Title: Tulevaisuudentoiveita
Author: Poulsen, Ellen Kruuse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tulevaisuudentoiveita" ***


TULEVAISUUDENTOIVEITA

Kirj.

Ellen Kruuse Poulsen


Tanskankielestä suomentanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.



"Onpa siellä oikea neuvottelu, siltä näyttää; se kestää kamalan kauan.
Ja minun kun piti puhua äidille tämäniltaisesta teatterilipusta!"

Poul Mörck se täten lausui tyytymättömyytensä ilmi. Hän istui
kaksoisveljensä Svendin ja sisarensa Elsen kanssa kulmakamarissa
odottaen äitiä, joka oli lukitun oven takana konttorissa isän kera;
ja siellä ei heitä kukaan saanut häiritä. Hän asettui pianon ääreen
ja alkoi soittaa laulua: "Poika se purjehti Englantiin"; mutta Svend
huudahti:

"Anna mieluummin Elsen säestää itsellesi laulua: 'Sarkkasi juo, sua
vuottaa tuoni musta', niin saamme äidin tuokiossa tänne, -- sitä
valitusta hän ei voi helmalapseltaan kestää."

"Helmalapseltaan! Itse voit olla helmalapsi, -- mutta tuuma on muuten
hyvä. Tule siis, tyttöseni."

"Ei, sitä en totisesti tee! Sinä kuvittelet alati, että minun on
toteltava heti kun sinä suvaitset komentaa; mutta siinä erehdyt. Olen
nyt elänyt yli sen iän, ja sivistynyt nainen vaatii hienotunteisuutta."

"Niin, oletpa sinä totisesti soma nainen noine niskasta riippuvine
palmikkoinesi. Ei, pikku tyllerö, jätä sinä ensin nukkiesi seura, niin
kyllä sitten osoitan riittävää huomaavaisuutta neidille."

Else nousi närkästyneenä ja astui Österbrogadelle antavan ikkunan luo.
Toisen, Slagelsegadelle avautuvan ääressä istui Svend tanskalaista
lakikirjaa tutkien. Hän luki lakitieteellistä virkamiestutkintoa
varten ja istui aina kirjojensa parissa, kun lääkäriksi aikova Poul
sitävastoin enemmän harjoitteli alansa käytännöllistä puolta.

Poul käänsi talon ylösalaisin, niin pian kuin jollakulla oli
päänkivistystä, ja toi kaksoisveljesten yhteisessä suojassa
sijaitsevasta rohtokaapista kaikenlaisia pulvereita ja tippoja, joita
perheenjäsenten täytyi vuorotellen nieleskellä, jotta vain niiden
vaikutus todettaisiin.

Else katseli ihmisvirtaa alhaalla kadulla, missä raitiovaunujen ja
automobiilien taukoamaton soitto ja toitotus kirkkaan kevätauringon
paisteessa antoi lauvantain vilkkaalle elämälle odotuksen hohteen.
Hän itse oli perin levoton, sillä keskustelu tuolla sisällä isän
konttorissa koski yksinomaan häntä. Hermostunut itku, joka viime
aikoina tuon tuostakin saattoi aiheettomasti hänet vallata, oli alkanut
huolestuttaa isää, ja tämä oli kirjoittanut Trillerödin -- pienen,
parin penikulman päässä pääkaupungista sijaitsevan maalaiskylän --
papille hankkiakseen tyttärelleen siellä olinpaikan joksikin aikaa.
Poul istui yhä bassoansa takoen, kunnes Else vihdoin meni hänen
luokseen ja virkkoi haluttomasti:

"No, siirryhän sitten."

"Kuten neiti käskee." Poul kumarsi tavattoman kohteliaasti, minkä
jälkeen Else heti alkoi soittaa: "Ukko on vanha, kello jo lyö", mutta
Poul tahtoi laulaa "gluntteja"; vuodet eivät häntä vielä painaneet.

Heidän isänsä, ylioikeuden asianajaja Mörck, piti Bellmanin runoja
suuressa arvossa ja käytti senvuoksi aina Elseä, joka hienoine
soitannollisine vaistoineen helposti voi pianolla säestää hänen
lauluansa. Hän soitti jokseenkin yhtä hyvin ulkoa kuin nuoteistakin
eikä tarvinnut koskaan nuottivihkoja isän mielilauluihin. Tänään hän
oli veitikkatuulella, ja tuskin oli Poul, jolla oli kaunis, sointuva
ääni, päässyt oikein alkuun ja kajahduttanut: "Hei, Amaryllis, nouse
jo, armas!" ennenkuin hän äkkiä siirtyi yölepakko-valssiin "Du-i-du",
jota hän soitti niin kaihoavan raukeasti kuin olisi suistumaisillaan
alas pianon istuimelta. Konttorin ovi avautui ja rouva Ursula Mörck
pisti päänsä sisälle:

"Kuule, Else, tule hetkiseksi tänne; isä tahtoo puhua kanssasi."

Ursula-rouva aikoi jälleen poistua, mutta Poul sai kuitenkin sanotuksi,
ennenkuin ovi jälleen suljettiin: "Äiti, tule pian -- tahdon mielelläni
jutella kanssasi."

Elsen isä istui konttorituolilla, jonka oli kääntänyt tulijaan päin, ja
tyttö riensi ripeästi hänen luokseen.

"Onko sinulla jotakin sanottavaa, isä?"

"On niinkin, tyttöseni." Hän veti hänet syliinsä ja virkkoi:

"Minä en paljoa usko lääkärien apuun, senhän hyvin tiedät, ja kun
jo kauan olen nähnyt sinun sairastelevan, tahdon kerran itse toimia
lääkärinä. Älä sentään kerro sitä Poulille, koska hän silloin kai
sanoisi, että tahdon riistää leivän hänen suustansa." Mörck hymyili
vienosti ja nipisti tyttöä korvasta.

"Minä määrään sinut siis vaihtamaan olopaikkaa ja maksan kyllä
itse kustannukset. Äitisi ja minä", hän viittasi huokailevaan
Ursula-rouvaan, "olemme sopineet siitä, että lähetämme sinut
Trillerödin täyshoitola-opistoon. Siellä voit päättää opintosi, samalla
kun ulkoilma-elämä tekee sinut jälleen terveeksi ja reippaaksi."

Täällä _määrättiin_; kukaan ei kysynyt neitosen omaa mielipidettä. Else
nousi, ojensi hiukan niskaansa ja sanoi:

"Isä, sinä tiedät elämäni päämäärän, ja sen tuskin saavutan
Trillerödissä."

"Elämäsi päämäärän?" Mörck katsoi häneen kysyvästi, mutta kun tyttö
nyökäytti päätänsä, lisäsi hän: "Lauluasiko tarkoitat? Siitä olemme,
äitisi ja minä, nyt väitelleet puoli tuntia, ja minä sanon sinulle
saman, mitä sanoin hänelle: Suorita ensin ylioppilastutkinto, niin
sitten voimme puhua laulusta."

Else vilkaisi äitiinsä, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
käsitti hän, että äiti oli kilvoitellut hänen puolestaan -- mutta
joutunut tappiolle; ja hän viskautui nyt äidin helmaan ja sanoi
intohimoisesti:

"Mitä minä ylioppilastutkinnolla teen? Eihän minusta tule pappia tai
asianajajaa! Minä tahdon vain laulaa ja saavuttaa mainetta."

"No, no, tyttöseni, tässä elämässä täytyy luopua niin paljosta."

"Luopua! Loruja, -- eihän nyt ole laisinkaan puhe luopumisesta. Elsen
pitää vain suorittaa tutkintonsa, ja sen jälkeen hän saa seurata omaa
mielihaluaan. Mutta tutkinto hänen on suoritettava, sillä kun hänellä
on todistus taskussa, kykenee hän aina hankkimaan leipänsä."

Isä astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olalleen, ja tyttö nousi
verkalleen ja katsoi häneen. Nuo silmät muistuttivat sillä hetkellä
niin täydellisesti äidin silmiä, kun ne jotakin anoivat, että isä
välttääkseen yllätystä meni pois ikkunan luo. Mutta Else juoksi hänen
perästään, pistäen kätensä hänen kainaloonsa.

"Mutta, isä, sinähän olet rikas. Miksi tarvitsee minun niin varoa
avuttomaksi joutumista? Kyennethän sinä minua aina auttamaan."

Hän päästi tytön käden ja istuutui jälleen tuolille.

"Tule tänne luokseni istumaan, niin me kaksi keskustelemme järkevästi
yhdessä."

"Sillä välin minä ajattelen hiukan päivällistä." Ursula-rouva nyökkäsi
heille ja virkkoi hymyillen huoneesta poistuessaan: "Minä, näette, en
elä tulevaisuuden unelmilla."

Else oli asettunut isoon nojatuoliin vastapäätä isää eikä hetkeksikään
hellittänyt katsettaan hänen silmistään.

"Katsos, Else" -- isä tarkkasi vakavasti tytärtänsä, -- "minulla on
kolme lasta ja tahdon uhrata yhtä paljon teidän jokaisen hyväksi, mutta
vaikka kaikki näyttääkin valoisalta tällä haavaa, saattaa ehkä tulla
aika, jolloin en enää voi teitä auttaa. Minä huolehdin siitä, että
saatte jotakin oppia, joten voitte tulla omin neuvoinne toimeen; mutta
te ette saa koko ikäänne odottaa apua kotoa. Sillä tavalla ei mihinkään
päästä."

"Sitä en vaadikaan. Mutta äitihän ansaitsee myöskin paljon rahaa, ja
ellet sinä voi, kyennee äiti sitten myöhemmin meitä auttamaan, jos
joutuisimme pulaan?"

"Sitä äiti ei _voi_ eikä saa tehdä. Äiti tarvitsee itse runsaasti
rahaa kaikkiin kallisarvoisiin pukuihin, joita hänellä täytyy olla
teatterissa ja seuraelämässä, eikä hänen rahoihinsa saa kukaan koskea.
Sitäpaitsi äiti jättänee pian näyttelijättären uran."

"Ei, isä, älä toki sitä luule!" Else aivan innostui. "Äiti rakastaa
taidettaan liian suuresti ajatellakseen sen hylkäämistä, ennenkuin se
on aivan välttämätöntä. Eikä teatterissa ole ketään, joka on hänen
yläpuolellaan."

Mörckin kasvot vavahtivat tuskallisesti, ja hän sanoi melkein
voihkaisten: "Ei, -- sen pahempi."

Huoneessa vallitsi hetkisen äänettömyys, mutta sitten aloitti Else
jälleen:

"Jos sallisit minun heti kehittää ääntäni, sittenhän voisin nopeammin
hankkia toimeentulonikin; nyt menee vuosia hukkaan, kun minun
välttämättä täytyy lukea."

"Nyt on ennen kaikkea kysymys sinun terveydestäsi, ja sillä hyvä."

"Terveydestäni? -- Mutta eihän minua minua mikään vaivaa."

"Kyllä sinua jokin vaivaa, ja olenkin jo sopinut pastori Gaden kanssa
oleskelustasi hänen luonaan. Huomenna matkustamme yhdessä sinne
käydäksemme häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja puhutellaksemme
koulun rehtoria."

"Niin... mutta, isä..."

"Anna minun puhua loppuun. Kuten tiedät, on rouva Gade ollut äitisi
koulutoveri ja myöhemmin hänen ystävänsä, ja sinäkin varmaan saat hyvän
ystävättären hänen Grethe-tyttärestään, joka on sinun ikäisesi."

Else nousi. Hän tiesi, kuinka mahdotonta oli taivuttaa isää muuttamaan
mieltänsä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä, ja hän sanoi
senvuoksi tuikeanlaisesti:

"Koska sinä niin tahdot, täytyy minun tietenkin totella."

"Niin täytyy. Minä olen aina vaatinut lapsiltani kuuliaisuutta; mutta
en olekaan koskaan vaatinut enempää kuin mikä on oikein."

Hänen prokuristinsa oli useita kertoja pistänyt päänsä ulompaan
konttorihuoneeseen vievästä ovesta ja nähdessään nyt, että Else
vihdoinkin meni perheen puolelle, sanoi hän Mörckille astuessaan
kokonaan sisälle:

"Koko toimisto on täynnä ihmisiä, jotka istuvat odottamassa. Päästänkö
heidät sisälle?"

Mörck siirtyi heti jälleen ammattiasioihin ja vastasi vilkkaasti:

"Kyllä, antakaa heidän tulla -- vuoronsa mukaan."

Hän vilkaisi kelloonsa. Konttoriaika oli melkein ohitse. Häneltä oli
kulunut kokonainen tunti keskusteluun vaimonsa ja tyttärensä kanssa.
Mutta rouva Ursula oli niin harvoin kotona, eikä isä aivan yksin
tahtonut päättää tyttären kohtalosta, vaikka hänen tahtonsa silti aina
jäi määrääväksi.

       *       *       *       *       *

Elsellä oli nuortentanssit päivää ennen hänen matkaansa
täyshoitola-kouluun, ja Erik ja Grethe, pastori Gaden kaksi aikuista
lasta, olivat myöskin kutsutut. Erik oli maanviljelysoppilaana eräässä
talossa Trillerödin lähistöllä, kun Elsen ikäisellä Grethellä taas
vielä oli runsas vuosi täyshoitola-koulussa jäljellä. Alikerran
avara huoneusto, missä päivän tarkoitusta varten käytäntöön otetut
konttorisuojatkin sijaitsivat, säteili sähkövalaistuksessa.

Olkikattoisen pappilan kaksi lasta, jotka kotona olivat tottuneet vain
öljylamppuihin, tunsivat kuin olisivat joutuneet satumaailmaan; mutta
he tunsivat myöskin, kuinka heidän kotikutoisensa surkeasti pistivät
silmään kaikkien noiden komeiden pukujen joukossa. Grethe, joka oli
saapunut silmät loistaen ensimäisten tanssiaisten suuresta odotuksesta,
hiipi hiljaa nurkkaan. Hän ei tuntenut ainoatakaan uudenaikaisista
tansseista ja, mikä pahempi, hän ei ymmärtänyt sitä sävyä, millä
täällä puhuttiin. Hän kuuli, kuinka keveinä ja nopeina sanat
singahtelivat vieraalta vieraalle, ja vain hänen täytyi hitaanlaisessa
käsityskyvyssään istua mitään älyämättä aivan kuin olisi haastettu
espanjaa tai muuta etäistä ulkomaan kieltä. Hän etsi silmillään
veljeänsä.

Tämä oli, kuten hän itsekin, hidassanainen ja kankealiikkeinen;
mutta kuinka tyynenä hän istuikaan Jyllannin murteeseen vivahtavalla
tasaisella kielellään kertoessaan Ursula-rouvalle vanhemmistaan,
kodistaan ja pappilasta! Else tuli tanssien Gretheä kohti. Olipa se
tyttö siro! Grethe ei olisi uskonut, että kellään saattoi olla noin
suuret, säteilevät silmät; hiukan kaareva nenä ja punainen suu somasti
muodostuneine huulineen antoivat koko hänen olennolleen etelämaalaisen
hienouden hohteen, mikä sai Grethen henkeänsä pidätellen häntä
katselemaan.

"Kah, Grethe, täälläkö sinä istua kökötät? Tulehan heti sisälle
tanssimaan!"

Hän laahasi Grethen mukanaan saliin ja loi merkitsevän katseen
Svend-veljeensä, joka juuri sattui kulkemaan ohi. Tämä käsitti varsin
hyvin hänen tarkoituksensa ja tähystettyään Gretheä, joka kai hänestä
oli mukiin menevä, astui esille ja kumarsi tytölle. Grethe pudisti
päätänsä:

"Minä en laisinkaan tunne näitä kummallisia tansseja -- ja kuitenkin
tanssin hyvin mielelläni."

"Niin minäkin. Tilatkaamme siis joku vanhoista."

Hän raivasi itselleen tietä pianonsoittajan luo, joka hakkasi flyygeliä
isossa salissa, niin että näppäimet vapisivat hänen sormiensa alla;
ja hetkistä myöhemmin kajahti huoneessa eräs Straussin valssi. Svend
riensi Grethen luo ja kumarsi:

"Tätä te varmaan taidatte?"

Grethe, joka oli liian hätääntynyt vastatakseen, nyökkäsi vain, ja he
lähtivät lattialle. Ohimennen Svend kyllä kuuli muutamien tuttaviensa
huomautuksia "maalaisruususta", mutta ei ollut kuulevinaan, ja kun
tanssi oli loppuun tanssittu, vei hän Grethen isänsä luo.

"Tästä saat liittolaisen, isä. Neiti Grethekään ei pidä nykyaikaisista
tansseista, ja itse puolestani tunnustan kernaasti, että pitkään aikaan
en ole tanssinut niin suurella nautinnolla kuin juuri nyt. Vanhat
tanssit ovatkin paljoa tyylikkäämpiä."

Asianajaja kumarsi Grethelle, joka tuskin tiesi, minne katsoa, mutta
Mörck hymyili ja taputti häntä poskelle.

"Minua ilahuttaa, että me kaksi olemme samaa mieltä, ja näyttää melkein
siltä, että olette kääntänyt Svendinkin. No, istahtakaamme tähän, niin
saamme hetkisen levähtää, ensi vuoroon asti."

Grethe voi tuskin hellittää silmiänsä Elsestä, joka lakkaamatta
pyöri lattialla. Hän näki, kuinka kaikki, jopa hänen levollinen
Erik-veljensäkin, olivat häneen hurmaantuneet, ja hän tuli hiukan
hämilleen ja araksi ajatellessaan, että he pappilassa asuisivat samassa
huoneessa.

Tytöltä pääsi pieni huokaus, ja Mörck, joka kaiketi osapuilleen aavisti
hänen ajatuksensa, sanoi ystävällisesti:

"Nyt teidän täytyy luvata minulle, että pidätte oikein hyvää huolta
Elsestä ja varsinkin viette häntä kävelyille. Hän ei ole oikein reipas;
mutta raikas maalaisilma varmaan panee hänen poskensa punoittamaan,
kunnes hän lopulta näyttää yhtä terveeltä kuin te."

"Kuin minä!" Grethe katsahti häneen ihan pelästyneenä. "Minähän olen
kuin maalaisruusu, ja se on kai pahinta, mihin täällä kaupungissa voi
ihmistä verrata."

Mörck kuuli pienen katkeran värähdyksen hänen äänessään ja sanoi
lohduttaen:

"Kukaan ei tule iloisemmaksi kuin Elsen äiti ja minä, kun saamme hänet
kotiin pienenä maalaisruusuna."

Grethe katsahti häneen kiitollisena, ja kun taaskin soitettiin valssia,
tuli Svend takaisin, ja he tanssivat sekä sen että useita muita, eikä
Grethellä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja ihanaa iltaa.

       *       *       *       *       *

Pastorin lapset olivat olleet Mörckillä yötä, ja seuraavana päivänä
-- huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina -- matkusti koko perhe Elsen
vastaiseen olopaikkaan.

Rouvat Karen ja Ursula, jotka olivat nähneet toisensa vain muutaman
kerran senjälkeen, kun papinperhe oli muuttanut Jyllantiin, tervehtivät
toisiansa mitä sydämellisimmin, ja pian istuivat kaikki viekoittelevan
kahvipöydän ympärillä. Puutarhatuvassa, joka sitten talven pakkasten
oli ensi kertaa otettu käytäntöön, oli isot lasiovet ja ikkunat
puistomaiseen puutarhaan päin, missä laajat nurmikot vilisivät
orvokeista, lumikukista ja krookuksista.

"Täällä voi huomata, että on kevät!" Ursula-rouva veti syvään henkeänsä
ikäänkuin hänelle olisi nautinto ahmia homeelta tuoksuvaa, ummehtunutta
ilmaa, jota lämmin kaakeliuuni ja hyvänhajuiset sekakukat sen reunalla
eivät vielä olleet ehtineet karkoittaa; mutta pappi sanoi hymyillen:

"Silmänne kylläkin voivat huomata kevään, muttei hajuaistinne. Täällä
ei ole suinkaan miellyttävää. Aioinkin juuri ehdottaa, että kaikki
siirtyisimme arkitupaan, kun kahvi on juotu."

"Minusta tuntuu, että me nuoret voisimme lähteä metsään kävelemään?"
Erik katsahti kysyvästi Elseen, joka nyökkäsi myöntävästi; mutta
Poul, jonka jalkineet olivat aiotut asfalttikäytäviä eikä ruokamullan
kosteata nurmikkoa polkemaan, jäi mieluummin vanhemman väen pariin,
kuten hän sanoi.

"Me, Karen, niitä vanhempia olemme." Ursula hymyili. "Minä olen juuri
täyttänyt neljäkymmentäviisi, ja sinä olet tuskin vanhempi; mutta
tuollaisen kavaljeerin silmissä me olemme jo ikämuoreja. Eikö totta,
rakas poikani?"

Poul ei oikein tiennyt, mitä vastaisi. Olihan äiti oikeassa: hän oli
vielä nuori. Poul virkkoi senvuoksi hiukan epäröiden:

"Jos näyttäisit yhtä vanhalta kuin olet, niin tuskin olisit teatterin
primadonnana."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut kohteliaisuudeksi, mutta rouva
Ursula, joka alituisesti pelkäsi menettävänsä ulkonäkönsä ja sen
mukana primadonnan aseman, tunsi pistoksen arimmassa kohdassaan ja
poistui nopeasti arkitupaan. Hän alkoi hiukan kuumeentapaisesti kysellä
Karen-rouvalta tämän perheestä, varsinkin rouva Vibeke Bangista,
Karenin äidistä, joka oli ollut naimisissa rouva Ursulan sukulaisen,
maisteri Knud Bangin kanssa.

"Äiti asuu vielä Nörrevoldgaden varrella vanhassa huoneustossaan, joka
kyllä oikeastaan on hänelle liian avara; mutta äiti ei voi riuhtaista
itseänsä irti siitä paikasta, missä hän on elänyt niin onnellisena."

Mörck meni istumaan pyöreälle töyrytuolille ikkunain väliin.

"Niin, surullista oli, että Bang kuoli", virkkoi hän. "Se oli
harvinaisen herttainen ja sopusointuinen avioliitto. Minä kävin siinä
talossa hyvin mielelläni; mutta viime vuosina on seurustelumme miltei
lakannut."

Karen-rouva vilkaisi puolisoonsa; hän toivoi kovin, että tämä
selittäisi syyn, ja pastori aloittikin verkalleen, ikäänkuin tapaillen
sanoja:

"Heillähän oli kummallakin niin äärettömän paljon kovaa koettavana,
ennenkuin saivat toisensa. He kohtasivat toisensa vähän ennemmin kuin
rouva oli matkustanut ensimäisen miehensä, Henrik Carstensenin luota,
jonka kanssa hän eli kovin onnettomana, koska mies kiusasi häntä kaikin
tavoin, varsinkin uskottomuudellaan. Bang oli silloin naimisissa,
eivätkä hän ja rouva Vibeke nähneet toisiansa moneen vuoteen. He
eivät tahtoneet ottaa päälleen aviorikoksen tuottamaa edesvastuuta,
mihin nykyisin valitettavasti useimmat aivan keveästi antautuvat.
Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri ja puhdas, että he saattoivat
odottaa; ja vasta pari vuotta Bangin vaimon kuoleman jälkeen he menivät
naimisiin. --

"Anoppi eli rouva Vibeke, kuten hän mieluimmin kuulee itseänsä
nimitettävän, ei kylläkään voi tässä ymmärtää Jumalan tahtoa --
kuinkapa moni meistä sen ymmärtää? Mutta onhan hän elänyt kymmenen
onnesta rikasta vuotta sen miehen kanssa, josta piti, ja niissä
muistoissa hän riippuu kiinni kuin itse iäisyydessä."

Huoneessa syntyi äänettömyys.

Eräässä pienessä sivusuojassa -- musiikkikammioksi oli Grethe sen
ristinyt, koska siellä oli urut ja harmonikka -- kuului soitettavan
Gruudtvigin virttä:

    "Kirkonkello, suuriin temppeleihin
    ei sua valettu, vaan kylän tapuliin."

Ursula-rouva, joka oli tunne-ihminen, saattoi tuskin salata
kyyneleitänsä. Poul siellä pelkäksi ajankuluksi soitti virsiä, mutta
hänen tapansa oli aina helähdyttää sopraano vasta pitkän ajan perästä
basson jälkeen, arvellen sillä tavoin saavansa enemmän tunnetta
esitykseensä.

Pastori Gade veti pari haikua pitkästä piipustaan ja jatkoi:

"Rouva Vibeke viettää päiväkaudet haastelemalla vainajan kanssa, josta
hänellä on veistetty rintakuva sekä valokuvia riippumassa kaikkialla,
vieläpä keittiössäkin, ja missä hän vain liikkuu, tuntee hän olevansa
puolisonsa seurassa. Ei hänen järjessään mitään vikaa ole; mutta tässä
suhteessa on turha yrittääkään häntä lohduttaa. Hän käy täällä vain
muutaman kerran vuodessa, ja kun me käymme häntä tapaamassa, täytyy
meidän soittaa erityisellä tavalla, koska hän ei muutoin avaa. Hän on
perinyt omaisuutta isältään; ukolla ei ollutkaan muita lapsia kuin
hän ja poika Gunnar, joka itse on rikas. Näin ollen voi rouva viettää
aikansa niinkuin tahtoo."

Mörck nousi ja meni ikkunan luo. Rouva Bang oli aina ollut hänen
naisihanteensa, koska hän oli niin sopusuhtaisen eheä ja hyväsydäminen,
ja Mörck käsitti hyvin, että hänen surunsa samoin kuin hänen
rakkautensakin täytyi olla rajaton.

Ikkuna, jonka ääressä hän seisoi, antoi etupuutarhaan, jossa kuusiryhmä
puolittain verhosi sisäänkäytävän. Hän istuutui isoon, mukavaan
nojatuoliin, joka oli ikkunan luona, ja katsahti ulos.

Äsken tulleelta junalta saapui paljon ihmisiä. Leppeä, aurinkoinen
kevätpäivä kaiketi oli vietellyt heidät tänne maalle, ja hän aikoi
juuri avata ikkunan, kun samassa näki erään naisen astuvan sisään
pensas-aidan veräjästä. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän, ja
pitkä kreppiharso riippui päälaelta selälle. Tukka oli valkoinen,
kasvot niin kirkkaat ja suuret silmät niin loistavat, että hän melkein
teki yliluonnollisen vaikutuksen.

Mörck kääntyi nopeasti.

"Rouva Bang tulee tuolla ulkona", sanoi hän.

Kaikki nousivat, ja rouva Karen kiirehti ulos puutarhaan. Toiset
seurasivat perästä ja kuulivat hänen liikutettuna huudahtavan: "Äiti,
rakas äiti! Sinäkö se todella olet?"

Kun he olivat tulleet takaisin tupaan, katsoi rouva Bang kauan
surumielisesti toisesta toiseen.

"Kuinka hauska minun on nähdä teidät kaikki jälleen! Mutta", lisäsi hän
vilkaisten ympärilleen, "missä ovat lapset?"

Poul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan
vieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä
kauan omassaan.

"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin
vallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika --
mutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön
lahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. -- Minä olen myöskin
menettänyt äitini ja isäni sekä... parhaan maallisen ystäväni. Ja
tiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?"

Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja
nojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:

"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon
siunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen
aikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön
saarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen
miehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. -- Minä sanon teille
kaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja
yksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on,
sillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille
tulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä
hyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on."

Poulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa
enemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka
paljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut
niin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien
kumartui suutelemaan hänen kättänsä.

Metsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla
nurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen
armaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut
pysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun
laulua:

    Saapui kevään kuu,
    nurmi paljastuu,
    poiss' on talven kylmän paino, ansa.
    Kirkas, kuulas sää.
    Hiljaa värähtää
    povi neidon, kertoin kaipuutansa.

Svend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät
muutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu
loppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän
täytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä
ikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:

"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!"

Hän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun;
mutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen
perästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät
jälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.

"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää", sanoi Erik, "mutta huomenna
sitä kysytäänkin voimia".

"Mitä te oikeastaan puuhailette?"

"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään,
varsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta
tähän aikaan kynnetään ja kylvetään."

"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en
haluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä,
laulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan
kantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä
kesästä ja auringosta."

"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa", nauroi Erik,
"vaikka... kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun
meillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme".

Else punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: "Te sopisitte kuitenkin
parhaiten Köpenhaminaan -- sen näin kyllä eilen."

