Title: Maanantai-tarinoita - Valikoima
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maanantai-tarinoita - Valikoima" ***


MAANANTAI-TARINOITA

Valikoima


Kirj.

ALPHONSE DAUDET


Ranskasta ["Contes du Lundi"] suomentanut O. A. Kallio



Kansan Novellikirjasto 13



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1908.

Savonlinnassa,
O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Alkusanat
Viimeinen opetustunti
Berlinin piiritys
Kelvoton zuavi
Peli biljardia
Pikku kavaltaja
Lipunkantaja
Kommunin turkosotilas
Sunnuntaipiirakat
Taistelu Père-Lachaisella
Tarasconin puolustus
Äidit
Maalaiset Pariisissa
Ranskan keijukaiset
Ritarimerkki
Kuvastin



ALKUSANANEN.


_Alphonse Daudet_ (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden
tunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on
saavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää
todenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä
ja näytelmäinkirjoittajana -- mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli --
hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.

Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen
hilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi
Nimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v.
1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman
lapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen
Lyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana
erään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti
17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai
taiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi
kovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi
sirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn
herttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi,
ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen
tuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja
keräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten
elää vapaana, riippumattomana kirjailijana.

Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin
eli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu
ympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin,
liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä
tunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa
erityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden
1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin
ylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus
_Pikku seikkoja_ (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui
sorea kertomuskokoelma _Kirjeitä myllyltäni_ ja sittemmin (1873)
isänmaallista innostusta uhkuvat _Maanantai-tarinat_, joista tässä
seuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion
hauska ja leikehtivä kertomuksensa _Tarasconin Tartarin_, jolla hän
toi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan
eteläranskalaisen tyypin.

Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas
kertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä
Pariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii
näkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin
puolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja
romaaneja -- _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ 1874, _Jack_
1876, _Pohatta_ (Le nabob) 1877, _Kuninkaita maanpaossa_ 1880, _Numa
Roumestan_ 1882, _Evankelista_ 1883, _Sapho_ 1884, y.m. -- joissa hän
voimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri
puolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja
nautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän
nähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti
tunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä
on näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa
katkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti
parantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien
kera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.

Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän
kokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin
-- siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista
eli impressioneista johtuva tekotapansa syynä -- mutta niitä
elähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea,
pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä
huolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle
paikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia
tyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet
epäilemättä novellistina. Varsinkin hänen _Kirjeitä myllyltäni_ ja
_Maanantai-tarinoita_ ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja",
joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin
esiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että
kirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi
kirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia.
_Maanantai-tarinat_ ovat suuren, ranskalaisille onnettoman
ranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71)
vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista
tunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen
saakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen.
Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisia
suorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus,
viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu,
ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan
mukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi
soluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.

Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä
maineen että oli ollut -- ja on vieläkin -- maansa suosituimpia
kirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges
Pellissier) sanookin hänestä [Teoksessa _Histoire de la Langue et de
la Littérature française des Origines à 1900_, tome VIII, siv. 197. --
Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen
kirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä
Daudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I)
ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. --
Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri
mainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromont
nuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "Alphonse
Daudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on
kyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista.
Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs
mielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja
improvisoitsijan välittömyys -- siinä joukko hänelle yhtä ominaisia
piirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään
kuvaisi... Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme
rikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää
koko yleisöä... Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin
neronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita
rakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan
ja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka
hänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen
ystävikseen".

_Suomentaja_.



Viimeinen opetustunti.

Pikku elsassilaisen kertomus.


Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin
suuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille
kyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan.
Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä
kuljeksimaan kedoille.

Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän
laidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset
parast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän
kuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa
kiusausta ja kiirehtiä koululle.

Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen
ilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli
annettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja
päällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:

"Mitähän niillä taas mahtaa olla?"

Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter,
joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:

"Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin
aikaisin kouluusi!"

Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni
hra Hamelin pieneen taloon.

Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu,
kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat
ääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja
paukutti paksulla viivottimella pöytään:

"Hiljemmin, hiljemmin!"

Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni.
Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna.
Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin
kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis
avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai
että olin punastunut ja peloissani.

Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin
sävyisästi:

"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."

Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen.
Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että
opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti
poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin
hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa.
Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua
kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa
salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui
vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen
kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta;
ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti
avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.

Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut
istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli
ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:

"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on
saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin
kouluissa... Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen
ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."

Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö
he olivat ilmoittaneet kunnantalolla?

Viimeinenkö ranskantuntini!... Ja minä poloinen kun osasin tuskin
kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt
jäisin!... Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja,
jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella!
Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta
kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta
ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel.
Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan
näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.

Mies parka!

Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut
kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset
olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin
katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä
oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme
hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys
isänmaalle, joka kadotettiin...

Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun
vuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan
lasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi,
virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin
pystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa
päätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:

"En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo
tarpeeksi rangaistu... Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan:
Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet
kuinka on käynyt... Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin
onnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset
tuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte
mieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä
kirjoittaa omaa kieltänne!... Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani,
yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä
itseämme.

"Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne.
He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai
silkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä
itse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti
pannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua
halutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa
teille lupaa!"

Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että
se oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän
tuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka
kansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa
vankilansa avaimen... Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille
läksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui
tuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen
kuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin
kärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta
poistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen
päähämme yhdellä kertaa.

Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel
oli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla
pyörökirjoituksella piirretty: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_.
Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa
pulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi,
ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina
paperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen
kääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti
vetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin
ranskalaisuuttaan osottaakseen... Koulutalon katolla kuhertelivat
hiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:

"Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?"

Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra
Hamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä
esineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko
pienen koulutalonsa... Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo
ollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka
aivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja
kuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen
oma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka.
Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä
esineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan
täyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.

Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka.
Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset
jamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli
pannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän
tavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli;
hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla
häntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän
viimeisen opetustunnin muistan aina!

Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on
rukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä
kirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien
preussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla... Hra Hamel
nousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta
niin suurelta.

"Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä... minä..."

Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.

Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen
kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:

"_ELÄKÖÖN RANSKA_!..."

Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi
meille kädellään merkin:

"Kaikki on lopussa... menkää!"



Berlinin piiritys.


Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta
ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista
seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri
ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja
osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä
ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:

"Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla
ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona
raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin
sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti
Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja
isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut
asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon...
Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista
kotiinpaluuta... Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p.
elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan
Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena
maahan.

"Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa
lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut
nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies,
pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit
piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja
kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta...
Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän
oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat
he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla
leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan,
toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.

"Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja
pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon
suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan
toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse
asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen
sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.

"Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja
liikkumattomana... Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin)
tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella
tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton,
jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi
vangittiin... En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa
pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä
kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin
kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin
siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli
vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari
kertaa:

"'Voit... to!'

"'Niin, översti, suuri voitto!...'

"Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen
erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa
kirkastui...

"Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana
ovella. Hän nyyhkytti.

