Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pyhä sontiainen - Kuvaus porttola-elämästä
Author: Jerusalem, Else
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pyhä sontiainen - Kuvaus porttola-elämästä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PYHÄ SONTIAINEN

Kuvaus porttola-elämästä


Kirj.

ELSE JERUSALEM


Suomentanut

E. W.-E. [Elviira Willman-Eloranta]



Helsingissä,
Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö,
1910.



        "Aikamme kuvia voi nähdä
        myös rikotun peilin palasista."

                          (Lenau.)



Teille!

Tanssiville tytöille, -- hymyileville morsiamille, -- leikkiville
äideille, -- teille on tämä kirja omistettu.

Tarkatkaa olemuksen korkeudesta sen syvyyksiä.

Tähystäkää elämän valosta sen synkeyteen.

Olkaa myötätuntoisia sille, -- mitä olette kauan tuominneet.

Miettikää sitä, -- mitä olette liika kauan sivuuttaneet.

Ja tuntekaa hellää sääliä niitä kohtaan, -- jotka ovat teidän onnenne
uhreja. -- -- --



SISÄLLYS:

 1. Musta Katariina.
 2. Goldscheiderin salonki.
 3. Viisaustieteilijä.
 4. Millerin salonki.
 5. Kokemuksia.
 6. Yksinäisyydessä.
 7. Spizzarin järjestelmä.
 8.



Ensimäinen osa.

Musta Katariina.


    Johdesana:

    Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä,
    iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen,
    niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto
    Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.

                                         (Goethe.)

Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin
yhteiskuntaelämän keskustan, -- jonka leveillä, puhtailla
asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja
herroja ja koristettuja naisia, -- aikansa kuluksi vetelehtiviä
kävelijöitä, -- missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja
välittömästi, -- melkein liika räikeällä erolla -- pimeyden valtakunta.
Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee
korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa
rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen
koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee
kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään
sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa
miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja
ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan,
-- porttiholvit hukkuvat varjoon, -- ja kun pääkatu komeilee
iltaloistossaan, -- tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, -- joka
vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa... Näppärät kädet
asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.

Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo
levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne
vilkuttavat ja niiaavat. -- Ne ovat mykkiä oppaita...

Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot
katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan
pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken
loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla
elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä.
Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu
levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki
kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin
hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.

Siinä he ovat!

Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet
huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä.
Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy
lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono
ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat
alkavat.

Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä
heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, --
morsiamien syleistä, -- viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien
kirjojen luota, kirkoista -- yhdentekevää, mistä he tulevat. -- Kaikki
he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä... Yön tuuli
heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja
äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia
numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön
kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä
kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat
miehet opastajiaan, -- jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle
kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten
pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.

Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet
verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä
naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti
leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen
lailla vapaita naisia, -- täällä piilee rikos ja sen suojelijoita.
Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois
yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten
savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen
esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko
"hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden
kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy
sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään,
töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He
nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, --
kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät
huumeesta.

Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin,
huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva,
"kundirikas" ja piilossa poliisilta.

Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien
tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen
häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan
nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara.
Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa
emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi...

"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen
neuvosherra. -- Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se
itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo,
niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."

Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina
löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike
tuottaa paljon "puhdasta" emännille.

Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat
sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan
kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista
lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä
kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja
romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä,
ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla
juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita
tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot
laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli
naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne
juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin
puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen
yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.

Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja
mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on
monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu
silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä
riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn
kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja
oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen,
jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten
ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat
ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei
ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen
hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää
mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa --.
Täällä kävi herroja, -- oikein hienoja, -- saattoi sanoa, että ne
olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa
suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti,
jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita
täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti,
taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu
mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri,
joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti
täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle
kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se
voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin
nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin... --
Kaksikymmentä guldenia päivässä! -- Se oli nätti summa. -- Usein
saattoi sen ansaita. -- Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu
liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei
hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle.
-- Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon
ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. --

... Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser... Mutta hänen
huoneustonsa oli hyvässä kunnossa... Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät
kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja
virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä
kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne
olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon
nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.

Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,... ei olisi vuokralaisilla
ollut surun kaunaa... Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi
ja... paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli
lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa
kerjäsivät apua tuolla kujalla.

Ei voinut olla kovasydäminen.

Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?

Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy,
-- eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. -- Rouva kyllä antoi
konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään
siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin
sika piimää... Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa,
ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser
kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia...

Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin
tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina
kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa
punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja
ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen
elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne
kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita,
jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan
"skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.

Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." -- Ne toivat
rahaa rouvan taskuihin... Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat
jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että
joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa.
-- Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. -- Hän
lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai
ne luokseen asumaan -- väliin ei. -- Joka tapauksessa ei liike
tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä
kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara
oli hyvässä maineessa... Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli
aina hyvä menekki... ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä
väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät
tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä
viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat
hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta...

Kellarikerroksen rihkamakaupassa, mitä täytyi valaista koko päivän
keinotekoisesti, oli pieni tuikkulamppu käryämässä. Siellä istui rouva
Lorinserin jääharmaa äiti kattoon asti tapuloittujen tavararasioitten
keskellä. Täydessä epäjärjestyksessä oli siellä nähtävinä naisten
puseroita, -- -- miesten alushousuja, -- -- hattuja ja patinoita,
saippuaa ja rikkinäisissä kansissa olevaa romaanikirjallisuutta,
silkkisiä alushameita ja kummitavaroita, hajuvesiä ja tupakkaa,
sikamaisia kuvia ja rukousnauhoja, -- konvehtia ja poskimaalia, --
sellaista tavaraa, jota tällaisessa liikekeskuksessa välttämättömästi
tarvitaan. Suurin osa oli tytöiltä ryöstettyä tavaraa, jonka maminka
oli ottanut heidän vuokristaan. Keskellä tätä kaikkea pikitti
kanarialintu häkissä, sekin vuokraryöstötavaraa. Kun ei se tässä
valottomuudessa enää voinut laulaa, ei sitä kukaan ostanut. Ja
lintuparka sai sentähden kuulla rouva Lorinserin pitämän pitkän
nuhdesaarnan tuhlaavaisuudesta joka ikinen kerta, kun tämä kulki häkin
ohi. Mutta lintu ei sittenkään laulanut, eikä rouva raskinut sitä
tappaa toivossa, että jos sittenkin joku sen ostaisi.

Tämän pikkulinnun säälittävä tila herätti ainoastaan kahden silmän
huomiota tässä tungokseen asti asutussa Punatalossa. Nämät olivat
suuret, tummanharmaat ja tarkkaavaiset. Ne olivat pienen tuskin kuuden
vuotiaan tyttösen.

Kesäisin, kun lintuhäkki ripustettiin talon seinään puodin kohdalla,
seisoi tämä pikkutyttö kummallisen kirjavissa ja epämukavissa
vaatteissa sen edessä ja katseli lintua, joka pelokkaana hyppeli
häkkinsä orsinappuloilla. -- --

Aivan visusti pisti tyttö pienen ruskettuneen sormensa rautalankojen
lomasta... "Laula nyt, laula!" kuului epätoivoinen ääni. Mutta lintu
kyyristyi ruoka-astiaansa ja ainoastaan pikitti heikosti...

"Kulttiseni, pelkäätkö", -- ajatteli pienokainen, -- "äiti, tiedätkö,
hän laulaa aina, mutta hän ei pelkääkkään tuota."..

Tämä lause tuotti pienokaiselle monta kovaa läimäystä, ensin rouva
Lorinserilta itse, joka vihasi tuota "bööhmiläistä kakaraa" kuin
verivihollistaan. Sitten tyttöä löylytti oma äitinsä "musta Katariina",
joka lastansa tahtoi kerran vakavasti kasvattaa, vaikka hän samassa
nauraa hölötti punaisin, täyteläisin huulin... Aivan varta vasten hän
kumartui ikkunasta ulos ja antoi honotuksensa kuulua raivoavan rouva
Lorinserin korviin... Sitten hän kääntyi ystävättärensä Jankan puoleen,
joka vaieten hommasi kyökissä.

-- Tuo vekara! Se on aika elävä, hyppää jo silmille.

-- Itseesi on tullut, vastasi Janka huoaten...

-- Ei ole hullummaksi, vastasi töykeästi musta Katariina oikoen
solakkaa joustavajänteistä ruhoaan, -- pitää katsoa eteensä, raato,
ett'ei joka tuhrus sylje silmille. Niin minäkin olen tehnyt.

Toinen katsahti rukoillen häneen... Katariinan uhkaavan katseen
välähdyksestä kilpistyi katse alas. -- Katariina pudisti itseään kuin
kissa kiukussa ja meni huoneeseensa... Hän tiesi, että kun Jankan
päälle tuli "pyhä henki", oli paras jättää hänet yksin...

... Musta Katariina oli ainoa talossa, jolla rouva Lorinserin alueella
oli jonkinlainen itsehallitusoikeus. Ystävättärensä Jankan ja
tyttärensä, Miladan, kanssa hän asui erityisessä huoneustossa, johon
kuului keittiö, makuuhuone ja ruokasali. Vuokransa hän maksoi
vuosineljänneksittäin ja suoraan isännälle, jonka kanssa hän oli kerran
ollut huhujen mukaan hyvin herttaisissa suhteissa. -- Porttivahdinkin
oli pakko sietää tätä kiusottavaa valtansa rajoitusta. Kaikki rynnäköt
tuota heleästi nauravaa naista vastaan olivat tehottomat.

Katariina oli sulavan hemaseva nainen. Hänellä oli ehjät slaavilaiset
piirteet, harmaat, iltakissan kirkkaat silmät, ja suloinen, aistillisen
kaareva, voimakas suu, jota ympäröi vieno surumielisyys sulattaen
kasvojen piirteet vastustamattoman hurmaaviksi... Hän rakasti
yksinäisyyttä vetäytyen mielellään syrjään. -- Hän karttoi
ystävättäriä, julkisia iloja ja naistoraa... Häntä sanottiin ylpeäksi.
Mutta syytös oli väärä... Hän oli vaan väsynyt, -- hän ei enää
mihinkään innostunut... Hohtokivet ja silkkipuvutkin olivat hänelle
vähä-arvoisia. Hän oli kaunis, häntä himoittiin, hän sai paljon rahaa,
mutta antoi niitten luistaa...

Kun Janka kysyi. "Mihin rahat oikein joutuvat?" sanoi Katariina: "Minä
luulen, että ne hukkuvat. Kyllä kai minä ne pistän taskuuni, mutta
siinä on, -- jo nyt jotakin, katsos, siinä on selvä reikä."

Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin heleästi kuin kulkusten kilinää.
"Mutta mitä se tekee? Meillä on ruokaa, juomaa, me nukumme lämpimässä.
Mitä sinä muuta kaipaat, kulttiseni?"

Illansuuhun asti hän venyi laiskana ja välinpitämättömänä
vuoteellaan... katsellen ystävätärtään, joka touhusi ja keitti ja hän
puhui usein kiiluvin silmin odottamatta vastausta, pyytämättäkään
vastausta.

-- Parasta olisi vaan maata eikä tehdä yhtään mitään, ei syödä, eikä
juoda. -- Pitäisi kuolla sulaan uneliaisuuteen. Jumaliste, Jan -- ei
kannattaisi sormea nostaa tällaisessa roskaelämässä... On aivan
yhdentekevää, minusta tuntuu, ettei meikäläinen enää todella
eläkkään... Etkö sinä elä siksi, että sinun täytyy? -- Katso, sinä
hetkenä, jolloin ihminen ei enää tahdo elää, on hän kuin kuollut. --
Hän on vaan. -- -- --

Janka kuori perunoita ja pudotti palaset lopsahtaen kuumaan veteen. --
Hyvän kahvin tuoksu täytti kyökin.

Viereisestä huoneesta, missä Katariina tuuletutti hienoja
sänkyvaatteitaan, tunkeutui puhdas, kylmä syysilma...

-- Älä nyt raada, Janka, katso kätesi ovat ihan punaset ja
kopertuneet... Tuo viiniä, kulttiseni!... nauretaan välillä...

Katariina tyhjensi täyden lasinsa, kirposi vuoteeltaan ja asettui
peilin eteen...

-- Näin minä nauran, kuuletkos!

Hän heitti kätensä selälleen, kaaristi vartalonsa taaksepäin ja
nauroi...

-- Tuolla ne ihmiset lentävät alhaalla kuin päättömät kanat! -- Mutta
minä voin muuta tehdä. -- Kuule Jan. -- Noin. -- Ja hänen kasvonsa
vääntyivät hitaasti, suunpielet kiristyivät, silmissä kiilui ilkeys ja
toivo, ja hän nauroi itselleen hiljaa, siinä naurussa oli verenpunaa,
-- siinä oli vihan ja onnen kaikua.

-- Miellyttääkö se sinua? -- Noita miehiä se miellyttää. -- Hän osoitti
makuuhuonetta. -- Minä muistan sen hyvin, -- heidän silmänsä
veristyvät, heidän katseensa kipenöi, -- heidän otsallaan on
hikikarpaloita. --

-- Kuuma heidän on... Mutta minua se ei liikuta! Ajattelen vaan...
Narreja olette! Sen opin peilistä. -- Se on järkevin ystäväni. -- Hän
nyökäytti päätään katsellen kuvaansa peilissä. -- Eikö totta -- sinä
kuvaat minulle elämän todellisuuden? Osoitat ylpeitä naisia, jotka
janoovat mielistelyä -- hienoja, rikkaita perheäitejä, jotka istuvat
talvi-iltasin lampun ääressä tehden silkkisiä käsitöitä, ehkä näytät
minulle pyhän nunnan. -- Kuvittele Jan pyhää sisarta Ceciliaa! -- Yks'
kaks' otti Katariina pyyhinliinan ja teki siitä päähänsä nunnavaatteen,
silmät hän kohotti taivaaseen käyttäen yöpaitansa sinistä silkkinauhaa
rukousnauhana... Mitä sanot?!

Janka nauroi. -- Olet mainio ilveilijä.

Katariina tuli synkän näköiseksi. -- Se on ainoa huvini. -- Muuten
nääntyisin ikävästä. -- Väliin kuvittelen olevani yhtä, väliin
toista... Yhtä vaan en tahdo olla!... Se on liian kylmä, hiljainen, --
kuollut. -- Hän kallisti päätänsä siristäen silmiänsä ja katseli
ripsiensä alta kuvaansa peilissä. -- Katariina parka... mitä sinä enää
jaksat ajatella?... Kuolleitten aivot eivät enää toimi, ja se
todellinen Katariina on aikoja sitten kuollut...

Janka toi kahvin ja Katariina nielasi sen ihan kuumana niin ahnaasti,
että suu höyrysi. --

Sitten hän palasi vuoteeseensa ja veti peitteen vilusta tutisten
päähänsä...

-- Kuule, Jan! Se pikku ylioppilas oli eilen taas siellä, se
vaaleatukkainen, joka kävi silloin iltapäivällä meillä kahvilla.
Lystikäs poika... Me kävelimme koko ajan edestakaisin, eikä kukaan
uskaltanut minua kiinni ottaa. -- Hän nauroi. -- Noh, kultti! -- Nyt
tiedät miksi meillä ei ole rahaa. Ja sinä, kun et enää käy kiinni
ottamassa ollenkaan, -- lopetti Katariina moittien puheensa ja veti
komean omenan pulsterin alta esiin.

Hän purasi siihen innokkaasti ja jatkoi: ... Kun me kävelimme siellä,
kuvittelin, että olin hänen äitinsä, joka piti häntä kädestä kiinni ja
sanoi, varo Katariinan kaltaisia naisia, -- ja samassa hänelle olin
hellä kuin todellinen äiti. --

Jankan nousi veri kasvoihin ja päätään kääntämättä mutisi hän. --
Pitäisit yhtä hellää huolta omasta lapsestasi!

-- Anna minun olla kuulematta. -- Tyttö on liian paljon omaa vertani.
Se ei ketään kaipaa, voisi mennä jo itse kiinni ottamaan. En siedä
häntä. Kaipaan jotakin hentoa vaaleaa, joka minuakin kaipaa. --

-- Sus' siunatkoon! Sinä puhut niin syntisesti!

-- Mitä?!

-- Ei mitään.

-- Voiko hänestä tulla sen parempi, kuin mikä hänen äitinsä on ollut!?
-- Eikö totta? Tänne hän kuuluu!... Kadulla on hänen oikea paikkansa...
Pidä kerrankin suusi kiinni, Jan!... Se on minun asiani, ja sillä
hyvä!... Herran Kiesus, jos ei tuota vekaraa olisi, niin viime
vuonnakin olisin päässyt täältä pois sen berliiniläisen juutalaisen
kanssa... Ja, jumaliste, minä olisin sen tehnyt. Minä olen jo saanut
kylläkseni kometiian näyttelemisestä, kun ne tulevat tänne ne
äijänkaakit! -- Oi voi! Jos saisin ennen kuolemaani luitani kerran
lepuuttaa! -- Hän sylkäsi omenan siemenet suustaan, kääntyi selälleen
ja katseli kattoa... Olen vielä nuori, vielä on minussa elämänhalun
kipinä... Mutta ne ryönät, ne saatanan ryönät, ne imevät minusta veren,
tippa tipalta. Minä en viitsisi mennä kadulle kiinni ottamaan. Mutta ne
tulevat ilman sitä, ne siat... Raivoni nousee, kun kuulen niitten
koputtavan... Minä tiedän... Nyt hän tulee ostamaan itselleen
nautinto-osuutensa. Ja minun täytyy mukautua; silmät hänellä pian
moljottaisi päässä kuin kalalla, jos minä hänelle jalkapotkun
antaisin... Ja usein minulla on siihen kova halu, kun sisus on niin
täynnään kyyneleitä kuin vettä on ammeessa ja kuitenkin täytyy niellä.
-- Silloin tuollaisen tyhmän kiltin ylioppilaan kahjuaminenkin tekee
niin äärettömän hyvää...

-- Missä on tyttö? -- Tuohon se on leipänsä jättänyt, mutta pitäisi sen
jo tulla päivällisekseen sitä hakemaan. -- Minä en siedä tätä
ijankaikkista tillastamista tuon pirulaisen kanssa tuolla alhaalla.
Siksi minä tahtoisin päästä sen parista, vastasi Katarina myrtyneenä.

-- Sinä et tahdokkaan hänen kanssaan sopia, huokasi Janka ja avasi
käytävän oven huutaen Milada -- Milada --. Sitten hän palasi huoneeseen
ja hänen suunsa mutistui surkeaan itkumuhjuun...

Janka oli pieni, hinterä ja etukoukkuinen. Hänen olennossaan oli jotain
puoltekoista ja epäkypsää, niinkuin jokin äkkinäinen loukkaus olisi
keskeyttänyt hänen kehityksensä. Mahdollisesti hänellä oli vika
keuhkoissa. Hän köhisti silloin tällöin, vaikk'ei hän valittanut
koskaan kipua. Poskimaalin ja puuterin röhöttämällä kasvojen pinnalla
näkyi vielä otsassa, kaulassa ja ohimoilla lukemattomia suuria
teirenpilkkuja, joita oli lisäksi tukuttain käsivarsissa ja käsissä.

Katariina katsahti hermostuneena patjojen seasta.

-- Mitä se sinuun aina koskee, se vesa! -- Niinkuin vähintään koipensa
katkaisisi tahi varastelisi ihmisten tavaroita. --

Jankan ääni vapisi ja tutisi -- --. Sellainen vaivainen lapsi, -- me
saatamme hänet ijankaikkiseen kadotukseen. Totta todella Katariina, sen
me teemme.

Katariina ponnahti pystyyn. Hän puhisi ja silmät iskivät tulta. Hän oli
tätä jo odottanut siitä päivästä asti, kun Janka oli tuon kirjeen
saanut. -- Janka oli koettanut sitä lymyttää, mutta Katariina oli sen
sittenkin löytänyt. Senkin uskohullujen salakähmimistä! -- Mutta häntä
ne eivät nenästä vedä, -- vaikka niitä olisi koko roikka juonessa.

-- Hoida leukas! -- Lapsi on minun. -- Ja minä pidän sen, vaikka minä
kuolisin maantien ojaan, -- niin lapsi saa kuolla minun alleni -- noh,
en minä nyt vielä kuole. --

-- Mikä sinun on?

-- Ole hiljaa, Jan. Sinä olet yksi Jumalan lammas. Sinulta ei voi
paljon vaatia. Jos minä olisin viime vuonna lähtenyt tuon juutalaisen
kanssa, niin sinä olisit kauniisti pannut pillit pussiisi, ja vienyt
tytön isän polvelle. Eikö totta?

Katariina hyppäsi vuoteeltaan ja pudisti tummanruskeaa tukkaansa. -- Ja
luuletko, että minä olisin siihen suostunut! E-en. Niin ei niitä pidä
kohdella, noita talonjusseja. Viekkaita ne ovat, mutta Katariina on
ovela! Köyhiä me olemme, me kutojatyöläiset, mutta mitä me kiinni
saamme, sen me pidämme. -- Härkämäisiä me olemme. -- Katariina polki
lattiaa.

-- Älä puhu noin jumalattomasti ja villisti, etkö tiedä...

-- Kylläpä nyt olet hurskas, senkin kuvatus! -- -- Kyllä minä näen,
mihin sinä tähtäät. -- E-ei. Se on niinkuin minä sanon. Hän saa luvan
mennä kadulle ja ottaa kiinni, justi niinkuin minäkin. Minun sieluani
te ette muista. Enkö minä ole ollut lapsi minäkin? Vai enkö? -- Riittää
jo. Sen pitää vielä nousta viimeisenä päivänä ja nauraa kaikkia vasten
höskiä. --

Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja nojasi leukansa polviin. Vihan ja
pilkan tunne sai hänen kasvonsa vääntymään.

-- Kun tytön isä saa kuulla, että se käy kiinni ottamassa kaduilla ja
antaa kahdesta ja kolmesta guldenista -- tyttö, joka on hänen omaa
lihaansa ja vertaan, aatteles, -- jota hän kuljettaisi nelivaljakolla
ja samettipatjaisissa vainuissa, koska hänen laillinen rikas vaimonsa
ei voi saada lapsia... Jos sinä minulta turmelet tämän koston tuuman,
jos sinä petät minut, niin -- Katariina hyökkäsi Jankaa kohden nyrkki
koholla. -- -- Sitten hän laski sen tyyntyneenä alas, nyökäytti päätään
kuvalleen peilissä ja sanoi:

-- Mutta minä tiedän kulttiseni, ett'et sitä tee, sinä et henno olla
niin julma Katariina raukalle. -- Milada -- Milada-da -- huusi hän
kyökin ikkunasta.

-- Tuolla se leikkii kissan kanssa. Kiireesti Katariina kampasi
hiuksensa ja alkoi laulaa:

    Kde domov muj?
    Kde vlast je mä?
    Kde voda hûci po lucinàch --

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja kääntyi. -- -- Hän näytti tyytyväiseltä
ja sovinnolliselta.

-- Janka, kultanuppu. Lakkaa keittämästä ja kuuraamasta, säästä toki
käsiraukkojasi. Ota apulainen, -- tänään saamme rahaa, sen vannon.
Tänään Katariina on järkevä. Odotas. -- Mutta miksi'et sinä laita
itseäsi nätiksi kuin ennen? Siitä on neljätoista päivää, kultaseni, kun
sinä olit viimeksi kävelemässä. Siksi sinä olet niin tympääntynyt.

Hän hyväili hienoilla sormillaan Jankaa ja puhui mairitellen, kunnes
tämä nosti päänsä ja katseli häntä valjuin silmin.

Samassa tuli Milada ovesta. -- Tule pian tänne? Me teemme tädin
kauniiksi. Sitten tädin pitää nauraa, sano se hänelle!

-- Jos et täti naura, niin et sinä saa ketään kiinni, vastasi Milada
kovin vakavana.

Katinka tuuppasi Jankaa kylkeen ja purskahti nauruun.

-- No, katsos nyt, tuleeko tytöstä pyhä maalaistyttö! -- Mutta, Janka,
sinun hiuksesi ovat ihan rasvaiset. -- Milada tuo pian lanoliinia ja
puuteria, kininivettä ja kölniläistä, pian, pian.

Hän painoi iloisesti Jankan tuolille, lykkäsi selkään omat hiuksensa,
jotka vallehtivat niskassa paksuissa villeissä takkuloissa ja puhuen
hyväilysanoin sekaisin böhminkielellä ja saksaksi -- voiteli hän
kaikenlaisilla hullunkurisilla tempuilla Jankan kasvoja lanoliinilla,
sitten ripotti hän niille vaaleanpunaista puuteria. Niskaan, korviin ja
hiuksiin hän pirskotti orvokkihajuvettä. Hiushaivenia hän veti otsalle
ja kähersi ne utumaisiksi kiehkuroiksi. Viimeiseksi hän sitoi Jankan
kaulaan mustan loisto-ompeluksilla koristetun samettinauhan. Astuen
muutamia askelia taaksepäin ja tarkastettuaan työtään, taputti
Katariina käsiään.

-- Katsos nyt, minkä näköinen täti on.

-- Täti on kaunis, sanoi Milada nyökäyttäen päätään ja korjasi
näppärästi rasiat ja pullot pois.

-- Tuo se punainen puku!

-- Ei, ei, sanoi Janka torjuten ja katseli kuvaansa peilissä. -- Se on
kuin naamiopuku keskellä kirkasta päivää.

Mutta Milada laahasi sitä jo perässään.

Puku oli silmiin pistävän helakanpunainen koristettu kaikenlaisilla
helyillä. Ja vaikka Janka kuinka pani vastaan, täytyi hänen pukeutua
siihen. Milada hääräsi kovin innokkaana hänen ympärillään, napitti
hameen ja järjesti rimsuja ja hetaleita. Sitten hän meni äitinsä
viereen ihailemaan tätä koreutta.

-- Tänään saat kreivin kiinni, Jan täti, sanoi Katariina
ystävällisesti, mutta meneppäs myös sinne, missä sinut nähdään.

Milada veti tätiä hameesta.

-- Jos saat paljon rahaa, niin osta kanarialintu Lorinserilta, täti
kulta, kuiskasi hän; nyt se ei tule meille kalliiksi, -- se ei syö enää
paljoa mitään. --

Janka käänteli itseään peilin edessä ja ihmetteli itseään. Todella, hän
oli muuttunut. Ei uskonut omia silmiään... Nyt saattoi taas mennä
kadulle.

Hajasäärin, jäykkänä ja varovaisena, pyyheliina leuan alla istui Janka
tuolin syrjälle juomaan kahvia.

-- Perunoita on kaapissa ja vähän voita, sanoi hän Miladalle.

-- Ei nyt ole aikaa, vastasi lapsi salaperäisesti ja sipatti mennä
huoneesta huoneeseen aina käsivarret ja kädet täynnä uusia tavaroita.
Hän toi lemuavia alusvaatteita, kilpikonnahiusneuloja, kampoja,
helminauhoja. Hän kurottui vaatesäiliöihin, aukoi niitä, järjesti
kahisevat, huolimattomasti sinne viskatut hameet.

-- Tahdotko sen keltaisen, hän kysyi.

-- Ei, vaan valkoisen, komensi Katariina.

-- Mutta se on likainen.

-- Kyllä se vielä välttää.

Katariina riisui aamunuttunsa ja seisoi paitasillaan. -- Hänen paljaat
käsivartensa ja niskansa olivat kellertävän valkoiset kuin norsunluu.
Hän viuhtoi lyhyitä paksuja tuppuraisia suortuviaan, tempoi ne
päälaelle ja kiersi ne leveälle ja korkealle kuin kruunun. Sitten hän
pukeutui puhtaisiin alusvaatteisiin ja otti päälleen valkoisen hyvin
ohueesta kankaasta tehdyn pitkän hameen. Paitansa punaiset silkkinauhat
hän solmi ja peitti päänsä mustalla kudotulla huivilla, jonka tähden
hän oli saanut kadulla haukkumanimen "mustan." Hänen silmänsä
välähtivät ja hän sanoi Jankalle:

-- Tule!

Milada katseli moittien äitiä. -- Miksi äiti kävi noin huolimattomasti
puettuna, kun kaapissa oli kauniita silkkisiä pukuja.

-- Tee tulta, huusi Katariina.

-- Syö myös lapsi, varoitti Janka, -- sitten molemmat naiset astuivat
jyrkkiä portaita alas.

Kotvasen kuunteli lapsi... sitten kuului Katariinan korkea
laulunliverrys, tyttö nyökäytti päätään vakavasti, niinkuin se, joka
kuulee kaiken käyvän toivottuun suuntaan. Sitten hän rupesi
kuumeentapaisella kiireellä touhuamaan. -- Huiskin, haiskin viskatut
puvut, likaiset alusvaatteet, kammat ja nauhat tulivat paikoilleen. Hän
nousi tuolille ja järjesti pöydän. Likaiset kupit ja lasit hän vei
pesupöydälle. Rypistyneet sänkyvaatteet hän laahasi ruokasaliin ja pani
makuukamarissa niitten tilalle puhtaita silkkisiä, hajuvedelle
tuoksuvia Katariinan juhlavuoteesta, sillävälin hän ehti niitä vielä
silitellä laihoilla ruskettuneilla sormillaan. Uskomattomalla taidolla
ja johdonmukaisessa järjestyksessä hän kulki huonekalusta toiseen ja
poisti sekasotkun. Kuin pieni tonttu hän teki tulta pesään. Sitten hän
haki esiin omenoita Katariinan sängystä ja viinipullon ja asetti ne
kuntoon. Janka ei sitä niin kaivannut kuin äiti. -- Lopuksi hän katseli
tyytyväisenä työtään. Hän ei ollut mitään unohtanut. --

Puoleksi alas kierrettyjen punapeitteisten lamppujen valo teki huoneet
viehättävän salaperäisiksi. Kuinka ihanaa. Mutta piti kiirehtiä, sillä
jos äiti tulee kotiin, piti olla käytävässä tulta näyttämässä. Milada
pisti taskuunsa hiukan haaleita perunoita, vahakynttilän ja tulitikut
ja hiipi ulos. Piti tuntea Punatalon hyvin voidakseen yöllä siellä
liikkua. Pitkin puisia käytäviä ja jyrkkiä portaita, käänteitten ja
solien kautta, joissa lattia oli märkä, sillä sillä kuljettiin paljon,
täytyi osata kellariholviseen alikäytävään. Siellä seisoivat neidit
vaaleisiin puettuina, liehuvat pitkät röyhelöt kaulassa ja valkoiset
harsot kasvoilla ja lausuivat mielipiteensä sangen rohkeasti ja
äänekkäästi... Muutamat tahtoivat mennä tarjoiluihin, toiset menivät
ottamaan kiinni kaduilta, toiset menivät "kundien" kotiin. --
Tarjoiluissa menee markkoja. Sitten on vielä riskeeraus, sanoi muuan
neitonen kiperästi ja kaivoi ohueella kävelykepillä kiiltokenkänsä
kärkeä. -- Kyypparit ovat kitupiikkejä, -- pitää syödä illallinen,
väliin pistouvata enemmänkin.

-- Hyi saakeli, sylkäsi joku. --

-- Älä mene sinne, lähde unkarilaisiin paikkoihin.

-- Siellä on pakko antaa olutpullosta.

-- Olut maistuu hyvältä, vastasi nauraen unkaritar.

-- Joko tulee tilauksia, kysyi nuori kiiltokenkäneitonen kahdelta,
jotka palasivat kujalle.

-- Kyllä. Tänään on siellä eräs hirveä kameli.

-- Ovatko kaikki tällaisia täällä? Budapestissa. --

-- Siunaa, kuinka mahani kurisee ja kylmä on lisäksi.

-- Tahdotko pastilleja?

-- Olut maistuisi nyt hyvältä, virnisti unkaritar tiilenvärisine
kasvoineen ja rohkeine konkkanenineen. -- Katsos nyt!

-- Unkarilainen porsas.

-- Kuka on sinusta porsas?

-- Sinä.

-- Hän on oikeassa. Joka vähästä antaa, on --

-- Suu kiinni, tulee ihmisiä.

-- Jesus, ainoastaan tuo italialainen asioitsija.

Janka palasi ylpeänä. -- Siellä on jo "kundeja" ulkona. -- Tytöt
läksivät lykkäämään. Kaikista ovista ja nurkista ne läksivät meluten ja
kiersivät rallatellen poliisia, joka halveksien tarkasti heitä. --
Sitten he livahtivat räikeästi valaistulle vilkkaalle pääkadulle.

-- Täti, sanoi Milada tärkeän näköisenä, ja hiipi Jankan luo, joka
komeilevin askelin kulki kahisevan pukunsa jarruttamana, -- sinä et saa
antaa kahdesta guldenista niinkuin viime kerralla, jolloin tytöt tuolla
ylhäällä sinua pilkkasivat.

Janka viittasi raskasmielisenä... Minä tiedän sen kyllä, sanoi hän
kiusaantuneesti ja kiiti edemmäksi...

Ihka mustaan huiviinsa peittyneenä, solakkana ja kimmoisana kuin
korkea, nuori kuusi, omituisesti polttavin katsein, jotka välähtivät
kujan puolipimeydessä kuin liekit, seisoi Katariina tähtikirkkaan
taivaan alla... Hän antoi toisten kulkea ohitsensa kiinnittämättä
heihin vähintäkään huomiota. Häntä katseltiin pilkallisesti, kuin
vahingossa töyttäsi joku häneen kyynäspäällä, väliin kuului äänekäs
raaka kokkasana, -- kuin kivi olisi häneen viskattu. Mutta hän ei
kääntänyt edes päätään. Syvään ja voimakkaasti hän hengitti raitista
yöilmaa. Hajuvesilemun, kyökkihajun ja yölöyhkän kuristamat keuhkot
laajenivat. Hän kulki talojen ohi sirosti huojuvin lantein,
kiirehtimättä, kiemailematta. Hänen valkoisen pukunsa pitkät helmat
laahasivat käytävän likaa. Toiset kääntyivät nurkan taa ja vilkkuilivat
siellä. Hän jäi kujalle. Hänen ei tarvinnut loitommalle mennä. Miehet
hakivat häntä kyllä itse...

Hyvin harvoissa tapauksissa Katariina meni kaupungille. Kun talossa oli
kova rahanpuute, silloin hän pukeutui hienoihin ja kahiseviin
vaatteisiin kuin ylhäinen rouva. Töyhtöhattu päässä valkoiseen harsoon
peittyneenä hän kulki keskellä kirkkainta päivää pääkadun käytävillä.
Kun hän tahtoi palata omalle kujalleen, tarvitsi hänen vaan vienolla
hymyllä suostua tarjouksiin. Hän otti kotonaan niin paljon maksua, kuin
mitä hän kulloinkin tarvitsi... kymmenen guldenia, väliin sata ja
enemmänkin. Katariinan kanssa ei kukaan tinginnyt. Illalla tulivat
miehet itsestään. Niitä oli monenlaisia, sellaisia, joita Katariina
kuljetti perässään kuin matkalaukun kantajia, kääntämättä päätään heitä
kohden, tekemättä niille verhotulla käsivarrellaan yhtään ainoata
kehoittavaa liikettä. Hän aukasi käytävän oven, vihelsi hiljaa. Milada
hiipi hänen luokseen tulitikkuineen ja kynttilöineen ja valaisi äitinsä
tietä, joka jäykkänä ja vaieten kulki tuon herrasmiehen seuraamana.
Mutta oli niitä sellaisia, joiden kanssa Katariina laski leikkiä ja
nauroi, joille hän kertoi jotain tahi joita hän kuunteli tarkkaavana,
kunnes hän lopulta rupesi kiihkeästi ja ääneen puhumaan, hellästi ja
hyväillen lähestyen heitä viehkeästi suostuen heidän lähenemiseensä.
Silloin kuului laulunhyräilyä hänen rinnastaan, yhtyen räikeänä
vastakohtana käytävä-oven ilkeään ritinään ja vanhojen puuportaiden
narinaan. Milada juoksi edellä ja vaistomaisesti takertui äidin
innostus lapseenkin.

-- Tuosta äiti pitää, ajatteli pienokainen, hyräili samaa säveltä kuin
äiti ja juoksi kadulle sanomaan Jankalle, että äidillä on sellainen
vieras, jota he eivät saa häiritä. Milada oli ylpeä siitä, että hänen
äitiään noin seurattiin... Tarkasti hän laski ihan sormillaan, kuinka
monta herraa kävi äidin luona yössä ja oli kovin riemuissaan, kun
kaikki sormet eivät enää riittäneet kerralla.

Katariinassa oli sitä hurjan tenhoovaa viehätysvoimaa, joka ilman
ponnistuksia teki hänestä valloittajan pitäen tenhonsa kahleissa
miehet, -- -- hänessä oli jokin viehkeä hempeys, joka hurmasi lapsenkin
alakuloisen mielen. Katariina oli niitä olentoja, jotka olkoot missä
asemassa tahansa aina hallitsevat ympäristöään ja joiden hallitsemiseen
jokainen nurkumatta alistuu voidakseen heidän iloisesta tunnelmastaan
lämmetä unohtaen pahimmatkin mielenapeudet. Joka Katariinaan rakastui,
se kiintyi pitkiksi ajoiksi ja palasi eronkin jälkeen yhä uudelleen.
Tämä katunainen saattoi ostettujenkin hyväilyjen temmellyksiin ja
teeskenneltyihin syleilyihin valaa jotain yksilöllistä, joka pakoitti
miesten kunnioittamaan häntä harvinaisen sielukkaana naisena. Häntä ei
mies helposti unohtanut. Ja usein pimeänä yönä jokin muisto hänen
heleästä naurustaan, hänen kysyvästä katseestaan tahi hänen ruumiinsa
kimmahduksesta sai miehet kiihoittumaan ja voimakkaasti haaveksimaan.

Väliin hän kutsui muutamia miehiä luokseen asumaan ja piti niitä
luonaan päiviä jopa viikkojakin. Hän hommasi silloin heidän mielikseen
kuin nuori aviovaimo. Oli herkkä ja taipuisa... Hän sulki ovensa
järkähtämättömänä muille sisäänpyrkijöille, ei välittänyt hituistakaan
Jankan ropotuksesta, ja möi mieluummin silkkipukunsa, kun rahat
loppuivat antautuen uskollisena vaan yhdelle ainoalle miehelle.

Väliin hän teki niin jollekin nuorelle ylioppilaalle, väliin muutamalle
taiteilijalle, joka oli eksynyt kujalle hakemaan kauniita malleja ja
ihastunut Katariinan suloiseen ruumiiseen. Väliin hän suosi
näyttelijöitä ja työttömiä raukkoja, jotka iloisesti ottivat vastaan
hänen naisellisuutensa rikkaita lahjoja. Hän innostui näihin ihmisiin,
kyseli heidän perheoloistaan ja elämänkohtaloltaan, neuvotteli heidän
kanssaan, teki tulevaisuutta varten suunnitelmia, selitti lohduttavalla
kielellä, miten heidän asiansa voivat parantua, rauhoitti mairesuin
heidän levotonta mieltänsä ja herätti uudelleen eloon särkyneitä
toiveita. Hän teki elämän sileäksi, ja pelasti heidät epätoivosta
hellillä suudelmilla ja lämpöisillä katseilla kuin rakkauden
jumalatar...

Moni niistä tuli vakavaksi ja pyysi hänet vaimokseen saattaakseen hänet
säännöllisiin elämänoloihin, mutta hän hylkäsi nämät ehdotukset
empimättä ja lujasti. Syvän alennustilansa toivottomuus antoi hänelle
voimaa oivaltaa oikein väärinkäytettyä, rääkättyä luonnettaan. -- Mitä
minä tahdon -- se tapahtukoon. -- Usein oli Janka kuullut ne sanat
ystävättärensä punahuulilta ja luottavana siihen yhtynyt. -- Ja vielä
nyt sama ajatus liukui yli noitten hienojen jo lievillä viivoilla
punattujen huulien kuin purppuravaatteen revittyjen liuskojen yli.
Janka nyökäytti yhä yhtä uskovaisena niille päätänsä. Kun Katariina
nukkui, tahi oli ostoksilla ulkona, istuivat Janka ja Milada puukasalla
hellin ääressä hyvin lähellä toisiaan ja puhuivat kuiskien hänestä,
miten hyvin uusi puku vaatetti häntä, ja mitä osaisivat hänelle
päivälliseksi laittaa, jotta hän tulisi oikein iloiseksi... ja siitä
rahanpaljoudesta, jonka he taas tänään aamulla löysivät kätköistä. Tuo
hieno silinterihattuinen herra oli ne jättänyt osoitteensa ja nimensä
kera. Sen oli Milada löytänyt rypistyneenä lattialla, mutta hän otti
sen ylös, oikasi sen ja säilytti sen tulevaisuuden varalta hopea- ja
silkkipaperin välissä laatikossa.

-- Hän voi sen vielä tarvita, -- mietti hän pikkuvanhana.

-- Mitä pitkiä puheita hänellä on tuon pitkän maistraatin virkailijan
kanssa, -- huomautti Janka surullisen vakavana.

-- Ne aivan nauravat, -- tuumi Milada. -- Hänestä ei ole mihinkään, --
tuo marsnerilainen sanoo, -- että hän ei maksa koskaan.

Janka pudisti päätään. Kun hän jotain harkitsi, muodostui hänen
otsaansa kaksi syvää poikkijuovaa ja hänen silmänsä painuivat puoleksi
kiinni.

-- Täältä pitää päästä pois, -- sanoi hän hitaasti ja raskaasti.

Miladan silmät säihkyivät. -- Rakas täti, se ei käy laatuun, se ei käy.
Äiti ei lähde pois täältä, tuollaisen tähden.

-- Etkö tahtoisi päästä sinäkin pois täältä --?

-- Minä? En... Koko elämän ijäkseni jään minä tänne sellaiseksi, kuin
äiti on.

-- Oi lapsi! Mailmassa on niin paljon kauniimpaa, niin paljon
valoisampaa ja parempaa kuin täällä... Näkisit sellaisen laakson, missä
ei ole ahdistavia taloja, vaan niittyjä, peltoja, taivaan sineä -- ja
reunalla metsää. -- -- Nyyhkytys nousi Jankan sisimmästä sielusta.

-- Onhan meilläkin kukkia, täti. Ja kanarialintu meillä on, odota vaan
vähäsen, kyllä se vielä laulaa, -- sanoi Milada kiihkeän moittivana. --
Kuule petoa -- se kutsuu minuakin! Milada taputti käsiään, mietti
kotvasen ja meni viereiseen huoneeseen, istui kumaraan ja vaikeni. --
Jahka verenpisara alkaa kukkia, saat nähdä, kuinka ihanaa on täällä
elämä, -- kuiskasi hän vielä kerran vakuuttaakseen Jankalle, joka
tuijotti synkkänä ja liikkumattomana eteensä.

Maistraatin virkamies Raffel eli "italialainen asioitsija", joksi tytöt
häntä takana haukkuivat, koska hänellä oli rakastettuna muuan
italialainen tyttö kotoisin Toscanasta, -- kuului kujapahasen
innokkaitten vieraitten joukkoon.

Hän oli aina tyttöjen kintereillä, käyskenteli heidän kanssaan, toi
heille hedelmiä ja vihanneksia, -- katseli heitä kun he pukeutuivat,
korjasi heidän tukkalaitteensa muodon, antoi heille opetusta "tyylissä"
-- ja muita hyviä neuvoja, -- mutta vetäytyi heti syrjään, kun
"vakavampi" ihailija saapui. Hän lausui siinä tusinan merkillisiä
lauseita, oli väliin vakava kuin lähetyssaarnaaja, väliin
hullunkurinen kuin sirkusilveilijä. Tytöt nauroivat hänelle ja
olivat harmissaankin, koska hän ei antanut koskaan muuta kuin
hedelmiä ja vihanneksia, joita hän sai ilmaiseksi, koska hän oli
toritavaroitten tarkastaja -- eikä itaruudessaan edes korvannut niitä
hellyyksiä, joita sai osakseen tunteellisina hetkinä, edes pienillä
tilapäiskohteliaisuuksilla. Nyt hän oli käynyt Katariinan kimppuun.
Tähän asti hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, koska pelkäsi hänen
ylpeätä, voimakasta luonnettaan. Mutta Katariina oli ainoa, joka
huomasi, että noissa "hassutuksissa" piili tässä miehessä halu iloita
ja nauttia elämästä, johon hänellä olivat vaan yllämainitut
mahdollisuudet. Samassa hän ymmärsi, että noissa äärimmäisissä
mielikuvituksen hyppäyksissä oli jotain hänen hengenheimolaisuuttaan.
Ja kiitollisena kaikesta uudesta ja vaihtelun mahdollisuudesta tässä
olemassa olonsa ahtaudessa, antoi hän anteeksi miehen luonteen
hiomattomuuden ja kohteli häntä hienotunteisella ymmärryksellä. Joka
ilta hän käveli tämän miehen kanssa ja nauroi, kun hän kutsui häntä
"armolliseksi neidiksi" ja oli vähällä tervehtiessään suudella hänen
sormenpäitään. -- Miks'ei, sanoi mies innostuneena, hän tahtoi
käyttäytyä eri tavalla Katariinan kanssa kuin noitten "hienojen
tyttöjen" kanssa, jotka hän tunsi omasta seurapiiristään, jotka eivät
tahdo osata pysyä miehestä koskaan erillään. Kun joku vaan lähenee
heitä, niin ne ihan sulavat kiimasta niin, että vesi kieleen herahtaa.
Hän lisäsi myöhemmin, että naisissa on hyvin vaikea löytää todellista
naisellisuutta. -- En tarkoita tuota tyhmää kajoomatonta, vaan
sellaista, jossa ei ole mitään teennäistä eikä itsekästä, vaan
rehellistä luonnon viettiä. Porvarillisten naisten suhteen
hän oli aivan toivoton. Niinkauan, kun he ovat naimatta ovat
heidän sukupuolivaistonsa avioliikemiesten tunteita. Ei mitään
turmeltumattomia sielunilmauksia. -- Ja rouvista minua taivas
varjelkoon. Ne ovat nukkeja, sjiraffeja. -- Mies näyttelee avioliitossa
leivän hankkijan tahi korkeintaan komedian kulissien osaa, parhaimmassa
tapauksessa on hän siitossonnin asemassa. -- Jos he uskaltavat seurata
vaistojaan, -- niin he tahtovat vaan himojaan tyydyttää välittämättä
sen enempää rakastajastaan. Sellaiseen hän ei voinut taipua. Hän
tahtoi, että hänet piti tuntea, aivan perinpohjin, ei rakastajana eikä
"kundina", vaan uroksena Huugo Raffel, toritavaroitten tarkastaja,
jolla on pihtikintut sekä Aataminomena, ihan alastomana ja sellaista
rakkautta osoittaen, jota hän tuntee omalla tavallaan. -- Hän ei rupea
nukkumaan naisen kanssa, joka ei hänelle sovi ja joka ei häntä
tarvitse, kuin hän naista. -- Sellaista naista saa kauan odottaa, mutta
hänellä on siihen aikaa. Toki ei hänkään ole ijankaikkisesti nuori. --
Katariina tunsi sanoissa vakaumuksen, joka häntä miellytti.

-- Tiedättekö hyvä neiti, minun seurapiirini säädylliset tytöt eivät
tahdo tietää muista kuin laillisista suhteista kysymättä, ovatko ne
luonnollisia tahi miellyttäviä. Ja jos ne uskaltavat rikkoa
seura-elämän tapoja, niin on heillä vaatimuksia, joita minun kaltaiseni
mies ei voi täyttää -- tahi jos ne vihdoin johonkin suostuvat, ei saa
viittä minuuttia myöhemmin siitä vihjaista eikä saa koskaan sanoa, että
he ovat sen itse tiedostaan tehneet. Se ei olisi kyllin hienotunteista.
Ja ennenkuin ne saa siihen temppuun suostumaan, pitää rukoilla ja
perästäpäin pitää olla kuin katuvainen syntinen ja sääliä heitä. Hyvä
Jumala, koko tuo yksinkertainen juttu tehdään niin monimutkaiseksi,
että mies sillä aikaa menettää koko siitoskykynsä. -- Hän otti
nenäliinan taskustaan ja pyyhki hien otsastaan. --

-- Viimeiseen hetkeen asti ja vielä perästäkinpäin pitää heilua
kuutamotunnelmallisessa runoudessa, jossa menettää malttinsa ja vannoo
ensikerralla iskevänsä epätoivossaan ensimmäiseen naarakseen, joka
kadulla vastaan tulee. -- Ei missään heidän maailmassaan ole
yksilöllistä, rehellistä kiimaa --. Täytyy saada rehellisesti tutkia
toinen toistaan, tunkeutua toistensa sisimpään, niin sanoakseni
ruumiillisesti oppia tuntemaan toisiaan... Sillä sukupuolielämässä kuin
yhteiskuntataistelussa pitää tunteitten olla yhteiset voidakseen
vähänkin toimia yhdessä --. Minä esimerkiksi, jatkoi hän tarttuen
takkinsa huojuvaan nappiin, voin lukea sanomalehteä rakastettuni luona.
Minä en pidä ututunnelmista. Minä olen todella paatunut ja raaka, jos
vaaditte minun puhumaan pötyä. On miehiä, joiden pitää lymytä
sukupuolisuhteissa jonkinlaisessa henkisessä suruharsossa, joille ei
saa puhua silloin ääneen, ei mitenkään vetää suutaan hymyyn, muuten ei
tule koko jutusta mitään... ja jotka vähimmästäkin leikkipuheesta
pakenevat. On miehiä, jotka pitävät ainoastaan naisista, joita pitää
viimeiseen asti mankua ja maklakoida, jotka vannovat, että ainoastaan
kunnottomat naiset suostuvat vähemmällä. Senkin sohlot! Luulevat
luonnon kaipaavan korjausta. He tekevät kuin lapset, jotka aina
tahtovat itse panna sokuria makeaan soppaan, luullen sen vasta silloin
maistuvan paremmalta. Minä voin rakastaa sanomalehden ääressä. Minä en
kaipaa mitään valmistuksia, en mitään jännitettyjä yllätyksiä, en
päivän pitkää vanuttamista... Antakaa minun itsenäisesti toimia, ja
minä olen parhain silloin voimissani. --

Hän huitoi innostuneena käsillään, niin että ohi kulkevat tytöt
kääntyivät häntä nauramaan. Hän väänsi kasvojaan kuin olisi hänen
luontoaan kääntänyt.

-- Teidän toverinne ovat säädyllisiä kanoja. -- Se on heillä yhteistä
"siveellisten tyttöjen" kanssa. -- Kun joku heihin sitten kajoo, ovat
he herkät kuin pommit...

-- Teille ei siis tarvitse näytellä, ei tehdä kommervenkkeja, tahi
jotain muuta hullua, -- vastasi Katariina hitaasti ja miettien. Te
annatte myös naiselle itsenäisyyden -- te mukaannutte hänen mukaansa.

-- Tietysti, vastasi hän kiireesti ja iloisena -- näen, että Te olette
minut käsittänyt... mutta toista oli neiti Rosan laita viimeviikolla.
Se oli kauheaa.

Katariina siristi harmaita silmiään. -- Sellaista harjoitetaan peilin
ääressä, -- todisti hän halveksien.

-- Kauheaa! -- Sellaisessa rakkaudessa on jotain raakaa ja ahnasta,
jotain joka kiehuu ja kuohuu ja räjähtää. Sellaisia naisia voi heti
sinutella ja kutittaa ja ne palkitsevat sen sikamaisilla tempuilla. --
Vieköön minut itse pääherra -- mutta se on vastoin luontoa ja järkeä...
Minä en voi sitä sietää... Kaikkien pyhien nimessä vannon -- se riistää
minulta miehuuteni, se tekee minut hermostuneeksi, ankarasti
arvostelevaksi, araksi... Minä näen tahraa ja likaa kaikkialla -- näen
poskimaalin jäljet... Naiset haiskahtavat -- hutsuille... Älä näyttele
itseäsi minulle toiseksi, kuin mitä olet tyttö! -- Älä minun tähteni
teeskentele!... Älä riistä minulta jokapäiväistä järkevää iloani...
anna minun tuntea rehellistä, todella aviollista makuukammion
lämpeyttä... Älä ole liian pikkumaisen tarkka -- älä käytä hajuvesiä...
Lörpöttele, ole kuin tahdot, mutta puhu totta... Kun syön, en kaipaa
mitään varpailla tanssimista, kun minulle ruoka tarjotaan... Minä
pureskelen mielelläni vahvasti ja kauan... minä syön paljon leipää...
minä luen artikkelin joka ruuanlajin jälkeen... -- Taas hän keskeytti
puheensa, kun Katariina kääntyi tahi, kun joku tahtoi tätä puhutella.
Silloin hän laski irti hänen käsivartensa, sytytti sikarinsa ja odotti
tyynenä, kunnes hän taas saapui ja ales painunein päin häntä kuunteli.

Katariina puhui hyvin mielellään Raffel'in kanssa... Kun hän ei tullut,
näkyi hänen kasvoillaan ikävystymisen heijastus, hän oli pisteliäs
toisille ja pahalla tuulella. -- Häntä harmitti, kun tytöt nauroivat
Raffelille. -- Aasit, sanoi hän halveksien.

Miehet uhkasivat häntä leikkisästi. -- Onko tuo sinun henttusi, musta?

Hän kielsi sen. -- Hänelle minä olen liian nuori. -- Hän kaipaa jotain
viluisempaa -- --

Ja kuitenkaan Raffel ei ollut vaan hänen toverinsa. Katariina tunsi,
että hänen sanansa peittivät outoa polttavaa kuohuvaa kiimaa ja se
nousi hänen vereensä. Hän ei tahtonutkaan sitä vastustaa. Se oli jotain
suloista...

Ja lupasihan hän odottaa.

Ja tuo odotus rakkaudenkuumeessa, oli Katariinasta jotain mieluista.

Usein hän kulki vieraana ja jäykkänä Raffel'in ohitse, mutta silmillään
hän seurasi häntä kiihoittuneena ja levottomana, kun tämä yksinäisenä
kulki pitkä viitta yllä kuja pahasella.

Jos joku toinen tyttö liittyi häneen, niin iski Katariina kuin
tuulispää häneen ja kysyi moittien, mitä yhteistä hänellä on noitten
ihmisten kanssa...

He riitaantuivat usein lujasti, tappelivatkin, seikka, joka kovin
huvitti ympäristöä vaan ei Jankaa. Hän vihasi tuota miestä kuin
mustasukkainen rakastaja. Hän pelkäsi, että Katariina saa huonon
maineen tuon "likaisen honkin" tähden. Ei aikaakaan, niin Katariina tuo
hemmoiteltu nainen tunsi omituisen, ahdistavan ikävän tuon pitkän
pakinoitsijan perään, joka katseli häntä vinoon ja äreästi, kun hän
tätä lähennellen antoi kireälle vedetyn mustan kudotun huivinsa läpi
näkyä paljaan valkoisen rintansa. -- Mutta hän ei voinut sanoa "tule
mukaani." Mitä kuumempana veri kuohahti päähän, mitä polttavampana halu
kiusasi, sen kylmemmäksi ja ivallisemmaksi muuttui Katariina tehden
pilaa miehistä, jotka olivat kuin takkiaiset.

Poltettuaan sikarinsa loppuun eräänä iltana sanoi Raffel tulevansa
Katariinan luo... Tämä kalpeni mielenliikutuksesta. Sydän läpätti
kovin, mutta hän mutisi jotain, ja sitten hän kulki vaijeten hänen
vieressään karkoittaen muut lähentelijät pään pudistuksella.

-- On jo aika mennä sisälle, sanoi hän Katariinalle, kun eräs vanha
"kundi" läheni häntä, -- tuo on kovin innokas. -- Hän kopisti sikariaan
punaisilla laihoilla sormillaan.

-- Mutta minä en tahdo, ärähti Katariina ja polki jalkaansa, seisoen
paikallaan.

-- Vai -- vai niin -- sanoi Raffel vitkaan ja välinpitämättömästi ja
katseli häntä ylhäältäpäin...

Katariina puri alahuultaan, ja vaikeni uhmailevana kuin paljastettu
rikoksellinen...

Äkkiä Katariina tuskaantui. Tuo ihminen voisi kiertää ensimäisen
kadunkulman ohi, yksinkertaisesti hälvetä sanomatta hyvästi, antamatta
selitystä, -- eikä koskaan enää palajaisi...

Tuo ei tahtonutkaan tietää mitään Katariinasta... juuri siitä syystä,
että hän näki toisen olevan hullaantuneena häneen... sitä hän ei
kärsinyt! Ja tuo ällipäinen mies voi todella tehdä sen, minkä hän
lupaa... hän ei tarvinnut Katariinaa... yleensä ei ketään... Tuo voisi
tehdä leikistä toden... ja jättää hänet siihen... se oli hänelle
helppoa, tuolle takkiheikille... Mutta jos hän nyt kerran tuhansien
joukosta -- jotain miestä -- halusi, niin ei se vaan noin saanut häntä
viskata...

Jukuliste, ei! -- Hän nielasi vaikeasti, ennenkuin hän kykeni
tavallisella äänellään jatkamaan:

-- Koska minä aina olen kanivinissä koko maailman kanssa, niin palttua
minä annan kaikille!

-- Miksi niin?

-- Jesus, kyllä meikäläiselläkin on suruja -- nyyhki Katariina --
uskotte kai, että me nauramme ja velmuamme koko Jumalan kauniin
päivän... -- mutta kun meistä joku rupeaa ajattelemaan, -- niin,
hyvästi: -- Meidänkaltaisen elämä päättyy aina suureen kurjuuteen...
Siksi juomme vaan!

-- Haluatko viiniä? -- kysyi Raffel anteliaana -- vuotappas,
likkarukka, minä hankin viiniä...

Hän haki rahaa taskustaan, kokoili pikkurahojaan ja laski niitä
kiintyneenä...

-- Anna olla! -- sanoi Katariina hätääntyneenä ja otti taskustaan
hopearahan, -- tällä saa jo korkattua viiniä.

-- Jo riittää, sanoi mies ja pisti rahan housuntaskuunsa... Epäröiden
ja hämillään seisoi Katariina hänen edessään, leikkien hänen pitkillä
punasilla sormillaan... Mies piti sikaria vinosti suussa ja pureskeli
imuketta. Katariina pelkäsi hänen livistävän. Ja mitä enemmän häntä
ahdisti, sitä voimakkaammin kiehui hänen himonsa ja hämmensi hänen
muuten niin selvän järkensä.

Hän hengitti syvään. -- Ja äkkinäisen kepeällä liikkeellä laski hän
toisen käsivartensa alas, huivi aukeni, avokaula ja rinta siinsi kuin
lumivalkea silkki hämärässä.

Nainen, sanoi mies ja samalla hän kurotti molemmat kätensä... Katariina
kuljetti hänen sormiaan pitkin rintaansa...

-- Tahdotko minut? supatti hän pyytäen.

-- Odota, ostan ensin viiniä, vastasi mies matalasti. Katariina
nyökäytti päätään, värähtäen hänen kosketuksestaan.

-- Odotan sinua tuolla ylhäällä, -- kuiskasi hän -- tyttö näyttää
sinulle tien, kun vihellät ja sanot: Katariinan luo... ja hän juoksi
pois... Hän sanoi Miladalle pari lyhyttä sanaa, lykkäsi selityksettä
Jankan ulos, joka istui iltapuhdetta viettäen kyökissä, sammutti lampun
ja heittäytyi kädet pään yli vuoteeseensa... Ressorimatrassi taipui
kumaten melkein pohjaan asti ja vaatteista levisi hajuveden lemu...

-- Tuo vasta oli oikea mies!...

Hänen oma, erityinen naisellisuutensa heräsi taas pitkän lamauksen
jälkeen ja antoi voimaa kuumille, miellyttäville haaveille... Hän,
Katariina, halusi kerran vielä miestä -- --

Ei hän tuota miestä siksi himoinnut, että hän miellytti, ei siksi, että
hänellä oli varaa, eikä siksikään, että viinihöyryt olivat panneet
hänen kiimansa kuohumaan, ei, vaan siksi, että hän tahtoi tuntea hieman
onnea saaden nauttia suudelmista, joita hän itsekin antoi vapaasti
ilman tuota ilettävää tunnetta, että tuossa oli ostaja, eikä
sukupuoliolento, mies.

-- Ei, hänellä oli oikeus saada syleillä miestä, jonka oli itse
valinnut -- ja tuo sopi hänelle. --

Ei tarvitsisi teeskennellä, -- ei edes kiimaa paritellessa... oi, hyvä
isä, tuohon kannatti antautua... Ja hän oikasi itsensä hyvinvoipana ja
loioten silkkipeitteen alla, matrassit ritisivät ja huojuivat hänen
liikahdellessa ja niitten orvokkilemu huumasi hänet...

Äkkiä hän kuuli kompuroivia askeleita kepeitten tipsuttavien ohella...
Ne olivat jonkun miehen ja Miladan, joka oli oppaana. Mies kömpi oven
takana, -- nauroi ja ovi aukeni -- kylmä ilma tunkeutui sisään... Se
aika, jolloin tulokas haki taskustaan pikkulantteja, tuntui
Katariinasta ijankaikkisuudelta... Tulokas virnahti ja nipisti Miladaa
poskeen. -- Sinä, pikku veijarinaama! -- Sitten hän etsi jotain
huoneesta. Pehmeä käsi veti hänet luokseen...

Keskellä yötä hiipi Janka unesta turvonnein ja ärein silmin portaita
alas etsimään lasta. Lopuksi hän löysi pienokaisen, joka nukkui
portaitten oven nurkassa, vilusta sinisenä...

-- Tule, sanoi hän ja nosti lapsen seisomaan.

-- Älä, älä, -- sopersi Milada pelästyneenä -- tänään ei uskalla mennä
äidin luo, -- rakas täti -- äidillä on... Janka huokasi syvään. Hän
otti laihan nukkuvan lapsiraukan syliinsä, painoi sen kouristuksen
tapaisella hellyydellä rintaansa vastaan ja kuiskasi:

-- Jumala suokoon kaikki rikoksemme sinua vastaan anteeksi, lapsi
parka. --

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä ei Katariina enää viisastellut. Laulaen ja
pakinoiden kuljeskeli hän tuossa pienessä huoneustossa, kuori suuria
punasia omenia, auttoi Jankaakin taloushommissa ja kertoili merkillisiä
yksityisseikkoja viimeisestä rakkausjutustaan. Hän kaivoi esiin
liina- ja pitovaatteita ja puki itseään kovin hienoksi vuoteensa
ääressä varovaisin juostavin sormin sekä sanoi: -- Tänään pitää mennä
oikein päiväkävelylle niinkuin muutkin hyvin puetut säädylliset naiset.
Ensin käsketään: keittäjätär, laittakaa jotain hyvää päivälliseksi --
sitten mennään kaduilla kuljeskelemaan ostoksilla... Sitten tullaan
kotiin ja popotetaan oikein koso-o-olta. Oho, on tuokin viisasta,
ett'ei mitään muuta koko Jumalan pitkään päivään, kuin tuhnaa sängyssä.
-- Hän oikoi käsivarsiaan. -- Minun pitää tänään tehdä jotain, Jan --
jotain hyödyllistä, ett'ei voi sulan touhun takia mitään päässään
hautoa. -- Ja kun sitten lepää, muistaa vaan onneaan ja ryhtyy taas
hommaamaan. Minun pitäisi olla opettajatar. Jos kaikki vaan olisi
käynyt muorini tahdon mukaan, niin kuka ties! Tämä ropotti aina: -- Jos
tuo ihminen olisi osannut pysyä järkevänä, Herra Jumala!... Mutta hänen
kävi huonosti, -- jatkoi Katariina pureskellen omenan sisustaa ja
sylkäisten siemeniä suustaan. Hän rupesi hitaasti pukeutumaan. Koetti
ensin erästä valkoista, pitsitettyä iltapukua. Viskasi sen nurkkaan ja
pukeutui vakavaan mustaan kävelypukuun, joka mainiosti sopi hänen
kauniille solakalle vartalolleen.

-- Oh, Jan, jos saisi istua ikkunan ääressä, jonka uutimet ovat
koristetut silkkilangalla ja kultahelmillä. Se sopisi minulle.
Jukukliut, minä menen ostamaan jotain sellaista. Tiedätkö, kuinka
komeaa olen nähnyt luostarissa! -- Totta vie, minä jätän koko tämän
liikkeen ja rupean elättämään itseäni jumalisuudellani. -- Hän nauroi
ja suoristi selkänsä.

-- Synnillistä puhetta, -- mutisi Janka ja perkasi sallaattilehtiä.

-- Oh, kuinka ihanaa nyt on, jatkoi Katariina -- saada öisin heitellä
itseään vuoteessaan pelkäämättä, että kolhasee johonkin miesriiviöön!
-- Tuntea ihmisen, joka kaikissa sopii. Sellaiselta ihmiseltä ei voi
ottaa rahaa vastaan, vaikka ne olisivat paljaita kultakolikolta. -- --

Janka ei vastannut.

Hänen keltaisenharmaissa, käpertyneissä kasvoissaan oli tänään vihan ja
surun ilme. Hän liikutti hiljaa huuliaan, niinkuin hän olisi rukoillut.
Levottomana Katariina katseli häntä. -- Mitä nyt taas oli? Kaikkikin
oli hyvässä kunnossa. Rahaa heillä oli. Hän ei voinut sietää tätä
vonkumista; se turmeli hänen paraankin ilon tunnelmansa, kun Janka
kipristi naamaansa.

-- Haluatko omenan? -- hän sanoi, -- syöden poistuvat surulliset
ajatukset. Se sopii sinulle. -- Katariinan valkoiset hampaat ritisivät.

-- Keitä meille tänään jotain hyvää. Tahdon koko päivän olla iloinen,
kunnes hän tulee yöksi, Janka. -- Mikä sinun nyt taas on? -- Noh, mikä?
-- Häh!

Katariina siristi silmiään, ylähuuli kaartui korkeammalle, paljastaen
korallipunaisen ikenen. Otsaan ilmestyi lieviä juovia.

-- Oletko todellakin vihoissasi? -- Mitä? Tuleeko sinulta sana suusta
vai eikö, mörökölli?

Omituinen, hermostunut ärtyisyys ilmeni näissä sanoissa. -- Pitääkö
sinun aina turmella iloni, kultaseni?

-- Minulla on sen verran vielä ihmistä sielussani, ett'en jaksa tätä
kauemmin katsella, -- vikisi Janka kärtyisänä. -- -- Mitä? Katariina
puisti ruumistaan, täyteliäs, herttainen ylähuuli kiristyi. Poskipäät
ulkonivat kulmikkaina leukojen pusertuessa vastakkain.

-- Sinä, äiti, lapsen oma äiti, jonka pitää vastata siitä Jumalan
ja ihmisten edessä, sinä vaan naurat, kun mies kutsuu sitä
synninrangaistukseksi ja pikku riiviöksi, -- pientä lasta hän kutsuu
niin ja sinä naurat sille vaan. Alhaalla lapsen täytyy odottaa miehiä
sanoakseen: äidillä on jo joku. Se on -- Janka heilutti ruokakauhaa --
se on vastoin Jumalan käskyjä, -- se on paholaisen palvelusta, se on
samaa kuin lapsen murha.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin Janka tunsi sydämensä tykytyksen
kurkussaan.

Toinen alkoi vihdoin puhua hitaasti, veltosti harhailevin katsein,
jotka lehyttelivät kuin väsyneet lepakot hikisillä ikkunaruuduilla.

-- Paras olisi, että lapsi kuolisi!...

-- Anna se ennemmin jollekin pois, anna se kasvatiksi, -- vaikeroi
Janka.

-- En ikinä. -- En anna Teidän papittaa sitä. -- Te tunnette Katariinan
huonosti... Noh! Mistä se sinulle taas päähän pälkähti? Oletko jälleen
saanut kirjeen rouva tädiltäsi? Minusta tuntuu, että täällä haisee
kirkolta... Ennen lapseni kuolkoon rapakkoon, ennenkuin tuo nainen sitä
sormillaan kajoo. Mitä uutisia olet saanut häneltä? -- Suu puhtaaksi!
Mitä sinä vehkeilet? -- Katariina puristi Jankan kättä. -- Te olette
kaikki samaa ketunsukua, -- hän sylkäsi. -- Janka katsahti hänen
vihaisiin silmiinsä.

-- Mikä sinun on? -- En petä sinua, minun elämäni on jo kokonaan
mennyttä, -- olen sinun vallassasi. Jos olisin tahtonut palata kotiini,
-- olisi minulla ollut siihen aina tilaisuutta... ja elinijäkseni...

-- Kadutko, ett'et ole kotonasi -- ivasi Katariina raivoissaan.
Olisihan sinun siellä hyvä olla enon luona, joka on jalomielinen kuin
prinssi konsanaan. -- Lähde kotiin ja rupea tätisi -- karjapiiaksi...

Janka katsahti häneen kerran... puhaltaen tulta helliin, sen loimu
valasi heikosti hänen kasvojaan.

-- Älä välitä minusta, -- minusta ei ole enää taikaa, -- sanoi hän
kieltäytyvästi, -- mutta pidä huolta lapsestasi. Sen sielu joutuu
ijankaikkiseen ja ajalliseen kadotukseen, jos se jää tänne. Se on jo
turmeltunut, Katariina, ja me katselemme sitä kädet ristissä. -- Se on
kuin näkisit linnun tuossa kuolevan janoon, etkä antaisi sille tippaa
vettä. Se kuolee, jos ei tänään, niin huomenna ja sinä vaan naurat
tuolle viattomalle luontokappaleelle, -- kun se vikisee ja siipiään
räpyttää epätoivossaan... Sinä rupeat kai huutamaan -- huuda, miten
lystäät -- mutta minä puhun sittenkin totta... Ja hirveä on synti, se
kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen... Katariina, kuule kerran
minuakin. Pue lapsesi! Vie se luostariin! -- Lupaa se Pyhälle
Anna-äidille, -- pelasta pienokaisesi... Pane se ainakin
luostarikouluun, siellä se oppii työtä tekemään ja Jumalaa pelkäämään,
tahi sitten se voi sinne ehkä jäädä elinijäkseen...

-- Niin totta kuin että Jumala taivaassa on, en petä sinua. Siellä
kotona ne eivät ole saaneet tietää hiiskahdustakaan siitä -- ... mutta
minun omatunto raukkani ei saa enää rauhaa. Minä kävin tänään
rippi-isäni luona...

Hän polvistui lattialle ja nyyhkytti kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Katariina ei voinut enää sääliä ihmisiä, vaikkapa nuo olisivat kuinka
kärsineet ja joutuneet turmioon... Mutta Jankan laita oli toisin. --
Hänen tähtensä täytyi Katariinan hillitä huulille pyrkiviä raakoja,
julmia sanojaan.

He olivat kuitenkin kasvaneet yhdessä -- käyneet samaan aikaan
luostarikoulua, tuo rikas rusthollarin tytär ja hän, -- työmiehen
tytär... Polttavina painuivat hänen silmälautansa alas peittäen
mielenliikutuksesta luonnottomasti kiiltävät silmät. Rikkirevitty sydän
paisui yli äyräittensä entisyyttä muistellen... Herpautuneena hän
vaipui Jankan viereen lattialle. Tulvehtien valui kyyneleitä hänen
kalpeille, surun kovertamille poskilleen. Kyyneleet tippuivat Jankan
käsille, joka turhaan koetti itseään rauhoittaa.

-- Janka, kultaseni, -- ole kiltti. -- Naura, rakkaani... Katso minuun
-- katso nyt! Tiedäthän, ett'ei Katariinalla ole muuta ystävää
maailmassa kuin sinut. Kaikki loiste ei voi korvata sinun hyvää
sydäntäsi. Minä teen kaiken, minkä sinä tahdot. Milada saa mennä
luostarikouluun. Niin, niin, laupeiden sisarien luo! -- Ehkä se jää
sinne ja rukoilee siellä sielujemme pelastukseksi. -- Ei -- ei,
ainoastaan minun sieluni puolesta täytyy rukoilla. -- Sinähän olet
viaton kuin lapsi -- se sinä olet.

Ja Katariina kiikutti hyväillen Jankan päätä rinnoillaan, ja tuon
ylpeän sielun tenho voitti taas kaiken, se tuuditti uneen toisen surut
ja mielipahat. Katariina lupasi luopua tuosta Raffelista, olla
näkemättä häntä kadulla, jos vaan Janka sen vaatii.

-- Tiedätkö kultti, -- kuiskasi hän -- tänä yönä me emme laske ketään
mieshenkilöä sisään, me nukumme yhdessä kuin luostarissa, jossa sinä
seisoit kylmällä lattialla hampaat kalisten suussa, koska pelkäsit
kummitusta, joka olikin kirjeenkannatin... muistatko. Ja hän tuuppasi
Jankaa kylkeen ja katsoi niin kauan häntä kasvoihin suurin, harmain
silmin, että Jankan sydän suli ja hän rupesi lörpöttelemään. Ja kun
Milada tuli pihalta pyytääkseen päivällistä, oli se puoleksi
keittämättä ja jäähtynyt kylmällä hellillä. Siitä nousi yleinen ilo,
sitten juoksi Milada puotiin ja toi päivälliseksi makkaraa ja kurkkuja,
suklaata ja viiniä sekä paljon omenia, rusinoita ja itselleen
pastilleja. Kun he olivat syöneet, kaiveli Janka laatikoistaan esiin
sinisen silkkinauhan ja rupesi ensi kerran palmikoimaan tuota
takkuista, paksua lapsentukkaa.

-- Herra Jess, laitatko minulle hienon kampauksen, kysyi Milada
uteliaana.

-- Me menemme luostarikouluun. Siellä on paljon kilttejä lapsia, joilla
on palmikoitu tukka ja jotka oppivat rukoilemaan.

-- Minä en tahdo rukoilla.

-- Miks'et!? Siellä saat nähdä koreita kuvia ja ommella hienoilla
langoilla kauniille kankaalle.

-- Pääseekö kissu ja tipu mukaan?

-- Mihin? -- Ei, lapsi kulta, ei eläimiä viedä kouluun.

Janka katseli tyytyväisenä niitä kahta paksua lettiä, jotka kiertyivät
tummana kehyksenä lapsellisten kasvojen ympäri...

-- Sinusta voisi itsestäsikin tulla hurskas sisar! Jos sinä olet kiltti
ja rukoilet ahkerasti, saat elämän ikäsi asua ihanassa luostarissa.

Milada pudisti kovin päättäväisesti päätään. -- En tahdo. -- Minä
tahdon olla aina Punatalossa.

Katariina vilkutti naurusuin Jankalle silmiään. -- Siinä on teidän
pyhiinvaelluksenne, -- sanoi hän haukotellen ja pani pitkäkseen
vuoteelleen -- minä tahdon hetken nukkua.

       *       *       *       *       *

Luostarikoulussa kuunteli maallikkosisar kärsivällisenä Jankan juttua,
pudisti lopussa epäröivänä päätään, ei katsellut juuri rohkaisevasti
pientä kurjaa olentoa, joka pikkuvanhoilla katseilla tarkasti
ympäristöään, hieroen vähän välistä nenäänsä. -- Sisar arveli, että
tätä asiaa ei voinut päättää kysymättä neuvoa johtajattarelta, mutta
koska johtajattarella on monta puhuteltavaa tänään, ei uskaltanut
häntä vaivata. Muuten hän ei luullut olevan paljon toivoa asian
onnistumisesta. -- Vieras voisi odottaa. -- Jankan katsellessa
epätoivoisan rukoilevana, heltyi sisaren mieli ja hän lisäsi
ystävällisemmin -- he auttaisivat kyllä mielellään kaikkia tarvitsevia,
mutta koulussa on jo liikaoppilaita, jotka ovat kunnollisten vanhempien
lapsia. Sillä tiedonannolla sisar hävisi...

Herkeämättä ja hermostuneena hypisteli Janka Miladaa mutisten. --
Ystävällisiä ne eivät juuri ole -- paljon juhlallisempia vielä kuin
papit kirkossa... Katsos, Milada -- Janka osoitti puutarhaa, jossa
sinisiin esiliinoihin puettuja lapsia tungeskeli uteliaina ikkunalle
tirkistämään. -- Rukoile, kultti, rukoile! -- Saat myöhemmin leikkiä
noitten lasten kanssa...

-- En tahdo, minä tahdon tulla kotiin sinun kanssasi, -- vastasi Milada
varmasti vaan ei töykeästi.

Samassa palasi maallikkosisar nunnan seuraamana. Nunna oli
vanhemmanpuolinen lihava nainen, jonka kasvojen piirteet olivat velton
hyvännahkaiset. Vyötäisillään hän kantoi suurta avainkimppua.

Janka tuuppasi Miladaa sisarta kohden aikoen ruveta jotain kertomaan,
mutta sisar teki estelevän liikkeen, sanoen tuntevansa jo koko jutun.
-- Luostarikouluun ei voida tyttöpoloista ottaa, hän voisi turmella
muut lapset... Lisäksi hän on ainoastaan kuuden vuotias... liian nuori
käymään koulua täällä...

Maallikkosisar virkkoi jotain, nunna nyökäytti päätään
myöntäväisesti... Se kävisi laatuun... Voi, sinua pikkuraukkaa,
keskeytti hän puheensa, ottaen suopeana Miladaa leuan alta...

Sitten hän teki hyvin täsmällisesti ja laajasti selkoa Jankalle, että
Oberhoff-kadulla... -- Mikä numero, Regina? -- -- Regina selaili erästä
kirjaa ja kirjoitti talon osoitteen paperille. -- Siellä oli
kolmiluokkainen alempi kansakoulu turvattomia lapsia varten, tietysti
pappien valvonnan alaisena... Joka vuosi otetaan sen ylimmältä luokalta
jokin tyttö luostarikouluun. -- Jos lapsi on ahkera ja siivo, voi se
päästä -- siis tänne tahi muuhun kirkolliseen oppilaitokseen. --
Toivokaamme siis!

Janka viivytteli, hänen katseensa oli rukoileva... Ehkä hän saisi
toivoa suositusta... Ei, ei. Sitä ei tarvita. Jos rouva Celestine
hyväksyy, niin tyttö pääsee sinne, sanokaa vaan, että teidät on
lähetetty pyhän Annan luostarista.

-- Suutele kättä, käski Janka ja heittäytyi suutelemaan hyvien sisarten
kättä.

-- Hyvä, hyvä!

Mutta Milada ei tahtonut kättä suudella, hän hyppäsi ovelle, vetäen
Jankaa takin liepeestä.

-- Pelkäätkö peräti, rakkaani, mustia naisia, -- sanoi Janka
jäähyväiseksi ja kiiruhti ottamaan Miladaa kiinni.

       *       *       *       *       *

Oberhoff-kadulla oli matala, pitkä valkoiseksi rapattu talo
rautaristikko-ikkunoineen ja kapeine valkoisella ristillä koristettuine
käytävä-ovineen.

Sinne Milada pääsi kouluun... Jankan täytyi rukoilla ja houkutella,
uhata ja rangaista ja piiloutua ulkopuolelle kouluhuonetta, ennenkuin
hänen onnistui saada tuo itsepäinen kaikkeen komentelemiseen tottumaton
lapsi jäämään vieraaseen paikkaan.

Mutta "täti Celestine" oli kokenut rouva. Hän otti nyyhkivän pikku
olennon kädestä kiinni ja vei hänet suureen huoneeseen, joka oli
lattiasta kattoon asti täynnään kirjoja ja täytettyjä eläimiä ja
jossa oli kieriviä palloja. -- Siellä kykki oikein elävä apina
poikkipuullaan, kilpikonnia ryömi lattialla hitaasti ja vaikeasti
kiiveten sammalekasalle. Sitte siellä oli eläviä valkoisia hiiriä
mustine häntineen ja verenpunaisine pienine silmineen, jotka heidän
astuessaan huoneeseen heti livahtivat kirjahyllyjen alle.

Rouva Celestine antoi maapallon kieriä jalustallaan, pani
taivaankappaleetkin liikkumaan, kutsui apinan alas puusta, näytti
kädessään pikku hiirtä, antoi Miladalle avatun kirjan, missä oli paljon
koreita kuvia, sanoen: -- Tämän kaiken opit vielä tuntemaan, kaikesta
tästä osaat kerran lukea, -- ja kaiken voit varmasti ymmärtää, mitä on
taivaassa tuolla ylhäällä ja maan päällä, jolla seisot. -- Mutta sinun
täytyy jäädä tänne ja olla tottelevainen. -- Tahdotko olla
tottelevainen?

Lapsi katseli ympärilleen kuin lumottu. -- Sen harmaat silmät aukenivat
selkoselälleen ja antautuvasti ehkä ensi kerran eläissään. Loistavin,
ahmivin katsein hän tutki ympäristöään. -- Tyytyväisyyden ilme levisi
laihoille ruskeille pienille kasvoille, niitten pinta pingottui
innostuksesta, tehden ne terveemmän ja lapsellisen herttaisemman
näköisiksi. Hän pusersi kirjaa rintaansa vastaan, nyökäyttäen päätään
ahnaalla tiedonhalulla.

-- Alammeko me heti, -- sanoi hän rouvalle, joka hymyili tälle hyvälle
tulokselle.

-- Sano ensin minulle, mikä on sinun nimesi ja missä asut.

-- Nimeni on Milada Rezek ja minä asun Punatalossa.

-- Pidätkö sinä minusta?

Milada pudisti vakavana päätään. -- Minä en pidä kenestäkään muusta
kuin äidistä, tädistä, kissusta ja tipusta.

-- Noh, siitä saamme sitten puhua, -- sanoi rouva Celestine suopeasti
vieden lapsen koulusaliin, mihin se jäi rauhallisena. -- Tästä hetkestä
alkoi Miladan elämässä uusi jakso.

Hän ei enää mellastanut kadulla tahi pihoilla hyppien yli välimuurien;
hän ei enää kulkenut ovelta ovelle kuljettaen kirjeitä postiin ja
toimittaen kunkin asioita panttikonttoriin tahi muuanne. Eikä hän enää
kytännyt hartain silmin tuliko kujalla miehiä vai eikö. Hänen pikku
sielunsa oli tykkänään muuttunut, sen täytti nyt oppimishalu. Kovalla
kiireellä koetti hän poistaa ne esteet, jotka vielä vaikeuttivat hänen
täydellistä tutustumistaan kirjainten merkitykseen ja niihin
ajatuksiin, joita ne kuvasivat...

Hän yritti saada selkoa sanomalehtipalasista, roskaromaanien
yksityisvihoista, joita kirjasaksat pistelivät näytenumeroiksi ovesta
sisään. Paksuista, kellastuneista kalentereista yhdisteli hän
tuntimääriä kirjaimia vaikeasti tavuiksi ja piinasi Jankaa niin kauan,
että tämän täytyi lopulta auttaa häntä yhdistämään tavut sanoiksi ja
sanat lauseiksi.

Ja hän oppi sitkeän uutteruutensa avulla tuota hätää. Hänen pikku
toverinsa olivat tuskin oppineet aakkoset, silloin kun hän jo
rappukäytävässä tunasi paksua romaanireuhkaa, jonka hän oli saanut
kerjäämällä rouva Lorinser'in rihkamakaupasta. Lukiessaan hän kuljetti
pientä sormeaan rivien mukaan, jolloin harmaat silmät vakavina
koettivat saada selkoa tuosta mustasta sekasotkusta... Vähän väliä hän
nyppi Jankan esiliinanauhoja... Täti, mitä on "korvaus"? Täti, mitä on
"synnillinen rak-ka-us"? -- ja niin edespäin. Ja Janka koetti selitellä
näitä arvoituksia, mikäli hän niitä osasi, lapselle. Myös Katariina
huomasi tämän ja hän purskahti nauruun, kun yht'äkkiä tapasi tuon pikku
tutkijan nenä suuressa kirjassa kiinni. -- Lukutaidon saavuttaminen
olikin Miladan lapsuuden ensimäinen tärkeä tapahtuma, se rajapyykki,
jonka kummallekin puolen hän jakoi muistojaan, sanoen:

-- Se tapahtui ennen, kuin minä opin lukemaan...

Kotikorttelikunnan liike ja kaikki mikä siihen kuului, menetti hänestä
vähitellen merkityksensä. -- Hän eli lukutaidollaan uudessa maailmassa.

Väsyneenä tottumattomasta ajatuksen vaivaamisesta ja pitkästä
koulumatkasta, jota hänen täytyi kulkea kaksi kertaa päivässä, tuli hän
ilta-uniseksi ja nukkui usein hellan ääreen lattialle leivänpala
käteen. Janka korjasi hänet siitä kiireesti pois johonkin nurkkaseen,
sillä Katariinan iltavieraat eivät kärsineet lapsia.

Kun "rouva opettajatar" eräässä kirjeellisessä huomautuksessa vaati
lapselle "yöllistä eristämistä", sijoitti Janka Miladan vuoteen -- se
oli olkisäkki -- asumattomaan kellarikamariin, jossa vuosia oli
oleskellut vaan rottia, eräs laji, joka oli mustan ja valkoisen
kirjava. Nämät tulivat hyvin uteliaina haistamaan, kuka oli tuo
hiljainen, outo tulokas. Milada tavoitteli niitä leikkiäkseen niitten
kanssa, -- hän lämmitteli niitä öisin peitteensä alla, ripotti niille
ruuaksi valkoisia leivänmurusia, kutsui ne esiin reijistään viheltäen.
Hän näytteli niille kirjojaan ja kuviaan, opetti heitä, kohteli heitä
arvokkaana ja ankarana, jäljitellen "rouva opettajatarta", kertoi
niille Herra Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Ja Vapahtajan
ihmetyöt kaikuivat uskottavilta näitten tyhjien seinien sisällä, missä
pieni tyttö saarnasi kesyille rotille, jotka ihmetellen nuuskivat
toistensa kuonoja.

Kerran kuunteli Janka oven takana, -- hän ristitsi itseään kolme kertaa
kuin ilmestyksen nähdessään.

Katariina kuunteli välinpitämättömänä Jankan kertomusta. Häntä harmitti
tämän innostus ja ihailu, se oli kuin salaista, kiduttavaa kateutta.

-- Sinä hassuttelet tuon letukan kanssa. -- Siitä tulee samallainen
kohelo kuin sinusta -- kirjatoukka ja lisäksi uskonnonhullu.

Katariinan ilonhehku oli nopeasti sammunut. Raffel'in suhde oli jo
viikon jälkeen loppunut. Hän oli sanonut, että hänen kantansa ja
toimintatapansa oli vain järjestelmä, jonka mukaan hän vähästä maksusta
tahi ilmaiseksi hankki itselleen rahtusen harvinaista, persoonallista
naisrakkautta -- ostettavilta naisilta. Muuta nautintoa ei tällainen
rappeutunut raukka uskaltanut vaatia. -- Hän käytti tätä tapaa eri
naisten kanssa -- ja onnistui aina, tunnusti hän. -- Tämä jäähdytti
Katariinan tunnelmaa. -- Kun Raffel vielä luki iltapäivät pääksytysten
runojaan ja odotti ihastusta tähän "verenpunervaan kirjallisuuteen",
joksi hän sitä kutsui, niin hän raivostui, kun Katariina kuunteli
hajamielisesti, jopa peräti haukotellen.

Heille tuli ero. -- Raffel etsi toisen ja Katariina jatkoi entistä
ammattiaan.

Katariina, joka oli alkujaan kylmä itseensä sulkeutunut eikä
sanottavasti aistillinen luonteeltaan, sopi sangen huonosti tälle
alalle. Lörpöttely, hepeneet, väärennetyt, jopa oikeatkin loistokalut,
ne kurjat ilonlähteet, joita varten hänen toverinsa hankkivat rahaa,
eivät huvittaneet, eivät edes liikuttaneet häntä. Vaikka hän oli ylpeä
ruumiinsa kauneudesta, oli hän kyllästynyt siihen, että sitä piti
toisia hänelle vastenmielisiä miehiä varten koristaa ja hoidella.
Myöskin hänen mielikuvituksensa oli herpautunut, jolla hän tähän asti
oli vaimentanut voimakkaan itsenäisen sielunsa tuskia ja tuudittanut
sen unelmiin.

Vähitellen rupesi hän aavistamaan sitä kurjuutta ja toivottomuutta,
joka uhkasi häntä niinä vuosina, mitkä ahnaiden, nälkäisten,
voittamattomien susien lailla ajoivat häntä takaa kuin otusta. --

Hän peitti silmänsä kädellään eikä tahtonut tulevaisuutta kuvitella, --
elää vaan nykyhetkessä, -- kuin ennen... Mutta se ei enää onnistunut.

Yhä useammin ahdisti häntä ajatus: Kahden vuoden perästä täytyy minun
itse mennä miehiä hakemaan, hymyillä heille ja rakastaa heitä tavalla,
mikä heitä kulloinkin miellyttää.

Viiden vuoden perästä ne eivät tahdo enää mielellään tulla kanssani. Ne
tunkeilevat epäkohteliaasti ihan suuhuni ja viheltävät. Minun täytyy
heitä rukoilla, tavoitellen tyhjää ilmaa, niinkuin nyt monet muut.

Ja kymmenen vuoden perästä? Siiloin olen minä vanha ja luuvaloinen.
Kasvoni ovat kurttuiset ja minulla on värjätty tukka. Minä asun
laitakaupungilla. Minä tunkeilen itse miesten syliin istumaan, minä
saan ryypyn heiltä, jos he ovat hyvällä tuulella. Ja illallistani saan
hakea kapakasta kapakkaan.

Hän hautautui äärimmäistä surua ahnehtivana näihin kuvitteluihin. Hän
näki itsensä jo rappeutuneena ja hävyttömänä kuljeksimassa kujilla
niinkuin unkaritar tahi Kukkas-Liisa, joka asui mamma Zimmermannln
luona.

Salaa hän tarkasteli ruumistaan ja kasvojaan, oliko niissä jo
rappeutumisen oireita tahi löytyikö hänen tukassaan harmaita karvoja
tahi oliko poskissa niitä hirveitä sinertäviä äkämiä, joita saa
huonosta poskimaalista ja mädästä verestä ja jotka eivät koskaan parane
eivätkä siliä. -- Hän hieroi kiinteitä punervia poskipäitään, koettaen
olivatko ne jo veltostuneet ja rosoiset.

Kuolemantunne heräsi hänessä usein.

Ei hän pelännyt itse kuolemaa, -- vaan sitä elämää, joka hitaasti ja
tuottaen odotuksen hirveätä kiusaantumista vuosi vuodelta rautaisin
kynsin alituiseen ja säälimättä repi hänen ruumistaan. -- Ennenkuin
kuolema tulee, täytyy minun elää ja katsella, miten loppu lähenee...

Milloin se tulee? Hänessä oli vielä niin paljon elinvoimaa... Toisinaan
hän oli aivan kuin vimmattu, puhui pilaa, nauroi, joi, tanssi, koristi
itseään ja etsi seuraa. Ja tuo kaikki oli kerran katoova, toinen tunne
toisensa jälkeen lamautuisi -- loppuisi... Halu juoda, peilata itseään,
pukeutua silkkiin, hakkailla miehiä ja kostaa viettelijälleen -- oliko
se häviävä, ennenkuin hän kuoli. -- Käänny Katariina, käänny, kuului
ääni hänessä... Luovu tästä elämästä, tee luja päätös. Sinä hukut
muuten...

Hän pusersi ohimoitaan käsillään, koetti karkottaa niitä ajatuksia, --
jotka kuin kirotut muistuttivat hänelle kurjuutta ja kuolemaa, -- haki
uutta seuraa, jutteli tuttaviensa kanssa viikottain Jumalasta ja
sielunsa autuudesta, koetti tehdä parannusta ja kuvitteli olevansa
katuva ja herännyt.

Se miellytti häntä vähän aikaa. Miesten hommat tuottivat hänelle
lohdutusta. Muuan ylioppilas hankki hänelle kirjoja ja tiedonantoja
parannuskodista Berliinissä. Katariina lähetti jo sinne kirjallisen
hakemuksenkin. Mutta ollessaan hetkellisesti kauhean epätoivoisalla
päällä, heitti hän koko tuuman sikseen ja meni sellaisiin
huvittelupaikkoihin, joihin paremmat prostitueeratutkaan eivät
kehdanneet mennä.

Sieltä hän sai paljon rahaa. Esiintyi myös kerran eräässä
pörssihuijarien seurassa, vaan juuri kun hän oli näyttämöllä, sai hän
kouristuskohtauksen. Tapaus herätti suurta huomiota. Asia olisi
joutunut viranomaisten käsiin, ell'ei muuan mahtava osaanottaja olisi
painanut asiaa villasella.

Katariina palasi entiseen elämäänsä, -- aina ja auttamattomasti vaivasi
häntä jokin mielen levottomuus, joka saattoi hänen tekemään
kaikenlaisia äärimäisyyksiä ja panemaan toimeen kauheita kohtauksia. --
Syynä tähän oli se, että Katariina oli menettänyt uskonsa siihen, että
voisi kerran katkerasti kostaa elämänsä murskaajalle.

Kaukana, monien peninkulmien matkan päässä komealla tilallaan asui hän
-- viettelijä -- yhteiskunnallisesti varmassa asemassa ja hyvissä
varoissa, nauraen heleästi, niinkuin ainoastaan huoleton ja vahva
ihminen voi nauraa. Ja Katariinan syvä, tappava lankeemus ei pimittänyt
sitä auringonkirkasta ilmaa, jota tuo konna hengitti. Harkitsevana,
kylmäjärkisenä ja voitonvarmana oli Katariina kuvitellut voivansa hänet
masentaa. Se älli oli häneen iskenyt kuin rautakourin... Huku, vaan vie
mukaasi niin paljon kuin voit, siten loukkaat pahimmin tuon ylpeän
manttalimiehen mielen, -- tuon hoviherran, -- "prinssin", joksi häntä
hänen alustalaisensa kutsuvat... Luisukoon rapakkoon hänen lapsensa,
sisarentyttärensä ja rakastettunsa. -- Sellaisilla lyönneillä isketään
hänenkin suontaan.

Ohoo, -- Katariina muisti tuon jääkylmän vihan, joka tuiski viettelijän
sinisistä silmistä. Yöt ja päivät hän kai kurotti pimeässä
yksinäisyydessään käsivartensa Jankan ja pienen lapsensa perään, --
mutta päivin hänen otsansa oli sileä ja kasvot ilmaisivat ylpeyttä ja
kylläistä tyytyväisyyttä, ja ne ihmiselukat siellä tervehtivät nöyrinä,
kun hän kulki ohi. Ja kuitenkin oli hän kerran nähnyt tuon miehen
masentuneena. Se tapahtui silloin, kun hän oli lähettänyt pois
sanantuojan, joka vaati isälle tyttären. Hänen lapsensa, -- sanoi
Jumalan asianajaja röyhkeänä ja mulkoili silmillään taivasta kohden.

Lähettiläällä oli jotain kilisevää kädessään... Ha, ha, ha, rahaa hän
tarjosi -- tuo koira. Paljon rahaa hän tarjosi sekä mökinkin tuolla
Böhmissä Jankalle, -- kuuluisi siihen vähän peltoa ja puutarhaakin...
Pappi maiskutti suutaan ylen tyytyväisenä. Mutta Katariina vastasi: En
suostu -- joka tapauksessa -- en. Lapsi on minun ja sillä hyvä! Ilman
toraa ja ivaa hän osotti hänelle oven. Janka rukoili silmillään kuin
kipeä kissa. -- Ei, sanoi Katariina uudelleen ja siihen se asia
päättyi. -- Oliko tuo sattunut viettelijän sydämeen? Oliko se? Hän
koetti udella sieltä kotoapäin... Hän urkki sen Jankan kasvoista... Hän
aukasi kirjeet, joita Janka sai sieltä ja joita hän sinne lähetti.
Rakastiko isä lastaan veren voimalla? Rakasti. -- Hyvä! -- Nyt sen piti
vaipua kurjuuteen. Tuhansin suruin piti isän kärsiä lapsensa tähden,
niinkuin Katariina oli saanut kärsiä sen isän tähden.

Varroppas, talonpoikaissuuruus, kun sisarentyttäresi tuodaan kotiin
ruununkyydillä. Odota, prinssi, kunnes kylänpojat ja veijarit
juoksentelevat vangitun irtolaisen jälestä aina kartanosi portille
asti! Silloin sinä etsit revolveriasi, joka sinulla on aina
vyötäisilläsi! "Ammu hänet, koira!" Katariinan silmät säkenöivät. "Tapa
se, mikä sinulla enää on jälellä!"

Tuntikaupalla saattoi Katariina näin haaveilla ja pikkuseikkoihin asti
kuvitella tätä kotiinpalaamista. Pää painuneena patjaan hän näki ihan
kuin ilmielävänä nämät jännittävät kohtaukset ja koko hänen ruumiinsa
vapisi.

Hän iloitsi siitä, että hänen vihansa oli vielä näin vahva ja ihan kuin
mielikuvituksen liekillä poltti kostonsa uhrin.

Mutta vähitellen sammui tämä hehku siinä epäsiveellisyyden liejussa,
jossa hän eli.

Taistelu leivästä, jota hänen täytyi kadulta etsiä teeskennellysti
nauraen, ja rakastaen, jota teennäisyyttä seurasi avuton velttous, jota
hänen täytyi valhekuvilla poistaa, tämä kaikki turmeli tämän jalon
luonteen viimeiset hyveen jäännökset. Yhä mahdottomammaksi kävi hänen
toimintansa -- yhä arvottomammaksi muuttui kostonhalu ja viha, --
menneisyys hukkui sakeaan usvaan, -- se särkyi kuin kehys, joka ympäröi
epäselvää kuvaa, missä näkyi vaan räikeitä täpliä pettäen värisokean
silmät.

Kun Milada täytti yksitoista vuotta päästyään kolmannen luokan alempaan
osastoon, alkoi kujalla uudistusten ja mullistusten aika, joka uhkasi
tulla etupäässä Punatalon asukkaille vaikeaksi. Suuria seurauksia
johtui vähistä syistä. Katu laskettiin kivillä, oikein sileillä
laatoilla. Kadun molemmin puolin laitettiin hyvä käytävä ja lopuksi
sille pystytettiin katulyhty, joka valoisana ja uutena ihan himmensi
Punatalon lyhdyn valon, mikä tähän saakka oli yksin tuikkinut
ympäröivässä pimeydessä. Ja vihdoin! Mustaan kiilloitettuun tauluun
maalattiin valkoisilla kirjaimilla "Punatalokatu." Siksi tämä nimetön
kuja näkyi lopuksi ristityn virallisesti. Tämä kaikki oli
järjestyksenmukaista ja herätti yleensä asujaimissa tyytyväisyyttä
päivän tapahtumiin. Rouva Lorinser sammutti heti sauhuavan
petroleumilamppunsa, kun uusi katulyhty oli pystytetty, sillä se oli
juuri hänen puotinsa kohdalla. -- Tätä hän piti vielä viranomaisten
hyväksymisenä siitä, että hän oli kujan pääjehu.

Mutta näitten hyvien uudistusten kera tuli huonojakin. Näytti siltä,
kuin olisivat kaikki siveyspoliisit ja terveyslautakunnan jäsenet
tehneet salaliiton tätä kujaa vastaan, sillä joka paikkaan ja soppeen
ilmestyi säädöksiä, tiedonantoja, sakkomääräyksiä ja lakipykäliä.
Niitten kintereillä tuli työmiehiä lapiot ja kuokat kourassa. Maat
kaivettiin, silitettiin, sille levitettiin valkoista hiekkaa, vesi- ja
likaviemäriputket tarkastettiin, katuojat laitettiin kuntoon. Ja tämä
viranomaisten nuuskiminen ja naputtaminen, joka ulottui pihojen
salaisimpiin kolkkiin ja kellareihin, ei näyttänyt koskaan loppuvan.
Talonomistajat ja talonmiehet saivat tarkkoja ohjeita. Kaikenlaiset
johdot piti pitää hyvässä kunnossa. Jätteitä ei saanut enää heittää
kadulle. Joka aamu tulivat kolisten pääkadulta suuret kansipäälliset
kopparattaat, -- ja suurella vaivalla saatiin nuo laiskat ja
huolimattomat naiset suosiolla tuomaan täysinäiset likaämpärinsä tahi
kuotokeppunsa virnistävälle ajurille, joka hypisteli heidän
avohiuksiaan. Rouva Lorinserin hieno nenä haistoi ruutia ja hän rupesi
mutisemaan takaapäin äänekkäästi selitellen asioitaan.

Nuo monet oudot silmät eivät ennustaneet hyvää punatalokujalaisille.
Hän aavisti, että nyt oli ilmestynyt sinne mahti, joka oli suurempi
kuin hänen oma valtansa ja jota ei voinut yksityistä tietä masentaa.

Kerran hän sai sangen töykeän muistutuksen siitä, että hän purki
roskalaatikkonsa sairaalamuurin taa. Senjälkeen hän vakuutti, sille
joka kuulla halusi, että nämät uudenaikaiset "jutut ja kommervenkit"
ovat keksityt köyhien ihmisten kiusaksi, jotta heidän kiperä elämänsä
tulisi yhä kiperämmäksi. -- Muuten -- hän pani kätensä puuskaan --
kyllä hän tietää keinon, millä nämät "marakatinkonstit" kujalla
loppuvat: Me voisimme tehdä niin tahi näin -- kyllä livistäisivät. --
Totta on, sanoivat aina kaikki kunnioituksella yleisen rauhan
säilyttämiseksi. -- Mutta Lorinser sai pian kokea, että maallisella
mahdilla on rajansa.

"Hänen poliisinsa" kohotti olkapäitään ja sanoi, että se kuului
yleiseen kaupungin järjestykseen eikä kuulu siviilipoliisille.

Mutta jos se olisi päättynyt tähän! Nyt ruvettiin tekemään
suursiivousta asujainten kesken. Talonisännät, vuokralaiset ja
huonevieraat kutsuttiin peloksi poliisikamariin. Niiltä kysyttiin
passia, työkirjaa, poliisilappuja, lääkärintodistusta, sanalla sanoen
tämä oli perinpohjainen selvittelypakko.

Melkein joka emäntä sai sakkoa.

-- Piru teidät periköön! Kuka on antanut teille tähän asti luvan pitää
luonanne laitonta tavaraa?! -- Zimmermann, Elisabeth, oletteko
ilmoittaneet poliisikamariin vuokralaisenne? Maksatteko niistä veroja?

