Title: Hallatunturin lapset
Author: Fittinghoff, Laura
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hallatunturin lapset" ***


HALLATUNTURIN LAPSET

Kirj.

Laura Fitinghoff


Suomensi

Dagmar Klemetti



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.



KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ.


Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaa
loppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää
pitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on
varhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista
leipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn
jauhattamaan.

Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja
tarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä,
syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa
perunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin
"monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli
pyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen,
kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun
sataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti
kastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se
pari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin.
Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat
ojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi,
meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja
sinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen
kissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat
leikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat
tiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat
orjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa
ja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita,
makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen.
Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita,
juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.

Mutta _katovuosina_ ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta.
Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin
pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin
kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat
pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut -- niihin
ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka
tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat
viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin
ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä
herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla
sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista,
että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat
kuin pehmeätä savivelliä.

Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian.
Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin,
eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.

Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle
hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On
sydäntä särkevää nähdä heitä.



Ensimäinen luku.

SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.


Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa
Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen
ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden,
talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä
saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka
heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli
Antti tai oikeastaan Antero. -- Lapset tulivat Hallatunturilta, missä
halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden
aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta
oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli
sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin
hänet kuolleena kotiin.

Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää,
vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä
voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän
mieluummin lapsille kuin itselleen.

Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että
lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat
köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla"
sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä
rahamäärästä.

"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn
vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä
vesivelliä.

"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena
nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole
ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."

"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja
sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset
kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat
ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti,
että niitä riittää kyllä meillekin."

"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet
niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta
Helokki..."

"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"

"En minä enää hätäilekään. -- Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi
on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla
sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. -- Antti _niin
-- ihanasti_!"

Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä
alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle,
ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.

Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen
lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin
huutolaisina.

Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan
tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.

Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen,
oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat
vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.

Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä
jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan
kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä
köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut
tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä
ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki
kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin
olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan.
"Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa;
olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu,
kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."

Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta
ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja
Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.

Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat
ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet
jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät _nälkäänsä_. Kovimman
leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta
suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä
he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä.
Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja
vietäisiin köyhäintaloon --, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän
varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi
voinut päästä.

"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten
ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."

"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin
monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti
yhdennellätoista oleva Anna-Liisa.

"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki,
kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat
nälkään."

Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea
vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän
aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti
muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.

"Anna minullekin -- Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.

"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo
kuudennella vuodella -- ja Mauno jo seitsemännellä."

"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä
välistä sain maitoakin."

"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain
viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten.
-- Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan
käsistänne palele."

Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta
neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he
varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui
heihin pörhöisine, lämpine turkkineen.

"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat
pikkutytöt kelkasta.

"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä
yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja
lämmintä?"

"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.

"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa,
surullisissa silmissään.

"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme
suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan,
Matleena, niin että lämmitätte toisianne. -- Kas niin, nyt ovat
pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen,
jos näkisi teidät."

Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän
jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut
heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn
tiukemmin jalkoja suojaamaan.

"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.
Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä
Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."

"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.
Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."

Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat
pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että
se kuului nikotukselta.

"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti
kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja
veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.

"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut
sinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin
täynnä lapsia?"

"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi."

"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa
olisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa."

"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua."

"Hyi tuollaista tyttöä --! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi
vesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä
hyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän
kukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan -- vieläpä
köyhäintaloon."

"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä
kuninkaan luo. -- Hui -- hui -- hui", nyyhkytti Anna-Liisa.

"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee,
ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen
vuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan
edessä tuijottamassa."

"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleena
saalinaukosta.

Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa.
Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka
hänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin
kimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan
einettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä
saaneet.

"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaalla
on. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi,
kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin."

"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. -- En minä niin
monen kanssa tulisi aikaan."

Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi
kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt
pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä
riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka
oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen
sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen
sisareensa.

"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin -- niin
kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et
suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka
monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos
hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä
siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa
vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä
vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."

"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai
kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame
yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että
sinusta tulee niin korea!"

Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa
tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena
oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa,
tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että
Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot
kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi,
että hän niin kuvitteli. -- Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä
hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka
oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa,
ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja
äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä
näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.

Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen
metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella,
että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean
tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko
ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja
mutisten, Matleena aivan riemastuneena -- kuvitellen mielessään
kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.

"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille.
Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa
vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet
sen turkissa.

Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat
perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos
kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella
ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja,
pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän
kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että
jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet
juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut
nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.

"Mikä nyt on!" -- sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea
kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai
kohtapuoleen väsyt?"

Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin
omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois
epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.

Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora
leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin,
joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta
sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt
saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata
Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi,
miten hän sitä halveksi.

"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi
Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon
ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan
vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa."

"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on
sadottain vuohia, isompia kuin Helokki."

"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se --" sanoi Mauno ja
katsoi uhkaavasti Matleenaan.

"Vai niin, -- oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet,
jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että
niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä
näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita."

"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi
Pekka-Erkki.

"Niin, ne syövät karpaloita." -- Matleenan ääneen tuli uneksiva,
kaihoava sävy. -- "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä
niitä -- ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä."

"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno.

"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi
Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.

"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi
kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat
heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat
ruokakysymykseen.

"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä."

"Äskenhän ne olivat nevalla. -- Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan
kesästä ole sisällä", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan
naurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon,
niin että se oli keikahtamaisillaan päästä.

"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja
mesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita."

"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön."
Anna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen.

"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa
syömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja
tuoksuu niin hyvältä -- niin hyvältä --"

Anna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi
paistetun sianlihan haju.

"Ja koko padallisia perunoita", lisäsi Mauno kiihkeästi.

"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin", sanoi
Pekka-Erkki.

"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. -- Saattepa kuulla. Ne tulivat
nevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä
pyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin."

"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä
pysyä", sanoi Anna-Liisa hyväksyen.

"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla
sorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on
sellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat
vuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin
uusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken."

"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!" sanoi Mauno ikävöivällä
äänellä. "Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa."

"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä",
arveli Pekka-Erkki.

"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen
täyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa", kiirehti Matleena
sanomaan.

"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista,
joka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto.
Hän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo", sanoi Antti
ylemmyydellä.

"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä
kohden, ei sitä ole helppo pyytää", huomautti Anna-Liisa.

"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa",
ratkaisi Antti asian hölmistymättä. "Hän syö parhainta ruokaa, ja
jok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot."

"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?"
tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun
ajatteli sellaista oloa.

"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa."

"Ja kahvia tietysti", virkahti Anna-Liisa. "Eikä hän koskaan juo
pisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen
kahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!"

"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno
sydämensä pohjasta.

"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin
pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä
maata saa -- se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän
oli", mutisi Anna-Liisa.

"Kuin meidän? -- eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin
onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean
tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki
tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan."
Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.

"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti -- ja siellä hän
kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa."



Toinen luku.

SUDENJÄLKIÄ NÄKYVISSÄ.


Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki
yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se
olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä
tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin
väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan
oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset
lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.

Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden
tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että
kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin
nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.

Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat,
ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat
sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli
ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä
ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli
opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja
ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin
oli _yksi_, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa.
Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt
olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi
heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan
sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet
erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli
jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä
päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät
kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan
säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat,
joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta
ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja
kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin
hirsipölkyt.

Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi,
että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi
lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen
ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun
he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa,
olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean
kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena
katsellut poistuvia lapsia.

Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat
nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin,
viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän
aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire,
niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso,
joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin
kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa,
ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä
ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän
lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset
koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä
kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet
taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten --!

Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä
se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä
isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan --
siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, _suden_ jälkiä --! Hän tarttui
uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien
sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska
olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa
tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt
sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."

Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla
äänellä laulun Kaanaasta:

    "Mitä on Jeesus tähteni tehnyt?
    Niin, hän tuli Kaanaan.
    Taivaallinen Kaana.
    Tule, menkäämme Kaanaan!"

Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella
äänellään.

He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli
taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta
lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin
lauluaan.

Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät
nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan.
He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä
tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten
laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin
luona pienessä, harmaassa tuvassa.

    "Taivaallinen Kaana,
    menkäämme Kaanaan!"

Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin
pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli
henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan
ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan
lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän
oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen
päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä
saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon
lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri
vieressä.

Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena
oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä
pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä
ulvontaa metsistä.

Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan
kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo
niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt
muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki
lohdullista, että _hän yksin_ ymmärsi niiden merkityksen. --

Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset
yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen..." Pitemmälle ei Antti
ehtinyt. "Lapset --! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta!
Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien
haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan
niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin
kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen
silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä
jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi
kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä --
varsinkin noita rintamailla asuvia... Eihän koskaan voinut tietää,
olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia
kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa
ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin.
Hui, miten ilkeältä tuntui --! Minkähänlainen puhetapa niillä on
--? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli
luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.

Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli,
kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin
ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että
nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi
kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan
taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän
mahtavasti työnsi syrjään.

Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun
kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä
voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle
äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja
luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat
ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä
vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta
puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan
ollakaan miesväkeä!

He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään
pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat
virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät
nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden.
Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin
puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että
ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta,
ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään
taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman,
aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen
poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin.
Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut
syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he
olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja
valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta
ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman
muuta menivät sinne.

Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten
kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan
seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.

Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti
kunnioittanut.

"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"

Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan
edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.

"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni,
sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa --"

Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin
velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin.
Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti
näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.

"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä
rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja
halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi
nähnyt varkaita kirkossa.

Lapset hiljensivät askeleitaan.

Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin
surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin
Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa
ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja
haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"

"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet
kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen
näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa
pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, -- se, se", huuteli
Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan
heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta.
Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen
puoleen syli avoinna. "Se, se, -- se, se --. Ethän ole vihainen meille.
Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"

Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti
sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä.
Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta
päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä,
kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes
lapset olivat ehtineet tupaan.



Kolmas luku.

SILMÄLASIMIES.


Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina,
toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän
väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli
niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea
vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan
tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen
tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset
tallustivat sisään.

"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä
vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä
silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta,
lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta -- niin he säikähtivät.

Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli
aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä,
kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret
lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä
oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan
katsellakseen sisään-astujia.

Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä
lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin
punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin,
karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän
ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa
käsissään.

"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat
pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan,
mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi
jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli
tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää
puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä
sisällä.

Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein
kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa --
totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa -- piti pysähtyä
ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin
tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei
voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka
tavalla kurjaksi.

"Äääiti" -- alotti hän -- "Atta-Eeta tattoo äääitille!"

Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty.
Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli
vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin
arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt,
minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut
tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!

Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien
hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi
ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei
mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne,
että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.

Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun,
joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa
-- merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö,
yhdennellätoista vuodella -- mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet
liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen
kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa -- kuinka
hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei
tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti
kimein, piipittävin nyyhkytyksin.

Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus
voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että
kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta -- voisi ruveta --! Ei,
vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa,
laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin
kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut
kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten
tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa
pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta
sittenkin!

Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille
nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä
kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä
miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja
heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.

"Lapset, no lapset, -- oletteko hulluja --! Olemme vierasten ihmisten
tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."

Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta
vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon
näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun
valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se
huuto kasvoi!

"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää
päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi
hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä.
Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa,
kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä,
mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.

"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää
pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"

Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan
saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme
itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä."
Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.

"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi
jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."

"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan
tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi
niiden tähden."

Antti vaikeni taas -- nieli nielemistään ja puri hammasta.

"Vai sillä tavalla!"

Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?"

Hän kääntyi kokonaan tuolilla -- lapset rupesivat jälleen vapisemaan
tuota karkeaa, jyrisevää ääntä.

"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset
saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka
vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut.
Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara
asuu siellä myöskin."

"Vai sillä tavalla -- ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat
menneet -- he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te
ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?"

Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä
huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja
silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte
saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani
lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella
tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. -- Sellaisella
pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?"

Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin
huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.

"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. -- Kyllä vaan, se käy
päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs,
lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee
sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla."

Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan
ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli
häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä
paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua.
Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin.
Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä
seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet
esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat
kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut
pesussa käynyt pitkiin aikoihin.

Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja
leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa
oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi
tuohirasiasta paahdettua kahvia.

"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo
muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan
enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän
jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle -- sen
tapasin tehdä kotona", intoili Matleena.

"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa,
joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja
pärskymään.

"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias
ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.

Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty
noin piskuista piikaista!

Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä
hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat
hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka
silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä
päästi sydäntäviiltävän määkinän.

Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän
todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että
myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.

Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan
kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin -- hän oli sanoa
"kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti
häntä.

"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla
myymisestä?"

"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se
sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa
sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun
hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta
olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, -- niin otin
Helokin joukkoomme."

"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena
ylpeästi.

"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt
sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin.
Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen
nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät
olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka,
kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain
ääni oli karkea ja pelottava.

"Vai sillä tavalla -- että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä
yksi, ja tuolla vielä yksi -- kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä.
Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä
molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha --"

Mies näytti nauravan.

"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi,
-- tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle.
Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?"

"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina
katsoen noihin tirkisteleviin silmiin.

"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?"

"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän
poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli
ikäänkuin lämmintä!"

"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän
sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena.

"Vai sillä tavalla -- että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen."

"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata
sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno.

"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät
tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä,
mitä talossa on."

Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle,
Helokki, ja pidä hyvänäsi."

Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen
lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia
juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä
sarvillaan.

"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. -- Nyt on se aika -- ja niinkuin
olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi
lasten joukossa.

"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille
silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet
hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.

"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika."
Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.

"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli
mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.

"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista",
myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti
muodostuvan todellisuudeksi.

Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti
siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman
kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena
olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita
säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä
siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin
suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin
paljon kuin he tahtoivat syödä.

Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen
moisen aterian edessä.

Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti
mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta
kaikki ovat menneet."

"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten
Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.

"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä
ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!"

Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta
nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse
aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.

Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia
muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän
oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä
kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.

Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää
sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle
sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi
toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia
tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen
oljille yölevolle.

Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta.
Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä
kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät
vuohen lämmintä turkkia vasten.

"Vai sillä tavalla -- ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen
oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat
vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne
olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.

Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti
pidätti hänet. -- "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako
itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä
vaatteet, jotka otamme päältämme."

"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä."
Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana
olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit
vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa
haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen,
joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas,
tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti
puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa
ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se,
joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko
nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon
matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi
mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?"
Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte
sinulle ensin!"

"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi.
He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten,
isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia
aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä
valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.

Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi
häntä syytetty rikoksesta.

"Rakas vaari, antakaa minun olla!"

"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka,
ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein
Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten
luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät
kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan
ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti
lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat
yhteen ja peräytyi.

"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen
luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."

"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden
ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi
vielä. Sellainen raukka!"

Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli
sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun
isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut
hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui
kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi,
eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä.

"Äiti sanoi, että juuri _ensimäistä_ ryyppyä minun piti varoa, ja tästä
tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista
näistä pienistä."

Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski
pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna
juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.

Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään,
ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön.
Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.

"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän
hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee
pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi
Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"

Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän
tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella
lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin
olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen
onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän
olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat.
Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja
musertavan mahtavassa asennossa.



Neljäs luku.

AAMUSÄÄN VALLITESSA SISÄLLÄ JA ULKONA.


Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti
silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska
hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita.
-- Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä,
että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin
hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.

Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi
pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen
silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut
mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi
kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon
kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin,
merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu
niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä
ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.

Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa
kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa
pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui
takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä
kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä
tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni
ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää,
miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla
paikkakunnalla.

Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten
tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi
muassaan lunta -- lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä
eteensä, tuskin omaa kättään.

Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat
silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina
roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö
saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy
epäluuloon.

Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt
hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi.
Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa
seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja
murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön
epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat
olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen
hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja
pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä
voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. -- Ja vielä sellaisessa
ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.

Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun
se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi
aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle,
sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa.
Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin
takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja
korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä
vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti
lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut
itsekseen.

Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain
kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja
hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä
kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti",
mutta "Helokki"!

Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän
varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä
edessään. "Helokki -- kus, kus vuohta. -- Missä olet --?"

Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä,
miten ahnas susi on vuohenlihalle.

Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti
oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän
ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä
se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin,
että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa
ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.

Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat
kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa
lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona.
Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi
voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi
muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se
löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita -- sellaista hienoa kukkien
ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä
ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.

Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi
Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta
joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin
silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli,
että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille
lapsivohlille.

Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä.
Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä
hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja
surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin.
"Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai
Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.

"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi
väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista
pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä."



Viides luku.

JOKA MIES TYÖHÖN.


Tuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui
täydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään.
Anna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa
maitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa
vesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti
syntyvän oikeat pidot.

Mutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita,
joita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa.
Ellei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi
kai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli
oli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi
möhkäleinä sen ulkopuolelle.

Antti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki
pikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä
kammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen
innokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia
siisteiksi.

Sitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä,
hankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä
omatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli
vain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä
vedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa
eräässä pullossa.

Vaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat
lapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta
kastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se.

Antti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa
yli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa
huosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta,
kuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen
jälkeen, kun "kaikki" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan
yksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja
tikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat
puuropataa pitäen korvia särkevää meteliä.

Lapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä
lapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle.
Hän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten
tervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli
muuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki
työtä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä "pieneen kammariin"
päin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa.
"Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat
itse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut
viimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki
kerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä
nähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja
ovat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen
parempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun
luo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi
minulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille
pikku enkeleille."

Hän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili
huoneeseen myhäillen.

"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin", mutisi hän
itsekseen, "tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi."

Lapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet
painisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi,
suloisesti äännellen: "Taimainen taana". Se merkitsi "Taivaallinen
Kaana". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista
ihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja
rautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: "Ahti hän soittelee
aalloilla." Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei
suvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään:

    "Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä,
    reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu."

Se laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että
he voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta
reikää vieraan padan pohjaan!

"Kyllä rautapata kestää", väitti Pekka. "On niin hupaisaa kuulla lasten
laulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että
lapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en
tahtonut seurata heitä."

"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne,
sillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on
tuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa
kuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia."

"Etteikös se kelpaisi", sanoi Antti suoristaen itsensä. -- Hän oli
kävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun
jälkeen valkeaksi ja kuivaksi.

"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan", lisäsi
Matleena. "Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin
kotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla." "Ei,
mutta", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. "Minähän otin konttiin
mukaani pikkukaktuksen."

Hän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken
rojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren,
kaulahisriepuun sidotun tötterön.

"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean
pikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen
pannakseni sen siihen."

Pekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi.

Sitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä
ollut syytä nimittää "hienoksi ja kauniiksi".

Hän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja
meni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä
äänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean
kaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi
niin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta
sen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, --
ja vettä sen pitäisi saada joka päivä.

Lapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen
mielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia.
Mutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan
pois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis
pyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja
tarjosi hänelle kätensä kiitokseksi.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti
kuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan.

"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan
ilman leipää", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle.
"Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin
päivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on."

"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa", sanoi
Anna-Liisa mahtavalla äänellä. "Saammehan lämmittää uunin?"

"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä,
etten luule kenenkään saavan niistä leipää."

"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena,
kun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan", intoili Anna-Liisa.
"Antti", hän jatkoi, "mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä
näin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä,
Matleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan
siihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse
nousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot
ovat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte
valaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet."

"Mutta", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, "onpa kovasti
ikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle."

"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä.
Niinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota
vällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien
olkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on
sen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin
juoppoudessa kun olen elänyt. -- Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte
oppia tekemään lapikkaita."

Mauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin.
Verrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa
naskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä
täysoppineeksi lapikassuutariksi.

Tuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena
ponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita
kakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi
vetelöitynyt paistaessa.

Antti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat
leiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä
muovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte
hän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan
aukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu.

Hän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja
leipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt
olivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana
leivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat
halkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa.
Tuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta.

Päivällinen oli laitettava.

Pekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä
saviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että
syntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin
oli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut
hampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista,
jollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on.

Helokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä
ennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se
antoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli
tässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman.



Kuudes luku.

SILMÄLASIMIES JÄLLEEN YKSIN.


Lapset olivat viipyneet Lapikas-Pekan luona kokonaista kaksi päivää.
He nauroivat itsellään kertoessaan hänelle, miten hän ensimältä oli
peloittanut heitä. Hän, joka oli vain hyvä ja hauska. Rajuilma oli
helpottanut. Miesten nähtiin ajavan lumiauroja maantiellä. Pekka ja
Antti olivat ulkona koettaen tallata polkua. Seuraavana aamuna päivän
koittaessa piti lasten lähteä, ja he menivät yösijalleen hyvissä ajoin.
Kun he olivat nukkuneet, mikä tapahtui heti, kun olivat laskeutuneet
oljille, läksi Pekka ulos. Hän ontui kylälle päin. Ihmiset, jotka hänet
näkivät, sanoivat: "Nyt menee Lapikas-Pekka jälleen kapakkaan. Hän on
kai maannut juopuneena kotonansa myrskypäivät." Mutta Lapikas-Pekka
_ei_ mennyt kapakkaan.

Hän osti suurimoita kauppapuodista lapikasten hinnalla, jotka hän vei
sinne mukanaan. Sokeriakin hän osti ja palasen sianlihaa, ja sitte
neljätoista kappaletta pieniä nisupyörylöitä. Hän ajatteli lapsia,
heidän piti jokaisen saada kahviinsa kaksi, ennenkuin läksivät hänen
luotaan seuraavana aamuna. Kun hän sepi selvänä tuli kotiin, istui hän
neulomaan epätoivon vimmalla. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin hän meni
levolle.

Mutta silloinpa seisoi kolme paria uusia lapikkaita olkivuoteen ääressä
lattialla.

Pikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet
lihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti
pois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut
lyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän
oli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan.

Oli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti
aamulla lähteä matkaan.

Pekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin
vaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat
kaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi
saanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin.
Olisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana
nuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen
ja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko
matkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi
heiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän
kyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään,
ei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että
he luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän
oli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei
saanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään
hinnasta he voineet Helokkia jättää.

"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja
saatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa
tulla toimeen ilman", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi.

"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän
kaikkien edestä." Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja
totisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi
kestää eroa heistä kaikista.

"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee
auringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas
toinen suuri, korea kukka teille, vaari", sanoi Matleena. Myöskin hän
antoi kättä ja kiitti. -- Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei
kyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän
oli uusiin lapikkaisiinsa.

Pikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa,
suipensi huulensa -- "tuutele, vaari, -- antanut tauniit tennät
Atta-Eetalle."

"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat
kengät."

"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin
hyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! --"

Lapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta
nyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti
niinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut.

Halli, joka oli tyytyväisenä nähnyt vastenmielisen seuran lähtevän
tiehensä ja ulkona pikkuportaalta iloisesti heiluttanut jäähyväisiä
hännällään, vinkui nyt surkeasti ja osaaottaen tavatessaan isännän
tuvassa niin raskaalla mielellä.



Seitsemäs luku.

HAJALLAAN.


Lapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen
suurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina
kokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään
elatustaan.

Hallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran
partaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat
kaipauksella silmälasimiehestä.

Mutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja
hauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä
oikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja
kinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat
kinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet
kattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten
ikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia
piippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin
paksut, valkovillaiset vaatteet. -- Niin, että olipa paljon hauskaa
nähtävää tänäpäivänä.

Punaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista
tuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin
samannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia
myöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet
valkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja
polkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat
metsälle hirrenajoon.

Puolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan
suurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa.
Astiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille.

Mutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli
heille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt
ruuan heille ja mutissut -- mutta niin että kaikki kuulivat -- että
tunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi.
Isäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä
uuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi
parhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni
metsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin
sinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin
olisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa
talossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä
oli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi
hopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä.

"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa",
sanoi Mauno. "Kas se oli mies, se."

"Koreampaa ei ollut", väitti Anna-Liisa. "Olikos sekin laitaa miten
kamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se
ei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi
näkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin
saimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä
ole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka
hieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän."

Anna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä.

"Niin, en minäkään ymmärrä", tunnusti Antti. "Me saimme heidän luonansa
leipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa
me saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille."

"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole
vihainen", sanoi Matleena, "mutta kun ajattelen heitä, niin oikein
pelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään
sellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin
kaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi
pysty heihin."

"Pekan luona on kuitenkin parempi olla."

Sisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon
juttelemista ja tuumaamista.

"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa",
huomautti Mauno.

"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan", --
ratkaisi Anna-Liisa.

"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän
kuoli", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin.

"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa."

"Meidän pitää kiiruhtaa, että pääsemme joen yli, ennenkuin tulee
pimeä", sanoi Antti katsahtaen ympärilleen. "Koillisesta rupeaa
vinhasti tuulemaan, eikä se ole koskaan mikään hyvä tuuli."

"Kuinkas pikkutytöt nyt voivat?" Antti pysähytti kelkan, kumartui
pikkutyttöihin päin ja tukki vällyn lujasti Martta-Eevan ympärille,
joka istui Sanna-Kaisan edessä vähän vinossa.

Taas lähdettiin matkaan vereksin voimin. Poissa olivat ajatuksista
jääkylmä suurtalo ja sen herättämät harmilliset tunteet. Tie oli
jotenkin hyvin ajettu. Sitäpaitsi oli peuralauma selvästi äsken
kulkenut siitä ja polkenut sen auki. Tuhannet jäljet olivat pitkin
matkaa tehneet tien leveäksi ja aukinaiseksi.

Punotuista juurista tehty rikkinäinen juustosammio, jollaisia
lappalaiset käyttävät valmistaessaan poronmaidosta juustoa, oli
keskellä tietä. Matleena otti sen ja asetti tietä osottavan pikkukuusen
oksalle. "Tule ja anna sen olla", murisi Anna-Liisa.

"Sen ei ollut siinä hyvä, ja pikkukuusi pyysi minua laittamaan itsensä
hienoksi", nauroi Matleena, "mutta nyt minä alan väsyä."

Äänestä kuului, ettei Matleena ollut hetikään niin hilpeä kuin oli
olevinaan. "Asetuhan hetkeksi anturoille, niin saat levätä", sanoi
Antti. "Anna-Liisa ja minä tulemme kyllä teidän kaikkien kolmen
kanssa toimeen hyvän matkaa. Pelkään tuolla luoteessa, suurtunturin
yläpuolella, asustavaa lumipilveä. -- Mutta ei kai kestäne peräti
kauvan, ennenkuin pääsemme joelta ja saavutamme kylän, josta Pekka
puhui." He kävelivät nopeasti eteenpäin sileää tietä, joka kulki joella
jään yli. Pikkutytöt olivat nukkuneet, ainakin he olivat aivan ääneti.
Vetäjätkin olivat vaiti. Ilmassa oli ikäänkuin jotain pelottavan
uhkaavaa.

Tuulenpuuska saavutti heidät pitkään ja valittavasti ulvahtaen:

"Hui, voisi luulla sutten olevan perässämme, niin ilkeästi ääntelee
ilmassa", sanoi Anna-Liisa ja veti ohuen huivin paremmin päähänsä.

"Sinun on kai sittenkin nyt helpompi kävellä, kun olet saanut
jalkoihisi jotain kunnollista?" kysyi Antti katsahtaen tosin sangen
kömpelöihin, mutta kuitenkin uusiin, mainioihin lapikkaihin.

"Sepä se vasta oli asia. Voin vaikka hypätä niissä, ja ne pysyvät
kumminkin jalassa." Anna-Liisa teki todellakin muutamia ei erikoisen
somia hypähdyksiä tietä pitkin.

Hän tunsi sillä perinpohjin ärsyttäneensä lumihiutalepilven, joka
oli väijynyt lasten tiellä. Sillä yhdessä vilahduksessa ennätti
terävästi pieksevä tuisku kietoa heidät ryöppyynsä. Se tunkeutui
äkäisesti vinkuen huivien ja saalinriekaleitten sisään. Se heittäytyi
tukkuina tien yli, joka muuttui pian epätasaiseksi, kulkien kuin
aallonharjoissa. Elleivät pikkukuuset olisi seisoneet tietä
viitoittamassa, olisivat lapset äkkiä eksyneet äärettömän aukealla, nyt
umpeen pyryttyneellä jokilakeudella.

Oli raskasta vetää kelkkaa kasaantuneen lumen halki. Antti huusi
Matleenalle, että hän sai nyt kiivetä pois anturoilta. Matleena
totteli ja tuli kohta kahlaten sisarusten luo, jotka vuohi
keskellänsä muodostivat tiheän ryhmän. Miten kelkka siinä samassa
keventyikään! "Kovinpa olit raskas. Nyt se on köykäinen kuin tyhjää",
sanoi Anna-Liisa nykäisten itselleen nuoran. Hän oli tullut vallan
kuin toiselle mielelle saatuaan parempaa jalkoihinsa ja päästyään
karvastelevasta kengänhieromasta.

"Minun mielestäni ei tässä lumessa oikein kykene pääsemään eteenpäin",
jupisi Mauno, joka oli juuri keskellä kinosta.

"Mutta minä kuljen kinosten pohjia, minä", läähätti Pekka-Erkki, "siinä
kyllä joutuu kulkemaan vähän edestakaisin, mutta minä en totisesti
jaksa alinomaa kahlata läpi."

"Luuletko olevan vielä pitkältä kylään?" kysyi Matleena kuiskaten,
pujottaen lujasti kätensä Antin toiseen käteen.

"En", vastasi Antti, joka yritti pitää silmiään auki ja nähdä rajusti
tanssivien, piiskaavien lumihiutaleitten läpi.

"Meidän täytyy pysähtyä ja tukkia ensin lujemmin peitteet pikkutyttöjen
ympärille, että saavat lämpöisempää, sitte kuljemme nopeammasti."

Antti kääntyi kelkkaa kohden. Hänen mielestään se lumen hohteessa
näytti niin merkillisen tyhjältä. Parilla askeleella hän oli sen
vieressä. Hän päästi huudon, käheän, kummallisen. Sisarukset eivät
varmaan koskaan olleet kuulleet Antin niin huutavan, hänen, joka aina
pysyttäytyi hiljaisena ja totisena.

"Mikä kumma sinua vaivaa, poika?" huudahti Anna-Liisa.

"Martta-Eeva --! Tottahan näette -- Sanna-Kaisa, kuuletko sinä!"

Antti puristi eloa Sanna-Kaisaan, joka nukkui sikeästi.

"Missä on Martta-Eeva?"

"En minä tiedä, tättä te on yttäpäätä ittunut!"

"Voitteko nyt kulkea yksin eteenpäin, niin minä menen takaisin
Martta-Eevaa etsimään", sanoi Antti päättävästi. "Kävelkää vain niin
nopeasti, että pysytte lämpiminä ja pysykää kuusenviittojen välissä."

"Niin, teidän pitää tehdä niinkuin minä sanon", toisti Antti arvonsa
tuntevasti, mutta kovin murheellisen näköisenä, kun nyt kaiken lisäksi
sisarukset pelästyksestä päästivät surkean hätähuudon, suruissaan ja
kauhuissaan kun olivat, jäädessään yksin ilman Antin turvallista suojaa.

"Saattanet toki sinä, Anna-Liisa, pitää suusi kiinni, ja tekin, jotka
olette miesväkeä. Minun pitää mennä tietä pitkin takaisin ja etsiä
Martta-Eevaa. Hän vierähti varmaan kelkasta heti, kun Matleena oli
mennyt kannoilta. Etkö olisi saanut seisoa siinä, että olisit sen
nähnyt? Minunkin piti tietysti laiskotella, etten viitsinyt vetää niin
monta!"

"Niin, älä nyt sitä sure", nyyhkytti Matleena.

"Mene ja hae meidän pieni Martta-Eeva. Me kuljemme eteenpäin kuin
aikaihmiset. Onhan meillä palanen sianlihaa syödäksemme ja leipää
myöskin."

"Ota sinä lapset huostaasi, Anna-Liisa!"

"Ota osviittaa pienestä juustoseppeleestä kuusenoksalla; kun minä
panin sen sinne, olimme kaikki mukana, ja sen vuoksi ei sinun tarvitse
mennä sitä kauvemmaksi", huusi Matleena Antin jälkeen, joka nyt
puolijuoksua tuulen ja piiskaavan lumen takaa-ajamana lähti kulkemaan
umpeentuiskunutta lumikenttää.



Kahdeksas luku.

MINNE ON MARTTA-EEVA JOUTUNUT?


Anna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan
jokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt
nuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes
varmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia
silmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi
pois ja katoaisi heiltä.

Antin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten
läpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa
surussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi
lystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan,
miten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja
tarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista
joka tavalla.

"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä", sanoi Anna-Liisa
itkuisella äänellä.

"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo
taanaan", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin
vanha ihminen.

"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut", huomautti Mauno
rikkiviisaalla vanhuksen äänellä, "sudet ovat vaarallisia näin
talvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti."

"Poika kulta, ole vaiti", puhui Matleena. "Pitääkö tässä kulkea ja
ajatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä,
on hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet,
vaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa."

"Eipä siitäkään voi olla varma", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti
sylkäisten eteensä. "Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen
karhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri
seutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet."

"Tottakai", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä.

"Ja aina Pihlajavedeltä tänne asti, missä maailma melkein loppuu, on
karhu juossut syödäkseen meidän pienen Martta-Eevan. Väinö Paukan
isokarju on kai myöskin päässyt ulos ja saanut vihiä hänestä, ja
koulunopettajan vanha pässi on hänet vainunnut, saadakseen puskea hänet
kuoliaaksi."

Matleena rupesi itkemään. "Te olette niin ilkeitä keksimään pahaa, kun
entuudestaankin jo on huonosti asiat, että -- että minä suutun. On kai
kauniimpaa ajatella äidin lentäneen tänne noutamaan Martta-Eevaa, joka
oli hänelle niin rakas. Jos hän vain olisi jaksanut, olisi hän kyllä
ottanut Sanna-Kaisan myöskin."

"Älä nyt rupea puhumaan sinäkin niinkuin sellainen, joka ei elä
kauvan", keskeytti Anna-Liisa sisaren harmin purkauksen. "Minun
mielestäni meidän ei pidä ajatella mitään, ennenkuin saamme kuulla,
miten asia on, kun Antti tulee takaisin."

"Hän ei löydä meitä koskaan", murisi Mauno.

Mutta Antti löysi kuitenkin. Hän tuli kömpien lumessa, kun sisarukset
olivat niin väsyneitä, niin menehtyneitä, etteivät enää jaksaneet puhua
eivätkä toisilleen vihoitella.

He eivät edes jaksaneet pistää kättänsä poveen tunnustellakseen oliko
yhtään leivänpalaa jäljellä niistä, joita he olivat sinne panneet. Jos
vain Anna-Liisa olisi pysähtynyt tai istuutunut kinokseen lepäämään,
olisi koko joukko seurannut hänen esimerkkiään, pikkupojat kaikkein
mieluimmin raskaissa, hankalissa vaatteissaan. Helokki etupäässä esti
heitä istuutumasta ja siten ijäksi nukkumasta. Jos vain joku lapsista
kääntyi siinä tarkoituksessa sivulle, juoksi se tiehensä kova-äänisesti
määkien. Ja sitte täytyi heidän kohta mennä perästä, kun he niin
pelkäsivät kadottavansa sen.

Mutta eivät he kauan jaksaneet siihenkään mukautua.