"'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'

"Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan
juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa,
koko armeija murskana... Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö
oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani.
Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua... Mutta mitä tehdä?...
Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen
eloon?... Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella...

"'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten
nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'

"Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät
mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin
lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi
pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia.
Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena
Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti
suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart
Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli
minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se
etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa.
Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen
keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa
he nyt kai jo ovat menossa... Tuossapa tapahtuu se ja se...' Ja
hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen
itseluottamustaan.

"Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja
taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet
kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!... Joka päivä
käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon:

"'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori
tyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa
kuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle:

"'Hei, edespäin mars!... Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!'

"Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä
Pariisista... Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää
hänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä
Ranskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian
lamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden.
Päätettiin siis pysyä Pariisissa.

"Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen -- muistan sen hyvin --
sangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit
olivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt
aivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna
ja ylväänä:

"'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!'

"Katselin häntä ällistyneenä:

"'Kuinka, översti, Te tiedätte?...'

"Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni:

"'Niin, kyllä! tohtori... Suuri uutinen saapunut... Berlinin piiritys
on alkanut.'

"Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja
tyynenä... Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten
tykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista
Pariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren
yhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen
keisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä
hänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia,
Rooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen
'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja,
koristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia
muistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota
lasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa
naista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä,
röyhyshihoin, silmät säteilevinä; -- ja kaikki tämä, jalustat, Rooman
kuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen,
korkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati
muoti v. 1806 -- juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se
enemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo
överstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen.

"Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin
yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen
asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle
kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin
ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun
jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan
linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun
ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina,
vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa
isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä,
kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin
valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja
uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää.
Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki
vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli
hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja
selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin
kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen',
kirjoitti hän... 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee
maahansamoamista heille liian raskaaksi...' Siinä oli suositteluja
loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta,
kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian
katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon
muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän
rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:

"'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta... Miksi hyväksi riistää heiltä
maakuntia?... Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!...'

"Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli
sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että
väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.

"Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan
Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus,
kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme,
ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen
ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään.
Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja
tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi
ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman
itsekkäät: -- vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti
kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa
hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään
kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi
ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli
lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli
sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon
kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin
jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.

"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'

"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään
ei ollut muuta syönyt... Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä,
sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo
hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka
oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa
olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset
saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira;
ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen
Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin
luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt
vuoteensa ikkunan ääreen -- luulen sen olleen Buzenvalin torstaina --
hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat
'Suuren armeijan' puistotorille.

"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen
murahtelevan hampaihinsa:

"'Huono ryhti! huono ryhti!'

"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes
täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.

"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan
suunniltaan:

"'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle.

"Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka
on sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin
vanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa
onkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me
puhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän
voitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut:
-- Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa,
hänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan
juhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja
ja ruudin mustaamia kotkia...

"Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin
olemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi
liialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta
kenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat
arkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta
Tuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti
näyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella,
kiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa
kunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä
tahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja
täyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan
takana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä,
talojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri
sairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan
valkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme
vastaan.

"Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi...

"Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu
ja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon
säteissä... Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä,
pienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten
askelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin
voittomarssi!...

"Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä
huuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!...' Ja etujoukon neljä ulania
voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui
huitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve
oli todella kuollut."



Kelvoton zuavi.


[Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää
Algeriassa.]

Sainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä
iltana.

Tavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa,
istuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka
tuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän
siinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta,
katsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme
viipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi
vihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen:

"Mitähän hänelle on tapahtunut?... Mahdollisesti hän on saanut
rykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?... Poikamme
on kenties siellä sairaana..."

Mutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä
kolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka
naureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista
retiiseistä valmistettua maukasta salattia.

Vihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään:

"Haa, konnat ja lurjukset!"

"Mikä sinulla on, Lory?"

Seppä kivahti:

"Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta
alkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten
pukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa... Ne ovat niitä samoja
lurjuksia, jotka ovat -- kuten he sanovat -- muka ruvenneet Preussin
kansalaisiksi... Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia
palajavan!... Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?"

Eukko koetti heitä puolustella:

"Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen
vika... Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään,
niin kovin kaukana!... Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti
houkuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen".

Lory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään:

"Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne
alati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte
noiden mukulainne puolelle... No hyvä, minä sanon sinulle, että
tuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos
onnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin
totta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan
jääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani."

Ja julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään
jääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla.
Kuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit
elsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina,
hän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan:

"Minä kiivastun niin helposti... Miten voisi Ristomme ajatellakaan
muuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan
aikana!"

Tultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti
iloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua _Ville
de Strassbourgiin_.

Nyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä
valkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin
nukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä
ovelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee
itsekseen:

"Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita... mutta samapa
se! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät
jälleen."

Hän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan
oli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa.
Hän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero
yllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli
leikattu hänen zuaviksi joutuessaan...

Äkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on
auki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin
muuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse...

"Päivää, äitiseni!"

Siinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona,
hämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen
muiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän
poistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta
hänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin
hän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää
perin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia,
pajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja
toverit olivat kutsuneet häntä "preussilaiseksi" hänen elsassilaisen
ääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen
yhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät
paljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan
syömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja
hän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle,
jotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa.

Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.

"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän
puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren
fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin.
Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti
ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä --
seppä ymmärtää heti kaikki.

"Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen
sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka
takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä,
kaatumisen pelosta seinään nojaten.

Äiti heittäytyy väliin:

"Lory, Lory, älä häntä tapa... Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja
pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa..."

Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää.
Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun
siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan.
Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:

"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata.
Huomenna katson mitä minun on tehtävä."

Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien
kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan.
Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala
tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat
paukahtelevat alasinta vasten... Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole
jättänyt poikaansa koko yönä -- niin kovasti isän viha oli saanut hänet
pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on
kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja
nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin
matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva,
päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen:
"Ylös, poika, nouse ylös!"

Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.

"Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti.

Johon äiti arkana lausuu:

"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita".

"Anna hänelle minun vaatteeni... En niitä enää itse tarvitse".

Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet
liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän
ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.

"Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti
laskeutuvat pajaan... Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään
taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla
kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt
pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan
hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja
suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän
yhä kohtaa isän heltymättömän katseen.

Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan:

"Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat
sinun!... Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä
puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta
ja mehiläisiä... "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne
kuuluvat nyt sinulle... Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain
vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät... Sinä olet
nyt isäntä talossa... Minä lähden täältä... Sinä olet Ranskalle velkaa
viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi."

"Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka.

"Isä!" rukoilee poika... Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin
askelin enää kääntymättä...

       *       *       *       *       *

Sidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin
palvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen.



Peli biljardia.


Taisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä
rankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan
heidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten
teitten loassa ja veteläin vainioin liejussa.

Nääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he
pakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä.
Onpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa
rensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri
näistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain
sadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä,
vihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa...

Mitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan?

Kanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan
jotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki
näyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?...

Odotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä.

Eikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n
aikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen
huuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin
ruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin
lippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon
saksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa
useampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen
kera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana,
niiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan
pääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina.
Palatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia
aukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat,
kuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella
katolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään
ja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei
linnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön
valtalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin,
ja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta
tällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen
järjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä
hiljaisuus.

Sade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa
niihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä
kastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja
kiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla
kimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla
liehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan
uskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä
täällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa
vetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin,
joka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin.

Ruokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi
korjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja,
tahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien
jälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen
vierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä
biljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran
marski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään
maailmassa voi estää häntä lopettamasta.

Biljardi!

Sepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo
vakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin
silmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana.
Adjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin
kivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski
saa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia
janottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain
olkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen
välkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen
kohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä
korkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä
puistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen
syysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat,
jotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin
synkkiä ryhmiä vesisateessa.

Marskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja
käherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä
kykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä
kunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta
että menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea
tulevaisuuden mies...

Olkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on
jo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on
peli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet
enemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden
mukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa
kauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen
tulemattomia käskyjä.

Peli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen
toisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka
kuumenee... Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara
jyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat
levottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään
kuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä
loistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin
peräyttäminen!...

Mutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset
jatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko
preussilaiset hyökätä?

"No hyvä, hyökätkööt vaan!" sanoo marski lyöden ohi... "Teidän
vuoronne, kapteeni."

Esikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne
[Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla,
kaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin
rinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä...
Sill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen
rätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi
kohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta.
Riikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut,
haistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä.
Tiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä
laukkaa. Kysytään marskia.

Marski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää
häntä peliänsä päättämästä.

"Teidän vuoronne, kapteeni".

Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin
tekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt
peräkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan
pelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja
suuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä
syöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti
ryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista.

"Marsalkka! marsalkka!..." Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin
vastaan... Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy
ikkunassa, biljardikeppi kädessä:

"Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin
ohitse?"

"Mutta, marsalkka..."

"Hyvä on... Heti paikalla... Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!"

Ja ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni.

Odotettakoon hänen käskyjään!

Sitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin
sadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat
muserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä,
voimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan
määräyksiä... Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä,
miehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta
rauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja
heidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo
veri... Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu:
marski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään
leijonan rohkeudella...

Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!...

Tuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta
puuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa
yksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan
joutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se
oli viimeinen laukaus...

Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville,
kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen
ihmisjoukon askelien jytinä... Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski
on voittanut pelin.



Pikku kavaltaja.


Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.

Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias,
mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei
koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli
puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt,
vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva
Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla
puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä.
Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja
penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä
äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä
vanhukselta:

"Kuinka pikku poikanne jaksaa?..."

Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin
onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä
noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla,
pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan
näiden kohteliaisuuksiin.

Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään
tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto
suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen,
velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja
runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä
poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin
nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista... Mutta pikku
Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.

Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta
eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!

Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi
valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa
niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin
tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan
soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla
oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia
harjoituksia.

Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka
talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain
ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten
tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta
tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta
kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu
"kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet
muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai
leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan
torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa;
hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!

Varsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin
vähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti
hänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen
mekkonsa povella...

Kerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa,
iso sanoi hänelle matalalla äänellä:

"Mitäs siinä tuijottelet, häh?... No hyvä, jos haluat, sanon sinulle
mistä näitä on saatavissa."

Pelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan
mukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30
frangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän
pysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän
ei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä
kalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita
välkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä.
Neljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja
suostui houkutukseen...

He lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla,
sanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin
portille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen
vahtia -- punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta -- hän
virkkoi tälle surkealla äänellä:

"Sallikaa meidän päästä, hyvä herra... Äitimme on sairas, isä on
kuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita
vainioilta."

Hän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä
tuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja
sanoi heille astuen syrjään:

"Menkää sukkelasti." -- Silloin pojat kiireesti loikkasivat
Aubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään!

Sekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja
tehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä
savutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä
taivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen
kääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen,
ja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja.
Iso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja.
Kuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien
(francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine
päällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa
Soissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi
alottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison
juuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan
valkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen:

"Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään
perunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään... Tuon
nallikan naamahan on vallan jäässä!"

Oi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja
häpeästä... Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään
perin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat
painettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa
tehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia.
Heidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia,
puheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien.

"Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me
_saamme tupakkaa_. On siepattu preussilaisten tunnussana... Luulenpa
että me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!"
[Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p.
jouluk. 1870]

Kaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin,
laulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen
meteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä.

Päästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä
pitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti
he suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen
poimivinaan perunoita.

"Kääntykäämme... Älkäämme menkö sinne", sanoi pikku Stenne vähän väliä.

Toinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat
napsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä.

"Pitkällesi!" sanoi iso heittäytyen maahan.

Maasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He
etenivät ryömimällä...Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi
keltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi
etuvarustukseen preussilaisen viereen.

"Se on veljeni," sanoi hän osottaen toveriaan.

Stenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään
purskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen
hilatakseen hänet muurinaukkoon.

Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia
kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset
viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.

Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta
oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa
suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin
ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten!
Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat
auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin
heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä;
heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta
upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä
etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He
nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä
Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.

Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen,
ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä
vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai
pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti
Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä
olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut
sanoa:

"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa..."

Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja
estävän sen tykytyksen.

Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen
ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen
toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan,
matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa
Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi
äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo
kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.

Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:

"Ei sitä, kuuletko iso... Minä en tahdo."

Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo
upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:

"Ulos leiristä!" sanoi hän heille.

Ja upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti
ylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä
allapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä
oli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan:

"Syvälle vajonnut, poika parka."

Hänelle tulivat kyyneleet silmiin.

Päästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia
kohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita;
siten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä
valmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti
ja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa
miehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän
tunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti...

Oh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa:

"Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät."

Mutta toveri oli sanonut hänelle: "Jos puhut, niin meidät ammutaan," ja
pelko pidätti häntä...

Courneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan.
Totuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että
pikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa
povella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa
vähemmän inhottavaksi.

Mutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli
jättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua
kovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä
entistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen.
Ohikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet
mistä hän tuli. Sana "kavaltaja" kaikui hänen korviinsa rattaiden
räminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin
harjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei
isänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa
piilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa.

Koskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana.
Oli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin.
Kesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään
ja virkkoi naureskellen pojalleen:

"Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos
olisit suuri!"

Kello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta.

"Se on Aubervilliers'in luota... Taistellaan kai Bourget'sta," virkkoi
vanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni
ja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta.
Tykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit
hyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat
väjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki
nyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!...
Kaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja
hän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli... Kyyneleet tukehuttivat
häntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan
ikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä
valmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä.
Poika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään.