Elsen silmät säteilivät.

"Niin, näitte huvitellessani, -- mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina
niin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan
välttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta
vakavasti alkaa."

"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?"

"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee
todella jotakin."

"Aiotteko te tehdä työtä? Sitä en luullut nuorten tyttöjen _teidän
asemassanne_ ajattelevankaan."

"En minä ryhdykään lattioita pesemään tai kaasulaitteita harjaamaan tai
muuhun sellaiseen, kuten ehkä arvelette. Minä aion laulaa."

Nuori mies katsahti häneen hiukan epäilevästi. Nimitettäisiinkö siis
lauluakin työksi? Hän piti sitä pikemmin huvitteluna ja sanoi ilvehtien:

"Kuinka paljon te siis laulamisesta saatte tunnilta palkkaa?"

"Sitä en vielä tiedä. Ensinhän minun täytyy itse nauttia opetusta useat
vuodet, ja kun sitten olen kehittynyt taiteessani, annan konsertin;
ja lupaanpa, että saatte pääsylipun laulajaisiini, kun ensi kertaa
esiinnyn."

"Teistä tulee siis konserttilaulajatar. Mutta mitä hyötyä teillä
silloin on ylioppilastutkinnostanne?"

"Niin, sanokaas muuta", virkkoi neitonen valittavaan sävyyn; "sitä
juuri olen isältäni monta monituista kertaa kysynyt. Tuhlaan vain
aikaa; ja jos isä kuolee ja joudumme köyhyyteen, voin toki ilmankin
aina päästä johonkin kouluun opettajattareksi."

"Te ette suinkaan koskaan joudu itse ansaitsemaan leipäänne." Hän
silmäili ihaillen tyttöä. "Kyllä te pian saatte aviomiehen."

"Aviomiehen!" Else nauroi hilpeästi. "Sitähän minä kaikkein vähimmin
haluan. Ei, Erik Gade, minä tahdon itse huolehtia toimeentulostani enkä
tahdo olla miehestä riippuvainen."

"Olettepa te hirveän viisas noin nuoreksi. Minä en koskaan ajattele
siihen suuntaan, ja olen kuitenkin kaksikymmenvuotias. Minun mielestäni
päinvastoin lankee ihan luonnostaan, että mies elättää vaimonsa.
Tekeehän vaimo miehensä kodin hauskaksi, joten ei voi laisinkaan olla
puhetta mistään riippuvaisuudesta vaimon puolelta. Minun päämääränäni
juuri onkin kerran saada oma koti ja puoliso; mutta hänen toimialansa
täytyy olla kotona; sinne hän kuuluu."

"Sepä joutava päämäärä! Kyllähän naimisiin aina pääsee. Ei, tee
työtä ja hanki itsellesi nimi, niin olet saavuttanut korkeinta tässä
maailmassa -- mainetta."

"Sitä en ollenkaan usko. Jumala ei ole luonut meitä ihmisiä yksin
elääksemme; siksi olemmekin saaneet rakkauden oppaaksemme. Ylistys on
kylmää -- ja kauanko se kestää? Laulajatarta muistellaan vain jokunen
vuosi hänen kuolemansa jälkeen; hänen ääntänsä ei voida enää kuulla,
joten vain nimi elää, ja kellepä siitä iloa olisi?"

"Te erehdytte. On olemassa grammofoneja."

"No niin, se on totta. Mutta levytkin kai kerran kuluvat; -- en niitä
asioita tunne, tiedän vain, ettei mikään ole niin rumaa ja rämisevää
kuin grammofonin esittämä laulu."

"Se on perin erilaista. On hyviä, kalliita grammofoneja, joista ääni
matkan päähän kuuluu aivan luonnolliselta. Tiedän sitäpaitsi myös, että
useimmilla laulajilla ja näyttelijöillä on grammofonilevyjä, joihin he
itse ovat laulaneet, ja niitä he tuskin tahtoisivat omistaa, jos ääni
niistä kuuluisi rumalta ja rämisevältä."

"Oh, tahtoisivat kyllä! Heidän turhamaisuutensa käy yli kaiken, uskokaa
minua. He elpyisivät uudestaan vielä kuolinvuoteeltaankin, kunhan vain
kuulisivat oman äänensä."

"Nytpä esiinnyttekin te viisaana ja maailmaa kokeneena. Mutta mistä
olette saanut noin tarkat tiedot näyttelijöistä ja laulajista? Tehän
olette aina elänyt maalla?"

"Isoäidiltäni. Hän oli ensin naimisissa näyttelijän kanssa, kuten
tietänette, ja monet vuodet hän seurusteli näyttelijäpiireissä. Hän on
aikaisemmin, käydessään meidän luonamme Jyllannissa, kertonut siitä
rattoisasta ja samalla surullisesta ajasta; sillä elämä kulissien
takana oli sellaista, että jokaisen vakavaluontoisen ihmisen oli
vaikeata sitä kestää."

Else oli nuorukaisen puhuessa vähitellen tullut hehkuvanpunaiseksi, ja
äkkiä hän pysähtyi suuttumuksesta vavisten hänen eteensä.

"Varmaankin unohdatte, että minun äitini on näyttelijätär?"

Nyt oli Erikin vuoro punastua, ja hän sanoi katuvaisena:

"Niin, olette oikeassa. Unohdin tosiaan, että teidän äitinne
on näyttelijätär. Hän on todellakin niin luonnollinen ja niin
huolehtivasti kiintynyt puolisoonsa ja lapsiinsa, ettei tule ollenkaan
ajatelleeksikaan hänen oikeastaan olevan vieraana kodissansa."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että nainen, joka ei aina ja kaikkina aikoina voi olla
kodissaan, on siellä vieraana. Mutta teidän äitinne kuuluukin
poikkeusihmisiin."

"Kiitoksia kohteliaisuudestanne; minä esitän sen kyllä äidille."

Else meni nopeasti eteenpäin, ja harkitseva Erik, joka sinä päivänä
oli puhunut enemmän kuin hänellä muutoin oli tapana haastaa useiden
vuorokausien kuluessa, seurasi perästä minkä jaksoi, mutta vasta kun he
tulivat kirkolle ja kirkkotarhaan vievälle takaveräjälle, missä Else ei
oikeastaan tuntenut tietä, pysähtyi tämä häntä odottamaan.

Erik avasi hänelle veräjän, mutta virkkoi ensin:

"Olen pahoillani, jos olen teitä loukannut. Minä pidän äitiänne
suuressa arvossa."

Else jäi hetkiseksi seisomaan Erikin pitäessä porttia auki ja sanoi
katuvaisena:

"En ollut kai minäkään oikein kohtelias, joten asia voi olla sillä
hyvä."

Tyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa,
missä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa
nojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla
hänen jalkojensa juuressa ja Poul, "veitikka", kuten häntä tavallisesti
nimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä
tekemistään kepposista.

Ja isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen
hymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.

       *       *       *       *       *

Trillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni
kylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien,
pääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien
puolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän
edessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat,
jotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja
hoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.

Isosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat
todistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine
ovineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen,
missä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat
voimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei
kaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia
kasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien
pyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.

Rehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka
että kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari
teräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja
sileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai
pappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.

Ja rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa
urheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.

Mutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle
ilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset
oppilaat -- näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin -- koulussa
järjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi
esimiehenä.

Rehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi
pahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan
ihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska
hän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen.
Rehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana
koulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki
muutkin miehet, tyttöön "hullaantunut". Ja nyt hän ilolla otti vastaan
hänen tyttärensä.

Hän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja
säännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja
ihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää
miehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai
taiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta
rakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä,
minkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen
omistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias
mies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun
pohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen
ihminen harvoin vastasi ulkokuorta.

Hän oli naimaton ja tahtoi lopuksi ikäänsä sellaiseksi jäädä.

Else alkoi heti pitää hänestä, ja vaikka hän aina ennen oli vilkaissut
läksynsä läpi jokseenkin keveästi, alkoi hän nyt yhdessä aina ahkeran
Grethen kanssa opiskella niin, että sai kiitosta sekä rehtorilta että
muilta oppilailta. Ja ylistävä sana rehtorin suusta voi saattaa hänet
koko päiväksi hyvälle tuulelle.

Nyt ei Elseä enää synkkämielisyys vaivannutkaan. Hänellä oli ensi
päivinä ollut hiukan koti-ikävää ja hän oli kulkenut ympäri surullisin
naamoin kuin murhenäytelmän runotar, mutta elämä koulussa samanikäisten
parissa ja ennen kaikkea papinperheen huolenpito hänestä vaikutti, että
hän pian unohti Köpenhaminan ilot. Terveellinen ulkoilma-elämä, jota
laitoksessa niin paljon vietettiin, toi pian punaa hänen poskilleen ja
kiiltoa mustiin silmiin.

Läksylukujen jälkeen Else ja Grethe menivät usein metsään kävelemään,
ja Grethe uskoi eräänä päivänä Elselle, että Kaj Wulff oli hänestä
tavattoman hauska.

"Kaj Wulff -- hän, jota nimitetään 'professoriksi'!" huudahti Else.
"No, mitä kuulenkaan, moinen pöyhkeilijä, joka luulottelee osaavansa
puhua sekä kreikkaa että latinaa ja keikailee nenälaseilla! -- Ethän
toki ole tosissasi?"

"Olen kyllä!" Grethe veti loukkaantuneena käsivartensa pois. "Hän ei
ollenkaan keikaile; hän on todella likinäköinen."

Else tarttui toveriansa vyötäisiin ja lauloi niin, että metsä kaikui:

    "Margareta tyllerö,
    lihavahko lyllerö,
    nyt kanssas onnetonna itken."

"Hyi! Sinä olet oikein häijy, sen sinulle sanon." Grethe riuhtaisihe
irti ja juoksi metsäniitylle vievää polkua pitkin. "Minä tiedän varsin
hyvin, että olen liian lihava; mutta kyllä minä ajan pitkään laihdutan
itseni."

"Niin, tee se, tyttöseni; mutta odotahan nälkäparannuksinesi
maanantaihin. -- Muista, että minä matkustan huomenna kotiin enkä siis
voi tarkastaa ja arvostella."

Grethe ei vastannut, mutta Else juoksi hänen perässään ja kiersi
kätensä hänen kaulaansa.

"Kuule nyt, vihreä varpuseni, olemmeko ystävät vai emmekö ole ystävät?"

"Niin, sitä olisi minulla syytä kysyä sinulta!"

"Oh, loruja, pitäähän sinun nyt hiukan ymmärtää leikkiä. Mutta neiti
on närkäs ja tuittupäinen. Minä kyllä kernaasti ihailen professoria,
jos sitä haluat, ja latinaa osaan minäkin puhua. Andum snadrivandum
-- humanum est errare -- de gusto non disputandum -- sed in errore
perseverare -- turpeen eestä -- ei, turpe est - joko riittää? Tahdotko
lisää?"

Hänen kasvonilmeensä oli niin lystillisen vakava ja hänen eleensä
muistuttivat niin täydellisesti 'professoria', että Grethe purskahti
nauruun.

"Sinusta tulee varmaan näyttelijätär, sinun on täytynyt periä äitisi
taipumukset."

"Ei, näyttelijättäreksi en tahdo tulla. Minä tahdon tulla
laulajattareksi ja valloittaa koko maailman."

"Sepä ei ollutkaan vähän. Sitten sinä kai matkustat myöskin
Grönlantiin."

"Grönlantiinko? Mitä ihmeitä minä sieltä hakisin?"

"Oh, saattaisihan käydä niin, että Poul Lange siihen aikaan olisi
naparetkeilijänä asettunut sinne pohjoiseen. -- Minä olen nimittäin
selvästi huomannut, että te kaksi aina vedätte yhtä köyttä."

"Oh, sinä pikku veitikka, oletko tosiaan tuhlannut aikaasi meidän
tutkimiseen? Mutta sinun ei nyt sentään tarvitse siinä suhteessa
mitään pelätä. Ensiksikään minä, näet, en koskaan mene naimisiin, --
avioliitto olisi vain esteeksi suunnitelmilleni. Ja toiseksi, minä
palelisin siellä kuoliaaksi. Minä tahdon päästä etelään, sinne, missä
on lämmintä ja päiväpaistetta! Minulla on nimittäin etelämaalaista
verta suonissani."

"Kah, onko sinulla?" Grethe tarttui uteliaana häntä käsivarteen. "Siitä
et ole koskaan ennen maininnut. Kerrohan nyt vihdoinkin. Äitisikö
puolelta?"

"Niin, se on varmaa. Äiti hymyilee aina niin salaperäisesti, kun
sitä häneltä kysyn, ja senvuoksi olen itse tutkinut sukutauluamme.
Äidinisäni näetkös oli yliopiston professori, mutta sillä seikalla ei
suinkaan ole paljoa etelämaalaisen veren kanssa tekemistä, joten se
tuskin johtuu hänen puoleltaan; mutta minä kuulin kerran isän sanovan
äidinäidistä, että hänessä oli paljon espanjalaista."

"Oh, espanjalaista siinä merkityksessä kuin sanotaan ihmisestä, joka
on uhmaileva tai olevinaan ja kohauttelee niskaansa. Sillä asialla
ei totisesti ole mitään yhteyttä etelämaalaisen veren kanssa. Mutta
jotakin etelämaalaista sinussa on. Kaj on monta kertaa sanonut, että
sinä olet mustalaistytön näköinen."

"No, sepä kunnia!" Else puhui hiukan terävästi. "Miksei
maankiertäjätär? Sano sekin samalla."

"Tällä kertaa sinä olet tuittupää! Minustapa olisi ylistystä, jos minua
nimitettäisiin mustalaistytöksi; niitä pidetään aina kaunottarina ja ne
esiintyvät niin paljon romaaneissa."

"Niin, romaaneissa; mutta todellisuudessa niillä on enimmäkseen hirveän
ruma nenä, ja ne ovat sekä epäsiistejä että varkaansekaisia. Minulla on
roomalainen nenä, niin on kuvanveistäjä Brown sanonut, ja ensi vuonna
hän veistää minut."

"Veistää sinut! Te köpenhaminalaiset käytätte niin kummallista kieltä.
Minä olen aina kuullut sitä nimitettävän muovailuksi."

"Niin, mutta minut 'veistetään' marmorista."

Else käänsi kasvonsa sivuasentoon ja vallan unohti tervehtää lapsia,
jotka tulivat pitäjänkoulusta. Muutoin hänellä tavallisesti aina oli
mukanaan namuspussi, mistä jakeli heille. Hän astui ylväänä kylän läpi,
ja vasta kun he saapuivat pappilaan, missä oli kotoa hänelle tullut
kirje sisältäen kutsun Grethelle, katosi hänestä "signoran" ilme ja hän
pyöritti Gretheä lattialla.

"Sitten me molemmat menemme teatteriin huomenillalla, ja sinä saat
nähdä, mikä ihmeellinen näyttelijätär minun äitini on."

       *       *       *       *       *

Kun Else ja Grethe lauantai-iltana astuivat juhlallisesti valaistuun
Apollo-teatteriin, alkoi orkesteri soittaa, ja Grethe tarttui Elseä
tanakasti käsivarteen. Hän tunsi olevansa ikäänkuin vajoavalla
pohjalla, jonka pintana olivat vain ihanat tuoreet kukat ja
visertelevät linnut; mutta Else nauroi veitikkamaisesti:

"Huomaa hyvin, että olet maalta ja ensi kertaa teatterissa."

Grethe ei vastannut. Orkesteri, joka soitti valssia "Hoffmannin
saduista", oli riistää häneltä hengityskyvyn, sillä koskaan ennen hän
ei ollut kuullut mitään niin hurmaavaa, ei edes Mörckin tanssiaisissa,
ja hän hieroi käsiänsä yhteen, jottei purskahtaisi äänekkääseen
riemuun. Mutta Else vilkaisi ympärilleen.

Hän oli täällä omassa elementissään kuin kala vedessä. Eikä hän
käsittänyt, että niin kauan oli voinut olla teatterista poissa. Nyt oli
näytelmäkausi loppumaisillaan ja samalla kaikki ilot.

Kun esirippu nousi ja Ursula-rouva näyttäysi ihmeellisessä puvussa,
katsahti hän melkein vihaisesti äitiinsä; olihan tämä, joskin
pakotettuna, antanut suostumuksensa Elsen maallelähtöön.

Äiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt käyttää vaikutusvaltaansa isää
vastaan, sitä valtaa, jonka kauneus aina tuo. Else sen kyllä osasi
-- niin, odottakaahan, kun hän saisi miehen... Ah, se oli totta,
eihän hän menisikään koskaan naimisiin. Grethe ei virkkanut mitään.
Häneltä puuttui sanoja lausuakseen ihailunsa loistavan kauniista
Ursula-rouvasta; mutta hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että pidetyn
näyttelijättären tytär oli hänen ystävänsä. Else halusi mennä ulos
näytöksien väliajalla; mutta kun teatterissa keväästä ja lämmöstä
huolimatta oli täysi huone, oli heidän vaikea päästä, ja heidän täytyi
hetkiseksi pysähtyä permannon viimeisten rivien kohdalle.

Siellä istui herrasmies äärimmäisellä tuolilla, ja Grethe ällistyi
hänen kasvojensa kärsivää, huolestunutta ilmettä, kun hän kerran nosti
silmänsä muistikirjasta, johon kirjoitteli. Hän voi tuskin irroittaa
katsettansa miehestä ja huokasi syvään, kun Else sanoi:

"Menkäämme nyt eteenpäin."

Mutta Grethe jäi seisomaan, ja kun Else seurasi hänen katsettansa,
nyökkäsi hän. Ulkona lämpiössä sanoi Grethe:

"Näitkö sitä vanhaa valkohapsista herraa? Mitähän hän kirjoitti?"

"Arvostelua johonkin lehteen. Hän on kaiketi sanomalehtimies. Muuten
hän näytti olevan jokseenkin _dérangé_."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Oh -- elähtänyt."

"No niin, kenties."

Grethellä ei ollut aavistustakaan, mitä Else tarkoitti, mutta ei
tahtonut kysellä enempää, kun hän siten paljastaisi tietämättömyytensä.
Hän ei käsittänyt, mitä "elähtänyt" taikka _dérangé_ tarkoitti. Etäällä
pienessä jyllantilaisessa kylässä, mistä hän vasta joku vuosi sitten
oli muuttanut, ei käytetty ihmisistä sellaisia sananparsia. Mutta
tilaisuuden tullessa hän kuitenkin aikoi kysyä Elseltä noiden sanojen
merkitystä, -- se tyttöhän tiesi kaikki.

Esityksen loputtua Else tarttui ystävätärtään käsivarteen ja vei hänet
monien käytävien ja sokkeloiden kautta, jotka tuoksuivat hajuvesiltä
ja muulta. He kohtasivat joukon näyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
jotka tervehtivät Elseä, ja vihdoin he saapuivat pieneen suojaan, mistä
hajuvedellä kyllästetty höyry tuoksahti heitä vastaan.

Se oli Ursula-rouvan pukuhuone, ja puolipukimissa tämä itse istui
huikaisevassa valaistuksessa savuke valkoisten sormien välissä, joissa
jalokivet ja sormukset säteilivät kuin salamat.

"Vai te siellä olette, tyttöset! Onko teillä ollut hauskaa?"

Ennenkuin he ehtivät vastata, nojautui hän taaksepäin ja sanoi
pukijattarelle, joka oli kähertämässä hänen tukkaansa:

"Kuulkaahan, Mads, -- kurottakaa minulle konvehtirasia. Se on tuolla
hyllyllä."

Rouva Madsen eli Mads, kuten häntä nimitettiin, päästi heti hiukset,
jotka mustana aaltoilevana silkkipilvenä valahtivat taiteilijattaren
yli ulottuen lattiaan asti.

"Hyväinen aika!" Grethe löi kätensä yhteen. "Koskaan en ole nähnyt
komeampaa tukkaa."

"Ka, eikö totta?" Rouva Ursula hymyili ja tarjosi hänelle herkullisia
konvehteja.

"Syökää nyt, tytöt, niin paljon kuin jaksatte; minä olen pian valmis."

Mads tarttui jälleen käsiksi tukkaan, ja neitoset nakertelivat namusia
kertaussäkeiden ja laulunpätkien kaikuessa käytävästä, missä kuului
olevan hyvin vilkasta elämää.

Kolkutettiin useampia kertoja ovelle, mutta sen oli Mads heti lukinnut,
eikä kukaan vastannut.

He ajoivat automobiilillä kotiin, ja Mörck kaappasi Ursula-rouvan
syliinsä ja katsoi häneen niin, että Grethestä äkkiä tuntui kuin
aviomies harmaista hiuksistaan ja monista hienoista pikkurypyistä
huolimatta olisi muuttunut jälleen nuoreksi; mutta Ursula-rouva
kietaisi irti hänen käsivarsistaan ja sanoi hymyillen:

"Mutta, Nils! Mitähän Grethe ajattelee meistä kahdesta vanhasta
ihmisestä? Muista, että pian saamme viettää hopeahäitä."

Rouva tarttui Poulin käsivarteen, ja Svend tarjosi Grethelle omansa,
jonka tämä hyvin hämmentyneenä otti vastaan.

"Koska nyt pitää olla näin juhlallista", hymyili Mörck, "suotanee
minulle kunnia tarjota käsivarteni pienelle punaposkiselle
tyttärelleni?"

"Olenko minä saanut punaiset posket?" Else katsahti häneen aivan
kauhistuneena. "Sepä oli ikävää! Minä en suinkaan tahdo näyttää
maalaisruusulta."

"Et; sinä tahdot mieluummin puuteroida itsesi samoin kuin neiti Smith,
joka on kahdeksankymmenvuotias, jotta sinäkin saat hurmaavan hipiän."

Svend puhui aivan vihaisesti, hän kun oli närkästyksissään Grethen
puolesta, sillä tämä oli heti tarttunut poskiinsa, jotka monien
vaihtelevien vaikutelmien jälkeen hohtivat paljoa helakammin kuin
tavallista; mutta Mörck sanoi ripeästi ikäänkuin katkaistakseen kaiken
keskustelun:

"Punaiset posket ovat luonnolliset, ja kaikki luonnollinen on
kaunista." Hän kääntyi vaimoonsa päin:

"Kävin tänään pikimmältään rouva Bangia tervehtimässä, ja kun hän kuuli
Grethen olevan kaupungissa, kutsui hän meidät kaikki päivällisille
huomenna. Ei kai ole mitään estettä?"

"Ei ollenkaan." Ursula-rouva nyökkäsi Grethelle: "Äidinäitisi alkaa
tosiaan jälleen virkistyä ja elää. Tietysti siitä iloitset?"

"Iloitsen niinkin. Isoäidillehän voi kertoa kaikesta, ja hän käsittää
niin hyvin."

Kun nuoret tytöt olivat tulleet Elsen huoneeseen, veti Else
savukekotelon povestaan.

"Katso, mitä pelastin Poulin lääkekaapista. Äiti käski minun tuoda
päänkivistyspulveria; ainahan hän sellaista nieleskelee; ja penkoessani
rotanmyrkkyjen ja kuumelääkkeiden seassa löysin joukon savukkeita.
Poul käyttänee niitäkin tieteen palveluksessa", hymyili hän; "mutta
sillävälin me tahdomme koetella niiden vaikutusta. Olkaa niin hyvä,
mademoiselle; nauttikaamme elämästä."

Grethe ei eläissään ollut polttanut savuketta, mutta kun hän ei
tahtonut olla ystäväänsä huonompi, iski hän tulta ja aloitti kuolemaa
halveksien. Hän veti muutamia varovaisia haikuja, mutta laski savukkeen
nopeasti pois, kun oli nikahtua yskänkohtaukseen.

"Oi, hyvä Jumala, pieni papintytär, tukehdutko sinä siitä? Niin,
näetkös, ei saa antautua mihinkään sellaiseen, mitä ei ollenkaan tunne.
Syö sinä mieluummin palanen suklaatia, sitä on tuolla kuvahyllyllä."

Else loikoi sohvalla, pari pielusta selän tukena, ja nautti levosta.
Oli helppo huomata, ettei hän ensi kertaa poltellut, sillä hänen
liikkeensä olivat niin luonnollisen sirot, ja hän koputti tuhan
savukkeesta pöydällä olevalle tyhjälle leivoslautaselle nousematta
mukavasta asennostaan.

"No, Grethe, kerrohan minulle tämäniltaisista vaikutelmistasi. Miltä
rouva Ursula sinusta tuntui näyttämöllä?" Grethe katsoi häneen varsin
hajamielisesti, ja Else jatkoi hymyillen: "Ajatuksesi liitelivät
varmaan kaukana täältä -- kaiketi 'professorin' parissa."

Grethe pudisti vihaisesti päätänsä.

"Minä en välitä hänestä, -- minä ajattelen sitä vanhaa valkokiharaista
sanomalehtimiestä. Hänellä oli niin murheelliset silmät, ja hän oli
jonkun näköinen -- mutta kenen, sitä en voi johdattaa mieleeni. En
luule, että hän elää hyvissä olosuhteissa."

"Ei, varmaankaan ei. Hänen kauluksensa oli puolipitoinen ja kalvosimet
syrjistä kuluneet. Nenä oli punainen, -- hän tietenkin juo kaikki
tulonsa. Sanomalehtimiehellä on monta kiusausta."

Else oli puhunut niin suurella asiantuntemuksella, että Grethe taas oli
mielestään tavattoman tyhmä. Senvuoksi hän kiirehti sanomaan:

"Sinun äitisi oli herttainen, ja kovinpa hän näytti nuorelta!"

"Äiti ponnisteleekin tosiaan hyvin paljon säilyttääkseen ulkomuotonsa,
käyttää sekä kasvokylpyjä että hierontaa. Hän tahtoo kaikin mokomin
olla numero yksi, ja se päivä, jona hän sitä ei enää ole, tulee hänen
elämänsä surullisimmaksi. Mutta isälle se varmaan on iloisin päivä."

"Kylläpä isästäsi täytyykin tuntua kauhealta nähdä toisten miesten
suutelevan äitiäsi teatterissa; en luule, että minun isäni sellaiseen
suostuisi."

"Hauskaa se ei liene; mutta isä tietää, että äiti on hänelle
uskollinen."

"Uskollinen!" Grethe nousi kauhistuneena. "Onhan vaimo toki aina
miehelleen uskollinen?"

"Voi sinuas suloinen viattomuus; kuulee heti, että olet maalta
kotoisin! Mutta minä otan ilmoittaakseni sinulle, että aviollinen
uskollisuus on hyvin harvinaista teatterissa. Siellä on alituisia
avioeroja ja löyhiä suhteita, ja näyttelijättäret säilyttävät kernaasti
tyttönimensä, koska he alituisesti vaihtavat liikanimeä."

"Miksi he sitten vaihtavat liikanimeä?"

"Siksi, että he menevät naimisiin ja eroavat jälleen monet monituiset
kerrat."

Grethen valtasi sellainen epämieluinen tunne kuin olisi maa keinunut
hänen jalkojensa alla. Hän vilkaisi hiukan levottomasti ympärilleen
uhkeasti sisustetussa huoneessa, missä äkkiä alkoi näyttää hänestä
niin vaaralliselta, ja Elsekin, ystävätär, jota hän niin suuresti
ihaili, oli aivan toinen täällä kaupungissa, jopa käytti toisenlaista
kieltäkin. Hän sanoi puolittain itkevään sävyyn:

"Minä menen mielelläni nukkumaan, jotta en kuule kaikkea tuota
kauheutta."

"Onko se sinusta niin kauheata...?" Else ponnahti istualleen. "Sinähän
olet hupsu! Voiko mikään olla ihanampaa kuin teatteri?"

"Kyllä, metsä ja maa ja -- Jumala."

Viimeisen sanan hän lisäsi puoliääneen; mutta Else kuuli sen ja nousi
sohvalta.

"Nyt minä laitan sinulle vuoteen, sinä saat maata tässä sohvalla."

Hän otti muutamia vierasta varten esille tuotuja sänkyvaatteita omalta
vuoteeltaan ja laittoi makuusijan sohvalle. Kun Grethe oli mennyt
levolle, avasi Else ikkunan.

"Ah, kuinka ilma on ihana! Hengitä sitä syvään, niin saat maistaa
jumaltenjuomaa, saat nauttia ambrosiaa ja nektaria. Täällä sisällä
juodaan mieluummin viskyä ja soodavettä." -- Hän katsahti ylös
kirkkaalle kevättaivaalle ja lisäsi ikäänkuin ajatuksissaan: "Jumala ei
oikeastaan rakastane teatteria."

