa kaksivuotinen tytär, ajatteli Barbro ottaessaan
hänet syliinsä, mutta niin hirveän huolimattomasti hoidettu.

"Ah, se on se pikku raukka, jonka isä hukkui viime jouluna", sanoi
neiti Andersson. "Niillä on vissiinkin hyvin kurjat olot. Ne asuu
täällä vinnillä."

Saatuaan maitoa ja leipää poika näytti vähän reipastuneen ja kykeni
lähtemään Barbron kanssa äitinsä luo. Tämä asui viidennessä kerroksessa
eräässä kojussa, josta alkujaan oli aiottu tehdä ullakkokomero.
Barbro ei ollut vielä milloinkaan nähnyt niin kurjaa asumusta, niin
sydäntäsärkevää köyhyyttä. Keskeltä vanhoista matoista kyhättyä läjää,
jonka verhona oli kulunut viltti, kuului kuolemanväsynyt ääni:

"Onko siellä pikku Viktor?"

Viktor -- _voittaja!_ Se oli hänen, tuon pienen ressun nimi, jonka
nälkä oli kaatanut kuudennella ikävuodellaan.

"On", vastasi poika yksitavuisesti. Mutta hän ei juossut äitinsä luo
eikä päästänyt Barbron kättä.

"Vähän vettä, lapsi."

Barbro irroitti hellävaroen kätensä Viktorin otteesta. Hän etsi
karahvia ja vettä, mutta Viktor tallusteli suurilla kengillään erään
hinkin luo, jossa oli kauha. Hän täytti kauhan ja vei sen kuoppaisen
kivilattian yli äidilleen.

Ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta kun nainen oli juonut, kysyi hän:

"Onko sinulle annettu ruokaa?"

"On."

"Eikö ole mukanasi?"

Nyt meni Barbro sairaan luo ja sai kuulla hänen kärsimystensä historian
lyhyin, katkonaisin lausein. Nälkä, sairaus, miehen kuolema, häätö,
nälkä, sairaus. Ja nyt hän pelkäsi kovasti jäävänsä vuoteen omaksi ja
kuolevansa Viktorilta. Hän ei jaksa elää, mutta ei myöskään uskalla
ajatella kuolemaa. Mihin joutuu silloin poika?

Barbro oli vähän aikaa aivan sekaisin nähdessään näin aavistamattoman
suurta kurjuutta. Hän oli kyllä lukenut hädän kauhuista, mutta olihan
kokonaan toista istua kauniissa, hyvin sisustetussa huoneessa ja
katsella kirjasta elämän kovuutta, kuin nähdä se todellisuudessa, ilman
taiteellista siloittelua.

Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti heti Holger Boyen, joka
kyllä tietää, mitä on tehtävä. Barbro veisi Viktorin entisen
lapsuudentuttavansa Gerda Skogin luo. Tämä oli joutunut aikaisin ja,
kuten sanotaan, hyviin naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Siellä
pikku Viktor varmaankin saa olla toistaiseksi. Siellä häntä ruokitaan
ja pestään ja kammataan. Sinne mennessään hän ostaa pojalle pari lelua
ja siistin vaatekerran ja jalkineet, ennen muuta jalkineet.

Hyvin touhuissaan talutti Barbro pienen vähäpuheisen suojattinsa
erääseen suureen lelukauppaan, missä pojan ei oikein tehnyt mieli
lausua mitään, mutta lopulta kuitenkin lapsenmieli pääsi oikeuksiinsa,
ja hän mutisi:

"Hevonen."

"Tietysti sinä saat hevosen ja kärryt myös ja niihin pannaan
pussillinen suklaata", sanoi Barbro. Saatuaan ostokset Barbro meni
ryysymekkonsa kanssa eräälle autoasemalle. Siellä oli jo odottamassa
muuan herra, nuori, ryhdikäs mies, joka oli näöltään pohjoismaalainen.
Ihmetellen hän silmäili hienoa nuorta naista ja pientä likaista
kerjäläispoikaa, joka niin luottavasti piti mustaa tassuaan naisen
sormikasverhoisessa kädessä.

Vihdoin saapui auto. Pikku Viktor näytti uupuneen kokonaan, ja Barbro
voitti kainoutensa. Hän meni tuntemattoman herran luo.

"Anteeksi, saisimmeko ottaa auton, vaikka teillä olisi vuoro, kun
tulitte aikaisemmin?" sanoi Barbro hieman tarpeettoman nopeasti, mutta
häntä aina hävetti puhutella tuntemattomia. "Pikku poika tuskin jaksaa
seistä", lisäsi hän selittäen.

"Sen kyllä näkee." Herra kohotti kohteliaasti hattuaan. "Tietysti minä
luovutan teille auton ja nostan pojan." Hän nosti Viktorin istumaan
autoon.

"Aiotteko viedä hänet sairaalaan? Oletteko lastensuojelusnainen?"

