Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Hirvenhovin Elisa
Author: Beskow, Elisabeth Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hirvenhovin Elisa" ***


HIRVENHOVIN ELISA

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]


Mukaeltu suomennos



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1922.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän
päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa
heijastaen.

Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia
varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen
ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta,
joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti
sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut
panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in
olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena
hän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein
rohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan
helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat
lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita
samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut.
Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni
varpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi
tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän
edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin
tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja
runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on
metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee
joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan
järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen,
lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa
sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään,
niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän
puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet,
jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että
maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa.
Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät,
yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen
tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa
vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi
ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella
oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt
täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli
kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin.
Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä
harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja
puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen
katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei
ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi
porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä,
vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu
kaikenlaisista ryysyistä.

Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.

"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.

"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti
vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten
harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa
hänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo
päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei
luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että
todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä
vasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet
asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi
seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä
edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota
viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa.
Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella
metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät
eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi
sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden,
että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi
siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän
oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää
ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille,
jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo,
joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti
istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki
porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona,
ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa
oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut
suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky
hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset
tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta
taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin
vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta
neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa
tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut
oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan
suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan
erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga
vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt
yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton
vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta
tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy.
Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin
niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin,
että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli
sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän
ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi
mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin
lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi.
Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki.
Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne
tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven
että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin
voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle,
joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin
kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä
siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei
enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt
oli. Huh, hänen oli vilu!



TOINEN LUKU.


Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta
jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen
kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa
muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin
ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen
luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin
tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi
mieheksi.

Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan
tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen
ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan
läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen
vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä
sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille,
neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi
majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla
tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän
pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä
kuin enkeli".

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti
hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä
ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti
majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.

"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu
työnjohtajaksi".

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten
huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi
nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan
laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli
tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi
maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu',
kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero",
arveli maisteri.

"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet
erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja
silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin
uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä
kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin
hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan.
'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin
on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista
tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu
koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan
näköiseksi.

Torvald ei ollut millänsäkään.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa
nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä
vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä
itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit
raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä
siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma
kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli
juopotellut."

"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"

"Teki kyllä."

"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa
aamusella?"

"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."

"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."

"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.

"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."

"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan
takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui
joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja
siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa.
Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa
siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa
sairaana."

"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.

"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja
raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa
hän oli tavannut mummon.

Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta
eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja
kunniaa tai lokaa ja porsaita".

"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa
eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi
majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat
kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen
tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden
häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee
kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui
Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia
koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.

"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä
kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan
Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja
juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen
kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon
puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta
sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian
hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se
tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan
nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut
perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse
asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu
niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia.
Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa
jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille
hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka
hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan
todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän
vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin
oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta
oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt
sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule
saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan,
että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon
kukaan kestä."

Maisteri hymyili:

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa
tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä
tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset",
vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu
ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta
ruumiinrakenteestaan.

"Riise!"

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että
hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja
ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.

"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.

"En voi."

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä
sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne
kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita
ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren
miehen periaatteisiin.



KOLMAS LUKU.


Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti,
että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut
rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän
oli.

Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen
päätöstään.

"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän
houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän
viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat
purra minua."

"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta",
vastasi Elisa lyhyeen.

Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon
mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.

"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.

"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi
ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.

"Entä kuka sitten?"

"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.

Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli
hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.

"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen
voinut", sanoi hän.

Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron
taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen
lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut
vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen
aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.

Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan.
Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei
eläimiä vietäisi pois.

"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän
lempeästi.

Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja
itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus
hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen
herättänyt.

"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä
omantunnonsyytöksiä vastaan.

Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.

Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.

Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen
teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat
jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota
sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut
kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan
muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja
suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe
Elisan uskollisin ystävä.

Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa
autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin
toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin
tehdyksi.

Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila
huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että
pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen
kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu,
jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan
puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta,
mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun
hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta
mitään tajuta.

Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen
oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen
puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä
saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.

"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin
pahalta."

"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät
karkaa", sanoi Elisa.

Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.

"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen
sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä
ympärillä tapahtuu."

Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne
eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti
röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain
olla!"

Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää
hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on
selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.

Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen
ääntänsä.

Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin
kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen
hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan
haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä
huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa,
jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta,
kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.

Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen
viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.



NELJÄS LUKU.


Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä,
jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.

Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri
Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella
vainajasta.

Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa
myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa
tehdä kierrosta.

"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.

"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen
suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään
ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.

Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian
laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen
jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.
Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin
veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä
hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.

Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi
hänet puron ylitse.

Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui.
Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen
hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.

"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi
hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin
selvään."

Elisan mieli keveni.

"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen",
sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.

"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole
milloinkaan pyörryttänyt."

Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat
hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan
läpi.

"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.

"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.

Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen?
Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni
kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin
halveksimisen alaiseksi.

"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja
herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa.
Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin
valon ilmiö ylhäältä.

Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata,
mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja
läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.

Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä.
Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa
mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin
monella muulla.

Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin
ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta
omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä
piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla
lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän
koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä
hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden
raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli
lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja
vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin
kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet.
Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi
opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta
kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää
muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti
harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi.
Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.

Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken
jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.

Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin
hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.

Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä
ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein
kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää
heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja
se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä,
ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut
tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän
käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa
tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli
ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri
hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet,
salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut
koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan
vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät
päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.

Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin
velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni
heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä
tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella
kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti
viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.



VIIDES LUKU.


"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat
vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen
tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon,
ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.

"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.

Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti
pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni
aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat
kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo
vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"

"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.

Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään
ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule
syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi
vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.

Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että
olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa.
Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea
kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän
rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut,
sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan
tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu
vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma
ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin
viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin
tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan
hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa.
Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää
ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän
suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi
hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus
kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä,
mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos
joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa
heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas
olen, ainoastaan itse sen tunnen."

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi
tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa
puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli
kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin
luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä
muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri
kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta
tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta
nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa
empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo
kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien
parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja
mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä
iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus
oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald
tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen
ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi
saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi
ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto.
Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä
kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän
harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän
näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät
loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta
niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän
ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin
huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin
katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin
sanoakseni, oli jotakin sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen
pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät
Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.



KUUDES LUKU.


Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun
Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia,
missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään
sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi
ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren
miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli
huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen
jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin
Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet
puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä
olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon
nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.

Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa
huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos
odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian
tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf
oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän
päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.

Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit
olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt
viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä.
Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen
kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä
kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen
nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli
hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa.
Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi
niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan
mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän
lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä
pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti
totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut
aihetta pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen
kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin
selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei
Elisa ensinkään käsittänyt: -- -- -- "Minulla on uusi kokemus, suuri
ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan
hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni
niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona
käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan.
"Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa
ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä
paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle
veljelleen!

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä,
hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja
etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä
jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi
jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa
luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla
olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi
nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä
enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi
jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään
kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti
yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf
tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja
Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun
hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli
Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan,
kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä
sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli
siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman
päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli
hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf
lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan
avaimenreiästä.

"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.

"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.

"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen
puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina
sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle.
Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli
mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa
ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät
kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin
hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun
lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä
et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja
lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut,
vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla
huomasi.

"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.

"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."

"Eikö?"

Elisa hämmentyi:

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! --
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani
Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf
juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän
tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois
haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta
samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa
Aadolfin elämän.

Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen,
huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin
kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä
äänellä.

"Kerran sattumalta -- ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta,
vaikk'en sitä silloin oivaltanut -- menin kirkkoon ja siellä kuulin
saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen
saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko
sinulla rauha Jumalassa?"

"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."

"Mutta rakastatko Häntä?"

"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää
tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin
luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi
Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui
niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden
pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he
hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia,
vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt
korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut
erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus
seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet.
Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin
että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa.
Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon
orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina
ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään
voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää
sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen,
miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän
miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän
saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta
yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka
kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa
Aadolfistakin tulisi?

"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka
näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
Aadolf. "Vasta nyt olen terve."

Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.

"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian
pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun
rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea
laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä
ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla
mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen
huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi
Elisa.

"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä
suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en
paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa
usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden,
että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut
sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen
luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi
johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja
täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että
maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se
heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta,
toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää
työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat
sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa.
Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä
ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on
taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren
kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin
ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa
hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta
he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut
sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta
Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten
olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin
suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki
halveksivat.



SEITSEMÄS LUKU.


Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme
ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa.
Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä,
joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia"
asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi,
joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain
Kristian.

"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten
diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi
Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi
hopussa näyttänyt aikovan nousta.

Majuri tuli hyvälle tuulelle.

"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.

Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.

"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin",
vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan
tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin
kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut
jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia
sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia
neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on
syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei
ollut saanut lausutuksi.

"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä
selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun
korttineni täällä."

"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi
monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa
hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä
muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi
kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen
tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani
heittää sikseen."

"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen
pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan
arkipäiväiltana?"

"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän
aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli
majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti
itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

"Minullekin vähän!" pyysi hän.

Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut
oikein elpyäkseen.

"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän.

"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
Kristian.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on
sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa
Aadolf."

"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian.

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa
pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi
majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän
lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen
ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis
hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä,
missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on
Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri,
siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä,
Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi
älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se,
minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä
ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin
minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän.
Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä
huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"

"Niin, sanohan muuta!"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen
naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"



KAHDEKSAS LUKU.


Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja
maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin
ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä
heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne.
Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan
kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin,
mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä.
Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä,
kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa
Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään
maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista
metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat
samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin
oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen
herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa
kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti
maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa
yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon
punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään
vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa.
"Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta
minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi
oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä.
Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa,
ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui
nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä
raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin
jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi
nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi
Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli
kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan
sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa
palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan
innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain
puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä
tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden
kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein
Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän,
Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne
noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa
Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan
ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla
tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan
elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.

Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.

"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän
kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän
avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla,
mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei
hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa
kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän
toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja
se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta
se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta
ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden
intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina.
Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena
harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi
jokainen.

Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi
jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat
hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.

Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet
ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä
saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan
luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin
olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti
päätään pudistaen.

"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään
veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä
paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut,
ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän
ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli
Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan
enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä
lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä
kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat
hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat
jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja
ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni
tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin
tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen
sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."

"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi
äkkiä.

"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."

Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa
ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja
ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi
ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas
ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta
perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun
Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta
he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua.
Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä
tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän
rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti
matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon
uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä
kiitävää rekeä.

"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain
suurta", vastasi Elisa.

"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla
ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua
että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan
palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein
suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja
sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään
hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet
niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa
laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän
huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa,
kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli
johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi,
joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt
hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua
ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen
luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina
tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf
nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut
olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle
varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai
harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä
harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.

Sellaista puhetta ei Riise olisi milloinkaan uskonut Elisan huulilta
kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen
vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä
kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi
sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin
Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen
turhaan tavoitellessaan parempia asemia.



YHDEKSÄS LUKU.


Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana
Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin
ja Irenen piti kesälläkin lukea vähän aikaa päivässä. Elisa oli sen
niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea
jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet
muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään
häntä yhä paremmin ja tiesi, ettei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin
koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin.
Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta
metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi
täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä
taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan
terävä silmä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Toisenlaista oli
hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä,
vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei
ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän
jotakin outoa, arvaamatonta.

Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi
levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise
kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen
hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen.
Luonnon suuressa temppelisalissa Jumalan läheisyys usein on suurin.

"Halloo! Minne matka?"

Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:

"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"

Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on
ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat
maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten,
joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli
niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina
viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on
ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa
metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime
aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa
avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa
asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan
maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei
kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät
olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi.
Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni,
ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes
olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa
Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielunrauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä
terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä ei tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen, että sinulle on sielunrauha ilmaiseksi
tarjona."