-- Hyvä herra komisarius, korkea oikeus -- ulvoi syytetty naikkonen.

-- Kita kiinni! Järjestystä pitää olla. -- Kyllä minä teitä opetan,
senkin hutsut, pitämään kuusi kappaletta yhdessä lävessä!

Yleinen villi vinkuna ja lentäminen alkoi tyttöjen kesken.

-- He eivät muuta pois, -- he maksoivat henkirahansa säännöllisesti. --
Ja miksi nyt muutettiin säännöt? -- Missä he ennen olivat asuneet, oli
heitä ollut vähintään näin monta yhdessä huoneessa. Toinen tuli, toinen
meni, emännät kiskoivat niin paljo kuin vaan voivat. -- Eikö enää ole
olemassa oikeudentuntoa maailmassa? -- muristiin.

Mutta kaikki vaikenivat kuin muurit, kun heille näytettiin muuan
rikoslainpykälä ja asia selitettiin puhtaalla äidinkielellä.

Joukkokortteeraaminen kiellettiin ja tytöt ajettiin kadulle.

-- Mihin me pääsemme asumaan, itkivät tytöt.

Viranomaiset kohottivat olkapäitään.

-- Hankkikaa itsellenne passi kotipaikoiltanne. Ilmoittautukaa sitten
uudelleen poliisikamariin! -- Se on lain vaatimus, -- toisin emme saa
toimia.

Tytöille annettiin kahdenkymmenenneljän tunnin armahdusaika -- se oli
sangen niukka, -- ja kun se oli päättynyt, alkoi sama itku ja
rukoileminen.

Suurin osa tytöistä oli velkaa emännilleen, jotta heidän täytyi jättää
tavaransa pantiksi.

Jumala siunatkoon! Sai lähteä kadulle melkein alastomana. Parasta oli
mennä mereen.

Ei auttanut. Muuttolinnut olivat joutuneet verkkoon. Niitä oli
tarpeeksi höyhennetty. Nyt ne ajettiin ulos kylmään avaruuteen,
vapisevin siivin ja tutisevin nokin. Kolkko oli talven aurinko.

Monet tytöistä eivät lähteneet suosiolla. Kolme poliisia tarvittiin
ennenkuin kukin lähti kadulle.

Poliisit toimittivat tehtävänsä aivan tyynesti, ilman turhaa raakuutta,
koko virkansa itseymmärrettävällä ylivallalla.

Siitä huolimatta sukeutui hurjia kohtauksia tyttöjen kanssa, haukuttiin
ja ihmisiä kasaantui. Melu laajeni aina pääkadulle asti.

Punatalokadulle jäi yksi poliisi passiin. Hän valvoi tavaroitten
kuljettamista Lorinserin rihkamakaupasta. Siihen kertyi sakki
katupoikia hypistellen esineitä arveluttavalla tarkoituksella. Ostajat,
kaksi harmaata, kuivaa juutalaista rähisivät niitten kanssa. Lorinser
katseli tylsin kasvoin tätä kamaa, joka säkeissä kuljetettiin
ikiajoiksi pois.

-- Teillä ei ole maistraatin lupaa pitää rihkamakauppaa, -- oli
poliisikamarissa sanottu, ja sen sanoessaan oli komisarius ollut niin
villin näköinen ja takonut niin hurjasti pöytää, että rouva Lorinser
kauhuissaan tunnusti syntinsä.

Hänen täytyi sulkea liikkeensä ja se myytiin viranomaisten pakosta
polkuhinnasta huutokaupalla.

-- Laupias Jumala, taivaallinen isä! -- Rouva Lorinser katsahti talon
ikkunoihin, jotka olivat täynnään naisten naamoja, jotka puoleksi
säälien, puoleksi vahingoniloisina kurkistivat alas.

-- Tämäpä on vasta ollut -- saakelin sähläämistä tämä, -- sanoi toinen
poliisi toiselle puol'ääneen mutta niin kovaan, että Lorinser sen kuuli
ja kääntyi heitä kohden.

-- Se on synti ja häpeä, että te näin saatatte konkurssiin köyhän
ihmisen. Mitä kunnon kansalainen on rehellisesti koonnut...

-- Mitäs tekee, -- väitti poliisi hyvänsuopeasti, -- pitää noudattaa
järjestystä! -- Tätä porsaanpahnaa on jo kyllin kauan siedetty, -- mitä
merkitsisi kaupunginhallitus, jos ei se nurkkia puhdistaisi! -- Ja
turhaa on teidän kapinoida.

Myöskin Punataloa nuuskittiin.

Mutta sen kimppuun ei päästy niin hyvin kuin muitten talojen laita oli
ollut. -- Lorinserin "ystävät" olivat häntä varoittaneet. Hän oli
ehtinyt hankkia itselleen tyttöjä, joilla oli virheettömät paperit.
Kaikissa tapauksissa karkoitettiin unkaritar, Helena Marsner ja nuo
kaksi vajavaltaista sisarta Ressel, koska heillä oli vaillinaiset,
vieläpä epäilyttävät paperit. Unkaritar tuli juoppohulluksi, sai
kouristuskohtauksen kadulla ja vietiin kunnan rattailla työhuoneeseen.

Katariinalla ja Jankalla olivat oikeat paperit. He saivat jäädä
asumaan. Katariina näytti kunnollisuutensa todisteeksi viikkoisen
lääkärintarkastuksen todistukset, seikka, jota ei poliisi enää toivonut
näkevänsä tällä kujapahasella.

Virkailija taputti Katariinaa suopeasti tissuille ja sanoi:

-- Te olette hyvä tyttö.

Sitten alkoi taas rauhan aikakausi. Tyhjiksi puhdistetut kraalit
täytettiin taas tuoreella uudella tavaralla. Nuoria, elämänhaluisia
tyttöjä paperit paremmassa kunnossa tuli taas emäntien luo asumaan
huolettomina ja iloisina. Se saattoi tapahtua siksi, että emännät nyt
olivat suostuneet maksamaan kunnalle jonkinlaista veroa siitä, että
saivat pitää "kortterilaisia."

Lyhyesti sanoen, kujan elämässä ei tapahtunut muuta muutosta kuin se,
että siinä riippui nimitaulu, sitä valaisi uusi katulyhty ja että rouva
Lorinserin lafka oli kiinni -- sekä että tyttöjen täytyi maksaa
"köyhtyneille, vanhoille emännille" 40 prosenttia enemmän
kortteeristaan ja ruuastaan kuin ennen. -- Se johtui "kirottujen
kunnallisverojen ja kansalaisvelvollisuuksien lisätystä taakasta", jota
emännät eivät voineet enää kantaa samoilla tuloilla kuin ennen,
niinkuin he asian selittivät neideilleen.

Mutta he lisäsivät lohduttaen. -- Nyt ei tarvitse enää pelätä
luonnotonta kilpailua. Rikkaat naiset eivät enää voineet lymytä täällä
ja turmella markkinoita... Turhanpäinen huvittelu on tehty poliisin
tarkastuksen kautta mahdottomaksi... Täällä ei voi asua muita kuin
kunnollisia prostitueerattuja...

Näin olivat olosuhteet kypsät viimeiselle hyökkäykselle, joka tapahtui
kuin pommi olisi räjähtänyt tällä rauhallisella kujalla. Punatalo
myytiin ja se muutettiin hienoksi uudenaikaiseksi porttolaksi oikein
suurliikkeen kannalle. Sen sai aikaan talon uusi omistaja, eräs rouva
Goldscheider.

Koko kuja leimahti ilmikapinaan. Se koski koko asutuksen olemassaoloa.
-- Levottomuus ja epätoivo oli vallannut kaikkien mielet. -- Jessus!
Punatalokujalle perustetaan bordelli! -- Noh, nyt saivat kaikki luvan
livistää. Nyt oli yksityisen pikkuliikkeen aika loppunut... Tämä
suuripiirteinen porttolayritys teki kaiken kilpailun mahdottomaksi...
Kenellä oli onni päästä palvelukseen porttolaan, se kyllä pelasti
nahkansa. Mutta muut...

Lorinser osasi kertoa yliluonnollisia asioita tuosta tapahtumasta. Uusi
armollinen talonomistajarouva oli kutsunut hänet luokseen ja antanut
ohjeita, joista hän ei uskalla puhua. -- Ei, ei mitenkään...

Kyllä se vielä kerran selvenee kaikille. -- Yhden päätotuuden hän tiesi
julistaa vastalausetta paneville tytöille:

-- Kauppasopimus purkaa entiset vuokrasopimukset.

Taas oli siis pakko lähteä kilometritehtaalle!... Taas oli ruununsarka
edessä... nyt kun liike kävi parhain! Olihan juuri ollut pakko maksaa
runsaat käsirahat porttivahtirouvalle saadakseen vuokrata huoneen
Punatalosta. Oi hyvä Jumala! Sinne ne menivät! Eikä keskellä kuukautta
löydä huoneita! Kaupungissa oli huoneitten puute. Ei nurkkaustakaan
saanut edes käteisellä rahalla. Kun juuri oli hankkinut itselleen hyvät
makuuvaatteet ja muita kalliita liikevälineitä, täytyi muuttaa
laitakaupungille vuokralaisilla täytettyyn kahden guldenin
huonekolkkaan kuollakseen nälkään ja kurjuuteen. -- Huuh!

Entinen iloinen löpötys ja naurunholotus vaikeni talossa. Tytöt
kuljeskelivat siellä apein mielin ja itkien ja valittivat öisille
ystävilleen vaivojaan.

Katariinankin valkoisessa otsassa oli uurre. Pitikö hänenkin lähteä
vaeltamaan, nyt juuri, kun elämä oli vakiintunut! Hyi saatana!

-- Ja mihin hän menisi? Hän ei sietänyt huonekumppaneita, ei vieraita
huonekaluja... Hän ei tahtonut jälleen mukautua uusiin oloihin, eikä
taas itseään kaunistaa valloittaakseen uusia kundeja! --

Janka istui puukasalla veistellen tikkuja. Se oli hänen lempityönsä.
Hän teki tikut kovin hennoiksi ja Milada, joka istui kyykyssä
lattialla, kokosi ne tasaisiksi kimpuiksi, -- sammuvan hellanhiilloksen
valaistessa heidän kasvojaan kodikkaalla punertavalla valollaan.

-- Niin, -- mihin me muutamme, -- huokasi Janka. He tahtovat ajaa
kaikki ihmiset kadulle, Jo mamma Zimmermannin luona saavat tytöt maksaa
15 guldenia päivässä vaan yösijasta. Yksityisessä huoneessa ei enää
kannata liikettä harjoittaa tällä kujalla.

-- Tällä kujalla -- vastasi Katariina myrtyneenä ja hyljeksien. Hetken
kuluttua hän sanoi ripeästi:

-- Pitäisi nostaa päänsä, yrittää jotain. -- Mutta mitäs meikäläinen
voi...

-- Pitäisi keksiä jotain uutta.

-- Ja missä kuljet, on sinulla entinen kurjuutesi kintereillä. -- Jos
voisi heittää sen pois kuin vaatteensa. -- Katariina kohotti
käsivartensa, kuin hän olisi tahtonut lentää, -- -- mutta se on
mahdotonta... Mutta ruveta ponnistamaan uudelleen, vaeltaa ja etsiä ja
kiemailla, -- ei kiitos --

Hän sylkäsi. -- Ennen menen minä mamka Fritschen luo -- asun kuuden
kanssa samassa huoneessa...

-- Miksi emme muuta tuohon suureen valkoiseen taloon, missä on
tuuliviiri ja suuri puutarha täynnään rosmariinia ja neilikkakukkia,
täti? -- Nyt meidän olisi paras lähteä sinne, -- sanoi Milada hiljaa.

Katariinan ylähuuli kaartui. Tämä kummallinen virnistävä liike paljasti
hänen punaset ikeneensä.

-- Oho -- tuo tahtoo myös päästä "prinssin" luo! Janka katseli
syyllisenä häntä.

Hän odotti, että Katariinan piti hypähtää pystyyn, kiristää häntä
käsivarresta, heittää jotain rikki lattiaan tahi huutaa ja rääkkyä
vihasta. -- Miksi Katariina ei sitä tehnyt? Miksi hän putosi jäykkänä
istumaan, ajatellen itsekseen. Tuossa istui Janka kyykistyen pelokkaana
ja syyllisenä. Lapsi tunsi vaistomaisesti, että tässä ruvettiin
riitelemään. Se painui kokoon kuin myrskyn edellä pesänsä menettänyt
lintunen. -- Nuo kaksi pelkäsivät häntä... Jessus siunatkoon! Narrit,
ettekö näe, jokin tuuppautui hänen kurkkuunsa, -- ettekö näe, että
Katariina ei voi sormeaan nostaa. Häntä ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa
eikä hän tiedä, mitä hän pelkää. -- Hän pelkää sitä, jota te niin
kauniiksi kuvittelette, josta te puhutte kuiskien, kun luulette
Katariinan nukkuvan... -- Katariina kääntyi seinään päin ja vaipui
patjoihin muistellen menneisyyttä ja uneksien tulevaisuutta
epäselvästi, tarkoituksettomasti, sekavasti. Ne unelmat täytti
myötätunnonhaluinen vieno huume. -- Sinä olet oikeassa, Janka. -- Me
palaamme kotiin. -- Niin, niin. -- Siellä on kaikki kaunista. Kuin näky
väikkyi hänen silmissään talonpoikaiskartano, -- joka valkoisena,
yksinäisenä kohosi korkealla vuoren rinteellä, -- jonka portit olivat
yöt päivät pelottomina selkoselällään auki. -- Jumaliste hän muisti sen
niin hyvin -- tuon talonpoikaislinnan.

Hän oli tahtonut tuon linnan omistaa. Villillä mielettömällä raivolla
hän sitä himoitsi...

Tuntikausin hän kulki Jankan seurassa sen ympäri, ihaili sitä, laskien,
mitä se maksoi, arvioiden mahdollisuuksiaan...

Hän pelasi korkeaa peliä, mutta se villitsi hänet kuin väkiviina.

Hallita tuossa kartanossa! Asua siellä, missä joka maan tilkka uhkui
rikkautta!

Silloin hän oli seurannut ylpeytensä ääntä ja sokeasti rynnännyt...
Hänen täytyi onnistua... Hän oli kylän kaunein, ylevin tyttö. Hän sopi
linnan hallitsijattareksi.

Sitten oli hän voittanut linnan omistajan, prinssin rakkauden. --
Milloin? -- Parina kuumana kesäyönä.

-- Miten se oli käynyt laatuun? -- Naurulla, kiemailulla,
ärsyttämisellä... Suun täydeltä rakkaussanoja otti hänet tuo mies,
hänet, jonka neitsyeellisyyttä kukaan ei ollut vielä rikkonut...

-- Luostarissa ei saa antaa miesten suudella itseään.

-- Mutta minä opetan sinulle, kuinka makea suutelo on... --

Oi noita jälkikesän päiviä, jonka leudossa ilmassa saattoi viettää niin
monta halajoimisen ja nautinnon hetkeä, jolloin katse vaipui
katseeseen, kädet pudistivat käsiä, huulet painuivat huulia vastaan
talon viileissä, salaisissa, puolihämärissä käytävissä! --

Ei hän tuota talonpoikais-prinssiä kovinkaan rakastanut, siksi tuo oli
liian lihava ja karkeapiirteinen. Totta tosiaan!

Mutta ylpeillä hän saattoi vallotuksellaan, sillä olihan hän kartanon
herra, ympäristön mahtavin mies...

Kun Katariina tunsi sikiön liikkuvan kohdussaan, oli hän tulla pyörälle
päästään ilosta. Nyt täytyi prinssin naida hänet, nyt jos koskaan...

Rustitilallinen ei mielellään laita aviottomia lapsia maailmaan.
Vähäsen Katariina oli levoton. Ei hän voinut palata luostariinkaan. --
Eikö jo ruvettu puhumaan häistä?...

Pikku Janka ompeli jo hääpukua... Punaset korallit kuuluvat
talonpoikaismorsiamelle. -- Hän sai koettaa niitä. Koriste oli vanha,
mutta kaunis. Se siinsi kuin veri, mutta hän sitoi sen valkoiselle
kaulalleen. Eri korallit välähtelivät siinä kuin veren viivat. --
Hirveätä! -- Sitten -- sitten tapahtui jotain kauheaa... Hän ei jaksa
muistella, mitä se oli, -- se vaan kuohuu hänen tajunnassaan, hän ei
vaan uskalla sitä itselleen selvittää... Se on kamalaa, kun pitää
ajatella loppuun asti -- mutisee hän vaikeroiden ja vääntelee itseään
vuoteellaan. -- Huoneessa on lyijynraskas iltapäiväilma.

-- Saatanan totkoja olette kaikki! -- Rouva Lorinser työntää oven auki
ja ryntää huoneeseen.

Aivan ymmällään, silmät pyöreinä päässä kohouu Katariina vuoteeltaan.

Kuin kirveellä iskee kirkuva ääni hänen unelmiensa kirkkaaseen
tunnekudelmaan...

-- Minä en kärsi enää, että lika-ämpäri on jaloissani! Korjatkaa
rättinne tuolta pihalta pois. -- Nyt ei ole enää ekstrapaikkoja teidän
lumppujanne varten!

Lorinser heitti oven jälestään paukkinalla kiinni! -- Vielä käytävästä
hän huusi myrkyllisesti:

-- Viisi markkaa annan sille, joka ensiksi korjaa nuo rontot tuolta
pihalta...

Janka sieppasi kiireesti vaatekopan ja juoksi pihalle. -- Milada aukasi
kyökin ikkunan huutaen:

-- Voi, voi ne ovat heittäneet puhtaat vaatteemme pihalle rapakkoon!

-- Mitä sitte on tapahtunut, -- kysyi Katariina kummallisen kumealla
äänellä.

-- Siksi, että me levitimme pyykin pihalle kuivamaan, niin sen yhtäkkiä
pisti vihaksi. Ja lika-astia myös. -- Odota, minä menen auttamaan
tätiä.

Milada jätti ikkunan auki ja juoksi portaita alas. -- Ikkunasta virtasi
kostea, viimainen ilma, joka karkoitti Katariinan haaveilut.

-- Minä tahdon rauhaa -- kiljui hän ja hyppäsi pois sängystään.

Hän puristi ohimoitaan nyrkeillään, hänen katseensa harhailivat
hitaasti ja vaikeasti pitkin rikkinäisiä seiniä kuin etsien jotain. Hän
kuljetti ne poikki ruskeankeltaisen, sauhtuneen katon, joka oli
täynnään kärpäsenlikaa ja hämähäkin verkkoja. Hänen silmänsä
laajentuivat peloittavina muuttuen hullun epätoivoisiksi. Ensi kerran
hän näki selvin silmin, kuinka inhoittavassa ympäristössä hän eli.

Äsken hän oli vielä nähnyt muistossaan kukkivia niittyjä, korkeita
vihreitä puita ja niitten keskellä talo, joka siinsi sinisenvalkoisena
kuutamossa.

Eläimellisen vaanivaksi, ilkeäksi muuttui hänen kasvojensa ilme. Hän
näki mustia, rumia sisältä likaisia patoja hellillä, kaikki
rasvanruskeat ja nokiset. -- Likaämpärin ympärillä oli tahmeata...
Tuolla oli rapakoisia kenkiä. -- Helvetti, eikö kukaan viitsinyt
huonetta korjata! -- Tuollaisellako sakilla piti hänen yrittää kohota!

Keikkuvan, typerän ruuniksi maalatun pöytäkaapin alla oli ryvettyneitä
papereita. Kaappi meni nurin, kun sitä vähän kovemmin vaan kosketti.
Pitikö hänen kulettaa tuo romu pitkin katua!?... Ja huoneessa haisi
yöastian hapan saippuan ja virtsan sekainen vesi, -- sekä ruokahaju...
Piru periköön!... Täällä oli likaista kuin renkituvassa... On jo
iltapäivä, eikä kukaan yrittänyt lakaista roskaa lattialta pois...

Kuin varjokuva ilmestyi hänen silmiinsä kaukaa -- tasankojen takaa...
aurinkoisia huoneita, valkoisiksi kuurattuine lattioineen, jolla oli
ihan välkkyvät tammenkellertävät huonekalut. Kaappien lasiovien läpi
hohti kirkkaita tina-astioita -- joista auringonvalo ihan säteili.

-- Ikkunoita verhosivat vaaleankeltaiset kirjaellut puhtaat liinaiset
uutimet...

Kaikki oli niissä huoneissa hyvin tehtyä ja vahvaa.

-- Mihin häipyivät hänen muistonsa? Lokaan, ihan kuin liejuvyöry olisi
niitten yli käynyt. -- Tämä oli nyt enää jälellä ja se oli totta.

Erehtymättömästi hän näki kaiken raihnan ympärillään. Näki täplät ja
tomun, sormenjäljet ja naarmut. Ja tämä näky syöpyi elämänijäksi hänen
mieleensä... Hillitsemättömän riidan ja ropotuksen ääni kuului
rappusilta... ovi aukeni vaikealla työntämisellä ja Janka retusti
märillä vaatteilla täytetyn kopan kyökkiin. Milada kantoi toisella
kädellään pyttyä, joka oli täynnään kirjavia vaatteita, toisessa
kädessä hänellä oli vyyhti mustunutta, solmullista pyykkinuoraa.
Jäyhänä tuijotti Katariina heihin.

-- Nuoran minä kumminkin nappasin pois, -- sanoi Milada
voitonriemuisena.

-- Joudu pian panemaan vaatteet kuivamaan, ennenkuin työmme menee ihan
hukkaan -- on sääli kaunista pyykkiäni -- huokasi nyyhkien Janka
nostaen korista pesuvaatteet, joissa oli mullan räiskeitä... Janka ja
Milada rupesivat kiinnittämään nuoran kyökkiin katon alle, ristiin ja
rastiin ikkunanpielistä oven pieliin, mutta vaatteet painuivat
kuitenkin niin alas, että Miladankin täytyi kumartuen kulkea niitten
alta. -- Kenkään ei ehtinyt tarkata Katariinaa. -- Tämä istui tyynenä
vuoteensa reunalla pureskellen kynsiään ja vilahtaen vihoissaan
sivulleen...

-- Sormeni ovat ihan jäykät.

-- Odota hetkinen, täti, -- huusi Milada, joka loikkasi kuin kissa
lattialta tuolille.

Äkkiä alkoi Katariina raivota. Milada katseli häntä tuijottavin
ihmettelevin silmin. Janka koetti häntä hillitä heikkoine voiminensa...

-- Raadot, -- kiljahti Katariina raskaasti vetäen henkeään, -- --
korjatkaa luunne, -- sanon minä, -- pidätte sellaista perkeleen elämää
yhdestä pyykkikopasta! -- Antakaa minun olla rauhassa, -- noista
saatanan paskoista, -- piru periköön -- Jumal'auta! -- Hän nykäsi mätää
nuoraa, niin että se katkesi ja puhtaat märät vaatteet lensivät
läjittäin kyökin lattialle.

-- Täällä saa hukkua ihan tunkioon! -- Pitääkö ihmissielun voida tätä
kestää! -- On jo iltapäivä, -- ja kaikki on sekaisin kuin sikolätissä.
-- Jumaliste, minä lyön kaikki säpäleiksi, jos ette laita noita pois
silmistäni, lutkarujaksit! -- Hän kirkui ja ritisti hampaitaan, takoen
nyrkillään pöytäkaappia, niin että se retkahti paikaltaan ja luisui
syrjälleen. Kaikki mitä kaapissa oli, putosi kilahtaen ja kolisten
lattialle. Kuohuvin rinnoin seisoi Katariina vieressä.

Ahdistavalla kauhulla hän vetäytyi huoneeseensa. -- Raivo oli
vaimentunut. Kaikki mielikuvitus oli hävinnyt. Nyt hänen oli hyvä olla.
-- Hän katseli tekoaan. Hän katseli sitä hymyillen, koska hänen
jännityksensä oli helpoittautunut. -- Ikävä vaan oli, että ne olivat
menneet rikki nuo kyökkikapistukset. -- Turhaa! -- Mutta miksi piti
hänen suuttua tuosta liasta?... Miksi vaatia, ettei sitä olisi... Onhan
tunkiossakin lämmin olla, kun lanta palaa...

Ja pyykki... se oli kovin surkean näköinen. Punaisten alushousujen
lahkeet lojottivat tuossa kuin miehen sääret, kun se on saanut naista
kyllikseen... Hän nauraa hohotti ääneen ja rajusti mielikuvalleen.

-- Yksi ihminen ei jaksa kaikkea tehdä, valitti Janka kyyneleet
silmissä, -- minä teen niin paljon työtä kuin ihminen voi.

-- Älä vikise Jan! -- Heitä pyykki nurkkaan ja vie se sitten
pesuakalle! -- Anna minulle kumminkin sitä ennen viiniä!

Katariina seisoi kyökissä, vilahtaen äkkiä ympärilleen tarkkaavasti ja
lisäsi töykeästi puolustautuakseen.

-- Ihminen ei enää kestä tätä reuhtomista. -- Sitten hän palasi
huoneeseensa.

-- Ei tehnyt mitään! -- Sai kerran aikaan puhdistuksen, -- piti
kunnollisesti räjähtää. -- Hän istahti leveään nojatuoliin,
joka oli vuoteen ääressä, laskien paljaat jalkansa sänkymaton
kellahtavanvalkoiselle nahalle.

-- Mistä hitosta tuo paha veri nousi minun päähäni?! -- Kuinka kauan
olen tätä hulluutta mielessäni hautonutkaan?!... Ajatellut kuolemaa,
kuihtumista, tuskaa!... Peljännyt uudistusta!... Hyvä oli, että tämä
vanha lato myytiin ja minä myös! -- Jumalan onni! -- Iloista ja
huoletonta on bordelli-elämä!... Mitä pirua minä itseäni kidutan ennen
aikaan! -- Teen itseni vaan vähän makeaksi uudelle emännälle, käytän
ketunhäntää, istun lekotan ja annan itseäni passata kuin mitäkin
fröökynää! Tämä sopiikin vasta minulle! --

Joku pisti hänelle ovenraosta viinipullon. -- Hän kävi sen kimppuun...

-- Se on mainio tuuma tuo... Läksisin hakemaan uutta liikealaa... Mitä
saakelia... Jään tänne... Pidän hemmetin hauskaa elämää, että tuo
juutalaisämmä minut äkkää... Ja sitä ennen juon niin jeevelisti... --
Hän jatkoi entistä ajatusjuoksuaan... Minä en voi sinua auttaa, Janka!
Minulle on kaikissa tapauksissa sija valmistettu Punatalossa...

Sus' sentään tuota uskovaista Jankaa... Sen piti päästä sinne maalle.
-- Menköön helvettiin! Saakoon hänet nyt tuo "prinssi"... Kuolee se
pakanakin kerran sentään!

Hän kaasi viiniä hajuvedelle tuntuvaan lasiin ja joi sen tyhjäksi...
Kaikkien pitää väistyä minun tieltäni... Mitä pentelettä minä pidän
noita kahta kintereilläni!... Siksi en minä pääse puuhun pitkäänkään...
Ylöspäin pitää minun päästä... Tässä pitää tulla toinen ääni
kelloon!... Vieköön Janka vekaran mukaansa ja paistakoon sitä
kotipankolla! Minusta se on soromnoo! -- Ja ijankaikkiseksi! -- Piruako
enää viitsin vihata! Vihaanko minä vielä sitä raatoa? -- -- --

Hän ähkyi kuin sinä harmaan hämäränä aamuna, jolloin hän oli
epätoivoissaan paennut viettelijänsä kartanosta.

Jos hän olisi ottanut minut aviovaimokseen -- tehnyt minusta emännän --
Jumala on todistajani, että minusta olisi tullut luja huoneenhaltija,
sellainen -- jota hänen talonsa tarvitsi. Sen minä tiedän, sen tunnen
vieläkin tässä elämäni haaksirikossa. Minä olisin kyllä ollut tarkka
rouva. Ja vieraita olisin suvainnut talossa ja minä olisin ne hyvin
osannut kestitä. Vaatekaapit ja kellarit olisin osannut pitää kunnossa
-- ja hallita hänen piikojaan ja renkejään vaan silmäyksellä. Ja
lapseni, lapseni,... jos se olisi syntynyt laillisessa avioliitossa
matschakerhovissa, hänen ylpeytenään, herttaisen kodin auringon
valossa, oh, miten minä olisin sitä jumaloinut! -- Olisin ollut
kunnianhimoisin äiti ja puoliso! -- Paras ei olisi ollut minulle liian
hyvää!...

Ei hän surrut lastansa, -- omaa pirstoutunutta äidinylpeyttään hän
suri... Mitä hän teki tuolla kerjäläiskakaralla? Äpärä se oli, --
kurjana kurjuuteen syntynyt. Auttoiko sitä rakkaus?... Hyvään aikaan
sen piti oppia juomaan, se oli sille hyödyllisintä... Ja sitte mailman
rannalle!

Uhri uhrista!... Hän ja hänen ylpeytensä oli myös teurastettu... Hän
sen oli tehnyt!... Tytön lihallinen isä!... Mahtavana ja koppavana oli
hän ristinyt käsivartensa rinnoilleen ja nauranut makeasti.

-- Vai sinä meinasit päästä rouvakseni... Katariina, älä ole noin
suurellinen!... Jos meidän kartanon esimies sinua miellyttää, voisin
tuupata teidät yhteen... Kyllä se sinulle mielellään vaun laittajaksi
tulee...

Tuntien voimansa oli Katariina kimmonnut hänen silmilleen ja takonut
hänen rintaansa... ja kynsinyt hänen kasvojaan... Mutta mies, joka oli
vahvempi, oli vaan nauranut.

-- Kissa -- sanoi hän virkkamatta muuta. Silloin Katariina helpoitti ja
meni epätoivoisena sisään.

Varhain seuraavana aamuna hiipi hän Jankan luo ja kertoi kaikki... Ja
tuo raukka polvistui lattialle ja väänteli vaan käsiään. Katariina
vaikeroi ja vannotti. -- Kultaseni tule mukaan! -- Jos minä lähden
yksin, niin menen veteen. Älä hylkää minua ja lastani! -- Kulta Janka,
jos sinä tulet mukaani, tulee hän meitä etsimään, meitä kolmea jo
sinunkin takiasi. --

Onneton olento suuteli vaaleatukkaisen Jankan sormia, joita hirvittävä
pelko kouristi.

Molemmat tytöt pakenivat ennen auringonnousua Katariinan viettelijän
talosta. He pakenivat peräti paikkakunnalta. Eräänä iltana he vihdoin
saapuivat melkein ilman rahaa väsyneinä ja umpimähkään outoon
suurkaupunkiin. Katariina kirjoitti ensi työkseen viettelijälleen,
että hän palaa heti Jankan kanssa, jos mies tahtoo naida hänet
velvollisuuden tunteesta. Hän ei pyydä armonosoitusta, vaan hän vaatii
oikeutta. Miehen pitäisi tietää, mikä Katariina oli luonteeltaan. Eikä
hän tulisi vaivaamaan häntä rakkaudellaan.

"Meidän kesäinen ilomme ei ole loppunut, Andreas, -- kirjoitti
Katariina, -- se liikkuu elävänä ja ihanana kohdussani, vaatien, että
minä turvautuisin sinuun. Mieti mies tekoasi, äläkkä syökse sitä
kurjuuteen, joka voisi sinulle onnea tuottaa."

Heti tämän kirjeen perästä saapui suuttunut vastaus. Viettelijä
selitti, että hän ei anna kaikkien karanneiden naikkosten tehdä
ehdotuksia itselleen. Jankan on palaaminen kotiin heti paikalla. Hän on
ottava hänen ruumiistaan halun lähteä maita kiertämään kaikkien
vierasten lutkien kanssa. Mitä syntyvään lapseen tuli, aikoo hän siitä
huolehtia, jahka aika kuluu. Kunnon miehenä ei hän aio kieltäytyä isän
velvollisuuksista, ja sillä hyvä.

Hienossa vihmasateessa istuivat molemmat tytöt aivan toisiinsa
nojautuneina ja vilusta värjöttäen märällä puistopenkillä. Jankan
vaaleatukkainen pää lapsellisen mitättömine piirteineen kätkeytyi
masentuneena Katariinan povelle. Katariina istui suorana tuijottaen
ilmeettömin silmin yhä synkkenevään ilta-ilmaan.

Sellainenko tuo mies oli?... Kuin koiran oli hän potkaissut lemmittynsä
kadulle. Itse istui hän lämpöisen lietensä ääressä, silloin kun hänen
lapsensa ja sen äidin täytyi lähteä maantielle vaeltamaan.

-- Mutta Janka on minun panttivankinani. -- Ensi kerran se juolahti
hänen mieleensä ja hänen katseensa leimahti kuin salama vaalealle
päälaelle, joka oli painunut aivan ales hänen rinnoilleen. -- Tule Jan,
tule, kuiskasi hän käheästi. Lämmitelläkseen istuutuivat he
kellarikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan. Siellä antautui heidän
seuraansa vieras rouvasihminen. Tämä oli kovin ystävällinen ja
lohduttava, kyseli viekkaasti ja imarrellen ja sai lopulta kuulla koko
Katariinan jutun, jonka tämä kertoi vihasta ja halveksumistunteesta
käyristynein huulin.

-- Kyllä tuo mies vielä nöyrtyy -- selitteli rouva. -- Hän ei voi
hyljätä tykkänään noin kaunista naisolentoa eikä noin herttaista
tyttöstä. Totta totisesti, miehen täytyy alistua. Mutta siihen asti oli
pakko malttaa mielensä ja kestää paljon ajaakseen asiansa läpi. --
Rouva pakinoi vielä yhtä ja toista, kertoi hauskoja kaskuja, antoi
salaperäisiä viittauksia rahasta ja silkkipuvuista, maksoi laskun ja
otti tytöt vierasvaraisena luokseen yöksi.

Matschakerkartanon herra ja viettelijä oli kahdeksan päivän kuluttua
sen verran lauhduttanut vihansa ja vainonhalunsa, että ajoi
nelivaljakollaan kaupunkiin sopiakseen asioista rakastettunsa kanssa
sekä ottaakseen sisarentyttärensä kotiin.

Hän saapui liian myöhään. Tytöt olivat molemmat jo poliisin valvonnan
alaisia ammattihaureusnaisia sekä asuivat huonomaineisessa talossa.
Ihanalta ja kovalta oli tämä kostonhetki tuntunut. Ja vaikka Katariinan
olisi ollut pakko heittää henkensä tuon miehen tappamana, ei hän olisi
sitä häikäillyt saadessaan nauttia näöstä, mistä kukaan ei vielä ollut
saanut tässä maailmassa nauttia, nimittäin tuon ylpeän talonpojan
mielen ruhjoutumisesta. -- Siinä hän sai seisoa Katariinan edessä
kalpeana kuin liinainen vaate. Kaikki veri näkyi virranneen pois hänen
härkämäisestä niskastaan. Hänen paksu keltaisenharmaa naamansa oli
kamalan näköinen. Ihan se näytti kuin kuolleelta...

-- Perkeleen perkeleitä, sihisi hän voimatta sanoa muuta.

Hän potkasi itkevää Jankaa -- sylkäsi hänen päällensä -- ja poistui.

-- Perkele! -- Siinä silmänräpäyksessä tunsi Katarina saatanallista
nautintoa, helvetiniloa!

Ja hän istui Jankan viereen, otti hänen kätensä kasvoilta ja nauroi --
nauroi niin sydämmellisesti, että emäntä tuli huoneeseen ja käski hänen
pitää vähempää ääntä.

Tämä nauru sai Katarinan unohtamaan sen naurun, joka tuon miehen
huulilta oli helähtänyt, ja joka ei siihen asti ollut hälvennyt
Katarinan aivoista.

-- Perkelettä -- ja hänen toimiaan ei vaan niin rankaisematta pilkata,
rakas talonjussi! -- Ja nyt piti Jankan palata kotiin, -- miks'ei --
olihan Jankalla siihen kova halu. -- Tyynny, Janka, -- äläkä itke!
Herra antaa sinulle erehdyksesi anteeksi, ehkä hänellä onkin jalo sydän
todellisia katuvaisia kohtaan... Onhan hänellä sinua varten jokin
mökkirähjä korvessa... Onhan hänellä renkejä, jotka pitävät kunnianaan
saada paikata kartanoherran naissukulaisen kunniaa... Hänen muijansa
olisi sentään aina manttaalimiesverta... Pastori siunaa koko jutun --
hyvästä palkasta -- ja valmistaa asiallisille asuinsijan taivaassa. --

Ja niin ovat kaikki autuaat...

Janka ei kelvannut enään kauvemmin täällä. -- Hän ei osannut muuta kuin
vinkua ja marista... Ei sellainen tapa enää vedä liikkeessä mitään. --

Liikkeessä tarvitaan tuoretta ihmislihaa...

Katariina nosti pullon huulilleen ja joi... Ja mitä hittoa häntä
liikutti kenenkään muun ihmisraadon kohtalo kuin oma... Kuolema... on
pötyä... Kuka tietää, minkä onnen potkun Katarina vielä saa tuntea...
Ehkä jokin kreivi häneen hullaantuu ja Katariina saa ajella
höyhenpatjoilla sisustetuissa vaunuissa...

Katariinan aivoissa velloivat ajatukset tyyneinä ja mieluisina...

Tuntien epäselvästi tehneensä jollekin vääryyttä -- ja humalan
hempeyttämänä -- läksi hän kävelemään --

Auaistuaan oven laulaa lirutellen, näki hän... Herran poika, tuossa ne
olivat polvillaan molemmat viruttaen ryvettynyttä pyykkiä...
Siunatkoon, miten he kiirehtivät... Kaikki astiat olivat esillä ja vesi
läikehti heidän viruttaessaan... He eivät ehtineet sivulleen vilaista,
niin kiintyneitä he olivat työhönsä...

-- Janka, kuiskasi Katariina...

Kaikki pilanteon halu oli kadonnut hänen mielestään. Humalasta kiiluva
katse ei voinut irtaantua noista kumartuneista olennoista...
Kahdenkymmenen kahdeksan vuotias Janka kumartui tuossa koukistuneena
kuin vanha akka... Hän oli kuitenkin rusthollarin tytär... oli ollut
vaaleakutrinen -- -- Todellako? -- -- Miksi kykki hän tuossa lattialla
ja huuhtoi?... Miksi huhki siinä lapsi pienillä käsillään? -- --
Katariinanko tähden?... Rääkkäsivät itseään... hänenkö tähtensä? ... Ja
mikä oli hän,... että he sen tekivät... hänen... tähtensä?

Nämät käsitteet olivat hänelle uusia. Ne selvenivät ensi kerran hänen
aivoissaan.

Mutta nämä käsitteet eivät johtuneet katumuksen tunteesta, vaan siitä,
että hän kauhistui omaa itseään, jonka ilmiön voi havaita suurissa
neroissa tahi rikollisissa luonteissa, jotka yht'äkkiä sekaantuvat
luonteensa voimain punnitsemisessa ja vavahtavat.

Sanaa sanomatta meni Katariina kyökin poikki poistuen käytävään. Hänen
silmilleen laskeutui kuin verinen verkko. Hän nojautui seinään --
tuntien pään pyörrytystä. --

Tämän jälestä kuuli Punatalossa joka päivä jotakin uutta, jotain
merkitsevää tapahtuneen. Lorinser sai jonkun kerran kutsun armollisen
rouva Goldscheider'in luo palaten sieltä aina hätääntyneenä korviaan
myöten täynnään varmoja uutisia...

Siellä hän oli tavannut useimmin vaan neiti Olympian. Tämä oli hieno
henkilö, tummahiuksinen ja kauniisti maalattu sekä osasi kertoa mitä
erinomaisimpia asioita, -- sillä rouva Goldscheider itse, -- oho, se ei
monta sanaa lausunut. Se teki vaan tällaisen liikkeen, -- tervehti
tuolla lailla, -- ja hävisi sitte huoneesta. Mutta ylhäinen nainen hän
oli, arkipäivinäkin puettuna silkkiin ja suuriin vihreisiin
hohtokiviin, näkee kohta, että hän on todella parempia ihmisiä... Hän
oli kauvan omistanut tuon hienon kapakan tuolla Ring'in kadulla, vaan
nyt hän oli sen luovuttanut hyvillä ehdoilla "italiattarelle" --
poliisikomisarius Sucher'in vanhalle kaverille. Siitä hyvästä oli
"etsivä" toimittanut hänelle tämän porttolan... Aivan Pariisin malliin
kehui Olympia täällä kaiken sisustettavan, ylhäisesti -- eikä missään
aiottavan kitsailla. Tytöt nyökäyttivät päätään alistuneina. -- Jos
vaan "etsivä" oli tämän yrityksen alkuunpanijana, silloin oli kai paras
hyväksyä kaikki eikä yrittääkään tehdä vastarintaa. Kovan hädän herätti
kuitenkin armollisen rouvan tiedonanto, että hän jonakin päivänä tulee
itse neitejä katsomaan, kenties ottaakseen liikkeeseensä kauniimmat
heistä ja nuorimmat.

Lorinser antoi luonnollisesti kertomuksissaan viittauksia siitä, että
hänellä oli suuri vaikutusvalta, sillä hänen suosituksestaan ja
selonteostaan saattoi muka paljon riippua. Punatalon naisasujainten
mieltä painosti pelon ja toivon sekainen jännitys.

He hiipivät toinen toisensa turviin kuin lapset koulun
sisäänpääsötutkintoon valmistautuessaan. He puhuivat keskenään
vilkkaasti toiveistaan ja otaksumisistaan. Usealla oli jo lähemmät
tiedot edellämainituista yrityksistä, muutamat olivat jo kokeneetkin
niitten eri puolia. Nämät olivat hieman epäilevällä jopa
vastustavallakin kannalla.

-- E-en, minä en rupea porttolatytöksi, -- sanoi komea solakka Rosa
päättävästi pudistaen vaaleaa hurripäätään, -- minua ei narrata.
Dresdenissä sain asiasta vihin ollessani Aschermannilla. Ei ole siellä
edesvastuuta, totta kyllä, mutta ei voi myös mitään itselleen kokoon
saada. Ja kun sairastut, niin emäntä heittää sinut kadulle... Itse voit
ehkä vielä jotain yrittää, mutta porttolasta ei apua lähde...

-- Ole vaiti, ihmisellä on aina "mahdollisuuksia" -- Sen sanan oli
Lorinser oppinut Olympialta ja se herätti huomiota. -- Porttolaan ei
enää haalittu miehiä kadulta... ainoastaan hyvin puettuja, varakkaita
miehiä kävi siellä... Hyvää muonaa sai vetää nahkaansa... Mahdollisesti
saattoi päästä ylöspäinkin. --

Fritzerl, -- pieni pörröpäinen tyttö-epana pyörein punasin huulin,
joita suuri haavanarpi rumisti, -- tiesi kertoa eräästä puolalaisesta
juutalaistytöstä, jonka muuan kreivi oli pelastanut porttolasta ja
peräti laillisesi nainut... Yleensä kävi tällaisissa laitoksissa vaan
ylhäisiä herroja. Nämät olivat mukavampia kuin katukundit, jotka
tinkivät joka guldenista... Eikä noista yksityisistä kundeista ollut
mihinkään. Väliin panivat toimeen rettelöitä, ja pakenivat yleisessä
sekasotkussa jättäen laskunsa maksamatta. Ja ajatelkaa tätä ikuista
kinastelua vuokramatamin kanssa... Aina piti avata pussinsa ja hyvittää
noita emäkurvia... Muuten oli niitten suu senkin seitsemässä
viurussa... Ja sitte oli pakko käydä poliisia hellyttelemässä... Oi
Herra Jeesus, kaiken päätteeksi sai sittenkin muistutuksen... Mutta
tällainen ylhäinen porttola-rouva se osaa järjestää asiat hyvin.

-- Tällainen ylhäinen porttola-rouva, -- sanoi ivaten Hatschekse --
vaatii teiltä sellaisia asioita, että hiuksennekin nousevat pystyyn sen
kuullessanne.

Joka päivä valmistautuivat tytöt huolellisesti omistajan tuloa varten.
Koko talon täytti kova jännitys. Lorinser puhdisti vuosikausia
tomuttamatta ja pesemättä olleet käytävät ja rappuset. Tytöt kähersivät
tukkaansa ja maalasivat poskiaan ja aamupäivällä pukeutuen
mahdollisimman siististi he alimman käytävän ulko-oven kellon soidessa
juoksivat kuin sähkö-iskusta ikkunaan ja oviin tirkistelemään.
Katariina yksin oli välinpitämätön ja kylmä, pysyen tyynenä tässä
yleisessä hopussa.

Hän näpäytti sormiaan, ajatellen tätä hassunkurisuutta. Ei maksa vaivaa
hosua tässä ryönäisessä elämässä. Yhdentekevää oli, missä rypi, täällä
tahi muualla. Hän oli nähnyt senverran maailmaa, että tiesi tänlaista
leipää olevan saatavissa muuallakin. Kyllä hän tännekkin jäi, mutta jos
tuo juutalaismuori ei huoli hänestä -- niin soromnoo!

Taitavasti hän vältti Jankan tunteen purkaukset ja levottomat
kyselyt... Jankan mielen oli vallannut haaveilu ja synkkä
raskasmielisyys.

Katariina ei ollut tätä huomaavinaan. -- Juo -- sanoi hän, -- jos pelko
on nahkaasi mennyt, lökäpöksy! Se oli Katariinan ainoa neuvo.

Eräänä varhaisena sateisena sunnuntaijälkipuolenpäivänä saapui rouva
Goldscheider ihan kenenkään aavistamatta. Ei kukaan edes tiennyt, miten
hän oli sisään päässyt ja kuka oli hänet laskenut; yhtäkkiä hän vaan
astui erääseen huoneeseen alkaen tarkastuksensa. Hän mittasi silmillään
huoneitten korkeutta, tutki ovia ja ikkunoita, kosketteli sormillaan
kosteita kiviseiniä, ja kaivoi silkkisen sateenvarjonsa päällä
rikkinäisen lattian palasia. Neidit olivat suurimmaksi osaksi unen
pöppörässä, pörrötukkaisia ja puettuna likaisiin alusvaatteisiin. He
nousivat hätääntyneinä vuoteiltaan kiirehtien tervehtimään tuota
solakkaa tulokasta, jolla oli aaltomuotoinen punainen tukka, hienosti
koukistunut juutalaisnenä ja kultasankaiset rillit, joidenka läpi hän
tutki heitä.

Lorinser tunkeutui esiin pokkaillen ja maklakoiden. Rouva Goldscheider
teki poistavan liikkeen, aukasi päällystakkinsa istuen tuolille ja
antoi tyttöjen yksitellen esittää itsensä.

Toinen toisensa jälkeen hän tarkasti heidän papereitaan. Hän luki
tutkivasti, vitkaan, hätääntymättä, lateli silloin tällöin kysymyksiä
erityisesti innostumatta ja varmalla äänellä, nyökäytti päätään, kun
piti vastaukset uskottavina, vilahti hymyillen vastaajaan, kun epäili
sen sanojen luotettavaisuutta. Hän ei puhunut liikaa, hymähti vaan ja
katsahti. Tytöt, joiden oli eläissään täytynyt sietää yhtä ja toista,
muuttuivat hänen kohteluaan kokien tulipunaisiksi.

Huone yhä täyttyi. Lorinser kierteli ja väänteli itseään mitä
vimmatuimmin herättääkseen rouva Goldscheider'in huomiota. Muutamat
tytöistä olivat jo ehtineet maalata kasvonsa, kaunistaa tukkansa ja
pukeutua silkkiin. Mutta se ei soaissut Goldscheider'in silmää.
Ainoastaan verinuoret ja tosikauniit löysivät armon hänen silmiensä
edessä. Mutta räikeä päivänvalo teki nuortenkin muodon elähtäneeksi ja
riutuneeksi. Enemmän kuin kaksi kolmatta osaa hyljättiin.

-- Sinua en voi käyttää, -- sanoi Goldscheider Olinka Blecher'ille,
mutta kauniille Gisille, jolla oli suuret, kirkkaat, siniset silmät,
hymyili hän suopeasti. Gisi punastui taputtaen iloisena kuin lapsi
käsiään.

Goldscheider tahtoi pitää Rosa Hatschek'in. Mutta Rosa vastasi äreästi:
-- Minä en tule porttolaan. --

-- Kuten haluat, -- vastasi rouva tyynesti.

Janka oli pukeutunut punaiseen kaulukseen, mutta oli kiirehtinyt esiin
paljain jaloin värjöttäen vilusta.

-- Sinä olet vanha, -- sanoi Goldscheider viitaten poistavasti
kultaisella kynävarrellaan ja kääntyi Katarinan puoleen, joka katsoi
häntä suoraan silmiin välkkyvin, pelottomin katsein.

-- Miten minun käy -- virkkoi Katariina pistävästi.

Goldscheider kohotti katseensa, tarkasti tuota komeata naista tuntijan
katseella. Sellaisestahan naisesta hän saattoi hyötyä. Se oli ehkä sitä
oikeata lajia, jota hän kaipasi. -- Sinä jäät tänne, -- sanoi hän
kohteliaalla kädenliikkeellä. Katariina oli viides järjestyksessä.
Kaikkien muitten täytyi lähteä talosta.

-- Kahdeksan päivän kuluttua siis on kaikki oleva selvä, -- sanoi
Goldscheider kiemurtelevalle portinvahtirouvalle. -- Teillä on ollut jo
liikaa järjestämistilaisuutta. -- Teidät -- sanoi hän hyväksytyille
tytöille, -- hommaan minä muualle asumaan. Jos olette järkevät, käy
teidän hyvin. Jokaiselle teistä annan minä hyvät kapiot, hienoja
liinavaatteita ja kyllin pukuja. Minun luonani voitte ansaita
melkoisesti ja elää rattoisasti. Minä en tahdo ketään petkuttaa. --

Goldscheider nousi seisomaan. -- Katariinan silmät säikkyivät. Hän
astui askeleen edemmä. Sill'aikaa sanoi Rosa Hatschek uhkaavana: -- Me
emme myös ole koiria, jotka ajetaan milloin tahansa pihalle. -- Meillä
on vuokrasopimus, -- sanoi muuan toinen.

-- Myydessä purkautuivat entiset vuokrasopimukset tässä talossa.

-- Olen sen heille selittänyt -- armollinen rouva, supisi Lorinser, --
mutta puhu koirille asiallisesti, ei auta. -- Hän nyökäytti päätään
innostuneesti.

-- Muussa olemme siis sopineet asiasta, vai miten? -- Goldscheider
napitti takkinsa. -- Te viisi seuraatte minua jo tällä viikolla
tarkastettaviksi tohtori Lambergin luo. Jokainen tuo sitte heti minulle
hänen allekirjoittamansa paperin. -- Siis...

Katariina astui hänen eteensä. -- Minulla olisi vielä jotain
puhuttavaa. -- Hän kiinnitti puhuessaan huivin kupariruskeaan päähänsä.
-- Minulla on lapsi. -- Hänen katseensa kohtasi Jankan kiintyneitä
katseita, -- ja tuo kuuluu myös minun seuraani, -- lisäsi hän kotvan
kuluttua hiljaa.

-- Tuon täytyy hakea elatuksensa muualta. -- Mutta kuinka vanha lapsesi
on?

-- Yhdentoista ja kahdentoista vuoden välillä. -- On tyyni lapsi -- ei
häiritse ketään. -- Osaa jo askareita tehdä. -- Eikö ole totta? --
Katariina katsahti ympärilleen. Ei kukaan ottanut osaa hänen asiaansa.
Ainoastaan Janka nyökäytti myöntyvänä päätään. Hän astui askeleen
eteenpäin sanoen ääneen ja varmasti:

-- Tyttö on hyödyllinen olento, osaa jo täydelleen palvella ja jaksaa
tehdä työtä. --

Katariina tuijotti Jankaan. -- Mitä tuo tarkoitti?

-- Poliisi ei hyväksy, että -- koululapsia pidetään tällaisissa
taloissa -- lausui Goldscheider sanojaan punniten.

-- Syksyllä, vastasi Janka, -- on tyttö vapaa koulusta. Silloin hän voi
ottaa palveluspaikan täällä.

-- Noh, saatte ottaa hänet silloin, -- sanoi Goldscheider lyhyesti ja
nopeaan. Poistuessaan hän tokasi sivumennen Lorinserille katsahtaen
häneen.

-- Selvää on, että tekin saatte muuttaa toiseen paikkaan
viidentenätoista päivänä. -- Ennenkuin ehdittiin hyvästi jättää, oli
Goldscheider poistunut.

Lorinser seisoi kuin salaman iskemänä. -- Punatukkainen ruoja! --
kidahti hän polkien lattiaa. Senjälkeen syntyi talossa kova meteli ja
kiljunta. Naapuritkin kokoontuivat uteliaina ottamaan selvää
tapahtumista. Haukuttiin, kiitettiin, itkettiin, riemuittiin.
Lorinserin kohtalo herätti yleistä vahingoniloa. Pois ajettuja tyttöjä
surkuteltiin, mutta nämät eivät myöntäneet hävinneensä, antaen
ymmärtää, etteivät olisi halunneetkaan jäädä taloon.

Siitä syntyi jumalaton ilkkuminen ja pistospuheilu jonka yli kuului
Gisin ääni kuin trumpeetti. -- Mitäs hullua! Saada pukuja, merkattuja
liinavaatteita, silkkipaitoja -- jotka eivät maksa kantajalle ei
guldenia, ei groschenia, -- kyllä sen kärsii.

-- Niinkö luulet, -- pisti vahingoniloisena Viktoriina, jolla oli
"toppatissit" ja joka oli haljeta kateudesta, -- saatpa nähdä, mitä ne
maksavat, nuo koreudet, nauta!

-- Enkö minä sanonut, vaikka olisitte antaneet sata guldenia, en olisi
sittenkään mennyt porttolaan, -- ylvästeli Rosa. -- Yölinnuiksi meitä
haukutaan. Antakoot meidän elää vapaina kuin linnut. Porttolassa elät
kuin vankina, kuin lintu häkissä. Jos tahdot mennä kävelemään, et sitä
saa tehdä. Vaikka tahtoisit mennä kerran kirkkoon, ei sinua sinnekkään
lasketa. --

Katariina pysytteli erillään aivan huumauksissa siitä, mitä oli
tapahtunut. Se oli suhahtanut hänen ohitsensa kuin tuulen vihuri. Oliko
hän voittanut pääarvan vai eikö? -- Hän ei oivaltanut mitään. -- Ja
entäs Janka -- mihin hän nyt häviäisi? -- Mihin hän lopulta joutuu?
Katariinan valtasi ikävä johonkin ystävään. Hän lähestyi kiihkeästi
toisia.

-- Tietysti meidät heitetään ulos ovesta, jos siksi tulee, -- sanoi
Fritzerl allapäin, tuimana. Fritzerl oli ollut remahtelevin sakissa.

-- Menkää sovussa kukin kohdallenne, älkää toisia noin pelotelko, --
yhtyi Katariina puheeseen. Eikö totta, meillä ei ole mitään pelättävää
rakkaat ystävät?

-- Ei todella -- myönsi Fritzerl'kin taas hyvänahkaisena -- hyvä
ruokahalu -- riiviöt -- minä menen.

-- Ostamaan vanhoja vaatteita narinkkajuutalaiselta -- huusi Olinka
hänen jälkeensä myrkyllisesti.

-- Saa luvan tottua siihenkin, väitti Rosa viisastelevana seuraten
häntä -- liikkeessä saa panna suuta säkkiä myöten.

-- Kas, että sinä saat pitää tytön luonasi, -- sanoi Gisi Katariinalle.
-- Tavallisesti Gisi ei ollut tälle lempeä, -- mutta nyt täytyi
"valittujen" olla samaa puoluetta toisia vastaan.

Gisin puheen kuultuaan heräsi Katarina mietteistään. -- Tytön!
Tietysti! -- Enhän minä voi sitä vittuunikaan panna, -- vastasi
Katariina raa'asti ja poistui.

Hänen täytyi päästä selvyyteen. -- Mitä nyt taas oli tekeillä? -- Mitä
Janka oikein mielessään hautoi?

-- Eivätkö sukulaiset enää halunneetkaan tyttöä luokseen? Oliko se
heidän mielestään liian turmeltunut, ja pahankurinen? Nyt kun
saattoivat saada tytön kotiin maalle, nyt he eivät siitä välittäneet!
-- Monta päivää oli hän odottanut sanaa Jankan suusta. -- Mutta Janka
ei tätä asiaa koskettanut -- ei vihjauksellakaan. -- Minkätähden ei?

Sill'aikaa, kun tuo yllämainittu juttu tapahtui, istui Janka tapansa
mukaan puukasalla hellin edessä. Kyyneleitä valui viljalti hänen
poskilleen, kun hän, pitäen Miladaa polviensa välissä, kuiskasi tälle
puhuen kovin vilkkaasti vakuuttaakseen tyttöä. -- Tyttö kuunteli
tarkkaavana, nyökäyttäen päätään vakavasti ja ymmärtäväisen näköisenä.
-- ... Kyllä täti, minä tiedän. --

-- Sinun täytyy häntä totella -- muistutti Janka painavalla äänellä, --
ja jos hän sinua sättii, -- raivostuen, pirstaten -- niin lapsi...
Janka tuijotti eteensä pyyhkäisten hiukset otsaltaan -- älä ota sitä
pahaksesi, -- hän on hyvä, -- sinä et saa muistella hänen pahoja
sanojaan, palvele vaan häntä ja korjaa hänen kotiaan, hän ei jaksa
tehdä raskasta työtä... Hän ei pidä makeista ruuista. Ainoastaan viiniä
sinä ostat hänelle joka päivä ja omenia, sillä hän pitää niistä...
Stiegen-Greisler'illä on läpi vuoden hyviä omenia. -- Ja lapsi --
rukka...

-- Mene ulos, -- sanoi kuivasti Miladalle Katariina, joka
äkkiarvaamatta oli astunut huoneeseen. Hän pani kätensä puuskaan
katsellen noita kahta ja naurahti ilkkuen.

-- Mitä sinä vikiset! Me panemme pillit pussiin ja lähdemme matkalle.
Yhdessä olemme tänne tulleet, livistetään yhdessä pois. Sinä olet kai
valmis siihen?

Pelästyneenä katsoa tollotti Janka ylöspäin. Sitten hän levitti
käsiään. -- En, -- en. Sinä jäät tänne Katariina, sinun paikkasi on
tällaisessa talossa. Sinä olet kaunein täällä, etkä tiedä, minkä onnen
vielä saavutat...

-- Älä puhu roskaa, -- sanoi Katariina mustana laskien käsivartensa
ristiin rinnoilleen. -- Minä annan palttua juutalaisämmälle ja hänen
likkapaikalleen. Me lähdemme pois yhdessä, sanon minä. --

-- Älä puhu noin! Älä ota vettä pääsi yli, Katariina! Sinä saat elää
täällä kuin varakkain nainen, eikä sinun tarvitse guldenin suhteen
kitsastella. Sinunkaltaisilla on menestys tällaisissa yrityksissä. Älä
viskaa onneasi kujalle, Katariina! --

-- Ja sinä, -- ivasi toinen, -- kuolet lokaan ilman minua. Tahi --
Katariinan katse muuttui urkkivaksi, -- sinä aiot kai mennä luostariin?

Janka pudisti päätään. Hänen silmissään vaan oli välke, joka selitti
asian sanomatta. Noissa surullisissa, uskollisissa koiransilmissä
hehkui salainen tuli. --

-- Noh, sen minä saatoin arvata. Matschakertalonpojan sikiö ei voi olla
uskollinen...

-- Minä olen ollut sinulle uskollinen, Katariina... Olen asunut
kanssasi näin kauan, kuin minua tarvitsit. Nyt alkaa sinulle uusi
elämä. Nyt et kaipaa minua enää. Sen aavistat Katariina itsekin jo.
Minä en ole vaatinut työstäni palkkaa vuosien kuluessa... Älä sinäkään
rupea laskuja kirjoittamaan... Mitä sukulaiseni on sinulle velkaa, sen
tahdon suorittaa... En ole pyytänyt maksua vuosien kuluessa... Ja
pikkurahoista koituu vähitellen suuriakin summia. Kenties
matschakertalonpojat eivät ole sinulle enää mitään velkaa, Katariina...

Janka oli tulipunainen kasvoiltaan. Hänen ruumiinsa vapisi.

Katariinan vartalo kyyristyi. Käheästi valittaen sanoi hän: -- Mihin
tyttö joutuu? -- Pitääkö hänen syöstä perikatoon tässä talossa? On
sinullakin sydän! Tiedätkö, mitä tytöstä tulee tällaisessa elämässä?!

Janka vastasi: -- Usein olen sitä ajatellut. Teenkö oikein? Olen
itsekseni päättänyt -- siten, -- että tytön pitäisi päästä täältä pois!
Jumalan tähden olen sieluni kaikella voimalla koettanut hänet
onnettomuudesta pelastaa! -- Mutta minä olen väsynyt vuosien kuluessa.
-- Hän silitti vapisevin käsin hiuksiaan. -- Sinunkaltaisesi naiset
ovat sitkeämpiä, ne eivät mistään hinnasta päätöstään riko, eivätkä
aikeestaan luovu. -- Sellainen on sinunkin tapasi, Katariina. --
Sellaiset ihmiset kuuluvat yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. -- Älä
työnnä luotasi lastasi. Pidä siitä kiini, kuuletko!

Katariina oli puoleksi kääntänyt hänelle selkänsä. Nyt hän teki
kädellään jyrkän liikkeen, Janka tarttui lujasti tuohon käteen toistaen
tavattoman vannottavalla äänellä:

-- Älä karkoita lastasi luotasi, sanon minä. Älä sitä hyljeksi! Se on
sinun lapsesi... Se on kiintynyt sinuun. Kuule, minä olen sitä lasta
tutkinut, minä aavistan, mitä siitä tulee! Ota siitä vaaria Katariina!
Sinä tarvitset vielä lastasi, kun pahat päiväsi koittavat! --



Toinen Osa.

Goldscheiderin salonki.


    Johdesana:

    Haluta vapauteen, se on vapauden oikea oppi.

                                _Nieztsche_.

Edellisten tapausten jälkeisessä syyskuussa avattiin Punatalonliike
uudelleen herättäen heti kovaa kysyntä. Rouva Goldscheider havaitsi jo
muutaman viikon kuluttua, että hänen liikkeensä tulisi edistymään
varmentaen hänen toimeentulonsa. Vanhat liiketuttavat toivat mukanansa
uusia vieraita, talon ystävät kerääntyivät taas sinne ja uteliaita
virtasi kosolta paikalle. Kaikki julistivat, että Punatalon tavara ja
sikäläinen kohtelu oli ensiluokkaista.

Hinnatkin olivat siellä sen verran kalliit, että eräät huonommat
halulliset eivät uskaltaneet pyrkiä rouva Goldscheiderin huoneustoon.
Seurauksena tästä oli se, että sikäläinen seurustelupiiri muodostui
tavallaan yhtenäiseksi. Toiseksi ei siellä ketään suorastaan nyljetty,
eikä ketään pelästytetty odottamattoman suurilla laskuilla -- eikä
rouva eivätkä edes neidit koskaan katsoneet pahasti, jos vaan joi lasin
portteria tahi viiniä, jonka maksettuaan poistui. Tämä seikka miellytti
paljon vieraita, jotka kuitenkaan eivät usein halunneetkaan supistaa
siellä käyntiänsä niin vähäiseen, sillä neidit olivat nuoret, kauniit
sekä erityisesti perehtyneet ammattiinsa.

Neidit olivat todella hyvin kasvatettuja. Heissä ei ollut mitään
kömpelön meluavaa eikä tyhmänröyhkeän itsetietoista, jota yleensä tapaa
seikkailijanaisissa. Vieraat väittivät päinvastoin, että Goldscheiderin
talossa vallitsi jonkinlainen erikois-esiintymistapa. Koko kaupunki
puhui siitä. Toiset kiittivät, toiset moittivat. Mutta sekä puolustajat
että vastustajat olivat yksimielisiä siitä, että illanvietto
Goldcheiderissa oli "mieltä jännittävä"... Sanalla sanoen, liikkeen
avajaiset merkitsivät pääkaupungissa saman, kuin jonkin taideilmiön
ensi esiintyminen yleisön nautittavaksi... Se herätti huomiota... ja
edellytti tällaisissa tapauksissa menestystä.

Alkujaan oli rouva Goldscheider ryhtynyt tähän hommaan salaisella
vastenmielisyydellä, myöhemmin hän ajoi sen perille ulkonaisesta
pakosta... Rouva Goldscheiderin oli aikoinaan täytynyt, voidakseen
saada korvatuksi muutaman vaillingin, joka oli syntynyt maksamatta
jääneen saatavan johdosta, ottaa rahan sijasta velallisen omistama
tunnetumpi naispalvelijoilla varustettu viinitarjoilupaikka. Tämä
tapahtui myöskin siksi, että hän yhä laajenevassa entisessä
liikeyrityksessään voitti mielestään sangen vähäsen vaikkakin varmalla
tavalla. Koska hän ei ollut perehtynyt tällaiseen ravintolaliikkeeseen,
jätti hän sen entisen tarjoilujohtajattaren huostaan. Tämä oli
syntyjään italialainen sekä sangen "taitava" ammatissaan. Tämän lisäksi
oli italiattarella se ansio, että hän oli kaikkialla läsnäolevan,
kaikkien vihollisen, pelottavan siveyspoliisikomisariuksen Teobald
Sucher'in rakastettu. Komisarius auttoi ja tuki häntä hänen kaikissa
liike-edesottamisissaan erittäin tehokkaasti... Viinitarjoilu edistyi,
tulot olivat hyvät, ja vajan vuoden kuluttua oli ahnas italiatar
kyllästynyt kokoomaan toiselle rahaa sekä palvelemaan toisen
harrastuksia. Hän kehoitti siis Sucheria hommaamaan hänelle tämä liike
vuokralle. Sucher innostui kyllä Carlotansa tuumaan, sillä oma yritys
oli aina mukavampi kuin vieraan työ, -- mutta hän pelkäsi, että rouva
Goldscheider olisi yhtä perehtynyt liike-asioihin kuin he molemmat
itse, sekä jyrkästi kieltäytyisi luovuttamasta liikettänsä vuokralle.

-- Lisäksi oli Carlotalle ja Sucherille sangen vastenmielistä, että
Goldscheider tahi oikeammin hänen asianajajansa, entinen kimnaasin
apu-opettaja, nykyinen yksityisopettaja Horner usein tuli iltasin
viinitarjoiluun tarkastamaan sikäläistä elämää. Horner seurusteli
vieraitten ja tarjoilijatarten kanssa, tutki viinilajeja, arvosteli ja
hylkäsi niitä sekä yhä itsepäisemmin vaati, että rouva itse ottaisi
osaa liikkeen sisäisiin asioihin.

Erityisimmin oli Horner kiintynyt tarjoilijatarten kahinaan.
Aika ajoittain hävisi jokin heistä hetkiseksi italiattaren
suosiollisella avulla, -- vaikka heillä ei ollut oikeutta yhtyä
liikevieraisiin luvattomasti. Tämä oli sekä yleinen mielipide, että
poliisiviranomaisten vaatimus. Tyttöjen asema oli jotenkin
riippuvainen. Aamulla heidän piti suorittaa raskaat puhdistustyöt.
Ulosmennessään joutuivat he ankarimman tarkastuksen alaisiksi.
Italiatar otti heiltä joka kreuzerin taskusta, väliin hän tutki heitä
ruumista myöten etsien muka salattuja juomarahoja... Nuo tytöt olivat
kolme laihaa elähtänyttä ja olemassa oloonsa kyllästynyttä olentoa. Ne
eivät olleet vielä ijältään vanhat. Mutta kiertelevä elämä, ainaisten
surujen paino oli heidät kuihduttanut ennen aikaansa. Heidän hymynsä
oli puserrettu niinkuin heidän poskensa olivat maalatut. Heidän
käytöksessään oli jotain liioitellun kiemailevaa ja armastelevaa. He
tottelivat nurkumatta kaikkien käskyjä, he antoivat kohdella itseään,
miten kukin mieli, sillä he tiesivät, että tämä lämmin huone oli vain
ensi askel siihen kurjuuteen, jota he kaikin keinoin koettivat välttää.
-- Horner teki kerran selvän viittauksen siihen suuntaan, että miten
noitten "nuoruuden jumalattarien" työ ulkopuolella ravintolahuonetta
merkittiin kirjoihin, koska tuo osasto näytti tarvitsevan paljon tilaa,
vastasi Carlotta lyhyesti ja äkämystyneenä:

-- Ne merkitään, juomarahoina -- ei muuna... Liike ei sillä paljo
ansaitse.

Horner pudisti päätään pyytäen saada tarkastaa "kirjanpitoa", mutta
silloin muuttui Carlotta hyvin epäkohteliaaksi luvaten valittaa
"esivallalle" tästä asioihin sekaantumisesta. Carlotan pantua tästä
toimeen komisariukselle kohtauksen, keksi tämä Carlotan eduksi mainion
syötin Goldscheiderille.

Hän istui eräänä iltana Hornerin viereen, tilasi pullon "yksityistä"
viiniä ja irroitti kielensä. Hän vaati kymmenvuotisen vuokrasopimuksen,
tarjoten kaksitoista prosenttia pääomasta sekä, -- "etsivä" silitti
tyytyväisenä kiiltävän mustaa keisaripartaansa, -- "maksutta oikeuden
saada pitää kaikkein edullisimmilla edellytyksillä varustettua
porttolaa."

-- Herra tohtori, minä en sano liikaa, jos sanon, että siellä viruu
raha kadulla.

Horner istui kuin kivipatsas tuijottaen lasiinsa. -- Sucher täytti sen
uudelleen jatkaen juonikkaasti keskustelua.

-- Selvää on, että armollinen rouva innostuisi tuollaiseen
liike-yritykseen, tietysti laajassa muodossa, sillä tällaisella
nurkkapuodilla kuin, mikä tämä on, ei voita paljo. Siitä kai herra
tohtori lie samaa mieltä kuin hän.

Horner mörisi jotain.

Toinen yhtyi siihen taitavasti lausuen: hyvä, hyvä. Ensi tilassa olisi
huomioon otettava tyttöpaikan erinomainen asema ihan kaupungin
liikekeskustassa. Lisäksi oli seutu erittäin rauhallinen ja hyvin
järjestetty häiritsemättömäksi käynti-alueeksi, -- olihan se kuuluisa,
polvi polvelta huomiota herättänyt porttokorttelikunta... Suoraan
sanoen, nykyään oli se hänen myytävänään, -- tähän asti oli se ollut
hyvissä käsissä, -- ainoastaan pieni kiinnityslaina on talossa, joka
jää ylössanomatta, -- kaikki ehdot ovat siis loistavat.

-- Mutta mitä sekään merkitsee, verrattuna paikan asemaan, maineeseen,
sekä yrittelijän asiantuntemiseen. Rahaa on siellä tekemättä hyvä
herra, ihan katuojassa.

-- Rehellisesti on joka katukivi thalerin arvoinen.

-- Noh, tuleeko siis sopimuksesta tosi, arvoisa herra? Se tapahtuu kai
teidän nimessänne, vai miten?

-- Te solvaatte minua, herra tohtori! Itsestään on selvää, että sopimus
tehdään armollisen rouvan nimellä... Minä olen virkamies, -- etsivä löi
loukattuna rintaansa. -- Minä voin antaa neuvoja, lausua mielipiteeni,
herra tohtori. Ja minun kantani on tämä: me puhdistamme niin monta
huonetta kuin vaan voimme. Siveetöntä elämää siellä pidetään kyllin --
kadulla, tarkoitan, -- siellä on joukottain tyttöjä, jotka eivät ole
poliisin kirjoissa. Se on juuri hyvä. Minä lähetän niitten kimppuun
pari nuorta konstaapelia, me teemme tilaa, karistamme, pudistamme,
tyhjennämme, kanavoimme seudun kaikenlaisilla määräyksillä. Siten
vaikeutamme heidän liikettään ja elämismahdollisuuksiaan. Se kohottaa
hinnat... Me määräämme hinnat. -- Ymmärrätte kai.

-- Kyllä, jalo mies.

-- He, he, poltetaan tyttöjä pois pesistä pienellä tulella... Se on
minun asiani, herra tohtori. Mikä ei meitä etsiviä miellytä, sen ajamme
huuthelkkariin. Sitten otamme liikkeen omiin käsiimme. Eikö tapa ole
oiva?

-- Goldscheider on haaveilija, -- mutisi Horner kumartuen lasinsa yli.

-- Vielä pullo, -- huusi Sucher nyökäyttäen päätään Carlotalle. Sitten
hän istui lähemmäksi Horneria. -- Katsokaa, herra tohtori, minä voisin
pitää itsekin tuon ihanuuden, mutta meidän päällikkömme eivät sentään
sitä myönnä, että minä sitoudun liian paljon ulkopuolella virastoa.
Ja jokaisella on virkamieskunniahimonsa. Tämä liikehän on
pikkuporvarillinen. -- Jo jälkeen kello kahdentoista yöllä täytyy
sulkea. Mutta yleinen porttola tuolla paikalla, sellainen tyttöpaikka,
jota minä kuvittelen, -- hän takoi rintaansa, -- sille kannattaa uhrata
elämän työnsä. Minä lupaan että se tuottaa taitavalla hoidolla
satakaksikymmentä prosenttia puhdasta... Huoneustossa on kaksitoista
eli viisitoista yksityishuonetta. Jos ne sisustettaisiin hienosti ja
niihin yhdistettäisiin pieni ravintola, jossa tarjottaisiin kahvia,
leikkele- ja voileipäruokaa -- viiniä hommattaisiin kellarissa --
laitettaisiin komea vastaanottosali, jossa soitettaisiin sekä olisi
salaisia pelihuoneita, joissa otettaisiin kaksikymmentä kolikkoa miestä
kohden, niin laskekaa, herra tohtori, sikäläisellä kysynnällä, mitä se
tuottaisi! -- Eikö se olisi suuremmoista, mitäh!? --

Horner kohotti paksut, sairaalloisen kalpeat kasvonsa. -- Häh!? --
Missä on pukin sorkka, -- kysyi hän halveksivalla äänellä.

Sucher hätkähti. -- Hän vainusi ansaa. -- Horner oli liian liukas
ankeriainen.

-- No, on siellä nyt tapahtunut sopimattomuuksia. Mutta hieno, kodikas
salonki olisi jotain toista. Saisi lämmitellä lieden ääressä ja jutella
tyttöjen kanssa mielin määrin, -- sellaisten nuorten kanssa, -- herra
tohtori, jotka vielä johonkin kykenevät.

-- Hyvä kesti-isäntä, epäilen, tokkopa tuo talo löytyy muualla kuin
teidän arvoisissa pikku-aivoissanne? Sikamaisuudet siellä sikiävät,
arvoisa herra.

-- Herra tohtori, -- Sucher teki rakkaan rintatakomisliikkeensä. --
Minä en pane virkamieskunniaani pantiksi. --

-- Se voisi vahingoittaa teitä, sanoi Horner myrkyllisesti.

-- Siis selvä peli, -- tässä on kysymys Punatalosta. --

Hän noudatti taiteellista vaitioloa, -- katsoi Horneriin merkillisen
tärkeänä. Hornerin kasvoissa näkyi virnistys. -- Sucher otti esiin
pinkan papereita levittäen ne pöydälle. Lyhyillä ja paksuilla
sormillaan hän järjesti näitä ehdotuksia, laskelmia, asiapapereita
esittäen ne yksitellen.

-- Katsokaa, herra professori.

-- Puhukaa suunne puhtaaksi, ärähti Horner.

-- Minulla on asia ihan selvänä. Hakemus on tässä. Laskelmat ovat
valmiit ja piirustukset, -- tunnetteko arkkitehti Goldammerin, ettekö?
-- Tässä ovat lisärakennuksen piirustukset, -- Katselkaa rohkeasti
näitä. -- Kun vaan mainitsen nimen -- Punatalo, -- eikö se ole lupaava
keinotteluväline.

Horner pani rillit nenälleen ruveten tutkimaan papereita.

-- Ei pitäisi viskata kaivoon, sanoi hän.

-- E-ei! Tämä ehdotus on niin hyvä, ett'ei veljenne olisi parempaa
voinut tehdä. Punatalo on nykyään yksi kaupungin merkillisyyksiä ja kun
vanhaa paikataan uudella -- niin sanoakseni tuoreella lihalla, niin
luulisi kelpaavan.

Horner pisti paperit taskuunsa.

-- Rouva Goldscheideria on vaikea valloittaa. Hänen liikkeensä on jo
hyvässä kunnossa, valitettavasti liian hyvässä kunnossa. --

Päätään pudistaen hän kiintyi taas uuteen viinipulloon. Sucher nousi
paikaltaan jättääkseen hienotunteisesti miehen yksin asiaa
punnitsemaan. Mutta ennenkuin Horner ehti saada hattunsa päähän
poistuakseen kapakasta, kuiskasi Sucher kiirehtien hänen korvaansa:
-- Mitä noihin 3 1/2 prosenttiin tulee, -- olen virkamies enkä
kauppias, -- minä tyydyn puoleen.

Rouva Goldscheider kuunteli ystävänsä esitystä lyhytnäköisin vilkkuvin
silmin.

-- Älä suutu Horner, mutta se, minkä sinä nyt esität, ei sovi ollenkaan
minulle -- ei millään muodolla. -- En antaudu enää moisiin
seikkailuihin.

-- Sinä olet rappiolla, ihan rappiolla, -- sen olen jo monta kertaa
sanonut. Se johtuu sinun kirotusta kirjatoukkamaisuudestasi,
David-vainajasi ihanteellisuudesta... Horner kulki huoneessa kolisten
edestakaisin. Hän nosti kulmakarvojaan uhkaavan näköisenä.

-- Neiti Elisenä et olisi antanut tuollaista tilaisuutta mennä sivu
suun. Silloin sinussa oli vielä edistyksen mahdollisuutta.

-- Älä ymmärrä minua väärin Horner! Minä pelkään yksinkertaisesti,
ett'en siihen pysty... Minä olen hyvin tavallinen liikenainen. Ja jos
näen ansaitsevani jollain tavoin, en hyljeksi sitä. En minä suinkaan
toimi katkismus kädessä! -- Mutta tässä on ensi sijassa kysymys siitä,
että pitää kokemuksilla saada korkoja, eikä minulla ole käytännöllistä
kokemusta tuollaiseen... Tiedättehän miten olen elänyt jo
kahdeksantoista vuotta, -- mitkä ovat luonteeni omaisuudet...

-- Rakas ystävä, siveys on vaan innostuttava este tuollaisella
kilpajuoksuradalla. -- Hypätään yli! --

-- Olen siksi liian vanha Horner, -- en opi enää temppuja. -- Jos
minulla vielä sittenkin sisimmässäni on vastenmielinen tunne tuollaisia
yrityksiä vastaan, tapahtuu se myös lapseni Alma Lucien tähden. -- Hän
lausui nimen hiljaa ja suppeasti.

-- Suo anteeksi. Tuolla Dresdenin koulussa olevalle pitkälettiselle
neidille lienee yhdentekevää, teetkö vanhojen vaatteiden vaiko tuoreen
ihmislihan kauppaa. Kuule -- minä en ymmärrä paljon mammonasta ja sen
koronkasvusta, mutta ne numerot, jotka tuo aatelismies minulle esitti,
herättivät minussa kunnioitusta.

Goldscheider tutki papereita, kirjoitti muutamia numeroita muistiin
pudistaen taas avuttomana päätään.

-- Kyllä liike on hyvä, mutta mistä hankin itselleni siihen kokemusta!
Miten opin itse sen ammattitaidon niksit? Mies, ajattele, että tuota
täytyy tuntea kuin viidellä sormellaan.

-- Sinulta puuttuu joustavuutta, mielikuvitusta ja sielun lentoa. Sinä
olet perinpohjainen ja tarkka ihminen mutta ihan poroporvarillinen...
Sinä et ymmärrä suurliikettä, olenhan sitä joka päivä sinulle hokenut.
Nyt sen näen, ett'ei auta puhua. -- Istu ja pala! Mieti tätä oivaa
tuumaa! -- Sinusta tulisi rakkauden nautinnon vallitsija. -- Sinun
valtasi on siinä, että osaat hankkia joka miehelle sille sopivan naisen
ja siitä itse kantaa aineellista voittoa! Koeta toki ymmärtää tätä
keksintöä! -- Käytäntö, pikkuseikat selviävät itsestään. Rohkea
yrittelijä keksii oudompaankin seikkaan oman menettelytapansa... Tämä
on shakkipeliä, oivallatko!

Hän naksautti sormillaan.

-- Kuule, -- lähdeppäs tutkintomatkalle! Kas, ett'en heti sitä äkännyt!
Ota selvä, miten muut toimivat! Urki naapureittesi liikesalaisuuksia,
jos sinulla nyt ei muka ole ammattitaitoa!

Goldscheider viivytteli näyttäen epäilevän. Mutta tarkemmin nähtyään
oli tuuma hänet sittenkin innostuttanut, jopa vallannut hänen mielensä.
Siitä huolimatta hän epäsi puhuen siitä liikepääomasta, jota oli tässä
välttämätöntä omistaa, jonka tähden oli pakko vaihtaa liian äkkiä
entinen pääoma rahoiksi. Tämä vaikuttaisi myöntiin epäedullisesti.
Sanalla sanoen uuden liikkeen alkuunpano kysyisi verrattain liian
paljon puhdasta rahaa, siihen otettuna rakennus.

-- Minä näen -- sanoi Horner ivallisesti -- että
Taavetti Goldscheider'in leski tahtoo elämänsä ijän kaikkine
liikemiesominaisuuksineen istua vanhojen housujen parissa. Jumalan
nimeen siis, jää sinä vaan puhdistamaan ylhäisten aatelisten täihousuja
ja korista niillä sitten alhaisempia. -- Hän meni.

Mutta hän lähetti Sucherin Goldscheider'in kimppuun. Tämä herrasmies ei
yrittänyt vakuuttaa periaatteilla vaan todellisilla numerolaskelmilla.

Hän saattoi varmasti mennä takuuseen sataprosenttisesta liikevoitosta.
-- Tämän hän lupasi ensi aluksi. -- Hyvä rouva, voiton täytyi myöhemmin
lisääntyä. Hän tiesi löytyvän tyttöpaikkoja, missä emännät korjasivat
sataviisikymmentä -- jopa kaksisataa prosenttia liikevoittoa. -- Mutta
mustalla valkoisella hän sen osoitti. Pikkuliikettä harjoittavan rouvan
ahneus kasvoi. Hänen mielensä ihan kiehui. Nollia ja numeroita tanssi
hänen silmiensä edessä paperilla.

-- Mutta minä en sittenkään osaa liikettä hoitaa, -- vaikeroi hän
jälleen levottomana, -- olen viettänyt tähän asti liian yksitoikkoista
elämää.

Sucher karkoitti kokonaan moiset ajatukset. -- Sehän on naurettavaa,
että te ette itseenne voi luottaa, -- väitti hän. -- Eihän tällaiseen
ammattiin tarvita erityistä koulutusta, ei jatko-opistoa, se lankee
luonnosta. Maalaisakat tulevat kaupunkiin, kylänämmät, ja edistyvät
mainiosti "mamkoina."

-- Pitää vaan osata, armollinen rouva, pitää suitset kireällä kuin
virma-hevosia ajaessaan. Saada ne hyvin aisoihin, lyödä piiskalla!
Senjälkeen ne likkaheilakat tekevät kaikki itsestään, kuin
hollihevoset. -- Ja kun kerran minä olen teidän turvananne -- minä,
joka itse olen siveyspoliisipäällikkö! Jahka yleisö saa sen haistaa,
saatte nähdä, miten asiat luistavat! Ja jos joku tyttö vaan vihjaisee
vastaan, kutsukaa minut! -- Kyllä se pysyy sitte visusti kuin lude
päivällä seinänraossa!...

Kun rouva Goldscheider lopussa oli puoleksi taipuvainen, rupesi Sucher
esittämään tutkimusmatkaa. -- Herra tohtori Hornerilla oli siinäkin
asiassa oikea kanta. Se oli loistavan nerokas tuuma. Herra tohtori oli
yleensä luotettava ystävä sekä järkevä, rehellinen ihminen. -- Mitä
Budweis'iin, Olmütziin, Znaim'iin, Aussig'iin tulee, voisi hän itsekin
antaa sinne paraat suosituksensa... Siellä ovat tällaiset liikkeet
hyvässä kunnossa... Tarmokkaita yrittelijöitä on siellä... Mutta
näitten kaupunkien läpi kuljettuaan, voisi pistäytyä yli rajan,
Dresdeniin, Hampuriin. Saksalaiset liikeveikot ovat viekkaat. Jos vaan
voisi saada vihiä heidän vehkeistään, olisi siitä suuri hyöty.
Edullista olisi myös tehdä liikesopimuksia niitten kanssa -- sekä
antautua tekemisiin ulkomaalaisten tyttökauppa-asioitsijoitten kanssa,
-- jotka tähän asti eivät ole tohtineet antautua tekemisiin liian
pikkuporvarillissäädyllisten kansalaistemme kanssa. Siis -- Sucher
ojensi kätensä. -- Vaikk'ei rouva Goldscheider'in mielestä vielä
viimeinen epäilys ollut hävinnyt, löi hän urhokkaasti "etsivän" kanssa
kättä.

Horner oli haltioissaan. -- No vihdoin ymmärrät minun periaatteeni, --
huudahti hän prameilevana. -- Etkö aavista, mikä edesvastuu...

Rouva Goldscheider peitti korvansa. -- Älä hermostuta minua
pötypuheillasi, Horner. Sinun yrityksesi ja niihin johtavat seikat ovat
minulle hyvin hämäriä käsitteitä. Yksi asia on vaan selvä, että minulla
on paljon tehtävää. Minun pitää vaihtaa kiinteimistöni rahaksi, hankkia
laina, -- sillä te kai uskotte, että minulla on sitä säkittäin. Ja
minun, joka en ymmärrä mitään väreistä ja tyylistä, pitää nyt sisustaa
neljätoista huonetta. Minun pitää hommata hienoja alusvaatteita sekä
komeita pukuja joukolle nuoria naisia. Kaikki tuo on minulle aivan
outoa. Olen siihen ihan harjaantumaton. -- Kyllä minun sittenkin täytyy
ensin lähteä tutkintomatkalle. Ja Dresdenissä saan suudella rakasta
tyttöäni. -- Kuule, Horner -- hän vilkutti lyhytnäköisiä silmiään
sanoen -- jos puhun rehellisesti, olen minä suostunut tähän tyhmään
yritykseen ainoastaan saadakseni viettää pari päivää lapseni
seurassa. --

Horner vihasi Goldscheideria silloin, kun tämä tuli tunteelliseksi. Hän
väänsi naamaansa kääntyen pois... Kun rouva Goldscheider oli
järjestänyt raha-asiansa, läksi hän matkalleen. Sinä aikana Sucher pani
toimeen tässä kirjassa jo kerrotun puhdistuksen Punatalokujalla. Se
tapahtui rautaisella luudalla, kuten Sucher sanoi.

Goldscheider kävi Itävallan sotilasmajoituskaupunkien kuuluisissa
tyttöpaikoissa upseereita varten, ylhäisten seurapiirien sekä
keskisäädynkin porttoloissa koettaen saada mahdollisimman selvän
käsityksen niitten liikevoitoista ja toimintatavoista. Tämä tarmokas ja
antelias rouva, jolla lisäksi oli Sucher'in ja hänen suojelijoittensa
kirjeelliset suositukset paikasta toiseen, otettiin kaikkialla
kohteliaasti ja epäilyksittä vastaan, joka ei suinkaan tällaisilla
toimialoilla tule monenkaan sivullisen osaksi. Lisäksi olivat
porttolanomistajat kovasti ylpeät siitä, että pääkaupungista saapui
henkilö, joka tahtoi katsella heidän laitoksiaan ollen innostunut
heidän liiketapaansa, ehkä vielä otti oppia siitä. Siksi he ihan
tuhlaamalla antoivat hänelle neuvoja ilmaisten periaatteitaan.

Rouva Goldscheider'illa oli tarkat silmät, ja selvä, luonnollinen
järki. Hän terävästi älysi heti, mitä tänlaisissa yrityksissä oli
tarpeellista ja ensiarvoista. Jo ennenkuin hän oli päässyt matkansa
päähän, oli hän tullut siihen horjumattomaan vakaumukseen, että
varmimmat tulot antoi sellainen liike, joka pääasiassa muistutti
porvarillisperheellistä kotitaloutta. Kyllä sellainen porttola veti
uteliaita vieraita luokseen, joka muistutti olutkapakoita,
tanssipaikkoja tahi katuiloa. Mutta sen yleisön saattoi menettää yhtä
helpolla, kuin sen voitti. Ja yleisön vaihdos aiheuttaisi alituista
epävarmuutta, nousua ja laskua liikkeessä. Tämän hän näki parhain
Hampurissa, missä saattoi verrata eri liiketapoja toisiinsa.

Esim. hän kävi kuuluisissa kansainvälisissä merimieskodeissa ja niitten
vieressä olevissa tyttöpaikoissa. Täällä hän näki mitä mielettömintä ja
turhinta hulluttelemista, joka tuotti tappiota paikkojen ja kotien
omistajille.

Nämät myönsivätkin huoaten, että tällaiset rajattomat sikamaisuudet,
joita yö toisensa sivu heidän omistamissaan huoneustoissa
harjoitettiin, herättivät vaan viranomaisten halun tuhota ne, eivätkä
tuottaneet sanottavaa voittoa. Mutta asiaa ei voitu enää parantaa.
Heidän liikkeensä perustui juuri siihen maineeseen, joka oli syntynyt
moisesta viileydestä, siksi täytyi liikkeen menestyksen tähden pysyä
entisellään.

Usein tytöt houkuttelivat matruuseja huoneustoon, juottivat humalaan ja
ärsyttivät sitte heidät tekemään kaikenlaisia hullujen töitä.

Mutta tässä samassa Hampurissa, siinä huvilakorttelikunnassa, missä
Alsterlampi lainehti, -- ihan lähellä noita näöltään yksinkertaisia,
mutta kyllin kallisarvoisia kauppiaiden ja laivavarustajien
yksityistaloja, oli rouva Georgette de Villiers'in huvila. Rouva
Georgette oli vanha, ylhäisen näköinen, hieman puuteroitu, kovin
miellyttävä rouva, -- jonka taloon eräs Lübeckistä oleva
tyttöasioitsija oli suositellut rouva Goldscheideria erittäin
lämpimästi. Goldscheider, joka tähän asti oli tehnyt paljo havaintoja
sekä muuttunut jotensakin paksunahkaiseksi, joutui ihan ymmälle
nähdessään sen liiketavan ja kuullessaan ne keskustelut, jotka iltasin
olivat tavalliset "Georgetten salongissa." Kolme kertaa viikossa oli
vaan vastaanotto. Rouva de Villiers sanoi, äidillisesti hymyillen --
että öinen seurustelu on liika jännittävä, siksi pikku ystävät
halusivat mielellään nukkua joka toisena päivänä.

Ensimäisenä puolena tuntina, jonka Goldscheider vietti Georgetten
vastaanottosalissa, täytyi hänen ehdottomasti kiusottavalla tunteella
pysyä sillä kannalla, että hän todella oli oikeassa paikassa. Hänen
täytyi ponnistaa kaikkia sielunvoimiaan voidakseen pysyä siinä
vakaumuksessa, että tämä ympäristö todella oli olemassa, muuten hän
olisi menettänyt malttinsa. -- Nämät herttaiset, hyvin kasvatetut,
valkoisiin tahi vaaleanpunasiin pukuihin puetut neidit, joiden kaula
oli mitä säädyllisimmällä tavalla peitossa, ottivat vieraita vastaan
pakinoiden ja nauraen, puhuen usein mitä onnettominta ranskan kieltä,
-- jota rouva Georgette väsymättä oikasi. Ja "ma tante" (rakas täti)
Georgette kiinnitti yhden neidin nauhoja, järjesti toisen vähän
pörrööntyneitä kiharoita, -- eikä kukaan huomannut, että illan kuluessa
muutamat parit vähäksi aikaa hävisivät, niin että vaan neljä neitiä
seitsemän sijasta seurusteli vieraitten kanssa salissa. -- Goldscheider
huomasikin, että salista ei hävinnyt koskaan useampi kuin kolme paria.
-- Sill'aikaa, kun nuo kolme olivat kadoksissa, tarjottiin salissa
teetä ja kaakkuja, -- "meidän omat leipouksemme sattuivat palamaan
uunissa", selitti joku tytöistä, jolloin "täti" uhkaavasti vaikka
hymyillen nosti hänelle sormensa.

Mitään rahavaihtoja ei näkynyt, eikä laskuja. Kaikki tarjoilu oli
näöltään vapaata, niin vierasvaraista kuin konsanaan rikkaan luokan
keskinäisessä vierailussa on tapana. Aika ajoittain kuului kehoitus:
"_Parlez français, mes dames_!" (Puhukaa ranskaa, hyvät naiset!)

Joku soitti pianolla hauskoja laulunsäveliä, tytöt lauloivat väliin
kaksin, väliin useammin. Joskus ottivat vieraatkin osaa lauluihin. Kun
eräänä iltana muuan tytöistä, eräs ihmeen kaunis berliinitär kieltäytyi
laulamasta, sanoi rouva de Villiers hyvin ystävällisesti ja
suuremmoisella liikkeellä:

-- Mutta rakas lapsi, meidän ystävämme eivät meitä arvostele, he
nauttivat vaan meistä. --

Senjälkeen tyttö lauloi jonkinlaisen romanssin, jolla oli hyvin
yksinkertainen paimenlauluntapainen sävel ja joka alkoi sanoilla:

-- Aina sanoi äiti, korista itseäsi -- -- --.

Kun tyttö oli lakannut laulamasta, taputti Georgette ensimäisenä
innostuneesti käsiänsä kääntyen erään herran puoleen loistavin silmin.

-- Eikö totta, konsuli Wychers, kadummeko sitä, että olemme antaneet
tuon lapsukaisen kehittyä? Siitä kiittää meitä vielä kerran Pariisi --
_hein!_ (Vaiko mitä). -- Herra kumarsi näille sanoille.

Ja juuri tässä talossa tapahtui sellaista, joka saattoi sivullisen
katsojan ajatukset ihan sekaisin.

Rouva de Villiers kohosi seisoalle ja astui erään herran luo tarjoten
hänelle mitä viattomimmalla kasvonilmeellä hohtokivinapin sanoilla:

-- Herra von Palestra, meidän ajattelematon Susannamme on kai leikillä
pyytänyt teiltä tämän ihanan esineen... Ennenkuin te sen todella
unohdatte, _voila!_ (ottakaa se).

Herra lensi tummanpunaseksi ottaessaan hohtokiven takaisin pistääkseen
sen taskuunsa. Hän oli lahjoittanut sen Susannalle, eräälle sirolle
elsassilaiselle tytölle, joka halusta oli sen kanssa kujeillut, mutta
rouva de Villiers piti että tällainen lahjoittaminen julkisesti oli
_shocking_ (sopimatonta). Siksi hän antoi sen takaisin. Kun tyttö
muutama päivä sen jälkeen salaa kantoi hohtokiveä rintaneulanaan, ei
kukaan virkkanut sanaakaan.

Goldscheider mietti itsekseen sata kertaa, ansaitseeko tällaisella
järjestelmällä mitään... Hän ei uskonut silmiään. Salissa oli aina
paljon vieraita. Ne olivat hienosti puettuja, hyvinvoipia miehiä,
joilla oli komeat sukunimet. Vieraat esiintyivät mitä kohteliaimmin ja
siivoimmin. Georgette koristi itseään oikeilla hohtokivillä, ja oli
puettu mallikelpoisesti. Hänellä oli oma aitionsa teatterissa, hän ajoi
omissa vaunuissaan -- ja hänen suurin intohimonsa -- omien sanojensa
mukaan -- oli kilpa-ajohevosien pitäminen. Hyvästellessään
Goldscheider'ia ja nähdessään järjestelmänsä tekemää vaikutusta tuossa
muukalaisessa purki hän viisautensa tälle.

-- Onko välttämätöntä, että lemmennautinnon _belle usance'sta_
(ihanasta tarpeesta) tehdään likainen liike? Mistään hinnasta en möisi
tyttöjäni raaoille ja siivottomille miehille. Minun sieluani
painostaisi tietoisuus, että minä kevytmielisyydessäni olisin syössyt
nuo syyttömät olennot turmioon, -- sillä ne ovat syyttömät sentähden,
-- että he ovat syntyneet miesten nautinnoksi. Päinvastoin minä tahdon
auttaa heitä eteenpäin. Katsokaa, hyvä rouva, minun periaatteeni on se,
että koko elämä on suuri kauppaliike. Jos ei osaa myydä, niin sitten
täytyy ostaa. _Voyons!_ (Nähkääs!) Mitä mailman markkinoilla kaupataan,
sen viisaat kauppiaat ottavat haltuunsa. Siten muodostuu sääty tahi
ammatti. Rakkaudenkin laita on samoin. Älkäämme enää itseämme pettäkö.
Rakkaus on sama ilmiö ihmisessä kuin nälkä. Ja se täytyy tyydyttää.
Miten? Leipä-, kala- ja lihakauppiaat ovat arvossa pidettyjä
henkilöitä! He tuntevat arvonsa siksi, että yhteiskunta heitä kaipaa.
Mutta naisesta, joka suo miehelle onnea, joka antaa hänen elää ilon ja
viihdytyksen korvaamattomat hetket, lahja, joka on ihmeellisin, paras
ja kuolemattomin mailmassa, tästä naisesta tehdään nykyään kaikkein
raadeltuin myöntikalu, mikä torilla kaupataan. Löytyykö mitään
ihanampaa kuin nuoren naisen sulautuminen nuorukaiseen! Ja kuitenkin
näitä naisia halveksitaan! Tämä halveksiminen, ihmiskunnan uusin
_spleen_ (pernatauti), on selittämätön.

-- Uusinko, hyvä rouva, -- epäröi Goldscheider päätään pudistaen.

-- Totta tosiaan, se tauti on vaivannut meitä kaksi tuhatta vuotta,
aina siitä asti, kun kristinusko on saanut alkunsa. Mutta mitä tuo
ajanjakso merkitsee mailman historiassa? Se ei ole sen pidempi kuin
suuren herran minutin kestävä oikkuileminen. Mutta minun piti sanoa
teille, että me yrittelijät tai paremmin sanoen kapitalistit olemme
pääsyylliset tällä liikealalla kuin muillakin. Me ryöstämme tytöiltä
heidän ihmisyytensä ja siten teemme heistä tahdottomia ja haluttomia
orjattaria. Mutta vapaus yksinomaan tuottaa onnea, rouvaseni.

Rouva Goldscheider väitti innokkaasti vastaan, myöntäen kyllä, että nuo
periaatteet olivat kyllä harvinaiset -- jopa ihailtavatkin, -- mutta
että sellaisia voi toteuttaa ainoastaan parhaimmassa tapauksessa niin
rikkaassa, kansainvälisessä ja aatelisyliherruudesta vapaassa
kaupungissa kuin mitä Hampuri oli, jossa liike lisäksi nautti
hyväntahtoisen ja -- anteeksi -- kapitalistien vallan suojelusta.
Pienemmissä kaupungeissa, myös muissa uudenaikaisissa suurkaupungeissa
laati nälkä lakia.

Rouva Georgette keskeytti rouva Goldscheider'in puheen hymyillen niin
selvän halveksuvasti, ettei sitä voinut käsittää väärin.

-- _Oh, madame, tranchons le mot!_ (Hyvä rouva, jättäkäämme sananhelinä
pois). Minä tunnen tuon helinän. _Excusez, madame, je suis une femme
bien agée et je me suis vue quelque fois en face d'affaires
différentes_... (Suokaa anteeksi, rouva, minä olen vanha nainen ja
minua on monessa liemessä kastettu). Teidän sananne ovat paljastaan
yksilöllisen itsekkyyden verukkeita... älkää suinkaan pitäkö minua
minään puoluekiihottajana, -- _pleine d'altruisme_ (täynnään
uhrautuvaisuutta). _Jai mis mon bien à couvert_... (Minä olen kyllä
pannut omaisuuttani talteen). Mutta minä en todella ole toiminut teidän
tavallanne, hyvä rouva. Mitenkä puhuttiin sata vuotta sitten?...
Työläiset ja kansa eivät kaipaa sivistystä, eivätkä aatteen vapautta,
-- olisi päinvastoin vaarallista suoda nuo oikeudet kansalle... He
tarvitsevat vaan Jumalan, katkismuksen ja _le roman obscène_
(sikamaista kertomusta). Mutta tänään, miten on sen seikan laita? Miten
sadan vuoden kuluttua! -- Mutta me tarraamme kiinni itsepäisesti ja
lujasti vanhoihin periaatteisiin. Jos todella tarvitaan ilotyttöjä, --
yhteiskuntaelämän välttämättömänä virkistyksenä, -- niin he voisivat
sangen hyvin elää puhtaissa oloissa, ja kunnioitusta herättävässä
asemassa, eivätkä niinkuin nyt on asian laita -- tuskin siedettävissä
olosuhteissa. Ilotytön ei ole luonnosta pakko olla kevytmielinen,
ahnas, valheellinen, laiska ja tuiki sairas... Niin pikku- kuin
suurkaupungeissa, niin sellaisissa tapauksissa, jolloin maksetaan
tuhannen markkaa yössä, kuin mäkipeura-oloissa saattaisi noudattaa
oikeudenmukaisuuden, terveyshoidon ja ihmisrakkauden perussääntöjä.