"Ei, emme me mene sairaalaan. Kiitos avusta." Barbro huusi osoitteen
kuljettajalle ja vasta sitten, kun auto oli jo täydessä menossa,
hän muisti jättäneensä vastaamatta lastensuojelusseurasta. Häntä
suututti nyt, kun tuntematon herra ei ollut saanut tietää, ettei hän
ole mikään sellainen ohjelman mukaan toimiva hyväntekeväisyys-nainen,
joka asianomaiselta taholta saatujen määräysten mukaan kulkee köyhissä
kodeissa ja jolla ani harvoin on lämpimiä sanoja ja hyviä, sääliviä
ajatuksia; suojelushomma, se oli jotakin selittämättömän viisasta ja
laimeaa ja harkittua, ajatteli Barbro.

Jo seuraavana päivänä onnistui Barbron ja Holgerin saada yhdistynein
ponnistuksin sairas työläisvaimo sairashuoneeseen. Siellä hän näytti
jonkun verran virkistyvän huolellisella, säännöllisellä hoidolla, jota
hänelle toimitettiin.

Barbro kävi häntä katsomassa joka aamupäivä, ja Viktor oli aina mukana.
Oli outoa nähdä, kuinka ihmeissään äiti oli poikansa siisteistä
vaatteista. Mutta hän ei jaksanut kysellä mitään. Ainoa, mitä hän
säännöllisesti ja vaivoin sai sanotuksi, oli: "Oletko saanut ruokaa
tänään?" Nämä sanat olivat kuin iskostuneet kiinni kuiviin huuliin;
ne kaikuivat yksitoikkoisina ja soinnuttomina, mutta sittenkin ne
ilmaisivat nälästä ja kärsimyksistä nääntyneen äidin rakkautta.

Sairaalan käytävässä Barbro oli useita kertoja tavannut sen nuoren
miehen, joka oli sanonut häntä "suojelusnaiseksi". Hän oli lääketieteen
kandidaatti Aksel Törner. Barbroa rupesi aina sisäisesti kuumentamaan,
kun hän pitkän matkan päästä näki lepattavan lääkärinviitan. Jos
tulija oli kandidaatti Törner, alkoi häntä kuumentaa yhä enemmän, ja
kun Törner puristi lujasti hänen kättään ja katsoi häneen vakavasti
tarmokkailla, teräksenharmailla silmillään, hehkuivat hänen kasvonsa
kuin auringon paahteesta.

Niin yksinkertaisesti ja melkein huomaamatta ei Barbro ollut
milloinkaan solminut tuttavuutta kenenkään kanssa, ja tuokiotakaan
empimättä hän lähestyi Törneriä avomielisesti ja ujostelematta, aina
yhtä rehellisen iloisena saadessaan tavata hänet.

Törnerin reipas ja hilpeä kohtelu aiheutti sen, että kaikki sairaat
pitivät hänestä paljon, ja hän olikin antautunut lääkärintoimeensa
täydellä innolla. Saattoipa tapahtua, että hän puhui yksinomaan
jostakin leikkauksesta niinä lyhyinä hetkinä, jolloin Barbro käveli
hänen kanssaan sairaalan puistossa, tai että hän heti vei Barbron
jonkun sairasvuoteen ääreen näyttääkseen tälle "mielenkiintoisen
tapauksen".

Jos Barbro toi kukkia tai karamellejä lapsille, loisti Törner
tyytyväisyydestä ja nyökkäsi: "Kas sillä lailla, neiti Berting. Te
hyödytätte enemmän kuin kokonainen lääkeannos."

Ja Barbro tiesi, että Törner odotteli, jos se suinkin kävi päinsä,
hänen tuloaan saadakseen tervehtiä häntä. Eräänä päivänä oli Törner
sanonut:

"Olipa hauska, kun tulitte näin aikaisin, ettei minun tarvinnut
odottaa. Jos viivytte, kiihoitun minä, eikä se sovi lääkärille."

Sen päivän perästä Barbro saapui aina heti, kun portti avattiin
kävijöille. Hän ja pikku Viktor ne seisoivat siinä uskollisesti käsi
kädessä. Joitakuita kertoja kävi myös Holger Boye heidän kanssaan,
mutta hän huomasi olevansa täällä liika pyörä rattaissa. Hän oli
oppinut ymmärtämään paljon niinä kirkkaina maaliskuun pakkaspäivinä,
jotka taivaan kiiltäessä lasinselkeänä ja maan kuumottaessa alastomana
kuitenkin kulkivat niin voitonvarmoina kevättä ja elämänuudistusta
kohden.

Vajaan kuukauden virui pikku Viktorin äiti puhtaassa, valkeassa
sängyssään ja katseli ympärilleen raskain, surumielisin silmin. Ei edes
sekään, että hänen poikansa oli saanut kalpeihin kasvoihinsa väriä ja
alkanut laverrella vireästi niinkuin onnellinen lapsi ainakin, voinut
muuttaa hänen kuluneiden piirteittensä kangistunutta ilmettä, ja kohta
koitti hetki, jolloin uupuneen työläisvaimon elämää eivät kyenneet
pitämään pystyssä lääkkeet eikä hoito. Eräänä iltapäivänä Barbro sai
Holgerilta sanan, että loppu saattoi tulla minä hetkenä tahansa.