"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."

"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"

"Mahdotonta! Syntini ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, jotka erottavat
minut Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja upottaa meren syvyyteen, jos sinulla
vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkä sanoit, tarkoittanee
toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti.
"Sinä tiedät, että on olemassa kuolemansynti. Siihen olen vikapää."

"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"

"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"

"Jos todellakin olet vikapää kuolemansyntiin, niin halunnet myös
pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää hartioiltasi hänen
ikeensä."

"Puhut niin outoja."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen
lankeemustasi?"

"Tietysti haluaisin. Mutta se on mahdotonta."

"Miksikä mahdotonta?"

"Jumala hylkäsi minut."

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."

"Luulet, että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto
sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on
kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ettet synnissä löydä
rauhaa."

Kustaa Aadolf vaikeni.

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.

"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme,
niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme
juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan
syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen.
Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"En, sen tiedän."

"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.

"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä
enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet,
kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle
uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Olisiko ikuisesti
armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?

"Pakene syntiä uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu
rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa voi
sydämesi uudeksi luoda. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi
on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista
rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa
vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä,
paljon sisältävä vaitiolo.

Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.

"Yö yllättää meidät, lähtekäämme kotiin", sanoi hän vaan, mutta paljon
enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan
ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä
lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."



KYMMENES LUKU.


Kustaa Aadolf oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi
aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen.
Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi
ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja,
mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirtyi
asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi
ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki
toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät
päähäsi. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen",
virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

Sven Riisekin hymyili.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Adolf. "Säälin
sinua."

"Näet, etten ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä
jaksan", vastasi Riise.

"Aiot siis jatkaa."

"Aion, mikäli voimistun."

Ääni kuului niin toivehikkaalta.

"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."

"En uskalla ponnistautua."

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä
jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä
Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä suojelisin
sinut liialta työltä, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut
tuumaansa, että hän puheli siitä yhä edelleen, kuvaillen heidän
vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja
Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi, kuinka mielellään hän
olisi halunnut! -- -- --

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja
luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri
tarvittaisiin sairas- ja kuolinvuoteitten ääreen. Älä epäröi enää. Vai
rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon
takaa. Kun vielä oleskelen yhden talven täällä, toivon olevani terve.
Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren
arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa
hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen
täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia
lääkkeitä päästäksesi tuosta yskästä. Pane kaiket voimasi terveytesi
palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä
jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole
rahoja, niin minulla on. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän
kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikkei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjousta, tekivät
Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja,
milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja
käyttämään hyväkseen; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen,
oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta
oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja
että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen.
Eikä hän, Riise, ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi
Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin
puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti,
"tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maalaisilmaa".

Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.

Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.

Jospa todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi
ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan, rakentaisi ehkä oman
pienen kodinkin, jossa -- -- --.

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että
sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi.
Puolen vuotta sitten ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Oikein
kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän ryhtyisi lukuihin. Miks'ei
olisi yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna
ja toimetonna? Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koettelemaan ja
karkaisemaan.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle
virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä
hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen
tulevaisuuteensa.

Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi.
Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään,
hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi
ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen
aikaansaanut.

"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.

"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän
makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."

"Minua ei se häirinnyt, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee
hoitaa itseäsi."

"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan
olla hiljemmin."

"Sinun tulee nauttia yskälääkkeitä ja pysyä huoneessasi", määräsi
majuri.

Ja maisteri totteli; nautti yskälääkkeitä ja pysyi huoneessaan, mutta
satunnainen kylmettyminen ei vaan ottanut hellittääkseen, se alkoi
voimia hivutella. Kaikki kehoittivat häntä menemään kaupunkiin,
muutaman etevän lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa
olevan, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään,
sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa huolimattomasti hoitaa, arveli
hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.

Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen
ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli
saamiansa lääkkeitä ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri
oli määrännyt hänelle.

"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin,
vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.

Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, ettei tullut vastanneeksi
Elisalle. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan
vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni,
ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan
jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.

Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa
sauhuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise
seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri
hermostui:

"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka
ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.

"No, eipä juuri -- -- --", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänestä
oli nähtävästi vaikeaa käydä asiaansa suoraan käsiksi.

"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee
yksin minua. -- Minun -- pitää lähteä Hirvenhovista pois." --

"Vielä mitä", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei
suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei minulla ole
aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia,
niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."

"Ei minulla ole mitään valittamista", sanoi maisteri ja päätti käydä
heti asiaansa, koska aikaa oli niin niukalta. "En voi täällä enää
tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."

"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."

"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi
epäilläkään", vastasi Riise.

"Ja sen ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että
ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"

Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi
sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa kuohumasta yli äyräitten.
Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin
tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä
että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä, ne tohtorin
taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän
toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet.
Ja erehtynyt tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen
mielettömämpää ei oltu ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala
terveellisyydestänsä maankuulu.

Näin jutellen onnistui majurin ainakin itsensä puolesta päästä siihen
vakaumukseen, että hän tiesi asian oikean laidan. Vastaväitteitä hän ei
kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista
lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia
todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä
suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiinko Hirvenhovista sairas mies
matkaansa? Ei ikinä!

"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä.
Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti,
vaikk'ei juuri hienotunteisesti.

"Menisin johonkin sairaalaan."

"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei,
tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."

"Lääkäri arveli, etten eläisi yli talven", lisäsi Riise.

Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän
ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä
Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen
poissaollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin.

Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman
kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki
huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä
välttävänsä vaaran.

Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei
ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen
päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin
majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän
saattanut koko talon pelon valtaan. Jos vaan majuri olisi ottanut
järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen
saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.

Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin luota omaan huoneesensa.
Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä
vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas
poikansa, jota, keuhkotaudista huolimatta, ei milloinkaan laskettaisi
Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta
vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös
vaikeudet lisääntyivät.

Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti
tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan
koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti.
Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän
arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.

"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa,
sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin nojaan.

Puolipäivän jälkeen lähti hän Elisaa tapaamaan.

Hän saavutti tämän portaissa ja kysyi, saisiko hän puhua muutaman sanan.

"Vaikkapa tuhannen", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään
tehtävää ennen kahvia."

He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan.
Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääriviivoin
haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät loistivat kuin tähdet
iltahämärässä.

"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä",
alkoi Sven Riise.

"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi
Elisa. "Ette olekaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko
hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"

"Ei", vastasi Riise, ja surunvoittoinen hymy levisi hänen huulilleen.

Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänestäkin on tämä tuntuva
pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitten, mitä lääkäri sanoi.

Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeutuva hämäräkö sen
vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?

Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan
äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä
saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä
asiasta.

"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?"
sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.

"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."

"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli?
Lääkäritkin saattavat erehtyä."

"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin
väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että
hän olisi erehtynyt."

"Mitä aiotte siis tehdä?"

Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän
tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä
huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:

"Lähteä sairaalaan."

"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"

Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä
hartaammin rukoili Riiseä jäämään.

Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?

"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän
lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta
niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."

"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"

"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa
ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä,
ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä.
Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään
teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta
ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille
voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee
läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis,
että minun täytyy lähteä?"

Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista
toivettansa vastaan.

"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.

Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi
hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.

"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan
vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä
aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni
heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli
teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne
laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin
ollen lähtisitte hänen kodistaan?"

Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä
hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin
jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja
kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon
soinnukas.

Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä
muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän
heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.

"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan
nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.

"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.

Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja
autuaalliset tunteet.

Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa
Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi
hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, --
taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt
saamaan selville.

"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo",
kuiskasi hän.

"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.

Elisa pudisti päätään.

"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko
meistä!"

Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.

"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä
rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään
rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta
kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä
kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."

Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan,
silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä
saattaneensa Elisan levottomaksi.

"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja
vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua,
että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.

Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.

"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi..."

Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat
tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan
kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä
tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat
iäisyyden selkeätä kirkkautta.



YHDESTOISTA LUKU.


Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään,
sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.

Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan samalla tavalla kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.

"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kutsun Vapahtajasi luokse! Kunpa
olisin sinun sijallasi!"

Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin
tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa
hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta
lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän
pelkäsi lopulta joutuvansa kuolemankauhun valtaan ja siten häpäisevänsä
rakkaan Vapahtajansa opin.

"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään
kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja
tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut
laupiaan Jumalan niin menettelevän?"

Sven Riisen huulet vetäytyivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat
sairaloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas
silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen
kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa
ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen
lohdutus tulee.

"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän
hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan
valtakunnalle."

"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin
hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukoukseni aihe", lisäsi hän
miehevän vakavasti.

"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkea ole vilpitön
Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana hänen
käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain
juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan",
sanoi Sven Riise.

"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää",
sanoi Kustaa Aadolf.

"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin
miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.

"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän
kasvot niin äkkiä kirkasti.

"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä
täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi
kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja
jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan.
Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauan
kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen
tiensä."

Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.

"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin
perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina
voimme olla todelliseksi siunaukseksi."

Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala
näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja
Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.

"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet
pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi.
Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlahjansa ja ehkäistä
niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aiotut?"

Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan
se johdatti hänelle jotakin mieleen.

"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli
kylvössä; mehevän vihreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras
surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla
sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat
vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä
tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras
koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt.
Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne
murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä
voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"

"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen
näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.

Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä
ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja
sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä
se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas
tummeni; ennen pitkää alkoivat jo tähdet tuikehtia.

"Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän.

Vakava tunnelma oli vallannut hänetkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin
ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.

"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?"
virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin
kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."

"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf.
"Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon,
samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."

Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon
langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan
lupauksia.

He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo
jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.

Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa
viritettävän.

Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta,
valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojautui Kustaa Aadolfin
käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi
tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat?
Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin
nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua
vakavuuden painosta.

Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä
hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta,
joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.

Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistautui paraillaan
pitkälle, ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein
puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan
huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin
huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa
äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan
löytämättä tietä Isän syliin.

Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä.
Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä.
Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien
syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä
tuntee hukkuva, joka ponnistelee tullakseen pelastetuksi.



KAHDESTOISTA LUKU.


Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä
olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi
seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän
kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen
kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli
jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät.
Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylästä
tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten
maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon
Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän
yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja
näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa
todellisia ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin.
Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa,
vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.

Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsyn kahdelta
nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.

"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.

"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa
puolustuksekseen.

"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella
äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.

Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin,
mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän
lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli
taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun
jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoin tämä
itselleen mitään toivoi.

Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit
lähtemään Elisan mukaan. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä
puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin
olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut.
Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin
metsässä; tämä oli heti lyöttäytynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen
kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat
siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan
takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään.
Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä
muutoksen vaikutti, mutta, selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan
haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.

Heidän näitä kertaillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen
opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin
yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri työstä ensimmäisen
keskustelun aiheen.

Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa
asennossa yötakkiin puettuna.

Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.

Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä,
että oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi
liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa.
Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken
keskusteltuaan.

Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä
valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.

"Kummallista oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen
tulemaan ja juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.

Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan hänen viereensä.

"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri
hymyillen.

"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta
tilaisuutta tehdä hyvää."

"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja
iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan
tässä elävänä muistutuksena siitä."

Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan
koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina
painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli
se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä,
sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis?
Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.

"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan
kosteat".

"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten
keveästi käsillään hiuksiaan.

"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?"

"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.

Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.

"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän.

Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet,
katsahti kysyvästi häneen.

"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi
sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin
mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan
maailmassa.

Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe
valtasi hänen mielensä.

"Parasta Jumala sittenkin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä
mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kutsun
Herraltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä,
saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole
minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.

"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.

"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi
heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa,
jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut
vielä paljon tehtävää tässä elämässä."

Hänen näin puhuessaan laskeutui Elisa hänen viereensä polvilleen,
piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään
ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin
puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.

Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan hiuksille ja rukoili, että Elisa
kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle ja tulla runsaaksi
siunaukseksi muille.

Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän
rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus
vetäytyä Jumalasta loitolle, hän oli, näet, liiallisella lähenemisellä
pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän
äsken kuuli, todisti ihan toisenlaista suhdetta Jumalaan; se kohosi
sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden
uskalsi puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli
Elisa tämän rukouksen kautta käsittämään, että ihminen, eläen näin
sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa, vähitellen oppii tahtomaan,
mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin
ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyessä Elisan
puolesta rukoillessaan ei hän anonut hänelle maallista onnea, ei
pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta
Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan
valtakunnan puolesta.

Ja Elisa liitti "amen"-sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi,
että vielä viipyisi aikoja sen toteenkäymiseen.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi
häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat
veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman
silmälläpitoa ja holhoamista.

Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi
olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle
korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänen onnistuikin kiinnittää
Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt tätä ainoastaan
apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla
edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuuden omistaa enemmän aikaansa
Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka
taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.

Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi
ja tuttavallisemmaksi, jotta oli luonnollista, että he toisilleen
ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät
yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta
se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä
muutkin, vaikkei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä
ihmeekseen pannut, että heillä oli kahdenkesken paljon puhuttavaa. Sven
Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen
tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan
tähden.

Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan
mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti
vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä
lähtien antautui hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin
huolellisemmin vaalia.

"Kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin",
sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.

Ja kevätaurinko nousikin lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui
Sven Riise.

"Miksen minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän
minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran
Irene Elisalle.

"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi
Elisa.

"Kuinka niin?" kysyi Irene.

"Tuberkelit tarttuvat."

"Entä sinuun?"

"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen
niin terve."

"Terve minäkin olen."

"Mutta sinä kasvat niin joutuisasti ja olet varsinkin viimeaikoina
käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painoi hyväillen
Irenen posken omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku sirkkuni
terveydestä."

Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä
hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin
lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua
muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.

"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin
tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta
käynyt aivan kalpeaksi."

"En yövalvonnasta."

"Mistä sitten?"

"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku
sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.

Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan ei silti synkkä mieliala.
Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan
hengenahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen
tukehduttaa, ei hän voinut ystäviään rohkaista. Silloin vasta
nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita
alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan
suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä
voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakaan, mitä se hänelle maksoi.
Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti
saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran
kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.

Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen
pelkkä läsnäolonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei
hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.

Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et
enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.

"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.

"Pian paranen, -- ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen, ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.

Ja pari päivää sen jälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.

Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse
majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen
vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene
hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin
hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolonenkelin
tulohetken pyhää hiljaisuutta.

Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf,
joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjoutui vuorostaan hänen
sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.

Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä
olisi mistään hinnasta paikaltaan siirtynyt.

Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä
heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven
Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät
enää ulotu. Joka sekuntti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan
portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin
hengen siitä hiljaa vapautuessa.

Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoin
selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista
eronnut, autuuden majoille rientänyt.

Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen,
sillä Elisa ei vielä ollut lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko
olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven
Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa
maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat
tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat nähneet kirkastuksen.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Vasta hautajaisten jälkeen kävi tyhjyyden tunne tuntuvaksi varsinkin
Elisalle. Hän lohduttautui sillä, ettei Sven Riisen enää tarvinnut
kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä
oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet
pikkutavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun
päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut.
Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli
kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi runot pian ulkoa.

Ylinnä eräälle paperiliuskalle oli kirjoitettu:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän
lauseen johdosta, mutta oli se jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille
kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli
tilikirjoja ja muuta käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi
tilaisuuden silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten
touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua
pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi
pelastusta synnistä ja senvuoksi ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa
viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä.
Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin
olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin lähellä. Muutamat kohdat
olivat erityisellä painolla alleviivatut. Niitä kohtia hän varsinkin
luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin Sven Riisen ääni
olisi kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella
niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä
käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä sattui Irene kaatamaan palavan lampun. Onneksi
oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun
lehdille, ja kirja turmeltui, ennenkuin loimottava tuli saatiin
sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ettei kukaan vielä ollut häntä
sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan
vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti Irene. "Sehän oli Sven Riisen
Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä ihmettele, että sinä
suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen
eheänä sinulle takaisin."

Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.

Elisa suuteli häntä lauhtuneena.

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin ehkä teit. Luin liiaksi paljon _hänen_
Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea _Jumalan_
Raamattua. Älä itke, pikkusisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan
tahdosta."

Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.

Irene makasi kauan valveilla äskeistä tapausta ajatellen. Minkätähden
oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? ja kuinka saattoi Elisa
siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene,
ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta
riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi
rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti hän
olisikaan sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt
menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli tyyni ja
tyytyväinen, vaikkakin hieman alakuloinen. Näitä asioita ei Irene
saanut itselleen selväksi ja viimein hän nukahti mietteihinsä.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauan oman Raamattunsa ääressä
etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei Jumala ollut
kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut
tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten
suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä,
sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen
temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja
Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että herrain Herra ja
kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli
Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio
usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan
itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja
ylentäväksi.



VIIDESTOISTA LUKU.


Vähitellen alkoi Sven Riisen kuolemanmuisto himmetä hirvenhovilaisten
mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unohtaneet; aarteen tavoin
tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen
palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään
säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle
kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä, erkani hänen
mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli,
taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.

Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.

Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt kulkemaan entistä
rataansa. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinka muuten
olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä
määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut
itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä
hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikkei
hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.

Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi.
Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu,
ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin
mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen
kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoilemassa tapauksia
elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä
vuotta sitten tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin
eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma, ammoin
kadonnut nuoruus, elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän
tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elää elämänsä
ihanimman ajan.

Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena,
pysähtyi hän heidän huomaamattaan kuuntelemaan heitä. Täti oli
juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssiaisistaan, kuvaillen kaikki
ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin
tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat.
Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta
Silla-täti, huomattuaan Elisan, keskeytti kertomuksensa ja näytti
joutuvan hämilleen.

"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.

"Et, sinä... sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.

Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miksei täti hänenkin seurassaan
ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin?
Vaikuttiko hän, Elisa, ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä
lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää
hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön
anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi.

"Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee
kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".

"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"

Tädin suu vetäytyi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi
veitikkamaisesti päätään pudistaen. "Tuskin; ainakaan et samalla
lailla kuin minä." Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä
kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut.
Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen
impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä
vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille hartioilleen
sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäytynyt vallan
avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat
menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä
iässä, jolloin vinhat vihurit olivat alkaneet elämän pursissa
puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren
edesvastuun painon alla karastui hänen jo ennestäänkin ajatteleva
luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi.

Keväällä, helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen
ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan
tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului
hauskasti.

Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana
painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan
sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa
ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi
jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään
ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistelussaan huomasi hän tumman
tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä kaihoisine katseineen
ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi.
Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa!
Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat
tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen
jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain
uutta kokemaan.

Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään
räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että
Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan
kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä
kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä
kaikenlainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi!
Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen
asemassa tulla kysymykseenkään.

Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä
muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Irene riemuitsi. Vieläkin isä
ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi,
arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa!
Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien
seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä
estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne olleet
niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene
lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti
runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan
päästyään tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä
päässyt vähääkään tuntumaan.

Irenen kotiin lähettämissä kirjeissä esiintyi usein muuan nimi, joka
vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko
pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin veljen nimi. Elisa huomasi
sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän
rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän
ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan
sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan
huolta pitämässä.

Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeä ilme
kasvoillaan.

"Sain vastikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua
ilahuttamaan", sanoi hän.

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Saat kuulla, kun luen."

"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata,
että asia oli jotain erikoista.

"Irene on kihloissa."

"Mitä, kihloissa? Sekö tytöntypykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta
itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsian!"

Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä
katkaisten lukunsa omilla mietteillään.

-- -- -- "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kaunein ja parhain mies
maan päällä" -- -- -- ("Häpeä toki, tytöntynkä. Entäs isäsi sitten?")

-- -- -- "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet
ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että
hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran
nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia
sitten.")

Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi
vaimovainajataan muistellessaan.

-- -- -- "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. -- -- --
"Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin
sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa se ehkä joskus
sinuakin, mutta Helmerin laista et ilmoisna ikänä saa, sillä toista
sentapaista miestä maailmassa ei ole." -- -- -- ("Hoh, hoh, Elisa,
kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle.
Mitä siitä arvelet?") -- -- --

-- -- -- "Me haluamme molemmat julkaista mahdollisimman pian.
Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme
sitten julkaista; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan
ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa
vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua
valmistuksissa auttamaan." -- -- --

"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet?
Sukeutuipa tuo pienoisemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä
Helmerille, vai kuinka?"

"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulhanen että
Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.

"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta selitä minulle eräs seikka,
armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönheilakka hiukan kysyisi
isänsäkin mieltä ja suostumusta?"

Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan
loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muistettu. Elisa
ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi
kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.

"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:

-- -- -- "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa
hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." -- -- --

Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin
hellyydenilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös
tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen
parempia tuloksia saattanut odottaakaan.

"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin
sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."

Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen
kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti
perinpohjin pahastui.

"Ajattele toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä
sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, etten voi
pitää kihlaustani vielä vallan varmana, ennenkuin isä siihen on
suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja
vartoisi! Kylläpä huomaa, ettei Elisa milloinkaan ole rakastanut."

Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin eivät
Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta
arveli hän, että Elisa ehkä sittenkin oli oikeassa.

"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.

"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä
naimisiin ilman isäsi suostumusta."

Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti
värähdellä.

"Mutta minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.

"Etteikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.

"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii
minua."

Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.

"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ettei isä muka
suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä
ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin
milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti
kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään
Elisa-sisareesi."

Näistä sanoista Irene rauhoittui.

"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienotunteinen
sitäpaitsi. Väliin vain liiaksi vakava ja ankara."

"Enkä voi uskoa ettei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi
rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin
ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."

"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli.
Mutta Riise oli niin sairas, etteivät he naimisiinmenoa voineet
ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."

"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti
Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa
silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.



KUUDESTOISTA LUKU.


Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun
viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa
valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.

Juhannusaattona julkaistiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein
runollinen ilmestys. Ajatelkaapa vaan valkeaan pukuun puettua nuorta
seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä
kultasormus kimmelteli!

Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa
kylän nuoriso kukkas-saivon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald
seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan
kauan houkutella.

Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi
niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen
ja laulaen pyörivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat
siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä
aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt
ajattelevankaan; ehkä se ajatteli pysyäksensä paikallaan yön umpeen.

"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuun", huusi Irene.

Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä
jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin uhkui
hilpeyttä ja iloa ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen,
että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa
Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin
Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja
juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto,
ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät
iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin
Elisa-neitiä.

Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti
silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen,
että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun
valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta:

Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli
ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät
mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.

"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen,
"arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata
täällä erityisesti kysellä".

"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."

"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.

"Ja tytär on naimaton. Miten se on mahdollista?"

"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että
hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut
ihastuneena häneen, mutta turhaan."

"Sinäkin?"

"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa,
kunnes vihdoin pikku Tereeseni minut armahti ja sydänhaavani paransi.
Lähdetään mekin tuonne. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan
vapaasti."

"Tohditko Tereeseltä?"

"Miksen tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"

"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti
olkapäitään.

He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät niitylle.

Majuri tervehti heitä sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi
ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti
Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.

Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut
hänen luokseen vierailemaan.

Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon
sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumielellä,
ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas,
että luuli herrojen ihan joutuvan ihmettelyyn, ja ruukinpatruuna,
perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa
hänen toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään
vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi
ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön
tavallisella välinpitämättömyydellä.

Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin
käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne
koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.

Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden
kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin joukon viimeisinä. He
saapuivat terassille toisten luokse silloin kun ilmoitettiin illallisen
olevan valmiin.

"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf
ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen
jälkeen ulos ruokasalista.

"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastuu minua painostaa".

"Edesvastuu."

"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin.
Miten voin minä häntä oikein ohjata?"

"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo
ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.

Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene
hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer
enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta
säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut
sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa
hänen luotaan.