"Ei, Else, sitä en minäkään luule. Siellähän ei kukaan häneen usko, --
mutta hauskaa siellä on."

Else nojasi kyynärpäillään ikkunanpieleen ja virkkoi pää puolittain
ulkopuolella:

"Täytyy sentään antaa näyttelijöille yhtä ja toista anteeksi. Heillähän
on niin paljoa enemmän kiusauksia kuin meillä muilla, ja ehkä heidän
siveellisyyskäsitteensä juuri siitä syystä muuttuvat."

"Minusta tuntuu siltä, että voi olla vain yhdenlaista siveellisyyttä,
ja ken ei sitä noudata, on kevytmielinen."

"Niin, mutta Grethe, voi tulla kiusauksia, ja kaikki olemme vain
ihmisiä. Minä olen kuullut rakkaudella olevan niin valtavan voiman,
että se täydellisesti muuttaa ihmisen. Se voi tehdä enkelistä
paholaisen ja päinvastoin. Ja Jumalahan meille on rakkauden antanut."

Grethe mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:

"Niin kyllä -- puhtaan, voimakkaan rakkauden, muttei sitä, joka rikkoo
lakeja."

"Loruja! Meidän Herramme ei ole lakeja kirjoittanut, eikä siis sitä
tietä voi laisinkaan tietää mikä on oikeata ja mikä väärää."

"Voi kyllä. Herra on antanut meille omantunnon, ja se sanoo meille
aina, kuinka meidän on meneteltävä. Mutta useimmiten kuulemme sen äänen
vasta jälkeenpäin."

"Kah, Grethe, sinä olet tosiaan suurenmoinen, -- sinä sopisit mainiosti
maallikkosaarnaajaksi."

Hän sulkea pamautti ikkunan ja riisuutui rivakasti. Yöilma oli
sittenkin kylmää.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen rouva Bangin luona nuoret olivat menneet ulos
kävelylle, mutta Mörck ja Ursula-rouva jäivät istumaan rouva Bangin
kanssa hänen arkitupaansa. He juttelivat kesälomasta, jonka Mörckin
perhe viettäisi Fredensborgin seudulla, ja rouva Bang kertoi, että
hän tänä vuonna ensi kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen mukaantuisi
tyttärensä pyyntöihin ja viettäisi kuukauden ajan pappilassa.

Hän tunsi, että suru, joka tähän asti painajaisen tapaan oli häntä
rasittanut, oli alkanut väistyä valoisamman mielentilan tieltä, ja
toivoi nyt pikaista jälleennäkemistä. Ursula-rouva ei mielellään
haastanut kuolemasta ja tunsi melkein huojennusta, kun ovikello soi.

Palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eteisessä odotti vanhanpuoleinen
herrasmies, joka oli tuntenut rouvan entisaikoina ja mielellään tahtoi
tulla häntä tervehtimään. Rouva Bang vilkaisi hiukan hermostuneena ja
levottomana ovelle ja oli juuri sanomaisillaan palvelijattarelle, ettei
tämä laskisi ketään sisälle, kun samassa valkohapsinen herrasmies,
jolla oli leveä taiteilijahattu kädessä, työnsi palvelustytön syrjään
ja astui huoneeseen.

Hän katsoi ällistyneenä vieraisiin, oli kaiketi toivonut tapaavansa
rouva Bangin yksikseen ja lähestyi epäröiden.

Rouva Bang meni häntä vastaan. Hänen levottomuutensa oli nyt haihtunut
ja hänen vartalonsa oli suora ja ylpeän ryhdikäs -- hän oli heti
tuntenut tulijan. Hän nyökkäsi palvelustytölle, joka poistui, ja odotti
sitten levollisesti, mitä vieraalla olisi sanottavaa. Herrasmies katsoi
häneen hiukan säikähtyneenä ja virkkoi puoliääneen:

"Vibeke, etkö enää tunne minua?"

"Kyllä, minä tunnen teidät kyllä, herra Carstensen, mutta en käsitä,
miksi olette tullut luokseni."

"Siksi, että olen niin hirveän yksinäni -- ja etten koskaan voi saada
rauhaa siltä, mitä olen teitä vastaan tehnyt."

"Onhan teillä vaimonne."

"Ei, hän on kuollut -- Jumalan kiitos."

Hattu tanssi hänen hermostuneissa käsissään, ja hän näytti niin
viheliäiseltä, että rouva Bang säälivällä äänenpainolla virkkoi Mörckin
väelle:

"Tämä on ensimäinen mieheni, Henrik Carstensen."

Rouva Mörck ojensi hänelle kätensä.

"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta -- olimme lyhyen ajan samassa
teatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?"

Carstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:

"Minä olen _Dagenin_ toimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman
jälkeen, -- ja minä olen raittiusmies." Hän kääntyi jälleen rouva
Bangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän
kysyi: "Missä ovat... lapsemme, Karen ja Gunnar?"

"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin
kanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta."

"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut."

Ursula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni
ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä,
vadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi
Carstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:

"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet
paljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen."

Carstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:

"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te
olette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut;
mutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt."

Rouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat
ääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua
ja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi
kysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien
ja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä:

    "Kevät tuoksuvin kukkasvihmoines,
    sua kiitän mä riemuiten!"

Hän ojensi orvokit niiaten rouva Bangille, joka hymyillen otti ne
vastaan.

"Ette aavista, rouva Bang, kuinka Langelinjellä on ihanaa, -- eikö
totta, Grethe?"

Else kääntyi ja näki nyt suureksi hämmästyksekseen Grethen mitä
syvimmän mielenliikutuksen vallassa ja kyyneleet silmissä seisovan
herrasmiehen edessä, jota Else ei ennen ollut huomannut. Tämä seisoi
pitäen Grethen kättä omassaan, ja hänen suupielessään värähti, kun hän
virkkoi:

"Nuo ovat Vibeken kultaiset hiukset ja hänen murheelliset silmänsä --
ne silmät, joita en koskaan ole voinut unhottaa."

Grethe sanoi itku kurkussa: "Minä näin teidät eilen teatterissa, ja
tunsin teidät nyt heti."

Mies ikäänkuin heräsi ja sipaisi pari kertaa otsaansa, ennenkuin
vastasi:

"Niin, minä olin eilen teatterissa ensi-illassa. Olen _Dagenin_
teatteriarvostelija; se käyttää minua, koska tunnen teatterin niin
hyvin kuin kukaan."

Grethestä kyllä kuulostivat hänen sanansa kovin merkillisiltä; mutta
liian liikutettuna puhuakseen hän vain nyökkäsi. Rouva Bang meni
Grethen luo ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen. Hän katsahti
Grethestä Carstenseniin ja sanoi lempeästi:

"Hän on äidinisäsi, Henrik Carstensen, josta kyllä olet kuullut
puhuttavan."

"Hän, joka -- -- --" Grethe kietoi käsivartensa rouva Bangin kaulaan;
mutta Carstensen otti hattunsa, jonka oli laskenut kädestään tuolille,
ja läksi syvään kumartaen nopeasti huoneesta. Poul ja Svend, jotka
olivat olleet kohtauksen mykkinä todistajina, saattoivat hänet ulos, ja
Grethe, joka nyt oli käynyt hiukan levollisemmaksi, kohotti päätään ja
katsahti itkettynein silmin ympärilleen.

"Onko hän mennyt?" Kun rouva Bang vain nyökkäsi, virkkoi tyttö: "Minä
näin hänet eilen illalla teatterissa ja sitten uneksin hänestä yöllä,
mutta on niin surullista, että hän on isoisäni."

Rouva Bang tarttui hänen käteensä, ja he asettuivat istumaan sohvalle.
Hän katsoi haikeasti Gretheen ja kysyi:

"Miksi se on niin surullista?" Grethe sanoi epäröiden: "Siksi, että hän
näyttää olevan niin _dérangé_ ja elähtänyt."

"Mutta hyvä Grethe!" Ursulan ääni kuulosti aivan säikähtyneeltä; mutta
rouva Bang sanoi murheellisesti:

"Grethe on oikeassa, Carstensen on viettänyt elämää, joka ei ole
miehelle arvokasta; mutta luulen todellakin hänen nyt tehneen
parannuksen. Tahdommekin hiukan pitää hänestä huolta -- eikö totta?"

"Teidän pitäisi sentään ensin hankkia hänestä tietoja. Tuttavuuden
uudistaminen voi kenties pikemmin vahingoittaa kuin hyödyttää sekä
teitä että häntä."

Nuo sanat oli lausunut herra Mörck; mutta rouva Bang vastasi hänelle
vienosti hymyillen: "Veri ei koskaan ole niin ohutta, ettei se sentään
olisi vettä sakeampaa, ja minä luulen, että sekä Grethe että hänen
äitinsä voivat häneen vaikuttaa ja estää häntä vajoamasta entisiin
paheisiin."

Rouva Bang nojautui taaksepäin sohvassa, ja kun toiset näkivät, kuinka
väsynyt hän oli, sanoivat he hyvästi ja jättivät hänet yksikseen.
Else ja Grethe palasivat kotiin yhdeksän junalla; ja Grethe pyysi
ystävätärtä toistaiseksi olemaan vaiti äidinisän vierailusta.

       *       *       *       *       *

Opettajat ja oppilaat kokoontuivat joka aamu vähää ennen yhdeksää
hetkiseksi isoon saliin aamulaululle. Siellä oli iso valkokaappinen
kello, ja kun Else aamulla eilisen vierailunsa jälkeen rouva Bangin
luona näyttäytyi, löi se yhdeksän. Rehtori tuli häntä vastaan.

"Te tunnette laitoksen säännöt", sanoi hän, "ja teidän on joka aamu
oltava saapuvilla viittä minuuttia vailla yhdeksän. Tällä kertaa
annan armon käydä oikeudesta, koska tämä tietääkseni on ensi kerta,
jolloin olette myöhästynyt, ja päästän teidät varoituksella; mutta
ensi kerralla saatte jälki-istuntoa. Kaikkein tärkeintä koulussa on
täsmällisyys."

Hän asettui urkujen ääreen ja soitti: "Vihastumasta estä meitä" --
ja Else keksi pienen hilpeän välähdyksen johtajan silmäkulmassa, kun
tämä samassa katsahti häneen. Mutta Else oli raivoissaan. Hän ei
säveleelläkään yhtynyt lauluun, vaan tuijotti ääneti virsikirjaansa,
kun sensijaan Grethe, joka oli saapunut kouluun ennen aikaa, lähetti
hänelle rohkaisevia silmäyksiä. Kohdella häntä, juhlittua salonkien
kaunotarta kuin sylilasta ja koko koulun kuullen nuhdella häntä, oli
toki liikaa! Sen hän verisesti kostaisi. Hän ei enää voinut sietää
rehtoria, ja tuon kellon hän olisi halunnut murskata.

Else aikoi aamulaulun jälkeen rientää luokkahuoneeseen, mutta rehtori
pysähdytti hänet. Tämä katsoi häneen terävillä, harmailla silmillään,
joita kaikki oppilaat pelkäsivät, ja sanoi tuimalla äänellä:

"Oletteko vilustunut?"

"En rahtuakaan!" Neitonen vastasi ripeästi, jotta kätkisi pahan
omantuntonsa, mutta hänen silmänsä harhailivat heidän ympärillään
seisovissa lapsissa. Rehtori kääntyi niitä kohti:

"No, ettekö voi mennä paikoillenne!"

Kahden minuutin perästä käytävä oli tyhjä; mutta Else seisoi yksinään
rehtorin edessä. Tämä sanoi ankarasti:

"Minä en siedä happamia naamoja. Me aloitamme aamumme laululla, ja
kaikki, jotka osaavat laulaa, laulavat mukana. Mutta ehkette te osaa
laulaa?" lisäsi hän ivallisesti.

Else oli vähällä pillahtaa itkuun ja sanoi samealla äänellä:

"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua...
ja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi
vaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko
luokan kuullen."

"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään
mieltään."

Rehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa.
Kukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun.
Välitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:

"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!"

"Minäkö?" Else katsoi häneen raivostuneesta "Luuletko, että minä
pillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet
minua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa
olen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan
nuorena neitinä."

"Mikset sitten jäänyt sinne?"

"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti
lähettää minut maalle."

"Kalvetustautia." Hänen äänensä kuului pilkalliselta. "Se on toki
onneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu
liian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä."

Else sanoi vihaisesti: "Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen
aivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi,
vaikka olet minua vuotta vanhempi, -- päinvastoin. Mitä pikemmin
suorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on."

"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä."

"Se ei olekaan niin ihmeellistä. Miehet kuvittelevat aina, että heidän
työnsä on paljoa tärkeämpää kuin naisten; mutta maltahan, ystäväni,
jahka olemme suorittaneet ylioppilastutkintomme, niin saamme kilpailla
siitä, kumpi meistä pääsee kauemmaksi."

"Ihan varmaan minä, koska minä aion Grönlantiin. Sieltä matkustan
edelleen löytöretkille, ja jonakin kauniina päivänä on pohjoisnapa
saavutettu."

Else katseli häntä hetkisen ihailevasti; mutta kun hänelle heti
senjälkeen juolahti mieleen oma päämääränsä, sanoi hän ylimielisesti:

"Juokse sinä vain pohjoisnavalle ja palellu kuoliaaksi, tai syököön
sinut jääkarhu. Minä lennän etelää kohti. Siellä minä tahdon leikata
laakerini."

"Sinä aiot kenties keksiä etelänavan?"

"Niin, siitä tulisi rattoisa leikki, kun me kaksi saapuisimme
Maantieteelliseen seuraan kummallakin maannapansa tarjottimella, --
mutta minun kunnianhimoni ei sentään käy siihen suuntaan!"

"Mihin suuntaan se sitten käy?"

"Sitä en sano. Koetahan arvata!"

Kaj, jota nimitettiin myöskin professoriksi, saapui nyt heidän luokseen.

"No, Else, rehtori kai pehmitteli vähän selkäpiitäsi tänä aamuna."

Else ei viitsinyt hänelle vastata, vaan juoksi eteiseen vilkaistakseen
saksan-kielioppiinsa ennen oppitunnin alkua.

"Ulos raikkaaseen ilmaan, olkaa niin hyvä! Läksyt luetaan kotona eikä
täällä koulussa."

Rehtori siellä taas oli hänen kimpussaan, ja Else paukautti kirjansa
kiinni, mutta rehtori katsahti hienosti hymyillen hänen jälkeensä, kun
hän meni ulos.

-- Tyttö on tottunut tekemään, mitä itse tahtoo; mutta...

Tässä keskeytti johtajan ajatuksenjuoksun herra Knudsen,
laulunopettaja, joka tuli puhumaan Elsen lauluäänestä, joka hänestä
oli erittäin kehityskykyinen. He pohtivat asiaa kellonsoittoon asti,
jolloin oppilaat kokoontuivat ikäänkuin maanalaisen räjähdyksen
aiheuttamalla rytinällä ja juoksivat luokkahuoneisiinsa.

       *       *       *       *       *

Else soitti illallisen jälkeen ja lauloi "gluntteja" pastori Gaden
kanssa. Pitkä, hoikka, kivuloinen pappi sai punaa poskipäihinsä
kaikista noista iloisista ylioppilasajan muistoista, joita tuttujen
sävelten vaikutuksesta tulvehti hänen mieleensä. Hän oli niin innokas
pyytämään yhä useampia lauluja, ettei laisinkaan huomannut Elsen
alakuloisuutta. Vihdoin sanoi rouva Karen:

"Else on varmaan väsynyt -- ja hänellä on kai läksyjä luettavina
huomiseksi."

Pappi katsahti Elseen.

"Lopetammeko siis?"

Else pudisti hiukan päätänsä, mutta nousi ja juoksi nopean "hyvän yön"
sanottuaan pois huoneeseensa. Pastori ja hänen vaimonsa katsoivat
kummastuneina hänen jälkeensä; mutta Grethe kertoi, kuinka rehtori oli
torunut Elseä, joka tietysti oli kunniastaan arkana loukkaantunut.
Pappi sytytti piippunsa ja aikoi mennä omaan kammioonsa; mutta
Grethe pyysi häntä jäämään, koska hän mielellään kertoisi hänelle
jotakin. Grethe ja hänen äitinsä istuivat kumpikin korituolissaan
puutarhahuoneen avointen ovien edessä; pastori asettui toisella
pitkällä seinällä olevalle sohvalle, jonka yläpuolella seinäpapereissa
kylmän, kostean talven jälkeen vielä näkyi haalistuneita täpliä.

Hän katsahti tyttäreensä, joka seitsentoistavuotisena näytti niin
terveeltä, tuoreelta ja lapselliselta, ja pudisti päätänsä omille
ajatuksillensa. -- Hän oli todellakin hetkiseksi luullut, että tyttö
aikoi puhua jostakin rakastumisesta.

Ja Grethe aloitti:

"Äiti, -- tahtoisitko mielelläsi jälleen nähdä isäsi?"

Karen-rouva säpsähti, ja hänen huulensa jäykistyivät, kun hän vastasi:

"Isä hylkäsi äidin erään toisen tähden. Äiti kärsi niin äärettömän
paljon sekä avioliitossaan että sen jälkeen. Sen minä olen sekä nähnyt
että ymmärtänyt, vaikka silloin olin vain pieni lapsi. Käsittänet,
etten millään muotoa voi enää toivoa tapaavani isääni."

"Mutta jos hän nyt on muuttunut eikä muuta halua kuin korvata sen
pahan, mitä on tehnyt, etkö sittenkään voisi antaa hänelle anteeksi?"

"Isäni luonne oli liian pintapuolinen ja hänen tunteensa liian
tylstyneet, jotta hän koskaan voisi vakavasti ajatella parantumista
-- varsinkaan niin kauan kuin se nainen elää, jonka kanssa hän meni
naimisiin."

"Mutta jos hän olisikin kuollut?"

Grethen äänensävy oli niin rukoileva ja siinä värähti sellaista
liikutusta, että äiti, joka heti oli ymmärtänyt Grethen "tietävän
jotakin", virkkoi hiukan hermostuneesti: "Sano mieluummin heti, mitä
tiedät."

"Vaari oli eilen mummon luona, ja mummo -- antoi hänelle anteeksi."

Rouva Karen jäi istumaan näennäisesti kylmänä ja levollisena kuin
ei olisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut; mutta pastori
Gade nousi ja astui hänen luokseen. Hän otti vaimonsa vapisevan
käden omaansa ja pyysi Gretheä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tyttö
jutteli kaikki teatteri-illasta alkaen (jolloin hän niin kummallisella
tavalla oli tuntenut vetovoimaa tuohon vanhaan, yksinäiseen mieheen)
kohtaukseen isoäidin luona, missä he kaikin olivat olleet saapuvilla.
Ja hän rukoili tuon nykyisin niin yksinäisen isoisän puolesta, ja hänen
isänsä lausui myöskin joukkoon pari anteeksiantavaa sanaa. Silloin
nousi Karen-rouva ja suuteli tytärtänsä.

"Koska äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, niin voinen minäkin.
Ja loppujen lopuksi voikin äiti olla hänelle kiitollinen hänen
uskottomuudestaan. Sillä juuri tuona surullisena aikana äitini tapasi
maisteri Bangin, joka sittemmin lahjoitti hänelle sellaisen onnen,
jota hän ei suinkaan olisi voinut saavuttaa isän kanssa. Huomenna me
molemmat käymme hänen luonaan."

Grethe riensi iloisena ylös huoneeseen, missä Else istui kirjettä
kirjoittamassa ja lattia hänen ympärillään oli täynnä paperipalasia.

"Mitä ihmettä sinä hommailet?"

"Kirjoitan vastausta kosimakirjeeseen."

"Oletko saanut kosimakirjeen?"

"Olen tietenkin, -- enhän muuten voisi siihen vastata."

Else ei katsahtanut häneen puhuessaan, vaan kirjoitti edelleen, niin
että kynä rapisi; ja Grethe, joka ei tahtonut kysyä enempää, alkoi
riisuutua. Mutta sitten repäisi Else senkin kirjeen rikki ja viskasi
palaset korkealle ilmaan, niin että ne putoilivat kuin lumihiutaleet
hänen päälleen.

"Sanohan minulle, mitä kyhään vastaukseksi! Minä saan kuumetta, jos
tällä tavalla jatkan. Olen varmaankin tuhlannut jo kaksikymmentä arkkia
postipaperia ja voin hyvin käyttää vielä kaksikymmentä silti saamatta
kirjettäni valmiiksi!"

"Sano minulle ensin, kuka hän on."

"Poul Lange tietysti."

Grethe istui hypistelemässä kengännauhansa solmua, ja hänen vaalea
tukkansa valui aaltoillen kaulaan ja hartioille. Kun hän ei virkkanut
mitään, jatkoi Else:

"Hän kuvittelee varmaankin osoittavansa minulle suuren kunnian
laahatessaan minut mukanaan Grönlantiin elämään eskimoiden ja hylkeiden
parissa. Mutta hän erehtyy. Minä en mene koskaan naimisiin, tahdon elää
vain laululleni."

"Tuo on minusta hupsuttelua. Eihän ole mitään niin ihanaa kuin uusi
hauska koti sievine huonekaluineen ja... pienet lapsukaiset."

"Mutta, rakkain ystävä, lapsukaisiahan minä juuri tahdonkin välttää.
Kuinka voisin matkustaa maasta maahan lapsilauma kintereillä?"

"Ei, sitä et tietenkään voi; mutta sinun tulisi silloin pysyä kotona."

"Pysyä kotona! Ja uhrata taiteeni miehen ja lasten tähden? En koskaan!
Maailmassa on kyllä riittävästi lapsia, mutta sitävastoin ei montakaan
todellista laulajatarta. Oh, etkö jo saa sitä kengännauhaasi auki.
Minua alkaa huimata nähdessäni sinun seisovan päälläsi."

Hän otti ripeästi kynäveitsen pöydältä ja heittäytyi polvilleen Grethen
eteen.

"Tuo nyt tassusi tänne, niin kyllä siitä pian selviämme. No, eikö se
käynyt paljoa ripeämmin?"

"Ripeämmin kylläkin, muttei paremmin. Nauhasta on nyt tullut liian
lyhyt, kun sinulla ei ollut kärsivällisyyttä."

"Enhän minä olekaan sellainen enkeliolento kuin sinä. Mutta minusta
tuntuu, että voisit sentään osoittaa hiukan suurempaa mielenkiintoa,
kun uskon sinulle niin tärkeän asian. -- Muista, että tämä on
ensimäinen kosimakirjeeni."

Hän katsahti haaveillen ulos ikkunasta; mutta Grethe alkoi levollisesti
yöpuvussaan noukkia paperipalasia lattialta.

"Ettäs viitsit!" Else juoksi ulos ullakolle ja toi sieltä varpuluudan,
jota muutoin käytettiin ison ullakonlattian lakaisemiseen. "Kas, näin
me tulemme, ratsastava poliisikonstaapeli. Ja meidän mahtimme on juuri
siinä, että tulemme vasta sitten, kun kaikki on ohi."

Hän lakaisi loput paperipalat kynnyksen yli ullakkoon päin Grethen
nopeasti kadotessa vuoteeseensa.

"Kuulehan, Else, sinä olet oikea porsas! Mitä luulet äidin sanovan, jos
näkisi sinun siivoamisesi?"

"Pyh! Kirstine voi aamulla ne lakaista pois. Enhän minä ole mikään
palvelustyttö."

"Ei sinun silti tarvitse toimittaa palvelijattarelle kaksinkertaista
työtä."

"Oh, sitävarten hän kai täällä onkin. Älä toki luule, että
kädellänikään kosken sellaiseen hommaan kotona. -- Ja
ajattelehan sitten, että herra Poul luulee minun haluavan tulla
grönlantilaisnaiseksi, asua maakuopassa ja maata lavitsalla. Hyväinen
aika, kuinka hän on tuhma! Minä kun päinvastoin rakastan loistoa ja
ylellisyyttä."

Hän vilkaisi toalettipöytäänsä ja muuhun kotoa tuotuun kalustoonsa,
jotka täyttivät kokonaisen seinustan isossa tyttökammiossa, ja jatkoi
hymyillen:

"En suinkaan; minä en ole hupsu -- enkä sitäpaitsi häntä rakastakaan."

"Sitten et saa hänelle mennäkään. Rakkaus on avioliitossa tärkeintä."

"Bravo! Viisaus on puhunut; nyt kirje todella kirjoitetaan."

Hän asettui pöydän ääreen ja luki ääneensä sitä myöten kuin kirjoitti:

    "Rakas Poul!

    Kun sydämeni kuuluu yksinomaan taiteelleni, en voi tulla
    vaimoksesi. Rakastakaamme toisiamme kuin veli ja sisar.

                                              Ystäväsi
                                            _Else Mörck_.

"Tämän voit antaa hänelle huomenna, Grethe, kuulethan."

Grethe istui pystyssä sängyssä. Tuo oli hänestä kovin jännittävää; ja
hirveän sankarillisesti menetteli hänen mielestään Else hyljätessään
laulunsa vuoksi Poulin rakkauden. Että voikin! Ja hän näki äkkiä
"professorin" edessään. Hänen likinäköiset silmänsä suistelivat häntä
kohti, niin että täytyi painua takaisin pielukselle. Ei, hän se toki
ei ollut; hänessä oli liian paljon kirjatoukkaa; mutta kerran kai oli
tuleva joku toinen...

       *       *       *       *       *

Täyshoitola-opistolla oli oma sanomalehtensä, joka ilmestyi kerran
kahdessa viikossa ja jota "professori" toimitti.

Lehti käsitteli olosuhteita koulun piirissä, mutta soi tilaa
myöskin lyyrillisille purkauksille, olivatpa nämä sitten runoa tai
suorasanaista. Julkaisu monisteltiin hektograafilla, ja siitä työstä
huolehti sen toimitussihteeri Poul Lange. Hän oli juuri menossa tähän
hommaan huoneeseensa, joka oli hänellä yhteinen "professorin" kanssa
-- molemmat olivat laitoksen täyshoito-oppilaita, -- kun Grethe
Gade kouluajan päätyttyä ojensi hänelle kirjelapun. Hän punehtui
hiusmartoa myöten, sillä hän arvasi heti, että se oli Elseltä, eikä
tolkuttomuudessaan tiennyt, mihin kirjeen panisi.

Grethe sanoi lohduttavasti:

"Älä siitä tule kovin murheelliseksi."

Mutta Poul, joka nyt käsitti, että tyttö tiesi asian, ällistyi ihan
täydellisesti ja ryntäsi sanaa sanomatta huoneeseensa. Sisälle tultuaan
hän viivähti kiertämään avainta lukossa ollakseen varma, että ovi oli
visusti suljettu, ja repäisi vihdoin kirjeen auki. Hän luki sen kerran,
luki vielä toistamiseen ja viskasi sitten uuniin, jossa tietenkään ei
ollut tulta; mutta silmänräpäystä myöhemmin hän pisti kätensä pesään,
niin että rystyset mustuivat, veti paperin ulos ja oikaisi sen jälleen.

Hän luki sen vielä pariin kertaan hieroessaan noen nyrkeistään
housuihinsa ja vihdoin mutisi hampaittensa välistä:

-- Se hävytön tytönlepakko! Kirjoittaa, että mieluummin harjoittaa
taidettansa! Ja Jumala ties, mitä taidetta se onkaan... Ehkä keimailua!
Muuta en hänessä toki koskaan ole huomannut. Mutta hän saa tätä vielä
katua.

Hän katsahti ympärilleen huoneessa löytääkseen jotakin, mihin voisi
kohdistaa vihansa, ja hänen silmänsä osuivat pöydällä akkunan ääressä
lojuviin käsikirjoituksiin ja hektograafihyhmään. Hän näppäytti
sormiaan.

-- Hei! Nyt sen tiedän! Hänestä kirjoitetaan lehteen! Sanomalehtimiestä
ei rankaisematta pilkata. Minulla on kynäni, ja siitä saan paljoa
voimakkaamman aseen kuin myrkyllisinkään nuoli!

Professori pisti päänsä ovesta

"Pidätkö sinä esitelmää -- vai mitä sinä täällä hoilaat? Etkö aio syödä
päivällistä? Ne ovat käymässä pöytään."

Poul katsahti häneen ja sanoi hämmästyneenä:

"Kuinka sinä pääsit sisälle? Ovihan oli lujasti lukittu."