He menivät yhdessä sairaalaan. Tällä kertaa ei Viktor ollut mukana.

"Lähdetkö sisälle, Babi, vai odotatko täällä käytävässä?" kysyi Holger
hiljaa. "Et kai ole nähnyt vielä kenenkään kuolevan? Siitä voi jäädä
synkkä muisto."

"Minä tahdon mennä myös", sanoi Barbro hiljaa. "Ehkä hän tuntee minut."

Pystyverho, jolla kuoleva erotettiin muista sairaista, ympäröi aivan
läheltä valkeaa vuodetta. Eräs sairaanhoitajatar oli kumartunut
katsomaan Viktorin äitiä.

Hän näytti vielä tuntevan Barbron, sillä hän sopersi:

"Viktor?"

"Viktorin on hyvä olla", vastasi Barbro sointuvalla, lämpimällä
äänellään. "Minä lupaan pitää huolta Viktorista."

Kuoleva koetti sanoa jotakin, luultavasti kiittää, mutta se hupeni
vain läähättäväksi korinaksi. Sitten tuli hiljaisuus. Siinä virui vain
poroksi palanut elämä, joka harmaana tuhkana luhistui kuoleman arinalle.

Barbro tuijotti herkeämättä luiseviin, karheisiin käsiin ja
kutistuneihin, ryppyisiin kasvoihin, joilta vähitellen katosi
elontaistelun toivottoman tuskan kauhistuttava ilme ja jotka silisivät
kuin näkymättömän, lempeän, mutta lujan käden kosketuksesta.

Holger seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Barbron vieressä. Hän odotti
hetkeä, jolloin Barbron jännitys puhkeisi onnellisen, terveen ihmisen
tuskaksi, jota tahtomattaankin tuntee nähdessään katoavaisuutta. Ja
muutaman hetken kuluttua Barbro itkikin niin katkerasti ja kuitenkin
niin keveästi kuin se, jonka kyyneliä ei sydänsuru ole milloinkaan
kuohuttanut.

Holger kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa:

"Babi hyvä! Kuolema on säälivämpi kuin elämä."

Barbro nosti äkkiä silmänsä. Kuinka kalpea Holger oli! Hänen rehevillä
kasvoillaan kuvastui kummallinen, syvä ja valtava totisuus.

"Sitä sinä et tarkoita", nyyhki Barbro, "ei mikään ole kamalampaa ja
kauheampaa kuin kuolema".

Holger ei vastannut, veti hänet vain pois salista pitäen yhä kättään
hänen hartioittensa ympärillä. Mutta kun he olivat tulleet pitkään
käytävään, siinsi etäällä jotakin lepattavaa valkeaa, mikä tuli
nopeasti heitä vastaan. Silloin Barbro kuivasi nopeasti kyyneleensä ja
irroittautui Holgerin pitelystä.

Kohta senjälkeen hän esitteli: "Lapsuudenystäväni, kandidaatti Boye
-- kandidaatti Törner." Herrat kumarsivat toisilleen ja vaihtoivat
muutamia sisällöttömiä sanoja. Sitten kandidaatti Törner hyvästeli.

"Milloin tapaan teidät uudestaan?" kysyi hän Barbrolta.

"En tiedä."

Barbrolla ei ollut mitään lisäämistä, mutta Holger ei tuntenut tällä
hetkellä Barbroa. Tämä antoi kandidaatin pidellä hänen kättään eikä
näkynyt huomaavan, että saapuvilla oli kolmas, tosin "vain Holger
Boye", mutta kuitenkin näkijä.

Saattaessaan Barbroa kotiin Holger kysyi:

"Onko Törner vanha tuttavasi?"

"On", vastasi Barbro heti. Hänestä tuntui, että hän oli tuntenut
Aksel Törnerin aina. Tämä oli osana hänen kaikissa ajatuksissaan ja
toivomuksissaan eikä hän ollut milloinkaan selvittänyt itselleen, miten
oli voinut niin käydä.

"Mistä asti, Babi hyvä?"

"Mistäkö asti -- neljä viikkoa eilisestä." Ja samassa Barbro joutui
hämilleen, sillä hän oli näinä viikkoina tosiaankin unohtanut, että
niiden edellä oli ollut toinen aika. Hän ei ollut huomannut, että nyt
vasta tuntui ilmassa kevään henkäilyä, sillä hän oli jo pitkän matkaa
edellä, ehtinyt mielessään kesäkuun valkeaöisiin unelmiin. Äkkiä,
aivan kuin salatakseen hämmennyksensä, hän sanoi: "Kuulehan, minä olen
kirjoittanut isoäidille pikku Viktorista, hän pääsee Flodaan ja jää
sinne toistaiseksi. Sitten otan tietysti minä itse hänet hoitooni."