"Mikä sinulla on?" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen.

Poika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä
jalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle.

"Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?" kysyi vanhus vavisten.

Silloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä
preussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti
puhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi
hänelle lievitystä... Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun
kertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Isä, isä..." yritti poika sanoa.

Vanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta.

"Tässäkö kaikki?" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus
otti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat
taskuunsa:

"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille."

Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas
yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä
ole sen jälestä enää koskaan nähty.



Lipunkantaja.


I.

Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä,
maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt
vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin
matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!..." mutta kukaan ei
halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä
lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja
vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous,
levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka
hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla
kedolla.

Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski
taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja
kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen
juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet.
Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen
vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina
kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja
haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!..." Ja
heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan,
ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen
taistelun yllä.

Kaksikolmatta kertaa se vaipui!... Kaksikolmatta kertaa sen vielä
lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt,
tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon
mentyä mailleen rykmentin jäännökset -- tuskin kourallinen miehiä
-- taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä
muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta
lipunkantaja sinä päivänä.


II.

Tämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi
kirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta
aliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet
kärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen
tylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen
rensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan
itsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti,
mutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja.
Mainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: "Sinulla on
lippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!" Ja hetipä
leirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen
kehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä
turmelleet.

Tämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys.
Samassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut
marssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen
olemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin
vaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla,
kuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella.

Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus
taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui
lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan.
Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä.
Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka
puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa
sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan
preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä
minulta ottamaan!..."

Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten
tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten
taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni
ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se
sitä kumminkin yhä edelleen kantoi.


III.

Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili
liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman
parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen
uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen
kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat
kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen.
Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan
kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut
kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin
etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli
melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä
lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä
lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan
rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi
leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella
vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta,
jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla
preussilaisten saarrosvarustusten yllä.

Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna
aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat
ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit
heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa
hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!... Ampukaa
hänet!..." Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin,
juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli
häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle
hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky,
joka luovutti heidät taistelutta viholliselle.

"Entä liput?" kysyi Hornus kalveten... Liput oli luovutettu muiden
mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.

"Tu... tu... tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani
he eivät tule koskaan saamaan..." Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia
kohti.


IV.

Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit,
nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki,
muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei
kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin
katua.

"Riistetäänkö lippuni!... Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista?
Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa,
kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän
pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun... Se on minun kunniani. Minä
estän kenenkään siihen koskemasta."

Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden
pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs
ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan
preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä
seurata.

Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti,
itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan
kuunnellut häntä.

Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni... minä tahdon
lippuni..." Vihdoin avautui akkuna:

"Sinäkö se olet, Hornus?"

"Niin, herra översti, minä..."

"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä
kuitin..."

"Kuitin?... Ja mitä varten?..."

"Niin kuuluu marskin käsky..."

"Mutta herra översti..."

"Jätä minut rauhaan!..." ja ikkuna suljettiin.

Vanha Hornus horjui kuin juopunut.

"Kuitin... kuitin..." toisteli hän koneellisesti... Vihdoin hän lähti
liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että
hänen täytyi välttämättä nähdä se.


V.

Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä
odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus
tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat
olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti.
Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin
niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.

Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla
Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin
nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten
lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan,
sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä
yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen
lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän
virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.

Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen
nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa
juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän
saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien
marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät
merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka
sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella...

"Hornus, tuossa on lippusi... Sinua kutsutaan... mene hakemaan
kuittisi..."

Siis todellakin kysymys kuitista!

Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista
kaunein ja repaleisin... Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa
yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien
vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo,
lapseni!..." Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä
kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota
käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän
oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja
nyt...

Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän.
Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle
ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti
molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne
ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip..." mutta ääni takertui hänelle
kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään.
Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa
antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä
mikään ylväs tunnelma voinut enää elää... Ja vanha Hornus kaatui kuin
ukkosen lyömänä maahan.



Kommunin turkosotilas.


["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se
vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka
sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön
ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin
haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia
18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan
Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin.
Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000
"kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui
Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin
vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita
Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]

[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä
algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa
ranskalais-saksalaiseen sotaan.]

Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli
Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen
turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn
osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati
mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu
rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja
niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen.
Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman
kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa
ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet
tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän
joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa
näinkin.

Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä
suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että
hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä
ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä,
tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta
ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen
on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.

Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa).
Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn
ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei
häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen
olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja
kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja
seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja
silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa
taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton
sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä
ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen
Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä,
valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.

Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon
tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä
kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia
joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita
kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja
tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin
että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka
hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu
selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan.
Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle
pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta
selkoa kuin sanat _bono bezef, macache bono_, päivystävä "kenraali"
lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet
esikuntaansa.

Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia
laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja,
merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja
korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit,
turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia.
Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja
kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen
kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan
Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin,
karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin
suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä
hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät
ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että
se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin
kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten
pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että
heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa
vääriä tykkimiehiä!... Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli
todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin
katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku
ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.

Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut
tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi
samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät
tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti
Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä
sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit,
avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä
selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi
hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour
pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa
vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta
vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa
"derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille
nuotiotulien lähelle.

Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä.
Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat.
Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään
ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi,
ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti,
katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli
tekeillä... Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja
kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta.
Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli
moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä
tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan
taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi
hampaitaan kiristellen: _Macach bono, Brissien_... hän näet luuli
että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat
obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun
luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti,
oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä
uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!..."
Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen
armeijan veroinen.

Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän
taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi,
joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja
silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille.
Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi
kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.

Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen
ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut
mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti
painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä... Tuossa saapuikin niitä
koko rivi!... Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:

"Antautukaa!..."

Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri
korkealla:

_Bono, bono Francése_!...

Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä
se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy,
jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin
nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän
hammasrivinsä täydeltä!... Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu.
Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.

"Näytäs kivärisi."

Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.

"Näytäs kätesi."

Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi
yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään
seinää vasten ja pau!...

Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.



Sunnuntaipiirakat.


I.

Tuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun
varrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle:

"Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat... juoksuta ne hänelle
ja palaja vikkelästi... Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat
jo tunkeutuneet Pariisiin."

Tuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi
piirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti
valkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä
päälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra
Bonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita
aurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät
sireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta
ampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti
koko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai
tuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt
heittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli
aution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa,
antoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden
ja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen
Rivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin
katusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia
kansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle.
Nuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja
katuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat
vuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta;
eivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse.

Olipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä
puikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja
painettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin
nopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui
juoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli
tärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti
pieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä.

Äkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä "Tasavallan holhokit"
marssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja
katupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret
saappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin
juostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy
päässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä
kertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä
säilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin
sievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä,
että piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä.
Onnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt,
yhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa
halun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan
Kaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa
tämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa
minne.