"Vai niin? Sitä en ollenkaan huomannut; se aukeni heti, kun siihen vain
kosketin."

"Sitten lukossa on kai jotakin vikaa!"

"Pikemmin on vikaa sinussa!"

Professori nauroi ja riensi alas; mutta Poul ryhtyi kiertämään avainta
reiässä ja huomasi lopuksi, että sen lehti oli katkennut.

Sillä tavoin! Nyt kai rehtori pauhaisi, se kun niin kiusallisesti osasi
olla kaikkialla saapuvilla, mutta tuohan oli sentään vain pikkuasia
häntä kohdanneeseen suruun verrattuna. Kumarruksissa hän astui alas
ruokasaliin, missä -- entisen arvoisan Pietarin tapaan -- hukutti
mielihaikeansa ja löysi lohdutusta saagovellin pohjalta.

Seuraavana päivänä oli koulun lehdessä tämänlainen "Kostajan"
nimimerkillä varustettu "purkaus":

    Pääs' Else taiteen taimitarhaan,
    hän hylkäs kauneimman ja parhaan:
    Kun tyttölapsi oikun saa,
    niin onnensa hän musertaa.

"Professori", joka illalla vuoteelle mentyään oli saanut kuulla Poulin
kaikki lemmentuskat, ojensi paljonsanovalla hymyllä sanomalehden
Elselle välitunnilla. Tyttö avasi sen ja näki heti runon. Veri nousi
niin nopeasti hänen päähänsä, että häntä hetkisen huimasi, ja hän torui
vihaisesti pientä tyttöä, joka kompastui hänen jalkaansa.

Hän istui yksinään eräällä penkillä isolla hiekoitetulla koulupihalla
ja keksi äkkiä Poulin kasvot voimistelusalin ikkunassa. Hän nousi
silmänräpäyksessä ja mennen puutarhan veräjällä seisovan rehtorin luo
kysyi kuivasti ja lyhyesti:

"Onko oppilailla lupa oleskella voimistelusalissa välitunnilla?"

"Ei millään ehdolla! Ken sitä uskaltaa, saa varoituksen."

"Sitten pyydän ilmoittaa teille, että Poul Lange on siellä."

Rehtori katsoi häneen hiukan kummastuneena. Alentuiko tuo neitonen
tavalliseen juoruiluun, vai oliko se kostoa? Varmana, että näin oli
laita, hän meni sisälle, mutta Else käveli takaisin paikalleen,
minne hän vähää myöhemmin kuuli askelten töminää isosta, tyhjästä
voimistelusalista. Pian senjälkeen tuli Poul ulos ja suuntasi kulkunsa
suoraan häntä kohti. Tyttö siirtyi hermostuneesti penkillään; mutta
nuorukainen jäi seisomaan ja sanoi matalalla, mutta kiihtyneellä
äänellä:

"Ensin sinä pilkkaat minua hylkäämällä tarjoukseni ja sitten juoruilet
rehtorille kuin mikäkin jokapäiväinen koulutyttö. Minä halveksin sinua."

Else vilkaisi häneen, ja nuorukainen loi silmänsä alas kohdatessaan
tumman säkenöitsevän katseen, jonka tyttö hänelle lähetti vastatessaan:
"Mutta on kai jaloa ja miehekästä kirjoitella minusta herjausrunoja
koululehteen? Kiellä tekosi, jos uskallat."

"Minä en ole aikonut sitä kieltää. Minä tiedän, mitä teen, ja vastaan
sanoistani kuin mies!"

"Mies? Niin, sinä olet tosiaan kaunis mies! Jos sinä todellakin
olet niin epätoivoissasi minulta saamiesi rukkasten vuoksi, tulisi
sinun kantaa surusi miehen lailla eikä asettaa turvatonta naista
kaakinpuuhun."

Poul Lange, joka useita vuosia sitten oli ollut innokas partiolainen ja
osastossaan muiden hyvien ominaisuuksien ohella erikoisesti kehittynyt
"ritarillisuudessa", tunsi äkkiä menettelynsä arvottomuuden ja istahti
häpeissään penkille. Hän virkkoi nöyrästi:

"Myönnän menetelleeni typerästi ja pyydän sinulta anteeksi. Kernaasti
koetan saada kaikki kappaleet lehteä takaisin polttaakseni ne."

"Se ei vähääkään hyödytä." Else katsoi haikeamielisesti hänen ruskeihin
rehellisiin nuorukaiskasvoihinsa. "Kaikki lapset, jotka syövät
aamiaista kodeissaan, ovat ottaneet kappaleen mukaansa, ja kaikki
tietävät, että minua ja minun taidettani siinä tarkoitetaan."

"Sinun taidettasi?" Poulin ääni kuulosti masentuneelta; mutta Else
sanoi vakuuttavasti:

"Lauluani nimittäin."

"No... niin... niin, sitähän me tietysti kaikki ihailemme. Kernaasti
menen rehtorin luo ja kerron hänelle kaikki. Sitten hän voi rangaista
minua ja samalla tuottaa sinulle tyydytystä."

"Älä toki, älä millään muotoa! Jätä se nyt jo. Mitä enemmän siitä
puhumme, sitä suurempi hälinä syntyy. Eikä minulle tuota mitään iloa,
että sinua rangaistaan."

Grethe saapui nyt paikalle ja vei Elsen mukaansa. Poul läksi Kaj
Wulffin luo, jolle uskoi kaikki kalvavat tuskansa -- sekä onnettoman
rakkautensa että koston, joka häntä nyt kamalasti kiusasi.

Ystävä, joka kauan aikaa oli kärsinyt kaikkia mustasukkaisuuden
tuskia -- hän kun näet oli myös korviaan myöten rakastunut kauniiseen
Elseen -- lohdutteli nyt kilpailijaansa parhaansa mukaan, samalla kun
ajatuksissaan hahmotteli kosimakirjettä, jonka seuraavana päivänä
antaisi Grethen viedä ystävättärelleen. Grethe, joka oli niin järkevä
ja luotettava tyttö, kyllä toimittaisi asian sekä hienotuntoisesti että
varmasti. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt, ja tapahtumain kulku
siirsi kosimahommat parempiin aikoihin.

Ystävätärten palattua koulusta ilmoitettiin, että Elseä oli
puhelimitse kehoitettu heti matkustamaan kotiin, koska Svend oli
sairastunut keuhkotulehdukseen. Kolmen junalle voi vielä ehtiä, ja
Grethen saattamana Else riensi asemalle. Juna oli tavallisuuden
mukaan myöhästynyt, ja kaikki lähikaupungissa asuvat oppilaat olivat
kokoontuneet odotushuoneeseen. Täällä he tapasivat Poul Langen, joka
oli matkalla pääkaupunkiin rehtorin asioilla. Poul seurasi Elseä,
joka nousi junan takimmaiseen vaunuun, ja Grethe, joka puhelinviestin
jälkeen tuskin oli lausunut sanaakaan, virkkoi kyyneleet silmissä:

"Muista nyt viedä hänelle terveisiä minulta; ja sunnuntaina minä tulen
itse tuomaan ruusuvihon."

Else, jota ystävättären murheellinen kasvojenilme liikutti, oli itsekin
vähällä hyrähtää itkuun, mutta sanoi sentään lohduttaen:

"Minä soitan sinulle heti, kun olen päässyt kotiin."

Ovi paiskattiin nyt kiinni ja annettiin lähtömerkki; mutta viimeisessä
silmänräpäyksessä hyökkäsi Kaj Wulff portaalle, töykkäsi Grethen
sivulle ja ryntäsi vaununosastoon.

"Kaihan täällä vielä on tilaa?"

Hän istahti hengästyneenä, ja Else heilutti nenäliinaa ystävättärelle,
joka jäi seisomaan samalle paikalleen niin kauan kuin juna oli
näkyvissä.

Else istuutui ja he joutuivat nyt haasteluun, joka rauhallisesti
alettuaan äkkiä muuttui mitä kiivaimmaksi riidaksi nuorukaisten
välillä. Se alkoi, kuten useimmat murhenäytelmät, aivan vähäpätöisestä
pikkuseikasta. Poulilla oli pieni kultasydän kellonperistään
riippumassa, ja kun Kaj näki Elsen sitä ihailevan, alkoi hän
kiusoitellen väittää, että tuo kapine oli mukailtua metallia. Hän sanoi
selvästi erottavansa, että se oli vain messinkiä.

"Messinkiä!" Poul karahti pystyyn. "Kuinka sinä kehtaat sanoa sitä
messingiksi? Minä olen perinyt sen äidiltäni, ja tiedän, että se on
oikeata kultaa."

Kaj tiesi, että Poulin isä oli pappina Grönnissa, mutta äidistä hän ei
ollut koskaan kuullut puhuttavan, koska tämä oli kuollut. Hän virkkoi
sen vuoksi ilvehtien:

"Sinun äitisi on arvattavasti eskimo, ja nehän keräilevät kaikkea, mitä
tunkiolta löytävät."

Poul ravisti häntä hartioista.

"Sinä valehtelet, lurjus, ja minä lyön sinua, jos puhut pilkallisesti
äidistäni."

Kaj oli myöskin noussut. Hän oli ponnistellut ollakseen sukkela Poulin
kustannuksella, jotta kunnostautuisi Elsen silmissä, mutta kun tyttö
nyt sanoi: "Sinä olet sydämetön kollo!" suuttui hän, ja ystävykset,
jotka tähän asti aina olivat vetäneet yhtä köyttä, alkoivat painia.

"No, malttakaahan toki!" Else nousi rakentaakseen rauhaa, mutta samassa
Poul huomaamattansa töykkäsi häntä, niin että hän lensi vaunuosaston
toiselle puolelle, missä ovi antoi perään, ja tyttö suistui ulos.

Toverukset katselivat silmänräpäyksen kauhistuneina toisiaan, ja sitten
Poul syöksyi ovelle hypätäkseen neitosen perästä; mutta Kaj sai hänestä
kiinni ja huusi epätoivoisesti:

"Mitä se hyödyttäisi? Hän on kuollut!"

Silloin osui Poulin silmä hätäjarruun, ja hän vetäisi siitä heti, joten
juna pian senjälkeen pysähtyi. He juoksivat molemmat ulos. Poul kertoi,
mitä oli tapahtunut, ja koska oltiin lähellä asemaa, lähetettiin mies
resiinalla häntä etsimään. Toverukset lähtivät hänen mukaansa, ja kun
oli saavuttu paikalle, oli Poul valkoinen kuin kalkittu seinä ja vapisi
koko ruumiiltaan.

Else virui ratavallin rinteellä vähän matkan päässä eräästä sillasta,
ja Poul, joka tuskin tohti lähestyä, näki, että tytön silmät olivat
kiinni ja että verta tihkui päähän tulleesta reiästä. He laskivat hänet
varovaisesti peitteelle ja kantoivat ratavartijan asuntoon, joka oli
siinä lähellä. Tiesiväthän he, että apua oli tulossa. Asemapäällikkö
oli luvannut hankkia lääkärin.

Else pantiin vuoteeseen, ja ratavartijan vaimo hautoi hänen päätänsä
kääreillä. Tyttö oli yhä tajutonna, ja Poul, joka ei voinut hellittää
silmiänsä hänestä, kuiskasi useita kertoja: "Onko hän kuollut?" Mutta
vaimo pudisti päätänsä: "Hänen sydämensä sykkii, mutta hyvin heikosti."

Kaj tuli sisälle lääkärin ja asemapäällikön seuraamana, ja lääkäri
pyysi kaikkia muita poistumaan paitsi vaimoa. Poul ja Kaj seisoivat
puutarhassa käsi kädessä, sillävälin kun potilasta tutkittiin, ja Kaj
huudahti epätoivoisesti:

"Se on minun syyni! Minä se sisään tullessani jätin oven kunnollisesti
sulkematta."

Poul ravisti päätänsä: "Minä se häntä töykkäsin."

Viimemainittu istahti lypsyjakkaralle, joka oli jätetty sinne, ja
nyyhkytti niin avuttomasti ja epätoivoisesti, että Kaj, jota muutoin
pidettiin jokseenkin kovasydämisenä, väänteli käsiänsä ja sanoi
murtuneena:

"Minä olen murhamies! Minä haastoin riitaa kanssasi, siksi että sinä
rakastit häntä. Samoin oli minun laitani, ja vaikka hän oli antanut
sinulle rukkaset, näin, että hän kuitenkin antoi sinulle etusijan
minun rinnallani. Minä olen kaksinkerroin syyllinen ja ilmoitan itseni
poliisille."

Asemapäällikkö, joka seisoi vähän matkan päässä, oli kuullut heidän
tunnustuksensa, muttei ollut tietävinään, sillä hän huomasi, että
omatunto oli iskenyt heitä paljoa kipeämmin kuin mikään muu rangaistus
olisi voinut, ja hän lähestyi heitä sanoen säälivästi:

"Nuori neiti ei ole kuollut, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Lääkäri kyllä nopeasti tyrehdyttää verenvuodon, eikä ulkonainen vamma
ole koskaan niin häijy kuin sisäinen."

Molemmat nuorukaiset nousivat, ja hän puristi heidän kättänsä.

Nyt ajettiin sairasvaunut rakennuksen eteen, ja miehet tulivat
puutarhaan kantaen niiden koppaa. Asemapäällikkö pyysi heitä hetkisen
odottamaan ja astui sisälle. Hän tuli heti takaisin ja viittasi
miehille. Kun he tulivat jälleen ulos kantaen Elseä kopassa, näki Poul
että tytön silmät olivat vielä kiinni, ja lääkäri sanoi hänen yhä
olevan tajutonna. Hän nousi sairasvaunuihin, jotka ajoivat pois, ja
ystävykset katselivat niiden jälkeen niin kauan kuin voivat ne erottaa.
-- Eiväthän he tienneet, saisivatko enää koskaan nähdä Elseä.

He kävelivät verkalleen yhdessä rautatieasemalle, ja pian senjälkeen
Kaj palasi pohjoiseen ja Poul jatkoi eteläiseen suuntaan, mutta matka
oli yhtä raskas heille kummallekin.

Tuntia myöhemmin Poul soitti Elsen kodin ovelle, ja Ursula-rouva
tuli itse avaamaan. Poul ilmoitti nimensä, ja kun rouva hänen
hätääntyyneestä ilmeestänsä huomasi, että jotakin erikoista oli
tapahtunut, pyysi hän vaistonsa johtamana nuorta miestä astumaan
puolisonsa yksityistoimistoon.

Ylioikeuden asianajaja oli yksinään ja nousi nopeasti. Poul aikoi
puhua, muttei voinut, vaan purskahti äkkiä itkuun. Rouva Ursula painoi
tuskissaan kätensä rintaansa vasten, mutta Mörck laski kätensä Poulin
olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:

"Teidän täytyy tyyntyä; näettehän kuinka vaimoni on levoton. Missä on
Else?"

Poul kuivasi silmiään nenäliinallaan ja kertoi sitten niin levollisesti
kuin voi, mitä oli tapahtunut ja että Else yhä oli tajutonna. Lopuksi
hän ilmoitti sairaalan puhelinnumeron, jonka lääkäri oli hänelle
maininnut. Ursula-rouva hyrähti itkuun, mutta Mörck astui puhelimen
ääreen ja soitti sairaalaan. Ursula-rouva ja Poul kuuntelivat
jännittyneinä hänen sanojansa, mutta hän seisoi näennäisesti
levollisena, ja ainoastaan rouva, joka tunsi hänet läpikotaisin,
huomasi kuinka kuulotorvea pitelevä käsi vapisi, sillävälin kun hän
toisella kädellään puristi kirjoituspöydällä olevaa paperipalaa niin
lujasti, että rystyt kävivät valkoisiksi. Herra Mörck seisoi selin
heihin, mutta kun puhelu oli ohitse, kääntyi hän heitä kohti, ja
Ursula-rouva säpsähti. Hänestä näytti, että miehestä äkkiä oli tullut
vanhus, ja hymy, jota tämä yritti, muistutti irvistystä.

Hän sanoi ikäänkuin työntämällä työntäen sanoja suustansa: "Else on
tullut tajuihinsa. Hänet viedään nyt leikkauspöydälle."

"Hyvä Jumala!" Ursula-rouva lankesi miehensä kaulaan, ja tämä taputti
hänen kosteata poskeansa. Vaimo-rukka katsahti häneen sääliä rukoilevin
silmin ja virkkoi:

"Onko jotakin sisäistä vammaa?"

Herra Mörck vältti hänen katsettansa vastatessaan:

"Lääkäri toivoo, ettei ole; mutta hän ei vielä tiedä. Else on saanut
useita ruhjevammoja."

Rouva Ursula laskeutui tuolille ja sanoi soinnuttomasti: "Jumala, salli
hänen kuolla! Salli hänen kuolla!"

Poul seisoi etäämpänä ovella. Itku puistatti häntä kautta ruumiin, ja
hän kärsi kuvaamattomasi katsellessaan poloisten vanhempain surua.
Hän tunsi itsensä niin syylliseksi, että vain toivoi heidän antavan
hänet poliisin haltuun, -- mutta he eivät ajatelleet häntä. Samassa
kolkutettiin ovelle perhesuojien puolelta, ja eräs sairaanhoitajatar
pisti päänsä sisälle.

"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa."

Rouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.

"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?"

Sairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi
epätoivoisesti:

"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen."

Hän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi
Poulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn
kuulemaan, kuinka Else jaksoi.

Kun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma
oli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta,
että hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen
valtavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen
rupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti
itsensä ajattelemaan jotakin muuta.

Mutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen
ääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet
valkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun
kääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri
oli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa,
ja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa
oli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja
hiljaisuus voi hänet pelastaa.

Else, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan
ristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck
silitti rauhoittavasti hänen poskeansa.

"Isä!"

Else yritti nousta, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Ei, ei, älä hievahda." Mörck tarttui hänen käteensä ja sanoi
liikutettuna: "Rakas tyttöseni, älä yritä puhua. Äiti ja minä jäämme
tänne yöksi."

Else kuiskasi heikosti: "Isä, suutele minua."

Hän suuteli tytön poskea, muttei uskaltanut puhua, koska pelkäsi
joutuvansa ylenmääräisen liikutuksen valtaan. Hän istahti jälleen
tuolille, ja nyt kumartui äiti suutelemaan tytärtänsä; mutta silloin
Else oli jo uudelleen sulkenut silmänsä. Ponnistus oli niin uuvuttanut
hänet, että hän oli silmänräpäyksessä vaipunut uneen.

Hän nukkui suurimman osan yöstä ja heräsi vasta sitten, kun tuskat
päässä saivat hänet valittamaan. Ensimäisellä aamujunalla matkusti
rouva Mörck takaisin pääkaupunkiin. Hänen oli saavuttava teatterin
harjoituksiin, ja sitäpaitsi hän oli levoton poikansa puolesta.

Pappilassa oli syntynyt suuri suru ja hälinä, kun Poul oli tuonut
tiedon murheellisesta tapahtumasta, ja aikaisin seuraavana aamuna
papinperhe matkusti Skovbyhyn. He eivät saaneet mennä sisälle Elsen
huoneeseen, mutta Mörck tuli ulos heidän luokseen, ilmoittaen sen
ilosanoman, että Else oli välttänyt kuumeen. He jäivät kaupunkiin
suurimmaksi osaksi päivää ja nauttivat Mörckin kanssa aamiaista
ravintolassa. Päivällisen jälkeen saapui rouva Ursula sinne pariksi
tunniksi; hänen piti näytellä illalla, ja Mörck matkusti kotiin.

Ursula-rouva erosi papinperheestä, joka asui pienessä maatalossa
kaupungin ulkopuolella, ja meni sairaalaan, ja Mörck, jonka juna lähti
ennen kuin heidän, riensi asemalle. Päästyään jo hyvän matkaa hän kuuli
ripeitä askeleita takaansa, ja pian senjälkeen pujahti käsi hänen
omaansa. Hän pysähtyi kummastuneena ja katsoi Grethen punastuneihin,
itkettyneihin kasvoihin. Tyttö virkkoi rukoilevasti ja väräjävällä
äänellä:

"Herra Mörck, tahdotteko tervehtiä Svendiä ja sanoa, että minä...
rukoilen hänen puolestaan?"

Hän riensi nopeasti takaisin vastausta odottamatta. Mutta Mörckistä
tuntui, että oli vilahdukselta nähnyt hänen sielunsa syvimpään, ja hän
kuiskasi liikutettuna:

-- Se rakas tyttönen.

       *       *       *       *       *

Svend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä
suureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava
ja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta
asti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä
kärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään
Skovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti
vaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen,
sitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei
siinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen.
Molemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla
jalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt
levolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä
keksintöä. Svendin ruokahalu -- jota muuten useimmat taudista toipuvat,
varsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat -- oli tukenut Poulin
mielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken
nälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi.
Ja Svendin nukkuessa -- nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei
syönyt -- oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä
pulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti
hyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä
aviopuolisoiden rauhaa.

Mörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:

"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut
levottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else
täydellisesti parantuisi?"

"Ei, Nils, se on jotakin muuta -- jotakin, mikä uhkaa riistää minulta
unen ja mielenrauhan."

"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?"

"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi
kuin olen ansainnut."

Mörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.

"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme
hänen luonaan?"

Mörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi:

"Hän kutsui sinua, ja hänen äänessään oli niin liikuttava, rukoileva
sävy, että se vihlaisi sydäntäni. Älä nyt käsitä minua väärin, rakas
ystävä." Ursula-rouva tarttui miehen käteen, jonka tämä oli vetänyt
luokseen. "Else kutsui ensin sinua ja tuskin hän edes huomasikaan,
että minä olin saapuvilla. Ja tiedätkö syytä siihen? Hän suorastaan ei
muistanut, että hänellä on äiti. Kun seuraavana päivänä olin yksinäni
hänen luonaan, kysyin häneltä, pitikö hän ollenkaan minusta -- ja
pieni Else vastasi: 'Äiti, sinä olet hyvin kaunis ja sinua juhlitaan,
enkä minä ihaile ketään niinkuin sinua.' Mutta, Nils, äiti ei tyydy
pelkkään ihailuun, hän toivoo rakkautta ja hän haluaa kuulla nimeänsä
mainittavan samalla äänenväreellä, millä hän sinua nimitti isäksi. Minä
kärsin paljon sinä yönä yhdessä valvoessamme hänen vuoteensa ääressä,
ja minä ajattelin Svendiä. --

"Hän on melkein aina kulkenut tietään yksin, ja vaikkemme liene
tehneetkään mitään sanottavaa erotusta lapsiemme suhteen, tunsi hän,
että Else oli sinun ja Poul minun lemmikkini. Mutta juuri se antoi
hänelle selkärankaa ja halua näyttämään, mihin hän kelpasi. Sinä
sanot, että hän on sinun paras, vaikkakin nuorin apulaisesi, ja usko
minua, jahka sinun prokuristisi pian perustaa oman liikkeen, niinkuin
sanoo aikovansa, silloin Svend on se, joka kykenevimpänä täyttää hänen
paikkansa."

"Se on kyllä luultavaa. Svend on hidas, mutta perusteellinen. Ja mihin
hän asettuu, siinä hän pysyy -- kukaan ei työnnä häntä tieltään."

"Mutta, Nils, se mistä tänä iltana oikeastaan aioin puhua, on päätös,
jonka olen tehnyt. Se on suurenmoinen, voit uskoa, ja varmaan
ilahduttaa sinua."

"No, annahan kuulla."

"Minä tahdon olla parempi äiti lapsilleni ja parempi vaimo sinulle. --
Minä jätän teatterin."

Ilon välähdys näkyi Mörckin kasvoilla, ja hän tarttui vaimonsa käteen
kohottaen sen huulilleen.

"Se on tosiaan suuri päätös. Mutta kuinka sinä menettelet
pannaksesi sen täytäntöön? Sinähän olet uudistanut sopimuksesi ensi
näytäntökaudeksi."

"Niin olen, Nils, mutta tahdon pyytää teatterinjohtajaa vapauttamaan
minut siitä. Hän tietää, mitä on tapahtunut, ja hän on hyväsydäminen
mies."

"Mutta ellei hän sentään suostu?"

"Sitten sinä maksat sakon, johon minut tuomitaan -- eikö totta, herra
ylioikeuden asianajaja?"

"Minä maksan kernaasti kaikki, mitä haluat, kunhan vain saan sinut
jälleen. Annoin sinulle kerran luvan mennä teatteriin, sillä näinhän
että se oli sinun kutsumuksesi. Mutta et aavista, mitä se minulle
maksoi. Minä olen alituisesti tuntenut katkeruutta ajatellessani niitä
kaikkia siellä näyttämöllä, jotka saivat sinua syleillä ja lausua mitä
hehkuvimpia sanoja sinulle, -- vaimolleni."

"Mutta, Nils, Nils, vaikenehan toki, sinä vanha harmaahapsi mies!" Hän
ravisti häntä hartioista ja hymyili vanhaa lumoavaa hymyään. "Onko se
ihan totta -- vai kuulinko väärin?"

Mörck piti kiinni hänen käsivarsistaan ja sanoi vakavasti:

"Muista, Ursula, että sinä olet nuori, niin monta vuotta minua
nuorempi, ja sinä olet kaunis ja lumoava -- paljoa viehättävämpi
kuin sinut ensi kertaa nähdessäni. Ja minä olen, kuten sanot, vanha
harmaahapsinen mies."

"Ah, Nils, mikset ole tuota sanonut jo kauan sitten? Tiedäthän, että
minä silloin olisin teatterista luopunut."

"Niin, mutta tekemällä itsellesi väkivaltaa. Minä toivoin, että tulisit
vapaasta tahdostasi. Nyt ovat lapsemme tuoneet sinut takaisin, ja minä
siunaan heitä siitä."

"Sinähän käyt aivan juhlalliseksi, ja minä myönnän, että siihen on
syytäkin. Tiedätkös, että Svend sai minut jälleen ajattelemaan Jumalaa.
Minä olin kauan ollut niin etäällä poissa. Minä käsitin sen nähdessäni
Svendin joka ilta panevan kätensä ristiin ja rukoilevan 'isämeidän',
kuten ollessaan pieni poika. Ja sen olit sinä hänelle opettanut jo
silloin, kun hän oli pieni. -- Sinä juttelit heille kertomuksia ja sinä
rukoilit heidän kanssaan, sillaikaa kun minä esitin huvinäytelmiä. Minä
käsitän oikeastaan nyt vasta, että varsinainen toimialani oli kodin
piirissä, sillä tiedä, Nils: en ole koskaan tuntenut itseäni täysin
iloiseksi teatterissa. Minua vaivasi pelko ja levottomuus lasteni
suhteen; tosin se hävisi heti kun astuin näyttämölle, mutta se palasi
moninkertaisena jälkeenpäin."

"Sellaista levottomuutta tunteilevat useimmat äidit ollessaan kotoa
poissa. Sinä seurasit vain kutsumustasi ja sinusta tuli yksi suurimpia
näyttelijättäriämme, ja sitä olet ollut tähän asti."

Ursula-rouva laski hänen kätensä kaulalleen ja painautui lähemmäksi
häntä.

"Nyt minä jään sinun luoksesi ja voin ottaa vastaan vanhuuden, kun
se saapuu. Et tiedä, kuinka hermoja jännittävää ja rasittavaa on
vaania jokaista pikku ryppyä. Ja nyt pääsen kaikesta maalaamisesta ja
puuteroimisestakin. Ajattelehan: tänä aamuna keksin ensimäisen harmaan
hiuksen -- ja minä niin pelästyin, että unohdin riuhtaista sen pois!"

"Anna sen jäädä paikoilleen. Katso, minulla ei ole ainoatakaan mustaa
jäljellä, enkä silti ole koskaan pelännyt vanhuutta."

"Sinä et näytellytkään komediaa -- ja nyt se jää minultakin. Mutta,
Nils, pidätkö sinä kuitenkin vaimostasi, silloinkin kun minulla on
ryppyjä ja harmaat hiukset."

"Ursula, sinä pieni hupsu! Sinun sieluasihan minä rakastan enkä
ruumistasi."

       *       *       *       *       *

Mörckin perhe oli vuokrannut pienen huoneuston Sörupissa -- puolen
penikulman matkan päässä Fredensborgista sijaitsevassa kylässä. Siellä
oli iso, vanha puutarha, ja täällä monien hedelmäpuiden välissä
istuskeli Else kauniina lämpiminä elokuunpäivinä aamusta iltaan.