Rouva de Villiers nousi seisoalle lopettaen tämän puheilun seuraavilla
sanoilla:

-- Minun tyttöjeni silmät lentäisivät selkoselälleen, jos jokin julma
ihminen sanoisi, että heidän elämäntapansa on rikoksellinen... Te
näitte heidät, hyvä rouva... Eivätkö he ole miellyttäviä, viisaita ja
hurmaavia?... He uskovat, että heitä rakastetaan siksi, että he ovat
lahjakkaita, he luulevat, että heitä halutaan siksi, että he ovat
nuoria ja kauniita... Luonto on antanut ilotytölle kauniin muodon,
elämän ilon ja voimakkaan naisellisuuden. -- Minä, hyvä rouva, -- minä
opetan heidät tuntemaan ihmisarvonsa. -- -- --

Paluumatkalla Hampurista kertoi lübeckiläinen asioitsija rouva
Goldscheider'ille ihmeellisiä asioita "Georgettesta", joksi rouva de
Villiers lyhyesti kutsuttiin suljetussa seurassa. Hän ansaitsi
asioitsijan sanojen mukaan runsaat tuhannet kolikkonsa vuodessa, sekä
oli kyllin rikas voidakseen elää ilman liikehommaansa.

Mutta Georgette piti liikkeestään, eikä suonut sitä kellekään...

Holhottinsa puolesta hän tuhlasi satumaisia summia. -- Sen johdosta hän
ei myöskään tyytynyt huonompiin kuin rotunaisiin, eikä kellekkään ollut
vaikeampaa toimittaa tavaraa kuin juuri rouva Georgettelle.
Kaksikymmentä kertaa hän palautti lähetykset, ennenkuin jokin kelpasi.
Hän tahtoi kasvattaa, -- omien lausuntojensa mukaan, -- huvittelevan
maailman aatelisrotua. Kaupungissa tiedettiin, että Georgette ei
laskenut taloonsa huonomaineisia miehiä, olkootpa he kuinka rikkaita ja
mahtavia tahansa. Kerrottiin erästä hämmästyttävää juttua, jonka mukaan
eräältä monta miljoonaa omistavalta ylhäisen miehen pojalta vaadittiin
lääkäritodistus sen tuhatmarkkasen lisäksi, jonka sisäänpääsöpiletti
maksoi Georgetten taloon. Ilman lääkäritodistusta ei Georgette antanut
hänen joutua tekemisiin tyttöjensä kanssa.

Tämä Hampurijärjestelmä teki kovan vaikutuksen Horner'iin, jolle
Goldscheider teki palattuaan selkoa matkastaan. Sellaista oli Hornerkin
kuvitellut! Tosiaan, että nykyajan Europassa löytyi jotain niin
järkevää! Onni oli, ett'ei Hornerilla ollut matkarahoja lähteäkseen
heti Georgetten luo polvistuakseen hänen jalkojensa juureen. Kaikissa
tapauksissa hän aina mainitsi hänen nimensä suurimmalla
kunnioituksella. Hän sanoi:

-- Tämä nainen on yksin ymmärtänyt sen, mitä pitää tehdä tällaisena
nautinnon rappeutumisen ja roskajoukon tapaisen raaistumisen
aikakautena; -- naissielun hienoimman viisauden hän saattaa voitolle.
Sillä ranskattarella on kreikkalainen luonne, sen minä sanon. -- Horner
takoi pöytää nyrkillään. -- Ole sinä samallainen! Etsi jokin terve,
nuori nainen, -- jatkoi hän hieroen käsiään, -- hae sellainen, joka
kestää taistelua, toimivana ja kunnianhimoisena! -- Kasvata portto,
jolla on hallitsijan ominaisuudet, joka omaa ruumiin viehättäväisyyden,
ja järjestävän poliitillisen järjen! Silloin hyvästi sinä mahtava
miessuku! -- Sinä, joka lakia laadit, joka itsekkäänä kumousta
jarrutat, sinä luonnon herra, kavahda! Sinä Elise ja minä, me kaksi
väännämme vitsat kuolevan ihmiskunnan rajatonta hallitushaluista
suuruuden hulluutta vitsoaksemme! -- Johda luokseni nuori nainen!
Hänelle opetan menettelytapaa. Sitten teemme porttosiveydestä mailman
katsantokannan! Vuottakaa, tyhmäkallot, sillä mitalla millä te
mittaatte, pitää teillekin mitattaman. Niin toteutuu todella raamatun
oppi! -- Kiihtyneenä lensi Horner edestakaisin huoneessa. -- Hyvä,
hyvä, rakastettava rouva, teidän kätenne valmistavat pommin, -- nuo
kädet, joita tahtoisin jumaloiden suudella... Hän maiskautti paksuin
huulinensa tyhjää ilmaa.

-- Älä hulluttele, Horner, minun huoneessani, -- vastasi Goldscheider
kuivasti.

-- Tahdotko estää minua toimimasta omalla tavallani sinun hyväksesi, --
sanoi Horner terävästi.

-- Tee, mitä tahdot! -- Mutta muista, että Georgette seurueineen ei
sovi meidän oloihimme... Meillä ei löydy herra de Palestroja, ei
Bingensiä, eikä Johnstonesia, jotka sammuttavat porttoloissa
rakkaudenjanonsa tuhannen markan edestä kerralla. Georgettella on, mitä
sain kuulla Lübeckiläiseltä, oikea porttokoulu. Hänen luokseen mennään
siis nauttimaan, niinkuin ensi luokan keittokouluun mennään syömään.
Minun ei kannata yrittää niin komeasti. Muuten kokeile mielesi mukaan
Punatalossa, lopetti hän puheensa välttääkseen riitaa Horner'in kanssa,
sillä tämä oli hänelle vielä tarpeellinen.

Loppukesästä avattiin liike uudelleen Punatalossa. Tuo
tulenvärinen remontteerattu talo näytti erittäin siistiltä etusivun
kahdeksanrivisine ikkunoineen ja vinttikerroksineen, jonka yli liehui
viiri turhaan koettaen saada välkettä itselleen auringottomana
jälkikesän päivänä. Sinisen ja keltasen kirjavassa kiilloitetussa
käytävä-ovessa oli messinkinen kello, jonka kilahdus kuului koko
talossa. Tyttöjä saapui ovelle kolmissa ajurivaunuissa. Alimman
käytävän lattiaa ja ensi rappusia peitti matto. Eteisessä oli
efenjalustoja ja marmorinen lapsenkuva, joka kannatti lamppua. Kaikki
oli niin valoisaa, siistiä ja komeaa kuin teatterissa. Ne neidit, jotka
olivat asuneet vanhaan aikaan Punatalossa, katselivat toinen toisiaan
merkitsevästi... Nyt näki, mitä oli tekeillä. Uusi porttivahtirouva,
Polifka, tuli asunnostaan tervehtimään ystävällisesti neitejä. Rouva
Polifka oli jäykkä pyöreä nainen.

-- Totta vie, se vanha raato on poissa, -- mutisi Fritzel tuupaten
Katariinaa kylkeen.

Goldscheider'in luottohenkilö, neiti Olympia, oli vyötäisiltä kireälle
nyörätty neitonen tumma ja teräväpiirteinen, otsa peitettynä
käherrettyihin hiuskäkkäröihin. Hän otti vastaan neidit hyvin
kohteliaana. Hän aukasi heille salin. Salissa oli tummanpunaset
samettipäällyksiset huonekalut, valkoiset pitsi-uutimet,
marmorijalustoja, joilla oli maljoja ja patsaita. Maljoissa oli
tekokukkavihkoja ja riikinkukkohöyheniä, kaikki aivan uutta ja
aistikkaasti järjestetty. Ikkunoitten välissä oli katosta lattiaan
ulottuva peili kullatuissa puitteissa. Katariina taputti käsiään.

-- Sussiunatkoon, tuossa näkee kuvansa ihan kiireestä kantapäähän asti,
-- huudahti hän. Tällä väliajalla, joka oli keväästä kulunut, olivat
hänen kasvonsa muuttuneet. Hän oli oppinut kiertämään tukkansa
ihmeellisiin kiemuroihin ja maalaamaan kasvojaan, sekä täyttämään
kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä ja uurteita. Mutta poskimaali teki hänen
kasvonsa jäykiksi, se riisti niitten piirteiltä kaiken yksilöllisen
viehättäväisyyden, koska niissä nykyään näkyi alituinen itserakas ja
kevytmielinen hymy.

Punatalon entiset asukkaat eivät tahtoneet voida lopettaa
ihmettelemistään ja kurkistamistaan.

Toiset neidit olivat jo tällaiseen tottuneet tahi teeskentelivät
välinpitämättömyyttä kohottaen olkapäitään. He olivat jo kylläkseen
asuneet tällaisissa laitoksissa. Olympia antoi ymmärtää, että tämä
sisustus oli kyllä sievä, mutta se, joka oli elänyt Pariisissa niinkuin
hän, ei pitänyt sitä minään ihmeenä. Goldscheider kutsui tytöt
konttorihuoneeseensa antaen joka tytölle täyteen kirjoitetun
paperi-arkin allekirjoitettavaksi. Kaikki kirjoittivat siihen nimensä
empimättä. Suurin osa ei edes tiennyt, mitä paperi sisälsi. Muutamat
väittivät sen olleen kontrahdin, "jotta he eivät pääsisi täältä
livistämään." -- Mutta sitä he eivät halunneetkaan tehdä. Ainoastaan
muuan solakka, vaaleanverinen itävaltalainen tyttö, joka oli ollut
Sweitsissä ravintolasiivojattarena ja joka esiintyi kuin ruhtinatar,
selitti, että paperilla oli "meetterin pitkiä numeroita", oliko se
lasku tahi jokin sentapainen, sitä hän ei voinut varmasti sanoa, mutta
kyllin sitova se kaikissa tapauksissa lie ollut. Vaan mitä se teki!
Siitä pahasta oli heillä käytettävinä hienot alusvaatteet ja komeat
puvut. Ja kun kerran juttu alkoi, niin herui heillekin rahaa. Sillä he
lohduttivat toisiaan.

Kaikesta huolimatta vaikutti niihinkin tyttöihin, jotka olivat jo ennen
eläneet porttoloissa, se puhetapa, jota rouva heti käytti. Noita
tylsistyneitä mieliä virkistyttikin kovin rouva Goldscheiderin sanat:

-- Olkaa reippaita, niin kukaan teistä ei joudu rappiolle. Älkää
tuhlatko tavaroitanne, älkääkä juopotelko kotonanne. Minun luonani on
teillä mahdollisuus kohota. Jokainen teistä voi vielä saada elää
ylhäisessä ja kunnioitusta nauttivassa asemassa, jos hän on järkevä. --

Tällä tavoin hän saattoi menestyksellä taistella sitä usein
esiinpistävää kaiken tahdon ja pyrkimyksen täydellistä hyödyttömyyttä
uskovaa tunnetta vastaan, joka suurimmaksi osaksi aiheuttaa
langenneitten naisten siveellisen heikkouden ja rappeutumisen. Mutta
tällaiset sanat helähtivät rohkaisevina mielikuvina tyttöjen korvissa:

-- Te olette kaikki nuoria ja vahvoja, teidän täytyy onnistua nousta!

-- Hän on kanalja, mutta hän ymmärtää hyvin asiansa. Hän ei huuda aina
rahat pois, taikka... eikä hän maklakoi eikä hännittele vieraita, se on
totta. -- Hän on aina yhtä tyyni, se kanalja.

Tytöt sanoivat myös, että huonommin saattoi elää kuin Goldscheiderilla.
Kuitenkin olivat puvut tyttöjen mielestä liian kehnot. Eivät ne olleet
vanhanaikaisia, eivätkä vanhoja. Kaikki olivat uudesta silkistä, mutta
malli oli niin yksinkertainen kuin "sisäpiioilla", kuin Bibi sanoi.
Bibi oli ollut Aussigissa ja Teplitz'issä; esimerkiksi "Exeelsiorissa"
oli tytöillä yllään vain pitsipaita ja sen päällä silkkinen avonainen
"Koltti" eikä mitään "muuta." Sellaista ei saanut täällä käyttää, ei
edes keski-yönä. Yksi ja toinen oli yrittänyt tulla puolialastomana
vastaanottosaliin, mutta Goldscheider karkoitti ne heti sieltä.
Sellaisissa seikoissa ei hän suvainnut pienintäkään leikintekoa.

Yleensä rouva piti säännöllistä ja aivan tasapuolisen ankaraa kuria.
Samaan aikaan, nimittäin yhdeltätoista aamupäivällä, tarjottiin
jokaiselle hyvä kannullinen kahvia ja palanen kaakkua. -- Tämä maistui
"hyvältä kuin äidin kotileivottu" leipä. Läpeensä Goldscheider hankki
tytöille hyvää ruokaa pitäen siitä, että hänen talossaan syötiin
säännöllisesti. Makeisia ja jälkiruokia vaan ei saanut hommata
itselleen niinkuin muissa porttoloissa. -- Ne täyttävät vaan vatsan
eivätkä anna ravintoa, -- sanoi Goldscheider. -- Se on totta, --
myönsivät tytöt syöden hyvällä ruokahalulla niitä lihapullia, joita
talosta tarjottiin.

Goldscheider käytti koko kauppiastarkkuutensa ja täsmällisyytensä
tämänlaisen yrityksen sekamelskeessä. Hän piti etupäässä huolta siitä,
että tytöt "tekivät tehtävänsä" hyvällä tuulella. Kaikenlaiset juorut
ja juonittelut, joita syntyi heidän keskuudessaan ja jotka aina
saatettiin rouvan korviin tänlaisten laitosten tapojen mukaan, menivät
aivan hukkaan, sillä rouva noudatti mitä järkähtämättömintä
oikeudenmukaisuutta niiden suhteen. Hänellä oli yhtä vähän suosikkeja
kuin keppejä. Se, joka oli itsepäinen ja jukurimainen, eikä osannut
soveltua talon tapoihin, lähetettiin aivan yksinkertaisesti pois.
Goldscheider teki säännöllisesti kauppaa maaseutulaitosten kanssa. --
Hän piti vilkkaista ja järkiperäisistä liikeoloista. Hän elähytti
tyttöjä ystävällisillä puhutteluilla ja kehoituksilla sekä piti
vieraita iloisella päällä miellyttävällä ja hienotunteisella
kohtelulla.

-- Täällä pitää huvitella, ymmärrättekö! Muuta saadaan missä talossa
hyvänsä. -- Mutta meistä -- täytyy herrojen sanoa: ne tytöt ovat
harvinaisen herttaiset. --

Goldscheider'in rohkaisemina, tasaisen, hyväntahtoisen kohtelun
tyynnyttäminä, sillä heitä ei kohdeltu kovuudella eikä oikullisesti,
niin tytöt helposti jaksoivat olla iloisia, jota heidän nuoruutensa ja
kepeämielisyytensäkin lisäksi edisti. Goldscheider ei pitänyt itseään
liian hyvänä ottamaan tyttöjä erikseen ja opastamaan heitä heidän oman
yksilöllisyytensä mukaan.

-- Kuuleppas, -- sanoi hän Helena Nippich'ille, eräälle komealle
mutta ylhäisentapaiselle juutalaistytölle, joka aina veti mitä
itkunsekaisinta valitusvirttä puhuessaan ja kesken naurua puhkesi
voivotuksiin ja vinkumisiin, -- sinun ikuinen romaanikertomisesi on
tyhmää, sillä kukaan ei sitä usko. Päinvastoin sille nauretaan. Puhu
totta, jos joku kysyy kohtaloasi, ja jos et tahdo puhua elämäsi
seikkailuista, niin naura niille. Mutta älä aina ruikuta, että olet
onneton.

-- Tahtooko kukaan teistä tanssia, -- kysyi rouva kerran.

-- Minä tahdon, minä myös, -- kuului kaikilta puolilta. Mutta Irma,
eräs rivakka unkaritar, ei puhunut mitään, vaan nosti hameensa ja
tanssi oikein vinhan czardaksen, niin että lattia tärisi ja
porsliinimaljat alustoillaan kalisivat. Rouva Goldscheider antoi Irman
oppia musiikkitirehtööri James Stoll'in kanssa muutamia tansseja, joita
hän esitti iltaisin vieraitten suureksi nautinnoksi. Hän miellytti
heitä kovin ja esiintyi useat illat suurenmoisella menestyksellä.

Toiset yrittivät myös samaa, mutta kun he olivat kömpelöitä, eivät ne
ketään huvittaneet.

Bibi, josta muutenkin pidettiin paljon, osasi kuitenkin tehdä pienen
taikatempun, jonka ranskalainen ylikyyppari oli näyttänyt hänelle
"Excelsiorissa" niin monta kertaa, että hän lopulta äkkäsi sen itsekin.
Hän asetti kahdeksan ohutta eri suuruista ja erilailla täytettyä
viinilasia riviin pöydälle, ja soitti niillä kauniimpia säveliä pitäen
suussaan norsunluusta tehtyä pilliä. Hänen loistonumeronsa oli
marseljääsi. Sitä soittaessaan loistivat hänen silmänsä sotaisina ja
oikea jalkansa polki uljaasti tahtia, -- ja pilli heilui aivankuin hän
oli nähnyt herra Charles'in tekevän.

Senjälkeen yritti jokainen keksiä jotain pikkuhauskaa. -- Aivan uusi ja
rehellinen kainous heissä kehittyi heidän kilpaillessaan näissä
taide-yrityksissä, heissä heräsi nuorekas, hyvää synnyttävä innostus,
joka sai silmät säihkymään, -- mielet melkein riemastumaan, ja puheet
vilkastumaan. Sitä mitä he esittivät, ei voitu kutsua etevyyden
osoitukseksi, mutta ponnistaessaan he unohtivat sen tarkoituksen, jonka
tähden he yrittivät. Sitä tarkoitti keinotteleva Goldscheiderkin ja
hymyili aikeensa onnistumiselle.

Eräänä iltana Katariina seisoen pianonsoittajan vieressä, tokasi
hänelle jotain alkaen pää taaksepäin painuneena ja haaveksivan
näköisenä laulaa surunvoittoisia böhmiläisiä rakkaudenlauluja, jotka
tekivät tyttöihin syvän vaikutuksen. Ensiksi herrat joutuivat
hämminkiin, sitten he rääkkyivät ihastuksesta. Tästä äkkinäisestä
huomion herättämisestä, jota osoitti yleinen vaikeneminen Katariinan
ympärillä, tuli tämä rohkeaksi, ruveten laulamaan kirkuvasti ja
kiristyneellä äänellä, sen sijaan, että hän ensin oli laulanut
hempeämmin väritetyllä ja täyteliäämmällä joskin heikommalla äänellä.
Nuo tunnelmalliset, kaihkovat säveleet pusersi hän kitalakeen kiertäen
katseensa kattoon. Myöhemmin hän oli ylpeä tästä luullotellusta
loistavasta onnistumisestaan uskoen Olympialie, että hänen laulunsa oli
jotain ylevämpää kuin Bibin tyhmä lasien helisteleminen.

Katariina oli jo jättänyt kolmannenkymmenennen ikävuotensa aikoja
sitten jälkeensä. Hänen olentonsa entinen tenhoova yksilöllisyys oli
vähitellen haihtunut tässä konemaisessa ympäristössä. Hän oli muuttunut
nälkäiseksi elämän eduista kamppailevaksi hutsuksi, joka halvoilla
virkistysvälineillä koettaa huumata itseään ilettävinä kurjuuden
aikoina. Jankan poislähdön kautta oli viimeinen hellä side, joka
yhdisti hänen sielunsa nuoruutensa muistoihin, täydelleen katkennut. --
Hän oli nyt irti kaikesta. -- Hänellä ei ollut enää minkäänlaista
menneisyyttä. -- Hänen unelmansa hälvenivät kuin tuhka tuuleen. --
Hänen kostonhalunsa oli kuollut. -- Hän eli vaan jymyävää yötä ja niitä
juomarahoja varten, jotka hänen täytyi sillä ansaita. -- Hän tahtoi
näytellä kauniimman ja ihailluimman naisen osaa ja käytti mitä
alhaisimpia temppuja ja keinoja onnistuakseen. Vastoin entisiä tapojaan
hän lyöttäytyi rakastavaisena jopa uskollisena Olympian seuraan. --
Tämä havaitsi kohta Katariinan liikeheikkoudet, kertoi hänelle
huvikseen erästä hyvin eriskummallista tarinaa, jotka hän kertoi
kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella, höystäen puheensa ai ja voi
huudahduksilla. Tämän tarinan huomasi tarkka henkilö olevan tavallinen
porttosatu. Siinä oli äitipuoli, vanha kreivi viettelijänä, ja ihmeen
kaunis ja jalo ylioppilas, josta Katariina oli erittäin ylpeä ja josta
hän ensi sijassa aina puhui ylistäen, uskoen hänen olemassa oloonsa
niin varmasti, että rupesi pirstaamaan, jos joku uskalsi epäillä tuon
ylioppilaan ehdotonta jalomielisyyttä. Se Katariina, joka ei koskaan
saanut rauhaa, jota pienet ilot eivät huvittaneet, joka kaipasi
remuavia ja tulisia sieluntäristyksiä voidakseen hukuttaa yhä enentyvää
epätoivoaan huumeen pyörteeseen, tämä sama Katariina oli nyt mieltynyt
naisväen seurusteluun, yhteiseen istumiseen uunin ääressä, lörpöttelyyn
ja panetteluun. Hän muuttui luottavaisuutta janoovaksi ja valtaa
haluavaksi, hän piti salaisuuksista ja kertoi mielellään itsekkin
juorujuttuja, ja kaikessa, mitä hän toimi, huomasi, että hänen
luonteensa oli tullut kylmemmäksi. -- Hänen kaunis, hienojänteinen
ruumiinsa hurmasi vielä miehet. -- Ja hänellä oli täällä, -- niinkuin
ennen kadulla, -- alituisia, melkein uskollisia ostajia.

Olympian kehoituksesta värjäsi hän villin punasenruskean tukkansa
pellavanväriseksi kutsuen itseään Carmeniksi.

Hän kantoi kaulassaan pelirahaa ja rotanhammasta levittäen merkillisiä
juttuja salaperäisen ylhäisestä alkuperästään ja miten hänet olivat
mustalaiset lapsena ryöstäneet hänen vanhempiensa luota. -- Hän katsoi
hyvin mielellään kortteihin Olympian kanssa, valoi hänen seurassaan
tinaa veteen kaikkina päivätunteina ja luki hänen kerallaan
tusinaromaaneja, joita he molemmat leikkasivat hyvin tarkkaan lehdistä
ja säilyttivät yhteen ommeltuina.

Yhä uudistuvaa hengenahdistustaan ja sydäntautiaan hän koetti auttaa
rohdoilla, vaan kun ne eivät auttaneet, rupesi hän juomaan, tietysti
salavihkaa, siten että hän käski Miladan kuljettaa arveluttavan määrän
viiniä huoneeseensa.

Viini karkoitti väsymyksen hänen jäsenistään, "verenseisahduksen",
joksi hän kutsui tuota selvää jäykistymistä, joka vaivasi hänen
jalkojaan ja vatsanpohjaansa.

Milada eli kaiket päivät porttivahtirouvan luona nukkuen yöt pienessä
ullakkokamarissa, jonka ikkunaluukku oli katon rajalla ja jossa hän
tapasi vanhat tuttavansa, nuo mustan ja valkoisen kirjavat rotat. Häntä
käytettiin talossa kaikenlaisissa hommissa ja asioita toimittamassa.
Hän saattoi rouvaa kaikenlaisille liikeasioille, kun oli jotain
kuljetettava pois kotoa tahi kannettava kotiin. Hänen täytyi asettaa
tukkansa päälaelle, pitää muodottoman pitkiä hameita, sekä kääriytyä
suureen kudottuun huiviin, joka ihan teki kömpelöksi hänen hennon
lapsiruumiinsa.

Kun Katariina astui ensi kerran tähän uuteen Punataloon, seisoi Milada
silmät suurina ja jännitettyinä portilla odottaen, että hänen äitinsä
puhuttelisi häntä. Kuukausia oli hänen täytynyt elää erillään
äidistään, viettäen aikansa vieraitten äreitten ihmisten keskuudessa,
jotka olivat kohdelleet häntä kuin kulkurikoiraa. -- Lapsi oli arkana
sulkeutunut yksinäisyyteensä muistellen äitiään hellimmän rakkauden
pyhimyskehällä ympäröitynä. Kaikki äidin ystävälliset katseet ja hymyt
yhtyivät hänen pienessä ikävystyneessä sydämessään lämpöiseksi
elämäksi. Nyt hän kyyristyi muuria vastaan ja levoton kaipaus näkyi
tummissa, liikkuvissa kasvoissa... Äidillä oli yllään silkkinen puku,
komea sulkahattu ja hansikkaat. Hän piti erään toisen neidin
käsivarresta kiinni katsellen nauraen ympärilleen... Tuskin hän olisi
huomannut Miladan... Mutta Fritzerl pidätti Katariinaa, joka juoksi
rappusia ylös, sanoen:

-- Kattos, tuossa on likkasi...

Katariina kääntyi hitaasti ja nosti kulmakarvojaan korkealle sanoen
kotvasen kuluttua:

-- Siunatkoon, se on senkin pitkä roikale. -- Sitten hän kokosi
kahisevat hameensa käteensä ja riensi Olympian perään... Enempää hän ei
virkkanut Miladalle.

Lapsi painoi päänsä syvälle rinnalleen. Kun tuolla ylhäällä kuului
naurua ja puhetta, riensi hän pimeälle pihalle.

Sillä rahalla jonka hyvä rouva Celestine oli hänelle jäähyväiseksi
lahjoittanut oli hän ostanut omenan ja lymyttänyt sen äitinsä patjan
alle... Hän oli pitänyt huolta, että Katariina oli saanut kauniimman
huoneen, vaikka portinvahdin rouva väitti, että kaikki huoneet olisivat
hänelle yhtä hyviä.

-- Te erehdytte, rouva Polifka, -- niissä on kyllä ero, -- vastasi
Milada pikkuvanhana ja varmana... Portinvahdin rouva, joka piti tuosta
näppärästä tytöstä, antoi hänen laahata koreimmat pulsterit ja maljat
äitinsä huoneeseen.

Kun ensi tapaaminen oli ohi, sai lapsi tuntea ensimäiset ja
järkyttävimmät pettymyksensä. Äiti ei ollut suuremman arvoinen kuin
muutkaan ilotytöt. Äiti liehakoi niitä, nauroi niiden puheille ja
lörpötteli Fritzerlin ja Olinkan kanssa. -- Hänellä oli peräti tapana
hiipiä sellaisten tyttöjen sänkyyn, joita hän ei ennen olisi viitsinyt
tervehtiäkään. -- Aina, kun Milada tuli Katariinan huoneeseen, istui
pari heitä papattamassa ja Katariina kuunteli heitä molemmat kädet
heleänkeltaisessa korkealle kammatussa tukassaan. Hameitten alla oli
jokaisella viinilasi, mutta Katariina joi pullon suusta piiloittaen sen
tarkasti pulstereihin. Hän pelkäsi siis rouvaa. Toista oli ollut ennen
Lorinser'in aikana.

Lapsi näki tuon ja suri sitä. -- Hänen syvästi juurtunut suuri
ylpeytensä äidistä hupeni vähitellen. Hän ei voinut tarkkaan
määritellä, miksi niin tapahtui, sillä pidettiinhän äitiä vielä
kauniina, ja miehet seurustelivat hänen kanssaan mielellään. Mutta se
musta Katariina, joka piti päätään korkealla Punatalossa, nauraen
ylenpalttisesti, se ei ollut enää olemassa. Lapsi käsitti
vaistomaisesti, että Katariina oli astunut alas vapauden korkeudesta ja
että kaikki eroavaisuudet hänen ja muitten tyttöjen välillä olivat
jostain syystä poistetut. Katariina ei enää kulkenut rallatellen eikä
olkapäitään kohauttaen toisten ohi. Kun he tulivat röyhkeiksi,
rähisivät ja riitelivät, sanoi Katariina väsyneen herkästi:

-- Jumala siunatkoon, ihmiset, antakaa olla, minusta on
yhdentekevää. --

Tahi sitten hän otti Gisiltä, jonka kanssa hän kilpaili jopa joskus
tappelikin, viinilasin pois ja sanoi:

-- Raato, koskas rikeeraat kanssani, älä juo minun viiniäni! --

Jos hän riitaantui kovin, käytti hän talon tavan mukaan hävyttömiä
haukkumasanoja ja halpamielisiä viittauksia, joita sateli hänelle yhtä
runsaasti takaisin.

Viikkoja ja kuukausia elettiin Punatalossa yksitoikkoisuudessa. Liike
menestyi ja laajentui. Tytöt olivat tyytyväiset. Katariina kulki
vieraana ja huolettomana tyttönsä ohi tämän korjatessa huoneita tahi
pestessä käytäviä, kuin hänellä ei olisi ollut koskaan mitään yhteistä
tuon olennon kanssa. Tämä johtui itsetiedottomasta tyhjyyden tunteesta,
jota ei viha eikä katkeruus synnyttänyt, vaan se seikka, että
Katariinan sielu oli lamautunut, eikä tahtonut enää -- voinut mitenkään
saada sitä toimimaan, vaikka Katariinan korska luonto koetti
itsepettävänä luulotella tulevaisuuden onnea.

Katariinaa ei liikuttanut hivettäkään se, että Milada hiipi hänen
huoneeseen joka kerta kun näki, ett'ei siellä ollut vieraita. Milada
meni silloin vaieten istumaan johonkin nurkkaan tahi järjesti huonetta
ja väliin hän odotti kärsivällisenä, kunnes se nainen, joka istui
peilin edessä tahi loikoi vuoteellaan, suvaitsi puhutella häntä. -- Se
puhuttelu oli kovin töykeää, ärjyvää ja lyhyttä. Usein hän sanoi:

-- Minä en tarvitse sinua!

Lapsi poimi puolimätiä omenia lattialta piiloittaen ne esiliinaansa.
Joskus hän pyysi niitä puodista tarjotakseen äidilleen.
Katariina ei sietänyt sitä. Kun hän myöhemmin sai ahdistus- ja
sydäntykytyskohtauksia kierrellen vuoteellaan ja yrittäen hengittää
sinisin huulin, ajoi hän pelästyneen Miladan pois huoneestaan syytäen
suustaan haukkumasanoja ja heristellen nyrkkiään. Hän tahtoi olla
yksin. Hän ei tarvinnut passaajaa, joka panetteli häntä rouvalle. Hän
ei ollut sairas, kyllä tämä pian meni ohi ja hän saattoi nousta tuonne
ylös.

Hän salpasi ovensa laskematta ketään luoksensa, kun tauti taas häntä
kiusasi. -- Miladan täytyi pistää viinipullo oven raosta kuin ennen
vanhaan -- ja heti paeta. -- Muuten äiti haukkui. -- Yksin, ajatteli
Katariina, uskalsi mielin määrin voivottaa ja ähkyä, kukaan ei kytännyt
uteliaana ja vahingoniloisena kitaan.

Katariina ei nähnyt kahden harmaan lapsensilmän kaihoa saada auttaa,
saada lohduttaa...

Se on oikea korppisikiö -- sanoi hän Miladasta Olympialle -- se myy
minut ja pari muutakin kreuzeristä, sen minä sanon...

Hyvin vaikeasti ja hitaasti saattoi Miladan mielikuvitus vapautua
muistojen mailmasta. Vanha Punatalo, Janka ja entinen Katariina, joka
osasi miellyttävästi hymyillä ja hyväillä, jolla oli kummallisia
toiveita ja haaveellisia oikkuja, jonka kuohuva viha oli jotain suurta,
se kutistui nyt pieneksi. Se Katariina liikkui nyt laiskana ja
turvonneena, kutsuen itseään Carmeniksi, ajelehtien huoneesta
huoneeseen, haiskahtaen aina viinille, madellen nöyränä rouvan edessä
ja puolustaen kissamaisella itsepäisyydellä lämpöistä loukkoansa tässä
talossa.

Puolikasvaneessa tytössä, joka hyljättynä asui "rottakamarissa",
höllentyi vähitellen yhteen kuulumisen side tuohon naiseen ja se jäinen
viima, joka tunkeutui Katariinan sisimmästä, syöksi Miladan tuohon niin
lapselle outoon ainoastaan todellisuuden räikeyden valaisemaan
yksinäisyyteen.

Ja kuitenkin. Rakkauden siemenet ovat vahvat ja kestävät. Äiti -- jäi
lapselle kuitenkin lämpimäksi, ystävälliseksi sanaksi, jonka kaikuun
liittyi pienen laihan naisen kuva, joka punasin kopertunein käsin
peitti hänet unessa ja silitti hänen päätään.

Koko elämänsä ajan nukahtaessaan ja tuntiessaan patjojen lämpöisyyden
virkistävän väsyneitä raajojaan, tunsi Milada mielikuvituksessaan
kuvaamattoman ihanana tällaista äidinkäsien hyväilyä. Tämä tunne ei
koskaan päässyt hänen mieleensä levottomina päivän tunteina.

Eräänä yönä sai Katariina salissa kohtauksen. Hän tunsi kuin
hengityksensä olisi tahtonut seisahtua rinnassa hirveän
sydämentykytyksen ohella. Vatsaa ja jalkoja painosti lyijynraskas
jäykistyminen. Etsien ovea lasituijottavin silmin vaipui hän tuolinsa
viereen. Heti iskettiin häneen tarmokkaasti ja hän vietiin
huoneeseensa, -- johon seuraavana aamupäivänä ilmestyi rouva
Goldscheider tarkastaakseen häntä. Rouva julisti olevan paljon
edullisempaa, että Katariina ottaisi vähemmän raskaan paikan jonkun
pikkukaupungin tarjoilijaneitinä tai kassanhoitajana. Kyllä hän
toimittaisi hänelle sellaisen paikan. Katariina katseli Goldscheideria
ja hänen kalpeat huulensa vapisivat pelosta. -- Oliko hän laimiinlyönyt
jotain? -- Eikö hän kelpaa, kuin jokin muu? Miksi rouva Goldscheider
saattaa hänet sellaiseen häpeään?...

-- Miksi hän niin tarrasi kiinni tähän paikkaan, -- kysyi rouva, --
hänhän on ollut täällä jo kyllin kauan. -- Vai oliko hänen tytön takia
vaikea erota täältä? --

-- Ei ollenkaan tytön tähden, -- mutta hän oli niin kauan tottunut
tämän paikkakunnan elämään, tunsi kaikki. Ja totta tosiaan! -- Ei häntä
mikään vaivaa. -- Hänhän on ollut terve koko elämänsä ijän. --
Katariina pani kätensä puuskaan rallattaen.

-- Ehkä, sanoi Goldscheider välinpitämättömästi, -- ikuiseksi ei hän
kuitenkaan voi tänne jäädä. Liikkeemme kaipaa vaihtelua. Se on pääasia.
Sen sinä kai tiedät. --

-- Mutta miksi juuri minun täytyy muuttaa, -- mutisi Katariina tuntien
tappionsa syvyyden.

-- Minusta on yhdentekevää, -- vieraat kaipaavat vaihtelua täällä kuin
muualla. Toisessa paikassa miellytät taas. -- Uudessa paikassa
ansaitsee teikäläinen parhain rahaa. -- Nämät sanat sanottuaan poistui
Goldscheider huoneesta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli tohtori Lamberg taloon tutkiakseen
tarkasti Katariinaa. Katariina seisoi huoneessaan sojottaen sääriään
suu naurussa. Tohtori oli myös hyvällä päällä, löi häntä selkään sanoen
Katariinan elävän jälkeen hänen ja kahden kissan... Katariina suuteli
tohtorin molempia käsiä luullen uhkaavan vaaran olevan ohi... Siitä
huolimatta selitti tohtori Goldscheiderille, että Katariinalla oli
jotenkin ankara, vanha munuaistauti siihen kuuluvine sydänvikoineen,
neuvoen puolestaan rouvaa hommaamaan tuo paha -- pian talosta. -- Sehän
syö ja juo, jota Jumala ja minä lääkärinä estäisin, ja siten teillä on
aina odotettavissa ryöppyä... Pois vahingoittamasta...

Goldscheiderilla oli parempi otus ajossa. Hänelle tämä neuvo oli kovin
tervetullut, sillä luonnollisesti Katariinan viehätysvoima oli aikojen
kuluessa vähentynyt...

Talon tavan mukaan ilmoitti hän poismynsträtyille neideille, että
heidän oli pantava matkalaukkunsa kuntoon ja illalla lähdettävä
matkalle... Fritzerl lähetettiin Pilseniin, kaksi muuta neitiä joutui
Troppauhun. Katariinan oli mentävä Braunauhin.

Hänelle julisti Goldscheider suurella huolenpidolla hankkineen sopivan
paikan. Siellä on ameriikkalainen kapakka ainoastaan sivilihenkilöitä
varten, joilta saa kyllin juomarahoja...

Siihen nyökäytti matkakaappuun ja pitkävartisiin saappaisiin puettu
mies, joka istui konttorissa odottamassa Katariinaa. Katse maahan
luotuna kuunteli Katariina. Hänen kasvonsa olivat turvoksissa ja
punasen poskimaalin alta näkyi keltainen turmeltunut kasvojen pinta.
Ennen niin solakanpyöreä oli muuttunut valkoisen rasvaiseksi.

Goldscheider sovitti kultasankaisia rillejään.

-- Tyttösi minä pidän täällä. Vapautan sinut siitä surusta... Sinun
pitää saada lepoa, sanoi lääkäri... etkä saisi juopotella, muista
se!...

Katariina viittasi väsyneesti kädellään... Portinvahdinrouva haalasi
mustiksi maalattuja matkakirstuja huoneisiin. Olympia kulki lörpötellen
ja voitokkaana ympäri taloa istuutuen lopuksi Katariinan luo. Kun
Katariina viskasi alusvaatteita ja pukuja sekaisin matkakirstuun, sanoi
Olympia:

-- Seis, hajuvedet ja hiuskoristeet me pidämme. Katariinan suupielissä
oli kouristunut, masentunut, toivoton piirre. -- Hän ei salannut enää
kurjuuttaan. Hän ähkyi istuen usein.

-- Braunau, Braunau! Missä Herran nimessä se paikka lie, oikea
kalakylä! --

-- Minä olisin iloinen, jos saisin sellaisen paikan. Mutta minua ei se
laske ikinä irti, -- sanoi Olympia huonosti salatulla tyytyväisyydellä
heittäen toisen säärensä toisen yli.

Punasena ja unen pöppörössä pisti Gisi hämmästyneen naamansa ovesta
sisään. -- Jessus, onko se totta, että sinä lähdet lykkäämään? -- Sus
sentään! -- Hän astui lähemmäksi, -- katsoi Katariinaan sanoen
hyvännahkaisesti ja kiltisti. -- Sinä saat tästä lähtien istua kauniin
pöydän takana, missä on tekokukkavihkoja ja jolla tarjotaan samppanjaa.
Hei, se on fiiniä.

-- Mutta ei sitä ole Braunaussa, -- ilkkui Olympia. Katariina kuuli
tuskin mitä muut puhuivat; hän löi matkakirstun kannen pauhulla kiinni
istuen hajasäärin kannelle pullo suussa ja huusi:

-- Nyt ajetaan pyövelinrattailla! -- Mutta hänen naurunsa oli ruma,
jäykkä irvistys. Toiset hiipivät ilkeällä tunteella huoneesta.

Lähtöhetkeen asti Katariina nukkui sikeästi. Kello kymmenen illalla
herätti portinvahdinrouva hänet. Soittoa ja puhetta kuului jo salista.
Katariina koetti kääriytyneenä pitsishaaliin päästä huomaamatta
tulevien vieraitten ohi. Hän haki konttorista hattulippaansa ja
sateenvarjonsa. Ulkona sade virtasi tulvana. Käytävässä ei ollut
ristinsielua, jolle hän olisi voinut sanoa jäähyväiset... Ainoastaan
neljäntoista vuoden muistot ympäröivät häntä kuin nälkäiset, synkät,
rääkkyvät petolinnut.

Hän ei katsonut ympärilleen, hän ei puhunut sanaakaan... Portinvahdin
rouva vaan huusi:

-- Missä se tyttösi on? Milada! -- huusi hän kyökin ovesta ja kiiruhti
siitä takapihalle.

Kun hän palasi Miladan seurassa, kuului piiskan läimäys ja vaunut
läksivät liikkeelle.

-- Aivan kuin kissa -- ajatteli portinvahdin rouva päätään pudistaen
antaen Miladalle kömpelön suuttuneen töytäyksen ja sulkien oven.

Katariinan kohtalo päättyi arvaamattoman kiireesti. Yrittelevä
varietéen ja lauluiltojen toimeenpanija sekä kapakoitsija Markus
Schleicher huomasi pian, että se suurkaupungin ilmiö, jonka hän oli
kunnioitetuille vierailleen luvannut, ei toteuttanutkaan hänen
toiveitaan. Hän luovutti siksi Katariinan eräälle "yksityispiirille",
jossa tämän täytyi kolme kertaa viikossa antautua ala-arvoisimpien ja
kauheimpien paheitten palvelijaksi. -- -- Hän lohdutti Katariinaa
komppasanoilla.

-- Joka toinen päivä voit itseäsi hoitaa -- ja luovutti hänelle
piharakennuksessa pienen kolkan asunnoksi, jossa ei ollut edes
tulisijaa. -- Ruokaa Katariinan tuli ostaa omilla juomarahoilla.

-- Vaatteita hän ei tarvinnut esiintyessään, -- selitti hänelle piirin
omistaja.

Katariina teki tylsänä ja välinpitämättömänä kaikki, mitä häneltä
vaadittiin. Koko väliajan hän makasi vuoteellaan puettuna paikattuihin
rääsyihin, jolloin äreä päiväläisnainen häntä hoiti hankkien hänelle
välttämättömimpiä tarpeita. Kun nälkä pakoitti Katariinan erikoista
ansaitsemaan, puki hän itsensä hiipiäkseen ovien taa tahi riippuakseen
ikkunassa, sillä hän ei saanut mennä kadulle. Hänen terveytensä meni
alaspäin vielä pikemmin kuin hänen mielialansa. Hänen vatsansa ei
voinut enää sulattaa sitä kehnoa ruokaa, jota tuo akka hänelle hankki;
hän sai kovia hengenahdistuskohtauksia ja virkisti ravintoa kaipaavaa
ruumistaan alkohoolilla, jota hän nautti suurissa määrissä. Viiniä
hänellä ei enää ollut varaa lunastaa. Hänen täytyi tyytyä paloviinaan.
Vähän ajan kuluttua saapui isännälle valituksia. "Yksityispiiri" oli
joutunut epätoivoon.

-- Ei tällaisesta naisesta ole mihinkään. Se on aina täysi kuin sika...

-- Ajakaa hänet pois, -- sanoi muuan herra alakuloisena -- hän ei saa
aikaan minkäänlaista kiihoitusta. Seisoo vaan ja töllistää. Mies
vaatii, että nainen auttaa häntä parittelussa.

Schleicher meni raivossaan Katariinan "loukkoon", repi unen horroksessa
loikovan vuoteeltaan jotenkin selvällä huudolla:

-- Saatanan sika, laita luusi ylös?

Uhaten häntä "pampulla", käski hän Katariinan olemaan tästä lähtien
avuliaampi miehille ja tekemään tarkemmin tehtävänsä, muuten hän
pitäisi huolta, sanoi hän uhaten, ett'ei tippaakaan viinaa saisi liukua
hänen kurkkutorvestaan alas. -- Saa pitää kissanpäiviä, toisten pitää
kantaa kivihiiliä väliajoillaan. -- Haukkuen ja huutaen paiskasi hän
oven kiinni.

Katariina teki lujan päätöksen. Niinä kolmena viikon päivinä jolloin
hänen piti "esiintyä", ei hän juonut koko edelläpuolenpäivään viinaa.
Otti ainoastaan aika kulauksen ennen toimensa alkamista, josta hän
hetkeksi virkistyi ja voimistui, että saattoi puolipohmeloisella
itsetietoisuudella seurata limaisia tekoja ympärillään. Mutta kohtalon
kova koura iski täälläkin häneen. Eräänä iltana hän oli tehnyt liian
ankarasti tehtäväänsä. Alastomana, kynttilä kädessä hän kaatui
mieslauman keskelle -- haisevan oksennuksen valuessa hänen onnettoman
kaatuneen suusta valkoiselle karvamatolle, joka ylellisenä peitti tämän
nautintojen pesän lattiaa.

Schleicher piti sanansa. Hän löi Katariinaa pari kertaa tuntuvasti
päähän, sitoi hänen vähäiset vaateriekaleensa nyyttiin, antoi hänelle
matkapiletin ja kolikon käteen ja lähetti hänet eräänä yönä takaisin
pääkaupunkiin, josta hänet oli kolme kuukautta sitten pois ajettu. --
Kärsityn vahinkonsa korvaukseksi piti kapakoitsija suurimman osan
Katariinan vaatteista, jonka hän oli tuonut mukaansa Goldscheiderista.

Katariina saapui jälkikesänä pääkaupunkiin. Ansioaika oli kurjimpia...
Rääsyihin puettu möhkälemäinen, tiilikivenpunaiseksi maalattu nainen
lisäsi niitten joukkoa, joka laitakaupungin kaduilla tungetteli miesten
luo kerjäten nälkäisin silmin ja avosuin.

Paheitten surunäytelmä on aina samallainen. Niinkuin Katariina oli
kuvitellut nuoruutensa kukoistuksessa, niin kauheaksi muodostui hänen
kohtalonsa. Hänen ruumiinsa oli liian heikko, jotta hän olisi jaksanut
vaeltaa kapakasta kapakkaan väsymättä, kunnes saisi jonkun liittymään
seuraansa... Tällaiset prostitueeratut saavat maksunsa vain oluessa ja
leivässä. Ne vähäiset kreuzerit, mitkä saa miehiltä kerjäämällä, on
pakko antaa vuokraajamatamille, joka ahnaana niitä illalla vaatii
yösijasta.

Vanha, ilettävä laitakaupungin mamka kirosi pian sitä ruotulaista,
jonka piru oli hänelle toimittanut. Mutta hän ei voinut kieltää, että
Katariina, sinisen renkaan ympäröimine silmineen ja villinpunaisine
tukkineen oli vielä mukiin menevä, jos vähän ruokkoi sitä.

-- Kuluttaa se riiviö enemmän kenkiä, kuin mitä tienaa... sanoi hän
halveksuen.

Ämmä pani Katariinan nukkumaan epäilyttävän näköiseen vuoteeseen, joka
haisi huonolle saippualle ja pulverille. Hän antoi hänelle
paperiviuhkan käteen, ja pirskottaen hänen päähänsä halpahintaista
hajuvettä hankki hän hänelle yömiehiä, -- sotilaita, -- työläisiä --
puolikasvuisia poikia -- ja juopuneita kisällejä, joita muija
houkutteli salaperäisillä viittauksilla ylhäisestä naisesta, joka
tahtoi maistella vahvojen miesten herkkua, -- nainen antoi tietysti
ilmaiseksi, -- mutta muoriraiska tarvitsi vähän juomarahoja.

Yö yön sivuun, ja monet illat makasi Katariina vuoteellaan ahtain
hengityksin silmät ja kädet kouristuksissa odottaen -- miehiä.

Haiseva öljylamppu paloi kakluunin syrjällä ja rautasuupellien hehku
valui vaarallisena saippuanvärisille kasvoille, kun Katariina
rakastettavana kohousi vuoteellaan ja viinasta autuaana hymyili
sisäänastuvalle kaverille. Katariina muuttui yhä veltommaksi. Yhä
vaikeammaksi kävi muorille hänen ruokkomisensa ja vuoteen siivoominen
ostajia varten. Eräänä iltana eivät ämmän hurjimmatkaan kiroukset,
eivätkä lyönnit auttaneet, hän tuuppasi ja hakkasi nyrkillään tuota
makaavaa, hän valoi häntä vedellä ja rukoili, hän kaatoi hänen suuhunsa
viinaa ja löyhytti vimmatusti hänen päätään, jossa hampaat suussa
olivat erkaantumattomasti yhteen kiristyneet. Vaan mikään ei auttanut.
Katariina makasi tuossa liikkumattomana. Kauhea korahdus kuului vaan
tuon tuostakin rinnassa -- -- --.

Nyt rupesi akkaakin peloittamaan. Hän ulvoi ja rääkkyi kutsuen kokoon
naapurinsa vannoakseen jokaiselle, joka kuulla halusi, että hän oli
pitänyt "Katria" niinkuin omaa lastaan, ruikutti poliisille, joka hyvin
epäilevänä katseli koko tätä menoa, kysellen kuolevan papereita
saamatta minkäänlaista vastausta, ja lankesi vihdoin muka epätoivossaan
vaan samalla kevennetyin mielin polvilleen oven sulkeutuessa niitten
miesten perään, jotka raskain tömisevin askelin kantoivat Katariinan
paareilla pois. -- Katariina joutui kunnan sairaalaan Luisenkadulle.
Turhaan koetettiin ottaa hänen nimestään selvä, mutta kun vuorossa
oleva lääkäri sanoi taudin olevan parantumattoman ja sairaan lopun pian
tulevan, niin ei potilasta enää kiusattu utelemisilla ja kysymyksillä.
Enimmäkseen tiedottomana pyysi Katariina vähäsen selvittyään saada
juoda, vaan kun hoitajatar kaatoi hänen suuhunsa maitoa tahi
marjamehua, ähkyi hän vastustaen...

Muutamien päivien perästä tunsi hänet eräs tyttö, joka äskeisin oli
tuotu sairaalaan ja joka oli vähän aikaa elänyt Katariinan kanssa
Goldscheiderilla.

-- Hänellä on lapsi siellä, -- kertoi tyttö, -- se on piikana
Goldscheiderilla. Kyllä olet kaiken näköinen, Carmen. -- Kauhusta
vavahtaen kääntyi vielä nuori ja verevä olento pois tuosta turvonneesta
ruumiista, jolla oli siniset huulet ja jossa hengitys kävi
villinkorahtaen rinnassa.

Goldscheiderille lähetettiin sana. Ja jo seuraavana päivänä ilmestyi
rouva Polifka Miladan kera, joka kalpeana ja pyörällä päästä katseli
ympärilleen.

-- He ovat tulleet Punatalosta teitä katsomaan, -- huusi hoitajatar.
Katariina veti vaikeasti henkeään aukaisten hitaasti silmiään... Tulkaa
lähemmäksi, hän on nyt selvällä järjellä, -- selitti hoitajatar
viitaten molempia lähestymään.

-- Tässä me olemme, -- me tässä olemme, -- noh, etkö katso meihin, --
sanoi Polifka tuupaten Miladaa sairaan luo.

Katariina aukoi vähän suutaan kuiskaten kysyvästi,

-- Jan? --

Milada katsoi kalmankalpeisiin kasvoihin sormet harallaan peitteellä.
-- Oliko tuo äiti? -- Ei, se oli vaan neiti Carmen, -- ajatteli hän
kepeänkohteliaasti, -- minkä näköinen tuo on! Hirvittävä!

Portinvahdin rouva kehoitti. -- Sano hänelle jotain.

Miladan ajatukset pyörivät vimmatusti päässä... Punatalo. -- Jan-ka. --
Äiti. -- Oliko tuo tuossa -- hänen äitinsä? Yhä vaan heräsi hänessä
käsittämätön vieraksumisen tunne, joka voitti hirmun. Miladan kurkkua
kuristi pelko ja kauhu. Äiti kuoli tuossa, musta Katariina. Tämä oli
sairaala, tuossa oli rautasänkyjä, tuo ruumis ähkyi tuossa, äiti siinä
kuoli...

-- Äiti, -- kuiskasi Milada. Aivan hiljaa, salavihkaa, kaihonsa
vallassa, kauhusta jähmettyneenä kurottaen ruskettuneen työstä
kopertuneen kätensä yrittäen kajota noihin kouristuneisiin sormiin,
josta jäinen viima tunki hänen nuoreen vereensä. Hänen takanaan kuiski
Polifka innokkaasti hoitajattaren kanssa. Nyt lykkäsi Polifka tytön
syrjään kumartuakseen vuoteen yli.

-- Nyt se ei ole tunnoissaan. -- Sanon sen sille, jahka virkoo... Pian
se käy laatuun, -- Polifka istui sängyn laidalle. -- No, no! -- huusi
hän äänekkäästi, -- höristä vähän korviasi, -- no, no, no -- ethän sinä
vielä ole kuollut. Eikö sinua huvita nähdä punatalolaisia?... Vai
eikö... Sanokaa tuolle saatanan nahalle, että se saa viinaa, kyllä
korvaläpi aukee!

Katariina aukasi silmänsä katsoen ympärilleen.

-- He ovat Punatalosta, -- huusi hoitajatar laskien käsivartensa patjan
alle ja nostaen sairaan pystyyn.

-- Janka, kuiskasi kuoleva jälleen. --

-- Hulluttelee... muuta ei siis saa sen suusta ulos.

-- Siis Herran riemuun allekirjoita, että tyttösi täytyy jäädä
Punataloon. -- Allekirjoita, -- etkös kuule! -- Polifka laski paperin
hänen eteensä pistäen kynän käteen. -- Olisi pitänyt saada sana
varhemmin, sillä ei tuo nyt enää mitään ymmärrä -- mutisi Polifka
katsahtaen pelokkaana ympärilleen.

Katariinan silmissä välähti ymmärryksen pilke. -- Jan, -- ähkyi hän, --
ei, -- ei, -- se on pahasti tehty.

Hoitajatar pisti kynän hänen käteensä iskien siihen kourallaan. --
Allekirjoita, -- komensi hän, -- niin Janka on tyytyväinen.

Katariina teki vastarintaa, töyttäen paperin pois ja hoitajattaren
käsivarren, joka pusersi häntä lujasti.

-- Tulkaa tänne, -- kuusi hoitajatar, -- näyttäkää hänelle likka!

Polifka tuli lähemmäksi. -- Neiti Carmen, -- huusi tämä -- minä se
olen, Polifka, tietysti -- Polifka. -- Ja rakkaani, me tahtoisimme
pitää tytön luonamme...

-- Tytön -- kuiskasi Katariina -- tytön. -- Kepeä hymy valaisi hänen
kasvonsa, alttiina hän antoi kuljettaa sormensa allekirjoitukseen.

-- Menkää nyt pian pois, -- sanoi hoitajatar, -- tohtori tulee...
Liikkumattomana makasi Katariina.

Tuo äskeinen kummallinen ilme suun ympärillä, joka oli kuin hymy, oli
siinä vielä hänen kuolinhetkellään.

Hoitajatar löpisi käytävässä toisen hoitajattaren kanssa.

Oli keskiyö. -- Muut seitsemän potilasta makasivat vuoteellaan,
Katariina väänteli kuolintuskissaan... Hiki valui tahmeana hänen
otsallaan, ja kieli liikkui vaikeasti lausuen epäselviä, hulluja
sanoja... Ovia auottiin ja sulettiin, toisinaan kulki lääkäri huoneessa
vilahtaen kuolevan vuoteeseen käskien hommaavasti luokserientävälle
hoitajattarelle antaa kuolevalle maitoa. Välittämättä lääkärin
määräyksestä, livahti hoitajatar taas sopivalla hetkellä käytävään
jatkaakseen entistä lörpötystään... Kello yhdeltä saapui vahtimestari
kysyen:

-- Onko vuode numero XXV vapaa, tohtori Rössel lähetti kysymään. -- On
telefoneerattu, -- heti tuodaan uusi potilas. -- Pitäisihän hänen
tietää, että siinä on sairas. Kaiken maailman vaatii. Rössel painaa
päälle -- sanoen, että täällä pitäisi olla vuode vapaana. -- Minä
hoidan sairaita, te vaan istutte kansliassa, mutta te luulette
tuntevanne asiat paremmin kuin minä. -- Kuitenkin hoitajatar päätti
mennä sairasta katsomaan. Katariina rupesi jo silloin kylmenemään.
Kuoleman kamppailussa olivat hänen suunsa ja silmänsä jääneet
selkoselälleen kuin aaveella, mutta ruumis oli rauhallisen liikkumaton.
-- Riidellen ja pauhaten käärivät hoitajat ruumiin kankaaseen ja
kantoivat sen siihen huoneeseen, missä tohtori Rössel tarkasti
kuolleita. -- Hän käski panna vapaaksi jääneen vuoteen kuntoon, sillä
uusi tulokas oli ilmoitettu.

Katariina vietiin ruumishuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa elettiin Goldscheiderilla hauskasti. Jälleen oli tänä
kautena toimittu loistavalla menestyksellä. Talossa oli koko joukko
nuoria, vereviä, siroja tyttöjä, täynnään elämän voimaa ja sukkeluutta.
-- Talossa kävi antelijaita herroja, jotka olivat innostuneita ja
iloisia, kellarista myötiin kalliita viinejä, salissa oli
hopeanhelähtävä ääninen hieno piano, jolla eräs musiikkiprofessori
soitti mestarillisesti. Hyvällä tuulella ja loistavien tulojen
sattuessa soitti hän ylimääräisesti vielä oikein "hyvää" klassillista
musiikkia, niinkuin hän itsekin ylpeänä väitti. -- Niin, nyt sai kuulla
soitettavan tässä likkapaikassa "Neidon rukousta" ja "Isolden
rakkaudenkuolemaa." Ja se oli jonkin arvoista se!

Kaksi kertaa viikossa kävi lääkäri talossa tarkastamassa tyttöjä.
Sairaat lähetettiin säälimättä heti pois. Ja vaikka herra tohtorinkin
naama joskus venyi pitkäksi, niin Goldscheider järkähtämättä vetosi
oikeuteensa saada lähettää sairaat vaikka minne huolimatta tohtorin
vakuuttamisesta, että sairaus oli viatonta laatua, joka paranisi
kotihoidolla. Jos tytöt paranivat sairaalassa, saivat he lähteä toisiin
taloihin, enimmäkseen maaseudulle, jonka kanssa Goldscheider teki
vilkasta vaihtokauppaa. Rouva ei koskaan ottanut taloonsa tyttöä, joka
oli ollut A II:ssa, joksi klinikan kuppatautiosastoa kutsuttiin.

Harvoin saattoi Goldscheider kuitenkin käyttää sellaisia tyttöjä, joita
hänelle lähetettiin tyttökauppiaitten välityksellä. Mutta tässä
"etsivä" herra Teobald Sucher ja hänen Carlottansa olivat erinomaisena
apuna. Carlotasta oli tullut Goldscheiderin nöyrin palvelija ja paras
neuvonantaja. Hänellä sekä "etsivällä" oli tavattoman laaja
tuttavapiiri, johon kuului kaikenlaisten silmänkääntäjäteatterien,
kapakoitten, näyttämöjen ja sekä julkisten että salaisten
huorapaikkojen omistajia. Näitten kanssa "etsivä" ja Carlotta kävivät
vilkasta ihmislihakauppaa nylkien lopuksi kuihtuneita ja
prostitutsioonin turmelemia olentoja. -- Carlotta haali niitä
Goldscheiderilta hommaten Punataloon vastalahjaksi nuoria tyttöjä,
jotka mielellään kävivät pikkuammattilaisten tanssiaisissa ja heidän
kahviloissaan. Hänen apulaisensa oli muuan pieni, hirvittävän ruma,
mutta kaikkeen käytettävissä oleva ompelijatar, Moosmann, jonka
Goldscheider oli kuljettanut mukanaan entisiltä yrityspaikoiltaan.
Luonnollisesti ei näitä tyttöjä, jotka tahdottiin houkutella ja
voittaa, voinut heti saada ammattiportoiksi. Mutta näitä raukkoja,
jotka pitkät päivät huonosta palkasta raatoivat eri aloilla kuin
koti-opettajattaret, seuranaiset, hattuompelijattaret, paremmat
puotineidit ja kassanhoitajattaret, sekä kehittymättömät työläisnaiset,
näitä rouva Goldscheider kutsui illaksi Punataloon jakaen heille osan
puhtaasta voitostaan... Carlotta suositteli myös sellaisia rouvia,
joitten miehet toimissaan olivat alituiseen matkoilla, mutta
Goldscheider hylkäsi poikkeuksitta tällaiset tarjoukset. -- Toisia,
yksinäisiä naisia, hän käytti mieluummin salissaan antaen niitten
maksaa virvoitusaineista vieraitten tapaan, mutta ne voittivat
sittenkin melkoisesti yrityksillään siellä. -- He eivät toki saaneet
saapua, milloin halusivat, vaan Goldscheider tilasi heidät erityisiä
tilaisuuksia varten, jolloin ei tarvinnut pelätä yllätystä. Siitä
huolimatta tuo viisas rouva kävi "etsivän" luona, joka ystävällisesti
antoi hänelle valmiita poliisintodistuksia tusinottain, joita saattoi
tarkastuksen tullen tarpeen mukaan näyttää.

Viimeisen varmin "tavarain" hankintakeino oli Goldscheider keksinyt,
jonka avulla hän saattoi hommata ilman vaaraa tyttöjä oppiinsa, jossa
hän ne kasvatti mielensä mukaan nyljettävikseen. Hän oli nimittäin
ruvennut ystävällisiin suhteisiin julkisten synnytyslaitosten,
sairaaloitten hoitajattarien ja vahtimestarien kanssa, joille hän
maksoi hyvät rahat ollakseen varma siitä, että nämät antoivat hänelle
viittauksia sopivan tilaisuuden sattuessa ihmislihan ostoon.

Synnytyslaitoksissa löytyi yllinkyllin "langenneita"
yhteiskunnallisesti sorrettuja olentoja, jotka olivat saaneet kokea
mitä kamalimpia kohtaloita. Näiden elämä oli yleisen mielipiteen mukaan
mennyttä ja pilalla, siksi he kuuntelivat ahnaasti ja onnenkaihoovina
niitä huolettoman olemassa olon kuvitteluja ja lupauksia, joita heille
ladeltiin. Hoitajattarien huulilta valuivat sanat kuin makea hunaja,
kuinka ihanaa olisi elää Punatalossa. Kuinka ihmeenhienolla ja
rauhallisella tavalla siellä päivät kuluivat! Kun tie oli raivattu,
ilmestyi rouva Goldscheider itse murskaten voimakkaalla kädellä kaiken
vastuksen, se on, hän hommasi aviottoman lapsen maalaisakan luo, joita
joka päivä kävi hänen luonaan ja selvää on, että useimmat tytöt olivat
iloiset päästessään painavimmasta taakastaan. Heille kaikille
oli äiteys ollut hirvittävä herääminen nautinnonriemuisasta
kepeänhuolettomasta vaistojen unelmasta. Siinä heitä makasi karkeilla
harmailla raideilla rautasängyissä tunti-opettajattareita, ja
palvelustyttöjä, työläisnaisia ja perhetyttäreitä, jotka olivat
maaseudulta tänne paenneet häpeissään. Siellä makasi kehittymättömiä,
neljäntoista ja kuudentoista vuotiaita kurjuuden lapsia, jotka
harmaankalpeina olivat iloissaan siitä, että heillä hetkeksi oli katto
pään päällä. Tällaisiin paikkoihin täytyi Miladan seurata armollista
rouvaa. Hän istui ajajan vieressä hoitaen sitä pienoista matkanyyttiä,
jonka valloitettu toi mukanaan. Vaunun sisustasta hän kuuli aluksi
itkua ja valitusta, johon Goldscheider vastasi ystävällisellä
tyyneydellä, niin että kun lopulta saavuttiin Carlotan luo tahi
Punataloon, säihkyivät jo tämän "eheän" tulokkaan silmät. Tämä
Goldscheiderin suora ja ohjelmallinen taipumus etsiä tavaransa
keskisäädystä, jossa naiset olivat vielä kunnon tytön ja porton
rajalla, löi hänen "saliinsa" erityisen leimansa ja hankki siihen
hauskoja erikoisilmiöitä, jotka herättivät mieseläjien piirissä
erityistä huomiota.

Goldscheiderin rakkaudenlaitoksessa ei tavannutkaan tavallisia
katunaisia.

Peloittavalla tarkoituksenmukaisuudella ryösti rouva
Goldscheider "tavaraansa" säädyllisistä piireistä, aina ollen
valmis iskemään siihen, missä ilmeni aukkoja tahi heikkouksia
yhteiskunta-järjestelmässä. Ja tosiaankin tapaa paljon heikkoja
"säädyllisten" joukossa.

Kun Punatalon omistaja ei voinut itse käyttää tätä rikasta
ihmislihavarastoaan, eikä edes Carlotta voinut kaikkea saada kaupaksi,
keksi hän keinon, jolla saattoi vielä ansaita ja tämä onnistui
mainiosti niinkuin tuon nerokkaan rouvan kaikki yritykset.

Hänen alotteestaan kehittyi laajapiirteinen tyttökauppa, jonka pian
koko Euroopan asianharrastavat tunsivat käyttäen sitä hyväkseen. Tämä
viimeinen keinottelu tuli siksi kultalähteeksi, josta johtui
Goldscheider'in äkkiä kasvava rikkaus. Tämän tyttökaupan avulla hän
saattoi järjestää Punatalon ylhäiseen harvinaiseen tapaan, joka aina
maksoi niin paljon, ett'ei sitä voinut sanoa "erittäin" tuottavaksi
kapitalistiseksi tulolähteeksi.

Mutta sen sijasta Goldscheider saattoi ylpeillä sillä, että Punatalon
vakituisten vieraitten lisäksi kuului siihen aatelisia, ulkomaalaisia,
mailmanmiehiä ja kuuluisia kirjailijoita, jotka pitivät hänen saliaan
erikoisuutena. Monet heistä antautuivat pitkiin keskusteluihin
Goldscheiderin kanssa kuunnellen harrastuksella käytännöllisen rouvan
selityksiä. Tähän aikaan suunnitteli Goldscheider suuria asioita, jotka
kutkuttivat hänen kunnianhimoaan. Hän tahtoi laajentaa talonsa
järjestääkseen pari yksityistä kokoussalintapaista huonetta, jossa
olisi kirjallisuutta ja biljaardipelipöytä. Lisäksi hänen piti perustaa
uudenaikainen kapakka, mutta paljon puuhaavalla rouvalla, jolla oli
liian monenlaisia tehtäviä, ei riittänyt enää aikaa. Huolimatta
yllämainituista uudistuksista olivat Punatalon asukkaat tyytyväiset.
Heidän keskuudessaan ei enää riidelty eikä valitettu. Rahaa liikkui,
hetken sai sitä käsitellä ja nauttia nuoruudestaan. Niinkauan kuin
tytöt olivat nuoret ja kauniit, terveet ja tuhlaavaiset, ympäröi
Goldscheider heitä kaikennäköisillä mukavuuksilla ja nautinnoilla.
Goldscheiderin viisain, hyödyllisin ja suurenmoisin menettelytapa oli
se, että hän ei koskaan pikkuseikoissa ja yksityistapauksissa käyttänyt
valtaansa uhriensa imemiseksi. Hän liittoutui suureen yhteiskunnallisen
vääryyden valtaan, joka mustana siipipiruna vainoi ihmiselämää. -- Sen
avulla hän vallitsi voitokkaana.

       *       *       *       *       *

Tämän yllämainitun tapahtuessa kasvoi Milada, tuo pieni sisäkkö,
pitkäksi tytöksi. Hänen solakka ja norja vartalonsa olisi paremmin
päässyt näkyviin, jos eivät sitä olisi peittäneet ne epämukavat ja
mauttomat vaatteet, jotka Moosmann ompeli hänelle toisten vanhoista.
Paksut, tummanruskeat palmikkonsa, jotka suuresti erosivat äidin
hillitsemättömästä punasesta pörrötukasta, olivat sileänkiiltävinä
kierretyt suureksi kömpelöksi kiemuraksi takaraivoon. Mutta hänen
silmänsä elivät. Ne olivat tarkkaan säihkyvät kiinnittäen huomionsa
ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin ihmeellisellä tietoisuudella, ollen
loistossaan sen väikkyvän autereen kaltaisia, jota aamuaurinko
koitollaan valaisee. Tyttö juoksi ylös ja ales portaissa, livahti ulos
ja sisään huoneissa, siivoi ja passasi, kuunteli juttuja muuttuen siksi
puhetorveksi, jonka kautta kulkivat ne salaisuudet, panettelut ja
pikkumaisen ilkeät juonet, jotka näyttelivät tässä yhteiselämässä
suurempaa osaa kuin muualla mailmassa, eivät suinkaan ylentääkseen
ihmisten sieluja. Tällä lailla Milada eli kuin pieni harmaa toukka,
jota kukaan ei huomannut, josta kukaan ei huolehtinut, kaikkien näitten
liitelevien, kirjavien naisperhosten keskuudessa.

Näppärästi ja kiireesti täytti hän palvelijan tehtävät salissa, pitäen
huolta vieraitten vaatimuksista jo etukäteen arvaten heidän halujaan ja
erityisiä mielitekojaan. Hän kähersi neitejä, auttoi heitä pukemisessa,
-- keitti kahvin, hoiti porsliiniastiat ja hopeakalut ja tiesi aina,
missä kukin esine oli tässä monisokkeloisessa talossa. Hän osasi
järjestää leipäkorit erityisen aistikkaalla tavalla, niin että ruoka
maistui kaikille. Hän tiesi sanalla sanoen kaikkea, mitä Punatalossa
tarvittiin. Ja tämä oli kaikkien mielestä luonnollista. Sentähden hänet
oli taloon pestattu. Kuka toki parhain havaitsi Miladan se oli
Goldscheider itse. Hän ei kertaakaan tervehtinyt tyttöä, ei kertaakaan
häntä kiittänyt, mutta ei hän silti laskenut tyttöä näkyvistään tässä
meluavassa, hyörivässä sekamelskassa. Goldscheider näki aina tytön. Ja
Miladan elämän kohtaloa varjosti tämän viekkaan rouvan yritteliäisyys.

Kun Milada siivoi huoneita, kuuli hän neitien puhuvan kummallisia
asioita yhdessä istuessaan lörpöttelemässä.

-- En voi kuvitellakaan, miten minun lopulta käy. Aina minä liuvun
alaspäin, -- toinen lisäsi, -- olkoon asiat niin tahi näin, roskakasaan
tässä ihminen joutuu. Hauskuuden jälestä tulee -- -- suru. -- Milada
ihmetteli kovin tuollaista puhetta. -- Heidän sanottiin olevan
onnelliset siksi, että asuivat Goldscheiderilla. -- Olihan rouvalla
tapana puhua aivan toisin tulokkaille. -- Sen ei tarvitse masennettuna
ja pennitönnä elää, joka minun talostani lähtee. Säästäkää ja olkaa
viekkaita! Siten edistytte. -- Uudelleen ja uudelleen Milada kuuli nuo
sanat, ja tarkistettuaan ne omien kovettavien havaintojensa valossa,
muodosti hän niistä perusperiaatteensa nuoren sekasotkuisen elämänsä
pääohjeeksi. Mutta tämän lisäksi hänen sieluunsa painui vahva vakaumus
siitä, että se, joka pääsee Punataloon, on jotain, ja että se, joka
täällä osaa rahaa kaapata, sille on mailma avoin. -- Ja niinkuin sielu
varttuu ja imee voimaa niistä katsantokannoista, joihin me sielumme
sisimmästä uskomme, niin korvasi Miladan ylpeä luotto Punataloon, sen
maineeseen ja merkitykseen sen yhteiskuntavarmuuden ja perhetunteen,
josta toisten lasten eri vivahtava luonteenlaatu kehittyy. Mutta
voimakas ja lahjakas oli se sielu, joka saattoi palvelustytön kurjasta
ja riittämättömästä ravinnosta saada voimaa ja lämpöä. Milada oli
ylpeänä vakuutettu siitä, että Punatalo, jossa hän oli syntynyt ja
kasvanut, oli laatuaan ensimäisiä. Ei missään ympäristössä, ei missään
muussa tään kaltaisessa liikkeessä, sen oli hän usein kuullut
vieraitten ja tyttö-asioitsijoitten sanovan, löytynyt niin kauniita ja
herttaisia tyttöjä, eikä niin mainiota vastaanottotapaa kuin
Punatalossa.

-- Kannattaa jo tulla tänne vaan rouvankin luo, -- sanoi kerran muuan
herra toiselle.

Goldscheider! Sillä nimellä oli kaunis kaiku täänlaisissa piireissä.
Usein tuli vieraita ja asioitsijoita ostamaan itselleen tyttöjä
Goldscheiderilta. Mitä hän tarjosi, se oli "virheetöntä." "Virheetöntä
ja onnekasta" -- huokasi Olympia. Mutta mitä se auttoi. Useimmat tytöt
joutuivat sittenkin "Excelsioriin" tahi "La belle Françaiseen" kuin
Musta Katariina, muutamien täytyi ryömiä mamma Zimmermann'in
kellarihuoneisiin. Tytöt muka elivät sikamaisesti, eivät osanneet
käsitellä rahojaan, haaskaten sitä kaikenlaisiin hassutuksiin. He
joivat, polttivat tupakkaa, löivät korttia, hankkivat koko kasan
kalliita vaatteita, jotka sitten saivat myödä polkuhinnasta. Ja Moosman
houkutteli ja narrasi heitä niitä ostamaan. Siten tuli heidän velkansa
yhä suuremmaksi, ja tie nousi pahemmin pystyyn. Miladan äiti oli myös
juopotellut ja tuhlannut. Mutta sitä Milada ei tekisi! -- Hän ei
tahtonut kuolla kurjuuteen. Hän tahtoi tulla järkeväksi ja eteväksi,
niin että kaikki Punatalossa, itse rouva Goldscheider saattaisivat
ylpeillä hänestä. Kun hän oikein mietti, -- niin hän huomasi, miten
Punatalosta voi päästä kunnialla. Tuossa oli Anka Balling, jonka nuori
kreivi Laurin vei mukanaan. Hän oli antanut Ankan kehittyä
tanssijattareksi. Nyt Anka tanssi puettuna hopeapukuihin satojen
sähkölamppujen valossa. Sanomalehdissä hänestä kirjoitettiin. Oi, jospa
Miladan kävisi niin onnellisesti! Tosiaan Anka oli kaunis, kun sitä
vastoin Milada oli ruma... Yöt päivät mietti pikku sisäpiika
tulevaisuuttaan, vaikka hänellä oli liika paljon työtä. Mutta hän piti
työn teosta. Toisesta tehtävästä toiseen sai hän siirtää yksinäisyyden
synnyttämiä mietiskelyjään. Hän ei jaksanut istua paikallaan. Aina
liikkeellä, se oli hänen luonteenominaisuutensa, poistaa paljon
epäjärjestystä, hihat käärittynä tarttua likaan ja asettaa jokainen
esine puhtaana ja kiiltävänä paikalleen, -- se tuotti hänelle
tyydytystä. Maata kuin neidit tuntikausia sängyssä silmät auki
tuijottaen kärpäsiin, jotka surisivat katossa, sitä hän ei käsittänyt.
Tosiaan neidit olivat "yöllä toimessa", silloin kun Milada nukkui -- se
väsyttää kai heitä noin, ajatteli hän. -- Kun minä itse joudun saliin,
käy minun samoin... Milada tiesi, että hän ehdottomasti joutuu sinne,
Goldscheider oli luvannut sen hänen äitinsä kuoltua, eikä Goldscheider
koskaan syönyt sanaansa. Miladan unelmat, hänen yrityksensä kuvitella
tulevaisuuttaan ja seurata tunteitaan ei ollut sama kuin muitten
lasten. Hänen toiveillaan ei ollut siipiä, ne olivat kiinnitetyt
ankaraan, oudon karkeaan todellisuuteen, eikä hänen mielikuvitukseensa
tullut muita kuvia kuin sen elämän tosiasiat, joka ympäröi häntä. Tämän
lapsen kokemukset perustuivat kurjuuden murjomiin, kuolleisiin ja
ruhjoutuneisiin ihmisilmiöihin, väsyneisiin ruumiisiin ja rääkättyihin
sieluihin, ne muodostivat sen aarreaitan, josta Milada loi
tulevaisuudenkuviaan. Että joukkojen halveksuminen uhkasi hänen nuorta
elämäänsä kuin riippuva vuorenmöhkäle, kerran hänet musertaakseen, jos
hän yrittäisi pelastua, sitä hän ei vielä aavistanut. Tuntematta vielä
tuota hirmuvaaraa, kehittyi Katariinan lapsesta nuori impi. Hän säästi
kitsaasti joka kreuzerin, lukitsi ne pieneen lippaaseen, iloitsi rahan
helinästä, ja hyväili, -- oi, hyvin usein, pari pientä hopeakolikkoa,
jotka välkkyivät likaisen kuparin seasta. -- Hän ei tahtonut sortua! --
Hän ei aikonut luisua, sairaana ja rääsyisenä mennä Zimmermann'in luo
tahi "Excelsioriin"! Siksi Milada rakasti rahaa. Se oli oleva hänen
tukensa. Selväpiirteinen kadun lapsi ei unelmissaan turhaan kiukutellut
elämänsä esteille. Se yritti käsittää niitten alkuperää ja keinoa,
millä ne voisi poistaa. Sitä miettiessään sulki hän kireästi suunsa,
huulet muuttuivat miettivän ohueiksi, ja silmien eloisaan säihkyyn
ilmeni punnitsevan varovaisuuden kiilto, joka vainuaa jo etäältä vaaraa
osatakseen sen ajoissa välttää. --

-- Rouva Polifka, -- kysyi Milada eräänä sunnuntai-iltapäivänä
molempien istuessa siivotussa kyökissä, koko talon ollessa vajonneena
unen hiljaisuuteen katu-elämänkin hiljettyä, -- rouva Polifka, millä te
sitten elätätte itsenne, kun kerran lähdette täältä pois? --

Portinvahdinrouva lensi pystyyn. -- Minä? -- Pois täältä? --
Ainaiseksiko? -- Oletko kuullut jotain?

-- En, vakuutti Milada, -- en sanaakaan. -- Mutta ikuisesti ette tänne
kai voi jäädä! -- Eikö totta? --

-- Ikävä minun olisikin aina oleskella täällä! Ukkoni toivoo saavansa
ovenvartijan paikan Eger'in rautatie-asemalla, missä hän nyt on
konevahti. -- Sen jälkeen, -- huokasi Polifka, -- olen minäkin rehkinyt
kyllin vieraan palveluksessa. --

-- Entäs sitten?

Polifka katsahti ihmetellen Miladaan.

-- Kun te kumpikaan ette jaksa enää palvella, -- selitti Milada, --
missä saatte "rauhassa" viettää vanhuutenne päiviä? -- Neljätoista
vuotinen tyttö näytti hyvin huolestuneelta lausuessaan nuo sanat, joita
neiti Olympia aina mielellään käytti.

Polifka vastasi. -- Me lähdemme vanhojen kotiin, ehk'emme sentään joudu
vaivastaloon, sillä me saatamme hieman maksaa. -- Jos sinä elät kunnon
tyttönä, saat tulla meitä tervehtimään kodin suureen puistoon.

Milada katseli suoraan eteensä... Puisto, -- toisti hän epäillen, --
oletteko aivan varma siitä, että vanhojen kodissa on puisto?

-- Luonnollisesti, -- esimerkiksi ukkoni täti on sellaisessa ja elää
aivan herroiksi. -- Hänellä on oma ikkuna-osuutensa. -- Niillä, joilla
on vara maksaa, on tietysti enimmän mukavuuksia. -- Ukkoni täti on
lisäksi huoneenvalvoja. Kaikki suutelevat häntä kädelle ja ovat hänelle
nöyriä. Kaikissa tapauksissa hän ansaitsee sillä ylimääräisesti. Ja
tietysti minäkin pääsen samaan paikkaan.

Polifka laski kätensä syliinsä kuvitellen vilkkuvin katsein
tulevaisuuttaan.

-- Pääseekö jokainen siihen kotiin? -- kysyi Milada.

-- Sepä vielä puuttuisi! -- Polifka oikasi selkänsä. -- Rahaa täytyy
olla ihmisellä, siksi sitä sanotaankin maksavien kodiksi ja soveliaan
hänen pitää olla, ennenkuin sinne pääsee. -- Ne ovat ensimmäiset
sääntöpykälät. -- Ja sitte hänen pitää olla maineeltaan puhdas, --
Polifka osoitti yläkerroksen salia. -- Tuollaiset hutsut joutuvat
vaivaistaloon. -- Polifka vaikeni, eikä Miladakaan puhunut mitään...
Äkkiä Milada löysi tien, jolle saattoi tästä ahtaasta kujasta
paeta. Hän näki mielikuvituksessaan itsensä suuressa puistossa
huvikävelyllä... Puisto oli laaja ja ilmaisa, täynnään tuuheita
kastanjapuita, joiden juurella oli lepopenkkejä ihan kuin
sotilassairaalan puistossa, jonka Milada näki aina vilahdukselta
rappu-ikkunasta. Pääsisikö kerran sellaiseen!

-- Silloin olisi kyllä vanha ja väsynyt eikä haluaisi enää mitään, ei
edes olla kauniimpi, hauskempi ja hienommin puettu kuin muut naiset.
Ehkä se ikkunaosuus oli sellainen, joka on neideillä tuolla ylhäällä.
Ehkä siellä on hienot valkoiset uutimet ja huoneessa on lämpöisessä
auringonvalossa siintävä vuode. Sellainen siis oli se "autuas elämän
loppu." Parempaa ei voinut edes neiti Olympia vaatia. Lapsi mietti ja
mietti uudelleen. Saattaisiko hän saavuttaa tuon päämaalin? Sovelias
piti olla. Miladahan oli kovin nöyrä. -- Entäs kun piti omistaa rahaa
-- Milada huokasi. -- Sitä tarvittiin joka alalla. Jos tahtoi "pysyä"
pinnalla, jos tahtoi alkaa hyvin ja autuaasti lopettaa, kaikkeen
tarvitsi rahaa. Siksi piti koota rahaa niinkauan kun ihminen oli nuori
ja terve ja hänellä oli mahdollisuuksia. --

Mutta maineeltaan puhdas! -- Oliko Milada maineeltaan puhdas? Mitä se
oikeastaan merkitsi? -- Milada tarkkasi joka tavuuta "mai-neel-taan
puh-das", vaan ei sitä sittenkään käsittänyt ja luopui huoaten
mietiskelyistään. Ennen maata menoaan samana iltana, syleili hän
hyväillen Polifkaa katsoen suurin harmain säihkyvin silminsä hänen
kasvoihinsa.

-- Polifka! -- Saanko minä tulla kanssanne sinne tätinne luo? Minä
tahtoisin mielelläni nähdä, miltä vanhojen koti näyttää. Pääsenkö? --
Ja uskaltamatta vastausta odottaa, livisti hän kasvot, otsa ja silmät
säkenöivän tunteensa vavahtamina.

-- Kas tuota likkaa, -- mutisi Polifka, vaipuen hyvitettynä
ystävällisiin mietteisiin.

       *       *       *       *       *

Punatalossa asui nykyään kymmenen kaunista neitiä. Rouva Goldscheiderin
hallinto miellytti heitä kovin. He saivat runsaasti juomarahaa ja sen
lisäksi osingon sisäänpääsömaksuista, joista Goldscheider piti
huolellisesti kirjaa ja jota hän ei edes pidättänyt niiltä, jotka
läksivät talosta. Täytyi myöntää, että Punatalossa ei eletty likaisen
pikkumaisesti. Huviajoa, teatteri- ja sirkuspilettejä ei tarvinnut itse
maksaa. Tämä oli harvinaista muihin tällaisiin laitoksiin verraten.
Angela, eräs ihmeen kaunis seitsentoistavuotias italiatar, oli kahden
päivän oleskelun perästä jo karannut Zimmermann'ilta, jossa oli
pidätetty koko hänen irtaimistonsa. Hän kertoi hirmujuttuja tuosta
nurkkaliikkeestä. Aamiainen maksoi guldenin, aamukylpy, siivous,
kampaaminen ja käsien hoito kaksi guldenia. Laatikko, jossa oli
saippuaa, hajuvettä, puuteria ja poskimaalia, maksoi kaksikymmentä
guldenia j.n.e. Parempi oli sittenkin asua itsekseen.

-- Niin, -- huokasi toinen, -- yksin ansaitsee kyllä parhain, vaan ei
saa vuokrata huonetta. Ja jos sen saa, heti alkaa metsästys;
talonmiehen emäntä, taloudenhoitaja, poliisit, naapurit nuuskivat,
kunnes täytyy heti paeta ollen velvoitettu maksamaan ylimääräinen
vuokra ylössanomisajasta.

Lulu Wollner, solakka, mustatukkainen, haaveilevan madonnakatseinen
tyttö kertoi nauraen, että hänen täytyi kerran muuttaa kymmenen kertaa
kuukaudessa, syystä, että muuan evankeelinen pastori urkki häntä aina,
kiusasi ja manasi. Hän teki sen siitä syystä, niinkuin hän poliisille
selitti, "että hän voisi suojella tyttö-oppilaitaan, jotka kulkevat
kadulla koulusta." -- Sellaista se elämä on. -- Paras on päästä
kahvilaan kuin ystävättäreni Poldl. Tämän kävi Berlinissä mainiosti.
Hän oli muutamassa kapakassa yhden miehen käytettävänä, joka on hänen
lapselleen pannut 30,000 markkaa pankkiin. [Saksan markkaa, vastaa noin
37,500 Suomen markkaa. (Käänt. huom.)]

Angela kohotti käsiään taivasta kohden sanoen hassulla saksan kielellä.
-- Minä olen sitäkin koettanut. Kapakka-elämä ei ole pennin arvoista.
Vietävän poliisit eivät laske sielläkään rauhaan.

Kaikki olivat samaa mieltä. Poliisi oli heidän kintereillään kuin piru
ja pisti nenänsä joka soppeen... Jos joku kundi oli tytöille velkaa ja
pani toimeen lisäksi kohtauksen kadulla, niin poliisi iski heti
tyttöön, ja jos tämä puolusti itseään, niin otti poliisi hänet
käsikynkästä kiinni, vei kotiin ja kielsi enää kulkemasta kadulla. Jos
riitaantui vuokraajarouvan kanssa, niin tämä voitti joka asiassa, sillä
hän oli "etsivien" kanssa hyvissä väleissä, voidellen niitä sillä
rahalla, jonka oli tyttöjen selästä kiskonut ja niin edespäin. -- Ei!
Yksinolo ei ollut hääviä. Aina piti juosta ilmoittamassa itseään. Joka
hetki piti käydä komisariuksen kuulusteltavana; ja kuinka se sihtasi ja
kiusasi! Piti viedä hänelle lahjoja, -- mitä "kundeilta" irki sai,
kuten sormuksia, rannerenkaita ja puseroita. Sitte taas sai kuulla
kundien haukkumisia. Ei tiennyt, ketä piti kuulla. Kuka oli niin
onnellinen, että pääsi anteliaan ja vankan miehen turviin, joka ei
urkkinut ja tinkinyt, vaan vuokrasi tytölleen kamarin ja piti sen
lämpimänä. Se oli onnen myyrä se! -- Lulu kertoi välkkyvin silmin
eräästä nuoresta upseerista, jonka kanssa hän oli lysteillyt viime
vuonna Bruckissa. -- Asuin pienessä talossa aivan vihreitten
vainioitten reunassa. Siellä odotin häntä ikkunan ääressä joka ilta. --
Oh, se oli ihanaa! Sellainen kultapoika!

Angela nosti kätensä korkeuteen... Upseereita! -- Roskaa! -- Jumala
varjelkoon niistä! -- Minä en menisi upseerin kanssa noin paljosta
rahasta. Hän osoitti kymmenen sormeaan. -- Angela oli kotoisin Triestin
kaupungista. Neljäntoista vuotiaana oli hänet muuan viini-asioitsija
vietellyt pois kotoaan. Hän saapui sitten pääkaupunkiin, jossa
viettelijä hylkäsi hänet. Oltuaan lapsenpiikana ja piirustajien
mallina, täytyi hänen ruveta ilotytöksi yökahviloihin. Siellä hän tuli
tekemisiin upseerien kanssa ja säilytti siltä ajalta kauheat muistonsa.
Lopuksi hän joutui tingel-tangeli teatteriin, missä hän lauloi heikolla
kirkuvalla äänellään siveettömiä lauluja tehden sikamaisia liikkeitä.
Kun hän täällä kahden miehen käskystä narrasi kokemattomia vieraita
onnenpeliä pelaamaan, otti hänet Sucher kiinni, ja huolimatta hänen
viattomuusvakuutuksistaan pisti komsarius hänet neljäksitoista
päiväksi vankilaan. Kun hän pääsi sieltä pois, otti Carlotta hänet
jalomielisesti huostaansa. Tämän viekkaan italiattaren liikkeessä oli
vuosien kuluessa tapahtunut muutoksia. Huoneustoon oli lisätty muutamia
hienosti sisustettuja yksityishuoneita, salissa soitti soittokunta ja
tarjoiluhuoneen pöydällä oli mitä herkullisimpia ruokia. Kolme
maukkaasti mustaan silkkipukuun puettua neitiä tarjoili yleisessä
vierashuoneessa. Neljä muuta neitiä, joilla oli mitä eriskummallisimmat
hiuslaitteet ja komeimmat puvut passasi yksityishuoneissa, missä
tarjottiin pää-asiassa samppanjaa. -- Angela ei ollut erittäin fiksu
eikä vilkas. Mutta hän miellytti siksi, että hän laski vielä
luonnollisesti silmälautansa alas vetäytyen hiljaa ja naisellisesti
pois, kun jokin asia tuntui hänestä epämiellyttävältä. -- Hänellä oli
vielä toinenkin luonteenominaisuus joka ei lyönyt yhteen Carlotan
laskuihin. Ei rahalla eikä nälkää kiusaamisella saatu häntä menemään
upseerien kanssa. Kun häntä siihen pakoitettiin, niin hän pakeni itkien
johonkin talon kolkkaan ja näytti niin pelokkaalta ja villiltä, että
Carlotta ei surmikseen voinut häntä enää raastaa sieltä pois.

Muuan nuori, antelias porvaripoika innostui tuohon kauniiseen
avuttomaan tyttöön, joka oli noin kaino. Kun poika lisäksi kuului
liikkeen kunnioitusta nauttiviin vakituisiin vieraisiin, niin hän sai
muutamien perinpohjaisten samppanjajuominkien perästä viedä tytön
mukaansa. Carlotta suostui siihen sitä mieluummin, koska hän tiesi,
että Angela palaisi hyvinkin pian. Neljäntoista päiväisen retken
jälestä Berliinissä toi poika hänet takaisin Goldscheiderille, sillä
tyttö oli rukoillut hänen tekemään sen kieltäytyen itkien lähtemästä
Carlotan liikkeeseen.

Goldscheiderilla mieltyi Angela toveriensa tyyneen ja laiskan
kevytmieliseen elämäntapaan muistellen kauhulla muutamia elämänsä
entisiä tapahtumia. -- Ei joutua tekemisiin upseerien kanssa, -- ei
mitenkään, -- se oli hänen elämänkokemusten kautta saavutettu
pääpontensa.

Raha on heille kuin paloviina, -- sanoi Goldscheider Hornerille. --
Tytöt eivät ole koskaan niin vaikeat johtaa kuin silloin, jolloin
heillä on rahaa kädessä. He tuntevat olevansa voimakkaita silloin ja se
voimakkuus huumaa heidät.

-- Noh, sinä, -- ja sinun yöpöllösi Olympia, -- kaikissa tapauksissa
"Goldscheider -- viisausjumalattarena" ei ole hassu aate, -- te pidätte
kyllin huolta siitä, ett'ei raha jää tyttöjen käsiin.

-- He eivät voisi sitä käyttääkään. -- Minä en tahdo tehdä heistä
koiria, sillä koirilla on pitkät hampaat. Mutta nuo nuoret herrat
pelastajahommineen tekevät usein loistavia tuhmuuksia.

-- Sinun nylkemiseen perustuva ihmisrakkautesi on aina tehnyt minuun
syvän vaikutuksen. Sinä olet ensi olento, jossa havaitsen löytyvän
jonkinlaista tunteellista järkevyyttä...

-- Minä sanon sinulle Horner, että jos minä olisin päättänyt pitää tätä
liikettä koko elämäni, se on niinkauan kuin vain jaksaisin, niin voisin
siitä jotain tehdä, mutta nyt, -- annan sen romahtaa minun
poistuttuani.

Hornerin huulilla oli röyhkeä hymy. -- Sinä eläminesi, -- mitä sinä
vielä aiot toimia tuon nuoren tyttöihanuutesi kanssa, kun olet tämän
jättänyt, -- kysyi hän udellen.

Goldscheider hymähti hänelle huvitettuna. -- Siitä asti, kun et enää
juo, ovat kaikki pahat henget päässeet sinussa valloilleen, ja ne
lentävät aivoista kielellesi. Juovuksissa olit todella mukavampi.

-- Tiedän, pisti Horner, -- että sinä olet tunteellinen
juutalaisnainen, joka pitää siitä, että näkee toisten sydämet
musertuneina. Samalla sinä rakastat satakielenlaulua ja
alakertaromaaneja, missä kärsivä hyve lopulta saa palkkionsa ja pahe
sortuu. -- Tämä on kaikki sellaista, joka ei ollenkaan sovellu sinun
liikkeeseesi. -- Ehkä päälle päätteeksi olet uskonnollinen?

Goldscheider vainusi tuossa ivallisuudessa vanhan, aaveentapaisen
levottomuuden, joka aina heräsi Hornerissa, kun hän aavisti, että
jollain hänen läheisyydessään oli yhtä vahva tahto kuin hänellä.

-- Liikkeeni on eri asia, yksilöni on toinen, -- sanoi Goldscheider
nauraen, -- ja minä aion vielä nauttia elämästä.

-- Se olisi minun jo pitänyt aavistaa! -- Hän remusi ärtyneenä. Minun
ei olisi pitänyt kehoittaa sinua tähän. Olisi ollut paras jättää sinut
vanhojen vaatteitten narinkkaan. Juutalainen sinussa pistää lopulta
esiin, sinussa ei ole kreikkalaisuuden rehellisyyttä! -- Turhaa on
selittää sinulle! Juudan maa voittaa ja Taavetti vainajasi oli tietysti
oikeassa. Selvää on, että se joka on pureksinut Spinozan ja Fichten
filosofiaa, sen aivot ovat vääntyneet vinoon.

Goldscheider kahisti hetken paperiaan, antoi käskyn sisäänastuvalle
Olympialie, tarkasti erästä kirkkaansinistä kangasta, josta Moosmannin
piti ommella yönuttuja, -- merkkasi kynnellä muotilehdessä sen mallin,
jonka hän hyväksyi ja kääntyi uudelleen Hornerin puoleen, joka
lasimaisin silmin tuijotti eteensä.

-- Kiitän sinua Horner, että olen lopulta päässyt sanojesi perille.
Sinä olet sanonut minua aina itsekkääksi. En ole sitä uskonut, olen
luullut, että arvostelusi on ollut väärä. Olen kuitenkin mielestäni
uhrautunut kuin koira eläissäni, äiti-vainajalleni, siskoilleni,
isälleni -- koko sille joukkiolle, jota avustin kodissamme. Sitten
menin naimisiin, ja taas uhrauduin. Ensin sain palvella häijyä
anoppiani, -- sitten palvelin liikettä, lastani, -- ja muita
tuttaviani. Mieheni sairasti. Häntä ei ollut helppo hoitaa. Hän läheni
kuolemaa, ja minun piti aina olla iloisen näköinen... Se ei ollut
helppoa, Horner. -- Silloin pidin itseäni kovin hyvänä ja
epäitsekkäänä. -- Sinä ymmärsit minut kuitenkin, selostelit luonteeni.
-- Sanoit minua tunteellisen itsekkääksi. Nyt tiedän, että se on totta.
Minä olen hoitanut nuo kuolemaan asti, kaikki -- oman tunteeni
tyydytykseksi. Olen tehnyt heille hyvää, perinpohjin, vaan todellista
osaanottoa, sydämentuskaa, sääliä en ole heitä kohtaan tuntenut -- en
autuaasti nukkuvaa äitiänikään kohtaan. Ne olivat minulle kaikki
vieraita. Käsilläni tein heille työtä, palvelin heitä, mutta todellista
tunnetta tunnen vaan lastani ja itseäni kohtaan. Alma Luciaani varten
elän enää. En voi toisia rakastaa. -- Ja mitä olen koonnut, se kuuluu
lapselleni! -- Hän nousi seisomaan. -- Älä virnistele, Horner! Olet jo
aikoja sitten suuttunut minuun. -- Sinun oikeutesi, noiden oikeudet,
mitä ne minua hyödyttävät? Kun taistelen itseni puolesta, -- kestän
läpi rapakon.

-- Rakas Elise, -- että olet tähän joutunut, on kai minun ansioni; että
pääset pois, -- -- Horner hymyili myrkyllisenä.

-- Älä huolehdi, Horner. Kyllä minä autan itseni... Se on tapahtunut
kerran ennenkin, tuon toisen eläissä. -- Eikö totta?

-- Roisto, -- juutalainen, -- vastasi Horner tehden halveksivan
liikkeen.

-- Mahdollisesti! Meidän rotumme ei luota tulevaisuuteen. Se on kai
juutalaisuutta. Mutta meitä on myös usein petetty. -- Älä ihmettele,
Horner, jos me emme luota muuhun kuin itseemme. Me rakastamme itseämme
ja heimoamme! Muut ovat meidän vihollisiamme maailmassa! -- --

       *       *       *       *       *

Ihmeellisen monimutkainen oli tämän kavalan rouvan elämän tie ollut,
ennenkuin se oli johtanut hänen nykyiseen korkeuteensa.

Lapsuutensa oli hän viettänyt toivottomimmassa kurjuudessa.
Laihaposkisesta, risaisesta juutalaislapsesta oli hän kehittynyt
täyteliääksi, rikastunteiseksi neidoksi, jonka rintaa miesten rakkauden
kaipuu ja lemmenunelmat saivat aaltoilemaan. Kellarikerroshuoneustossa,
johon kuului kaksi pientä huonetta eli hän äitinsä, isänsä, kuuden
siskonsa ja yhtä monen vuodevuokralaisen kanssa. Keuhkotautisen äidin
hoito, siskojen ruokkoominen ja koko muu taloudenpito lepäsi
kuudentoista vuotiaan Elisen hartioilla. Siksi nuoren kirjanoppineen ja
temppelikirjurin David Goldscheiderin ilmestyminen hänen siihen asti
niin valottomaan ja hivuttavaan elämäänsä, tuntui melkein ansiottomalta
onnelta, koska tämä puhutteli häntä lempein sanoin ja ystävällisellä
osanotolla. Goldscheider näytti Elisesta paremmalta ja jalompaa rotua
olevalta olennolta kuin ne miehet, jotka olivat ympäröineet häntä tähän
asti. Isä ja vuokralaiset, -- yleensä galizialaisia, -- makasivat
huoneessa pitkät päivät pesemättöminä ja huolimattomasti puettuina
olkisäkeillä ja puukirstuilla. He pureskelivat sipulia ja suolaista
leipää, rukoilivat laulavin äänin tahi viskelivät toisilleen
murrekielellä merkillisiä kysymyksiä, joihin toiset iskivät kuin
nälkäiset korpit lihanviipaleeseen. Ei kukaan noista terveistä
vahvoista miehistä tehnyt työtä. Kun talossa loppui viimeinen kreuzer,
silloin jokin nousi unisena ja harmistuneena vuoteeltaan kömpiäkseen
kellarinrappusia ylös. Kuin pöllö hän pudisti itseään katuvalossa
hiipiäkseen työansioon. Mieluimmin hän olisi kykkinyt toisten kanssa
odottaen päivät pääksytysten ihmettä. Tähän Joonas Chaim Küchen
perheeseen ilmestyi David Goldscheider oppineena, joka oli kuuluisa
Talmudin [Juutalainen piplia. (Käänt. huom.)] tuntija ja siksi erittäin
kunnioitettava vieras. Hän oli pieni ja vähäpätöisen näköinen mies,
jonka kasvojen väri oli kellahtava. Leuasta ohimoille ulottui harva,
vaalea parta. Hän ei ollut sitä lajia miesurosta, jota solakka,
vaaleatukkainen Elise oli hehkuen halannut. -- Hänen ajatuksiinsa tuli
useimmin ne hienot, korkeakasvuiset "uskottomat", jotka tulivat häntä
vastaan hänen kulkiessaan asioilla kaupungissa. Sellainen olisi hänelle
sopinut. Mutta köyhän juutalaistytön täytyi ottaa sen, ken sai. David
oli ensimäinen, joka soi hänen raatavalle elämälleen rakkauden
viehkeyden.

Varhain kehittynyt Elise käsitti Davidin sangen hyvin, -- hän antoi
hänen siksi tuntea mielihyvää ja rohkaisua. Häntä ilahdutti ja hänelle
tuotti erityisen kutittavaa tyydytystä se, että näki veren nousevan
David'in kasvoihin, kun nojasi ruumistaan hänen ruumistaan vastaan. --
Elise tarttui hänen kylmiin sormiinsa, jotka arastellen nypistelivät
hänen puseronsa pinnalla, ja sulki ne hyväillen omiin käsiinsä, --
kunnes lausui epävarmoja änkyttäviä sanoja, jotka hukkuivat
huokaukseen. Että David oli tytön mielestä jotain erityistä, kohoutuen
ympäristön miehien yli, johtui hänen paremmasta yhteiskunnallisesta
alkuperästään ja varmoista tuloistaan.

Davidin äidin, -- Judes Goldscheiderin, -- tunsi koko seutu. Hän oli
kehittänyt pienestä rihkamakaupastaan laajan ja hyvässä kunnossa olevan
vaatteenlainaus- ja myyntiliikkeen. Sen hän oli aikaansaanut
rautaisella uutteruudellaan ja sitkeällä kestävyydellään. Hän oli
roteva, kestävä ja kaikkiin oikeauskoisiin ennakkoluuloihin piintynyt
nainen, joka piti kotiväkeään tuimassa kurissa jumaloiden ainoaa
poikaansa, sydämensä surmaajaa. Että David ei kelvannut liikemieheksi,
sillä hän oli siksi liian hempeämielinen, liian herkkä ja liian
sivistynyt, se oli äidin ylpeyden ja murheen aihe.

-- Kun hän kerran tuo minulle miniän, sanoi Judes huoaten tuttavilleen,
-- niin se saa hänet ja valmiin liikkeen, -- siinä on edesvastuuta.