II.

Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt
tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän
hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla
salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille:

"Ahaa!... siellä on piirasleipurimme."

Silloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli
lasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena
asettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut
hopeaiselle lämmittimelle.

Tänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar
katsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja
joka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset
pälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas
tavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota
puolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi
ruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta
kuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja
kankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista.

Monasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että
paisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar
oli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja
vimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen
ennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen
keppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä:

"Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat
jo tunkeuneet Pariisiin."

Hän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa
räiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien
hälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään.

"Haa, tuo kirottu Sureau!..." Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli
itsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä
kolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit
tärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan
katusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä
kapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä.

"Minne matka, kansalainen?"

Kansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui
kovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis
pyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit -- siis esiintyi koko
vanhan taantumusmiehen komeudella.

"Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettää
Rigault'n luo."

Jonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään
huolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään
kiukkuista Bonnicar parkaa.

En tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he
olivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja,
joka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar
väitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa
satakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista
tuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren
myllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille.

"Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni... Saatte selvittää asianne
Versailles'issa."

Ja Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan
ruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä.


III.

Vangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa
riveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä
toistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä
polkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan.

Bonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon
ja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä
kahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja
paloviinalta; ja kuullessaan sanat "leipuri, pikku piirakat", jotka
alati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat
luulivat hänen tulleen hulluksi.

Totta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan.
Kun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän
todellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka
kaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja
leipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin!
Tuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin
ilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja
puvunriekaleitten sekamelskaan.

Vihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä
nähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies
pölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset
siitä, että hän oli oikein joku pääheittiö.

Sanottiin:

"Hän on Félix Pyat... Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze
olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]

Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja
terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko
sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat
siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät;
Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää
käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja
väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman
päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka
lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo
nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset -- ja kaikki tämä
oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.

"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!..." virkahti
äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi
suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen
oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien"
kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta
ottamaansa piiraspannua. -- Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta
huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä
piirakaisia.



Taistelu Père-Lachaisella.


[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan
miehen viimeinen leposija.]

Vartija hymähti:

"Täälläkö taistelu?... eihän täällä ole koskaan ollut taistelua.
Se on niitä sanomalehtien juttuja... Voinhan toki koristelematta
kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla,
joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä
kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen
kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan
ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin
minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi
tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani;
heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan
he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin
aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen;
mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille,
asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä
lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun...
Rivit hajalleen!...' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja
Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut
leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava
heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes
Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin
tuhannen frangin arvoinen.

"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin
alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet
muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen
päiväpalkkansa... Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla
pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja
Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin
imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa,
jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt
läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille,
että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.

"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät
Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika
ajoin heille saapui määräys:

"'Tähdätkää Louvrea... tähdätkää Palais-Royal'ia!'

"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät
suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä
kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän
vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia.
Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa
ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen
mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti,
jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.

"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!

"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja
polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin
ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä
harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt...
Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen
Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin
ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa
että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä
hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään:
'Olemme petetyt... Olemme petetyt.'

"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen
patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen
hänet.

"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun
ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen
seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa.
Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine,
läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon...'

"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia
mukanaan... Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla
tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset
viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää.
Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä
ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä.
Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä
naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut
noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella,
ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän
aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.

"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin
näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana
oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin
taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani...
Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti
peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia... Ne olivatkin
meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat
minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'

Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa
ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät
viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja
veivät sitten minut mukanaan ulos.

"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään
komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta
haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan,
ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai
hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä
johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu...
Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet
ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus
oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä... Brrr...
Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia,
joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat
viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti
kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo
onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin,
jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan
heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan
perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän.
Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti... Sellainen se oli
Père-Lachaisen taistelu..."

Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut
äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä
noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa
siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun
yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren
aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten,
keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut
hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä
hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien
loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen
rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850),
mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja _La Comédie
humaine_ (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän
kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]



Tarasconin puolustus.


Jumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten
viiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä -- niin suuri oli
levottomuuteni!... Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän
innostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin
itsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties
se on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on
pommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten
Pariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan
isänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten
Laon ja sen peloton linnoitus?... [Laonin kaupungin linnoituksen
räjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen
jälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut,
ystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon
ei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla,
rauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta
paistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka
huuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan
mereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen
sen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja
uusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen
rannalla.

Älkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan
aikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen
sankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava
ansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä
tunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista.

    _Lauluseurat_.

Kerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo
tarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden
ylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa,
joka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten
ja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta,
Attila leirissä Pariisin edustalla -- nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja
silloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on
oikea kansallissota... Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus.
Tiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat
musiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne
kaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat
romansseja niskaanne.

Menitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä
huokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan
hyräilevät: "Oi satakieleni -- sa Spanjan luuttuni -- tralala --
lalalala." Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin
torvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta
lauluseuraa.

Pyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen
köörilaulu: "Pelastakaamme Ranska!" ne saivat vireille kansallisen
liikkeen.

"Todella, pelastakaamme Ranska!" huudettiin kelpo Tarasconissa ja
huiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja
naisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka
neljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja
ylpeästi tömisti askeleitaan.

Vauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti
muotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen
luuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan
tapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan
soittavan "Lähtömarssia". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!...

Mutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet.

    _Juhlakulkueet_.

Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset
juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää
kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo
voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat
saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä
hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja
perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset
-- Frans I Pavian taistelussa -- joita seuraklubin herrat pitivät
esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt,
hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut
puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet,
kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet,
keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin
lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka
mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan
suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard,
seuraklubin esimies -- vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa
saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa
viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että
pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans
I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa
johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: _Digo-li
que vengue, moun bon!_ [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva
puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan,
ystäväiseni."], mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja,
ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.

    _Läpimurtautuminen_.

Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma -- muutapa
ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset
julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset
puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen
sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille.
Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia
tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä
ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali
Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi... Vaikka
sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista
Tarasconissa!..." Prrr!... Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja
sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät
nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä
peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä
he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän
toki uloshyökkäyksenne..." ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät
syynsä!

    _Seuraklubin puolustus_.

Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon
antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta
haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!"
sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.

Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta
suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli
makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla
varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt
olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin
katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla,
chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he
tulevat täältäpäin, niin pau, pau... Jos he taas nousevat tuoltapäin,
niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät
toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton",
tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!..." Siinäpä
olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.

    _Tarkk'ampujat_.

Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella.
Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet
-- niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja
kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja
julman leveitä vöitä!... Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen
tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi,
ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän
teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin
silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja
kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella
kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu
päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä;
loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä
syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset,
täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat
toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.

    _Tarhakaniinit ja kaalikaniinit_.