Hänen äitinsä tuskin poistui hänen luotaan, ja heidän välillään
vallitsi niin luottavainen tuttavallisuus kuin parhaiden ystävätärten
kesken. Else oli jutellut koko tarinan Poulista ja hänen kosinnastaan,
mutta nyt hän katseli nuorukaista aivan toisessa valossa kuin ennen.
Hänen kärsimyksensä ja oleskelu sairaalassa olivat opettaneet häntä
näkemään muiden hyvät puolet aivan toisin kuin ennen, eikä hän enää
koskaan yrittänyt tehdä ketään naurunalaiseksi.

Mutta hän ei vain oikein toipunut hermostonsa järkytyksestä. Hänen
päänsä oli parantunut, ja tukka peitti täydellisesti haavan ompelusta
jääneen arven; mutta hänen vilkkautensa oli poissa. Hän tunsi aina
väsymystä, ja poskien puna, joka kerran oli häntä niin kiusoittanut,
oli kokonaan kadonnut. Tapaturmasta tai mistään sen yhteydessä olevista
seikoista hän ei ensinkään voinut puhua, koska hän silloin heti hyrähti
itkuun.

Hänestä oli tullut niin hiljainen ja vakava, ja ainoastaan vanha
sanomalehtimies -- Grethen isoisä, -- joka oli erikoisesti häneen
mieltynyt, voi hiukan vilkastuttaa häntä. Tämä oli eräänä päivänä
saapunut sinne maalle Grethen kanssa, jonka vanhempain luona hän vietti
kesälomaa, ja Ursula-rouvan kera oli elvytetty entisiä teatterimuistoja
niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä; ja myöhemmin hän oli usein
käynyt Sörupissa.

Hän oli eräänä aamuna, juuri kun Mörck ja Svend olivat matkustaneet
kaupunkiin, saapunut kuin kuljeksiva trubaduuri, kitara, hänen paras
ystävänsä, riippumassa nauhasta hänen selässään. Hän oli kävellyt
kahden penikulman matkan Trillerödistä ilmoittaakseen Gaden perheen
tulosta. He aikoivat kaikki saapua päivälliselle, ja rouva Bangin, joka
vieraili pappilassa, piti myös tulla.

"Lähteekö Erik mukaan?"

Else punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä
huomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei
koskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys,
ennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan
huolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:

"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin.
Se on hänen syntymäpäivälahjansa."

"Välittäneekö hän siitä?"

Else hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa
pitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:

"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän
merkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä
oikein hauskalla tavalla."

"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin
tähden -- täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee."

"Vai ni-i-in?" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi
hänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut
hiukan punanhohdettakin poskille.

Hän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti
englantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin
toiset koulussa.

He istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja
raikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden
lämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.

Auringonsäteet lankesivat lämmittävinä kasteesta kosteille
ruohokentille; oli vielä aikainen aamu, ja linnut visertelivät ilosta
ja riemusta heidän päänsä päällä. Alhaalta Esrom-järven rannalta
kuului vaatteita pesevien nuorten tyttöjen huutoja ja naurua, ja
äsken sumuinen ilma oli niin kirkastunut, että saattoi nähdä kukkulan
sinertäville huipuille asti.

Kuului hilpeätä huilunsoittoa ylhäältä avoimesta ullakkokamarin
ikkunasta, mistä Poulin ruskeakiharainen pää silloin tällöin
pisti esille. Palvelustyttö puuhaili aamiaispöydän kattamisessa
puutarhatuvassa, mutta Ursula-rouvaa ei näkynyt. Hänellä oli jo hommaa
päivällisen valmistuksissa, ja hän oli sitävarten lähettänyt Villen,
joka muutoin avusti heitä karkeammissa töissä, opettajan taloon. Sieltä
päin kuuluvasta äänekkäästä kanojen kaakatuksesta ja kukonkiekunasta
saattoi arvata hänen asiansa.

Kun aamiainen, jolloin Ursula-rouva vain hetkiseksi näyttäytyi,
oli syöty, niin Poul pumppusi ilmaa polkupyöräänsä, sillä hänen
oli lähdettävä kymmenen junassa pääkaupunkiin. Äiti seurasi häntä
portille ja pyysi häntä pistäytymään konttorissa ilmoittaakseen isälle
odottamattomista vieraista, jotta ainakin Svend saapuisi aikaisemmin
kotiin.

"Sen hän varmaan tekee", nauroi Poul. "Onhan maailmassa
tyhmeliinejäkin. Sydän on imukone tai pumppu tai miksi sitä
nimittäisimme, joka mieluimmin on pidettävä levollisessa, tasaisessa
liikkeessä, ja houkkio on, ken panee koneiston kulkemaan seitsemän
penikulman vauhdilla -- se päättyy räjähdykseen. Minä ainakin varon
itseäni sellaisesta."

"Saa nähdä, etkö sitä koskaan unohda!"

Ursula-rouva hymyili ja nipisti häntä korvasta, mutta Poul hyppäsi
pyörälleen, heitti hänelle lentosuukon ja ajoi pois huutaen:

"Hyvästi, sinä viisain ja kaunein kaikista äideistä!"

Ursula-rouva jäi seisomaan portille, kunnes nuorukainen oli kääntänyt
tienmutkassa Rasmus Lolländerin talon luona. Sitten hän kääntyi
ripeästi, ja ystävällisesti nyökäytettyään päätänsä Elselle ja
Carstensenille juoksi portaita ylös solakkana ja kepeänä kuin nuori
tyttö. Carstensen katsoi ihaillen hänen jälkeensä:

"Että hänellä on ollut ihailijoita, voi helposti käsittää; mutta että
hän on osannut pitää ne loitolla, on melkein mestaritemppu. Mutta
sen hän on tehnyt... häntä nimitettiinkin jääimmeksi teatterilaisten
kesken."

Else nousi hieman kiivaasti.

"Nyt voinemme hyvin mennä heitä vastaan", virkkoi hän.

Hän ei pitänyt siitä silmäyksestä, jolla Carstensen oli katsonut hänen
äitinsä jälkeen, ja nyt hän käsitti, mitä merkitsee sana "kyynillinen",
jota hänen isänsä kerran oli Carstensenista käyttänyt.

He olivat ehtineet pitkän matkan päähän metsään, ennenkuin näkivät
papinperheen tulevan kävellen. Pitkä, hintelä, etukumarassa astuva
pastori nojasi vaimonsa käsivarteen, ja Gretheä, jolla oli syli täynnä
ruusuja, seurasi Erik hattu kallellaan ja laulaen kilpaa kaikkien
metsän lintujen kanssa. Niin pian kuin Grethe näki Elsen, sieppasi hän
Erikin hatun, pani ruusut siihen, antoi sen hänen käteensä ja juoksi
Elseä vastaan samalla huutaen Erikille:

"Anna sinä itse ne hänelle."

Else, joka oli kuullut huudahduksen ja ymmärtänyt tarkoituksen, päästi
hiukan hämillään Carstensenin käsivarren ja riensi avosylin Gretheä
vastaan.

"Oi, kuinka olen iloinen, että tulette, ja kylläpä me saamme hauskaa!"

Toiset saapuivat nyt paikalle, heidät lausuttiin tervetulleiksi, ja
Else toivotti Erikille kaikkea onnea. Carstensen katsahti pettyneenä
ympärilleen, ja Karen-rouva, joka käsitti hänen tarkoituksensa, sanoi
valittaen:

"Äiti ei ollut oikein reipas tänään; hän tahtoi mieluummin pysytellä
kotona levossa."

Ja Carstensen, joka aamulla oli saapunut mieli täynnä iloista odotusta,
tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Toivo, joka oli ojentanut hänen
selkänsä, oli särkynyt, ja hän asteli nyt raskaasti sauvaansa nojaten
vähän muiden jäljessä takaisin taloon. Heidän saapuessaan puutarhaan
Erik kaatoi kukkaset Elsen pöydälle ja sanoi:

"Minä poimin ne tänä aamuna niiden vielä ollessa kasteesta kosteina. Ne
kasvoivat siinä isossa lavassa, tiedättehän, juuri kirkkopolulle vievän
portin edessä -- siellä on aina päiväpaistetta."

"Kiitos, Erik!" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä.
"Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi
pitänyt saada lahja."

"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette
kukkasistani."

Ursula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.

"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä.
Montako vuotta te siis tänään täytätte?"

"Kaksikymmentä!"

"Kaksikymmentä vuotta..." Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi,
ja hän sanoi hiljaa: "Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet
maailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki -- nuoruutensa, seurapiirinsä
ja ylioppilastutkintonsa -- lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle,
karkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin
ymmärsi."

"Ei, rouva Mörck, äiti ei _uhrannut_ mitään. Hän seurasi miestä,
joka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän
sitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista.
Niin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja
voimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan
ole rakastanut, ei ole elänyt."

"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt
tutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette."

Rouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli
avomielinen, kun hän vastasi:

"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja
ken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia
puhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut -- enkä tahdo koskaan
naida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille."

Rouva Ursula joutui hämilleen. Hän vilkaisi salavihkaa Elseen, joka
kuumeentapaisesti järjesteli ruusuja, ja tunsi todellista huojennusta,
kun häntä kutsuttiin. Mutta koko päivän hän näki nuo rehelliset
avo-ilmeiset kasvot edessään, ja vaikka nuorukaisen siveysoppi oli
ainoata oikeata, tuntui se hänestä nykyaikaisten käsitysten mukaan
melkein luonnottomalta.

Ursula-rouvan lähdettyä kääntyi Erik Elseen päin:

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Mikä sitten?" Else kumartui syvään ruusujen yli, mutta Erik katsoi
häneen lempeällä, lujalla katseellaan ja sanoi hartaasti: "Että rakkaus
on suurin kaikista."

"Niin; sen kyllä uskon. En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja
veljiäni niin suuresti kuin nyt sairaana oltuani. Näenhän, kuinka
uhraavaisia ja helliä he ovat minua kohtaan, eikä rakkauteni
musiikkiinkaan ole vähentynyt."

"Tuo kaikki on kaunista, muttei se kuitenkaan ole sitä rakkautta, mitä
minä tarkoitin. Tarkoitin rakkautta miehen ja naisen välillä."

Nyt katsoi tyttö nuorukaista suoraan silmiin ja sanoi vivahdus vanhaa
veitikkamaisuutta äänessään: "Siinäkin myönnän olevanne oikeassa.
Teidän ja minun vanhempani ovat siitä paras todistus..."

"Ei, ei, Else!" Hän tarttui ruusuja pitelevään käteen. "Minä puhun
nuoresta, rohkeasta rakkaudesta, joka näyttää meille, kuinka maailma on
kaunis ja ihmiset hyviä."

"Päästäkää minut, Erik!" Elsen silmät kävivät tummiksi ja vakaviksi.
"Siihen rakkauteen en tahdo koskaan tutustua -- minä tahdon rakastaa
vain taidettani."

Grethe, joka oli ollut ylhäällä kukkulalla, tuli juosten ja huusi: "Nyt
tulevat Svend ja Poul polkupyörillä!"

Ursula-rouva lähestyi nopeasti.

"Se on mahdotonta! Poul ei voi tulla kotiin tähän aikaan."

Seurue nousi kukkulalle, joka oli aivan tienristeyksen kohdalla, ja
Else, joka oli saanut poimituiksi ruusut kokoon, oli menossa viemään
niitä sisälle; mutta Erik, jonka silmät alituisesti seurasivat hänen
liikkeitänsä, sanoi kiireesti:

"Sellaista ei voi ennakolta päättää. Kerran tulee rakkaus ja silloin te
antaudutte ehdottomasti. Mutta tehän olettekin niin nuori ja melkeinpä
vain lapsi vielä."

"Kylläpä te sitten tosiaan olette merkillisessä keskustelussa lapsen
kanssa."

Tyttö käänsi hänelle loukkaantuneena selkänsä ja meni kuningattaren
ilmein ruusuineen sisälle.

Erik jäi seisomaan paikalleen, unohtunut ruusu kädessään. Hän vei sen
huulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle, ikäänkuin olisi
polttanut itsensä, ja totesi katkerasti hymyillen, että varsi oli
taittunut.

Mutta maantiellä hyristi kaksi nuorta miestä polkupyörillä. He
heiluttivat lakkejansa ja saadessaan vastatervehdyksen kukkulalta
hurrasivat niin, että kaiku metsästä vastasi. Grethe etunenässä seurue
meni heitä vastaan, ja silloin he näkivät, ettei toinen pyöräilijä
ollutkaan otaksuttu Poul-veli, vaan sitävastoin Poul Lange.

"Minä tapasin hänet kaupungissa ja sieppasin hänet heti mukaani!"
huudahti Svend. Ja nyt seurasi tervehtimisiä ja iloisia huudahduksia.
Olihan saapunut yksi vieras lisää. Mutta Poul Lange katsoi heidän
kaikkien ohitseen puutarhaan, mistä Else tuli näkyville, ja riensi
sinne tyttöä vastaan.

Ensi kerran tuon surullisen päivän jälkeen he nyt jälleen tapasivat
toisensa; ja Else kävi niin vaaleaksi kuin se puku, joka hänellä
oli yllään. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän peitti kasvot
käsillään ja purskahti itkuun. Vähällä piti, ettei Poul tehnyt samoin.

Hän oli syvästi liikutettuna nähnyt, kuinka tyttö oli muuttunut,
tullut vanhemmaksi, mutta sievemmäksi -- niin, hän oli hänestä melkein
yliluonnollisen kaunis. Mutta riemu, millä hän oli rientänyt Elseä
vastaan, oli kokonaan hävinnyt, ja hän tunsi itsensä melkein hylkiöksi,
koska hänen näkemisensä sai tytön heti purskahtamaan itkuun.

Karen-rouva, joka käsitti, mitä Elsen sielussa liikkui, tarttui häntä
vyötäisiin ja vei hänet sisälle. Mutta vähän taampana, puolittain
muutamain viinamarjapensaitten peitossa, seisoi Erik. Hän puristi
kädessään ruusua, jonka sittenkin oli itselleen ottanut, ja kuiskasi
pilkallisesti: "koulupoika".

Heti kun Mörck ja Poul olivat palanneet kotiin kaupungista, käytiin
aterialle. Pastori Gade astui Ursula-rouvan luo:

"Emmekö me kaksi vanhaa ystävää pidä yhtä seuraa? -- Carstensen lähti
pois puoli tuntia sitten pyytäen suomaan sen hänelle anteeksi. Rouva
Vibeken poisjääminen varmaankin on himmentänyt häneltä tämän päivän --
hänellä ei ollut mitään rauhaa."

Ursula-rouva tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi vakavasti:

"Uskottomuus rankaisee aina itsensä -- ja hän sai rangaistuksensa
avioliitossaan rouva Hamannin kanssa, joka siis, tosin kyllä vallan
vastoin tahtoaan, kosti rouva Vibeken puolesta. Kerrotaan hänen
antaneen Carstensenille selkäänkin."

"Sitä puhutaan niin paljon, rouva Mörck. Minä taas luulisin, että
Carstensen kykeni pitämään naista aisoissa."

"Ei, siihen hän ei kyennyt; siksi hänellä oli liian häilyvä luonne.
Mutta nyt me käymme aterialle, ja toivoakseni ruoka on hyvää."

Pastori Gadella ei ollut mitään sitä vastaan, että pääsi tästä
puheenaiheesta. Hän oli harvapuheinen mies. Puhuminen oli hänelle
raskasta, ja sunnuntaiset saarnat kirkossa usein uhkasivat hänet lopen
uuvuttaa, niin että hänen täytyi levätä koko iltapäivä. Elämä Jyllannin
tuimassa ilmanalassa oli ollut vaarallista hänen terveydelleen,
mikä aina oli ollut heikonlainen. Mutta hän rakasti tointaan siellä
mannermaalla, ja pienistä mökeistä ja taloista hietasärkkien ja
kanervaa kasvavien nummien takaa oli joka pyhä saapunut vakavia,
harkitsevia miehiä ja naisia jalkaisin hänen kirkkoonsa. Sillaikaa kun
meren mylvinä oli vähällä tukahuttaa hänen äänensä kuulumattomiin,
puhui hän heille lempeästi Kristuksesta, joka oli ottanut
kantaakseen, kaikki syntimme, niin että saatoimme olla varmat hänen
anteeksiannostaan, kun hetkemme kerran tulisi.

Mutta vihdoin pappi alkoi sylkeä verta, ja lääkäri neuvoi häntä
pyrkimään takaisin siihen seutuun, missä oli syntynyt ja kasvanut, ja
kun virka tuli avoimeksi Trillerödissä, haki hän sitä ja sai sen. Mutta
hän kaipasi takaisin ensimäiseen seurakuntaansa, ja hänelle tuotti
todellista surua, kun kuuli, että eräs lähetyssaarnaaja, muuan niin
sanotuista "tulikiven-saarnaajista", oli voittanut puolelleen seudun
asukkaat ja että kirkko monet sunnuntait perätysten oli tyhjänä.

Kun kahvi oli juotu, ehdotti Mörck retkeä Nöddebon puistoon. Hänen
ehdotukseensa suostuttiin yksimielisellä riemulla; mutta heti syntyi
väittelyä, tehtäisiinkö retki maitse vai vesitse. Kun nuorisoa oli
lukumäärältään enemmän kuin vanhempaa väkeä ja ilma tyyni, päätettiin
vuokrata vene, ja Erik, joka oli tänään tavattoman hiljainen, tarjoutui
yksinään soutamaan. Hänellä oli liian paljon voimia, väitti hän, eikä
voinut elää päivääkään niitä käyttämättä. Kun kaikki olivat asettuneet
veneeseen ja oli päästy kappaleen matkaa ulos Esrom-järvelle, kysyi
Erik Ursula-rouvalta, osasiko tämä uida.

"Aivan kuin kivi!" nauroi rouva ja lisäsi: "Aiotteko kenties kaataa
meidät?"

"Ei, en minä; mutta Lange -- hän tekee voitavansa siinä suhteessa."

"Sen melkein minäkin uskon!" huudahti rouva niin, että Poul Lange, joka
pyydysteli lumpeita Elselle, pelästyneenä pudotti likomärät kukkaset
veneen pohjalle. Naisille tuli aika hätä hameistaan, mutta tasapaino
saavutettiin jälleen, ja pian laskettiin maihin Nöddebon kärkeen. He
menivät puistoravintolasta tilaamaan illallista, ja Else, jolla oli
hyvin kehittynyt luonnonaisti, tarttui isänsä käsivarteen.

"Tule, isä, istutaan yhdessä tähän ja nautitaan hiljaisuudessa."

He istahtivat penkille matalan, puutarhaa rannasta eroittavan
pensasaidan sisäpuolelle ja katselivat ulapalle. Naiset ja pastori
Gade seisoivat vähän matkan päässä jutellen ravintolanisännän,
herra Sörensenin kanssa, joka isona, punakkana, leveäharteisena ja
hyvätuulisena, kuten kaikki ravintoloitsijat, otti illallistilauksia
vastaan. Grethe ja Svend seisoivat tapansa mukaan hiukan erillään
muista, ja Poul, joka oli sytyttänyt savukkeen, sovitteli itseänsä
mukavasti riippumattoon, joka oli pingoitettu puiden väliin. Mutta Erik
ja Poul Lange, molemmat kilpakosijat, lähestyivät kumpikin taholtaan
penkkiä, jolla Else istui isänsä kanssa, ja kun Mörck huomasi hiipijät
ja ymmärsi, että tytär mieluimmin tahtoi olla yksinään hänen kanssaan,
nousi hän ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Kuulkaapa, kaikki te nuoret miehet, kuinka voitte katsella tuota
raikasta järveä haluamatta heittäytyä sen aaltoihin. Menkää te vain;
kyllä pastori ja minä pidämme naisille seuraa!"

Siinä ei siis ollut muuta neuvoa. Poul kömpi vastahakoisesti
riippumatostaan, Svendin täytyi keskeyttää mielenkiintoinen esitelmänsä
juriidisesta ja moraalisesta oikeudesta, ja Grethe, joka oli ollut
hartaana kuulijana, vaikkei varsin paljoa käsittänytkään tästä
lainopillis-siveellisestä aiheesta, valitti äänekkäästi, ettei ollut
saanut kuulla loppua. Mutta sen lupasi Svend hänelle illallisen
jälkeen, kun puiden välissä alkoi hämärtää, ja hän kiirehti Erikin luo,
jolle oli vannonut ikuista ystävyyttä. Molemmat Poulit lyöttäytyivät
yhteen, ja pian riennettiinkin jo mäkeä alas niemekkeelle, mistä he
aikoivat lähteä ulapalle, käyttäen venettä uimahuoneena.

Grethe, joka huomasi, että Else mieluimmin tahtoi olla yksinään
isänsä parissa, alkoi leikkiä pienen sysimustan kissanpojan kanssa,
joka yritteli riuhtaista pöytäliinoja alas puutarhan pikkupöydiltä.
Se seisoi takajaloillaan ja veti rimpsuista, ja Grethe seurasi sitä
hyväilevin huudahduksin pöydästä pöytään. Else, joka oli väsyksissä,
nojasi päätään isänsä olkaa vasten, ja he istuivat kauan ääneti.

Mörck, joka Elsen varhaisimmasta lapsuudesta asti oli häntä erikoisesti
hellinyt, leikkinyt hänen kanssaan, opastanut häntä läksyjen
lukemisessa ja kertonut hänelle kaikki seikkailut oman lapsuutensa
ajoilta, oli heti tytön ripille päästyä joksikin ajaksi hänestä vähän
vieraantunut. Hänen toimensa vaati häneltä kovin paljon aikaa; mutta
hänestä tuntui myöskin ikäänkuin tyttö häntä välttäisi. Hän ajatteli,
että sen ehkä vaikutti ikä, tuo ikä, jolloin ihmisessä kaikki käy ja
kiehuu, jolloin elämä äkkiä alkaa näyttää niin rikkaalta ja jolloin
rakennamme suuria tulevaisuudensuunnitelmia; ja hän oli vaiti ja antoi
tytön elää rauhassa omien unelmiensa maailmassa.

Mutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään
äidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen
polvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti
muistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta
tässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä
pettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan,
ja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä
hänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.

Niin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon
ja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän
ensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä,
tunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä
tilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen
koommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.

Else kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja
soinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen
surunvoittoiselta:

"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?"

Herra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma
väri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:

"Tahdotko mieluummin siitä päästä?"

"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä
koskaan tarvitse."

"Miksi et?"

"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Ja _siinä_ tulee
kysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä
on jäljellä."

"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä
tahdot?"

"Isä!" Elsen äänessä kuului loukkaantumista osoittava sävy. "Minä
täytän ennen pitkää kahdeksantoista vuotta; mutta sinä olet ihan kuin
Erik. Te molemmat luulette, että pysytään lapsena viidenteenkolmatta
ikävuoteen asti, jolloin vasta suvainnette kunnioittaa minua
täysikasvuisena."

Mörck hymyili ja sanoi rohkaisevasti:

"Se ei tosiaan olisi pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua. Mutta tuolla
tulee pastori; anna siis toivomuksesi levätä tämän päivän yli."

"Emmekö mieluummin sano esitykseni, herra ylioikeuden asianajaja?"
Else nauroi veitikkamaisesti niiaten. "Minulla on ehkä sitten kunnia
lähettää se teille kirjallisesti, ja toivon, että huolellisesti pidätte
puoltani. Mitä palkkioon tulee, voitte laskea sen kuinka korkeaksi vain
tahdotte, -- kyllä isä maksaa."

Mörck uhkasi häntä sormellaan, ja tyttö juoksi Grethen luo, joka
vihdoin oli saanut kissanpojan kiinni, mutta pappi istuutui Mörckin
viereen.

"Nyt alkaa tyttärenne reipastua. Se veitikkamaisuus ja huumori, joka
ennen tenhosi meidät kaikki, on palaamassa samaten kuin poskien puna."

"Se on onneksi kyllä totta; mutta tuntuu sentään kuin hän olisi kaiken
tämän aikaa elänyt omassa erikoisessa maailmassaan, ja vasta tänään
olen huomannut, että hän välittää tulevaisuudesta. Mutta mitään
elämäniloa en ole hänessä vielä havainnut."

"Terveys sen kyllä tuo tullessaan. Muuten ei mikään olekaan niin
kasvattavaa kuin suru ja sairaus. Sairaus opettaa meille itsehillintää,
jollaista emme ennen ole tunteneet. Emmehän kernaasti huolestuttaisi
rakkaitamme. Mutta se opettaa meitä samalla huomaamaan ja pitämään
arvossa kaikkea, mikä ennen mielestämme kuului meille kuin itsestään:
terveyttä, päiväpaistetta ja elämisen iloa. Nyt kiinnymme noihin
asioihin ja ristimme kiitollisina kätemme jokaisesta auringonsäteestä;
sillä nyt käsitämme, että Hän, joka lähetti meille sairauden ja surut,
myöskin lähettää meille päivänsäteet."

Pastori Gade oli puhunut hiljaisella hartaalla äänellä ikäänkuin
ei olisikaan haastellut Mörckille, vaan tahtonut sitä itselleen
vakuutella; ja Mörck katseli häntä hetkisen tarkkaavaisesti. Hän näki
ikäänkuin ensi kerran nuo jonkun verran sisäänpainuneet kasvot hehkuvan
punaisine täplineen kummallakin ulkonevalla poskipäällä ja näki myös
suuret, harmaansiniset, sisäänpäin kääntyneet silmät, joissa oli
kummallinen fosforimainen kiilto, -- silmät, jotka ikäänkuin näkivät
enemmän kuin muiden.

Ylioikeuden asianajaja Mörck oli levollinen, tasapainoinen luonne;
mutta hänen oli vaikea hillitä itseänsä lausuessaan:

"Niin, meidän Herramme täytyy toisinaan käyttää meitä ankarassa
koulussa, ennenkuin saa meidät puhuteltavikseen. Emmehän aina tule
omasta aloitteestamme. Luin kerran erään kirjailijan teoksesta, että
'Herra on meitä kohtaan armollinen antaessaan meille kyyneleet'. Ne
ovat enemmän arvoiset kuin hymy, -- ja sen me tuontuostakin tunnemme,
kunhan vain saamme ne puserretuiksi esille. Monet vuodet tunsin mitä
sydämellisintä sääliä teidän anoppianne, rouva Bangia, kohtaan. Hän
itki, kun hänen ensimäinen miehensä hylkäsi hänet, hän itki, kun hänen
vanhempansa ja poikansa kuolivat; mutta toisen miehensä kuoltua hän --
ei itkenyt. Ja siitä pitäin hän on ollut kuin kivettynyt. Hymyillä hän
jonkun kerran voi; mutta hän ei enää voi itkeä."

"Se olikin onnellinen avioliitto."

"Niin, sitä se oli. Ei yhtä tuhannesta voi siihen verrata; mutta he
olivatkin tavanneet toisensa vasta sitten, kun elämä oli kumpaakin
ankarasti kouluttanut, ja kului vielä monta vuotta, ennenkuin he voivat
mennä naimisiin."

Herrat jäivät vielä joksikin aikaa penkille istumaan ja juttelemaan,
mutta Else ja Grethe eivät lopettaneet leikkiänsä kissanpojan kanssa,
ennenkuin nuoret miehet virkistyneinä ja oivallisella tuulella
palasivat uimasta.

"Nyt sitä ruoka maistuu!" huusi Poul jo etäältä, ja pian senjälkeen
he kaikki istuivat pitkulaisen pöydän ympärillä nauttimassa tarjolla
olevia maalaisruokia, joiden joukossa erityisesti kymmenkunnalla eri
tavalla valmistetut kananmunat saavuttivat tunnustusta.

       *       *       *       *       *

Kuu oli noussut taivaalle, kun seurue souti takaisin. Grethe ja Svend
istuivat veneen perässä, jossa viimemainittu hyvin innokkaasti jatkoi
keskeytynyttä esitelmäänsä. Erik souti yksinään, kuten tulomatkallakin,
ja Else istui häntä vastapäätä molempain rouvien välissä.

Poul Mörck piti myöskin esitelmää. Pappi oli nimittäin valittanut
kaulakipua, ja Poul käytti heti tilaisuutta tarjotakseen muutamia
pillereitä, joita hänellä sattumalta oli mukanaan, ja monilla kaulan
vääntelemisillä ja soodaveden avulla, joka samalla tuotti hänelle
nikotusta, pappi sai vihdoinkin nielaistuksi pillerin, jolloin
kandidaatti heti oli valmis aloittamaan, ja pian koko venekunta ei
haastellut muusta kuin anginasta.