Miksi Irene juuri tänään oli niin iloinen? Olivathan he jo kauan sitten
toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon
siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin
nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikkei hän siitä itsekään ollut
oikein selvillä.

Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen
sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulhanen oli tehnyt
häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin
mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene
siitä olivat hyvillään.

Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä
terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään
tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti
häneltä odottavan.

"Kuuleppa, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa;
aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen
halu peijata meitä".

Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan
oikotietä Hanninkylän metsän kautta.

Ihana oli metsä, ikäänkuin tarun taikahohteessa. Loitolla laulurastas
liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä
unhottaneet painaa päänsä siiven suojaan.

"No, mitä pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkö olleet ystävällistä
väkeä?"

"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"

"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia
sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja
sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."

"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" -- --

"Häntä tarkoitan."

"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel
nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut
väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."

"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.

"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti.
Olisipa se harvinainen löytö!"

"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta,
joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata
kuin velikin."

"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti
ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä
ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden.
"Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."

"Varo vaan, ettet noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."

Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa
ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti
ratsuruoskallaan selkään.

"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton
ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin
kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.

"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.

"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras,
että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi,
mutta Jumala..."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon
juhlia vastakihlattujen kunniaksi.

Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli
siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty
lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt
tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään
Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä
teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.

Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi
puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan
päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja
pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.

"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin
muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.

"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi Helmer.

"No, sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei
ensinkään osaa pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeutuu
hyvin, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."

"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.

"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin
mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva
hänelle sulhaseksi."

"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.

"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle.

Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen
ehti Kustaa Aadolf ennen häntä.

"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.

"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään
käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".

"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene
nauraen.

"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi
lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi
hankkia lääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"

"Ehkei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.

"Miksei?" kysyi Irene vallattomasti.

"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon
Elisan puolesta."

"Vai sinä, pikku veitikka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen
häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.

"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta
käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma miellytti, sillä senkautta saisi
hänkin tilaisuuden joka päivä luetella kipujaan lääkärille.

"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden
itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa",
lasketteli Irene vallattomasti tekeytyen arvokkaan näköiseksi.

"Totta puhuen, eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri
innostuneena äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on
kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"

"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän
minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin
hän merille, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa
satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena
työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä
puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi
anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen.
Isä auttoi ja hän rupesi lukemaan oikein todenteolla, valmistuen pian
ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa
lääkärinä, kyllästyi siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin.
Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä
nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."

"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.

"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen.
Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut halua uskoa kalliita kipujaan
moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla
innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät
hänen mielestään sen toteuttamisen mahdolliseksi.

"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin
asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."

"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.

"Hevoset ovat jo aikoja sitten olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?"
kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen
pihalle.

"Kuule, Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa
ajelemaan isoissa vaunuissa, joissa isä ja Silla-tätikin ajelevat,
jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"

Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän
epäröityään kuitenkin suostui.

"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla",
lisäsi hän.

"Mitä loruilet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen
Ireneä korvasta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku
tytönheilakka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka
sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen
kanssaan kaksin ajella."

Pappilassa sai Elisa, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin
pöytänaapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Hän
koetti aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen
sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän selville päässyt. Hän
oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.

Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muuan Bergsjön tehtaan
konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.

"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi
tohtori Hessel Elisalta.

"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.

"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?"
virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu
ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."

"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa
merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä
juuri minään ansiona.

"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"

"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä
kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi
vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."

"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä
ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut
panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin.
Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja
tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.

Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi
saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi
vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta
häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä
innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten
pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär
asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun
säestämisen epäkiitollisen tehtävän.

"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.

"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"

"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.

Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi
vaikuttaneen Elisaan.

Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo!
Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulustaan, jotakin siitä oli
tunkeutunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen,
herättänyt ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden
helkettä säikähtänyt.

Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi
itsensä ylpeäksi.

Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta
kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen
siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä
hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen
puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin
hänen päällään lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa
siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen
pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui
hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin
vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.

"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.

"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi
entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.

"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen
ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.

"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa -- syntiin", vastasi Elisa
yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.

Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat
hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän
ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä
sellaisesta soimasi.

"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan
jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa.
Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan
ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen,
pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos
verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen.
Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa
hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.

"Tohtori Hessel!"

Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan.
Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin
mitkään sanat.

"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan,
että tarkoitin teitä."

"Ketäs muuten?"

"Itseäni tietysti."

"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"

"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että
tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."

Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli
nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut
sellaista otaksua.

"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten
katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne
minulle vieraaksi!"

Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi
kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.

"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän
hymyillen tarjoten hänelle kätensä.

Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi
kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen
hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin?
Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki,
julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.

Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä
hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti
häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan
alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.

Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana
ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.

Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli
Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja
puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon
poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.

"Lähde vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen
viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle,
mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.

Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden
toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".

Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän
viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin
petti hänen toiveensa.

"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.

"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"

"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne
vastaavat kieltävästi."

"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne
myöntävät."

Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen
määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan
kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän.
Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan.
Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli
niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin
mukaan olisi varmaankin lähtenyt.

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei
häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä
ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta
jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.

Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä
kolmisin keskustelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja
niin jouduimme kiistaan."

"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"

"Kiivastui, ikävä kyllä."

"Entä tohtori Hessel?"

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa
härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä,
mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Mikset sinä vastannut hänelle?"

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin,
sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle
mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna",
virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä
syttyy nopeasti, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani
mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen
pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai
ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen
kristillisyydestään."

"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.

"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä
vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua,
joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on
koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle
myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?"

"Totuutta ennen kaikkea!"

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän
vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni
siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin.
Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä
sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta
varovaisuutta."

"Kuten esimerkiksi missä?"

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme
selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen
mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi
näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa
myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta,
miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti
hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista
edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä
useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?"
virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että
näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan
ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista
olemassaolostaan, mutta turhaan.

Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat
uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Sepä rohkea väite."

"Ehkei liian rohkea sentään."

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt olisi takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on
Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan
kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän
lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu.
Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme
ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen
omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei
hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

Helmer jäi mietteihin.

"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en
tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka
kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo
kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten
sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys
vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää
suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa.

"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin
olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että
antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa
tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli
jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä
miellyttävällä tavalla.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene.
"Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein
palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta
Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa
käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen
tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna
kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää,
mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja
alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisenlainen
jumalanpalvelus toimitettavana.

"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.

"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn
hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen
veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa
mitä sydämellisintä hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa
hartaasti.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf
yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran
käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Tohtori ei suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole
toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin
saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta
nyt, auringon paahteessa..."

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsi suin silmin pesuvatiinsa
polskuttaen kuin virtahepo.

"En tullut helvetistä puhuakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi
pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut
helvettiin."

"Sitä en tehnyt."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan
siihen tyyliin."

"Anna anteeksi pikaisuuteni!"

"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin
ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni
mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani
opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui
tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...",
sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä.
"Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen
hymyilen."

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko
sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"En enää. Entisaikoina luin."

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä
suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti
piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä
valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan
lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Kenen äänen?"

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet
nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään
hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan, haihtuivat
kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi
sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Älä tuomitse kaikkia kristityltä niin surkean poikkeuksen mukaan."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin
eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin
uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen
konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen
seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen
sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin
älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton,
äärettömän edesvastuun tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän
Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena
toimiminen ei suinkaan ole leikintekoa. Mutta vaatimukset, ne Hän
itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla
vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa pelätä paljastaa
saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata
sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiin soppiin
paistamaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä
asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja
sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen
kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten
tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta,
varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän
enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän
työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos
häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän
ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä.
Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä
ajatukset enää olleet niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli
Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin
nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein
anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme,
jopa neljäkin kirjettä, ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin
saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jottei kukaan huomaisi,
miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti,
miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen
hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä
huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten
malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan
kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa
tavallista paksummalta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt.
Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian
kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan,
eikä tahtonut mitään ruokaa.

Syötyään meni Elisa häntä katsomaan.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja
ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle
taivaalle.

Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toivoi toiselta puolelta,
toiselta puolelta pelkäsi saavansa osan siitä surusta, mikä täällä
vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan,
ripusti tumman varjostimen sen eteen, niin että sohvan kohta jäi
ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitten houkutteli hän Irenen teetä
juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja
asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka
kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaroen itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos
kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin
tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän
niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirtyi
lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämä
muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän
tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa
kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä
siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon
ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen
tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut
ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina
tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi.
Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ettei jo ennen ollut
vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer
suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa
toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Irenen laskeutumaan
levolle. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Väsyneenä mielenliikutuksesta Irene sisarensa hellän huolen alla
viimein nukahti pois suruistaan.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana
päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan,
sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja
huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla
koko asiaan kajoamatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut,
oli vain tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä
ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle
Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti
vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon
tuostakin pyyhkieli silmiänsä, ei haluttanut häntäkään nyt haastella
terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vain kalpeana ja
hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäytyi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan
ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vain
johtuivat säälistä häntä kohtaan.

Oli kulunut pari päivää tuon kovan onnen kirjeen saapumisesta. Alkoi
jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä
tulta takkaan.

Elisa oli juuri aikeessa viedä puukantimen pois, kun äkkiarvaamatta
huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä
jotakin sydämellä.

"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän.

Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jottei itseään säälien
itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa. Mutta en osaa, en tiedä, mitä
hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän
nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta,
siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen
takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä
Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan,
ettei mikään muu voisi tulla kysymykseenkään. Olisiko Helmerkin sitä
tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän
antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon
viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, voimatta pitää
ajatuksiaan koossa; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti
menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin
riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.

Ja Elisa kirjoitti.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Hirvenhovissa alkoi ikävä aika. Surun painosta oli Irene käynyt
umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli
hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tällä tavoin eivät saattaneet
asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene sairastui. Itse
iloitsi hän taudistaan, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa
lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään
kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden
osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen
mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa
toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä
ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi
halvauskohtaus Silla-tädin.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymässä Hirvenhovissa. Hän
oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna
toimien tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron
keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa oli niin paljon
sairautta. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes joksikin aikaa.

"Se on aina ollut hartain toivoni ja monasti ennenkin olen ajatellut
sitä teille esitellä, vaikken sitä tähän asti ole tullut tehneeksi",
puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että
tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän
koetti vain päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli,
ennenkuin hän vastaisi majurille.

"Tuntuisihan meistä hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori",
vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa
asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vain kaksi
viikkoa, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi
kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin.
"Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian
kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi kuin oli pelätty.
Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin
luuli kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja
tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitten jäi paraneminen
sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka
vuoksi hankittiin erityinen hoitajatar.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa entisiin tapoihinsa. Tohtori
Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä
alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen
neuvojaan pienimmissäkin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauan tulla lääkärittä toimeen?"
ihmetteli hän.

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan
vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona,
mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka
kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi
vain antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa
tapauksissa muuta tehtävää ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse
tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan
viehätti heitä mieltäkiinnittävillä kaskuilla elämänsä seikkailuista.

"Tämä joutilaitten triumfiraatti", kuten Elisa leikillisesti nimitti
näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa,
jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta
mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina
korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävittiin,
se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ettei
kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti.
Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta
otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin
vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne
saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran
sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi
heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen.
Ritarillinen kunniotus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään
Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan
aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella
kolinalla paikaltaan, mutta istuutui tuokiossa, harmitellen
hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi
samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua?
Siinä tapauksessa olemme heti valmiit, ymmärräthän."

Elisa huomasi, minkä sekaannuksen hän äkkiarvaamattomalla
esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän
ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä esinettä, jota
Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi
majuri Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta,
Hessel? Kyllä hän kohta taas tulee terveeksi. Katso, Elisa, emme tätä
tässä enää kauan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa
tuokiossa."

"Miksikä niin hartaasti puolustaudut, isä?" kysyi Elisa hymyillen.
"Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä
selviytyisi. "Luulin sinun vaan ajattelevan, ettemme mitään tee."

Kristian helähti nauruun.

"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.

Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttejaan
niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen
ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle
mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, heitti hän kortit pöytään
ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Tällaiseenko koiranilmaan", kysyi Kristian.

"Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain
halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumihiukkasten
neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, pahalla päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin
kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut
suututtanut", vastasi Kristian.

"No, entä silloin, kun olet itseesi suutuksissa?"

"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä
siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.

"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."

"Ei minulle."

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä
jotakin. Aina hän teki, niinkuin itse tahtoi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja
sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä
ulkonaisiin olosuhteihinsa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan
seurapiirissä elellen, ihmisten kesken, joita hän piti ystävinään, --
mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä
omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin
selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken
varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä
jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä
katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi
hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä
eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten
aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä
voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen
eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee
lentoon nousta.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan,
"lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne
ravitsette".

Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.

Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla
liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.

"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat
vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän
näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi
usko herätä, usko Elisaan.



KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut
milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume
kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin
heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen
hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin
synkältä.

"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka
hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin,
ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene.

"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin
varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

"En näe sitä missään."

"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle."

"Ei minulla ole voimia."

"Jumala on oleva väkevyytenäsi."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli
määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko
päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.

Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa
hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen
unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?
Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein
sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miksei se
kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana,
jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen
ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana
tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää
hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän
väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä,
odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi
aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt
vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin
uudelleen heräisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää
Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka,
joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana
hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten
Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa
taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä
silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.

Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi
runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön
aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta
puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää
kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina
solisevan.

Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka
taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään
puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.

Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.

Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi
hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen
mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa
toisi esiin.

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään
kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai
onko se lopultakin vain olemisen tapa?"

"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole
kuolemaisillani."

"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin
hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan
liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki
syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan
kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa
viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän
vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä
hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."

"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti
tohtori.

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on
kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt
sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämäparasta sen
itsensä tähden?"

Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.

"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."

"Hyvä, se ilahuttaa minua", virkkoi tohtori keveämmällä mielellä.

Niin he astuivat edelleen, kumpikin omaa puoltaan, sillä keskitie oli
niin sohjuinen, ettei sitä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäytyi
tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen katsella Elisaa ja ihaillakseen
hänen ryhtiään ja käyntiään.

Elisa kääntyi taaksepäin ja huomasi silloin että tohtori hymyili. Hän
kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen,
olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori.

"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittenkin varsin
epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Se, joka sitä elää", vastasi Elisa.

"Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään -syntymällä", vastasi
Elisa. "Oletteko lukenut Jeesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa,
ja et tiedä kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta
tosi sana."

"Nain on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on" lisäsi Elisa.

"Tietävätkö Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne
menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin he
sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat he tulleet ja Häneen taas palajavat."

Tohtori Hessel pysähtyi.

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän "Miten tiedätte, että
Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei
ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jeesus Kristus. Joka Häneen
uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän?"

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen
alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein
esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta,
ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään
keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän
mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä
enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua
muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän
yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon
vertauskuvia.

"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi
hän.

"En."

"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut
saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä
Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko
hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen
mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan
nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen
Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle
sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien
vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä,
että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi
salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin
toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös
valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian
kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo
tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät
olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä
piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei
halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen,
tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän
ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti
oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen
häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun
jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin,
te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon
sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin
ulos saadakseni oikein ajatella."

"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa
siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä,
sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki
nyt oli käsissä.

"Pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai
jäädä tänne?"

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitta hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne päästä minusta?" kysyi tohtori
teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli
tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te
saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla
kehoittavasti.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori
silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan
vastauksesta.

Elisa vapisi edesvastuun tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.

"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut
aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitten pois
lausettaan lopettamatta.

Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen.

Jalona, ylevänä, kuin oman sisäisen tunteensa kirkastamana oli Elisa
seisonut hänen edessään. Ainoan pienen sanan oli hän vastaukseksi
antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi
hän tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan
opintojaan täydentämään, voidakseen tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä
uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella
lukemattomia esteitä. Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan;
mutta tohtorin lujaan päätökseen raukesivat kaikki vastaväitteet.

"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä
onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista
huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja
hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen
Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen
lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta
hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä
kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.

Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta
Elisa oli puhunut.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko
nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä.
Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka
kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel
vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin
erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta;
sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät,
ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta
kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa
toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos
niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä,
jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä
hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden
kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi
voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja
nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

Eräs toinen kandidaatti lähestyi.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako
se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän
ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata
ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."

Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset
olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät
kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan,
joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä
nuolenterävinä.

"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on
sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi
iankaikkisuuteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi
tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään
etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut
kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt.
Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään
hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla
etsiessään totuutta.

Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista
kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut,
haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he
tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista
vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on
Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut,
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä
tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme
nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä
ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat
pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina
kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen;
se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta
olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi
panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen
uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki
hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut
viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli
kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli
väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin
Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä
ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen
itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten
ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi
voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä
keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka
ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa
Aadolfille.

"Kuinka niin?"

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka
myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes
pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei
kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä
nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne
istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti
kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän
nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan
armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis
hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän.
"jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia,
joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet
väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta
erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli
tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin
voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitä oli hän
nyt etsinyt väsyksiin asti, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen
nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästä, maan päällä?
Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan
milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen
voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua
parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa sekin vähän, mitä hänessä
itsessään oli hyvää, ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät
sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa
jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän
siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauan kuin hän ei muuta Jumalaa
tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet
antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoi.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri
kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel
lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan
Elisan läheisyydessä ja saisi Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa
häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta kauemmin ei se
onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden
kaikkivaltaisuuteen.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Eräänä päivänä tuli majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen
näköisenä aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan
vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti
arvaamalla päästä sen perille.

"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" kysyi Torvald.

"Ei vielä", vastasi majuri.

"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.

"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.

"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua!
Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitten, kenestä siinä puhutaan!"

"Keneltä se on sitten?" kysyi Elisa.

"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.

"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.

"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.

"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.

"Miksikä se häneltä olisi?"

"Siinäkö nyt oli 'on' tahi 'ei'?" nauroi Torvald.

"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten
veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta
useammin arvaaja kirveensä kiveen iski.

"Kristianiltako?" kysyi Elisa.

"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.

"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"

"Molemmista."

"Kenestä?"

"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'."

"Siitäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.

"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."

"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.

"Miten siitä olet niin varma?"

"Siksi, että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa
sitten kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi
majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö,
isä?" kysyi Elisa.

Majuri hymyili salamyhkäisesti.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli
ylen onnellinen.

"Kuka, kuka on se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti
kirjeen taskustaan.

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään,
siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti
ja suurella äänenpainolla, Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri
takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri
soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

"Lue sinä", sanoi majuri ja antoi kirjeen Elisalle.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, suloisen
ja varakkaan tytön kanssa, joka oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden
luutnantin päin pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui.
Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut
valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vain todistettiin
tosiasiaksi.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen
isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää.
Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi
viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, kenen tulisi kutsua noudattaa. Torvald vakuutti heti,
että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut jäisivät
kotiin. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja
kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut
osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun
hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään,
vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen
edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai
ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta
sittenkin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta
tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen
Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin, jos vaan itse
haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa
Aadolfin papinvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä,
tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä
iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen
lisäksi olin keväällä niin sairaskin ja lääkärin hoidon alaisena; nyt
olen paljon pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan
Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi
jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vain, että se voisi näyttää
siltä."

"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald.

"Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"

"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.

"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä
kerran päästä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi
Torvald, joka sisarensa tulevaisuudentuumia ei ensinkään hyväksynyt.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättä jäädä kotiin.
Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin voi valmistautua
tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän
talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä
lähetysalalla, jolle hän oli päättänyt antautua, saattoi sairaanhoidon
tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

Siis päätettiin, että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan
miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet
saattaneet ihan haltioihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa
sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Toimiessaan sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti
Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin
rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut.
Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas, hellä ääni.
Ja mökeissä asui kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran
tulisi erota, mutta nyt, kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan
hallitsijattaren, alkoi tuo tietoisuus tuntua oikein todenperäiseltä.
Eronhetki ei enää häämöittänyt etäisyyden usvaisissa helmoissa, se oli
jo lähellä. Miltä mahtoi tuntua ratkaisun hetkellä?...



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Uutena vuotena vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät
nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin
puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen
olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin
taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät
kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla
rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan
Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin
valoisaksi, kuin sitä oli kuvailtu; se sattui, näet, yhteen aikaan
Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut
halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäytynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin
otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä
vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo
tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ettei Eedit oikeastaan
tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä
hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin
omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita
voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta
sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen.
Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen
niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin
hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan
ja silloin tällöin kävi kotonaan viipyen lyhyen aikaa, oli hänkin
kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta
ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista
kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen
oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän
välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa
riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä
mukaan, mutta pysyi siitä huolimatta aina itsenäisenä, peräytyen vaan
vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui
suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta
samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta
enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan
loitommalla eikä heidän molempain työala olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samanlaisia vaistomaisia tunteita kälyä
kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä.
Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen
saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä
kaiken pikkumaisuuden.

Hitaasti ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Miettimättä ja
harkitsematta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samanlaisena hän nyt
kohtasi kuoleman. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista
näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin
vanha neiti veti viimeiset raskaat henkäykset.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon päästäkseen
kuulemasta kuolevan viimeisiä äännähdyksiä. Häntä puistatti kuin
vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus,
että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes
viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

"Jumalan kiitos!" nyyhkytti majuri.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauan kitunut,
että kuolemaa pidettiin pelastuksena. Välttämättömän tarpeellinen ei
hän myöskään ollut eläessään kenellekään ollut, ei edes niille, jotka
häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka,
ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa
vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita
herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko
välttämättömästi siitä herätettämän ja elvytettämän jälleen vireeseen.
Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut
lukea jonkun luvun Raamatusta, ennenkuin kukin yöksi erkani omaan
huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja
Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että
yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon
ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään,
vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään
virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta
se ei ottanut onnistuakseen. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja
katsoi häneen kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki
mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi
Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin
rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle,
"niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan
onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei
kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta
Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua
iltarukouksen toimittamiseen kuin kauemmin kinaili vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä
liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ettei Kristian uuteen
tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja
päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu.
Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa
tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri
vaikutusvalta hänellä oli Kristianiin.



KADESKYMMENESVIIDES LUKU.


Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä
suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne mieltä ärsyttävät ja
alituinen peräytyminen saattaa ajanoloon käydä varsin tuskastuttavaksi.
Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua
kaikenlaisesta naisellisesta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että
ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti
olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja
että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella
vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä
tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta
siinäkään ei hän kauan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka
oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen
muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku
tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä
uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota kannattaisi muistiin kirjoittaa", virkkoi Elisa
itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi
kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja heitti almanakan sinne. Silloin
sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama
sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauan oli laatikossa maannut.
Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitten
kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa
yksinkertaisuudessaan puhuivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja
tukahuttivat katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli!
Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä
ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista
pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan
hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä
esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin
tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän
syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, valuen kuumina ja polttavina poskia myöten
alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia
kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki
sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi
elää.

Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi!
Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka
olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli
lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään.
Kristus ei jakele vanhurskauttaan vähitellen, kokonaan hän sen tahtoo
meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä
hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jeesuksen nimeen anomaan, mitä
ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä
kohtasi, olkoon se sitten suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi
häntä Jeesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja
yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän sittenkin
ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse
Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla
niin läheltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä koskenutkaan Elisan
_synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on
Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala
hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi
yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva
syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luomus hänessä yhä kehittyisi,
vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa
kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän
täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan"
kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät
siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään
huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen
ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa
nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten
Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän
oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja
missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi
välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi,
mutta vinhalla vauhdilla liukui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia,
joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan
katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin
kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen
meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan
kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He
veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen, virttä ja Karitsan virttä,
sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala,
Kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien
Kuningas." Hän koetti kuvailla mielessään tuota autuaitten laulua.
Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja
milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?