Mauno, joka oli pitkän aikaa horjahdellen kävellyt, kaatui,
kiukkuisesti sähisten, kun Anna-Liisa tahtoi auttaa häntä jaloilleen ja
saada hänet matkaan.

Niinpä oli kuin ihme, että Antti vihdoinkin tuli, sillä hänen kanssaan
tuli lapsiin taas elämää ja virkeyttä.

_Hän tuli kuitenkin ilman pientä Martta-Eevaa_ --! Aina kuusessa
olevaan juustoseppeleeseen saakka oli hän kulkenut, mutta ei ollut
nähnyt jälkeäkään heidän pikkutytöstään.

"Susi kyllä selviää siitä, mitä hän käsiinsä saa", huomautti Mauno
epäilevällä syrjämulkauksella Matleenaan, joka loistavin silmin
vakuutti, että silloinpa hän kuitenkin oli ollut oikeassa sanoessaan
äidin ottaneen Martta-Eevan taivaalliseen Kaanaaseen.

Aina susi toki olisi jättänyt jonkin vaaterievun, vakuutti hän
innokkaasti. "Hoo -- hän on kyllä kantanut hänet mukanaan täysissä
vaatteissa", väitti Mauno itsepintaisesti.

"Mitä sinä luulet, Antti?" sanoi Matleena ja hiipi pelosta väristen
veljen luo.

"En tiedä. Koko matkan oli vain valkeata, yhteenajautunutta lunta.
Matleena, en siedä sitä ajatusta, että susi olisi repinyt pienen
Martta-Eevan. On niin raskasta -- aivan kuin olisi se minun syyni."

"Olisit ennemmin iloinen ja tuntisit mielesi keveäksi, sillä äiti on,
näetkös, ottanut pikkutytön kokonaan luokseen."

"Et saa itkeä, Antti."

Matleena silitti veikon poskea jäästä kangistuneella lapasellaan, mutta
ei se häntä lohduttanut.

Suuri poika! Kyyneleet tippuivat sekoittuen kirvelevään lumipyryyn
hänen siinä kulkiessaan etukumarassa vetäen nyt lumisohjussakin
kuitenkin liian kevyttä kelkkaa. Hän tunsi tuskin helpotusta tienhaaran
näkyessä, joka johti joelta maalle. Ja vasta nyt huomasi Antti, että
lumimyrsky oli tauonnut ja että taivas illan tullen oli kirkastunut.



Yhdeksäs luku.

"TAIMAINEN TAANA."


Jahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat
edellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän
pienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja
ollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen
tunturikylään.

Hän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli
asunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja
siten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen
kaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat
menneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui
pienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen
lakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien
yläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun
tuuli pian oli muuttuva sivulliseksi.

Jahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo,
hänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli
harjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli.

Juuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn
kohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille
oikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti
jonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei
hevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään.
Jahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen
alle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa
seudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna
köyhiin riepuihin.

Jahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se,
oliko se kuollut?

Ei, se eli -- se hengitti, rupesi huutamaan. -- "Äiti" -- "Antti" --
"Elotti" --"Anna-Aitta." Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen.

Nuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja
koti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai
kokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan
itsellään lapsia ollut.

Leivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan
lunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli
yksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli
ollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin,
missä se saisi lämmintä ja hoitoa.

Aivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi
jahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet
turkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä,
sillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja
riepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja
tämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen
tarpeessa oleva lapsipoloinen.

Kas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle.
Lapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja
umpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka
olikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin
kaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan
kanssa.

Jahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin
hirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen,
laihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten
hyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän
asetti hänet turkissa parempaan asentoon.

Mitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala
vahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja
juomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole
pienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. "Saat
kiiruhtaa, tyttöseni", kehotti hän hevosta.

Leivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt
rajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja
kahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän
kyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta
itsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin
tahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä
hänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit.

Tie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli
ajettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli.
Illansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi
tuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista
mäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He
ajoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi
maalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja
valkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan,
joka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja
vähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan.

"Tervetuloa kotiin, Artur", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi
siellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot
kalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät.

"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni."

Tuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin
rouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita.
Välistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan
jotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai
tavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut
saamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin.

"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään,
rouva, te vilustutte."

Mutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen
huuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita
muutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen
ylös. "Lapsukainen -- pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet?
Hiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen
ruumisparkaan."

Kerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli
kyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut
iso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi,
salaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa
saada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat
edesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä,
tottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia -- muunlaisia lapsia hän ei
voinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen
lapsen taloon!

Illalla syötyään ja levättyään istui jahtimestari ja katseli, miten
hänen vaimonsa nopeasti ja taitavasti muutti suuria vaatekappaleita
pieniksi, miten hän ihmeellisellä tavalla sai kokoon vaaleansinisen
pienen hameen, pienen esiliinan ja parin pieniä housuja. Hän oli niin
toimessaan, hänen pikku vaimonsa. Vaaleat hiukset kihartuivat otsalle,
ja muuten niin kalpeille poskille oli työ ja työninto nostanut hienon
punerruksen. Hän katsahti mieheensä loistavin silmin.

"Artur, mehän pidämme hänet vastaiseksi? Saat nähdä hänet. Hän makaa
Tuovin kamarissa, suuressa vaatekopassa, mihin hänelle on tehty vuode."

"Hän saanee jäädä, kunnes se ilmestyy, jolla on häneen oikeus. Emmehän
voi heittää häntä maantielle. Ihme, etteivät sudet, joita täällä näinä
päivinä on liikkunut, siepanneet häntä."

"Huu, ja sinähän ammuit vasta toissa päivänä kaksi sellaista otusta.
Voi, jospa ei kenelläkään olisi oikeutta häneen! Hänen nimensä lienee
Marjatta, sillä hän nimittää itseään 'Atta-Eetaksi'. Hän on niin
suloinen. Ja tiedätkö, hän risti kätensä kohta, kun oli saanut velliä
ja voileipää ja sanoi: 'tiitot tulle', ja hän juttelee niin somasti."

"Niin, kyllähän sen tietää, mitä tuollainen puolenvuoden vanha tenava
tai mitä hän nyt lienee, saattaa jutella."

"Rakas, hän on paljon yli puolen vuoden, hänellähän on suu täynnä
pieniä, valkeita hampaita, ja hän käveleekin niin somasti. Varmaan
hänellä on hyvä äiti."

"Toivon sitä lapsen itsensä vuoksi, jos hän kerran tulee takaisin hänen
luokseen."

"Oi, ei -- Artur. Emme me laske häntä pois!"

"Hänellä lienee ainakin sisar tai jokin muu hyvä ystävä, jonka nimi on
Voilokki, ja jolla on tapana antaa hänelle maitoa, sillä saadessaan
heti tultuaan maitoa, hän huusi yhtä päätä: 'Elotti'. 'Anna-Aitta',
sanoo hän myöskin usein. Ymmärrän hyvästi lapsen kieltä ja arvaan hänen
tarkoittavan 'valkeata kissaa'. Huomenna koetan saada käsiini valkean
kissan. Päästessään sänkyyn, kun olimme saaneet lämpimiksi hänen
pienet, paleltuneet jalkaraukkansa, risti hän taas kätensä ja lauloi,
tiedätkö, oikein puhtaalla äänellä, niin sievän sävelmän."

"Sanoineen päivineen?" kysyi jahtimestari hiukan ivallisesti, vaikkei
hän huomattavasti huvitettuna saattanut olla kuuntelematta vaimonsa
selityksiä.

"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät.
Lakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan:
'Taimainen taana'."

"Voi -- 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena
ollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä
laulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että
minusta tuli metsämies."

"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja
katovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan
laulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit.
Entäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää
lapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee
mielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!"

"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä", sanoi
jahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa
arvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä.

"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän
minun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä."

"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!"

Jahtimestari veti vaimonsa luokseen. "Tiedätkö, välistä olen minäkin
kaivannut."

Hän läksi ulos viheltäen "kankaiden hanhia". Sitä laulua hän ei ollut
laulanut kuin pienenä poikana.



Kymmenes luku.

NIIN HIENO TYTTÖNEN.


Kahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen
laahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa
kohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta
maantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei
oikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella.
Kenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan.
Niin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä,
minne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän
antamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva
vaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja
että se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka
näyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä.

Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua
kohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten
enempää miettimättä täytyi seurata sitä.

He kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan
taloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan
säikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta
kuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja
asettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin
jäädä Helokin luo.

Kesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he
nuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa
lyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään.
Pienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen,
valkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet
lapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti
riemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja
suuteli häntä.

"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja
nukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi."

"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta -- Alleena."

Pienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka
hellästi ympäröivät häntä.

Kerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti
juoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa
paikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin
kivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki
oli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan
luo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita
lukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni
ihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan
lämmittänyt.

"Elotti!"

Martta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui
häneen päin. Hän ojensi käsivartensa. "Puttaa! Antti itä! Antti ota
Atta-Eeta!"

Ja Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen
käsiään. "Pikku tyttönen, -- meidän pikku tyttömme! Sinä rakas
Martta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua." Martta-Eeva
piti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi
tahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada
osansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin
heidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja
sääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen.

Martta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin
suuresti ikävöineet! -- Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa
herrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön
kautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin
puettu, hyvin hoidettu lapsi.



Yhdestoista luku.

MOLEMMAT PIKKUTYTÖT.


Kun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta,
oli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon
luo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli
niin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin
äärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen
mielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen
huoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä
pöydän alla. "Pöydän alla on veitsi", piipitti hän hienolla äänellä
ryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota
hän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli
hänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa.

"Tahtoisitko antaa sen minulle", sanoi hän ojentaen kätensä.
Sanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen.

Jahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria
noutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi
saada lasta tottelemaan.

"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa -- taimaan taana, uuti
nutte." Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin
kauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt
Sanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa,
sellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja
hän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän
oli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen.

Pienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä
kasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno
sijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman
nukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon --. Sitte pikkutytöt
lauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta
molemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä.

Kerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla
ja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti
katselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan,
toiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine,
lopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän
halusi esittää tämän kuvan miehelleen.

Molemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten
laulua.

"Artur sinä. -- He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä,
uutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'", lisäsi hän arasti. "Ei kai
tuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?"

"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla
ilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista."

"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin
kahdelle'."

"Sanotko niin --!"

Jahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia,
jotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan
heistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen --
tuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine
silmineen -- niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä
ollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut.

"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle", sanoi hän
viimein.

Lapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain
kasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä
puhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman
suurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä
jäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat
katon harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla
siveltyjä.



Kahdestoista luku.

TYÖ-ANSIOITA JA RAHAKYSYMYKSIÄ.


Kun jäljelläolevat lapset nyt jatkoivat matkaansa, eivät heidän
ajatuksensa enää olleet niin raskaita. Heillä oli niin paljon
ihmeellistä puhuttavana. Ensiksikin koreasta rouvasta, jonka
silmät olivat niin lempeät. Lakanoista pitseineen ja punaisista
peitteistä pikkutyttöjen vuoteissa ja hienosta, hyvästä ruuasta, jota
pienokaisilla nyt alati olisi.

"Ja nähkääs, he ovat tulleet oikeitten ihmisten luo, sellaisten,
joihin äitikin olisi suostunut", sanoi Antti totisesti. "Rouva
istui eilen illalla korisängyn ääressä ja antoi pikkutyttöjen lukea
pienen rukouksensa, ja sitte hän sanoi, että he rukoilisivat Jumalaa
suojelemaan sisaruksia, jotka kulkevat ulkona maailmalla, ja antamaan
meidän kaikkien tulla kilteiksi, hyviksi ihmisiksi. Siitä minä pidin,
siksi he saivat jäädä sinne."

"Olisi kai sinun pitänyt antaa heidän jäädä suurtaloonkin, jos he
olisivat tahtoneet pitää pikkutytöt, vaikka väki olikin sekä nyrpeää
että häijyä", sanoi Anna-Liisa vähän pisteliäästi.

"Ei koskaan", puuttui Antti kiivaasti puheeseen, "tiedä se. -- Sinnekö,
missä isäntä niin ankarasti kirosi! Mikä onnettomuus hyvänsä voi
kohdata sellaista taloa; ja siitä saisivat pikkutytötkin kärsiä."

"Niin", lisäsi Mauno, "ja pihalla huusivat rengit, joiden piti asettaa
hevoset takarekien eteen, alituisesti 'tuhat perkelettä'."

"Hui, sehän on aivan hirvittävää", sanoi Matleena kauhistuen.

"Näin hän sanoi", jatkoi Mauno ikäänkuin hyvillänsä saadessaan sitä
"hirvittävää" toistaa: "Anna tänne se perkeleen kirves, että saan lyödä
naulapahuksen kirottuun takarekeen."

"Vaiti poika! Oletko hullu, kun suorastaan vedät onnettomuutta
ylitsemme puhumalla niin kauheita sanoja. Äiti, kun aina niin pelkäsi
kirosanoja", sanoi Antti pelästyneenä ja pahoillaan. "Eikä teidän toki
tarvitse ajatella, että olisin jättänyt pikkutytöt sellaiseen taloon,
vaikka he olisivatkin saaneet nisujauhopannukakkua ja sianlihaa ja
vehnäskahvia joka ikinen päivä."

"Niin, pikkutytöt olisivat kai oppineet kiroamaan sellaisessa talossa
hekin", epäili Pekka-Erkki.

"Mutta niillä oli siellä neljä hevosta, ja seinällä pyssy, ja isännällä
oli tuppipuukko, joka oli oikein kaunis, niin että kyllä pikkutytöt
olisivat tavallansa voineet sielläkin hyvin", arveli Mauno.

"Nyt saatte nähdä tuppipuukon, jonka sain jahtimestarilta", keskeytti
Antti. Hän otti povestaan tuppeen pistetyn puukon, jossa oli musta
kiiltävä varsi ja nahkatuppi, ja jonka terä oli ohutkärkinen ja
välkkyvän terävä.

"Ei mutta, poika!"

Mauno pysähtyi keskelle tietä kuin kivettyneenä. "Sillä kai on tuhat
kruunua, joka hennoo antaa pois tuollaisen. Mistä se tuli, että hän sen
teki?"

"Minun piti auttaa Tuovia päreitä pilkkomaan, ja minulla oli vain vanha
puukkoni. En tiedä, liekö hän sanonut jotakin jahtimestarille, mutta
kun olin hänen luonaan sisällä kiittämässä meidän edestämme, antoi hän
minulle puukon. Ja sitte hän sanoi, että kunnon poika, joka osaa hyvin
käyttää puukkoansa, aina voi tulla toimeen maailmassa ja kunnialla
päästä eteenpäin."

"Sellainen puhe kuuluu korealta", sanoi Matleena uneksien. "Se rouva,
joka oli niin kovasti näppärä, antoi minulle niin hienoa lankaa. Tässä
saatte nähdä. --"

Matleena otti esiin paperitötterön ympärilleen solmitusta saalista. He
pysähyttivät kelkan. He olivat nyt keskellä metsikköä poissa ihmisten
silmistä. Matleena istui kelkkaan.

"Kas tässä -- punaista lankaa ruusuihin, ja vihreää lehtiin, ja ruskeaa
varsiin."

"Mutta mihin -- mihin hyvänen aika ne ovat aiotut?" kysyi Anna-Liisa
yhtä hämmästyneen näköisenä kuin toisetkin sisarukset, jotka
äärimmäisen kummastuksen valtaamina ottivat Matleenan koreuden
katseltavakseen. Joukossa oli myöskin harmaa lankakerä, johon
oli kiinnitetty luinen virkkineula, sukkavarraskerta ja kiiltävä
parsinneula.

"Tuo taitava rouva sanoi minulle näin: 'Osaatko kutoa?' sanoi hän."

"Hertti, tottahan sitä osannet", suhahti Anna-Liisa.

"Älä nyt -- niinhän minä sanoinkin. -- Voithan antaa minun puhua
loppuun! 'Kyllä', sanoin minä."

"No, mitä hän sitten sanoi?" kysyi Mauno innokkaasti.

"'Tässä saat nähdä', sanoi hän."

"Mitä sitte sait nähdä?" intoili Pekka-Erkki, joka kuljetti kättänsä
korean langan yli kuin olisi tahtonut hyväillä sitä.

"Surkeus suuri, kuinka te kyselette ja pidätte meteliä, niin että minä
syön, mitä minun piti sanoa, enkä enää muista sitä!"

"Sinun piti saada nähdä jotakin", auttoi Antti häntä tolalle.

"Niin se oli, mutta vaiti nyt. Hän näytti minulle parin lapasia,
nähkääs, niin hienoja lapasia, ettette ole sellaisia nähneet."

"Ne kai maksavat paljon rahaa, se on tietty", sanoi Mauno
ajattelevaisesti.

"Niin kyllä, näetkös, mutta ei sille, joka voi valmistaa sellaisia --
sillä silloin maksaa ainoastaan lanka."

"Lanka, niin, mutta ei se maksane vähän sekään", tuumasi Anna-Liisa.

"Te sitte vasta olette kiusallisia keksimään ikävyyksiä, niin että
minä töin tuskin haluan puhua loppuun", napisi Matleena. Hän otti
kuitenkin armollisesti esille puoleksi kudotun lapasen, missä valkoinen
villalanka vielä oli kiinni.

Se oli valmistettu "koukkuamalla", millä tavalla Norrlannin naiset
ennen pienellä luukoukulla virkkasivat erinomaisen lujia lapasia.
Ja lapasen puoliskolle oli villalangalla neulottu punaisia ruusuja,
vihreitä lehtiä ja ruskeita varsia.

"Annas olla, joko nyt käsitätte, missä ruusujen ja lehtien paikka on?"

Matleena salli pienen lapaspuolikkaan kulkea sisarusten kesken.

"Niin, mutta kuka sen nyt tekee! Et sinä nyt ainakaan voi saada
aikaan sellaista, joka on niin hienoa ja mutkikasta", sanoi Mauno
ylimielisesti ja musertavalla varmuudella.