Kun tämä Elsestä kävi liian ikäväksi, alkoi hän laulaa:

    "Ja rauha verhoo kaupungin,
    jo uinuu metsä, maa;
    käy taivas tumma tähtihin,
    kuun sirppi kohoaa."

Kaikki yhtyivät lauluun, ja yön kauneus, syvänsininen taivas ja
tummien, uinuvien metsien seppelöimä järvi, jolle kuu valoi vaaleata,
haaveellista hohdettaan, tempasi heidät lumoukseensa, ja vihdoin he
vaikenivat vanaveden kimaltelevien pikkulaineiden välkkyessä, kunnes
vedenkalvo jälleen tasoittui umpeen.

Heti kun he tulivat maihin, tarttui Else isänsä käsivarteen. Hän sanoi
olevansa väsyksissä ja halusi päästä levolle. Rasmus Lolländerilta
Sörupin kylästä he saivat vaunut, joissa vieraat aikoivat ajaa
Leidersdorffin hotelliin Hillerödissä. Tänne he jäisivät yöksi
matkustaakseen seuraavana aamuna kotiin. Else kätteli heitä kaikkia; ja
Poul Langelle hän sanoi:

"Minä varmaankin eroan täyshoitola-koulusta, joten siellä tuskin enää
tapaamme toisiamme."

Poul ei tiennyt mitä vastata. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki yhtäkkiä
romahtanut kasaan, ja varma luottamus, joka hänellä kaiken päivää oli
ollut, että kerran kuitenkin voittaisi tytön omakseen, näytti hänestä
nyt äkkiä mahdottomalta. Täyshoitola-opistohan oli hänelle ollut toivon
liesi, ja kun he nyt eivät edes näkisikään toisiansa siellä, eikä
kukaan ollut kutsunut häntä tänne jälleen, niin missä hän sitten hänet
tapaisi?

Hän etsi sanoja, mutta toiset, jotka jo istuivat vaunuissa, kutsuivat
häntä kärsimättöminä, ja hän sanoi nopeasti hyvää yötä.

       *       *       *       *       *

Eräänä syyskuun aamuna, vähän senjälkeen kun olivat muuttaneet takaisin
kaupunkiin, Mörckin perhe matkusti Trillerödiin kuulemaan pastori Gaden
saarnaavan. Poul syytti lukuja, hänellä ei ollut aikaa, ja sitäpaitsi
antoi pääkallo, mikä hänellä aina oli uuninreunalla, kylliksi aihetta
mietiskelyyn. Se kertoi hänelle elämän katoavaisuudesta, ja tyhjät
silmäkuopat tuijottivat häntä vastaan katseella, joka olematta mikään
katse oli kuitenkin paljoa vihlovampi kuin elävien ihmisten. Poul oli
siis hyvässä seurassa, ja kun perhe lähti matkaan, ennenkuin kello
vielä oli kunnolleen kahdeksaa lyönyt, kömpi hän vuoteeseensa auringon
paistaessa korkealta taivaalta.

Pappilassa oli hiljaista.

Iso kenttä rakennuksen edustalla oli haravoitu ja siistitty
sunnuntaiksi, ja puutarhassa nuokkuivat kaikki omenapuiden oksat
hedelmien painosta. Ilma oli raikasta ja puhdasta, ja korkea syyskuun
taivas oli etelämaalaisen sininen. Mutta aurinko paistoi ja Grethe tuli
juosten heitä vastaan. Hänen yllään oli tumma villainen puku, ja runsas
vaalea tukka oli kierretty kiehkuraksi pään ympäri. Hän ilmoitti ilosta
loistaen:

"Isoäiti on täällä! Hän tuli eilen ja lähtee kanssamme kirkkoon."

Sisällä puutarhatuvassa oli kahvipöytä katettuna, ja Karen-rouva, joka
oli nähnyt vieraat ikkunaruutujen lävitse, riensi tuomaan höyryävän
juoman sisälle palvelijattaren seuraamana, joka kantoi äsken leikattuja
juhlakakun viipaleita.

Rouva Bang istui nojatuolissa ikkunan luona, kauniit, hienopiirteiset
kasvot ohimoille ja otsalle aaltoilevan valkoisen tukan reunustamina.
Hänellä oli tavallisuuden mukaan yllään silkkipuku, mikä kaulan
ympäriltä ja hihansuista oli hienoilla kellervillä silkkinypläyksillä
koristeltu. Ursula-rouva istahti hänen luokseen:

"Onpa hauskaa nähdä teidät noin reippaana ja iloisena."

Rouva Bang puristi hänen käsiänsä ja virkkoi:

"Minä nukuinkin yöni hyvin. Näin unta Knudista, ja luulen, että pian
tapaamme toisemme. Nyt alkavat lehdet varista, -- kunpa pääsisin pois,
ennenkuin talvi pitkine, pimeine iltoineen saapuu!"

Ursula-rouva sanoi nopeasti johtaen keskustelun toisaalle:

"Ja te tulette meidän kanssamme kirkkoon tänään?"

"Niin, senvuoksi olen tänne tullut. Gade on tosikristitty pappi ja
tarkoittaa, mitä sanoo. Sellaisia pappeja on kovin harvassa; mutta me
uskovaiset kuulemme heti äänensävystä, ovatko sanat teeskenneltyjä vai
todellisia. Matkustin tänne myöskin välttääkseni Carstensenia."

Hän hymyili surumielisesti ja jatkoi hiljempää:

"Hän käy niin usein, ja vaikka olenkin antanut hänelle anteeksi, tahdon
kuitenkin mieluummin olla yksinäni -- muistoineni. Tosin kyllä olin
hänet itse kerran valinnut; mutta silloin olin erehtynyt. Vasta Jumalan
valitsemasta tuli oikea aviopuolisoni, ja ainoastaan hänet tahdon
tavata."

Karen-rouva tuli äitinsä luo ja aikoi auttaa häntä ylös; mutta rouva
Bang nousi ja astui niin suorana ja keveästi pöydän luo, että pastori
hymyillen huudahti:

"Rouva Vibeke saattaa meidät väsyneet nuoret ihmiset kaikki häpeään."

Mutta rouva Karen, johon koski miehensä kivuloinen ulkomuoto, sanoi
kiireesti:

"Nyt teidän täytyy vihdoinkin juoda kahvi, kun se vielä on kuumaa;
kirkossa on niin viileätä."

Pastori Gade katsahti häneen, ja hän näki vaimonsa levottomasta,
hellästä katseesta, että tämä oli käsittänyt enemmän kuin hän
oikeastaan oli toivonut. Mörck kohdisti koko huomionsa rouva Bangiin.
Hän oli havainnut miehen ja vaimon välisen yhteistajunnan ja pelkäsi
nyt, että rouva Bang, joka tähän asti ei ollut mitään tiennyt, myöskin
ymmärtäisi. Nuoret neidit rupattelivat ja hymyilivät, ja Svend jakoi
veljellisesti huomaavaisuutensa heidän kesken.

Juuri kun he olivat aikeissa lähteä, sanoi rouva Bang:

"Onko teillä mitään sitä vastaan, että sentään jään kotiin? Minä tunnen
itseni jokseenkin väsyneeksi ja haluaisin mieluummin jäädä istumaan
nojatuoliin ja katsella ulos puutarhaan. On niin ihanaa muistella kesän
kauneutta."

Karen-rouva käski palvelustytön olla valmiina siltä varalta, että
rouva Bang jotakin haluaisi; mutta muutoin tätä ei saanut häiritä. Hän
toimitti äidin mukavasti nojatuoliin ja pieluksia selän tueksi sekä
jakkaran jalkain alle. Grethe taas toi valkoisen villahuivin, jonka
levitti isoäidin hartioille.

"Kiitos, tyttöseni; te olette kaikki niin ystävällisiä minua kohtaan."

Else ja Grethe menivät edeltäpäin ja viittasivat sisälle rouva
Bangille, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä ja hymyili lempeätä,
sydämellistä hymyään. He astuivat ison takapuutarhan lävitse, mistä
veräjä juuri vastapäätä kirkkoa avautui kapealle ruohottuneelle
polulle, jota pappi kernaasti käytti. Else jäi hetkiseksi seisomaan.

"Tässähän ne kasvoivat."

"Mitkä? Mitä tarkoitat?"

"Oh, en oikeastaan mitään."

Hän veti ystävättären mukaansa. Iso päiväpaisteinen kukkaslava oli
johtanut hänen mieleensä ruusut, jotka Erik oli tuonut hänelle
Sörupiin, ja hän sanoi surunvoittoisesti:

"Rouva Bang on oikeassa, -- on ihanaa muistella kesän kauneutta."

Kirkko oli melkein täynnä, kun he astuivat lähelle saarnastuolia, ja
pian senjälkeen soittivat urut alkuvirren. Else piti hyvin paljon tästä
vanhasta kyläkirkosta. Saarnastuolin portaiden kohdalle oli seinälle
ripustettu taulu, jossa olivat mainittuina kaikkien seurakunnan pappien
nimet Lutherin ajoista asti, ja toisella kalkitulla seinällä riippuivat
raskaat kahleet, joita muuan näistä papeista kerran oli kantanut,
kun oli yrittänyt puolustaa erästä kylää vihollista vastaan. Mutta
ylhäällä kirkon kuvussa oli muutamia vuosia sitten tullut näkyviin
kalkkimaalauksia, jotka nyt olivat korjatut entiselleen ja nähtiin
samassa kunnossa kuin useita satoja vuosia takaperin.

Elsellä oli herkkä taidesilmä, ja hänen vanhempainsa kodissa oli
taiteellinen puoli hyvin edustettuna; mutta hänen täytyi hymyillä
nähdessään nuo merkilliset kuviot, jotka osoittivat senaikaista
käsitystä perspektiivistä. Ja kuitenkin ne olivat hänestä paljoa
hauskempia kuin nykyajan futuristien töherrykset, joilla ei ole mitään
yhteyttä taiteen tai luonnonkaan kanssa.

Pappi nousi saarnastuoliin, ja leveä auringonsäde tunkihe sisään isosta
ikkunasta hänen takaansa saartaen hänet valokehäänsä, niin että Elsen
silmiä häikäisi hänen katsoessaan sinnepäin. Päivän evankeliumitekstinä
oli: "Kenkään ei voi palvella kahta herraa", ja Else selitti sen omalla
tavallaan.

Unohtaisiko hän Jumalan, jos hänestä tulisi kuuluisa laulajatar? Ei,
ei, sitä hän ei tekisi! Hänhän itse oli antanut hänelle laulunlahjan,
eikä hän anna meille kykyjä samalla antamatta lupaa niiden käyttämiseen.

Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, kulkivat molemmat neitoset ja Svend
kotimatkalla muiden edellä.

Else sanoi tavattoman välinpitämättömällä äänellä:

"Eikö Erik-herraa tänään ollenkaan saa nähdä?"

Grethe joutui hieman hämilleen ja vastasi vältellen:

"Sitä en usko; hänellä lienee hyvin kiirettä tähän aikaan."

"Kaiketi lannanajoa, kyntöä ja turpeiden kääntämistä?"

Elsen sävy oli leikkisä, mutta siinä oli pieni katkera sivuvivahdus,
joka ei jäänyt Gretheltä kuulematta. Hän sanoi siis ripeästi:

"Hän olisi ollut kotona tänään; mutta kuultuaan sinun tulostasi hän
ajatteli, että hänen varmaan oli parasta pysyä poissa, koska ehkä olisi
vaivaksi."

Else katsoi tutkivasti ystäväänsä. Tiesikö tuo tyttö jotakin vai
puhuiko hän vain pelkästä avomielisyydestä? Mutta Svend, joka tähän
asti oli ollut vaiti, sanoi loukkaantuneena:

"Ei suinkaan hän vain minua vältellyt?"

"Ka, nyt muistankin! Hän pyysi minua juuri kysymään teiltä, ettekö
aamiaisen jälkeen viitsisi lähteä hänen luokseen."

"Sen teen kernaasti. Sitten kyllä taivutan hänet palaamaan kanssani --
mikäli hän Elsen tähden tohtii."

Hän katsahti ilkkuen sisareensa, mutta tämä kohautti niskojansa ja
sanoi vihaisesti:

"Älähän vaivaudu. Minä matkustan heti suuruksen jälkeen, -- Poul on
kutsunut minut ylioppilasyhdistykseen täksi iltaa."

"Niinkö? Minä taas luulin kuulleeni sinun aamulla kieltäytyneen, kun
aioimme jäädä tänne iltajunan lähtöön asti."

"Mitä? Kieltäydyinkö? Sitä en voi muistaa."

Else poimi viimeiset ruusut Erikin pensaasta muka rouva Bangille
viedäkseen, ja Grethe, joka nyt äkkiä muisti isoäidin, pyrähti
juoksemaan huutaen samalla:

"Nyt minä riennän edeltäpäin katsomaan, kuinka hän voi."

Grethe näki isoäidin istuvan nojatuolissaan ikkunan edessä, mutta hän
ei varmaankaan huomannut Gretheä, sillä hän ei nyökännyt vastaan, kun
tyttö viittasi hänelle ikkunasta. Hän näki ruudun lävitse, että silmät
olivat suljetut ja pää lepäsi pieluksella. Pienet valkoiset kädet
olivat ristissä hänen helmassaan, ja huivi oli valahtanut hartioilta.

Grethe juoksi takaisin pyytääkseen toisia olemaan hiljaa, koska isoäiti
nukkui, ja yksimielisesti he menivät sisälle pääovesta.

He söivät aamiaista ruokasalissa, heti kun olivat tulleet sisälle;
mutta Karen-rouva ajatteli, että oli parasta antaa isoäidin nukkua
rauhassa. Grethe ja Svend haastelivat vilkkaasti -- oli niin paljon
juteltavaa senjälkeen, kun oltiin Nöddebon retkellä. Mutta Else oli
alakuloinen. Kun he olivat aterioineet, meni rouva Karen sisälle
äitiänsä katsomaan jättäen oven auki jälkeensä. Äkkiä he kuulivat
valittavan huudahduksen ja senjälkeen kutsun, ja pappi riensi sisälle.

Karen-rouva seisoi kumartuneena äitinsä puoleen ja puhui tuskallisen
levottomasti:

"Äiti, pikku äiti!"

Mutta pastori näki heti, että rouva Bang oli kuollut. Hän otti
hänen kätensä, mutta se vaipui jälleen takaisin, ja hän kuunteli
sydämenlyöntiä. Tarttuen vaimonsa käteen hän sitten virkkoi
juhlallisesti:

"Onnellisen lopun sinun äitisi sai. Hän on nyt sen seurassa, jota aina
oli kaivannut."

Toisetkin olivat tulleet sisälle ja seisoivat kaikki äänettöminä
kunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka usein näyttää meille vilahduksen
siitä suuresta, mitä nimitetään iäisyydeksi; ja pappi luki isämeidän.

Svend meni noutamaan lääkäriä, mutta Mörck kantoi rouva Bangin
etelänpuoleiseen vierashuoneeseen, mistä oli laaja näköala vainioille
ja niityille. Siellä vanha rouva oli vierailujensa aikana aina asunut,
eikä kukaan koskaan astunut sinne tuntematta tuoksahdusta siitä
rauhasta ja lempeydestä, mitä hän alati levitti ympärilleen. Else ja
Grethe menivät samaan ullakkokammioon, missä he olivat yhdessä asuneet,
mutta joka Grethellä nyt oli yksinään hallussaan. He istuivat käsi
toistensa kaulassa ja itkivät kumpikin pitäen nenäliinaansa silmiensä
edessä; mutta Karen-rouva istui sisällä äitinsä luona -- yksinään,
kuten oli sanonut haluavansa.

Samana iltana -- Mörckin perhe oli matkustanut ennen päivällistä --
istui pastori Gade vaimoineen omassa kamarissaan keinutuolissa pöydän
edessä. Rouva Gade istui isoäidin nojatuolissa, joka oli siirretty
sinne.

Äidin äkillinen kuolema oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän pelkäsi
menettävänsä myöskin aviopuolisonsa, jonka heikko, riutunut ulkomuoto
oli sinä päivänä ensi kertaa täyttänyt hänen mielensä vapisuttavilla
aavistuksilla. Hän oli pannut varjostimen lampun yli, jonka hohde
kirvelytti hänen itkettyneitä silmiään, ja hänen äänensä oli raukea,
kyynelten tukahduttama, kun hän sanoi:

"Luuletko, että äiti tiesi kuolevansa?"

Pappi nyökkäsi:

"Luulen kyllä; se aavistus varmaankin tulee kaikille kaipaaville."

"Kaipaaville?" Karen-rouva katsoi huolestuneena kysyvästi mieheensä.
"Mitä kaipaaville?"

"Niille, jotka kaipaavat lepoa ja ikuista rauhaa."

"Mutta varmaankin äiti pikemmin kaipasi eno Knudia."

"Niin kyllä, -- mutta hänen kaipuunsa ei enää ollut tästä maailmasta."

"Ei, sehän on aivan luonnollista. Kun tulee vanhaksi, katoaa kaiketikin
se tunne, jota monet nimittävät rakkaudeksi, mutta joka onkin
ainoastaan rakastumista. Ikävä vain, että sielullinen puoli tulee niin
myöhään."

"Karen!"

Pastorin ääni kuului niin tuskallisen kummastuneelta, että Karen-rouva
säpsähti; mutta hän oli päättänyt tänä iltana sanoa kaikki, mitä
hänellä oli sydämellään, ja virkkoi sen vuoksi intohimoisesti:

"Miksi olet kokonaan sulkeutunut itseesi viime vuosina? Ennen
Jyllannissa kerroit kaikki minulle; nyt on sinusta tullut kuin
muukalainen sekä minulle että lapsille. Me olemme nyt ulkopuolella,
kuten seurakuntasikin, ja ainoastaan saarnasi kuuluu meille kaikille."

Pastori ei vastannut; mutta Karen-rouva nousi ja astui hänen luokseen.
Hän laski kätensä hänen olalleen ja kumartui hänen puoleensa.

"Svend, armas puolisoni, etkö enää rakasta vaimoasi?"

Pappi painoi hänen kättään poskeansa vasten, ja rouva laskeutui
polvilleen hänen eteensä. Pastori silitti kädellään hellästi hänen
vaaleita hiuksiansa ja sanoi soinnuttomalla äänellä:

"Minä rakastan sinua kuten aina; -- mutta minä olen sairas."

"Svend, mikä sinua sitten vaivaa?"

Hän katsoi huolestuneesti miehensä silmiin, jotka omituisen
metallikiiltoisina tuijoittivat eteensä, ja pastori vastasi ikäänkuin
tunnustaen jonkin synnin:

"Minä luulen, että minussa on rintatauti, tuberkeleita. Kaiketi olen
sen saanut Jyllannissa ja... minä luulen, että käyn kohti kuolemaa."

"Ja sen olet minulta salannut?"

"Miksipä olisin sinua sillä tiedolla huolestuttanut? Minä kerron sen
vain nyt, kun kysyt."

"Ja luuletko, että minä tyydyn näkemään sinun hitaasti riutuvan ja
kuolevan silmieni edessä?"

Vaimo painoi intohimoisesti hänen kättänsä huulilleen. Pastori sanoi
liikutettuna:

"Meidän täytyy taipua Jumalan tahtoon."

"Niin, tuo kuulostaa niin kauniilta; mutta..." Hän nousi ja sipaisi
hiukset pois silmiltään: "Kuka sanoo, että Jumala tahtoo sinun
kuolemaasi?"

"Karen!" Pastori Gade nousi ripeästi ja hänen silmiinsä tuli uutta
eloa, kun hän tarttui vaimonsa käteen ja virkkoi: "Ellei se ole Jumalan
tahto... Menkäämme nyt äitisi luo, Karen, siellä saamme ehkä vastauksen
kysymykseemme."

Karen-rouva katsahti häneen hiukan levottomasti. Oliko hänellä
kuumetta, vai mitä hän sanoillaan tarkoitti? Oliko hän unohtanut, että
isoäiti oli kuollut? Mutta pappi, joka luki hänen ajatuksensa, sanoi
levollisesti:

"Äitisi on antanut meille eläissään monta hyvää neuvoa, ja minä uskon,
että löydämme rauhan ja opimme alistuvaisuutta hänen kuolinvuoteensa
ääressä."

Karen-rouva näki kuitenkin, että elämäntoivo noista synkistä
ajatuksista huolimatta hänessä vielä sykki, ja kaikki hänen surunsa
ja alakuloisuutensa hävisi siinä tuokiossa. Kristittynä hän käsitti
miehensä päätöksen ja seurasi häntä kernaasti.

Ylhäällä hiljaisessa tuvassa, salaperäisen kuoleman ääressä, jonka
olemus usein melkein vastoin tahtoamme saa meidät ristimään kätemme
ja antautumaan hartaudeksi nimitettyyn käsittämättömään tunteeseen
ja siinä tajuamaan olevamme luodut Jumalan kuvaksi, polvistuivat
mies ja vaimo sydämelliseen rukoukseen -- molemmat yhtyneinä samaan
toivomukseen: että Jumala vielä soisi heidän muutamia vuosia elää
yhdessä. Ja se rukous kohosi Jumalan valtaistuimelle.

       *       *       *       *       *

"Kuule, isä!" -- Else oli livahtanut isänsä toimistoon ja seisoi nyt
hänen edessään katsellen häntä veitikkamaisesti, mutta vähän hämillään.
Hiukan vastahakoisesti Mörck kohotti silmänsä papereistaan.

"Tiedäthän, etten halua tulla häirityksi konttoriajalla. Mitä sinä siis
tahdot?"

"Minä tahdon sittenkin päästä takaisin täyshoitola-opistoon."

Isä katsahti häneen kovin kummastuneena; mutta kun tyttö ei näkynyt
aikovan sanoa enempää, virkkoi hän raukeasti:

"Kylläpä te tyttölapset olette omituisia. Mitä teiltä vaaditaan,
sitä _ette tahdo,_ ja kun vihdoin pääsette toivomuksenne perille,
niin _tahdotte_ kumminkin. Minulla ei nyt ole aikaa, mutta sinä
olet totisesti antanut minulle jotakin mietittävää. Mene nyt!
Päivällisajalla pohdimme asiaa."

Mörck vaipui jälleen papereihinsa ja hymähti puoliääneen omissa
mietteissään:

"Niin, tyttölapset ovat hiton kummallisia."

"Hyi, isä, kun kiroat!"

Mörck katsahti häneen jurosti hymyillen:

"Siinäkö sinä vielä olet, pikku velho! Etkö siitä lähde!"

"Kyllä, herra yli-asianajaja, -- muttei saa olla noin vihainen."

Else heitti hänelle sormisuukon ja riensi sisälle. Aurinko paistoi
arkihuoneen pianolle ja Else istahti sen eteen. Hän alotti suurin
taiteilijanelein erään Chopinin valssin, mutta ei saanut mitään lepoa,
ja vähän myöhemmin hän lähti notkein liikkein huoneeseensa. Täällä hän
otti esille mustetta, kynän ja postipaperia pienestä lastenlippaasta,
jonka äskettäin oli perinyt rouva Bangilta.

Oli päästy marraskuuhun, ja Else oli samana päivänä saanut Gretheltä
kirjeen, jonka sisältö oli saanut hänet ajatuksissaan siirtymään
takaisin täyshoitola-koulussa vietettyihin päiviin, ja äkkiä hänessä
oli herännyt voittamaton halu päästä sinne jälleen. Hän näki rehtorin
kookkaana ja voimakkaana edessään ja kuuli hänen milloin leikkisät,
milloin kehoittavat sanansa; mutta ennen kaikkea hän näki eteisen
kellon, tuon ison, valkoisen bornholmilaisenkellon, joka aina
ärsyttävän tarkasti ilmoitti, mikä aika oli.

Se kello oli usein häntä suututtanut; rehtori vaati täsmällisyyttä,
mutta Elsellä sitävastoin oli melkein sairaaloinen taipumus
myöhästymiseen, ja sittenkin, vaikka hän jälkeenpäin niin hyvin kätki
itsensä käytävässä jonkun toisen oppilaan taakse, rehtori kyllä keksi
syntisen ja toimitti hänet esille, jolloin kehoituksia ja muistutuksia
tuli oikein satamalla. Mutta rehtori oli sittenkin mainio. Hänellä oli
niin paljon hymyryppyjä silmäkulmissa, ja vaikka hän kyllä toruikin
tukevasti, näytti kuitenkin aina siltä, että kaiken pohjalla oli
myötätuntoa, niin että hänestä täytyi pitää.

Grethe oli myöskin kirjoittanut, että koulussa hommattaisiin
huvinäytelmä, ja rehtori oli tänä vuonna aikonut antaa Elsen esittää
Inkerin osaa "Lomavieraissa", ja Poul Lange saisi näytellä Knudia;
mutta siitä tuskin tulisi mitään, kun Else yhä pysyi poissa.

Niin, totisesti se niin on! Else sulki kirjeen, jonka oli lukenut
kolmanteen kertaan, ja istuutui vastaamaan.

"Tässä ovat neidin kirjoituskojeet."

"Kiitos, Bodil, voitte laskea ne vuoteelleni." Else kääntyi
häiritsemisestä närkästyneenä palvelustyttöä kohti; mutta hänen
kasvonilmeensä muuttui, kun hän näki ilon, mikä loisti toisen silmistä.

"Olette kai hyvällä päällä tänään?"

"Niin, sitä olenkin; minä olen saanut pienen veljen."

"No, sepä vasta hauskaa!" Elsen huudahdus kuulosti kylläkin
todelliselta, mutta sittenkin hänestä tuntui, että tuolla hauskuudella
sai olla rajansa. Perheellä oli jo ainakin tusina lapsia, sen hän
varmasti tiesi. Bodil jatkoi ilosta säteillen:

"Meillähän on kaksitoista tyttöä, niin että oli oikea onnenpotkaus, kun
nyt tuli poika. Ja ajatelkaahan, neiti Else, rouva Mörck on luvannut
tulla kummiksi."

"Niinkö!" Nyt Else oli todella innostunut. "Saanko minäkin tulla
mukaan?"

"Kyllä, tietysti neiti saa tulla. Mikä riemu nouseekaan kotona, kun
kerron, että sekä rouva että neiti tulevat ristiäisiin!"

"Bodilin äiti oli kyllä aika vilkas nuorena. Äiti on kertonut, että
hän palvellessaan isovanhempaini luona oli eräänä iltana äitini kanssa
Tivolissa. He olivat livahtaneet sinne kenenkään tietämättä; mutta
kyllä he seuraavana päivänä saivat kuulla kunniansa. Äidinäiti oli
varsin ankara."

"Niin, niin, sen jutun on äiti kertonut satoja kertoja. Hän sanoi
rouvan olleen niin kauniin, että kaikki herrat Tivolissa juoksivat
häntä tirkistelemään, mutta sitten hän suuttui ja itki kotiin tultuansa
ja sanoi, ettei koskaan menisi naimisiin."

"Oh, sellaista lörpötellään varsin usein, vaikk'ei kuitenkaan mitään
tarkoiteta."

"Mutta sitähän ei toki neiti sano, kun on niin kaunis?"

"Minä... hm... niin... ei, _minä en todellakaan tahdo koskaan mennä
naimisiin._ Onneksi on korkeampiakin harrastuksia."

"Niin, sen voitte kyllä te sanoa. -- Nyt minun täytyy kai kiirehtiä
silitysrautani ääreen; meidän täytyy saada työ valmiiksi ennen
päivällistä, ja kalaputinki on jo keitetty."

Bodil läksi, ja Else jatkoi kirjoitustaan. Hän pyysi ystäväänsä
ilmoittamaan rehtorille, että hän kernaasti ottaisi tuon osan ja
tulisi kouluun ensi tilassa. Else puraisi kynänvarteen. Oli toki onni,
ettei hänen eroamistaan ollut ilmoitettu heti loma-ajan jälkeen, kuten
hän oli pyytänyt isää tekemään. Olisihan kuitenkin tullut suorittaa
lukukausimaksut kesälomaan asti, ja hänen isänsä oli aina sanonut:
"Odottakaamme, mitä aika tuo mukanaan." Hän ajatteli nyt todellisella
ihailulla isäänsä, joka aina oli niin järkevä ja kaukonäköinen; mutta
hänhän tunsikin ihmiset hyvin, varsinkin kai naiset; sillä Elsen äiti
ei suinkaan aina ollut oikuista vapaa. Mitä hänen oma käytöksensä
tässä tapauksessa voisi osoittaa, sitä ei Else ollenkaan ajatellut;
hän koetti vain kuvitella menettelevänsä yksinomaan isän toivomusten
mukaisesti palatessaan täyshoitola-opistoon.