Vähät siitä, olisiko taival enemmän tai vähemmän hankala. Päämäärään se
kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili
hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta
minua sinun johtoosi tyytymään!"



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Kun Irene oli päättänyt sairashoitokurssinsa, palasi hän vähäksi
aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän
melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli
häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut häneen tyyntä
varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman
tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut
ajattelevan nuoren naisen.

Eräänä päivänä kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan
hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan
kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vastikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä, miten
hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.

"No, enpä juuri tiedä, olisiko se sielun ansio, että tyttö on
uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta
somemmaksi hän on versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, sairaanhoitajattaren ammattiin ei hän tule
jäämään", sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen
muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä hänet estämään. Isän ei suotta tarvitse estettä
toivoa."

"Näyt unohtaneen Helmer Broon."

"Päinvastoin, häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö
tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"

"Kuuluu toki, varsinkin kun Irene nyt on siellä."

"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin
kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen,
joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian.

Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.

"Mutta kuka hän oikeastaan on, tuo Helmer Broo, ja mitä hän tekee?"
kysyi Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja
kirjoittelee", vastasi Elisa.

"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.

"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän
hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä",
nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä
saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan
työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene
kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset
tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei
enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin
kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä
unohdettava oli.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan
aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut
kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin
luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään
huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin
äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin
äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja
kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä
vastaan -- - -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada
häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi
hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin
kirjoittanutkaan.

Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi
häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei
Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla
oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen
poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin,
ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän
mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut.
Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.

Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät
oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja
asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole
minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin
vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut
toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit
kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun
kutsumuksesi ollut."

"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.

"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa.

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta
puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän
saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua
sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.

Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua
ensinkään moiti, enkä ihmettele menettelyäsi", vastasi Elisa.

"Miksi sitten olet levoton?"

Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota
tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun menin hänen
kanssaan kihloihin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on
vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä
on."

"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on
vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa
puolesta loukkaantuneena.

"Enkö tahtoisi myöntää?" puolusteli Elisa.

"Niin, tiedän kyllä, ettet sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään
hyväksy."

"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä
syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkavan kihlaukseni sentähden, ettei
Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"En toki."

"Miksi sitten teet minut levottomaksi?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran ja ettet sekaantuisi hänen
kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja
sitäpaitsi hän suurimmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä
muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, etten Helmeristä pitäisi, ja että sinua
menettelysi tähden halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi
itseään.

Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti
Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit,
ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se,
joka sinut oikein tunsi:"

"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa,
"mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla
ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit sellaiselle alalle
antautunut, johon halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin
rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että
ajattelin liittoasi ensin hiukan halveksien?"

Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kiersi
käsivartensa sisaren kaulaan.

Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He
tunsivat, että kaikki vieroittavat esteet heidän väliltään olivat
kadonneet.

Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan
ja virkkoi puheenaihetta muuttaen:

"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa
vanhan Borgsten'in jälkeen?"

"En, sitä en ole kuullut."

"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin.
Silloinhan tullaan naapureiksi."

"Tapasitko häntä Tukholmassa?"

"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti
paljon reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin täällä ollessaan. Kustaa
Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."

Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.

"Joko tulet sisään, Elisa?"

"En vielä."

Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta
joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne
valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien
silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin
syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet
esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia
väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi
kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja
mielenlujuutta.

Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui
yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään
irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen
tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.

"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.

Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.

"Niin minäkin sinulta", vastasi hän.

Sellaista vastausta ei Irene ollut odottanut.

Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita
itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen
nöyryyteen.



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen
autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten
metsien ja lumenpeittämien maitten.

Metsän rinteellä oli pieni mökki, jonka ikkunat punasinervänä
kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha
Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemaa odotellen. Tohtori Hessel,
joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen
yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä
virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt voivan mitään tehdä.
"Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen
kerran sormensa ristiin.

Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä
ei merkkiä ymmärtänyt.

Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas
tavannut jotakin, joka sai hänet heltymään ja kohotti hänen mielensä
jalommaksi. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän
rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan ollut uskoa, niin oli siinä
ainakin tunnetta. Kuka hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä
pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä, minkä tietää
olevan armaansa mielen mukaista.

Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan.
Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen
tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt
syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin
rukoilija itse. Ääneti he puristivat toistensa käsiä ja kääntyivät
sitten sairaan puoleen.

Hän oli kuollut.

Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se
heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen
harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringonvalossa esiintyi
kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla
kuvastuva rauhallinen ilme kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan
päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.

"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi
käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".

Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan.
Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.

Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.

"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut",
jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."

"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel
katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä
täällä ei enää tarvittu.

"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla,
jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen
enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."

Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta.
Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut
pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä
vieläkään.

Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel
seurasi häntä.

Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen
kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se
oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät
lähemmäksi toisiansa.

Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma
oli tyyni ja puhtaan raitis.

Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen
sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän
tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä
valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.

Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain
aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis
vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi
häneltä kysyä.

Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään
kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt
kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran
tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.

"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.

"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."

Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja
oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.

Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa
herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli
tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei
Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.

Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä
ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten
kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja
luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen
kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi
säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään
mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka
näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret
vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt,
ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin
sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin
se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä
päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää
rakkaammaksi.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese meidät!"



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään.
Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen.
Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa
osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä
huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä
heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.

"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.

"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri
kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä
levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen
päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."

Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes
jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut
tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin
neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten
siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän
kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi
vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että
aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi,
selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan
nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin
huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin
uinailu oli.

Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahdenkesken huoneeseen. Elisa pani
työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.

"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen.

"Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian
tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"

"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan
tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi
matalan tuntehikkaalla äänellä:

"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka
hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen nousi tuikkailemaan! Kysy
hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan
löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen
valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa
pitää, eikä uudelleen heittäydy aallokon ajeltavaksi?"

"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti
hänen puheensa oman sydämensä mukaan. Ei osannut Elisa aavistaa, että
Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ettei se perustus, josta
Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.

"Tarvitsiko sinun kauan etsiä ennenkuin löysit?"

"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkea
löytänyt."

Hän puhui totta, mutta ei hän sittenkään Elisalle tositilaansa
paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko
hän sille mitään, että Elisa selitti hänen puheensa maallisesta
rakkaudesta taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän
sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle
mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä
peittää. Elisa tahtoi itse pettyä, ja koska hän tässä pettymystilassaan
oli onnellinen, niin miksikä sitten riistää sitä häneltä? Ja tosi
onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä
hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen
arvoista.

"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä
tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päässeet ikuiseen
päämäärään", vastasi Elisa lempeästi.

Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta
Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä
ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred
halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita,
ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava
kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti
Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse
vapaaehtoisesti puhuisi.

Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi
käsivartensa morsiamelleen.

Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin
rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin
lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.

Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin,
leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat
olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa
olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut
edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan
Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että
seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut
majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan
oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen
oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin
Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi
ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla
Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri
tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä
niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan
huolenpitoa kaivata.

Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin
aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten
kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi
silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki
nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle,
taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän
kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski
hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen
kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt
hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa;
mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se
liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus
koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä
jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi
se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän
maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen,
mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan.
Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään
ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.

Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet
lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille:
Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat
alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa
kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun
uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."

Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi
taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän
itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen
puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi
ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän
olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa
Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon
tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä
elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin.
Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta
kotiin.

Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä
tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle
sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja
kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen
piti olla mukana.

Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen.
Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni
palvelemme Herraa".

Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin
puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla
miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.

Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi.
Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan
seurustelua jatkettiin iltamyöhään.

Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel,
kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei
tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen
näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa
heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan
silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.

Käsi laskeutui hänen olalleen.

"Yksi sana, Hessel!"

Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota
sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän
malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan
Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi
muista.

"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.

"Kuinka niin?"

"Näytti siltä."

"Mistä sen olit näkevinäsi?"

"Kasvojesi ilmeestä."

"Erehdyit."

"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"

"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."

Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?

"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."

"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"

"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan,
ja kuinka muuten olisit valinnut Elisan kaltaista vaimoksesi?"

"En ole vaimokseni valinnut _Elisan kaltaista_, vaan _itse Elisan_."

"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti;
että te kaikessa olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt
perustuksen? Miten onnistuikaan sinun niin täydellisesti viedä hänet
harhaan?"

"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa
herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt
antautua siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden
olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin
olisi hän itse tahtonut tulla petetyksi."

"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti,
mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä
sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa.
"Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi
hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on
tärkeimpiä elinehtojamme."

"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.

"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!"

"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel.
"Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se
kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"

"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."

"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi
sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin
sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä
lähtien."

Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin,
odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.

Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu
oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän
etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel
hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin
ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten
siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut
avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki?
Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö
ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia
yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman
sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä
ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko
yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred?
Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?

Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka
tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa
kynnykselle.

Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja
myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea
hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.

"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.

Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä
harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin
hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen
suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina
luottaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään
itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."

"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen
tiedät", vastasi Elisa luottavasti.

Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf
huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan
hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.



KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen
pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin
juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse.
Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.

Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä
työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen
mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.

Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen
ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen
levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan
sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.

Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla
aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen.
Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.

"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla
hyvä onni, kun minut tapasit."

Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli
alakuloinen.

"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi
hän.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.

"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!"

Elisa epäröi.

"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään
puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."

Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut,
jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti.
Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän
avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut!
Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi
ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä
kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella?
Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista
Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa.
Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein
ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen
tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.

"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein
kysytyksi.

He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä
vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.

Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi
hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä
kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi
ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse.
Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?

"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.

"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten
huomaan."

Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:

"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen
huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."

Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se
läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.

"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole
tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa
sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys
hivuttaa enemmän kuin varmuus."

"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla
äänellä.

"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."

"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa.
"En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän
kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä
soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."

Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan
hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo
horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa.
Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka,
että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.

"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, -- -- -- ettei minulla
ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."

Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut
täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään
saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.

Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin
häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli
toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli
toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.

Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan
ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi
rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä
ei liikahtanut paikaltaan.

"Elisa, etkö tule jo?"

Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova
katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut
pahasta unestani!"

Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman
tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä
asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.

Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten
läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.

"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi
tohtori viimein kysymään.

Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla
kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän
samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.

"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi
minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.

"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."

"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua
ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi
kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."

Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt,
mutta tohtori jatkoi:

"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten
rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."

Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä
voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille
ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut.
Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi
tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus
miehenkin voittaa hyvän puoleen.

"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen
niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata
ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.

Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen
tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö
oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut?
Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa
tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.

"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi
tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä
vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut
takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."

Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen
tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi",
sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan
käsittäisi.

Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se
vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti
huomionsa.

"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi
edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain
toisin ollessa olisin tehnyt."

"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä
häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei
elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden
mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.

"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"

"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa",
vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.

"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin
kauan kuin omistan sinut."

Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat,
paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti
ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin
oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen
meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän
epäjumalan kukistamiseksi?

Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa.
Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen
jälleen tasapainoon.



KOLMASKYMMENES LUKU.


Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat
elämään, vanhuksetkin kiintyvät siihen yhä enemmän ja, vaikka he
tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin
olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä
kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.

Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänen itsensä
varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt
astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat saapuneet kukin
tahoiltaan vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin
uskoa, että ukko todellakin oli jo niin vanha, sillä hän oli vieläkin
suoraryhtinen ja kookas.

Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat
luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän
heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, ja oli taas valmis leikkiä
laskemaan entiseen iloiseen tapaansa.

Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä.
Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat
herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat
loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen rakkautta
kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin
vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli
hän rakastanut kuten tapana on, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut
korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vain häntä tottelemaan,
mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä,
että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen, ei milloinkaan
ollut häntä tosityöhän kannustanut, vasta nyt, kun hän näki sen
tulevaisuudessa vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko
hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin
kaikkialla. Se osoittautui ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä
enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen
muuttunut.