Kun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja,
loppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen
hallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta
puhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin
tarkk'ampujat -- shakalit, muskettimiehet ja muut -- liittyivät
yhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan,
entisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia.
Hallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen
ryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit;
"tarhakaniinit ja kaalikaniinit", sanoi heistä kylläkin sattuvasti
veronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti
tarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida
johti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin.
"Pitkällenne! Pystyyn!" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat
houkuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista
ei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus
kulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa
kaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti
vahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin
sammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän
kuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442
Neappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa
ett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet...
Ja kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten
jälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan
hievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä.

Kunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: "Pitkällenne!
Pystyyn!" -- kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat
joutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää,
ettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet
lähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä
päivänä kieltäytyivät harjoituksistakin.

"Ei mitään paraateja!" he huusivat isänmaallisen innostuksensa
vallassa; "mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä
liikkeelle!"

"Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi," sanoi heille
urhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti
raatihuoneelle vaatimaan selvityksiä.

Raatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului
prefektin toimivaltaan.

"Olkoonpa niinkin!" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa
Marseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo
tehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi
vakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli
oikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla
oikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali
ryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin
arvokkaisuudella.

Heti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet:

"Anteeksi, kenraali... Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat
liikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?... Kas
tässä, lukekaahan!"

Ja hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka
kaksi tarhakaniinia, -- kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta -- oli
jättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran
ja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat
päästä kaalikaniineiksi.

"Minulla on yli kolmesataa tuollaista", lisäsi prefekti yhäti
hymyillen. "Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole
kiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo
lähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei
saa enää käydä... Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti
terveisiä kaniineillenne!"

    _Jäähyväiskemut_.

Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan.
Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan
pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä
jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali
Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut
vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu,
siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin...
Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut
pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat,
eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon
ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko
juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat
aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja
tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä
tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri
vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän
päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi
liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin
eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki
halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat
siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!...

Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut
tämäntapaisen kangastusilmiön.



Äidit.

Piiritysmuistelma.


Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme
maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo
kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua
mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla
linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta
ja rakkaista poissaolevista ystävistämme... Äkkiä luutnanttini, joka
mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä,
keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:

"Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu
ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]

Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin
metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa,
jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.

Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen
takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta
sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa
matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää,
tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin
pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen
iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi
nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan... Vaimosta ei aluksi
näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka
kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen
ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa
kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia
harmaantuneita hiusten haituvia.

Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen
hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin
näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin
nopeasti...

Vaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän
katseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella
meitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin
kääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän
saada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen
osastoon.

"Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet."

Perin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja
molemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle.

He saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara,
niin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja,
ampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen
sotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka
vaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien
keskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä
koko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa,
juoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto,
työkuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota
tarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia,
jotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti,
paleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka
saapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa
muulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä
raahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja "hej, hoj" huutojen
tahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään,
pitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: -- kaikki tämä myllerrys
tulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin
ikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin
aukkoon.

"Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!" puhuivat täll'aikaa äiti
raukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi
varovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan
väistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten
siten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin
arempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin
vaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein,
nähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka
hän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen
kuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi.

Minua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat
ja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata
näkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan
kyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan
kokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani
etusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa
todellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin
ilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset
ja koko pienen perhenäytelmän vaiheet.

Näin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen:

"Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen...
Enhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani... Tahdon lähteä
syleilemään häntä."

Arka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa
heti järkisyillä estellä häntä.

"Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan
hornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on
linnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle."

"Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo
tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön,
pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen,
vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen
pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten
ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella
taskussaan kuvernöörin lupakirja... Huomenna he nousevat ajoissa
aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen
leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin
murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein
ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan
piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa
viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli
talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään.
Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos.
Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti... Mutta ei
hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.

"Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö.

Silloin vaimo itsekseen huoahtaa:

"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri."

Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin
pysyy rinnalla:

"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!"

Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta
viittaa hänelle Valérien-vuori:

"Tulkaa nopeasti... poikanne on täällä."

Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.

Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!...

       *       *       *       *       *

Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja
hypähtävän pystyyn... Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut
poikansa askeleet.

Se oli hän!

Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.

Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri
kädessä... Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi
miehekkäällä ja iloisella äänellä:

"Päivää, äitiseni."

Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies
peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei
ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön...

"Kuinka voit?... Onko sinulla hyvät tamineet?... Miten on
liinavaatteittesi laita?"

Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen,
jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla
suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden
kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin
liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi
meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin
sanoakseen meille:

"Suokaa anteeksi... hänhän on nainen."

Tietysti me sen soimme anteeksi!

Silloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun.

"Se on merkkisoitto", sanoi poika. "Minun täytyy mennä."

"Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?"

"Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi
ylhäällä linnoituksessa."

"Oh", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää.

Hetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein
ilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron:

"Otahan toki mukaasi säilykerasia", sanoi hän tuskallisella äänellä,
ja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli
samalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen
hämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan
purkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti
vavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten
keskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: "rasia, missä on rasia?" ja
kainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän
suureen tuskaansa... Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä
syleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen.

Kuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa
varten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei
ollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään
tuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin
sopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan.

Vanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät
yhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli
kadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo
lailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä:

"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti.
Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui
eukkonsa käsivarteen... Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka,
Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein...
Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla
allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani
shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.



Maalaiset Pariisissa.

Piirityksen aikana.


Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa
oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän
elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain
aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen
ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki
lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti
suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa... Puolipäivän
jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti
äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai
ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin
sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen
jutteli...

Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon
virkkavan naapurilleen:

"Todellako, preussilaiset?... Ovatko he jo Ranskassa, mitä?"

"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!..." huusin hänelle ikkunastani.
Sekös häntä kovasti nauratti... Tässä pienessä Seine ja Oise jokien
kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.

Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja
ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa,
jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta,
pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana...
Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi
maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi...
Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta.
Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa,
ettei jäisi mitään preussilaisille... Mies lähtikin Pariisiin, ja
se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat
majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat
siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt
härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla
patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka
olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja,
empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi
näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan
liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan
kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin
valtateitä.

Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia...
Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli
pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä
vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia
poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa...
Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki
näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä.
Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa,
oli vielä muokattava jotakin maapalasta... Kukapa tietää, vaikka
vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?... Ja kytipä lisäksi sydämen
sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle
seudulle.

Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta
räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle
kolkuttaen:

"Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!"

Silloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin
unenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain
naapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He
kääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän
tavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä
kiemurteleva -- kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun
vaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan
ikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen.

       *       *       *       *       *

He ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä
kerroksessa kolkon kadun varrella... Miehellä ei ole suurtakaan hätää.
Hänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin,
hän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa
mukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä.
Vaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä
tehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa
puutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa
muistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti
kuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä
metsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät
alakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi.

Maalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään
kaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti
kuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa
ja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen
sijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat
kompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat
korkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja...

Olihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta
portinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä,
mokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä
talossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä.
Pitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen
suuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään
maaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa
koira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään... Pariisin poloisissa
taloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen
omistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän
pelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa
sillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan
kivitykselle.

Huvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos
jotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille
menoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja.
Hämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan
ympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa;
nepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet
hymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti
ajatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden,
äidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja
poikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti
arvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he
kaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä
tanhuoita.



Ranskan keijukaiset.

Kuviteltu jutelma.


"Syytetty, nouskaa!" sanoi puheenjohtaja.

Petrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton
olio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa
riepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja
sulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut,
kurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat
kurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta.

"Mikä on nimenne?" kysyttiin häneltä.

"Mélusine."

"Kuinka sanoitte?"...

Nainen vastasi perin vakavasti:

"Mélusine."

Tuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili,
mutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä:

"Ikänne?"

"En muista enää."

"Ammattinne?"

"Olen keijukainen!..."

Silloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko
yleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään
häirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä
kantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha
nainen jatkoi:

"Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät
herrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä... Todella
suuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä
vielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen
rehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme,
tiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain
pikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän
läsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa
nähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme
kuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset
rakastivat ja kunnioittivat meitä.

"Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme,
taikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa
ihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät
vartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me,
maailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta
toiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä.

"Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on
koverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan,
että tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat
talonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin
heidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat
jälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme.
Siitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan
herkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet.
Taikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista,
jollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten
konsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava
leipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa
nähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa
tähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille
vihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin
raukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla,
lähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista.

"Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia
talvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me
työntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille
viiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset
pilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä,
ja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet,
vaivaistaloon joutuminen... Kas siten on Ranskanmaa jättänyt
kaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo
rangaistuksenkin!

"Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään
miten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki
nähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain
avaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin!
Talonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi
isänmaahan... Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei
kaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään
olisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet
heidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin,
jotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka
olisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me
olisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin
kietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa
he alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet
kissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat
marssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme
valmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet
harsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt
kotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä
yli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista,
joka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin
oikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää
usko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole
mahdollinen."

Tässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi:

"Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka
löydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät."

"Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin
rauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska
se nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan
on lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä
lähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä
ne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme
pilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia
olentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä
vaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida
nauramatta ajatella meitä... Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät
nimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten,
kultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he
oppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän
käteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa
kuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja
taikapeilimme... Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon
Pariisinne loimuavan... Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä
itse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa
kaikki, polttakaa, polttakaa!...'

"Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet
pois."



Ritarimerkki.


Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella
hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia
Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut
näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja
muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki,
rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli
tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n
toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan,
että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka
agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä
vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.

Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian
viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin
kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan
huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo
suuri hiljaisuus?... Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja
tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä
vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla
jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja
ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti
vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes
koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä
kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty
pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä
väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei
merkkiäkään... ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja
kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.

Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt
toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet
tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.

"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni.

Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen
vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone,
jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat
harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella
sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin
maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin.
Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat,
matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri -- kaikki ne valuivat
vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta
sisään... Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä,
vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä
ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea
kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan,
kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.

Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen
koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit
mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.

"Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki.

Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi
kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa... Me ymmärsimme siitä että
Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade
ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan
puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja
pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta
taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja
osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen
meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain
kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa,
poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.

Hänen mentyä kahvinkeittäjä sytytti jälleen hiiliastiansa, asetti
sen päälle kaksi pienenpientä keittoneuvoa, ja sill'aikaa kuin
hän valmisti meille kahvia, voimme me siepata häneltä muutamia
erikoistietoja hänen herransa matkasta ja siitä oudosta tilasta,
jossa koko heimo oli. Kabyli puhui nopeasti, vanhan akan eleillä,
käyttäen kaunista kurkunpääkieltä, joka milloin yltyi, milloin katkesi
pitkään äänettömyyteen, minkä aikana me kuulimme, kuinka sade putosi
sisäpihojen kivitykselle, keittokojeet sihisivät ja shakalit, joita
tuhatmäärin kierteli lakeudella, ulvoivat ulkona.

Kas näin oli käynyt Si-Sliman paralle. Neljä kuukautta aikaisemmin, 15
p:nä elokuuta [Napoleonin syntymäpäivänä. Napoleon aikoinaan perusti
kunnialegionan (1802).], hän oli saanut kunnialegionan kuuluisan
ritarimerkin, jota hänen oli jo niin kauan annettu odottaa. Hän olikin
maakunnan ainoa aga, jolla sellaista ei vielä ollut. Kaikki muut
olivat jo ritareja, upseereja; jopa pari tai kolme kantoivat vaippansa
ympärillä komentajankin suurta nauhaa ja niistivät siihen kaikessa
viattomuudessa nenäänsä, kuten olen nähnyt heidän hyvin monesti tekevän
Bach Aga Boualemissa. Syynä siihen ettei Si-Sliman tähän saakka ollut
vielä saanut tuota ritarimerkkiä oli eräs riita, joka hänellä oli
ollut arabialaistoimiston päällikön kera erään uhkapelin johdosta,
ja sotatoveruus on Algeriassa niin voimakas, että sitten kymmenen
vuoden agan nimi kyllä koreili ehdokaslistoissa ennättämättä koskaan
perille. Niinpä voittekin kuvitella mielessänne kelpo Si-Slimanin
ilon, kun elokuun 15 päivän aamuna eräs Orléansvillen spahi (turkkil.
ratsumies) oli saapunut tuomaan hänelle pienen kultaisen lippaan ynnä
kunnialegionan jäsenen valtakirjan ja kun Baia, rakkain hänen neljästä
vaimostaan, oli hänen vaippaansa kiinnittänyt Ranskan ritarimerkin
kamelin jouhilla. Siitäkös riitti heimolle juhlimisten ja rajattomain
ratsuleikkien aihetta. Läpi öiden raikuivat rummut ja soivat
ruokopillit. Tansseilla, ilotulituksilla, lampaitten teurastuksella ei
ollut loppua; ja ettei juhlasta puuttuisi mitään, sepitti eräs kuuluisa
Djendeliläinen taitoniekka Si-Slimanin kunniaksi muhkean juhlalaulun,
joka alkoi näin: "_Tuuli, ratsut satuloi viemään suurta sanomaa_..."

