| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Ennustus y.m. novelleja
Author: Schnitzler, Arthur
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ennustus y.m. novelleja" ***
ENNUSTUS Y.M. NOVELLEJA
Kirj.
ARTHUR SCHNITZLER
Suomentanut
T. L.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
SISÄLLYS:
Ennustus.
Redegondan päiväkirja.
Uusi laulu.
Gabriel vainaa.
Ennustus.
I.
Lähellä Bozenia, pienellä kukkulalla, aivan metsän peitossa ja
maantielle näkymättömänä on vapaaherra von Schotteneggen pieni linna.
Eräs ystäväni, joka jo kymmenen vuotta on asunut Meranissa lääkärinä
ja jonka minä syksyllä siellä jälleen tapasin, oli esittänyt minut
vapaaherralle. Vapaaherra von Schottenegg oli silloin viidenkymmenen
vuoden vanha ja harrasti monenlaisia taiteita. Hän sävelteli hieman,
soitti hyvin viulua ja pianoa, eikä piirustanutkaan huonosti. Mutta
vakavimmin oli hän nuoruudessaan harjoittanut näytelmätaidetta.
Kerrottiin, että hän aivan nuorena pari vuotta oli salanimellä
kierrellyt ympäri valtakuntaa näytellen pienillä näyttämöillä.
Isän jatkuva vastustus, lahjattomuus vai huono onniko lie ollut
syynä, joka tapauksessa oli vapaaherra kyllin ajoissa luopunut
tältä uralta ja saattoi vielä ilman pahempaa myöhästymistä antautua
valtion palvelukseen valiten esi-isiensä toimialan, jolla hän sitten
myös useita vuosikymmeniä vaikutti uskollisesti, vaikkakin ilman
innostusta. Mutta hänen heti isänsä kuoltua erotessaan virasta tuskin
neljänkymmenen vuoden vanhana ilmeni, millä rakkaudella hän yhä oli
kiintynyt nuoruutensa taideunelmiin. Hän laitatti Guntschnavuoren
rinteellä olevan huvilansa kuntoon ja kokosi sinne, varsinkin kesällä
ja syksyllä, yhä laajenevan seurapiirin herroja ja naisia, jotka
esittivät kaikenlaisia helppoja näytelmäkappaleita tai eläviä kuvia.
Hänen vaimonsa, joka oli vanhasta tyroolilaisesta porvarisperheestä,
ja jolla ei ollut mitään todellista harrastusta taiteisiin, katseli
viisaana ja mieheensä sydämellisen ystävyyden siteillä kiintyneenä
tämän mielitoimia pienellä ivalla, joka muodostui kuitenkin sitä
hyväntahtoisemmaksi, kuta enemmän vapaaherran mieliteot hankkivat
hänen omalle seuraelämänkaipuulleen tyydytystä. Linnassa vieraileva
seurapiiri ei ehkä ankaran mittakaavan mukaan arvosteltuna ollut
mikään valioseura. Mutta sellaisiakaan vieraita, jotka syntyperänsä ja
kasvatuksensa takia olivat taipuvaisia säätyennakkoluuloihin, ei seuran
kirjavuus loukannut, sillä se oli täysin ymmärrettävä sen taiteen
kannalta, jota täällä harjoitettiin. Sitäpaitsi poisti vapaaherrallisen
perheen nimi ja asema kaikki epäluulot. Monien muitten joukossa, joita
minä en enää muistakaan, tapasin minä linnassa erään nuoren kreivin
Innsbruckista, rakuunaupseerin Rivasta, erään kenraalin rouvineen
ja tyttärineen, operettilaulajattaren Berliinistä, Bozenilaisen
likööritehtailijan kahden poikansa kanssa, parooni Meudoltin, joka
silloin oli juuri palannut maailmanmatkaltaan, erään eläkettä nauttivan
hovinäyttelijän Bückeburgista, leskikreivitär Saiman, joka nuorena
tyttönä oli ollut näyttelijätär, tyttärensä kanssa, ja tanskalaisen
taidemaalari Petersenin.
Itse linnassa asui vain muutamia vieraita. Toiset asuivat Bozenissa,
toiset taasen eräässä vaatimattomassa majatalossa, joka oli alhaalla
tien risteyksessä ja josta kapeampi tie johti linnaan. Mutta
iltapäivisin oli koko seura tavallisesti kokoontuneena linnaan, ja
silloin pidettiin, usein entisen hovinäyttelijän, toisinaan myös
vapaaherran johdolla, joka itse ei milloinkaan näytellyt, myöhäiseen
yöhön saakka harjoituksia, aluksi nauraen ja leikkiä laskien, mutta
vähitellen yhä vakavammassa hengessä, kunnes näytäntöpäivä oli lähellä,
ja esitys tapahtui ilmasta, mielialasta, valmistuksista, ja kappaleen
sisällöstä riippuen joko metsänreunassa olevalla niityllä linnan
puutarhan takana tai linnan pohjakerroksessa olevassa salissa, jossa
oli kolme suurta kaariakkunaa.
Kun minä ensi kerran kävin vapaaherran luona, ei minulla ollut muuta
tarkoitusta kuin viettää hauska päivä uudella paikkakunnalla uusien
ihmisten seurassa. Mutta miten se nyt sitten kävikään, kun näin vain
ilman päämäärää ja täysin vapaana kiertelee maailmaa, ja sitäpaitsi
kun iän yhä karttuessa ei ole mitään suhteita, jotka voimakkaammin
vetäisivät kotipuoleen, suostuin minä vapaaherran pyyntöön ja jäin
sinne pitemmäksi aikaa. Päivästä tuli kaksi, kolme ja enemmänkin, ja
niin asuin minä, omaksi ihmeekseni, myöhäiseen syksyyn saakka ylhäällä
linnassa, missä minulle eräässä pienessä tornissa oli valmistettu
hyvin hauska huone, josta oli näköala laaksoon. Tämä minun ensimäinen
oleskeluni Guntschnavuorella on jäävä minulle aina mieluiseksi ja
hyvin rauhalliseksi muistoksi huolimatta iloisesta elämästä siellä ja
kaikesta hälinästä ympärilläni, sillä minä en seurustellut kenenkään
vieraan kanssa muuta kuin sivumennen, ja vietin sitäpaitsi suuren
osan aikaani yksinäisillä metsäkävelyillä vaipuneena ajatuksiin ja
työsuunnitelmiin. Ei sekään seikka, että vapaaherra kohteliaisuudesta
esitytti erään minun kirjoittamani pienen kappaleen, häirinnyt minun
oleskeluani siellä, sillä kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota
siihen, että minä olin tekijä. Pikemminkin muodostui tämä ilta minulle
mitä hauskimmaksi elämykseksi, sillä tämä esitys vihreällä nurmikolla,
vapaan taivaan alla toteutti erään vaatimattoman nuoruuteni unelman
yhtä myöhään kuin odottamattakin.
Vilkas elämä linnassa laimeni vähitellen, sillä useimpien niitten
herrojen loma, joilla oli toimi, oli loppunut, ja lähistöllä
asuvat tuttavat kävivät vain harvoin linnassa. Nyt vasta tulin
minä läheisempään suhteeseen vapaaherraan ja huomasin hänessä
hämmästyksekseni enemmän itsearvostelukykyä, kuin taiteenharrastajilla
tavallisesti on. Hän oli täysin tietoinen siitä, että se, mitä hänen
linnassaan harjoitettiin, ei ollut muuta kuin korkeampaa lajia
seuranäytelmää. Mutta koska hän ei elämässään ollut voinut päästä
pysyvään ja vakavaan suhteeseen rakastamaansa taiteeseen, niin tyytyi
hän siihen hohteeseen, mikä aivankuin etäisyydestä tullen valaisi
linnan teatteriharrastuksia, ja iloitsi sitäpaitsi siitä, että täällä
ei ollut jälkeäkään nähtävissä siitä moninaisesta kurjuudesta, mikä
ikäänkuin kuuluu ammattimaiseen teatteri-elämään.
Eräällä kävelyretkellämme kertoi hän ilman vähintäkään
tungettelevaisuutta tuumastaan saada kerran esittää
ulkoilmanäyttämöllään kappale, joka olisi rakennettu silmällä pitäen
rajatonta tilaa ja luonnollista ympäristöä. Tämä huomautus antoi
vauhtia eräälle tuumalle, jota jo kauvan olin mielessäni hautonut, ja
minä lupasin vapaaherralle täyttää hänen toivomuksensa.
Pian senjälkeen matkustin minä pois.
Jo seuraavan kevään alussa lähetin minä vapaaherralle ystävällisin
sanoin edellisen syksyn ihanien päivien muistoksi erään kappaleen,
mikä varmaankin vastasi hänen vaatimuksiaan ja toiveitaan. Vapaaherra
vastasi kohta kiittäen ja kutsui minut sydämellisesti seuraavana
syksynä luokseen. Kesän vietin minä vuoristossa ja alkusyksystä kylmän
ilman tultua matkustin Gardajärvelle, ajattelematta ollenkaan sitä,
että olin aivan lähellä vapaaherra von Schotteneggin linnaa. Niin,
minusta tuntuu nyt, että siihen aikaan olin kokonaan unohtanut tuon
pienen linnan harrastuksineen ja touhuineen. Silloin sain minä 8. päivä
syyskuuta vapaaherralta kirjeen, joka oli lähetetty Wienistä jälkeeni.
Hän ihmetteli siinä sitä, etten ollut antanut itsestäni mitään
tietoja, ja ilmoitti, että 9 päivä syyskuuta esitetään minun keväällä
lähettämäni kappale ja että minä en millään muotoa saisi olla silloin
poissa. Vapaaherra vakuutti, että etenkin lapset, jotka näyttelevät
kappaleessa mukana, tuottaisivat minulle erikoista huvia ja että heitä
ei enää mitenkään voinut estää harjoituksen jälkeenkin juoksentelemasta
ympärinsä sievissä puvuissaan ja näyttelemästä kedolla. Pääosaa -- näin
kirjoitti hän edelleen -- tulee näyttelemään hänen sisarenpoikansa
herra Franz von Umprecht, jonka suoritettavaksi osa monien vaiheitten
jälkeen oli joutunut, ja joka -- niinkuin vapaaherra otaksui minun
vielä hyvin muistavan -- edellisenä vuonna avusti vain kaksi kertaa
elävissä kuvissa, mutta joka nyt kuulemma osotti erinomaisia
näyttelijälahjoja.
Lähdin heti matkalle, tulin illalla Bozeniin ja saavuin
esityspäivänä linnaan, missä vapaaherra ja hänen puolisonsa ottivat
minut ystävällisesti vastaan. Tapasin siellä muitakin tuttavia:
eläkettänauttivan hovinäyttelijän, kreivitär Saiman tyttärineen, herra
von Umprechtin ja hänen kauniin rouvansa; sitäpaitsi metsäherran
neljäntoista vuotiaan tyttären, jonka oli lausuttava proloogi
kappaleessani. Iltapäiväksi odotettiin paljon vieraita ja illan
näytäntöön piti tuleman yli sata katsojaa, ei ainoastaan vapaaherran
persoonallisia tuttavia, vaan myöskin ympäristön asukkaita, joilla
tänään, niinkuin usein ennenkin, oli näytäntöön vapaa pääsy. Sitäpaitsi
oli täksi kerraksi hankittu pieni Bozenilaisista ammattisoittajista
ja muutamista taiteenharrastajista kokoonpantu orkesterikin, jonka
piti soittaa eräs Weberin alkusoitto ja vapaaherran itsensä säveltämä
välisoitto.
Päivällispöydässä oli mieliala hilpeä, herra von Umprecht näytti
minusta vaan hiljaisemmalta kuin muut. Aluksi en ollut häntä enää
muistaakaan ja minusta näytti, että hän katsoi minua hyvin usein,
joskus ystävällisesti, joskus taasen arasti, kuitenkaan sanomatta
minulle sanaakaan. Vähitellen tuli hänen kasvojensa ilme minulle
tutummaksi, ja äkkiä muistin minä, että hän viime vuonna eräissä
elävissä kuvissa oli istunut munkin puvussa shakkipöytään nojaten.
Kysyin häneltä, muistinko oikein. Hän tuli kysymyksestäni melkein
hämilleen; vapaaherra vastasi hänen puolestaan ja huomautti sitten
hymyillen sisarenpoikansa vasta huomatuista näyttelijälahjoista. Herra
von Umprecht nauroi omituisesti itsekseen, katsoi sitten äkkiä minuun
aivankuin meillä olisi ollut yhteinen salaisuus, mikä minusta tuntui
hyvin omituiselta. Mutta sitten hän taasen vältti minuun katsomasta.
II.
Kohta päivällisen jälkeen olin vetäytynyt huoneeseeni. Seisoin siinä
jälleen avonaisen ikkunan ääressä, niinkuin niin usein viime vuonnakin
olin tehnyt, ja nautin ihanasta näköalasta päivänpaisteiseen laaksoon,
mikä jalkojeni juuressa lepäsi kapeana, mutta etäämpänä vähitellen
leveni, lopuksi kokonaan avautuen, niin että kaupunki kaikkine
ympäristöineen mahtui siihen.
Vähän ajan perästä koputettiin ovelle. Herra von Umprecht astui sisään,
jäi oven suuhun seisomaan ja sanoi hiukan hämillään: "Pyydän anteeksi,
että häiritsen." Sitten astui hän lähemmäksi ja jatkoi: "Mutta kunhan
olette neljännestunnin ajan minua kuunnellut, niin olen aivan varma
siitä, että pidätte tuloani täysin oikeutettuna."
Pyysin herra von Umprechtia istumaan, mutta hän ei huomannut sitä, vaan
jatkoi vilkkaasti edelleen: "Minä olen nimittäin mitä ihmeellisimmällä
tavalla joutunut Teille kiitollisuuden velkaan ja tunnen nyt olevani
velvollinen Teitä kiittämään."
Kun minä luonnollisesti en voinut luulla muuta, kuin että hän
näillä sanoillaan tarkoitti osaansa näytelmäkappaleessani ja kun
hänen sanansa sen vuoksi tuntuivat minusta liian kohteliailta, niin
yritin minä niitä torjua. Mutta herra von Umprecht keskeytti minut
heti: "Te ette voi tietää, mitä minä sanoillani tarkoitan. Saanko
pyytää Teitä minua kuulemaan?" Hän istuutui ikkunalaudalle jalat
ristissä, ja, koettaen näyttää niin rauhalliselta kuin mahdollista,
alkoi hän: "Minä olen nyt tilanomistaja, niinkuin Te ehken tiedätte,
mutta aikaisemmin olin minä upseeri. Ja tuohon aikaan, kymmenen
vuotta sitten -- juuri _tänään_ kymmenen vuotta sitten -- tapahtui
minulle se ihmeellinen seikka, jonka varjo tavallaan minua on tähän
päivään saakka seurannut, mutta joka tänään nyt Teidän kauttanne,
vaikkakin tietämättänne ja tahtomattanne, on saava ratkaisunsa.
Meidän välillämme on nimittäin salaperäinen yhdysside, joka teille
nähtävästi on yhtä selittämätön kuin minullekin; mutta Teidän pitää
ainakin saada tietää sen olemassa-olosta. -- Rykmenttimme oli siihen
aikaan eräällä syrjäisellä puolalaisella paikkakunnalla. Huvituksena
oli, paitsi virkatehtäviä, mitkä eivät suinkaan aina olleet kyllin
rasittavia, ainoastaan juominen ja peluu. Sitäpaitsi oli jokaisella
edessä se mahdollisuus, että pitäisi jäädä vuosikausiksi sinne, ja
kaikki eivät kyenneet tyynellä mielellä kestämään tätä lohdutonta
elämää. Eräs minun parhaista ystävistäni ampui itsensä, kun olimme
siellä kolmatta kuukautta. Ja toinen tovereistani, joka ennen oli
ollut mitä hauskin upseeri, rupesi äkkiä kovasti juomaan, tuli rajuksi
ja pahapäiseksi, melkein mielisairaaksi ja joutui jostakin syystä
rettelöihin erään asianajajan kanssa ja menetti virkansa. Komppaniani
päällikkö oli naimisissa ja tuli, en tiedä syystäkö vai syyttä, niin
mustasukkaiseksi, että hän eräänä päivänä heitti rouvansa ikkunasta
ulos. Rouvalle ei ihme kyllä tullut mitään vahinkoa; mies kuoli
hulluinhuoneessa. Eräs kadeteistamme, joka siihen asti oli ollut hyvin
kiltti, vaikkakin erikoisen typerä nuorukainen, sai yhtäkkiä päähänsä,
että hän ymmärsi filosofiaa, rupesi tutkimaan Kantia ja Hegeliä ja
opetteli pitkiä kappaleita heidän teoksistaan ulkoa, aivan niinkuin
lapset aapista. Minä puolestani taas en tehnyt muuta kuin ikävöitsin,
ja niin hirmuisesti, että minä monena iltana sängyllä levätessäni
pelkäsin tulevani hulluksi. Kasarmimme oli kylän ulkopuolella, jossa
oli korkeintaan kolmekymmentä hajallaan olevaa mökkiä; lähin kaupunki,
jonne viipyi runsaan tunnin ratsastamalla oli likainen, inhottava,
pahalta haiseva ja juutalaisia täynnä. Pakosta täytyi meidän joskus
olla heidän kanssaan tekemisissä -- hotellinomistaja oli juutalainen,
kahvilanisäntä ja suutari samoin. Voitte kai arvata, että me kohtelimme
heitä mahdollisimman loukkaavasti. Me olimme erikoisen ärtyisiä
näitä ihmisiä kohtaan, siitäkin syystä, että eräs prinssi, joka oli
rykmentissämme majurina, tervehti juutalaisia erityisen kohteliaasti,
piloillaanko vai myötätunnosta, sitä en tiedä, ja suosi sitäpaitsi
aivan erikoisen huomattavalla tavalla rykmenttimme lääkäriä, joka
silminnähtävästi oli juutalaista sukuperää. Minä en luonnollisesti
kertoisi tätä Teille, jollei juuri tämä prinssin oikku olisi saattanut
minua yhteen sen ihmisen kanssa, joka oli määrätty vaikuttamaan niin
salaperäisellä tavalla Teidän ja minun väliseen suhteeseen. Se oli eräs
silmänkääntäjä, paloviinajuutalaisen poika läheisestä puolalaisesta
kaupungista. Hän oli ollut nuorena poikana eräässä kaupassa
Lembergissä, sitten tullut Wieniin ja oli joskus oppinut joltakin
muutamia korttitemppuja. Omin päinsä kehitti hän sitten taitoaan
yhä edelleen, opetteli tekemään kaikenlaisia uusia taikatemppuja
ja tuli siinä vähitellen niin taitavaksi, että hän saattoi lähteä
maailmaa kiertämään esiintyen menestyksellä varieteenäyttämöillä ja
yhdistyksissä. Kesällä tuli hän aina kotikaupunkiinsa vanhempiaan
tervehtimään. Hän ei koskaan esiintynyt siellä julkisesti, ja minä näin
hänet ensi kerran kadulla, jolloin hänen ulkonainen ilmestyksensä heti
herätti huomiotani. Hän oli pieni, laiha ja parraton, ja näytti silloin
olevan noin kolmenkymmenen vuoden iässä, ja hän oli puettu vuodenaikaan
nähden naurettavan hienosti: hänellä oli musta pitkätakki, päässä
kiillotettu sylinteri ja hyvin korea liivi; aurinkoisina päivinä oli
hänellä tummat silmälasit nenällään.
"Eräänä iltana istui meitä viisitoista tai kuusitoista upseeria
illallisen jälkeen Kasinolla pitkän pöydän ympärillä niinkuin
tavallisesti. Yö oli tukahuttavan kuuma ja akkunat olivat
auki. Muutamat tovereistani olivat ruvenneet pelaamaan, toiset
juttelivat akkunaan nojaten, muutamat taasen joivat ja polttivat
ääneti. Silloin astui päivystäjä-korpraali sisään ja ilmoitti
silmänkääntäjän saapuneen. Meitä tämä ensiksi hieman hämmästytti.