"Minäpä ehdotan, että sinä annat minun ottaa Viktorin ottopojakseni,
kunhan sinä silloin tällöin kirjoitat ja tiedustelet hänen vointiaan."

"Sinä -- eihän toki, Holger, sinä et voi!"

"Kyllä minä voin. Ehdotukseni on tosin itserakas, mutta ei poika
hunningolle joudu. Ensin isä ja äiti ottavat hänet luokseen, ja kun
minä saan päätetyksi opintoni, saa hän tulla minun luokseni."

"Miksi se on sinusta itserakasta? Minun luullakseni se on mainion
suurpiirteistä."

"Älä luule niin, jos olet ystävällinen. Syy on se, että minä muussa
tapauksessa kadottaisin sinut näkyvistäni. Ja sitä en tahdo. Olen
vanhoillinen enkä kykene hankkimaan itselleni uusia ihanteita."

"En suinkaan minä voi olla mikään ihanne."

"Kyllä, sinä olet juuri niin täydellinen epätäydellisyydessäsi kuin
minua miellyttää. Samassa hetkessä, kun katsoo sinun puoleesi ja lausuu
ajatuksissaan: 'Jos nähdä tahdot lemmen voimakkaan, mi yläpuolla
pilvein asustaa, oi, silloin katsees naisen silmiin luo, se lähempänä
siellä on kuin luuletkaan', putoaakin suinpäin hutiloivan Kynänvarren
sekasotkuiseen ajatussokkeloon, missä kaikki on mullinmallin, tunteet,
mielialat, päätökset ja vaikutelmat. Sinä olet yhtä kirjava kuin
pellonpinta ennen heinäntekoa ja sinulla on -- kaikki ne tuhansien
villikukkien sulot kuin silläkin."

"Mutta Holger, sinä et ole milloinkaan ennen puhunut tuolla tavalla."

"Etkä sinä ole ollut milloinkaan se, mikä tänään."

"Enkö ole?"

Barbro katsoi haaveillen Holgerin ohi.

"Babi hoi, tuolla toisella puolella katua kulkee tohtori Krabbe, sen
ajan kummitus, jota sinä et enää ota lukuun. Hyvästi!"

"Hyvä Holger, älä jätä minua nyt", pyysi Barbro hädissään. "Voi, sinä
et _voi_ olla niin halpamainen."

"En olekaan, parasta lienee suojella sinua, mutta voinpa sanoa sinulle,
että kalju paroonikin on tulossa. Olen nähnyt hänet."

"Täällä -- Tukholmassa?"

"Niin, totta totisesti."

Barbro näytti olevan hetkisen aivan hämillään, mutta sitten hän heitti
terhakasti päänsä kenoon ja sanoi melkein uhmaten:

"Se on samantekevää, sillä nyt tiedän, mitä tahdon."



X

"Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!"


Huhtikuun puolivälissä Barbro huiskutti jäähyväiset Helene-tädille
ja pikku Viktorille, jotka Holgerin kanssa matkustivat Skooneen.
Hän itsekin oli toista kuukautta aikaisemmin käynyt Upsalassa
viettämässä vappua Astrid Tollingin kanssa, jonka molemmat veljet
olivat siellä. Märta ja Mary sekä Aksel Törner olivat liittyneet
heihin, ja nämä seitsemän nuorta olentoa olivat olleet unohtumattoman
nuoria seisoessaan aattona linnanvallilla ja katsellessaan roihuavien
soihtujen ja valkolakkien yli kauas etäisyyden ääriin. Kevätlaulujen
sävelet olivat kannustaneet heidän ikävöintiään ja uskoaan vahvoihin
siipiin, ja sillä aikaa kun hämy hiljakseen puki iltavalaistuksessa
hehkuvan Vaasanlinnan siniseen haaveviittaansa, tärisi avaruus
sävelistä, jotka pyrkivät valloittamaan kokonaisen maailman.

Sitten tuli vappu konfetteineen ja kujeineen ilon läikkyessä
ylimmillään aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja Löwesköldin laitoksen neljä
tyttöä kaiutti kiitollisesti ja suruttomasti helmeilevää nauruansa.
Yksin Marykin oli riisunut juhlallisuutensa ja hyräili lakkaamatta:
"Laula sä raittiilla mielellä vaan".

Myöhemmin hän oli kylläkin tiedustellut Astridilta, oliko hän
käyttäytynyt "tahdittomasti", mutta saatuaan tyynnyttävän vastauksen
hän oli myöntänyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut niin hauskaa.
Oli tuntunut aivan siltä, kuin hän olisi ollut "tupaten täynnä"
säveliä, ja parempaa hän ei saattanut ajatellakaan.

Eva-täti muisteli varsin tyytyväisenä kulunutta talvea. Kesäksi ei
hänelle jäisi ainoatakaan hoitolaista, mutta syksyksi hän odotti kolmen
palaavan, ja kaikkia seitsemää odotti erittäin valoisa tulevaisuus.