Vaikka tuo vanha rouva rakasti poikaansa ylenmäärin, ei hän kuitenkaan
sietänyt sitä, että poika olisi kuluttanut aikaansa laiskotellen. Kun
David saapui heikkona liikarasituksesta kolmenvuotisen koulunkäynnin
jälkeen Merene Row Wolf Schlojme Aschkenasyssa Pressburgissa, oli äiti
hommannut hänelle heti kirjurinpaikan, jonka vähäiset tulot helisivät
joka sunnuntai Davidin pitkän mustan takin taskuissa tehden mahtavan
vaikutuksen Kücheperheeseen. Küchet tunsivat itseään kovin
kunnioitettavan sillä, että tuollainen "varma" mies seurusteli heidän
kanssaan ja muutamien Kücheläisten harmaanruskeat silmät vääntyivät
alamaisina ylöspäin joka kerta, kun he tulivat äiti Goldscheideria
vastaan, joka tarkasti poikansa ystäviä jotensakin selvällä
halveksimisella. Elise oli kerran käynyt Goldscheiderilla ottamassa
vanhoja vaatteita lahjana siskoilleen. Hän oli suurin silmin
tirkistänyt tähän uuteen, hienoon, hiljaiseen mailmaan, jossa ei
kuulunut huokauksia, eikä näkynyt löytyvän surua, jota ei häirinnyt
sairaan vaikerrukset, eikä lasten rähinä, ja jossa ei haissut pistävä
sipulinhaju. Täällä oli ihanan kaunista! Raskaita tammihuonekaluja oli
täällä, ruskean sametin päällyksisiä tuoleja, hopeakynttiläjalkoja,
jotka olivat painavia, -- eivätkä onttoja, ja ennen kaikkea tuo
salaperäinen kultakangasuutimilla varustettu kirstukaappi, jossa
säilytettiin pyhähopeita ja Davidin kalliit kirjat.

Vanha rouva tarkasti Eliseä hetken ihmeellisen jäykin silmin. Sitten
hän sanoi: -- Tupanne on täynnään terveitä ihmisiä, eikä kukaan tee
työtä. Kahdesta kreuzerista, jotka itse ansaitset, on enemmän
siunausta, kuin kahdesta kerjätystä kultarahasta. Huomaa, että
onnelliset ovat ne kädet, jotka itse itseänsä elättävät... Ota
äidillesi tämä viini, heimolainen.

Se, minkä Davidin äiti lausui, se ei kaikunut kuuroille korville. --
Elise huomasi vihamielisen, melkein häijyn sävyn noissa sanoissa, mutta
vanhuksen voimakas, käytännöllinen luonne sopi hyvin hänen omaan
sisimpään sielunelämäänsä. Kun Elise palasi kotiin, näytti hänestä
kaikki siellä vielä synkemmältä, rumemmalta ja sietämättömältä. Äiti
ähkyi pitäen rinnoillaan pientä Jainkefia, joka aika aijottain parahti
vihaisena luopuen tyhjästä nännistä... Neljätoista vuotias pikku sisko
keitti jauhopuuroa pirstaten pikkuveljien kanssa, jotka pistivät
likaiset sormensa makeaan, tahmeaan ruokaan. Vieressä kykkivät miehet
lörpötellen ja pureskellen sipulia, kertoen juttuja tahi lauleskellen
heprealaisia lauluja.

Isä oli asemalla hakemassa vuokralaisia ja niille, jotka eivät
mahtuneet hänen luokseen parhaimmallakaan yhteen sullomisella, hommasi
hän halpoja korttereita samallaisiin yömajoihin, jota hänkin piti...
Sellaisesta opastuksesta pitivät kovin puolalaiset ja venäläiset
siirtolaiset ja sillä vähäsellä juomarahalla, minkä he maksoivat,
ylläpiti Chajm Küche perhettään. Tämä pieni liikkuva mies loistavine
silmineen ja ruskeanhopeaharmahtavine partoineen esiintyi mitä
innokkaimpana, kuunteli siirtolaisten kohtaloa, toiveita ja
suunnitelmia, antoi avuliaana neuvoja ja vihjauksia, ilmoitti
osoitteita luetellen hyväätekevien ihmisten nimiä, joilta saattoi
odottaa pientä lahjaa ja kutsui muitten korttelipaikkojen yövieraita
luokseen "pakinoimaan." Hänen suunsa ja säärensä liikkuivat alituiseen,
vaan hän ei kuitenkaan voinut päästä siihen, että olisi ottanut paikan
jonakin ammattilaisena. Kaikkein yksinkertaisimmatkin yritykset hankkia
hänelle tointa, jota hänen monet suojelijansa ja auttajansa olivat
koettaneet, menivät myttyyn, siksi että Chajm Küche oli saivarteluun
asti uskonnollisinnostunut noudattamaan säädettyjä lauantaipyhiä,
rukoushetkiä ja ravinto-tunteja ja kun hän kasvatti yövieraitaan ja
tuttaviaan samaan suuntaan, tehden heistä mitä alkuperäisimpiä
tyhjäntoimittajia, -- niin ei koko tuolle terveelle miessakille tullut
muu eteen kuin elää niistä lahjoista ja almuista, joita jotkut
hyväntekijät lähettivät tuonne kellarikerrokseen.

Kun David alkoi liittyä hyvin lämpimästi Küchen perheeseen, valaisi se
vähäsen tämän elämän synkkää puutetta. Seurustellessaan hänen kanssaan
saapui Elise äkkiä hienon, mielikuvituksellisen, ihanteellisen luonnon
alueelle, joissa heräsi hänelle tähän saakka tuntemattomia ja vieraita
aatteita ja kysymyksiä, yhtä kaukaisia hänelle ennen, kuin tähtitaivas.
David oli huoleton ja sopusuhtainen henkilö, joka ei ollut suuresti
kunnianhimoinen eikä halunnut mahdottomuuksia. Mitä hän toivoi, sen
hänen elämänsä hänelle soi. -- Siksi hän saattoi olla hyvä.

Kun Elise joskus valitti, puhuen elämänsä järkkymättömästä kurjuudesta,
kysyi David tyynesti: -- Onko se mahdollista? -- Kuinka voi olla noin
onneton? -- Miten noin voi elää? -- Tahi sitten hän otti kirjan
taskustaan alkaen lukea Eliselle jotain. -- Hän luki kertomuksen,
joissa vapaat, uljaat ihmiset tekivät sankaritöitä, tahi hän lausui
ihania runoja kuutamosta ja kukkientuoksusta, tahi hän syventyi
itämaalaiseen salaperäiseen viisaustieteeseen, joka suloisella
nautinnolla vaipuu toivottomuuden periaatteeseen. -- Silloin nousi puna
Elisenkin poskille, hänen kasvojensa ilme muuttui, niitten piirteet
muodostuivat pehmeimmiksi, lapsellisemmiksi ja lähentäen kasvojaan
Davidin kasvoja, niin että hänen hengityksensä sai Davidin vaalean
kiharan parran huojumaan, tunsi hän, kuinka miehen ruumis vapisi
tarttuessaan laihoin käsin hänen käteensä. -- Sellaisina hetkinä Elise
riemuitsi valtansa vaikutuksesta eikä enää hillinnyt hyvätunnettaan
unohtaen kurjuutensa. Mutta perheen tila yhä kurjistui kurjistumistaan.
Talossa puuttui usein sekä lapsilta että sairaalta äidiltä maitoa --
toiset söivät kuivaa leipää. -- Pulsterit myytiin -- sekä Chajmin
isältä peritty hopeakello. David ei voinut auttaa. Hänen äitinsä oli
lausunut ankarat sanat. Oikein arvosteltuaan, täytyi Davidin yhtyä
äitiinsä.

-- Kerjätty raha menee pohjattomaan taskuun, -- sanoi äiti.

David sanoi. -- Elise, eikö isäsi voisi palvella jossain liikkeessä?
Teidän taloudellinen asemanne olisi silloin paljon parempi. -- Ja
poistaaksensa sanainsa tuottaman katkeruuden, sanoi hän pikaisesti: --
Äiti lähettää teille makkaroita. -- Arkaillen lykkäsi hän syvästi
surullisen syliin käärön.

Lopulta tytön kurjuuden ja ympäristön toimettomuuden tähden masentunut
tahto nousi vastarintaan. Hän lykkäsi kirjan pois, jota David huoaten
selaili, ja sanoi.

-- Älä lue, David, tänään neuvottelemme. Sano äidillesi, että meidän ei
tarvitse enää kerjätä, emme häneltä emmekä keltään muulta. Meillä pitää
tapahtua muutos, -- Elise hengitti syvään -- muuten tapahtuu
onnettomuus.

Nyt tapahtuikin käänne Küche perheen elämässä.

Yhdellä iskulla nostatti tyttö ihmisympäristönsä tylsästä
toimettomuudestaan. Hänestä tuli heidän johtajansa ja valtiattarensa.
-- Hän käski. -- Hän jakoi kullekin tehtävän. -- Rytistävällä pakolla
hän ajoi ne työhön. -- Hän juoksi vielä kerran rukoillen ja pyytäen
armoa Chajmin suojelijoiden luona, ja sai nekin lupautumaan apuun,
jotka kyllästyneinä entisiin turhiin avustusyrityksiin, olivat
vetäytyneet kokonaan pois. Elise ei nimittäin enää pyytänyt rahaa tahi
vanhoja vaatteita, hän vaati työtä, työtä sekä miehille että kasvaville
siskoilleen. -- Kaikki entiset liike-yritykset otettiin taas puheeksi
uudella innolla. Kastanja-paistinuuni, joka oli maannut romukasassa
ruostumassa, pantiin kuntoon ja paistettujen kastanjoitten myynti
annettiin vanhimman pojan käsiin. [Ulkomailla on katukulmissa sellaisia
paistinuuneja, joista saa ostaa lämpöisiä paistetuita kastanjoita,
erästä lajia puupähkinää. (Suom. huom.)] Toiset ottivat hankkiakseen
palvelijoille aamiaista pariin parempaan liikkeeseen, kolmas
myöskenteli "vuodenajantabelleja" ja muistikirjoja, jotka olivat aikoja
sitten tomuttuneet kirstunpohjalla. -- Sairasta äitiä ja taloutta hoiti
Elisestä jälkimäinen sisko, -- Elise kulki talosta taloon, liikkeestä
liikkeeseen hakemassa työtä.

-- Rakas herra, meidän perheessämme osataan tehdä kaikkea, me jaamme
ilmoituslappuja, -- kannamme paketteja, -- kuljetamme laskuja,
kirjoitamme osoitteita, mitä vaan haluatte... Älkää meitä unohtako
tarpeen tullen. -- Me olemme työn puutteessa. -- Rahasta hän ei
välittänyt. -- Ei, ei, arvoisa herra, antakaa meille tointa! -- Hän
lausui uudelleen osoitteensa ja perheensä työpuutteen ja ihmiset
innostuivat tuntien sääliä tuota punatukkaista juutalaistyttöä kohtaan,
jonka suun ympärillä oli katkera, kova piirre. Hän pani liikkeelle
veljensä polkien lattiaa ja sihisten kuin kissa, jos joku pani vastaan.
Hän teki kotona istumisen ja laiskottelemisen heille sietämättömäksi,
hän karkoitti heidän velton saamattomuutensa pistävillä puheillaan. --
Mutta kun he illalla palasivat kotiin viskaten ansaitut rahansa
pöydälle, passasi hän heitä, nauroi heidän kanssaan kysellen
kiintyneenä mitä heille oli päivällä aina tapahtunut... Ja rahan hän
kokosi käteensä, jonka nyrkki ei turhan tähden auennut.

-- Hän tappaa minut, -- valitti sata kertaa päivässä vanha Chajm, sillä
hänelle Elise oli hommannut tiedonantajan paikan. -- Hän täytyi
oleskella pörssin edustalla merkaten rahakurssin kirjaansa juostakseen
sitten ostajien luo ilmoittamassa. Pohjaltaan tämä toimi sopi hänen
rauhattomalle luonteelleen, sillä hän vihasi kaikkea paikallaan oloa.
-- Mutta -- toimessa kului aikaa. Junat tulivat Kijeffista,
Warschausta, Tarnopolista tuoden Juutalaisia juutalaisten jälkeen,
sill'aikaa kuin Chajmin täytyi seisoa pörssin edustalla. Mutta Elise
rauhoitti häntä lempein sanoin ja makein ruuin.

-- Kun muut näkevät, että sinä teet työtä, tekevät he myös. Ja sitten
Elise kiitti sitä hyvää sipulikastiketta ja niitä kaakkuja, joita sen
kautta illalla tuli pöydälle. -- Ja voi miten maistuu hyvältä, kun
itsekin on hituisen sitä hommannut. -- Tällaisilla nikseillä houkutteli
hän poikia vireämmiksi... Sitten saadaan pala lihaa ja valkokalaa
öljyssä ja hyvää makeaa pyhäksi. Oikeita kortteja saatte pelataksenne.
-- Kun tulot paranivat, osti hän eräälle pojalle urheilulakin, jota
tämä kauan oli toivonut, toiselle hän osti lyhyen piipun, kolmannelle
vihreästä silkistä tehdyn laukun rukousriimejä varten. Hän herätti
tarpeita ja toiveita niissä, joiden aivot olivat epäkäytännöllisissä
turhuuksissa tyhjentyneet, opettaen heille ihmiselle välttämättömän
taidon tyytyä siihen, jota todella voi saavuttaa, vaikka se onkin
pientä.

Aina kilisi säästetty kolikko Elisen kovan työn tuskin kuitenkaan
turmelemissa käsissä. Hän ei tahtonut avuttomana ottaa vastaan
vastoinkäymisen päiviä. Eikä aikaakaan, niin suurin hätä hälveni
kellarikerroksesta. Siellä vallitsi pian kodikkuus, josta joka talon
asukas oli luovana osakkaana. Ihanteellinen ei elämä siellä ollut.
Hoidon puutteesta surkastui keuhkotautinen äiti yhä. Ei auringon pilke
päässyt paistamaan pienten olentojen kasvoihin heidän ryömiessään
lattialla, mutta heillä oli nyt leipää kyllin, saivat joskus makeata
maitoakin. Siten pehmenivät kapeat, teräväkulmaiset posket loistaen
siitä onnesta ja tyytyväisyydestä, jonka täysi vatsa synnyttää.

Sen sijasta että Elise ennen turhanpäiten haaveili Davidin kertomusta
kuullessaan tahi kirjoja lukiessaan, vaati hän tältä nyt opetusta
saksan kielessä, laskemisessa ja kirjanpidossa. Omaksi ikäväkseen
täytyi Davidin antaa myöden tälle itsepintaiselle tyttöselle. -- Siitä
on minulle kerran oleva hyöty, David. Kun kerran saa paikan, on
myöhäistä oppia, -- sanoi hän painavasti. Monet illat toisten syödessä
ja maiskutellessa viereisessä huoneessa, he istuivat valkoisen paperin
peittämän kirstun ääressä opiskellen äidin huokausten kuuluessa kun
tämä hengitti vaikeasti ontoilla keuhkoillaan. -- Elise ei ollut ahnas
eikä utelias oppilas, joka aineensa lukee hotkasemalla etsien uusia
aiheita. Hän koetti lukea vähän, mutta hyvin perinpohjin. Hän oli
kiusottavan tarkka ja mitä hän oppi, se ei koskaan unohtunut.

-- Tuon ja tuon ja tuon täytyy minun tietää, -- sanoi hän jakaen
jokapäiväisen oppiaineensa järkiperäisesti kuin muitakin
talousaskareitaan. -- Vähäsen pitää minun oppia kirjeitä kirjoittamaan,
-- sanoi hän, -- mutta etupäässä pitää osata laskea, hyvin tarkkaan
laskea.

Noitten molempien välillä oli salainen, lausumaton sopimus, vaikk'ei
David vielä ollut antanut sitovaa viittausta.

Usein, kun David tahtoi lopettaa hermostuneena ja ärtyneenä oppitunnin,
pidätti Elise häntä: -- David lasketaan vielä pari laskua, sitten
tunnen laskutavan. Sunnuntaina menemme sitten teatteriin. -- Mutta minä
maksan itse puolestani, -- lisäsi hän lujana.

Elise oli saanut suuren vallan Davidin yli ja niin tämän sydän oli
kiintynyt Eliseen, että hänen äitinsä huolimatta kaikista
estämisyrityksistään, lopulta oli voitettu. David ei pyytänyt mitään,
ei vaatinut mitään. Hän vaan ei syönyt enää, nukkui huonosti, heräsi
ihan hiestä märkänä, nukkuen päivän potien päänkivistystä.

Tohtori Robitschek pudisti päätään. -- Keksikää keino, Judes, -- sanoi
hän vakavana.

-- Rakas tohtori, -- vaikeroi Judes, -- minulla on vaan yksi poika,
mallikelpoinen nuorukainen ja noin hän lankee. -- Onko tyttö niin
korvaamaton? Jos minä tunnen Davidin oikein. --

Äiti-vanhus kohautti olkapäitään. -- Puhuuko poikani? Sanooko hän
jotain äidilleen? Minä tiedän, että tytön vanhemmat ovat kerjureita ja
tyhjäntoimittajajoukkoa. -- Hyvä tohtori, ruisjauhoista leivotaan vaan
mustaa leipää. Kuinka se sopii meidän perheeseemme!? -- Mutta
äidinsilmä näki, että apu oli tarpeen. -- Myrskyisen kohtauksen jälkeen
äidin ja pojan välillä, jolloin äiti itkien vannoi, ett'ei kuuna kullan
valkeana antaisi perään, pukeutui Judes mustaan silkkipukuunsa ja
ikivanhaan zobelinahkatakkiinsa -- ja nouti Elisen kellarikerroksesta
taloonsa. Hän tarkasti tuijottavin, veristynein silmin melkein
mustasukkaisen kiihtyneesti ja ihmetellen tytön kapeita, kalpeita
kasvoja, hänen punasta tukkaansa ja ohuthuulista kireää suutaan.

Sokealle ystävättärelleen Esther Schwarzerille sanoi hän myöhemmin: --
Jos te voisitte nähdä hänet, Esther, kymmenentuhannen guldenin maksusta
ette olisi hommanneet sellaista Davidille. -- Mutta minä vedän viivan
laskujeni yli myöntyen.

-- Te teette oikein lapseni, -- vastasi sokea varovaisesti. Kuitenkin
Judes pani kovan ehdon aviolupaukseensa. Küchenperheen täytyi palata
Galiziaan. Ja kun muutkin Küchen tuttavat olivat samaa mieltä, niin
Chajm perheineen lähetettiin jo ennen häitä rahat taskussa ja sangen
selvillä jäähyväissanoilla kotipaikoilleen. -- Sitten vietettiin Elisen
ja Davidin häät.

"Harjoittelija" ja "neiti" sanottiin ylös puodista. Heidän sijaansa
astui nuori aviovaimo.

Judes huomasi pian, että miniä oli käytännöllinen. Tätä ominaisuutta
hän käytti perusteellisesti liikkeen hyväksi. Elise taipui kaikkeen. Ei
siksi, että hänen kehityksensä olisi pysähtynyt tai että hänen tuskin
herännyt itsetietoisuutensa olisi taas lamautunut, ei, mutta tämä
itsenäisen hyvinvoinnin maaperä kiinnitti hänen sielunsa lujasti
itseensä. Täällä löytyi esineitä, hänelle kuuluvia esineitä, joita hän
katseli pelokkaalla kunnioituksella, ennenkuin uskalsi niitä käyttää,
täällä oli liinavaatteita, -- puhtaita, hienoja pitsillä koristettuja
paitoja, joihin oli ommeltu hänen nimensä punasella langalla. Hänellä
oli yksi puku puotia varten, toinen kävelyä varten ja musta silkkipuku
pyhiä varten. Davidin kanssa, joka hehkui onnesta, asui hän alkoovissa.
Äitimuori nukkui viereisessä vierashuoneessa kapealla, kovalla,
jyrkkäkumpuisella samettisohvalla. Ja kun David ja Elise rukoilivat,
ett'ei hän nukkuisi niin epämukavasti, vastasi vanhus jukuripäisesti
Davidille: -- Muistitko naidessasi, missä äitisi nukkuisi? --

Hitaasti hälveni onneensa uskomattomuus Elisen mielestä antaen tilaa
tottumuksen voimalle. -- Mutta aina hänessä kyti kunnioitus ja
alistuvainen kiitollisuudentunne tätä anoppia kohtaan, joka kovilla
ruskettuneilla käsillään oli kaiken tämän varakkuuden perustanut ja
kasannut. Elise raastoi ja repi työtä nurkumatta ja hoiti anoppiaan,
kun tämä kovan vatsakalvotulehduksen perästä sai vesitaudin. Hän kärsi
kaikki oikut, soimaukset ja ilkeydet, joita tämä tyytymätön, koskaan ei
tätä avioliittoa anteeksi antanut muori lateli.

-- Hän myrkyttää minut, poikani, hän tahtoo päästä minusta, -- en pety,
ei pidä koskaan uskoa punatukkaisia, -- kuiskasi hän Davidille. Elise
hymyili miehelleen valmistaessaan rohtoja, sill'aikaa kun tämä
kyyneleet silmissä tuki sairasta äitiään.

-- Minä olen nostanut hänet loasta, olen antanut hänelle paidan ylle,
kun hän on taloon tullut, -- valitteli sairas vierailleen. Ja kun nämät
puhuivat miniän ahkerasta ja velvollisuuttaan noudattavasta
elämäntavasta, huitoi anoppi turvonneilla käsillään: -- Minä sanon
teille jotain. -- Hän tekee kyllä työtä, -- hyvä, mutta ketä varten hän
rehkii? -- Minuako varten? -- Mitä minä enää siitä hyödyn? -- Mitä minä
tarvitsen, sen olen omilla käsilläni koonnut. Ruumisarkkuvaatteisiin
asti olen kaikki itse hommannut. -- Siitä asti, kun tuo on ollut
talossa, onko hän kertaakaan syleillyt minua, sanoen "rakas äiti!" --
Kysykää häneltä! -- Ja poikaani! -- Rakastaako tuo häntä? -- Oletteko
te tarkastaneet hänen silmiään, ovatko ne aviovaimon silmät!? -- Ja
sellainen hyvä aviomies kun David on!... Jumala on oikeutta rakastava,
uskokaa, Jumala ei anna hänelle lasta!

Pian häitten jälkeen oli Elise tuntenut olevansa raskauden tilassa,
mutta kun hänen täytyi kerran raastaa raskasta vaatekirstua
makasiinista puotiin, sai hän keskoiset. Hän sairasti jälestäpäin kovin
itkien salaisesti monta katkeraa kyyneltä. Havaitessaan tämän mielen
masennuksen oli David tullut ajatelleeksi, että he rupeaisivat
uudelleen opiskelemaan. Mutta Eliseä ei enää huvittanut laskeminen.
Algebrasta hän ei voinut ollenkaan päästä alkuunkaan. Hänen teki mieli
oppia saksankieltä ja luonnontiedettä.

Ja vaikka anoppimuori pauhasi näitten "hullutusten" johdosta, niin
David ajoi vaimonsa sivistysharrastukset lävitse. Eliselle hankittiin
opettaja, joka antoi hänelle kaksi tuntia viikossa. Tämä opettaja oli
Goldscheiderissa vanha liiketuttava. Vanha rouva kutsui häntä
"jumalankieltäjäksi ja tanssimestariksi", halveksien häntä perinpohjin.
Tämä oli filosofian maisteri ja kolleegan arvolla varustettu kimnaasin
opettaja Arnold Egidy Horner. -- Ottaen asian hyvin ylhäältä päin
paljon kokeneen miehen luonteen sielukkuudella, niin hän ryhtyi tämän
punatukkaisen -- ja hänen mielipiteensä mukaan -- tyydyttämättä olevan
juutalaisrouvan opettamiseen.

Horner löi itseään usein rintaansa sanoen "me germaanit" [Saksalaiset
pitävät itseään puhdasrotuisimpina germaaneina. (Suom. muistutus)],
käytti normaaliliinavaatteita ja väisti pelokkaana pitkäkarvaista
talonkoiraa... Myös rouva Judeeta hän vältti mielellään. -- Hänellä on
kirottu tapa, -- sanoi Horner, -- katsoa läpi paksuimpienkin housujen,
miten paljon kullakin on rahaa tahi muuta kamaa taskussa.

-- Ihmeellistä, -- sanoi hän Elisestä, -- hän ei ole lahjakas, hänen on
hyvin vaikea oppia. Mutta jos hän kerran saa jotain päähän, niin se
kehittyy itsestään edelleen hänen aivoissaan, ulottuen kaikkiin elämän
kysymyksiin. Yhdestä ajatuksesta, yhdestä mielteestä kasvaa satoja. --
Vaikeasti kylvettävä, mutta kasvaa hyvin.

Hän tuuppasi Davidia kylkeen nauraen ylenpalttisena. David vaan ei tätä
ymmärtänyt, mutta nauroi kohteliaisuudesta mukaan.

Kahdesta tunnista viikossa ensi sopimuksen mukaan sukeutui
jokapäiväinen oppitunti. Tämä oppitunti otettiin salaa ja kuiskimalla
alkoovissa, jota David urhoollisesti puolusti, kun anoppimuori rupesi
pitämään siitä elämää. -- Kun muori myöhemmin tuli vuoteen omaksi,
täytyi hänen voimattomana kuulla tuota "kometiaa." Mutta Elise koetti
vielä paremmin kuin David välttää vanhuksen kiukkua ja urkkimista, eikä
mitenkään tahtonut ärsyttää häntä eikä saattaa hänelle mielipahaa. --
Hän piiloitti huolellisesti kirjansa muorin tutkivilta silmäyksiltä,
hän ei puhunut koskaan oppitunneistaan, Hornerin täytyi kulkea
sukkasillaan ja opettaminen oli vaan kuisketta, kunnes muorin kova
kuorsaaminen osotti, että hän oli nukkunut.

-- Orjan luonne, -- ärisi Horner, joka aina oli täynnään kumouksen
henkeä, kun toivoi saavansa toisen sitä toteuttamaan.

Mutta Elise katsoi häneen kylmillä, harmailla silmillään. -- Tämä koti
on vanhuksen. Hän on hallitsija. Kuolemaansa asti pitää hänen tahtoansa
noudattaman.

Silloin katsahti David kirjastaan kiittäen vaimoaan hellällä
hymyilyllä.

Elisen suupielissä näkyvä ivallinen piirre, joka oli myötäsyntynyt eikä
itsetietoinen, petti Hornerin pitkän aikaa. Hän luuli voivansa saattaa
Elisen alkohoolin synnyttämiin aatelentoihinsa, ja moneen muuhun
yltiöpäisyyteen. -- Hän tahtoi vapauttaa hänet ulkonaisesti ja
sisällisesti, pois numeroiden ja varovaisuuden mailmasta; sitten vasta
heistä voisi tulla oikeita oppitovereita, silloin hän voisi tuntea
samaa ihastusta kuin hänkin päästessään sille kehitysasteelle, jolla
uuden ja yksilöllisen onnen lippu liehuu. Elisen täytyisi ponnistaa
kovin henkisesti, voidakseen seurata Hornerin viisausoppia, joka
kuin lennossa kiiti mielikuvituksen siivillä usein poiketen
johdonmukaisuuden tieltä. -- Tämä väsytti Eliseä.

Muutamissa kohdin Elise jäi jälelle härkäpäisesti vaieten. Horner ei
heti huomannut tätä vastarintaa. Hän oli haltioissaan siitä, että oli
saanut oppilaan, ja antoi vapaasti ja iloisesti tavallisuudesta
poikkeavien vaistojensa synnyttämien aatevirtojen vyöryä. Kovin paljon
myöhemmin hän huomasi vasta, että Elisen järkevä, kylmä luonne ei
koskaan hyväksynyt noita eriskummallisia aateratsastuksia. Kun Horner
tämän huomasi, ei se häntä enää suututtanut. Elisen solakka,
maidonvalkea pehmeä ruumiskaan, joka heidän tuttavuutensa alussa häntä
hieman kiihotti, ei enää tehnyt minkäänlaista vaikutusta häneen.

Samana vuonna, jolloin Judes Goldscheider makasi kuolinvuoteellaan,
synnytti Elise tytön, jolle vanhus antoi nimeksi Mirjam'in sekä kalliin
helmikaulanauhan, sillä ehdolla, että kukaan muu ei saisi sitä käyttää
eikä tyttökään ennenkuin sinä päivänä, jolloin hän seisoisi
juutalaisten vihkimävaatteen alla tulevine puolisoineen. -- Vanhus piti
lasta vapisevissa käsissään ja vanhan itsepäisyydellä hän sanoi
hyväellen katsellen sen valkoisia kapeita kasvoja ja punaista tukkaa:
-- Se on aivan Davidin näköinen. -- Elise hymyili: Hän antoi tytölle
nimeksi Alma Lucie, eikä vanhuksen kuoltua antanut kutsua sitä toisin.

Hän ympäröi sitä kaikella sillä loistolla ja mukavuudella, jota hän ei
itse koskaan ollut nauttinut. Sille hommattiin vaaleansininen huone,
valkoiset huonekalut ja kristitty hoitajatar. Elise ei tahtonut, että
sen piti saada kuulla juutalaisten synkkiä satuja ja rukouksia. David,
tuo heikko ja tahdoton mies, näki tämän kaiken voimatta vastustaa.
Tullen yhä sairaloisemmaksi ja väsyneemmäksi, hän oli luopunut
kirjuritoimestaan istuen päivät pääksytysten kirjojensa ääressä tahi
hoitaen vaimonsa liikekirjeenvaihtoa, jota tämä ei enää ehtinyt tehdä.
-- Kaikki kävi muuten hyvin. Liike edistyi mainiosti nuoren rouvan
johdolla. -- David oli melkein kokonaan onnellinen. Yksi ainoa seikka
häiritsi häntä saattaen usein kauhua hänen hurskaaseen ja lempeään
sieluunsa. -- Hänen lapsensa oli hänelle vieras. -- --

-- Oliko se ollenkaan hänen lapsensa? -- Varpaillaan hän meni
lapsenkamariin, missä valkoiseen esiliinaan puettu kristitty
palvelijatar katsoi lapsen perään... Isä, -- sanoi pienokainen
kohteliaasti tarjoten pikku kätöstään. Kun Davidin piti puhutella
lastaan, ei hän saanut noita vieraskielisiä, siroja tavuja huuliltaan
irti:

-- Alma Lucie! -- Hän melkein pelkäsi lastaan.

-- Mitä tästä koituu, -- ajatteli hän usein ahdistunein mielin, -- ehkä
tyttö vielä kerran häpeää vanhaa juutalaisisäänsä? -- Hän oli puettu
pitkään mustaan juutalaistakkiin tukka pitkänä... Oliko hyvä tehdä
lapsensa ylhäiseksi? Olisiko siitä siunausta? Mutta hän ei puhunut
siitä sanaakaan Eliselle, vaikka se häntä suretti enemmän kuin mikään
muu mailmassa.

Elise juoksi makasiinista ja puodista, joissa hän nyt oleskeli
alituiseen, lapsenkamariin hiukset lentäen ja kasvot punaisina. Hän
nosti lapsensa korkealle ilmaan, ilakoi sen kanssa ja juoksi onnesta
säihkyvänä pois. Hän riemuitsi Alma Lucien lapsenkauneudesta. Hän oli
haltioissaan nähdessään hänen vaaleanpunaisen, pyöreän, puhdasverisen
ruumiinsa. Hän tahtoi ympäröidä tyttöänsä kaikella sillä valoisuudella
ja elämänilolla, jota hän ei koskaan ollut saanut itse nauttia.

Kohtalo pelasti Davidin tulevaisuuden onnettomuudesta.

Alma Lucie käveli vielä lapsen kengissä, kun David sairastui lenssuun,
josta hän ei koskaan enää toipunut. Hän makasi kuukausia sairaana.
Elise hoiti häntä uskollisena ja omantunnon mukaisesti. Hän ei
kärsinyt, vaikka vanha tohtori Robitschek kehoitti ottamaan
sairaanhoitajattaren, että vieraat kädet koskettivat Davidin ruumista.

Lapsi ei saanut enää tulla isänsä huoneeseen, sillä äiti pelkäsi
tartuntaa. Siihenkin David tyytyi.

Eräänä kevätpäivänä hän kuoli. Vielä aamulla hän oli tapansa mukaan
rukoillut. Elise tuli huoneeseen tuoksuen hyvälle mantelisaippualle,
hänen mustassa esiliinassaan oli riisijauhoja ja juhannuskukkia.

-- Me olemme pesseet Alma Lucien tukan juhannuskukkavedellä, ettei
siitä tulisi niin punanen, kuin mikä minulla on, -- kertoi Elise
iloisesti.

-- Sinä vaivaat itseäsi liikaa tuon lapsen tähden, -- David huokasi.
Älä tee siitä pakanaa!

-- Noh, mutta David, -- uhkasi Elise hymyillen siristettyään silmiään.

-- Miten haluat, -- mutisi hän lisäten, -- hyvä on, että se on tyttö.

Elise kääri peitteen hänen ympärilleen, antoi soittokellon hänen
taskuunsa ja palasi puotiin. Kello yhdeltätoista hän juoksi takaisin
katsomaan, sillä sähkökello alkoi soida kovin äkkiä ja soi kauan, soi
vielä silloinkin, kun hän seisoi vuoteen ääressä. Tässä hän näki
Davidin kyyristyneenä kuolemantuskan hiestä kosteana. Kello soi yhä
hänen kouristuneessa kädessään ollen tehdä Elisen hulluksi. Veren
vuodatus keuhkoissa oli lopettanut Davidin elämän.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kastettiin Alma Lucie luterilaiseen uskoon
ja rouva Goldscheider teki lujan päätöksen lähettäen kuusivuotisen
tyttärensä kuuluisaan täysihoitolaitokseen Dresdeniin. Laitoksen
täydelleen englantilainen loisto oli melkein liian kallis hänen
tuloihinsa nähden. Mutta kun hän oli saanut nähdä tuon Goethe-kadulla
vallitsevan hienouden päätti hän sittenkin, että Alma Lucien piti saada
elää siellä lapsuutensa päivät. Ei koskaan hän saisi palata siihen
vanhaan ja likaiseen vaatekauppaan, missä hänen äitinsä hyöri ja pyöri.
Hänestä ei saisi tulla yhteiskuntasääntöjen kahlehtimaa vaan Ghetossa
elävää juutalaistyttöä, joka kuljetettiin suurella vaivalla "talosta
taloon nähtäväksi" kunnes sai miehen, joka parhaimmassa tapauksessa
tarjosi hänelle pikkuporvarin kurjuuden. Äidillä ei ollut muu neuvo
tätä torjuakseen, kuin raastaa, raastaa lapsensa edestä. Dresdenissä ei
kukaan tuntenut Goldscheideriä, ei kukaan tiennyt, missä hän oli
syntynyt ja miten hän eli -- siellä hän oli vaan Alma Lucien little
mother (äiti kulta). Kaksi kertaa vuodessa kävi Goldscheider
siellä palaten aina riemuissaan tyttärensä kauneudesta ja
miellyttäväisyydestä. Tyttö oli solakka, siro olento, joka oli perinyt
isänsä koko ihanteellisen haaveellisuuden ja äitinsä koreat harmaat
silmät. Tämä lapsi sopi vaan Goethekadun hiljaiseen, ylhäiseen elämään
ja asumaan talossa, joka oli täynnään taideteoksia, joiden keskellä
liikkui yhtä siroruumiisia, herttaisia ja iloisia ihmisiä kuin Alma
Lucie itse.

Punatalo tuotti Goldscheiderille enemmän rahaa kuin mitä hän monina
parhaimpina vuosina oli yhteensä jaksanut koota entisillä
liikeyrityksillään.

Ja kun hän möisi liikkeensä, niin siitä heltiäisi kaunis summa. Siksi
hän rupesi miettimään. Tulevaisuuden tuskin kuviteltu loiste tiivistyi
loistavaksi auringoksi, joka hitaasti nousi taivaan rannalle. Horner
ivasi ja valoi komppasanojensa tulvan tämän tulevaisuusunelman yli.
Mutta hänestä oli väärin ivata sitä. Goldscheider tunsi itsessään vielä
elämänvoimaa tietäen olevansa vielä kyllin nuortea nauttimaan sydämensä
syvyydestä ja puhtaasti. Hän tahtoi nähdä taidetta, kuulla soittoa,
elää uutta tyyneempää elämää.

Usein -- usein naurun hohotusten, melun ja viinihöyryjen täyttämässä
salissaan hän näki nuo haavekuvat sielunsa silmillä. Hänen tarkkaavat,
kylmät silmänsä kostuivat, niin että hän hulluttelevien neitiensä
päässä näki sädekehiä. -- Mutta hän säilytti tarkasti salaisuutensa,
kätki sen poveensa jokaiselta, etenkin Hornerilta, joka oli hänen
menneisyytensä päätodistaja. -- Tähän tulevaisuuden haavemaailmaan ei
hänen ilkkuva ystävänsä saisi iskeä, vaikka hän sitä koetti sielunsa
tuntosarvilla, nuuskien ja nipistäen. Goldscheiderin täytyi tällä
kertaa toimia yksin, irti kaikesta.

Aina raastaen, aina kieltäytyen hän rakensi sen sillan, joka ulottui
hurjistelun mailmasta lapsen puhtaaseen ympäristöön. Sitä siltaa saisi
ainoastaan hän -- äiti -- kulkea.



Kolmas osa.

Viisaustieteilijä.


    Johdesana:

    Kukin voipi elää hyvin,
    jos ei petä itseään.
    Lankeemuskin silloin syvin
    saattaa kaikki kestämään.

                           Goethe.

Milada kolkutti aamulla neiti Dubben ovella. Tämä istui vielä peliinsä
ääressä pyyhkien kiihkeästi nahan palasella poskimaalin kasvoiltaan. --
Vai niin, sinäkö se oletkin! -- sanoi hän kääntäen tarkastaen päätään
sinne tänne. -- Tule sisään ja katso, onko tuo punamaali jo poistunut
poskilta?

-- Te voitte maalata itsenne jo uudelleen, -- vastasi Milada
asiantuntijan tavoin...

Dubbe nauroi huvitettuna. -- Niinkö arvelet, mutta jos minä yrittäisin
jälleen olla luonnollinen! Tahdon olla kalpea, mutta kaunis! Morbidezza
[Viehkeyttä. (Suom. muist.)], sanoo espanjalainen. -- Dubbe tarkasti
peilissä vienoja, kapeita, soikeakasvojaan, joita ympäröivät
vallehtivat vaaleantuhanväriset hiukset. -- Kas kyyneliin sammuvi
silmien loiste, -- mutisi hän nyökäyttäen päätä kuvalleen. -- Ei tee
mitään!

Laskien huoaten käsivartensa Miladan kaulalle kuiskasi hän siniset
silmät suurina. -- Minä teen sen, Milada, minä teen sen. -- Hän hyppäsi
pystyyn ja juoksi alas heittäen oven jälessään kiinni.

Päätään pudistaen katseli Milada hänen peräänsä. -- Mutta miettimättä
sen enempää neiti Dubben merkillistä luonnetta, rupesi hän korjaamaan
huonetta, -- jossa kaikki oli täydellisessä aamun epäsiivossa. --
Yleensä neiti Dubbe jätti jälkeensä senkin kirjavan sekasotkun. Kaunis
keltainen silkkipuku lukuisine röyhelöineen, joiden ompelemiseen
Moosmann oli tarvinnut peräti kaksi päivää, se oli tuossa lattialla
ihan kuin Dubbe oli antanut sen päältään pudota ja tohvelin kärki oli
tarttunut kauluspitseihin. -- -- -- Sellaista porsasmaisuutta! --
Milada kiristi huuliaan, nostaen puvun lattialta, pudisti sitä
oikoakseen sen rypyt ja yritti asettaa sen leposohvalle. -- Mutta siitä
täytyi ensin suoria pois kaikki liinavaatteet ja muita vaatekappaleita,
jotka neiti Martha oli siihen mätännyt ihan kasaan. -- Ihan kuin minun
olisi silloin helpompi järjestää ne, -- ajatteli Milada. -- Kaikkialla
oli sikarinpätkiä, sikarintuhkaa, tyhjiä viinipulloja ja laseja. --
Huoneessa! Vuotappas! -- Että Dubbe on hiukan hassu, sen tiesivät
kaikki talossa, mutta panna toimeen tällaista siivoa Jumalan kirkkaana
päivänä? -- Sen jos rouva tietäisi! -- Aurinko paistoi kirkkaan
räikeänä sivultapäin ikkunan läpi valaisten pesukaappia ja
likavesiastiaa. Pesukaapin syrjillä välkkyivät vesiräiskeet kuin
hopeapilkut. Siis piti tarttua kiinni. -- Milada kiversi hihansa ollen
täydessä touhussa, kun ovi aukeni rajusti ja Dubbe ryntäsi sisään
kalmankalpeana, sekapäisen näköisenä, silmät luonnottoman pyöreinä ja
koko ruumis vapisevana. Hän kulki Miladan ohi risteillen huoneessa
juoksuaskelin ja mutisten: -- Mitä minä nyt teen? -- Kaikki on
mennyttä. -- Nyt -- -- nyt siis olen täysin rappiolla. -- Taivaan
Jumala! -- -- Miks'ei hän laske minua irti? -- Minä tulen täällä
hulluksi, -- eikä hän usko sitä, että tämä elämä tekee minut hulluksi,
hulluksi!

-- Mutta hyvä neiti Martha, teidän on täällä hyvä olla, --
vakuutti viisitoista vuotias tyynnyttävästi, astuen neitiä kohden
puhdistusvehkeet kädessä. -- Hän tunsi nuo epätoivonpurkaukset, mutta
tiesi samalla, että ne hyvin varmasti ja hyvin pian vaihtuivat. Mutta
tämä oli pahempaa laatua.

Dubbe tuijotti Miladaan aivan kuin ollen pois suunniltaan. Sitten hän
hengitti syvään iskien Miladan käsivarteen rajulla liikkeellä. -- Sinä,
sinä tiedät, ihmisolento, kuinka hän minua tänne vietteli, tuo pyöveli!
-- Dubbe heristi nyrkkiään. -- Ja hänellä oli apulaisia ja niitten
kätyreitä. Hän sanoi minun tulleeni tänne vapaaehtoisesti. -- Suuri
Jumala, voitko sinäkin sanoa sitä tuloa vapaaehtoiseksi! -- -- --

-- Te ette saa ottaa kaikkea niin synkältä kannalta, hyvä neiti Martha,
-- paljon täytyy ihmisen kärsiä, kyllä elämä sitten väliin taas on
valoisampaa. Ja kaikissa tapauksissa, -- teidän pitää se nähdä, -- on
täällä paras olo. -- Muista tällaisista sanoovat toiset...

-- Toiset, siinä sitä ollaan! -- He kuuluvat tällaisiin. Mutta minä en
kuulu teikäläisiin. -- Minä tulen toisenlaisista yhteiskuntapiireistä.
-- -- Minä haluan päästä niihin takaisin. -- Sen hän kirkui ottaen
kiinni kaulastaan ja nyyhki viskaten sataguldeninsetelin lattiaan. --
Neljä sataa guldenia olen velkaa! -- Ja miksi! -- Senkin peto,
sielunkiristäjä, hirviö! -- Neljä sataa guldenia olen tuolle matamille
muka velkaa... Ja hän sanoo pelastaneensa minut! -- Mistä? -- Miten! --
Minä tahdon korvata kaikki. -- Tässä on sitoumus velastani. -- Öinen
ystäväni tahtoo sen maksaa. Hän on sen luvannut. -- Dubbe lensi taas
epätoivossaan edes takaisin huoneessa. -- Nyt on kaikki liian
myöhäistä. -- Siihenkin on aika umpi mennyt. --

-- Lupauksilla ja velkakirjoilla, -- sanoi Milada hymyillen ja
opettavana, -- ei rouva Goldscheideriä taivuteta.

-- Hänen täytyy laskea minut pois! Sitten voin maksaa velkani! Tuon
minun ystäväni lahjoitti minulle viime yönä. Hän oli englantilainen ja
hän uskoi minuun. Hän näki, että minä en teeskentele. Me puhuimme
englannin kieltä. -- Hän lupasi odottaa minua konsulivirastolla kello
puoli kahdeltatoista. Nyt on aika mennyt ohi. -- Tuo ei laske minua
pois täältä. -- Hän tahtoo tappaa minut! --

Ovelle kolkutettiin lujasti.

-- Koettakaa nukkua, -- kehoitti Milada asetettuaan sängyn ikkunan luo
ja silittäen Dubben puvun rypistyneitä röyhelöitä.

-- Mutta minä koetan. Minä saatan hänet perikatoon. -- Minä kirjoitan
hovineuvokselle. -- Tänään minä sen teen. Kolme vuotta olin siellä
opettajana. Minua pidettiin kuin omaa lasta talossa... Minä olen
siisti, säädyllinen tyttö, ymmärrätkö, minä en kestä tätä elämää...

-- Hyvä neiti, tämä on kaupungin siistein ja varmaan säädyllisin
porttola, väitti Milada.

Dubbe töllisti tyttöön hetkisen. Sitten hän purskahti hillitsemättömän
hermostuneeseen nauruun.

-- Todella! -- Sinä olet mainio! -- Todella ihmeellisin olento, minkä
minä olen nähnyt! -- Sinulla on tosi vakaumus. -- Sinulla ja ehkä
noilla muilla. -- Te kuulutte tänne! -- Mutta minä olen toista maata.
-- Minä olen opettajatar, minulla on palkintokirja englannin kielen
taidosta. -- Tuossa ovat todistukseni. -- Olen opettanut hyvissä,
ylhäisissä perheissä! -- Montholon -- Lucie. -- Oh, mutta minä en voi
mainita noita rakkaita nimiä tässä talossa! Minun entiset hyvät
emäntäni, minun herttaiset oppilaani! Kaikki on mennyttä!

Hän istui peilikaappinsa ääreen purskahtaen raivoisaan itkuun.

-- Kuulkaa, hyvä neiti Martha, -- Milada harjasi ja pyyhki nojatuoleja.
-- Sadalla guldenilla ja huutamisella ette vaikuta ollenkaan rouva
Goldscheideriin. Se keino ei siis auta. Mutta jos te aiotte päästä
vapaaksi, niin säästäkää rahojanne. -- Teidän luoksenne tulevat
hienoimmat herrat. -- Ne maksavat hyvin. -- Kootkaa niiltä nuo
neljäsataa. -- Ja vaikka teillä olisi vaan kolmesataa guldenia, sekä
pyydätte kauniisti, niin kyllä Goldscheider laskee teidät vapaaksi,
vaikka olettekin kauniimpia. --

Samassa Dubbe kääntyi. Hän oli peilissä nähnyt erään naaman, joka
näytti kuuntelevan. Rouva Goldscheider oli huomaamatta astunut sisään
ja nojautuen ovenpieleen hän katseli ympärilleen hienosti ja terävästi
hymyillen.

Mitään aavistamatta jatkoi Milada selitystään. -- Älkää häntä
ärsyttäkö. Hänen kanssaan sopii parhain, jos pysyy tyynenä, sen sanon
teille. --

... Tuossa se on! -- kihahti Dubbe raivosta kuohuen rouvan tulon
johdosta, -- jatka vaan, tuossa on rahaa, -- hän potkasi jalallaan
seteliä. -- Meikäläisellä on Jumalan kiitos toki tuttavia. Minä autan
itseäni omalla tavallani. -- Hän pani uhmaten kätensä puuskaan
katsahtaen sivu Goldscheiderin.

Milada aukasi peloissaan äänetönnä suunsa.

Rouva viittasi hänelle. -- Mene alas, Moosmann antaa sinulle vihreän
silkkipuvun. -- Samalla rouva kumartui lattiaan ottaen ylös rahan. --
Tämä kuuluu sinulle, Milada, minä säilytän sen luonani sinua varten. --
Ja sinä, -- sanoi hän Dubbelle, -- rakkaani, laita itsesi kuntoon! --
Kahden tunnin kuluttua saat lähteä talosta. -- Minä vaadin kaikilta
säädyllistä käytöstä kodissani. On surullista, että sinä sivistyneenä
ja oppineena ihmisenä et osaa paremmin käyttäytyä. -- Sinä tiedät, että
minä olen pitänyt huolta lapsestasi, -- -- ja että olen maksanut
suurimmat velkasi. -- -- Olen myös tehnyt sinut terveeksi, -- senkö
johdosta sinä panet toimeen mellakan. Ei, ei, lapsi rukka! -- Pese
itsesi, järjestä tukkasi! Hyvästä sydämestä annan sinulle vihreän
silkkipuvun lahjana matkaasi varten. -- Tee itsesi mahdollisimman
viehättäväksi. Kahden tunnin kuluessa on ostajasi täällä.

Tuijottavin silmin katseli Dubbe Goldscheideria. -- Lähetätte minut
pois, -- kirkui hän. -- Myytte minut taas vuorostani!? -- --

-- Mitä sille voi? Kyllä muuten sopisit minulle. -- Sen kuitenkin
pitäisi sinun tietää, että Punatalo ei ole mikään mielenosotuspaikka.

Goldscheider poistui. Neiti Dubbe juoksi hänen jälkeensä. Käytävässä
tuli Moosmann häntä vastaan yrittäen tyynnyttää häntä silmien
vilkuttamisella johtaen hänet takaisin huoneeseen. Moosmannilla oli
käärö käsivarrella. -- Hiljaa, -- olkaa nyt järkevä. -- Koettakaa
rauhoittua. -- Me saatamme taas koko jutun oikealle tolalle.

Moosmann aukasi käärön. -- Nyt teemme kauniin neiti Dubben vielä kahta
vertaa ihanammaksi. Ja herrojen paroonien silmät ne vasta lentävät
selkoselälleen! -- --- -- Kiirehtikää nyt!

Milada auttoi Moosmannia hänen vetäessään Dubben päälle vihreän
paksusta silkistä tehdyn puvun, joka oli täyteen ommeltu välkkyvillä
mustilla kivihiilihelmillä. Dubben niska ja käsivarret ihan huikaisivat
silmiä vihreällä silkkivälkkeellään, jolla auringonsäteet tanssivat
kuin kultaiset sudenkorennot.

-- Istu ja pala, istu ja pala, -- huuteli Moosmann ihastuneena hyppien
Dubben ympärillä... Istuu kuin valettu ja niin komea! -- -- Mutta kyllä
neidillä on kaunis povi ja käsivarret. Nyt ymmärrän varsin hyvin, että
se on totta, mitä rouva Goldscheider kertoi.

Dubbe katseli jäykän epätoivoisena ympäri huonetta. -- Mutta hän ajaa
minut pois, -- purki hän tuskissaan tunteensa, -- hän ei anna minun
asua enää täällä. --

-- Missä sitten? -- Karkoittaisiko hän komeimman neitinsä! Se ei ole
mahdollista. -- -- Menkää kiireesti alas, neiti, näyttämään, kuinka
kaunis te olette! -- Sen jälkeen hän ei voi ajaa teitä pois talosta! --
Vie sun peto, kuinka te olette hurmaava! -- Milada järjesti nopeasti
Dubben hiukset, virkisti hänen itkeneet kasvonsa orvokkihajuvedellä ja
Dubbe antoi kaiken tyynesti tapahtua, niin nöyräksi, niin murtuneeksi
ja masentuneeksi teki hänet tuo loistava silkkipuku, jota hän katseli
peilissä silmiään räpyttäen.

-- Kunhan hän vaan pitäisi minua vielä täällä, -- valitti hän
kiirehtäen kohinalla ulos.

-- Tuo on vasta hassu epana -- sanoi Moosmann ilkeänä. -- Sitten hän
otti mittanauhan esiin mitaten Miladan pituuden.

-- Jesus, -- teettekö minulle puvun, -- sanoi Milada hämillään yrittäen
astua askeleen taaemmaksi.

-- Aiotko esiintyä tuollaisessa tantussa salissa!

-- Sa -- sa --

-- Noh, missä sitten, -- murahti Moosmann kääntäen mittanauhansa
kokoon.

-- Hän pitää minut, hän pitää minut, -- huusi Dubbe käytävässä
riemuiten. -- Hän katseli minua, ja tiedättekö, miten hän katseli...
Minä sanoin, että minun olisi kovin hyvä olla täällä, armollinen rouva.
Ja hän vastasi: ei minullakaan ole mitään sitä vastaan.

-- Katsokaa nyt että sellaisella tavalla ihminen aina voittaa, --
imarteli Moosmann.

Milada puristi luutaa kädessään katsellen surullisin silmin ikkunan
kautta kadulle. Mitä tämä oli? Hänen täytyi mennä saliin? Miksi näin
äkkiarvaamatta? -- Tiesikö portinvahdinrouva jo siitä? -- Tahi
komensiko Goldscheider hänet illalla pukeutumaan tuupatakseen hänet
sitten saliin? Sitten hänen piti tanssia, laulaa ja palvella herroja...
Ehkä hänet puettiin tuollaiseen vihreään silkkiseen pukuun. Ehkä hänen
poskensa maalattiin punasiksi. Silloin -- niin silloin hänen onnistuisi
paremmin palvella, -- hän katsahti peiliin, -- kaunis -- -- kaunis --
hän ei ollut. -- -- Ei hänellä ollut niin viehättävää muotoa kuin
Gisillä tahi juutalais-Lauralla tahi neiti Dubbella. Kun tämä nauroi,
täytyi toistenkin ruveta nauramaan, sillä hänellä oli niin herttaiset
pienet kuopat poskissa ja leuassa. Mutta Milada -- -- oli liian vakavan
näköinen. Ehkä hän läpäsi niinkin. Hän koetti hymyillä viehkeästi
Dubben rinnalla peilissä. Mutta silloin hänen kasvonsa olivat vielä
vähemmän viehättävät. Vaikka hän kuinka olisi väännellyt itseään,
samallaisiksi surullisiksi jäivät hänen tummat kasvonsa, hänen leveä
ohuthuulinen suunsa ja hänen silmänsä. Hän huokasi toivottomana. Ei
Goldscheider häntä kauan tulisi suosimaan. Noh, jos hän lopuksi ei
kelvannut saliin, jaksoihan hän tehdä työtä. Siihen hän saattoi
kuitenkin aina turvautua. Hän punastui äkkiä, veri syöksyi kuumana läpi
ruumiin. -- Miksi hän tuhlasi aikaansa haaveisiin? -- Piti ryhtyä
ankarasti luudan varteen ja toimittaa askareensa tehdyiksi.

Dubbe maalasi juuri poskiaan punalla, sitten hän värjäsi pensselillä
mustiksi ohuita korkeakaareisia kulmakarvojaan. -- -- -- Neljäsataa
guldenia, -- se tekee vihreän silkkipuvun kanssa viisisataa
kahdeksankymmentä. Se raha pitää säästää kokoon... Saanko minä ne
hänelle kokoon? -- -- Etkö usko? -- Kun on sellainenkin ulkomuoto
ihmisellä, kuin minulla on, ja osaa puhua, -- ja luonnollisesti itkeä.
-- Miehet näkevät heti, kuka on alkujaan säädyllisistä piireistä...
Tuollaisia -- hän osotti päällään sivuhuoneita -- menee kolmetoista
tusinaan. -- -- Mutta sellaisia kuin minä ei eksy joka päivä tänne,
niin eksymiseksi, eksymiseksi on paras nimittää tänne tuloani. -- Sillä
minä elän täällä kuin kuninkaantytär peikkojen luolassa.

Hän aukasi tukkansa järjestääkseen vaaleita suortuviaan ohimoilla. --
Pukeeko tämä kampaus minua? Vanhentaako se minua? Eikö? -- Näinkö pukee
paremmin? -- Hän siirsi suortuviaan sinne ja tänne, pörrötti niitä,
kokeili ja kiemaili peilin ääressä... Nyt minun pitää lähteä
kaupungille kävelemään. Mene alas ja kysy Olylta, uskallammeko!

Dubbe pukeutui pikaisesti, laulaen heleällä, mutta hiukan heikolla ja
epävarmalla äänellä:

    My heart is in highland,
    My heart is not here.

[Sydämeni on vuoristossa, se ei ole täällä. (Suom. huom.)]

Polifka ei tiennyt Miladan tulevaisuudesta mitään. Tämä päivä kului
loppuun samallaisena kuin kaikki edellisetkin. Keski-yöhön asti palveli
Milada salissa, kunnes toinen sisäkkö vapautti hänet. Sitten Milada
istui unisena ja perinpohjin väsyneenä kyökissä, Polifkan keittäissä
vieraille kahvia.

Kahvi tuoksui hyvältä. Milada sulki silmänsä, muistellen päivän
tapahtumia yksitellen ja järjestään. Muistellen tuota aamupäiväistä
hetkeä, poltti kuin haava hänen sielussaan. -- Rouva oli tietysti
kuullut sen, minkä hän oli sanonut Dubbelle. Rouva on korjannut hänelle
säilytettäväksi sata guldenia. Sellainen suuri raha-erä!

Sitten otettiin hänestä mitta. Kuuluiko tämä tuohon edelliseen? Ja
miten? -- Milada ei kuitenkaan kiusannut mieltään luuloilla ja
arvaamisilla. Elämässä tapahtui liian paljon sellaista, jota hän ei
käsittänyt, siksi hän oli oppinut, ett'ei hänen kannattanut tuhlata
voimiaan sen selvittelemiseen... Kaikki selkenee ajan kuluessa, sanoi
hän itsekseen. Kun ovikello soi, juoksi hän käytävään avaamaan oven,
antoi siitä tiedon sisäkölle ja kiiruhti takaisin keittiöön, istuen
puukasalla lämmittämässä jalkojaan hellin tulen ääressä. Pianonsoittoa
kuului yläkerroksesta, puhe-ääntä ja naurua. Varsinkin melu kuului
kovemmin, kun salin ovi aukeni tyttöjen kuljettaissa vieraitaan
luokseen.

Polifka kaatoi kiehuvaa vettä kahvipannupussiin, harmaa höyry nousi
siitä...

-- Tänään ei kahvissanne ole lisäkettä, huusi sisäkkö keittiön ovella.

-- Huomenna panen kahviin kihvelin täydeltä tuhkaa, -- murisi Polifka,
joka ylpeili kahvin keittämistaidollaan.

Milada puhdisti koko patterin laseja, asettaen ne järjestyksessä
riviin. -- Äkkiä hän kääntyi, sanoen: -- Polifka, sanokaa minulle
kerran, -- mitä on olla -- säädyllinen nainen?

Polifka piti vesikuppia kädessä. -- -- Mitä sinä kysyt, likka, -- hän
huusi, -- sinä voit tehdä ihmisen hassuksi!

-- Minä tahtoisin tietää, -- jatkoi Milada vitkaan, laskien kätensä
otsalleen. Tämä liike todisti, että hänen oli täytynyt kauan mutta
turhaan miettiä tätä asiaa. -- Onko meidän talossamme säädyllisiä
naisia? -- Tahi ovatko -- tarkoitan porttolanaiset -- koskaan
säädyllisiä?

-- Jätä minut rauhaan hulluine kysymyksinesi!

Milada astui Polifkan taa, kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hänen
kysyvissä silmissään oli niin syvän mielenliikutuksen ilme, että
Polifkankin karkea sydän heltyi ja hänen äänensä tuli itsestään
hiljaisemmaksi. Tuntien jonkinlaista sääliä, sanoi Polifka
kiirehtivästi:

-- Säädyllinen on meikäläinen nainen, jos hän vaan sunnuntaisin
seurustelee miesten kanssa. -- Nyt saat mennä nukkumaan! -- Hiukan
epämieluisan herkkyneenä kolisti Polifka patojaan ja kauhojaan.

-- Tytön pitäisi päästä kirkon turviin, -- ajatteli Polifka häpeissään.
-- Se on sellainen viaton karitsa, oikea kyyhkynen.

Milada hengitti syvään. Minä -- vaan -- ajattelin, -- olenko --

-- Mene nukkumaan, senkin heilakka, -- tuiski Polifka kuin pyry, -- en
tahdo kuulla enää sanaakaan! --

Hän lykkäsi Miladan kyökin ovesta ulos, vielä hetken perästäpäin
räyhäten itsekseen tämän maailman menosta.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä tämän jälkeen astuessaan konttoristaan, tapasi rouva
Goldscheider Miladan, joka oli kykkysillään lattialla kuuraten lattoja.
-- Goldscheider tarkasti noita tummia soikeita kasvoja, jotka olivat
kiintyneet häneen.

-- Tällainen työ ei sovi sinulle, -- sanoi Goldscheider, jääden
seisomaan, -- meillä on sitä varten palvelijatar. --

-- Suokaa anteeksi, rouva, palvelijatar on tänään pesutuvassa
pesemässä, eikä minulla ollut muutakaan tehtävää.

-- Sinä olet äitisi näköinen, -- sanoi rouva äkkiä harkitsematta, --
ole viisaampi kuin äitisi. -- Miten vanha olet?

-- Kuudentoista, -- kuiskasi Milada.

-- Yhtä vanha kuin Alma Lucie, -- välähti Goldscheiderin aivoissa.
Lämmön heijastus väikkyi hänen kylmissä, harmaissa silmissään.

-- Rouva Polifka, -- huusi hän. Portinvahdin rouva tuli kiireesti.

-- Tämä tyttö ei saa enää tehdä karkeaa työtä. -- Minkänäköiset ovat
hänen kätensä! -- Missä hän nukkuu?

-- Pienessä kamarissa, teidän armonne, -- hm! -- Rottakama --

-- Onko meillä toinen huone vapaana? Tuo kapea Serafinen huoneen
vieressä, asuuko siellä kukaan?

-- Ei, mutta se tarvitaan joskus iltasin, muistutti portinvahdinrouva.

-- Mitä iltaan tulee, -- sanoi rouva terävästi tarkastaen Miladan
kasvoja. -- Todella hänellä olivat mustan Katharinen pelottomat silmät.

Goldscheider näki, että tuota tavaraa saattoi käyttää. Hän nyökäytti
päätään ja poistui.

-- Noh, neiti, minä onnittelen. Nyt olette saavuttanut menestystä, --
maklakoi Polifka ivallisesti. Äänessä kuului pieni kateuden lisäsävy.

Milada nojautui vaieten käsipuuhun, tähystäen eteensä.

-- Jos heräänkin yöllä ja havaitsen, että kaikki unikuvat ovat
hälvenneet, -- ajatteli hän apein mielin. -- -- Jono uusia mielikuvia
syntyi ja tuli kuin tanssien häntä vastaan. Hän näki huoneen, jossa oli
lukittuja kaappeja, kynttilöitä mielin määrin, kirjoja, sanomalehtiä,
vieraita, aina uusia, aina vaihtuvia, -- ainoastaan lomaa, ei työn
rasitusta,... rahaa, -- ja jotain sen johdosta, jotain sanomatonta,
suurta, valtaavaa. --

Mailma, toinen mailma, noitten muitten mailma. Kuin lankavyyhdissä
kerääntyivät hänen aivoissaan mielikuvat toinen toisensa ympäri... Hän
huokasi syvään, nosti päänsä, katsellen hämillään ympärilleen... Hänen
jalkojensa juurella oli harmaa, tomuinen rappukäytävä. Lattialla
erottuivat räikeästi sen likaiset latat niistä kiiltävän kosteista,
jotka hän äsken oli pessyt...

Vapisevat kätensä hän pisti vesiastiaan ja väänsi kuiviin rätit,
jatkaakseen työtänsä, -- huomaamatta, että portinvahdinrouva katseli
häntä päätään pudistaen.

-- Tuosta ei tule ikinä todellinen ilotyttö, -- tunsi tämä alkuperäinen
olento sielussaan.

Jokin hyvä taipumus oli johdattanut tämän lapsen noudattamaan sitä
viisasta terveyssääntöä, että syvien sielullisten täristysten
tapahtuessa on parasta ryhtyä täyttämään lähinnä olevaa välttämätöntä
tehtäväänsä.

Herätessään aamulla uudessa huoneessaan, löysi Milada sänkynsä vierestä
kirkkaan punasen hameen, valkoisen ohuen puseron punaisine viiruineen
ja punasen lettinauhan.

Moosmann oli huoneessa, auttaakseen häntä kampauksessa. Huudahtaen
ihastuksesta hän palmikoi Miladan paksun tummanruskean tukan ja kiersi
palmikot lujasti niskaan.

-- Noh kattoppas, kattoppas vaan, nyt varpusen poikaset tulevat syömään
sokeriherneitä. -- Saavat jotain katseltavakseen, kun sinut näkevät! --

Sydän hieman pamppailevana astui Milada Goldscheider'in konttoriin.
Tämä vilahti kerran Miladaan, sanoen: -- Odota! -- ja jatkoi
kirjotustaan.

Milada odotti kymmenen minuuttia. Sillä aikaa oli hänellä hyvä
tilaisuus tarkastaa itseään peilissä... Hyvin istuvat vaatteet tekivät
hänet kovin solakaksi. Hän oli siis pitkä... Hiukset olivat luonnosta
kiharat. Hienoissa aalloissa ne valuivat ohimoille, pukien noita
teräväpiirteisiä kasvoja harmaine, rauhallisine silmineen, joissa ei
kuvastunut nuoren mielen kaihoa. -- Syvä ja varova epäilyksen ilme
väikkyi niissä, kuin sellaisella henkilöllä, joka kulkee vaarallista
polkua, punniten henkensä pelastukseksi joka askeltaan.

Kymmenen minuuttia täytyi hänen odottaa. -- Hän ehti tarkastaa
Goldscheider'in kasvoja, joita hän ei vielä kertaakaan ollut näin
läheltä saanut katsella. -- Punasessa tukkalaitteessa siinsi hänellä
harmaita juovia. -- Hänen ihonsa oli rosoinen, teirenpilkkuja oli
nenänharjalla ja poskisyrjillä nenän kohdalla. -- Eriskummallinen
pehmeä piirre oli suunpielissä hänen kirjoittaessaan. --
Goldscheiderilla oli sinikivillä koristetut korvahelyt, joissa
riippuivat kultaiset nupit. Hän kirjotti kovin tarkkaavana, liikuttaen
huuliaan ja naputtaen herkeämättä vasemman käden pikkusormella pöytään.
-- Äkkiä hän puhdisti kynänsä. -- -- Tule tänne, -- sanoi hän,
tarkastaen tyttöä. Sitten hän nyökäytti päätään.

-- Minä otan sinut saliini. Sinä olet Kathariinan lapsi. Äidistäsi oli
minulla suuri hyöty täällä. -- Vaatteet, jotka annan sinulle, saat
lahjaksi. -- Se merkitsee, minä pyhin pois velkasi, jahka lopetan
toimeni -- tässä liikkeessä. -- Minulle sinä vaan olet velkaa -- et
muille. -- Ymmärrätkö? --

-- Kyllä, armollinen rouva.

-- Olet palvellut täällä neljä vuotta palkatta. Vaatteet ovat siis
palkkasi. -- -- Pääasia on, että kun minä poistun talosta, et ole
kelleen nappia velkaa. Voit mennä vapaasti, minne haluat...
Allekirjoita! -- Goldscheider lykkäsi Miladalle kirjoitetun
paperiarkin.

Milada otti sen käteensä ja rupesi sitä lukemaan.

Hämmästyneenä, mutta vaieten katseli Goldscheider häntä. -- Nuori tyttö
nyökäytti päätään ja kirjoitti jäykin, tottumattomin käsin nimensä
paperiin. Rouva taittoi paperin hitaasti laskoksiin.

-- Elä järkevästi ja sinun käy hyvin. Olet syntynyt ja kasvanut täällä,
tunnet tämänlaisen elämän. Se etu on sinulla muitten ensikertalaisten
rinnalla. Olet nähnyt ja kuullut kyllin. Järjestä elämäsi sen
mukaan. -- -- Ihminen ei saa hukkua, hänen ei tarvitse kuolla
rapakkoon. -- Jos kokoat rahaa ja pääset täältä pois, -- on mailma
oleva sinulle avoinna.

Rouva Goldscheider vaikeni. -- Hän oli puhunut enemmän, kuin mitä hän
oli aikonut. -- Hän oli puhunut omia havaintojaan, nyt hän ihmetteli
omaa varomattomuuttaan. -- Hän oli puhunut näin, muistellen sitä
hiljaista, puhdasta Dresdenin katua, Goethe-katua, jolla hänen oma
tyttärensä asui haaveillen yhdessä-oloa äitinsä kanssa.

Kaikki tämä yhtyi selittämättömään, tuntemattomaan edesvastuun
tunteeseen, joka hetkeksi sai Goldscheiderin unohtamaan omaa jyrkkää
itsevaltiusoikeuttaan.

-- Toivon toimivani Teidän mieliksenne, armollinen rouva, -- vastasi
Milada, suudellen Goldscheider'in kurottunutta kättä.

-- Jää huoneeseesi odottamaan. Iltapäivällä Sucher vie sinut
viinitarjoiluunsa. Siellä saat oppia kohtelemaan vieraita. Juomarahoja
ei sinun tarvitse siellä ansaita, -- ymmärrätkö? -- Sano Sucherille,
että minä olen niin käskenyt. -- Kuuden viikon kuluttua palaat tänne!
Hyvästi! --

Milada kuului nyt neitien joukkoon. -- Hänellä oli oma huoneensa
italiattaren vuokraamassa huoneustossa. Sinne hän sai viedä koko päivän
vieraita.

Illalla hän palveli kolmen muun tytön kanssa erikoishuoneissa. Hänen
tehtävänsä oli toimia niin, että vieraat joivat mahdollisimman paljon
samppanjaa, josta hänelle tuli osinko. Sen kuitenkin Carlotan antamat
laskut veivät.

Ne kuusi viikkoa, jotka Miladan piti viettää viinitarjoilussa,
pitentyivät kuudeksi kuukaudeksi, sillä Miladalla oli ollut hyvä onni.
Hänen kohtalonsa olisi muodostunut vielä suotuisammaksi, jos ei paha
sattuma olisi sitä turmellut.

Muutamia viikkoja Milada oli vanhan aatelismiehen leikkinukkena. Tästä
hän ansaitsi ylimääräisesti viisisataa kruunua, mitkä tuo vanha herra
lahjoitti hänelle postisäästökassakirjan muodossa. Tämän jälkeen Milada
joutui korkeamman upseerin käsiin, kunnes lopulta eräs rikas
berliiniläinen pankinomistaja hänet anasti. Tämä oli kovin tyytyväinen
Miladaan, luvaten pitää hänet erikoisenaan kaupungissa olo-aikansa. --
Milada sai kaikkea, mitä hän halusi, vaatteita, kukkia, makeisia, pikku
lahjoja, -- smaragdi-rintaneulan. [Vihreä jalokivi. (Suom. huom.)] Sai
hän lupauksen saada hohtokivi-kaulakoristeen, jos vaan pysyisi kilttinä
loppuun asti. Yleensä pankinomistaja oleskeli kaikkina vapaa-aikoinaan
Miladan huoneessa, söi, mitä Carlotta vaan eteen asetti, joi ja maksoi
kalliimmat viinit, siten hankkien rakastetulleen kunnioitetun aseman.

-- Kaunis et ole, etkä myös ole roistomainen, mutta minä pidän sinusta
siksi, ett'et ole toisten kaltainen. Vanha heilakkani siellä kotona,
kiitoksia paljon, ett'en tarvitse tuota nähdä. -- Sinun luonasi,
hempukkani, virkistän itseäni hänen suloisten syleilyjensä jälkeen.

Hän näytti Miladalle Berliinissä asuvan lemmittynsä, paksun,
vaaleaverisen, komentavan näköisen naisen kuvan, joka kovin miellytti
Miladaa. -- Kun Milada sitten tarkasti itseään peilissä, ei hänestä tuo
helakanpunanen poskimaali sopinut kasvojen tummuuteen. Hän pyyhki siksi
maalin pois, mistä vaan saattoi. Yleensä hän huomasi, että täälläkin
olivat muut tytöt vilkkaammat ja meluavammat kuin hän koskaan voisi
olla.

Ne kyllä kehuivat jälestäpäin, että elämä oli "roskaa", että he vaan
pelasivat "kometiiaa" tässä elämässään, mutta Fritzin lystikkäät
kokkapuheet, -- Paulan säihkyvät silmät, kun upseereja tuli, heidän
molempien hehkuvat posket ja otsa eivät voineet olla vaan
näyttelemistä.

Carlotan viinitarjoilussa Milada teki ensi kerran havaintoja, jotka
jäähdyttivät hänen nuoren sielunsa jäisen viimaiseksi. Yhdellä ainoalla
selvällä katseella hän näki sen yhteiskuntaluokituksen, joka vallitsi
hänenkin vähäpätöisessä piirissään. Tarkalla vaistolla hän huomasi
luokka-eriäväisyyden koko kurjuuden, suvaitsevaisuuden ja nöyrtymisen
eri hienot ja monenlaiset vivahdukset, -- hän arvosteli omaa asemaansa
mailman katsantokannan mukaan, joka kuin ahnas tuuli ensi kerran häneen
iski, niinkuin tuli kiertää ja heiluttaa risua, ennenkuin se sen
hävittää.

Hyvin hienolla vaistolla vaikka arastellen viilsi hänen terävä
katseensa läpi ympäröiväin ihmisainesten tylsän massan, -- se eroitti
siitä valot ja varjot. Unessakävijän varmuudella hän kiipesi
ammattikuntansa eri arvoasteita ylös ja alas. Hänen tietään eivät
valaisseet auringon kirkkaat säteet, vaan keinotekoinen valaistus, joka
leyhytti sillä limaisella polulla, jota myöten hän liukui yhteiskunnan
kurimon kuiluun, kuunnellen siellä elämän alhaisimpia sykähdyksiä...
Järkevä hyvyys johtuu siitä, että ymmärtää elämän eri asteita. Carlotan
laitoksessa Milada saavutti tämän hyvyyden. -- Hän näki sen suuren
juovan, joka oli hänen, mustaan silkkiin puetun tarjoilijattaren ja
niiden tyttöjen välillä, jotka toimivat ruokajakohuoneessa. Niitä
lyötiin korvalle, jos ne uskalsivat sanoa jotain vastaan. Heidän täytyi
elämänsä pitimeksi kerjätä vierailta leivänjäännöksiä ja juoda heidän
ruokaryyppylaseistaan lopputilkan. --

Vielä suurempi oli luokka-eriäväisyys näitten "mustiin puettujen"
tarjoilijaneitien ja niitten vieraitten naisten välillä, jotka ilta
toisensa jälkeen tulivat yksityishuoneisiin. Ne olivat sorjia,
koristeilla pyntättyjä tyttöjä, jotka seurustelivat tuhlaavien miesten
kanssa, hymyillen liittoutuneitten tavoin Carlotalle ja tervehtien
aamuaurinkoa vielä samppanjapullojen ääressä.

Ne nauroivat ja melskasivat kaikkien seuraan kuuluvien miesten kanssa,
mutta elivät vaan yhden miehen -- rakastettuna.

Ne olivat kaikki päässeet varmoihin käsiin. -- Hyvin harvoin he
vaihtoivat rakastajoita. Carlotan luona oli muuten rakkauden
arvopaperien myyntihuone. Täällä hoidettiin huvittelevan suurmailman
rakkauden-luetteloa, täällä sen maksukanta tarkastettiin ja arvioitiin.

Kun yllämainittuja "suhteita" oli erikoishuoneissa, eivät
tarjoilijattaret uskaltaneet kutsumatta mennä sisään pöytiensä luo.
Miladakaan ei siis uskaltanut. Oli myös kielletty silloin herrojen
puhutteleminen, paperossien pyytäminen ja viinilasista hörppiminen.

-- Meitä ne eivät ole laisinkaan kauniimpia, -- muistutti jälestäpäin
Paula kateisena, -- ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat meitä
parempia, mutta niillä on hitonmoinen onni. --

Milada ei tyytynyt tuollaisiin selityksiin. Syy siihen eroon, joka oli
olemassa hänenlaistensa ja noitten neitien välillä, jotka käyttivät
ylhäisten rakastajoittensa sukunimeä omien ristimä- tahi
hyväilynimiensä jälestä, johtui kai syvemmistä syistä, laajempaa
selitystä kaipaavista olosuhteista, kuin miksi hänen pikkumaisen
kateellinen toverinsa tahtoi sen tehdä. Mutta mitkä syyt tuon
eroavaisuuden aiheuttivat, sitä ei Miladakaan olisi voinut sanoihin
pukea. Hän heitti siksi kaiken hautomisen, pääasiallisesti takertuen
ahnaasti joustavalla havaintokyvyllään tositapahtumiin. Muu oli hänelle
tällä haavaa vähä-arvoisempaa.

Miten halveksivasti esimerkiksi kohdeltiin niitä tyttöjä, jotka
puettuina köyhän hienosti, hiipivät viinitarjoiluun, silmiään räpyttäen
tottumattomina kirkkaaseen valaistukseen ja hämillään yrittivät
pelastua liika röyhkeydellä jonkun vapaan pöydän luo! Carlotta näytti
niille tuimana oven, sillä hän ei sietänyt niitä muulloin, kuin silloin
kun he toivat miehiä mukanaan.

"Herraslaakareiksi" niitä sanottiin katukielellä... Väliin usea niistä
nosti uhmaten hameensa, näyttäen väikkyvää silkkistä alushamettaan...

Nämät naiset olivat aivan rehelliset ja oikoset. Nälissään ne söivät
kaikkea, mitä saivat, olivat taipuvaisia, melkein tahdottomia
tarjoilijattarien käsissä, helliä ja kiitollisia niille miehille, jotka
antoivat heille rahaa...

Väliin tulivat italiattaren viinitarjoiluun ne "synkät naiset." Silloin
tarjoiluhuoneen valtasi hiljaisuus. Ne naiset olivat hunnuissa ja
puettuina tummiin pukuihin, tullen kaksin ja kolmin herroineen, jotka
olivat hyvin juhlallisen näköisiä ja ostivat viiniä vaan lasittain.
Carlotta selitti tytöille, että nämät olivat "säädyllisiä naisia." Hän
antaa piun paun tuollaisille naisille. Kun ne tulevat, niin kaikki
ihmisen ilo menee p... läpeen. Carlotta tekeytyi niille kovin makeaksi,
mutta varastohuoneessa hän jäärytteli heitä, vääntäen naamaansa. --
Pysyisivät kotonaan pesemässä lastensa rättejä, etteivät kävisi täällä
töllistelemässä kuin teatterissa. --

Miladaa nämä naiset miellyttivät. Ne kumartuivat toisiansa kohden
kuiskien, ja Milada huomasi, että nämät "säädylliset" olivat aina hyvin
vakavat, melkein surullisen näköisiä. Ne joivat vaan hiukan lasin
syrjästä, eivätkä nauraneet millekään pilapuheelle. Väliin Carlotta
istui heidän pöytänsä ääreen puhumaan vastoinkäymisistään ja
ruoka-aineitten kallistumisesta. Väliin sentään jokin herra kutsui
tytöt luokseen, tarjosi viiniä laskien vähän leikkiä. Mutta keskustelu
ei luistanut. Hyvännahkainen Paulakin, joka heti nosti hamettaan, kun
joku ehdotti lystiä, istui sellaisissa tapauksissa jäykkänä, paeten
ensi tilaisuudessa.

-- "Milloin menette nukkumaan?" -- jäljitteli Paula heidän selkänsä
takana, harmistuneena heidän kyselystään: -- "Mihin menette
kävelemään?" -- "Onko Teillä vanhemmat elossa?" -- Senkin viuruleuat!
Mitä tuollainen kysyminen hyödyttää?

Kun Milada kerran tarjoili, näki hän, miten eräs nainen osotti häntä,
sanoen: -- "Hyvä Jumala, miten tuokin raukka on nuori!" --

-- Mitä pahaa siinä on, -- ajatteli Milada. -- Sehän on minun ainoa
onneni, että olen nuori ja vasta taloon tullut. --

Muuan herra kutsui hänet sittemmin pöytänsä ääreen, nipisti häntä
poskeen, puhellen, että hänestä oli hauska nähdä, ett'ei Milada ollut
niin maalattu kuin muut.

-- Haluatteko viiniä? -- sanoi eräs naisista... Milada ei heti
huomannut kysymyksen koskevan itseään. -- Ensi kerran eläissään häntä
teititeltiin. -- Omituinen tunne jäykistytti hänet silloin. Naisääni
tuntui niin suloiselta, melkein pelokkaalta. Miksi nainen oli
peloissaan? --

-- Viiniä ne heilakat kyllä juovat, -- sanoi herra ryypätessään -- no,
haluatko?

-- Parempi olisi kääntää selkänsä -- ja sylästä se suustaan, -- huusi
Paula toiselta puolelta. -- Yleensä meillä on hyvä sylkemisen halu. --
Naiset katsahtivat toisiinsa.

Milada kuuli nimeänsä huudettavan sivuhuoneesta. Hän riensi kiireesti
sinne.

-- Tuo näyttää hyvin yksinkertaiselta, -- sanoi muuan nainen,
huokaillen hänen jälestään.

Paula kertoi tämän vahingoniloisella naurulla Miladalle. Sen erän
perästä Milada tuli entistään varovaisemmaksi, aina silmäten tutkivana
tarjoiluhuoneen yleisöä, ennenkuin astui sisään.

Ensimäisen siveyssaarnan kuuleminen ei tehnyt häneen edullista
vaikutusta.

Iltapäivällä saivat tytöt luvan lähteä kävelylle. He läksivät
tavallisesti Prater-seutuun, juoden siellä kahvia Meijerissä. He
katselivat seisahtelevia ajurivaunuja, hevosillaan ponnahtelevia
ratsastajoita, ohi piriseviä automobiileja, ja joka kerta kun näkivät
tutun, hyppäsi Paula pystyyn, taputtaen huomiota herättävästi käsiään.

Täällä Milada näki ensi kerran suurkaupungin hienoston elämän... Hän
istui kuin kuumeessa, katsellen tuota nauravaa ihmismerta, jossa
vaihdettiin tervehdyksiä, nyökäytellen päätä, tavattiin toisiaan ja
turistiin.

Konemaisesti hän kiersi lusikkaa kahvikupissaan, kuunnellen
hajamielisenä Paulan huudahduksia ja huomautuksia. Hänen aivoissaan
kihisi kysymyksiä, joihin hän ei keksinyt vastausta. -- Nuo ihmiset, --
keitä he olivat? -- Miten he elivät? -- Miksi ne aina nauroivat? -- He
eivät olleet maalattuja. Heidän ei tarvinnut paljastaa rintojaan, -- ei
viitata herroille eikä maklakoida. Ne istuivat tuossa tyynesti. Herrat
kumartavat heille syvään, mennen varovaisesti ja hitaasti heitä kohden.
-- Katsos, -- sanoi hän ihmetellen Paulalle, joka piti häntä
käsivarresta kiinni, -- herrat kävelevät varpaillaan noitten naisten
edessä.

Kerran kaksi kovin solakkaa, vaaleaa naista herätti hänen erityisen
huomionsa. Ne olivat näöltään sisarukset, puettuina valkoisiin
pitsipukuihin, täynnään hohtokiviä. Kun ne astuivat vaunuistaan,
ryntäsi koko lauma ratsastavia herroja heitä tervehtimään.
Kumartuneitten päitten ja kuiskeitten läpi he koettivat raivata
itselleen tietä istumapaikalleen.

-- Keitä nuo ovat, -- sanoi Milada painostunein mielin tuijottaen
heihin.

-- Nuo naiset ovat sellaisia, jotka pettävät miehiään. Siksi heillä on
hohtokiviä ja pitsipukuja, -- sanoi Paula halveksien.

-- Sinä elät kymmenen kertaa siivommin kuin he, -- ärähti kaunis
Fritzi, viinitarjoilun tähti. Fritzi oli ihmeen suloinen, vaalea
nainen, jolla oli säännölliset, hienot kasvonpiirteet. Kävelyretkillään
hän kiintyi pääasiallisesti pieniin lapsiin, nauraen ja tarttuen heidän
pikku kätösiinsä, kun he kulkivat ohi, yrittäen aina salaa herättää
heidän huomionsa.

Fritzillä oli itse kuudenvuotias lapsi kotona hoidettavana äidin luona.
Tätä lasta hän rakasti aina jumaloimishaluun asti, ja kaikki minkä hän
näki, sai hänet kaiholla muistamaan "Sissi-kissaansa"... Katso
tuollaista nättiä leninkiä! -- Sellainen pitää minun ommella
Sissilleni. -- -- Katsos, -- Miia! -- Leningissä on kuusi rimsua
hameessa ja kolme hihoissa. -- Kuule, Sissille minä laitan samallaisen
puvun, mutta taivaan sinisen värisestä kankaasta. --

Tähän aikaan tapahtui jotain, joka oli erittäin paikallaan äkkiä
kirkkaasti valaisemaan sitä epäselvyyttä, joka vielä vallitsi Miladan
havainnoissa ja epäilyksissä.

Tytöt saapuivat taas kerran kolmisin Meijeriin. Kun he ihmisillä
täyteen ahdetussa puistossa eivät löytäneet vapaata pöytää, istuivat he
samaan pöytään vanhan avioparin kanssa, joka suopeana nyökäytti heille
päätään suostumuksen merkiksi. Rouvalla oli ystävällinen, kellertävä
naama, jolla hän mustan pitsiröyhelöpäähineensä alta hymyillen ja
hyväntahtoisena katseli noitten kolmen kauniin tytön kasvoja.

Paula käänsi itseään sinne tänne, huoahtaen avomielisesti. -- Ei ole
yhtään upseeria taas täällä! -- Lopulta hän rupesi heittämään
silmäyksiä polkupyöräilijäjoukolle.

Kotvasen kuluttua vieressä istuvat vanhukset pistivät päänsä yhteen.

Sairaalloisella tarkkuudella tutki Milada vanhan rouvan hätääntyneitä
kasvonilmeitä, hänen urkkiessaan tyystin pöytänaapureitaan.

-- Kuule Fritzi, he puhuvat meistä, -- huomautti Milada hermostuneena
toverilleen, joka selaili pilalehteä.

Fritzin vaaleansiniset silmät vilahtivat kerran täydellä säihkyllään
vanhaan aviopariin. -- Anna heidän olla. -- Hän oli tällaisiin
selkkauksiin tottunut.

-- Mitä tuo rouva ajattelee meistä? -- Hän arvaa, että olemme
ilotyttöjä. -- Hyi, heidän seuraansa tahtoisin mieluimmin välttää, --
sitä rouva miettii, -- tämmöistä Milada jauhoi päässään. Herkeämättä
hänen ajatuksensa pakottivat häntä vilkaisemaan vanhan rouvan
liikkumattomiin kasvonpiirteisiin.

Samassa eräs poikamaisen nuori upseeri kulki pöydän ohi. Paula kääntyi
kuin sähköiskusta, huudahtaen upseerille, joka halukkaana katseli
tyttöjen pöytään päin:

-- Hei, hei, tuo poika olisi minun maatani. -- Vanha herra tuuppasi
tuolinsa taaksepäin, huutaen:

-- Vahtimestari! -- -- Vanha rouva jätti heti Meijerin. Suurin,
levottomin silmin, joissa välke värisi ja kipenöi, seurasi Milada
tapahtumaa.

-- Sellaisia pöllöjä, -- sanoi Paula.

-- Olisit pysynyt hiljaa, -- sihahti Milada vihoissaan. -- Miksi
herätit huomiota! --

Aivan odottamatta tuo tavallisesti hyvin järkevä Fritzikin puolusti
Paulaa. -- Miksi tulevat tänne ollenkaan, jos ei kaikki seura ole
heidän hienojen neniensä mukaan! -- vastasi hän ylenkatseellisesti,
jatkaen lehtien selailemista.

-- Senkin vanha katti tuo äijä, suuttui, kun en viitsinyt ruveta hänen
kanssaan tjangsaamaan -- huusi Paula niin kovaan, että puhe kuului
läheisiin pöytiin. Puoli nauru paisui siellä honotukseksi, olkapäitä
kohautettiin, osaksi käännyttiin vastenmielisyyden merkiksi selin. --

Nyt tapahtui jotain, joka oli Miladan mielestä kummallista. -- Fritzin
lukiessa ja Paulan käännyttyä selin ohikulkevia tarkastamaan, sai
Milada nähdä pää pystyssä kaikki ne halveksivat katseet, joita sinkoili
häntä kohden salaa ja julki joka taholta. Ensi kerran eläissään hän sai
itsetietoisena vilahtaa siihen kuiluun, joka erotti hänen mailmansa
toisesta mailmasta.

Uteliaita, kylmiä, julmia katsahduksia välähti yhä häneen. --
Liikkumattomana hän istui, ottaen ne vastaan -- kuin jotain, joka
hänelle kuului. --

-- He katselevat tännepäin ajatellen... tuo nuori on myös sellainen, --
hyi sentään. --

Sehän oli totta, -- ilotyttöjä he olivat kaikki kolme. -- -- Milada
kohotti päätään... Hän oli kasvanut Punatalossa!... Hänen täytyi palata
sinne... Herrat tuossa ympärillä tiesivät varsin hyvin, mitä se
merkitsi!... Ja naiset... Myös he sen tiesivät. He nauroivat
pilkallisesti... Tuossa muuan oli ihan kumartunut kokoon, tirkistellen
häneen päin. Miladalle oli aivan yhdentekevää, mitä he rupattivat.
Pää-asia oli, että hän itse oli terve ja nuori. Illalla häntä
rakastettiin. -- Kun herrat tulivat Carlotan huoneustoon, olivat he
hiljaa kuin hiiret, eivätkä uskaltaneet käpäläänsä kohottaa. Kaikki he
olivat kiimasta harmaat naamaltaan. -- -- Mutta vaikka Milada olisi
kuinkakin päätään vaivannut, yrittäen pelastua, niin hän ei päässyt
selvyyteen, ei päässyt katseita pakoon. Raskas, hirvittävä
yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Noista katseista, noista salaisista
kuiskeista, noista hyvin kuvaavista viittauksista ja hänen omien
levottomien mietteittensä synnyttämästä kiihkosta syntyi lohkare
lohkareelta se muuri, jonka takana elivät "toiset naiset", joilla oli
oma ylpeytensä, oma halveksumisvaltansa, oma onnensa, omat huolensa,
omat yhteiskuntalaitoksensa ja lainsäädöksensä, ijankaikkisesti Miladan
kaltaisilta naisilta suljetussa mailmassa.

Kun Milada vanhempana yritti luoda todellisen kuvan suhteestaan tuohon
"toisten naisten" maailmaan, -- ilmestyi äkkiä hänen mielikuvitukseensa
joukko ihmisnaamoja, jotka kuin tuona hetkenä Meijerissä katsoivat
häneen kovasydämisen näköisenä ja ilkkuvin silmin kuin velhoimalla
lamauttaen hänen vapaita liikkeitään.

Mutta silloin syntyi myös Miladan sielussa ensi kerran yksilöllisen
olemassa olon lain tietoisuus, joka oli riippumaton toisten tahdosta
voiden säilyttää oman ikuisen laatunsa kaikkein muitten ihmisten
itsekkäistä pyyteistä huolimatta. --

-- -- Puolen vuoden kuluttua jätti berliiniläinen pankinomistaja
kaupungin. Milada palasi Carlotan liikkeestä Punataloon.

Sateisen tammikuun iltana astui Rouva Goldscheider äkkiarvaamatta
Miladan luo tarttuen hänen käteensä ja tuupaten hänet Horner'in luo,
joka tapansa mukaan istui tulipesän ääressä.

-- Tässä on sinulle mies jotain, ett'et ihan nuku kynsiin... Tämä on
nuori. On Katinkan tytär. Sinähän tunsit äidin. Silloin me olimme
molemmat nuoremmat, -- ja tämä oli -- näin matala. --

Horner kohotti sairaankalpeat kasvonsa.

-- Katinkanko, -- heh! -- vai todella! -- Katinka oli vasta kissa. --
Ja tämä, mikä se on? -- Nuori on hän, -- kovin nuori. -- Horner pisti
pureksitun sikarinpätkänsä vasempaan suupieleensä... Häh, likka,
maistuuko tämä soppa sinulle? -- Rasvaista makkaraako se on? -- Horner
teki rivon liikkeen... Tarvitsetko viinaa voidaksesi sen sulattaa? --
Saamaan pitää, odota vaan! -- Horner veti Miladan aivan kiinni itseensä
kiertäen käsivartensa hänen lonkkiensa ympäri.

Milada tunsi parhaimmallakin hillitsemishalullaan heräävää
vastenmielisyyden tunnetta tuntiessaan tuon miehen pehmeitten lihavien
sormien pusertamista.

-- Jää, -- mutisi Horner, -- minulta saat viinaa, väkevää viinaa, joka
kaikki makkarat panee sietämään, puhdistaa sisälmyksistä niitten
jättämän liika -- rasvan! -- Sen hän kuiskasi ihan korvaan.

Aika ajottain hän pakotti Miladan juomaan siitä lasista, josta hän
alituiseen itsekin ryyppäsi.

Toiset tytöt tekivät julkista pilaa heistä huudahtaen äänekkäästi
heille purevia haukkumasanoja. Mutta Milada jäi Hornerin luo istumaan.
Jotain uutta, jotain harvinaisen kiihoittavaa oli noissa katkonaisissa
lauseissa, jotka Horner lausui yksitoikkoisella veltolla äänellä.

Hänen puheensa varovainen paino melkein herpautti hänet ruumiillisesti,
mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen olosuhteiden jäykistyttämään
sieluunsa tuli jotain hempeää, jotain suloista.

-- Anna toisten nauraa, tanssia mellastaa. Pysy sinä tyynenä,
selkäranka suorana ja katsele heitä sivulta päin! -- Luuletko, että
hekään näyttävät toisille ankaraa, hikihelmejä nostattavaa elämäänsä?
-- Sellainen lapsellisuus olisi naurettava, tyttöseni! Ei kenenkään
elämä ole koskaan täydellistä. Jokainen meistä elää jakson jonkunlaisen
tuntemattoman kamppailevan aineksen sykähdyksiä, joiden perus on
kuolemattoman varmuuden jano... Pitää siis kohdistaa huomiokykynsä
ainekseen, eikä hetken aasimaiseen ilmiömuotoon... Ihminen voi alkaa
elämänsä keisarinnana ja kuitenkin vaipua portoksi... Ja portosta voit
kehittyä mailman valtiattare... Aina pitää pyrkiä eteenpäin jotain
päämaalia kohden. Kuka on sen muka pian saavuttanut? Kuka oli niin
täydellinen, ett'ei hänessä ollut kehittymisen varaa? Kuka tunsi, kuka
hallitsi kohtaloaan? Kuka johti toisten kohtaloita? -- Goethekö? --
Kristusko? -- Asia on kysymyksen alainen. -- Kuolemattomuus meissä on
toivonhalumme, -- se on se elämän sopusointuisuuteen pyrkivä toiminnan
aaltoileminen, joka meidän tekojamme aiheuttaa, se elämä joka tekona
meissä ilmenee, se vajoo takaisin alkuperäisyyteensä taasen palatakseen
uudelleen elämään. Sinä olet aina ollut olemassa, sinä tulet yhä
ilmestymään ilotyttö Phryne. Miksikä sinä kärsisit tämän olemassaolosi
muodosta, vaikkapa hieman eläisitkin sikamaisesti? Kyllä ikuisuuden
sopusoinnun laki rikkomisesi tasoittaa? -- Siis elä vaistojesi mukaan,
naura, remua, laula, ole epätoivoinen -- vaan älä usko, että tämä
elämäsi muoto on ainoa luontosi suuressa aallokossa. Tiedätkö, mikä on
sinulle tärkeintä? -- Tärkeintä on saapua päämaaliisi... Siis elä anna
luontosi luistaa, suo aineesi vaihtua, älä sitä estä liika suurella
arvokkuutesi tunteella.

Vähän välistä täytyi Miladan mennä vieraita palvelemaan tahi
tarjoilemaan -- Goldscheiderin tahi Olympian viitattua hänelle. Hän
hävisikin hetkeksi salista, mutta palasi aina kuitenkin konemaisesti
Hornerin luo kiduttaen sieluaan noitten outojen arvoitusten
selittämisellä, noitten sanojen tajuamisella, jotka jyskyttivät
yhteiskunnan jättiläismuuria vastaan kuin suuret jättiläisen viskaamat
kivet.

-- Vuosituhansia olet ollut olemassa, vuosituhansia sinä tulet elämään,
sillä välillä eläen aikasi aasimaista olemassa oloasi. Sinä olet osa
periaatetta, osa, joka arvaamattoman sattuman johdosta on viskattu
lantaläjään. Ota kohtalosi itsetietoisena tosi-asiana ja sinä olet
onnistuva. -- Puno juuresi syvälle siihen maaperään, josta olet
alkujasi, ime siitä voimaa ja mehua. Silloin saavutat selvän
päämaalisi.

Sontiainen esimerkiksi on järkevä eläin. -- Sillä on elämisen taito. Se
iloitsee oman kuorensa viheriästä loistosta, eikä välitä siitä, että se
haisee toisen olennon nenässä.

Oletko nähnyt oikeata sontiaista, -- jota sanotaan Skarabaeus
koprophagukseksi? -- Sinä onneton et ole nähnyt sellaista hyönteistä,
-- toisti Horner tulkiten Miladan vastausta ja opettaen. -- Sontiainen
on pieni sangen hauska koppakuoriainen. Se on kullanvihreän välkkyvä.
Se on itse asiassa loistokas eläin -- luonnontutkija nauttii kovin sen
väristä. Kun sen otat käteesi, silloin se laskee mustanruskeaa vettä
vihreänkultaisesta takapuolensa lävestä ja sinun uteliaaseen nenääsi
pistää sangen tuntuva löyhkä... Ymmärrätkö? -- Tämä on sontakasan
periaatteen aineellinen muoto.

Sontiainen sanoo, minä olen tällainen, rakkaat ystävät, he, he, siksi
että teillä on lantakasoja, mihin olette viskanneet kaikenlaista
mätänevää rikkaa ja moskaa. He, he, he, minä viihdyn siellä
erinomaisesti, lihon ja pullistun. -- ... Jos teidän nurkkapielenne
olisivat aina puhtaat, arvoisat kansalaiset, niin minunlaiseni ei
menestyisi. Minulla on vihreänsilkkiset alushousut, -- Horner kahmasi
Miladan hameen alta, -- minulla on kultanahkakengät ja koristeita
kaulassa ja rinnoilla. -- Yhteiskunnassamme on lantalättejä. -- Ne
olisivat terveydelle vaarallisia ilman minua... Katsokaa, mitenkä minä
heloitan siellä...

Asetu hetken miettien tapahtumain yläpuolelle, ja sinä saatat
periaatteesi voittoon. -- Miljooneja ilmiöitä vaivaantuu, kuluu, kiitää
hyödyttöminä ja liikanaisina eteenpäin kuin olemassa olon ulostukset.
-- Lantaa, lantaa, olemme me kaikki, me nautintohimojemme orjat. --

Syvämietteisenä tuijotti Horner tyhjennettyyn lasiinsa.

Sitten hän heilutti sitä.

-- Tuo hienoa sokeria, vettä ja kaksi sitruunapuolikasta, josta
siemenet ovat poisperatut. Minä sekotan itse, autan sinua. -- Sinä
pääset yhdestä tehtävästäsi vapaaksi. -- Voisit siksi miellyttää minua.

Totellen otti Milada tarjottimen ja teki työtä käskettyä...

-- Sus' sentään, Horner kulta, maksatteko minulle suotta eläkettä, --
huusi Olympia, joka ylpeili taloudenhoitajattarena avainkimppuineen ja
rahalaukkuineen.

-- Vanhuksille maksetaan aina eläkettä, -- vastasi Horner raa'asti.
Olympia mulahti häneen raivoissaan kulkien kohisten ohi.

Hyvillään oikoili Horner sääriään. -- He, he, elämässä on tilaisuus
sentään sanoa pieniä miellyttäviä pistopuheitakin.

Tuossa hän on kääntänyt yhden sontiaisen selälleen ja suutuksissaan se
koukeroi koipiaan niin vimmatusti... Ja tuo toinen sittiäinen?... Se
nuori? Se kömpi kaikin voimin kuuliaisena hänen ympärillään nostaen
tuntosarviaan ilmaan. -- Niin, niin, pikku kiihoitus teki hänelle
erittäin hyvää. Hänen Elisensä tiesi sen ja toimitti hänelle tällaista
huvia vähän perästä. Tytöt antautuivat hänelle; toiset siitä syystä,
että toivoivat saada häneltä perinnön, toiset siksi, että luulivat
hänen naivan heidät, vetäen heidät siten niskasta pois tästä rämeestä.
-- Siveellisiä syitä heillä oli aina. Mutta kun pari kertaa
rakastettuaan rakkaus tuli happamaksi, kaikessa jalomielisyydessään he
kiersivät ivallisina Hornerin ympärillä. Mutta se ei häneen koskenut.
Hänen oli sikamaisen hyvä olla ja sillä hyvä. Eikö hän sittenkään
kerran löydä tuosta ryöminästä ja hyörinästä pyhää sontiaista?7 Hän
nauroi ääneti itsekseen. Ennen hän teki tuhmuuksia... Nyt hän ei enää
sitäkään viitsinyt. Häntä huvittivat vaan ensikertalaisen tyhmän
suuttuneet kasvot, kun hän lykkäsi tämän pois sylistään, eikä tehnyt
kuuluisaa "housuntaskutemppua." Tulvana sai hän silloin kuulla
haukkumasanoja. Hänestä oli autuaallisen virkistävää kuulla noita
häijyyksiä ja poistua nauraen ilman mielenliikutusta, ilman sisäistä
taistelua, tuntematta tuota tavanmukaista välttämätöntä paritteluhalua.

Milada palasi ja Horner sekotti itse juomansa, -- puhuen laveasti ja
tarkkuudella. -- Sinun pitää valmistaa tällaista joka päivä. Sinun
tähtesi olen suututtanut Olympian. Minä en aio sille enää kiivetä. --
Ymmärrätkö minua?

Milada nyökäytti päätään.

-- Sinä näytät tunnerikkaalta tytöltä. -- Mikä on nimesi? --

Milada. -- Kuuluu kauniilta. -- Kuuluu väärentämättömältä. -- Kuinka
vanha olet? -- Seitsemäntoista vuoden vanha. --

Hornerilla oli eriskummallinen tapa puhua ihmisten kanssa. Hän istui
toiseen sivuttain, taivuttaen oikeaa pumpulilla täytettyä korvaansa
puhuteltua kohden, puhuen kuiskien lasimaisten silmämunien kiertyessä
levottomasti ja kiireesti, kun hän tarkasti muita huoneessa olijoita.

Vaikka Milada katseli häntä tarkkaan kirkkailla, harmailla silmillään,
ei hän voinut sittenkään saada Hornerin levotonta katsetta itseensä
kohdistumaan.

-- Tahtoisitko päästä täältä pois, -- puhui Horner sohlaten niellessään
sahtiansa. -- Mene! Sinulle ei ole parasta jäädä tänne. Mene ulos,
häviä ikuisiksi ajoiksi!