Mutta enempää odottamatta astui ilmoitettu ryhdikkäänä sisään ja
lausui hieman mongertaen muutamia selittäviä sanoja, kiittäen siitä
kutsusta, jonka hän oli saanut. Hän kääntyi puhuessaan prinssiin
päin, joka meni hänen luokseen ja puristi -- luonnollisesti meitä
vain kiusatakseen -- hänen kättänsä. Silmänkääntäjä piti sen
aivan luonnollisena asiana ja huomautti aikovansa ensiksi näyttää
muutamia korttitemppuja, jonka jälkeen hän esittäisi magnetismi ja
chiromantia-(kädestäennustus)näytteitä. Hän oli tuskin vielä loppuun
puhunut ennenkuin muutamat herrat, jotka eräässä nurkassa pelasivat
korttia, huomasivat, että heiltä puuttui kaikki kuvalliset lehdet:
mutta silmänkääntäjän viittauksesta lensivät ne avonaisesta ikkunasta
sisään. Seuraavatkin taikatemput, joita hän sitten näytti, olivat
hyvin mielenkiintoisia ja yleensä paljon parempia kuin mitä minä tällä
alalla ennen olin nähnyt. Hänen esittämänsä magneettiset kokeet olivat
minusta vielä merkillisempiä. Pelontuntein katselimme me kaikki,
kuinka filosoofi-kadetti nukkuvana taikurin määräyksiä totellen juoksi
ensin avonaisesta ikkunasta pihalle, kiipesi sitten sileää seinää
myöten katolle asti ja juoksenteli ylhäällä katon reunustaa myöten ja
laskeutui lopuksi pihalle takaisin. Kun hän siinä vielä nukkuvassa
tilassa seisoi alhaalla, sanoi översti taikurille: 'Kuulkaas, jos hän
olisi taittanut niskansa, niin minä vakuutan teille, Te ette olisi
lähtenyt täältä kasarmista elävänä.' Minä en milloinkaan unohda sitä
halveksivaa silmäystä, jolla juutalainen tuohon huomautukseen ääneti
vastasi. Sitten sanoi hän hitaasti: 'herra översti, luenko Teidän
kädestänne, milloin _Te_ lähdette täältä kasarmista, kuolleena tai
elävänä?' En tiedä, miten översti ja me muutkin olisimme vastanneet
tähän rohkeaan kysymykseen toisissa oloissa -- mutta yleinen mieliala
oli silloin jo niin kiihottunut ja jännitetty, että kukaan ei
hämmästynyt, kun översti ojensi kätensä silmänkääntäjälle ja hänen
mongerrustaan matkien sanoi: 'No, lukekaapas.' Tämä kaikki tapahtui
pihalla, ja kadetti seisoi yhä vielä nukkuvana seinää vasten kädet
levällään kuin ristiinnaulittuna. Taikuri tarttui överstin käteen ja
tutki tarkasti sen viivoja. 'No, näetkös mitä, juutalainen?' kysyi
eräs yliluutnantti, joka oli sangen juovuksissa. Taikuri vilkaisi
taakseen ja sanoi vakavasti: 'Taiteilijanimeni on Marco Polo.' Prinssi
laski kätensä juutalaisen olkapäälle ja sanoi: 'Ystävälläni Marco
Pololla on terävät silmät.' -- 'No, mitä Te näette?' kysyi översti
kohteliaammin. 'Pitääkö minun sanoa?' kysyi Marco Polo. 'Emmehän me
voi Teitä pakottaa', sanoi prinssi. 'Puhukaa, puhukaa!' huusi översti.
'Minä olisin mieluummin puhumatta', vastasi Marco Polo. Översti nauroi
ääneensä. 'Suu puhtaaksi vain, ei se niin pahaa liene. Ja jos se
olisikin pahaa, niin eihän sen tarvitse olla totta.' -- 'Se on hyvin
pahaa', sanoi taikuri, 'ja totta se myös on.' Kaikki vaikenivat. 'No?'
kysyi översti. 'Pakkasta Teidän ei enää tarvitse kärsiä', vastasi Marco
Polo. 'Kuinka?' huudahti översti, 'pääseekö meidän rykmenttimme siis
vihdoinkin Rivaan?' -- 'Rykmentistä ei tässä näy mitään herra översti.
Minä näen vain, että syksyllä Te olette kuollut mies.' Översti nauroi,
mutta kaikki muut olivat vaiti; minä vakuutan Teille, että meidän
kaikkien mielestä oli översti siitä hetkestä alkaen merkitty mies.
Äkkiä rupesi joku varsin nauraa hohottamaan, toiset tekivät samoin, ja
nauraen ja hälisten poistuttiin takaisin Kasinoon. 'No', huusi översti,
'minun kohtaloni on nyt siis selvänä. Eikö kukaan muu herroista ole
utelias?' Joku huusi leikillä: 'Ei, me emme tahdo mitään tietää.' Eräs
toinen havaitsi yhtäkkiä, että tällainen kohtalonsa ennustuttaminen oli
uskonnolliselta kannalta hylättävä, ja eräs nuori luutnantti kiivaili,
että Marco Polon kaltaiset ihmiset pitäisi elinajakseen panna lukon
taa. Prinssin näin minä seisovan eräässä nurkassa tupakkaa poltellen
erään vanhemman herran kanssa ja kuulin hänen sanovan: 'Missä ihme
alkaa?' Sillävälin menin minä Marco Polon luo, joka valmistautui
lähtemään ja sanoin hänelle, niin ettei kukaan muu sitä kuullut:
'Ennustakaa minulle.' Hän tarttui konemaisesti minun käteeni. Sitten
hän sanoi: 'Tässä näkee huonosti.' Minä huomasin, että öljylamput
olivat ruvenneet lepattamaan ja että käteni viivat näyttivät vapisevan.
'Tulkaa ulos pihalle, herra luutnantti. Minä ennustan mieluummin kuun
valossa.' Hän piti kädestäni kiinni ja minä seurasin häntä avonaisesta
ovesta ulos."
"Yht'äkkiä pälkähti kummallinen ajatus päähäni. 'Kuulkaas, Marco Polo',
sanoin minä, 'jos Te ette mitään muuta osaa ennustaa kuin mitä meidän
herra everstillemme sanoitte, niin silloin jätämme mieluummin koko
ennustuksen.' Taikuri päästi ilman muuta käteni irti ja hymyili. 'Herra
luutnanttia pelottaa.' Käännyin nopeasti ympäri nähdäkseni, oliko
kukaan meitä kuullut; mutta me olimme menneet ulos kasarmin portista ja
olimme kaupunkiin vievällä maantiellä."
"Minä tahtoisin tietää jotain tarkempaa", sanoin minä, "se on haluni.
Sanoja voi aina selittää monella eri tavalla."
Marco Polo katsahti minuun. "Mitä herra luutnantti oikein tahtoo?...
Nähdäkö ehkä tulevan puolisonsa?" --
"Voisitteko sen minulle näyttää?" Marco Polo kohotti olkapäitään.
"Ehken -- -- -- mahdollisesti -- -- --"
"Mutta siitä minä en välitä", keskeytin minä hänet. "Minä tahtoisin
tietää, mitä tulevaisuudessa, esimerkiksi kymmenen vuoden perästä, on
minulle tapahtuva."
Marco Polo pudisti päätään. "Sitä minä en voi sanoa -- -- -- mutta minä
voin ehken jotain muuta." --
"Mitä?" --
"Minä voisin näyttää Teille, herra luutnantti, aivan kuin kuvaelmana
jonkun hetken tulevasta elämästänne."
Minä en heti ymmärtänyt häntä. "Miten tarkoitatte?"
"Minä tarkoitan sitä, että minä voin loihtia tällä hetkellä ja tällä
paikalla, missä me nyt seisomme, jonkun määrätyn hetken tulevasta
elämästänne silmienne eteen." --
"Kuinka?" --
"Herra luutnantin täytyy vain sanoa, minkä hetken." Minä en ymmärtänyt
häntä täydellisesti, mutta minä olin hyvin jännitetty. "Hyvä", sanoin
minä, "jos Te voitte sen tehdä, niin tahdon nähdä, mitä tänään
kymmenen vuoden perästä samalla sekunnilla minulle tapahtuu. -- -- --
Ymmärrättekö minua, Marco Polo?"
"Kyllä, herra luutnantti", sanoi Marco Polo ja tuijotti minuun. "Ja
samassa hän oli hävinnyt -- -- -- ja kasarmikin oli poissa, jonka minä
juuri olin nähnyt kimaltelevan kuutamossa -- poissa mökkipahasetkin,
jotka hetki sitten sinne tänne siroteltuina näkyivät kuunvalossa
tasangolla -- ja minä näin itseni, niinkuin usein unessa itsensä näkee
-- -- -- näin itseni kymmenen vuotta vanhempana, minulla oli ruskea
täysiparta, otsassa arpi, makaamassa paarilla keskellä erästä niittyä,
-- minun vieressäni oli kaunis punatukkainen nainen polvillaan, kädet
silmien edessä, nuori poika ja tyttö sivullani, taustana tumma metsä ja
lähistöllä kaksi metsästäjää soihtuja pidellen -- -- -- Te hämmästytte
-- eikö totta, Te hämmästytte?"
Minä olin tosiaankin hämmästynyt, sillä se, mitä hän nyt minulle
kuvaili oli tarkalleen se kuvaelma, jolla tämän iltainen kappaleeni oli
päättyvä klo 10 ja jossa hän oli näyttelevä kuolevan sankarin osaa.
"Te epäilette", jatkoi herra von Umprecht, "enkä minä ollenkaan ota
sitä pahakseni. Mutta Teidän epäilyksenne on pian haihtuva."
Herra von Umprecht pisti kätensä nutun taskuun ja otti sieltä suljetun
kirjekuoren. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa, mitä takasivulla on
kirjoitettu." Minä luin ääneen: "Notarion sulkema 4 päivä tammikuuta
1859, avattava 9 päivä syyskuuta 1868." Kirjoituksen alla oli minulle
persoonallisesti hyvin tutun notarion wieniläisen tohtori Artinerin
nimikirjoitus.
"Nyt on syyskuun 9:s päivä", sanoi herra von Umprecht. "Ja tänään on
myös ummelleen kymmenen vuotta siitä kun minulla oli tuo ihmeellinen
seikkailu Marco Polon kanssa, seikkailu, joka näin nyt ratkeaa saamatta
täyttä selitystään. Sillä vuodesta vuoteen ovat tuon ennustuksen
täyttymysmahdollisuudet vaihdelleet mitä ihmeellisimmällä tavalla
aivankuin jokin oikullinen kohtalo olisi ilveillyt minun kanssani.
Usein näytti ennustus uhkaavan todennäköiseltä, usein se taasen häipyi
olemattomiin, tuli jälleen katkeraksi totuudeksi, hävisi, palasi
uudestaan -- -- -- Mutta suokaa minun palata jälleen kertomukseeni.
Näky ei varmaankaan ollut kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan; sillä
kasarmista kuului vielä sama yliluutnantin kovaääninen nauru, jonka
olin kuullut ennen näkyä. Ja edessäni seisoi Marco Polo huulillaan
hymy, josta en voi sanoa, oliko se surullinen vai ivallinen. Hän nosti
hattuaan ja sanoi: 'Hyvää iltaa, herra luutnantti, toivottavasti
Te olette ollut tyytyväinen', sitten hän kääntyi ja meni hitaasti
maantietä myöten kaupunkiin päin. Seuraavana päivänä matkusti hän pois.
"Ensimäinen ajatukseni kasarmiin päin kulkiessani oli, että kaiken
oli täytynyt olla jonkunlaista henkinäkyä, jonka Marco Polo,
ehken jonkun tuntemattoman olennon avustamana, oli aiheuttanut
jonkunlaisen heijastuksen avulla. Kun minä tulin pihan poikki,
näin minä kauhukseni kadetin yhä vielä seisovan seinää vasten
ristiinnaulitun asennossa. Hänet oli nähtävästi kokonaan unohdettu.
Toiset puhuivat ja kiistelivät sisällä kovasti kiihottuneina.
Minä kosketin kadetin käsivartta, hän havahtui heti, eikä ollut
vähintäkään hämmästynyt, hän vaan ei voinut käsittää sitä kiihkeää
mielentilaa, missä rykmentin kaikki herrat olivat. Minä omasta
puolestani otin heti jonkinlaisella vihamielisyydellä osaa kiihkeään,
mutta onttoon keskusteluun niistä kummallisuuksista, joiden
todistajina me olimme olleet, enkä liene puhunut viisaammin kuin
muutkaan. Äkkiä huusi översti: 'No, hyvät herrat, minä lyön vetoa,
että elän vielä ensi keväänä! Neljäkymmentäviisi yhtä vastaan!' Ja
hän kääntyi erään yliluutnantin puoleen, jolla oli erikoinen maine
pelaajana ja vedonlyöjänä. 'Ettekö suostu?' Vaikka olikin selvää,
että puhuteltu vaikeasti jaksoi vastustaa kiusausta, niin näytti hän
kuitenkin pitävän sopimattomana lyödä vetoa överstin kanssa tämän
omasta kuolemasta, ja hän vaikeni hymyillen. Luultavasti hän sitä
jälestäpäin katui. Sillä jo neljäntoista päivän perästä, suurten
keisarimanööverien toisena päivänä, putosi överstimme hevosen
selästä ja kuoli. Tässä tilaisuudessa huomasimme me kaikki, että
emme muuta olleet odottaneetkaan. Mutta siitä lähtien vasta rupesin
minä ajattelemaan jonkinmoisella levottomuudella tuota yöllistä
ennustusta, josta en ollut kenellekään kummallisesta arkuudesta
kertonut. Vasta joulunaikaan, ollessani lomalla Wienissä, kerroin
minä kaiken eräälle toverilleni Friedrich von Gulantille -- Te
olette hänestä ehken kuullutkin, hän kirjoitteli kauniita runoja
ja kuoli hyvin nuorena -- -- -- No niin, hän se oli, joka minun
kanssani yhdessä teki sen haahmopiirustuksen, minkä löydätte tästä
kirjekuoresta. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että tuollaiset
tapaukset eivät saa mennä tieteeltä hukkaan, osottautukootpa ne sitten
oikeiksi tai vääriksi. Hänen kanssansa olin minä tohtori Artinerin
luona, joka sinetöi muistiinpanomme tähän kuoreen. Tähän saakka on
sitä säilytetty notarion kansliassa, ja vasta eilen lähetettiin se
toivomukseni mukaan minulle. Minä tunnustan, että se vakavuus, millä
Gulant asiata käsitteli teki minut aluksi alakuloiseksi, mutta sitten
kun en häntä enää tavannut ja varsinkin hänen pikaisen kuolemansa
jälkeen, rupesi koko juttu minusta tuntumaan naurettavalta. Ennen
kaikkea oli minusta selvä, että kohtaloni oli täydellisesti omassa
kädessäni. Mikään mahti maailmassa ei voinut pakottaa minua makaamaan
paarilla syyskuun 5:tenä päivänä 1868 kello 10 illalla ruskea
täysparta leuvassa; metsä- ja niittymaisemia voin välttää eikä minun
tarvinnut ottaa punatukkaista rouvaa ja saada lapsia. Ainoa, mitä
ehken en voisi välttää oli onnettomuus tai kaksintaistelu, josta
voisi jäädä arpi otsaani. Olin siis toistaiseksi rauhallinen. --
Vuosi ennustuksen jälkeen menin minä naimisiin neiti von Heimsalin,
nykyisen rouvani, kanssa; pian senjälkeen erosin virastani ja rupesin
maanviljelijäksi. Minä katselin monia pienempiä maatiloja ja -- niin
kummalliselta kun se ehken kuuluukin -- otan tarkoin huomioon, ettei
vaan missään maatilan rajojen sisällä löytynyt mitään samanlaista
paikkaa, mikä olisi voinut muistuttaa tuota uneni (niinkuin minä
näkyä itse tavallisesti kutsuin) nurmikenttää. Minä aijoin juuri
ostaa erään tilan, kun vaimoni sai perinnöksi maatilan Kärntenissä
siihen kuuluvine kauniine metsästysalueiden. Vaeltaessani ensi
kertaa uudella tilallamme saavuin minä eräälle metsän ympäröimälle
ja vähän alankoiselle niittyaukeamalle, joka minusta näytti olevan
eriskummallisen saman näköinen kuin se paikka, jota minun ehken olisi
ollut täysi syy pelätä. Minä vähän säpsähdin. Vaimolleni en ollut koko
ennustuksesta puhunut mitään, hän on niin taikauskoinen, että minä
olisin tunnustuksellani varmaankin myrkyttänyt koko hänen elämänsä
tähän päivään saakka" -- hän naurahti aivankuin helpotuksesta. --
"Luonnollisesti en voinut kertoa hänelle epäilyksistänikään. Mutta
itseäni minä rauhoitin sillä ajatuksella, että minun ei missään
tapauksessa tarvitse olla tilallani syyskuussa 1868. -- Vuonna 1860
syntyi minulle poika. Jo hänen ensimäisinä elämän vuosinaan olin minä
huomaavinani yhdennäköisyyttä hänen ja uneni pojan piirteissä; joskus
tuo yhdennäköisyys hävisi, pian se taasen näyttäytyi yhä selvempänä
-- ja tänään täytyy minun tunnustaa itselleni, että poikanen, joka
tänä-iltana kello kymmenen aikana on seisova paarini vieressä on
hiuskarvalleen näyssä ilmestyneen pojan näköinen. -- Tytärtä minulla
ei ole. Mutta kolme vuotta sitten kuoli minun vaimoni sisar, joka oli
leski ja joka siihen saakka oli elänyt Amerikassa ja jätti jälkeensä
tytön. Vaimoni pyynnöstä matkustin minä Atlantin yli noutaakseni tytön
huostaamme. Kun minä näin hänet ensi kerran, oli hän minusta aivan
unessa näkemäni tytön näköinen. Ensimäinen ajatukseni oli jättää lapsi
vieraaseen maahan vieraitten ihmisten luo. Karkotin luonnollisesti
heti tuollaisen epähienon päähänpiston mielestäni, ja me otimme lapsen
kotiimme. Minä rauhoituin jälleen täydellisesti huolimatta lasten yhä
selvemmin ilmenevästä yhdennäköisyydestä noitten ennustusnäky-lasten
kanssa, sillä minä uskottelin itselleni, että näkylasten piirteet
olivat minulta ehken voineet vähän unohtua. Sitten elin jonkun aikaa
täydellisesti rauhallisena. Niin, minä olin jo melkein unohtanut tuon
merkillisen illan puolalaisessa kylässä, kunnes noin kaksi vuotta
sitten kohtalo antoi minulle uuden, järkyttävän varoituksen. Minun oli
pitänyt matkustaa pariksi kuukaudeksi pois; kun minä palasin kotiin,
tuli vaimoni minua vastaan tukka punaiseksi värjättynä, ja hänen
yhdennäköisyytensä näkynaisen kanssa, jonka kasvoja minä tosin en
ollut nähnyt, oli mielestäni täydellinen. Havaitsin parhaaksi peittää
säikähdykseni vihan purkaukseen; niin, minä ihan tahallani kiihdyin
yhä enemmän, sillä äkkiä sain minä mielettömän päähänpiston: jos minä
eroaisin vaimostani ja lapsistani, niin silloinhan olisi vaara voitettu
ja minä olisin vetänyt kohtaloa nenästä. Vaimoni itki, murtuneena
lattialle vaipuen, pyysi anteeksi ja selitti minulle syyn tähän
muutokseen. Vuosi sitten, käydessämme Münchenissä, olin minä ollut
erityisen ihastunut erään punatukkaisen naisen kuvaan taidenäyttelyssä,
ja silloin jo oli vaimoni päättänyt sopivan hetken tultua tehdä
itsensä tuon kuvan näköiseksi värjäyttämällä tukkansa punaiseksi.