Samoin kuin hän oli edellisenä syksynä tehnyt muistiinpanoja tulevista
oppilaista, merkitsi hän nytkin lyhyesti muistiin heidän lähimpiä
aikeitaan. Muhkean sirolla käsialallaan hän kirjoitti suureen
sahviaanikantiseen kirjaansa:

_Sonja Thomas_. Menee syksyllä naimisiin luutnantti Uno Freiden kanssa.
Olen nähnyt heidän kauniin asuntonsa, missä loisto ja maku ovat yhdessä
luoneet ihastuttavan taiteellisen kokonaisuuden. He aikovat tehdä
häämatkan Norjaan ja sitten avata Tukholman-kotinsa suurelle, mutta
valikoidulle seurapiirille, johon minäkin mielelläni haluan lukeutua.

_Maud Rydeman_. Tämä nuori tyttö on minusta yhä edelleenkin arveluttava
yltiö. Mutta minä luulen, että hänellä on hyvä sydän ja että hän siellä
Skoonen maaseutuoloissa on oikeassa elementissään. Hän aikoo suorittaa
täydellisen maanviljelyskurssin ja sitten yhdessä nuorimman veljensä
kanssa ostaa maatilan, jota rupeavat itse hoitamaan.

_Mary Ehrestiernan_ saan pitää ensi vuonnakin. Hän on päässyt
musiikkikonservatorioon ja aikoo ottaa myös laulutunteja.

_Astrid Tollingin_ kadotan mielipahakseni. Hän aikoo opiskella
kuvanveistotaidetta Köpenhaminassa, ja hänen opettajattarensa sanoo,
että hänellä on mitä parhaimmat toiveet herättää pian huomiota.
Ei ainoakaan näistä seitsemästä ole ollut luotettavampi eikä
miellyttävämpi koti-ihminen kuin hän, ja minä olen varma siitä, että
hän menestyy kaikessa.

_Barbro Berting_ on pyytänyt saada olla täällä ensi vuonnakin. Nyt hän
on päättänyt harjoittaa sairaanhoitoa. Sillä tytöllä sitä on levottomat
aivot ja vielä levottomampi sydän. Luulen kuitenkin, että aloittipa
hän mitä tahansa, hänestä lopultakin tulee kirjailijatar. Hän saattaa
olla suloinen ja hauska, mutta ei ole luja luonne. Ehkä hän vakaantuu
kokeiltuaan tarpeekseen eri aloilla.

_Märta Agnell_ matkustaa omaistensa luo. Hän on oivallinen, kotikesy
tyttönen. Iloitsen hänen puolestaan, kun hän uudestaan saa haltuunsa
rakkaan huoneensa "Heimatsliebessä".

_Minka Rozinsky_ on ollut kokeena. Ja se on, Jumalan kiitos,
onnistunut. Avosylin minä toivotan tervetulleeksi ensi syksynä tuon
pikku hutiluksen, josta kuitenkin näkyy monessa suhteessa kehittyvän
hieno ja miellyttävä Sonja n:o kaksi. Heistä taitaa aikaa myöten tulla
kälykset. Enkä epäile, että Minkasta tulee sellainen ihastuttava rouva,
jolla on rikkaaseen ja uudenaikaiseen kotiin soveltuvat ominaisuudet.
Urban Freidestä tulee varmasti yhtä onnellinen aviomies kuin veli
Unosta, vaikka hänen täytyy odottaa pari vuotta, sillä Minkahan on
vielä melkein lapsi ja tarvitsee kypsymistä.

Vapaaherratar pani kynän pois ja silmäili ulos avonaisesta ikkunasta.
Kukkivasta syreenipensaasta lemusi hapahkon raikas tuoksu häneen
saakka, ja hän nyökkäsi ajatuksissaan keinuville kukkatöyhdöille aivan
kuin ne olisivat olleet kesän eläviä olentoja, jotka kertoivat satua
kesäkuun lyhyestä uhkeasta kauneudesta.

Etempänä puutarhassa ilakoivat nuoret. He laittoivat kukkavihkoja ja
koristivat kukkakoreja, jotka aiottiin lahjoittaa kukkakojuun Skansenin
juhlaan. Kaikkien tyttöjen oli määrä avustaa siellä eri paikoissa, ja
kesäkuun kuudentena, Ruotsin lipun päivänä, alkoi juhla.

"Ei ole enää kuin yksi yö nukuttava", ajattelivat Barbro ja Minka.
Toiset olivat maltillisempia, mutta eipä edes Maryynkaan voinut olla
tarttumatta tuleva ilo, vaikka hän oli ollut mukana monenlaisissa
myyjäisissä.

Nyt oli kysymyksessä jotakin aivan erikoista, ja mielialaa kohotti
se seikka, että oli tulossa viimeinen juhla, jonka nämä seitsemän
toverusta saivat viettää yhdessä ennen eroa. Jotkut heistä eivät
ehkä milloinkaan enää kohtaisi toisiaan, mutta he tekivät sellaisen
sopimuksen, että Sonjan kodista tulisi keskuspaikka, he lähettäisivät
tietoja itsestään.