Milada pudisti vakavana päätään. -- Se ei käy laatuun, -- sanoi hän, --
olen armolliselle rouvalle satoja velkaa.

-- Mainiota, kerrassaan verratonta, -- purskahti Horner sanomaan, niin
että hänen sylkensä suitsui Miladan kurottuneille kasvoille. -- Aasi,
sylkäsi hän, -- sinä olet vapaa. Etkö sitä tiedä! Ei kukaan voi sinua
vangita... Ovet ovat tuossa auki... Käytävä on vapaa...

Ulkona on kaupunki yöhiljaisuudessaan. -- Tyhjäntoimittajat vaan
liikkuvat pääkadulla, hullutellen haudan partaalla. Mene, hälvene
heidän joukkoonsa. Kukaan ei sinua pidätä, kukaan ei sinua hae. Mikä
arvo sinulla on tuon ihmisen silmissä? -- Horner osotti Goldscheideria.
-- Sinä olet maksamaton lasku, et muuta. Tuossa on ovi, mene, sanon
minä! --

Niin kovin saattoi Horner vaikuttaa sanoillaan tuon tytön
sieluraukkaan, -- että tyttö nousi ja astui ovelle päin. Mutta samassa
hän näki Hornerin katseen, joka hitaasti kohdistui häneen, kutsuen
takaisin. Ahnaalla uteliaisuudella tarkasti Horner Miladaa, kuin näkisi
hän tämän ensi kerran.

-- Ihmeellistä, -- mutisi hän melkein peloissaan, -- muut kaikki ovat
nauraneet. Tuo ainoa tuossa, tuo ainoa meni. --

       *       *       *       *       *

Tällä lailla syntyi toveruuden suhde Miladan ja Hornerin välillä.
Heidän ystävyytensä oli sellainen, ett'ei hengen mailmassa voinut
kuvitella merkillisempää ja harvinaisempaa.

Horner oli porvarillinen rappeutumisilmiö. Hänessä kyti siksi vihaa
kaikkia lakeja ja säädöksiä vastaan, yleensä koko yhteiskunnallista
järjestysperiaatetta vastaan. Tämä hänen taipumuksensa johtui
etupäässä ruumiillisista vajavaisuuksista. Hän inhosi "menestyksen
kukonaskeleita" sekä "tuota aasimaista hulluutta, että vaihtoi
taipumuksiansa ja työvoimiansa arvo-asemaan, virkoihin, maineekkuuteen
ja säätyihin."

-- He ovat musertaneet minut, -- sanoi hän Miladalle, -- ja hänen
pistävät silmäyksensä kaivertuivat tämän kasvoihin, -- ja miten he ovat
sen tehneet, -- erään luutnanttivinttiön avulla, joka sanoi inhoani
hevosen selässä istumista ja sapelin kalistamista vastaan --
pelkuruudeksi ja siksi asetti minut koulupoikien ja mailman silmissä
pilkan mestauslavalle kutsuen minut humpuukimestariksi. Ja herra
tirehtööri jatkoi alettua uraa kaikessa halpamaisessa siveysinnossaan,
sanoen erinäisiä halujeni tyydyttämiskeinoja ja olemassa oloani
välttämättömiä ruumiillisia sukupuoli-ärsytyksiä, joita en tahdo tässä
mainita, "sopimattomiksi sikamaisuuksiksi." Sellaisten miesten ansaan
olen vajonnut kuin sudenkitaan. Ja kyllin he ovat minut saaneet
vajoomaan lokaan aina kurkkuun asti... Siksi pysynkin siinä.

Kun Horner oli vuosien kuluessa menettänyt viimeiset arvonimensä ja
etunsa, jotka hänelle olivat olleet kimnaasin opettajana ja
yliopisto-kansalaisena, liittyi hän osaksi luonnollisista
taipumuksista, osaksi kostosta voittoisaa yhteiskuntaa vastaan, joka
antoi hänen aina tuntea valtaansa, "kaikkiin sairaaloisiin,
orjuutettuihin ja osattomiin" olentoihin, joiden joukossa hän saattoi
näytellä jotain rollia.

Horner kuului noihin lahjakkaisiin, mutta heikkoluontoisiin
yksilöihin, jotka voivat tyyntyä ja siveellisesti viihtyä ainoastaan
rappeutuneen mailman hermostuttavassa ilmapiirissä, -- sillä sen
rajalla loppuu yhteiskunnan vaatimusvalta. Tähän ilmapiiriin voi
ihminen tulla vapautuneena kaikesta sivistyksen vaatimasta
häveliäisyydestä, ennakkoluuloista ja säädyllisyydestä. Tämä on ihmisen
lainvastustamishalun, vaistoelämän ja sen tyydyttämisen ainoa
suojapaikka.

Horner ei voinut mukautua minkäänlaiseen yhteiskunta-elämään, -- ei
sellaiseenkaan, jonka muodostivat ammattihaureutta harjoittavat naiset
ja heidän käyttäjänsä. Mutta eräs seikka tässä elämän komeroissa
miellytti häntä, se oli se hävityksen hirvittävä temmellys, joka
kehkeymättä kaikkia täällä ruhjoi.

-- Pyyteitten pääleireiksi -- kutsui hän porttoloita. Siellä ei kukaan
voinut kohota, nousta yli toisten omaamatta ehdottoman rappeutumisen
itua.

Tämä ympäristö sopi hänen kostonhaluiselle luonteelleen.

Hän tunsi nämät olijot, -- heidän kohtalonsa nousut ja laskut, ne
sieluntäristykset, ne mielen kouristukset, sen hitaisen väsymisen, sen
henkisen toiminnan veltostumisen, joka päättyi kaiken itsensä
säälimisen loppumiseen, sen itsensä säälimisen, joka on alkuperäisin
itsensä säilyttämisvaiston ilme.

Hän tunsi sen kauhistuttavan inhon, jota nämät yhteiskunnan hylkäämät
olennot tunsivat omaa itseään kohtaan, hän kuuli ainoastaan miten nämät
onnettomat kuolevan sielunsa viimeisillä kouristuksilla kirosivat sitä,
että heidän ruumistaankin tämä elämä pala palalta mädännytti.

Siveellinen mailma oli siihen määrään jaksanut näitä ihmisiä kolhia,
että juuri he itse, jotka tiesivät olevansa ainoastaan tuon siveellisen
mailmanjärjestyksen tuottamia ilmiöitä, lopulta kuitenkin uskoivat
omaan syyllisyyteensä ja ammattinsa rikollisuuteen. Ja Horner tulkitsi
sen seikan, sanoen, että hyveen ja oikeudenmukaisuuden kiitettävä
intoilu oli todella aikaansaanut niin paljon, että se saattoi oman
yhteiskunnan uhreja kehittää niin pitkälle, että ne pitivät itsensä
halveksimista ja itsensä turmelemista yhteiskunnallisena
velvollisuutenaan.

Kaikkien heidän täytyi siis sortua!

Ja paljon sortuneita oli Horner nähnyt. Hän oli nähnyt tyttöjä, joilla
oli suuremmoinen ja kiihkeä luonne, tyttöjä joilla oli toimiva
lahjakkaisuus ja ponteva tahdonvoima, jotka pyydystettyjen kärpästen
lailla potkivat siinä myrkyllisessä liima-aineessa, johon olivat
joutuneet. Hän oli nähnyt tyttöjä, jotka vielä nautinnon loassa olivat
naisellisen kainoja, -- mutta kaikki -- niin vahvat kuin heikot
joutuivat täällä häviöön, heidän täytyi armotta syöstä perikatoon.

Kaikki, mitä saattoi elämäksi sanoa, täytyi täällä mädätä ja kuolla.

Oi elämää, tätä elämää, jota hän niin sammumatta vihasi ja kuitenkin
ahnaana ja kyllästymättä ajoi takaa.

Elämä, tuo voittoisa, aina uudistuva, aina kaikkea masentava valtiatar,
jossa ei ole halpamaisuuden eikä virheellisyyden täplää, joka hallitsee
niin korkealla yli meidän jokapäiväisen hyörinämme, -- ett'ei kenenkään
viha eikä rakkaus voi häntä häiritä, tämä keisarillinen hallitsijatar
kärsi täällä porttolan piilopaikassa lyöntejä lyöntien jälkeen, tappion
tappion perästä. Kuin valkoisen hohtavalla liekillä poltettiin elämän
pyhimmässä uhripalveluksessa viimeinen inhimillisyyden jäännös sen
temppelin papittareista. Ja sill'aikaa toisten hyveekkyydellä
viskattiin heidän ylitsensä tuhkaa ja hiekkaa. Oi, ikuisti hedelmätöntä
hävitystä! -- Oi, sinä siveyden Saharan hieta-aavikko, sinä
ammattihaureus! Osoittakaa minulle, onko olemassa olossanne
laillisuutta, sopusointua, matemaatillista järjestystä ja
edistyksellistä uudistusta! -- Minä sanon sinulle, hyvä neiti, kaikki
on kuohuntaa, määräämätöntä arvoitusta, ja säännöttömyyttä. -- Minä
kiellän, kiellän kolmasti, että muka jalostuisimme, kohoisimme. --
Portto on paras luonnon kuva. Mitä me sanomme elämäksi, ei ole muuta,
kuin että imemme kuiviin luonnon rikasta, mehua pursuvaa, vaistomaista,
ylenpalttista ruumista, joka kaikkialla pyrkii sukua jatkamaan.
Viisaustiede on läpipääsemätöntä pensastoa, sen joka selvitteleminen on
puunhakkaajan taidetta. Kuin apinat niin ihmisetkin hyppelevät
pensastossa pureskellen kuivia pähkinöitä.

Tällä lailla puhui Horner. Ihmeellisintä hänessä oli kuitenkin se
seikka, että hän huolimatta kieltämättömästä rappeutumisestaan ja
viileydestään ja vellinvetelästä luonteen heikkoudestaan, kuitenkin
määräsi härkämäisellä, itaralla, kaikissa vivahduksissa esiinpistävällä
toimintahalulla. Hän oli sellainen kuin nuo lihavat, liikkumattomat
petokasvit, jotka tukehuttavat nesteellään niitten lehdille lentäneet
hyönteiset. Kun noitten petokasvienkin niin Hornerin ainoa luova halu
oli houkutella ihmisiä seuraansa voidakseen valaa ne ihan täyteen omia
periaatteitaan. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän vainusi sellaisia
ihmisiä, riippuen niistä kiinni sitkeällä, usein sopimattomalla
itsepäisyydellä joka kerta etsien kitkerämpänä ja pettyneempänä
uhriaan.

Kaikki halunsa sykähdykset oli hän koettanut purkaa nurjiin
mielikuvituksen lentoihin. Mutta hän etsi ihmistä, joka olisi voinut
aineellistuttaa ne kuohut, jotka uusina persoonallisuusilmiöinä
kangastivat hänen aivoissaan. -- -- Hän tahtoi valaa henkensä muihin
voidakseen näyttää vihasta räiskyvälle mailmalle, minkä voiman se oli
hylännyt, minkä neron se oli poisheittänyt.

Hän etsi tahtonsa toimeenpanijaa, ihmisen, joka jaksoi "toimia."

Hän tahtoi tyydyttää janoovaa kunniahimoaan, hän halusi virkistää
luomiskykyään nähdessään kasvattavansa olion kehityksen mailman
mylläkässä...

Tätä halua hän kutsui verensä "kirotuksi henkiseksi aineeksi", joka ei
suonut hänelle rauhaa, -- ei antanut hänelle tilaisuutta istua kiinni
johonkin. Aina hänessä jokin pakotti ja poltti, työntäen hänen
personansa johonkin eri suuntaan, ja hänen paksu, sienimäisen pehmeä
ruumiinsa, -- joka oli aikoja sitten ollut kauneimpien paheitten orja,
-- totteli vastustuksetta.

Tämä levottomuus oli eräs muoto ihmisen halusta saada omistaa
jotain varmasti. Se oli katoovaisuuden pelkoa, kuoleman kauhun
aineellistumista. Kun Horner ei voinut luonnollisella tavalla, muitten
kuolevaisten kanssa nähdä itseään kuolemattomana siten, että siitti
lapsia, niin hän kauhistui nähdessään itsensä kuolevan ilman
jälkeläisten siittämismahdollisuutta. Ja kun hän ei tahtonut turhan
vuoksi elää, kuvitteli hän voivansa jatkaa sukuaan tuolla henkisellä
monimutkaisella tavalla. Siksi tämä hävytön mies, tämä aate-anarkisti,
joka ei pelännyt minkäänlaista alasrepimistä, oli sairaaloisen arka
kaikkein hienoimmallekin halveksumisviittaukselle, joka häneen sattui.
Hän oli niitäkin ihmisiä, jotka sanovat halveksivansa toisten ihmisten
tuomiota ja kuitenkin joka moittivasta sanasta, joka hylkäävän liikkeen
johdosta ponnahtavat tuskia kärsien pystyyn. Hän oli noita kerjureita,
jotka mailman tuomio murtaa, sillä heillä ei ole siveellistä eikä
ruumiillista voimaa voidakseen asiaansa tositeolla puolustaa. Siksi
Horner poikkeuksetta muljautti ympäristöönsä ivallisen ylevillä mutta
samalla loukkaantumisen tuskaa osoittavilla katseilla, epäillen
kaikkien toisten lauseitten sisältävän salapistoksia ja viittauksia,
samalla kuohahtaen jo edeltäpäin joka lähestyvää vastaan, sillä hän
pelkäsi, että se voisi hyökätä sittemmin hänen niskaansa voittaen hänet
heikomman.

Täällä Goldscheider'in salissa oli hänen helppo noudattaa julmaa
vainoomishaluaan. Hän istui täällä aivan kuin salaväijyksissä,
riemuiten siitä raihnaistumisesta, jonka hän vahingoniloisena tarvitsi
yhteiskuntaruumiissa. Täällä oli edustettuna joka kansanluokka,
kurjalisto, vaurastuneempi työväenluokka, pikkuporvaristoa,
hienostoakin, joka lajia naarasta hiipi takaportaita pitkin tänne
henkipattojen maahan porvarillisen järjestelmän vahvasta linnasta. Ja
herrat aseenkantajat, ritarit ja kavaljeerit tanssivat ahkerasti näissä
makuukamareissa, unohtaen tehtävänsä yhteiskunnan suojelusmuureille. Ja
herrat ritarit laskivat nykyisiä taudin siemeniä kaikkein
puhtaimpienkin kukkien terhiöihin... Saatanallista rakkaudenleikkiä!
Ha! Ha! Ha!...

Goldscheiderin salista Horner pistäysi vaihtelun vuoksi Carlotan
viinitarjoiluun, sieltä hän meni nuuskimaan mamma Zimmermann'in
kellarikerrokseen. Väliin hän kuljeskeli kuuluisassa "Agular" salissa,
eräässä ihan salaisessa seurassa, missä aatelismiehet parittelivat
alhaison tyttärien kanssa, ja yhteiskunnan ylhäisimmät naiset makasivat
issikkarenkien kanssa.

Mutta aina hän lopulta palasi Elisensä luo, eikä hän viihtynyt missään
niin hyvin kuin vanhan ystävättärensä talossa, jossa saattoi vielä
nähdä tapahtumain ja kohtaloiden yksityisseikkojen yhtyvän suureen
yhtenäisyyteen. Tällä naisella oli älyä, toisilla oli vain vainu.
Toiset kalastivat, mitä sattui, söivät ja antoivat raadon jäädä maahan
makaamaan. Elise kutoi verkkonsa taiteellisella näppäryydellä, ja
luovalla ylellisyydellä hän nyppi verkostaan vaan loistavimmat
hyönteiset, todella hyödylliset. Toiset hän laski menemään. Eikä hän
tappanut otuksiaan -- hän vaan huumasi ne. Hän antoi ihmistahdolle
vielä toiminta- ja temmellystilaa. Siksi Goldscheiderin salissa
järjettömin hurjistelu näytti sielukkaalta. Toisissa porttoloissa sitä
vastoin oli elämä sisällyksettömintä nukketanssia.

Kerran Horner sanoi rouva Goldscheiderille: -- Jokaista esinettä joka
täydellisesti täyttää tehtävänsä, jota tavallaan ei voi kuvitella
paremmaksi kuin mikä se on, joka on oman aatteensa virheetön ilmiö,
kuvittelen pyöreäksi. Se on joka taholta suljettu, rajoitettu, mutta
vapaasti pyörivä... Ihannemuoto on tämä pallo-ilmiö... Olen nähnyt
vähäsen sellaisia ilmiöitä mutta sinun liikkeesi Elise, on jotain
pyöreätä ja se herättää minussa kunnioitusta. Alussa pidin sinua liian
laihana sellaiseen luonnekuvaajan osaan, mutta se oli vanhaa
teatteriennakkoluuloa. Sinä voisit järjestää porttolaköyhälistön
yhteiskunnalliseksi voimaksi, jos katsot kannattavan rakentaa, --
lisäsi Horner väijyvällä katseella, -- mestauslavan yhteiskunnalle.
Sinä kohtelet tyttöjäsi kuin palkollisiasi. -- Se on hyvä! Mutta herätä
heissä käsite "vaihtotavara" yhteiskunnallinen tarvekalu. Seuraava
kehitysaste heissä on -- itsesäilyttämistaito taloudellisilla
vaatimuksilla: järjestäytyminen, osuustoiminta, palkkatariffi,
yhteenliittyminen. Ja yksi kaksi voit ottaa johdon käsiisi laatien
heille puolueohjelman. Häh, rouva Elise, mitä pitäisit sellaisesta
asemasta!? Ryhdy asiaan, ennenkuin muut ehtivät. Siinä on jotain suurta
tehtävänä, sellainen kiihoittaa naisia. Me miehet emme ole enää
suurenkaan arvoiset, olemme osamme jo näytelleet, siksi väistymme.
Meillä on tyhjennetyt, kyvyttömät, herkät aivot. Teidän naisten, joilla
on kyllin levänneitä hermoja, Teidän on tulevaisuus!

Ollessaan parhaimmalla tuulellaan, istuen salissa seuraamassa
sikäläistä pyörinää näennäisesti tylsin lasimaisin silmin, valtasi
hänet suloinen aatehuumaushalu. Hän veti silloin jonkun äskentulleen
"tuoreen" tytön polvilleen, sillä tytön tuntematon sielunelämä
kiihoitti häntä salaperäisyydellään.

-- Uudenaikainen pakanallinen rakastajajärjestelmä, -- sanoi hän, --
voi syntyä kristillisen mailman ihmislantakasoillakin, jos se vaan
hyvin järjestettäisiin, tehtäisiin henkeväksi, saatettaisiin
tietoiseksi valtaavasta yhteiskunnallisesta voimastaan. Se olisi oiva
korvapuusti, -- sanoi hän riemuiten, -- yhteiskunnan hullunkuriselle
säännöllisyydelle, joka säätää lakeja joka ripulikohtauksen johdosta!
Juoksevat lokaviemäriin heidän ulostuksensa. Antakaa aika potku
kuonokoppasiveys-opille! Tytöt, tytöt, te jotka uhraatte kauniit
ruumiinne, nuoruutenne ja tulevaisuutenne ventovieraitten iloksi,
teillä on oikeus vaatia sata kertaa enemmän tunnustusta, oikeuksia ja
kunnianosotuksia, kuin nuo kalvetustautia potevat naikkoset, jotka
houkuttelevat säädyllisyyden rautaristikon läpi miehet kristillisen
avioliiton vankeuteen. Mitä ne naikkoset ovat! Ovatko ne muka luonnon
palvelijoita! Ehei! Ne ovat vaan rumia siitoselukoita! Mutta, te
ilotytöt, te ette ole miellyttäviä vain jotain etuja saavuttaaksenne.
Ihanuutenne vuoksi olette olemassa, ja'atte rakkautta tuhlaavin
sydämmin kaikille kaihoa tunteville!

Horneria ärsytti kuitenkin kaikkein enimmin se seikka, että hän
näki Goldscheiderin kyllästyneen hänen mielikuvituksiinsa ja
pistopuheisiinsa, sillä Goldscheider ei entiseen tapaansa niitä enää
tahtonut kuunnella. Kun Horner etsi hänen seuraansa hänen
yksityishuoneessaan, selittääkseen yhtä tahi toista, nyökäytti tämä
vain hajamielisenä päätään tahi teki merkityksettömiä leikillisiä
vastaväitteitä. Hornerin ehdotuksiin ja parannuspuuhiin hän
vastasi avoimesti epäilevänä ja kieltävästi. Horner aavisti,
että tuon välinpitämättömyyden takana piili päätelmiä, toiveita
ja tarkoitusperiä, jotka olivat aivan ristiriitaiset hänen
katsantokannoilleen sekä uhkasivat tulla vaarallisiksi hänen
jokapäiväisille pyrinnöilleen. Goldscheider suojeli itseään ja hommiaan
erittäin suopealla ja tyynellä kohteliaisuudella, ollen hermostumatta,
jännittymällä, mutta vaieten järkähtämättömästi. Mitä kauemmin
Goldscheiderin vaikeneminen kesti, sitä levottomammaksi ja
kiihtyneemmäksi tuli Horner. Hän ilmestyi Goldscheiderin puheille
sapesta kiehuvilla vihjauksilla, pistopuheilla ja ivasanoilla,
pani toimeen kinailua ja julkista toraa, jotka päättyivät
räikeillä, äänekkäillä riitelemiskohtauksilla, joissa hän syytti
Goldscheideria yhteisen ystävyyden pettämisestä, väärästä pelistä ja
suuruudenhulluuden houreista. Nämät syytökset kuuluivat sangen
räikeiltä Hornerin ilkeyksillä ja haukkumasanoilla pippuroidulla
kielellä.

Itse asiassa Horner oli nyt vihdoin oppinut tuntemaan Goldscheiderin.
Goldscheider oli toiminut kyllä moitteettomana Punataloemäntänä, oli
kulkenut suunniteltua rataansa katsomatta taaksepäin eikä sivulle, oli
toiminut rautaisella säännöllisyydellä kuin hyvin järjestetty kone. --
Kun hän oli hommannut itsensä unohtaen väsymättä yhdeksän vuotta, ilman
muuta elähyttävää iloa kuin tyttärensä Alma Lucien koulukirjeet ja
lyhyt jokavuotinen matka hänen luokseen Dresdeniin, kun hän oli koonnut
tyydyttävän pää-oman, heräsi hänen väsyneessä sielussaan herkän kaihon
synnyttämä kysymys, mikä ilo oli hänellä rahastaan. Miksi hän kokosi
rikkautta, jos hän oli pakotettu loppupuolta vielä elämänhaluista
ikäänsä viettämään tässä rapakossa? Hän päätti siksi rajoittaa
liikehommiaan, hän ei tahtonut tehdä Alma Luciestaan kultaista
prinsessaa, mutta hän aikoi laskea tämän jalkojen juureen lopun sitä
ihmisyyttään, mikä hänellä oli vielä jälellä. Jos hän jäisi tänne ei
hänen tyttärensä, rakas auringonsilmäinen lapsensa, oppisikaan enää
tuntemaan hänessä äitiään -- vaan Punatalon matamin.

Ja vaikka Goldscheider aikoja sitten jo oli paikkaan tottunut -- karmi
hänen selkäpiitänsä kuitenkin tätä kuvitellessaan. Hän ei ollut ehtinyt
ajatella tätä ajatusta loppuun ja tuskin saanut tahtoansa ohjatuksi
tälle uudelle uralle, kuin hänen pelästynyt, tuhansien katsantojen
huojuttama persoonansa ryhtyi toimeen melkein räjähtävällä voimalla
jouduttaen häntä kaikki suorittamaan. Äkkiä hänet valtasi täysin
kyllästyneen vastenmielisyys siihen liike-elämään ja ansiokeinotteluun,
jota tässä keskuksessa harjoitettiin. Aina hän kysyi itseltään
tuskaantuneena: mihin tarkoitukseen, mihin! Hän oli nyt tyystin
unohtanut sen, että yrityksen päätekijä oli ollut hänen halunsa koota
sitä rahaa, joka hänellä nyt oli talletettuna varmoissa paikoissa.

Hänessä heräsi julkinen vastustamishalu, hän tahtoi lukea kauniita
kirjoja, joissa puhuttiin kunniakkaista sankariteoista ja hellistä
tunteista ihanasti sointuvalla kielellä.

Näytti siltä, kuin hänen miesvainajansa runollinen henki olisi häntä
uudelleen hallinnut.

Läheisenä seurauksena tästä mielenmuutoksesta oli se, että hän hyräili
taas heprealaisia laulunsäveliä ja hymyili itsekseen, muistellen niitä
vitsejä, jotka hänen isänsä ryysyiset yövieraat laskettelivat
pyhäpäivinä. Hän vähensi juoksevat liikeasiansa, möi pörssipapereitaan,
vaati saataviaan maksuun, muutti hypoteekkilainansa ja vähäiset
kiinteimistönsä rahoiksi. Hän ei enää ryhtynyt suurempiin kauppoihin,
otti mistä saattoi nimensä pois ja purki uskottavilla verukkeilla
yksityiset sopimuksensa. -- Ainoastaan Sucherille, -- parhaalle
uskotulleen, -- kertoi hän aikovansa myödä porttolansa.

Tämä tapahtui talven lopussa. Sucher neuvoi siksi Goldscheiderin, jos
tämä aikoi hyötyä kaupastaan, odottamaan yli kesän, jotta uuden
talvikauden alkaessa olisi parempia tarjouksia. Esimerkiksi syksyisin
kyseltiin Sucherilta usein maaseudulta päin, olisiko kaupungissa
porttoloita myytävinä. Nyt täytyi tehdä tarjouksia, sen kautta ei hinta
nousisi kovinkaan korkealle. --

Goldscheider päätti sentähden odottaa. Juuri tähän aikaan rupesi Horner
tuntumaan hänen aikeilleen epämukavalta ja urkkivalta. Se ei Eliseä
ollenkaan miellyttänyt. Hän ei suinkaan aikonut viedä Horneria mukaan
uuteen elämäpiiriinsä, eikä tehdä hänelle minkäänlaisia myönnytyksiä,
vaikka! -- Siinä sitä oltiin! Juuri Hornerin suhteen tuntui hänestä
julmimmalta olla kohtuuton jättäessään hänet ilman selityksiä
seisomaan. Elise tiesi, miten syvästi Horner oli häneen kiintynyt,
miten vaikeata tämän oli itselleen myöntää että Elise oli täydelleen
pettänyt hänen toiveitaan ja tarkoitusperiään. Elise oli
yksinkertaisesti kulkenut sen tien, jonka Horner oli hänelle
kehitykselle edullisimpana osoittanut, ja tämä itsepetoksiin ja
sovitteluihin taipuvainen mies oli pitänyt sitä rauhoittavana
myöntymyksenä tunteensa esineitä halajoivalle persoonalleen. Tämän
Goldscheider nyt näki selvästi, ja koska hän oli tälle miehelle monesta
tosivoitostaan kiitollisuuden velassa tunsi hän jonkinlaisia
omantunnonvaivoja. Hän katsoi siis olevansa velvoitettu vaihteeksi
hakemaan tälle miehelle vastaavan ystävyyden esineen pakenevan sijasta.
Aivan tahallaan pitkän harkinnan jälkeen täysin järkiperäisesti sysäsi
hän Miladan tuona sateisena talvi-iltana Horner'in syliin.

Kun tyttö samana iltana poistui toimiinsa, astui Goldscheider kiireellä
Hornerin luo sanoen pikaisesti: -- Tarkasta tyttöä, hän sopii sinulle.
Hän luki tarkoin antamani laskun ennenkuin sen allekirjoitti. --
Hornerin sisässä kuohui salainen, pureva viha huomatessaan tuon
"lahjoittamisen." Hän mörähti jotain painuen syvemmälle tuolilleen,
tahtoen pelastaa Elisen juhlamenoista. Tämä juttu oli taas sitä
"Juutalaisuutta", sen Horner selvästi käsitti. Se oli säännönmukaista
perinnönjakoa. Tositeossa hän oli jo kauan odottanut tätä lainmukaista
viralta pois panemista ja taipui siksi siihen vastaanottaen Miladan.

Mutta erästä seikkaa nämät molemmat itsekkäitä tarkoitusperiään
seuraavat ihmiset eivät huomanneet viskaten tuon ihmisolennon onnensa
pelipöydälle. Sen he saivat nähdä vasta pelinsä loputtua.

Milada ei ollut mikään pelimerkki, joka ammattimaisena kilisi ja
välkkyi, hän oli ehtaa, kovaa, sekoittamatonta metallia, -- hienoin
ihmisaines, joka milloinkaan oli joutunut Hornerin käsiin. Nyt se oli
saapa vähitellen oikean muotonsa, oikean leimansa ja täyden arvonsa.
Milada oli oppilas, jota kasvattaessa Horner sai viimeisen kerran
käyttää kaikki voimansa.

Siitä asti kun Milada oli jaksanut ajatella, oli hän väsyttävän
epäjohdonmukaisten ihanteellisten periaatteiden pyörteen uhri, joka ei
missään todellisuuden mailmassa saanut vastakaikua, ei missään nähnyt
ihanteitaan heijastavaa kuvaa, ja jota tekivät onnettomaksi ja
sekavaksi ne sisällyksettömät, varjomaisen järjettömät muodot, johon
nämät ihanteet olivat valetut. -- Kun hän sitten joutui Carlotan
viinitarjoiluun, tuntui todellisuus niin jyrkän toiselta, niin jäätävän
räikeältä että hän tajusi elämänsä tehtävän heti koko sen kamalassa
alastomuudessa.

Kaikki käsitykset mitkä hänessä ennen pursuivat hänen omasta vapaasta
tahdostaan, mitkä vastasivat hänen toiveitaan ja hänen unelmiaan, --
kuihtuivat nyt mehuttomina ja verettöminä. -- Punatalonlaisten
elämässä, -- sanoi hän, -- ei ole mitään, jota voi harrastaa...
Kuljetaan askel askeleelta kuolemaa kohden. -- Me tulemme rumiksi,
vanhoiksi, sairaiksi. Nämät ovat ammattihaureuden hirveät viholliset,
jotka aina meitä jossain väijyvät.

Meidän on vaan valittava kolmen lepokammion: kadun, kunnansairaalan
tahi työhuoneen välillä.

Onnellisimmat meistä ovat ne, jotka joutuvat työhuoneelle.

Näennäinen menestys, hetken onnenpotku, riemuisuus loistossa ja
kullassa ei ollut kestävää, eikä luotettavaa. Se oli vaan sivutie, joka
kuitenkin johti lopulta kurjuuteen.

Ensi alussa Milada toivoi, että jokin herra, jokin "kundi" olisi hänet
pelastanut. Herrathan näyttivät usein hyvin lempeämielisiltä
tytöille... Mutta vaikka häntä liikkeessä kovin käytettiin, ei kukaan
häntä silti armahtanut. Kun herrat kysyivät hänen kohtaloaan, vastasi
hän yksinkertaisesti, -- olen syntynyt ja kasvanut Punatalossa, äitini
toimi jo aikoinaan täällä. Tämä tuntui herroista liian jokapäiväiseltä.
Sellainen kohtalo ei voinut ketään huvittaa... Toiset tytöt osasivat
kertoa paljon hauskempia juttuja. -- Camilla esim. oli kotoisin
Genfistä. Gisi oli oleskellut peräti erään turkin haaremissa. -- Heissä
oli jotain jännittävää.

Lopulta ei Milada pyrkinytkään tekemään muuta kuin sen, minkä emäntä ja
herrat vaativat hänen tekemään. -- Sen hän jaksoikin vielä hyvin tehdä,
sillä hän oli nuori, sovittava luonteeltaan ja säntillinen.

Eräs seikka häntä kuitenkin kiusasi. Hänellä ei ollut kunnollista
työtä. Tottumaton vetelehtimiseen, kärsi hän kovin porttola-elämän
sisällyksettömyydestä, kunnes hän eräänä aamuna meni saliin alkaen
siivota, ennenkuin sisäkkö saapui... Tämä katseli häntä pyörein silmin.
-- No, no, Anna, elkää vaan pyörtykö! Ennenkuin te tulitte taloon, tein
minä yksin tämän kaiken. Jos olette juoruamatta, autan teitä joka päivä
niin yli- kuin alakerroksessa. Se tuottaa minulle nautintoa. Työssä
ollessani on minun helppo olla.

Siten asia jatkui. Väliin Milada herkesi touhuamasta ja iloitsemasta
vaipuen mietteisiin. Hänestä tuntui kuin moni seikka olisi jäänyt taas
huomioon ottamatta. -- Mutta kun hänen ajatuksensa jälleen saivat
liikkua vapaasti, silloin näkyivät kaukaa kunnansairaalan harmahtavat
seinät, pitkä käytävä, rupattava hoitajatar ja rillinenäinen tohtori.
-- Se on sallittu, sellainen on kaikkien meidän loppumme, -- ajatteli
hän hengittäen syvästi, tyynenä, teeskentelemättä. Niin väsyttävä ja
kuluttava on Punatalon elämä!... Väliin hän heräsi kuin iskusta
Hornerin usvaisessa ajatuspiirissä ja Horner "tuo toivoton narri"
hyökkäsi leiskuvalla innolla tämän ihmissielun kimppuun. Hän repi
sen irti henkisestä erämaasta asettaen sen yhdellä heitolla
mailmankatsomuksensa välkkyvälle tornihuippunupille.

-- Kuvittele, tyttö, kiipeäväsi korkeata tornia ylös sen äärimäiselle
mollille, kunnes näet maan jalkojesi alla teineen ja katuineen, joilla
ihmisjonot ovat kuin mustat viirut. Siellä ne kiertävät kuin vaivaiset
mateliaiset. Ne juoksevat sinne, juoksevat tänne, koukistuvat,
kompuroivat, puikkivat, hyppelevät, yhtyen kaikki tuolle lavealle
kadulle. Katu on ihan musta, sysisynkkä, sillä tungos on sillä suuri ja
ihmiset kiitävät mielettöminä eteenpäin, kunnes häviävät suureen
aukkoon. Korkealla tornihuippunupilla aiot jotain sanoa, tuomita ja
arvostella, -- tuo kulki oikeaan, tuo väärään suuntaan. Tornista
katsoen, mikä lie oikea, mikä väärä suunta, mikä tie lie suora, mikä
mutkainen? -- Teidän Tiltanne, joka juo itsensä joka ilta sikahumalaan
ja se espanjalainen kuningatar, joka muinoin voitti siveydenruusun,
meistä molemmista, sinusta ja minusta ne kulkivat saman tien, riippuen
siitä mistä katsoo.

-- Jos ne voisivat kohota yli aineellisuuden, niin voisi heitä
korkeuden mukaan arvostella, -- mutta maan päällä he ovat kaikki
samanarvoisia.

Milada peitti silmänsä, sillä Hornerin periaatteitten kirkas valo
häikäisi häntä, niin että teki kipeää. Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa
oli elänyt ahtaudessa. Hän tunsi, että jotain tunki väkivoimalla
häneen, jotain, joka oli suurenmoisempaa ja tärkeämpää kuin hän ja
kaikki ne elävät olennot, jotka hän tunsi. Se oli -- ajatuskyky. Ja
ensi vavahtava kysymys, jonka hän teki Hornerille, oli, -- täytyykö
meidän ilotyttöjen aina joutua perikatoon. Ja Horner vastasi
kansanpuhujan terävyydellä: -- Kuvittele istuvasi Afrikan
aarniometsässä. Sinun on nälkä ja jano. Pääsi päällä riippuu hedelmiä
käden ulottuvilla. Ne ovat pulleat, makeat, kullan värisiä taateleita
ja banaaneja. Ei mikään eläin pelkää niitä syödä, et sinäkään.
Aarniometsä on kaikkien omaisuus. Sinulla ei tarvitse olla talonkirjat.
Sinä voit sylkeä kaikkien lakimiesten silmille. Hyvä! --

Mutta, lapsi, meneppäs huomenna keisarilliseen Kansanpuistoon. Siellä
kukkii tulikivikeltaisia ruusuja. Ota yksi! Hei! Hei! Herra
vahtimestari iskee kyntensä sinuun. Ymmärrätkö! Ruusu kuihtuu ehkä
huomenna, mutta siihen ei tänään saa kajota. Aarniometsästä sait
kuljettaa vielä mukanasi matkakirstut täynnään mitä ihanimpia hedelmiä.
Häh! Miten tämä on selvitettävissä?

-- Mitä merkitsee laki ja oikeus? Miks'et saanut kajota Keisarillisen
kansanpuiston ruusunuppuun!?

-- Se on kielletty sakon uhalla ja siellä on tarkka vahti, -- vastasi
Milada tuumien.

-- Kas, kuinka olet viisas! -- Korkea oikeus on julistanut: Joka tästä
ottaa, hän varastaa. Sellaista sanotaan parakraafiksi. -- Sen ohella
seisoo virkapukuinen mies, ett'ei se parakraafi joutuisi huonoon
huutoon! -- Hyvä. -- Mutta mitä puistovahtiin tulee, etkö hänelle voi
mitään! -- Annatko viedä itsesi noin vaan putkaan!? -- Olethan vahva ja
nuori... Onhan sinulla ketterät sääret.

-- Vahti viheltää. Saapuu poliisi ja ihmisiä.

-- Kattos nyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä nojautuen taaksepäin. --
Hänen silmissään pilkisti välke. -- Nyt olet saanut asian oikean pään
käteesi: Tulee yksi, ja toinen ja kolmas poliisi, lakia suojellaan joka
taholta ja sinä, varas, joka otit keltaisen ruusun, koska sinulla oli
taiteellinen maku, -- sinä jäät yksin... Kaikki muut hyppelevät sen
rautalangan tällä puolella, jota sanotaan laiksi, jota yhteiskunta on
jännittänyt ristiin ja rastiin alueelleen. Ja se, joka ei osaa kääntyä
rautalankaa myöten, se kompastuu siihen. Ja se, joka kompastuu, pannaan
koreasti ristikon taa... Ja sille, joka huutaa, pannaan suun eteen
kuonokoppa. -- Niin se on... Sinun kahta nyrkkiäsi vastaan on
poliisilla käytettävänä viisikymmentä apunaan, sinun kahden jalkasi
eteen asettuu satoja... Joukko sen tekee. -- Sotilaallinen
maantierosvovalta! -- Se, joka yksin uskaltaa vastustaa, se saa elää
onnettomuuden erämaassa, siinä, missä aina tuntee rautalangan
jaloissaan, missä laki määrää painopisteen...

Näin Miladan sielua kehittäessään leyhytti Horner viimeisen kerran
salaisimman ja syvimmän mielikuvituksensa siipiä.

-- Sinä olet se olento, -- joka voi aatteeni toteuttaa, -- riemuitsi
Horner. -- Sinun alkuperäsi, sinun kehityksesi viittaa siihen suuntaan,
että voit toteuttaa harvinaisimmatkin periaatteet.

Sinä olet porton lapsi, koston sikiö... Sinua on vihalla ruokittu,
hylkimisellä kasvatettu... Sinä olet aineellisin ilmiö vahvemman
oikeuden väärinkäytöstä heikomman sortamiseksi... Voi sun Jumala,
kostosta raivoova nainen synnyttää hyljätyn sikiönsä paheitten
pesässä!... Ihanaa! -- Äitisi oli profeetta, älykkäämpi sanon minä,
kuin kaikki muut... Toisia tuupataan tänne, lykätään, toiset tulevat
tanssien, hiipien. Mutta sinä lapsukainen makasit jo loassa, ennenkuin
saatoit jäsentäkään liikuttaa... Kuka ei muista sitä pientä juutalaista,
joka tallissa syntyi. Odottakaa, luudanmyyjät... Tämä käenpoikanen
tuottaa teille vielä kirottua päävaivaa!

Järjestelmällisesti, johdonmukaisesti, kiihoittumatta, kuin tottunut
opettaja, ryhtyi Horner seulomaan ja järjestämään sitä muistojen,
kokemusten ja epäselvien käsitteiden sekamelskaa, joka Miladan sielussa
oli. Hän muokkasi hänen kehityksensä maaperän ihan uudelleen, tehden
sen otolliseksi vapaammalle henkiselle kylvölle. -- Hän paransi hyvin
harkitun ja laajan suunnitelman mukaan hänen perussivistyksensä,
selvitti hänelle luonnon salaisuudet, maantieteen ja ihmishistorian.
Antoi hänelle oikean käsityksen taiteesta ja kauneuden maailmasta
kitkien häikäilemättömän kovasti hänen mielipiteistään kaikki ne
ennakkoluulot, koko sen ylenmääräisen taikauskon ja uskonnollisen
tunteilemisen, johon heikot sielut helposti vajoovat nähdessään tämän
elämän.

Ja parhaana puolena hänen opetustavassaan oli se, ett'ei hän asettanut
oppilaansa hengelle mitään seisahduspaikkoja, ei mitään rajoituksia...

Hän sanoi Miladalle: -- Kaikki, jota me ajattelemme, opimme, luomme, on
ihmisten aivojen siilaamaa luontoa. Muutamat ihmiset ottavat
välillisesti kaikki vastaan, sekoittaen sen ruumiillisuutensa kuonaan.
-- Nerokkaat ihmiset näkevät asiat välittömimmin. -- Siksi he
selittävät luonnon täydellisimmin, keksivät menestyksellisimmät
totuudet. -- Joka totuus on henkistä luontoa.

Tähän aikaan Hornerin elämä oli onnellisin ja tunnerikkain. Hänen
aivonsa, jotka vihattuina virallisina oppitunteina, -- Horner oli
opettajana eräässä yksityislaitoksessa pahankurisia poikia varten, --
tuskin pysyivät toisinaan toiminnassa, päivän kuluessa lopulta ihan
tylsistyen, ne jännittyivät erinomaisesti niiksi tunneiksi, jotka
hän vietti Miladan huoneessa. -- Hän oli siellä puhelias ja
innostunut, hänen ivansa oli lempeämpää, hänen persoonansa muuttui
miellyttävämmäksi ja lämpöisemmäksi...

Rouva Goldscheider katseli tätä hymyillen.

Tälle sanoi Horner kerran: Te porvarillisesti kasvatetut naiset,
tunteilevine muistoinenne ja toimintatapoinenne mailman suhteen, olette
orjia, kaikkeen kelpaamattomia. -- Teillä ei ole juuria, teidän parhaat
voimanne jäivät siihen porvarilliseen maaperään, josta teidät on
irtireväisty. Siksi olette hedelmättömiä... Tällä tytöllä sitä
vastoin ei ole mitään menetettävänä. -- Hän ei aseta mitään
kapitaalia kasvamaan, hän ei ole äiti, hänellä ei ole äitiä, eikä
yhteiskunnallista asemaa. Hän ei pelkää luisuvansa alaspäin. -- Minä
sanon, se kasvi, joka voi aavikon kallionrotkossa versoa, se kantaa
ihmeellisiä hedelmiä.

-- Ehkä pommeja, -- pisti Goldscheider.

-- Ei. Se kantaa minun kokemusteni sappihedelmiä, -- vastasi Horner
käsiään hieroen.

       *       *       *       *       *

Arvokkainta ja tärkeintä Hornerin opetuksessa oli se, että hän opetti
Miladan itsetietoisesti käsittämään omaa yksilöllistä ja erinäistä
luonneoliotaan. Siihen asti oli Milada pitänyt itseään ympäristönsä
omaisuutena, Goldscheiderin käytettävänä välikappaleena, jolla oli
paljon velvollisuuksia, ja jonka täytyi nurkumatta ja vastustamatta
totella välttämättömyyden sallimusta. Hän oli ollut sanan todellisessa
merkityksessä -- epäitsekäs. Luonteenomaisella uskollisuudella säilytti
hänen sielunsa ainoana todellisena ominaisuutena ylpeytensä Punatalosta
ja sen kasvavasta luotosta suurkaupungissa.

Samalla hurskaalla uskolla noudatti hän talon järjestelmää. Eikä hän
ollut koskaan rikkonut yhtään noista kahdeksasta ohjesäännöstä, jotka
kehyksissä riippuivat talon joka huoneessa.

Meidän rinnassamme on syvälle juurtunut tarve jotain kunnioittaa ja
palvella. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa ihminen rakentaa itselleen
alttarin asettaakseen siihen Jumalan, jonka hän tekee itsensä kuvaksi.

Horner riisti Miladalta tämän uskonnollisen hartauden Punataloon, sen
tärkeyteen ja merkitykseen, antaen hänelle sen sijaan perususkon
vapauteen ja oman yksilöllisen minänsä loukkaamattomuuteen.

Milada kuunteli Horneria suurin, miettivin silmin katsellen herkeämättä
häntä...

-- Minä sanon, -- neuvoi Horner, -- että sinä -- voit lähteä ovesta
ulos, -- olethan vapaa. -- Milada Rezek, sellainen käsite, ja nimi, on
kai jossain kirjoissa. -- Mutta sinun olemuksesi, se mikä sinussa on
selittämätöntä, ikuista, jota säilytät manttaliluetteloon liitetyssä ja
Punataloon vangitussa ruumiissasi, se voi lähteä liitelemään,
palaamatta, se on vapaa. Etkö ole koskaan sellaista kuvitellut?

-- En, vastasi Milada, ääni sameana mielenliikutuksesta.

-- Minä ja sinä, -- me emme ole samaa. Käsitätkö? Sinä, -- sinä syöt,
juot, nukut ja parittelet silloin kun rouva käskee, -- ja minä, --
ajattelen, tahdon, toimin, miten minun taas täytyy. Puhuttelen sinua,
sinun minäsi vastaa. Älä siis usko, että mikään laki voi säätää ja
pakottaa, miten sinun minäsi ajattelee. -- Se minä voi katkota
kahleita, mutt'ei määrätä omaa ajatustapaansa. Mitä sisälläsi tapahtuu,
se on tärkeintä. -- Ei suinkaan ulkonainen sattuma ole se. Joka
askeleesi, joka kädenliikkeesi voi vaikuttaa ulkonaisiin tapahtumiin.

-- Onko tämä mailma, -- Horner osotti kädellään ympäristöä, -- "sinun
olemuksesi?" Alatko, lopetatko sikäläisenä? Kuoletko, olematta ollut
muuta kuin portto?

-- Hulluutta! -- Horner kajosi Miladan otsaan. -- Tämä on olemuksesi
keskus. Mitä siinä tapahtuu, muodostuu, päättyy, se kuuluu renkaana
vuosisatojen olemassa olon ketjuun. Ruumiisi on sielusi palvelija.
Hoida sitä! Olet tehnyt silloin velvollisuutesi, eläös sitten porttona
tahi keisarinnana! -- Saman tekevä. -- Tahdotko uuden kuvan? Hyvä!
Vaihdetaan kulisseja. -- Horner asetti tuumien paksun sormensa
nenälleen.

-- Tunnetko lakean niittymaan keisarin pääkaupungin ulkopuolella? Etkö
ole nähnyt sitä koskaan hameittesi alla? Mitäh? Siellä on keltaisia ja
vihreitä vainioita, ja pitkiä jonoja puita, jotka keväällä ovat
täynnään kukkia. Niittyjen takana kohouu vuoria vuorten jälestä. --
Loitompana ne tulevat tummemmiksi, jyrkemmiksi, valtaavammiksi.
Havumetsä kiipee vuoren seinää ylös aina pilviin asti. Tässä
vuoristossa, näissä metsissä, laaksorotkoissa, ja syvänteissä elää myös
ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, yhtä nuoria kuin sinä, kulkee elukoineen
tässä yksinäisyydessä. Kuumina kesäpäivinä et kuule muuta kuin
hyönteisten surinaa, lehmänkellojen kilkettä, ja loilotuksia alpilta
alpille. Kun matkustavaisia saapuu, piiloutuvat tytöt ja pojat. He ovat
ihmisarkoja. He eivät pidä teidän mailmastanne ja teidän ilostanne,
teidän lakinne ei siellä vallitse eikä teidän paheenne. Voit koota
siellä kahmaten kukkia, haistella niitä ja sitten viskata ne pois. Voit
poimia esiliinasi täyteen metsämarjoja ja juoda suusi täydeltä viileää
vuoripuron vettä. Voit juosta kilpaa eläinten kanssa, pureskella olkia
ja tirkistää aurinkoon. Pane vaatteesi kuntoon, lähde sinne, asetu
sinne elämään. Joka emäntä ottaa palvelukseensa niin vahvan tytön kuin
sinä olet. Tiedät, että ovi on auki tuolla alhaalla. Miksi pelkäät
lähteä? Häh!

Milada painoi kapean ruskean kätensä hienoine joustavine sormineen
otsalleen. -- En voi kuvitella että se olisi minulle sen parempi, --
hän valitti ahdistuneena.

-- Ei haittaa. Mailma on laaja ja monenkarvainen. Vaihdetaan taas
kulisseja! -- Sinä otat shaalin päähäsi ja tumman puvun yllesi ja sen
sijaan, että tulisit saliin, menetkin ulos kaupungille. Mutta ota sitä
ennen poskimaali kasvoistasi, -- sanoi Horner jyrkkänä. -- Sinun täytyy
lähteä pois Punatalokujalta. Kuljet pää pystyssä kirkkaassa päivän
valossa. Sinä kyllä totut siihen. Elämä on muodostumista. -- Horner
kurotti kätensä. -- Tuletko mukaan? Häh! Tulet rakkaan kaupunkimme
keskustaan?

-- Tulen, -- vastasi Milada katse piintyneenä.

-- Nopeasti pitää sinun kiiruhtaa sivukatuja pitkin. Tutkit
vuokratarjouksia talojen ovilla. Tämä ei sovi sinulle, eikä tuokaan,
mutta tämä, seis. "Vuokralle tarjotaan halpa huone täysihoidolla
siivolle naimattomalle naiselle." -- Tämä on ihmeen mainiota! --
Tarkasta sitä! Saat huonekumppaniksi kalvetustautia potevan
hattuompelijattaren. Aivan paikallaan. Emäntä on jonkun alemman
virkamiehen leski puettuna pitsipäähineeseen, sarvikehyksiset
silmälasit nenällä, ja hyvä suustaan. Ikkunalla on ruukkukasveja,
pöydällä kellastuneita valokuvia. Rouva utelee sinua, kuulee sinun
olevan orvon, itkee tillittää mukanasi ja taittaa sinulle voileivän
lohdukkeeksi. Kalvetustautinen sinuttelee sinua heti uskoen sinulle,
että hänen orpanansa on kauppamatkustaja ja että häntä on turhaa
toivoa. Hauskaa keskustelua. Sinä lähdet työn hakuuseen. Työtä voit
kyllä saada rakkaassa kaupungissamme, apu-ompelijattarena,
päiväläispalvelijattarena, kutojattarena, pesijättärenä,
paikkaajattarena j.n.e., j.n.e. Yöt sinä nukut siveänä, yksin tuon
kalvetustautisen kanssa. Joka ilta istutte lesken kanssa, joka aina
puhuu rauhassa nukkuneesta miesvainajastaan. Kun on oikein hauskaa,
kiehauttaa hän teetä. Houkutteleeko tämä tulevaisuus sinua? Lähde.
Tuollaisiin kolkkiin pääsee aina, kun vaan jalkansa liikuttaa. --
Horner jatkoi hymyillen katkerasti, melkein surunvoittoisasti. -- Nyt
alkaa elämäsi kehitys. Sinä odotat, että jotain tapahtuisi. Sinä
aavistat, että jotain tulee tapahtumaan, sinä ja tuo kalvetustautinen
toivotte, että jokin mies häiritsisi nunnarauhaanne. -- Oletko tuntenut
kevään leutoutta keisarillisessa kansanpuistossa? -- Sinä et ole sitä
koskaan tuntenut. -- Silloin puut ja pensaat kukkivat siellä tuoksuen
ja linnut niissä livertelevät. Lämmin kuiske kohisee ilmassa, se
kuiskaa jotain joka nuoren ihmisen korvaan, -- sinulle myös. -- Sinun
silmäsi etsivät kaihoovina, sinun, kuin muittenkin kalvetustautisten
työläistyttöjen -- katseesi etsivät jotain. Tuuli repii ja viskelee
hattuasi, villi kevätvihuri kiertää suortuvasi kasvoille. Sinä pidät
molemmin käsin hatustasi kiinni ja hameesi pingoittuvat kuin kiitävät
purjeet. Sellainen on kevättunnelma kansanpuistossa.

Horner keskeytti puheensa tirkistäen eteensä.

Sitten hän kiihtyi. -- Joka aamu ajattelet; tämä on se päivä, varmaan
tänään jotakin tapahtuu. -- Muuan pieni herrasmies, joka haisee
parturisaippualle ja hajuvedelle, jolla on hyvä paikka ja kunniallinen
nimi, puhuttelee sinua. -- Et kuuntele. -- Sinulla ovat toisenlaiset
suunnitelmat. --

Horner puhdisti kurkkunsa. Hänen hymynsä muuttui virnistykseksi.

-- Nyt tulee rakkauden onni. Mutta se on aivan toisellainen, kuin miksi
sen olet kuvitellut. -- Kaikki entiset etusi eivät enää mitään maksa.
-- Et saa vaatia liika puhtautta, se on epäillyttävä merkki. He, he,
he, ensin hakkaillaan, sitten simaillaan, sitten kinataan, sitten
vingutaan, joskus itketäänkin. Nyt alat vähitellen oppia tuntemaan koko
ihanuuden. -- Horner asetti sormenpäänsä vastakkain levittäen käsiään.

-- Sinä menet avioliittoon, saat lapsia, keität ruokaa, peset
lapsenrättejä. Taas elämänura. Miellyttääkö se sinua?

Milada vastasi: Ensiksikin en usko sinuun täysin. Minä en ole vapaa.
Poliisi voi saada minut kiinni ja tuoda minut tänne takaisin, jos
Goldscheider sen vaan vaatii. Enkä osaa ommella, en kutoa, yleensä en
omaa mitään ammattitaitoa. -- Hän koski käsillään nuorta ruumistaan --
enkä voi edes synnyttää enää lapsiakaan. Kuvasi oli kaunis, -- vaan
minä en voi sitä enää toivoa.

-- Ei tee mitään. Piru näytti sinulle mailman ihanuudet, -- sanoi
Horner painolla. Kaikkea voit saavuttaa, mitä järkesi esittää.
Huvittele, leiki kohtalosi kanssa! Heitä noppaa! Mutta huomaa! Toinen
elämän osasi ei ole sen arvokkaampi kuin toinenkaan. Kaikkialla saat
nähdä ahdistusta, taistelua, hapuilemista ja eteenpäin ryömimistä
pohjattomuudessa. Se on elämän salaisuus. Ihmiset tekevät itsensä
tärkeiksi, näyttelevät ylpeyttä, pokkuroivat ja raatavat, ja lopuksi
yks' kaks' heitetään ne kuin nuket -- viimeiseen ahtaaseen kammioonsa.

Jokaiseen elämän keskustaan voit tunkeutua. Joka osaa voit näytellä.
Kaikissa olet sama, sillä sinuun ei voi koskaan tulla sen enempää, kuin
mitä sinussa on ja voi olla.

Ei missään ole seisahdusta, ei missään ole varmoja rajoja. Kaikkialla
tapahtuu ylimenoja, kaikki aaltoilee, kuin muuan vanha kreikkalainen
sanoi ja tämän Goldscheider panee käytäntöön kuljettamalla alueelleen
yhtä hyvin pikku työläistyttöjä kuin komeita puotineitejä,
opettajattareita kuin muita enkeleitä...

Nyt onnistui vaikein leikkaus. Miladan sielu irtaantui vähitellen
alkuperäisyydestään. Hänen läheisimpään ympäristöön kahlehditut
ajatuksensa viilettivät rajattomaan avaruuteen palaten hedelmöitynä
uudella, ihmeellisellä siitepölyllä. Hänen entisen luonnottomasti
puristuneen käsityskykynsä sijaan tuli riemuisan rohkea näkökanta, niin
että siinäkin paikassa, missä hän toimi, hän saattoi tuntea
yhtenäisyytensä koko ympärillä sykkivään elämään. Hän tiesi nyt, ett'ei
mikään mailmassa ole toisistaan riippumatonta, eristettyä, kuollutta.
Kaikki johtuu toisesta ja sulaa toiseen.

Ne vaaleisiin puetut punaisiksi maalatut neidit Goldscheiderin salissa,
joiden seurassa hän eli, ja ne, jotka yön suojassa kuljeskelivat
Punatalokujalla, ne ylhäiset rouvat, jotka kaupungin käytävillä
katselivat halveksuen hänenlaisiin ja ne onnelliset tytöt, jotka
äitinsä suojassa kulkivat käsikädessä, ne kuuluivat kaikki yhteen, ne
muodostivat yhteisen eroittumattoman massan ilmiöitten mailmassa, jonka
alkuperäisessä ja ikuisessa yhteydessä ei mikään laki eikä oikku voi
asettaa rajoituksia.

       *       *       *       *       *

Loppupuoli talvikautta oli tuottanut kauniille Kamilla neidille onnea.
Muuan venäläinen insinööri, joka sattumalta oli joutunut hauskassa
seurassa yökenkään, näki Kamillan ja rakastui kuin salaman iskemänä
tuohon kauniiseen vaaleatukkaiseen tyttöön. Suoritettuaan Kamillan
velat mitä runsaskätisimmin otti hän tämän mukaansa matkoilleen.

Kamilla oli ollut Punatalon vanhin vetovoima, mutta siitä huolimatta
laski Goldscheider hänet irti ilman erityistä vastustusta. Kamilla otti
perinpohjaiset jäähyväiset kaikilta näyttäen melkein onnelliselta
vastanaineelta rouvalta komeassa matkapuvussaan kun hän hymyillen kättä
puristaen ja läheisimpiä ystävättäriään rakkaasti suudellen jätti
Punatalon.

Dubbe oli tietysti soittanut lähtöhetkenä. Hän lensi sitten Kamillan
kaulaan ja huutaen ja nyyhkien oli hän tätä niin pusertanut, että tämä
rakastettu ystävä peloissaan lensi mustaksi ja rupesi henkeään
vaikeasti vetämään.

Vasilj Mileivitsch, joka näytti juutalaiselta tahi mustalaiselta, löi
häntä peräpuoliskaan.

Silloin Dubbe taas rupesi nauramaan ja juoksi ovesta ulos. Tuo oli ihan
kuin kissa. Sitten hän taas makasi ulvoen huoneessaan, ja "nunna",
joksi Rampa-Anna pilkallisesti kutsui Miladaa, heitti Dubbelle
"juhannuskukkateetä", että se auttaisi saamaan "insinöörin" -- kikatti
Anna.

-- Niin, niin, -- huokaili Olympia, -- ihanaa on matkustaa. Saa asua
komeissa hotelleissa, olla puettuna silkkiin, eikä tarvitse rakastaa
muuta kuin yhtä miestä.

Koko seurakunta oli muuten utelias näkemään, kenen Goldscheider
hankkisi tilalle, sillä vähemmällä kuin kahdeksalla tytöllä ei ehtinyt
mitenkään talossa "kävijöitä" tyydyttää.

-- Ehkä hän ottaa Fritzin Carlotan luota, -- tuumittiin.

Olympia pudisti päätään. Hän ainoastaan tiesi vähän rouvansa hommista.

-- Fritzi sanoi jo viime vuonna tohtori Isersteinille, että hän ei
halua tulla Punataloon. Hän saa paikan Berliinissä, -- selitti Olympia.

Oltiin siis odottavalla kannalla. Tämä seikka on sen jännittävämpi,
koska oli kyseessä korvata lempineiti, niin kutsuttu
samppanjavaltijatar.

Ei ollut ihme, että kaikkien naamat venyivät, kun kaksi päivää
myöhemmin roteva, luiseva likka, pellavanväriset hiukset sileiksi
kammattuina ja posket tiilikivenpunaisina ravasi Kamillan komeaan
pilkullisilla batistiverhoilla ja keltaisilla huonekaluilla
sisustettuun huoneeseen. Tämä ei ollut kokeneen rouvan makua vastaava
tulokas. Tytössä on jotain talonpoikaisrohkeaa. Hän kurotti käpälänsä
joka neidille sanoen nimensä olevan Bine Michal ja että hänen oli
hauskaa tehdä heille tuttavuutta.

Tytöt purskahtivat nauramaan niin että ne olivat vähällä pakahtua, kun
Laura veti huonosti sidotusta kääröstä leipiä ja makkaranpään.

Mutta vastatullut kääntyi reippaasti selitellen uhkarohkealle
juutalaisnaiselle, että hänellä on tapana suuttuessa olla hyvin
kovakätinen, ja joka tahtoi häntä koetella, niin... hän pani kätensä
puuskaan.

Rokonarpinen Roosa, jolle tällaiset väittelytavat olivat liiankin
tuttuja, kääntyi tympääntyneenä mutisten nenästään, että kaupungissa ei
eletä "moukkien viisiin"... Mistä asianomainen oli tapansa saanut, sitä
hän ei tiennyt, mutta ne tuntuivat kuitenkin kovin "hollituvalta"... Ja
Roosa mennä kohautti arvokkaana ulos vieden muut mukaansa.

Kylmäverisenä uhmaileva ilme verevissä kasvoissaan asettui vastatullut
huoneeseensa asumaan.

Goldscheider oli liittänyt tämän uutuuden liikkeeseensä ihan
huolettomasti. Hän istui edelläpuolenpäivällä konttorissaan.
Portinvahdinrouva saattoi sisään siististi puetun maalaistytön joka
talonpoikaisnaisten hyvännahkaisen fiksulla itsetietoisuudella näytti
lapun, jolle ei ollut kirjoitettu muuta kuin omistajan osoite suurilla
epäsäännöllisillä kirjaimilla. Kokeneena ei Goldscheider tehnyt turhia
kysymyksiä. Tyttö oli nuori, vahvannäköinen, hyvin käytettävissä, sekä
osotti asiantuntemusta tällaisessa ammatissa. Michal puhui oleskelunsa
ensi aikoina hyvin vähän, mutta oli sen sijasta harvinaisen vilkkaan
utelias ottamaan selvää kaikesta siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Lisäksi hän oli hyvin innostunut työhönsä, jota hän harrasti siihen
määrään, että nousi ottamaan hymyillen ja tarjoutuen jokaista herraa
vastaan, joka vaan salin ovesta sisään astui, näitten suureksi huviksi.
Hän luopui tuosta tavastaan heti, kun Goldscheider siitä muistutti
pitäen sitä kömpelyytenä. Tuskimpa Goldscheider olisi normaali-aikoina
koko tyttöä saliinsa laskenut. Mutta Bine oli kovin mukaantuva tehden
tehtävänsä perusteellisesti.

-- Sopisi paremmin Zimmermannille, -- ajatteli Milada. Mutta
Goldscheiderinkin pilaantuneille vieraille tuntui tämä palanen luontoa
makealta.

Ainoastaan Miladaan luotti Bine vähäsen aikojen kuluessa... Rezek, --
sanoi hän, -- on meidänkin rajaväen nimi... Oletko kotoisin
böhmiläis-saksalaiselta paikalta, mitäh?

-- En tiedä, -- vastasi Milada. -- Ehkä äiti on Böhmistä päin. Hän
lauloi usein böhmiläisiä lauluja.

Bine uskoi Miladalle myöhemmin rahojaankin. Se oli tämän alhaisella
kehitysasteella olevan ja epäilevän olennon lujin ystävyyden merkki.

Binen ilkeimmät ja juonikkaimmat vastustajat olivat Juutalais-Laura
kultahiuksineen, joilla hän erityisesti ylpeili, sekä Rampa-Anna, jota
nimitettiin siten, koska hän oli saanut lievän halvauksen
käsivarteensa, jonka kyynäspää aina oli lerpallaan ruumiista. Tämän
nimen hän oli saanut eroittuakseen Annerle Meitnerista, eräästä aivan
hyvännahkaisesta, korkeapovisesta Olmütziläisestä tytöstä, joka kertoi
ylpeänä, että hän jo yksitoista vuotiaasta ei kelvannut muuksi kuin
ilotytöksi.

-- Olisitte nähneet minun rintani, ne olivat komeat ja kovat kuin
kaartilaisella, -- kehui hän.

Laura ja Anna kiusasivat aina tätä "päälleen tahtovaa Binea" ja
jäljittelivät hänen käyntiään ja esiintymistään, toistaen Binen
alituista pääpontta, kertoiko tämä sitten hauskaa tahi riitelikö: Mitä
näistä maallisista, onhan minulla Cyrill. --

Kuka tämä Cyrill oli, siitä ei kukaan saanut vihiä. Kaikki houkuttelut,
uhkaukset ja tiedustelut Cyrillistä olivat tehottomat. Cyrillistä
puhuen pudisti Bine vaan hymyillen päätään -- ja vaikeni.

Michal päätti ensi päivästä noudattaa järjestystä ja työjakoa
porttolaelämänsä epäsäännöllisyydessä. Ihmeteltävän säntillisesti hän
astui joka päivä kello kahdeltatoista päivällä hyvin nukkuneena,
puettuna ja kammattuna saliin kädessä pala paksua harmaata kotitekoista
palttinaa, jolle hän ompeli tiheään kuvioita kirkkaansinisellä ja
punasella langalla. Hänen käsistään syntyi uskomattoman lyhyessä ajassa
joukottain esiliinoja, peitteitä ja uutimia. Päivällisen jälkeen hän
nukkui, ja heräämisestään iltaan saakka penkoi hän kaappejaan ja
laatikoitaan, pesi ja puhdisti, harjasi ja ompeli vaatevarastoaan ja
järjesti joka päivä uudelleen kapistuksiaan. Ja täynnä voimaa ja
toimintakiihkoa ilmestyi hän kello seitsemältä salonkiin ottaen osaa
kaikkiin hullutuksiin, osoittamatta milloinkaan hapanta naamaa.
Ikävimmät ja vastenmielisimmät herrat tyrkytettiin hänelle, ja hän otti
ne vastaan nupisematta myöskin silloin, kun hän äkkäsi, että se
tapahtui järjestelmällisesti.

-- Herrasneitoset eivät viitsi sitä tehdä, tokasi hän vaan Miladalle.

Koska hän yleensä oli vakuutettu siitä, että tähän taloon otettiin vaan
miellyttävimmät ja komeimmat tytöt, piti hän elämäänsä edistyneempänä
kuin niitten "rohjojen", joiden täytyi käydä kaupungilla pesemässä,
kuuraamassa ja siivoomassa. Hän ei enää siihen voisi tottua, vakuutti
hän. Tämänlaisen ansion helppous ja verrattain suuri tuottavaisuus,
jota Punatalon elämä tarjosi, hurmasi maalaistytön mielen, vaikkakin
hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että jokin tuntematon vaara aina
häntä siellä uhkasi, vaara, joka epäilemättä kerran tulisi. Sentähden
hän mietti erittäin tarkkaan ja punnitsevasti joka askeltaan. Ja
kuitenkin hän mukautui hämmästyttävän pian ja joustavana neitien
joukkoon, joissa vallitsi suurkaupunkilaishienoston esiintymistapa,
saattoi sanoa, että neidit olivat viehättäviä ja säädyllisiä, sillä
Goldscheider kehitti juuri sitä ominaisuutta ja koetti sitä ilmi tuoda
sangen viisaalla tavalla.

Punatalossa oli kaksi "eroittamatonta" ystävää, Fannerl Schwabe ja
Putzi Bleier. Ensimäisen nimi oli oikeastaan Fanchon ja hän oli monessa
liemessä rypönyt ennenkuin hän tähän taloon tuli. Goldscheider oli
taloonsa ottanut tämän kuihtuneen hennon kurjuudenlapsen, jonka posket
ilmaisivat että hänellä oli keuhkotauti, vaikka silmät sinisine
kiiltoineen osoittivat elämään kiintymistä, ainoastaan siitä syystä,
että muuan kovin vaikutusvaltainen talossakäviä sitä vaati säälien
tyttörukkaa. Fanchon oli lapsellinen ja ajattelemattoman iloinen,
herttaisen meluava ja leikkisän hupakkomainen huvittaen vanhoja,
väsyneitä, elämän kuluttamia miehiä houkutellen heitä salaisiin
tunnelmallisuushullutuksiin. Jumala ties, mitä tuo hänen vanha
rakastajansakin oli hänen tähtensä tehnyt! Hän oli ostanut tytölle
peräti huvilan yrittäen parantaa tuon kuolemansairaan olennon auringon
avulla luonnon helmassa, -- mutta likka oli sittenkin hänen luotaan
livistänyt, hän ei tahtonut elää ukon seurassa, ei mitenkään. Hän
kaipasi elämää, naurua, tovereita, uusia miestuttavuuksia, hän kaipasi
sellaista piiriä, jossa remutaan, kiihkoillaan, lauletaan ja
haaveillaan saavuttamattomia. Fanchon'in laihojen, verettömien
ruumiinjäsenten liikkeissä oli paljo sopusuhtaisuutta, jopa
kauneuttakin, vaikka ne kulkivat suorinta ja jyrkintä tietä kuolemaan.
Tyttö tanssi ja hullutteli saaden toisetkin hulluttelemaan. Mutta
sitten hän istui tuntikausin paikallaan polvet pystyssä lukien
rukouksia ja kulettaen laihoilla verettömillä käsillään rukousnauhaa
hirveässä kuoleman pelossa.

Fanchon oli synnyltään erään muurarin lapsi, hän kertoi sangen
mielellään, että ne muut viisi vekaraa siellä kotona olivat
Schwabe-ukon omia. Ennen häitään oli äitimuori pitänyt yhtä erään
rakennusmestarin kanssa, joka oli kovin elämänhaluinen ja lystikäs
herra, vaikka hän rakenteli kirkkoja.

-- Minä luulen, että hän oli vähän uskonnollinenkin... ja äiti sanoi
aina, että hänellä jossain oli jotain eriskummallista. --

-- Sitten hän varmaankin oli ympärileikattu juutalainen, -- sanoi
Ramppa-Anna.

-- Ei se haittaa mitään, koska hänessä oli niin paljo, että hän sai
tehtyä minut -- sanoi Fanni hyvännahkaisesti. Minä elän niin
mielelläni.

Fanni osasi uskomattoman paljo lörpöttää, eikä kukaan häntä kuunnellut
niin innokkaana ja luottavaisena kuin Putzi, muuan kovin kaunis, mutta
typerä ja himokas olento, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta vaan
karkeita sukupuolihaluja. Hän oli arvossa pidetyn kaupunkilaiskauppiaan
tytär, joka jo neljätoistavuotiaana antoi kenen tahansa kaikissa
salasokkeloissa itseään käyttää. Kun hän lisäksi kehittyi rahanahneeksi
ja koristehaluiseksi eikä tiennyt, mitenkä saattoi kiini joutumatta
ruumistaan myydä, joutui hän tekemisiin erään ammattiparittelijan
kanssa, joka ei kuitenkaan uskaltanut tyttöä kokonaan viedä pois
kotoaan, vaan hankki hänelle salaa parittelutilaisuuksia, kulkien
suurkaupungin pääkaduilla, käyden ohikulkevien herrojen kimppuun tehden
tarjoomuksia sanoen: "haluatteko nuorta kaunista tyttöä?" Vähän aikaa
kävi liike häiriöttä, mutta sitten pisti poliisi nokkansa siihen,
molemmat otettiin kiini ja pantiin lukkojen taa. Kun asia oli
oikeudessa, selitti tyttö itkevälle isälleen hyvin kuivasti ja
toprakasti vasten naamaa, että hänen, ikävä kyllä täytyy tunnustaa ei
voivansa elää ilman miestä. Ja jos isä tahtoo olla oikein hyvä, niin
hän antaa hänelle siihen tilaisuutta. Hän kyllä muuttaisi kotoaan pois
eikä vaivaisi siellä ketään sen koommin läsnäolollaan. -- Koska Putzi
oli hidasajatuksinen ja laiska, kuunteli hän mielellään, ruumis
patjoihin painuneena, silmät kiiluvina ja puoleksi ummessa, kuinka tuo
vilkas, mielikuvitusta täynnä oleva Fanchon väritteli mitä loistavammin
pikkuisia elämänsä kokemuksia, mitä hän osasikaan kertoa niiltä
ajoilta, jolloin hän oli taiteilijoiden mallina, miten ne olivat
eläneet villiniloisesti, mitä päähänpistoja ja kokkapuheisia kohtauksia
heillä oli ollut. Keskellä kertomustaan hyppäsi Fanchon pystyyn juosten
peilin eteen kääriytyen huiveihin ja harsoihin, pistellen kukkasutia
tukkaansa näyttääksensä toisille tytöille, mimmoisena maalarit hänestä
olivat kuvan tehneet. Laihan, sivistyneen ruumiinsa väänsi hän
kaikenlaisiin keikaileviin ja jäykiksi jähmettyneihin asennoihin. Hän
heittäytyi pitkäkseen lattialle kuvatakseen uinuvaa luonnotarta,
tekopalmu oli muka metsä ja pesuastia oli olevinaan lähteensilmä.
Mallina olo oli epäilemättä ollut tytön hauskin ja sisältörikkain aika.
Kyllä hänestä perästäpäin oli tullut "viinimpi", mutta niin lämpöistä
ja herttaista ei elämä ollut missään Fannin mielestä kuin nuorten
taiteilijoiden parissa, missä hän oli hallinnut ainoana naisena.
Taiteilijat olivat iloista ja vierasvaraista väkeä, silloin kun heillä
vaan oli jotain antaa. Ne eivät koskaan rähisseet, eivätkä pakottaneet
naisia taipumaan raakamaisuuteen, ollen kiitollisia vähimmästäkin
suopeudenosoituksesta. "Fanchon, sinä sydämen lohduttaja", oli Froh
aina sanonut. Froh'in [Froh (iloinen). (Käänt. huom.)] oikea nimi oli
Temple, mutta häntä sanottiin Froh'iksi. Hän oli oikea kultaihminen!
Jos hänellä oli jotain itsellään, niin sitä riitti myös toisille.
Makkaroita, olutta, juustoa, papyrosseja, vaikka ne olivat hänen
omiaan, niin niitä täytyi hänelle takaisin tyrkyttää. Itse hän vaan
soitteli jonkinlaisella läpytyskoneella, naurettavan pienellä
leikkipianolla, valssikappaleita ja lauluja, myös oikeita oopperaosia,
niin ihanasti ja myötätempaavasti, että häntä täytyi tuntikaupalla
kuunnella. Frohia rakasti Fanni kovasti, jukemaut rakasti, vaikka
hänellä oli väärä jalka, eikä ollutkaan taiteilija vaan jonkinlainen
tohtorismies.

-- Te ette voi kuvitella, mikä Froh oli miehiään! Aina hän oli valmis
tanssiin ja temmellyksiin, ja osasi näytellä niin vakavia asioita, että
kuuntelijoiden selkäpiitä karmi ja kyyneleet tulivat silmiin. -- Ja
sitte Fanni kehuskeli -- käteni, jalkani, selkäni, kaikki he käyttivät
mallina piirtäessään ja valaessaan pronssia. Froh oli hänet kerran
pukenut kietoen harmaita harsoja hänen alastoman ruumiinsa ympäri ja
mustia ja valkoisia harsoja valloilleen hänen päähänsä, jota ympäröi
tummanpunaisista ruusuista tehty seppele. Fannin piti niin puettuna
suljetuin silmin kurottaa eteenpäin käsivartensa kuin tietä etsien.
Kaikki taiteilijat maalasivat hänen kuvansa siten. Eräs niistä teetti
sellaisen kuvan ympäri ihmeen kauniin hopeisen kehyksen ja lähetti sen
taidenäyttelyyn, antaen sille nimeksi "Hämärä" ja pani sille hinnaksi
viisisataa guldenia.

-- Nyt sinut kuitenkin saa halvemmasta, viisasteli Rampa-Anna.

Fanni jatkoi: -- Senjälkeen pidettiin kekkerit, jossa minä istuin
ylimpänä puettuna harmaisiin harsoihin.

-- Mutta sinä et kai tarjennut ilman mustia villahousuja?

Mutta Fanni ei suuttunut koskaan pistopuheista. Hämmentymättä hän
jatkoi. Tietysti joka ilolla on loppunsa, taiteilijat eivät aina häntä
voineet käyttää. Professori viskasi kerran raivoissaan pensselin pois
ja sanoi: -- ei aina voi samaa naamaa sutia. -- Froh toi silloin toisen
mallin.

Uusi tulokas oli paksu ja punatukkanen, ja sanoi ylpeästi: --
Ainoastaan pään saatte maalata. -- Kun olikin koppava! Ei antanut
taiteilijoiden muka maalata roppaansa sellaisten taiteilijoiden, joita
hienoimmat naiset kiittivät siitä nöyrän koreasti ja joille vielä
maksavat lisäksi paljon rahaa. Mutta Froh ei häikäillyt, hän käskikin
sen punatukkasen riisuutua varjostimen takana ja näyttää vaan päätä,
sillä kasvoilla on aivan toinen väri, kun ihminen on alaston...
Punatukkanen teki työtä käskettyä. Silloin Froh veti varjostimen hänen
edestään pois. Nyt kävikin selville, miksi tuo kuopus oli ollut niin
siveellinen... Froh kysyi, eikö olisi ollut parempi, että hän olisi
lähettänyt tänne vanhimman tyttärensä... Sus'siunatkoon kuinka
naikkonen räjähti.

Erittäin leveästi kertoi Fanni taiteilijain ja hänen eronhetkensä. Bine
Michal, tuo tyyni, leveä maalaistyttö, joka kuunteli näitä kertomuksia
kuin ilmaista teatteria, ei voinut ymmärtää, mitenkä joku saattoi niin
suurta suuta pitää menneisyydestään. Fanni raukka piti kaikkea vanhaa
vielä vaan kuin elettävänä ja eli itse edelleen siinä mukana, kuin
taiteilijat yhä häntä rakastaisivat ja maalaisivat hänen kuvaansa.

-- Ero tapahtui nähkääs täten: Froh sanoi: "Sinusta ei ole enää
malliksi, mutta ei ole pakkokaan. Ota kirja ja lue, kun me maalaamme.
Muutakaan et jaksa sairaine keuhkoinesi tehdä. Juo myöskin paljon
maitoa", -- niin hän sanoi. Niin tapahtuikin. Taiteilijat antoivat
minulle kuvia huoneeni seinäkoristeiksi, kuvanveistäjät tekivät minulle
punasen tuhka-astian. Kaiken vei minulta sitten tuo raato, ensimäinen
vuokraajamatamini niin, ja iltaisin muistan hyvin, että läksimme
huvittelemaan Alhambraan. Minä maksoin kaikkien, sen punatukkasenkin
puolesta. Mutta tämä sanoi muka, että hän puhui silloin viimeisen
kerran minun kanssani. Senkin raato! Minä tarjosin heille kahvia,
viiniä, kaakkuja ja muuta hyvää suuhun pantavaa. Ja minä tarjosin
heille niin mielelläni... Sitten he saattoivat minut kotia. Kello
yhdeltätoista odotin nimittäin vieraita... Frohin enoa, oikeata
maalaisäijää, joka oli ostamassa kaupungissa nautakarjaa. Eikös Froh
ollut hyvä ihminen? Heti hän lähetti minulle enonsa. Mutta kyllä siinä
oli myös työtä saada enon liikkeelle.

Liekö enollakin ollut puujalka, tokasi Putzi heleästi nauraen.

Niillä näkyy olevan sukuvika, sanoi Rampa-Anna.

Ei mitenkään, puolusteli Fanni innokkaasti... Frohin oli täytynyt
selittää enolleen saattavansa hänet ihan koskemattoman neitsyeen
luokse... mutta se maksoikin sata guldenia. Viisikymmentä piti antaa
Frohille, tytön äidin varalle.

-- Joka myöskin oli neitsyt, pisti Rampa-Anna nauraen...

-- Viisikymmentä guldenia piti antaa tytölle... Sen enon piti itse
maksaa. Noh, ja sitten hän oli kertonut tytöstä ihmeellisiä asioita,
kunnes eno oli ihan hullaantunut siihen --.

-- Sinuun, karjasi Rampa-Anna.

Yhdentekevä! Minuun silloin, toisinaan muihin... Rautakovakin neitsyt
olisi jo lähtenyt siitä liisteristä... Mutta minä en voinut
aavistaakaan... Jukuliste en! -- vakuutti Fanni kun kuului epäilevä
huuto "todellako" -- muuten minä olisin vähä katsonut eteeni enkä
laskenut tuollaista lähettyvilleni... Ja sen minä sanon... se vasta
melua piti... Ja alhaalla oli Froh sakkineen, joka lauloi:

    Sininen, sininen sormustin --
    on enolle kyllin syvä
    ja enon paksu kukkaro
    se on neidille varsin hyvä.

Minä sanon teille, se oli kamala juttu. Ensin minä luulin, että vanhus
ei sietänyt laulua ja siitä niin raivostui. Mutta tämä vaan huusi: minä
tahdon neitseen. Missä se neitsyt on?

-- Minun vuokramatamini oli oikeata lajia, kyllä sillä oli kita
ammollaan... Ensin se kaasi kokonaisen ämpärillisen vettä hänen
päälleen, sitte hän sanoi: "Tässä oli nyt lumivyöry, ei kai Jungfrau
[Vvuori Sweitsissä, jonka nimi on Jungfrau (neitsyt). (Käänt. huom.)]
ole kaukana." -- Sitten tuli poliisi... Frohin eno otti tämän niskasta
kiini ja sanoi, -- oliko tämä se neitsyt ja saisiko sitä koettaa!
Kuvitelkaa...

Ja minä koitin enoa rauhoittaa sanoen: olkaa hyvä ja rauhoittukaa!
Mutta tämä vaan huusi, -- viisikymmentä guldenia on mennyt hukkaan.
Matami sanoi... "viidelläkymmenellä guldenilla hän aikoo saada
neitsyeen... Sellainen kollon poski! Viidelläkymmenellä guldenilla ei
saa imisäsikaakaan, joka vielä olisi 'neitsyt'."

Senjälkeen ukko maksoi kympin ja hävisi pois kuin sauhu.

Kertomus herätti yleistä naurua.

-- Miksei Froh sinua nainut, kysyi Bine käytännöllisenä ihmisenä.

-- Hänen piti jatkaa lukujaan, puolusteli Fanni kiihkeästi.

-- Ja sitten se puujalka teki esteitä avioliitolle, kikatti Putzi.

-- Koska hän sinua rakasti, sanoi Bine painolla, -- niin todellisena
rakastajana hänen olisi pitänyt sinut naida.

-- Niin kuin Cyrill, sanoi Rampa-Anna juhlallisesti.

-- Pidä suusi kiini sika!

-- Kyllä minä sinulle näytän!

-- Te maan moukat olette mahdottomat!

-- Kyllähän vielä hijoutuu täällä kaupungissa, lohdutteli Rampa-Anna
kuvaamattomalla ivalla, tuupaten Bineä kylkeen...

Silloin aukasi Olympia hitaasti oven, tarkasti huoneessa olijoita ja
sanoi, astuen lähemmäksi arvokkaan näköisenä: -- Täällä puhutte pötyä,
ettekä tiedä -- että rouva myöpi meidät.

Pau! Puh! Se iski kuin pommi... Tytöt hyppäsivät pystyyn. Kysymyksiä ja
huudahduksia sinkoili ristiin rastiin...

Bine yksinään jäi vaijeten istumaan ja Milada kuunteli silmät suurina
nojaten ovenpieleen.

-- Minä tiesin jo kauvan, mitä oli tekeillä, sanoi Olympia, rouva antoi
myös siitä viittauksen. Mutta hän ei koskaan puhu mitään suoraan. Mutta
eilen juuri kun me järjestimme paitoja -- Olympia kääntyi Miladan
puoleen, joka nyökäytti päätään -- tuli etsivä herra Sucher... rouvan
luo... Pois lähtiessään sanoi "etsivä" ovensuussa -- "hyvin joustava
ihminen, vaatimaton, joka ymmärtää liikettä." -- Rouva vastasi, "sepä
hyvä, olisi vahinko jos liike rappeutuisi."

Herra siunatkoon, jos se on mies, niin saamme selkäämme, vakuutti Putzi
toki salatulla ilolla.

Gisi Geyger pureskeli huolellisesti hoidettuja kynsijään.

-- Minä kokoon kampsuni, Fredl tahtoo saada minut pois täältä ja...

-- Se ei käy laatuun, sanoi Olympia, huitoen kiihkeästi käsillään. --
Koska talo myydään, ei ketään lasketa vapaaksi, -- inventaariot pitää
olla oikeat.,

-- Jos tämä ei sovellu minulle, rupean taas elämään säädyllisesti.
Rouva paroonitar St. Pöltenistä ottaa mielellään palvelukseensa
Roserlin.

Suunniteltiin vimmatusti, kaikissa heräsi toiveita, levottomuutta,
tyytymättömyyttä. -- Bine yksin vaan ei liikahtanut. Putzi sanoi: --
Amshelin veli -- se ontuva -- se hakkasi meitä myös, totta vie
hakkasikin. -- Kaikkialla oli loppumaton järjetön sekamelska. Keskellä
kaikkea, niinkuin aina tällaisissa mylläköissä, kertoi Olympia Pariisin
elämästä, hokien itsekseen sen ihanuuksista. Milada sulki oven...
Myöskin hänen sielussaan raivosi myrsky. -- Myyty! Meitä myydään kuin
nautakarjaa! -- Varhaisimpia lapsuuden muistoja nousi hänen sieluunsa.

Hän muisti äitinsä ruskeanpunaisine hiuksineen, joka kulki laulaen
huoneessa... karttuunisessa puvussa... Kuitenkin tuntui Miladasta kuin
olisi äidissä ilmennyt vielä villimpi ja kauheampi ahdistus kuin noiden
toisten naisten suulaassa kirkumisessa.

-- Entäs missä oli Janka?... Erään kalpean naisen valkonen haamu liukui
Miladan ohi menneisyyden muistojen usvassa... missä he olivat kaikki...
Tänään, tänään -- oli Miladan vuoro... Mutta hänhän oli vapaa --...
kuitenkin toisella tapaa kuin Horner oli hänelle luulotellut. Hän ei
ollut vapaa ainoastaan mielikuvituksissa... vaan todella... Hän muisti
Goldscheiderin sanat... "Kun minä jätän tämän liikkeen, ei sinulla ole
mitään velvollisuuksia tässä talossa. Ainoastaan minulle olet sinä
velkapää"... Milada sulki silmänsä tuntien pyörrytystä niinkuin se,
joka kulkee hitaasti syvänteen reunaa. Mihin saattoi hän mennä? Mailma
oli niin suuri... Mihin?... Pitikö hänen lähteä tästä lämpimästä
pesästä?... Hän meni huoneeseensa. -- Suljettuaan oven, hän painoi
otsansa ikkunaruutua vastaan... Väkivallalla hänen täytyi tuupata pois
luotaan Dubben, joka epätoivoisena oli häneen tarrannut kiini. --
Luuleeko Milada että hänen asemansa tästä paranee? -- Kerran täytyy
hänen päästä täältä pois... eikö totta?... Hänen piti kerran kuitenkin
ottaa lapsensa luoksensa ja palata kotimaahansa Saksaan. -- Voi tuota
Dubbea, joka päivisin oli kuin hullu, aina rähisi, aina riiteli ja aina
kertoi samaa elämäntarinaansa, samoja surujaan, jotka eivät ketään
enään viehättäneet. Öisin oli hän niin meluavan villi, niin
ylenpalttinen ja räikeä että Goldscheiderin täytyi häntä usein
muistuttaa. -- -- Pois kaikki hullut, ajatteli Milada. Nyt täytyi
hänen saada rauhassa ajatuksiaan järjestää, -- ajatella omaa
tulevaisuuttaan... "järjestäytyä" niinkuin Horner sanoi...

Vähän hänellä oli rahaa, neljä sataa guldenia, mutta hyvät vaatteet...
Niillä hän saattoi tulla vähän aikaa toimeen, kunnes saisi työtä,
jotain varmaa ja hyvää työtä. -- Hänhän oli terve... Toiset
luonnollisesti... esimerkiksi Fanchon... ne pelkäsivät... Milada tiesi,
että Fanni sylki verta. Kun Olympia toi tuon tiedon äsken, kalpeni
Fanni liituvalkeaksi, niin että se näkyi poskimaalinkin alta.
Goldscheider piti häntä siksi, että tuo vanha Kröger oli sitä
pyytänyt... Kerrottiinpa että ukko maksoi Fannin puolesta... Vaan jos
joku toinen ostaisi talon, täytyisi Fannin livistää... Varmasti... ja
Fanni oli kuitenkin niin herttainen olento... Hän oli viaton ja avuton
kuin lapsi. Niin, kylläpä Fannikin rupeaisi itkemään.

Mutta mitä se Miladaa liikutti. Hän olisi jo silloin kaukana täältä...
ehkä peräti Pariisissa!...

Mutta vaikka Milada kuinka koetti kiusata itseään, irroittaen
käsitteensä ympäristön vaikutuksesta, aina ne kiertyivät itsepäisinä
sinne takaisin, muistuttaen hänelle toisten kiihtyneitä, pelästyneitä
kasvoja, karkoittaen hänen mielestään kauniit tulevaisuuden kuvat,
joita hän koetti uudelleen kaapata kiini äkkiä ilman järjestystä,
epäjohdonmukaisesti. Siten täytyi täällä aina elää. -- Aina täytyi
uudistusta pelätä... Tulevaisuus tuotti aina vaaroja... Ainoastaan
nykyhetkessä saattoi jotenkuten elää. Peljätä tyttöjen täytyi, aina
vaan peljätä. Heissä ei ollut elämänuskon eikä rohkeuden kipinää...
Herra jumala jos voisi lujasti uskoa itseensä, tuntea sitä varmuutta --
"että sinulle ei tule mitään pahaa tapahtumaan... sinun persoonasi on
loukkaamaton..." Kenpä voisi valaa heihin tuota uskoa! Herkeämättä
kulki Milada huoneessa edestakaisin... Hänen aikomuksensa oli hyvä,
mutta eikö se ollut kokoonpantu kirjaimista kuin sanat: kahlehdittu --
toivoton -- masennettu? -- Ja oliko hänenkään asemansa todellisuudessa
sen parempi kuin muitten? Mitä hän jaksoi tehdä tällä ruumiillaan, mitä
hän kesti kaikesta huolimatta sairaaloisella sielullaan?... Alaspäin
menoa olisi hänenkin tulevaisuutensa. Kyllä Goldscheider saattoi
helposti sanoa: Mailma on laaja... Horner saattoi saarnata: "Henkesi on
vapaa"... Mutta hän tunsi kahleensa paremmin kuin he. Kyllä hänellä oli
rohkeutta avata ovi... Mutta rohkeutta katsoa ihmisiä silmiin toverina,
saadaksensa heiltä ystävällisen sanan, hyväntahtoisen kohtelun, se
häneltä puuttui... Hänen olisi täytynyt valehdella sekä omasta
itsestään että menneisyydestään. Hänessä nousi veri tätä valhepakkoa
vastaan. -- Se ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä mailmaa vastaan.
Se oli jotain selittämättömän arkaa ja outoa, joka hänessä kiehui.
Oliko se myötätuntoa, sääliä vaiko yhteisen pelon synnyttämää
yhteistunnetta, -- sitä hän ei voinut ratkaista, hän tunsi vaan
irroittumattoman sisäisen yhteenliittymisvaiston niihin, joiden täytyi
tänne jäädä, vaikkakin hän mahdollisesti olisi voinut täältä paeta. Hän
tiesi ettei hän voi irtautua niiden tyttöjen mailmasta, joidenka elämä
oli alkanut yön pimeydessä, jonka syvyydestä kohtalo heidät viskasi
tanssimaan nautintojen rikollisessa, räikeässä valossa, josta se sama
kohtalo syöksi heidät samaan kuiluun takaisin, kun synnin valo sammuu.
Hän oivalsi.

Hänen kurja rahavelkansa Goldscheiderille, joka häntä tähän asti oli
pidättänyt talossa, ei häntä enää kytkenyt, pikemmin hänet kahlehti
murtumaton tahto, joka johtui hänen sisimmästä sielustaan, kohdistuen
kaikkeen siihen, joka turvaa etsien häntä läheni. Tätä tunnetta hän ei
voinut sanoihin pukea. Se oli näkymätön, kaikkialla vallitseva, häntä
ohjaava tunne, josta hän tiesi, ettei se hänestä poistuisi, vaan
pakottaisi palaamaan tänne, lähtisi hän minne tahansa. Se painoi
leimansa koko hänen kehitykseensä, se kumosi hänen yksilöllisen
tahdonvoimansa, hänen itsenäisyytensä, se teki perinpohjin tyhjäksi
Hornerin siunatun "miinus" periaatteen.

Niin sekavat olivat hänen tunteensa, että kun Horner aukasi oven,
ryntäsi hän tätä vastaan sanoen: "Horner, liike myydään ja minun täytyy
lähteä mailmalle. Pariisiin minä lähden, siellä toivon saavani elää
ihmisiksi lopun ikääni..."

Horner asetti paksun likaisen etusormensa nenälleen.

-- Pariisi on kyllä oiva paikka. Mainio. Kuka on pannut tämän aikeen
päähäsi?

-- Luulen, että se on ollut Olympia, vastasi Milada miettiväisenä,
muuttuen vilkkaasta odottamattoman jäykäksi, -- etkö sinä hyväksykään
poislähtöäni? --

-- Vai niin, Olympiako on nyt neuvonantajasi? Tunnen hänet varsin
hyvin. Oli kerran kovin ylpeä likka. Hänen ensimäinen rakastajansa oli
ylioppilas. Kaikki tapahtui kuin olisivat pojan aikeet olleet
rehelliset. Rakkaudenkohtaukset olivat runollisen siivot, sitten poika
vei tytön hotelleihin, teki hänestä langenneen, y.m. Sen jälkeen
muuan sirkustaiteilija hävitti lopun, mitä hävitettävää oli.
Sirkustaiteilijan kanssa kulki tie Pariisiin, -- hei vaan, -- kaikki
kävi kuin rasvatuilla rattailla. Siellä Olympia tapasi hyvin
runsaskätisen ostajapiirin, saksalaisen taiteilijasiirtokunnan. Kun hän
vähän oli kotiutunut, niin hän takertui etäisten maitten miehiin. Muuan
jaapanilainen taikatemppuilija otti hänet taidekumppanikseen ja
temppuili hänen kanssaan läpi koko eläintarhan, kunnes tämä
"metsänriista" herätti korkean aatelispiirin huomiota. Luonnollisesti
näiden joukossa oli eräs ruununperillinenkin, -- pyöreäkartion huippu!
Nyt Olympia sai taas kauniisti laskeutua ales päin. -- Hän ei ollut
niitä ihmisiä, jotka osaavat kiivetä vaikka sileitä seiniä ylös. Oikea
rekordiberra tuosta nautintojen kultaisesta nuorisosta ylläpiti
Olympiaa kyllä vielä pidemmän aikaa ostaen hänelle väärentämättömiä
hohtokiviä ja ihanan pienen linnan; mies oli enemmän espanjalaista
alkuperää. Siinä linnassaan Olympia seurusteli saksalaisen prinssin
kanssa, joka jätti hänelle ystävyyden osoitteeksi sellaisen
muiston, että hänen täytyi maata puolen vuotta sairaalan
sukupuolitautiosastossa. -- Tavallinen seuraus oli se, että Olympia
rupesi siveelliseksi, haki ja sai paikan kotiopettajattarena
Beauvaisissa. Kahden kuukauden perästä antoi armollinen rouva hänelle
jalkapotkun ja armollinen herra matkarahat takasin Saksaan. Täällä
Olympia luisui kaikki asteet alas, mitä luisua saattaa, kunnes hän
saapui Goldscheiderin valkamaan. Tee nyt tästä tilinpäätös. Olympian
loistokkaasta retkeilystä on loppusaalis seuraava: joukko
keskinkertaisia valokuvia, tusina värjättyjä selluloossapalloja, kaksi
irtonaista hohtokiveä, kuppatauti ja armollisen herran perhekuva. Miksi
siis matkustaisit Pariisiin, miksi sinä kuljettaisit kauneutta,
nuoruutta ja voimaa yli maan rajan -- täällä sinä voit saavuttaa samat
tulokset, vai etkö luule?

Milada ajatteli: miksi minä teeskentelisin hänelle. Siksi hän sanoi
avomielisesti: mitä sinä neuvot minun tekemään? Jäisinkö tänne?

-- Katso ympärillesi, sanoi Horner. -- Opi näkemään! Opi tuntemaan! Opi
sielukkuutta tosiasioista! Sulata! Kokoa uutta!

-- Mutta Horner, tunnenhan minä kaikkea, mitä täällä tapahtuu.

-- Tunnet, -- räjähti Horner -- sinä et tunne mitään, et osaa
arvostella mitään. Haista paska! Raatoja sinä sormin kykenet
pitelemään, et muuta! Ota selvää seurausten syistä! Eroita tähdellinen
ja yleinen sivuseikoista ja vivahduksista! Mikä on sinussa ja
sinunlaisissa erikoista, mikä esiintyy joka tilaisuudessa, se pane
muistiisi! Elämän erikoisuudet, jotka ovat kuin punaiset suonet
valkoisella pohjalla, ne sinä löydät pian. Opi yhdistämään
jokapäiväisyyden ja tavallisuuden eri seikat, rakasta sitä, jota ehkä
nyt ylpeänä sivuutat! Mene puserra inhimillisyyttä lyijynharmaista
naamoista! Osoita minulle ihmiselämän salaisuudet, ennenkuin kerskailet
sen ymmärtämisellä!

-- Ymmärrän, -- sanoi Milada hitaasti -- minä tunnen vaistomaisesti
sen, minkä sinä sanoillasi tarkoitat. Sinulla on periaatteita,
suunnitelmia, niin. Mutta minä -- minä olen liian itsekäs, Horner,
kuului Miladan kiihkeä vastaus, minä en ole ollenkaan hyvä, niinkuin
sinä luulet, minä muistan vaan itseäni.

-- Pure hampaitasi yhteen, likkaseni! Joka luulee voivansa tutkia
aurinkoa, lentämällä suoraan sen sisään, se polttaa itsensä. Jos me
emme pääse pois omista sulatuselimistämme, silloin olisikin
itsetuntemustaito kovin helppo. Hanki itsellesi taiteellinen taito
katsella kaikkia etäisyydestä, ponnista voimiasi tutkiaksesi ulkonaisia
ilmiöitä; anna älysi tehdä opintomatkoja sen sijaan, että se nyt
tuloksetta omia sisäisiä ilmiöitäsi hautoo; älä joka päivä tarkasta
rahakassaasi kuin pikkuporvari; vaihda, anna sen luistaa, lainaa sitä
pois, osta ja myy! Kun lopulta palaat kotiin, tee tilinpäätös,
yliarvoja jää sinulle. Se on sinun persoonasi. Joka teko on
yksilöllisyytemme mittapuu. Elämämme selvittelemiseen ei tarvita mitään
hiushalkaisemistaitoa. Vaikka viisaustiede olisi kuinka hienostunutta,
vaikka se olisi kuinkakin monimutkaista, ei se voi antaa senkään vertaa
selitystä kuin sinun tahtosi pienin, kaikkein vähäpätöisin aineellinen
ilmiö. Mene, antaudu tositoimintaan, silloin on sinun pakko oppia
itseäsi arvostelemaan. Olenko minä sinut tyttö todella löytänyt ja
kiihottanut nousemaan, jotta sinusta tulisi vaan ranskalaisvintiön
huvittelun väline?!

Horner katsoi Miladan kasvoihin pistävine silmineen. -- Tässä sinun
pitää kestää taistelu. Tästä paikasta pitää sinun valloittaa mailma. --
Juo, tyhjennä ainoastaan se malja, jonka itsellesi olet valmistanut, et
kaipaa muuta. Sinun sielusi on kyllin rikas. Sinä olet kyllin oppinut
ajattelemaan, sinussa on rohkeutta ja uhkamielisyyttä, erikoisuutta ja
sielukkuutta. Rikas sinä olet. Ja kaiken tuon tahtoisit sinä mailmalla
tuhlata, jossa se hukkuu liikatarjontaan. Menisitkö ihmisten luo!
Toivoisit apua niiltä, joilla on kyllin, katso ympärillesi, järjestä
omaa joukkoasi! Tee ammattihaureuden kurjalistosta itsetietoinen
joukko! Kokoa ne järjestöihin, opeta ne taistelemaan etujensa puolesta!
Sitä varten olen sinua kehittänyt. Pitää toimia tyttö ennen kuin
itsensä voi maailmassa pelastaa, pitää pistää ja lyödä, pitää olla
rohkea, aina naurettavaisuuteen asti. Tunnetko sinä kertomuksen Don
Quichotesta? Sinun pitää se lukea. Hän on todella sankari, johon voi
uskoa. Kaikki muut ovat sitävastoin poropeukaloita, joiden elämä on
pantu asiapapereihin, joiden mukaan he puolustavat vaan omia etujaan.

-- Minä kerron sinulle jotain, tule lähemmäksi!

-- Porttolanaiset ovat viattoman hupakkomaiset kuin pienet tytöt.

-- Ne ovat kuin kuningattaret, jotka nukkuvat likavuoteilla.

-- Ne ovat todellisen äitiyden tunteen seuraajia, joiden täytyy
itkeä. --

-- Löytyy vähäpätöisen kaltaisia sanoja, joista tuntuu verenhalu. --
Löytyy riettaita sanoja, jotka eivät tuota sen enempää vahinkoa, kuin
kellojen kilinä ilmassa. Tieto on yksinään aatelisuuden merkki. --
Aateloi tiedollasi sinun mailmasi!

-- Käytä voimasi antamiseen! -- Missä paljo on annettu, siellä on myös
innostusta. -- Se on vanhaa viisautta! Sinä opit vielä kerran
rakastamaan, sen minä sanon, rakastat noita pirstoutuneita, pois
potkituita, kurjia olentoja. Ja ehkäpä tämä rakkaus on oleva se liekki,
joka polttaa vanhojen jumalien alttarin tuhaksi. -- Tällainen
uhrautuminen ei hukuta uhrautunutta. -- Kuule! Vaikka ihmisrakkauden
meri kuohuisi kuinka voimakkaasti ja valtaavana tahansa, niin on sen
sisin olemus sittenkin pieni lähteen silmä ropakossa ja sen
lähteensilmän nimi on itsekkyys.