Huomenissa auringon noustessa Si-Sliman kutsui aseihin koko heimonsa
sotakykyisen väen ja lähti ratsureineen Algeriin kiittämään
kuvernööriä. Soturit seisahtuivat tavallisuuden mukaan kaupungin
porteille. Aga meni yksin hallituksen palatsiin, näki Malakoffin
herttuan [Marski Pélissier, ranskalaisten ylipäällikkö Sevastopolin
piirityksessä, Malakoffin linnoituksen valloittamisen (8/9 1855)
johdosta korotettu Malakoffin herttuaksi] ja vakuutti altista
alamaisuuttaan Ranskalle muutamin korusanaisin lauseparsin siihen
itämaiseen puhetapaan, joka pidetään kuvarikkaana, koska se jo kolmen
vuosituhannen aikana on verrannut kaikkia miehiä palmupuihin, kaikkia
naisia gaselleihin. Suoritettuaan kunniatervehdyksensä hän lähti
näyttäytymään ulkona kaupungilla, pistäysi ohimennen harjoittamassa
hartauttaan moskeassa, jakeli rahaa köyhille, kävi parturilla ja
koruompelijalla, osti vaimoilleen hajuvesiä, kukka- ja lehtikoristeisia
silkkejä ja sinisiä, kultanauhoilla ylt'ympäri koristettuja liivejä
sekä punaisia ratsusaappaita pikku agalleen, maksaen kaikki tinkimättä
ja julistaen iloansa kauneilla kultakolikoilla. Hänet nähtiin
basareissa istumassa Smyrnan matoilla ja juomassa kahvia maurilaisten
kauppiasten luona, jotka häntä onnittelivat. Hänen ympärillään
tungeskeli utelias ihmisjoukko. Sanottiin: "Tuossa on Si-Sliman...
_keisari_ on lähettänyt hänelle ritarimerkin." Ja pienet maurittaret,
jotka palasivat kylvystä leivoksia nakerrellen, loivat salaa valkeitten
huntujensa alta pitkiä ihmetteleviä silmäyksiä tuohon kauniisen
kiiltohopeaiseen ristiin, joka niin ylväänä välkkyi agan rinnalla. Ah,
onpa joskus elämässä suloisiakin hetkiä!...

Illan tullessa Si-Sliman oli juuri lähtemässä soturiensa luo ja oli jo
pistänyt jalkansa jalustimeen, kun eräs prefektiviraston lähetti aivan
hengästyksissään ehätti hänet.

"Täälläkö olet, Si-Sliman, olen kaikkialta etsinyt sinua... Tule
sukkelaan, kuvernööri tahtoo sinua puheilleen!"

Si-Sliman seurasi häntä levollisesti. Kulkiessaan palatsin suuren
maurilaispihan poikki hän kuitenkin kohtasi arabialaistoimiston
päällikön, joka hymyili hänelle ilkeästi. Tuo vihamiehen hymyily
pelästytti häntä, vavisten hän astui kuvernöörin saliin. Marski otti
hänet vastaan istuen hajasäärin tuolilla:

"Si-Sliman", sanoi hän tavallisella karkeudellaan ja tuolla kuuluisalla
nenä-äänellä, joka pani hänen ympäristönsä vapisemaan, "Si-Sliman,
poikaseni, olen vallan lohduton... on tapahtunut erehdys... Ei
ollutkaan tarkoitus antaa sinulle kunniamerkkiä, vaan Zug-zugien
kaidille (päällikölle)... sinun on annettava ristisi takaisin."

Agan kaunis pronssinkarvainen pää sävähti punaiseksi ikäänkuin olisi
sattunut lähelle ahjotulta. Suonenvetomainen puistatus värisytti hänen
kookasta ruumistaan. Hänen silmänsä välähtivät tuimasti... Mutta vain
tuokion. Hän loi ne heti alas ja kumarsihe kuvernöörille.

"Sinä olet käskijä, valtaherra", sanoi hän tälle, ja temmaten ristin
rinnaltaan hän pani sen pöydälle. Hänen kätensä vapisi; kyyneliä kiilsi
hänen pitkien silmäripsiensä päissä. Vanha Pélissierkin oli liikutettu:

"Hyvästi, hyvästi, kelpo ystäväiseni, ensi vuonna varmastikin on sinun
vuorosi."

Ja hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä.

Aga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän
hän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa
iäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta.

Huhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille.
Bab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki
ohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois
säälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin
nauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja.
Paikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin
avoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli:

"Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?"

Ja hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa
pyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja
taistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä
etunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten
kristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen
häpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata
heimonsa luo... Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyä
_keisarin_ puoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan.

_Keisari_!... Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken
oikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan.
Hänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies;
toinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin
aateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt
itselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään
kyllä, mihin tuo valta kykenee.

Mutta _keisari_ jykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!...
Ajatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi.
Varmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän
tarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti
siihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin
porteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo
oli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin
pyhiinvaellukselle Mekkaan.

Si-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään
eivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään
paluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin
humuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla
peijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään
sokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa
istuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä,
jota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet
pitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki
naurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja
hän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä
vielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi
kuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta.

Sill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo,
odottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin
sidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi
täydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien
puutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia
kohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja
turmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta... Milloin tuo
kaikki loppuisi?

"Jumala sen yksin tietää", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja
puoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille
sinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta,
joka kohosi kostealle taivaalle...



Kuvastin.


Pohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku
kreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa],
valkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien
kotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo... Hänen kotisaarelaisensa
sanoivat hänelle: "Älä lähde, Europan mantereella on kylmä... Talvi
sinut siellä tappaa." Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä
tuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi
jäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut
eikä siis pelännyt kuolevansa... Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta
maalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen
ja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa
lintuja.

Kun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka
Etelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään.
Ja kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi
sekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren
keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa...
Kreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja
painostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista
vihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa
puiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja
keinutteli itseään päivät päästään.

"Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä", sanoi hän naureskellen.
Kuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa
maassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot,
nämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret
halkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä
kaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien
perällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?... Pikku raukka, hän
saa sen kyllä pian tietää.

Eräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen
ruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta,
joka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja
äänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla... Kas siinä
talvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa
kultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän
pienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja
sääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen
kohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen.
Tuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja
kuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä... Pikku kreolittarella on vilu,
hän ei tahdo enää mennä ulos.

Kyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa
katselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa
kirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa:
avarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea
sokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa,
vieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit,
olkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet
siivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan
silmukoissa.

Ja sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat
talvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan
yksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi,
kaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan
häkin nurkassa...

Eräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen
puristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen
kepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on
muodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää
kuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry...
Huviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja
viettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden
kehyksiä suuret indianisulat koristavat.

Yhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan.
Pitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi.
Varsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta.
Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa...
Vähän väliä hän kysyy: "Onko huoneessa tulta?" -- Tietysti,
lapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka
halot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? -- "Oh, katsokaamme,
katsokaamme." Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki
on hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet
epätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja
kalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota
näkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden
vuoteella olevista kuvastimista: "Tahdot nähdä tulen, armahaiseni...
No hyvä, varrohan vähän..." Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa
lähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta
liekistä: "Voitko nähdä? -- En! En näe mitään. -- Entäpä nyt? -- En!
En vieläkään..." Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen
loimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: "Oi, nyt
sen jo näen!" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa
valopilkkua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maanantai-tarinoita - Valikoima" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.