Minä pyysin häntä luonnollisesti mitä pikimmin laittamaan tukkansa
luonnollisen tumman väriseksi, ja kun se oli tapahtunut, näytti kaikki
jälleen olevan ennallaan. Näinhän selvästi, että minulla oli kohtaloni
hallussani niinkuin ennenkin -- -- -- Eikö kaikkea, mitä tähän saakka
oli tapahtunut voitu selittää luonnollisesti? -- -- -- Eikö tuhansilla
muilla maatiloilla ollut niittyjä, metsää, rouva ja lapsia? -- -- -- Ja
se ainoa, mikä olisi voinut taikauskoisia pelottaa, ei ollut toteutunut
-- tähän talveen saakka: nim. tuo arpi, jonka Te nyt kuitenkin näette
otsallani. Minä en ole pelkuri -- sallikaa minun se Teille sanoa:
upseerina ollessani oli minulla kaksi kertaa kaksintaistelu sangen
vaarallisilla ehdoilla -- sekä kahdeksan vuotta sitten, kohta häitteni
jälkeen kun jo olin ottanut eron virastani. Mutta kun eräs herra
viime vuonna aivan mitättömästä syystä -- nim. hieman epäkohteliaan
tervehdyksen takia -- vaati minua kaksintaisteluun, niin pidin minä
parempana" -- herra von Umprecht punastui hieman -- "pyytää anteeksi.
Asia selvitettiin luonnollisesti aivan säännönmukaisesti, mutta minä
tiedän kuitenkin aivan varmaan, että minä olisin silloinkin taistellut,
jos ei äkkiä mieletön pelko olisi minua vallannut, pelko siitä, että
vastustajani saattaisi tehdä haavan otsaani ja siten antaa kohtalolle
uuden valtin -- -- -- Mutta niinkuin näette, se ei auttanut: arpi
on otsassani. Ja se hetki, jolloin minä tuon haavan sain, oli ehken
ainoa koko kymmenen vuoden aikana, joka syvimmin sai minut huomaamaan
oman turvattomuuteni. Se tapahtui eräänä iltana viime talvena;
minä matkustin kahden tai kolmen muun minulle aivan tuntemattoman
henkilön kanssa junalla Klagenfurtista Villachiin. Äkkiä lensi ikkuna
sirpaleiksi ja minä tunsin otsassani tuskaa; samassa kuulin minä
jotakin kovaa putoavan lattialle, tartuin ensin kirvelevään otsaani --
siitä vuoti verta, sitten kumarruin minä nopeasti ja nostin lattialta
teräväsärmäisen kiven. Vaunussa olevat matkustajat hätääntyivät.
'Onko jotain tapahtunut?' huudahti eräs. Huomattiin, että olin saanut
verihaavan ja minua hoivattiin. Mutta eräs herra -- minä näin sen aivan
selvään -- oli aivankuin vajonnut vaunun nurkkaan. Seuraavalla asemalla
tuotiin minulle vettä, rautatienlääkäri sitoi hätäisesti haavani, mutta
minä en luonnollisesti peljännyt haavasta kuolevani: minähän tiesin,
että siihen piti tulla vain arpi. Vaunussa ruvettiin keskustelemaan
siitä, oliko kyseessä murhayritys, vai ilkeä poikamainen teko; nurkassa
istuva herra vaikeni ja tuijotti eteensä. Villachissa poistuin minä
junasta. Äkkiä ilmestyi tuo mies vaununnurkasta eteeni ja sanoi:
'Se oli minulle tarkoitettu.' Ennenkuin minä ehdin vastata tai edes
tointua, oli hän jo kadonnut; minä en ole koskaan saanut tietää, kuka
hän oli. Ehken jokin vainoamisluulohullu -- -- -- tahi ehken jokin,
joka syystä luuli olevansa vainon esineenä, jonkun loukatun aviomiehen
tai veljen vainooma, ja jonka minä mahdollisesti olin pelastanut, koska
juuri minulle oli tuo arpi määrätty -- -- -- kukapa sen tietää?
-- -- -- Parin viikon kuluttua loisti se otsallani juuri samalla
kohdalla, missä olin sen unessani nähnyt. Ja minulle selvisi yhä enemmän,
että minä olin joutunut jonkun tuntemattoman, pilkallisen voiman
kanssa epätasaiseen taisteluun, ja minä ajattelin yhä suurenevalla
levottomuudella sitä päivää, jolloin kaikki lopullisesti täyttyisi.
"Keväällä saimme kutsun enoni luo. Minä olin varmasti päättänyt olla
kutsua noudattamatta, sillä muistamatta varmasti mitään, tuntui minusta
kuitenkin mahdolliselta, että juuri hänen maatilallaan oli pelkäämäni
paikka. Vaimoni ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt kieltäytymiseni syytä
ja senvuoksi päätin minä sittenkin matkustaa sinne hänen ja lasten
kanssa jo heinäkuun alussa, varmassa aikomuksessa lähteä sieltä niin
pian kuin mahdollista etelään Venetsiaan tai Lidoon. Meidän siellä
olomme alkupäivinä tuli puhe Teidän kappaleestanne, enoni kertoi siinä
esiintyvistä lapsista ja pyysi minulta, että lapseni saisivat niissä
esiintyä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Silloin päätettiin,
että eräs ammattinäyttelijä näyttelisi kappaleen sankarin osaa.
Muutaman päivän perästä valtasi minut pelko, että voisin vaarallisesti
sairastua enkä voisi päästä matkustamaan pois. Silloin eräänä iltana
selitin minä aikovani lähteä matkalle joksikin aikaa erääseen
merikylpylaitokseen kylpemään. Mutta minun täytyi luvata tulla takaisin
syyskuun alussa. Samana iltana saapui näyttelijältä kirje, jossa hän
ilmoitti jonkun syyn takia ei voivansa näytellä kysymyksessä olevaa
osaa. Enoni oli kovin harmissaan. Hän pyysi minua lukemaan kappaleen
-- ehken minä voisin mainita jonkun tuttavistamme, joka olisi sovelias
esittämään sankarin osaa. Minä otin kappaleen huoneeseeni ja luin
sen. No niin, koettakaapas kuvailla, miltä minusta tuntui, kun pääsin
loppukohtaukseen ja luin sieltä sana sanalta saman tapahtuman, joka
minulle 9 päivä syyskuuta tänä vuonna ennustettiin tapahtuvaksi. Minä
en voinut enää odottaa seuraavaan aamuun sanoakseni enolleni, että
minä tahdoin näytellä sankarin osan. Minä pelkäsin, että hän voisi
tehdä vastaväitteitä; sillä kappaleen luettuani tunsin minä päässeeni
ikäänkuin varmalle pohjalle, ja jos minä en olisi saanutkaan näytellä
Teidän kappaleessanne, niin olisin jälleen ollut tuon tuntemattoman
mahdin vallassa. Enoni suostui heti ja siitä lähtien kulki kaikki
tasaista ja rauhallista kulkuaan. Muutaman viikon aikana olemme joka
päivä harjoitelleet, ja minä olen jo viisitoista- tai kaksikymmentä
kertaa harjoittanut sitä kohtausta, joka tänä iltana esitetään: minä
makaan paarilla, nuori kreivitär Saima, jolla on niin ihana punainen
tukka, on polvillaan edessäni kädet kasvoilla, ja lapset seisovat
sivullani."
Herra von Umprechtin puhuessa sattuivat silmäni kirjekuoreen, joka yhä
avaamattomana oli pöydällä. Herra von Umprecht hymyili. "Tosiaankin,
minähän olen unohtanut esittää Teille todistukseni," sanoi hän ja
rikkoi kirjeen sinetin. Hän otti kokoontaitetun paperin esiin. Umprecht
aukasi sen ja levitti pöydälle. Siinä oli täydellinen, aivankuin minun
itseni suunnittelema asemapiirustus kappaleen loppukohtauksesta, tausta
ja sivut olivat ylimalkaisesti haahmoitellut ja merkitty "Metsäksi",
keskelle luonnosta oli piirustettu miehenhaahmo ja sen yläpuolelle
oli kirjoitettu: "Paarit" -- -- -- Luonnoksen toisten haahmojen
kohdalle oli kirjoitettu punaisella musteella pienillä kirjaimilla:
"Punatukkainen nainen", "Poika", "Tyttö", "Soihdunkantaja", "Mies kädet
ylös kohotettuina". Minä käännyin herra von Umprechtin puoleen ja
sanoin: "Mitä tämä merkitsee: 'Mies kädet ylös kohotettuina'?"
"Sen", sanoi herra von Umprecht viivytellen, "sen olisin minä melkein
unohtanut. Se asia on näin: Tuossa näyssäni esiintyi nimittäin myös
eräs vanha, aivan kaljupäinen mies, jolla oli silmälasit, parta
sileäksi ajettu, tummanviheriä kaulahuivi kaulassa, seisoen soihtujen
voimakkaassa valossa kädet ylös kohotettuina, silmät suurina eteensä
tuijottaen."
Tällä kertaa minä säpsähdin.
Me vaikenimme jonkun aikaa, sitten kysyin minä kummallisen levottomana:
"Mitä Te oikeastaan arvelette? Mikä tuo mies olisi oleva?"
"Minä otaksun", sanoi Umprecht levollisesti, "että joku katsojista,
ehkenpä joku enoni palvelijoista -- -- -- tahi joku talonpojista
kappaleen lopussa joutuu kovan liikutuksen valtaan ja syöksyy
näyttämölle tai ehkenpä on kohtalon kulku sellainen, että jonkun
sattuman johdosta, jollainen ei minua enää ollenkaan ihmetytä, joku
hullujenhuoneesta karannut juoksee yli näyttämön juuri sillä hetkellä,
jolloin minä makaan paarilla."
Minä pudistin päätäni.
"Mitä Te sanoittekaan? -- -- -- Kaljupäinen -- silmälasit päässä
-- viheriä kaulahuivi -- -- --? Asia näyttää minusta nyt vieläkin
merkillisemmältä kuin ennen. Minulla oli tosiaankin aikomus panna
kappaleeseen sellainen mieshenkilö, jonka Te silloin näyssänne olette
nähnyt, mutta minä luovuin siitä ajatuksesta. Se olisi ollut vaimon
mielipuoli isä, josta puhutaan ensimäisessä näytöksessä, ja jonka olisi
pitänyt loppukohtauksessa syöksyä näyttämölle."
"Mutta entäs kaulahuivi ja silmälasit?"
"Näyttelijähän olisi voinut panna ne omasta alotteestaan -- ettekö
usko?"
"Olisihan se mahdollista."
Meidät keskeytettiin. Rouva von Umprecht lähetti sanan miehellensä
pyytäen häntä luoksensa, sillä hän halusi vielä ennen näytännön alkua
puhella miehensä kanssa, ja herra von Umprecht poistui. Minä seisoin
vielä vähän aikaa tarkkaan katsellen asemasuunnitelmaa, jonka herra von
Umprecht oli jättänyt pöydälle.
III.
Salainen vetovoima vei minut näytäntöpaikalle. Se oli linnan takana,
hauska puutarha erotti sen siitä. Siihen, missä puistikko loppui
matalapensaisena, oli asetettu noin kymmenen pitkää, yksinkertaista
puupenkkiä; etumaiset penkkirivit olivat päällystetyt tummanpunaisella
mattokankaalla. Aivan ensimäisen penkkirivin edessä oli muutamia
nuottijalustoita ja tuoleja; esirippua ei ollut. Näyttämö oli
erotettu katsomosta molemmilla sivuilla olevilla korkeilla kuusilla;
oikealla puolen oli tiheä pensaikko, jonka takana oli katsojilta
näkymättömissä mukava nojatuoli kuiskaajaa varten. Vasemmalla puolella
oli aukeama, josta oli avoin näköala laaksoon. Näyttämön taustalla
oli korkeita puita; ainoastaan keskellä ne olivat hyvin tiheässä
ja vasemmalla puolen oli varjoisia, kapeita metsäteitä. Syvemmällä
metsässä eräässä pienessä aukeamassa oli pöytä ja tuoleja. Täällä
varmaankin näyttelijät odottivat vuoroaan. Valaistuksesta oli pidetty
huolta asettamalla näyttämön ja katsomon sivuille kulissientapaisesti
korkeita, vanhoja suunnattoman suurilla kynttilöillä varustettuja
kirkon kynttiläjalustoja. Oikealla puolella olevan pensaiston takana
oli jonkunlainen varastohuone vapaassa luonnossa; täällä näin minä
kaikenlaisten muitten kappaleessa tarvittavien pienempien esineitten
joukossa ne paarit, joilla herra von Umprechtin piti kappaleen lopussa
kuolla. -- Ilta-aurinko valaisi herttaisesti niittyä, jonka poikki
minä kuljin -- -- -- Minä muistin luonnollisesti herra von Umprechtin
kertomusta. Aluksi en pitänyt sitä ollenkaan mahdottomana, että
herra von Umprecht kuuluisi sellaisiin omituisiin valehtelijoihin,
jotka suurella vaivalla jo kaukaa ennakolta valmistelevat jonkun
salaperäisen jutun, tehdäkseen itsensä mielenkiintoisiksi. Minä pidin
sitäkin mahdollisena, että notarion nimikirjoitus oli väärennetty ja
että herra von Umprechtilla oli toisia henkilöitä apunaan voidakseen
hyvin toteuttaa tuumansa. Erikoisesti arvelutti minua tuo toistaiseksi
tuntematon, kädet kohotettuina seisova mies, jonka kanssa Umprecht
oli ennakolta saattanut sopia asiasta. Mutta epäilyksiäni horjutti se
osa, joka ensimäisessä kappaleeni suunnitelmassa miehellä oli ollut ja
josta kukaan ei voinut mitään tietää -- ja varsinkin se hyvä vaikutus,
jonka herra von Umprechtin persoonallisuus minuun oli tehnyt. Ja niin
uskomattomalta ja mahdottomalta kuin hänen koko kertomuksensa minusta
tuntuikin - niin kuitenkin sieluni sisimmässä jokin ääni melkein vaati
minua häntä uskomaan; lieneekö se ollut vain typerää turhamaisuutta
ja halua saada tuntea itsensä kohtalon tahdon toteuttajaksi. -- Tällä
välin oli ympärilläni syntynyt liikettä; palvelijoita tuli linnasta,
kynttilät sytytettiin, ihmisiä ympäristöltä, monet kansallispuvuissa,
nousi hitaasti mäkeä ylös ja asettui rauhallisesti sivulla oleville
penkeille. Pian ilmestyi talon rouvakin muutamien herrojen ja naisten
seurassa, jotka asettuivat hilpeästi paikoilleen. Minä yhdyin heidän
seuraansa ja juttelin viimevuotisten tuttavieni kanssa. Orkesterin
jäsenet saapuivat ja asettuivat paikoilleen; orkesterin kokoonpano
oli kylläkin tavaton: kaksi viulua, yksi sello, yksi viola, yksi
kontrabasso, yksi huilu ja yksi oboe. He alkoivat heti, nähtävästi
ennenaikojaan, soittaa erästä Weberin alkusoittoa. Aivan edessä,
orkesterin lähellä, seisoi eräs vanha kaljupäinen talonpoika, jolla
oli kaulassa jonkunlainen tumma kaulahuivi. Ehkenpä kohtalo oli hänet
määrännyt vähän myöhemmin ottamaan silmälasit esiin, ajattelin minä,
tulemaan hulluksi ja juoksemaan näyttämölle. Oli aivan pimeä, korkeat
kynttilät lepattivat vähän, sillä oli ruvennut hieman tuulemaan.
Pensaikon takana syntyi vilkas elämä, näyttelijät olivat saapuneet
salaisia teitä myöten näyttämön lähistölle. Nyt vasta minä muistin
muitakin näyttelijöitä ja minä huomasin, että en ollut nähnyt
vielä ketään muita kuin herra von Umprechtin, hänen lapsensa ja
metsänhoitajan tyttären. Äkkiä kuulin minä ohjaajan kaikuvan äänen ja
nuoren kreivitär Saiman naurun. Kaikki penkit olivat täynnä, vapaaherra
istui eräällä etumaisista penkeistä ja jutteli kreivitär Saiman kanssa.
Orkesteri alkoi soittaa ja metsänhoitajan tytär astui esiin ja lausui
prologin, jolla kappale alkoi. Kappaleen pääsisältönä oli erään miehen
kohtalo, joka yhtäkkiä saa valtavan halun lähteä seikkailemaan kauvas
pois, joka jättää kotinsa sanomatta hyvästiä omaisilleen ja joka
yhdessä päivässä kokee niin paljon tuskastuttavaa ja vastenmielistä,
että aikoo jälleen palata kotiansa, ennenkuin vaimo ja lapset ovat
ehtineet häntä kaivatakaan; mutta viimeinen seikkailu paluumatkalla,
aivan lähellä kotia, saattaa hänet murhaajien käsiin, ja melkein jo
puoleksi kuolleena näkee hän enää omaisensa, joille hänen pakonsa ja
kuolemansa jää selittämättömäksi arvoitukseksi.
Näytös alkoi, herrat ja naiset lausuivat osansa miellyttävästi; minua
ihastutti koruttomien tapahtumien koruton esittäminen enkä alussa enää
ajatellutkaan herra von Umprechtin kertomusta. Ensimäisen näytöksen
jälkeen soitti taas orkesteri, mutta kukaan ei sitä kuunnellut, sillä
kaikki olivat hyvin vilkkaassa keskustelussa. Minä itse en istunut,
vaan seisoin muille näkymättömänä vasemmalla puolella, aivan näyttämön
lähellä, mistä tie kulki vapaana laaksoon päin. Toinen näytös alkoi;
tuuli oli vähän kiihtynyt ja lepattava valaistus auttoi kappaleen
vaikutusta paljon. Näyttelijät katosivat jälleen metsään ja orkesteri
soitti. Silloin katsahdin minä aivan sattumalta huilun soittajaan,
jolla oli silmälasit ja leuka sileäksi ajettu; mutta hänellä oli
pitkä valkoinen tukka eikä mitään kaulahuivia ollut näkyvissä. Soitto
taukosi, ja näyttelijät tulivat jälleen esille. Silloin huomasin
minä kuinka huilun soittaja, joka oli asettanut soittokoneensa
edessään olevalle telineelle, pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä
suuren viheriän kaulahuivin ja kiersi sen kaulansa ympäri. Minä
olin kovin hämmästynyt. Seuraavassa hetkessä ilmestyi herra von
Umprecht lavalle; minä näin, kuinka hänen katseensa äkkiä kiintyi
huilunsoittajaan, kuinka hän huomasi hänen viheriän kaulahuivinsa ja
kuinka hän hetkiseksi pysähtyi; mutta pian hän jälleen rauhoittui
ja esitti osaansa eteenpäin hämmentymättä. Minä kysyin eräältä
vieressäni olevalta yksinkertaisesti puetulta nuorukaiselta, tunsiko
hän tuon huilunsoittajan ja minä kuulin häneltä, että se oli eräs
koulunopettaja Kalternista. Esitys läheni loppuaan. Molemmat lapset
harhailivat, niinkuin määrätty oli näyttämöllä, metsästä kuuluva melu
läheni lähenemistään, kirkunaa ja huutoa kuului; tuulen kiihtyminen
ja oksien heiluminen lisäsi vaikutusta; herra von Umprecht kannettiin
vihdoinkin kuolevana seikkailijana paareilla sisään. Molemmat lapset
syöksyivät näyttämölle, soihtujen kantajat seisoivat liikkumattomina
syrjässä. Kuolevan vaimo tuli sisään myöhemmin kuin muut, ja tuskaisin
katsein vaipuu hän murhatun viereen, tämä haluaa kerran vielä avata
huulensa, yrittää nousta ylös; mutta -- niinkuin kappaleessa määrätty
oli -- se ei hänelle enää onnistu. Silloin tulee äkkiä hirveä
tuulenpuuska, joka uhkaa sammuttaa soihdut; minä näen, kuinka eräs mies
orkesterista nousee ylös -- se on huilunsoittaja -- ja kauhukseni näen
minä hänet kaljupäisenä, sillä hänen tekotukkansa oli lentänyt pois;
kädet kohotettuina, viheriä, liehuva kaulahuivi kaulassa, ryntää hän
näyttämölle. Tahtomattani katsahdan minä Umprechtiin; hän tuijottaa
mieheen aivankuin lumottuna; hän tahtoo sanoa jotain -- mutta ei
nähtävästi voi -- ja vaipuu takaisin -- -- -- Monet luulevat vielä,
että tämä kaikki kuuluu kappaleeseen; minä itse en oikein ymmärrä mitä
tämä uusi paarille vaipuminen merkitsee; sillä välin on mies juossut
paarien ohi, yhä vain tekotukkaansa tavotellen, ja hävinnyt metsään.