"Tiedättekö mitä", sanoi Maud, "minä ehdotan, että pidämme kokouksen
joka viides vuosi Lucianpäivänä. Ja tänä vuonna saat sinä, Sonja, ottaa
meidät vastaan."

"Sen kyllä teen mielelläni. Mutta, rakas lapsi, mehän tulemme
ikälopuiksi, ennenkuin ehdimme sarjan päähän, en jaksa mitenkään laskea
meidän Methusalem-ikäämme."

"Se ei ole konsti eikä mikään", huomautti Astrid, "viisi
kertaa seitsemän on kolmekymmentäviisi. Sinä olisit silloin
viidenkymmenenviiden vanha."

"Niin vanhaksi en ikinä tule", vakuutti Sonja.

"Ei sitä tiedä", hymyili Märta lauhkeasti, "minun mielestäni on ehdotus
erinomainen."

"Niin on", myönsi Mary, "sillä eihän liene sitä vaaraa, että joudumme
harhateille, naimisiin yhteiskunnallisen asemamme alapuolelle, tai
jotakin muuta sellaista".

"Ajatteletko sinä niin hirveää, Mary", ihmetteli Minka viattomasti,
mutta samalla kiilui veitikkamaisuus pitkien silmäripsien alta.

"En, en minä ainakaan."

Barbro istui tavattoman hiljaa. Hänellä oli paljon sellaista
ajattelemista, mitä muut eivät olisi ymmärtäneet. Hänestä tuntui
sisimmässään, ikäänkuin aivan uusi ja kauaskantoinen onni kohottaisi
sen, mikä hänessä oli parasta, ennen aavistamattomaan Barbro-olotilaan,
ja se oli äärettömän paljon rikassisältöisempi kuin entinen. Aksel
Törner ei tosin ollut sanonut hänestä pitävänsä, mutta se ei ollut
tarpeenkaan. Barbro oli mielellään alkanut puhtain ja valoisin
ajatuksin valmistautua tulemaan hänen elämäntoverikseen.

Törner oli sanonut, että olisi hyvä, jos lääkärin puoliso voisi
auttaa miestään töissä. Naisella on useimmiten enemmän käytännöllistä
älyä kuin miehellä. Ja vaikkei Barbro ollut kertaakaan kuullut hänen
mainitsevan sanallakaan rakkaudesta, tiesi hän, että Törner pyysi
häntä ymmärtämään hänen vaatimuksiaan ja laittautumaan valmiiksi. He
seuraisivat toisiaan sekä ilossa että surussa. Toisin ei voinut olla.

Muistellessaan Upsalassa vietettyjä ihania päiviä Barbro toisti
usein mielessään muutamia säkeitä, jotka olivat esiintyneet Flodassa
esitetyssä pienessä tilapäisessä näytelmäkappaleessa:

    "Oi muistatko, Aksel, kun kultaustaan
    yli lapsuudenkaupungin aurinko loi
    kuin lempemme aamun armas koi."

Kesäkuun kuudes päivä! Taivas niin sininen, ja säkenöivää päivän hehkua
niin paljon kuin sitä voi olla ainoastaan kevätkesän päivinä. Koko
kaupunki lippujen korupuvussa. Ihmisillä kansallinen juhlatunnelma,
ja kaikki puistot vihreissä viitoissa, joita tomu ei vielä ollut
haalistanut eikä helle polttanut.

Djurgårdenissa, tukholmalaisten ilotanhualla, missä suuret ja pienet
nauttivat kilpaa kesän antimista, nousi kohu ja tungos ylimmilleen,
mutta arkipäiväisin ilonpito ja karkein ilvehtiminen jäi kentälle,
jotavastoin sivistyneemmät huvinhaluiset ihmisparvet vetäytyivät
Skansenille, tuohon suureen, ystävälliseen, vierasvaraiseen
ulkoilmakotiin, joka syleilee kaikkia Ruotsinmaata rakastavia.

Yksinäisten ihmisten täytyi tänään katsella itselleen lepopaikkoja,
sillä suuret olivat markkinat Skansenilla monine myyntikojuineen ja
huveineen. Niilläkin käytävillä, jotka muulloin olivat tyhjiä, hälisi
markkinaväkeä, kaikuivat hanurit ja viulut.

Mary Ehrestierna oli pukeutunut Blendaksi ja seisoi Pohjoismaisen
Museon kojussa. Hän oli yhtä tyhmän ja säädyllisen näköinen kuin
ennenkin, mutta hänen sukulaisensa ihailivat pikku Marya ja tunkeilivat
ostohaluisina kojun ympärillä.

Minka ja Sonja olivat kukkakojussa tai oikeammin heidän olisi pitänyt
olla siellä, mutta tuontuostakin he katosivat jonnekin Freide-veljesten
kanssa. Kun he sitten palasivat kauniisti hymyillen ja säteilevin
silmin, olivat he vastustamattomia.