       *       *       *       *       *

Seuraavana harmaan hämäränä aamuna astui Milada salista puettuna
heleään pukuun, käherrettynä ja maalattuna... Se kiihtymys, joka
edellisenä päivänä oli tärisyttänyt koko talon, kiehui myös hänessä,
sillä myös hän oli elämänsä tien risteyksessä. Goldscheider oli myynyt
talonsa. Hän oli siitä jo kertonut vierailleen. Hän oli kulkenut
myöhään yöllä Miladan ohi ja hymyillen sanonut -- tee nyt varma päätös.
-- Rouva Goldscheider oli riidellyt kiihkeästi ja äänekkäästi Hornerin
kanssa ja ensi kerran koko käyntiajallaan ei Horner tullut saliin illan
kuluessa.

Paljon vieraita oli ollut salissa. Fanchon, Gisi, Dubbe olivat
hassutelleet aina mahdottomuuksiin saakka. Jotain luonnotonta
kiihtynyttä ja sairaalloista ilmeni heidän meluavassa ilossaan. Dubbe
kantoi herransa, erään pienen vaaleatukkaisen kreivin, kammariinsa ja
tämä karisti istuessaan sylissä kukkaronsa sisällön Dubben päälle. Bine
makasi mahallaan lattialla ja kokosi roskia...

Yön hurjat kuvat kieppuivat vielä Miladan aivoissa. Ja kaikkien näiden
kuvien taustana oli Miladan selvä tietoisuus, joka räikeästi valaisi
unelmat, mitkä mieleen johtuivat. Hän ymmärsi, että kaikkien näiden yli
vyöryi lieju, jota hänkään ei voinut estää... Hänen jälkeensä tulisi
uusia ja kukkeimpia... Nämät samat tanssivaiset liitelevät olennot
vaipuisivat samaan kurjuuteen, samaan paheeseen kuin edelliset.
Joukkoja tulee, joukkoja menee, tulevat ovat nuoria, elämänhaluisia ja
iloisia, menevät ovat kalpeita, rikkirevittyjä, ja heidän silmissä on
kuolemantuska. -- He kohottavat kätensä ihmisiä kohden huutaen: --
auttakaa meitä, auta sinä meitä, anna meille edes sielusi. --

Milada istui ikkunan luo, ja nojasi päänsä seinään. Hänen oli uni...
Äkkiä joku kuin ilmeni hänen eteensä tarraten häneen rukoillen... -- En
voi tehdä mitään, -- yritti Milada huutaa. Kylmät sormet takertuivat
hänen paljaisiin olkapäihinsä...

-- Milada, minä se olen -- ... Dubbe seisoi Miladan edessä yöpaidassa
ja paljain jaloin... Hänen kasvonsa olivat ilman poskimaalia ja kovin
uurteiset kuin haahmolla... -- Jumalan kiitos, että sinä olet
valveilla. Minun täytyy puhua kanssasi. Hän nukkuu, tuo kreivi
nimittäin. -- Herttainen poika... Koko yöksi hän jäi luokseni...
kultakämmeneni... Jumalan kiitos! Nyt tulee minunkin kurjuudelleni
loppu... Oletko kuullut, että Goldscheider myy? Oi, minusta ei ole enää
mihinkään!

Dubbe heittäytyi Miladan vuoteeseen ja lyyhistyi sen syrjälle.

-- Mene nukkumaan Martta!

Kynttilöiden muodostamat varjot peittivät haamun tapaisina Dubben, joka
ojenteli paljaita kauniita käsivarsiaan. -- Enkö minä vielä ole
kaunis!? Eihän pari vuotta, jumala siunatkoon, tee ihmisestä loppua!
Olenhan minä opettajatar, onhan minulla todistuksia, täällä oloni --
oli vaan tyhmä erehdys. -- Dubbe kääntyi pudottaen käsivartensa alas.
-- Nyt minä palaan omaan mailmaani.

-- Niin helpolla se palaaminen ei vaan käy -- Milada pirskoitti vettä
kasvoihinsa. -- Ja milläs sinä aijot itseäsi elättää? Kuinka sinä
luulet saavasi tuntiopettajan paikkoja?

-- Kaikkialta voin saada suosituksia, -- sanomalehdissä, --
oppilaitoksestani, -- lähetystöstä, -- olenhan minä opettanut
lähettilään rouvan luona, -- I speak a realy english (minä puhun
virheetöntä englantia) -- -- minä en pelkää työnhakua. --

-- Martta, oletko puhunut Goldscheiderin kanssa?

-- Senkö kanssa! -- Korkealle kohotettujen kulmakarvojen alta välähti
sininen katse kuin salama... -- Se on kiusannut minua kuin rakkari
pannatointa koiraa. Tiedätkö sinä, minkä tähden se ei ole laskenut
minua pois?... Ei edes Carlotan luo! Hän pelkää, että minä puhun
liikoja ja ne pelkäävät myös, jotka ovat olleet hänen kätyrinsä...
Lapsivuoteelta he ovat raastaneet minut tänne porttolaan, -- lapseni he
veivät minun rinnoiltani, -- ensiksi minä tahdon lapseni takaisin...

-- Onko sinulla sen hoitajan osoite? -- kysyi Milada väsyneesti ja
soinnuttomasti. Hän oli kuullut tämän saman jutun niin monasti, että
oli siihen kyllästynyt... Mutta Dubben tuskaa heijastavat silmät
janosivat aina vastausta.

-- Goldscheider tietää sen. Hän sen toimitti hoidettavaksi. Sen pitäisi
olla jossain kaukana maalla vieraitten ihmisten... sellaisten naisten
luona, näes, jotka elävät pienten lasten hoidolla. Nyt minä otan sen
sieltä pois. -- Milada kulta, minä en pelkää. -- Kaksi vuotta
Kristuksen nimessä ei ole mikään ijankaikkisuus, joka pelastuksetta ja
ehdottomasti hukuttaa. -- Minä rupean tunteja antamaan ja lastani
kasvattamaan. Eikö totta Milada, kaksi vuotta ei merkitse mitään!? Minä
tunsin erään tytön, joka sairasti neljä vuotta luumätää, ja kun hän
pääsi sairaalasta, nai hänet eräs nuori kaunis mies. No mutta sano
sinäkin jotain Milada!

Milada teki toivottoman liikkeen. "Hullu" sanoivat muut, kun Dubbe
houri lapsestaan... Joku oli kuullut, että se oli kuollut heti
synnyttyään.

Milada tarttui Dubben käteen: -- Sinun pitää kuitenkin puhua ensin
Goldscheiderin kanssa! Ymmärrätkö? Jos pyydät jotain siltä, joka tämän
talon on ostanut, niin se sanoo, että asia ei koske häntä. Sinä olet
kauppatavara, etkä muuta.

-- Niin, niin -- vastasi Dubbe lapsellisen parkuvalla äänellä --, mutta
hän ei voi pidättää minua, sen sanon sinulle... Hänen täytyy tuntea
omantunnonvaivoja.

Dubbe hyppäsi pystyyn ja karahti Miladan kaulaan.

-- Ah, Milada, sinä olet hyvä, sinä olet jalo. Minä puhun hänen
kanssaan rauhallisesti. Minulla on sata tehtävää. Mitä sinä arvelet?
Pitääkö minun ensin vuokrata huone ja sitten vasta ottaa lapsi
luokseni, vaiko päinvastoin? Lapsi ei saisi olla hetkeäkään enää
vieraitten ihmisten hoidossa. -- Dubbe katseli Miladaa kasvoihin
tuijottavin silmin. Lukemattomien tuntien tuska kuvastui niissä.

-- Mutta ajattele, jos en saakaan enää lastani takaisin! En koskaan, --
kuiskasi Dubbe.

-- Tule huomenna luokseni, Martta kulta! Silloin saatamme puhua tästä
asiasta tarkemmin. Portinvahtirouvan lähetämme lastenlöytökotiin, jotta
hän voisi ottaa parempaa selvää asiasta. Nyt pitää sinun mennä
nukkumaan.

-- Nukkumaan! Mitä? Minäkö? Ei rakas nunna! Minä luulen, että minä
yleensä en nuku enää koskaan.

-- Dubbe, Dubbe! -- Milada tarttui Dubben velttoina riippuviin käsiin
-- mitenkä sinä luulet jaksavasi puhua huomenna tyynesti Goldscheiderin
kanssa! Sinä kaipaat rauhaa. Mene nukkumaan.

-- Vuoteellani nukkuu jo toinen, -- sanoi Dubbe äkkiä oudosti
kaikuvalla äänellä. -- Se ei tee mitään. Minä olen hirveästi väsynyt.

Milada irroitti kouristuneet kädet hyväillen niitä hellästi.

-- Voi nunna kulta, sinun on lämmin, mutta minun on vilu, huuh... Kun
suljen silmäni, niin näen aina edessäni lapseni, joka huutaa minun
perääni... Usko minua, minä kuulen sen huutavan joka yö...

Alhaalla pärähti kellonsoitto. Samassa silmänräpäyksessä koputettiin
kiihkeästi ovelle. -- Onko neiti Dubbe teidän luonanne neiti Milada?

Sisäpiika puhui suuttuneesti ovelta -- kas sitä, kas sitä, kun ihminen
jättää kreivin yksin. Tietäisipä vaan rouva tämän!...

Dubbe hyppäsi pystyyn. -- Jeesus siunatkoon! Minä en ole maalattu. Auta
minua, Milada! On jo kirkas päivä! Katsos, ei tuota herttaista poikaa
saa pois. -- Dubbe seisoi peilipöydän ääressä maalaten itseään
kiireesti, ja kastellen huuliaan ja korvalehtiään punavedellä sekä
piirtäen kulmakarvojaan mustalla. Väsyneet surua ilmaisevat
kasvojenuurteet olivat hävinneet, silmät säihkyivät taas. Hän
pirskoitti hajuvettä hiuksiinsa, niin että niistä tippui. Paitansa
pitsit hän järjesti mielistelyhaluisena kaulan ympäri. Pam, niin ovi
paukahti kiini...

Mitä tämä oli? Vakavaako laatua, pilaako, teeskentelyäkö, hulluuttako,
epätoivoako?... Kaikkea ehkä hiukan, -- ajatteli Milada alakuloisena,
riisuutuen. Hän laskeutui vuoteelle ja nukkui keskipäivään asti.

Herättyään sai hän kuulla uutisia siitä, mitä talossa sillä aikaa oli
tapahtunut.

Edellä puolenpäivän oli herra Sucher erään toisen herran kanssa käynyt
talossa ja neuvotellut kauvan ja vakavasti Goldscheiderin kanssa.

-- He näyttivät kaikki kolme perin tyytyväisiltä, kun he astuivat pois
konttorista, tiesi Olympia kertoa.

Portinvahdin rouva oli pessyt viinilasit, ja Fanchon vakuutti, että ne
eivät lemuneet pompalle, sillä hän oli perehtynyt tällaisiin asioihin.

Sen jälkeen oli Goldscheiderillä ja Dubbella ollut yhteenotto. Kun
molemmat miehet olivat menneet pois, oli Dubbe mennyt Goldscheiderin
huoneustoon, vaikka portinvahdin rouva oli koettanut häntä estää. Ensin
kuului Dubben äänekäs, kiihkeä ja hermostunut puhe ja sitten puhui
Goldscheider. Sen jälkeen rupesi Dubbe kirkumaan ja parkumaan. Kun
tuoli kuului menevän kumoon, ryntäsi portinvahdin rouva sisään. Silloin
Dubbe ryntäsi ulos Goldscheiderin huutaessa: "se tarvitsee piiskaa!"

Nyt oli rouva tunti sitten lähtenyt pois hevosella puettuna silkkiin ja
vihreisiin "helyihinsä."..

Bine kertoi tämän Miladalle tyynesti ja tasaisesti kutoen kertoessaan
sohvakoristetta, nostaen aika ajoittain tuota epätaiteellista kudelmaa
ilmaan ihaillakseen. Fanchonin huoneessa, jonka seiniä peitti
alastomain ihmisten kuvat, istui joukko tyttöjä keskustelemassa viime
tapahtumista.

-- Ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, hän ei ollut pahimpia, huokaili
Rosa, jota Punatalon elämä oli kovin miellyttänyt.

-- Roisto hän on -- ärähti Mizzi, joka edellisenä päivänä oli päässyt
sairaalasta, -- jospa tässä voisi pitää puoliaan häntä vastaan!...

-- Kaikki tässä nyt moittivat! piikitti Laura myrkyllisenä, -- joko
olet nuollut umpeen ne haavat, jotka se Amschel huiskale sinuun hutki?
Kaikki tässä myöskin uskaltavat!

-- Mitä? Kuka on minua hutkinut? Senkin mätäläpi, smyygihuora!

-- Anna takaisin se sormus, jonka minulta siellä varastit!

-- Jos sinua pyörittäisi kuinka, sinä tyhjä yöpottu, ja koko tunnin
syynäisi Amschel Lulefiansa, niin ei sinusta löytäisi yhtään ehta
sormusta, korkeintaan sinusta putoisivat tekohampaat suusta, heitti
hänelle Mizzi päin naamaa.

-- Kyllä sinä osaat, sanoi Rampa-Anna hohottaen. Fanchon huusi melun
seasta kimakalla äänellä: -- olkaa siivolla, täällä ei kuule enää omaa
ääntään.

Sisäkkö ryntäsi kiihtyneenä sisään: -- Neidit, neidit, pukeutukaa pian!
Uusi omistaja on alhaalla. Tuolla se on kadulla meidän rouvan kanssa.
Sisäkkö kiiti eteenpäin, aukasi ovia ja ilmoitti saman uutisen useihin
kamareihin. Kaikki ryntäsivät ikkunoihin. Mutta Dubbe ei hievahtanut
paikaltaan. Hän makasi silmät sulettuna vuoteellaan ja ähkyi.

Kadun toisella puolella näkyi todellakin kotvasen aikaa Goldscheider,
keskikokoisen harmaisiin puetun naisen seurassa, jolla oli silmiin
pistävän pieni pää, mikä viipahteli sinne tänne hätääntyneesti kun joku
kohdisti häneen katseensa. Kapea harmaa höyhenkoriste, joka ulettui
ainoastaan kaulan ympäri, lisäsi hänen lintumaisuuttaan, jota vielä
lisäsi vanhanaikuisen kauhtananliepeet liepsahdellessa tuulessa kuin
siivet.

-- Hänen nimensä on varmaankin Lotta, -- sanoi Rampa-Anna kikattaen.
Mutta kenenkään mieli ei tehnyt nauraa. Odotuksen synnyttämä jännitys
oli liian kova.

Goldscheider kosketti heti sen jälkeen vieraan kättä tehden kehoittavan
liikkeen. Harmaa nainen sipasi näkyvästi hämillään ohimoitaan silittäen
hiuksiaan. Sen jälkeen hän tarttui päättävänä pukuunsa sipsuttaen
Goldscheiderin seurassa yli kadun. Ovikello helähti... Väristys kävi
läpi talon ja tytöt kiitivät vaieten joka taholle.

Totta tosiaan! Punatalo oli myyty. Sen otti huostaansa jalosukuinen
neiti Josefiina Aglaia von Miller, -- vanha, laiha, ansiokas nainen,
joka oli hoitanut runsaasti kaksikymmentäviisi vuotta erään
kirkonmiehen taloutta rikkaassa Steiermarkissa... Ah, mikä satoisa
lihava virka-alue. Siellä löytyi peltoja, niittyjä, nautakarjaa,
vihanneksia ja puutarhahedelmiä, ja kaikkea oli yltäkyllin. Yleensä
elämä oli siellä ihanaa! -- Neiti Miller pyyhki kyyneleitä joka kerta
kun puhui menneistä ajoista. Muutamia päiviä jälkeen helluntain otti
hän virallisesti Punatalon haltuunsa. Goldscheider istui konttorissaan
ottaen vastaan. Ihmisiä tuli ja meni, niitten joukossa oli
likkakauppiaita, tyttöasioitsijoita, myös muutamat talon läheisiksi
ystäviksi muuttuneet salissa kävijät pistäytyivät hetkeksi ottamaan
jäähyväiset poislähtevältä rouvalta. Oli yleisesti tietty, että rouva
jättäisi kokonaan kaupungin.

-- Lähden johonkin Saksaan, -- vastasi Goldscheider antamatta varmempaa
selitystä kysyttäissä, mihin hän muuttaa. Myös neidit tulivat hänen
luokseen, jokaisella heistä oli selittämättä olevia seikkoja,
toivomuksia ja liikeasioita. Heidän piti ratkaista riitoja, sovittaa
vääryydentekoja ja neuvotella. -- Goldscheider selitti, että heidän on
nyt kääntyminen uuden rouvan puoleen ja että entisyyttä ei voi enää
muuttaa. Piti tyytyä kohtaloonsa. Olympia yksin sai matkarahat, sillä
uusi omistajatar ei halunnut taloudenhoitajatarta, sanoi hoitaneensa
kyllin itse taloutta, jotta ei tarvinnut palkkalaista, osasi itse
hoitaa parhain...

-- Lisäksi tuo on jo liian kulunut -- sanoi. -- Siis täytyi tuon
sukupuolielämän kuluttaman naisen taas lähteä vaeltamaan... tällä
kertaa Galiziaan asti suuren anniskelun palvelukseen missä kävi vaan
sotilaita... Olympia väänsi kasvojaan sen kuullessaan, mutta Sucher
lohdutti häntä: -- Siellä juodaan vaan maitoa. Herroilla on toiset
palvelijat.

Päivällisen aikaan oli Goldscheider järjestänyt kaikki liikeasiansa ja
odotti nyt vaan seuraajaansa... Seuraajaa! Poismuuttavan rouvan huulet
vetäytyivät hymyyn... Miten oli tuo laiha olento, jolla oli verettömät
ahnaannäköiset kädet ja joka aina oli pelon vallassa, eksyä tänne
G----g'in seurakunnasta, missä hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta
pappilan hoitajana!

-- Minä tahdon päästä hautaan kunnianarvoisan herrani viereen --, oli
uusi tulokas sanonut. Sellainen aikoi siis vallita täällä?

Kun Sucher mainitsi summan, jonka saattoi ansaita tällaisella
liikkeellä, niin välähti noissa lempeännäköisissä ruskeissa silmissä
ilon ja ahneuden välke.

-- Mutta riski, riski -- toisti hän aina. -- Eikö tänkaltaisissa
yrityksissä tapahdu usein onnettomuutta. Kuolevat, sairastuvatko? --

-- Mutta tämä ei ole sentään karjanhoitoa, jossa täytyy omalla
kustannuksellaan niitä hoitaa, armollinen neiti, -- sanoi Sucher, --
jos ne sairastuvat. Täältä ne viedään ilmaiseksi hoidettaviksi ja
parannuttuaan ne palaavat ilman työhönsä, että teidän on ollut pakko
maksaa niistä penniäkään... Ja jos ne eivät enää sovi teille, niin
voitte lähettää muitta mutkitta ne mailmalle... Te voitte myös myydä ne
ensiluokan paikkoihin... Naisia ostaa Fischer Budveisissa, Kohlmann
Teplitzissä, Meyer Brünnissä... Eikö totta?

Goldscheider nyökäytti päätään.

-- Sitten teiltä voi ostaa tyttöjä Jonathan Czernovitzissa, -- minkä
tytön olette taas saanut Jonathanilta joka on tuottanut teille paljon
rahaa, sanokaa -- Sucher näpsäytti sormillaan.

-- Rosamundan, -- vastasi Goldscheider umpimähkään.

-- Tosiaan Rosamundan... Se vasta osasi pitää hauskaa. Joka päivä oli
samppanjakekkerit. Juotiin hänen seurassaan kolmesataa pullollista
samppanjaa. -- Mitä te ansaitsitte niistä?

-- Sataviisitoista markkaa, vastasi Goldscheider.

-- Vuottakaa, -- Sucher heittäytyi taaksepäin. -- Siis ansaitsette niin
paljo ainoastaan samppanjan myynnillä... Miten paljo saatte ruuan
myynnillä? Entäs kuinka paljon tulee tyttöjen käyttämisen kautta?...
Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka paljo maksaa kahviannos!

-- Guldenin ja viisikymmentä kreuzeria. [Tekee noin 3 S:mkaa. (Käänt.
huom.)]

-- Mitä se maksaa teille itsellenne?

-- Viisitoista kreuzeria.

-- Katsokaa nyt, -- Sucher heittäytyi taaksepäin tehden käsiliikkeen.

Goldscheider muisti nämät pitkät, ikävät liikekeskustelut, väittelyt ja
selvittelyt, ennenkuin vanhapiika oli ottanut onkeen kuin nälkäinen
ahven.

Nyt sai liike mennä syteen tahi saveen -- hän oli päässyt siitä irti.

Goldscheider oli päättänyt lähteä talosta sanomatta kenellekään
jäähyväisiä, herättämättä huomiota.

-- Jäähyväiset, -- lähtöpuheet -- kukkia, -- ... Brrr... Tänlaisissa
seuroissa... ei tiennyt, mitä vielä saisi kuulla! Voisivat vielä
haukkua häntä jäähyväiseksi hyvänpäiväisesti... Heittäisivät vaikka
yöastian hänen päähänsä... Jospa vaan saisi kääntää selkänsä tälle
talolle niin pian kuin mahdollista! -- Aina kylmäverinen rouva oli
hiukan hermostunut, täynnään mielettömiä epäilyksiä. Hän heitti
avainkimpun laatikkoon, veti avaimen pois suulta, kätki sen
kirjekuoreen, painoi siihen sinettinsä kirjoittaen siihen: -- Neiti von
Millerille. --

Sitten hän otti matkalaukustaan pienet sakset alkaen puhdistaa hyvin
hoidettuja kynsiään. Sitten hän soitti: Portinvahtirouva, onko
sähkösanomia tullut minulle? -- Ei. -- Hyvä! -- Seis! Sanokaa
Miladalle, että hän tulee konttoriin!

Hän ja Horner, -- ne olivat nyt sopivalla tavalla yhteen saatetut. --
Goldscheider hymyili pilkallisesti. -- Horner oli valanut myrkkyä ja
sappea hänen ylitsensä, kiusaten häntä tuhansilla pikku ilkeyksillä, --
arvottomilla, turhanpäiväisillä kohtauksilla ja niin vastoin heidän
entisiä sopimuksiaan. Mistä tämä johtui?

Horner oli nyt pikiintynyt Miladaan, jopa julki ylpeili sillä. Ehkä
tyttö tosiaan oli sen arvoinen...

Goldscheider koetti muistella entisiä ajatuksiaan.

Ihmeellistä, että hän astuessaan tämän talon kynnyksen yli jo kiinnitti
huomionsa tähän tyttöön... ja sittemmin seurasi hänen kehitystään
melkein uteliaana.

Ensi päätös, jonka hänen piti tehdä rouvana, koski tätä tyttöä. Ja
näinä kaikkina vuosina, jolloin hän vaan puhutteli Miladaa, -- niin
ilmeni tytössä aina jotain persoonallista, kun hänen kanssaan tuli
tekemisiin. -- Tyttö oli aina varma kannastaan. -- Sellaisista
ihmisistä Goldscheider piti. Miksei siis saattanut antaa hänen
vastaanottaa viimeisiä käskyjä?

Milada astui sisään.

-- Minä toivon, että sinä osaat vaieta... Lähden täältä tunnin
kuluttua. -- Jos myöhemmin saapuu sähkösanomia minulle, niin lähetä ne
Royal hotelliin! Sekä pidä tuo mieletön Dubbe aisoissa, kunnes minä
olen poistunut! --

Goldscheider tarkasti miettivänä kynsiään, joita hän kihnasi
nahanpalasella.

-- Sinulle tahdon vielä sanoa: Älä anna Hornerin sekoittaa järkeäsi! --
Elämä on kovin yksinkertaista, eikä niin mutkaista ja merkillistä kuin
Horner saarnaa. Kulje suoraan tietäsi! Liikanainen miettiminen ja
hautominen, niinkuin Hornerin tapa on, heikentää ihmisen. Neuvon sinun
asettamaan asiasi niin, -- Goldscheider osoitti kirjoituspöytää, --
että voisit päästä uuden rouvasi avuksi. Hän tarvitsee apulaisen, sillä
hän on tyhmä raukka. Jos sinä olet järkevä, niin -- kas -- neiti
Miller!

Goldscheider nyökäytti päätään sisäänastuvalle neiti Millerille
katsahtaen Miladaan nopeasti ja ankarasti.

-- Hyvin tehty, neiti Miller, te olette täsmällinen. Kaikki on myös
kunnossa. Tuossa ovat kirjat, kassa ja tässä on avain. Ja... Ja, tuossa
on talon paras neiti! Hän ymmärtää koko taloudenpidon alusta loppuun!
Hänen nimensä on Milada. -- Miller nosti rillit nenälleen ja nyökäytti
päätään kouristuksentapaisesti.

-- Hyvä, hyvä, mutta kuka noin metelöi talossa?

-- Tavallinen ilmiö --, vastasi Goldscheider välinpitämättömästi.
Täällä mellastetaan usein.

Milada astui huolestuneena ovelle päin.

-- Minä en saa laskea teitä sisään -- te -- -- Herra siunatkoon, -- --
raskas ruumis töyttäysi sisään heittäen oven auki ja Duhbe ryntäsi
esiin puettuna kävelypukuun, shakettiin ja sateenvarjoon, mutta ilman
hattua.

-- Rouva Goldscheider, te ette lähde pois. Ehei, niin se ei vaan käy.
Kukaan ei saa kajota minuun, huusi hän Miladalle, joka astui askeleen
lähemmäksi -- ja hän jatkoi uhaten ja matalalla äänellä -- minulla on
ase.

Goldscheider katsahti hallitsevana Dubben säkenöiviin silmiin ja sanoi:
-- Tässä on uusi rouva, jos jotain haluat, käänny hänen puoleensa!
Minulla ei ole teidän kanssanne enää mitään tekemistä.

Dubbe heristi nyrkkiään... Kuulkaa, minun kanssani teillä on tekemistä,
te -- eikä kukaan muu. -- -- Uutta rouvaa en tarvitse, -- hän ei tunne
minua. -- -- Te olette minut tänne saattanut. -- -- Dubbe pui nyrkkiään
aivan hillitsemättä... Te olette minut tänne kytkennyt. -- -- Vastatkaa
rouva! Pitääkö minun jäädä vai eikö? -- Pitääkö?

Goldscheider nousi seisomaan. -- Sinä olet uudelle omistajallesi, neiti
Millerille, joka on tuossa, velkaa muutamia satoja... Epäilen, tokkopa
hän laskee sinut talosta, sinä kelpaat vielä hyvin herroille.

Miller katseli töllistäen molempia ymmärtämättä mitään... En käsitä,
hän sammalsi... en suinkaan laske ketään vapaaksi.

-- Nylkijä, pyöveli! -- -- Minä, -- minä karkaan, ymmärrättekö, Te ja
se uusikin, minä hyppään ikkunasta katuun. -- Niin, niin minä olen
saanut kylläkseni siitä, että pitää teidän kukkaroanne täyttää. Seis,
sanon, te ette astu askeltakaan! -- -- Tänään en enää pyörry, ehen,
-- -- tahdon tietää, missä on lapseni, -- -- käsitättekö? Ei nyt auta
raha, eikä rukous, -- -- antakaa minulle lapseni osoite!...

-- Neiti Miller, sanoi Goldscheider tehdyn tyynesti, -- -- tohtori
Kahane on asianajajani. Olen valmis maksamaan heti kaksikolmasosaa
Dubben velasta. -- -- Antakaa hänen mennä!

-- Mitä? Älkää livistäkö vanha konna! -- Tahdon tietää lapseni
osoitteen ja sen hoitajan nimen... Se oli noin pieni, kun te sen
riistitte rinnoiltani...

Nyt rupesi Goldscheiderkin hätääntymään.

Hän oli aikonut livistää, jättää kaikki sikseen kajoomatta,
selvittelemättä ja lähteä pakoon, mutta vilaistuaan kerran Dubbeen,
joka oli kuin hyökkäysasennossa, seisahtui hän...

-- Kovinpa myöhään tunne herääkin sinussa, sanoi Goldscheider yrittäen
puhua ylevän pistävästi... Mene synnytyslaitokseen! Siellä tiedetään,
missä lapsesi on.

-- Olen ollut siellä kolme kertaa... Rakas Milada, Eikö se ole totta!
Sano se tuolle roistolle, tiedetäänkö laitoksella mitään! Missä on
lapseni? Minä saatan sinut hirteen, murhaaja, jos en saa lastani
takaisin!

Goldscheider oikasi selkänsä.

-- Katsokaa! -- Goldscheider kääntyi läsnäolevien puoleen,
portinvahdinrouvan, Miladan ja neiti Milleriin päin, joka seisoi siinä
silmät suurina ja vetäen henkeään. Oven takana näkyi muitakin naamoja.
-- Katsokaa! Minä olen löytänyt tuon ihmisen velkaantuneena kiireestä
kantapäähän... rehellisesti sanoen hänellä ei ollut rääsyä ruumiillaan,
matkakirstun oli entinen vuokraajarouva pitänyt, -- Dubbe oli velkaa
sairaalaankin, -- olisi joutunut sieltä kadulle. -- Eikö se ole totta?

Goldscheider kohotti äänensä. -- Säälistä otin hänet luokseni
lapsineen, joka oli taakka, onnettomuus onnettomuudessa. Sen minä
toimitin hoidettavaksi -- -- niin hoidettavaksi niinkuin -- -- huusi
hän kiihtyneenä, -- -- löytölapsia voidaan hoitaa; -- sen äiti rukoili,
että hän saisi ruokansa porttolassa, sen isää ei tunnettu. Ehkä lapsi
kuoli kohta, ehkä kahdeksan päivän perästä. -- Onko äiti kysynyt sen
perään? Välittikö hän synnyttäessään siitä? Siitä on nyt kolme
vuotta... Nyt, kun äiti on tuossa kylläisenä, vahvana, omistaen
pitovaatteita ja liinavaatteita, nyt hän vaatii vielä lapsensakin.

-- Jesus Kristus, Maaria! -- Dubbe horjahti... Hän ei enää äännähtänyt,
rikkirevityssä olennossa ei näkynyt enää vastustushalua eikä raivon
merkkiäkään. -- Nyt totuus hänelle ilmeni kaikessa alastomuudessaan...
Ei Goldscheiderkaan enää tiedä lapsesta, hän mutisi, -- pienen lapsen
on hän heittänyt maailman jalkoihin, -- -- kuin leikkipallon! --
Alastomana on hän sen repinyt äidin rinnoilta! -- Se ei voi olla
totta... Te olette nyt suuttunut minuun! -- Jumalan armon nimessä... Se
on niin kauheaa, ettei sille voi muuta kuin nauraa... Eikö totta? Eihän
ihmislapsi noin vaan voi hävitä... kristittyjen maassa, jossa se on
pantu kirjoihin? Eikö sen nimi pidä löytyä kirkonkirjoista?

Dubbe astui pöydän ääreen.

-- Teillä on tuossa paljon liuskoja, kaikki laatikot ovat täynnään
papereita... jossain pitää löytyä osoite... Kuulkaa... Dubbe väänsi
käsiään. -- Jos olen puhunut pahasti, -- antakaa anteeksi, -- minä olen
kuin hullu, en saa öisin unta -- minä -- hän kääntyi toisten puoleen.
Te nauratte minulle kaikki -- --, mutta se on totta -- -- minun on niin
ikävä lastani,... kuulen sen huudon yöt päivät korvissani.

Portinvahdinrouva, jolla oli itsellään neljä lasta, astui Dubben
viereen, vaikka oli kovin korkealuontoinen.

-- Neiti, me menemme poliisikamariin! -- -- Me löydämme lapsenne.
Täytyy etsiä kirjoista... Tehän tiedätte, milloin se on syntynyt, mikä
sen nimi oli.

Dubbe kääntyi ja laski vapisevat kätensä rouvan olalle. -- En tiedä
edes, minkä näköinen oli lapseni. -- En ole koskaan saanut nähdä sen
kasvoja. Sielua kylmää, kun sitä ajattelee... Kätilö ja Goldscheider
ovat kaiken hommanneet. He sanovat, että siitä maksetaan rahaa joka
kuukausi, aina kuuteen vuoteen. Sitten olen täältä vapaa, tästä
kurjuudesta, he sanoivat... Millainen olinkaan lapsivuoteessa...
melkein nälkähullu... surun ja kuljeksimisen näännyttämä... He ovat
minua kehoittaneet... anna lapsi pois... Ventovieras sen otti, -- minun
pienen lapseni, -- miten se lie kärsinyt!... Nälkää, lyöntejä, vilua.
-- Nyt se on kuollut. En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja...

Onneton nyyhkytti horjuen edes takaisin, kunnes kaatui Miladan syliin,
joka oli astunut häntä tukemaan.

-- Hän on hullu, mutisi Goldseheider, tarttuen kuin kouristuksessa
laukkuunsa ja sateenvarjoonsa.

-- Paras on sulkea hänet hulluinhuoneeseen, sanoi hän Millerille, joka
vaan osasi aukoa ja sulkea suutansa.

-- Älkää minulle suuttuko, -- äännähti tämä kauhuissaan.

-- Sulkekaa ovi jälestäni, sihahti Goldseheider portinvahdinrouvalle ja
yhdellä iskulla oli hän hävinnyt hämmästyneen ihmisjoukon keskeltä.

Sulkeutuneen oven pamahdus herätti Dubben houreista...

-- Älkää laskeko häntä pois! Älkää, kirkui hän yrittäen juosta
jälestä...

Miladan vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.

-- Rauhoitu, Martta, rauhoitu! -- Tule mukaani -- kaikki selvenee
vielä, jos olet oikein luja ja järkevä.

Ja puhutellen hellin sanoin vei Milada kalpean mielipuolen tavoin
ympärilleen tuijottavan Dubben ulos.

-- Kylläpä oli koko kanalja tuo Goldscheider, mutisi portinvahdinrouva
sylkäisten; sitten hän astui kadulle. Mutta vanhasta rouvasta hän ei
nähnyt vilahdustakaan. Ilman hattua oli tämä livahtanut.

Konttorihuoneessa seisoi neiti Miller silmät selkoselällään. Niissä ei
näkynyt järjen kipunaa... Pikku pää pyöreine, muorimaisine
samettihattuineen vaipui rinnalle.

Hänen kätensä hypistelivät Goldscheiderin unohdettua kynsiviilaa. Äkkiä
hän viskasi sen pois villisti, hurjan pelästyneenä kuin olisi hän
leikkinyt käärmeellä.

-- Kylläpä olen joutunut läpeen, sanoi hän vaikeroiden, tämä on vasta
kaunista, -- alku ei ole juuri lupaava, sen täytyy myöntää...



Neljäs osa.

Millerin salonki.


    Johdesana:

    Meidän aikamme häpeän muistomerkki.

                               (Schiller.)

Uusi rouva, joka nyt ryhtyi Punataloa hallitsemaan, ei ollut sitä
sitkeää, tuulta ja vettä kestävää lajia, jota hänen edeltäjänsä oli
ollut. -- Hän ei missään tapauksessa ollut tehtävänsä tasalla.

G----gin pappilassa oli hän ollut mainio taloudenhoitaja, oli ollut
hurskas ja altis kirkon ja herransa palvelija, -- "uskollisin olento"
kuten arvoisa kirkkoherra ylistäen hänestä sanoi, iltaisin istuen
paikkakunnan herrakerman seurassa pelipöydän ääressä.

-- Kyllä, hänelle vastattiin, -- käytännöllinen ja säästäväinen on
neiti Josefiina -- mutta Jumala varjelkoon joutumasta sellaisen pirun
kanssa tekemisiin! -- ajatteli moni hengessään... Kukaan ei kestänyt
yhteistoiminnassaan hänen kanssaan. Kun viljankorjuuaikana neiti Fiinan
oli pakko ottaa palkkalaisia avuksi, niin nämät valittivat, että
kohtelu oli hävytöntä ja ruoka kehnoa. Kaksi vanhaa koturia,
kahdeksankymmenen vuoden vanha Kaisa ja pian satavuotias Ursula
moukuttivat hampaattomilla leuoillaan kiertäen tihrusilmänsä taivasta
kohden; se on, "Kiero-Kaisa" niin teki, -- "Ursula viiro" sanoi neiti
Fiina, "oli siksi liian höpsö."

Neiti Fiina keitti kyllin laihaa soppaa, vaikka pitäjä oli kylläkin
lihaisa; hän säästi joka voigrammasta, vahtasi joka kanaa, ettei se
vaan laskisi toisen maalle; hän kitkutti joka pakollista menoa
ja maksua, hän teki kauppaa kuin juutalainen joka messusta,
vihkiäistapauksesta, kastetoimituksesta, laskien, kuinka monta sanaa
kirkkoherra sanoi kuolleen haudalla, melkein hän luki rahassa arvoisan
herra kirkkoherran äänen soinnut saarnatessaan ja ne kädenpuristukset,
jotka hän antoi synninvaivoissa oleville. Kirkkoherra lihoi ylenmäärin
potaatti- ja papuruuista, -- sillä neiti Fiina sanoi niitten olevan
terveellisemmät kuin liharuuat, jotka kiihoittivat ihmisen syntiä
tekemään ja elämään epäkristillisesti. Tämän sijasta ylläpiti neiti
Fiina pappilassa veljentytärtään. Tämä oli solakka, huokaava neitonen,
joka oli ihmeellisesti täti Fiinan näköinen. Erittäin heillä oli
molemmilla hurskaan-alamainen katse ja ohueet, täysin kauniit huulet,
jotka kuvasivat vanhemmassa naisessa kouristunutta pakollista
hyväsydämisyyttä, mutta ilmaisivat, että nuoremmassa oli hyvä joukko
salaisia himoja ja sangen suuri tahdonlujuus ajaessaan halujaan
perille. Veljentyttären kalpea epäpuhdas iho ja mitättömän mitätön
pystynokka muistuttivat "pappia", "joka oli kovin kiintynyt
pienokaiseen lapsesta saakka." Neiti Fiina vanhempi oli ympäristön
kauhu. Joka yksinäinen nainen, joka sai lapsen, sai kuulla neiti
Fiinalta kunniansa. -- Sääli on pyhää kastevettä, jolla tuo äpärä
kastetaan, oli hänellä tapana sanoa.

Neiti Fiina pesi pyykkiä, ompeli ja kehräsi, tehden kaikki askareet
itse ja jos joku puhui siitä, vastasi hän nöyränä ja vaatimattomana:
Koska hyvä herra kirkkoherra elättää meitä kahta vierasta ihmistä, niin
täytyy minun tällä lailla tienata.

Ja kyllä pappilassa tienattiinkin. Kahdessa pankkikirjassa oli kyllä
numeroita. Toinen niistä oli "veljentyttären" nimissä, toinen oli papin
omissa nimissä. Vaan kukaan ei tiennyt, kuinka paljo oli laatikoissa
arvopapereissa ja osakkaissa. --

Nuori neiti oleskeli talvet enimmäkseen Wienissä parooni von Waldeckin
palatsissa. Paroonilla oli suuret tilat G----gin pitäjässä ja olikin
siksi sen kirkkopatruuna. -- Neidin siellä olo johtui siitä, että
paroonin taloudenhoitajatar, neiti Petronella, oli aivan "hassastunut"
pappilan Fiinaan.

Fiinan täytettyä kaksikymmentäkaksi vuotta, tapahtui pappilassa
sellaista, että sen koko ihanteellinen rakkaus ja sopu kerrallaan
katkesi.

Myrskyisen kohtauksen jälkeen tätinsä kanssa, jonka yksityisseikat
jäivät ikuiseksi maailmalta salatuiksi, laittoi veljentytär eräänä
aamuna matkalaukkunsa kuntoon ja matkusti hotelliomnibussilla asemalle
ilman, että kukaan pappilan asukkaista oli häntä saattamassa. Täti
kertoi myöhemmin vähän lauhduttuaan, että Fiina oli lähtenyt Pariisiin
onnistuen siellä mainiosti, sillä itse parooni kustansi hänen
kasvatuksensa; mutta sen tapauksen jälkeen hän näytti vielä
vanhemmalta, häijymmältä ja äreämmältä kuin ennen.

Kaksi vuotta myöhemmin kuolla kupsahti autuaallinen herra kirkkoherra
jättäen "uskollisimmalle sielulle" neiti Fiinalle molemmat pankkikirjat
sekä kaiken muun kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.

Kun Fiina oli jättänyt ammattiseuraajalleen pappilan talon ja tarhan,
aitat ja kellarit raskaasti huoaten, niin vetäytyi hän pieneen taloon,
joka oli rakennettu vuoririnteelle, jossa hän aikoi viettää aikaansa
syvimmässä yksinäisyydessä tukkimetsien ja lehmälaitumien keskellä.
Taloa kutsuttiin "päiväkummun taloksi."

Mutta elellen toimetonna Kaisan ja vihreäharmaan Ursulan seurassa,
heräsi hänessä taas polttava huoli olemassa olostaan. Eikö olisi paras
heittäytyä pappilaelämän tyyneydestä elämäntaisteluun?! --

Mitä piti hänen tehdä? -- Pankkirahat sulaisivat syödessään... Piti
siis alkaa niillä keinotella... niin kuin hänen isänsä oli tehnyt --
ratsumestari. -- Mutta isä oli tehnyt vararikon. Mitä piti hänen
tehdä? --

Toimetonna hän ei voinut elää.

Ja hylkiötytär eleli vaan Pariisissa.

Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä ja äkkiä hän muisti
miehen, joka oli ollut juopon ratsumestarin paras apu ja jolle
vähitellen koko Millerin perheen aarrevarasto oli liukunut, talot,
hevoset, hohtokivet ja taideteokset --, vaikka hän ei ollut mikään
"Juutalainen" -- niinkuin hän selitti jokaiselle, joka ryhtyi hänen
kanssaan liikeasioihin. Se mies oli J. Kessler, asioitsija ja
koronkiskuri. Sama mies oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun
Millerin perhe oli ollut suurimmassa rahapulassa, hommannut ja saanut
neiti Fiinalle taloudenhoitajan paikan pappilaan.

Nytkin neiti kirjoitti eräänä kauniina päivänä Joachim Kesslerille,
millainen oli hänen taloudellinen asemansa ja mikä tulisi neuvoksi.
Heti mies vastasi. Nyt hänellä oli hienot liikepaperit, joiden
otsikkoon oli painettu: välittää kiinteimistöjä, kauppoja, myöntejä,
tavaranvaihtoja, ottaa ulos saatavia, järjestää vararikkoja, selvittää
epävarmoja saatavia j.n.e.

Kessler kirjoitti Millerille, että häntä riemastutti tieto siitä, että
hänen pieni huolenpitonsa oli saattanut neiti Millerin niin
varakkaaseen asemaan ja että hän tekisi kaikkensa, jotta tuo nätti
kapitaali tulisi sijoitetuksi tuottavaan yritykseen.

Jo oli kevät eikä Millerin ja Kesslerin välillä ollut vaihdettu
kuin joitakuita vähäpätöisiä kirjeitä, kunnes G----gilaisen
vuoristohiljaisuuden katkasi sähkösanoma... "Loistava tulevaisuus --
harvinainen tilaisuus -- persoonallinen läsnäolo välttämätön -- tulkaa
heti." -- --

Suin päin pantiin tavaroita kuntoon, "päiväkummun talo" vuokrattiin
muualle talonpojalle, ja koleana maaliskuunaamuna seisoi neiti Miller
nenänpää mielenliikutuksesta punaisena suuressa, vaaleassa
pihanpuoleisessa huoneessa, jonka piti olla herra Kesslerin
yksityisvastaanottohuone. -- Hän oli sama liikehtivä mies, naamassa
sama hyvänsuopeus teeskennellen epäitsekästä välittäjää, -- ainoastaan
sillä eroituksella, että hänellä oli nyt kupuvatsa, jolla heiluivat
paksut, kultaiset kellonperät. Ja sekä kellonperät että vatsa
pullistuivat, kun herra Kessler sanoi entisyytensä tavan vastakohtana:
"vaikka olenkin juutalainen, -- mainitaan ja tunnetaan minut
korkeimmissa piireissä... Ja minä olen ylpeä siitä, että en ole uskoani
kieltänyt kuin monet muut nykyään." Kessler ei puhunut paljoa
ehdotuksestaan. Hän asetti Goldscheiderin kirjat Millerin eteen ja
hänen paksu peukalonsa hyppi kuin kiihkeä kirjasaksa numerosta toiseen.
Ensin kuului kauhun, sitten pelon, lopuksi hämmennyksen huuto, --
sitten kaikki sulautui henkeäahdistavaan ahneuteen, jota
ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja
nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.

-- Herran haltuun siis -- äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen
kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit,
jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki
kuuluivat hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä
rahasummasta, ei juolahtanut Millerin mieleen. -- Kessler antoi
kunniasanansa, että hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä
neljänäkymmenenä vuotena, jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli
kyllä vastustuskykyä. Hän jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten
ajaa tahtonsa läpi... Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja
jos se ei auttanut, niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen
kohtauksia. Hän osasi mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä,
matoisella vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä
ei ollut se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva
tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut
liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se ominaisuus,
joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa: käsitys
siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä ne
toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut olemassa
Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli
tekemisiin.

Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain
tuntematonta, -- jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he
tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen,
jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa
tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti -- mutt'ei koskaan heidän
säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut
yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen
kovuutensa, jopa oikkunsakin oli perusteltu. -- "Hän on roisto, mutta
hän ymmärtää ammattinsa", sanoivat tytöt hänestä.

Niinpian kuin Miller otti liikkeen haltuunsa, muodostui kaksi
puoluetta, -- toisen muodostivat tyytymättömät, nyljetyt orjattaret,
jotka toimivat vierasta vastustavalla mielellä. Heitä harmitti Millerin
pikkumaisuuteen asti menevä ahneus, hänen saituutensa, -- hänen
epävarmuutensa ja matelemisensa kohdellessaan vieraita, lyhyt, karkea
tapansa komennellessaan tyttöjä, ja siksi heistä kehittyi hänen
panettelijoitaan. He ivasivat ja virnistelivät hänen räkättävää
esiintymistään salongissa, kun siellä tapahtui jotain "sopimatonta",
mutta joka tänlaisessa ympäristössä ja tunnelmassa oli luonnollista.
Kaikkein enimmin heitä harmitti Millerin suoraan mahdoton uteliaisuus
ja epäileminen, joka kohdistui kaikkeen ja kaikkiin.

Kaikkialla hän vainusi vihollisia ja vastustusta... Jokaista hän koetti
saada urkkijakseen ja ärsyttää toista vastaan.

Mutta tällainen järjestelmä ei kauan onnistu. -- Kun hän oli
kissantapaisella makeudella saanut jonkun puolelleen, niin tämä juoksi
kertomaan muille niitä epäilyjä ja syytöksiä, jotka hän oli kuullut ja
täten oli talossa joka päivä riitaa, pahaa mieltä, valitteluja
ja illalla happamia, itkusta rumentuneita naamoja. Puhdasta
tuotannollista, koneellistaloudellista puolta tässä liikkeessä ei
Miller luonnollisesti tuntenut. Vaistomaisella saaliin halulla hän
kyllä aavisti, että tässä saattoi ansaita paljon ja nopeasti. -- Mutta
miten piti alkaa? -- Mistä piti kahmaista? -- Miller ei osannut laskea,
että hetkelliset lisämenot saattoivat tulevaisuudessa tuottaa
monenkertaisesti, vaan hän tinki ja kihnasi maksusta kuin pahin
toriakka ollessaan joka päivä tekemisissä tyttökauppiaiden ja
hankkijoiden kanssa, jotka tottuneina Goldscheiderin verrattomaan
runsaskätisyyteen antoivat Millerille huonompaa tavaraa kalliimmasta
hinnasta. Hän taas oli onnellinen luullessaan täten säästäneensä pari
guldenia ja huudahti riemuissaan: Vuottakaa, luulette noin vaan
narraavanne Milleriä!

Goldscheiderilla oli ollut tiedonhankkijoita, ja jätti jälkeensä
juomarahoistaan hyvän huudon, -- sairaaloihin, synnytyslaitoksiin,
poliisin ystäville, pienten salaisten hotelleiden ja matkustajakotien
vahtimestareille ja siksi hänellä oli ollut käytettävänään loppumaton
tyttövarasto, jolla hän oli keinotellut kaapaten siten varmimman ja
runsaimman saaliin. Miller pani kynsin hampain sellaista tapaa vastaan.
Ne olivat hänen mielestään paljaita "varkaita" ja "rosvoja", jotka
veivät hänen "hiellä kootut pennosensa." -- Kaikki senkaltaiset
pyynnöt, hakuut ja kyselyt jätettiin empimättä huomioon ottamatta. --
Hän ei tarvinnut, hänellä oli kyllin, hän ei suosinut tyttöjen
uusimista ja muutoksia. -- Tytöille annettiin halvempia pukuja,
mauttomia alusvaatteita, joista heidän tuli maksaa samat kalliit
hinnat kuin Goldscheiderin aikana. -- Kun Miller ei tahtonut antaa
talon puolesta tytöille kynttilöitä, saippuaa, hajuvesiä ja
poskimaalitarpeita, nousi siitä sellainen myrsky, että hän peruutti
käskynsä, mutta supisti nämät kalliit tavara-annoksensa aina
mahdollisimman vähiin, ja kipristi naamaansa joka kerta, kun täytyi
niistä luopua. Myös salongissa tarjotut ruoka- ja juoma-annokset
vähennettiin tahi niitten hinnat korotettiin.

Tytöt ärsyttivät vakituiset vieraat suutuksiin näitten uudistusten
vuoksi. -- Ei ollut harvinaista, että jokin herra kieltäytyi maksamasta
vaadittua hintaa ja muistutti, mikä oli ollut Goldscheiderin aikuinen
maksutaksa.

Tällaiset selkkaukset eivät tietysti lisänneet vieraitten hilpeyttä
eikä ylläpitänyt sitä kepeää kaikkia elämänhuolia karkoittavaa
mielialaa, jonka synnyttäminen on tämän ammatin salaisuus.

Pian sanottiin suljetuissa piireissä: "Punatalo ei ole enää entisessä
kunnossa, -- oh, siellä on ikävä olla. -- Ei siellä ole muita kuin
hautajaisnaamoja. -- Rouva on ilettävä vanha muori."

Tahi sanottiin: "Ennen Goldscheiderin aikana oli siellä lustia elämää!
Mutta nyt... on siellä pakanan veurua. -- Aivan talo on deekiksellä."
-- Ja niin edespäin.

Neljännesvuoden kuluttua huomasi Miller, joka ei käyttänyt niin
säännöllistä kirjanpitoa kuin Goldscheider, ainoastaan merkkasi
kiusottavan tarkkaan päivän tulot ja menot, että se summa, jonka hän
sai kokoon ei lähimainkaan vastannut sitä, jonka Goldscheider kokoon
haali.

-- Tiesinhän minä, räjähti hän sanomaan, -- minä en pysty tänlaiseen
yritykseen. -- Olen siihen liian hyvä. -- Leväperäinen olen.

Sitten hän huusi portinvahtirouvalle, että tämä tulisi hänen luokseen
ja haukkui tämän ihan pahanpäiväiseksi liikkeen huonojen tulojen
vuoksi, niin että tämä jo ennen ärtynyt henkilö päätti muuttaa toiseen
kilpailevaan paikkaan.

-- Luonnollisesti juonittelette jo heti, kun joku vieras astuu
jalallaan taloon. Ja luonnollisesti teette kaikki ylös ja kannatte
juorupussia rakkaalle rouva Zimmermannille -- häh!

Kun haukkumisen esine poistui kohottaen olkapäitään, puhkesi talossa
hirmumyrsky. Miller haukkui, sadatteli ja metelöi niin, että sitä ei
olisi saattanut edellyttää henkilöltä, joka oli elänyt papillisissa ja
aatelisissa piireissä. -- Kuin hullu, kasvot raivosta käppyrässä lensi
hän huoneesta toiseen, repi auki laatikot ja kaapit, penkoi kirstuja,
viskasi vuoteet huiskin haiskin voidakseen ottaa kiinni "varkaat
verekseltä", uhkasi lähettää kaikki poliisikamariin ja tiuski
jokaiselle, että hän oli syypää hänen onnettomuuteensa. Todellisuudessa
hän oli menettänyt viimeisen järjen kipinän. -- Hän näki ottaneensa
vastaan tehtävän, -- johon hän ei vähäisine henkisine voimineen
pystynyt, hän näki pelastuksetta heikkoutensa niitä hallitsemaan. Kuin
kaikki kurjat olennot, hän ei osannut ymmärtää, että piti taistella
voittaakseen...

Kaikkein raivostuttavinta tässä asiassa hänen matalan järkensä
mukaan oli se tosiasia, että hän eli kaikkein loistavimpien
ansiomahdollisuuksien keskellä eikä tarvinnut muuta kuin silmät, millä
saattoi nähdä kultakasat, joita oli ympärillä -- ja kynnet, joilla
voisi repiä ne irki harmaasta kivestä, joissa ne hohtivat. -- Siinä oli
kultaa, niin kultaa! -- Goldscheider oli kasannut sitä rojosti. -- --
Hän vaan ei ollut, Miller parka, niin viekas, niin häikäilemätön, niin
ovela kuin tuo toinen... Hän oli liian hienotunteinen. -- Hän epäröi
liikaa.

Hän kirosi omaa hyväsydämisyyttään ja luottavaisuuttaan, Kessleriä,
joka oli saattanut hänet tällaiseen satimeen, Goldscheideria, joka oli
narrannut hänet ostamaan koko liikkeen ja autuaallisesti kuollutta
kirkkoherraa, jonka manallemeno oli tämän kaiken alku. -- Ja ne kirotut
neidit! Saakelin naikkoset! Hän pui nyrkkejään. Olivat täysi kapinassa,
nuo naasakat! -- Olivat tehneet ohjelmallisen salaliiton.

Gisi tuli saliin milloin ja missä puvussa vaan suvaitsi. -- Ei
aikaakaan niin tuo käytti herroja vastaanottaessaan korkeakauluksista
mustaa verkapukua! Sellaisessa asussa ei voinut häntä laskea toimeen.
-- Hän -- nainen, -- joka pisti suuhunsa Millerin leipää, lihaa ja
torttuja, laiskaan suuhunsa, ei viitsinyt edes paljastaa nahkaansa! --
Mizzi oli kyllä elävä hänkin, mutta hän oli kuitenkin ottanut
osaa Millerin valituksiin ja kärsivällisenä kuunnellut hänen
tunnepurkauksiaan. -- Hänessä oli vielä hituisen inhimillisyyttä. --
Mutta kas Dubbea! -- Miller läähätti nousevalla kiukulla. -- Kolme
kuukautta tuo on jo maannut sängyssä hoitaen hermojaan kuin mikäkin
kreivinna... "Maitoa" -- komensi tohtori juottamaan hänelle -- ja
"antamaan hänen olla rauhassa!" Ja yleensä tuo tohtori! -- "Hänen
kaltaista ei voi viedä sairaalaan", sanoi tuo. -- Luonnollisesti, sillä
juuri samana päivänä tuo kävi salongissa, kuin Dubbe oli siellä
hassuttelemassa.

-- Tuon -- pitääkö sellaisen panna sairaalaan makaamaan, -- ha, ha --
nauroi vaan tohtori.

He olivat tietysti kaikki samassa juonessa! Kaikki ne söisivät hänet!
Tuossa se kana jo oli maannut puolen kuukautta eikä viitsinyt liikkua
paikaltaan. -- "Mutta varroppas, kyllä minä saan sinut tanssimaan!"

Miller meni ensi kerrokseen kuunnellakseen oven takana. -- --
Luonnollisesti istui siellä kaksi muuta kanaa kaakattamassa! -- Hän
laski korvansa oveen kiinni. -- Luonnollisesti oli siellä Milada! -- --

Miladan suhteen Miller tunsi jonkinlaista kummaa kunnioituksensekaista
luottoa; hän antoi Hornerin käydä esteettä hänen luonaan, aluksi
luullen hänen hyvin maksavan, myöhemmin, koska Horner ei
yksinkertaisesti ollut tietävinään muorin epäsuorasta ulosheittämisestä
ja pistopuheista. -- Kuin ennenkin Horner kulki Miladan luona milloin
häntä lystäsi, ainoastaan salissa oloansa hän supisti mahdollisimman
vähiin. -- Sen järjestelmä oli hänestä muuttunut liian oikoseksi.

Muuan neiti kulki Millerin ohi, pierren kovasti kulkiessaan ja
ennenkuin Miller ehti nostaa siitä metakan, -- aukasi Milada oven...
Vai niin neiti, -- sanoi Milada. --

-- Niin, minä se olen. -- Mitä tämä on!? Vieläkö tuo vaan loikoo
sängyssään? -- Ylös paikalla! -- Sen kuskaan pois. --

Miller veti vaaleanpunaset uutimet syrjään, niin että päivänvalo
valaisi räikeänä Dubben laihat kasvot, jotka Millerin räkätessä
vääntyivät ivalliseen virnistelyyn. Dubbe pusersi käärettä, joka haisi
väkeville rohdoille, otsaansa ja ohimoilleen.

-- Ei, ei, en anna tuota enää tapahtua. -- Olen jo puhunut Sucherin
kanssa... Te joudutte pois -- Ymmärrättekö? --

Dubbe istahti vuoteessaan katsahtaen tiukkana uhkaavan neidin ruhoon.
-- Pois, ilmapallollako vaiko ruununkyydillä? -- Yhdentekevää. Nyt olen
onnellinen, sillä ei minulle voi sen pahempaa tapahtua kuin tämä
jo on. --

-- Putkaan teidät toimitan, jos ette hyvällä lähde. Ulos talostani
pitää teidän joutua. -- En kärsi enää tällaista menoa!

-- Pitääkö minun pukeutua paikalla? -- Tahi maalata poskeni, nauraa --
rakas rouva? -- Dubbe sai vaivalla kätensä nostettua puuskaan
heiluttaen päätään.

-- En jaksa pukeutua sinun eikä kenenkään mieleen, -- hän ähkyi pudoten
patjalleen. Sitten hän kääntyi seinään päin eikä välittänyt Milleristä,
joka kutsui Jumalan kostajaksi tälle helvetin ansainneelle syntiselle.
Mutta Miller huomasi pian olevansa ihan voimaton tässä sekamelskassa ja
se tunne tuli hänessä niin voimakkaaksi, että hän rupesi nyyhkimään
kuin pikku lapsi, joka poraa, kun ei saa ajettua tahtoansa läpi.

Milada seisoi vuoteen päänaluksen kohdalla ja hänen harmaat silmänsä
muuttuivat yhä pistävämmiksi ja halveksivammiksi, mitä enemmän Miller
pauhasi.

-- Lähettäkää Dubbe sairaalaan, -- sanoi hän kotvasen kuluttua.

-- Sairaalaan! -- toisti Miller. -- Häntä ei oteta sinne; hän on terve,
sanoo tohtori Lamberg. -- Ja terve hän onkin, -- terveempi kuin minä,
kirkui taas Miller -- hän vaan makailee, velmuu ja juopottelee. --
Miller hyppäsi vuoteen ääreen.

Tyyneesti Milada tarttui hänen käsivarteensa. -- Te ette kajoo häneen!
sanoi hän jatkaen: "Meidän rouva Goldscheider ei olisi pitänyt
tällaista naista talossa makaamassa. -- Jos kuuntelette Lambergia, --
se ei lähetä ketään sairaalaan. Se pistää mieluummin kaksi guldenia
itse taskuunsa joka käynnistä täällä." --

-- Kaksi guldenia, -- puhkui Miller vääntäen käsiään.

-- Noh, senhän me saamme itse maksaa. Mutta neidin olisi pitänyt vähän
voidella Lambergia. Silloin hän tekee, mitä vaan haluatte. -- Sitten
neidin pitää päästä hyviin väleihin Luisenkadun sairaalan vahtimestarin
kanssa. -- Eikä saa unohtaa kanslian henkilökuntaa. -- Silloin otetaan
vastaan vaikka miten ja milloin ilman tohtori Lamberginkaan säädöksiä.
Eikä koira perästä hauku. -- Dubben olisi pitänyt päästä kolme
kuukautta sitten sairaalaan. -- Hänen hermostonsa ei ole ainoastaan
epäkunnossa. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kuin hän sai
kouristuskohtauksen parittelun kestäissä.

-- Siitä leviää huhuja. Ja se vahingoittaa liikettä. Ja sitten voitte
antaa Dubben kauniin huoneen Gisille; hän haluaa sitä. -- Sen saatuaan
pysyy hän paremmassa mielentilassa. --

Miladan sanat osoittivat sellaista varmuutta, että Millerin koko
hermoärtymys ja epäröivä oikullisuus jäi sikseen kuin kärpänen
liisteriin.

Unohtaen arvonsa ja innostuneena sanoi hän:

-- Hyvä, se käy laatuun. Mutta kannattaako tällainen taloudenpito? Vai
Gisillekö hienoin huone. Ihanan pitsiverhon hän repi äskeisin
kappaleiksi. Ja nyt hän oleskelee reekelin takana. -- Onko se
kohteliasta minulle? Kaikkea saa tehdä minulle, mutta hävyttömyyksiä en
kärsi. -- Ajatelkaa Mizziä! Aina hän metkuilee. Teidänkin täytyy
riidellä hänen kanssaan. Minä en jaksa enää sitä kuunnella.

-- Hyvä Jumala, Mizzin vertaisia on tusinoittain. Hänen poistumisensa
ei olisi korvaamaton vahinko.

Milada otti Dubben päästä kääreen uudistaakseen sen.

-- Paras olisi, ettei suututtaisi Gisiä tuon verhojutun tähden. Se
olisi edullisinta liikkeelle.

-- Loruja, verhon repiminen maksaa rahaa, ja hän voi milloin tahansa
taas ruveta pirstaamaan.

-- Mutta jos te härnäätte häntä, niin vieraat vähenevät ja se merkitsee
myös rahan menoa, -- vastasi Milada päättäväisesti. -- Schöller, joka
ennen osti Gisin tähden aina noin viidensadan guldenin edestä
samppanjaa, -- ja se tuotti enemmän kuin puolet voittoa, -- oli eilen
niin pahalla tuulella, että hän ei ostanut edes paperosseja vaan poltti
omiaan. --

Kotvasen kuluttua sanoi Milada kuin itsekseen peittäen Dubben: --
Liikkeen tunnen kuin viisi sormeani. -- Niin sivumennen kuin hän sen
lausui, ei se ollut vaikuttamatta Milleriin. Tämän naama siliintyi,
saaden terveemmän värin ja kissamaisen ystävällisen ilmeen.

-- Nyt hän nukkuu, siksi lähden. -- Milada aukasi oven laskien Millerin
kulkemaan edellään ja katsellen välinpitämättömänä käytävää. -- Mutta
tämä oli vaan näennäistä. -- Itse asiassa hän tarkasti hyvin terävästi
Millerin muka hillittyjä mutta sangen puhuvia kasvonpiirteitä.
Silmiinpistävästi riehui Millerissä taistelu, hän ojensi kätensä kuin
pidättääkseen Miladaa. -- Vihdoin aukenivat hänen kiinni puserretut
huulensa: -- Kuulkaa, Rezek! --

-- Mitä?

-- Oletteko jo ollut kauan täällä? --

-- Kaksikymmentäkaksi vuotta, se on koko elämäni ijän.

Nyt Milada katsoi neitiä suoraan uhkaavana ja ylimielisenä kasvoihin.

-- Siten tämän ammatin jo on oppinut tuntemaan. Millerin vihreässä
villapuserossa raivosi kamppailu erilaisten tunteitten välillä, jota
hän hehkuvin poskin ja räpyttävin silmin ei voinut enää peittää. Mutta
vielä oli hänessä epäily vahvempi kuin avuttomuus. Puoleksi aukinainen
suu meni huoaten kiinni ja sanaa lausumatta hän käänsi Miladalle
selkänsä. Kulkien käytävää pitkin mennäkseen Gisin huoneeseen huokasi
hän yhä raskaammin:

-- Jumalani, Jumalani! Kaksikymmentä vuotta tällaisessa ammatissa,
kyllä kai sen sitte jo tuntee! --

Pappilanelämän ihanuus kuvastui hänen silmiinsä kuin paha uni.

-- Voiko täällä oppia mitään säädyllistä -- ajatteli hän aukaisten
Gisin oven, joka onneksi oli auki.

Gisi makasi poikkipäin vuoteellaan puettuna vaan mustaan silkkiseen
paitaan ja polttaen lyhyitä Havannasikareita. Hänellä oli
konjakkipullo, jonka hän Millerin sisään astuessa piiloitti peitteen
alle. "Bertl" oli sen salaa kuljettanut taloon. --

Gisi makasi juuri aatteissaan, pitikö hänen "Bertlin" kehoituksesta
lähteä kesäksi Müncheniin maalarien malliksi vai eikö. Bertl oli
ennustanut etuja koituvan tästä matkasta, mutta Gisi ei pitänyt melusta
ja ponnistuksista. Hän oli siksi liian mukavuutta harrastava, hän
tiesi, että olisi täten pakoitettu kulkemaan halki koko valtakunnan ja
olla maalarien kylttinä, aivan kuin silloin sen juutalaisen
kauppamatkustajan kanssa, joka taulukokoelmineen kuljetti häntä
kaupungista kaupunkiin. Kylläpä siten ansaitsi vaatteita, koristeita ja
muuta romua, mutta jos Bertl kyllästyisi häneen, niin hän saisi jäädä
Münchenin kadulle "ihkasen yksin."

Näin pitkälle hän oli päässyt mietteissään, kun Miller astui ovesta
sisään.

-- Hei, ajatteli Gisi, -- nyt on lepo kaukana, kun tuo ruisrääkkä
rupeaa rääkkymään! --

Miller mennä sipatti sinne tänne, piteli revittyä verhoa, mörisi "he,
he" ja "hm, hm" eikä osannut sanalla ratkaista kysymystä.

-- Juo vielä vierasta konjakkia, -- ajatteli hän raivoissaan, -- ja
nainen kehtaa polttaa sikareita ja tuhlata siihen enemmän kuin pari
guldenia. Eikä osta niitä minulta, että saisin voiton, -- lopetti hän
mietteensä.

Gisi polttaa tuprutti häikäilemättä, vaikka hänkin toivoi, että asia
olisi ratkaistu suuremmitta kolinoitta, sillä ei hänenkään mielensä
tehnyt lähteä tästä lämpimästä sängystä Münchenin taiteilijaelämän
levottomuuteen.

Gisi nousi haukotellen vuoteeltaan sylkäisten hehkuvaan sikarinpätkään
ja heitti sen sitte pesuastiaan. Sitten hän istui vuoteensa reunalle
alkaen napittaa korkeavartisia kiiltävän mustia kenkiään. Tätä
tehdessään hän nosti jalkansa niin korkealle, että Miller sinnepäin
vilahtain aina näki valkoisen jäntevän säären ihka haaroihin asti. --
Se harmitti häntä kovin.

-- Minun täytyy kai hankkia uusi verho, -- puhkesi Miller vihdoin
sanomaan sillä nöyrryttävällä jälkitunteella, että oli alkanut ajaa
asiaansa väärällä tavalla.

Vastaus oli myös pikainen. -- Olisin sen myös maksanut! -- Mutta Bertl
kielsi sen ankarasti.

Kengännapittaja lensi samaan paikkaan kuin sikari. Ja Gisi nousi sangen
toprakkana seisomaan kauniilla kengissä välkkyvillä jaloillaan. Hänen
katsettaan ei voinut väärin tulkita.

Millerin selkäpiitä karmi. -- Hän aavisti vaaraa. -- Hänellä oli
lamauttava tietoisuus siitä, että hän ei voinut tälle asialle mitään
eikä voinut yleensä vaikuttaa rahtuakaan talon järjestyksen
muuttamiseen tahi siinä tapahtuvien epäsäännöllisyyksien estämiseen, --
hän ei voinut edes välttää sitä kohtaloa, joka häntä itseään uhkasi,
vaan oli pakoitettu näkemään, kuinka se päivä päivältä tuli lähemmäksi.
-- Siksi hän nosti kaksi sormea ilmaan huutaen äärimmäisyyteen asti
kiihoittuneena:

-- Jumalan käsi iskee ylpeihin ja saastaisiin! Voi teitä kaikkia! --

Sillä sai hän enemmän aikaan, kuin mitä hän saavutti suunnitelluilla
häijyyksillään ja petoksellisuudellaan.

Gisi jäi sanattomaksi. -- Korvapuustin -- Herra Jumala, sen hän olisi
käsittänyt. -- Mutta tuollaista hän ei ollut ikinä kuullut. -- Hän veti
helpotuksen huokauksen Millerin hävittyä, ihmeellinen hyvinvointi
täytti hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän saakka. Hän heittäytyi
pitkäkseen vuoteelleen miettien tuota äskeistä tapahtumaa.

Täällä ilmeni ihmeellisiä seikkoja. -- Hän päätti lopullisesti luopua
Bertlin ehdotuksesta.

Seuraavana päivänä lähetti Miller portinvahdinrouvan Miladan luo
vaatien hänen heti pukeutumaan toimittaakseen sen asian, -- jonka rouva
-- oli eilen alkuun pannut.

Koko sairaalan matkan ajan kulkivat molemmat naiset vaieten
vierekkäin. Miller katseli Miladaa sivultapäin epäilevän ja tutkivan
näköisenä. Mutta Miladan tummissa, vakavissa kasvoissa ei näkynyt
mielenliikutuksen värettä. --

Sairaalan vahtimestari tunsi hyvin Miladan. Miller oli sisimmässään
raivossaan siitä huolettomuudesta, jolla vahtimestari pisti taskuunsa
ne kaksi guldenia, mitkä Milada lykkäsi hänen kouraansa.

-- Hänen puolestaan sai heti kuljettaa sairaan sinne, ja ylhäällä
olevien suhteen -- tiesi neiti itse parhain...

Miller ja Milada menivät ensi kerrokseen.

-- Olkaa hyvä ja antakaa rahaa, -- sanoi Milada. -- Huoaten kourasi
Miller vihreätä laukkuaan. -- Milada pudisti päätään.

-- Liian vähän, -- hän sanoi, -- ei mikään virkamies tyydy vähempään
kuin viiteen guldeniin. -- Ja kun Miller harhailevin katsein empi,
jatkoi Milada:

-- Rouva Goldscheider antoi yhtä paljon. --

Se naula piti. Sitten Miller maksoi sairaspaarien vuokran ja
juomarahat. -- Ja kun Miller oli suorittanut kaikki nämät maksut
kuuluvasti aina huokaillen, ei Dubben ottoa sairaalaan tarvinnut enää
epäillä...

-- Kuka korvaa minulle nämät kustannukset? -- vikisi Miller, kun he
pääsivät kadulle, -- eikö tämä ole ihan kaivoon viskattua rahaa? Eikö?
Kenen puoleen minä saan kääntyä hädän hetkenä? Kuka antaa minulle
kreuzeriakaan?

-- Uusi neiti -- vastasi Milada lyhyesti. Miller töllötti häneen mitään
käsittämättä.

-- Nyt neidin pitää muistaa, kuka voisi astua Dubben tilalle. -- Pitää
hankkia halvalla jotain halpaa. --

-- Sucher on suutuksissa, tunnusti Miller puoliääneen.

-- Sucher on myös liian kallis herrasmies, -- vastasi Milada lyhyesti.

He vaikenivat hetkisen. -- Milada kulki rivakasti edellä ja Miller
kapusi hänen jälestään. Miller oli kurjalla tuulella.

Yhä hän kurotteli kättään, yhä hän veti sen takaisin. Hän suunnitteli
sata asiaa, hän kuvitteli sata sanontatapaa, -- mutta hän hylkäsi
jokaisen.

Pääkadun käänteessä hän sanoi vaikeroiden nyppien Miladan hihasta:

-- Pitäisi mennä sinne, -- tuonne, -- jossa saisi jotain sopivaa, --
jotain erityisen mukavaa, -- ehkä ilmaiseen -- hm -- ehkä -- --

-- Ei ilmaiseen, -- sanoi Milada, -- mutta halvalla. Sitten hän kääntyi
palaten jo ennen kulkemaansa tietä takaisin Millerin kulkiessa hänen
jälessään melkein jäätävä raivontunne ja itsensä halveksuminen
mielessään.

-- Tuolla rantakadulla sen saa, -- sanoi Milada näyttäen paikan
sateenvarjollaan.

-- Varmaankin joku asioitsija mokoma! -- Kyllä niistä olen saanut
tarpeekseni, vastasi Miller tiukkana.

-- Riippuu siitä, minkälaisia ne ovat, -- sanoi Milada hylkien, --
kaikenlaisten luona emme aio käydä.

"Me" sana loukkasi Milleria. -- Mutta siitä huolimatta hän kävi lujasti
asiaan käsiksi: -- Noista hotellivahtimestareista ei ole mihinkään. --

-- Hän ei ole hotellivahtimestari -- oikasi Milada.

Millerillä oli lyhyt hetki se rohkea tuuma, että sanoisi mahtisanan
ratkaisten siten selkkauksen, joka häntä yhä kovemmin kiusasi. --
Hänellä oli sittenkin valta. -- Mutta hän tunsi itsensä taas
onnettomaksi ja avuttomaksi.

Paras olisi olla huomaamatta koko olentoa. Ei lausuisi sanaakaan!
Kohtelen häntä kuin palvelijaani. Vuottakaa, -- annan hänelle kruunun
juomarahaksi... "Se on tien löytämisen palkkioksi", sanon, siten pääsen
koko jutusta.

Täynnään itsetyytyväisyyttä hän läksi päättävänä kulkemaan koettaen
seurata solakkaa tyttöä.

Kun he saapuivat rantakadulle, jäi Milada seisomaan epäröivän
näköisenä. Hän tarkasti ensin pitkää, hienoa taloriviä, joka kohosi
virran rannalla uutena kaupunginosana. Sitten hän pudisti päätään.

-- Noh, nyt te ette kaiken lopuksi tiedä, mistä pitää hakea mies!
Miller heitti sanat myrkyllisellä äänellä. -- Tämä on vasta kaunis
juttu. Olemme tulleet tällaisen matkan! Olisin yhtä hyvin voinut ottaa
mukaani Goldscheiderin osoiteluettelon!

Kuvaamattomalla katseella katsahti Milada alas häneen.

-- Jos neiti luulee löytävänsä tuon nimen, -- Milada osoitti synkkää
koloa, missä kivihiilivarastojen ja rakennuksen alaisina olevien
talojen keskellä oli pari vinoista hylätyn näköistä rakennusta, --
osoitekalenterista -- hän laski häveliäänä silmänsä alas, -- niin on
kai parasta, että menette huomenna yksin sinne. --

-- Sellainen hävytön heiskale! -- suorastaan sihahtaen aukasi Miller
suunsa kasatun vihansa purkausluukkuna. -- Mitä te oikeastaan
rohkenette, todella, mitä luulette olevanne...? --

-- Tyyntykää, neiti! -- Milada kosketti Millerin käsivartta, jonka tämä
veti pois, kuin olisi käärme pistänyt häneen. -- Asian laita on niin,
että minä epäröin vaan sitä, ottaisinko teidät ollenkaan tuonne
mukaani. Tuolla ylhäällä -- Milada vaikeni, piirtäen auringonvarjollaan
hiekkaa -- tuolla ylhäällä ei ole vieraitten aina hyvä olla. Kyllä
siellä saa ihmeellisiä "tavaroita." Ja jos "pörrö-Edi" -- siksi talon
herraa kutsutaan -- on hyvällä tuulella, niin -- saa vaikka ilmaiseen.
Mutta joka kerta on siinä vähän pelon aihetta. Zimmermannin eukko sai
siellä kerran oikein aika selkäsaunan. Minut Edi tuntee varsin hyvin,
luulen, että hän ei minua kovinkaan pahoin pitele, jos hän
onnettomuudeksi olisi selvällä päällä; silloin nimittäin hän on kovin
kiukuissaan, ja silloin minä en voi mitään aikaansaada. --

-- Kuinka te kehtaisitte saattaa minut sellaisen ihmisen tuttavuuteen?
Tämä juttu tulee yhä kirjavammaksi. Minä voin tehdä kauppaa
kunnollisempienkin ihmisten kanssa, en tarvitse tappelijoita.
Tuollaisiin rosvonpesiin ette minua -- Miller osoitti vinotaloja --
koskaan saa.

-- Hyvä neiti -- kuiskasi Milada -- melkein peloissaan astuen
askeleen edemmäksi -- älkää huutako noin! Älkää usuttako tuota
kintereillemme! --

Poliisi kulki suorana ja ankaran näköisenä heidän ohitsensa; Milada
näki kirkkaan tarkoituksenmukaisen katseen kohdistuvan heihin.

Miller kalpeni... Tämä on, tämä on, -- hän sopersi -- kuinka teillä on
sydäntä saattaa minut -- minut tällaiseen...

-- Meidän liikkeessämme täytyy tutustua tuollaisiinkin sokkeloihin --
vastasi Milada ylhäältä päin. -- Toiset voivat hommata ainoastaan
kaupungissa tunnettua tavaraa, -- vanhaa kulunutta! -- Mutta Edillä on
uutuuksia! Harvinaisuuksia! Hänellä on sellaisia, joista jo viikon
kuluttua koko kaupunki puhuu. -- Kerran kun meillä oli liikepula -- ei
toki niin paha kuin nyt, mutta kuitenkin, -- toi Goldscheider sieltä
tytön, joka --

-- Mutta jos te menette sinne, katkasi Miller kärsimättömänä hänen
puheensa -- enhän minä voi tähän jäädä Jumala siunatkoon -- minä vajoon
häpeissäni maan alle. Mitä pitää minun tehdä? --

Vähitellen oli Miladan ääni muuttunut, se sai suojelevan kumppanuuden
voimakkaan sävyn... Näettekö tuon hienon kaupunginosan, tuolla, missä
on noita komeita rakennuksia! -- Näettekö? Kulkekaa siinä edes takasin
kuin hakien huoneustoa, kunnes palaan. Siellä olette turvassa. --

Kiireesti, odottamatta vastausta, kulki Milada poikki kadun hälveten
lahonneitten talojen varjoon.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi kimmoisin askelin iloisen näköisenä
jo kaukaa viitaten yksinään kävelijälle. Tämä oli rohkea teko, jonka
Miller tunti sitten olisi kieltäen hyljännyt, mutta kulettuaan
neljännestunnin yksin rannalla pahamaineisen korttelikunnan lähellä
kuljeksivien ulosheittäjien ja poliisiviranomaisten keskellä, turvautui
hän mielellään Miladan voimakkaaseen persoonaan, alistuen täydelleen
hänen ohjattavakseen, saadakseen tukea ja suojaa.

-- Noh? -- kysyi hän siitä huolimatta äreästi. -- Kauan
kuhnailittekin. --

-- Mutta kylläpä tein hyvän kaupan -- vastasi Milada -- tulkaa!

Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat kuin aurinko sulasta innosta ja
tyytyväisyydestä. Hänestä kävi kevyt viinin ja hajuveden haju.

-- Minun täytyi juoda mukana, -- kertoi hän, -- suunnaton onni oli,
että Edi oli niin päihtynyt. -- Katsokaa, koko hame on täynnään täpliä.
Niin me joimme. --

Hän nauroi, puhdistaen hamettaan. -- Niin, neiti, me saamme kahdeksaksi
päiväksi, ensimäisestä laskien, tytön, jonka aviomies pian --
hirtetään! --

-- Mitäh? --!!! Jeesuksen Kristuksen nimessä -- sanoi Miller
seisahtuen.

-- Niin, niin, hän on murhannut asianajajan. -- Rouva istui myös vähän
aikaa kiinni, mutta on nyt laskettu irti ja koko kaupunki puhuu
hänestä. Edin rouva otti hänet heti turviinsa, talonkortteeriinsa
tietysti, heti kun toinen pääsi putkasta. Edin rouva on hieno henkilö,
neiti, hänellä on suuria hohtokiviä ja silkkipukuja. -- Ylhäistä väkeä!
Hän oli juuri tuolla liikkeessä, ja minä sovin asiasta hänen kanssaan.
Hän saa myös ne viisisataa guldenia. -- Edi ei saa kreuzeriakaan, sen
on hänen rouvansa vannonut. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että hän ja Edi
ovat riidelleet vimmatusti. Sentähden minä saatoin tehdä hyvän kaupan
rouvan kanssa.

-- Viisisataa guldenia! -- Jumala siunatkoon! -- Sehän on
jättiläissumma! -- -- Kuinka Te saatoitte luvata jotain sellaista? --

-- Minä teen kaupan omalla rahallani, hyvä neiti, jos niin haluatte, ja
minä voitan sillä. -- -- --

-- Loruja! Teidän omalla rahallanne! Maksakaa sitte mieluummin omat
veikanne! Yleensä puhutte pötyä. --

Miller oikasi arvokkaana pitkän selkänsä. Lopun tietä kulkivat molemmat
vaieten kuin hauta.

Seuraavana päivänä läksi Dubbe talosta. Hän oli ihmeellisen
rauhallinen, vastustuksetta, melutta hän alistui toisten
komennettavaksi.

Kahden sairaalarengin tukemana hän liukui portaita alas. --

-- Kyllä vielä palaan, palaan todella, -- lohdutteli hän jokaiselle,
joka sanoi jäähyväiset hänelle.

Astuttuaan kadulle tuntui hän äkkiä kovin heikolta. Hän seisahtui,
näyttäen miettivän jotain, etsien katseellaan Miladaa, joka maksoi
ajurille. Milada näki hänen kasvoissaan jotain tavattoman surullista ja
toivotonta. Mutta ennenkuin hän ehti huolehtia hänestä, olivat miehet
lykänneet hänet ajopeleihin, sulkien sairasvuoteen kannen. -- -- --

Odottamatta Millerin erikoisia määräyksiä, tyhjensi Milada
portinvahdinrouvan avulla Dubben huoneen, puhdisti ja pesi lattian,
kiilloitti huonekalut, kiinnitti uudet vaaleanpunaset uutimet,
koristaen ne silkkiruseteilla; sitten hän toi kukka-astioita ja
ruukkuja, otti varastosta hienoja silkkisiä sänkyvaatteita, asetti
peilipöydälle ja pesukaappiin ylenmäärin hajuvesiä, ruiskuja,
kristallisia pulloja nesteineen, norsunluisia lippaita, joita
Goldscheider oli hankkinut joukoissa. Päivällisen aikana hän kutsui
Millerin katsomaan huonetta.

-- Tämä on Birknerille, -- sanoi hän, -- eikö ole hienoa -- vaiko mitä?

-- Minä annan tämän Gisille, -- ärähti Miller itsepäisesti.

-- Gisi on ilman tätä korea, -- häntä ei tarvitse koristaa. -- Eikö
niin? Herrat olivat eilen hyvin innostuneet! Eikö tehty hyviä
kauppoja? --

Miller ei suvainnut vastata.

Milada silitti vaaleanpunaista silkkipeitettä.

-- Olisi parasta, -- sanoi hän viattoman näköisenä, -- että me
tarjoaisimme taas samanlaista kahvia kuin Goldscheiderin aikana. Vanhat
tavat ovat parhaat. Kaikki virkistyisivät, jos ne otettaisiin taas
käytäntöön.

-- Tänään teemme voileipiä. -- Me myymme ne kahdestakymmenestäviidestä
kreuzerista, vaikka ne maksavat meille vaan viisi, -- eikö kannata
myydä, vaiko mitä?

-- Teidän esiintymisenne sopisi -- torikauppiaalle, -- vastasi Miller
pilkallisena. Mutta hän ei tehnyt vastarintaa, vaan kierrähti ovesta
ulos.

Milada meni kyökkiin. --

-- Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista,
minä teen voileipiä. -- Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että
Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää
leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! -- Niin, niin!

-- Sus siunatkoon, neiti, -- huudahti päättävän Polifkan aina
masentunut seuraaja, -- kun teitä katselee! -- Voitteko vielä nauraa
tässä huushollissa!

-- Kuulkaa, rouva Riedl, -- sanoi Milada. -- Minä en ole enää
riippuvainen tästä taloudesta. Minä, -- Milada vaikeni hetken
salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, -- minä olen saanut perinnön
-- isältäni.

-- Hän oli oikea manttaalipomo! -- Nyt on hän kuollut ja saa kaiken
maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän
päästä tästä vapauteen.

Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen... Mikä onni...! -- Mutta minä olen
sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. -- Ja
nyt aavistukseni on käynyt toteen...

       *       *       *       *       *

Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli
piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.

-- Neiti sihteeri -- hyvää päivää, -- sanoi hän. Milada heitti kaikki
pois hymyillen.

-- Kuulkaa Horner, minä kuljetan neitiä sarvista. -- Hän kiertää ja
vääntää, eikä pääse irti. -- Minä juttelen merkillisiä asioita -- sehän
on ihan hassua, -- ja jahka onnistun, uskovat he minun puhuneeni totta.
-- Tuo perintöjuttu kiertää ympäri koko taloa. Kaikki kyselevät siitä.
Marxin teokset, jotka lähetit eilen minulle, pitävät he asiakirjoina.
-- Kaikki onnistuu minulle, kaikki mitä vaan toivon. --

Milada levitti käsivartensa. Hänen nuori, solakka vartalonsa kimmahti.

-- Luulen voivani nyt --

-- Syöstä porttolamamma valtaistuimeltaan ja painaa Punatalon
kuningattaren kruunu päähäsi, -- sanoi Horner ivaten.

-- Niin! Ja lentää sinun aatteittesi mukaan kuin perhoset, -- lopetti
Milada lauseen.

-- Niin pitkälle et toki ole mennyt, -- sanoi Horner tyytyväisenä, --
noh, sano pian, mitä osaa aiot näytellä, mitä arvo-asteita aiot
saavuttaa? Lumppukokoojien pehtoorinko? -- Luittenkokoojien
tarkastajattarenko? Mikä noista seitsemästäkymmenestä kuudesta
ylpeydenpiruista on ottanut sinussa asuntonsa? Siitähän tulisi kauniita
äpäriä! -- Huono ristisiitos teille!

-- Kehnoa avioliittoa! -- Minulle se soveltuu! -- Minä seuraan
kehitystäsi! --

Horner kiinnitti rillit nenälleen pengotakseen papereita.

-- Vai sinä olet ryöstänyt Dubben kuolemattoman osan? --

Milada punnitsi papereita kädellään.

-- Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. -- Mainetodistus,
tarkastuskortti, muita todistuksia, -- kirjeitä, -- runoja. -- Löysin
ne piilostaan hänen vuoteestaan. -- Dubbe rukka! -- Hän oli
kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! --

-- Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? --

Milada kohotti olkapäitään. -- Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa
suorittanut. -- Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo
rahojaan. --

-- Mihin Dubbe kuoli? --

-- Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! --

-- Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, -- ärähti Horner Miladalle. -- Jos
joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.

-- Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, -- sanoi Milada, laskien
kätensä pienelle käärölle... Dubbe oli hyvästä perheestä, -- englannin
kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. -- Hän
oli silloin nuori ja kuvankaunis.

-- Seis! Kohtaus nousee... rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, --
valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, -- kaikki ohitse,
ohitse! -- puuttui Horner Miladan puheeseen.

-- Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, -- huudahti Milada, -- enkä ole
saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti
niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta
halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän
velvollisuuden? -- Eikö se ole epäjohdonmukaista? -- Selitä se seikka!

-- Kysymyksesi, -- sanoi Horner ivaten, -- on suuri kunnia sille, joka
sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen
vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.

-- Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta.
Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia
varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista
heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?

-- Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi
pykälä, -- vastasi Horner leikkaavalla ivalla. -- Mutta mitä sinä puhut
säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton,
ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He
kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi.
Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö -- pahaanko, ken voi sen
arvostaa! -- Horner pui nyrkkiään. -- Meissä on vahva valta. -- Jos
ihmiset olisivat viisaita, -- niin ne varoisivat itseään paremmin
isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi
katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain
puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi.
Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion
valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia!
-- Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun
tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se
muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. -- Horner nosti
etusormensa. -- Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa
käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset"
yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty --
ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, -- se on
elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää,
ihmisolento?

-- Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, -- jatkoi
Milada, otsa uurteisena. -- Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki
oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä
läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea.
Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana
käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle
ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata
kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki
synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei
saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt
tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä
synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan
hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän
synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar
hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.

-- Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, -- pisti Horner.

-- Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, -- sanoi Milada, silmät
kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän
juuri tapahtuman. -- Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella
ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti
ottaa päällensä oman paitansa. -- "Täällä ei saa käyttää omia
vaatteitaan!" -- Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: -- Vaimo, vaiko
tyttö? -- Ylikätilö vastasi: -- tyttö! -- Lääkäri vihelsi, sanoen: --
paita päähän! -- Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja
toista. -- Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut
unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. -- Yhä uudelleen hän
kuvasi sen. -- Ja miten lasta siellä hoidettiin. -- Milada vaikeni
hetken.

-- Asianlaita on nimittäin tällainen. -- Lapsi pannaan nukkumaan
matalaan vuoteeseen lattialle. -- Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut
kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi
nostettu hänen rinnoilleen. -- Hän häpesi sitä haluaan. -- Eihän hän
ollut vihitty vaimo! -- Koko yön lapsi itki. -- Dubbe hätääntyi lapsen
tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. -- Hoitajatar antoi Dubbelle
vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä
maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää
saada antaa lapselleen.

-- Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! -- Joka
kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. -- Ja hän säästi
kuin hullu. -- Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. -- Ja
aina sama juttu. -- Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi
kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. -- Meidät voi kohdata
mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki
vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. -- Joka
pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.

Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. --
Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! --

Milada jatkoi: -- Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy.
Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan
toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se
on itsetietoinen, se rakentaa. -- Me emme voi rakentaa. Me hävitämme.
Meidät täytyy ensin...

-- Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! -- Miten korkealle
ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? --

-- Eivät merkitse mitään! Helvetinoppi ei ole koskaan estänyt
porttolanemäntää kiskomasta saataviaan tytöiltä, eikä taivaanosuudella
ole vielä koskaan saanut vuokraansa maksuun. Varma omaisuus tekee
ihmisen vahvaksi. Ei pilvissä jaksa kukaan pysytellä. En ole ennen kuin
nyt ymmärtänyt, että elämisen varmuus kehittää hyviä puoliamme. Jolla
ei ole varmaa todellisuutta, se hukkuu. Sen sanon sinulle, Horner, minä
en anna enää johdattaa itseäni! Mitä tapahtuneekaan, en antaudu
tahdottomana siihen. Sen tiedän. En tahdo hukkua kuin nämä toiset! --

Horner hieroi kikattaen käsiään.

-- Tämä on se paha karma! -- Todella! -- Mitä teet eläimellisyydellesi?

-- Sen otan sarvista kiinni ja käännän tahtoni mukaan. Ja olkoon, että
seuraan eläimellisiä vaistojani! Vaikka häviäisinkin, häviän vapaana.
En anna itseäni tappaa kuin hirttonuoralla.

Horner lensi pystyyn. Hänen kasvonsa elivät ja vavahtivat, ja sylki
räiskyi hänen suupielistään.

-- Voita, tyttö -- hän kirkasi. -- Turhaan ei vanha Horner ole istunut
lantaläjässä otusta vaanimassa. Pyhä Sontiainen on löydetty. -- Se
haisee... Horner astui askeleen taaemmaksi ja kumartui niin, että
rasvainen hattu kosketti lattiaa. --

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapuolenpäivänä, varsin harvinaiseen aikaan saapui Horner
Punataloon. -- Hän tapasi Miladan konttorihuoneessa innokkaasti
neuvotellen Moosmannin kanssa, joka äkkiä oli päässyt taas Millerin
armolliseen suosioon.

-- Tänään olemme tiedustelleet Birknerin vuoksi, -- sanoi Milada, --
kolme lehteä ei ole ottanut vastaan ilmoitusta, -- neljä lehteä käyttää
sitä uutista huomenna hyväkseen. -- Kolmen päivän kuluttua on meidän
talossamme liikettä. -- Hei! -- Ompelemme vallan ihka uusia pukuja.
Katso! Kaikki muut ovat samallaiset. Birkner saa valkoisen puvun. --.

Miladan huoneessa hyppi Horner vuoroin toisella, vuoroin toisella
jalalla.

-- En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, -- sinä ajattelet
ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. -- Sinulla
on ollut uskomaton menestys -- eikö totta? -- Tahtoisin vaan tietää,
tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran
haudataan.

-- Peijakas! -- sanoi Milada. -- En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.

-- Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi
saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi
läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? --
Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin,
miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen,
jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama
ruumiisi -- kaatuu -- ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä
merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on
ylhäisten sukujen perhehautakammio, -- miten yksityisten toivo saada
komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! -- Se antaa elämälle
voimaa ja lentoa. -- Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä
mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei
muuta, niin kolme kyynärää! -- Jos sinulla ei ole edes se oma, ei
sinun tahdollasi ole tarmoa, -- sinun kunnianhimollasi ei ole
uskaliaisuutta, -- sinun päätelmilläsi ei ole -- selkärankaa. Paras
tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä... totta tosiaan, en jaksa
seurata kehitystäsi, -- olen väsynyt. -- Milada katsahti Horneriin. --
Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja
levottomammat. -- Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti
ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet
silmäterät. -- Milada tunsi tuon ilmeen.

-- Sinä juopottelet taas, Horner, -- sanoi hän.

Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin
povitaskustaan suuren kirjekuoren.

-- Siinä on, -- sanoi hän pikaisesti, -- ota se, -- maksuvapaana ja
verottomana, -- sinusta tulee ihana ruumis.

Milada katsahti sanatonna Horneriin.

-- Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta
ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus -- minä melkein rakastaisin
sinua kuolleena. -- Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä,
kenkään ei saa sinua enää himoita, -- kellekään ei sinun tarvitse antaa
hyväilyjäsi -- rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi
teatterimainen! -- Onko tämä seikka naurettava? -- Horner naksautti
sormillaan.

-- Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen
teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän.
-- Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä
olemassaolosta -- joka elää -- toisen kuolemasta.

-- Kuule tyttö, -- olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon
ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää
tuhaksi. -- Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä
vahvana kuin voittaja. -- Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta
mieheltä, joka lopulta on voittanut?

Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen
viiksiensä päät vapisivat.

-- Etkö ole kertaakaan kuvitellut, -- alkoi Horner äkkiä hiljaa
uudelleen puhua, -- etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran
kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki -- päättynyt! -- Vielä näet tuon
kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun,
puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia,
maukkaita, -- ha, ha, ja sitten kerran -- bum! -- Kaikki on lopussa!

-- Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja
myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja
uudelleen syntymisestä, -- huusi Horner kiivaana, -- säästä minua
kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta.
-- Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. -- Sinä et
kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, -- peninkulmia olet kaikkonut --
illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää
voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.

Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin
että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.

-- Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista
pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen,
tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina
toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä
et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan
poveen. -- Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei
tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee
ja pinnistää. -- Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen
sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka
tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun
kuiluun. -- Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa
hento sielusi sieltä.

Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin
puhetta.

Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen
ajatusjuoksuaan.

-- Eikö niin?! -- Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset
imeytyvät otsapintaasi. -- Aamukoitto valaisee harmaan taivaan,
auringonsäteet väräjöivät nenälläsi... Maitokuski ja leipäpoika
saapuu... He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit
kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. -- Kyökissä kuuluu iloinen ääni...
Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.

Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä
pesuvaatteita, -- sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut
sietää ajelehtimassa huonekaluillasi... Mustetta ja kyniä varastetaan
huolettomasti kirjoituspöydältäsi... he huutavat ja lörpöttelevät
ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat
kasvojasi... mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! --
Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen
on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? --
Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat,
kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, -- koska päivällä jo kuolet?!

Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, -- se ihmevoima, joka tekee meistä
ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi,
että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla
päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä.
-- Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin
loppumattomaan ijankaikkisuuteen, -- kuin että uskallamme siihen
valmistautua... minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan
rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä
porasin ja vikisin kuin pieni poika. -- Ja minä olin silloin pieni
poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he
olisivat lastansa tulleet lohduttamaan... mutta ne vaikenivat. --
Silloin muodostin oman kantani -- etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta
saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: --
Nautinto auttaa -- sikamaisin hävyttömyys! -- Ei mikään muu auta
niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. -- Lihan himoa,
-- huomaappas se, likkaseni, -- pitää sinun seurata niin paljon kuin
sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman
pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän.
Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki
hymyilee silloin... Maan paino ei meitä masenna... Kuin poikaset me
makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta... Me luulemme olevamme luojia
ja luomakunnan voima kuohuu meissä... Näemme uusia polvia syntyvän...
Silmiimme kangastaa uusi maailma... Mutta... Poikaset jäivät yksin...
Liian -- yksin. -- Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!... Hän nauroi
käheästi... Taas vedettiin Herraa nenästä!

Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan... Hänen piirteensä
olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä
pursui sylkikuohua... Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien
sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.

-- Mutta juuri siksi -- alkoi Horner puhua uudelleen -- on minut
potkittu pois sakista... Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin
läheltä... Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni... Minä
kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa... Lopputulos on siis
seuraava:

Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni
mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni
kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, -- sanoi hän ja piirsi kädellään
suuren kaaren -- olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä... Minua
ei mikään enää hämmästytä... Elämä on minusta sangen mukava laitos. --
Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.

Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan
kuulijainsa puoleen, sanoen:

-- Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle
raadollenne, -- ja sitte Horner kumartui syvään, -- muistaen, että pian
on pääsiäislahjain aika, -- olen rohjennut -- hän kumarsi taas --
lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.

Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.

-- Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner.
Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:

Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas,
neljä paksua kynttilää! -- Minä olen ne itse valikoinnut... Ja
pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi... Jos ei
muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain
olevinaan... Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja
haudalle tuhlata.

-- Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! -- Arkku -- on
keskipituinen, se sinulle on parahiksi... Ihmiset laittavat arkun
viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen
suurenee!

Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän
sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo...

-- Kuuleppas sinä olet kiittämätön. -- Minä olen hommannut sinulle
paikan, jotta voisit kuolla missä tahdot ja milloin tahdot. -- Enkö ole
tehnyt silloin hyvin? Etkö nyt voi olla rauhallinen varmasta
tulevaisuudestasi? Eikö tästä lähtien kaikki, mikä ympärilläsi
tapahtuu, ole roskan arvoinen? Mitä sinulla on enää surtavaa,
pelättävää? Nyt voit asettaa elämäsi ihanteelliselle kannalle. -- Minä
en huolehdi enää tulevaisuudestasi.

-- Noh, mutta toivotko kaikin tavoin kuolemaani?

Horner räjähti:

-- Tyhmä hanhi! Kaikki ovet ovat sinulle auki. Nyt voit vasta alkaa
elää! -- Vasta silloin, kun ihminen on voittanut kuolemanpelon, niin
perinpohjin, että sitä voi kohdella veljenään, silloin vasta voi
nauttia vapaasti elämästä! Nyt voit toimia! Tee mitä haluat, heitä
hiiteen Punatalon emäntä, rupea siveyssaarnaajaksi, ompelijattareksi
tahi markkinoiden nuorallatanssijaksi! Osta itsellesi kolme uutta
paitaa ja ryhdy pitämään omaa tyttöliikettä, yhdentekevää! Nyt on
sinulla onnen lipas kädessä. -- Avaa se! --

Horner työnsi Miladalle kirjekuoren suljettuna.

-- Sulje visusti laatikkoon säädyllinen hautausmahdollisuus -- ota se!

Vastaamatta kiihtyneelle miehelle otti Milada sen sulkien
laatikkoonsa...

Horner sytytti Virginiasikarin.

-- Onko siinä luettelonumero?

-- Tietysti! Se on pantu kirjoihin. -- Osaston nimi, ryhmä, rivi ja
hauta on tarkkaan merkitty! Voit mennä katsomaan paikkaasi, -- jatkoi
Horner suopeana. -- Se on kaunis! Ei ole paljon hautoja läheisyydessä.
Hautuumaan kolkka on juuri täytetty. Ilma on siellä erinomaisen puhdas.
-- Kolmannen luokan multa oli minusta liian huono. -- -- Se on ihan
aidan vieressä, ihmiset ovat sinne mätätyt kuin sillit tynnyriin. Se on
roskakansan kohtalo. -- On!

Sikari letkui Hornerin suunpielessä. -- Hänen kasvonsa lopsahtivat
väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.

Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät,
kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne
tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan
vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui...

-- Ja, ja, -- kaikki on hyvin, -- usko minua! -- sammalsi hän. --
Kaikki on turhuus ja -- hengen vaiva...

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea
Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan
taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma
hautansa.

Musta, mykkä maa vartoi häntä. -- Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa,
hänen ainoa varma tulevaisuutensa. -- Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti
tämän nyt vasta? -- Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti
hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se
teki hänen uurteiset kasvonsa -- hyvän -- ja nuorekkaan näköisiksi.

-- Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, -- elää, elää! --
Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. -- Ja
lopuksi -- -- -- Milada kierrähti korollaan virkkaen:

-- Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen
sanova: -- Ihana oli toki elämäni vaellus! --

       *       *       *       *       *

Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten
katoolilaisen sanansaattajaa." -- Hirvittävä tapaus!

Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen
kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina
silinneet... Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja
laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista."
Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne
mielihyvällä kassalaatikkoon. -- Viime päivinä oli kertynyt hyvin
rahaa! -- Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan
sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea
lettilaite... Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha
kaulassa... Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se
Milleriä vähän pöyristytti. -- Mutta hän tottui siihen vähitellen. --
Joka ilta kuuli saman jutun. -- Nyt hän ei pannut sitä enää merkille.
Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan,
mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään... Tämä tahtoi aina, että
hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa,
miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan
kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo
ukkovainajani oli niin kitsas...

Tämähän kuulosti ihan kapinalliselta! Miehet kävivät Birkneriin kiinni
kuin sika leipään. Ja aina niitä tuli uusia ja innostuneempia. Puolen
yötä niitä tuli kunnes portinvahdin rouvan täytyi sulkea talo, sillä se
oli jo liian täysi. Luonnollisesti ne olivat vallan hienoja herroja!
Joka ei maksanut viisikymmentä guldenia, oli pakotettu tyytymään
tavallisiin likkoihin. Ja myös ne olivat nyt, Jumala ties, kuin pirun
riivaamia. -- Miller teki tottuneena ja kiireesti ristinmerkin. --
Herra Jumala, mitä elämää ne pitivät! Lensivät huoneesta huoneeseen,
läpi ullakkojen ja käytävien; toinen toisensa jälkeen, miehet
kintereillä; -- ja miten ne kiljuivat...