Äkkiä hän näki edessään Poul Langen. Tämä keikautti päätään tahtoessaan
suoria pois silmiltään pitkää, aaltoilevaa tukkaansa, joka usein
oli ärsyttänyt Elseä. "Leikkauta toki hiuksesi koneella", oli tyttö
sanonut, "niin kestää sentään hiukan aikaa, ennenkuin ne jälleen
kasvavat"; mutta Poul, joka luuli voimansa olevan hiuksissaan, kuten
Simsonilla, ei noudattanut Delilan neuvoa. Hän antoi niiden kasvaa
eikä vielä sittenkään, kun Else lahjoitti hänelle kaksi heleänpunaista
hiusnauhaa, yhden kummallekin ohimolle, joutunut hämilleen, vaan
keikautti päätään taaksepäin, niin että hampaat kalahtivat yhteen
suussa.

Kirje oli valmis, ja Else juoksi käytävään noutamaan päällysnuttuansa.
Tärkeimmät kirjeet hän tahtoi itse toimittaa postiin, ja tämä oli
mitä tärkeimpiä. Siinähän puhuttiin koulunäytelmästä ja Poulista sekä
kaikkein, kaikkein tärkeimmästä -- kappaleen päähenkilöstä, hänestä
itsestään.

       *       *       *       *       *

Else ja Grethe istuivat yhteisessä huoneessaan pappilassa ja lukivat
"Lomavieraissa" esitettäviä osiansa. Läksyjen lukeminen oli kauan
sitten päättynyt. Se työ toimitettiin tähän aikaan mitä ripeimmin
ja nopeimmin pois tieltä ja innokkaasti puuhattiin sitten tässä
verrattomasti hauskemmassa toimessa.

Elsen oli määrä esittää Inkeriä ja Grethen neitsyt Tudsgaardia; Poul
olisi Knudina ja muut osat olivat annetut yliluokan oppilaille. Kaj
Wulff, joka muutteeksi oli jonkun aikaa haaveillut Gretheä saaden
tytöltä kuitenkin jokseenkin viileää myötätuntoa, oli Elsen palattua
muuttunut jälleen tämän ihailijaksi. Mutta silläkään taholla hän ei
kohdannut ymmärtämystä. Else suosi enemmän Poulia, mikäli hän yleensä
välitti muista kuin itsestään, -- mutta nuorukaisesta tuntui, että
tytöltä kokonaan puuttui sydän.

Hänen oli arvosteltava esitystä koulun lehdessä, ja hän kirjoitteli
nyt joka ilta sivun toisensa perään Elsen näyttelemisestä, joka
tietysti menisi loistavasti. Olihan parasta harjoitella ajoissa,
ja jos arvostelusta tulikin pitkänlainen -- se täyttäisi kaikki
palstat ainakin kymmenkunnassa koululehden numerossa, -- oli hän joka
tapauksessa tuonut esille sekä hyviä että tärkeitä seikkoja.

Else veti lampun lähemmäksi itseänsä:

"Sehän ei valaise ollenkaan. Miksei teillä toki ole sähkövaloa? Onhan
sitä muuten kaikkialla tässä kylässä?"

"Isä pitää enimmän öljylampuista. Ne ovat hänestä kodikkaampia ja
hauskempia."

"Sait kai häneltä kirjeen tänä aamuna. Kuinka hän nyt voi?"

"Isä voi hyvin, niin hän kirjoittaa, ja syö ja juo hyvällä halulla."

"Niin, Skodsborgin sanatoriossa onkin mainio hoito, niin olen kuullut."

Grethe teroitti lyijykynää ja sanoi puolittain kuiskaten vilkaistessaan
ovelle:

"Mitä sinä pidät kappalaisesta?"

"Oh, enpä tiedä. Hän on varmaan omituinen olento." Else hymyili
hiukan hämillään. "Ja hän tuijottaa minuun suurilla unisilla
juutalaissilmillään kaiken aikaa, kun hän on sisällä, niin että tuskin
tiedän, mihin katsoisin."

"Hän on tietysti rakastunut sinuun kuten kaikki muutkin."

Grethen äänessä oli vivahdus katkeruutta, minkä Else heti huomasi; hän
sanoi senvuoksi nopeasti:

"Sinä olet ehkä itse hullaantunut häneen?" Kun Grethe ei vastannut,
vaan ainoastaan katsoi loukkaantuneena toveriinsa, jatkoi tämä
hymyillen: "Mitä luulet Lain siihen sanovan? Jumaluusoppi ja lakitiede
ovat kaksi kovin erilaista käsitettä -- edellinen käsittelee
haudantakaisen ja jälkimäinen tämän maallisen elämän asioita. Sanohan,
kumpi on sinulle mieluisempaa."

"Minulle on mieluisinta mennä levolle; kello on kymmenen."

Else nauroi:

"Ihan varmaan sinä pidät kiinni juridiikasta, -- näenhän, kuinka hyvin
osaat päästä eroon kaikista hankaluuksista."

"Else, lopeta nyt tuo ärsyttely! Minä en todellakaan sellaisia
hupsuuksia ajattele."

"Voi sinä pyhä Nepomuk! Hupsuuksia, sanot. Noin halveksivastiko sinä
puhut kaikkein korkeimmasta tunteesta -- rakkaudesta?"

"Tule nyt, Else." Grethe oli sytyttänyt käsilyhdyn, jota he aina
käyttivät, kun heidän oli mentävä ullakon läpi päästäkseen alas
huoneustoon. He astuivat hiljaa permannon yli ja lähestyivät portaita,
kun samassa heidän kammiotaan aivan vastapäätä olevan päätyhuoneen ovi
avautui ja kappalainen, pastori Mortensen, näyttäytyi. Hänelläkin oli
lyhty kädessä. Hän virkkoi ujolla, melkein nöyrällä äänellä:

"Olin juuri menossa sanomaan hyvää yötä rouvalle -- ja kenties tulisi
meidän laulaa pieni iltavirsi?"

"Se ei ole meillä täällä tapana, me laulamme vain aamuvirren."

Grethe sen ilmoitti; mutta Else virkkoi ripeästi:

"Eikö herra pastori sitä vielä tiedä, vaikka on ollut täällä kaksi
kuukautta?"

"Kyllä... mutta ajattelin..."

"Että voisitte muuttaa talon tapoja pastori Gaden poissaollessa? --
Ei, hyvä kappalainen, siksi kunnioitamme täällä liiaksi paljon vanhaa
järjestystä."

Else riensi portaita alas, ja hänen perästään Grethe, jonka oli hyvin
vaikea pysyä vakavana. Elsehän aina sai hänet nauramaan.

"Kah, oletteko te täällä?"

Else laski lyhdyn käytävään ja ojensi kätensä Erikille, joka seisoi
arkihuoneen avoimella ovella.

"Olen tosiaan; tulin heti iltatyön päätyttyä. Äiti istui niin yksinään."

Else meni katuvaisena Karen-rouvan luo, joka istui pöydän ääressä
kutomassa silkkistä kaulahuivia miehelleen.

"Rakas täti Karen, oletteko vihainen, kun lähdimme niin aikaisin ylös?"

"En suinkaan." Karen-rouva hymyili häntä vastaan. "Teidänhän on
opittava osanne", virkkoi hän, "enkä minä erikoisesti ymmärrä
huvinäytelmiä".

Pappi ja Grethe tulivat nyt myös sisälle ja asettuivat kaikki pöydän
ympärille.

"Teillä kahdella on kyllä ollut herkullista, sillävälin kun Else ja
minä olemme ahertaneet."

Grethe hymyili äidilleen ja osoitti pöydän keskellä olevaa maljakkoa,
missä oli isoja kirkkaita omenia. "Saanko minä ottaa yhden?"

"Niin, syökää toki, lapsukaiset, senvuoksi ne olen esille ottanutkin."

Grethe otti itselleen isoimman ja kauniimman; mutta Else sieppasi sen
hänen kädestään ja leikkeli siihen hedelmäveitsellä. Grethe tahtoi
ottaa sen takaisin, mutta Else kieritti sen pöydän yli Erikille ja
huudahti:

"Olkaa hyvä, Erik! Nyt olen piirtänyt teille riimukirjoitusta."

Nuorukainen loi häneen nopean silmäyksen, otti omenan ja pisti sen
taskuunsa.

"Sen minä syön juuri ennen maatamenoa, niin varmaankin näen hyvää unta."

Else punehtui hiukan ja nappasi nopeasti toisen omenan maljakosta;
mutta kappalainen, joka ei ollut irroittanut silmiänsä hänestä, sanoi
hitaasti ja viivytellen:

"Ettekö tahdo riimustaa runoja minullekin?"

"Sen teen hyvin kernaasti. Erik, antakaahan minulle veitsi!"

"Ei, Else, lakkaa jo tuosta hulluttelusta!" Karen-rouva otti veitsen
Erikiltä ja kuivasi sen silkkipaperin palaseen. "Teidän ei laisinkaan
tarvitse kuoria omenia, minä olen itse poiminut ne puusta, ja
tiedättehän, että hienoin tuoksu on juuri kuoren alla."

Else alkoi omenallaan leikkiä palloa, ja Grethe sanoi:

"Me tulimme tänne alas sanoaksemme hyvää yötä, mutta näyttääkin siltä,
että oikeastaan ilta nyt vasta alkaa."

Karen-rouva pani työnsä kokoon ja virkkoi katsahtaen poikaansa:
"Erik tuli tänne tänä iltana ilmoittaakseen uutisen; mutta kerro se
mieluummin itse."

Erik pudisti vastahakoisesti päätänsä: "En luule, että se voi Elseä
huvittaa."

"Mutta minua sitten!" Grethe katsoi loukkaantuneena veljeensä. "Miksi
aina on kysymys Elsestä?"

"Älä nyt ole noin lapsellinen. Kyllä äiti sen sinulle huomenna kertoo."

"Minä en halua tunkeutua kenenkään salaisuuksiin."

Else katsoi vihaisesti Erikiin ja sanoi nousten:

"Kun tädillä on jotakin uskottavana tyttärelleen, en tahdo
läsnäolollani häiritä."

"Mutta Else hyvä!" Karen-rouva katsoi häneen moittivasti. "Tuntuuko
sinusta todellakin, että kohtelemme sinua kuin olisit vieras?"

Else ei vastannut siihen kysymykseen, vaan sanoi ripeästi: "Hyvää yötä,
täti Karen, hyvää yötä, herra pastori, hyvää yötä, Erik. Tulet kai
pian?"

Viime sanat lausuttiin Grethelle, joka nousi hämmästyneenä,
seuratakseen häntä. Kappalainen oli myöskin noussut epätietoisena,
lähtisikö perästä vai jäisikö; mutta Karen-rouva ratkaisi ripeästi
kysymyksen lausumalla:

"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?"

Hän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja
pian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä "Jo tulee mestarimme" ylös
nuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.

Else lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä
mikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa;
mutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä
asti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi
naimisiin. -- Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin
pahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar,
mitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else
hyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti,
kun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut
pakottaa itseänsä avioliittoon -- ei totisesti sallinutkaan. Kun se
kappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: "Ken
tietää, milloin täältä lähden." Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa!
Hetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä
vielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi
teurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa
esiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten
parissa.

Hän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli
hiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä
ihailijoita.

Jos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja
hevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä
täytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja
siellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.

Hän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki
ullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutti _camera
obscurasta_, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin
kummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti
uutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että
soitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen
heidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt
meni levolle.

Käry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä,
häiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä
pirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti
nenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut
talonpojilta eikä grönlantilaisilta.

       *       *       *       *       *

Oli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja
haluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa
kirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän ei _voinut_
keksiä, mitä se oli, -- kaikki oli tänään kuin noiduttua.

Rehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden
mukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän,
tuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin
joku aivan tavallinen koulutyttö.

Sitten siellä oli Poul Lange, joka oli kovin suuttunut, kun ei ollut
häneltä saanut oikeata suudelmaa eilisiltaisessa huvinäytelmässä, ja
"professori", tuo pöyhkeilijä, oli aamulla julkaissut "ylimääräisen
koululehden" ja siinä kirjoittanut, että Else oli keimailija ilman
erikoisempia lahjoja ja vaikutti vain etelämaalaisella ulkomuodollaan.
Sen hän oli kylläkin lukenut jostakin rosvoromaanista; mutta nyt hän,
kuten itse oli sanonut, tahtoi käyttää sitä valtaa, joka julkisen sanan
palvelijoilla on. Niin, olipa hän soma sanomalehtimies! Koulupoika...
hm... Tässä Else nyrpisti nenäänsä kirjoitusharjoitukselle, mutta äkkiä
juolahti hänen ajatuksiinsa Erik.

Tämä oli istunut näyttämön ensimäisessä penkkirivissä ja
ollut raivoissaan. Sen oli hänestä voinut nähdä, ja syynä oli
mustasukkaisuus. Ja jos Else edes olisi todella suudellut Poulia!
Mutta hän oli vain ojentanut hänelle poskensa, jota nuorukainen tuskin
ehti koskettaa, kun hän oli niin nopeasti vetänyt sen takaisin. Ja
sitäpaitsi -- mitä tuo kaikki Erikiä liikutti? Ei suinkaan Elsen
tarvinnut hänelle tehdä tiliä teoistaan? Eikö hän liiankin usein ollut
toistanut, ettei hän koskaan menisi naimisiin?

Voi, kuinka kiusallista oli olla noin tavoiteltu, ja pahemmaksi kävisi
tietysti tilanne, sittenkun hänestä tulisi kuuluisuus. Hän sulki
kirjoitusvihon ylimielinen primadonnan hymy huulillaan, ja nousi.
Grethe pisti päänsä ovesta sisälle:

"Rehtori on kysynyt sinua. Tule pian! Tiedäthän, ettemme saa oleskella
luokkahuoneissa, kun meitä ei mikään vaivaa."

"Niin, kylläpä se herra on vaativainen. Hän tahtoo kai, että menemme
ulos pihamaalle ja annamme kaikkien kurittomain nulikoiden pommittaa
itseämme lumipalloilla. Minua alkaa tämä kaikki jo kyllästyttää."

"Mutta tule nyt sentään. Parastahan on välttää torumisia."

Else meni majesteetillisella ryhdillä ulos eteisessä seisovan rehtorin
luo ja lausui kuivalla ja ylväällä äänellä:

"Herra rehtori, sallitteko minun tänään jäädä sisälle? Minulla on
kauhea päänkivistys."

"Ei, päinvastoin!" Rehtori naurahti. "Mikään ei ole parempaa
päänkivistykselle kuin raikas pakkasilma. Ottakaa ripeästi päällysnuttu
yllenne; pian soitetaan sisälle."

Else kääntyi vimmastuneen loukkaantuneena ja meni pitkin käytävää;
mutta rehtori huusi äkkiä:

"Kuulkaahan, Else, tulkaa vähän tänne!"

Tyttö käännähti; mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, kun rehtori sanoi:

"Minä olen tilannut täksi illaksi kuusi rekeä. Onko teillä ja Grethellä
halua lähteä mukaan kuutamoretkelle metsään?"

"Kyllä, monet kiitokset!" Else niiasi iloisesti hämmästyneenä. "Sen
teen hirveän mielelläni."

Rehtori hymyili vienosti nähdessään, kuinka nopeasti nainen muuttui
lapseksi, ja hän huusi tytön jälkeen, kun tämä jo oli kaukana
käytävässä: "Tulkaa siis kello kahdeksalta!"

"Kyllä, hyvin kernaasti!"

Else oli vähällä juosta kumoon herra Knudsenin, laulunopettajan, mutta
tämä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja ennenkuin Else oikein
oli käsittänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän painanut suudelman hänen
huulilleen ja rientänyt eteenpäin. Else joutui kovin hämilleen. Oliko
se todella mahdollista? Ja vielä opettaja! Kuinka hän rohkeni? Else
veti nenäliinansa taskustaan ja hyökkäsi keittiöön, missä hän sysäsi
erään monista palvelijattarista sivulle.

"Minä tahtoisin hiukan vettä."

"No, hyväinen aika, minä en suinkaan tahdo sitä estää."

Else huuhtoi suutansa ja hieroi hieromistaan huuliansa nenäliinallaan.

"Oletteko syönyt jotakin myrkyllistä?"

Else ei vastannut, vaan juoksi suu ammollaan töllistelevien
palvelijattarien ohi leikkipaikalle, jossa hän kiukusta vavisten kertoi
Poulille, mitä oli tapahtunut.

Poul raivostui.

"Sellainen lurjus! Että tohtiikin! Hän saa rangaistuksen, jollaisesta
ei olisi voinut uneksiakaan. Vakuutan sinulle kunniasanallani, että se
loukkaus kostetaan."

Oppilaat soitettiin sisälle; mutta Else ehti sentään kuiskata: "Älä
toki iske häntä kuoliaaksi!"

Ja Poul vastasi rauhoittaen: "Ei, älä pelkää. Siitä tulee jotakin
paljoa pahempaa."

Else oli nyt kokonaan riuhtautunut irti aamupäivän synkästä
mielentilasta, hänen aivonsa toimivat selvästi kuten ennen, ja hän
ajatteli jännittynein mielin Poulin aikomaa kostoa.

Samana iltana vallitsi mitä rattoisin mieliala, kun reet, kuusi
perätysten, kääntyä tuiskauttivat portista kylään ja sitten eteenpäin
metsään. Naurettiin ja laulettiin, kulkuset kilisivät, ja pakkaslumi
kitisi jalasten alla; mutta kun he tulivat metsään, missä lumi painoi
isot tummat kuusenoksat maata kohti, syntyi äkkiä hiljaisuus. Poul
oli saanut ajaakseen yhtä rekeä ja omituista kyllä hän oli luopunut
istumasta Elsen vieressä, ja valinnut sen reen missä istuivat herra
Knudsen -- joka pysytteli jonkun matkan päässä Elsestä -- ja pari
vanhempaa oppilasta.

Kun he olivat ehtineet niitylle viettävälle mäelle, ajoi Poul äkkiä
kannon päälle, ja reki kaatui. Onneksi pysähtyi hevonen, mutta opettaja
ja oppilaat kierivät rinnettä pitkin alas niitylle. Rehtori ja useat
opettajat riensivät apuun, ja ensin mainittu näki nyt kirkkaassa
kuutamossa kummallisen, käsittämättömän näyn. Herra Knudsenin, joka
vaivaloisesti oli alkanut kavuta mäkeä ylös, kiskaisi Poul äkkiä
kunnon, heittäytyi hänen päälleen, peitti hänet lumella ja paiskasi
häneen toisen lumipallon toisensa perästä. Hämmästynyt opettaja ei
ehtinyt puolustautumista ajatellakaan. Rehtori ja oppilaat tulivat
juoksujalkaa vetääkseen Poulin pois, mutta Poul rimpuili vastaan.

"Tämä on Nemesis!" huusi hän, ja vasta kun Else sydäntäsärkevällä
äänellä huusi häntä nimeltä, päästi hän hengästyneenä opettaja-paran,
joka oli valkoinen kiireestä kantapäähän.

"Jälkinäytöksestä tulee kyllä hauskin", virkkoi "professori" Elselle,
"mutta se on varmaan jotakin kostoa; muulla tavoin en osaa hänen
käytöstään selittää".

"Sitä se onkin!" Else katsoi merkitsevästi häneen. "Kirjoita ensi
kerralla lehteen, että Poul puolusti neitosta, jota opettaja oli
kuolettavasti loukannut, niin silloin teet jotakin kunnollista."

Tunnelma -- sekä rekiretken aiheuttama hilpeä että kuun valaiseman
salaperäisen metsän seurueessa herättämä lyyrillinen mieliala --
oli särkynyt, ja innokkaasti tapausta pohtien palattiin opistolle.
Poul määrättiin heti menemään ylös huoneeseensa, sillävälin kun muut
oppilaat opettajineen kokoontuivat ruokasaliin, missä tarjottiin
kahvit. Else ja Grethe lähtivät pian senjälkeen kotiin pappilaan, mutta
näkivät ensin, kuinka Poul johtajan ja herra Knudsenin kanssa astui
rehtorinkansliaan.

Else uskoi asian vaitiolo-lupausta vastaan Grethelle, joka kuitenkin
oli sitä mieltä, että olisi parasta ilmoittaa se Karen-rouvalle; mutta
Else ei millään ehdolla tahtonut sitä sallia.

"Äitisi ei kuitenkaan voi asialle yhtään mitään, ja hänellä on kyllin
huolia ilmankin", sanoi hän.

Else sai siis pitää päänsä, ja seuraavana aamuna he saapuivat hyvissä
ajoin kouluun. Else näki heti Poulin, joka seisoi eteisessä puolittain
erään pylvään takana piilossa, ja kiirehti hänen luokseen. Nuorukainen
kuiskasi varoittaen:

"Pysyttele mieluummin erilläsi minusta. Minut karkoitetaan koulusta;
mutta minä en ole kertonut, miksi minä sille vintiölle annoin selkään."

Else poistui nopeasti; mutta välitunnilla hän meni rehtorin luo pyytäen
saada häntä puhutella.

"Kyllä, olkaa hyvä, sanokaa pois vain, -- olen valmis kuuntelemaan."

"Ei, ei täällä, -- meitä ei saisi häiritä."

"Onko se niin tärkeätä? Menkäämme sitten kansliaan."

Heti kun he olivat tulleet sisälle ja rehtori lukinnut oven, aloitti
Else:

"Poul Langestahan minä haluaisin puhua."

"Hänestä minä mieluummin olen puhumatta -- hän viipyy täällä vain
joululomaan asti. Ylioppilastutkinnon hän voi suorittaa muualla."

"Se on kovin väärin. Poul vain kosti minun puolestani, ja hän on
menetellyt miehen lailla, niin että hän pikemminkin ansaitsee kiitosta."

Else oli puhunut kiihtyneesti, ja kun rehtori ei häntä keskeyttänyt,
kertoi hän koko jutun. Rehtori näytti hiukan miettiväiseltä.
Hän käsitti nyt, että Else oli oikeassa, -- olisi kovin väärin
kohdella Poulia sillä tavoin. Hän ymmärsi varsin hyvin tuon
kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen -- niin, itsekin hän sillä iällä
olisi menetellyt samoin; sillä hän ymmärsi Poulin vaikuttimet. Hän
ei kuitenkaan tahtonut suoraan lausua mielipidettään, vaan sanoi
ystävällisesti:

"Te pyydätte siis Poulin puolesta?"

"Niin pyydän. Poulissa ei ole syytä, minä itse pyysin häntä kostamaan
puolestani herra Knudsenille, -- muutoin hän ei olisi sitä tehnyt."

"Eiköhän...?" Rehtori taputti häntä olkapäälle. "Menkäämme nyt, niin
saan nähdä, mitä voin tehdä. Herra Knudsen on rikkonut; mutta se
tapahtui hetkellisessä ajattelemattomuudessa, eikä hän varmaankaan
aikonut tehdä teille mitään pahaa."

Else karahti hehkuvan punaiseksi ja meni ovelle; mutta sitten hän
kääntyi ja sanoi varmasti:

"Kyllä hän on tehnyt minulle pahaa. Hän otti minulta ensimäisen
suudelman, ja se olisi ollut säästettävä... toiselle."

Rehtori sai äkkiä yskää, ja avaimen kiertäminen lukon reiässä oli
hänelle vaivaloista; mutta Else laski kätensä hänen käsivarrelleen ja
sanoi:

"Mutta minä juoksin heti keittiöön ja pesin suuni. Ettekö siis luule,
että se on huuhdottu pois?"

"Ihan varmaan, pikku Else, -- ja ken kerran saa ensimäisen suudelmasi,
saa sen puhtaimmilta ja kauneimmilta huulilta."

Rehtori avasi oven, ja Else livahti ulos, kasvot yhtä punaisina kuin
äsken mainitut huulet, ja sisällä luokkahuoneessa, missä hän onneksi
oli yksinään, hän painoi nenäliinansa silmiänsä vasten. Hän tunsi halua
sekä nauruun että itkuun, mutta hänen mielestään rehtori oli oivallisin
ihminen maan päällä.

Tämä oli ensi kertaa sanonut hänelle kohteliaisuuden ja siten
osoittanut pitävänsä häntä naisena.

       *       *       *       *       *

Karen-rouva oli viettänyt hiljaisen joulun lastensa ja kappalaisen
kera pappilassa. Else oli ollut kotoaan lomalla, eikä seuraelämästä
voinut olla puhetta niin kauan kuin pappi oli sanatoriossa. Mutta aika
kului, talven täytyi väistyä kevään tieltä, ja eräänä kesäkuun päivänä
palasi pastori Gade kotiin. Hän oli nyt päässyt kaikesta vaarasta ja
saattoi pian jo toivoa kokonaan parantuvansa, jos noudatti sanatoriossa
saamiansa ohjeita.

Kotona oli juhla, hiljainen, onnellinen juhla, missä vain oma perhe
ja Mörckin väki olivat saapuvilla. -- Niin, siellä oli vielä eräs
muukin, joka myöskin kernaasti olisi tahtonut kuulua perheeseen,
vanha, ryppyinen, valkohapsinen mies, joka ihmisiä kaihtavana hiipi
loukkoon, mutta kuitenkin halusi olla mukana. Henrik Carstensen ei
muuten usein näyttäytynyt. Hän oli rouva Bangin kuoleman jälkeen
alkanut karttaa ihmisiä, tullut omituiseksi ja lähti tuskin koskaan
huoneestaan, minkä oli vuokrannut eräästä Nörrebron täyshoitolasta.
Hän söi vain niin paljon kuin oli elämän ylläpitämiseksi välttämätöntä
ja sai raha-avustusta tyttäreltään, rouva Gadelta, mutta muutoin hän
istui ikkunansa ääressä päivät pitkät kädet ristissä ja alituisesti
pyöritellen peukaloitansa sekä katsellen ulos kuitenkaan mitään
näkemättä. Hän oli nyt tullut näkemään ihmettä, joka oli tapahtunut
ennen niin heikossa papissa -- elämän voittoa kuolemasta.

Ja pastori Gade istui heidän keskellään, vielä jokseenkin voimattomana,
mutta onnesta ja kiitollisuudesta säteilevin kasvoin. Olihan hän vielä
mies paraassa iässään ja toivoi voivansa tehdä paljonkin seurakuntanpa
iloksi ja hyödyksi.

Päivällisen jälkeen lähtivät nuoret kävelylle, ja kappalainen, jonka
oli määrä viipyä vielä vähän aikaa pappilassa, liittyi mukaan.
Grethe ja Svend pitivät yhtä seuraa, kuten aina, eikä heitä kukaan
häirinnyt; mutta kappalaista, joka oli toivonut saavansa olla Elsen
parissa, kohtasi paha pettymys. Poul nimittäin veti hänet syrjään
ja jutteli parantuneesta pastorista ja lääketieteen edistyksestä
viime vuosisadalla. Nuori pappi kuunteli häntä alistuvasti ja näki
mielipahakseen, kuinka pari, Erik ja Else, jäi yhä kauemmaksi.

Nämä olivat tavanneet toisensa vain jonkun kerran sen marraskuunillan
jälkeen, jolloin Else oli viskannut omenan Erikille, ja nuorukainen
kertoi nyt, että uutinen, jota hän sinä iltana ei tullut
ilmoittaneeksi, oli hänen pääsemisensä Trillerödholmin tilanhoitajaksi.

"Nyt teillä on tulevaisuus, mutta minäkin aion vakaasti ajatella
omaani. Niin pian kuin tutkinto on suoritettu, alan harjoittaa
lauluopintoja, ensiksi oopperalaulaja Thychsenin johdolla ja myöhemmin
ulkomailla. Sitten on minulla lisäksi hyvä omatunto, kun olen täyttänyt
isän toivomuksen ja suorittanut tuon tutkinnon; ja velvollisuutensa
täyttäminen on aina suloista."

"Se on kyllä totta; mutta Else, jos... jos sentään joskus mieltyisitte
johonkuhun mieheen, ettekö luopuisi opinnoistanne?"

"Ei, Erik, sitä en tekisi. Luuletteko ehkä, että joku mies tahtoisi
uhrata työnsä tai oikeammin elämänkutsumuksensa seuratakseen minua?
Tahtoisitteko esimerkiksi te luopua toivomastanne maatilasta
seurataksenne minua impressariona pitkin maailmaa?"