Umprecht makaa yhä liikkumatonna; uusi tuulenpuuska sammuttaa toisen
soihduista; muutamat aivan edessä istuvat ihmiset tulevat levottomiksi
-- minä kuulen vapaaherran äänen sanovan: "Hiljaa! Hiljaa!" -- kaikki
on jälleen hiljaa -- tuulikaan ei enää puhalla -- -- -- mutta Umprecht
makaa yhä liikkumatonna, ei liikahda eikä liikuta huuliaan. Kreivitär
Saima parkaisee -- ihmiset luulevat luonnollisesti, että tämäkin
kuuluu kappaleeseen. Mutta minä tunkeudun ihmisjoukon lävitse, syöksyn
näyttämölle, kuulen, kuinka takanani syntyy levottomuutta -- ihmiset
nousevat paikoiltaan, muutamat seuraavat minua, kaikki tunkeutuvat
paarien ympärille -- -- -- "Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?"
-- -- -- Minä tempaisen soihdunkantajalta soihdun ja valaisen sillä
makaavan kasvoja -- -- -- Minä ravistan häntä, aukaisen hänen nuttunsa;
sillä välin on lääkäri tullut vierelleni, hän tunnustelee Umprechtin
sydäntä, koskettaa valtimoa, ja pyytää muita väistymään syrjään,
kuiskaa vapaaherralle muutamia sanoja -- -- -- paareilla makaavan vaimo
on syöksynyt ylös, kiljaisee ja heittäytyy miehensä päälle, lapset
seisovat kuin kokoonlyyhistyneinä, eivätkä voi mitään ymmärtää. -- -- --
Kukaan ei tahdo uskoa sitä, mitä on tapahtunut, ja kuitenkin kertoo
jokainen sen toisilleen; -- minuuttia myöhemmin tietävät kaikki sen,
että herra von Umprecht on äkkiä kuollut niillä paareilla, joilla hänet
kannettiin sisään -- -- --.
Samana iltana kiiruhdin minä alas laaksoon kauhun valtaamana.
Kummallinen kammo teki minulle mahdottomaksi palata jälleen linnaan.
Seuraavana päivänä tapasin minä vapaaherran Bozenissa; siellä
minä kerroin hänelle Umprechtin näyn, niinkuin hän sen itse oli
minulle esittänyt. Vapaaherra ei tahtonut sitä uskoa, minä etsin
kirjesalkustani tuon salaperäisen paperin ja näytin sen hänelle; hän
katsoi minua hämmästyneenä, melkein pelokkaana ja antoi minulle paperin
takaisin -- se oli ihan puhdas, siihen ei ollut mitään kirjoitettu,
eikä mitään piirustettu -- -- --.
Minä olen koettanut löytää Marco Polon; mutta ainoa, mitä hänestä sain
tietää, oli se, että hän kolme vuotta sitten oli esiintynyt viimeisen
kerran eräässä Hamburgin huonommassa huvituspaikassa.
Mutta kaikista kummallisinta tässä kummallisessa jutussa on se, että
sitä koulumestaria, joka silloin juoksi kädet ojolla tekotukkansa
perässä ja hävisi metsään, ei ole koskaan senjälkeen nähty, ei edes
hänen ruumistaan ole löydetty.
* * * * *
Julkaisijan lisäys.
Edellä olevan kertomuksen kirjoittajaa en minä ole tuntenut
persoonallisesti. Hän oli aikoinaan sangen tunnettu kirjailija, mutta
kuollessaan noin kymmenen vuotta sitten tuskin kuudenkymmenen vuoden
vanhana oli hän melkein unhoon joutunut. Hänen koko perunsa joutui,
ilman erikoista määräystä, tässä kirjoituksessa mainitun meranilaisen
nuoruuden ystävän haltuun. Tältä se taasen joutui eräälle lääkärille,
jonka kanssa minä, oleskellessani kerran Meranissa viime talvena,
usein keskustelin kaikenlaisista hämäristä kysymyksistä, eritoten
henkinäyistä, kaukovaikutuksesta (telepatiasta) ja ennustustaidosta, ja
häneltä minä myös sain tässä painetun käsikirjoituksen julaistavaksi.
Minä pitäisin mielelläni tätä kirjoitusta vapaasti keksittynä
kertomuksena, jollei lääkäri itse, niinkuin kertomuksestakin käy
selville, olisi ollut läsnä edellä kerrotussa teatterinäytännössä,
joka niin ihmeellisesti loppui ja jollei hän olisi persoonallisesti
tuntenut niin arvoituksellisesti kadonnutta koulumestaria. Mutta
mitä taas silmänkääntäjä Marco Poloon tulee, niin muistan minä vielä
varsin hyvin aivan nuorena nähneeni hänen nimensä painettuna eräälle
ilmoituslehdelle eräänä kesänä Wörtherjärven rannalla; minä muistan
hänet senvuoksi, että juuri siihen aikaan aijoin ruveta lukemaan saman
nimisen kuuluisan retkeilijän matkakertomusta.
Redegondan päiväkirja.
Viime yönä, kun minä kotimatkallani istuuduin hetkiseksi eräälle
penkille kaupungin puistossa, näin minä äkkiä penkin toisessa päässä
erään herran, jonka olemassa oloa en sitä ennen ollut laisinkaan
huomannut. Koska näin myöhäisenä aikana ei puistossa ollut mikään
puute tyhjistä penkeistä, tuntui minusta tämän yöllisen naapurin
ilmestyminen vähän epäilyttävältä ja minä olin juuri aikeissa poistua,
kun tuo vieras herra, jolla oli pitkä, harmaa päällystakki ja
keltaiset hansikkaat, nosti hattuaan toivottaen minulle hyvää iltaa
mainiten minut nimeltä. Samassa tunsin minäkin hänet tapaamisesta
ilostuen. Se oli tohtori Gottfried Wehwald, nuori, hienokäytöksinen
mies, niin, voipa sanoa, että hänen esiintymisessään oli jotain
ylhäistä, mikä ainakin hänelle itselleen näytti tuottavan jatkuvaa
hiljaista tyydytystä. Noin neljä vuotta sitten oli hänet Wienin
maaherranvirastosta, missä hän oli kirjurina, siirretty erääseen
pieneen ala-Itävaltalaiseen maaseutukaupunkiin, mutta aika ajoittain
nähtiin hänet kuitenkin ystäviensä seurassa kahvilassa, missä hänet
aina otettiin vastaan sillä hillityllä sydämellisyydellä, mitä hänen
hienon hillitty esiintymistapansa näytti vaativan. Senvuoksi oli
minusta myös sopimatonta, vaikken ollut nähnyt häntä sitten viime
joulun, osoittaa minkäänlaista hämmästystä tapaamisemme ajan ja paikan
johdosta; ystävällisesti vaikka näköjäni välinpitämättömänä vastasin
minä hänen tervehdykseensä ja olin juuri aikeissa ruveta keskustelemaan
hänen kanssaan, niinkuin maailmanmiesten sopii, joita ei tilapäinen
tapaaminen Austraaliassakaan hämmästytä, kun hän tehden torjuvan
kädenliikkeen lyhyesti huomautti: "Suokaa anteeksi, arvoisa ystäväni,
mutta minun aikani on rajoitettu ja minä olen tullut tänne ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että saan kertoa Teille erään sangen kummallisen
tarinan, luonnollisesti edellyttäen, että Te olette taipuvainen sitä
kuuntelemaan."
Minä kuuntelin tätä puhetta ihmetyksellä, mutta siitä huolimatta
selitin minä hänelle olevani heti valmis häntä kuulemaan, kuitenkaan en
voinut olla kasvojeni ilmeillä ilmaisematta hämmästystäni siitä, että
tohtori Wehwald ei ollut tullut tapaamaan minua kahvilassa, ja miten
hänen oli onnistunut löytää minut yöllä täällä kaupungin puistossa, ja
vihdoin, miksi juuri minä sain kunnian kuulla hänen kertomustansa.
"Vastauksen kahteen ensimäiseen kysymykseenne", sanoi hän oudoksuttavan
jyrkästi, "saatte Te kertomukseni kuluessa itsestään. Mutta syy,
miksi minä juuri Teidät valitsin, arvoisa ystäväni (hän ei minua
muulla nimellä puhutellutkaan) on se, että Te tietääkseni harjoitatte
myös kirjailija-tointa, jonka vuoksi minä uskallan toivoa, että Te
julkaisette tämän minun omituisen, vaikkakin jonkunverran katkonaisen
kertomukseni sopivasti muodostettuna."
Minä estelin vaatimattomasti, jolloin tohtori Wehwald nyrpisteli
nenäänsä kummallisesti ja alkoi ilman minkäänlaista johdatusta:
"Kertomukseni sankarittaren nimi on Redegonda. Hän oli parooni
T:n puoliso, joka oli ratsumestarina meidän pikkukaupunkiimme
sijoitetussa rakuunarykmentissä." (Hän mainitsi tosiaankin vaan nämä
alkukirjaimet, vaikka minulle ei tuon pienen kaupungin nimi, eikä
liioin ratsumestarinkaan nimi ja rykmentin numero olleet, syistä,
jotka pian selviävät, mikään salaisuus.) "Redegonda", jatkoi tohtori
Wehwald kertomustaan, "oli harvinaisen kaunis nainen ja minä rakastuin
häneen, niinkuin sitä tavallisesti sanotaan, heti ensi hetkessä.
Mutta valitettavasti ei minulla ollut mitään tilaisuutta päästä hänen
kanssaan persoonallisesti tutuksi, sillä upseerit eivät seurustelleet
juuri nimeksikään sivilihenkilöitten kanssa ja kohtelivat meitä
valtion virkamiehiäkin melkein loukkaavan ylimielisesti. Näin ollen
näin minä Redegondan aina vain kaukaa; näin hänet yksin tai miehensä
kanssa, usein myös toisten upseerien ja heidän naistensa kanssa
kadulla kävelemässä, joskus näin hänet myös Päätorin varrella olevan
asuntonsa ikkunassa, tai iltasin ajavan huonoissa vaunuissa kaupungin
pieneen teatteriin, missä minulla sitten oli onni permannolta katsella
häntä omassa aitiossaan, jonne nuoret upseerit väliajoilla mielellään
kiiruhtivat. Joskus tuntui minusta, että hän suvaitsi huomata minut.
Mutta hänen katseensa viivähti minussa aina vaan niin hetkisen, etten
voinut siitä mitään enempää päättää. Minä olin jo heittänyt kaiken
toivonkin koskaan saada ilmaista hänelle sydämeni palavia tunteita,
kun hän eräänä ihanana syksypäivänä aamupäivällä tuli vastaani
aivan odottamatta pienessä puistomaisessa metsässä, joka kaupungin
itätorilta ulottuu kauvas maalle päin. Huomaamattomasti hymyillen
kulki hän ohitseni, ehken hän ei minua ollenkaan huomannutkaan, ja
hävisi taas pian keltaisten lehvien taakse. Minä olin antanut hänen
kulkea ohitseni ollenkaan ajattelematta sitä mahdollisuutta, että
olisin voinut häntä tervehtää tai puhutellakin; ja nytkin, kun hän
jo oli hävinnyt, en katunut ollenkaan, etten sitä tehnyt, sillä
eihän siitä kuitenkaan olisi voinut olla mitään tulosta. Mutta
sitten tapahtui jotain kummallista: minä tunsin nimittäin itseni
äkkiä pakotetuksi kuvittelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos minulla
olisi ollut rohkeutta asettua hänen tielleen ja puhutella häntä. Ja
mielikuvituksissani näin minä, kuinka Redegonda ollenkaan minuun
vihastumatta päinvastoin ihan peittelemättä ilmaisi tyytyväisyytensä
rohkean tekoni johdosta, ja vilkkaasti keskustellessamme valitti
elämänsä tyhjyyttä ja seurapiirinsä ala-arvoisuutta, ja lopuksi lausui
ilonsa siitä, että oli minusta löytänyt ymmärtävän, samoin ajattelevan
toverin. Ja hänen jäähyväiskatseensa, joka minut kohtasi oli niin
lupaava, että minusta, joka kaiken tämän elin vain mielikuvituksissani,
samana iltana nähdessäni hänet jälleen aitiossaan tuntui kuin meillä
kahdella olisi yhteinen ihana salaisuus. Teitä ei kai ihmetytä,
arvoisa ystävä, että minä, joka nyt olin saanut mielikuvitusvoimastani
niin erinomaisen todistuksen, yhä edelleen jatkoin samanlaisia
tapautumiskohtauksia, ja että ne kerta kerralta tulivat yhä
ystävällisemmiksi, tutunomaisemmiksi, jopa ihan sydämellisiksi, kunnes
eräänä ihanana päivänä lehdettömien oksien alla ihailemani nainen
vaipui ikävöivään syliini. Minä jatkoin yhä edelleen tätä huumaavaa
mielettömyyttäni, eikä kauvan enää kestänytkään, ennenkuin Redegonda
tuli minua tapaamaan pieneen, kaupungin syrjässä olevaan asuntooni, ja
minä sain nauttia sellaista onnea, jota köyhä todellisuus ei koskaan
olisi voinut niin huumaavana minulle tarjota. Vaarojakaan ei puuttunut,
jotka seikkailuamme höystivät. Niinpä tapahtui kerran talvella, että
ratsumestari ratsasti ohitsemme ajaessamme yöllä reellä maantiellä
turkkiin käärittyinä; ja silloin jo aavistin sen julman kohtalon, joka
sitten pian toteutuikin. Ensimäisinä kevätpäivinä saatiin kaupungissa
tietää, että se rakuunarykmentti, johon Redegondan mieskin kuului,
tulisi siirrettäväksi Galiziaan. Minun, ei, -- meidän epätoivomme
oli rajaton. Kaikkea, mitä rakastavaiset sellaisissa tavattomissa
oloissa tavallisesti harkitsevat, mietittiin: yhteistä pakoa, yhteistä
kuolemaa, tuskaista alistumista välttämättömyyteen. Viimeinen
ilta tuli kuitenkin, ilman että mitään varmaa päätöstä oli tehty.
Minä odotin Redegondaa kukilla koristetussa huoneessani. Kaikkien
mahdollisuuksien varalta oli matka-arkkuni pakattu, revolverini
ladattuna --, ja jäähyväiskirjeet kirjoitettuina. Tämä kaikki on
totta, arvoisa ystäväni. Sillä niin täydellisesti olin minä joutunut
mielettömyyteni valtaan, että minä en pitänyt rakastettuni ilmestymistä
sinä iltana, joka oli viimeinen ennen rykmentin lähtöä, ainoastaan
mahdollisena, vaan minä suorastaan odotinkin sitä. Minä en kuitenkaan
voinut, niinkuin tavallisesti, loihtia hänen haahmoansa luokseni,
enkä mielikuvituksessani syleillä tuota taivaallista olentoa; ei,
minusta tuntui kuin jokin odottamaton, ehken jokin kauhea, pidättäisi
häntä kotonaan; satakertaa menin minä ovelle kuuntelemaan kuuluisiko
portaista askeleita, satakertaa katsoin ikkunasta nähdäkseni Redegondan
lähestyvän kadulla; niin, kärsimättömyydessäni olin jo juosta pois
Redegondaa etsimään, hakemaan hänet luokseni, rakastavan ja rakastetun
oikeudella uhkamielisenä vaatimaan häntä mieheltään, -- kunnes vihdoin
vaivuin leposohvalleni, aivankuin kuumeessa. Silloin äkkiä, oli jo
melkein puoliyö, kuului ulkoa ovikellon soitto. Minä tunsin sydämeni
pysähtyvän. Sillä kellon kilinä, ymmärrättehän kai, ei ollut enää
mitään mielikuvitusta. Se soi toisen ja kolmannen kerran ja herätti
minut jyrkästi ja auttamattomasti täyteen todellisuuteen. Mutta
samassa hetkessä, kun minä huomasin, että seikkailuni tähän iltaan
asti olikin ollut vaan ihmeellistä unennäköä, tunsin minä rohkeimman
toivon heräävän sielussani: sen nim. että Redegonda, toiveitteni
voiman järkyttämänä ja pakottamana omassa persoonassaan seisoisi
kynnykselläni, ja että minä seuraavassa hetkessä saisin hänet ilmi
elävänä sulkea syliini. Tässä ihanassa odotuksessa menin minä ovelle
ja aukaisin. Mutta se ei ollutkaan Redegonda, joka edessäni seisoi, se
oli Redegondan puoliso; hän itse, niin elävänä ja todellisena kuin Te
nyt tässä penkillä minun vastapäätäni, tuijottaen jäykkänä kasvoihini.
Minä en voinut tietysti muuta kuin päästää hänet sisään, ja pyytää
häntä istumaan. Mutta hän jäi seisomaan ja sanoi selittämättömän
ivallisesti: 'Te odotatte Redegondaa. Mutta, ikävä kyllä, hän ei voi
tulla. Hän on nimittäin kuollut.' 'Kuollut', toistin minä, ja koko
maailma pysähtyi. Ratsumestari puhui häiriintymättä edelleen: 'Noin
tunti sitten löysin minä hänet kirjoituspöytänsä äärestä istumasta,
tämä pieni kirja edessään, jonka minä selvyyden vuoksi otin heti
mukaani. Se oli luultavasti pelko, joka hänet tappoi, kun minä niin
odottamatta astuin hänen huoneeseensa. Nämä rivit tässä ovat viimeiset,
jotka hän kirjoitti. Olkaa hyvä!' Hän ojensi minulle avonaisen,
sinipunervaisen nahkakantisen kirjan ja minä luin seuraavat sanat:
'Nyt jätän minä kotini ainiaaksi, rakastettuni odottaa.' Minä vaan
nyökäytin päätäni vahvikkeeksi. 'Te olette tietysti arvannut', jatkoi
ratsumestari, 'että Teillä on kädessänne Redegondan päiväkirja.
Tahdotteko ehken olla niin hyvä ja silmäillä sitä, tullaksenne
vakuutetuksi, että kaikki kieltäminen on turhaa.' Minä silmäilin, ei,
minä luin. Minä luin melkein tunnin verran kirjoituspöytääni nojaten,
ratsumestarin istuessa sillä aikaa liikkumatonna leposohvallani;
minä luin meidän rakkautemme koko kertomuksen, suloisen, ihmeellisen
kertomuksen, -- kaikkine yksityiskohtineen; siitä syksyaamusta alkaen
jolloin minä metsässä ensi kerran olin Redegondaa puhutellut, minä
luin ensimäisestä suudelmastamme, kävelyretkistämme, huviretkistämme
maalle, ihanista onnenhetkistämme kukkakoristeisessa huoneessani,
meidän pako- ja kuolemantuumistamme, onnestamme ja epätoivostamme.
Kaikki oli tähän kirjaan kirjoitettu, kaikki -- mitä ei koskaan
todellisuudessa ollut tapahtunut, -- mutta kuitenkin kaikki juuri
samalla tavalla kuin sen mielikuvituksessani olin elänyt. Enkä
minä pitänyt sitä niin selittämättömänä kuin Te, arvoisa ystävä,
näytätte sitä ilmeisesti pitävän. Sillä minä aavistin yhtäkkiä, että
Redegonda oli rakastanut minua yhtä paljon kuin minä häntä, ja että
hän senkautta oli saanut salaperäisen voiman eläytyä kaikkiin minun
mielikuvitukseni eläymyksiin. Ja koska hän naisena oli lähempänä
kuin minä elämän alkutilaa, missä toivo ja täyttymys ovat sama asia,
niin oli hän luultavasti ollut täysin vakuutettu siitä, että hän oli
todella elänyt kaiken sen, mikä nyt hänen sinipunervaiseen kirjaansa
oli kirjoitettu. Mutta minusta oli vielä sekin mahdollista: että tämä
koko päiväkirja ei ollut mitään muuta kuin harkittu kosto minulle,
kosto siitä päättämättömyydestä, etten ollut tehnyt minun, meidän
unelmiamme todellisuudeksi; niin, ja että hänen äkillinen kuolemansa
tapahtui hänen omasta tahdostaan ja että hän tahallisesti antoi tuon
petollisen päiväkirjan sillä tavoin joutua petetyn miehensä käsiin.