Minkan tapa pyytää: "Ostakaa kukka!" oli aivan kuin hän olisi ojentanut
kokonaisen kesän yhdessä tuoksuvassa onnenrykelmässä.

Ja kun Sonja sanoi: "Saako olla ruusuja?" niin olisi täytynyt olla
aika jöröpää, jos olisi voinut kieltäytyä. Sonjan ruusujen täytyi olla
piikittömiä, täytyi olla punaisia kuin nuori sydän.

Maud ja Märta olivat piparikakkukojussa. Maud oli mainio ja sai
monen purskahtamaan sydämelliseen, jäätä sulattavaan nauruun.
Märtan puolestaan täytyi lakkaamatta käyttää omia varojaan ja ostaa
piparikakkuja tarjotakseen niitä pienille lastentarha-ystävilleen.

"Neiti on tuolla", kuului kerran toisensa perästä iloinen lapsenääni,
ja niin paapersivat lapsukaiset tutun neidin luo, ja kaikki olivat yhtä
"hirveän suloisia" Märtan äidinsilmissä.

Astrid oli auttamassa tarjoilukojussa. Hän oli onnettomuudekseen
häiläyttänyt kupillisen suklaata eräälle vihreälle silkkileningille
ja toimittanut kahvia suihkuna pitkin erään herran selkää, mutta nämä
kommellukset unohtuivat kohta siinä ilonaallokossa, joka läikkyi
hänessä ja hänen ympärillään. Hän oli heittänyt syrjään kaikki
arkiajatukset ja hymyili tyttömäisen valoisasti ja hetken vaatimusten
mukaan koko maailmalle. Hänen oli niin helppo pitää ihmisistä.

Hän oli juuri vienyt Eva-tädille ja muille opettajattarille suuren
kahvitarjottimen, kun huomasi tohtori Krabben, joka oli yksinään
painautunut istumaan erään pöydän ääreen. Heti hän meni tohtorin luo ja
niiasi:

"Saanko tarjota tohtorille jotakin?"

"Kiitoksia, neiti Astrid, tahtoisin saada vähän sitä juomaa, jota
sanotaan elämäniloksi."

"Miks'ei, sitä on kaikessa, mitä meillä on täällä tarjottavana,
olkoonpa se sitten suklaata, kahvia tai teetä."

"Niinkö te arvelette? Minä luulin, että sen laita on samoin kuin
sokerin ja leipäkortin. Se pitäisi ottaa mukaan juhlapaikalle."

"Eihän toki", naurahti Astrid, "jos saan tuoda kupin kahvia, niin
tohtori saa nähdä".

"Vastiketta niin yksi kuin toinenkin, pelkään, mutta otan kiitollisesti
vastaan kupillisen sotakeitosta."

Astrid kiidätti kohta tarjottimen. Minka saapui samassa ja
pyysi saada panna tohtorin napinreikään kukan -- "pienenä
huomaavaisuudenosoituksena laiskalta ja huolimattomalta oppilaalta",
sanoi hän pehmeästi ja sitten kävi istumaan ja visertämään kuin pieni
virkeä sirkkunen.

Krabbe säteili tahtomattaan. Hänen sydäntään hiveli, kun kaksi nuorta
tyttöä vaivautui huvittamaan häntä. Kumpikaan näistä ei ollut se, joka
oli palauttanut hänelle hymyilemisen lahjan, mutta _hänet_ täytyi nyt
unohtaa. Hän tiesi kyllä, että se henkilö oli tombolaa hoitamassa, ja
hän itsekin oli ollut niin lähellä, että oli kuullut hänen kirkkaan
äänensä: "Oh, tulipa tosiaankin tyhjä arpa, mutta seuraavalla kerralla
on onni parempi!"

Tänä hetkenä pikku Barbro uskoi varmasti suureen voittoon. Krabbe
soi sen hänelle. Olipa Barbro luotu mitä varten tahansa, niin ei
ainakaan tyhjiä arpalippuja eikä tyhjyyttä, noita kirjoittamattomia
kohtalonlippuja varten, joita jaetaan suuren yleisön keskuuteen. --

Vihdoinkin Barbro otti omin lupinsa vapauden ja jätti käsistään
oikukkaan arpapyörän kammin lähteäkseen vähän kävelemään Aksel Törnerin
kanssa.

"Te näytätte olevan hyvin kuumissanne", sanoi Törner. "Lähdemmekö
jäähdyttelemään jonkun virkistyspöydän ääreen vai rantaan, missä harvat
osaavat käydä?"

"Mieluummin tahdon sinne", vastasi Barbro. "Minun ei ole jano eikä
nälkä, pää on vain vähän pyörryksissä hälinästä."

"Mutta hauska teillä on. Minä olen luovaillut koko ajan tombolan
ympärillä saadakseni kuulla teidän raikasta nauruanne. Juuri sellaista
iloa, kuin teissä on, tarvitsevat ihmiset."

"Minä en ole aina iloinen."