Hän katsoi ärsyttävästi nuorukaiseen, mutta tämä sanoi vakavasti:
"Tarkoitatteko, mitä sanotte?"

"Tarkoitan tietysti. Mitä mies vaatii naiselta, sitä on naisellakin
oikeus vaatia mieheltä -- varsinkin kun hän tuntee, että hänellä on
todellinen kutsumus. Miksi toinen uhraisi kaikki eikä toinen mitään?"

"Siksi, että naisen toimiala on kodin piirissä."

"Voi, voi, palaammeko nyt siihen vanhaan!"

Else puhui valittelevaan sävyyn, mutta lisäsi heti innokkaasti:

"Mutta ellei hän tahdo mennä naimisiin, juuri siksi että hän pitää
oikeutenaan seurata kutsumustaan, tuleeko hänen silloinkin jäädä
kotiin?"

"Ei; jos hänen sydämensä on vapaa, saa hän menetellä niinkuin tahtoo."

"Paljon kiitoksia luvasta." Else niiasi syvään; mutta Erik sanoi
totisesti:

"Muistatteko tarinan viulunsoittajasta, joka oppi taitonsa vetehiseltä?
Hän antoi lemmenonnensa maksuksi, eikä hänellä siitä päivästä
pitäen ollut iloista hetkeä. Kunnia ei ole kylliksi eikä taidekaan
sellaisenaan. Täytyy löytää elävä ihmissydän, joka sykkii omaamme
vasten, ja vain siten saavutetaan korkein onni."

"Luulisi melkein, että olette rakastunut, kun puhutte niin kokeneesti."

Else tiesi kyllä uskaltavansa kauaksi, tehdessään tämän huomautuksen;
mutta hän melkein pelästyi, kun Erik tuimalla, katkeralla sävyllä sanoi:

"Niin, minä olen rakastunut; mutta se, jota rakastan, on myynyt
sielunsa vetehiselle, ja onneni hän polkee kuoliaaksi."

Hän kiirehti askeleitansa, kunnes he saavuttivat toiset, jotka
olivat metsän rinteessä heittäytyneet ojan äyräälle, ja Erik taittoi
tarpeettoman voimakkaasti koivusta oksan ja alkoi innokkaasti karsia
sitä taskuveitsellään.

Kappalainen lähestyi nyt Elseä; mutta tyttö vastasi vain yksitavuisin
sanoin.

Illalla, kun vieraat olivat matkustaneet ja molemmat nuoret tytöt
menneet huoneeseensa, painoi Grethe kätensä rintaansa vasten ja sanoi
hiljaa, juhlallisesti:

"Svend ja minä olemme menneet kihloihin."

Else katsahti häneen ja hyrähti senjälkeen toisen suureksi
kummastukseksi itkemään.

"Mutta Else hyvä!" Grethe laski kätensä hänen kaulalleen. "Oletko
minulle vihainen?"

"Vihainen! Miksi sitten olisin sinulle vihainen?"

"Oh, ajattelin..." Grethe peräytyi hiukan. "Ajattelin, että tämä
sinusta saattaisi olla huono avioliitto Svendille, joka on niin etevä
ja kunnollinen. Minähän olen vain maalaistyttö."

"Mutta rakas pikku Grethe" -- Else suuteli häntä -- "luuletko, että
minä olen niin typerä! Päinvastoin toivotan sinulle onnea; eihän ole
ketään, jonka mieluummin haluaisin kälykseni kuin sinut; mutta..."
Tässä hän jälleen alkoi itkeä. "Minä olen itse kovin onneton."

"Pelkäätkö sinä tutkintoa? Älähän toki! Sinä, joka olet niin
hyväpäinen, suoritat sen kyllä, saatpas nähdä."

Else oli istahtanut vuoteelle, ja hänen itkunsa yltyi yltymistään. Koko
hänen ruumiinsa vapisi, eikä Grethe ollenkaan käsittänyt hänen suruansa.

Elsellähän oli kaikkea, mitä sydän saattoi haluta: kauneutta,
rikkautta, terveyttä ja ihana lauluääni, ja ellei hän läpäisisikään
tutkinnossa, ei suinkaan kukaan häntä senvuoksi nuhtelisi. Eihän hänen
toimeentulonsa siinä ollut kysymyksessä.

Mutta Else katsahti häneen, ja suuret, mustat silmät ilmaisivat niin
paljon surua ja epätoivoa, että Grethen sydäntä vihlaisi; ja hänen
äänensä kuului niin syvältä ja oudolta, kun hän sanoi:

"Onni ei ole minua varten, -- minä olen myynyt sen vetehiselle."

       *       *       *       *       *

Oli nuortenpäivälliset ylioikeuden-asianajaja Mörckin perheessä.
Ylioppilastutkinto oli suoritettu, ja Else, Grethe ja Poul Lange
olivat saaneet siinä korkeimman arvosanan. Siellä oli, paitsi joukko
köpenhaminalaisia, kaikki nuoret keltanokat sekä koulun rehtori
saapuvilla. Erikillä, joka tietysti oli mukana, oli Else pöytätoverina,
ja häntä kadehtivat kaikki nuoret miehet, mutta neitoset olisivat
mielellään itse ottaneet hänet pöytäkumppanikseen, tuon kookkaan ja
voimakkaan tumma- ja vakavasilmäisen nuorukaisen, joka kaiketi oli
hauska ja mielenkiintoinen henkilö.

Kerrottiin, että hän oli perinyt joukon rahoja isoäidiltään ja ajatteli
ostaa herraskartanon. Hänen juutinmaalainen ääntämisensä antoi hänen
sanoilleen luotettavan leiman; mutta hän olikin viettänyt melkein koko
lapsuutensa Juutinmaalla, ja sikäläiset aina erottaa murteestaan.

Mutta Erik ei ajatellut tehdä itseänsä mielenkiintoiseksi, eikä hänellä
ollut aavistustakaan osakseen tulleesta huomiosta. Hänen silmänsä
katselivat vain pöytätoveria, joka nauroi ja jutteli sekä hänen että
toisella puolellaan istuvan Poul Langen kanssa; viimemainitulla
oli pöytäkumppanina Trillebyn asemapäällikön tytär. Kun oli päästy
jälkiruokaan ja sekä rehtori että Mörck pitäneet puheen, kohosi
tunnelma hyvin vilkkaaksi ja vieraat puhelivat kilpaa.

Else, joka kiisteli Erikin kanssa eräästä mansikkaruuasta -- käyttäen
väitöstensä tukena kouluviisauttaan toisen maanviljelyskokemusta
vastaan -- vaikeni äkkiä ja leimahti tulipunaiseksi. Erik oli tarttunut
hänen käteensä ja puristi sitä. Else veti sen hiukan hämillään pois,
mutta Erik kuiskasi:

"Muistatteko sitä omenaa?" Tyttö nyökkäsi, ja hän jatkoi: "Se on
tehnyt vaikutuksensa. Te olette täydellisesti lumonnut minut, ja minä
ajattelen aina samaa yöt ja päivät. -- Käsitättekö tarkoitukseni?"

Neitosen silmät harhailivat avuttomina, mutta vihdoin Erik ne tavoitti,
ja tyttö nyökkäsi kuin hypnotisoituna.

"Ja te vastaatte?"

Nyt annettiin merkki pöydästä nousemiseen, ja Else, joka pääsi
vastaamasta, hengitti keveämmin, sillä hän ei olisi voinut vastata
myöntävästi eikä kieltävästi. Hän jutteli paljon Poul Langen kanssa
ja vältti lopun iltaa Erikiä; mutta Poul, jonka sydämessä heräsi
uusia toiveita, tuli niin säteilevän iloiseksi, että hän ylimielisen
elämänilon kuohahduksessa hyppäsi tuolille ja piti valmistelematta
keltanokka-tovereilleen puheen, joka herätti suurta mieltymystä.
Itse ylioikeuden-asianajaja onnitteli häntä, ja hänestä tuli äkkiä
illan sankari, joten juuri hän pyysi parikseen perheen tyttären, kun
ehdotettiin pientä tanssia.

Hän istui myöhemmin Ursula-rouvan vieressä ja selitteli hänelle kaikkia
tulevaisuudensuunnitelmiansa. Hän puhui siitä muutoksesta, mikä
Grönlannissa hänen taitavalla johdollaan tapahtuisi, niin ettei sitä
länsi-intialaisten saarien tapaan unohdettaisi ja sitten myöhemmin
myytäisi pois kuningaskunnasta, johon se kuuluu.

Ursula-rouva tiesi kyllä, miksi hän juuri hänelle kertoi tuota
kaikkea; mutta hän etsi silmillään Erikiä, jolla oli niin paljon
luonteenyhtäläisyyttä maisteri Bang-vainajan kanssa, ja hän tiesi, että
vakavat ja sitkeätarmoiset miehet aina paremmin kiintyvät kotiin ja
puolisoon kuin Poul Langen kaltaiset henkilöt.

Poul oli hyväluontoinen, toimihaluinen ja suunnitteli suuria; mutta hän
oli kiivas ja päästi aina vihansa valloilleen. Itsensähillitsemistä ei
kukaan ollut voinut hänelle opettaa.

Vieraiden sanoessa hyvästi Else seisoi äitinsä vieressä, eikä Erik
saanut mitään vastausta puristukseensa häntä kätellessään. Tyttö oli
kovin hermostunut ja toisteli yhä hajamielisesti kaikille: "Tapaamme
toisemme pian jälleen."

Poul, jonka ensi tilassa piti matkustaa isänsä luo Grönlantiin,
sommitteli jo ajatuksissaan kosimakirjettä, ja varmana siitä, ettei
hän nyt tuon loistavan puheen pidettyään saisi rukkasia, hän uinahteli
turvassa ja levollisena vaununosaston nurkassa vastapäätä muutoin niin
pelättyä kilpailijaansa.

Erik istui rupatellen tyynesti rehtorin kanssa ja Grethe nojasi
päätänsä äitinsä käsivarteen ja nukkui makeasti. Häntä ei vaivannut
levottomuus eikä huoli mistään, hän oli varma Svendistään. Pastori
Gade ja hänen vaimonsa juttelivat hiljakseen onnesta, jota Jumala niin
täysin mitoin oli heille suonut.

Siitä onnesta, jonka _Hänen_ avullaan itse kykenemme itsellemme
luomaan elämällä puhdasta ja kunniallista elämää. Ja niin totta kuin
Kristus on kuollut edestämme ja siten lahjoittanut meille täydellisen
anteeksiantonsa kuoleman _jälkeen,_ yhtä varmaan täytyy meidän itse
vastata teoistamme täällä maan päällä. Ja vaikka elämä usein tuntuukin
kovalta ja kohtuuttomalta, tulee meidän kuitenkin alati ajatella, että
kukin on oman onnensa seppä.

       *       *       *       *       *

Oli hiljainen lauhkea elokuun päivä, heinän tuoksu henki suloisesti
niityiltä, ja kesän siunattu rauha vallitsi mailla ja kylissä.

Else, joka oli tullut muutamiksi päiviksi vierailemaan Grethen luo,
seisoi ulkona puutarhan veräjällä käsi ystävättärensä vyötäisillä
ja odotteli postintuojaa. Hänpä oli hauska, tuo kirjeenkantaja
Ole! Jos hänellä oli avonainen postikortti tuotavana, luki hän sen
aina ihan saajan silmäin edessä, puoliääneen mumisten sen lause
lauseelta lävitse, ja ellei hän ollut päässyt loppuun, ennenkuin
ehti asianomaisen luo, ei hän antanut sitä kädestään lukematta ensin
viimeiseen sanaan asti.

Elsellähän ei ollut mitään kirjettä odotettavana; mutta Grethe
kiiltävine kultasormuksineen, jonka hän oikein antoi loistaa
päiväpaisteessa, avasi kärsimättömästi pensasaidan portin nähdessään
miehen tulevan ja ojensi kätensä. Tämä katsoi vakavasti nuoriin,
hymyileviin neitosiin ja sanoi:

"Nyt tästä tulee muuta miettimistä kuin rakkauskirjeitä. Saksa on
julistanut Venäjää vastaan sodan."

"Mitä sanot?" Molemmat tuijottivat häneen säikähtyneinä. "Lähteekö
Tanskakin mukaan?"

"Tietysti se lähtee; mutta voittehan itsekin lukea lehdistä. Pian kai
täällä asetetaan sotajoukot oikein liikekannalle."

Posti-Ole kulki reppuineen edelleen, ja neitoset riensivät rakennuksen
taitse keittiöön, missä tiesivät Karen-rouvan oleskelevan. Kaikki
ikkunat ja ovet olivat auki puutarhaan päin, ja palvelustytöt
puuhailivat ruoka-astiain pesussa aamiaisen jälkeen. Karen-rouva seisoi
ison lieden ääressä, missä padat kiehuivat, ja niiden poreilevaa
sisältöä täytyi alituisesti kuoria; ja kaiken aikaa rouva suori
otsaltaan hiuksia, mitkä pieninä hienoina kiharina pilkistivät esille
huivin alta.

"Äiti!" Grethen ääni vapisi. "Saksa on julistanut sodan Venäjää
vastaan."

Karen-rouva antoi kuorinkauhan eräälle piioista ja sanoi nopeasti:
"Kristine, pidä varalla hillokattilaa, sillävälin kun minä käyn
sisällä. Lisää turvetta tuleen, jottei se palaisi liian voimakkaasti,
ja pane pari rengasta hellaan. Ota keitos tulelta niin pian kuin se on
kirkasta ja pane sitten liha liedelle päivällistä varten."

Hän meni sisälle Grethen seuraamana, joka kulki Svendin kirje
painettuna vasemmalle puolelle poveansa vasten ikäänkuin sieltä tekisi
kipeätä; mutta Else lähti ulos puutarhaan. Hän meni puiston perälle
veräjän luo ja hiipi siellä muutamien sireenipensaitten alle, jonne hän
Grethen kanssa kerran oli laittanut penkin, ja istahti sinne miettimään
surullista uutista.

Jos Tanska nyt joutuisi mukaan sotaan, niin täytyisi hänen molempien
veljiensäkin lähteä -- ja Erikin myös. Hän ajatteli myöskin Poul
Langea, joka vielä kerran onnettomasti kosittuaan oli matkustanut
Grönlantiin. _Hän_ kai pääsisi vapaaksi. Kunpa Else voisi lähettää
nuo kolme muutakin sinne! Täytyikö noiden reippaiden, kunnollisten
nuorten miesten lähteä tappamaan toisia, saadakseen itse surmaniskun
tai joutuakseen raajarikoiksi senvuoksi, että suurvallat eivät voineet
sopia? Oliko se inhimillistä -- tai oikeammin kristillistä? Ja
kuitenkin ne olivat kristittyjä maita. Mikseivät ne harvat, joilla oli
toisilleen kaunaa, voineet tapella keskenään? Miksi täytyikään kaikkien
rauhallisten ihmisten lähteä mukaan ja heidän rintansa täyttyä vihasta
lähimäisiänsä vastaan?

Mutta ehkei ollut syytä siitä asiasta murehtia; sillä nykyisellä
suurten keksintöjen aikakaudellamme sota pian loppuisi, ellei se olisi
aivan mahdotonkin, -- niin oli hänen isänsä usein sanonut.

Takaveräjä narahti, ja Else kumartui eteenpäin nähdäkseen, kuka sieltä
tuli.

"Erik!" Hän riensi ihmeissään vastaan, ja nuorukaisen huudahdus osoitti
yhtä suurta kummastusta, kun tämä näki hänet. Reippaasti hän ojensi
tytölle kätensä:

"Olette kai kuullut?" Else nyökkäsi ja Erik jatkoi: "Odotamme joka
päivä, joka hetki mobilisoimiskäskyä, ja meidän on oltava valmiit. Otin
itselleni vapautta tänään iltapäivällä, minun _täytyi_ käydä kotona;
mutta en aavistanut tapaavani teitä täällä. On sentään hyväkin; sillä
eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua."

He menivät molemmat kuin äänettömästä sopimuksesta isoon
lehmus-huvimajaan, joka sijaitsi puutarhan kulmauksessa, ja istahtivat
penkille toistensa viereen.

Erik alkoi puhua. Hän ei katsellut neitosta, vaan istui etunojassa
kädet polvien varassa; mutta Else istui suorana hänen vieressään.

"Minä matkustan nyt pois, ja Jumala yksin tietää, tulenko koskaan
takaisin; mutta sen teille sanon, Else, että olen kärsinyt hyvin paljon
teidän tähtenne. Minä pidän teistä, sen te tiedätte; mutta minä olen
taistellut kovan kilvoituksen itseni kanssa, ja vasta kun tunsin, että
rakkauteni oli kaikkea muuta suurempi, ymmärsin, että se oli turhaa. --

"Ettehän te pitänyt minusta, ja mitä silloin hyödytti uhrata toimialani
matkustaakseni teidän kanssanne ulos maailmaan, varsinkin kun kaikkein
vähimmin sovellun impressarioksi. Käsitin kyllä, että elämä ilman teitä
olisi tyhjää, sisällötöntä ja sietämätöntä -- mutta käsitin myöskin,
että te, joka olette niin kaunis ja hyvä ja lahjakas, ette koskaan
voisi tulla talonpojan vaimoksi. --

"Minähän olen vain yksinkertainen mies; mutta rakkauteni teihin on
niin suuri, että kysyessänne minulta, tahtoisinko luopua toimialastani
seuratakseni teitä, tunsin, ettei ollut muuta valittavaa kuin: joko --
tahi. --

"Mutta onhan hyvä, ettei niin voi käydä; sillä nythän voin mitään
ajattelematta syöksyä kuolemaan taistelutantereella; sillä _varmaa on,_
että ellei täällä tule sotaa, niin ilmoittaudun vapaaehtoiseksi sinne,
missä apuani enimmin tarvitaan."

"Erik, ettehän toki sitä tarkoita! Erik, Erik, ettekö siis käsitä,
etten voisi ollenkaan enää laulaa, että jokainen sävel takertuisi
kurkkuuni ajatellessani teitä, Erik, omaa ystävääni?! Minä rakastan
teitä paljon, paljon enemmän kuin kaikkea muuta maan päällä!"

Hän oli kumartunut alas ja tarttunut nuoren miehen molempiin käsiin;
mutta tämä antoi itsensä lipua maahan hänen eteensä ja kätki
päänsä hänen helmaansa. He istuivat ääneti, ja Else ymmärsi hänen
nytkähdyksistään, että hän itki; mutta hän ei tohtinut puhua, koska
hänkin oli purskahtaa itkuun; ja hän siveli hellästi kädellään Erikin
tukkaan.

Vihdoin kohotti nuorukainen päänsä ja kuiskasi:

"Else, sanokaa se vielä kerran, muutoin luulen näkeväni unta."

Ja Else kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sydämellisen hellästi:

"Minä rakastan sinua, Erik, -- minä rakastan sinua."

Nyt toinen ymmärsi, että se oli totta, ja nousten ylös hän painoi
Elsen rintaansa vasten. Hän katsoi noihin tummiin, ihmeellisiin
silmiin, jotka oli unettomina öinä niin usein loihtinut ajatuksiinsa,
ja hän suuteli niitä kerran toisensa perään. Mutta kun hän suuteli
hänen huuliansa, leimahti hehkuva puna Elsen poskille, ja hän muisti
kohtauksen täyshoitolakoulun laulunopettajan kanssa. Hän kuroitti
Erikille taas suunsa ja kuiskasi:

"Erik, sinä olet ensimäinen mies, jolle annan suudelman."

Ja Erik vastasi:

"Sinä olet ensimäinen nainen, jolta otan suudelman."

Else tiesi, että niitä sanoja ei yksi sadasta miehestä voinut
valehtelematta lausua -- siitä hän oli Poulin kanssa usein jutellut.
Tämän mielestä oli naurettavaa, jopa epämiehekästäkin olla ottamatta
kaikkia suuteloita, jotka voi saada, ja samoin ajattelivat kaikki muut
nuoret miehet ja pojat, jotka eivät _voineet_ tai _tahtoneet_ odottaa.

Siinä oli kaksi onnellista nuorta ihmistä, jotka käsitysten astuivat
pappilaa kohti. Siellä pastori vaimoineen levottomissa aavistuksissa
istui puutarha tuvassa, jonka isot ovet olivat avatut puutarhaan. He
ihan kummastuivat ja hetkiseksi melkein luulivat, että sotahuhut olivat
olleet perättömiä; sillä tuo nuorten silmistä säteilevä ilo saattoi
tietää vain rauhaa.

Mutta Karen-rouva käsitti kyllä pian, mitä oli tapahtunut. Ja hän
avasi heille sylinsä; ja he kumpikin tiesivät, että sieltä he aina
löytäisivät rauhaa. Pastori Gade taas laski kätensä siunaten heidän
päänsä päälle ja sanoi liikutettuna:

"Te olette tehneet liiton vakavana aikana, ja tämän päivän muisto
on aina seuraava teitä, sen tiedän; mutta mihin toistenne luota
vaeltanettekin, älkää milloinkaan unohtako, että juuri tänään rakkaus
voitti. -- Else kyllä käsittää tarkoitukseni."

Ja Else käsitti hänet. -- Pappi oli jo kauan sitten lukenut hänen
sydämensä aivoitukset ja ymmärtänyt, että siellä oli taistelu käynnissä
kutsumuksen ja rakkauden välillä, ja hän iloitsi nyt rakkauden voitosta.

Muutamia päiviä myöhemmin soitettiin kelloja kaikissa maan kirkoissa.
Tanska asetti joukkojaan liikekannalle. Illalla marssi pitkä
sotamiesjono maantiellä. Jotkut joukosta yrittivät laulaa: "Kun
läksin kotoain"; mutta sävel kuului särkyneeltä ja voimattomalta.
Maantien vierustoilla seisoi naisia, lapsia ja vanhuksia. Muutamat
näistä itkivät, toiset liehuttivat nenäliinoja huudellen reippaita
jäähyväissanoja; mutta useimmat olivat ääneti ja vakavina.
Viimemainittujen joukossa olivat Else ja Karen-rouva; he seisoivat
käsitysten kyynelettömässä tuskassa. Mutta molemmat pakottivat
huulilleen pienen hymyn, kun näkivät Erikin rivissä ja kun tämä
heilutti lakkiansa unohtaen kaiken sotakurin, mistä seikasta ei kukaan
häntä nuhdellutkaan; ja he jäivät seisomaan, kunnes viimeinen sotilas
oli kadonnut mäenharjanteen taakse.

Karen-rouva meni miehensä luo, joka istui työhuoneessaan, raamattu
avattuna edessään. Mutta hän ei sitä lukenut, hän ei saanut sanoja "älä
tapa" sopimaan yhteen sen kanssa, mitä nyt ulkona maailmassa tapahtui.
Hänestä se rukous voitosta, jonka taistelevat joka aamu rukoilivat,
ennenkuin lähtivät verityöhönsä, oli elävän Jumalan ivaamista. Mutta
Else istui alhaalla huvimajassa samalla penkillä, missä hän ja Erik
olivat toisilleen luvanneet unohtaa itsensä toistensa tähden, ja
hänestä tuo kaikki oli niin järjetöntä, tarkoituksetonta, eikä hän
käsittänyt, että Jumala saattoi sellaista sallia.

Hänestä tuntui, että hänessä jäykistyi jotakin siitä hyvyydestä ja
lempeydestä, minkä rakkaus Erikiä kohtaan oli loihtinut esiin, ja hän
oli syyttämäisillään Jumalaa, kun oli jättänyt hänet näin avuttomaksi.
Mutta sitten muistuivat hänelle mieleen muutamat sanat, jotka Erik
samana aamuna oli lausunut: "Tämä ei ole Jumalan työtä, vaan ihmisten,
ja me tarvitsimme järkytyksen löytääksemme itsemme." Ja hän lyyhistyi
itkemään.

Vasta kun usva ja pimeys laskeutuivat puutarhaan, meni hän levolle.
Hän oli jo torkahtanut, mutta havahtui äkkiä. Alkoi jymistä kuin
ukkosen lähestyessä, ja jyrinä kasvoi ja kävi voimakkaammaksi. --
Oliko vihollinen hyökännyt maahan? -- Hän juoksi avojaloin ullakolle
kattoikkunan ääreen, mistä voi nähdä Kuninkaankujalle, ja erotti täältä
pitkän sotilasjonon hevosineen ja tykkeineen, joka aika kolinalla mennä
tömisti eteenpäin.

Ne olivat läheisen leirin kanuunat, joita yön hiljaisuudessa
kuljetettiin pääkaupunkiin. Oltiin valmiit.

       *       *       *       *       *

Kului kolmisen vuotta.

Melkein koko Eurooppa oli kamppailussa. Maailmansodaksi sitä
nimitettiin, tuota sodista kamalinta, hirveintä, missä ei taisteltu
mies miestä vastaan, vaan niitettiin ihmisiä kuin viljaa. Kaikki
suuret keksinnöt, jotka olisivat voineet tuottaa ihmiskunnalle paljon
hyötyä, käytettiin kaiken elinkykyisen, lahjakkaan ja voimakkaan
hävittämiseksi, samalla kun nälkä ja puute lopetti toisia.

Mutta pohjoisessa oli vielä rauha; ja Trillerödissä, tuossa pienessä
hauskassa maalaiskylässä, vietettiin eräänä maaliskuun sunnuntaina
kaksoishäitä. Melkein kaikki kylän asukkaat olivat kokoontuneet kirkon
ja pappilan ulkopuolelle; mutta kun tapausta oli päätetty viettää
syvimmässä hiljaisuudessa, ei perheen kunniaksi mitään erikoisempaa
hommattu.

Papin lapset ne häitä viettivät, ja kun talvi oli ollut tavattoman
ankara, oli teillä vielä lunta. Mutta kottarainen liritteli pappilan
katolla. Vakavat ajat eivät kehoittaneet seuranpitoon; ainoastaan
vanhemmat ja sisarukset olivat morsiusparien kanssa saapuvilla
päivällisillä. Vanha äidinisä oli tullut kylään jo iltaa ennen; mutta
häntä ei voitu saada lähtemään ulos päätykammiostaan, joka ennen oli
ollut rouva Bangin, ja täällä hän mielihyvällä nautti kaikkia maukkaita
ruokalajeja, joita hänelle lähetettiin.

Köpenhaminassa ei ollut voitu vuokrata huoneustoa, siellä kun jo kauan
oli vallinnut asuntopula, ja niinpä Svend, josta oli tullut isänsä
prokuristi tämän asianajo-toimistossa, oli vaimonsa kanssa toistaiseksi
asuva Mörckin perheessä.

Erik sitävastoin, joka oli käyttänyt suuren osan isoäidin perinnöstä
talon ostoon ja jota nyt nimitettiin tilanomistajaksi, tervehti ilolla
sitä hetkeä, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa saattoi astua oman
kynnyksensä yli.

Vaikka ajat olivatkin näin vaikeita ja surullisia, ei se onni, jota
molemmat parit tunsivat, ollut vähäisempi kuin hyvinä päivinä. Ajan
vakavuus oli päinvastoin opettanut heille, että joka hetki, minkä
omistamme, on lahja Jumalalta ja käytettävä hyvän palvelukseen; sillä
jo seuraava silmänräpäys voi riuhtaista meidät pois toistemme luota, ja
jokainen lausumamme katkera sana kiusaa ja raatelee meitä enemmän kuin
mikään muu, sitä kun ei enää voi peruuttaa.

Kun vaunut illalla ajoivat pois, jäivät pappi ja hänen vaimonsa
yksikseen; mutta kyynel, joka kimmelsi Karen-rouvan silmässä, ei ollut
surunkyynel, vaan se oli kummunnut kiitollisuudesta Häntä kohtaan, joka
oli säästänyt hänet ja hänen puolisonsa sekä nuo kaksi nuorta naista
surusta, että olisivat nähneet poikien lähtevän sotaretkelle.

Vielä vallitsi Tanskassa rauha. Tykkien pauke sieltä rajan takaa kuului
heikommin, ja voittoa-rukoilevat äänet mykistyivät, sillä epätoivoiset
ihmiset olivat muuttumaisillaan koneiksi, joiden täytyi vain totella
mitään ajattelematta ja tuntematta, kuin mielipuolisuuden pelossa.

Mutta toiset toimivat heidän puolestaan, rauhanrukous kohosi yhä
korkeammalle, kunnes se kerran ehti Jumalan valtaistuimen eteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tulevaisuudentoiveita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.