Mutta minulla ei ollut aikaa kauvan selvitellä näitä kysymyksiä, sillä
ratsumestarille oli vaan yksi ainoa luonnollinen selitys olemassa; minä
tein siis sen, mitä tilanne vaati ja ilmoitin tavanmukaisin kääntein
olevani hänen käytettävissään."
"Yrittämättä --"
"Kieltääkö?!" keskeytti tohtori Wehwald minut jyrkästi. "Oh!
Vaikka sellaisella yrityksellä olisi ollut joitakin onnistumisen
edellytyksiäkin olisi se minusta näyttänyt raukkamaiselta. Sillä
minä tunsin itseni täysin vastuunalaiseksi kaikista seikkailuni
seurauksista, seikkailun, jonka olin tahtonut kokea, mutta jonka
kokemiseen minä olin ollut vaan liian arka. -- 'Minä tahtoisin',
sanoi ratsumestari, 'päättää asiamme ennenkuin Redegondan kuolema
tulee tunnetuksi. Kello on nyt yksi yöllä, kello kolme kokoontuvat
todistajamme ja kello viisi pitää kaiken olla suoritettuna.' Minä
nyökkäsin taasen myöntymyksen merkiksi. Ratsumestari poistui kylmästi
tervehtien. Minä järjestin paperini, poistuin kotoani, ja hain
kaksi tuttavaa herraa sängyistään -- toinen heistä oli kreivi --
kerroin heille ainoastaan, mitä tarpeellista oli, saadakseni heidät
järjestämään asian nopeasti, ja kävelin sitten edes takaisin Päätorilla
pimeitten ikkunoiden edessä, joitten takana tiesin Redegondan ruumiin
makaavan ja tunsin varmasti käyväni kohtaloni täyttymistä kohden. Kello
viisi varhain aamulla seisoimme me vastatusten, ratsumestari ja minä,
pistoolit kädessä pienessä metsässä aivan lähellä sitä paikkaa, missä
minä ensi kerran olisin voinut puhutella Redegondaa."
"Ja Te tapoitte hänet?"
"En. Minun kuulani lensi aivan hänen ohimonsa ohi. Mutta hän osasi
minua keskelle sydäntä. Ja minä kuolin siihen paikkaan, niinkuin on
tapana sanoa."
"Ah!" huusin minä voihkien, neuvottomana katsahtaen ihmeellistä
naapuriani. Mutta katseeni ei löytänyt häntä enää. Sillä tohtori
Wehwald ei enää istunutkaan penkin nurkassa. Niin, minulla on syitä
luulla, ettei hän ylipäänsä koskaan ollut siinä istunut. Sitävastoin
muistin minä heti, että eilen illalla oli kahvilassa puhuttu paljon
eräästä kaksintaistelusta, jossa eräs ratsumestari Tellerheim oli
ampunut ystävämme, tohtori Wehwaldin. Se seikka, että rouva Redegonda
vielä samana päivänä oli hävinnyt jäljettömiin erään rykmentin
luutnantin kanssa, herätti pienessä seurapiirissä, vallitsevasta
vakavasta mielialasta huolimatta, jonkinlaista surumielistä hilpeyttä,
ja joku lausui sen arvelun, että tohtori Wehwald, jota me aina olimme
pitäneet täsmällisen, hienon ja ylhäisen käyttäytymisen esikuvana,
aivan luonteensa mukaisesti, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattaan,
oli joutunut kuolemaan toisen, onnellisemman edestä.
Mitä taas tohtori Wehwaldin ilmestymiseen kaupungin puiston penkillä
tulee, niin olisi sen ihmeellisyys sanottavasti voittanut, jos se
olisi tapahtunut ennen hänen ritarillista kuolemaansa. Enkä minä
tahdo salata, että aluksi hiukan ajattelin tehdä kertomukseeni tämän
vähäpätöisen muutoksen kohottaakseni siten sen vaikuttavaisuutta.
Vähän aikaa mietittyäni luovuin kuitenkin tästä aikeesta peläten,
että minua syytettäisiin, poikkeamalla totuudesta, antaneeni vettä
myllyyn mystiikalle, spiritismille ja muille sellaisille vaarallisille
suunnille. Sitäpaitsi arvasin, että minulta tultaisiin kysymään
oliko kertomukseni tosi vaiko tekaistu, ja pidinkö sellaisia
tapauksia yleensä mahdollisina -- ja miten näihin kysymyksiin olisin
vastannutkin, niin olisi minua pidetty joko okkultistina tai veijarina.
Senvuoksi päätin minä lopuksi kertoa yöllisen kohtaukseni tarinan juuri
sellaisena kuin se tapahtui, huolimatta siitä, että monet ihmiset
sittenkin tulevat epäilemään sen totuutta. Asian laita on nyt kerran
kaikkiaan niin, että runoilijain kertomuksia aina epäillään, vaikka
siihen on paljon vähemmän syytä, kuin useimpien muitten ihmisten
kertomusten epäilemiseen.
Uusi laulu.
"Se ei ole minun syyni, herra von Breiteneder -- -- -- suokaa anteeksi,
sitä ei voi kukaan sanoa!" Karl Breiteneder kuuli nämä sanat aivankuin
kaukaa korviinsa kajahtavan ja tiesi kuitenkin aivan hyvin, että
se, joka ne lausui, kulki hänen vierellään -- niin, tunsipa hän sen
viinilöyhkänkin, joka näitä sanoja seurasi. Mutta hän ei vastannut.
Hänen oli aivan mahdoton ruveta selittelemään; hän oli tämän yön
kauheitten tapahtumien jälkeen niin väsynyt ja järkytetty, hän tahtoi
vaan saada olla yksin ja hengittää raitista ilmaa. Senvuoksi ei hän
ollut mennyt kotiansakaan, vaan käyskenteli mieluummin aamutuulessa
autioita katuja pitkin metsäisiä kukkuloita kohden, jotka näkyivät
ylhäältä toukokuun sumun takaa. Mutta tuon tuostakin puistatti kauhu
hänen ruumistaan eikä hän tuntenut ollenkaan sellaista aamuhetken
virkeyttä, jota hän tavallisesti yöllisten valvomisien jälkeen
raittiissa aamuilmassa tunsi. Hän näki silmänsä edessä aina vain sen
kauhunkuvan, jota hän oli paennut.
Hänen vierellään kulkeva mies oli kai vasta aivan juuri hänet
saavuttanut. Mitä tahtoi hän? -- -- -- mitä varten hän puolustautui?
-- -- -- ja miksikä juuri hänelle? -- -- -- Hän ei ollut suinkaan
aikonut julkisesti syyttää vanhaa Rebayta, vaikka hän kyllä hyvin
tiesi, että tämä oli suurin syypää siihen, mitä tapahtunut oli. Nyt
katseli hän häntä syrjästä päin. Miltä tuo ihminen näyttikään! Musta
lievetakki oli rutistunut ja tahrainen, yksi nappi puuttui, toiset
napit olivat reunoista rikki; eräässä napinreiässä riippui kuihtunut
kukka. Eilen illalla oli Karl nähnyt kukan vielä tuoreena. Tämä sama
kukka koristuksenaan oli kapellimestari Rebay istunut rämisevän pianon
ääressä ja säestänyt kaikkia Ladenbauer seurueen esittämiä numeroita,
niinkuin hän oli sitä tehnyt jo melkein kolmekymmentä vuotta. Pieni
ravintola oli ollut täpötäynnä kuulijoita, tuoleja ja pöytiä oli
asetettu puutarhaan saakka, sillä tänään esiintyi, niinkuin suurille,
keltaisille lehdille oli mustilla ja punaisilla kirjaimilla painettu:
"Neiti Maria Ladenbauer, 'valkoinen mustarastas' ensimäisen kerran
vaikean sairautensa jälkeen."
Karl hengitti syvään. Päivä oli jo kokonaan valjennut, hän ja
kapellimestari eivät olleet enää yksin kadulla. Heidän takaa ja
sivukäytäviltä, sekä ylhäältä metsästäkin tuli kävelijöitä heitä
vastaan. Nyt vasta muisti Karl, että tänään oli sunnuntai. Hän oli
iloinen, kun hänen ei ollut pakko mennä kaupunkiin, vaikkakin hänen
isänsä tälläkin kertaa olisi antanut anteeksi hukkaan vietetyn
viikonpäivän, niin kuin hän jo niin usein oli tehnyt. Vanha
sorvariliike Alserkadulla pysyi vielä toistaiseksi pystyssä ilman
häntäkin, ja isä tiesi kokemuksesta, että Breitenederit olivat tähän
saakka aina oikealla ajalla päättäneet ruveta elämään säännöllisesti.
Tuo juttu Maria Ladenbauerin kanssa ei kuitenkaan ollut häntä koskaan
miellyttänyt. "Tee miten tahdot", oli hän kerran sanonut lempeästi
Kartelle, "olinhan minäkin kerran nuori -- -- -- mutta tyttöjeni
perheitten kanssa en kuitenkaan milloinkaan ole ollut tekemisissä!
Siinä suhteessa pidin minä hyvin varani."
Jos hän olisi kuunnellut isänsä neuvoa -- ajatteli Karl nyt --
niin olisi häneltä paljon ja monenlaista säästynyt. Mutta hän oli
pitänyt Mariasta niin paljon. Maria oli hyväluontoinen tyttö, piti
hänestä kovasti joutavia jaarittelematta. Ja kun Maria kulki hänen
käsikoukussaan kävelyllä, ei olisi voinut aavistaa häntä naiseksi,
jolla oli niin kirjava menneisyys takanaan. Muuten elettiin hänen
vanhempiensa kotona yhtä kunniallisesti kuin porvarillisissa
perheissä. Huoneet oli hauskasti järjestetty, hyllyllä oli kirjoja;
vanhan Ladenbauerin veli, joka oli Maistraatin virkamies tuli usein
vierailulle, ja silloin keskusteltiin hyvin vakavista asioista:
politiikasta, vaaleista ja kunnallisasioista. Sunnuntaisin pelasi Karl
siellä usein tarokkia; vanhan Ladenbauerin ja mielipuolen Jedekin
kanssa, samaisen Jedekin kanssa, joka iltasin esiintyi klownipuvussa
soittaen laseilla ja lautasien reunoilla valsseja ja marsseja; ja jos
hän voitti, maksettiin hänelle raha ilman muuta, mikä ei suinkaan
tapahtunut säännöllisesti hänen kahvilassaan. Akkunasyvennyksessä,
jossa riippui sveitsiläisiä maisema-lasikuvia, istui kalpea ja pitkä
rouva Jedek, joka iltasin esitti näytännössä pitkäveteisiä runoja,
jutteli Marian kanssa ja nyökäytti päätään herkeämättä. Mutta Maria
katsoi vastapäätä istuvaa Karlea, tervehti häntä ilakoiden kädellään
tai istuutui hänen viereensä ja katseli hänen kortteihinsa. Marian
veli palveli eräässä suuressa liikkeessä, ja kun Karl tarjosi hänelle
sikaarin, tarjosi hän heti vuorostaan. Hän toi sisarelleen, josta
hän kovasti piti, joskus kaupungin sokurileipurista makeisia. Ja kun
hän poistui sanoi hän silmät puoleksi sulettuina: "Ikävä, että olen
lupautunut muualle -- -- --"
Karl oli tietysti mieluimmin yksin Marian kanssa. Ja hän muisti
erään aamun, jolloin hän oli kävellyt Marian kanssa tätä samaa
tietä, jota hän nyt kulki, hiljaisesti suhisevaa metsää kohden, joka
tuolta ylhäältä kukkulalta alkoi. He olivat molemmat olleet silloin
väsyneitä, sillä he tulivat suoraan kahvilasta, missä he olivat
istuneet koko kansanlauluseurueen kanssa varhaiseen aamuun saakka;
sitten paneutuivat he lepäämään erään niityn reunassa olevan pyökin
alle ja nukahtivat. He heräsivät vasta myöhään kesäpäivän kuumaan
hiljaisuuteen, jatkoivat matkaansa yhä syvemmälle metsään, juttelivat
ja nauroivat koko päivän, tietämättä miksi, ja vasta myöhään illalla
toi hän tytön jälleen kaupunkiin iltaesitykseen -- -- --. Tällaisia
ihania muistoja oli paljon, ja molemmat elivät he hyvin tyytyväisinä
ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Mutta talven alussa sairastui
Maria äkkiä. Tohtori oli ankarasti kieltänyt kaikki vieraskäynnit,
sillä tyttö sairasti aivotulehdusta tai jotain muuta senkaltaista ja
jokaista mielenliikutusta täytyi välttää. Karl kävi aluksi joka päivä
Ladenbauerien luona tiedustelemassa sairaan tilaa; mutta myöhemmin,
kun sairaus yhä pitkittyi, kävi hän vain joka toinen tai joka kolmas
päivä. Kerran sanoi rouva Ladenbauer hänelle ovessa: "Tänään uskallatte
jo tulla sisään, herra von Breiteneder. Mutta muistakaa, ettette
paljasta itseänne." -- "Millä tavoin minä paljastaisin itseni?"
kysyi Karl, "mitä on tapahtunut?" -- "Niin, hänen silmänsä ovat ihan
parantumattomat." -- "Kuinka niin?" -- "Hän ei näe enää mitään
-- -- --, sairaus sen teki. Mutta hän ei itse vielä tiedä, että se on
parantumatonta -- -- -- Varokaa tekin, ettei hän mitään huomaa."
Silloin änkytti Karl vain pari sanaa ja lähti pois. Hänet valtasi äkkiä
pelko nähdä Maria jälleen. Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään niin
paljon rakastanut kuin Marian silmiä, jotka aina olivat olleet niin
kirkkaat, ja hymyilevät. Hän aikoi tulla huomenna uudestaan. Mutta
hän ei tullut, ei seuraavana eikä vielä sitä seuraavanakaan päivänä.
Ja yhä uudelleen siirsi hän käyntinsä myöhemmäksi. Hän tahtoi tavata
Marian vasta sitten, näin ajatteli hän, kun Maria itse oli tottunut
alistumaan kohtaloonsa. Ja sitten sattui niin, että hänen täytyi lähteä
eräälle liikematkalle, jonne isä jo kauvan oli kärttänyt. Hän joutui
kauvas, hän kävi Berlinissä, Dresdenissä, Kölnissä, Leipzigissä ja
Pragissa. Kerran kirjoitti hän vanhalle rouva Ladenbauerille kortin,
jossa hän mainitsi heti kotiin palattuaan tulevansa tervehtimään,
ja lähetti Marialle paljon terveisiä. -- Keväällä palasi hän kotia;
mutta Ladenbauerin luona ei hän käynyt. Ei tullut lähdetyksi -- -- --
Hän ajatteli Mariata päivä päivältä luonnollisesti yhä vähemmän
ja tahtoi hänet kokonaan unohtaa. Eihän hän ollut ensimäinen eikä
liioin ainoakaan Marian ystävä. Hän ei myös kuullut Mariasta mitään
ja rauhottui yhä enemmän ja jostakin syystä kuvitteli hän usein, että
Maria asui maalla sukulaistensa luona, joista hän oli kuullut Marian
usein puhuvan.
Mutta eilen illalla vei sattuma hänet -- hän tahtoi käydä lähellä
asuvien tuttaviensa luona -- sen ravintolan ohitse, jossa Ladenbauerin
seurue tavallisesti antoi näytäntönsä. Hän aikoi jo ajatuksissaan
sivuuttaa ravintolan, mutta silloin näki hän keltaisen ilmoituslehden
ja huomasi, missä hän oli, ja sydämessään tunsi hän pistoksen,
ennenkuin hän oli sanaakaan lukenut. Mutta luettuaan mustilla ja
punaisilla kirjaimilla painetun ilmoituksen: "Maria Ladenbauerin,
niin kutsutun 'valkoisen mustanrastaan' ensimäinen esiintyminen
parantumisensa jälkeen", jäi hän kuin halpautuneena seisomaan. Ja
samassa hetkessä seisoi Rebay hänen vieressään aivan kuin maasta
nousseena; valkoinen pörröpää paljaana, kulunut silinterihattu kädessä
ja napinlävessä tuore kukka. Hän tervehti Karlea: "Herra Breiteneder --
ihan omassa persoonassaan! Kunnioitatteko meitä tänään läsnäolollanne
jälleen? Maria neiti ilostuu varmaan ihan ikihyväksi, kun hän kuulee,
että entiset ystävänsä häntä vielä muistavat. Lapsi parka? Meillä on
ollut hänen kanssaan kovat ajat, herra von Breiteneder; mutta nyt se
on ohi." Rebay jutteli vielä yhtä ja toista ja Karl seisoi paikallaan,
vaikka hän olisikin mieluimmin tahtonut olla kaukana poissa. Mutta
äkkiä heräsi hänessä uusi toivo, ja hän kysyi Rebaylta, oliko Maria
ihan sokea -- eikö hän nähnyt vähääkään. "Nähnyt vähääkään?" vastasi
toinen. "Mutta mitä te ajattelette herra von Breiteneder!" -- -- --
iloisesti. "Koko maailma on pikimusta hänelle -- -- -- Mutta Te
tulette siitä vakuutetuksi, herra von Breiteneder, että kaikella on
hyvätkin puolensa, jos niin saa sanoa -- ja ihana ääni sillä tytöllä
on, kauniimpi kuin koskaan ennen! -- -- -- No niin, _Te_ saatte itse
sen nähdä, herra von Breiteneder. -- Ja hyvä hän on -- ihmeen hyvä!
Vielä paljoa ystävällisempi, kuin tätä ennen. No, no, Tehän tunnette
hänet -- ha, ha! -- Niin, niin, tänään tulee sinne useampia sellaisia,
jotka tuntevat hänet -- luonnollisesti ei niin hyvin kuin Te, herra von
Breiteneder, sillä nyt eivät sellaiset asiat luonnollisesti enää tule
kysymykseen. Mutta ehkenpä se aika vielä taas tulee! Minä tunsin erään,
joka oli sokea ja sai kaksoset -- ha, ha! -- Mutta katsokaapas, kuka
tuolla on." sanoi hän äkkiä, sillä he seisoivat kassaluukun edessä,
jonka takana istui rouva Ladenbauer. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja
katsoi Karlea sanaakaan sanomatta. Hän antoi Karlelle lipun, jonka
Karl maksoi oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Mutta äkkiä sanoi
hän: "Elkää sanoko Marialle mitään, Jumalan tähden, elkää sanoko rouva
Ladenbauer -- -- -- ei sanaakaan Marialle siitä, että minä olen täällä!
-- -- -- Herra Rebay, ei sanaakaan Marialle!"
"Hyvä on," sanoi rouva Ladenbauer ja kääntyi toisten lippuja kysyvien
puoleen.
"Minä en sano sanaakaan", sanoi Rebay. "Mutta jälestäpäin tulee
yllätys! Tulettehan mukaan? Suuri juhla -- hohoo! Sulkeudun suosioonne,
herra von Breiteneder." Ja hän oli kadonnut. Karl kulki täpötäyden
salin läpi ja istuutui salin yhteydessä olevan puutarhan perälle
erään pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kaksi vanhaa ihmistä,
mies ja vaimo. Nämä eivät puhuneet sanaakaan keskenään, katsoivat
vaan ääneti uutta vierasta, ja nyökkäsivät surumielisinä toisilleen.
Karl istui ja odotti. Esitys alkoi, ja Karl kuuli ikivanhat asiat
uudelleen. Hänestä näytti kaikki vaan niin kummallisen muuttuneelta,
sillä hän ei ollut koskaan ennen istunut näin etäällä näyttämöltä.