Hän pujottelihe Törnerin jäljestä pensaiden ja kivien lomitse
verrattain raivaamatonta murtomaata myöten rannalle.

"Eikä kukaan muukaan, mutta pitää voida unohtaa oma itsensä. Se on
itsesäilytysvaistoa. Luulen, että te olette synnynnäinen altruisti, ja
se on voimaa se. Meidän on päästävä pitkälle, meidän kahden, Barbro!"

"Sitä minäkin toivon", vastasi Barbro levollisesti. Hänhän ajattelikin
myötäänsä "me kaksi" ja oli varsin usein mielessään kuullut Törnerin
lausuvan juuri sillä tavalla. Päästä pitkälle oli Törnerin oppi ja
tarkoitusperä. Barbrollakin oli ollut omat suuruudenunelmansa, mutta
niihin hän antautui hyvin harvoin siitä päivin, kun oli tavannut Aksel
Törnerin.

Törner laskeutui pitkälleen pehmeälle nurmikolle voikukkien ja
keto-orvokkien sekaan.

"Tässä on mainio kivi", nyökkäsi hän kutsuen Barbroa. "Tahdotteko
lainata minulle polvenne päänalaiseksi?"

"Tietysti. Eikö se ole liian korkea?"

"Ehkä, olisi mukavampi, jos te tulisitte istumaan tänne viereeni.
Tästä on muuten ihan suurenmoinen näköala omaan kaupunkiini. Tukholma
on minulle kaikki kaikessa. Täällä olen kasvanut katuojan lähellä
erään kujakadun varrella ja uittanut paperilaivojani pesuvedessä,
täällä olen köyhän lesken poikana saanut vimmatusti taistella pilkkaa
ja ylimielisyyttä vastaan ja sitten viettää valkolakin ensimmäistä
riemuvoittoa köyhyydestä ja puutteesta. Ja sen jälkeen on selkäni
suorenemistaan suoristunut kävellessäni noilla tutuilla kaduilla ja
nyökkäillessäni niille: 'Näettekö, pääsinpäs sittenkin perille!'"

Hän käänsi katseensa "päänalaiseensa". Barbro oli mielellään
istuutunut hieman ylemmäksi rinteelle, mihin Törner oli osoittanut
paikan. Kirjavan helakka, punainen ja kullanvärinen kansallispuku
kirkkaanvihreine esiliinoineen ja näppärästi sitaistu suuri, valkea
huivi pukivat häntä erinomaisesti. Hänen säännöttömän ihastuttavia,
vielä niin lapsellisia kasvojaan kehystivät somasti päähineen leveät
siivet ja pitsikoristeinen pieni liinakaulus.

"Kuinkahan paljoa vanhempi minä lienen kuin te, Barbro?"

"Yhdeksän vuotta", vastasi Barbro nopeasti.

"Kas, te tiedätte sen", naurahti Törner, "ettekä arvele sitä liian
paljoksi?"

"En."

"Mehän taidamme oikeastaan olla 'sinät', eikö totta?"

"Niin."

Barbroa hymyilyttivät yksitavuiset vastauksensa, mutta Törner kyselikin
asioita, jotka olivat itsestään aivan selviä. Miksi hän kyselikään?
Hänen pikku kätensä, joiden vieläkin oli vaikea pysyä alallaan,
sattuivat hipaisemaan Törnerin otsaa. Se oli väkisinkin pieni hyväily.

"Mun pikku Barbroni", sanoi Törner lämpimästi, "minun oma Solveigini,
joka saa odottaa odottamasta päästyäänkin. Onko sulla kärsivällisyyttä?"

"On, mehän odotamme kumpikin", vastasi Barbro iloisesti, "emme
toisiamme, sitä en tarkoita, vaan -- vaan ajan täyttymistä vai miksi
sitä sanoisi."

"Leiväksi, Barbro, ja se on kai jotakin, mitä sinä et ole milloinkaan
osannut odottaa. Mutta siinä sinä olet oikeassa, että meidän on yhdessä
kuljettava sitä samoin kuin muitakin -- suurempia päämääriä kohden.
Etkä sinä milloinkaan pakota minua katsomaan alaspäin, Barbro, siihen
minä luotan turvallisesti."

Barbro pani kätensä hänen olkapäilleen ja kumartui niin, että saattoi
katsoa suoraan hänen silmiinsä. Barbron katse oli säteilevä ja samalla
onnea ja uskoa uhkuvan syvä. Hänen kirkas, valoisa tyttöäänensä väreili
hellästi, kun hän sanoi:

"Siitä asti, kun kävin koulua, on pari Goethen säettä kytenyt
mielessäni ja pyrkinyt päästä elämäni tarkoitukseksi, mutta nyt vasta
voin ne sovittaa -- sinun kauttasi -- sinua varten! Haluatko kuulla?"
Vastausta odottamatta hän jatkoi hartaasti:

    "Immer höher muss ich steigen,
    immer weiter muss ich schauen!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Elämän keväässä - Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home