"Ei, se on selvää", kinasteli Matleena. "Sinä kai luulet _itse_ siihen
paremmin pystyväsi -- sinä, joka parsii sukkia niinkuin kurotaan kiinni
jauhopussin suu, vedät vain reijän kokoon -- vaikka se olisi kuinka
suuri."

"Matleena, varo itseäsi, ettet tule suulaaksi", muistutti Antti. "Eikä
ollenkaan ole somaa, kun naisväki käy sellaiseksi."

"Sittepähän mies voi olla vaiti, kun ei tiedä mitään siitä, josta pitää
ääntä."

"No, senhäntähden kysyy, kun ei mitään tiedä", jatkoi Antti sävyisästi.
"En minäkään tiedä, miten sinä menettelet noiden ruusujen suhteen, tai
miten saat aikaa sellaiseen työhön."

"Niin, mutta minä tiedän. Kun sinä eilen olit ulkona ja kannoit heille
vettä ja loit lunta, olin minä sisällä rouvan luona, ja hän auttoi
minua laittamaan tämän nutun. Ja minä sain neuloa tämän esiliinankin
itselleni."

"Minäkin sain ommella itselleni sellaisen", sanoi Anna-Liisa ylpeästi.

"Ja kun se oli tehty, näytti hän minulle, miten minun pitäisi koukuta.
-- Katsokaas näin! Mutta se on tietysti peräti mutkallista."

Pakkasen punertamin, jäykin sormin, nenä vuotavana ja suu juhlallisesti
kokoonpuristettuna näytti Matleena sisarusten silmissä ihmeteltävää
koukkuamistaitoaan.

"Ja sitte, nähkääs, tulee kaikista merkillisin."

Hän pujotti tärkeän näköisenä punaisen langan parsinneulan silmään.
"Sitte katsokaas -- tulee kaikista kummallisin. -- Että minä osaan
neuloa -- näin -- koreaa."

Hän neuloi vain muutamia pisteitä, mutta sekin jo herätti sisaruksissa
tarpeellista kunnioitusta.

Matleena hypähti pystyyn, pisti langan talteen ja otti oikean ajoluiun,
sillä eipä luminen maa monen asteen pakkasessa ollut juuri sopivin
neulomakoulun paikka.

"Tästä lähtien, nähkääs, koukkuan lapasia ja neulon niihin ruusuja ja
-- _myyn_ niitä, kuulettekos, -- ja saan rahaa ja ostan meille pienen
tuvan, joka näyttää puolukoilta ja kermalta, ja jossa on nauravat
ikkunat. Pikkutytöt ja kaikki tyyni teemme sitte lapasia. Oikeita oman
maan lapasia --, sillä rouva sanoi, että tekisimme kaikki aivan kuin
ajatellen oman maan nimen tulevan työhön mukaan; kaikki tehtävät ovat
suoritettavat tietysti sillä tavalla, ettei isänmaa joudu häpeään. Kun
vain tulee kevät, rupean kulkiessani kutomaan, sillä hän sanoi, että
näin on vaimoväki täällä ennenkin tehnyt. Kudon pikkusukkia teille
päivin ja sitte illoin, kun istumme jossakin koivuhaassa, koukkuan ja
neulon ruusuja, joista tulee niin koreita kuin orjanruusut."

"Minä en suinkaan aio ryhtyä lapasia koukkuamaan", sanoi Mauno
ojentautuen ja kääntäen ranteista liian pitkiä, riippuvia
nutunhihojaan. "Ei, minä puolestani lähden Amerikkaan ja kaivan niin
paljon kultaa, että voin ostaa koko Hallatunturin pitäjän ja kirkon,
jos tahdon, ja täyttää sen karpaloilla ja tuoreilla juustoilla ja
luhdikoilla ja sianlihalla ja --" Mauno kellahti sivuun.

Kohti kurkkua huutaen ja pelästyneenä hän koetteli kädellä poskeaan.
Siinä poltti korvapuusti. Antti, joka ei ollut kurittanut lapsia äidin
eläessä, ja joka tavallisesti oli ihmeellisen kärsivällinen heidän
suhteensa, vihastui tulisesti. Mauno sai korvapuustin, ja Antti rupesi
häntä puristelemaan, juuri kuin hän olisi ollut perunasäkki, johon oli
saatava enemmän tilaa.

"Poika, ettet häpeä! -- Pidätkö vierasta maata parempana omaa --!
Lähteä sinne kullan hakuun! -- niinkuin meidän setä, joka on turmellut
siellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi
vain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana
--. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi
kuunnella."

Lapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin
odottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua
tuhertaen.

"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin
kultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa -- muista se, Mauno",
jatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön
kinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat
olivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi
männäksi. Hän koetti jälleen leppyä.

"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa", sanoi hän, "niin olen
ajatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin,
kun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin
leipomatupaan tai renkikamariin."

"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?" kysyi Anna-Liisa
jonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään.

"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin
vaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole
ollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan."

"Ne minä sinulle maalaan", huusi Matleena metsikköön päin Antille.
"Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan
väriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista."

"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?" mutisi
Mauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä.

"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet
pieni, alkaa tehdä aineksia."

"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään
ostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea."

"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea,
että meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi."



Kolmastoista luku.

VAINAJAN SIJAAN.


Kun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että
pääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana
taloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen
talonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10
vuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias,
sairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas,
kaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja
kiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten
tavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli
ankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin
ennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen
tähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. -- Hän kääntyi oveen
päin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta
ehtivät sisälle.

Tänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti
puettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa
astua niin suureen, hienoon taloon.

Vaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan.

"Tule tänne tulen ääreen, lapsi", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä
äänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka
mielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä,
että sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin.

"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?" kysyi vaimo ja työnsi
huivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. "Anna-Liisa", vastasi
kysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon
surullisiin silmiin.

"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän
Anna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!"

Vaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille.
Puuropadan oli hän jo nostanut tulelta.

"Kyllä se on totta", toisti Antti astuen esiin. "Hänen nimensä on
Anna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut."

Mies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka
olivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat
kulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän
oli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin.

"Miten käy pikkupoikamme?" kysyy hän vaimolta sivumennen.

"Niinkuin tytönkin -- Herra kyllä ottaa myös pojan."

Mies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen.
Hän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka
jokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa
ja voita ja leipää oli myöskin pöydällä.

"Vuokselan-muori on kai mennyt?" kyseli hän edelleen hiljaisesti.

"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään
pikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa
lääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa
horrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia."

Mies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli
kouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä
näöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat
yhtä masentuneita.

"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä", sanoi isäntä
katkeralla äänellä. "Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi
parasta lähettää tiehensä toistenkin lapset."

"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin", sanoi vaimo
lempeästi. "Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat,
kuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä
raskasta."

Suuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan
hiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä
ulko-oven yläpuolella.

Seinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen
taalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit
tilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle
lattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli
kotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä,
palssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska,
eikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua
rukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa.

"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa", sanoi vaimo, työntäen tytön
isäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa
punastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja
suloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta,
vaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet.

Isäntä katsahti häneen kummastuneena.

"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?"

"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.

Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.

"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen,
ennenkuin tauti hänet runteli."

"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin
ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi
tilalle."

Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa
kädestä -- ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa
tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan
sisarusparven luo.

Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän
siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita
voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.

Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät,
että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän
ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa
kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana
sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni
nopeasti keittiön läpi pihalle.

"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa.

"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois."

"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat.
Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat
kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa."

Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.

Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä
varaan. Hän itki -- itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä
kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta
pään asennosta.

Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.

"Sinä rakas Anna-Liisa -- sinä rakas" -- sanoi Antti koettaen vetää
hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että
Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin
hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.

"En tahdo olla ilman teitä --, ensin pikkutytöt, joita suren niin
kauheasti, -- ja sitte te kaikki."

"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi.
"Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille
kaikille."

"Ja kuka lypsää Helokkia --, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää
teidät kunnossa --", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen
huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän
ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä
huolta."

Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin
karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen
ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska
lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin
hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen,
joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä,
se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle
alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut
heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina
ikäänkuin yllätyksenä -- välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä
riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat,
että nenä litistyi muuttaessa.

Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa
ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä,
mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin
suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.

Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan
jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä
olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa,
mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä
leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja
pyyhinrievusta.

"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada
äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti
tällaista ruokaa."

"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi
ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten
kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa,
ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi."

"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa
talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko
padallisen hernesoppaa --."

Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi
mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.

"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena
viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun,
pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea
vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, -- jos ei kaikki olekaan
niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin
hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun
se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä
koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka
ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni
jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi
häät."

"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi
Anna-Liisa surullisena.

"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko
sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä
vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä
on yllinkyllin maitoa juoda, -- karpaloita on nevoilla, ja mustikoita
ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on
vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin",
sanoi Mauno ratkaisevasti.

"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli
Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä,
sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.

"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika
tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen."

Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.

"Tulkaa tänne --, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen,
heikon äänen.

"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä
lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', -- niin nukun."

Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen
äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä
ja odotti laulua.

Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa
yksin ja vieraassa paikassa.

"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.

Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta
toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?"

Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota
hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä
posliinivadissa.

Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä
sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa
lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki
sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt
sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein
tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta
apu lähtee.

Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies
tarttui hänen käsivarteensa.

"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut
niin iloinen kuin nyt."

Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän
katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet
kadotettavana.

"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä
kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat
jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein
tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.

"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta
ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt
Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin
vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä,
kun minun on hyvä olla."



Neljästoista luku.

PEKKA-ERKKI JA ANNA-LIISA.


Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten
luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai
niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika
sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina
Hallatunturilta asti."

"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle."

Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia
vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa
järjestyksessä.

Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties
saattaisi luopua sinusta?"

Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.

"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä,
kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa
nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille."

Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan
ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman
jälkeen ollut.

"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen
heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen
totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia
tuli kysymykseen."

"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja
minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea."

"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi
isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.

"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin", sanoi Sanna-Maija.

Antti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi
kyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa
vieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he
joutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta
huonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän
sai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja
kauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen
mieleensä.

"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä
tällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies", sanoi Antti.
Hänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen,
uljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. "Kun tulen
vanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan
oppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain
saa jäädä siksi."

"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle
voitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon
pienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa
melkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin
voit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä."

Vaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle
ystävällisen, luottavan kädenlyönnin.

"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn", sanoi mies. "Hän näyttää
olevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä."

Niin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa "puhdas ja siisti". Oli vasta
maanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota
tällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita.

"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä", sanoi Sanna-Maija. Hänen
kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin
olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Palvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa
rainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin
kivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään,
oli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on
käynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt -- iloisia, leperteleviä
lapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää!

Takan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia
ruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven
pantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä.

"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on", sanoi Loviisa. Hän aukaisi
oven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita
maitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa
jälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa.

Suuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin
tilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen.

Loviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa
astiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että
pyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä.

"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan", sanoi emäntä lopulta.
"Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt
ja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä,
miten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?"

Emäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin.

Loviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän
meni ja otti Anna-Liisaa kädestä.

"Tervetuloa meille, tyttö, -- ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee
kyllä hyvät ystävät, sen tunnen."



Viidestoista luku.

ROSVOPESÄSSÄ.


Mauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä,
vaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja
huusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän,
niin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä
välkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan,
miten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan.

Siinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti
välillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten
toisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi
raihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi
kävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi
salamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen
männynhavuista ja pajunumpuista.

Antti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti
nukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen
talonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta
rakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista.

Saattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis
tällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät
senvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka
oli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin
olikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin
asemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle
johtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan.
Veräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan
painavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä
välkkyen kuunvalossa.

Suurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika
lennähti portaille harmaan koiran seuraamana.

"Huss, huss, mustalaisjoukkoa", huusi hän kimeällä äänellä.

Harmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja
hampaat äkäisesti välkkyen.

Mauno heräsi ja huudahti. -- Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena
noudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa
ja kesyttää eläimiä.

Hän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä
siitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista.

"Tse, -- tse --! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin
pieniä ja yksinäisiä."

Harmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti
vaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja
hiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän
väliinsä.

"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta
samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän,
että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun
täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut
kuulevinaankaan, mitä hän sanoi.

"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti
harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas
portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se
sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen
Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.

Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta
vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät
puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.

Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä
vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan
viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista,
saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla
toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he
olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.

He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja
avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista
loisti valoa.

Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan
siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky,
ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta
kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja
ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja
puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja
joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa
miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului
kirouksia ja raakoja huudahduksia.

Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö
seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa,
josta hän söi.

"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle,
joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.

"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut,
mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle
toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot,
mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan
ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat
äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin
ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli
niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin
kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.

Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän
ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat
heidät.

"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa
tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa,
minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän.

Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja
suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät
toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.

"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä
ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan
veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.

"Saara-Kaisa -- kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee
lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä
yöllä unta."

"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat
näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi
lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.

"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla.
Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat
leivänjätteet voit myöskin antaa."

"Antakaa itse" --, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa
häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta
tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä."

Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti
huusi häntä.

"Suska, katso eteesi, tyttö --! Minä levitin kortit äsken sinulle,
ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli
herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin --
niin -- varo itseäsi, sinä."

Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti
mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin
kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.

"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne,
pienempi pojista.

Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön
kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.

"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä
ottaa."

"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä --" hän sanoi jotain
hyvin raakaa, -- joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä
mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää
tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä
irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen
ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset
söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä
-- äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä
kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä,
kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.

Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti
kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. -- Vanha
ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti
nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku
lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle.
He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten,
konttasi lattiata sen luo.

Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän
ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen.
"Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä
epäluuloa ja ihmetystä.

"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan,
levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata
isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi
astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.

"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle",
sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa
käyttäytyivät.

"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti
viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta."

Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta
tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni
ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita,
liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä
hän asui eläkkeellä.

Talonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa
"eläkevanhuksiksi" eli "syytinkiläisiksi", kun he ovat jättäneet
talonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille
lasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja
senkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole
hienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata.

Pieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton
sentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä
alasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan
siksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori
ei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa.
Piialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli
tänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen
paneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä
alle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä
aamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon.

Antti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun,
joka seisoi hellalla.

Ukko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan
oli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin
hänellä olikin.

"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä", änkytti
hän.

"Matleena ja Mauno myös?" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään
olo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli
niin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa
keittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen.

Kevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että
puunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja
päässyt sänkyyn.



Kuudestoista luku.

"TOTI."


Niilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea
ja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin
kanssa. "Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie
sinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan."

"Sepä on teille hauskaa, se", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi
sisään. Mutta tämä astui tielle.

"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin."

"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?"

"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle
morsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut
ulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen
raukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen
hauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin
pikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä."

"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna
maata."

"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että
he saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa",
lisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin.

"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat",
sanoi hän.

Niilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä
hänen silmissään.

Matleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat
väsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon!
Ruustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno,
ettei itse kuningatar voinut olla hienompi -- kultakruunussa, ja
ruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit
-- ja -- ja --!

"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille", vakuuttivat
sisarukset. "Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'."

"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?"
Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja
kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon
kuolettavan myrkyn.

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät
sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen
kärsiä.

"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi
Matleena rauhoittaen.

"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli
enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin."

"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin
olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä."

"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että
oksentaisin siitä".

"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille --
pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet,
mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina.

"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta,
tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun
totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka
juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.

"Poika --! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui
kiivaasti Maunoa hartioihin.

"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti
Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän
huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä -- ja
sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'."

"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin
äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti --
ymmärrätkö."

Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn
ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli
saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.

Hän vaipui takaisin läähättäen.

"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja
--. Eivät kunnioita isää eikä äitiä -- ja silloin ei niiltä voi odottaa
mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo
aikoja sitten. -- Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja
kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat."

Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.

"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä.
"Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia."

Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi,
kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin
elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset
olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha
väki ollut oikeita ihmisiä -- sen ymmärrän."

"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein
-- ja hän itse teki niin."

"Minä näen sen --. Hyvin teille käy. -- Mutta varokaa itseänne näiltä
ihmisiltä ja lapsilta --. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä."

"Mitä te jankkaatte? -- Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu
ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta.
"Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis."

Lapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät
mukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille.



Seitsemästoista luku.

HÄÄTALO.


He tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä.
Ikkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he
kurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset
pääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot,
jotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat
häntä.

Totisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja
uljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen
liikkuessaan tai puristaessaan kättä ja "kiittäessään" kaikkia kylän
tyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon
ja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään
ympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa
silkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen,
keltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti.

Hyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja
pikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin.
Heidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli
heidän kanssaan.

"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että
saan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät
tällaisena päivänä."

Morsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan.
Heissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja
ujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat
myöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla,
jonne hän joutuisi muuttaessaan "alamaahan", missä hänen nuori
puolisonsa oli sahanhoitajana.

"Nyt olette häissä, että sen tiedätte", hymyili hän lapsille. "Jos
olette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta.
Mutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua
voin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin
paljon kuin jaksatte."

Morsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla.
Lasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti
hän.

Naapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen
tavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää.

Tunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät
koskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten
joukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja
suorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän
täytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan,
sillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas,
notkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä.

Nuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen
sisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla
äänellä:

    "Rukkaset annan muutamalle
    kosijalle, katsojalle.
    Sä olet minun armahaisein
    kaunokaisein!
        Hihhei.
    Hihhei, sen tuuli vei."

Sitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä
hyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi:

    "Tule ystäväin, tule tanssimaan
    kanssani piiriin heipparallallaa.
    Ilon päivänä, se on määränä,
    älköön suru koskaan tulko."

Morsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa
laulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan
silmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin
toinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden
juoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät
leikin toisensa jälkeen.

Tanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno
oli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna,
että ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai
suorastaan aikalailla polkea häntä.

Tanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi.
Soittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari
tanssi.

He tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi
Antinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana
sotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi.

Hän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti
katsoen taas jätti hänet ovelle.

Pitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera.

Hän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille
välkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä
vaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli
ylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin
että niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli
nähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai
kakstoistaäyrisen, ja yhden "pikkupojallekin", joka oli ollut heidän
joukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän
pyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta
siinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille.

Häissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä
tuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin.

"Poika, minä kuulen Helokin äänen."

"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä."
Antti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi
tavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat
hänestä riippuvaisia.

Hän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti
Niiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen
mieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt
tanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta
nostaakseen Maunoa.

"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin
morsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille.
"Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme", intoili pikku Anna, joka
oli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa.

Antti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät
häntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä.

"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se
ikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla."
Näillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti
sisaruksineen tiehensä.

"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen.

"Kiitos, sen kyllä teemme."

Ja lapset poistuivat kiireesti.



Kahdeksastoista luku.

PAKO.


Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen,
joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua.
Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa
kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat.
Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret
reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He
heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka
ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka
kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa
Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi
ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa!
Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä."
Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät
nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.

Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani
notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies
mäkeen.

"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta
karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa
nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti
kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja
käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt
tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä"
ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean,
rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen.
Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli
syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan
tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa
takaa -- hän lensi -- hän, kuten pikku siskotkin.

Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin,
omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle.
Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa
viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut
kuulevinaan Helokin määkivän.

Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi
lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä
haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle
kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon
kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.

"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon
kiinni villakaulahisellani."

"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi
antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut
tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun."

"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut
puolustautua koiria vastaan -- ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen.
"Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole _saanut_
puolustaa itseään. -- Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet
kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota
pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena.

"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen.

"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti
Matleena.

"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti
synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain
sellaisen miehen kumoon."

"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno -- "tuntee
itsensä niin merkillisen turvattomaksi."

"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti.

"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja
kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian
tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme
koko yöksi häätaloon."

"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti.
Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri
hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena
läähättäen.

"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen.

"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi
katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on
renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä."

"Helokki, rakkahin -- kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit
tulla kelkkaan", jatkoi Antti.

Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin
hekin, nousi vaivalloisesti.

Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly
levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti
kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella
laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa
tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua",
ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen
ympärillä.

"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti,

"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme
ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin."

"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena
taas. "Polku vuorelle on iljanteinen."

Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki
vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.

"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen
sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet
ulkohuoneitten sivu.

"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa", vaikeroi Matleena.

"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties
vaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin", napisi
Mauno.

"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki", sanoi Antti värisevällä
äänellä. Vilauksessa oli hän poissa.

Hän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään
tuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä
kokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista
maininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka,
joka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen
toisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka
olivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat
pelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon
lapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat
voittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä,
yksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun
Antti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. "Kas
tässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään
tulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!"

"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?"

"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia
juomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa."

"N-n-niin s-s-se on." -- Ukko nyökkäsi vakuudeksi. "Olen
ty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen
a-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon."

Isoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn
seinustalla.

"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään
m-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä
s-si-sitä s-sa-saada! O--o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon
s-s-sinua!"

Antti seisoi kello kädessä -- hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan
kuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että
hän sai sellaisen lahjan.

"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka
o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä
ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. --
Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne
joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! --"

"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin
kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa -- enkä
vällyjä liioin."

"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei
ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka
vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt,
k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla.
N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa."

"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. -- Ja terveisiä mummolle!"
Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin
vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.

Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi,
vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen
koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!"

Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä
tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti
ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala --
Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen
viimeiseen hetkeensä saakka.



Kahdeskymmenes luku.

TULI.


"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti
tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin
viereen.

"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä."
Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka
naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn
vuohen päälle.

Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä
siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon
lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He
puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin,
mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista
ja epätasaista.

"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat
pian olla kintereillämme."

"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa
nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. -- Monet niistä, joilla
oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen
tahollensa."

"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän
iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin
jaksoi.

Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien
molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat
kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat
matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja
vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku
nevojen.

Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän
puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan
edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen
molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät,
vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret
järvet.

Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat
lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle
metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta
ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu
jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien
tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman
loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen
pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa
ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko
piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa.
Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän
kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli
tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka
ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.

Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään
väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle
ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan
säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon
käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana
kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja
tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja
hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.

    "Käy ystäväin', käy tanssimaan
    kanssani piiriin heipparallal-laa."

Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus
sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien
jälleen pystyyn.

"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten
löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät
aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa,
keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut
suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.

He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta
hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään,
missä hanki vielä kannatti.

Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen,
milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan
odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään
esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.

Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka
sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.

Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen
läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties
ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.

"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla,
vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät
päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin
tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne
pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä
katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!"

"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta
ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes
hän pyytää minua peremmälle istumaan."

Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi
seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.

Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin
mennessä.

"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa."

Hän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat
niin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi.

Antti tuli "sisään", vetäen kelkkaa perässään.

Hän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi
kelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi "pöytään"
pienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon
pyörylöitä ja leipää.

Pöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen,
söivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan
asuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi "pöydän", teki istuinpaikan
kuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani
ne kumolleen.

Sitten valmisti hän "alasänkyyn", suureen juuri mukulasyvennykseen
kuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja
uudet päälle.

Antti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki
kuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon
sänkyynsä.

"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme", sanoi Matleena hätäisesti,
kun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään
epäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja
laskeutui maata vällyille.

"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan",
intoili Antti. "Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja
hienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee
kuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille."

"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä", sanoi Mauno, joka toi kaksi
kourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne
melkein huoneesta. "Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä,
juoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja
nyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka
olemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla."

"Mutta nythän on keskipäivä", vastusti Antti, jonka mielestä
ymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai
vuohesta.

"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui
puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni
enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään
takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi,
Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli
perin totinen.

"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli
Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa.
Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja
käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta."

"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili
Antti hiukan veitikkamaisesti.

"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö."
Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti
vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.

Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn,
missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus
osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa,
tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan
kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut
eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan
neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän
käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle
uuden kääreen. Ja sen hän saikin.

Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt
silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen
puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat
nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt.
Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja
heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään
auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla
varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria.
Helokki kuuli kyllä!

Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien
kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan
voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin,
mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä
oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo
heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui
joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.

He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle,
nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää
kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui
hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.

Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin
olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu
tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän
värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.

"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai
kuoliaiksi."

"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin
että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella
aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas
sankarillisesti ryömimään vällyjen alle.

Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet
Pekka-Erkin peruina.

Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy
hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.

"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. -- Mauno saa sen, kun hän
herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan
kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen
kävyn.

Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä
heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän
pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän".

Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä
hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut
ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla
lypsämässä.

Olihan se kuin ihme -- niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa
läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.

Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi
_tulitikkua._

Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä
yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan
olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut
olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan
teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.

Matleena piti tikkuja kädessään. -- Hän haistoi niitä. -- Oikein! --
Niillä oli oma oikea rikkihajunsa.

Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa.
Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.

Mutta -- Niin -- paras oli vaieta. -- Sillä entä jos tikut eivät
syttyisi? -- Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä
silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.

Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa
kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.

Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.

Hei! -- Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu
tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin,
jos -- jos, -- _jospa_ niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi
eloa!

Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa
pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten -- lapikkaat hän oli
tietysti pitänyt jaloissaan.

Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti
silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni,
että se meni poikki -- sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.

Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. -- Niin, kirkua täyttä
kurkkua kuin pieni lapsi.

Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä
onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. -- Tuli! Se
olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä
erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.

Ja vain _yksi_ tikku --! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka!
Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä
uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä
tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se
millä hetkellä hyvänsä voisi taittua.

Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan -- levitti esiliinansa
sammaleelle, pani siihen tervaspäreen --.

Sitte ojensi hän lapikasjalkansa. --

Riipaisi kerran, -- kaksi kertaa, -- _kolme_ kertaa --!

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, -- huulet värisivät --.

Mutta -- vielä kerran -- vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti,
keveällä kädellä. --

"Rits --"!

Pieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä --!

Vikkelänä käänteissään kuin "tulenkipinä" vei Matleena loistavan
pikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi
tummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti
tervalta tuoksuen.

"Antti", -- huusi Matleena hillitysti -- kuin peläten pelkällä
äänellään sammuttavansa tulen.

Antti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle
XII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös.

Nuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. "Tyttö! -- Ei --
mutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?"

Matleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa.



Kahdeskymmenesensimäinen luku.

OMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA.


Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se
ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta
lunta.

Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen
maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän
on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt
keskiyö vai aamupuoli."

Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään.

"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!"

"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua
istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle.
Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun
äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee."

"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta -- mutta! -- Mikä
kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä."

Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt
aikaihmistenkin tekevän.

"Mitenkähän paljon se on väärässä?"

"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin
pimeä, ja kuu on ylhäällä."

"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan.
"Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme."

"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat
varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta.
Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja
Kalevan miekka on korkealla taivaalla."

"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön."

Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän
heitti tuleen.

"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa
koiranulvontaa", sanoi hän.

"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät
tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin",
lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme
kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi
lapasta neulottavana."

"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan."

Antti otti kelkasta aineet. "Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika,
kun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me
samalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä."

Matleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan.

Helokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. "Sängyssä"
kuorsasi Mauno äänekkäästi.

"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi
ajatella enää kylälle lähtöä."

"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä."

"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin
kohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei
sä reipas tyttö!'"

Matleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi
matkia lauluja sekä tanssia.

"Eivät emännät noin tee", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika
tyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan,
joka välkkyi tulenvalossa.

"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä
siksi aikaa."

Hän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi
valkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän
hänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä.

"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi.

"Ilkeä ääni", mutisi Antti.

"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin',
että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä
sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne."

"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin
esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun
se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön."

"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka
kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja,
miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?"

"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien
valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta,
tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat
niin kauheita."

"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että
hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena.

"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi.
"Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli.
Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa
meidän maatamme."

"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena.

"Kun _kaikki_ miehet olivat sotilaita, näetkös."

Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä
ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri
silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina
vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin
joka ikinen!"

"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä,
osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi:
'köyhä soturi'."

"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin
huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni.
Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi,
jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa."

Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja
innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut
viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin
huomiota.

"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään
epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään
vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään
ja veti sukat nurin yltään.

"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä
halua soturiksi?"

"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli
vihollisen ottaa meiltä maata."

"Antti -- jotakin liikkuu tuolla ulkona!"

Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta
luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä
kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi
silmää."

"Tuollako? -- Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?"

"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa
hakemassa."

Matleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi
ensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta
talosta.

Mauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä
heidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean
ja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli
varannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli
syönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin
keskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn.

Antti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja
kirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui
turvalliselta ja hyvältä.

Mutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä "tuvassa", hän ei uskaltanut
pistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle.



Kahdeskymmenestoinen luku.

ISÄNTÄ JA EMÄNTÄ.


Varhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu
oli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin.

Käsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän
toisen toisensa perästä.

Varikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja
rosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista
ja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta
männyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin
nokkansa pesästä, kun jo nauroivat.

Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin
pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat
kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen
maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina
talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla
taivaalla.

"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi
nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille,
jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat
Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet,
kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet
taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla
nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne
hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut
siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai
kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat
kuorossa.

Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin
kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi
unisesti, pehmeästi: "Tietysti."

Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä.
Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten
kevät ja kesä lähestyivät.

"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä
vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa."

"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros.

Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa,
puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin
täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se
koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime
vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä.
Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta!
Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet
linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas
metsään se kuului.

Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen
ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa
pyöriessään.

Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset
kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon.
Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle
laulaa.

Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä
paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana
kuusen alle.

Lapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja
heissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa.
Puronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään
aivan kuin riemusta visertäen sekin.

He nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa.
Matleena alotti:

    Aamu armahainen,
    joki juokseva,
    koski kuohuvainen
    veisaa kiitosta!

    Päivä paisteinensa
    loistain vuorilla,
    laaksot laumoillensa
    veisaa kiitosta!

    Maassa kimalainen,
    linnut ilmassa,
    leivo laulavainen
    veisaa kiitosta!

    Herää haluisesti
    lapsi levosta;
    huuda heleästi,
    veisaa kiitosta!

"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä
talo että kirkko", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat
lopettaneet laulun. "Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan",
lauloi hän omalla nuotillaan. "Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä
kampaan itseni ja kampaan sinut."

Matleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja
raapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain
mustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa
silmiään jotakuinkin likaisilla käsillään.

"Ei tuo ole mikään hauska laulu", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin
pahalle tuulelle. "Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha
kana."

"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi.
Mitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on
toisennäköinen kuin sinä."

"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin
hän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan."

"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et."

Matleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen.

"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme
edellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana
niinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko."

Mauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen
asti puolustamaan nahkaansa.

"Antti, pidä kiinni pojasta", läähätti Matleena. "Häntä ei ole pesty
kolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa
hänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä
ei ole Anna-Liisaa."

Antti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli
Matleenan avuksi.

"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas."

"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo
Matleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä", vänisi
Mauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin
jotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet
kokonaan vedellä huuhdottuina.

"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut
puhtaaksi, ellet itse pese itseäsi", sanoi Antti välittäen.

Mauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti
hän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin
sisilisko.

Matleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen,
kun hän hetken kuluttua tuli "sisään" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä
valuen.

"Antakaa minulle riepu", pärskyi hän juhlallisesti, "että saan kuivata
naamani. Olen pessyt itseni purossa."

Matleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään
naarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta
varten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja
antoi sen hänelle.

"Mitä sinä kynsit minua?" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena
ei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin,
kuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia.

"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta
kaulasi on."

"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua,
kun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä
takana."

Matleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan
sangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin
täydellisesti.

Mutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän
juuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni
sitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta.
Sieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä
hän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa.

Mutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen,
ensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat
ja rievulla pyyhityt!

"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen
näköinen kuin Niilekselän karjun."

Mutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän
iloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana.

"Anna tänne kampa", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän
oli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut
keihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä.

"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn
kampaukseenkin."

Matleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa
nojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno.

Tämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat
kuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä
kammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho
veripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset
huulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa
nämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät.

"Minä luulen, että sinun on vilu", sanoi Matleena, katsellen Maunoa
kiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja
repi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi.

"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että
selkäni on aivan jäässä."

Mauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen
johdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista
katumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn
messinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle
niskaan.

Sitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti
aamuaskareihin. Ensin tietysti "navettatyöt", että saisi pojille ja
koko perhekunnalle maitoa. "Eläkevanhus" muuttui äkkiä kokonaiseksi
uljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen
"miehille". Hän oli töytätä Mauno-"rengin" suoraan tuleen koettaessaan
saada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa
renki, halusi antaa isännälle paikan pöydän "yläpäässä".

Heidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä
kutoen lapasia. Vasta "miesten" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa
ja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin.
Antti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti
tänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli
sekä hevosena että renkinä.

Matleena oli koonnut vuoteen, "lakaissut" lattian koivunvitsakimpulla,
pessyt astiat ja puistanut "vaatteet". Sitten istahti emäntä
kokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän
housuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä
ja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita.
Tyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti
kuljettivat vaelluksellaan mukanaan.

"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?"

"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta
synnistä."

"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla
kohdallaan", jatkoi Antti samassa hengenvedossa.

"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet
suurtalonpoika", epäsi Matleena nuhdellen.

"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme", kysyi hän
samalla neuvovalla äänellä.

"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä
pyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee
melkein kylmä istua näin", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn
ulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille.

"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta
reunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata
paremmaksi illalla, kun olet pannut maata."

"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan", jatkoi hän.

"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun
ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä,
kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä
vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa
tuvassamme."

"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena.

"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä.
"Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän
huokauksella.

"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä
olla."

Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi
neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on,
että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle
nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka
on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen
omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna
häätalossa puhui."

Antin ilme kirkastui.

"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten
kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän
kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne,
kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi."

"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain
koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne
kelkkaan."

"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti
naurahdellen.

Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat
hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää
niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli
määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat
asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa
haeskellen.

"No sitte minä lähden", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa
karvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen
mielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta,
kun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti
ovioksia ja läksi ulos.

"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies", hymyili hän
Maunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn
juurimukuloita.

"Ptruu, hiljaa, Valakki", sanoi Mauno itselleen. "Tämä on korea kuorma.
Eikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko
saa ne kuivata."

Mauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta
varten. "Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä
lähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai
hankkia kotiin vähän siemenperunoita."

"Rakkaani, sehän olisi pulskaa", huusi Matleena tuvasta. "Mutta ei
meillä ole pannua, missä keittää", vastasi Antti pää ovioksan alla.

"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan
hiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin."

Emäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli
isännän ja rengin kanssa.

"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon
tulevassa kuormassa", sanoi isäntä. "No hyvästi sitten", lisäsi hän
lähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä
kannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna
käsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja
loisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille:
"Tule, niin saat nähdä koreata!"

Mauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi
sisään.

"Mitä sitten?"

"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas,
miten punaiselta ne loistavat -- entä oksat eri väreineen! Niin hienoa
ei ole kuninkaallakaan."

"Eei, koreaa se on", myönsi Mauno, "ja lämmin ja hyvä on tässä tulen
ääressä."

Hän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten
Maunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka
käytti sitä selkänojanaan.

"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään."

"Eipä siihen halua puutukaan", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti
anastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt
maatessaan siinä märehtimässä.

"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla", jupisi
hän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä
kulmalla vuohen ja sisaren vieressä.

"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale
pikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen
kinkerikestit", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi
käsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti
olivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta
vailla.

"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen", vakuutti Mauno
kopeasti.

"Parasta on, ettet kehu", huudahti Matleena närkästyneestä. "Vastaa
sitte paikalla _toiseen käskyyn_!"