Kapellimestari Rebay soitti ensin niin kutsutun uvertyyrin, josta
Karl kuuli vain muutamia kovia akordeja, sitten esiintyi ensimäisenä
unkaritar Ilka kirkkaanpunaisessa puvussa, kannukset jalassa ja lauloi
unkarilaisia lauluja ja tanssi czardasta. Tämän jälkeen seurasi
ilveilijä Wiegel-Wagelin humoristinen esitys; hän oli puettu viheriään
hännystakkiin ja ilmoitti juuri saapuneensa Afrikasta sekä kertoi
kaikenlaisia hullunkurisia seikkailujuttuja, jotka loppuivat hänen
naimiskauppaansa erään vanhan lesken kanssa. Sitten lauloivat rouva
ja herra Ladenbauer duetin; molemmat olivat tyroolilaispuvuissa.
Heidän jälkeensä esiintyi likaiseen, valkoiseen klovnipukuun puettu
hupsu pikku Jedek näytellen ensin taikatemppujaan, sitten harhaili hän
silmät suurina väkijoukon keskellä, aivankuin hän olisi jotain etsinyt;
sitten asetti hän lautasia eteensä riviin, ja takoi niitä puupalikalla
soittaen marssia, järjesteli laseja ryhmiin ja soitti kosteilla
sormillaan niitten reunoja kosketellen alakuloista valssin säveltä.
Sitä tehdessään katsoi hän ylös kattoon ja hymyili autuaallisesti. Hän
poistui ja Rebay hakkasi uudelleen soittokoneesta juhlallisia säveliä.
Ympäri salia ja puutarhaa kuului kuisketta, ihmiset kurottivat päitään,
ja äkkiä seisoi Maria näyttämöllä. Hänen isänsä, joka oli taluttanut
hänet sinne, oli heti jälleen hävinnyt; ja Maria seisoi siinä yksin.
Karl näki hänet siinä seisomassa -- sammuneet silmät suloisissa,
kalpeissa kasvoissa; hän näki aivan selvään, kuinka hän ensin liikutti
vain huuliaan ja hieman hymyili. Karl oli huomaamattaan noussut ylös
ja nojautui viheriää lyhtyä vasten ja oli vähällä parahtaa säälistä ja
tuskasta. -- Nyt alkoi Maria laulaa. Aivan oudolla äänellä, hiljaa,
paljon hiljempaa kuin ennen. Se oli sama laulu, jota Maria oli aina
laulanut ja jonka Karl oli kuullut vähintään viisikymmentä kertaa,
mutta ääni oli hänestä sittenkin kummallisen vieras, ja vasta kun Maria
lauloi loppukerron "Mua kutsuvat he valkoiseksi mustaksi rastaaksi
kylässä ja kotonakin", luuli hän tuntevansa äänen samaksi jälleen.
Maria lauloi kaikki kolme värssyä ja Rebay säesti häntä tapansa mukaan
katsoen usein ankarasti Mariaan. Kun laulu oli lopussa, puhkesi kova
ja myrskyävä suosionosotus. Maria hymyili ja kumarsi. Äiti nousi kolme
rappusta näyttämölle, Maria tavoitteli kädellään ilmaa, aivankuin
äitinsä käsiä etsiäkseen, mutta suosionosotus oli niin voimakas, että
hänen täytyi heti laulaa toinen laulunsa, jonka Karl myöskin oli jo
melkein viisikymmentä kertaa kuullut. Se alkoi näin: "Tänään menen
minä kultani kera maalle -- -- --", ja Maria heitti päätään niin
tyytyväisenä taaksepäin, keinutti ruumistaan kevyesti edes takaisin,
aivankuin hän todellakin vielä voisi kultansa kanssa mennä maalle,
voisi nähdä sinisen taivaan ja viheriät niityt ja voisi tanssia ulkona
vapaassa luonnossa, niin kuin hän laulussa lauloi. Ja sitten lauloi hän
kolmannen, uuden laulunsa. --
"Täällä olisi pieni puutarha", sanoi herra Rebay, ja Karl vavahti. Oli
kirkas päivänpaiste; katu loisti auringonpaisteessa ja ympärillä oli
valoisaa ja vilkasta. "Sinne voisi pistäytyä levähtämään", jatkoi Rebay
"ja juoda lasin viiniä; minulla onkin jo kova jano -- tänään tulee
kuuma päivä."
"Kuuma päiväkö?" sanoi joku heidän takanaan. Breiteneder kääntyi
katsomaan -- -- Kuinka, oliko tuokin nyt juossut hänen jälkeensä?
-- -- -- Mitä tuo sitten hänestä tahtoi? -- -- -- Se oli hupsu Jedek;
häntä ei oltu koskaan kutsuttu muulla nimellä, ja aivan varmaa
olikin, että hän pian todellakin oli tuleva kokonaan hulluksi. Pari
päivää sitten oli hän aikonut tappaa pitkän, kalpean vaimonsa, ja
oli aivan ihmeellistä, että hänen annettiin käydä vapaana. Nyt hiipi
hän kääpiömäisen pienenä Karlen rinnalla; kellertävistä kasvoista
katselivat mulkoillen omituisen hassunkuriset silmät, päässä oli
hänellä yleisesti tunnettu harmaa, pehmeä hattu, jossa oli kulunut
sulka, ja kädessä ohut kävelykeppi. Ja nyt oli hän noitten toisten
edellä pujahtanut pieneen ravintolapuistoon, istuutunut puupenkille,
joka nojasi matalaa talonseinää vasten, ja löi kävelykepillään
kiivaasti viheriäksi maalattua pöytää huutaen tarjoilijaa. Molemmat
toiset seurasivat häntä. Valkoinen tie, jota reunusti viheriä puuaita
jatkui pienten, surkeitten huvilain ohitse ylös vuorelle, ja katosi
metsään.
Tarjoilija toi viiniä. Rebay asetti silinterinsä pöydälle, silitteli
valkoista tukkaansa, hieroi molemmilla käsillään tapansa mukaan sileitä
poskiansa, työnsi Jedekin lasin syrjään ja kumartui pöydän yli Karlen
puoleen. "Enhän minä mikään pölkkypää ole, herra von Breiteneder!
Tiedänhän minä, mitä minä teen! -- -- -- Miksikä minä olisin siihen
syypää? -- -- -- Tiedättekö Te, kenelle minä nuoruudessani kirjoittelin
kupletteja? -- -- -- Kuuluisalle Matras'ille! Se ei ole mikään pikku
asia! Ne herättivät huomiota! Sanat ja musiikki minun! Ja useita niistä
sijoitettiin toisiin kappaleihin!"
"Antakaa lasin olla", sanoi Jedek hiljaa hihittäen.
"Hyvä herra von Breiteneder", jatkoi Rebay työntäen lasin uudestaan
luotaan. "Tehän tunnette minut ja tiedätte, että minä olen
kunniallinen mies! Eikä minun kupleteissani ole milloinkaan ollut
mitään sopimatonta eikä rivoa! -- -- -- Se kupletti, jonka vuoksi
vanha Ladenbauer aikoinaan sai sakkoa, oli toisen tekemä! -- -- Ja
tänään olen minä kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, herra von
Breiteneder -- se merkitsee jo jotain! Tiedättekö Te, kuinka kauvan
olen jo kuulunut Ladenbauerien seurueeseen? -- -- -- Silloin eli vielä
Eduard Ladenbauer, joka oli perustanut seurueen. Ja Marian tunnen minä
syntymästään saakka. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta olen minä ollut
Ladenbauerin seurueessa -- ensi maaliskuussa on minun riemujuhlani
-- -- -- Enkä minä ole varastanut laulujeni säveleitä -- kaikki olen
itse tehnyt, ihan kaikki! Ja tiedättekö, miten monta niistä
on aikoinaan esitetty? -- -- -- Kahdeksantoista! Eikö totta,
Jedek? -- -- --"
Jedek nauroi yhä edelleen äänetöntä nauruaan, silmät selällään. Hän
oli kerännyt eteensä kaikki kolme lasia ja alkoi nyt sormellaan
kevyesti silitellä lasien reunoja. Hänen soittonsa oli hienoa, hieman
liikuttavaa, aivankuin kaukainen oboen tai klarinetin ääni. Breiteneder
oli aina kovasti ihaillut tätä hänen taituruuttaan, mutta tällä
hetkellä tuntui se hänestä sietämättömältä. Muissa pöydissä istuvat
ihmiset kuuntelivat soittoa; muutamat nyökkäsivät päätään tyytyväisinä,
eräs paksu herra paukutti käsiään. Äkkiä työnsi Jedek taasen kaikki
lasit luotansa, pani kätensä ristiin rinnalle ja tuijotti valkoiselle
tielle päin, joka yhä enemmän täyttyi metsään päin kävelevistä
ihmisistä. Karlen silmät säkenöivät ja hänestä tuntui, että kaikki
ihmiset tanssivat ja pyörivät hämähäkinverkon takana. Hän hieroi
ohimoitaan ja silmäluomiaan, hän tahtoi päästä jälleen tajuihinsa.
Eihän hän voinut sille mitään! Se oli kauhea onnettomuus -- mutta eihän
se ollut hänen syynsä! Ja äkkiä hän nousi ylös, sillä kun hän ajatteli
loppua oli hänen rintansa pakahtua. "Mennään pois", sanoi hän.
"Mennään vaan, raitis ilma on pääasia", vastasi Rebay.
Jedek oli äkkiä suuttunut, kukaan ei tiennyt, miksi. Hän asettui erään
pöydän luo, jonka ääressä istui rauhallinen pari, hutki kävelykepillään
ympärinsä ja huusi kovalla äänellä: "Hitto ruvetkoon lasinsoittajaksi,
tuhat tulimmaista!" Molemmat rauhalliset ihmiset tulivat hämilleen
ja koettivat tyynnyttää häntä; toiset nauroivat ja luulivat häntä
juopuneeksi.
Breiteneder ja Rebay olivat jo saapuneet valkoiselle, kadulle, ja
Jedek, jälleen rauhoittuneena, hyppelehti heidän jälessään. Hän otti
harmaan hattunsa päästään ja ripusti sen kävelykeppinsä nenään ja
piteli keppiä hattuineen olkapäillä niinkuin pyssyä, tehden toisella
kädellään sillä aikaa suuria tervehdysliikkeitä taivasta kohden.
"Teidän ei pidä luulla, että niinä koetan itseäni puolustella," sanoi
Rebay kalisevin hampain. "Ee-eh, minulla ei ole siihen mitään syytä!
Ei ollenkaan! Minulla oli mitä paras tarkoitus, ja jokaisen täytyy
se myöntää. Itsehän minä harjoittelin tuon laulun hänen kanssaan!
-- -- -- Vieläpä silloin kun hän istui huoneessaan silmät siteissä.
Ja tiedättekö, miten tuo aihe johtui minulle mieleen? Tässä on nyt
tapahtunut onnettomuus, sanoin itsekseni, mutta kaikki ei ole vielä
hukassa. Hänellä on vielä kaunis äänensä ja kauniit kasvonsa -- -- --
Minä sanoin sen äidillekin, joka oli ihan epätoivoissaan. Rouva
Ladenbauer, sanoin minä hänelle, vielä ei ole mitään kadotettu --
odottakaahan vaan! Nykyään, kun on noita sokeain laitoksiakin, jossa
sokeat voivat vähitellen oppia lukemaan ja kirjoittamaankin -- -- --
Minä tunsin erään -- nuoren miehen, joka kahdenkymmenen vuoden vanhana
tuli sokeaksi. Hän uneksi joka yö mitä ihanimmista ilotulituksista ja
kaikenlaisista mahdollisista valaistuksista -- -- --"
Breiteneder naurahti. "Puhutteko Te tosissanne?" kysyi hän Rebaylta.
"Kuinkas muuten!" vastasi Rebay raa'asti, "mitä Te oikeastaan tahdotte?
Pitäisikö minun tappaa itseni? -- -- -- Ja miksi? -- Hyvä Jumala,
minä olen ollut kyllin onneton tässä maailmassa! -- Tai luuletteko
Te, herra von Breiteneder, että se on mitään elämää, kun nuorena on
kirjoittanut kerran näytelmäkappaleen, niinkuin minäkin ja sitten
kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana on lopuksi niin pitkällä, että
parista kurjasta kreuzerista täytyy huonolla pianorähjällä säestää
käheä-äänisiä retkaleita ja kirjoittaa heille kupletteja -- -- --
Tiedättekö Te, paljonko minulle yhdestä kupletista maksetaan? -- -- --
Teitä se varmaankin ihmetyttäisi, herra von Breiteneder!"
"Mutta niitähän lauletaan ravintoloissa", sanoi Jedek, joka käveli nyt
heidän rinnallaan aivan totisena ja siivona, melkeinpä hienon miehen
tavoin.
"Mitä Te oikeastaan minusta tahdotte?" sanoi Breiteneder. Hänestä
tuntui äkkiä, että nuo molemmat vainosivat häntä, mutta hän ei tiennyt,
minkä tähden. Mitä tekemistä hänellä oli noitten ihmisten kanssa?
-- -- -- Mutta Rebay vaan jatkoi: "Minä tahdoin hankkia tytölle
toimeentulon! -- -- -- Turvata hänen tulevaisuutensa, näettekös!
-- -- -- Ja juuri tuolla uudella laululla! -- -- Juuri sillä! -- -- --
Eikö se sitten muka ole kaunis? -- -- Eikö se ole liikuttava? -- -- --"
Pikku Jedek tarttui äkkiä Breitenederin takin hihaan ja pidätti
häntä, nosti vasemman kätensä etusormen ylös, huomaavaisuutta
pyytäen, pani huulensa suppuun ja vihelsi uuden laulun säveltä,
jota Maria Ladenbauer, jota myös kutsuttiin valkoiseksi "mustaksi
rastaaksi", edellisenä yönä oli laulanut. Hän vihelsi sitä kerrassaan
mestarillisesti; sillä viheltäminen kuului myös hänen taitoihinsa.
"Ei se ollut sävelen vika", sanoi Breiteneder.
"Kuinka?" huusi Rebay. -- He kulkivat kaikki kiivaasti, melkein
puolijuoksua, huolimatta tien jyrkästä noususta. "Kuinka herra von
Breiteneder? -- -- -- Sanatko siinä siis olivat sopimattomat?
-- -- -- Hyvä Jumala, eihän niissä sanoissa ole mitään muuta, kuin
sellaista, minkä Maria itse tiesi? -- -- -- Ja kun minä hänen omassa
huoneessaan harjoittelin sitä hänen kanssaan, niin ei hän kertaakaan
itkenyt. Hän sanoi vaan: Se on surullinen laulu, herra Rebay, mutta
kaunis se on! --" "Kaunis se on", sanoi hän -- -- -- "Niin, se on
tosiaankin surullinen laulu, herra von Breiteneder -- mutta onhan hänen
kohtalonsakin surullinen. Olisinko minä silloin voinut kirjoittaa
mitään iloista laulua hänelle? -- -- --"
Tie häipyi metsään. Aurinko kimalteli oksien lomista; pensaista
kuului naurua ja huutoja. He kulkivat kaikki kolme vierekkäin, niin
kiivaasti, aivankuin kukin olisi tahtonut juosta toistensa edelle.
Äkkiä alkoi Rebay uudelleen: "ja yleisö -- hitto soikoon -- se paukutti
käsiään kuin hulluna! -- -- -- Arvasinhan minä sen jo ennakolta,
että Maria sillä laululla saavuttaisi tavattoman menestyksen! --
Ja Mariaa itseäänkin se ilahutti -- -- -- hänen koko kasvonsa ihan
loistivat ilosta ja viimeinen värssy hänen täytyi toistaa. Se onkin
niin liikuttava värssy. Kun minä sitä tein, niin kohosivat kyyneleet
minunkin silmiini -- muistaessani sitä toista laulua, jota Maria aina
laulaa -- -- --" Ja Rebay lauloi, tai paremminkin lausui painostaen
ainoastaan loppusoinnut kuin urkuäänellä: "Kuin kaunista ennen
oli_kaan_, -- Kun päivä kultas metsän, _maan_, -- ja kullan kanssa
sunnun_tain_ -- Ma kahden kuherrella _sain_ -- Nyt sammunut on multa
päivä, -- tähdet _myös_, -- Ma onnea ja kultaa vailla vaeltelen _yöss_!"
"Riittää jo!" huusi Breiteneder, "johan minä olen sen kuullut!"
"Eikö se sitten ole kaunis?" sanoi Rebay ja heilutti silinteriään.
"Nykyään ei löydykkään monta, jotka tekevät tällaisia kupletteja.
Vanha Ladenbauer antoi minulle siitä viisi guldenia -- -- -- se oli
minun palkkioni, herra von Breiteneder. Minä harjotin sen vielä samaan
hintaan Marian kanssa."
Jedek nosti jälleen etusormensa ja lauloi hyvin hiljaa loppukerron: "Oi
kuinka katkera mun kohtaloni on -- Kun elo iäti on valoton -- -- --"
"Miksi, _miksi_, kysyn minä! -- -- --", huusi Rebay. "Miksi? -- -- --
Heti laulunumeron jälkeen olin Marian luona -- -- -- Eikö totta, Jedek?
-- -- -- Ja Maria istui siellä onnellisen näköisenä ja joi viiniänsä,
ja minä silitin hänen tukkaansa ja sanoin hänelle: 'No, näetkös Maria
miten se miellytti yleisöä. Nyt tulee tänne varmaan kaupunkilaisiakin
meitä kuulemaan; laulu tulee herättämään huomiota -- -- -- Ja sinä
laulat sen kerrassaan loistavasti -- -- --' Ja niin edespäin, mitä
sellaisessa tilaisuudessa yleensä sanotaan -- -- -- Ravintolan
isäntäkin tuli sisään ja onnitteli häntä. Ja hän sai kukkiakin --
Teiltä ne eivät olleet, herra von Breiteneder -- -- -- Kaikki oli mitä
parhaimmassa kunnossa -- -- -- Miksi siis minun kuplettini olisi siihen
syypää? Sehän on kerrassaan järjetöntä!"
Breiteneder pysähtyi äkkiä ja tarttui Rebayta olkapäihin. "Minkävuoksi
sitten sanoitte hänelle, että minä olin siellä? -- -- -- Minkävuoksi?
-- -- -- Pyysinhän minä Teitä, ettette sitä hänelle sanoisi?"
"Antakaa minun olla rauhassa! Minä en sanonut mitään! Hänen äitinsä kai
sen hänelle sanoi!"
"Ei, ei", sanoi Jedek kohteliaasti ja kumarsi, "minä se olin niin
rohkea, herra von Breiteneder -- minä olin niin rohkea. Kun minä
tiesin, että Te olitte siellä, niin minä sanoin Marialle, että Te
olitte siellä. Ja koska hän sairautensa aikana niin usein kysyi
Teitä, niin minä sanoin hänelle: 'Herra Breiteneder on täällä
-- -- -- hän seisoi lyhdyn luona', sanoin minä hänelle, 'ja näytti
kovasti nauttivan!'"
"Vai niin?" sanoi Breiteneder. Hänen kurkkuansa kouristi ja hänen
täytyi kääntyä poispäin välttääkseen Jedekin jäykkää katsetta, jolla
tämä häneen tuijotti. Väsyneenä heittäytyi hän eräälle penkille,
jonka luo he olivat saapuneet, ja sulki silmänsä. Hän näki äkkiä
itsensä jälleen puutarhassa istumassa, ja vanhan rouva Ladenbauerin
ääni kaikui hänen korvissaan: "Maria lähetti paljon terveisiä ja
käski kysyä, ettekö tahtoisi tulla seuraamme esityksen päätyttyä?"
Breiteneder muisti, miten hänen yhtäkkiä oli tullut niin hyvä olla,
aivankuin Maria olisi antanut hänelle kaikki anteeksi. Hän joi
viininsä loppuun ja tilasi uutta parempaa. Hän joi niin paljon, että
koko elämä tuntui hänestä paljon kevyemmältä. Hän katseli ja kuunteli
tyytyväisenä seuraavia esityksiä, taputti käsiään niinkuin muutkin,
ja kun esitys oli loppunut, meni hän hyväntuulisena puutarhan ja
salin läpi ravintolan erikoishuoneeseen pyöreän nurkkapöydän luo,
jonka ympärille seurue esityksen jälkeen tavallisesti kokoontui.