Kustaa Aadolfin toiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta siunausta.
Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet
kateudesta olivat ennustaneet pian laskevan, oli nyt entistäänkin
ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä
vieläkin joka sunnuntai tungokseen asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen
sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko,
jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti
hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana
Jumalalta, eikä kiitellyt sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi.
Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä
annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta hänen vaimonsa ja
pikku tyttärensä olivat hyvin heikkoja terveydeltään. Perherakkaus oli
Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla
esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän
vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiaan
lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän
iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi,
koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat
saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut
kelpo perheenemäntä. Suurella harrastuksella puhui hän pikku Kristerin
ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä,
jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka
pienokaiselle puhkesi kolmas hammas. Ihmiskunnan elinkysymykset eivät
häntä paljonkaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä,
ettei hänellä olisi harrastusta niihin ollut, sillä sitä hänellä kyllä
oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista
mielipidettä, vaan hän esiintyi aina miehensä ajatussuunnan
jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin
valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana
lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia
tahi kaulusta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä
hän tarkalleen valvoi, ettei Helmer hajamielisyydessään saanut
serviettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä
lusikallaan tahi kierrellä lautastaan. Ja ihmeen kärsivällisesti
piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän
niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen
samanlaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain
ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka
hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen
uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien
ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien
toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkea, mikä tarkoitti ihmiskunnan
edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja
piti sen ohella sivistäviä esitelmiä eri aloilta; hänen luennoillaan
kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo
kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin
laaja lukijakunta.

Helmerin ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan
Hirvenhoviin lähteäkseen, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko
tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin
siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan
halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei
hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi
Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha
syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald,
joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli kotiin
saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua
olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja
mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin
vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, kuka puhui
suorasanaisesti, kuka runomitassa. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon
tuostakin kihosi silmään ilonkyynel.

Paljon sai hän tänään rakkaudenosoituksia sekä odotettuja että ennen
arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle
laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman.
Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.

Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi
kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen.

Se oli suurilla, pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:

    "Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti,
    kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja
    pelastan." Es. 46: 4.

    Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!

                                             toivoo pikku Sven.

Enempää siinä ei ollut, mutta sittenkin täytyi majurin vielä kerran
pyyhkäistä silmälasejaan, ennenkuin sai sen loppuun luetuksi. Hän luki
sen moneen kertaan, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle kuten
koulupoika. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina
päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että
viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat
olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.



KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti
puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään
kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä,
sillä moni halusi häntä puhutella ja puristaa hänen kättään. Siksi
olikin hän kehoittanut omaisiaan ajamaan kotiin, häntä ei tarvitsisi
odottaa, hän tulisi mieluummin kävellen.

Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa
"ihan kuin tykistä lauaistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä
sanoa.

Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen
kotimatkalle.

Kahdenkeskenolo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta
harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa
Aadolf kävi harvoin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina monta, jotka
häntä halusivat tavata ja puhutella.

"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.

"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi",
vastasi Kustaa Aadolf.

Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään
oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan
erottaneet.

Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain
käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien
olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi.
Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa,
sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa
sisällisen tilansa.

He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä, salatusta elämästä
Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä.
Molemmilla oli ollut jotenkin samanlaisia kokemuksia, molemmat olivat
yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys
oli heidät yhdistänyt yhä lähemmin Kristukseen ja saattanut heidät
kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia näytti tuo
sanoin kertomaton onni kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.

"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin ja kaikesta heikkoudestamme
huolimatta saamme olla varmat siitä, että olemme Jumalan omat", puhui
hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele,
että minun tapaiseni syntinenkin saa uskoa vapaasti Jumalalle
asiansa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on
pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä
kiinni, siinä on minulla vahva turva."

Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä
soinnahti surulliselta.

Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet
Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo
näkyi vastaiselta rannalta. Sieltä vilahti rakennus esille puitten
välitse, joiden kellertävät syyslehdet loistivat auringonvalossa.
Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin
hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen
nähneensä Elisaa alakuloisena.

"Omallatunnollani lepää synti, laatuaan mitä raskain."

Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, siten rohkaisten
häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut
itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle,
ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua,
pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa
sisimmästä syvyydestä.

"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä
tuomitaan ankarimmin siitä, miten olemme elämäntehtävämme täällä
suorittaneet"?

"Ankarimmin --", toisti Kustaa Aadolf viivytellen.

"Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulee tietysti
uskollisuutemme ilmi, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja
vertauksessaan puhuu."

Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.

"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut,
päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään
onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai
lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja
jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."

Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi,
mitä hän ajatteli. Hän painoi Elisan itseään lähemmäksi.

"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden
tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa",
sanoi hän.

Elisa katsoi kotiansa kohden

"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä...", kuiskasi hän.

"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään
kulunut elämä. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala
sinulle anteeksi."

"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jeesuksen Kristuksen
ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä
vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"

"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä
kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole
sinun vallassasi."

"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalalle? Niin minä olen
sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo
kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."

"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä
hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."

"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa
laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia
lohdutuksen suloudesta.

"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin
välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.

"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa
Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla
sanalla temmata hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen
vastustamishalunsa."

"Mutta miksei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"

"Hän näkee, ettei aika vielä ole tullut, ehkei Hän vielä ole Alfredissa
päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut,
miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman,
että se sinuun olisi syvemmälti vaikuttanut, äkkiä leimahtaa eloon ja
tunkeutuu uudistavalla voimallaan olentoosi?"

"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän
pyhät muistot, joita veli oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät
hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.

"Ja mikä oli syynä siihen, että sana sai näin äkkiä elon? Syynä oli
se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa
tavoitteli."

"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa,
ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus palasi Alfrediin. "Hän on
itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan
sana voisi antaa."

"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."

"Millä tavoin? Minusta tuntuu se aivan mahdottomalta."

"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"

"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua,
senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitten matalalla äänellä:
"Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen ei hän ennen
avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan,
vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä vaikuttanut
ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen."

Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti.

"Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi,
mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet
Hänen omansa; eikö niin?"

"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista,
jota Pietari tunsi, kun hän Jeesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät
kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."

"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa on syytä,
vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät
todellisen Jumalanlapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen
vaikutustaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen,
"voihan Jumala kallioitakin musertaa".

"Oi, mutta kovasti täytyy hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi
Elisa ja vilunväristys puistatti häntä.

Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille
ja pappilanväelle.

Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven
syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven
ollutkaan nähnyt äitiä koko aamupuoleen; hänellä oli äidille niin
paljon kerrottavaa.



KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.


Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat
sikariaan ulkona pengermällä.

Uusi kirkkoherra, joka hiljattain oli astunut virkaan rovastivanhuksen
jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat
varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria
luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli
mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla,
jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppineisuutta ja katsoi järkeä
huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan
salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän
välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena,
että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin
ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman
ajan raamatun arvosteluun. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin
oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf
tuomitsi sen vääräksi. Tohtori Hesse seurasi katseillaan hienoa,
sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohtisuoraan
ylös tyyneen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen
välinpitämättömästi ja alentui vain silloin tällöin tekemään jonkun
huomautuksen.

"Mutta, rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun
sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on
ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."

"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti
inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri
arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan.
Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen
mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer
Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf.
"Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei
minusta suinkaan kumoa raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin
kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten
kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka
todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon
raamatusta mitä tahansa, niin muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla
löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu
on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen meidän pitäisi
sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea
raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei järjellä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan
sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi
tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa
Aadolf painolla.

Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii saada
valtansa alle muita kun haavelijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer
Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja
yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma
uskonto. Peskööt sitten syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He
voivat kääntyä ja tulla kuin lapset isänsä tykö."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus
kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös täyttää sen tarve", sanoi
Helmer Broo.

"Meidän tulee olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset",
virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi
tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen
nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoin
kuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja
rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "'Sinun pitää
rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta
_ymmärryksestäsi_ [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta
voimastasi.' Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää
_rakastaman_; ei sanota: sinun pitää _arvosteleman_."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei
enää niin helposti tuleksi syttynyt kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan
lauhduttanut hänen kiihkeän mielensä, luultavampaa on sentään, että
monivuotinen läheinen seurustelu hänen kanssaan, joka sydämestään oli
nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään
mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten
ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän
näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen
kysymykseen, jonka Jeesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen
teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan
ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo intomielinen, joka alituiseen
saarnasi, ettei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä,
hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan
lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä
epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Mikä kysymys se oli? En muista sitä", sanoi hän.

"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"

"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle
ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja
asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle.
Ja kun Hän sitten vapahti minut synnin tuomiosta ja vallasta ja korotti
minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että
vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi,
kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä
enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi
sanovansa joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän "on laadultaan täydellinen, sillä
sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään
hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi
rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus
täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jeesus on minun edusmieheni.
Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle
ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja
kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai
kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän.
"Kuulkaapa seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita
Jeesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut
oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen
tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi
syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset
huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis
vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi
rikoksensa heidän hartioilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä
hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin
hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on
aivan sama silloin, kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän
ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin
mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin
elää. Ja Jeesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi!
Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin
olisi hän elänyt Jeesuksen elämän ja kuollut Jeesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa
Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut
muitten ajatuksilla loistaa. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni,
filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä
mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän
antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen
johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle
alistettava."

"Niinpä niin!"

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos
hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset
lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan
jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti
haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät, on vihdoin palannut
lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf.
"Mutta jos ihminen vain oikein tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon
suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun
laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet
saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään
valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf.
"Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se
äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä
johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori
Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että
minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos
vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en
olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi
kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."

"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen
imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.

"Ei suinkaan, vaan _tuntea_ syntinsä", vastasi kirkkoherra.

"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi
tohtori.

"Mutta se voi _olla_ meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi
Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla
ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi
kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi
Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra
mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien
kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan
helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut
vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään
oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona.
Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"

"Sven Riise."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat
liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli
unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin
ääni hänet palautti taas todellisuuteen.

"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette
pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme
enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia
mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka
onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi
on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen
kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden
käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään
kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat
vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa.
Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja
eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei
enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta
tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen
uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele
itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä
enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan
laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua
uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi
kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas
oli saanut syöstyksi hänet tasapainostaan.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi
Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä
niin paljon puhuta synnistä, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän
voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauan kestää.
Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen
kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan
tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan
teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös
Jumalan Pojan ovat he muuttaneet tavalliseksi ihmiseksi. Toistaiseksi
vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen
siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä
kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen
hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa,
millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta
malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo
kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja
meni Elisaa vastaan.

"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.

"Tahdotko kävellä tuokion aikaa kanssani, jotta taas lämpeneisin?"
kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.



KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.


Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan
lastenkamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kun tohtori Hessel astui
sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen
satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä
maankiertäjäajoilta, oli nimittäin äsken puhunut puhelimessa hänelle.
Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumalta
saanut kuulla entisen toverinsa asuvan lähistöllä ja toivoi nyt
saavansa tavata häntä.

"Matkustan puolipäiväjunassa", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin
päivään älä odota minua takaisin!"

"Mikset häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa.

"Se ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos
hän, näet, on se, mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli
ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä
kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.

"Miksen lähtisi?"

"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka vaikuttavat sinuun huonosti."

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle, ja mistä niin varmaan päätät, että
tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko silti
sanottu, että hän on heittiö?"

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet
uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan.
Hän koetti vielä kerran saada Alfredin taipumaan.

"Alfred, älä lähde, -- älä, minun tähteni!"

Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään
sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko
sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää
millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon
rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys
ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa
ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen
vapauttaan.

"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi
malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä
pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä
sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan
läksi hän matkalleen valmistautumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa,
kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään
vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa.
Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien
sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti.
"Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla
katsellen hänen jälkeensä.

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran
kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän
lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan
kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin.
Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten
peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti
tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä
sitä enemmän."

"Äiti itkee!"

Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy
oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"

Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.

"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.