"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra
jätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu."

Vastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän
ajatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut
hänestä sekava.

"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?"

"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan."

Maunon silmät loistivat voitonriemuisina.

"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin", kiitteli
Matleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä.

"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata", sanoi
hän sen enempää kursailematta. "Minäpä luulen, ettei se sinulle ole
niinkään helppoa kuin minulle", lisäsi hän ylimielisesti.

Se sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut
kysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä.

"Miten on virsien laita?" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla
kun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin
alottaen kutoa peukaloa. "Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'."

"Siihen minä en pysty", mutisi Mauno. "Kun sanat noin kaatuvat
päällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen,
jos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä."

"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on
pappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään."

"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee."
Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin
hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa
kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot
tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine
silakkoineen.

Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti
leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät
polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko
maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä
uudelleen.

Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli
virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin.
Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla.
Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä
ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään
ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.

Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen
iltaan, ennenkuin hän tulisi.

Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja
läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin
vainolaisten takaa-ajamana.

Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä,
saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan
suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset
tahmeina hiestä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan
lausumaan.



Kahdeskymmeneskolmas luku.

KARKOITETUT.


Antti nousi kiirehtien.

"Kootkaa tavarat --; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli
polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.

"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä
tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja
huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt,
saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.

"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli
kauhistuneena ympärilleen.

"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä.
Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet.
Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli
ja läksi matkaan "oikean" oven kautta.

Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen
"koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa
kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä.
Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin
koira.

Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli
vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi
oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja
ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt
niin selviä jälkiä.

"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi
hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt
vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he
olivat asustaneet.

Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he
nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa,
jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan
aivan kuin kuolleena.

Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet
niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet
enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin
väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään
ruuanapua?

"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin
pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin,
niin..."

"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne,
missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä
kulmilta", tuumi Antti.

"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan
päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki
raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä
lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin
pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada
ateriasi."

Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli
keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui
joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia.
Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä.
Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin
nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.

Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna
yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat
saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti
saada päivällisensä.

Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja
suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut
heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten
lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin
"tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli
seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo"
sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä --
ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä.
Jokin tuntui heitä kovin huvittavan -- sen käsitti Antti, joka kiirehti
askeliaan saavuttaakseen heidät.

Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä
minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa
tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon
renki!

Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka
rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti
oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä
hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki
kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.

"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole
vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle
juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle;
siellä hanki vielä aamulla kannatti."

"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja
vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies
vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.

"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki.
"Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."

"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi
aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en
saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea
tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut."
Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin
pelästyivät ja lensivät tiehensä.

"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko
talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat
ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät
kirkumaankaan."

"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät
säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa
oli paisuvia pajunumpuja.

"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi
tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes
hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."

"Ettet, poika, kuollut pelosta!"

"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla,
niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän
väistämistään vaaroista.

Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.

"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten
teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo
ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana',
sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat
piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon
risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se
oli sattua päähäni."

"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna
pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja
Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta
eteenpäin."

"Poika, en kestä kuulla enempää!"

"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita
mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka
kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia
ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei
enää katsonut minuun."

"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme
emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli
mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait
kai jalat allesi?"

"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja
nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt."

"_Sinä varastanut -- ottanut luvatta!_" Matleena päästi irti oksan.
Hänen silmänsä paloivat harmista mustina.

"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko
pois, se pisti minuun kipeästi."

"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! -- ihan
kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin
linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui
tulvanaan hänen silmistään.

"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!"

"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi
kuollut, jos olisi kuullut."

"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin
etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin
puolesta."

"Miksi niin?"

"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli
aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut
halvauksen."

"Ettei voinut kertoa _antaneensa_ sinulle kellon ja vällyt!"

"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan
sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja
pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että
kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin
saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät
hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt,
N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"

"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"

"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että
kellon _piti_ esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt
ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."

"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena,
äänessään mitä hellin myötätunto.

"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli
eilen illalla."

"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein
mielin.

"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."

"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja
minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy
kiiruhtaa pois täältä."

"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella
vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä
tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."

"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa
ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme
laudanpalat, joita siellä kelluu."

He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä
nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.

"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki
että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä
mäkeä -- nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"

Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin,
äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle
ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän
kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä
huutoja.

Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja
Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti
kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta
sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.

Lapset -- Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut
heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.



Kahdeskymmenesneljäs luku.

ODOTTAMATON KOHTAAMINEN.


Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi _poron_ sarvet ja
pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa
silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa
joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne
syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä.
Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!

Koivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki
hän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi
lappalaispoika.

Antti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta
kotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen
penikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana.

Lappalaiselta pääsi huudahdus. "Eikös vain olekin Antti tunturin
Huippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt
hoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut
ruuanpuute."

"Matti! Voi, oletteko Matti?" Matleena, vielä joka jäsenessään
vavisten, meni lappalaisen luo.

Mauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi
varmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa
paikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että
hänen äsken kuulemansa hoilotus oli "totirengin" ja pahan talon poikien
kurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei
voinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita
kuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen.

Siksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi
miltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille
ruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi,
hän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen.

"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin
tuntureilla!" sanoi Matti.

"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi", jupisi
Mauno. "Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa
koiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla
viinalla poltetuiksi."

"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen
nauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma." Matti oli tullut
äkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen
lappalaistuulensa takaisin. "Olipa suuri onni", hän sanoi, "että
porohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen
jälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta.
Pallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille."

Lappalainen otti "Lapin kaapista" s.o. väljästä mekostaan palasen
poronjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten
kuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa.

"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä
saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa."

"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia
mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se
vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin."

Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti
järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli
perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi
mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein
pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä
jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät,
läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet
pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi
työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai
voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.

Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt
poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta
kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät
lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä
kuin tyhjän verta!

Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan
auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään
kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.

Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle
kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein
yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.

Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä,
tuli kylläisenä ja tyytyväisenä.

Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta
taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta.
Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän,
jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen,
mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin,
missä heidän vihreä tupansa oli ollut!

Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi
joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan
sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa
miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat
sudet, himoten saalista!

Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä
yhtä lujasti.



Kahdeskymmenesviides luku.

LAPPALAISKOTA JA POROT.


Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta
vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista
muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.

Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan
parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa.
Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin
äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta
Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja,
että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla
tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille
kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin
heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.

"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä
ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista,
olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat
lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei
isää, ei äitiä."

Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän
kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat
kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin
tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.

Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta
kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin
koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä
sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti
hiihtikin edelle ollakseen apuna.

Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen
jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä
lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli
syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva
saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina,
oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet
nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän
verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa
ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn
kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli
villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni,
kuunteli ja -- nukkui.

Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille,
joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät
herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään
maailmassa saanut Maunon silmiä auki.

Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta.
Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan
poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas
poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin
sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen
kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta
ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.

Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi,
kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti
äärimäiselle taljalle.

Mauno nukkui yhä kuin kivi.

Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset
kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin
sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen
vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta
ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen
lypsäessä pieniin maljakkoihin.

Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin
ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä
mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset
porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta
yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa
ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita
poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena
perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö
pystyssä, jos sattui niiden tielle!

Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli.
Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja
huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi
kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli
eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.

Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa.
He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka.
Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi
katsellessa suurine, mustankosteine silmineen.

Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen,
tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.

Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat
juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien
mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat
vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa
jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian
oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat
saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin,
kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin
suden ennettä huomaamaan.

Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut
heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli
pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä -- ei pahemmin sentään kuin että
jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.

Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat
naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita,
niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli
loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat
kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan
uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli
tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää
tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti
tiesi sanoa -- jos vain "tahtoi" -- korjaisiko kuolema vuoden varrella
enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.

Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle.
Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.

Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja
keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista
ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka
olivat ennen olleet hänelle kopeita -- ja noita-akoista ja "uhreista"
ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja
vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.

Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata
puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin
unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset
verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan
viereen.

Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön
hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä
tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se
edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.



Kahdeskymmeneskuudes luku.

JÄLLEEN OMIN PÄIN.


Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä,
jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin
Matin lappalaisjoukosta.

Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa
osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa
taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä
seisoivat valmiina odottamassa.

Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä
vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty
porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan
Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja
käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle
puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen
kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä,
jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti
kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat
kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.

"Heleijaa!" -- Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli
metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin
kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa
vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi
itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.

Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota
toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja
huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa
sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa
kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!

"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti,
viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka
oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!

Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden
hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut
häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut
mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta
sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi
liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli
hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti
ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään
hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine
terävine "tonttusorkkineen".

Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla
väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin
taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt
häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin
ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan,
jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään
hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot
elävät.

Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo
-- oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon
valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa
käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan
pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.

Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä
siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin
kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen,
koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten
suosion- ja ihailunosotukset -- minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän
vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän
oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä
terävät, paukuttavat poronsorkat.

Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi
ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan
pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan
pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu
jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni!
No, kas nyt aina!

Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa.
Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla
kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät
poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno
tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että
hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän
kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä
pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei
hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää
eikä äitiä.

"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä
yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani
kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko
tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät."

Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa,
ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi
mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa
tuvassa ollut enää isää eikä äitiä.

Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan
äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan
kumpikin taholleen -- lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten
luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin
kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja
paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.

Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului
etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:

"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan
kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi
selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii
ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää,
joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären
olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella
on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa
laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan.
Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on
valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä."

Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen
ääntä ei enää ollenkaan kuulunut.



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

"MORSIAN."


Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He
tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä
työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin
auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä.
Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä
peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat
tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.

Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri
sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden
koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti
heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja
pitkin, ei kuulunut enää.

He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki
virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli
taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä
hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli
ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä,
jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja
päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi
työ hilpeällä vauhdilla.

Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä
tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen
luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.

Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo,
joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli
nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa
tietä kohti.

Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat.
Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.

Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä,
jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen
taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka
nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka
tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.

Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen
ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita
valkaistumaan.

Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset
tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia;
ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia,
niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli
ollut itse paratiisissa.

Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti
katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon
ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.

Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli
rikkaruohoa kitkemässä.

Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän
tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.

Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme.
Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös
nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on
ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä
ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat."

Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.

"Hän _oli morsian_ -- Antti, Mauno, -- pojat. -- Hän _oli morsian_",
kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.

"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään
morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa
kaikki on takaperoista -- mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan
liene."

"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno
morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan,
mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät
hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.

He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa
kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon -- ellei siellä olisi ollut
tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä
ja niissä pumpulikangasta.

"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin
ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.

Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka
sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut
olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka
olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.

Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta
huomattavampaa morsiamen tunnusta.

Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!

Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi
tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni,
viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät
häneen mietiskellen.

"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin
ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän
seisoessaan ovensuussa.

"Matleena sanoo", -- alotti Mauno.

"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta
jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen
ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä
maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän
saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi
nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.

"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on
oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti.

Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä
itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.

Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan -- niin suuresti hän
kunnioitti Antin nipistystä.

"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo."

Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.

"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii,
vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on
-- morsian."

"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen
tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui
rasittavasta ujoudestaan.

"Minä sanoin, minä, että emäntä _oli morsian_."

"Niin kuuleppas -- nyt sinä sanot sen taas." Antti katsoi siskoaan
ankarasti nuhdellen ja varoittaen.

"Niin, _oli morsian_ pahan talon kylässä." Matleena loi nyt
kyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään -- ikäänkuin vedoten
hänen apuunsa.

Emännältä pääsi huudahdus: "Mutta lapset -- totisesti, tehän saavuitte
kulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea
tullessanne."

"Niin, sitähän minä tarkoitan", puhisi Matleena harmistuneena, "ja minä
sain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä."

"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun
on sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen,
tähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme."

Nuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa
tuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita,
korjatakseen ne heille.

Hän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään
jotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään
kiertämään.

Hänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon
ympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi
mielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä
ollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä
ja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä
oikealla tavalla.

"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee
puhuttavan tästä, miten merkillinen se on", hymyili Kirsti.

Nuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin
tanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada
tanssia "morsiamen" kanssa! "Käy ystäväin", lauloi hän. Matleena oli
kyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun.

He pysähtyivät keskellä tanssia.

Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.

Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa
pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi
oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.

"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?"

"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta
näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta
kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme."

"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän.
Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut
kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi
kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä
kasvitarhaa.

Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle
seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen
lapsista puoli-ääneen.

"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä",
sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai
aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.

"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että
äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien
ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos."

"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku
tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa.
Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai
hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies."

Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten
nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen
rikkaruohot läjään käytävälle.

"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä,
savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta,
vihreää rikkaruohoa.

"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?"

"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein
noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada
vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma."

"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle,
"Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon
tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka
vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.

"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista
vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle
ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin
ulottuvilta.

"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!"

"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän
syö, maistunee tai ei, -- pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä
hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa."

Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita
ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja
nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää -- niin hän sanoo -- hän
tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme,
saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä."

"Ja aina hänellä oli maitoa?"

"Alituisesti, se on varma --. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan
näin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme
iloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi,
Helokki", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. "Älä mene maalle,
muuten tuon renkaan."

"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?" sanoi isäntä
hieman ilvehtien.

"Siltä voi tuntua", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen.
"Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on."

"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?"

"Eei -- mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?"

Neuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin
jälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo
siksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja
Mauno, juttelivat.

Hän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle.

"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi
jyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän
kärsi siitä sen enempää kuin mekään."

"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?"

Sahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja
seisoi totisin kasvoin hänen edessään.

"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin",
vastaili Antti hämillään ja punastuen. "Mutta ajattelin, ettei Helokin
olisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas
kuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme
paikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään."

Vanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että
se ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja.

Antti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli
sanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta
syystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: "Kas, ei
sen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut,
ja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä
annetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin."

"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea", huomautti
isäntä ankarasti.

"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se
tuntua vaikealta", jatkoi Antti. "Ja sen minä uskon, että pahempi
hänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan
rengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta
ja pikkupensaista."

"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin
meistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja
kun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin
emme voisi ilman sitä elää."

"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti", sanoi
Kirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle.
Hän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen.

"Ja sentähden sain sinut -- talon ainoan tyttären ja Rasin
pitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin
ulkopitäjäläinen."

Mies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen.

"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko
maailman. Ja nyt", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut
nostaa hartioilleen aikamoisen taakan, "nyt tunnen itseni kyllin
voimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä
ajatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa."

"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa."
Kirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti.

"Ajatteles", jatkoi hän, "mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että
minä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen
taas lähteä kiertoteille."

"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä."

"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi."

"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt
nenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien
paikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta,
jolla ei ole isää eikä äitiä."

Nuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen,
lujatahtoinen, notkea ja voimakas -- näkyi kyllä, että rengas oli
vaikuttanut häneen hyvää.

"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on
paras säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna
ajattele toisin, hänkään."



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

PAHEMMASSA KUIN PULASSA.


Mauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta
kutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä
kysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän
sävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän
juuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan
ihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty.

Hän siis kohautti olkapäitään, pani kädet "taskuihin", tuijotti eteensä
ja seisoi vaieten.

Olipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua
häneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä
huutaisi ja nauraisi ilosta.

Ja siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä.

"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?" kysyi Kirsti ihmetellen ja
suorastaan tyytymättömänä.

Pelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä
sisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi.

Oli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä.
Saisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla
ja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen
puoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän
puolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon.

Helokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan
vahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa.

Mauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään
kummasteleva, pelästynyt ilme.

"Minusta tuntuu --", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen
alkaessa väristä. "Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin
täältä."

"Mutta poika", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin.
"Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä
teitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen
ja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka
minä kudon ja neulon sinulle."

Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.

Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle
lueteltiin, merkitsivät.

Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä
nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia
jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin
latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan
ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei
niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.

Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin
kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.

Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.

Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti
suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi
kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.

Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että
eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä.
Parempi se on kummallekin kuin ero."

"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno
huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa
tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi
sinipunaiselta.

"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä,
kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa,
oletpa poissa tai mukana."

"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä,
talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa,
vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että
pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti."

"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat
tulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja
sitte saat hienon puukon."

"Puukon", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja
suuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta.

"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun
emännän on keitettävä meille hyvää ruokaa."

"_Pikku kirveen_!"

Mauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä.

"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä
saat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona."

Nuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan
rakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että
hän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin
hänelle.

"Vihreäksi maalattu pieni haravakin", nyyhkytti Mauno sillä hänessä
kävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin
hänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä,
kun hänen täytyi puhua.

"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet
maannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin
vaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin
aikamiehellä on sinullakin puukko tupessa."

Mauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein
potkaisi sitä.

"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua
ja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko."

Mauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli
punainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään.

Antti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä
kasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta
he olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin
etteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä.

Anttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän
ajatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon
siitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee.

"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii", sanoi
Kirsti, joka säälien rupesi välittämään. "Tuo pienokainen on hyvää ja
uskollista lajia", jatkoi hän, "ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea
hänet menemään."

Mies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä.

"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä
pidetä vuohia", alotti hän hitaasti ja epävarmasti.

"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon
hyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin
lämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita
valmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi.
Ja kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on
niin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on,
kun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä
täytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin
nuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden
ravinnosta."

"No nytpä sun kielesi kanta laukesi", nauroi mies.

"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo
vuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut
mitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat
hyviä ystäviä nyt taas."

Mauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt
Helokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta
pysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja
ikäänkuin loukatun määkinän.

Helokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti.
Mauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle
kiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja
vaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä
miksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja.

Ei kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen
kuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa
eläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: "Älä välitä siitä,
mitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät
ystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua
aina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä.
Mutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä
ystäviä."