Muutamia oli sinne jo saapunutkin: Wiegel-Wagel, Jedek rouvineen
ja eräs rilliniekka herra, jota Breiteneder ei tuntenut -- kaikki
tervehtivät häntä eivätkä ollenkaan olleet erityisesti ihmeissään hänen
saapumisestaan. Äkkiä kuuli hän Marian äänen sanovan takanaan: "Kyllä
minä osaan sinne äiti, tunnenhan minä tien." Breiteneder ei uskaltanut
kääntyä, mutta samassa istuikin Maria jo hänen vieressään ja sanoi:
"Hyvää iltaa, herra Breiteneder -- mitenkä Te voitte?" Samassa hetkessä
muisti Breiteneder myös, että Maria oli aina teititellyt erästä nuorta
miestä, joka kerran aikaisemmin oli ollut hänen rakastajansa. Sitten
söi Maria illallisensa; kaikki oli valmiiksi leikattuna asetettu hänen
eteensä, ja koko seurue oli iloinen ja hilpeä, aivankuin mitään ei
olisi muuttunut. "Se onnistui hyvin", sanoi vanha Ladenbauer. "Nyt
tulee taasen paremmat ajat." Rouva Jedek kertoi, että kaikki olivat
pitäneet Marian ääntä kauniimpana kuin ennen, ja herra Wiegel-Wagel
kohotti lasinsa ja huusi: "Parantuneen malja!" Maria nosti lasinsa
korkealle ilmaan ja kaikki kilistivät hänen kanssaan, Karlekin kosketti
lasillaan Marian lasia. Silloin tuntui Karlesta, aivankuin Maria
olisi tahtonut upottaa kuolleet silmänsä hänen silmiinsä ja kuin
voisi hän katsoa syvälle hänen sieluunsa. Marian velikin oli siellä
hyvin hienosti puettuna ja hän tarjosi Karlelle sikaarin. Mutta Ilka
oli kaikista iloisin; hänen ihailijansa, eräs nuori, paksu mies,
istui vastapäätä häntä ja keskusteli innokkaasti herra Ladenbauerin
kanssa. Rouva Jedek ei ollut riisunut keltaista sadenuttuaan yltään
ja tuijotti erääseen nurkkaan, missä ei ollut mitään nähtävää. Pari
kolme kertaa tuli naapuripöydistä ihmisiä onnittelemaan Mariata;
hän vastasi entisellä hiljaisella tavallaan, aivankuin kaikki asiat
olisivat ennallaan. Äkkiä sanoi Maria Karlelle: "Mutta miksi Te
olette niin ääneti?" Nyt vasta huomasi Karl koko ajan istuneensa
suutansa avaamatta. Mutta nyt muuttuikin hän vilkkaammaksi kuin muut
ja otti osaa keskusteluun; Marialle vain hän ei sanonut sanaakaan.
Rebay kertoi siitä ihanasta ajasta, jolloin hän oli kirjoittanut
kupletteja Matras'elle, esitti erään kolmekymmentaviisi vuotta sitten
valmistamansa ilveilyn näytellen itse tavallaan kaikki osat. Eritoten
herätti hänen esityksensä böömiläisenä soittoniekkana suurta hilpeyttä.
Kello yksi poistuttiin. Rouva Ladenbauer talutti tytärtään. Kaikki
nauroivat ja huusivat -- -- -- se oli aivan kummallista; kukaan ei
pitänyt sitä enää minään ihmeellisenä, että Marialle oli koko maailma
nyt aivan pimeä. Karl käveli hänen vierellään. Äiti kysyi Karlelta
huolettomasti kaikenlaista: Mitenkä kotona jaksettiin, oliko Karlella
ollut hauskaa matkallaan ja Karl kertoi kiireesti kaikenlaisista
asioista, mitä hän matkallaan oli nähnyt, varsinkin kertoi hän
teattereista ja varieteista, joissa hän oli käynyt, ja ihmetteli vain
yhä, miten varmana Maria käveli äitinsä vierellä ja miten rauhallisena
ja iloisena Maria kuunteli häntä. Sitten istuivat he kaikki kahvilassa,
vanhassa, savuisessa huoneessa, joka tähän aikaan oli jo aivan
tyhjä; unkarilaisen Ilkan paksu ystävä kestitsi seuruetta. Ympärillä
vallitsevan melun ja rähinän aikana oli Maria painautunut aivan lähelle
Karlea, niinkuin usein ennenkin, niin että Karl tunsi hänen ruumiinsa
lämmön. Ja äkkiä tunsi hän Marian koskettavan ja silittävän kättään
sanaakaan sanomatta. Karl olisi niin mielellään tahtonut sanoa hänelle
jotain -- jotain herttaista, lohduttavaa -- mutta hän ei voinut
-- -- --. Hän katsoi Mariata sivustapäin ja hänestä tuntui jälleen kuin
Marian silmät katsoisivat häneen; mutta se katse ei ollut ihmisen
katseen kaltainen, vaan siinä oli jotain kamalaa, outoa, josta hän
ei ollut ennen tiennyt -- ja häntä rupesi kauhistuttamaan, aivankuin
hänen vieressään olisi istunut kummitus -- -- -- Marian käsi vapisi
ja hän veti sen hiljaa pois ja kuiskasi: "Miksi sinä pelkäät? Minähän
olen vielä entinen sama Maria." Karl ei taaskaan voinut vastata, vaan
puheli muitten kanssa. Jonkun ajan perästä huusi äkkiä joku: "Mutta
missä on Maria?" Se oli rouva Ladenbauer. Nyt vasta huomasivat kaikki,
että Maria oli kadonnut. "Missä on Maria?" huusivat toisetkin. Muutamat
nousivat ylös, vanha Ladenbauer seisoi kahvilan ovella ja huusi
ulos kadulle: "Maria!" Kaikki olivat kiihtyneitä, yleinen sekasorto
vallitsi. Joku sanoi: "Kuinka saatetaankaan antaa sellaisen olennon
nousta ja poistua yksin?"
Äkkiä kuului talon pihalta huuto: "Tuokaa kynttilöitä! -- -- -- Tuokaa
lyhtyjä!" Ja joku huusi: "Jesus Maria!" Se oli jälleen vanhan rouva
Ladenbauerin ääni. Kaikki syöksyivät kahvilan pienen kyökin kautta
pihalle. Oli jo ruvennut hämärtämään. Vanhan, yksikerroksisen talon
pihaa ympäröi puukäytävä, eräs mies paitahihasillaan nojasi käsipuuta
vasten pitäen palavaa kynttilää kädessään ja katsoi alas. Kaksi
yöpuvussa olevaa naista ilmestyi hänen taakseen, eräs mies juoksi
narisevia portaita alas. Tämän vain Karl ensin näki. Sitten näki hän
jotain kimaltavaa silmiensä edessä, joku kohotti valkoista pitsihuivia
ja pudotti sen jälleen. Hän kuuli vierellään sanottavan: "Ei siinä enää
mikään auta -- -- -- ei hän siitä enää nouse -- -- -- Hakekaa toki
lääkäri! -- -- -- Missähän ne pelastusyhdistyksenkin toimihenkilöt
ovat? -- -- -- Apua! Apua! -- -- --". Kaikki kuiskailivat keskenään,
muutamat kiiruhtivat kadulle, Karl seurasi tahtomattaan silmillään
erästä olentoa; se oli keltaiseen viittaan puettu pitkä rouva Jedek,
joka epätoivoisena piteli molemmilla käsillään otsaansa ja juoksi pois
eikä enää tullut takaisin -- -- -- Karlen takana tunkeili ihmisiä.
Hänen täytyi työkkiä kyynäspäillään taaksepäin voidakseen estää itsensä
syöksymästä rouva Ladenbauerin päälle, joka makasi polvillaan maassa
pitäen Marian molempia käsiä omissaan, keinutellen niitä edestakaisin
ja huutaen: "Puhu nyt toki, lapseni! -- -- -- puhu, puhu! -- -- --!"
Vihdoinkin tuli joku lyhdyn kanssa, se oli talonmies, ruskeassa
yönutussa, tohvelit jalassa; hän valaisi makaavan kasvoja. Sitten hän
sanoi: "Mikä onnettomuus! Hän on varmaankin pudonnut pää edellä tuohon
kaivon viereen." Karl näki nyt, että Maria makasi kaivon rautakehän
vieressä. Äkkiä sanoi käytävällä seisova paitahihaisillaan oleva mies:
"Minä kuulin jotain kolinaa, siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia!"
Kaikki katsoivat häneen ylös, mutta hän vaan kertasi uudelleen: "Siitä
ei ole vielä viittäkään minuuttia, kun minä kuulin kolinaa" -- -- --
"Mutta mitenkä hän osasi sinne ylös?" kuiskasi joku Karlen takana.
"No, mutta hänhän tunsi talon", vastasi joku toinen; "hän tietystikin
hapuili kyökin läpi, nousi sitten puuportaita ylös, ja hyppäsi sitten
kaiteen yli -- eihän se mitä vaikeaa ollut!" Tällaista kuiskailua
kuuli Karl ympärillään, mutta hän ei tuntenut edes puhuvien ääniä,
vaikka kaikki varmaankin olivat pelkkiä tuttavia; eikä hän kääntynyt
katsomaankaan. Jossakin lähellä kiekui kukko. Karlesta tuntui kaikki
unennäöltä. Talonmies asetti lyhdyn kaivon kehykselle; äiti huusi:
"Eikö lääkäri jo kohta tule?" Vanha Ladenbauer nosti Marian pään, niin
että lyhdyn valo valaisi suoraan tämän kasvoja. Karl näki nyt aivan
selvästi, miten sieramet ja huulet liikkuivat ja miten hänen kuolleet
silmänsä tuijottivat häneen juuri samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Hän näki myöskin, että se paikka maasta, josta Marian pää oli nostettu
ylös, oli punainen ja märkä. Hän huudahti: "Maria! Maria!" Mutta kukaan
ei kuullut häntä, ei edes hän itsekään. Käytävällä oleva mies seisoi
yhä paikallaan nojaten kaiteeseen, ja molemmat naiset hänen vieressään,
aivankuin he olisivat olleet katsomassa jotain esitystä. Kynttilä oli
sammunut. Sinipunainen aamuhämärä peitti ilman. Rouva Ladenbauer oli
käärinyt Marian pään valkoiseen pitsihuiviin; Karl seisoi liikahtamatta
ja tuijotti alas. Yht'äkkiä valkeni. Hän näki, että Marian kasvot
olivat aivan rauhalliset eikä mikään muu liikkunut kuin veripisarat,
jotka tukasta otsalta valuivat hiljaa poskille ja kaulaa myöten alas
märälle kivitykselle; ja hän tiesi nyt, että Maria oli kuollut -- -- --
Karl aukaisi silmänsä, aivankuin pahaa unta pois karkoittaakseen. Hän
istui yksin tien vieressä olevalla penkillä, ja hän näki kapellimestari
Rebayn ja hupsun Jedekin kiiruhtavan samaa tietä alas, jota he kaikki
yhdessä olivat tulleet ylös. Molemmat näyttivät puhelevan kiivaasti
keskenään, huitoen käsillään ja suuria liikkeitä tehden, Jedekin
kävelykeppi kuvastui taivaanrantaa vasten kuin hieno viiva; he kulkivat
yhä kiivaammin kevyen pölypilven heitä ympäröidessä, mutta sanat
haihtuivat tuuleen. Koko maisema oli hohtavan valoisa ja alhaalla
laaksossa sydänpäivän helteessä liikehti ja väikkyi kaupunki.
Gabriel vainaa.
Irene tanssi Ferdinandin ohitse erään herran kanssa, jota Ferdinand
ei tuntenut, nyökäytti päätään aivan hiljaa ja hymyili. Ferdinand
Neumann kumarsi syvempään, kuin hänen tapansa oli. Irenekin on
näemmä täällä, ajatteli hän ihmeissään ja tunsi itsensä yhtäkkiä
entistään vapaammaksi. Jos Irene kerran saattoi jo neljän viikon
perästä Gabrielin kuoleman jälkeen liidellä valkoisessa puvussa
jonkun tuntemattoman herran kanssa valaistussa salissa, niin ei
hänenkään, Ferdinandin, enää tarvinnut olla tunnon tuskissa tähän
remuavaan huvitilaisuuteen tulostaan. Tänä iltana oli Ferdinand ensi
kertaa neljän viikon hiljaisen eristäytymisen jälkeen tuntenut halua
tavata jälleen ihmisiä. Vanhempiensa odottamattomaksi iloksi, jotka
tuskin osasivat käsittää poikansa syvää surua sangen vieraan tuttavan
kuoleman johdosta, oli Ferdinand ilmestynyt illalliselle hännystakkiin
puettuna ja ilmoittanut menevänsä juristien tanssiaisiin ja pian oli
hän poistunut hyvillään siitä, että oli tuottanut kunnon vanhemmilleen
pienen ilon ilman erikoista vaivaa.
Ajurissa ajaessaan Sofiansaleja kohti tuli hänen jälleen vähän paha
olla. Hän muisteli sitä yötä, jona hän Vilhelmiinan akkunasta oli
nähnyt erään olennon kävelevän edes takaisin kaupunginpuiston aidan
vierustaa; muisti aamun, jona hän vielä vuoteessa maatessaan, oli
nähnyt sanomalehdessä uutisen Gabrielin itsemurhasta, muisti sen
hetken, jolloin Vilhelmiina oli antanut hänelle luettavaksi sen
järkyttävän kirjeen, jossa Gabriel heitti viimeiset jäähyväiset tälle
moitteen sanaa sanomatta. Vielä portaita ylös noustessaan ja itse
salissakin musiikin soidessa oli hän yhä alakuloinen; vasta Irenen
nähtyään tuli hän iloisemmaksi.
Ferdinand oli jo tuntenut Irenen muutamia vuosia, suurempaa huomiota
häneen kiinnittämättä, ja yhtä vähän kuin perheen muillekaan tuttaville
oli Irenen mieltymys Gabrieliin Ferdinandillekaan mikään salaisuus.
Kun Ferdinand pari päivää ennen joulua oli käymässä Irenen vanhempien
luona, oli Irene laulanut miellyttävällä tummalla äänellään pari
laulua. Gabriel oli häntä säestänyt, ja Ferdinand muisti selvään
itsekseen ihmetelleensä: Miksi tuo kunnon poika ei mene naimisiin tuon
herttaisen, koruttoman tytön kanssa, vaan juoksentelee tuon suurellisen
Vilhelmiinan perässä, joka hänet varmaankin pian pettää? Ferdinand ei
tosin sinä päivänä voinut aavistaa että kohtalo oli valinnut juuri
hänet tämän ennustuksen toteuttajaksi. Mutta mitä hänen todelliseen
syyllisyyteensä Gabrielin kuolemaan nähden tulee, niin oli Anastasius
Treuenhof, kaikkien maallisten ja jumalallisten asioitten ymmärtäjä,
heti selittänyt, että Ferdinand ei ollut tässä asiassa edustanut
omaa yksilöllistä itseään, vaan yleistä periaatetta, minkä vuoksi
hänellä kyllä saattoi olla aihetta lievään kaihomielisyyteen, mutta
ei mihinkään vakavaan katumukseen. Siitä huolimatta oli Ferdinandista
tuntunut tuskalliselta, kun Vilhelmiina heidän seistessään Gabrielin
haudalla, jolla kuihtuvat hautaseppeleet vielä makasivat, yhtäkkiä
oli sanonut hänelle, jonka poskella vielä kuumat kyyneleet kierivät,
äänenpainolla, jonka Ferdinand niin hyvin tunsi näyttämöltä: "Niin,
sinä heittiö, saat sitä nyt itkeä." Tuntia myöhemmin vannoi Vilhelmiina
kuitenkin, että hän olisi Ferdinandin tähden uhrannut paremmankin kuin
Gabrielin, ja viime aikoina näytti Ferdinandista usein siltä kuin olisi
Vilhelmiina yksinkertaisesti unohtanut kaiken surullisen, mitä oli
tapahtunut. Treuenhof osasi selittää tämänkin kummallisen asian siten,
että naiset luonnon alkuvoimia lähempänä olevina kuin miehet alunpitäin
olivat luodut rauhallisesti mukaantumaan välttämättömyyteen.
Irene tanssi toisen kerran Ferdinandin ohitse ja hymyili jälleen. Mutta
hänen hymyilynsä oli nyt toisellainen kuin ensi kerralla; kiehtovampi,
tervehtivämpi ja hänen katseensa seurasi Ferdinandia liidellessään
jälleen eteenpäin ja kadotessaan tanssittajansa kanssa ihmisjoukkoon.
Valssin loputtua käveli Ferdinand ympäri salia tuumien itsekseen,
mikä hänet oli oikeastaan tänne houkutellut, ja oliko vaivan arvoista
antaa tällaisen ala-arvoisen hälisevän tanssi-illatsun häiritä hänen
elämänsä ylevää surumielisyyttä, joka viime aikoina Vilhelmiinan
seurassa intohimon hetkinä sai synkän ihanuuden hohteen. Ja hän sai
äkkiä halun lähteä pois, ei ainoastaan tanssiaisista, vaan lähimmässä
tulevaisuudessa, ehken jo huomenna koko kaupungista ja matkustaa
etelään Sisiliaan tai Egyptiin. Hänen siinä juuri tuumiessaan,
sanoisiko hän ennen lähtöänsä jäähyväiset Vilhelmiinalle -- seisoi
Irene äkkiä hänen edessään. Irene nyökäytti kevyesti päätään vastaten
Ferdinandin tervehdykseen; Ferdinand tarjosi hänelle käsivartensa ja
vei hänet tungoksen läpi salista johtavia mataloita portaita myöten
tanssisalin ympäri kiertävälle katetuilla pöydillä varustetulle
leveälle käytävälle. Musiikki alkoi soittaa ja ensimäisten sävelten
kaikuessa sanoi Irene hiljaa: "Hän on kuollut -- ja me molemmat olemme
nyt täällä." Ferdinand pelästyi hieman, kiiruhti tahtomattaan kulkuaan
ja huomautti vihdoin: "Tänään olen ensi kertaa sen jälkeen suuremmassa
seurassa."
"Minä olen tänään jo kolmatta kertaa huveissa", vastasi Irene
kirkkaalla äänellä. "Kerran olin teatterissa ja toisen kerran eräässä
iltamassa."
"Oliko hauskaa?" kysyi Ferdinand.
"En tiedä. Joku soitti pianoa, joku toinen esitti hullunkurisia
juttuja, ja sitten tanssittiin."
"Niin, se on aina samallaista", huomautti Ferdinand. He seisoivat
erään oven edessä. "Minut on pyydetty katrilliin", sanoi Irene,
"mutta minä en halua sitä tanssia. Paetaan me parvelle." Ferdinand
vei Irenen kapeaa, kylmää kiertoporrasta myöten ylös. Hän näki hienoa
ihojauhoa Irenen olkapäillä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana
solmuna syvällä niskassa. Hänen kätensä lepäsi kevyesti Ferdinandin
käsivarrella. Parven ovi oli auki, ensimäisessä aitiossa istui viinuri,
joka heti nousi ylös.
"Tahdon juoda lasin samppanjaa", sanoi Irene.
Ohoh! ajatteli Ferdinand -- oliko tuo nainen mielenkiintoisempi kuin
mitä luulin? Vai teeskentelikö hän?
Ferdinand tilasi viiniä ja laittoi Irenelle istuimen siten, ettei häntä
voinut alhaalta nähdä.
"Tehän olitte hänen ystävänsä?" sanoi Irene katsoen Ferdinandia suoraan
silmiin.
"Hänen ystävänsäkö? Niin ei oikeastaan voi sanoa. Kaikessa tapauksessa
oli meidän suhteemme viime vuosina hyvin höllä." Ja hän ajatteli:
Kuinka kummallisesti hän katsoo minua. Aavistaakohan häh, että minä
-- -- -- Hän jatkoi kuitenkin: "Noin viisi tai kuusi vuotta sitten
kuuntelimme me yhtaikaa muutamia luentoja yliopistossa. Me opiskelimme
molemmat nimittäin lakitiedettä, -- joutessamme. Ja noin kolme vuotta
sitten, syksyllä, teimme me yhdessä polkupyörämatkan Innsbruckista,
jossa me aivan sattumalta tapasimme toisemme. Matkamme kävi Brennerin
yli. Veronassa erosimme taasen. Minä matkustin kotiani, hän Roomaan."