"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset
tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä.
Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän
kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti
ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa
avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan.
Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle
itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän
ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen,
se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti
ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin
joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita.
Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa,
kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla
oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni
Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, _ei kenkään_
tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä
voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jeesuksen Kristuksen
käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele
itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka
uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko
Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy
hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja
maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauan kuin
armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus
lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin -- -- ja te ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta
taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen
ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita
sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin
heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii
sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkoaikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen
sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa
hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää.
Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti
sitovat hätäkellon pumpuleilla, ettei se liian kovasti kumahtaisi ja
ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä,
vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pue heidät
väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä
vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä.
Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut tällaista suurta, sydäntä
laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta,
johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen
tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa
puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat
pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää
jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.



KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.


Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin
lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja
hän riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin
oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä
niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä
vielä päivällisellekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä
perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa
hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakaan.

"Mieluimmin pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti
vanha majuri.

Päivällisen jälkeen kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani
harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Svenin kirjeen ja
selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä
majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa
syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jeesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän
raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan
herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Luuliko Elisa sitä? Mistään hän ei ollut varmempi.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella,
mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei
kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen
ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin
hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin
nyt sieltä palatessa.

Ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli
kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli,
mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas
oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti ennustavan rajuilmaa. Ilmakin
tuntui raskaan painostavalta.

Mitähän tämä saattoi merkitä?

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi
Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin
ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos
ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään
mökkiäkään ei lähellä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin niin
pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä.
Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä
salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat,
ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla
vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan;
lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä
säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei
liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta
pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa
rajuilmaa vastaan.

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin
yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen
kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui
kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen
ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta
aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä
kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.

Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli
myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku
Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä
väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin
tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne
kuitenkin onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän
kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat
hiljaiseen valitukseen.

"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui
vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti
lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen
tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä
rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän
ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla
irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi
levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä
hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He
voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä
huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus
tunkeutua hänen mieleensä.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen
tehtäväkseen.

"Aamuko on?"

"Ei, vaan ilta."

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen
tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan
liian pian.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen.
Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä
maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli
hänestä eronnut vihaisella mielellä.

Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki
sovitettu?

"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta
joutuu."

"Kohta puoli yksitoista."

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit
olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina
kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt
Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään,
ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt
vielä päivänsä työtä.

Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes
sovituksen sana!

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat
jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli
ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti puoleksi väkisin,
puolesi houkuttelemalla saada hänet pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.

"Sven!"

Äiti kutsui! Mari laski pojan ja kääntyi ikkunaan päin kyyneleitään
salatakseen.

Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmäksi äitiä, hän ymmärsi,
että äiti varmaan mieli sanoa hänelle jotakin. Kuolevan ääni oli niin
heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnisteli sitä kuulemaan.
Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja
että äidin sanat olivat tarkalleen muistiin painettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnonviesti oli saapuva Alfredille
sittenkin, vaikkei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.

Voimat vähenivät vähenemistään, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin
että tuleviin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme
tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä
kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jeesuksen uskollinen
rakkaus; se nytkin kaikkein selvimmin loisti hänen sielunsa silmään.
Jeesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jeesus Kristus eilen ja tänäpänä ja
myös iankaikkisesti." Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä
päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli monin verroin parempaa:
hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä
ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen
syvimpään sydämeensä kätkettyinä. Varsinkin säteili yksi niistä
muita kirkkaampana hänelle hänen kuolonalhoon astuessa. Se kuului:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun
oleman minun kanssani paratiisissa."

"Äiti!"

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin
äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti puhuisi. Mutta äkkiä
oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeutuvan äidin kasvoille, ja
senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti
heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja
tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä näytti äiti siinä maatessaan.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään kalpeina
levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he
antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän
metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta
säteileviin kasvoihin, huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä
kummastuneena. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen
mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan
kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven
ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin
käynyt häntä niin sääli?

Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnisteli vastaan.

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa",
virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä
epäröidä että kummastella.

"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkyttäen.

Sven katsoi häneen suurin, kysyvin silmin. Hän näytti jo hiukan
aavistavan.

"Äitisi on mennyt Jumalan luo."

Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa
Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaan panematta hän antoi viedä itsensä vuoteeseen.
Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauan
makasi hän vielä valveilla kertaillen itsekseen, mitä äiti oli sanonut.
Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unohtavansa, hän oli ihan tarkalleen
kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat
lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui,
niin hän niistä uneksi.



KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.


Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut
tavoitella lankoaan, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan
ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut.
Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei
tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän
pahoitteli mielessään ja katui, että oli eronnut Elisasta
epäystävällisesti. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin
aikaisemmin kuin Elisa saattoi odottaakaan.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko
edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä,
niin että hän junan asemalle saavuttua tunsi itsensä täysin
levähtäneeksi ja pirteäksi.

Mutta miksi asemapäällikkö tervehti häntä noin kummasti katsellen?
Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla
ei ollut aikaa kyselyihin, eikä hän halunnut päästä mahdolliselle
sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois, jättäen
asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa tehtävissä.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen
vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta.
Mikäpä eriskummainen kiire jouduttikaan häntä nyt kotiin!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unohtivat
tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän
pistosanan. Sattumalta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan.
Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja
kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli
harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut.
Etäältä näki hän talonsa vuokraajan tulevan vastaan. Mutta mies,
huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut
tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori
joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuden tunne.
Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet
putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla
oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden
kellertävästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän
läksi matkalle.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella
rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella,
kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja
katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää
kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?"
puhutteli isä häntä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista",
sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Ne olivat selki seljällään.

"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan
tykö."

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli
näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta
saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan, ja
outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen, mitä tohtori jo oli
aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysyi hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla
vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.

"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.

"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."

"Oi, etkö?"

Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.

"Missä Elisa on?"

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä
oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti
tohtori hillitä itsensä.

"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."

Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli miltei jäykistynyt.

"Koeta urhoollisesti kestää -- -- --", änkytti Eedit. "Elisa -- on
sairas."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän
pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

"Mikset samassa sano kaikkea? Sano vaan, että hän on kuollut!"

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vain
saadakseen kuulla toisen vastaväitteen.

Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli arvannut
oikein.

Hetken ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitten, missä
Elisa oli. Saatuaan sen tietää, läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei
ollut huoneessa kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei palannut huoneesta.
Levottomina raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen
ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka
tutkii sydänten salaisimmat.

"Eedit, mikähän meille tulee nyt neuvoksi. Oi, kunpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia,
sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa.
Sähkösanoma oli lähetetty hänelle, mutta sittenkään ei ennättäisi hän
tänään saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen. "Laskekaamme lapset isänsä
luokse!" virkkoi hän.

"Hyvä, hyvä", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.

Sveniä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja
äidin luokse.

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen
käänteen isän mielentilassa, jo nähdessään heidät suli routa hänen
sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta
nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä
verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen
huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta erikoisesti
nurkunut eikä valittanut. Oli kuin olisi hän katsonut kaiken tämän
aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli
tapauksen kulkua johtanut ja täyttänyt tahtonsa. Siihen päätökseen oli
hän tullut tuolla Elisan luona.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi
tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö
vaan iloinnut päästessänsä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin
huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän
kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut
näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset
olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole
Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan
rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys,
vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran
keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa
tukehtumaisillaan.

Hän sulkeutui huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja
yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred
Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän
horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel
laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli
edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta
sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli
kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ettei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta
myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta,
joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa
ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän
varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä,
joita jätti jälkeensä.

"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"

Miltei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään.
Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä
häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko edellisenä päivänä oli häntä estetty isän
huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja
kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hän hämmästyi nähdessään isän
jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahdutti, sillä
nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut
puhua isälle asiansa.

"Mitä sinä tahdot?"

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa
silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä
näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, -- -- -- äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun;
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat
värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä
pitänyt itkevistä pojista.

"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?"

Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven
katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli
sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi,
niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran
kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri
kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana
oli tarkkaan osattava.

"Milloin äiti niin sanoi?"

"Silloin, kun hän lähti Jeesuksen luo, -- ei, hiukan ennen se oli."

"Sinulleko?"

"Niin."

"Kuuliko sitä kukaan muu?"

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona,
ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta
näin äiti varmasti sanoi; Jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä
ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Sanoiko äiti mitään muuta?"

Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää
minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä
isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja
lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi... Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas
mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan
hänellekin osoittanut.



KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.


Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät
ihmiset juhlapukimissaan kirkkoon, joka täyttyi vähitellen ääriään
myöten. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni
sitävastoin hiljalleen itki.

Torninkellot alkoivat kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan
surusaaton lähetessä pää-alttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf
odottamassa sisartaan.

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan
ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi
puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi
vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli
yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi
Hirvijärven rannalle jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen
mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä
paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin
ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla
lähempänä surun murtamaa perheenisää.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän
oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne
ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin
keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli
hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi
hetkisen viivähtää siinä huoneessa, missä hänen rakkaansa viimeiset
aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää,
esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittenkin luottaa
Elisan uskon voimaan. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut
puutteet: ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan
sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän
oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki
yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen
armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan
Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti
sen käteensä hellävaroen kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen
käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän
otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa oli hänelle kirjoittanut samana
päivänä, jolloin he olivat eronneet -- jonkun päivän ajaksi, kuten itse
luulivat, -- mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko
myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut _kaikki_,
vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt,
kuten se ennen olisi tehnyt. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se
juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät
iankaikkisuudessakin erottaa?

"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo.

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä,
pimeätä oli kaikkialla, päivänsädettä ei mistään näkynyt. Entiset
puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään
Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet hajoittaa pimeyttä
hänen ympäriltään. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty
pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: miksi
minut loit? Miksi minulle annoit vapaan tahdon, kun kumminkin näit,
että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit kuin minkä
maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla sekä lasten heleät äänet herättivät viimein
epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun,
unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua
kotimatkalle ilman sinua."

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä
sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti
häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan
lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut
toinen salata enää sydämensä tuskia, ja toinen taas oli heti valmis
lohduttamaan.

"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin"!

Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen.

Sen luettuaan Kustaa Aadolf kirkastui kasvoiltaan, mutta tohtori painui
vieläkin synkemmäksi.

"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee
minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.

"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja
kutsuu sinua sisään tulemaan."

Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.

"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait
vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on
itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa
anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jeesuksen Kristuksen
kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan
ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä
teiltäsi ja usko Poikaan!"

"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.

"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätuntoisesti, "mutta
myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauan tahdot
viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: Minä tahdoin,
mutta te ette tahtoneet."

Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta,
niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pienikin lapsi
saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä kulkemaan pelastuksen
tietä. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi
kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen
mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi
ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen
alaiseksi? Oliko tahtoa?

Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten
heiteltävänä?



KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa.
Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi
sanomattomasti; koko olennollaan ikävöi hän Elisaa.

Lohdutuksena hänellä oli puhella lasten kanssa heidän äidistään.
Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään
ymmärtänyt.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin
Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen
syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää
ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa
turvautuivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien
edesvastuun varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli
lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut.
Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä
äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän
uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren
syvyyteen kuin herättänyt epäilyksen kipinääkään heissä. Ja senvuoksi
olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lasten uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin hyvään
tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Mutta seurustellessaan lasten,
noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä
uskossaan lepäävät lähinnä Jeesuksen sydäntä, tuli hän itsekin
lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Suuri totuus
alkoi hänelle selvetä: "Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan
niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle". Murtuneena ja
maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka
ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin
lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että
hänestä lopulta tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut
hänestä tulevankin ja jommoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa
isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina
hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli
rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja
puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan,
että isä joskus olisi ollut toisenlainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se parantaa kaikki haavat, mutta tohtori
Hessel ei mielellään sitä myönnä. Hänen haavansa ei milloinkaan tahdo
mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän
tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut,
ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu
painostavalta, vaan auttaa päinvastoin meitä kohottamaan sekä sydämemme
että silmämme kohden suurta ja valoisaa päämaalia.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hirvenhovin Elisa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home