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

MAUNO JA HELOKKI.


Antti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat
kiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin
päätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän _omana lapsenaan._

Sitte tuli kysymys vuohesta.

Sahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille.
Patruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi
kyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen
pienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa.

Antti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja
vihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan
voinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia!

Nyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti
Matleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta
sen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti
kieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista
kruunua, "vuohesta" tarjotun hinnan.

"_Vuohesta_"! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka
voi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa.

Ja päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli
jo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi
jäädä.

Vai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan
kiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt
ensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne
tuntuvammiksi kynsillään. "Mutta poika, oletko sinä hullu!" huusi
hän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi.
Sahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne.

"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi", sähisi hän uhaten takaisin.

"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin", ulvoi Matleena tukahtuneella
äänellä ja niin hillitysti kuin taisi.

"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi", kuiskasi Antti totisena ja
nuhdellen. "Ajattele, mitä sanot."

"Niinkuin en tekisi sitä", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin
perässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät
ihmiset kuulisi.

"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä!
Minä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole
nähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin
Josefin veljet tekivät Josefille."

Antti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja
tyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin
väitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: "Sinun mielestäsi on kai Helokin
mukava käydä alituisesti rengas kuonossa?"

"Eihän sitä ole hänellä alituisesti", nyyhkytteli Matleena. "Hän kulkee
vapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla."

"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi.
Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja
ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa
Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös
juuri sinä sanonut niin eilen?"

"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen.

"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti
järkähtämättömänä.

"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.

"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen
olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen,
vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte
kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi
hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.

"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.

"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla
on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai
sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä
ruohokentillä."

"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja
suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen
käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen
omansa.

"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä,
lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja
sydämestään olla hyvä tuolle -- sen hän toki hyvin käsitti -- sydämen
pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena,
miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta."

"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä."

"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä
kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä.
"Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten
ihmisten luona."

"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin."

"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko
vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että
kärsit siitä?"

"En toki!" sanoi Antti ylevästi.

Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta
hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä -- häntä, joka oli tuskissaan
ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan
ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon
jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli
hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä.
Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana
kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti
tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.

Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja
tapellen, tunsi Kirsti hyvin.

Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli
mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja
nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse
isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.

Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa
ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä
oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden
kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka
ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo
saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli
ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille
ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät,
häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.

Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita,
liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä
ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä
asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei
katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä
aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!

Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä
ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä
tapahtuva.

Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun
jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.

Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät
olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.

Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin
hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.



Kolmaskymmenes luku.

KUN MAUNO JÄI YKSIN.


Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena,
joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he
arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka
päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.

Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät
ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä
pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä,
mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä
ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta
ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.

Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin
Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli,
kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi
ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja
kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut --
kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän
talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia
koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän
kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi
hän kuitenkin Helokkia.

Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.

Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä.

Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen.
Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän
Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa
itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja
teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille
vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa
karjapihoissakin.

Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin
seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.

Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä
äiti oli sanonut.

Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon
Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea
hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti,
ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti,
"äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että
pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin
taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. -- Ja sitte sanoi
äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo
-- niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran
pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme
ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin
äiti, kun hän kuoli."

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt
viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä
läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä
ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin
missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän
jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi
Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon.
Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä
kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät
hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi
sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään
tarpeeton.

Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä
sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.

Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että
niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.

Se ei saanut tapahtua. -- Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä
pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto,
ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan.
Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä.
Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.

"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa
pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli
antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.

"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika."

Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti
vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui
äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se
melkein raapaisi.

Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.

Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti
oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa
tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.

"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen
lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta
ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja
kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin
muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen."

Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi
sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen
tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.

Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan
kivettyneenä.

Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten
pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan
kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun
Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän.

Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja
raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän
taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi
nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt
hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa
vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti
että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan
lukea Isä meitää -- ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi
kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt
minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle,
ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät
alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja
nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti',
'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä
katsellen sitä, jota ei enää ole."

Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun
poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä
surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä
pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.



Kolmaskymmenesensimäinen luku.

MARJAMETSÄSSÄ.


Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta,
kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.

Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina.
Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat
täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai
ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän
kukkaverhonsa suojassa.

Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita.
Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli
ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.

Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät
tunturimajoilla.

Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat
ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja
tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa.
-- Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka
jäivätkin ulos jonakuna yönä.

He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja
nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on
Norrlannissa, loisti melkein koko yön.

Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja
ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle,
kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville
muutamia ääniä perätysten.

Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna
punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat
vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.

Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena
keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet
niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja
muut lehtipuut ihanasti varjostivat.

Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat,
hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä.
Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka
se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti
kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva
saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa
lauantai-iltana.

Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium,
paum, pium, paum" -- ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa
kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!

Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä.
Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet
ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti
säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen
ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja
tummavivahteisine hiuksineen.



Kolmaskymmenestoinen luku.

TAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN.


Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme...", kun hänet keskeytti ja
vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain
taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt,
takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala
murina, joka vapisutti puunrunkoja.

Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa
kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu,
ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen
ahnaina kiilsivät pään karvaturkista.

Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän
tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi
minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven
vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.

Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton
mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se
sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai
tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän,
näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti
säriseviä, hirvittäviä soraääniä.

Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella
etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa
häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.

Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti
iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan,
joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut
liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi
torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi
häntä.

Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja
yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti
mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea
sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan
veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta
Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän
vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.

"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen
samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena
juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat
häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu.
Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa
kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi
kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa
menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.

Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki
pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että
tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen
voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla
kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä,
Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne
palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.

Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja
metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen
pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää
kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään
peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä
surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.

Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta --
arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri
kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen
mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.

"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti.
Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun
hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.

"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä
karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä.
"Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa
olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä
millään voi puolustautua sinua vastaan."

Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet
niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä,
lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko
yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta
hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä,
jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.

Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea
maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen
katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven
räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi.
Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi
pitää henkensä!

"Antti sinä -- sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena
itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon
kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan.
Etkö voi vaieta!"

"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä
hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa.

"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena
oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä.
Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea,
auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät
säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.

"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen,
vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat
syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun
tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi."

Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui
heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen
kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.

Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa.
Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että
Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis
syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.

"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos
Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan
vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä
pois ennen yötä."

Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun
vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut
sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän
olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.

"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä,
epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.

"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään
karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman
varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.

"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen
kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet
karhusta, heijastui auringon kultaloiste.

"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi
olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se
painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään
seuraamatta paenneen hiehon jälkiä.

"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme
ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein
karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä,
niin että metsä ryskyi.

Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä
kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä."

"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen
niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta
tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin
vaipui kiven sammalmättäälle.

"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja
enemmänkin olet ansainnut." -- Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän
olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa
liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin
noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet
saaneena.

"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun
emme jaksa huhuilla vastaan?"

"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli
hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi
koskaan ollutkaan.

"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan,
niin korealta kuuluu!"

Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut,
prut-tu-tuut.

"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!"

"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla."

"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä."

"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se,
jos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää?
Ellei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon,
olisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!"

Antti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita,
räiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä
päätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu
että ihmisäänet lähempää.



Kolmaskymmeneskolmas luku.

TUNTURIMAJOILLA.


Antti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa
ja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä,
jotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun
ihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin
ujoksi. Hän ryömi Antin taa.

Metsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian
Matleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: "Mutta,
lapset, miten olette päässeet sinne?"

"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?" lisäsi toinen, lapsekas
ääni.

Matleena nousi kiveltä pystyyn.

"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö,
joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan:
kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen
karttuuniesiliinaan ja -- mikä herätti Matleenan epäilyä ja
levottomuutta -- hänellä oli sininauhainen _hattu_! Kaksi vaaleaa,
paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin
nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean
herrasväen pariin!

Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas.
Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin
onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä
kuivalle maalle.

Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan
näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän
heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa
ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö,
ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen
kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut
kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun
syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä
voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut
maistelemaan verta.

"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä
tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos
minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi."

"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi
Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä
on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on,
ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne."

Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.

"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin
poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen
vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä
virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.

Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät
suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea
iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut
hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin
sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä
ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka
oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli
yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että
Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa,
johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki,
heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat
naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli
määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät
pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo
lauantaina -- ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.

Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään,
milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida
mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai
kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen,
kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien
salakavalain piilohetteiden yli.

Majan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa,
vihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen
ilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin
ihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat
nukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä
tanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan
alapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon
sumuharsonsa peittoon.

Mutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli
huolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa.

Lehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran
seuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla
majan luona oli varmasti keijukaisia!

Viisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet
pelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat
vapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat
käsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: "Västäräkki, lampaankello,
kivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee."

Eiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat
pelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain
lähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka
illan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet
laulaessaan jutella eivätkä nauraa.

Heidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat
ihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat
kulkurilapset.

"Saa-aattelee", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli
keksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät
ravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos.

Jollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa
kysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne
takaisin suoraa päätä.

"Nyt me olemme villejä joutsenia", kirkui kummallinen keijukaisparvi,
"ja muutamme teidätkin joutseniksi."

"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin", saneli puoleksi
laulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät
silmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja.

He muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei
jäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti
heilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään:

    "Hoi Kirjo, hoi Karjo,
    hoi lehmäni pien'! --
    Nää pojat ja tytöt
    ma leikkihin vien."

Eivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, "tyttösiltä ja
pojilta", joita sopi "leikkiin viedä". He seisoivat hehkuvan punaisina,
maahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin
antautua tanssiin.

Elsa tuli juosten ja pelasti heidät. "Majassa on ruokaa ja kahvia!" hän
huusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan
väliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden.

Saara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa
purtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso
takka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa
kesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä
varten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut
lypsää keskiyöllä.

Hän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi
paitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun
lapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja
saattoivat edes sellaista vaatia!

Inkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää,
maidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet.



Kolmaskymmenesneljäs luku.

RIITAA JA SOPUA.


Kaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta
tuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä
olkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja
huomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä.

Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita
he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet"
keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat
tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.

Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä,
pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä
hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi.
He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan
paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä.
Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli
kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että
turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!

Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja
hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa
kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan,
missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin
pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa
sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.

Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on
muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten
jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut
johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan.
Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset
kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin
että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi
tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut
sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut
leivinkuurnan näköiseksi.

Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja
valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain
yhdessä paikassa!

Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä,
joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta
näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko
ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen
hiussuortuviaan, joita hän palmikoi.

"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että
se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen
umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.

"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja
valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen,
jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.

Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä
äsken muka ollut kipinääkään tulta.

Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen
kanssa, joita oli tuotu kotoa.

"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta
oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine
puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet,
kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin
ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän
sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa
koetellessa.

"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka
paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja
sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten
tahtoi.

Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli _"ikävää"_, ja hän kaipasi
äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli
paljon hienompaa ja parempaa."

Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa
kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja,
kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa
ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.

Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja
jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja
maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria
rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän
äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla,
joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa
ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi
halunnut heittää sen kaiken maailman tietä.

"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan
voinut jäädä kotiin ilman meitä, -- hienonenä, irvisuu. Olet joka
tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin,
ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen
kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että
Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken
hienon sekä sen mitä itse haluaisi." --

"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka
istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja
vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä
ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.

"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua!
Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat
rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä.
Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän
isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla
lakristakynnystä."

"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville
sormisuukkosen.

Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli
polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän
luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli
ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli
tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.

Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi
laahaten, puoleksi suljetuin silmin:

    "Ja se ilta oli lämmin ja ihana,
    Ja linnut ne lauloivat,
    Keto allansa kaunis ja vihanta,
    Kukat kedolla kasvoivat."

"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla
maitokammiossa."

"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva,
katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.

"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole
sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta."

"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva.

"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan
maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.

Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena
valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja
lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.

Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä.
Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti
rivitysten toisella käsivarrellaan.

Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.

"Oletteko _ylhäällä_?" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät
valmiina edessään. "Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te
olette nousseet?" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä.

"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla."

"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä", sanoi Kerttu melkein
itku äänessä.

"Kyllä hän teki, mitä voi", sanoi Antti.

"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan
sängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen.
Lehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että
luulimme teidän heränneen siitä." Antti latoi suomarjat pienelle
pöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan.

"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi", puhisi
Inkeri. "Siitä juuri nukkuu."

"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?" kysyi Elsa
melkein nuhdellen.

"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet
läävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet", selitti Antti epäröiden.

"Niin, tottahan se oli hauskaa", ratkaisi Kerttu.

"Ja sitte olemme luoneet lantaa."

"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa", sanoi Inkeri
varmasti.

"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos", sanoi
Matleena tyytyväisenä.

"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä", puuttui puheeseen Kerttu. "Ja ne
ovat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme
vain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin
emme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana."

"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta", huokasi Inkeri.

"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?" kysäisi Aunetta,
vielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle.

"Kyllä, mutta kirkossa myöskin", vastasi Matleena totisesti, vaikka
hieman hämillään ja epäröiden.

"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!"

"Vaiti, Matleena", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta.

Matleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven
kynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta.

"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä", kysyi Elsa mennen ovelle
Matleenan luo voileipä kädessä.

"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin."

"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?" sanoi Inkeri, joka
istuutui voileipineen Matleenan viereen.

"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on", torjui Matleena.

"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä
kirkossa te olette olleet", kuiskasi Sylvi.

Hän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi
Matleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä.

"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!"

Matleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä
pöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja
Nauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin.

"Sano, jos tahdot", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan.

"Vain minulle, vain minulle", kuiskasi Sylvi.

"Minkä näköinen oli kirkko?"

"Vihreä sisältä ja sininen katto."

"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?" kuiskasi Sylvi, äkkiä
hyvin totisena. "Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku
Eeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei
hän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen
minäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala
pappina?"

"Eei, vaan Antti."

Viiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen.

"Tiedättekös", huusi hän, "nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun
meitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä
hän on saarnannut jo tänään Matleenalle."

Antti punastui korvia myöten.

"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun
saarnata meille", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti.

"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme,
kun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä
olemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä."

"Niin, meidän _täytyy_ saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla
kilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti", sanoi
Inkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen.

"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme.
Muista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi",
intoili Kerttu.

Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan
kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään.
"Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt
edellä, niin tulemme mekin."

Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta
nousi ja lähti ulos.



Kolmaskymmenesviides luku.

TAAS SAARNATUOLISSA.


Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin
korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta
heloittavan sammaleen peitossa.

"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä
matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä
ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan,
lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut
karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.

"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut
ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa
kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla
äänellä.

Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään
siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He
unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne
ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin
olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin
eläessä.

    "Maassa kimalainen,
    linnut ilmassa,
    leivo laulavainen
    veisaa kiitosta!"

Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin
saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo
saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän
pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet
autetuiksi ihmeellisellä tavalla. -- Kaikesta hän oli saarnannut
niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään,
kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa
ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.

Ja nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta.

Matleena oikein häpesi hänen tähtensä. "Kirkkoväki" alkoi kuiskailla
ja suhista ja tarjota toisilleen "hopearasioita", täynnä sokeriryyniä
kielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia
ilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten
hajuvesipulloina kiertää penkissä välillään.

"Kiiruhda, Antti!" suhahti Matleena. "Ne istuvat nyt täällä kaikki
odotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin."

Antti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain
suljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat
istuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina,
että voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi
ollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. --

"Antti sinä! Miten olet houkko!"

Antti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin,
joka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän
verkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli
sisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan:

"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut
hämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni
johtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa
levitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita
toisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja
olemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät."

Kuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli
metsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen "kirkko" oli.

Antti kuuli tuon valittavan äänen. "Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti
se ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme,
häijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme
suvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo
ymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee,
ettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin
kuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä
ja taas huolehtisi meistä." Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa,
mutta ajatukset johtuivat lauluun. "Jumala tahtoo, että pidämme hänestä
ja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas
puro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät
suloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille
ja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja
Tähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä."

"Rakas Isä Jumala", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen
suoraan sydämestään. "Sinä rakas, _rakas_ Jumala, ole _hyvä_
pikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille
ihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja
Pekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona
he ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei
koskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele.

"Ja ole hyvä _pikku Maunolle_. Sinähän tiedät, ettei hän osaa
'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin
huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene
sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki,
mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä.
Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen
luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma
oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.
Amen."

Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta
mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että
hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut
hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma
iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista.

Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut
taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli
laulettu joulukirkossa Hallatunturilla.

    Koko maailma iloitkohon,
    Sydämestään, sielustaan;
    Herran tykö joutukohon,
    Ken on hänen liitossaan!
    Iloll' edes astukaat,
    "Kiitos Herran"! veisatkaat!



Kolmaskymmeneskuudes luku.

MUUTA AJATELTAVAA.


Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen
illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se,
mitä hän näki, sai hänet hereille.

Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti
lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.

Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.

Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen
esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin
kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua
rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat
hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet,
anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän
kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä
pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa
ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia
kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi
itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä
pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan,
tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli
niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä
häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen
hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.

Kun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden
heistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä
tunturimajoilla löytänyt "parhaan ystävänsä", joka ei koskaan jättäisi
häntä.

Nyt, kun saarna oli loppunut ja "pappi" paennut metsään, syntyi lasten
parvessa elämää ja humua.

Elsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli
sangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset
lapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten
juhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt
he yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan
heidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun
hän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat.

Hän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa
epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei _pitänyt_ tulla
tunturimajoille kuin vasta sunnuntai-_iltana_.

Hän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja
Viiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli
melkein aamu vielä.

Kuitenkin sai Elsa alati erottamattomat "Nauriit", Inkerin ja Kertun,
mukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet,
lakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan,
tekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja
järjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa.

Jonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä
nyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla.
Lehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat
suljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat
sinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa.
Eipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle,
vielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa
mielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta
elämästä. Oli totisesti muuta tekemistä.

Pekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli
ulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut.

Elsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten
hiilustalla pannussa.

Inkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset.

Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä
tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla,
joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan
siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä
ja risuja.

Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja
vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi
ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine
voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli
sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin
kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa
heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli
tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja
maukkaaksi.

Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja
riemuitsevia tanotorvenääniä.

Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet
siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli _sangen
kummallista_; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin
Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla
hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

JÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ.


Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä
kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli
läheisyydessä.

Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle,
oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.

Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä
tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin,
mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.

Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen
saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä,
makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.

"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin
emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois
pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista
tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme
koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet.
Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä
tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden
hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja
surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy
mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa.
En _tahdo_ olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan
välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä
metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä
äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta
tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin.
Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä
sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen."

Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi
ihmisen varjon.

Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin
musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän
tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle,
nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.

Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä
punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.

"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi
papin tyyni, lempeä ääni.

Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena
syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.

Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan
ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen
miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista",
oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen.
He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo
molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä,
hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta
nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.

Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta,
mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi
kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen
tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti
olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja
kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista
ja vuohesta.

Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä
hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran
ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä
Hallatunturin kappelissa.

Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman
toivonsa, _päästä kerran papiksi_.

Vanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän
istui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään
varovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein.
Lopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt
pyhän päätöksen.

"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni,
poika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän,
että meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat
avanneet sinulle."

Antti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana.

"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen
varma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden.
Me, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina
parastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on _asia
ratkaistu_. Jumala siunatkoon sinua, poikani!"

Antti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena.
Kasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen
rannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin
unessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta.
Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin
kasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun
hän erosi täältä lapsiansa siunaten.



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

MATLEENA.


Matleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna
hän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka
istui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan
edessä voitelemassa herraskenkiä tervalla.

Hänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat
komeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät,
valkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri
nyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien
kanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään.

"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin." Näillä sanoilla
laski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle,
suunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa.

"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän,
jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin
äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot
hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän
näköinen hän oli.

Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja
istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan,
jäykästi katselevan lapsen ympärille.

"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä.

Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi,
kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt"
merkitsisi.

"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi
hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi
toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti
niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi
hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.

"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena.

"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja
siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.

"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena
katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset
silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä
ruveta itkemään.

"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin",
sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.

"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan
polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka
loistivat kiharoina ja välkkyvinä.

Matleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun
näköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta
asemasta.

Mutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen
varoittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että
hänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi
pitää polvellaan sellaista isoa tyttöä.

"Puhu sinä lapselle, Elviira", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän
laski varovasti Matleenan polveltaan.

Toinen "hauska" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset
silmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön
vyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän,
hänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku
Matleenan seurata heitä Tukholmaan heidän _omana lapsenaan_. "Tuleeko
Anttikin?" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin.

"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä."
Hän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti
päänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen
vastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen.

Papinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin
ottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan
heistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja
ajatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja
katovuoden lapsessa.



Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

KAIKKI SEITSEMÄN HALLATUNTURIN LASTA.


Pikku Matleena kuuli nyt saman kertomuksen, mistä Antti oli jo
osan kuullut puolittain papin ja puolittain hänen vaimonsa kautta.
Kertomuksen hänestä itsestään ja siskoistaan.

Heidän vaelluksensa tuntureilla vuohen kera oli laajalti levinnyt
alamaassa -- se kun oli niin liikuttava ja ihmeellinen.

Karhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan
alamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä
kaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut
"pikku tytöistään", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja
tyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta.

"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen
puhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut."

"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän
lapsikseen", huudahti Matleena. "Hertti sentään, elävätkö ne?" jatkoi
hän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa.

"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat,
oivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin
terveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut
heille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja
valkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että
arkea varten."

Matleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja
kuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua.

"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat
karkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he
ovat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat
aikaan?"

"No kaikkea ja mitä vaan", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella,
että jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt
täysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä.

"Kaikkeako?" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena
melkein närkästyi.

"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa
palikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja -- ja --"

Matleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen
kaikkia taitoja.

"Kuule, eivätkö ne pysty navettatöihinkin?" Matleena näytti olevan
hämillänsä ja hiukan miettiväinen.

"Pikkutyttöjen ei ole juuri tarvinnut tehdä työtä navetassa.
Martta-Eeva ei ole voinut päästä korkeitten kynnysten yli ilman apua,
kun hän on niin pieni, enkä minä sitäpaitsi ole tarvinnutkaan mitään
apua", lisäsi hän ylimielisesti.

"No, sittepä saat kuulla, että pikkutytöt vast'edes, kun ovat
vähän kasvaneet, oppivat navettatöihinkin, sillä uskotkos, että
heillä on kummallakin oma vuohi; ne asustavat pienessä, kauniissa,
vastarakennetussa vuohimajassa."

"Enpä ole koskaan kuullut niin somaa! Minkähän nimisiä ne vuohet ovat?"
tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä tuikkivat.

"Sen saat tietää, jahtimestari puhui kyllä siitä."

"Toisen nimi oli He -- He -- mitenkäs se taas olikaan!"

"_Helokki_ tietysti", selvitti Matleena. "Antti, vuohen nimi oli
Helokki, niinkuin meidänkin."

Matleena ei voinut seisoa hiljaa. Hän asteli edestakaisin, liitti
yhteen kätensä, vääntelihe ja katsoi Anttiin ja hienoon rouvaan, joka
hymyili hänelle niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäen, ja joka nyt auttoi
häntä kysyen, mikä toisen vuohen nimi oli.

"Toista sanotaan 'Valkotäpläksi'."

"Sitte sillä on kaksi valkoista täplää kuonon alla parran sijasta.
Se on hyvien maitovuohien tunnusmerkki", huomautti Matleena kokeneen
navettatytön varma ilme kasvoillaan.

"Ja sitte, tiedätkö, on pikkutytöillä kaksi nukkea. Ne ovat niin
hienot, että niillä on posliinipää paksuine posliinipalmikkoineen,
vaikka ne ovat kapalolapsia ja makaavat pienessä kätkyessä?"

"Niin, minä tiedän, ja pikkutytöt laulavat kehtolaulua, 'Taimainen
taana'."

Matleena oli purskahtaa itkuun viimeisistä sanoistaan. Papinrouva
kiiruhti lisäämään: "Noiden hienojen kapalolasten nimet ovat Anna-Liisa
ja Matleena."

"Antti, kuulitko, miten ihmeellisiä ne pikkutytöt ovat?"

"Ja vielä enemmän. He ovat itse tehneet itselleen haloista kolme
poikaa, jotka he ovat pukeneet, ja näitä he sanovat Antiksi,
Pekka-Erkiksi ja Maunoksi. Lienettekö milloinkaan ennen kuulleet niitä
nimiä?"

Matleena kääntyi vaieten veljeen ihastusta hehkuvin kasvoin. Antti
katsoi puolestaan siskoon yhtä äänettömänä ja merkitsevästi. Ilo ja
tyytyväisyys loisti hänenkin silmistään.

"Saat kuulla vieläkin sellaista, mikä sinusta on mieluista."

"Osaavatko pikkutytöt kenties ommella ruusuja lapasiin?"

"Sitä en usko, ja nyt onkin kertomus pikkutytöistä päättynyt.
Mutta sanonpa sinulle, että jahtimestari on käynyt myöskin eräässä
suurtalonpoikaistalossa."

"Ehkä siinä, minne jätimme Anna-Liisan ja Pekka-Erkin?" keskeytti
Matleena odotusta täynnä.

"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle
oli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat.
Kun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa
kehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja,
joista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle
lapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa --"

"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja
pikku-Kalle", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta.

"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia
puita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja
korealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä,
talon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin."

"Se oli Loviisa."

"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se
oli."

    "Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei,
        min taisi hän,
    Kun kuningas morsion tanssihin vei.
        Niin hän vaan soittaa taisi."

"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on
hauska ja iloinen veisu."

"Niin, juuri sen!"

"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin.
Talossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut
pienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita
lauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen
piti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä,
joita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja
koreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä!
Sen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö
minkätähden?"

"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen", vastasi Matleena taas
ujostelematta ja ajatukset hereillä.

"Jahtimestari oli ollut Pekka-Erkin ja toisen pikku pojan kanssa
ulkosalla. He olivat rakentaneet myllyn ja sahan puron partaalle,
joka keväisin juoksee vuolaana. Sekä saha että mylly olivat käydä
huristaneet, niin että sitä ilokseen katseli."

"Niin, Pekka-Erkki harrasti aina sellaista veteen rakentamista",
hymyili Matleena ylpeästi ja tyytyväisenä. "Ja hän pysyttelihe aina
isän kintereillä, kuullakseen hänen soittavan, niin kauvan kuin isä oli
terve."

"Nuori talonpoika oli tehnyt pojille myöskin pienen viulun", jatkoi
papinrouva, "ja he olivat saaneet pienet kärryt, vetääkseen niissä
puita, ja pikkuiset haravat, että he saattoivat aivan kuin aika miehet
olla mukana väen heinänteossa ja pitää taloa hienona ja siistinä."

"Miten erinomaisen mukavasti sille Pekka-Erkille on käynyt", sanoi
Matleena äänessään jonkinlainen kaiho.

"Ja tiedäpäs, että heillä on tallissa kaksi varsaa. Pekka-Erkki, joka
on kovin nuoren talonpojan suosiossa sen vuoksi, että hän on kelpo
poika, joka on saanut eloa omaankin poikaan, sai tahtonsa läpi, niin
että toinen varsa nimitettiin Antiksi, toinen Maunoksi."

"Oletkos Antti kuuna päivänä kuullut sen vertaista? Mutta Pekka-Erkki
lienee ollut toki kelvollisesti pesty ja kammattu?" lisäsi Matleena
varovaisesti, melkeinpä osaa-ottavaisella äänellä.

"Kyllä, siitä voit olla varma. Jahtimestari sanoi, ettei hän todella
ollut milloinkaan nähnyt niin peräti kiiltäväksi pestyjä ja kammattuja
lapsia kuin tuo talonpoikaistalon kolmikko."

Matleena ja Antti hymyilivät salaperäisesti toisilleen.

"Niin, sellainen oli Anna-Liisan ja Pekka-Erkin tarina."

"Mutta nyt tulee sellaista, mitä ette kenties ensinkään muista; kun
olette kulkeneet niin paljon ja käyneet niin monessa paikassa, olette
kenties kokonaan unohtaneet erään, joka valmisti lapikkaita?"

"Voi, Antti! Silmälasimies!" Matleena nauroi ääneen ilosta. "Hän asuu
pienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin
paljon merkillistä!"

"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi." Hieno rouva hymyili
Matleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja
innostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen
omakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli
merkityksellinen hänelle.

"Niin juuri -- lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa.
Kerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden
hiipiessä sydänmailla", jatkoi rouva.

"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte", keskeytti
Antti totisesti.

"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän
suojelisi meitä -- senhän sinä hyvin tiedät, Antti", liitti Matleena.
"Enhän minä ole sanonutkaan muuta", huomautti Antti sävyisästi. "Mutta
mehän tulimme sinne." "Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla,
Lasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa
taas olikaan?"

Matleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi
kertoa niin paljon eriskummallista.

Antti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä.

"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä."

"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta,
sangen nälkäisinä."

"Kauheasti", huokasi Matleena.

"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se,
tyttö", kuului Antin totinen ääni.

"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä", jatkoi
papinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat
arkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan
heitä paremmin.

"Ei niin kovin", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. "Sääret
olivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme
me itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei -- me pelkäsimme."

Matleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat
pelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he
silloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä.

"Heidän joukossaan oli vuohi."

"Tietysti Helokki", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä
kertomukseen.

"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet
pienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian,
peittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan."

"Anna-Liisa sen ensin keksi", selitti Antti.

"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei
tuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean
näköistä."

"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki
myös, muista se, tyttö!"

"Olenko sanonut sen unohtaneeni", intoili Matleena närkästyen. "Mutta
missä ei vaimoväkeä ole, siellä ei ole myöskään hienoa, enkä minä sitä
kummastelekaan."

"Ei, ei", myönsi Antti täysin vakuutettuna siitä, että sisar oli
oikeassa, vaikka tuo mielipide ei ollut juuri mairitteleva hänelle,
joka ei ollut vaimoväkeä.

"Kerro heille, Elviira, kukasta ja ikkunasta!"

"Niin, aivan oikein! Lapikas-Pekan ikkunalla oli ollut kaktus somassa
astiassa."

"Voi, minun pieni kaktukseni, jota kannoin kontissa ja jota pidin niin
rakkaana, että se sai saatella meitä ensimäisen päivän."

"Juuri se kaktus siinä tietysti oli. Lapikas-Pekan ikkuna kuuluu
nyttemmin olevan välkkyvän kirkas, että pikku _kaktus_ voisi hyvin,
ymmärrätkö? Kun ikkuna kirkastui, huomasi Pekka itse, miten rähjäinen
hänen tupansa oli nurkkiaan myöten. Niin että nyt hän pitää koko tuvan
hienona, lattian puhtaana ja takan valkeana, _vaikka_ hän onkin ilman
naisväkeä."

"Kuuletkos Matleena?" kysäisi Antti, äänessään melkein juhlallinen
paino.

Matleena "kuuli" kyllä, seisoessaan siinä sekä uljaan että nolautuneen
näköisenä.

"Mutta nyt saatte kuulla vieläkin ihmeellisempää. Antti kai sen jo
tietääkin."

Matleena tömisti jalkojaan ja vääntelihe punaisena ja innostuneena.

Vieläkin merkillisempää kuin mitä jo oli kuullut!

"Kyllä, tiedäpäs, että pikkutuvan mies on särkenyt viinapullonsa. Hän
ei kärsi niitä silmissäänkään, ja --."

"Nyt sinä, tyttö, kuulet jotakin perin kummallista!"

"Ajattelehan, Matleena, _hän on hankkinut vuohen_, ison, korean,
hyvinlypsävän vuohen, jonka jahtimestari on ostanut hänelle
Smålannista, missä vielä on mainioita vuohia."

"Ja sen nimenä on Helokki, niin varmasti kuin tässä seison", huusi
Matleena aivan suunniltaan ihastuksesta. "Hänhän tahtoi ostaa meidän
Helokin, ja sanoi, että jos hänellä olisi aina maitoa keitettävänä ja
kahviin, ei olisi pakko juoda yhtä mittaa."

"Näetkös nyt, Antti, että oli kuitenkin hyvä, kun lähdimme matkaan.
Olet välistä marissut sitä ja katunut, kun otit meidät ja Helokin
mukaasi. Mutta nyt näet, miten se oli hyväksi. Ei kai kukaan usko,
että Pekka olisi tullut, hankkineeksi vuohta ja alkanut pitää tupaansa
hienona ja lopettanut juomistaan, ellei hän olisi nähnyt meidän
Helokkia."

"Niin, ja vaikkeikaan Helokki nyt juuri ole hänelle siisteyttä
opettanut, on sillä kuitenkin ollut tehtävänsä", hymyili papinrouva.
"Olisit Antti sangen lyhytnäköinen", lisäsi hän totisesti, "jollet
käsittäisi, miten hyvä monessa suhteessa oli, -- eikä ainoastaan teihin
itseenne nähden, -- että lähditte matkaan, kun tupa oli tyhjä. Lapset,
jotka ovat äidiltä ja isältä oppineet sitä, mikä on oikein ja totta,
vievät kanssaan siunauksen, minne joutunevatkin maailmassa."

"Minusta vain tuntui joskus, kun pienokaiset kärsivät, että olin
menetellyt hullusti", puolustelihe Antti, häpeissään ja pahoillaan,
niin onnelliseksi ja kiitolliseksi kuin tunsikin itsensä. "Minä
kuvittelin käyttäytyneeni ajattelemattoman tyhmästi, ja juuri kuin
houkutelleeni heitä sellaiseen, mistä en voinut auttaa heitä. Mutta
nyt on kaikki hyvin. Eikä minun tarvitse murehtia pikku Matleenankaan
tähden."

Matleena tuli Antin sanojen johdosta tuskallisen ja kauhistuneen
näköiseksi.

"Sylvi ja sinä saatte seurata meitä pohjoiseen kesäisin", sanoi hieno
rouva, "tai saa Antti tulla etelään luoksemme." Matleena painoi
päänsä alas. Kaikki oli kuin haihtunut hänen vasta hymyileviltä,
onneasäteileviltä kasvoiltaan. "Pieni, rakas lapseni", lausui
kasvatusäiti, vetäen Matleenan lempeästi luokseen. "Antti saa täällä
niin monta siskoa ja kasvatusveljeä. Pikku Sylvi on aivan yksin, ilman
pientä sisarta."

"Ehkä äiti on lähettänyt minut hänelle, niinkuin meidät kaikki
Lapikas-Pekan luo", mutisi Matleena itsekseen. Hänen ilmeensä oli
käynyt syvästi miettiväksi, ja hän katsoi tutkivasti hienoa rouvaa
silmiin, joka ei enää näyttänyt ainoastaan "hienolta", vaan myöskin
valoisalta ja lempeältä. Matleena käsitti sillä hetkellä, että äiti oli
lähettänyt hänet sisareksi sille, jolla ei ollut ainoatakaan siskoa.
Niin ettei hän enää vastustellut kauvemmin ja pysytellyt jäykkänä kuin
tikku, vaan hiipi pehmein liikkein ja mielin siihen syliin, joka aukesi
hänelle.

Isä ja äiti, koti ja sisko löytyi siis myöskin Matleenalle, viimeiselle
yksinäiselle seitsemästä pienestä, jotka olivat katovuonna, hylättyinä,
ilman isää ja äitiä, jättäneet harmaan tupasen tuimankylmänä
talvi-aamuna, kun tuli oli sammunut takassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hallatunturin lapset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.