Irene nyökkäsi ehtimiseen, aivankuin hän kuulisi pelkästään tuttuja
asioita. Ferdinand jatkoi: "Roomassa kirjoitti hän ensimäisen
kappaleensa, taikka paremminkin ensimäisen, mikä esitettiin."
"Niin", sanoi Irene.
"Hänellä ei ollut paljon onnea", huomautti Ferdinand. Samppanjapullo
seisoi pöydällä. Ferdinand täytti lasit. He kilistelivät lasejaan,
ja juodessaan katsoivat he vakavina toistensa silmiin, aivankuin he
olisivat juoneet ensimäisen lasin vainajan muistoksi. Sitten laski
Irene lasinsa pöydälle ja sanoi rauhallisesti: "Hän tappoi itsensä sen
Bischofin tähden."
"Niin väitetään", vastasi Ferdinand koruttomasti ja tunsi
tyytyväisyyttä siitä, ettei hän pienimmälläkään ilmeellä ilmaissut
itseänsä.
Katrillin johtosäveleet kaikuivat niin voimakkaasti, että
samppanjalasit hiljaa tärisivät.
"Tunnetteko Te neiti Bischofin persoonallisesti?" kysyi Irene.
"Kyllä", vastasi Ferdinand. Hän ei siis aavista mitään, ajatteli
Ferdinand. Jos hän sen aavistaisi, niin ei hän varmaankaan joisi
kanssani samppanjaa täällä ylhäällä. Taikka ehken hän juuri sentähden
-- -- --?
"Minä näin neiti Bischofin äskettäin Medeana", sanoi Irene. "Menin
aivan hänen tähtensä teatteriin. Gabrielin kappaleen ensi-illan jälkeen
viime vuonna en ole häntä lavalla nähnyt. Silloin kai heidän suhteensa
alkoi?"
Ferdinand kohautti olkapäitään, hän ei tiennyt mitään. Hän vain
vahvisti: "Neiti Bischof on suuri taiteilijatar."
"Se on kyllä mahdollista", vastasi Irene, "mutta minä en luule, että
hänellä senvuoksi on oikeutta -- -- --"
"Mitä oikeutta?" kysyi Ferdinand täyttäessään lasit uudelleen.
"Oikeus syöstä ihminen kuolemaan", lopetti Irene katsoen ilmaan.
"Mutta, neitiseni", sanoi Ferdinand varovaisesti, "tässä on
kovin vaikea ratkaista, missä toiselta puolen oikeus ja toiselta
vastuunalaisuus alkaa. Ja kun ei tunne kaikkia asian haaroja, niin
kuinka voi silloin -- -- -- Neiti Bischof kuuluu jokatapauksessa
sellaisiin ihmisiin, jotka, miten minä sen nyt sanoisinkaan, ovat
lähempää sukua alkuhenkien kanssa kuin me muut ihmiset, ja sellaisia
olentoja ei nähtävästi saa mitata samalla mittapuulla kuin meikäläisiä."
Irene oli laskenut pienen vanhanaikaisen norsunluisen viuhkansa
pöydälle, mutta otti sen siitä nyt jälleen vilvoitellen sillä poskiaan
ja otsaansa. Sitten joi hän lasinsa yhdellä siemauksella pohjaan ja
sanoi: "Hänen uskottomuutensa Gabrielia kohtaan -- no niin, sen voi
ehkä ymmärtää. Mutta miksikä hän ei ollut suora Gabrielille? Miksikä
hän ei sanonut hänelle suoraan; kaikki on lopussa. Rakastan toista,
erotkaamme. Se olisi kyllä kovasti koskenut Gabrieliin, mutta kuolemaan
se ei olisi häntä vienyt."
"Kukapa sen tietää", sanoi Ferdinand hitaasti.
"Aivan varmasti ei", vastasi Irene ankarasti. "Inho se hänet kuolemaan
vei. Inho. Kun hänen täytyi ajatella: samat sanat, joita minä tänään
kuulin, samat hellyyden osoitukset, joita minä tänään sain -- -- --"
Irenen ruumis vavahteli, katse liiteli kaiteen yli saliin ja hän
vaikeni.
Ferdinand katsoi häntä, eikä ymmärtänyt kuinka kukaan ihminen
maanpäällä saattoi tappaa itsensä Vilhelmiinan tähden, jos tällainen
tyttö häntä rakasti. Hän epäili myös tällä hetkellä enemmän kuin
koskaan ennen Gabrielin taiteellisia lahjoja. Tosin muisti hän hyvin
huonosti sen Gabrielin kappaleen, jossa Vilhelmiina edellisenä talvena
oli näytellyt pääosaa ja kappaleen epäonnistumisen johdosta, aivankuin
korvaukseksi ruvennut Gabrielin rakastajattareksi. Irene sanoi nyt
hyvin hiljaa katse pois käännettynä: "Te ette siis seurustellut
Gabrielin kanssa viime vuosina?"
"Hyvin vähän", vastasi Ferdinand. "Vasta viime syksynä satuimme taas
muutamia kertoja yhteen. Tapasin hänet kerran sattumalta Ringillä.
[Kaupungin keskustaa kiertävä valtakatu Wienissä. Suomentajan muist.]
Hän oli juuri neiti Bischofin seurassa, ja kaikki kolme söimme sitten
yhdessä illallista kansanpuistossa. Se oli hyvin hauska ilta. Silloin
saattoi vielä istua ulkona, vaikka olikin jo lokakuun loppu. Sen
illan jälkeen olimme vielä pari kertaa yhdessä -- kerran -- tai pari
itsensä neiti Bischofin luona. Niin, näyttipä melkein siltä kuin olisi
taas pitkästä aikaa löydetty toisemme. Mutta siitä ei tullut mitään".
Ferdinand katsoi Irenen ohi ja hymyili.
"Minä tahdon Teille kertoa nyt jotakin", sanoi Irene "Minulla oli
aikomus mennä tapaamaan neiti Bischofia."
"Kuinka?" huusi Ferdinand ja katsoi Irenen otsaa, joka oli hyvin
valkoinen ja korkeampi kuin tytöillä tavallisesti.
Katrilli oli päättynyt ja soitto taukosi. Alhaalta kuului äänten
hälinää. Muutamia turhanpäiväisiä sanoja kaikui selvemmin ylös,
aivankuin niillä olisi ollut suurempi voima ponnahtaa irti toisista
sanoista.
"Minä olin sen jo aivan varmasti päättänyt", sanoi Irene
leikitellessään norsunluisella viuhkallansa. "Mutta -- ajatelkaas
kuinka lapsellista: viime hetkessä rohkeuteni aina petti."
"Minkävuoksi Te tahdoitte häntä tavata?" kysyi Ferdinand.
"Minkävuoksiko? Sehän on hyvin yksinkertaista. Tahdoin nähdä hänet
kasvoista kasvoihin, kuulla hänen ääntään, tahdoin tietää, miten
hän tavallisessa elämässään puhuu ja liikkuu ja kysyä häneltä
kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Ettekö sitä ymmärrä?" lisäsi
hän äkkiä kiivaasti, nauroi lyhyesti, otti siemauksen lasistaan ja
jatkoi. "Onhan mielenkiintoista oppia tuntemaan, minkälaisia nuo
naiset oikeastaan ovat, nuo salaperäiset, joita täytyy mitata toisella
mittapuulla, niinkuin Te sanoitte, nuo, joiden tähden kunnon ihmiset
surmaavat itsensä ja jotka jo kolmen päivän perästä jälleen esiintyvät
näyttämöllä, niin ihanina ja suurina kuin ei mitään olisi tapahtunut."
Kaksi herraa meni heidän ohitsensa, he seisahtuivat, kääntyivät jälleen
takaisin ja tuijottivat Ireneen.
Ferdinandia suututti ja hän päätti mennä vaatimaan noita kahta herraa
kaksintaisteluun, jos heidän hävyttömyytensä vielä sekunninkaan
jatkuisi. Hän näki itsensä jo nimikortteja vaihtamassa, todistajia
vastaanottamassa, aamuhämärissä ajamassa Praterin halki [suuri,
kuuluisa puisto Wienissä], rintaan ammuttuna maahan vajoomassa ja
lopuksi Vilhelmiinan seisomassa hänen haudallaan jonkun ilveilijän
kanssa. Mutta ennenkuin hänen noille herroille sallimansa sekunti oli
kulunut, herkesivät he tuijottamasta ja menivät pois. Ja Ferdinand
kuuli jälleen Irenen äänen: "Nyt minulla olisi rohkeutta", sanoi hän
kummallisesti, melkein epätoivoisesti hymyillen.
"Rohkeutta, mihin?" kysyi Ferdinand.
"Rohkeutta mennä neiti Bischofin luo",
"Mennä neiti Bischofin luo -- -- nytkö --?"
"Niin, nyt juuri. Mitäs siihen sanotte?" Irene keinutti olkapäitään
soiton tahdin mukaan.
"Vai menemmekö valssia tanssimaan?"
"Se on ainakin lähempänä", arveli Ferdinand.
"Eikö se ole kummallista", sanoi Irene silmät iloisina. "Onko mikään
muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tähän aitioon istumaan ja
samppanjaa juomaan? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään. Ja äkkiä tuntuu
kuitenkin siltä kuin ei kuolema olisikaan ollenkaan niin kauheaa kuin
miksi sitä tavallisesti kuvitellaan. Katsokaahan; minä voisin nyt ilman
mitään muuta hypätä tuon kaiteen yli -- tahi jostakin tornista alas.
Se ei tunnu minusta miltään. Leikillä sen tekisin. Ja miten hyviksi
ystäviksi me olemme tulleet! Mutta siitä saatte kiittää Gabrielia."
"Enhän ole koskaan kuvitellutkaan, -- -- --" sanoi Ferdinand
kohteliaasti hymyillen ja huomasi, että hänen sydämensä hieman tykytti.
Irenen silmät eivät enää olleet iloiset, ne olivat suuret, mustat
ja vakavat. "Tiedättekö, kuinka minä olin kaiken ajatellut", sanoi
hän Ferdinandia kuulematta. "Tahdoin esitellä itseni alkavana
taiteilijattarena tai yksinkertaisesti vain kiihkeänä ihailijana. Jo
kauvan olen ikävöinyt -- -- -- jo kauvan olen halunnut -- -- -- tuohon
tapaan tahdoin alkaa. Hehän ovat kaikki hyvin turhamaisia nuo naiset,
eikö niin?"
"Se kuuluu ammattiin", vastasi Ferdinand.
"Ah, minä olisin imarrellut häntä niin, että hän olisi siitä kovin
ihastunut ja varmaankin kutsunut minut uudelleen luokseen -- -- --
Ja minä olisin mennytkin, hyvin usein ja meistä olisi tullut hyvät
tuttavat, ihan ystävättäret; kunnes minä sitten eräänä päivänä
-- -- -- niin -- kunnes minä jonakin hetkenä olisin huutanut hänelle
vasten kasvoja: 'Tiedättekö Te, mitä Te olette tehnyt -- -- --
Tiedättekö Te, mikä Te olette? Murhaaja! Niin, murhaaja Te olette,
neiti Bischof'."
Ferdinand katsoi häntä ihmetyksellä ja ajatteli jälleen: Mikä houkkio
se Gabriel olikaan.
Katrilli oli päättynyt, alhaalta kuului surinaa ja hälinää, mutta
kaikki tuntui tulevan etäämpää kuin ennen. Kaksi paria käveli ohitse,
he istuutuivat seinän vieressä olevaan läheiseen pöytään, juttelivat
ja nauroivat hyvin äänekkäästi. Sitten alkoi soitto jälleen; sävelet
kaikuivat huoneessa.
"Ja jos minä nyt menisin hänen luokseen?" sanoi Irene.
"Nytkö?"
"Luuletteko, että hän ottaisi minut vastaan?"
"Olisihan se vähän erikoinen vierailuaika", sanoi Ferdinand hymyillen.
"Nyt on vielä puoliyöhön pitkä aika ja hänhän on tänä iltana näytellyt."
"Tiedättekö sen?"
"Mitäs ihmeellistä siinä on, onhan se sanomalehdessä. Hän on kai juuri
nyt ehtinyt kotiinsa. Eikö se olisi maailman yksinkertaisin asia?
Ensin lähetetään nimikortti ja sitten kerrotaan joku juttu tai aivan
yksinkertaisesti koko totuus. Niin. Tulen juuri eräistä tanssiaisista,
haluni tutustua Teihin oli voittamaton, vain kerran tahdoin suudella
jumalallista kättänne -- -- ja niin edespäin. -- Sillä aikaa odottavat
vaunut alhaalla ja ennenkuin pitkä väliaika on loppunut olemme jälleen
täällä. Eikä kukaan ole sitä huomannut."
"Jos Te nyt todellakin aijotte sinne mennä, neiti", sanoi Ferdinand,
"niin sallinette minun tulla mukaan."
Irene katsoi häntä. Ferdinand näytti päättäväiseltä ja kiihoittuneelta.
"Ettehän toki luule, että minä todellakin -- -- --"
"Mutta tornista hyppäämiseen, neitiseni, siihen Teillä kyllä olisi
rohkeutta? -- -- --"
Irene katsoi hänen silmiinsä ja äkkiä nousi hän ylös. "No sitten
lähdetään heti", sanoi hän ja hänen otsallaan välähti tumma varjo.
Ferdinand kutsui viinurin, maksoi, tarjosi Irenelle käsivartensa ja
vei hänet kaksi kerrosta alempana olevaan etuhalliin. Siellä auttoi
hän Irenen päälle kirkkaanharmaan vaipan, jonka kauluksen Irene nosti
ylös ja verhosi päänsä pitsiliinalla. Sanaakaan sanomatta astuivat he
molemmat ulos. He nousivat ajuriin ja äänettömästi vierivät vaunut
lumisia katuja myöten päämääräänsä kohden.
Ferdinand katsoi joskus Ireneä sivustapäin. Hän istui liikkumatonna, ja
hänen peitetyistä kasvoistaan tuijottivat silmät pimeään. Kun vaunut
muutaman minuutin jälkeen pysähtyivät puistokadun varrella olevan
talon eteen, odotti Irene siksi kunnes Ferdinand oli soittanut ja
ovi avattu. Vasta sitten nousi hän vaunuista ja molemmat astuivat he
hitaasti portaita ylös. Ferdinand heräsi kuin unesta nähdessään tutun
kamarineitsyen seisovan edessään ja katsovan heitä ihmeissään.
"Olkaa hyvä ja kysykää neidiltä", sanoi Ferdinand, "tahtooko hän olla
niin ystävällinen ja ottaa meidät vastaan."
Tyttö hymyili tyhmästi ja vei heidät salonkiin. Kattolampun valot
loistivat, ja Ferdinand näki Irenen ja itsensä liitelevän kuin kaksi
vierasta ihmistä venetsialaisessa peilissä, joka riippui mustan,
loistavan flyygelin yläpuolella. Äkkiä iski häneen eräs ajatus. Mitä,
jos Irene olikin tuotattanut tänne itsensä murhatakseen Vilhelmiinan?
Mutta se ajatus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; mutta
joka tapauksessa näytti hänestä tuo nuori tyttö hänen vieressään
seisoessaan ja pitsiliinan hitaasti hänen päänsä päältä valuessa aivan
muuttuneelta, aivankuin vieraalta olennolta, jonka ääntä hän ei edes
tuntenut.
Eräs ovi aukeni ja Vilhelmiina ilmestyi puettuna sileään samettiseen
kotipukuun, joka jätti kaulan avoimeksi. Hän ojensi Ferdinandille
kätensä ja katsoi häntä ja Ireneä pikemmin iloisena kuin hämmästyneenä.
Ferdinand koetti selittää heidän yöllistä vierailuaan leikillisin
sanoin. Hän kertoi, kuinka Irene tanssin aikana ei ollut puhunut
mistään muusta kuin ihailustaan neiti Bischofia kohtaan, ja kuinka hän,
Ferdinand, jonkunlaisen laskiaistunnelman vallassa oli tarjoutunut
tänä yöllisenä hetkenä saattamaan Irene neitiä ihailemansa taloon --
silläkin uhalla, että molemmat tulisivat tuotapikaa toimitetuiksi
portaita alas.
"Mitä te hulluttelette", vastasi Vilhelmiina, "minä olen päinvastoin
hyvin ihastunut tästä vierailusta", ja hän ojensi kätensä Irenelle.
"Minun täytyy vain pyytää Teidän seuraanne illallista syödessäni, tulen
nimittäin juuri teatterista." He siirtyivät viereiseen huoneeseen,
jossa vihertävän kristalliruunun kolme himmeätä hehkulamppua valaisi
ainoastaan puoleksi katetun pöydän. Sillä aikaa kun Ferdinand riisui
turkkinsa ja heitti sen sohvalle, auttoi Vilhelmiina itse päällysviitan
Irenen olkapäiltä ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Senjälkeen
otti hän laseja kaapista, täytti ne valkoisella viinillä, asetti ne
Ferdinandin ja Irenen eteen ja vasta sitten istuutui hän itse syömään,
otti rauhallisena lautaselleen palan kylmää lihaa, leikkasi sen, sanoi
"suvaitsetteko" ja alkoi syödä. Vähän väliä hymyili hän aivankuin
ajatuksissaan hyväntahtoisesti Irenelle ja Ferdinandille.
Vilhelmiinan mielestä on tämä tietysti aivan luonnollista, ajatteli
Ferdinand hieman pettyneenä. Ja jos minä olisin tullut vaikka
Kiinan keisarinnan kanssa ja ilmoittaisin hänelle nyt mandariiniksi
nimitykseni, ei sekään häntä ihmetyttäisi. Se on oikeastaan vahinko.
"Sillä naiset, jotka eivät koskaan hämmästy, eivät kuulu kenellekään
kokonaan -- -- --" Tämä oli Treuenhofin lause, joka jotenkin hämärästi
kaikui hänen korvissaan.
"Oliko tanssiaisissa hauskaa?" kysyi Vilhelmiina.
Ferdinand kertoi, että sali oli täpötäynnä, enimmäkseen rumia ihmisiä
ja että musiikkikaan ei ollut parasta lajia. Ja tähän tapaan haasteli
hän edelleen. Vilhelmiina katsoi häntä hyväntuulisena ja kääntyi Irenen
puoleen kysyen, oliko hänen kavaljeerinsa hyvä tanssija.
Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.
"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyi
Ferdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"
"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.
Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neiti
Bischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."
"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.
Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi
sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan
mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka
on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan
vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään
nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä
hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin
milloinkaan ennen.
"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti
appelsiininviipaleen suuhunsa.
Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene
neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa
murhaajaksi -- -- --? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä
olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen
luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa -- -- --?
"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina,
"oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"
Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan
taipumusta siihen."
"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."
Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita
taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka
Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka
oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi,
kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa
vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti
nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen
tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään
huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli
levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se
tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa
ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.
Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan
viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.
"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.
"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa
nauttia seurastanne."
Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.
"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.
"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte
erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä
kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee
pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."
Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi
sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen
lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä
itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan
eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä
tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin."
Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen
täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin
silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen
viittauksen edelliseen yöhön.
Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä ja
Vilhelmiinaa samalla synkällä katseella.
Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen
kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja
hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen
sovitun vedon.
Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand
ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän
jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand
istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella
lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki
hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.
"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni
ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos
hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää
sen minun sydämeeni -- -- --? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen
minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon
kädessä -- -- -- Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää
Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa
itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento
hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.
Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen
hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei
vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen;
eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat
huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.
"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli
hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei
hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja
äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä
suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. --
Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius
Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus
häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan
nähden.
"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei
hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi
minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi,
välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on
tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus
tuleva."
"Te luulette siis", sanoi Ferdinand -- -- --
"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.
Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka
sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin -- -- -- Kolmen
päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla
toivottomasta rakkaudesta -- -- -- toiset ihmiset nimittäin -- -- --
toiset.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ennustus y.m. novelleja" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.