He olivat kaiken samppanjan juoneet, mitä oli talossa. -- -- Vaikka
Milada oli ostanut sitä sellaisien summien edestä, -- jotka Millerin
mielestä olivat mahdottomia saada kaupaksi, -- niin se kaikki oli
loppunut. -- Aamulla kello kahdeksalta oli tänään Rezek lähtenyt
kaupungille tekemään ostoksiaan, hankkimaan hanhenmaksaleivoksia,
piirakoita, kaviaaria. -- -- Ja tätä oli kestänyt jo viisi päivää! --
Jumalan kiitos! Nämät Pääsiäispyhät olivat olleet ihania! Herraa sai
siitä kiittää. --

Miller syventyi taas alettuun "Sanansaattajaansa", jossa oli kirjoitus:
"Orpolasten katoolilaishengellisestä hoidosta" ja otti vastaan
katsahtamatta lehdestä sen paksun postipinkan, jonka portinvahdin rouva
laski kirjoituspöydälle. -- Miller luki kirjoituksen loppuun, tunsi
sydämessään syvää myötätuntoisuutta hyvää kirjailijaa kohtaan nojautuen
hyväntuntoisesti huoaten tuolin selkänojaan. Milada saa hoitaa postin.
-- Miladahan oli alkanut tämän leikin, lopettakoon sen myös! Tuossa oli
nyt pinkka hakemuksia, tarjoumuksia ja ilmoituksia. --

Kyllähän Miller perästäpäin osaisi jakaa käskyjään. Paljon
huolettomampi ja helpompi oli nyt hänen elämänsä. -- Tämä Rezekin
käyttäminen liikkeessä, oli hänestä mainio keksintö. -- Luonnollisesti
ei sopinut näyttää Rezekille että hän oli tarpeellinen, vaikka kylläkin
hän hoiti liikettä hyvin. Miller oli mielestään keksinyt ehdottoman
viekkaan keinon. Hän päätti antaa kaiken työn Miladalle, itse vaan
ahkerasti kulkien hänen kintereillään, tarkkaan urkkien, panna kaikki
tulot muistiin ja pitäen rahat itse, ja sitten -- hm, -- kun kaikki oli
tehty, potkisi hän Miladan ulos ovesta! Milada voisi helposti tehdä
itsensä korvaamattomaksi ja kasvaa emäntänsä yli pään. Paras olisi
pitää häntä kovassa kurissa. -- Jos vielä jatkuisi tällaista tuloa
puolen vuotta, silloin voisi hän jotain toivoa. -- Sillä mahdotonta oli
kuolla -- tällaisen paikan emäntänä!

Mutta itse asiassa oli Miller kokonaan joutunut Miladan johdon
alaiseksi, kadottaen näkyvistään koko liikkeen sisäisen koneiston. --
Milada teki sopimuksia asioitsijoiden, hankkijoiden, tyttöjen ja
kundien kanssa, hän hoiti kyökin, vaaterahaston ja kirjanpidon,
ainoastaan rahat piti Miller itse... Puhtaaseen rahaan ei saanut kukaan
kajota. Millerin vahva aikomus oli se, että tulojen vastaanotto teki
hänestä talon valtijattaren. --

Milada oli liian viisas, jotta hän ei ottanut vastaan ulkonaista
edustamisvelvollisuutta; kaikkialle hän työnsi silloin "neidin", mutta
ei yhtään liikeyritystä päätetty tehdä, jota ei Milada ollut
tarkastanut ja hyväksynyt. Milada järjesti kuitenkin asian niin, että
Miller luuli itse tehneensä ja järjestäneensä päätökset. Se taikasana,
jolla Milada kaikissa ristiriitaisissa tapauksissa voitti, oli aina:
"näin tehtiin Goldsheiderin aikana." Tämä tukki Millerin suun, kun hän
joutui ahneutensa, ilkeytensä ja tyhmän itserakkautensa uhriksi ja
silloin oikutteli itsetyytyväisenä ja ällipäisenä kuin huonosti
kasvatettu lapsi. --

Asioitsijoitten ja tyttöjen seurassa koetti Miller aina niin kauvan
kiertää ja vääntää asiaa ja pelastua puhetavoilla ja verukkeilla, kunnes
hän sai kuulla Miladan arvostelun. Hän huusi silloin "Rezek, Rezek --
minulla on niin paljon tehtävää, sopikaa te herran kanssa siten
asiasta, kuin minä jo eilen säädin."

Myöhemmin kyllä asioitsijat huomasivat tämän tempun. He kääntyivät
suoraan Miladan puoleen, jonka kanssa sopimus tehtiin pikemmin ja
mukavammin kuin tuon aina epävarman ja hapuroivan Millerin kanssa. Nyt
vihdoin siitä asti, kun hän oli vastaanottanut liikkeen, sai Miller
tuntea miellyttävän levon tunteen ja sivultakatsojan mukavuuden.

Kyökissä oli kaikki kunnossa, -- Riedl järjesti kaikki, tytöt eivät
riidelleet eivätkä rähisseet. --

Milada oli sanonut heille: -- "Neidit puhuvat yleensä liikaa
palvelijattarien kanssa. Se ei sovellu, se poistaa kunnioituksen.
Puhukaa vaan välttämättömimpiä asioita."

Milada noudatti itse tarkkaan tätä sääntöä. Myöskin hänen suhteensa
toisiin tyttöihin oli vähitellen, huomaamatta ja hitaasti, paljon
muuttunut. Ja tuo perintöjuttu, jota Milada ei tahtonut lähemmin
selostaa, päinvastoin alleviivasi lyhyillä vastauksillaan, oli antanut
hänelle erityisen arvoaseman, jota hän kaikissa tapauksissa viisaana ja
taitavana käytti hyväkseen. Hän teki kosolta viittauksia siitä, ettei
Millerin liike onnistunut hyvin, koska se oli kiinnitetty ja Miller oli
liikaa pikkumaisen ahne, ja miten Miller oli iloinen ja onnellinen
saaden Miladan avukseen. Mutta siinä tapauksessa täytyi liikettä hoitaa
kuin omaansa ja jäädä siihen, jotta oma säästö ei menisi hukkaan. Täten
hän laski vahvan perustan sille tulevaisuudelle, jonka hän aikoi
itselleen valloittaa. Yleisesti oli myös tunnettu, että Milada ei ollut
kokonaan riippuvainen Goldscheideristä; mustan Katariinan juttu
ylhäisestä alkuperästä ja Miladan rikkaasta isästä johtui taas ihmisten
mieliin ja myöskin se seikka, että kai vanha rouva sen tiesi, koska hän
niin hoivasi tyttöä. Alussa kyllä muutamat tytöt yrittivät tehdä
kiusaa, siten syntyen välttämättömiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä
ja tyytymättömyyden purkauksia... Erittäinkin Mizzi teki parhaansa
mustataksensa Miladaa ja härnätäkseen toisia tyttöjä häntä vastaan.
Mutta tarkemmat huomasivat pian, että Miladan toiminta ei johtunut
kätyrimäisyydestä eikä vallanhimosta. Lapsesta asti oli hänen nähty
työtä tekevän ja ottaen osaa taloudenhoitoon; hänen laajennettu
työalansa ei tuntunut vanhempana luonnottomalta. Tytöt huomasivat pian,
että oli edullisempaa puhua asioista Miladan kanssa. Tämän lyhyt,
sitova selitys ei niin suututtanut kuin Millerin pitkät ropotukset,
joiden kautta ei päästy mihinkään tuloksiin. Joskus sanoi muuan
Miladalle, "sinä teet turhaa työtä. -- -- -- Hommaat Millerin asioita
ansaitsematta siitä niin paljo, kuin herrojen kautta."

Gisi, jonka kanssa Milada oli avomielisempi kuin toisille, ehdotti
hänelle kerran, että he voisivat joskus alkaa yhteisen liikkeen, ehkä
perustaa hienon kapakan -- Bertl heitä kyllä myös avustaisi, -- eihän
tässä saa piinastaan ruokaansa suolaa.

Silloin vastasi Milada. -- Katsos minä olen syntynyt täällä... Minä
säälin Punataloa. Minä en tahdo nähdä sen joutuvan rappiolle. Siksi
jään tänne.

Tämän selvän kannan ymmärsivät hänen toverinsa ja kunnioittivat sitä
tavallaan.

Kaikki muut he olivat tässä talossa vieraita, tänne ajelehtineita;
miten heitä miellytti tahi miten onni potkasi, niin he käänsivät
selkänsä Punatalolle. Mutta Milada jäi sinne. Hän oli tämän kadun
lapsi.

Konttorin ovella koputettiin. Se oli Miladan kova koputus ja
odottamatta vastausta hän astui huoneeseen. Hänellä oli hattu päässä ja
takki yllä ja hänen kasvonsa olivat raikkaan kevättuulen punaamat.

-- Kyllä nyt olen saanut leuhkoa, sanoi hän vähän kiivastuneena, ennen
kuin sain asiat kuntoon. Ei kukaan tahdo sunnuntaina tehdä kauppaa,...
sain uhrata koko joukon juomarahoja.

Milada asetti Millerin eteen laskut, joita tämä kovasti happamalla
naamalla tutki... Riisumatta hattuaan ja takkiaan seisoi Milada
kirjoituspöydän ääressä aukaisten kirjeitä.

-- Neiti, huomiseksi on tilattu illallinen kuudelle henkilölle. Birkner
on tilattu, -- hevossiitosyhdistyksen jäsenille. Ylimääräinen tarjoilu
on pyydetty kello kahdeltatoista kahteen. Se tuottaa jotain se. --
Milada luki edelleen nauraen.

-- Ovatko ihmiset ihan hassastuneet? Tässä on pinkka maaseututilauksia.
Aivan kuin me olisimme Birknerin omistajia. Hänhän on Edin
omaisuutta... Tuossa ovat laskut. Suutarin laskua vastaa hänen oma
laskunsa meiltä. Tarvitsee vaan pyhkäistä pois!... Ascherilla on muuan
tyttö myytävänä... Jos haluatte, voinhan mennä katsomaan. Hän tarjoo
lesken St. Pöltenistä, kirjoittaa hän. Kovin... herra jumala miten olen
väsynyt. -- Milada istahti.

Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta
tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä
ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän
sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli
hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja
sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. -- Miller sitävastoin oli
Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että
hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään,
niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.

-- Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, -- alkoi Milada
puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. -- Milada jatkoi
kylmän rauhoittavasti. -- Ei mitään erityistä... minä aijon lähteä
talosta.

Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui
vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen
uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat... Mutta hän
karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: -- Mikä teidän
päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja -- turvautuen yhtäkkiä
lakitietoihinsa, sihisi hän: -- Te olette pantu porttolan luetteloon,
teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka
päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: -- Nyt minä lähden... Mitä te
luulette minun sitte tekevän? --

-- En tiedä, mitä neiti tekee toisille -- vastasi Milada. -- Minun
laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut
Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa
tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka
paljo minä olen neidille velkaa.

-- Minulle! Velkaa! Herra Jumala! -- Miller nauroi kuin hullu. -- Te
olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä
olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, -- ja lisäksi se, mikä
Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen
maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa
kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta
palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! --
Hän varoitti minua aina. -- Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette
vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. -- Hän oli oikeassa,
tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.

Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.

-- Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, --
jatkoi Milada. -- Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos
sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta
minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! -- Mitä tämä taasen merkitsee?
Ettekö te siis ole jotain? -- Mitä minä siis olen neiti? -- Miladalle
tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia,
ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.

-- Mitä se minua liikuttaa, -- sammalsi Miller. Se on toki -- äkkiä hän
muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:

-- Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? -- Onko juuri
erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin
muita, -- huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut
siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö
niin...

Milada pudisti päätään... Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti
tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?...

-- Sairastun, sairastun, pitääkö teidän nyt vielä välttämättömästi
sairastua?...

-- Me sairastumme toisemme jälkeen tällaisessa elämässä ja kuolemme
varhain.

-- Herra Jumala! -- huudahti Miller todella kauhuissaan. Mikä nyt
tulee minulle eteen, miten käy tämän liikkeen?! Sehän häviää
silminnähtävästi.

-- Liike ei häviä, tytöt vaan siinä häviävät, -- vastasi Milada
ivallisesti. -- Pitää aina varata uutta tuoretta lihaa siihen... Pitää
hankkia nuorta verta, se on tällaisen liikkeen salaisuus.

Miller painoi päänsä alas. Tämähän oli loppumatonta taistelua. Ei
saanut koskaan mihinkään kiintyä. -- Tuskin oli sovittanut ja
silittänyt ne särmät ja lovet, joita jokainen uusi tulokas toi
mukanaan, ennen kuin taas äkkiä erottiin ja uusia kasvoja ilmestyi,
joita uudelleen piti oppia käyttämään! Tämä meni yli Millerin
ymmärryksen, hänellä ei riittänyt voimia tällaiseen elämään.

-- Neidin täytyy nyt nimittäin kovin pian päättää, uudistetaanko talon
henkilökunta vai eikö, sanoi Milada nyt. -- Aina olla samalla asteella
ei ole hyvä. Ja jos asian laita jää sellaiseksi, pakenen minäkin. Minun
täytyy katsoa eteeni, niin kauan kuin olen nuori ja elinvoimainen.

Kun Miller ei osannut siihen mitään vastata, jatkoi Milada:

-- Tässä liikkeessä olen pian kulunut, niin etten jaksa yrittää enää
muualla. Ja lisäksi minua säälittää tämän liikkeen nolous, että tahdon
ryhtyä johonkin toiseen toimeen... Onhan minulla rahaa... Syntyi
vaitiolo jolloin Millerin silmät kauhusta mustenivat... Osaanhan minä
hoitaa taloutta, jatkoi Milada. Joko minä perustan itse tällaisen
liikkeen tai menen minä teatteriin, -- niinkuin Gisi. Ja pääsenhän minä
naimisiinkin, kunhan olen täältä vapaa.

Miller istui mykkänä tuijottaen avaruuteen. -- Nyt oli siis kaikki
kuitti, loistava kapitalistinen yritys joutuisi tuuliajolle, keksivän
älyn puutteessa. Tämä olisi ihanaa! Toinen menee naimisiin, toinen
kuolee, toinen rupeaa tanssijattareksi. Kaikkien muiden on mukava olla,
mitenkä hänen sitte käy?

Hänen täytyi maksaa, antaa rahaa, ylläpitää asijoitsijoita, kustantaa
ilmoituksia lehtiin, kierrellä, udella, lahjoa salapoliiseja, muuten
viranomaiset ottaisivat hänen kiinni ja vieden hänen kootut tavaransa
ihan hänen käsistään. -- Ja jos kaikki, jotka vaan miehen saisivat,
olisivat niin päättäväisiä kuin tämä. Niin mikä sitten tulisi hänelle
neuvoksi?

Miller ponnisti voimiaan ja astuen äkkiä juhlalliselle kannalle
huudahti hän: --

-- Miksi te siis olette ollenkaan tullut tänne!? -- Kukaan ei ole teitä
tänne käskenyt. -- Itsehän te olette tänne tuuppautunut.

-- Ensiksi on äitini jättänyt minut tänne pienenä Goldscheiderille, --
sanoi Milada, jatkaen sillä selvällä tavalla, jolla hän puhutteli
niitä, jotka asuivat Punatalossa. -- Mutta olkoon ihminen tullut tänne
mistä syystä tahansa, ei hänen silti tarvitse täällä hukkua, hyvä
neiti. Jos joku tekee työtä tehtaassa, niin ei suinkaan hänen täydy
seistä ja odottaa, että vetohihna vääntäisi hänen kätensä sioiltaan. --
Pakon ja vapauden välillä on täällä ovi, jonka voi aukaista. -- Sen,
joka pelkää tuota suljettua ovea, sen on pakko jäädä. Mutta minä en
sitä pelkää. En pelkää teidänkään valtaanne. Te ette voi minua
pidättää. -- -- Eikä kukaan voi minua tässä talossa pidättää.

Maa halkesi Millerin jalkojen alla. Säälimättä jatkoi Milada: En
puhukkaan niistä kirkollisista pelastuskodeista, joihin ei tarvitse
muuta kuin kirjoittaa, päästäkseen irti täältä.

-- Se nyt vielä puuttui, vaikeroi Miller sielussaan. Liittoutuu vielä
kirkollisiin ihmisiin! -- Äkkiä välähti hänen sielussaan ajatus.

-- Milada, -- sanoi hän. Niin totta kuin jumala on taivaassa, nyt puhun
teille rehellisesti. -- Jääkää minun luokseni niiksi harvoiksi
vuosiksi, ehkä kolmeksi, kahdeksi, jotka vielä olen tässä talossa --
sitten, jos saan koottua rahoja niin paljo, kuin olen kuvitellut, --
niin saatte ostaa liikkeen minulta. Niin totta kuin Jumala minua
auttaa, sanoi Miller juhlallisesti, minä olen lupautunut luostariin.
Mutta se maksaa paljo rahaa siellä, mihin minä tahdon mennä. --
Jesuksen ristisisarien luo haluan Steiermarkiin. Sitte saatte periä
tämän liikkeen minulta. Halvalla te sen saatte, tahi -- ihan --
ilmaiseen.

Miller kätki kasvonsa käsiinsä. -- Nyt hän oli luopunut kaikesta
maallisesta. Hän ei sietänyt kuulla enää mitään vastusteluja. --

Mutta Milada jatkoi: ehkä te tarkoitatte hyvääkin, neiti Miller. Mutta
teidän hyvyytenne toteutuminen on perin epävarmaa. Kuka tietää, mitä
meikäläiselle voi parissa vuodessa tapahtua? Paras on, että me teemme
varmat sopimukset heti.

-- Minä en tahdo tuottaa neidille mitään liike-esteitä, ei varsinkaan
tässä tapauksessa, -- päinvastoin minä tahtoisin liikettä edistää,
jos neiti niin haluaa. Minä olen rehellinen, säästäväinen ja
käytännöllinen, -- minä olen perehtynyt tällaisiin yrityksiin. Ilman
sellaista apua ei neiti menesty. Jos ottaisitte tähän ventovieraan,
niin se tulisi paljo kalliimmaksi. Jos neiti tahtoo pitää minut
taloudenhoitajattarena ja antaa minulle viidennen osan voitosta ilman
velvollisuutta antautua miehille, niin minä jään tänne mielelläni.

Miller lensi pystyyn: Viidennen osanko!? Kysyi hän kauhuissaan.

Milada oli varustautunut vastaanottamaan myrskyä. Osan voitosta!?
toisti Miller vielä itsekseen. -- Niin arvokas toki on työni, neiti, --
sanoi Milada lujasti, -- ja luonnollisesti kun te eroatte liikkeestä,
on minulla etuoikeus ostaa se teiltä, sillä, kuten te ehkä tiedätte on
minulla rahaa. -- Yrityksemme voisi taasen elpyä entiselleen -- Milada
kumartui tuttavallisesti kirjotuspöydän yli. -- Sovitaanko kaupoista
neiti? Sitte saatte nähdä kuinka Rezek osaa tehdä työtä.

-- Viidennen osan vaaditte, -- toisti Miller kolmannen kerran, mutta
tälläkertaa oli hänen äänessään myöntyvä harkitseva, melkein riemukas
sävy. Sitten empimättä tarttui hän Miladan vahvaan, ruskettuneeseen
käteen, joka oli siinä hänen edessään ja puristi sitä kovaa. -- Niin,
niin, pääasia on että minä vapaudun tästä, ja pian! Jumalan nimeen
siis! Saatte viidennen osan. Mutta Rezek, nyt olette minun ruumiinenne
ja sieluinenne, -- ymmärrättekö?

-- Tietysti, koska meillä on laillinen sopimus, -- vastasi Milada
iloisesti heiluttaen kättään. -- Nyt rupee liike luistamaan! Ensiksi me
teemme puhdasta talossa, neiti! Laura ajetaan pois ja Anna, se rampa
nimittäin. -- Tänään laitetaan punssia, se on halvempaa ja sitä juodaan
mieluummin. -- Kun keskiyönä myydään sitä, saadaan kolmekymmentäviisi
kreuzeria lasista. Minä luulen, että saamme neljäkymmentä tilausta.
Spizzarilta täytyy meidän lainata ensi yönä pari tyttöä. Me emme muuten
tule toimeen. Ja, -- ovikello soi, -- kas ruokatavarat tulevat jo.

Milada aukasi oven kääntyen vielä puhumaan: Olkaa hyvä, neiti Miller,
ja selittäkää tämä seikka toisille ihmisille. -- He tiesivät, että
minun piti erota talosta. -- Hän nyökäytti päätään ja hävisi kyökkiin.

       *       *       *       *       *

Pääsiäisen edellisenä torstaina pyysi Bine Michal lomaa päiväksi. Hän
tahtoi lähteä kotiin katsomaan vanhempiaan ja siskojaan ja samalla
tapaamaan Cyrilliä, joka saisi "lomaa kasarmista." --

-- Sen voisi hyvin luvata, tuumi Milada ja Miller oli samaa mieltä...

-- Minulla olisi vielä muuan pyyntö, sanoi Bine ottaen taskustaan
kultarahan pitäen sitä kahden sormen välissä ilmassa.

-- Aijotko sen taasen lähettää kotiin? -- Se vielä nyt puuttuu.

Michal pudisti päätään. -- En lähetä. Osta sinä jotain kaunista
Cyrillille. En tahdo lähteä kaupungille enkä luota toisiin. Kun
pääsiäissunnuntaina lähden kotiin, tahdon viedä jotain kaunista
Cyrillille... Onko tässä kyllin rahaa? Vai mitä?

-- Riittää, riittää... Mitä pitää minun ostaa? Kepinkö, kirjepitimenkö,
sikarikotelonko? -- Yleensä kerro minulle kerran, mikä on Cyrill? Onko
hän sukulaisesi?

Bine oikasi ylpeänä selkäänsä. -- Eihän toki! Hän on sulhaseni.

Ja kun Milada näytti kovin hämmästyneeltä, jatkoi Bine luottavana: --
Nythän on hän jo vuoden palvellut sotaväessä ja koska hän on äitinsä
ainoa poika sekä isätön, -- pääsee hän pian vapaaksi. En osaa sitä
saksaksi selittää. -- Syksyllä on hän vapaa, minun omani, ja sitten!
Mutta kyllä Bine on sen varalta säästänyt. Etkö usko, että Cyrill
hämmästyy?

-- Totta on kyllä, että sinä olet säästänyt pennosiasi; siksikö sinä
olet säästänyt, että voisit mennä naimisiin?

-- Niin, Cyrillin äiti on ostanut sillä mökin. Siellä on lehmäkin
navetassa. -- Vuodessa olen lähettänyt kahdeksansataa guldenia kotiini.
Enkä nytkään rahoitta sinne lähde. Minä en pane niitä säästölaatikkoon
enkä postisäästöpankkiin. Annan kaikki Cyrillin äidille, joka on hyvin
käytännöllinen.

-- Voi olla. -- Mutta kuule Bine, -- tietääkö Cyrillin äiti, --
oikeastaan -- tietääkö Cyrill itsekään, mitä sinä täällä hommaat?

-- Luulen. Pari vuotta sitten, kun Cyrill läksi sotaväkeen Unkariin,
sanoi hänen äitinsä minun äidilleni, -- joka on oikeastaan minun
äitipuoleni: -- lähetä likka kaupunkiin! Hän on kaunis ja komea
ihminen. Hänen pitää ansaita meille mökki ja sarvikas...

-- Mitä sinä puhut? Sulhasesi äitikö on sinut lähettänyt tänne
Goldscheiderille?

Bine pudisti päätänsä. -- Ei, osoitteen minä sain rihkamakauppiaalta,
joka sunnuntaisin kävi kylässä. Ja minun äitipuoleni, joka palveli
nuorempana keittäjättärenä kaupungissa, tiesi sanoa, että se oli
hienoin talo, ja minun piti mennä sinne. Ja kun minä viimeksi lähetin
rahakirjeen sinne, vastasi hän, miten Cyrill iloitsi avioliitostamme...
Mutta Cyrill parka on kaukana Unkarin metsien takana eikä voi saapua
minua tapaamaan. Mutta joka kirjeessä kirjoittaa äiti, että Cyrill
kirjoittaa, "tervehdi minun rakasta morsiantani."

-- Ehkä sinun käy hyvinkin, sanoi Milada miettivänä. -- Minä ostan
kepin sulhasellesi. Mutta kuuleppas Bine, ole vähän varovaisempi
rahojesi suhteen! Eläpäs anna enempää, kuin mistä sinulla on laillinen
velkakirja, vaikkapa olisikin kysymys Cyrillin äidistä. Raha-asioissa
pitää olla ihmisen varovainen.

-- Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun
äitini kuoli, -- Bine teki ristinmerkin, -- ei kukaan ollut minulle
niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä.
Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.

Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja
suopeaksi. -- Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä
on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta
äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa
ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet
kerskata. --

-- Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.

-- Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me
menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. --

Milada pudisti päätään. -- Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle
pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta
aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän
elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa
tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti,
kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit
kotiin. -- Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä,
järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa
hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua,
syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia,
luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa
ja kehtolaulua. -- Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon
kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa
ihanteensa ja elämänsä onnen. -- Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää
ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat
miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, --
he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä
kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän
itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on
vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi
pystyä.

-- Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, --
ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. -- Hän ei luottanut
anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.

-- Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen
kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.

Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. -- Ei häntä mikään vaivannut, -- ei
kerrassaan mikään. -- Pikku seikka vaan. -- Hänellä oli ajos
kainalokuopassa. -- Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien
tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle
mitään sanomasta. -- Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet
menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, -- niin mielellään
kaikissa tapauksissa olla mukana. --

-- Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. -- Ja kun minä olin aivan
pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni.
Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko
vuoden. --

Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui
Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän
mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka
tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään.
-- Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään
siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän
olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.

-- Isä oli ollut kovin iloinen, oli kulkenut Binen ympärillä, pidellyt
silkkipukua, hattua ja laukkua, missä oli ollut hajuvettä. -- Vahinko
että Cyrillin äiti oli ollut Dobranin vuosimarkkinoilla. Hän oli kyllä
kirjoittanut kauniin kirjeen, jossa oli kuiva lemmen kukka Cyrilliltä.

-- Ajatteles, kuinka äitipuoli ja hänen tyttärensä olivat vihasta
haleta, kun he näkivät minut, -- jatkoi Bine voitokkaana. -- Minun
äitipuoleni nimittäin huusi heti:

-- Saat selkäsaunan, jos lähdet kylään kuin mikäkin marakatti hattu
päässä ja hansikkaat kädessä! -- Mutta silloin isä nousi vastaan ja
sanoi: Ole siivolla, tyttö on neiti, mätki sinä omia karjakkojasi
vaan! --

Tähän mennessä oli Punataloon otettu kaksi uutta tyttöä. Ilman
valmisteluja ja sanatta, Goldcheiderin tapaan, oli röyhkeä ja
oikullinen Mizzi paksun Annerlin kanssa lähetetty pois. -- Mikä oli
tilalle tullut, oli jotain nähtävää.

Ensimäisestä tytöstä Honka Arrigazzista oli varmasti tuleva Punatalon
taivaan tähti. -- Hän osasi myöskin esiintyä asemansa mukaisesti. --
Hänellä oli satumaisen komeita pukuja, silmiin pistävät mailmannaisen
tavat ja erään lihavan europalaisen hallitsijan omakätisesti
allekirjoittama valokuva.

Honka oli ollut saunottajana Marienbadissa. -- Ja jouduttuaan pieneen
kinaan johtokunnan kanssa, pääsi hän asumaan erään ihmisystävällisen
tädin luo, joka oli eräs paksu rouva Breslauer. Tämä rouva esitti
Honkan kahden veljensä tyttären seurassa kansainvälisen kylpypaikan
huvittelevalle seurapiirille. Kesän loputtua hän kuletettiin Aussigin
kautta pääkaupunkiin. -- Madre mia (äitikulta) Tyrolissa iloitsi, että
hänen tyttärensä, jolla oli unkarilainen nimi, ainoa muisto isältä, eli
niin hyvästi "Mondo frettossa" (tässä kolkossa mailmassa) ja kirjoitti
hänelle, että hän joka päivä rukoili laupiasta jumal'äitiä, jotta hänen
tyttärellensä kävisi paremmin kuin hänen äidilleen Giusta Arrigazzi
raukalle.

Vähempää huomiota herätti toisen tytön tulo. Karia Neuern kyllä oli
verevä vaaleatukkainen tyttölapsi, mutta nyt olivat hänen kasvonsa
kalpeat ja pelästyneen näköiset ja hänen peloittavasti tulehtuneet
silmänsä eivät kestäneet auringon valoa.

Miller oli nähnyt, että lääkärit olivat huolimattomia tarkastaissaan.
Hän oli kokenut ja pelkäsi siksi.

-- Ei tarvitse pelätä, sanoi Milada. Pragin Neuberger on kyllä
tarkka. --

Pian selvisikin, että tulehdus oli aivan vaaratonta laatua. Tytön
täytyi ensin voittaa ujoustaipumuksensa tässä ympäristössä, sillä hän
oli, niinkuin Neuberger kirjoitti, "kovin siivo tyttö, joka tähän asti
oli ollut vain tarjoilijattarena."

Yksityisasioittensa suhteen tyttö vaikeni sanoen olevansa yksin
mailmassa, ja että hän ei sitä vaikeroinut.

Joka hetki kilahti tänä iltana Punatalon ovikello. Fanchon ei jaksanut
enää pysyä vuoteellaan. Uteliaana hän kurkisti käytävään, kyyristyi
ikkunalaudalle, yrittäen saada nähdä vähän "lämmintä aurinkoa." Hän
paleli sääret paljaina kärsien tuskia, joita hän koetti salata.

-- Neiti Honka, olkaa hyvä ja tulkaa saliin, -- huusi Miller kimakalla
äänellä.

-- Katsokaa, aina hänestä tapellaan, -- huomautti Fanchon surullisena.

-- Neiti Bine, olkaa hyvä ja tulkaa saliin! --

-- Sussiunatkoon, salissa kelpaavat kaikki tänään, huudahti Fanchon
pelästyneenä katsahtaen itseensä.

-- On lauantai, selitti Bine filosofisella tyyneydellä pannen työnsä
kasaan.

Silloin Fannikin kiihtyneenä puki yllensä punasesta silkistä tehdyn
iltapukunsa. Kuulkaa! Jo soitetaan! Näin varhain! Liike edistyi
vähitellen. Birknerin villitys oli taas herättänyt muiston Punatalosta
mailmanmiesten piirissä.

Miladaa tervehdittiin mielellään liikkeen taloudenhoitajattarena.

-- Hän on Goldscheiderin kouluttama, -- sanottiin suosiollisesti.

Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen
pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. -- Hänellä oli
kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.

Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän
ei teeskennellyt vakituisille vieraille.

Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät
hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.

-- Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, -- sanoi Milada
neideille, -- sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä
joskus rukkaset! -- Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he
tulevatkin tänne. -- Ja jos ette halua miehiä, -- tahi ette ole sillä
tuulella, -- niin lapset, -- jääkää huoneisiinne! -- Ei teidän ole aina
pakko elämöidä.

Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle
hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden
muodossa.

Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut
hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi
irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan,
johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki
taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan
urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.

Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja
syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille
rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.

Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.

Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat
huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi
kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.

Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen
samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa
naisellisuudessaan.

Arrigazzi jutteli ylhäisen näköisen herran kanssa, jolla oli hieman
harmahtava suippoparta ja joka kuunteli Arrigazzin pakinaa niin
kohteliaana ja innostuneena, kuin olisi hän istunut mailmannaisen
vastaanottohuoneessa. Heidän pöydällään oli samppanjapulloja. -- Mutta
kumpikaan ei ollut vielä tahtonut niihin kajota. Ikkunannurkassa
puoleksi peittyneenä kukkiin ja kasveihin antoi Gisi erään varakkaan ja
kuuluisan matkustavaisen, joka alituiseen pisti kätensä housuntaskuun
kilistellen kultarahojaan, lohduttaa itseään sen johdosta, että hänen
Bertlinsä oli äkkiä lähtenyt matkoille. Paksu pohatta ei Gisiä
suurestikaan miellyttänyt; Gisin kauniisti kammattu pää kääntyi usein
sisäänkäytävää päin udellen, eikö tulisi uusia vieraita, jotka
vapauttaisivat hänet tästä epämukavasta herrasmiehestä.

Tuskin oli Fanchon astunut saliin, kun Gisi hyppäsi pystyyn vetäen
Fannin vieraansa luo sanoen: -- Katsokaa, tässä on meidän pikku
Fannimme. -- Ja samassa hän hävisi.

Erään kolmannen pöydän luona istui kaksi nuorta miestä jutellen
innokkaasti ja juoden mustaa kahvia poltellen paperosseja; Gisi
seisahtui niiden pöydän ääreen, silittäen hyväillen vanhemman
ruskeakutrisen älykästä otsaa. -- Jää tänään tänne, -- sanoi Gisi
hellästi.

-- Ei, Mizzilikkaseni, me olemme jo kerran pettyneet. --

-- Minä olen Gisi, -- vastasi Gisi pahastuneena ja heitellen päätään.

Miehet nauroivat. -- Oletko sinä sen kummempi kuin Mizzi, että
kannattaa sinuun tutustua ja erityisesti mainita sinun nimeäsi
poikkeuksena yleisestä naissakista!?

-- Minä voisin olla uskollinen, -- vastasi Gisi merkitsevällä
äänenpainolla.

-- Siitä saat huonon palkan, -- pisti toinen miehistä.

-- Jos rakastan jotain miestä, ei hänen tarvitse maksaa minulle, --
mutta te, te, -- Gisi mittaili äskeistä puhujaa salamoivalla katseella,
-- te ette kuulu niihin.

Tumma nuori mies siristi vahvoilla rilleillä varustetut silmänsä.

-- Miksi en kuuluisi niihin, -- kysyi hän.

-- Te olette minusta liian nahjusmainen, -- sanoi Gisi mennen pois.

-- Hyvää, likkaseni! -- Mitä sanot siitä ennustuksesta?!

-- Naisten tapa puhua! -- Ehkä hän tarkoittikin minua, kun hän hyväili
sinua. -- Musta mies nauroi lähtien Gisin jälkeen.

Ovessa hän tapasi lääketieteen ylioppilaan Gust. Brennerin, joka
tarttui hänen olkapäihinsä ja kierrähti hänet ympäri.

-- Ei saa Seidner liioitella! -- sanoi hän iloisesti.

-- Viisaustieteilijämme, -- huusi hänelle ruskeakutrinen, -- katsokaa
hän seisoo kuin luentosalin ovella -- kuin olisivat hänen ainoat elävät
ja viehättävät lemmittynsä -- fysiikka ja matematiikka, -- Gustel
kulta! --

Seidner istahti kohottaen olkapäitään. -- Pitää osata mukautua
asianhaarojen mukaan, -- huomautti hän kuivasti.

-- Mailmanmiehinä, ystävä Gust, olemme esiintyneet kömpelösti: Olemme
erehtyneet. Birkner ei ole enää täällä. Mitä tarkoittaa arvoisa
kohtalon impi? Minä puolestani sanon, että kahvi on hyvä, tuo tyttö ei
ole hassuimpia ja viisaustieteilijämme on täydessä sähkössään.

Gisi oli ovella; vaalean tukkansa hän oli palmikoinut, pukeuduttuaan
heleän siniseen suoraan pukuun. Hän keikaili pöydän ääressä oleville.

-- Noh, Seidner, yhdistä langat!

-- Mutta minä haluankin lyhytyhdistystä, pitää ehtiä tänään vielä
muuanne.

-- Luvallanne, se on oikeutemme luomakunnan herroina, -- jatkoi toinen.

Musta mies hyppäsi innostuneena pystyyn... Kuului Gisin heleä nauru.

-- Miten minä asian tunnen ja miehen, Gust, -- nauroi Joszi, -- saamme
nyt järjestää iltamme kaksin.

-- Haluatteko tekin kahvia, -- kysyi Milada Brenneriltä korjaten
edellisten tyhjät kupit.

-- Jos teillä on olutta, niin olkaa hyvä ja tuokaa.

Milada nyökäytti päätään. -- Pullon Pilsnerin oluttako?

-- Panitko huomiota hänen silmiinsä?

-- Hän on yleensä komea, -- intoili Gust, joka tirkisti Arrigazziin.

-- Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.

-- Tuota -- eihän hän ole enää nuorikaan.

-- Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, -- ne kuuluvat Egyptin
taivaan alle, -- uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. --

-- Se vielä puuttuisi! -- Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta
virallisesti hymyillen. -- Minä en pidä hänen katseestaan -- vastasi
hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka
yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.

Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti
jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla
lirutuksilla huilua.

-- Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, -- sanoi
Joszi.

-- Miksi hän siis on täällä?

-- Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon
päiväsoitolla.

Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan
kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin
poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen,
käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.

-- Nuo ovat salonkisakkipoikia, -- sanoi Joszi pahoillaan, -- niiden
tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa
huoneessa. --

Gust joi oluensa koettaen tyynenä seurata menoa ympärillään näyttäen
halveksivalta, seikka, joka heti ilmaisi, että hän oli ensikertalainen
tällaisessa paikassa. Joszi viskeli ympärilleen puoliääneen kirouksia
ja sadatteluja, lasketellen välillä ivasanoja ympäristöstään sekä
antaen kokonaisen tulvan komppalauseita sadella poikaviikareille, jotka
alkoivat runsaasti hullutella ja sikamaisen raa'alla tavalla metelöidä
ja irstailla tyttöjen kanssa. Eritoten oli yksi heistä sangen
arveluttava; poika oli vaalea ja solakka, silmät kiiluen alkohoolista,
suunpielet vavisten ärtyneinä. Tilatessaan viskasi hän heti rahat
pöydälle. Huonosti kasvatetun poikanulikan tavoin hän ärisi ja polki
jalkoja, kun Puzzi, jonka rinnoille hän oli laskenut päänsä, tahtoi
vapautua hänestä.

-- Antakaa minun asettaa kiiltokenkäjalkani jonnekkin. Lattia
on rapakoinen, -- huusi hän. -- Eikö minulla ole kauniit
kiiltonahkakengät?! -- Hän nosti jalkansa ilmaan keikaillen kapeilla
jaloillaan. --

Rampa-Anna levitti käsivartensa. -- Tähän sopii kai panna. --

-- Saakeli soikoon! Sinun rinnoillesi panenkin jalkani. -- Minä maksan
siitä, flikka!

-- Mutta minun pukuni on puhtaampi kuin sinun jalkasi -- ja kangas on
hienompaa kuin nahka. -- Rampa-Anna silitti keltaista silkkipukuaan.

Bine sitävastoin sitoi pyyhinliinan kaulaansa ottaen vakavana pojan
jalat käsiinsä...

-- Sinusta en huoli, -- kiljui poika, -- senkin tolvana! Asetat ihanat
kenkäni pyyhinliinalle! Tulkaa tänne, likat, minä maksan. Enkä pidä
tuosta böhmiläisestä vuoritissuineen. Niillä voisi jalkojani ruveta
pyörryttämään...

Taasen Gisi lähestyi pöytää, missä nuo ensin mainitut ylioppilaat
istuivat. Hänen hiuksensa olivat avatut. Päässä hänellä oli seppele.

-- Onko teillä kuokka talossa, -- kysyi Joszi kylmän pisteliäästi
vilahtaen kuvaavalla kasvon ilmeellä vastapäätä elämöivälle joukkiolle.

-- Miks'et sinä tullut mieluummin, -- sanoi Gisi kumartuen Joszin
puoleen. -- Ehkä sinulla on lemmitty? Onkohan? -- Gisi osotti Joszin
sormessa olevaa sormusta, missä oli sydämenmuotoinen punanen kivi.

-- Hm! -- Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle
anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen
raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään... Heitä tuon
poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun
kauniista silmistäsi...

-- Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö
on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein
liikuttavan.

-- Onko tuo neiti Miller?

-- Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.

-- Onko se hänen nimensä? -- Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne
sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen
nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: -- revityn purppuravaatteen, näen
valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. -- Kuulehan, Gust!...

Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli
yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.

-- Hän on porsas, -- sanoi Gust, -- mutta kyllä hänessä on humoria...

Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä.
Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat
tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu,
poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen
nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.

-- Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden
välkkeessä, -- lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen
jalkojaan.

-- Oikea ryönä!

-- Tanssi, tanssi vanhalle isällesi iloksi! Minä maksan kaikki. Minä
olen Herodes. Minä olen ollut suhteissa kanssasi!

-- Hän on sikahumalassa, -- huusi Joszi.

-- Hiljaa, Johannes-Kastaja, -- rääkkyi Menzel Joszille.

Pojat hirnuivat ilosta. -- Menzel, tänään olet ansainnut selkäsaunan.

Menzel heitti päänsä Puzzin rinnoille ja jalkansa Fanchonin olkapäille.

-- Laskuni! Minä menen.

-- Hyvästi Johannes! Sitten sinulta leikataan pää poikki.

-- Katso hän menee myös, -- sanoi Gust katsoen kauniin Arrigazzin
jälestä, joka hävisi herroineen.

-- Fanchon, tule ulos! -- kuului äkkiä Millerin kiprakka ääni. Miller
oli saanut asiasta vihin Miladan kautta. -- Fanchon!

-- Laske minut! -- Hän ei laske! -- Laske minut! Fanni irroitti yhden
jalan kaulasta, mutta Menzel potki itsepäisenä ja raakana sen takaisin.
Äkkiä kuului vihlova huuto, joka helähti yli salin melun.

-- Hei, -- sanoi Gust, -- jotain on hullusti siellä.

-- Minä tapan sen saatanan -- rääkkyi Joszi ryntäen paikalle.

Aivan typeränä ja tollottaen seisoi Menzel lattialla.

-- Mitä nyt, -- sammalsi hän äärimäisen juopuneella äänellä katsellen
vaikeroivaa Fannia. -- Silmänräpäyksessä olivat eri seurat hajallaan
rientäen onnettomuuspaikalle.

-- Hei, Joszi, auta, kiireesti! -- Gustin ääni raikui selvänä ja
kirkkaana kuumassa, vaikenevassa huoneessa.

Mutta Milada oli jo kumartunut Fanchonin yli nostaen hänen päänsä ylös.
Miten Fanni oli kalpea! -- Suu oli kouristuksentapaisesti pusertunut
kiinni.

Nuori lääketieteen ylioppilas polvistui painaen vaalean, lyhyeksi
leikatun pörröpäänsä heikosti hengittävän tytön rinnalle.

-- Onko tyttö ollut sairas, -- kysyi hän katsahtaen ylös.

-- Mitä vielä. On sikahumalassa, -- sanoi Miller raivoovalla
katseella. --

Milada kysyi tytöiltä, jotka puoliääneen kuiskivat keskenään.

-- Tiedättekö te jotain?

-- Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, -- selitti
muuan äreästi. -- Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.

-- Vai niin! -- Gustin siniset silmät leimusivat. -- Ottakaa kiinni!
sanoi hän lyhyesti Miladalle. -- Minä luen lääketiedettä, -- lisäsi
hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi
jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia
soittaessaan.

-- Mitä tämä on! -- Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt
pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.

Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret
ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika
korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille,
joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut
ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.

-- Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän
rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja
kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.

-- Vai -- niin, -- hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, --
teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. -- Syntyi vaitiolo. --
Menzel vilkutti tyhmänä silmiään...

-- Sontasaappaita ne ovat, -- rähähti Joszi -- likaisia tallukoita, --
vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, -- ja raskaasti
hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan
toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.

-- Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner,
istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä
oikealle. --

Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla
avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat
ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa tuli Fanchon tuntoihinsa. Gust oli pitänyt hänen kasvoillaan
etikkaan kastettua kangasta. Kauhistuneilla silmillä katseli Fanchon
ympärilleen.

Kaikkiin Gustin kysymyksiin vastasi hän: -- ei mitään, ei mitään, --
minua ei vaivaa mikään.

Fanchonia näytti kovin peloittavan. Joka silmänräpäys hän oli valmis
puhkeamaan äänekkääseen itkuun.

Milada puhutteli häntä: -- Kuule Fanni, tohtori on hyvä, hän tarkoittaa
sinun parastasi. -- Katso, Lamberg lähettää sinut heti sairaalaan, --
hän on raaka sinulle...

-- Hän pelkää nimittäin, -- sanoi Milada kääntyen Gustin puoleen, --
että hän menettää paikkansa, jos hän on vakavasti sairastunut. -- Jos
olet kiltti, Fanni, ei kukaan saa tietää sinusta mitään. --

Silloin Fanni nosti käsivartensa näyttäen haavansa. Gust näki
vasemmassa kainalokuopassa pähkinänkokoisen, puoleksi ruhjotun,
likaisen, paidanpitsien tulipunaiseksi ärsyttämän paahkan, vasen
käsivarsi oli turvonnut ja arka aina rantimeen saakka.

Gust pesi haavan, aukasi sen täydelleen, puhdisti siitä mädän, jolloin
hän selitti, että "Fanni oli uljas nainen", koska hän ei huutanut eikä
vaikeroinut.

-- Ennen kärsin enemmän vielä, -- kuiskasi Fanni hiljaa.

Miladalta Gust pyysi lysoolia, jodoformikangasta ja siteitä. Viimeksi
mainittuja ei ollut. Milada teki liuskoja ohueista puhtaista
nenäliinoista ommellen ne nopeasti yhteen ja Gust tarkasti häntä
hyväksyen pään nyökkäyksellä.

Vahva lysoolin ja jodoformin haju levisi pian huoneesta käytävään. --
Vaieten avusti Milada Gustia. -- Nopeasti ja taitavasti, hermostumatta
ja hätkähtämättä noudatti hän Gustin kiireellisiä määräyksiä, hän tuki
Fanchonia, piti käsivarresta kiini, korjasi mädän ja veren ja nyt hän
seisoi vuoteen pääpuolessa hymyillen tytölle, jonka kalpeissa,
kiihtyneissä kasvoissa näkyi hyvinvoinnin välke sen jälkeen kuin Gust
oli kireälle sitonut käsivarren. Milada koetti rohkaista.

Äkkiä Fanchon huomasi, että hän oli alaston. -- Melkein loukaten
kipeätä käsivarttaan, teki hän liikkeen, jolla veti silkkipeitteen
päällensä, -- Tämä oli harvinainen, tässä ympäristössä kaksinkerroin
ihmeteltävä liike ja nuori mies katsahti hämmästyneenä ja epävarmana
Miladan silmiin, joitten harmaata syvyyttä tuskaisen kysymyksen tunne
synkensi.

-- Mitä? Nauratko sinä meille? Nauratko sinä tuolle tytölle? Pilkkaatko
sitä, että hän itsensä peitti?

Tietämättä miksi, lensi Gust tummanpunaseksi, irroittaen miltei
väkipakolla katseensa Miladan katseista, joka oli hänet melkein
lumonnut ja astui pitkin, kömpelöin askelin pesukaapin ääreen.

Pyhkien käsiään hän antoi aivan kuin hän oli nähnyt professorienkin
tekevän klinikassa, viimeisiä määräyksiään.

-- Te ette saa liikuttaa käsivarttanne, te ette saa häiritä sitä, --
ymmärrättekö? Varmemmaksi vakuudeksi jäätte vuoteeseen muutamaksi
päiväksi. Jos te perinpohjin lepäätte, on tauti mennyt ohi. Muuten
saatte kauvan siitä kärsiä. -- Hän ei saa syödä mitään kiihoittavaa,
sanoi Gust kääntyen Miladan puoleen, ja hänen pitää saada olla
rauhassa. -- Gust oli niin täydelleen kiintynyt tehtävänsä tärkeyteen,
että hän täydelleen unohti todellisuuden ja sen paikan, jossa hän oli.
Antaen Miladalle takaisin käsiliinan, sanoi hän hyväksyen: -- Te olette
kovin hyvä -- avustaja, tahtoi hän jatkaa, mutta nähden samalla Miladan
silmissä välkkeen, joka osoitti ujoa kiitollisuutta ja samalla
rohkaisua ja toivoa, niin hän huomasi heti menneensä harhaan, jolloin
hän menetti tasapainonsa ja vaikeni.

-- En uskalla mennä siis salonkiin, -- sanoi Fanni arasti ja allapäin.

Milada painoi päänsä alas ja sanoi vahvasti alleviivatulla
kohteliaisuudella:

-- Haluaako herra tohtori takaisin salonkiin? Me kiitämme teitä
vaivoista.

Äkkiä Gust huomasi olevansa hyvin naurettavassa asemassa. Julkisessa
tyttöpaikassa antoi hän neuvoja, määräsi lääkkeitä, käskien noudattaa
tyyneyttä, -- sellaista tyhmyyttä! Gust ei osannut koskaan ottaa
asioita ylhäältä päin, niinkuin asema vaatisi. Hän vilkasi arasti
Fanniin, joka kovin harmissaan ja pahoilla mielin oli kuunnellut hänen
määräyksiään, sitten hän vilautti Miladan rahalaukkuun, mutisi pari
sanaa ja hävisi. Hän oli tyytymätön itseensä ja pahalla päällä, jumala
tiesi mistä, hakien hattuaan ja päälystakkiaan. Milada antoi ne
hänelle. -- Miladakaan ei huomannut omaa kiihtymystään, että hänen
verensä kiehui, hänen ruskeat poskensa hehkuivat, että hänen kätensä
vapisivat ja kouristuivat, kun hän piti Gustin takkia kädessään.

Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner
nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.

Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli
tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut,
vieden Gustin kellon ja lompakon.

Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja
kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten
silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:

-- Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa
pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. --

Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa
piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.

-- Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.

-- Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. -- Ehkä, --
tulette toki kerran vielä tänne.

Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja
sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei
usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle,
viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua.
Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä
kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta
totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. -- Ei hän tätä
asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt,
että sitä pilkattiinkaan! --

Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. -- Hm, --
voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta
senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja
urkkisivat hänen tekojansa. -- Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti
niin, kuin asia oli tapahtunut. -- Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta
tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada
oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on
mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut
kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja
jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen
mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä
viisaustieteellistä kysymystä. -- Joszi istui katsellen julman
tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka
tämä istahti kovin vakavan näköisenä.

Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt
asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä
lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.

Kotimatkalla kertoi Gust ystävälleen Fannin onnettomuuden
yksityiskohdat.

Joszi nyökäytti päätään ja puhalteli sikaaristaan savuja ja sanoi: --
Parasta on pitää kaikkia naisia loitolla itsestään. Tuonlaisia pitää
varsinkin varoa, sen neuvon annan sinulle.

Gust tunsi taas, kuinka hän punastui... Toisen kerran hän punastui
samasta asiasta tänään... Heikkoutta! -- Kuule Joszi, miten sinä olet
tuohon lopputulokseen johtunut?

-- Noin mailmanrannalla! Tämäkin asia on herättänyt minussa vanhoja
muistoja. Minä olen kyllä itsekin rappiolla... Joszi oli hyvin
harvapuheinen, kun oli kysymys hänen menneisyydestään. Mutta tässä
tunnelmassaan antoi Gust niille kahdenkertaisen merkityksen.

-- Oletko sinä ollut ennen tekemisissä näiden tyttöjen kanssa? kysyi
Gust jännitettynä.

-- Heidän? -- Jumala nähköön! -- Mutta olen nähnyt melkein samanlaisen
kauniin elämäntarinan. Long long ago! (kauvan aikaa sitten!) siksi, jos
tahdot kuulla kertomuksen... Joszi viskasi sikaarin pätkän kadulle. --
Minä olin silloin nuorempi kuin sinä nyt... olin täydellinen ritari
moitteeton ja vaeltava rakkausonnen etsijä. Eräänä iltana, niinkuin
tänäänkin, pelastin tytön erään sikamaisen miehen käsistä. Se tapahtui
kahvilassa. Mies antoi tytölle kymmenen guldenia, -- siksi piti tytön
tehdä, -- hyi saakeli, -- katkasi Joszi puheensa... sattui, että minä
rakastuin silmittömästi tyttöön. Minä uskoin, piru vieköön, -- että
tämä nainen oli koko laajasta mailmasta juuri minun tähteni syntynyt ja
kasvanut, enkä minä saisi sitä onnea antaa luisua millään käsistäni.
Hän sai minut niin mielettömän vakavaksi, ettei kukaan nainen ole
voinut enää sitä tehdä eläissäni. Minä rupesin kärsivälliseksi, hyväksi
ja ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi, -- mitä vaan haluat. Joszi sytytti
paperossin, jatkaen: -- Paljon rahaa maksoi minulle, poikaparka,
eroittaa tyttö imijöistä. Kiitin Jumalaa, kun hän pääsi niistä irti.
Kun tyttö astui uuteen huoneeseen, itki hän... Minä en tahtonut hänen
kanssaan asua -- sillä, -- elä naura minulle! -- minä aijoin hänet
naida. Ja rääkätty, poljettu nainen, ajattelin minä, viihtyy parhain
yksinäisyydessä. Minä kuvittelin nimittäin, että kaikki, mikä oli
miestä, inhoitti häntä. Ja jos minä en häneen itse koskisi, tulisi
hänestä taasen puhdas nainen.

-- Lorun loppu oli se, -- Joszi heitti pois puoleksi poltetun
paperossinsa, -- että hän rupesi suhteisiin leipurin kanssa, -- Joszi
nielasi jotain ja yski. -- Tämän kertoi postinkuljettaja minulle
vihastuneena siitä, kun tyttö ei suostunut hänen kanssaan suhteisiin.
-- Tyttö ei kieltänytkään syytöksiä. -- Hän sanoi, ettei hän voinut
elää ilman miehiä, -- ja kun, -- minä en tahtonut, -- sanoi hän, --
otti hän leipurinsällin vuoteeseensa. Syntyi vaitiolo, -- Sinun ei
tarvitse hakea selitystä eikä puhua mitään. -- Tässä laulussa ei ole
mitään loppusointua. Se on jokapäiväinen ruma asia, väritön niinkuin
minun koko elämäni on oleva. Se on yksi niitä kertomuksia, jonka
jälkeen kuulijakunta katselee mielipahalla ympärilleen kysellen: suokaa
anteeksi, onko tämä leikkiä?

-- Sehän oli anteeksiantamattoman hävytöntä. -- räjähti Gust sanomaan.

-- Anteeksiantamattoman hävytöntä? -- Sen sanoin itsekin alussa. Ja
tapahtuman herättämä mielenliikutus piti minua kuukausia jännityksessä.
Minun vanhalle Aatamilleni oli erittäin hieno kuvailla, että olin
saanut kärsiä tavattoman hävytöntä kohtelua, se karkoitti ankarimman
tuskan, vaikka se kidutti hermojani ja jäykistytti toimintakykyni.
Mutta myöhemmin kuultuani, että toverini, tavalliset poropeukalot,
olivat saaneet kokea ihan samaa ja kertoivat sen olutpöydän ääressä
(sulkumerkkien sisässä selitettynä, niitten kertomusten sankarit olivat
olleet vielä paljon taitavammat kuin minä), silloin vedin paksun viivan
yli koko jutun ja yritin unohtaa sen perinjuurin. Silloin hirtin vanhan
siveysopin ja rauhoituttuani kuiskin omaan korvaani: Miten sinulla oli
oikeus vaatia, vanha ystävä, että tuo olento voisi niin irtaantua
entisistä tavoistaan, että häneltä saattoi vaatia, jotta hän rupeaisi
elämään sinun tarkkaan viivoitetun sääntösi mukaan. Sinun miehuullinen
luomisvoimasi sinut petti. Lapsellesi voit antaa kasvojesi piirteet,
mutta toiselle yksilölle et voi pakoittaa sinulle mieluisaa uutta
luonnetta. Se oli korkeinta suuruuden hulluutta, uskoa, että saatoit
omin röyhkein voimin asettaa naisen piiloon paheilta, joita hän vuosia
oli harjoittanut, joilla hän oli myrkytetty kuin alkohoolilla ja
vaatia, että tuo nainen hyväksyisi sinun itsekieltäymyksesi kiusottavia
kouristuksia. Ja sille kannalle olen jäänyt. Minä en ota mitenkään
veljellisesti osaa kohtaloosi. Jonkin syyn seurausten lain johdosta
olen tullut muistaneeksi tämän jutun. Siinä kaikki. Hyvää yötä! -- Olet
jo kotona.

-- Tule luokseni, Joszi. Juokaamme lasi asian johdosta. Se tekee
sinulle hyvää.

-- Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on
sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi,
virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan
kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!

Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.

-- Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää
iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla
ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat... Minun
pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin
taa... Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, -- ja huutaisit
jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä.
Minun on nälkä, että näköä haittaa. -- --

Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän
juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea
haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi:
porttoja, -- ammattikiemailua -- likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa
kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi
vastenmielisen varottajan pois mielestä.

Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. -- Tässä puhuen, millainen on
suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan
portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani -- kuten aina, -- vastaa
tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa.
Ikävystyttävä on! -- Kaikki on niinkuin ennenkin. --

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää
toki luulko, että -- --! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen,
hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli
arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen
kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään
erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki
Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman
näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja
viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.

-- Hm, -- hän on toki -- huolimatta suurista ansioistaan hieman liian
paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, -- hiukan déraciné
(kannaton). --

Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä
ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska,
mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle... Joszia ei saanut
lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.

-- Hm, -- yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, --
hyvä Jumala, -- pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää
asioitaan.

Gust otti Joszin hopeakellon lattialta. Se näytti mykkänä ja syyttävänä
kolmatta tuntia.

-- Oi, -- sanoi Gust häpeissään.

Hetken kuluttua hän meni kylpemään, ajoi partansa. Ja puhtaalla
ihollaan tuntien puhtaitten vaatteiden viileyden synnyttävän
hyvinvoinnin, meni hän aamulla kahvilaansa -- Sill'aikaa hänen
toverinsa raappi vastenmielisesti räkää kurkustaan, kiertyen nukkumaan
nukkumasta päästyään.

Gust ei ollut vielä muistanut Punataloa. Ehkä sen kuva hetkeksi välähti
hänen mielessään, mutta periaatteen miehenä lykkäsi hän sen sopivampaan
aikaan. Kun hän joi aamu-trabukoansa, rupesi hän laajemmin muistelemaan
eilispäivän tapahtumia. Hän seurasi niitä ajallisessa järjestyksessä
aivan kuin sivultakatsoja, arvostelija, aivan kylmäjärkisesti.

Ensin hän muisti käyntinsä tyttöpaikassa, sen taloudenhoitajattaren ja
hänen suuren rahalaukkunsa, erään tyttöparan onnettomuuden, ensi
avunantinsa... Kaikki tuo oli hyvin joka-aikaista. Ehkä Fanchonin tuli
kylmä, kun hän peitti itsensä. Toinen tyttö, joka oli valesivistynyt
ehkä, tahtoi säästää lääkärinmaksut Lambergilta. Oli käytännön
ihminen...

Edelläpuolenpäivän Gust vietti tapansa mukaan sairaalassa, sitten
hän söi aamiaisen Joszin seurassa talolla, livisti kumminkin
kahvilaseurastaan, sanoi olevan itsellään muita hyvin tärkeitä
tehtäviä, -- ammattitöitä -- lisäsi hän, ja painoi puolen tuntia
myöhemmin Punatalon oven messinkistä kellonnappia.

Portinvahdinrouva aukasi, sisäkkö ryntäsi paikalle tervehtien
kohteliaasti, ja kysyen, tahtooko hän tavata jotain erikoista neitiä.

Gust vastasi karkeasti, että hän tuli katsomaan, miten se neiti jaksaa,
jonka hän eilen leikkasi ja sitoi.

Sisäkön kasvot venyivät vakaviksi. Hän sanoi: Odottakaa hetkinen -- ja
naputti Millerin huoneen ovelle.

Gust jäi epätietoisena seisomaan kiroten noloa asemaansa, johon oli
antautunut. Silloin ovi aukesi ja Miller astui ulos suu messingissä.

Miller oli saanut tietää, että tuo vaaleatukkainen lääketieteen
ylioppilas Gust Brenner oli upporikkaan rautakauppiaan Brennerin ainoa
poika ja perillinen ja Miller oli sen verran liikenainen, että hän
tahtoi mitä lämpöisemmin kannattaa sellaisen miehen lähestymistä
Punatalon asukkaita.

-- Oi, herra tohtori, me olemme äärettömän kiitollisia... te olette
liian ystävällinen!... Miller painoi nappulaa vetäytyen huoneeseensa.
-- Neiti Miladalla on oleva kunnia pitää teille seuraa. --

Gust nousi portaita ylös. Ensi kerroksen portaissa tuli Milada
puolitiestä häntä vastaan.

-- Voi, kuinka olette hyvä, -- sanoi Milada hengittäen syvään.

-- Miten hän voi, -- kysyi Gust.

-- Koko yön on hän vaikeroinut, -- vastasi Milada ottaen takin Gustin
yltä, -- hänellä on myös kuumetta.

-- Onko Lamberg käynyt täällä, -- kysyi Gust hiukan pahoillaan.

-- Ooh, -- sanoi Milada, -- ei hän niin vaan tule. -- Minä mittasin
kuumeen.

-- Tekö? Vai niin. -- Gust hämmästyi, eikä voinut sanoa mitään. -- Myös
häntä hämmästytti tänään Miladan ihmeelliset kasvot...

Noitten suurten, harmaitten silmien ohi ei tahtonut voida kulkea
käytävässä.

-- Missä hän nyt on, -- kysyi Gust kärsimättömänä.

Milada kulki edellä, aukasi Fanchonin huoneen oven...

Tällä kertaa koetti Gust saavuttaa opettajansa auktoriteetin, hän
yritti jäljitellä vanhempien lääkärien liikkeitä, katseita ja
häikäilemätöntä hyvänsuopeutta.

Fanni makasi kalpeana ja apeamielisenä vuoteellaan. Paksu vaalea letti
oli valunut siististi palmikoituna pääalukselta lattialle.

Vuoteen vieressä istui tyttö, joka teki käsitöitä. Tyttö oli komean ja
rohkean näköinen, ja nousi heti poistuakseen! --

-- Jää, -- sanoi Fanni itkevällä äänellä.

-- Minä palaan pian.

-- Hän tekee minulle pahaa.

Bine silitti hyväillen kättä, joka häntä pidätti...

-- Minä menen, herra on hyvä sinulle, -- ja tyttö kumarsi kömpelösti.

Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen
ärtyisyyden. -- Miten voitte, -- kysyi hän ystävällisesti.

-- En niin hyvin kuin te.

Gust nauroi: -- Mitä te minusta tiedätte? -- Siis! -- Hän nosti
käsivarren. -- Kaikkialla puhkee paahkoja, -- mutta ne eivät ole enää
niin pahoja. -- Ne me tukahutamme jo alussa. -- Hänellä ei ole enää
kuumetta, -- kuulkaa, herra professori.

-- Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, -- väitti
Milada.

Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen
uudelleen... Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että
Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.

-- Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, -- minä
olen pian liikaa.

-- Ette suinkaan, -- huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin,
jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.

-- Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät
olisi huomanneet häntä kyllin, -- miten pitää nukkua? -- Tuota -- ja
tuota -- joka paikkaa pakottaa... Ja syhyy niin kovin.

-- Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, -- sanoi
Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut
osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette
salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?

-- Rikotaan vähän pintaa... sanoi Milada.

-- Kas vaan ajatteli Gust, -- hän on kai ollut sairashoitajatar ja
muistaa vähän entisestään, mutta älykäs hän on kaikissa tapauksissa. --

Ja Gust tunsi, kuin olisi kiusottava paino pudonnut hänestä tämän
havainnon jälkeen.

-- Voiko kirjoittaa reseptin täällä?

-- Teidän täytyy tulla minun huoneeseeni.

-- Tulkaa vielä takaisin tänne tänään, rakkaani, -- rukoili Fanni. --
Mitä saan syödä? Milada ei anna minulle kerrassaan mitään.

-- Se on oikein. Te saatte syödä vaan soppaa, maitoa, valkoista lihaa,
ei mitään ryyditettyä -- eikä väkijuomia.

-- Ennen olen syömättä.

-- Niin, Fanni, nyt et saa enää kerjätä konjakkia.

-- Onko sekin väkijuomaa?

Gust meni kiireesti käytävään. Milada tuli perästä kasvot kouristuksen
tapaisesti hillityt. Sitten he antoivat tunteilleen vallan. Milada
laski kätensä helmaansa taivuttaen yläruumiinsa eteenpäin ja nauroi.
Gust laski kätensä selän taa nojautuen seinään yhtyen nuorekkaan
Miladan iloon.

-- Mitä se on? -- huusi Fanni loukkaantuneena. Milada veti Gustia
hihasta, johtaen hänet loitommalle ja sanoi. -- Minä selitän hänelle
asian.

-- Ei se ole tarpeellista, -- vastasi Gust seuraten Miladaa hänen
huoneeseensa.

Huoneessa oli pieni pöytä asetettu ikkunoitten väliin
kirjoituspöydäksi. Huoneessa ei ollut nimeksikään sitä väkevää,
kuvaamatonta hajua, joka vallitsi Fannin huoneessa ja joka oli Gustia
hiukan liikaa vaivannut. Ikkuna oli auki, ja raaka, kostea ilma virtasi
huoneeseen. Huone oli jokapäiväisen käytännöllisesti järjestetty kuin
ylioppilaskamari. Siitä puuttui vaan se epäjärjestys, joka vallitsi
ylioppilaan huoneessa, missä oli viskattu sinne tänne alusvaatteita,
kirjoja ja tupakkavehkeitä. Täällä vallitsi ankara järjestys.

Milada antoi Gustille mustetta ja kynän aukasten paperilaukun. Hän
korjasi omat paperinsa nopeasti pois ja Gust istui pöydän ääreen. --

-- Tätä kirjoituspöytää näytään käytettävän, -- ajatteli Gust
kirjoittaessaan. -- Siis pitää kolme kertaa päivässä pestä syhyvät
paikat haalealla vedellä ja ripottaa niihin jauhoa. -- Paahkat voi
voidella laastarilla; kyllä ne vielä uudistuvat, mutta ne ovat vähemmän
vaaralliset.

Gust puhui kääntyen taaksepäin. Hänen silmänsä sattuivat silloin
huoneen kirjavarastoon, joka oli piirongilla. Niitten kultakirjaimiset
selät saivat hänet pahemmin ymmälle, kuin lukuisat maalipöntöt Fannin
huoneessa. Hän luki kirjojen nimet: Marxin Kapitaali... Yksityinen ja
hänen omaisuutensa, -- Parerga ja paralipomena, -- Voima ja aines, --
Bebel, -- Fournier -- häntä pyörrytti. Hänen päässään pyöri ajatuksia,
jotka pakottivat aivoissa. Mikä oli tämä nainen ja miten hän oli
tällaisessa paikassa? Oliko tämä uusi, harvinainen keino vietellä
miehiä? Hän nousi äkkiä seisomaan. Silloin hänet kohtasi surullinen
katse, joka oli vakava, ymmärtävä, -- arvoituksen kaltainen Gustille.

Milada oli puoleksi auaissut huulensa, mutta hän vaikeni... hän painoi
lisäksi päänsä alas, niin että Gust näki paksut ruskeanpunervat
palmikot, jotka kiertyivät pään ympäri.

Gust haki sanaa, jolla olisi voinut sovitella lyhyen, selittävän
lauseen...

Milada kohotti päänsä ja sanoi hitaasti, vaatimattomana, sanojaan
punniten.

-- Te olette kovin hyvä.

-- Hyvä mies, tahi toisin sanoin, tyhmä, -- ärähti Gust karkeasti
harmitellen, että oli joutunut näin likeisistä asioista keskustelemaan.

-- Oletteko ollut sairaanhoitajatar? -- sanoi hän heti sen jälkeen.

-- En ole koskaan sitä ollut.

-- Oletteko käynyt ylioppilaskamareissa?

-- En ole asunut tätä katua loitommalla, -- sanoi Milada, -- olen
syntynyt täällä, -- en tunne paljoa muuta maailmaa.

-- Miten tämä on selitettävissä, -- sanoi Gust lyötynä, katse
harhaillen kirjojen yli.

-- Minulla on ollut muutamia vuosia ystävä, -- ihmeellinen opettaja,
joka on lämpimästi minua holhonnut. -- Minä, -- Milada sivalsi otsaansa
ja puhui hyvin nopeaan seuraavan, -- olin jo kovin rappiolla. Olin
menettänyt kaiken itsekunnioitukseni, -- kun Horner tuli. -- Tunnetteko
apu-opettaja Hornerin?

Vastaamatta kysymykseen räjähti Gust sanomaan: -- Miten
teidänkaltaisenne nainen voi elää tällaisessa talossa? Miten voi
ihminen, jolla on ollut älyä oppia tuo kaikki, kestää tässä
ympäristössä!

-- Minua tarvitaan, vastasi Milada hiljaa.

-- Oletteko osakas?

-- En.

-- Onko teidän pakko, -- Gust yski, -- tarkoitan, täytyykö teidän
täyttää tämän talon tehtäviä, -- tarkoitan sellaisia. --

-- Ei enää.

Äkillinen raivo valtasi Gustin. -- Se on häpeällistä, -- mutisi hän
itsekseen, --... Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! --
Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.

-- Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.

Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena
englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.

-- Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän
karkeasti.

Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut
poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran,
ennenkuin katosi ainiaaksi.

-- Saako Fanni nousta vuoteeltaan, -- kysyi Milada äkkiä tietämättä,
mitä kysyisi.

Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.

-- Te olette tarkka liikkeen harjoittaja, -- sanoi hän.

-- Onko teillä mitään liikettä vastaan? -- antoi hän takaisin.

-- Minä halveksin sitä, että kokoatte kultaa noitten kurjien olentojen
kustannuksella.

-- Tiedättekö, että useat noista olennoista, esimerkiksi Fanni, olivat
niin tyystin huonon ravinnon kuihduttamia, että heidän oli pakko ryhtyä
tähän ammattiin. He olisivat muuten täydelleen sortuneet. Tämä talo
antaa heille toki välttämättömimmät elintarpeet.

-- Ja he eivät täällä sitten sorru -- Fanni myös, -- Gust jäljitteli
Miladan puhetapaa.

-- Olette oikeassa, -- myönsi Milada kovin vakavana, -- heidän täytyy
sortua kaikissa tapauksissa.

-- Minun mielestäni on sangen surullinen liike se, joka heitä auttaa
sortumisessansa.

-- Te syytätte liikettä siitä, -- vastasi Milada lyötynä pudistaen
päätään. -- Liike on vaan järjestynyt taloudellinen ilmiö, joka on
syntynyt siksi, että sen tarve on laajalle ja voimakkaana levinnyt,
esiintyen kaikilla kaduilla.

-- Elämä vaatii uhreja. Mutta tässä on kysymys yksilön
kunniantunteesta, -- sanoi Gust rikkiviisaana vetäen päällystakin
yllensä.

-- Vahinko vaan, että nälkä ja epätoivo on usein voimakkaampi kuin
kunniantunto, vastasi Milada puoliääneen.

-- Nälkä ja epätoivo! -- Ijankaikkinen vanha laulu, jota vedetään joka
tapauksessa! -- Miks'eivät nämät kylläiset heitä pois kahleitaan? --
Gust teki tyttöjä osoittavan liikkeen. -- Nuo monet, kaikki, -- --
tekin!

-- Muutamat ihmiset ovat tuomitut kantamaan kahleita.

-- Niin, koska ne ovat hopeasta, -- nauroi Gust astuen portaita alas...

Koko päivän kesti tätä samaa tunnelmaa Gustissa; häntä repivät mitä
ristiriitaisimmat mietteet. Yön tullessa ja laskeuduttuaan levolle,
kokoontui hänessä kaikki, joka häntä kiihoitti ja se kiertyi hyvästi
erään salaperäisen, hengitystä tyristyttävän odotuksen keskustaan, joka
teki joka lähentelevän harkinnan ja mielenlujuuden tyhjäksi, sulautuen
rohkeisiin unelmiin.

Viimeinen ajatus, joka jäi nukkuessa hänen mieleensä, oli tämä:

-- Huomenna näen hänet jälleen!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aikana tuli nuori lääketieteen ylioppilas joka päivä
Punataloon. Fanchonin haava parani häiriöttä, ja Gust hoiti häntä vielä
sittenkin, kun hän aikoja sitten jo esiintyi salissa. Fanni meni
vuoteeseensa juuri vähää ennen, kuin "tohtori" -- siksi Gust kutsuttiin
lyhyesti talossa -- tuli. Hän vikisi ja ähkyi vähän, antoi mitata
kuumeensa, määrätä ruokalajeja, vähän itseään sääliä, vähän lohduttaa
ja hyvitellä.

Se vieroittava tunne, joka alussa oli syntynyt Gustiin tässä
ympäristössä, hävisi, sittekun hän oli saanut katsastaa talon
asujainten jokapäiväiseen elämään. Hän hylkäsi siksi sen ivallisuuden
ja ylimielisyyden, jolla hän panssaroi joka ilmestyvän epävarmuuden ja
hämillejoutumisen tunteen itsessään. Hän esiintyi jo päättävänä ja
vapaana, ja hänen todellinen rakastettava luonteensa pääsi hänessä
voitolle.

Gustin lapsuus oli ollut kovin yksinäinen. Häntä vieroittivat ihmisistä
naisten oikut ja kaikenlaiset vihollismieliset vaikutukset.
Ylioppilaana häntä hallitsivat vanhemmat toverit; etenkin Joszin
ylimielinen maailmantuntemus ja Seidnerin juutalainen väittelytaito,
joten hän, äitinsä hemmoittelema poika, aseetonna ja avuttomana aina
näitten seurassa joutui alakynteen.

Kuitenkin oli hänessäkin taistelu-intoisia ja itsenäisiä haluja, jotka
vaan vuottivat tilaisuutta päästäkseen irralleen hallitsemaan asemaa.

Täällä Punatalossa oli hänellä siihen tilaisuutta. Riittäisi hyvinkin
käyttää tutkintoväliaikansa näitten tyttöjen tutkimiseen ja
lääkitsemiseen.

Gust antoi varovaisesti lääkemääräyksiä, antoi vaan heidän käyttää
sellaisia pulvereita ja salvoja, joita sivistyneet maallikotkin
tuntevat ja vaaratta käyttävät ilman lääkärin neuvoa. Mutta ei voinut
kieltää, että hän Milleristä portinvahdin rouvaan asti oli tehnyt
auktoriteetin vaikutuksen tässä talossa. Se kutitti hänen
itserakkauttaan ja tyydytti hänen sisäistä suuruuden haluansa, josta ei
puuttunut vakava taipumus auttaa siellä, missä apua kaivattiin. Hän
sanoi itsekseen, että hänen Punatalo-käynnillään oli vakava ja syvä
syy. -- Se aate häntä elähytti, että hän, ylhäisön jälkeläinen, oli
kohtalon määräämänä tullut näitten rappiolle joutuneitten ja lain
suojaa vailla olevien auttajaksi niin ihmisenä kuin lääkärinä.

Koska kristinuskon lähetyssaarnaajat, ajatteli Gust itsekseen, --
lähtevät mustimpaan Afrikaan, antautuen varmaan vaaraan tietämättä,
menestyvätkö ja sen ottavat tehtäväksi vaan tehdäkseen parista
neekerisielusta katoolilaisia, -- miks'ei jokin ylioppilas uskaltaisi
tunkeutua porvarillisen yhteiskunnan turvista ammattihaureuden
erämaahan ja korpeen?!

Hän kulki siksi joka päivä kasvanein itsetuntoin hyvin laitettua,
mukavaa kärsimyksen tietä kertomatta siitä kuitenkaan rahtuakaan
ystävilleen.

Hänen sankarimoinen, päättävä luonteensa ei pitkiin aikoihin olisi
jaksanut vielä kestää Joszin pitkäveteistä "Kas vaan" lausetta tahi
Seidnerin purevaa ivahyökkäystä.

Tuskin hän oli astunut Punatalon ovesta sisään, ennenkuin kaikki, jotka
vaan eivät nukkuneet, jättivät huoneensa kiirehtien häntä vastaan. --
Häneltä kysyttiin yhtä ja toista, toivottiin apua, pyydettiin lohtua,
neuvoja, lääkettä, parempaa ruokaa, tahi ennen kaikkea, että
Miller-eukko kustantaisi heille viiniä, -- ainakin kerran päivässä. --
Gustin käynnit saivat vaihtelua Punatalon muuten yksitoikkoiseen
elämään.

Huomaamatta itsekkään oli Gust muuttunut tyttöjen läheiseksi ystäväksi.
Hän kertoi heille sairaalajuttuja, ylioppilasvitsejä, matkakaskuja. Hän
tunsi kaikki uutuudet siinä korttelikunnassa, missä Punatalo ja
sotilassairaala sijaitsivat ja jutteli niistä viattomalla tavalla.
Tytöt ottivat kiitollisina ja halukkaina joka huvituksen vastaan,
arvostelivat joka yksityisseikan joka taholta, toistivat vanhoja
juttuja, joita hän kertoi, kuin olisivat ne olleet uusia, jännittäviä
ja hauskoja.

Gust toi elämänhengähdyksen taloon. Oli aivan ihmeellistä, miten paljon
saattoi herättää vähitellen eloon ahdistetun ja murjotun naisellisuuden
alta vekkulimaisuutta, iloa ja kompasanojen latelemistaitoa. -- Tytöt
eivät ollenkaan olleet röyhkeitä ja irstaita. -- He keksivät mitä
viattomimpia lapsenleikkejä, mitä veitikkamaisimpia temppuja
nauraen katketakseen, kun saivat Gustinkin yhtymään tähän
koulutyttöylenpalttisuuteen.

Gust tunsi Goethen runoja liian vähän muistaakseen tähän tilaisuuteen
sopivan runosäkeen, jonka olisi voinut sata kertaa todeksi vannoa.

-- Porton ensi viettelykset muuttuvatkin puhtaiksi. --

Gust ei likimainkaan osannut ottaa sitä nuorten voimalla leiskuvaa
tunnelmaa, joka tästä lähtien talossa vallitsi, omaksi ansiokseen.

-- Vaan kuitenkin ainoastaan hän, tuo nuori, herttainen mies, jolla oli
välkkyvän siniset silmät ja lujat, lämpöiset kädet, jotka suuressa
innossaan aina auttivat, missä apu oli tarpeellinen, oli se, joka tämän
kevät-ihmeen aikaan sai.

Gust oli jotensakin vähän aistillinen, harkitseva luonne niinkuin hänen
kovin hienotunteinen, sairaalloisen herkkä äitinsäkin oli ollut. Kuin
äiti hän piti kaikesta siitä, joka oli siroa, valoisaa ja kaunista,
kaikesta, joka aisteille oli mieluisaa. Hän ei ryhtynyt kuitenkaan
nauttimaan kovin kourin; hän ei pitänyt karkeista nautinnoista eikä
lihanhimon hurjisteluista.

Hän ihaili kovin kaunista Arrigazzia, mutta hän ei ärtynyt
sukupuolisesti, kun tämä, valittaen luuvaloa, makasi alastomana,
tuoksuen hyville voiteille, vuoteellaan. Gust hieroi kipeät olkapäät ja
peitti hänet sitten huolellisesti, -- "sillä kipeät olkapäät eivät
kestä vetoa", sanoi Gust. Tämän nuorukaisen sisäinen sielun puhtaus ja
koskemattomuus teki nämät liassa ryvettyneet naissielut vielä kerran
lapsellisen viattomiksi ja pyhiksi.

Gust puhui Arrigazzin kanssa hauskaa ja virheetöntä ranskaa, -- kieltä,
joka sai hänet muistamaan lapsuutensa ja äitinsä.

Vaitelias Karia elpyi, niin että hänen silmänsä säteilivät huomattavan
kiiltävinä, kun Gust kehui hänen kotiseutunsa vuoriston ihanuutta. --
Yhäti yritti Fanchon udella, tunsiko Gust Froh'in, ja kun Gust kielsi,
ei hän voinut sitä oikein käsittää. -- Gustin pitäisi mennä valtuustoon
ja tervehtiä Frohia Fannin puolesta, neuvoi Fanni, niin hän oppisi
tuntemaan oikean toverin.

Se henkinen välittäjä, joka sai Gustin unohtamaan räikeän
itserakkautensa, joka häntä alussa vaivasi, ja kiintymään näihin
"ilmiöihin", jotka hänen porvarilliset periaatteensa tuomitsivat
kunniattomaan häviöön, oli ihmeellinen ja hänelle vielä käsittämätön
talon "taloudenhoitajatar", tuo Milada Rezek, jolla oli egyptiläisen
patsaan muotoiset silmät, jotka näyttivät uneksivan eteläisen yötaivaan
alaisia ihmeellisiä salaisuuksia...

Miladan kylmä, näkyvästi itseensä sulkeutunut älykkäisyys, joka oli
vapaa kaikesta naiskiemailusta, veti Gustin tunteet puoleensa
vastustamattomalla voimalla, mutta Miladan personan kovuus, jota ei
voinut mitenkään väärin käsittää, ne karkeat luonteen piirteet, joilla
hän kahlehti ympäristönsä puolustaen sitä mailmalta, se loukkasi Gustin
porvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuitenkin vähitellen, askel askeleelta
lähestyi Gust häntä. -- Milada herätti hänessä uteliaisuutta, hän
synnytti Gustissa osanottoa, hän osoitti Gustille yksilön
kohtalon, antoi hänelle persoonassaan liikuttavien kuvien ja
vastenmielisyysilmiöitten kokonaisuuden, ja näytti hänelle
näkymättöminä toimivat yhteiskunnalliset syyt, jotka synnyttävät
paheitten murhenäytelmän. Lopuksi antoi Milada Gustin tuntea
itserakkauden ilon siitä, että Gust oli uskaltanut astua tähän
ihmiskohtaloiden korpeen tienraivaajana ja löytöretkeilijänä.

-- Hän herättää voimakasta mielenkiintoa -- hän ihan kahlehtii
tunteeni, -- sanoi Gust itseksensä Miladasta. -- Sellaista
mielenkiintoa lienevät herättäneet ne naiset, jotka saivat Zolankin
luomaan "Germainen" ja "Nanan." Minä olen vakuutettu siitä, että Joszi
hullaantuisi häneen. --

Tämä viimeinen lause oli muka jonkinlainen sisäinen selitys siitä
kieltämättömästä pakosta, joka saattoi Gustin kerran päivässä ainakin
halajamaan tilaisuutta saada katsahtaa Miladan loistaviin, syviin
silmiin.

-- Hän ei ärsytä minua sukupuolisesti, minä unohdan melkein, että hän
on nainen, minusta hän on ratkaisematon arvoitus, -- toisti Gust
itseksensä joka päivä omantunnonmukaisena ja varovaisena, niinkuin
sairas tiputtaa katkeraa lääkettä sokeripalaseen.

Ei koskaan juolahtanut tyttöjen mieliinkään vaatia Gustia tulemaan
illalla salonkiin tai muutenkaan antautumaan sukupuolisuhteisiin heidän
kanssaan; ei koskaan seurustellessaan kevytmielisinten ja paheisiin
vaipuneimpien kanssa kukaan lähestynyt Gustia loukkaavalla irstailulla,
eikä röyhkeällä häikäilemättömyydellä.

Milada sanoi Gustille kerran suoraan, että hänelle olisi vastenmielistä
nähdä Gustin tapaavan täällä Hornerin. Itse asiassa hän oli salannut
tohtorin Punatalossa käynnit kokonaan Hornerilta. Milada selitti
tekonsa siten itsekseen, että Gustin kiintymys taloon ei kohdistunut
erityisesti häneen ja että Horner epäilemättä käsittäisi Gustin
harrastukset väärin. Oi, voi. Näinä kaikiksi ajoiksi rusoisen valon
kirkastamina onnen päivinä, -- mietti Milada liian usein, -- onko tämä
"oikein vaiko väärin", harkitsi ja sovitteli tavalla, jota ei olisi
uskonut tuosta selväpiirteisestä, järkevästä olennosta.

Gust vastasi Miladan esitykseen: -- Olisiko kohtaamiseni Hornerin
kanssa yleiseen vastenmielinen tapaus? -- Toivoakseni se olisi vaan
Hornerille. Hän pelkää julmasti vahvoja lihaksia. Ettekö te sitä tiedä.
Se seikka on maan kuulu. -- Lausukaa vain Joszin nimi en passant
(ohimennen).

-- Niin hullu en toki ole, -- vastasi Milada hymyillen. -- Mutta
sisimmässään hän iloitsi tämän salaisuuden kuultuaan.

Kuin usein ennen, oli Horner taas alituisessa levottomassa ja
selittämättömän oikullisessa mielentilassa, jolloin hänelle ei
uskaltanut esittää mitään uutta ja odottamatonta. Miladan mielestä oli
huvittavaa säilyttää mielessään kaikki ne ihmeelliset seikat, joita hän
nyt oppi tuntemaan, joita hän hautoi sielussaan ja toivoi, sen sijasta,
että olisi esittänyt ne tuolle aina rähisevälle miehelle kylmin sanoin
ja lausein, jotka ehk'eivät olisi ajatuksia tyhjentäneet. --

Silloin nousi hirmumyrsky tässä luonnon hiljaisuudessa. Äkkiä sairastui
muuan tyttö, joka kauan oli Gustille näytellyt kipeän ja pahoinvoivan
osaa.

Se tyttö oli Putzi Bleier, joka sai kovan kuumeen, jota Putzin oma
luonteen iloisuus, eivät Gustin säätämät "inpackningit" eivätkä
Millerin raivonpuuskat saaneet poistumaan. Miller sanoi saaneensa jo
viikkoja sitten kyllin "tohtoroimisesta" talossa.

-- Putzi on yleensä veretön, heikko -- kehnosti ravittu, -- sanoi Gust
neljäntenä päivänä, -- en näe erityistä tautia, -- antakaa hänelle
paljon maitoa, -- ja jos kuume vähenee, niin antakaa paistettua lihaa
ja mietoa punaviiniä. -- Hän ei mitenkään saa nousta vuoteeltaan.

Tämän Gust sanoi neiti Millerille itselle, joka hymyili kovin
ystävällisenä hänelle.

Mutta tuskin Gust oli päässyt talon näkyvistä, ennenkuin Miller ryntäsi
raivopäänä Putzin huoneeseen haukkuen häntä aasiksi, raadoksi,
juonittelijaksi... Ja jos hänellä oli vielä aikomus pelata sairaan
osaa, niin menköön kunnan sairaalaan... Miller oli saanut kyllin
tohtoroimisesta... Jos tohtori vielä kerran pistää nenänsä taloon, niin
kadulta itsensä jälleen löytää... Jos joku sairastuu, niin kutsutaan
Lamberg ja Miller maksaa! Hänestä näyttää, kuin tuo miesriiviö
ylioppilaaksi toisi mukanaan tauteja taloon... Kokeilee ihmisillä kuin
nautakarjalla... Heti paikalla kutsutaan Lamberg taloon... Niin...
Sitten saa kyllä asian oikean ladun...

Putzi itki ja valitti, -- nousi kuumeisena vuoteeltaan ja kompuroi
saliin... Neiti Miller sai nähdä, että hän ei oikeastaan ollut
sairas... Miksi kutsuttiin tohtori Lamberg?

Milada lähetti hänet tietysti takaisin vuoteelle kuunnellen olkaa
nostaen hallitsijattarensa haukkumisia ja pistopuheita.

Seuraavana päivänä tuli tohtori Lamberg taloon. Hän näki heti, että
Putzilla oli lavantauti, sadatteli, että hänet niin myöhään haettiin
sairaan luo, määräsi Putzin heti kunnansairaalaan ja että hänen
huoneensa ja tavaransa piti sauhuttaa.

-- Noh niin, -- tämä on kaunis juttu, -- noh, nyt sen tietää, mistä se
on alkunsa saanut -- sanoi Miller sapekkaana ja purevan syyttävänä.

Miladan täytyi juosta sairaalan vastaanottokansliaan, eikä hänellä
ollut aikaa avustaa mielipuolena itseään puolustelevaa Fannia, jota
Millerin käskystä tohtori Lamberg syynäsi. --

Lamberg sanoi tuntevansa Fannin jo Goldscheiderin ajoilta saakka,...
silloin hän jo epäili häntä... Nyt olisi toki paras... että tuo "pieni
vaarallinen otus", -- Lamberg kutitti Fannia kaulasta, --
"toimitettaisiin talosta." Keuhkotautibasillit eivät ole hauskoja
asukkaita pitää huoneissaan. --

Tuskin oli Lamberg hävinnyt talon ovesta, kun Miller rupesi raivoomaan.
-- Noh nyt kannattaisi suudella rakkaan herra Gustin käsiä! -- sanoi
hän Fannille, joka ihan höperönä istua tuijotti puolialastomana. --
Toinen sai lavantaudin, toinen keuhkotaudin häneltä. -- Kyllä se oli
senkin tohtori! -- Tuli suoraan leikkaushuoneesta; ja maleksi sitten
täällä... Hän siitä nyt sai vahingon kärsiä, mutta sen hän mielellään
kesti, kunhan vaan hän itse ja muut tästä lähtien säästyisivät herran
tohtoroimiselta...

Fanni kuuli vain yhden ajatuksen... Hänen täytyi lähteä talosta. Tänne
hän oli jo kotiutunut, täällä olivat ihmiset toki ystävällisiä, täällä
hän oli "pikku Fanchon."

Hän nojasi päänsä käsiinsä... Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä,
ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.

-- Onko minun laitani siis niin toivoton, -- kysyi hän sormiensa
lomista.

-- Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta
taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä
saastuttanut. --

-- Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, -- sanoi Fanni äkkiä pudottaen
kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta
mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.

Miller tuli levottomaksi. -- Kuolla, -- sanoi hän lopulta. -- Eihän
heti kuole, -- tyhmää lorua. -- -- Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on
"toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. -- Minä vaan en saanut
penniäkään, -- lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.

Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän
kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, --
vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. -- Huoneessa vallitsi kuolon
hiljaisuus.

-- Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan,
-- sanoi Miller. -- Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa
viikon perästä ympäri taloa. --

Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että
Fanninkin täytyy ajaa talosta. -- Zimmermann oli antanut viittauksia,
että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä
pari kolme. -- Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. --

Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:

-- Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. --

Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset
kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:

-- Minä kuolen, -- minun täytyy kuolla, -- Fannin elämä on kuitti. --

-- Nyt hän rukoilee, -- selitti Bine katsoen avaimenreiästä.

-- Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni
puoskaroida, -- sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut
minuunkin jotain saastaa --.

-- Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? -- kyseli Milada.

-- Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, --
kuule sinä vaan!... huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla... Ja
minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo
taudit taloon tuonutkin.

Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?...
Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa
alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän
hillitsi itsensä.

-- Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli
valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä
elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut
aikaa järjestää ajatuksiansa, -- hillitä sitä kiihoitusta, jonka se
hänessä aikaan sai.

-- Parasta oli olla kuulematta.

Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen
luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä.
Gisi kuiskasi:

-- Milada, minä pelkään kovin! -- Miksi hän teki tuon?! -- --

Miladan sisintä vihlasi tuska, -- Gisi, uskotko sinäkin -- voitko
sinäkin puhua tuollaista?

-- Oi, voi, Mila, täytyy uskoa... Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa,
ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja
ruumiiseen ihan kuin Putzille... Se on totta.

Milada tyrmistyi. -- Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut...
Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. -- Tahtoisin tietää,
kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? --

-- Noh, tiedätkö, -- hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen
täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi
kokeilla. --

-- Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän
tahtoo vaan auttaa.

-- Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, --
väitti itsepäisenä Gisi.

Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä
ääreen... Tämä oli siis hänen työnsä palkka! -- Sen hän sai
vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin
ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. -- Ja näin he
kohtelivat häntä... Nuo naikkoset!... Nuo ajattelemattomat, tyhmät
olennot!... Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä
auringon valon. -- Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä
oli hurjat emätuskat. -- -- Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa
Putzin! -- -- Hänhän voisi tälle ihan nauraa... Ei suinkaan hän pane
painoa tällaisten ihmisten sanoihin! -- -- Siksi hän oli liian vahva,
liian varma, liian ylevä...

Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin
iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden
katsojaan.

-- Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, -- -- emmekö?

-- Me! -- Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat... Missä, missä hänen
ajatuksensa harhailivat! -- Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet
haaveksimaan Gustista?

-- Mitä hänessä tapahtui?... Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat
kerroin vieras. -- Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten
itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä
perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. -- Onko siis
kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen
pyyte?... Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen
ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat
luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen
halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut
myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi
kuitenkin antautua. Me molemmat... Kasvavalla kiihtymisellä hän
huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että
hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin
päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen
oli pakko antautua unelmiinsa.

-- Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, -- sanoi Milada
mielikuvituksessaan Gustille. -- Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi,
jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. --

-- Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin,
jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? --
Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon
kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen,
silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana
rapparille...

-- Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, -- selitti
Fanni äidilleen.

Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo
hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.

-- Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena
ollessani, -- lisäsi äiti kateellisena.

Ulko-oven kello kilahti. -- Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti!
-- Hän oli siis talon edustalla... Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi
talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen...
Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja
hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.

-- Aatelkaa herra tohtori! -- sanoi Milada ilman selitystä. -- Putzilla
on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.

-- Siis kuten epäilin, -- vastasi Gusti päätään nyökyttäen.

-- Hän houri koko yön. Miller kutsutti Lambergin, joka käski viedä
hänet sairaalaan.

-- Tietysti pois talosta. -- Desinfisioidaanko tuolla ylhäällä?

-- Kyllä, nyökäytti Milada päätään vastaukseksi. -- Mutta aatelkaa,
herra tohtori, Fanni raukan täytyy myös lähteä talosta. Hänellä on
keuhkotauti, sanoi Lamberg, ja Miller ajaa hänet pois talosta.

-- Vai niin, -- vastasi Gust näkyvästi pahoillaan siitä kömpelöstä
hätääntymisestä, joka ilmeni Miladan tiedonannossa.

-- Lamberg on tuntenut Fannin kauan Goldscheiderin ajoilta asti,
kiiruhti Milada selittämään.

Gust oli hämillään kiertäen viiksiään.

-- Tahtoisin mielelläni auttaa Fannia, -- sanoi Milada hiljaa ja
ujostellen, joutuen myös hieman suunniltaan pois. -- Hänelle on
sanottu, miten hänen laitansa on, että hänen täytyy pian kuolla. --

-- Kuka sen on sanonut? -- keskeytti Gust.

-- Tohtori Lamberg ja neiti Miller.

-- Sehän oli ilkeä teko, -- puhkesi Gust sanomaan pahoillaan, purkaen
sanoillaan molempien kiihoituksen, -- miten he ovat sen uskaltaneet
tehdä! Lääkärimies on voinut olla noin tunteeton! -- Sitä en voi
uskoa. --

-- Fanni itkee ja rukoilee huoneessaan. En tiedä, mitä pitää hänelle
tehdä.

-- Olihan selvää, että hänellä oli keuhkotauti, ihan sen näki ensi
silmäyksellä, mutta että jokin kehtasi sen sanoa hänelle vasten silmiä,
heikolle naiselle, sehän on anteeksiantamatonta, -- sanoi Gust kulkien
huoneessa edestakaisin. -- -- Noh, miten ne aikovat hänet parantaa?

Milada sanoi:

-- Katsokaa tuonne kujan toiselle puolelle! Siellä maan alla melkein,
missä ikkunat ovat kaiket päivät verhotut, asuu muuan rouva Zimmermann.
Hän ostaa sellaisia tava... tyttöjä luokseen -- pitää niitä omissa
hommissaan tahi myöpi niitä. Ei hänen luonaan ole pahinta asua, vaikka
nuo tyttöraukat pitkään vuoteen eivät saa hengittää raitista ilmaa
muulloin kuin kerran kuukaudessa ajaen issikalla. Mutta Zimmerman on
tekemisissä kaikenlaisten pesien omistajien kanssa, sellaisten pesien,
mihin sairaat tytöt, sellaiset kuin Fanni häviävät ijäksi, -- ihmisten
tietämättä. -- Sellaisista tahtoisin hänet pelastaa.

Gust kulki herkeämättä edestakaisin lattialla.

-- Sanoa se tyttöraukalle ihan vasten kasvoja! Se on melkein liikaa --
tällaisilta ihmisiltä. Fanni rukka! Onko hän Millerille paljonkin
velkaa?...

-- Laskujen mukaan, tiedättekö, on hän Millerille...

Tänä hetkenä häiritsi joku heidän puheensa. Miller lykkäsi laihan
ruhonsa varovaisena huoneeseen. Kylmän jäykästi kumartaen tervehti hän
"ylioppilaskloppia", joka puolestaan tuskin katsahti häneen.

-- Neiti Milada, -- sanoi Miller arvokkaasti, -- rouva Zimmermann
tahtoo saada Fannin laskun jäljennöksen. Sitte pitää Fannin...

Gust asettui, päättäväisenä ja varsin leveäsäärisenä Millerin nenän
eteen.

-- Fannin, -- sanoi hän kiihtyen ensi sanalla -- pitää päästä
sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! --

-- Kenen kustannuksella, -- saanko luvan kysyä, pisti Miller. -- Se
maksaa rahaa, käsitättekö! Minä -- en mitenkään -- pidä häntä
talossani.

Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö
hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.

-- Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai
jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää
kadulle. --

-- Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, -- huomautti Milada.

Miller lisäsi: -- Hän on minulle suuren joukon velkaa, -- minä en saata
menettää rahojani, -- koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. -- Eikö
niin, neiti Milada? -- Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet
hänen suhteensa, niin...

Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin
tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.

-- Nulikka, -- olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema,
mihin hän oli täten joutunut... Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski
hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti
äkännyt.

-- Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. --

Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen
elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa:
-- Olkaa levollinen, minä teen sen. --

Miller väänteli itseään epätietoisena ja levottomana. -- Kyllä, mutta
tarjous pitää olla luotettava, herra tohtori, jotta saatan siihen
suostua. -- Fanni on vielä hyvin haluttu henkilö. Zimmermann on sen
myöntänyt. Milada voi sen todistaa, ett'en voi luovuttaa Fannia
vähemmällä kuin -- 500 guldenilla...

Koska Gust hätkähtäen vaikeni, kun kuuli tuon suuren raha-erän, jatkoi
Miller äreänä:

-- Minä en ole enää nuori, enkä tervekkään, minä olen myös kovin
sairas... Milada sanokaa, olenko terve...

-- Neiti on vähän hermostunut, -- sanoi Milada liikahtamatta.

-- Sairas minä olen, perin heikko, -- vaikeroi Miller. -- Hän aavisti
hämärästi, että tässä aiottiin häntä vastustaa ja että Goldscheider
olisi tässä tapauksessa ajanut Gustin ulos ovesta, jos hän olisi näin
kutsumatta sekaantunut hänen liikeasioihinsa. Mutta Millerillä ei ollut
siihen kyllin rohkeutta ja tahdonlujuutta.

-- Minä kaipaan kodin rauhaa -- ja hoitoa, -- eikä Fanni. --... Minä
menetän rahani, leponi, hermoni. Kuka säälii minua?! --

-- Ottakaa joka aamu, 18-21 asteen kylpyjä ja inpackninkeja, -- määräsi
Gust reippaasti...

Miller oikasi käsivartensa. -- Minuun te ette saa kajota! -- kiljui hän
ilkeänä paeten ovesta ulos.

Miladan täytyi hymyillä muistellen, kuinka varovaisena neiti Miller
pisti joka aamu pitkän nenänsä lämpöiseen saippuaveteen...

-- Kuulkaa, tämä on kamala liike... Tuo ihminen on pähkähullu!

-- Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, -- sanoi Milada
kohteliaasti.

-- Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai
emmekö? --

Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä... Tuon syvästisulkeutuneen
naisen silmiin nousi kyyneleitä.

-- Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? -- jatkoi Gust, --
vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet --
ainakin muutamiksi vuosiksi. --

-- Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, -- sanoi Milada
hiljaa kuin uupunut.

-- Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole
siis mitään suojaa... Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! --

Joszi oli väärässä, -- Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut
tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan
kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse
kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden
raatelemille lasten hartioille.

Milada astui varmana Gustin eteen.

-- Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan
kokoon saada, -- en ole ihan köyhä, -- tässä tarvitaan henkilö, joka
voi raivata tien, auttaa meitä... Mihin minä vaan käännyn, minä
julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. --
Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit
kuin muilla ja tulomme, -- muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain
aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada
hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, --
jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! --

Gust katsahti Miladaan. -- Mikä ihmeellinen olento te olette!...
Kohtalotar... sanoitte kerran... kuului Gustin hillitsemätön ääni...
Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! -- Selittäkää se
minulle! --

Gust tarttui Miladan käsivarteen. -- Värähdys kävi läpi Miladan
ruumiin. -- Hän jäykistyi jääden seisomaan.

-- Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta,
-- kysyi Gust uudelleen karkeasti.

Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. -- Outo,
tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen
hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti
oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa.
Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti
todellisuuden tajunnan. -- -- Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat
entiset harrastuksensa häipyivät kauas -- kauas...

Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni... Elämä oli
tyrehtyä Miladan rinnassa...

-- Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, -- sanoi Milada vaikeasti,
tukehtuneella äänellä.

-- Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen
taaksepäin. -- Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy
pelastaa, -- mikäli se on tieteen vallassa... Minun isäni on ottanut
osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. -- Siellä on vapaapaikkoja...
Hankin Fannille vapaapaikan... Oletteko nyt tyytyväinen?

Milada hengitti vapaana... Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat
arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.

-- Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois... Hän on
vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.

-- Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet.
Hoitakaa te mieluummin Milleriä.

Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton
ja heleä. -- Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen
kynsistä... Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! -- Leikkipuhe ei
tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin
aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.

Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka
paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan... Hänen
silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta
huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä
aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa...

Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän
käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.

-- Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen
ääreen...

-- Meidän tohtorimme, -- sanoi Fanni hieman ärtyneenä, -- ei ollut
kovin tyytyväinen minuun.

-- Katsokaa nyt, -- alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen
opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä.
Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata
lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.

-- Kuulkaa, Fanni, -- tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne
ovat teille kiusana. --

-- Mitä vielä, -- keskeytti Fanni kiihkoisena, -- Zimmermann sanoi,
että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. --

-- Kävikö Zimmermann täällä, -- sekaantui Milada puheeseen.

-- Kävi kai! Ja hän sanoi...

-- Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon,
-- sanoi Gust, -- mutta olette oikeassa... Jos rupeatte elämään
järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä
hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten
luo...

-- Minut viette täältä pois, -- kysyi Fanni jäykistyneenä nousten
istumaan.

-- Maalla te paranette pian... Saatte maata tuntikaupalla luonnon
helmassa lääkärin hoidon alaisena. --

-- Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua
herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, -- huudahti Fanni
heittäen peitteen päältään. -- Hävetkää, hävetkää, jos olette
ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta...
Sellainen hulttio te olette.

Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.

Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen
ankarasti:

-- Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me
tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa
vanhemmillenne, niin tehkää se, -- ne voivat ottaa teidät luokseen ja
te saatte sinne apua...

-- Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut
kotiin!... Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!... Ymmärrättekö?
Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja
sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää
koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua... Minä menen
poliisikamariin... Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä
minua pois täältä.

Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. --
Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille,
kalpeille poskille.

Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin
alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois
suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.

Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi,
tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti:

-- Pidä suusi kiinni! Selkääsi tarvitsisit, kana, jotta aivosi
selkenisivät... Heti paikalla menet sänkyyn! Sinun pitää tulla
terveeksi maalla!

-- Terveeksi, -- huusi Fanchon ollen suunniltaan, -- pitääkö minun elää
siellä lehmänsonnalla ja ruoholla!? Mitä! Kiitos kaunis, että tuo on
minut maalannut... Mutta minua ei niin kukisteta kuin Putzi... Minä
olen kovin sitkeä. --

-- Roistot, -- sanoi Milada kyllästyneenä töyttäen vuodetta.

-- Kuulkaa, minä puhun poliisille, miten te täällä puoskaroitte.
Lamberg käski tehdä sen. Lamberg on jo täysioppinut tohtori, mutta te
olette vaan ylioppilasnulikka. --

-- Hiljaa, -- huusi raivossaan Milada kurottaen kätensä.

Fanni kiipesi sänkyyn kuin äkäinen piski...

-- Säälitkö helmasi, -- huusi hän patjojen välistä...

Huoneen ovi aukesi mennen paukahtaen kiinni...

Milada ei kääntynyt. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut... Hän ei
uskaltanut katsahtaa Gustiin... Ei... Äkkiä hänen jalkansa rupesivat
vapisemaan, niin että hänen täytyi tukea itseään pöydällä...

Gust ei voinut ehtiä vielä kauas... Ehkä hän oli juuri ehtinyt
eteisestä käytävään.

Hänen täytyi saavuttaa Gust... lausua pari selittävää sanaa... saada
Gustin ymmärtämään... Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi
menettänyt liikuntamahdollisuutensa... Gust meni... eikä Milada voinut
häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana
värissyt... Kaikki oli ohi! -- Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada
huoneesta.

Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen
konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi
valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena
nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.

       *       *       *       *       *

    Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä
    kirjoittamaan tätä kirjettä.

    Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina,
    ajattelin, hän palaa kuitenkin... Jo kului viikko, -- silloin
    tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton... Onko
    mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun,
    ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään
    innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin
    antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle
    tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?

    Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja
    terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen
    menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.

    Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä
    kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?

    Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä
    Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni
    rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta
    kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi
    luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi
    punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja
    soiton:

    -- Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei
    synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit
    oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! -- Aatteles,
    mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, -- mietin itsekseni.

    Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka
    jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan
    lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi,
    jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa
    anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin
    neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin
    entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi
    todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon.
    Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En
    jaksa mitään pidättää. --

    Horner on opettavainen. Hän on periaatteessaan täydellinen. Mutta
    jos tartun hänen käteensä, sanoen: osoita minulle tositoiminta --
    niin tuo komea mies -- livistää.

    Fanni joutuu Zimmermannille. Ainoa, minkä saatoin häneltä
    pusertaa, oli lupaus, että hän ei läksisi tältä kadulta,
    ennenkuin hän ilmoittaisi sen minulle. Hänen viimeinen
    elinvoimansa häviää siellä. Ehkä minun täytyy vielä kerran pyytää
    teiltä apua Fannille. En voi uskoa, että meidän ja teidän välinen
    suhteemme on ihan rikki.

    Hyvästi sanoo teidän

                                             Milada Rezekinne.

Lähettäen tämän kirjeen vapautui Milada siitä jännityksestä, joka oli
häntä tähän asti kiduttanut ja joukko herkkiä toiveita syntyi hänen
sielussaan.

Jo kolmantena aamuna pikemmin, kuin Milada osasi odottaa, ennenkuin
edes salaisin lähetyskuume oli lauhtunut, saapui Gustin vastaus.

Ruskea, nahankeltainen pieni kirjekuori oli tarjoumusten, alastomien
naisten valokuvien ja laskujen joukossa. Milada otti sen varovaisin
sormin käsiinsä, pitäen sen kotvasen hyppysissään, ennenkuin sen
aukasi. Hänestä kirjeen pienet, hienot, varjottoman kepeät kirjaimet
olivat kuin kultakirjaimia. Hänestä kirjeestä levisi vieno tuoksu. --
Gust kirjoitti:

    Me voilà (kas niin) hyvä neiti, -- en ole teihin suuttunut.
    Teidän kirjeenne vastaa teidän luonnettanne. Se on vakava,
    järkevä ja hiukan salaperäinen. Kiitos siitä! Pikku
    kiukkupussille en ole suuttunut. Suokoon luoja, että hänen
    kevytmielisyydellään olisi rajansa, muuten on joka apu liian
    myöhäinen. Sillä merkkaan, että esitykseni ottaa hänet
    "Humanitas"-laitokseen yhä vielä pitää paikkansa. Olen aina
    täyttävä lupaukseni. Neiti Milada, kunnioitan suuresti teidän
    salaperäisen uhrautumisenne käsittämättömät syyt. Minä -- älkää
    minulle vihoitelko, -- en halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi,
    enkä antautua noin epäkiitollisiin tehtäviin. Että muuten olen
    vapaa ennakkoluuloista, -- selviää kai siitä, että kirjoitan
    teille. -- Eikö totta?

    Olen käväissyt tällä aikaa Berliinissä, ehkä vietän kesälomani
    siellä päin. Sitä ennen tulee kai helluntai lintujen lauluineen,
    kevätvehreyksineen ja metsätuoksuineen, ja satoine muine
    ihanuuksineen. Kun palaan, saamme lähemmin keskustella tästä
    asiasta. Saanko minä käydä teidän luonanne, -- vai tuletteko te
    minun luokseni?

    Päätöstänne odottaa

                                                  Gust Brenner.

Milada laski kirjeen pois ja aukasi taloustilikirjan. Konemaisesti hän
kirjoitti sinne numeroita, laski ne yhteen ja kirjoitti ne sivun
loppuun. Hänen jännityksensä oli hälvennyt jättäen jälkeensä onttouden,
joka teki melkein ruumiillisesti kipeää.

-- Mutta miksi varron häneltä jotain yli-inhimillistä? -- ajatteli
Milada. Mitä minä olenkaan kuvitellut? Olen ajatellut hyvin
alkuperäisesti, että hän voisi astua kaikkien juopien yli, -- auttaa
minua, -- ja kaikkia! Sehän on naurettavaa! Hänestä on helluntai vuoden
tärkein tapaus, ilon juhla, jolloin pitää nauttia. -- Gust oli ollut
Berliinissä, suunnitteli tulevaisuuttaan. Sehän oli luonnollista, kun
asettui Gustin tilalle. Todella, jos Milada oli itselleen
rehellinen,... niin Gustin käynnit Punatalossa olivat olleet hänelle
paljoa painavat merkkitapaukset, hänen poissaolonsa synnytti
kamppailun, joka oli painaa hänen sielunsa lutoon.

Mitä tämä tapaus oli Gustille?! Miehestä tämä oli merkityksetön hetki,
joita hälveni hänen ylenpalttisessa elämässään sadottain. Laskuvirhe
oli siis Miladan oma, hänen sommittelunsa ei ollenkaan vastannut asiain
todellista kantaa. Se oli tämän ristiriidan syy. Gust oli tavallaan
hyvä ja auttavainen. Mutta ympäristö johti hänet pois Miladan luota,
Miladan mailmasta toiseen mailmaan, johon hänen voimansa kuuluivat,
joissa niitä tuli käyttää... Mikä saikin Miladan uskomaan, että Gust
olisi innostunut Miladan harrastuksiin kulkien sitä elämänrataa, jonka
Milada oli valinnut? Gustin hyvyys ja vapaamielisyys oli vapaan ihmisen
huvittelua, joka valaisi Punataloa kuin aurinko kylmää avaruutta. Kun
Milada ja Horner laativat suunnitelmia, etsivät periaatteita ja ponsia,
järjestivät ohjelmia, -- oli Gustista asia heti ratkaistu. Hän sanoi
lujan myöntymisen tahi kiellonsanan raivaten sillä kaikki esteet
tieltänsä.

Vielä kerran Milada aukasi Gustin kirjeen tutkien hänen selvää,
korutonta käsi-alaansa.

-- Saanko minä käydä teidän luonanne, -- vai tuletteko te minun
luokseni?

Täten oli jo laitettu porras hänen ja Gustin välillä. Oliko hänellä
oikeus kulkea sitä pitkin? Mutta Milada luki puoleksi konemaisesti,
puoleksi miettien edelleen.

-- Minä, -- älkää minulle vihoitelko, -- en tunne halua ollenkaan tulla
paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitolliseen tehtävään. --

Mutta Gusthan seisoikin tuolla puolen juopaa varmana, huolettomana,
eksymättömänä, luottaen omaan tahtoonsa.

-- Minä en halua ollenkaan. -- Milada näki mielikuvituksessaan, millä
kasvonilmeellä Gust sen kirjoitti.

       *       *       *       *       *

Hornerilla oli paha aikansa. Gustin käynnit sekä muutkin niitten
yhteydessä tapahtuneet pikkuseikat olivat Millerin suun kautta tulleet
Hornerin tietoon. Ja Horner aavisti Miladan härkämäisen vaiti-olon
johdosta, että Milada oli pikiintynyt "tuohon nuoreen kloppiin", jota
Horner valeli ilkeillä syytöksillä, myrkyllisillä kokkapuheilla ja
ylevämielisillä arvosteluilla.

-- Olen kuullut, että sinä harjoitat maallista onnenkauppaa! Huonoja
papereita sillä on! Humpuukiyritys! Minä en sillä mitään menetä. Enkö
ole eroitettu pois yhtiöstä? -- Vaiko mitäh?

-- En tiedä, mitä sinulle on juoruttu, totta vaan et puhu, Horner.

Horner teki poistavan liikkeen.

-- Se on oma asiasi. Olen aikoja sitten antanut sinulle
prokura-oikeuden. Oli vain naurettava, että uskoin löytyvän nainen,
joka oli suuripiirteinen ja johdonmukainen! Minä katselen taas sivusta.
Mene sinä virran mukaan, nainen, sukupuolesi ei pysty muuhun.

-- Horner, sinähän olet itse kehoittanut minua: Älä mitään pelkää,
ryhdy kaikkeen! Tartu ennen kuulumattomaan ja pysy kiinni
päätöksissäsi! Mistä voit nauttia, nauti siitä!...

-- Mutta joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Älä turmele
ruokahaluasi ansarihedelmillä ja makeisilla! Sinun täytyy jaksaa
sulattaa karkeampaakin ravintoa. Älä myö itseäsi ylellisyystuottajille
persoonallisen onnen kauppahuijauspörssissä. Sen olen aina lisännyt
puhuessani nautinnoista, hyvä neiti. Mutta suo anteeksi. Sinä olet
rakastunut, sinä olet tietysti onnellinen. Mutta minä sanon
sinulle, jalosukuinen neitsyt, että se ilmiö on toisluokkainen.
Rappeutumisilmiö! Taudin syy on syvemmällä. Vaiko mitäh! -- Ah sinä
käännät minulle selkäsi, sinun ihana onnesi on siis kuin helisevä
vaski. Luonnollisesti, sillä minä unohdin, että sinä olet rakastunut...
Silloin on kaikki täydellistä, jonka rakastetussaan omistaa. Asiain
syvien syntyjen etsiminen on rikkiviisaasti hylätty kanta.

Äkkinäinen vastenmielisyys valtasi Miladan hänen kuullessaan
tuontapaisia puhetapoja. Miksi Horner puhuu noin, ja mitä se hyödytti?
Mitä sillä voitti? Ajatteli hän tuskaantuneena.

Horner kurotti likaiset sormensa häntä kohden.

-- Puhu vaan, -- vastasi Milada hiljaa mutta pelottomana katsoen
Hornerin ivallisina pistäviin silmiin.

Horner löi nyrkkinsä pöytään. Mitäh! -- Eikö se todista, että olet
sukupuolisesti sairas ja kituuntunut, koska antaut sokeasti ja
vastustuksetta ensimäiselle vastaansattuvalle poikaviikarille,
kiihkeästi halajoiden tuota märkäkorvaista nulikkaa, jonka suu on
kostea makeista sanoista ja suudelmahalusta... joka ei voi muuta kuin
kiertää silmänsä pilviä päin ja häälyttää -- -- kaluaan.

Hornerin sikamaisuus sai Miladan mielen kuohuksiin. Hän kalpeni sangen
näkyvästi.

-- Sinä panettelet, -- sanoi Milada itsensä hilliten.

-- Luonnollisesti, -- tiuski Horner, -- neiti tuntee itsensä tuon pojan
jalon tunteen kunnioittamaksi, niin sanotun rakkauden pyhittämäksi,
synnittömäksi, mitäh? Nyt sinä olet kuin uudesti syntynyt, arvoisa
ihminen, viskaat kylmäjärkisyytesi pois kuin likaisen paidan, revit
rikki kaiken sen, joka on ollut ja olisi ollut sinussa olemassa, häh!?
Tuon poroporvarillisen vekkulin ansaan siis lankeat? Ja se tapahtuu
siksi, että hän osaa luulotella sinulle ihailevansa sinun
neitsyeellistä luonnettasi. Minua ilettää, hyi saakeli! Etkö käsitä
asemaasi. Koko tuhmuus on se, että sen sijasta, että hän rehellisesti
maksaisi sinulle, niin hän ottaa sinut ilmaiseen, säästäen
kolikkojaan...

Synkkänä, huulet lujasti yhteen puserrettuina, seisoi Milada raivoovan
miehen edessä.

-- Sinä käytät väärin vanhaa suhdettasi minuun, Horner, -- sanoi Milada
raskaasti hengittäen...

Kotvasen kuluttua hän jatkoi. -- Ajattele, mitä haluat! Gustia et
tunne. Ja mikä on selittämättömintä tässä jutussa on se, ett'et tunne
minuakaan. Ja kaikesta huolimatta on puheesi likaista panettelua. Se ei
koske meihin kumpaiseenkaan...

Horner hätkähti. -- Nuo teräksenkovat, selvät sanat ilman kuuluvaa
kovuutta, ilman kärkeä, iskivät häneen kuin nuijalla.

-- Enkö tunne Gustia, -- hyvä, hyvä! -- Enkö tunne häntä, -- virnisti
Horner. -- Neljä vuotta on hän istunut koulunpenkillä silmieni edessä,
ja minulla oli onni nähdä hänen lyhytnenäistä maitonaamaansa. Enkö siis
tunne häntä. -- -- Hänen ranskankielinen itsekirjoittama elämäkertansa
alkaa täten: -- Mon père est le troisième plus riche de la ville.
(Isäni on kolmas järjestyksessä kaupungin pohatoista.) Hän oli minusta
jo naurettava polvihousuissaan, riistäjäluokan perikuva. -- -- Loiseksi
sanoin hänet jo silloin. Kirjastani saat sen nähdä, -- Horner löi
povitaskuunsa, -- siihen on kirjoitettu loinen hänen nimensä perästä.

Milada ei enää vastannut. --

Horner vilahti häneen sivulta päin. Hän huomasi joutuneensa liian
pitkälle hyökätessään, ja yritti nyt peräytyä hyvässä järjestyksessä.

-- Et sinä ole siihen syypää, -- sanoi Horner, -- mitä kenkään voi
heikkouksilleen. Näytin sinulle perussyyt, koska ne halusit tietää.
Sanon sinulle, ruumiissamme on ikuinen taistelu. -- Ikuisesti meitä
vainoovat loiseläimet, meissä on miljoonittain näkymättömiä vihollisia.
Mitä, etkö sinäkin ansaitsisi -- rehenteli Horner, -- ruhtinas olisi
sinulle liian halpa. -- Sellainen rotu-ihminen kun olet! -- Kun sinua
katselee, tulee sinua nyt sääli.

Hornerin ääni vavahti. -- Miladan vaiti-olo ja jäykkä hylkivä asento
painostivat häntä. Hän kääntyi Miladan puoleen kerjäten, naurettavasti,
väärällä äänellä...

-- Luuletko minun kaipaavan sinua? Kyllä sinäkin vielä muutut, -- sen
sanon, -- ole varma! -- Eikä tee pahempaa tuollainen kompastus.
Ympäristö ottaa uhrinsa, ottaa, ottaa... No, mikset puhu, -- mikset? --
Horner veti Miladaa hihasta. -- Ole vaan hyvä, äläkä juorua! Eikö
totta? -- Minä olen oikeastaan rauhaa rakastava ihminen... Ja mikä
oikeus minulla on sekaantuakaan sinun asioihisi!? -- Minä en kestä enää
mielentäristyksiä, tiedätkö! -- Enkä vaivaa sinua enää läsnäolollani,
-- kähisi Horner, -- mitä minua tämä elämä liikuttaa? Piru periköön
sinut ja henttusi! Tulkaa minusta onnellisiksi. Onnellisiksi,
käsitätkö? -- En estä teitä... Terveyteni ei sitä kestä... Toivotan
onnea -- sinulle, -- ja yhdeksän lasta teille...

-- Ole vaiti, -- sanoi Milada torjuten, -- tehden kyllästyneen
konemaisen liikkeen ovelle päin.

Horner otti häntä pyytäen hameesta kiinni. -- Kuule, -- sihisi hän
kasvot tuskasta vääntyneinä, -- elä pane toimeen kohtauksia minulle! --
Älä panettele minua selän takana. -- Olen sairas mies! -- Sellainen
mielenliikutus voisi viedä minulta hengen. -- Puhu mitä haluat, -- sovi
hänen kanssaan, -- pakene, vaan älä lausu sanaakaan minusta! -- Jos
näet minut vielä kerran täällä, saat sylkeä minua vasten naamaa! --
Kuuletko? -- Sylkeä saat vasten läsiä! Sylje...

Milada seisoi suorana katsahtaen noihin kouristuneisiin kasvoihin. --

-- Häntä pidin miehekkäänä miehenä, -- ajatteli hän itsekseen, -- jonka
piti auttaa minuakin. -- Hän siveli kädellä otsaansa...

-- Kyllä, kyllä minä menen. -- Anna minulle ensin kunniasana, että
pidät suusi visusti kiinni! -- Kas niin. -- Olen ollut liian vanhuuden
höperö, olen lörpötellyt liikaa. -- Jaa, jaa... Siis hyvästi! Horner
otti hattunsa ja painaen sen päähänsä hiipi hän ovesta ulos...

Milada antoi kuin kivettyneenä tarjotun kätensä vaipua alas.

-- Sitä en sentään voinut aavistaa! -- Olen pitänyt häntä rohkeana
ihmisenä... Pidin häntä sellaisena miehenä, joka voisi elämänsä uhrata
aatteensa puolesta... joka voisi periaatteensa puolesta kuollakin. --
Kaikki oli valhetta! -- Kaikki oli mielikuvitusta! -- -- Enkö koskaan
opi tuntemaan totuutta? -- -- Kaikki on toisin, kuin mitä aivoni
kuvittelevat... Elänkö alituisesti erehdyksissä?

Ja Gustin sanat kaikuivat hänen korviinsa: -- Laskemalla paarman
Hornerin päälle, saimme me poikaviikarit hänet juoksemaan pitkin
luokkahuonetta. Täällä porttolassa hän kai näyttelee suurta herraa, --
se on hänen tapaistaan, tuon hulikaanin.

Koululapset ymmärsivät paremmin, mikä Horner oli, kuin hän, Milada! --
Milada oli pitänyt Horneria vapahtajanaan. -- Hän painoi miettien
otsansa ikkunaan... Pitikö hänet hylätä kaikki, minkä Horner oli
opettanut?... Pitikö hänen vaipua takaisin lapsuutensa aikaiseen
onttoon, hyödyttömään, tahdottomaan epätoivoon? Hän tunsi sen
yksinäisyystunteen rautaisen renkaan itseään pusertavan, joka yhä
tiukemmin oli häntä kiristävä hänen loppuijällään.

Helluntaipyhät olivat keväisen ihanat ja juhlalliset. Ne olivat kevään
riemupitoja. Lauantaina sitä ennen tuli postissa näköalakortti
vuoristosta. -- Kortissa oli kaksi allekirjoitusta: Gust ja Joszi. --
Gust oli vielä kirjoittanut siihen kepeät, lennokkaat sanat: ihanaa,
ihanaa on elää täällä! --

Milada tutki värikästä kuvaa. Siinä oli lumihuippuisia alppeja, pieniä,
sinne tänne sirotettuja taloja vihreillä rinteillä ja valkovaahtoisia,
kiemurtelevia puroja... Mutta hänen mielikuvituksensa liikkui laimeasti
ja vastenmielisesti.

Elämä ei ollut aina sellaista.

Päivällisen aikana ryntäsi Bine tummanpunaisena ja mieli kuohuksissa
Miladan huoneeseen:

-- Milada, -- huusi hän, -- antaako hän -- minulle lupaa matkustaa
päiväksi kotiin? -- Vaan päiväksi, -- ja sen jätän sisään, mitä se
tuottaa liikkeelle vahinkoa. -- Katso, minä olen saanut tietää, että
Cyrill tulee kotiin juhliksi.

-- Hänkö kirjoittaa sen sinulle?

-- Ei, vaan Toni Stadler. -- Toni on toverini. -- Toni kirjoittaa, --
katso, -- että kylässä pidetään suuri juhla tanssineen ja että Cyrilliä
odotetaan kotiin vierailemaan... Minun täytyy lähteä kotiin. Kuule, --
Milada, -- minä annan sinulle mitä vaan, jos laitat, että pääsen
lomalle.

-- Minäkö kieltäisin sinulta sen? -- En suinkaan. Milada otti kirjeen
käteensä, lukien sen kertaseen läpi. Olisiko oikein häiritä Binen
lapsellista iloa epäilyksenviittauksilla? -- Kuuleppas, -- miks'eivät
omaisesi kirjoita sinulle?

-- He kai luulevat, että kun olin kotona pääsiäiseksi, -- niin ei akka
täältä nyt laske minua. -- Eivätkä he tahdo herättää minussa kaipuuta.
Mutta kun tulen näin odottamatta, -- aatteles, miten ne jäävät suu
selällään seisomaan...

-- Minä ilmoitan asian Millerille... Huomennako tahdot lähteä?

-- Illalla palaan ja... Sano akalle, että äitini on sairas... Hänestä
valehtelen mielelläni vaikka mitä.

Odottamatta myöntävää vastausta, jonka Milada sai vasta kovan taistelun
jälkeen Milleriltä, oli Bine jo pannut täynnään intoa ja toivoa
matkatarpeensa kuntoon. -- Hän järjesti ne pieneen käsilaukkuun, --
johon hän sijoitti -- punasilkkisen -- kotipukunsa, ja äskeisin
suureksi läjäksi kasaantuneet käsityönsä.

Yö, niinkuin aina pyhien aattoina, oli Punatalossa meluisa ja äänekäs.

St. Pöltenin leski, jonka Ascher oli sinne välittänyt, oli myös ollut
osallisena. Leski oli lyhyt, vaalea, pyöreähkö nainen, hänellä oli
helmikirkkaat silmät ja helmeilevä naurutapa. Hän jutteli kovin, ja
nauroi väliin niin heleästi, että se kuului yli koko salin, niin että
Miller jo mulautti häneen sangen kärttyisänä, antaen selviä
viittauksia, että tuo meno häntä suututti. Miller ei pitänyt siitä,
että miesten ja naisten seurustelu rajoittui vaan turhanpäiväiseen
hakkailuun ja että yhdessä olon tuottava ja todellinen tarkoitus
unohtui tyhjään juttelemisen ja hauskuuden tähden. Tämän huonon tavan
oli leski tuonut mukaansa säännöllisemmistä piireistä.

Muuten herra Albrechtkin oli samana iltana salissa ja lesken olisi
pitänyt olla hänen käytettävänään, jotta hän olisi saatu poistumaan
ja toinen sijaan. Herra Albrecht oli kenkäkaupan omistaja ja
Goldscheiderin entisiä avustajia. -- Millerille hän suostui hommaamaan
vaan kenkiä, -- sillä herra Albrechtin mielestä ei Millerille
kannattanut hankkia "muuta tavaraa", hän ei sitä käsittänyt. Herra
Albrecht oli vastenmielinen vieras, hän ei koskaan maksanut rahassa,
eikä antanut edes juomarahoja. Hän vaati, että kaikki hänen kulunsa
suoritettaisiin kengillä. Miller ei voinut häntä sietää. Hän olisi
mielellään lyhentänyt herra Albrechtin käynnin Punatalossa
välttämättömimpiin minuutteihin ja sitte nähnyt hänen häviävän. Herra
Albrechtin karkeat, punaset kädet, kömpelöt liikkeet, ja pystysuora
tulenvärinen tukka ei kohottanut ympäristön mainetta. Miller ei voinut
sietää hänen pitkiä selityksiään ja sammaltavaa puhetapaansa. Eikä
leski voinut häntä sietää. Hän koetti mitä epätoivoisimmalla tavalla
livistää hänen seurastaan. Kaksi kertaa viikossa leski pääsi tulemaan
St. Pöltenistä kaupunkiin, ja joka kerta oli tuo suutarinroikale
talossa yrittäen häntä hellästi hyväillä.

-- Hän olisi onnellinen, selitti tämä leskelle, jos pääsisi
no-no-ll-osta Ka-ka-karlastaan.

-- Jo-jos ke-ken-k-känne ah-dis-ta-vat, sa-no-kaa v-vaan
Mi-millerille... Mutta mi-mi-tä mi-minä sa-saan siitä -- sammalsi
suutari nauraen typerästi...

Leski muuten saavutti huomiota herättävän aseman. Hänen porvarillinen
menneisyytensä, josta hän aina räkätti kuin räkättirastas, tuotti
hänelle kunnioitusta.

Sali tyhjentyi vasta silloin, kun idän koin kirkkaat juovat välähtäen
laajenivat kuin avoimet sädekimput.

Kevätjuhlallisina alkoivat helluntaipyhät. Aamu oli raikas.
Päällystakkeihinsa kääriytyneet olennot jättivät Punatalon
rientäen katuja pitkin kotiin. Valo toisensa jälkeen sammui yön
huvittelupaikkojen ikkunoista.

Puoli kuudelta Bine läksi talosta. Hänen kasvonsa hukkuivat suuren
sulkahatun varjoon. Se käsi, jonka hän antoi Miladalle jäähyväiseksi,
oli kylmä, ja se vapisi.

-- Iloitsen äärettömästi, kuiskasi hän.

-- Tule täsmällisesti takaisin, sanoi Milada seisoen ulko-ovessa,
sinähän tiedät, miten tärkeää se on.

-- Tiedän, tiedän, sanoi Bine lentäen pois...

Milada oli väsynyt ja loppuun ajettu. Jo varhaisesta aamusta oli hän
saanut kuunnella Millerin haukkumisia ja valitusvirsiä, -- täytyen
tyttöjen suhteen tyynnyttää, sovittaa ja tehdä muistutuksia... Heti,
kun jokin herrasvieras poistui talosta, piti Miladan juosta tytön
huoneeseen vaatimaan taloon kuuluvaa maksu-osuutta, urkkien, jättikö
vieras juomarahoja yli luvallisen määrän... Ja lopuksi hän tunsi aina
selässään urkkijan ja saiturin silmät, jotka vaanivat, ottiko hän muka
itselleen talon rahoja.

Auttaen portinvahdinrouvaa sekaisin olevan salin ensi ruokkomisella,
tuli hänen mieleensä kohtaus Hornerin kanssa kaikkine likaisine
vastenmielisine pikkuseikkoineen. Selvemmin kuin koskaan Milada
oivalsi, että Hornerilta ei ollut enää mitään elämää pysyttelevää
toivottavana.

-- Mihin mies pystyi, sen hän oli kokenut. Horner oli kuitti, -- nyt
hänessä kyti vain viha ja pelko.

Hän pelkäsi, -- Milada näki hänen sielunsa köykäisyyden, hän osasi vaan
vihata sitä, joka oli vahvempi ja tunnerikkaampi kuin hän. -- Hän
vihasi sitä, joka oli häntä nuorempi ja elinvoimaisempi! --

Milada aukasi salin ikkunan. Aamuvalo virtasi huoneeseen, se lävisti
kuin tulikeihäillä sen harmaan paksun yöhöyrykerroksen.

-- Äläkä anna Hornerin sekoittaa katsantokantaasi. Kulje suoraan
tietäsi! -- Onni on tunteista yksinkertaisin.

Niin oli Goldscheider hänelle puhunut. Silloin oli Milada uskonut
mailmanparantajan tehtäväänsä, Horneriin, tulevaisuuteensa. Toinen
toisensa perään olivat nuo uskonnontunteet lauhtuneet, hälvenneet. Kuin
tähdet auringon noustessa taivaanrannalle ne hävisivät -- totuuden
valossa!...

Milada lähetti portinvahdinrouvan nukkumaan. Kotvasen hän kuuli tuon
naisen raskasten kompuroivien askelten äänen käytävissä. Hän kuuli
ovien aukenevan ja sulkeutuvan. Sitten vallitsi talossa syvä
hiljaisuus. -- Kaikki nukkuvat, ajatteli Milada, -- ihmiset ovat
väsyneet, siksi he nukkuvat. Minä yksin talossa valvon. Ja kun tuo
viimeinen ajatus välähti Miladan sielussa, tuntui hänestä äkkiä, kuin
olisi tuolla tosi-asialla syvempi merkitys, kuin mitä sille ensi
hetkellä osasi antaa... Nukkua! -- Niin kaikki muut nukkuivat vapautuen
unen hämärässä elämän kirjavasta, kuvarikkaasta vaihtosarjasta. Sielun
komerot olivat suljetut, todellisuuden portti oli kiinni ja unettaren
kepeät sormet olivat painaneet silmäluomet umpeen. -- Hämärä on
rauhoittava, nukkuminen ja uni on hyväteko, älkää herättäkö onnettomia
ihmislapsia nukkuessaan. Uni on heidän ainoa onnensa. -- Mutta Milada
oli katsonut aurinkoon. Sen vahva loimu oli tunkeutunut hänen
silmiinsä, sen valo oli viiltänyt hänen sisimpänsä läpi, niin että
kaikki, mikä hänessä oli tomuista ja valoarkaa nyt kimmahti ja
siroontui tuhansiin hiukkasiin.

Hänen tietoisuutensa irroitti hänet ympäristön teennäisyydestä. Hän
tunsi kaikki metkut ja ansat, ja sen raa'an häikäilemättömyyden, jota
kapitalistiset yrittelijät käyttivät vaanien uhrejaan, jotka he
pyydystivät taitavaan apajaan johtaakseen heidät sitte turmioon. Hän
tunsi tällä liikealalla vallitsevan riistojärjestelmän, jolta mikään
esivalta ei suojellut uhreja, hän oli selvillä siitä laittomasta,
kaikkien yhteiskunnallisten säädösten ulkopuolella olevasta asemasta,
johon ammattiportto on sysätty sivistysmaissa, missä hän saa kärsiä
väkivaltaa niin omaisuuteensa, kuin vapauteensa ja ruumiinsa terveyteen
nähden.

Milada tunsi rouva Zimmermannin laitoksen, missä tytöt pidettiin kuin
vankeina, -- kotona niitten täytyi olla puoli alastomina, sillä emäntä
pelkäsi niitten puettuina pakenevan. Poliisien tarkastuksetkin
suoritettiin siinä laitoksessa koko kadulla kuuluisalla tavalla. Koko
toimituksen aikana täytyi tyttöjen olla poliisien käytettävinä.
Kauneimpien oli pakko ihka-alastomina kulkea herrojen perästä
konjakkipullo kädessä. Milada tiesi, että sellaiset tytöt, jotka eivät
voineet eivätkä enää jaksaneet miellyttää, lähetettiin läpi yöpimeyden
tuntemattomuutta kohden, hän muisti sen salaperäisyyden, jolla
koskemattomat tytöt kiedottiin, hänen mieleensä tulivat ne juonet,
millä naisten neitsyeellisyys revittiin rikki, kaiken hän tunsi
kylläkseen, -- aivan tympääntymiseen, inhoon asti, kunnes hänen
tunteensa olivat tylsistyneet jokapäiväisen tottumuksen voimasta. Siksi
hän ei jaksanut enää itkeä, ei mitään onnea toivoa. -- Ei mikään hymy
poistanut sitä tuskaa, ei mitkään sanat parantaneet niitä haavoja, ei
mikään pelastuksen pilkka valaissut sitä surkeutta, mihin hän ja hänen
kurjuustoverinsa olivat vajonneet.

Milada astui ikkunan luo, hänen katseensa painui häikäistymättä
hehkuvaan päivän silmään. -- Hän puhui auringolle. -- -- Kuin
rautaisilla pihteillä kuristaa minut kurjuus, -- sanoi hän, -- en voi
liikahtaa. En jaksa hengittää tässä ilmapiirissä. -- -- Tahdon auttaa,
tahdon kumota...

-- Elän, hoidan taloutta, johdan tätä taloa vanhaan tapaan... Kohoan
hitaasti täältä, mutta kuljen raatojen yli... En tahdo enää sitä
tehdä... En tahdo... toisti hän ajatuksissaan vihaisena.

-- Mitä sinä tuntisit aurinko ollessasi loppuun palanut, tyhjä ja
autio, ollessasi musta möhkäle, jossa ei olisi valoa, eikä lämpöä
elvyttääksesi mailmaa, helliäksesi ihmisiä?... Sinun täytyisi... Olisit
pakotettu... Halu rakastaa olisi jäänyt kuolleeseen sydämeesi, siksi
sinun täytyisi itkeä...

Aamuilman viileyden läpi tunkeutui lämmin valoaalto, -- se hyväili
Miladan kasvoja, se hiipi jäykiksi pusertuneille nyrkeille, jotka
painuivat ikkunalautaa vastaan, se aukasi ne kääntäen loistollaan
käsipohjat lempeinä aukenemaan. --

Ja tässä hiljaisuudessa kuului kuin ääni: -- Lapsellinen olet... Jos
sydämesi olisi kuollut, eihän se voisi enää lemmestä värähdellä...
Loppuun palanut aurinko kuolee mailmansa kera... Ei ihminen voi
kuoltuaan mitään tuntea... Lempi, lempi on elämän ikuinen tunnusmerkki.
Sillä, joka lempii, on itsessään myös lemmen voima, sillä on valo
omassa itsessään, jota ei mikään voi sammuttaa. Sillä on lämmin sana,
avulias käsi ja pelastava keino kaikille. -- Sillä on auttajansa. --
Myös sinulla on se, Milada...

Milada poistui hitaasti ikkunasta. Oliko hänelläkin apu tarjolla?...
Vastakohtana kaikkiin sanoihin, mielikuviin ja periaatteisiin, jotka
olivat tehneet hänestä selvänäköisen ja toivottoman ihmisen, joka ennen
oli hurmaantunut ja häikäistynyt ihanteista, voisiko olla mahdollista
muuttaa tosi-asioita, luoda uusia tositapauksia? Se ajatus oli
suurenmoinen täyttäen Miladan sielun ihmeen kauhistuksella. Pitikö
hänen ryhtyä sellaiseen tehtävään, toimien, työskennellen? Onnellisena
ja innokkaana kuin leikkivä lapsi rupesi hän seulomaan muistojaan,
määritellen tosi-asioita ja perustuen pikkuseikkoihin. Hän muisteli
kaikenlaisia eri tapahtumia, kokonaisen joukon tosi-oloja, jotka
miellyttävinä hänen sielussaan kumpuivat heittäen painon sen yltä pois.
Milada huomasi, että usein oli jo niin tapahtunut, kuin hän oli
halunnut, aika aijottain oli hän jo voinut omin voimin toimia, väliin
oli teko auttanut, epätoivoisille oli hänen tarmokas asiaanryhtymisensä
pelastustien raivannut. --

Hän muisti Dubben, Fannin, Kamillan sekä useita muita kodittomia
vieraita tyttöjä, joille hän oli hankkinut hetken levon; hänen oli
onnistunut taitavalla tempulla nostaa ne sisällisen epätoivon kurimon
kuilun yli. Hän ei ollut antanut heidän nähdä rappiotilaansa,
toivottomuuttaan. Hän osotti, että heillä oli silmät, silloin kun
toiset vaelsivat pimeydessä, että heillä oli toki ruokaa, kun vielä
onnettomammat näkivät nälkää, että he saivat toki elää, silloin kun
toiset olivat maan mullassa. Siksi hän saattoi aina ylläpitää tytöissä
kipinän rohkeutta. Aurinko ei ihmisessä sammu, niinkauan kuin ihminen
hengittää! -- Mitä tämä kaikki oli?

Se äkkinäinen onnentunne, joka äsken oli vallannut Miladan mielen,
kuoli, synkkiä varjoja ilmestyi hänen silmiinsä. Mitä merkitsi yksilön
lankeemus, yksilön kohoamien? Mitä maksoi Gisin usko, Fannin
kepeämielinen hymy kaikkien yhteisen kauhean, rajattoman kurjuuden
rinnalla? Tuhansia huokaa sorron ikeen alla, kirouksen painamina. Kuka
saa mailman huokaukset vaikenemaan, kuka rakentaa ihmisille sillan yli
rannattoman kärsimysten rämeen? Ettekö voi antaa siihen vastausta te
mailman viisaat? Teidän vaiti-olonne tappaa meidät kaikki, kaikki! --
Milada kohotti käsivartensa kurottaen ne heräävän kaupungin yli, jonka
katoilla elämän ensi haaverikas hymy helmeili.

-- Mitä te muut tiedätte meidän elämästämme? Mitä te rouvat ymmärrätte,
kun kokootte hameenne helmat kohdatessanne meidät, jotta ette saastuisi
meidän kosketuksestamme... Ja mitä te käsitätte, te miehet, jotka yöksi
tulette luoksemme kärsien meitä vaan silloin, kun poskemme ovat
punaisiksi maalatut ja kun me jaksamme teille hymyillä? Te nautitte
ruumiimme lämmöstä, meidän ilakoimisemme vapauttaa teidät elämän
painavista huolista, mutta kun olette saaneet halunne tyydyttää,
paiskaatte kylminä oven jälkeenne kiinni ja pakenette.

Te miehet, te ette tahdo nähdä, miten me naiset teidän tähtenne
vanhenemme, miten me kuihdumme, miten sairas ruumiimme meitä kiduttaa,
miten sielumme eläimellistyy, koska olemassaolomme on mennyt
sirpaleiksi elämän joutavassa sirinässä ja särinässä, koska meitä
kauhistuttavat menneisyyden muistot ja tulevaisuuden musta hauta.

Kenellä teistä on sydän koputtaa päivänvalossa huoneemme ovelle,
aukaistakseen suljetun sielumme komeron kysymällä: Miten sinä himojemme
orja, päivisin elät? --

Milada hengitti syvään. Sillä miehellä täytyi olla luja tahto, hänen
täytyi olla voimakas ja iloinen kuin kevät, joka puhaltaa piiloon
syksyiset mädänneet lehdet ja herättää eloon kaiken sen, jossa elämisen
mahdollisuuden tuike on. -- Sen tahdon täytyi ilmestyä. -- Mies oli
tuleva! -- Hän nousisi ja sanoisi: Tulkaa, ja seuratkaa minua!

Milada istui avoimen ikkunan ääressä taaksepäin nojautuneena verhoten
punasilla uutimilla paljaat käsivartensa. Auringon loimu nousi
korkealle leiskuen ja värähtäen. Mitä tämä oli? Milada aukasi silmänsä
selkoselälleen.

Eikö joku ilmestynyt hänen silmiinsä? -- Eikö jokin olento lausunut
noita sanoja? --

-- Tulkaa ja seuratkaa minua!... Ken hän oli? -- Gust? Hänkö se oli?
Gust!

Milada näki orpolastenkodin kuin unessa. Sen harmaalla seinällä riippui
ruma, verinen, raihnas mies. Kädessään hän piti sydäntä, joka liekehti.

Hiljaa oli kaikki, hiljaa. Rouva Celestine puhui Vapahtajasta, Jeesus
Nazarealaisesta, joka kuoli ristinpuussa.

Gust oli kaunis, Gust oli onnellinen, Gust oli elävä ihminen.

Milada hymyili hellästi nukkuen rauhallisesti...

Kun hän heräsi, valoi aurinko häikäisevän lieskansa huoneen joka
soppeen. Sisäkkö tomutti ja puhdisti huonetta huutaen heräävälle.

-- Tänään on vasta oikea helluntai-aamu, eikö totta, neiti Milada! --

       *       *       *       *       *

Kaikki oli hiljaa helluntaisunnuntaina. Miller oli antanut perään
Miladan hartaille pyynnöille saada hommata tytöille muuan aitio
käytettäväksi sirkuksessa tänä pyhänä. Kaksissa vuokra-ajuriajopeleissä
olivat neidit lähteneet matkalle pirteinä ja toimintahaluisina. Tätä ei
voitu odottaa vanhalta "kitupiikiltä."

Putzi vaan nyrpisti nenäänsä väittäen, että missä hän ennen oli ollut,
siellä annettiin pilettejä iltanäytäntöön eikä tuollaisiin
helppohintaisiin, johon eivät ottaneet osaa muut kuin lapset ja
korkeintaan ylioppilaat. Kaikki oli täällä ala-arvoisempaa. Tämä ei
estänyt Putzia ottamasta päällensä, mitä hänellä koreinta oli. Päähänsä
hän pani niin laajan sulkahatun, että se herätti toisissa kateutta ja
sai Gisin huomauttamaan:

-- Hävettää lähteä tuollaisen seurassa. On puettu kuin mikäkin
komeljantska. --

Milada jäi Karlan kanssa kotiin. Myös Pöltenin leski pikku Rosinan
kanssa oli talossa, niin että sitä ei voitu sanoa "orpotaloksi",
niinkuin Miller pelkäsi.

Rosina soitti pianoa, leski kaiveli käsilaukkunsa tuntemattomasta
syvyydestä makeisia. Karla nukkui huoneessaan. -- Rukouskirja rinnalla
hän oli uinahtanut ja kauniissa, hiukan pullistuneissa kasvoissa näkyi
syviä kyyneljuovia poskimaalissa.

Milada istui huoneessaan antaen ajatustensa lentää etäisyyteen --
Rosinan takoessa yksitoikkoista säveltä pianolla. Milada muisti vaalean
Kamillan miettien, lähettikö tuo yhä joka kuukausi rahaa sveitsiläiseen
nunnaluostariin.

Milada muisti Bineä, -- joka nyt kai istui omaistensa seurassa Cyrillin
vieressä kunniapaikalla -- onnellisena ja ylpeänä. Ja Arrigazzin komean
kauneuden ohella, joka nyt kai kuihtui Abbaziassa, johon hän muutama
päivä sitten oli viety, näki Milada Fanchonin kapeat kasvot, sellaisina
jommoisina hän oli ne nähnyt sairaalan punatäplikkäällä päänaluksella,
missä Fanchon katseli häntä silmillä, jotka pelokkaina ja vihamielisinä
olivat kummallisen kellertävän hehkuvat. Fanchon oli kovin kipeä, mutta
hoitajatar sanoi:

-- Kyllä se raato vielä haluaisi jatkaa entistä elämäänsä.

Milada vei Fannille hedelmiä ja suklaata, mutta vastoin tapaansa ei
tämä niihin katsahtanutkaan, vaan kuiskasi itkun vääntämine kasvoineen:

-- Harmittaa, -- harmittaa. --

-- Oletko vihainen minullekin.

-- Harmittaa, toisti sairas itsepäisesti hampaitaan kiristäen, -- sen
järkevämpää sanaa ei saanut hänen suustaan, helluntai-auringon
valaistessa hänen kalpeita sormiaan...

Milada ajatteli: -- Sinua suututtavat kaikki ne ihmiset, jotka
helluntaina iloitsevat ja nauravat silloin, kun sinun silmissäsi on
vaan suruni katkeria kyyneleitä... Sinua suututtavat ne onnelliset ja
terveet, jotka eivät viru sairasvuoteilla toivottomina ja hyljättyinä,
sen uskon Fanni raukka...

Sitten hän karkoitti nuo ikävät kuvat mielestään ja ilman ylimenoa,
kuumeen kiireellä, ilmeni hänen silmiinsä Gustin kuva... Aivan
sulautuneena sisäisiin tunnelmiin, kuunteli hän vaan Gustin äänen
sointua, näki Gustin katseen tyyneenä vaipuvan omaansa, tunsi hänen
ruumiinsa tuoksun niin voimakkaasti, että hän sävähti.

-- Tiedättekö, -- lakki toisessa, pullo toisessa kädessä tervehdin minä
luontoa korkeimmalla vuoren jyrkänteellä.

Sellainen mies oli Gust, niin nuori, aina ryhtyen toimeen nauravin
silmin. -- Se oli sen toisen maailman ilmiö, sen maailman lihaa ja
verta, joka tahtoo elää kouraisten itselleen onnea ja nautintoa...

Kadun kirkkaan näköalan tummensi äkkiä varjo. Vastaisella puolella
seisoi Horner viuhtoen mukuraisella kepillään ilmassa.

Milada tervehti mennen alas avaamaan. Horner katseli häntä kysyväisenä
korkealle kaareutuneitten kulmakarvojensa alta, mutta kun Miladan
kasvojen ilme oli tyyni, jopa iloinenkin, astui Horner pari sanaa
mutistuaan taloon.

-- Nämät pyhäpäivät, -- ärähti hän, -- saavat ihmisen pahemmin kuin
muut pois suunniltaan. -- Jos ei niitä olisi, voisi helposti kuvitella
olevansa kuollut... Yht'äkkiä valkenee punasenheleä päivä, joka pistää
sisimpääsi. Siivoojatar nousee kello kahdeksalta, sen sijasta, että
hän arkeoina on jo kuudelta valveilla. Siksi jäävät vaatteesi
korjaamatta... Kellot kilisevät, naapurisi vonkuvat: Oi suven
suloisuutta. -- -- Hyi saakeli, koko talo haisee kärynneelle rasvalle.
Teeppäs, mitä haluat, sinunkin silmiisi pistää tuo punainen auringon
valo. Yht'äkkiä huomaat kaikki... Näet takkisi ruokapilkut... kenkäsi
ruskeuden... vuosien tomun ja lian vilttihatussasi.

Horner tuijotti synkkänä vanhaan hattuunsa kiertäen sitä...

-- Joka nurkassa ja käänteessä törmäät yhteen maailman kanssa, tapaat
kanssaihmisiäsi, pää-asiallisia ja todellisia olosuhteita. Lyhyeen
sanottu, sinä huomaat, että sinun täytyy elää. On rakkaan kristikunnan
juhlapäivä! Minusta tuntuu, kuin se olisi pystynenäisen Liisun kireäksi
palmikoitu, rasvainen, räikeän sinisillä nauhoilla kiedottu lyhyt
sunnuntailetti. Minä istun siinä kuin täi tervassa kiukutellen. --
Horner läimähytti kepillään.

-- Niin Horner, yhdyselämä ihmisten kanssa on joltisen vaikea taide.

-- -- -- Ei teidän kanssanne eläminen, -- sanoi hän, -- siksi se vetää
minua aina säärestä tänne teidän luoksenne... Täällä on arkitunnelma
ainainen. Horner istahti mukavaan asemaan sytyttäen sikarinsa...

Näin oli kaikki hyvin... Kaikki heidän väliset kinansa olivat
unohdetut.

Ja naurettavaa olisi riidellä tuollaisen poikaklopin tähden -- hänen,
-- hänen! Hänhän, Horner, oli tehnyt Miladan siksi, -- minä hän tuossa
oli ja eli...

-- Sanon sinulle, likka, ja seuraa sinä minun neuvojani... sillä mitä
enemmän olet vapaa aatteista ja tahdonpurkauksista, sen korkeammalle
sinun sisäinen olemuksesi sinut nostattaa. Sinä voit vaan tahdollasi
saavuttaa pikkuseikkoja, sinun aineesi etsii maalinsa. -- Sinun pitää
elää alkuheilurin voimalla ja tarkkuudella, pitää syntymistäsi sen ensi
heilumisen alkuna, ei tarvita muuta ponnistusta. Sinä kuulet
elämänvaellukseni hienoimman sykähdyksen. Annan sen sinulle. -- Horner
puhui juhlallisesti ja liioitellen kun aina, jolloin hän oli luonnoton
yrittäen saavuttaa puheellaan määrättyä päätelmää.

-- Sanon sinulle enemmän. Ihmiselämä on kuin pullo jaloa nestettä, joka
valetaan lika-astiaan. -- Ken tuntee tuosta harmaasta ropakosta juoman
jumaluuden? -- Lokaviemäri sen pian nielee ja hajottaa sen satoihin
pieniin ripsuihin. Sen alku-aines häviää, sen tuoksu katoaa... Sen
voima hälvenee. Niin, niin. Niin, niin. -- Horner haukotteli
pyyhkäisten kätensä yläpuolella suunsa...

-- Mitä ovat meidän periaatteemme, meidän kiihkoilumme, meidän tahtomme
mielenosotukset, meidän suurtekomme muuta kuin värillisiä kuplia, jotka
kohoavat olemassa olomme likakuilun yli rikkoutuen ensi kosketuksesta.
Ulkopuolella omaa näköpiiriämme ne menettävät merkityksensä,
tarkoituksensa -- myös -- sen että me näkisimme ne enää. Vielä
merkillisempää on, ett'emme tiedä niistä enää mitään. Se on joka
yksilöllisen onnen petollisuus ja naurettavaisuus.

Milada oli taas palannut entiseen asemaansa ikkunan ääreen, jahka oli
tuonut Hornerille virvokejuoman. Puoleksi hän kuunteli Hornerin sanoja,
puoleksi hän yhdisti ne omaan ajatusjuoksuunsa.

-- Tuo viisaustiede ja Fanchonin vihaiset kyyneleet, Rosinan
yksitoikkoinen soitto ja Arrigazzin lemuavien silkkivaatteiden
kahiseminen, -- kummallista, -- ajatteli hän, -- kaikki tuo on samaa
alkujuurta, on läheisessä yhteydessä, on samaa vivahdusta, levittää
saman voimattoman makean tunnelman. Jokainen näistä ilmiöistä näyttää
ensi katseella erilaisilta, ja kuitenkin tunnen tässä silmänräpäyksessä
-- melkein ruumiissani -- että ne kuuluvat kaikki yhteen.

Horner puhui yhä yrittäen aina temmata Miladan mukaansa, vallata hänen
mielensä. Hänen puheensa tuli yhä teennäisemmän yleväksi. Häntä ärsytti
tuo tumma vaikeneva olento, jota jo ympäröi myöhäisen iltapäivän hämärä.

-- -- -- Aurinkoinen lepohetki, -- -- korkeat vuoret, -- -- Gust, -- --
naisia, jotka nauravat. Milada kouristi kätensä. He kuuluivat yhteen.
Hän muisti iltapäivät Meijerissä, jossa hän näki nuo naiset kasvoista
kasvoihin. Joku noista oli kai Gustin oma. Varmasti löytyi tyttö, jolle
hän kirjoitti pitkiä kirjeitä matkoiltaan, jolle hän uskoi sen
kauneuden riemun, jonka hän tunsi, jonka käteen hän tarttui tällaisena
hämäränhetkenä, jolloin saapuva ilta vaippaa kaikki esineet, kaikki
mielet viehkeänharmaaseen verkkoonsa. Ah! Katkera huuto kaikui Miladan
huulilta.

Hän pudisti päätään... Pois, pois...

Horner jatkoi puhettaan... Rosinan soitto mateli kuin uninen käärme
kantojen ja risujen lomitse.

Se sai ajan kuin seisomaan... Tämä iltapäivä tuntui ijankaikkiselta...
Eivätkö muutkaan jo palaa?... Milada pusersi huulensa lujasti yhteen...

Horner kurotti peukalonsa häntä kohden. -- Sinulle, juuri sinulle
sanon, sinun kuolinkamppailusi on oleva pitkällöinen. Sinä olet liian
sitkeä.

Ikkunasta kuului Miladan ääni vastaukseksi. -- Erehdyt, minä kuolen
kerran helposti, koska lisäksi kuolen mielelläni. Minä olen silloin
niin väsynyt.

Milada läheni Horneria nojautuen pöytään.

-- Luulen joka ihmisen saaneen luonnosta voimaosuutensa, jonka hänen
pitää työhön käyttää. Jokainen välttämättömään toimintaan -- -- --

-- Puhu asiaa, asiaa! Äläkä nypi ajatuksiasi, kuin vuohi ruohoa,
haukkui Horner, joka ei koskaan jaksanut kuulla toisen puhetta.

-- Katso, jos jokin vaikea teko on suoritettava, niin siihen ryhtyy
punnitsematta, muistamatta vastuksia ja vaikeuksia, vaan muistaen
päämaalia. Katso, silloin meillä on voimia aikeemme toteuttamiseen.
Usein tapahtui minulle siten elämässä, kun tein tiliä Goldscheiderille,
-- -- ennenkuin puhuin Millerin kanssa, kun vielä olin pakotettu
antautumaan joka miehelle salissa ja janosin vapautta. Sitte vasta
perästäpäin harkitsin sitä voimaponnistusta, sitä hyppäystä, jonka olin
tehnyt, jokaista uutta voittoa pidin väsymykseni korvauksena. Nyt olen
kuitti. Tänään, näin kuin seison, en voisi enää tuollaista yrittää
vaadittaissa. Vielä pahempi. En voi enää tahtoakkaan yrittää. Elämä ei
ole enää ihmeellistä, päämaali on myös tietä. Toinen jää tien tuolle,
toinen tälle kohdalle. Jokainen pääsee niin pitkälle, kun hänelle
riittää voimia. Nyt ymmärrän, mitä voimattomampia olemme, sen helpommin
kuolemme. Loppuun kulunut olento ei tunne kuolintuskaa. Se, joka
todella on elämää rakastanut, joka pelotta on siihen uhrannut voimansa,
joka on tyhjentynyt kestävyydessä, jonka kuivunut sielu on kielteinen,
-- joka haluaa lepoa, se kuolee ilolla. Itsestään on selvä, että
ihminen nukkuu ijankaikkisesti kuin syksyn kellastunut lehti putoaa
maahan ilman kaipuuta, tuskin huomaten, että hänessä jotain ihanaa
hukkuu.

Aivan matalasti ja yksitoikkoisesti jatkoi Horner:

-- Mutta käyttämätön, hyödyttämätön, kasattu voima kuohuu ja kihisee
vanhenevassa ruumiissa vaatien käyttö- ja vaihtotilaisuutta. Se kostaa
sopimattoman hoitajansa velttoutta, se ajaa häntä pyyteestä pyyteeseen,
päämaalista päämaaliin, se laahaa häntä kaikkien tuskien alueitten
läpi, joka himojen kadulle sulkien hänet kaihon ulospääsemättömään
käytäväsikermään, rääkäten häntä.

-- Lopuksi se repii häntä kuolinkauhulla... tuolla sokealla,
pohjattomalla tuskalla, jota hän tuntee muistaen suurta tilintekoa
uskovaisten kanssa, tuskalla, joka särkee kuin lyijy elävien suonissa.
Eikö niin?

Horner hyppäsi pystyyn. -- Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit
hyvän puheen. Pam!... Kratsj!... Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka
rohkean tuomiosi johdosta hörisi? -- Eikö niin? -- Hornerin silmät
kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki
räiskyi hänen suustaan. -- Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei
olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka.
Ja piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla
ottaa nuoran ja hirttää vanhan Hornerin... Tässä on myös tuota
mätänevää voimaa. -- Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata
villapaitaansa. -- Ja täällä, -- hän löi otsaansa, -- on sen
pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni,
saastuttaen elämäni... Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia,
kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia... unelmia. Ah, jospa
olisinkin väsynyt, jospa olisin. -- Hän kumartui eteenpäin. -- Tule
tänne, minä sanon sinulle jotain, -- minulla on ahnas sielu. Se on
himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava nainen,
jossa on raivoisa mieskipu... Sillä minä petän uskovaisiani. He, he,
minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan sieluja. Ne otan
omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen siten ostanut.
Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut vanhoja velkojani
sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen. Silloin sain olla
rauhassa.

-- Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, -- alkoi
Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, -- katso,
sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, -- rakas pelkoni, en
voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja...

Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat hiukset ja
niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen. Se inho, joka oli
vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.

Äkkiä Horner kihahti pystyyn. -- Tahdotko jo hirttää vanhan kaverisi?
Joko hän hoipertaa? Joko hänen kielensä riippuu ulos suusta? Ei se tee
mitään. Ei se tuota ontolle pääkallolle mitään tuskaa. Tunnen asian.
Olet suorittanut loppuun riistosi, minä olen vanha ja elähtänyt, kuin
tyhjä karamelli. -- Horner osotti liikkeellään hirttämistä.

-- Horner, huudahti Milada kauhuissaan.

-- En minä itseäni tapa. Kuule, ei sitä silloin tee, kun siitä puhuu.
Tällaisten melskeitten jälkeen paneutuu vuoteelleen lepäämään. Minä
olen vanha sika. Kun ruumis ei tahdo, saa sielu vaieta. He, he, eikö se
ole hassua? Mitäh?

-- Pikkuinen itsesaastutus -- -- ei koskaan pahenna mielentilaa. --
Horner näpäytti ilettävän hulluna sormiaan, kohottaen tyhjän lasinsa.

Selkä edellä voimatta kääntää katsettaan Hornerin käpertyneistä,
pilkallisesti hymyilevistä kasvoista kulki Milada ovea kohden.

Hän tahtoi paeta, paeta päästäkseen koskaan tapaamasta tuota miestä,
kuulemasta häntä... Hän on kuin raato, -- kuollut raato, -- ajatteli
hän jähmettyneenä, -- pois hänen luotaan. Täytyy pelastua, hänhän
tappaa ihmisen.

Tietämättä, mitä teki, meni Milada saliin, istuen Rosinan viereen,
ollen onnellinen tuntiessaan elämän tuoksun, joka lemusi tuosta
tiiheästä keltatukasta. Hän söi makeisia lesken pussista, juoksi Karlan
huoneeseen, herätti hänet neuvoen häntä pukeutumaan kauniiksi, sillä
tänään tuli hienoja vieraita. Sitten hän meni kyökkiin, maisteli
illallista, antoi asettaa lautasellisen itselleen ja kaiken tämän
ohessa hän ajatteli: -- Huoneessani on kuollut raato.

Milada seisoi portinvahtirouvan kanssa käytävässä tirkistäen,
saapuivatko jo vaunut neiteineen ja katsahtaen taaksensa hän näki
Hornerin -- astuvan portaita alas. Milada painui seinää vastaan
tarttuen molemmin käsin porttivahtirouvan esiliinaan puhuen tälle
herkeämättä.

Horner seisahtui Miladan eteen. -- Noh, sanoi hän hymyillen
murhaavasti, -- nyt eroamme, kuten soveltuu, molemminpuolisesti
toisiamme halveksuen.

Horner astui ovelle. -- Milada kurotti konemaisesti kätensä. Mutta hän
ei saanut sanaa suustaan, sillä hän tiesi, että se oli turhaa.

Kun sulkeutuvan oven pauke tunki hänen korviinsa, hengitti hän äkkiä
syvästi onnellisena, ja lämmin elämänvirta vieri hänen sydämeensä.
Hänestä tuntui, kuin olisi hänen sielunsa vapautunut kuolleen
kuristuksesta.

Niin hävisi Horner onnettomien talosta omaan maailmaansa. Kavalana kuin
varas vei hän mukaansa Miladan viimeisen omaisuuden, hänen
säälintunteensa.

Mutta sinä silmänräpäyksenä pääsi Milada -- vapauteen.

Rajaton, sovitteleva kiitollisuudentunne, joka kaikkeudesta syntyi ja
kaikkeen kohdistui soi pitkiksi hetkiksi siunausta hänen pelastuneelle
ruumiilleen.



Viides osa.

Kokemuksia.


    Johdesana:

    Itsenäinen omatunto on siveyspäiväsi aurinko.

                                           (Goethe.)

Toisena helluntaipäivänä varhain aamulla palasi Bine odottamatta
Punataloon... Kukaan ei ollut huomannut hänen saapumistaan, ei kukaan
muistanut, kuka oli aukaissut hänelle oven.

Kun Milada kulki hänen huoneensa ohi, kuuli hän heikon kohinan, hän
avasi oven ja näki Binen. Bine istui täysissä pukimissa, niinkuin hän
edellisen päivän aamuna oli lähtenyt talosta mustalla puisella
matkalaukullaan. Ja kuitenkin hänen vaatteittensa sekasotkussa oli
jotain, joka herätti Miladan huomion. Hame oli kuin kiireessä vinosti
kiinnitetty, pitsiröyhelö oli liukunut poikki olan, musta sulkahattu
oli huolimattomasti päähän pantu, se oli russaantunut, ja letit, jotka
olivat ennen siististi pään ympäri kierretyt, olivat valuneet niskaan
hatun mukana.

-- Bine, mikä sinun on? --

Kun tyttö katsahti hitaasti ja raskasmielisenä häneen, huomasi Milada,
että jotain pahaa oli tälle tapahtunut... -- Mitä sinulle on
tapahtunut? Nouse ylös, sanon! Noh, mutta nouse toki seisomaan, likka!

Värähdys, joka nyt jäykkänä ja kouristaen välähti Binen kasvoissa,
liikutti istuvan jäseniä, kuin olisi tämä herännyt lyijyraskaasta
unesta.

Tämä värähdys oli hirvittävän tunnepurkauksen enne. Bine heittäytyi
pitkälleen lattialle, huusi ja ulvoi, viskaten päätänsä niin hurjasti
sinne tänne, että se joka kerta kolahti lattialautoihin.

Silmänräpäyksessä oli huone täyttynyt... Useimmat tytöt olivat puetut
-- paitaan -- seisoen ja puhellen keskenään tuon raivoovan ympärillä...
Mikä hänelle on tullut? -- Eikö hän käynytkään kotonaan? -- Pitääkö
hakea lääkäri? -- Onko hän ottanut myrkkyä. -- Herra Jumala siunatkoon!

Turhaan yritti Milada saada Bineä pystyyn... Toiset auttoivat häntä. --
Putzi valoi päättäväisenä kannullisen kylmää vettä hänen päähänsä,
sillä aikaa, kun Rampa-Anna räiskytti hullunkurisella tavalla hänen
päähänsä hajuvettä. Mutta kouristuksentapaisesti ja rautalujana tarrasi
Bine lattiaan. Hän lausui parkuessaan sanoja, joita kukaan ei
käsittänyt, hän tappeli villinä avustajiensa kanssa, hän löi Miladan
käteen, kun tämä yritti nostaa hänen päänsä lattialta.

-- Ei mikään auta, -- sanoi Rampa-Anna lopussa laskien hajuvesipullon
pois, -- koska täällä ei ole miesvoimaa, annetaan kirkua...

Portinvahtirouva saapui ja sanoi: -- Neiti Miller soittaa yhtenänsä
kysyen, mitä on tapahtunut... Mutta hyi häpeä, neiti Bine, -- pidätte
tuollaista menoa talossa. Katsokaa ikkunasta! Väkeä on jo kadulla
kuulemassa. Pian tulee poliisi... Sitten käy kuin Zimmermannilla
jälestäpäin.

Ne sanat tepsivät... Bine makasi liikkumatta... Nyt Milada veti hänet
ylös.

-- Mikä sinun on? -- Mitä on sinulle tapahtunut? Tytöt huusivat
sekaisin. -- Noh, puhu toki ihminen!

-- En tiedä, minä olen minä... Kuin hullu Bine seisoi töllistäen
toisiin. -- Hänen poskensa olivat kuopassa, silmälaudat olivat
turvonneet ja punaset. -- Istuin pellolla koko yön, -- sanoi hän hiljaa
Miladalle.

-- Etkö siis käynytkään kotona?

-- Kävitkö kotona, Bine?

-- Kyllä minä sen tiedän, -- nyyhkytti Bine raskaasti ja väsyneenä...
kaikki, kaikki muistan... hän katseli hitaasti ympärilleen vihaisena,
kunnes hänen katseensa kiintyi Miladaan. Miladan harmaitten silmien
hyvyyden loisto poisti hänen surunsa.

-- Olen tyyni, -- kuiskasi hän Miladalle nyökäyttäen päätänsä. Sitten
hän istui uudelleen puukirstulleen, laski käsivartensa polvien poikki
ja painoi siihen päänsä eikä liikahtanut enää.

Aivan ymmällään ja avuttomina katselivat toiset tytöt toisiaan.

-- Hän on humalassa, väitti Anna.

-- Hullu, sanoi Putzi.

Ainoastaan Miladassa heräsi synkkä aavistus.

-- Menkää nukkumaan, -- komensi hän tyttöjä. Yrittämättä enää Bineä
liikuttaa, otti Milada hänen päästään märän hatun ja kääri peitteen
hänen palelevan ruumiinsa ympäri. -- Sitten hän ajoi muut pois
huoneesta.

Tunnin perästä Bine makasi riisuttuna vuoteessaan vetäen hartaasti
unta. -- Kuin surkastuneet olivat hänen karkeat ennen terveet ja
avomieliset kasvonsa. Sormensa hän sojotti kuin kauhusta ja
itsesuojeluksesta. Hengitys oli kuin levotonta vetämistä. Näytti kuin
hän pakenisi yhä, pakenisi juoksujalkaa.

-- Likkarukka, sanoi Gisi, joka seisoi päänaluksen kohdalla Miladan
astuessa Binen huoneeseen. -- Mitä sinä uskot hänestä? --

Gisi oli hurmaavan herttainen vaaleanvihreässä kotipuvussaan ja
äidillisen hellällä hyväntahtoisella liikkeellä hän järjesti Binen
sänkyvaatteita.

-- Häntä on solvattu hävyttömällä tavalla, sanoi Milada lyhyesti.

-- Hänkö on sen tehnyt?

-- Niin, Cyrill.

-- Aina on jokin mieshunsvotti syypää, kun me sorrumme, -- ärähti Gisi
vihaisena, -- ole sitten ylevä ja puolla muka oikeutta.

Gisi potkasi hatun jalallaan ja hänen suloiset kasvonsa kivettyivät.

-- Luuletko, että hän nyt nukkuu hyvin?

-- Miten minä sen tiedän?

-- Eikö Cyrill huoli hänestä?

-- Onko se sinusta ihmeellistä?

-- En -- oikein -- tiedä, sanoi Gisi epäröiden... Sitten hän huokasi ja
meni pois.

Päivällisen aikana ilmoittivat neidit, että Michal oli sulkenut ovensa
ja että hän kuului elämöivän huoneessaan.

Mutta aivan viivähtelemättä aukasi Bine oven, kun Milada huusi hänelle.
Bine oli siivonnut huoneensa, siistinyt vuoteensa, kammannut tukkansa
ja pukeutunut... Hän oli jo iltaakin varten somistanut itsensä. Milada
huomasi sen jonkinlaisella sisäisellä rauhoitustunteella. Binen kasvot
vaan olivat laihat ja vihasta uurteiset, veristyneet silmälaudat
eroittuivat räikeinä paksulta puuteroidusta kasvojen pinnasta.

-- Noh, sano toki, Bine, mitä viime yönä siis on tapahtunut?

-- Viime yönä? -- Tulin hulluksi, kun istuin pellolla koko yön.

-- Etkö käynytkään kotona?

Bine kääntyi katsoen painolla Miladaan. Nyyhkytys nousi hänen
kurkustaan, tukehtuneella äänellä hän sanoi: -- Kaikki on loppu. --
Sitten hän astui vanhalla, raskaalla tavallaan Miladan luo tarttuen
hänen käteensä.

-- Sinähän tunsit asian. -- Miks'et varoittanut minua: -- houkkio, mitä
sinä heiltä toivot? Olethan huono nainen, Bine, turmeltunut, -- et sovi
kunnon miehen vaimoksi. -- Olet hylkiö, rappiolla... Miks'et
selittänyt? -- Miks'et? --

-- Kuka on tuon kaiken sinulle sanonut?

-- Kuka? -- Kaikki. -- Kaikki. -- Sen sanoi pastori, isä, äiti, Bozenka
myös ja -- Bine nyyhki -- Cyrill. -- Kun puhut rehellisesti Milada, --
eikö tuo ole totta, -- eikö totta Milada? -- Bine ei malttanut odottaa
vastausta, vaan jatkoi: -- Vai niin, kaikki on mennyt, kaikki... rahat,
mökki, lehmä, -- sulhanen, kaikki... Mutta että ne kehtasivat niin
hävyttömästi minua kohdella, ajaa minut kuin mustalaisen äitini
talosta! Ja papin he usuttivat kintereilleni virsikirja kourassa, hyi,
hyi!

-- Minä seison kun koira rankkasateessa enkä tiedä, mitä he minulle
aikoivat tehdä. -- Kaikki lyövät ja haukkuvat minua. Sitten he sulkevat
ovensa ja minä likka-raukka saan lähteä. Nyt sen kuulit.

-- Kerro toki Bine kerran kaikki järjestään, sanoi Milada silittäen
Binen kylmää kättä.

Milada käsitti Binen seuraavasta, sekavasta, vihankyynelten
katkaisemasta kertomuksesta, että kuviteltuaan tapaavansa omaisensa
odottamattoman iloisina hänen arvaamattoman saapumisensa johdosta, oli
hän tavannut ne sangen nolostuneina siitä. Koti oli ollut koristettu,
pöytä oli ollut helluntaiksi katettu, mutta vieraita ei saapunut ja
kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastattiin kylmästi ja kuivasti, jotta jo
heti tulonsa jälkeen hän kovisti isäänsä kysyen, mitä oli tapahtunut.

Isä vastasi hämillään: äitisi on kuullut jotain sinusta, ja riensi heti
pois. Cyrilliä hän ei nähnyt ollenkaan. Bine meni Cyrillin äidin luo,
-- ovi oli siellä sulettu, palvelijatar sanoi, että kaikki olivat
menneet böömiläiseen kirkkoon. Koko koti oli levoton, äiti katseli
häntä vihaisin katsein nauraen ivallisesti ja kun nuorin sisko Bozenka
kajosi hänen -- Binen -- hattuun, niin äiti kidahti hänelle. Binen
mieltä se oli niin ahdistanut, että hän ei uskaltanut enää mitään
kysäistä. Siskojen kanssa eukko aina pisti päänsä yhteen kuiskuttaen.
Kerran Bine kuuli kuinka palvelijatar huusi ylhäältä ikkunasta: -- Hän
odottaa jo pihalla. -- Kun tyttö näki Binen, poistui hän pelästyneenä
ja äiti haukkui. Silloin hänelle seikka selvisi.

-- Kuka odottaa pihalla, kysyi hän.

-- Mitä se sinua liikuttaa, riiviö, mene, kyllä saat sen häneltä
itseltään kuulla.

-- Bine oli mennyt pihalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta hän kuuli
koiran vinkuvan, sillä se tunsi hänet. Kun Bine menee koiran ääntä
kohden, seisoo joku mökin ovella pitäen koiraa kuonosta kiinni. Se on
Cyrill sotamiespuvussa...

Bine vaikeni hetkeksi tuijottaen eteensä. Sitten hän jatkaa
selosteluaan: Kun Bine tahtoo tervehtiä Cyrilliä, tuuppaa tuo hänen
kätensä pois sanoen kuulleensa, että Bine on kaupunkilaishutsu, niin
että Cyrillin on täytynyt hävetä hänen tähtensä koko suvun edessä. Ja
hänen äitinsä on luvannut lyödä häneltä pään puhki, jos hän ottaa Binen
mukaansa kotiinsa. Eikä hän tahdo sormenpäilläänkään kajota synnillä
saatuun rahaan, aikoja sitten on pastori ottanut sen huostaansa. Ja nyt
Bine saa korjata luunsa ja lähteä takaisin huorapaikkaansa, missä
saadaan silkkirisoja ja kultaketjuja.

Kun Bine kauhussaan yrittää puolustautua, ympäröivät hänet isä ja äiti
ja kaikki haukkuvat, Bozenka pitää lyhtyä kädessään ja toinen sisar --
ottaa Cyrillin kaulasta kiinni hymyillen hänelle. Silloin Bine käsittää
kaiken. Cyrill kalistaa sapeliaan sanoen haluavansa tappaa Binen. Ja
Andulka sanoo Cyrillille:

-- Älä huoli, ei kannata tuollaisen takia saattaa itselleen
ikävyyttä. --

Bine lentää äitinsä kurkkuun huutaen: Tämän sinä olet aikaan saanut.

-- Niin, -- vastaa tuo, -- suututtaako se sinua, että Cyrill ottaa
kunnollisen tytön mieluimmin vaimokseen?

-- Missä ovat rahani, sanon isälle.

-- Äiti kirkuu: Me emme tarvitse sinun rahojasi, lutka, kona! Kysy
arvoisalta herra pastorilta, missä ne ovat.

-- Pappikin jo saapuu, sellainen pitkä, musta kauhistus böömiläisestä
seurakunnasta, jota hän ei ollenkaan tuntenutkaan. Tämä sanoo, että hän
on harkinnut käyttää rahat alttarikuvaan pyhästä Mataleenasta.

-- Papin puhuessa näen, että Andulka nauraa ja Cyrill nauraa kiertäen
viiksiään. -- Bine hyppäsi pystyyn. -- Silloin lennän Andulkan päälle
ja puristan häntä nyrkeilläni kuin hullu, revin häntä ja kuristan
kaulasta kunnes he tempaavat minut hänestä irti. Mitä sitten tapahtui
-- Bine pudisti päätään, -- en tiedä. Pappi vaan jäi luokseni kuin
raato ja rukoili. Eräs heitti matkalaukkuni pihalle, toinen viskasi
hatun ikkunasta. -- Cyrill kirosi jälestäni ja sitten oli kaikki loppu.

-- Miten saavuin asemalle, -- ja minkä kautta, -- en muista. Yön läpi
saavuin tänne, istuttuani aikani pellolla. Nukuinko, valvoinko, sitä en
tiedä. Tiedän vaan, että tahtoisin kuolla. -- Bine nojasi päänsä
seinään nyökäyttäen hitaasti päätään. Milada polki lattiaa.

-- Näin ei asia saa päättyä. Anna minulle postiosoituskuitit, minä
menen heti lakitieteen tohtorin Morgenstern'in luo, heti. Hän voi
auttaa meitä. --

Bine katseli Miladaa tylsänä turvonnein silmin.

-- Me menemme asianajajan luo! He saavat muiston tästä
häväistysjutusta... Minä huomaan jo, miksi koko juttu on punottu.

Bine teki liikkeen... Et sinä etkä asianajaja voi saada -- Cyrilliä
rakastamaan minua!

Ovella seisoi Gisi kuuntelemassa.

Myös Putzi kurkisti huoneeseen syvin, loistavin sinisin silmin.

-- He tiesivät koko ajan, miten sinä elit, kaikki siveysinto oli peli,
rahanpuijausta... Sinun sotilaasi on myös veijari...

-- Ei, vastasi Bine lujana, -- hän rakasti minua jo koulussa, -- mutta
-- ja Binen suun ympäri ilmestyi synkkä piirre, -- he ovat itse asiassa
oikeassa,... Minunkaltaiseni -- on huono nainen, -- ei sovi
maalaiselämään...

Hitaasti, hitaasti syntyi siveysopin käsitteet noissa kömpelöissä
aivoissa... Binen kasvot värähtivät ja liikkuivat, näki miten tuo suora
luonne kärsi tuskia, selviten käsittämään hirveää todellisuutta.

-- Minä ajattelin ensi aikoina, minä ajattelin, noin paljon rahaa ja
hyvinvointia ja kauneutta ei voi saada muulla kuin synnillä ja
saastalla. Ja joka kuukausi kun vein rahat postiin, ajattelin: Noin
paljon olen ansainnut laiskottelemalla. Mutta kun alussa ei mitään
erikoista sattunut, mietin, saattaahan ihminen elää mukavasti saamatta
rangaistusta. Nyt tiedän. Kun olin yksinkertainen maalaistyttö huivi
päässä, niin isä piti minusta, Bozenka ja Cyrill, kaikki kotona
rakastivat minua. Ja nyt, kun minulla ovat kultavitjat, ajavat ne minut
pois kylästä. Se on synnin rangaistus.

Putzi sanoi: Ne ovat paljon huonompia siellä kotona.

-- Saat vielä paremman miehen, kuin mitä tuo miesroikale oli, sanoi
Gisi.

-- Heidän pitää antaa sinulle rahat takaisin, sanoi Milada vihasta
säihkyvin silmin.

-- Etkö sinä voidellut sitä miestä kertaakaan, uteli Rampa-Anna
kiihkeästi.

-- Olisit heittänyt vitrilliä naamaan tuollaiselle böömiläiselle
raharosvolle.

Bine ei ehtinyt enää jatkaa, sillä portinvahtirouvan putkasta
soitettiin jo kerran. Tytöt kiirehtivät käytävään.

-- Kuule nyt sentään, Bine, sanoi Milada nopeasti. Pidä pääsi korkealla
ja elä tyynesti edelleen... Minä autan sinua... Unohda kaikki muu! --
Muista vaan tulevaisuuttasi! Milada ei rohjennut kutoa sen enemmän
valheverkkoa tuolle rääkätylle olennolle... Hän lopetti puheensa
melkein rukoillen: Etkö sinä viihtynyt täällä Bine? Etkö ollut
onnellinen?

Bine nyökäytti päätään. Olin onnellinen siksi, että muistelin kotoani,
siksi että iloitsin uneksien Cyrillistä -- omasta mökistä -- ja
puutarhasta... Kaikki näin jo hengessäni, miten ne olisin järjestänyt.

Hän nousi seisomaan. Huulten ympärillä oleva synkkä uurre syveni, äänen
vanhaan harkinnan sävyyn tuli jotain särkynyttä ja valittavaa.

-- Tiedätkö, raskaan raadannan kautta saatu raha on hyvä ja oikea,...
silloin unelma käy toteen... Silloin on ilokin siitä oikea...
Tiedätkö... Mutta se raha, jonka saa näin synnillisen helposti ja pian,
-- ei tuota onnea. -- -- Kotvasen kuluttua lisäsi hän varmana kuin
olisi hän päässyt lopulliseen tulokseen: -- He olivat sittenkin
oikeassa... Kunnon mies ei voi naida tällaista ihmistä... Se olisi
säälittävää.

-- Kunnon mies ei toimi niinkuin Cyrill.

-- Oi, sanoi Bine vetäen Miladaa käsivarresta... Cyrill on kunnon
mies... Muuten hän olisi hylännyt minut silloin, -- kun läksin vasta
ansaitsemaan rahaa... Äiti -- mokoma -- eukko, -- vihanvälke välähti
Miladan katseessa, -- on minut tänne narrannut. Olisi pitänyt aikoja
sitten karata kotoa -- kuin -- kuin tänä yönä isäni talosta... Mutta --
piru riivasi minua silloin...

-- Heidän pitää antaa rahasi takaisin, toisti Milada, vaikka hän tiesi,
että raha ei voinut merkitä nyt mitään Binelle. -- Mutta hän iski
tuohon kiinni kiihkoisalla voimalla, -- ja se katkeruus, joka hänessä
alkoi kyteä voimatta tosi-oloja muuttaa, purkautui yhä tuohon vihaiseen
vaatimukseen...

Jokin kouristui hänessä, kun Bine sanoi: Tyhmä, nuori tyttö olin, kun
läksin kaupunkiin. Äiti antoi minulle tämän osoitteen, poliisit
laskivat komppasanoja, noh, pidin tätä kaikkea hyvänä...

-- Jospa joku olisi minua neuvonut. Älä tee, likkarukka, tuota. Pysy
erilläsi moisista laitoksista! -- Raskas työ on sinulle edullisempi
ala, -- olisi ollut hyvä työ tuo neuvominen, -- Bine kohautti
olkapäitään. -- Kukaan ei minua suojellut... Molemmat tytöt vaikenivat.
-- Sähkökello kilahti. -- Molemmat kuuntelivat. Alhaalta huudettiin: --
Neiti Bine, tulkaa! -- Kuului askeleita. Jostain konemaisesta
pakontunteesta aukasi Bine oven ja astui ulos... Milada seurasi
häntä... Hän näki Binen täyteliään, raskaan naisvartalon hitaasti
kulkevan miestä kohden, kurottaen hänelle kätensä -- vastaten
tervehdykseen ja puhuvan... Nyt kulki pari Miladan ohi... Bine katseli
eteensä... Mies puristi häntä käsivarrellaan lähelle ruumistaan nauraen
irstaasti, kunnes he hälvenivät Binen oven taa.

       *       *       *       *       *

Kesä alkoi myrskyisenä ja sateisena. Myrskysäällä kulki Milada Luisen
sairaalaan. Hän oli saanut kirjeen Fannilta, jossa tämä ilmoitti,
että hän nyt pääsi sairaalasta ja mieluimmin menisi mereen kuin
Zimmermannille takaisin, joka oli vienyt hänen kaikki vaatteensa, jotta
hänen olisi ollut pakko palata... Milada tunsi porttola-emäntien tavat,
hän oli ottanut mukaansa alusvaatteita ja puvun voidakseen pelastaa
tyttöraiskan pahimmasta pulasta.

Miladan rinnalla kulki "pikku Rosina", solakka vaalea tyttö suloisine
kasvonpiirteineen, jonka St. Pöltenin leski oli juuri tuonut mukanaan
taloon... Rosina kantoi suurta lipasta, vasemmalla kädellä hän suurella
vaivalla piti kiinni suuresta, pehmeästä hatustaan, tuulen vihurien
puskiessa.

-- Hyvä, että otin lyhyet hameet, huomautti Rosina katsahtaen
vesilätäkköihin.

Ollen säädyllisestä perheestä oli muuan upseeri vietellyt hänet
viisitoista vuotiaana... Kun tästä oli pahoja seurauksia, ja vanhemmat
ajoivat hänet raa'asti pois kotoaan, vei upseeri hänet St. Pölteniin
erään lesken luo; leskellä oli paha onni, sikiön karkoittaminen
epäonnistui. Syntyi jättiläishäväistysjuttu, upseeri lähetettiin
rangaistuspataljoonaan ja vanhempien talon ovi sulkeutui tytölle
ikipäiviksi. Kun tyttö oli vähäsen paikattu sairaalassa, otti leski
hänet hoteisiinsa. Luulotellen hankkivansa tytölle paikan
pääkaupunkiin, johdatti leski hänet monen mutkan kautta Millerin
saliin, -- ensiksi lainaksi, koska hänen täytyi näön vuoksi aina
ilmestyä taas St. Pölteniin. --

Seuraten selittämätöntä vaistoa oli Milada ottanut tytön mukaansa
sairaalaan. Hän oli jo tottumuksen pakosta niin tylsistynyt, että hän
ei jaksanut enää sääliä eikä tuntea omantunnon vaivoja, mutta hän
kuvitteli, että oli hyvä, jos tyttö saisi ajoissa nähdä, miten hänen
nykyinen mukava elämänsä epäilemättä päättyisi. Se olisi kuin sanaton
varoitus, joka järkyttäisi tuon ihanissa haaveissa uneksivan lapsen
mielen. Matkalla Rosinchen lörpötti herkeämättä; hän kertoi
tanssikoulutunneistaan, ystävistään ja ensi tanssipuvustaan, jonka hän
oli saanut koulun päättäjäisjuhlaan; hän kertoi lasikaapista, mihin
äiti sulki aina leikkikalut ja jossa oli nukke, joka osasi kävellä.

-- Mutta äiti oli niin hassu. Eikö olisi ollut parempi leikkiä sillä,
kuin pitää se kaapissa. Kaikki piti olla lukon takana ja me saimme
itkeä. -- Harvoin Rosina puhui kohtalonsa surunäytelmästä eikä koskaan
kysymättä. -- Upseeria hän kutsui "nuoreksi herraksi", vastakohtana
siihen aatelismieheen, joka oli häntä sitten käyttänyt ja jota hän
kutsui "vanhaksi herraksi."

Milada oli utelias tietämään, minkä vaikutuksen Punatalon toimet ja
tehtävät tekivät tuon kuudentoista vuotiaan tytön mieleen. Mutta se ei
ollut monisäikeinen se vaikutus: Gisi oli kaunein, hän osasi niin
herttaisesti kohdella herroja, Putzi hääräsi kuin höpsö, ja Milleriä
hän pelkäsi. -- Hän olisi mieluimmin tahtonut olla vaan yhden, -- tahi
korkeintaan kahden herran käytettävänä... ja vapautua leskestä, joka
aina vaati rahaa. Siinä oli kaikki.

-- Mutta, kysyi Milada, mitä isä ja äiti siitä arvelevat.

Rosina kaiversi suunsa. -- Äiti olisi saanut olla toisenlainen. Aina
hän oli ankara. Nuken oli hän kyllä antanut, -- mutta kun joku tahtoi
sillä leikkiä, niin se sai selkäänsä. Sellaista typeryyttä. Eivätkö
nuket ole leikkimistä varten!... Ja siten jatkui lörpötys aina
sairaalaan asti.

Fanni tuli heitä vastaan puettuna harmaaseen sairaalakaappuun. Hän oli
kovin kalpea ja laihtunut, mutta "terve kuin pukki" omien väitteittänsä
mukaan.

Fanni oli iloisella päällä, oikein ylenpalttinen, aivan toisellainen,
kuin mitä Milada olisi saattanut hänen kirjeestään päättää. Hän
kuittasi Miladan tuomat vaatteet kiittämisellä, mutta näytti
molemmille, Miladalle ja Rosinalle, salaperäisesti hymyillen
tummanruskean samettipuvun joutsenhöyhenkoristeilla. Puku oli hieman
kulunut ja kauhtunut, mutta Fanni sanoi ylpeänä sen olevan omansa.
Sitten hän haukkui hoitajatarta, Zimmermannia, joka oli varastanut
hänet putipuhtaaksi, mutta nyt hän ei muistanut sitä enää, sillä hän
saavuttaisi onnen, -- oh, minkälaisen onnen!... On oikein pitkä juttu,
-- sillä Olympia, Goldscheiderin ensi taloudenhoitajatar, oli myös
sairaalassa, ja hän oli lahjoittanut Fannille tämän puvun ja esittänyt
hänelle "tilaisuuden" liike-yritykseen... vapaassa luonnossa...

-- Olympia?!

-- Niin, mutta hän on kovin kurjassa kunnossa. Tuolla toisella puolella
hän makaa. Näetkö tuolla, -- jossa vaan aina kaksi makaa yhdessä...
Tiesitkö sinä, että hänellä oli samanlainen tauti kuin minulla?...

Fanni tiesi sen. Me menemme puistoravintola-isännän palvelukseen.
Siellä on ulkoravintolassa joka ilta soittoa. Olympia soittaa harppua
ja minä laulan. Me saamme valkoiset puvut ja unkarilaiset
vyötärenauhat... Ravintolaa sanotaan pusstamajaksi [pussta = aro]. --
Eikö ole komeaa?

-- Onko Olympia sairas? Fanni kipristi naamaansa.

-- On, hän ei elä enää kauan, on lääkäri sanonut. -- Joka kerran on
tuossa osastossa, ei parane. -- Siksi hän on antanut minulle ruskean
pukunsa. Hän ei aio enää kiinni ottaa.

Milada hankki luvan saada käydä Olympiaa katsomassa ja hoitajatar vei
hänet tuonne toiselle puolelle. Siinä kaunis Olympia makasi vuoteellaan
kuin aave tuhkanharmaine, lutoine kasvonpiirteineen, vapisevine
käsineen ja peloittavan soinnuttomine, heikkoine äänineen. Kului vähän
aikaa ennenkuin sairas tunsi nuo oudot, tummavarjoiset kasvot, jotka
kumartuivat hänen ylitsensä. Sairas pyöritti silmiään yrittäen
kiinnittää katseensa häneen... Ah, Olympia tuli kaukaa, kaukaa!

-- Noh, Oly, miten sinun on?

-- Tuossa, tuossa, sairas tarttui kaulaansa, -- olen hengittänyt liian
paljon kosteaa yö-ilmaa, liian kosteaa.

-- Sinä paranet taas, kuiskasi Milada masentuneena.

Olympian ennen niin sirot "otsakiharat" riippuivat nyt harmaina ja
kosteina, hiestä tahmeina suoraan poskilla.

-- Ääneni on poissa, -- kähisi Olympia, -- nyt -- aion... hän teki
vaikeasti harpunsoittajan liikkeen.

-- Ja Fannin pitää laulaa sinun säestämänäsi, -- jaksaako tuo niinkuin
sinä? -- Milada kumartui alas.

-- Hän sanoi, -- ei -- paljo -- -- mutta hiukkasen, -- mutta -- mutta,
-- Olympia kohautti olkapäitään tarttuen vaikenevaan kurkkuunsa. -- --
Sitten hän pyysi taulun, joka oli vuoteen vieressä ja kirjoitti sille:
Fanni on kovin, kovin sairas. -- Lääkäri sanoi, -- ett'ei hän kestä
mitään.

-- Sanoin sen isännälle, kähisi Olympia vaikeasti.

-- Onko hän hyvä sinulle?

Olympia laski taulun pois kohauttaen olkapäitään. Sitten hän nyökäytti
nopeaan päätään sulkien silmänsä. Milada tarttui hänen käteensä.

-- Sairas! -- kuiskasi Olympia; -- ja vastuksien pohjattomuus kuvastui
noissa sanoissa. -- Kyynel tihkui silmäluomien alta vierien paidan
karkeaan poimuun.

-- Ehkä sinä lähdetkin takaisin Pariisiin, siellä on sinun parempi
elää, yritti Milada leikillä sanoa.

Olympia pudisti päätään, ja kuitenkin haaveksiva hymy liukui hänen
huuliensa yli.

-- Tervehdi kaikkia, huoahti hän, -- ihanaa oli elämä Punatalossa.

Mitkä kuvasarjat lienevätkään kiitäneet verettömissä aivoissa!
Goldscheiderin sali, taloudenhoitajattaren musta silkkipuku,
rahalaukku, soittoa... Ehkä kaukaisempia kuvia, -- -- Pariisi, --
naurua ja elämää, -- humisevia juhlia, -- aurinkoisia ratsastusretkiä
metsässä, -- ja tanssiaisia, joissa paljastettu, välkkyvä naisliha
vallitsi... Ja rakkautta, jota oli ollut sydämen kyllyydeksi!

-- Ihanaa oli elämä ollut! -- Liha oli juhlahumussa maksanut osuutensa
kohtalolle... Joka kouristus oli mennyt ohi... nyt vallitsi rauha!

-- Suu kiinni, keskeytti karkeasti hoitajatar, -- entäs, -- kun hänen
täytyy, -- tohtori on käskenyt...

Milada kumartui pikaisesti suudellen sairaan otsaa ja painoi vaanivan
hoitajattaren käteen kultarahan.

-- Meidän täytyy olla ankarat, meidän täytyy heistä vastata,
puolusteleikse hoitajatar kiireesti.

Toisella puolella oli Fanni täydessä touhussa kuvaten niitä ihanuuksia,
jotka häntä odottivat. Pää-osan kuvauksessa näytteli se valkoisenvihreä
nauha, jonka hänen piti saada pukuunsa ja kokardi, joka pistettiin
tukkaan ja ne unkarilaiset aatelismiehet, jotka tulisivat
ravintolaan...

-- Niitä sanotaan magnaateiksi, ja ne ajavat kultavaunuissa vihreät
sulkaviuhkat takanaan...

Ja Rosina katseli suurin ihailevin sinisin silmin kertojaa...

"Esiintymisen" jälkeen kutsuivat herrat vieraat "taiteilijat" juomaan
samppanjaa ja syömään austereita ja mitä ruokalajiluettelossa kalleinta
oli. Ja sunnuntaisin tulivat sitten oikeat mustalaiset soittamaan, --
ne olivat tummia miehiä, silmät palaen päässä kuin kekäleet... Oh,
niitä kannatti rakastaa! Ja puhuen keikaili Fanni pesukaapin
yläpuolella olevan puolimustan peilin edessä sylkien runsaasti
nenäliinaansa, jättäen huulille hienon vaaleanpunasen veriviivan.

Lopuksi hän lupasi Rosinalle, että hän muistaisi häntä, jos
"esiintymiseen" tarvittaisiin avustajia...

-- Kun isäntä on hyvällä päällä, niin minä sanon sen hänelle... Minä
olisin kyllä mieluummin mallina -- noin -- esimerkiksi "kaihona" -- eli
"hämäränä" harsoissa... Kyllä minä vielä pääsen teatteriin.

-- Tuollainen taipumus on ihana, sanoi Rosina raskaasti hengittäen ja
aivan huumaantuneena.

-- Nopeasti ei meikäläinen saavuta mainetta, -- lohdutti häntä
Fanni suuresti tyytyväisenä siihen vaikutukseen, jonka hän oli
kertomuksellaan tehnyt. -- -- Sitten hän saattoi molemmat vieraansa
käytävään yhä vilkkaasti lörpötellen, kysellen ja lähettäen kaikille
terveisensä.

-- Kuule, Mila, tohtorin, -- tuon sinun, -- tiedäthän, -- Gustin näin
minä toissapäivänä... Hän kävi meidän osastossamme... Minä tervehdin
häntä, vaikka hän on tehnyt minut näin vaivaiseksi, se hulttio...
Vieläkö sinä viitsit pitää hänestä?

Fanni sai yskäkohtauksen. Hento vartalonsa hoippui sinne tänne hänen
vetäissään epätoivoisasti henkeään, jonka tyrehti kirkas veri, joka
pakkautui henkitorveen. --

-- Laitatko luusi paikallesi, senkin riiviö, haukkui hoitajatar, joka
kulki ohi kantaen pumpulitukkuja, -- vuotappas, kun Schiffer saa sinut
nähdä. -- Nopeaan hävisi verinen nenäliina Fannin kaapun taskuun. Hän
nyökäytti päätään jäähyväisiksi juosten takaisin osastoonsa
hoitajattaren kulkiessa haukkuen jälestä. -- Lentää sen keuhkorääpäleen
kanssa, joka sillä vielä on sisässään, sanoi hoitajatar Miladalle,
pudistaen suuttuneena päätään.

-- Näittekö -- veren, kysyi Rosina Miladalta kauhistuneena.

-- Niin me elämme, niin me kuolemme, ajatteli Milada.

-- Eikö totta, tuo ei voi elää kauan, tiedusteli Rosina pitäen molemmin
käsin hatustaan kiinni, jota rajuilma retosteli. -- Ja odottamatta
syviin mietteisiin vaipuneen kumppaninsa vastausta, lisäsi hän säälien:

-- Juuri kun häntä sellainen onni vartoo. Eikö se ole surkeaa?

Milada ei vastannut. Hänen sielussaan temmelsi pelästettyjä muistoja,
-- kuin yölintuja valon ympärillä...

Gust on täällä, -- Gust oli ollut sairaalassa, -- Fanni oli nähnyt
hänet. -- Siis hän ei ollutkaan Berlinissä. -- Hän oli järjestänyt
kaikki tuon tosi-asian perusteella, että Gust olisi poissa. Mutta nyt,
kun Gust oli täällä... kun hän oli lähellä Miladaa, -- jolloin Milada
saattoi hänet nähdä, -- huomenna, ehkä ylihuomenna viimeistään... Se
selvyyden tunne, joka nyt hänet valtasi, oli pelokas ja onneton... Gust
palaisi kyllä... Mutta hän oli nyt herra, talon "kundi"... Kun hän
käski, täytyi Miladan viedä hänet kauniimman tytön makuukamariin.

-- En voi, -- huusi hänessä tuska, -- en voi... Jätän Punatalon, --
kadun, kaiken, -- kaiken unohdan, -- voin lisäksi...

Hän seisahtui hetkeksi kootakseen ajatuksensa... Rosina katseli
halukkaana erään leipomopuodin ikkunaa. Milada nyökäytti päätään...
Puoti oli tyhjä, -- Rosina otti ananassosetta hymyillen tyytyväisenä
myyjättärelle, joka tarkasti häntä epäilevän näköisenä.

-- Minun täytyy tehdä loppupäätös tästä asiasta, ajatteli Milada, pian,
pian, ennenkuin palaan kotiin, ehkä tapaan Gustin istumassa pöydän
ääressä... Gisin tahi Thean seurassa... silloin ei kukaan huomaa
mitään... en tahdo... en tahdo, että kaikki tulee ilmi. Ja kuitenkin
hänestä tuntui melkein mahdottomalta seurustella Gustin kanssa niinkuin
ennen. Milada oli miettinyt liian paljon; hän oli liittänyt hänen
kuvansa liian lähelle sisintä elämäänsä... Hän ei voinut hänestä enää
irtaantua. -- Gustin käden puserrus, hänen hymynsä, hänen katseensa,
hänen tahtonsa, hänen voimansa ei tehnyt hänen silmissään enää Gust
Brenneristä vierasta herraa. Se oli Miladan omaisuutta, hänen
hiljaisinten hetkiensä rikas sisältö. Helluntai-aamu lukemattomine
lupauksineen tuli viettelevänä hänen mieleensä. Jaksoiko hän toteuttaa
ne kaikki? Usein hän oli ennen sanonut Hornerille: -- Mitä minä tahdon,
sen saavutan, sen tunnen. Minulla on se varmuus, joka toteuttaa
aikeensa.

Mutta tässä hänen voimansa lamautui. -- Hänen uskonsa heikkeni, tässä
tapauksessa, jolloin tahdontoteuttaminen oli olemassaolon
täyttymistä...

-- Mutta te ette syökkään... Katsokaa, jos ette heti syö sosettanne,
niin sen kuohu sulaa. Sitten se maistuu pahalta... Rosinan ääni kaikui
arkana tässä hiljaisuudessa...

Milada nousi seisomaan maksaakseen, -- sill'aikaa Rosina tyhjensi
kiireesti hänelle siirretyn lautasellisen hedelmäsosetta.

Sitten Milada alkoi vilkkaasti jutella tytön kanssa eikä herjennyt
keskustelemasta, ennenkuin he saapuivat Punatalokujalle. -- Nousten
matoilla peitettyjä käytävärappuja Miladaa vavistutti varmuus Gustin
läheisyydestä niin kovasti, että hänen täytyi turvautua käsipuihin. Hän
astui saliin niin ihmeen loistavin kasvoin, että kaksi vierasta herraa,
jotka istuivat syrjässä juoden mustaa kahvia, tarkastivat häntä
uteliaina ja hämmästyneinä.

Tuo Gustin läsnä-olon varmuus oli Miladassa niin elävä, että hän meni
suoraa päätä pieneen saliin kiitäen sen poikki. Siellä istui Gisi
vieraineen nyökäyttäen hänelle päätään.

Toisen pöydän ääressä istui Bine puettuna uuteen siniseen
kiiltosilkkipukuun, koristettu pitseillä; Bine istui yksinään, mutta
hänen edessään oli pullo rheiniläistä viiniä, josta hän alituisesti
kaatoi lasiinsa kohottaen sen tervehtien naapuripöydän ääressä
istuville, nauraville miehille.

Kun Milada aikoi mennä huoneeseensa, kuunnellen sielunsa selittämätöntä
aavistusta, seisautti hänet Miller...

-- Mitä te sanotte Binestä? Miten on hän muuttunut?! Hän on juonut
viidenkymmenen guldenin edestä viiniä vaan yhden miehen seurassa. --
Ajatelkaa kirkkaana iltapäivänä? Se on minun ansioni, rakas ystävä. --

-- Miten niin?

-- Noh, kun te olitte poissa, kuiskasi Miller ovelana, menen minä ja
asetan kiiltosilkkisen iltapuvun hänen huoneeseensa, -- enkä sano
mitään. -- Viiden minuutin perästä katselen avaimenreijästä, -- Bine
kompuroi sisällä puiden nyrkkiään. -- Mutta iloisella päällä hän on. --
Ja yhden herran kukkaron hän on jo tyhjentänyt. -- Tämä on vasta
liikettä! Siinä täytyy käyttää tuhannen juonta ihan kuin sodassa.

Milada palasi heti Millerin seurassa saliin.

Hän tiesi, että hän oli pettynyt. -- Hän ei etsinyt enää Gustia. -- --
Yö läheni. Vieraita tuli ja meni. Täytyi jo lainata tyttöjä
Zimmermannilta, herttainen Rosina kulki miehen sylistä toiseen ja
Milada unohti öisen toimintansa touhussa pelkonsa ja odotuksensa, joka
iltapäivällä oli hänet vallannut. -- Vaan yhden kerran kiintyi hänen
huomionsa saliin.

Hän näki Binen helakanpunaiset kasvot keskellä nauravien miesten
joukkoa, kuuli hänen kiihtyneen äänekkäästi kirkuvan äänensä, näki
hänen raivoovat liikkeensä ja heristelevät nyrkkinsä, -- tyttöjen
kovasti rääkkyessä ja miesten kuunnellessa innokkaina henkeään
pidättäen. -- Tällaisia salaisuuksia ei kuullut joka päivä. --

-- Noh, mutta maalaiset ovat sikamaisia. Tietysti pappi on pelin
alkuunpanija. --

Milada astui lähemmäksi kuullakseen, miten Bine kertoi. Minä syöksen
sen roiston kaulaan, noin, noin --

-- Mene sinne, Schniagl, hän tarvitsee mallin.

-- -- -- Minä sanon: Kuole!

-- Sitä tämä oli! Bine kertoi onnettomuutensa kaikille.

Juopuneena hän huumasi itseään vielä vihallaan, niin että veri tummana
syöksyi hänen silmiinsä. -- Ja näitten hirnuvien miesten kuullen -- tuo
harkitseva, epäilevä, sulkeutunut Bine!... Oi, kyllä hän oli mennyt
alaspäin!

-- Älä huuda noin, ajattele hiukan, sanoi Milada, tarttuen Binen
käsivarteen.

-- Kuolema Cyrillille! Bine löi nyrkkinsä pöytään.

-- Henki pois, huusi hän.

-- Oikein. Hyvä, ett'et ottaisi muuta. Milada kohautti olkapäitään.
Suuressa salissa hyökkäsi Miller hänen kimppuunsa:

-- Mitä sanotte! Taas hän on juottanut kaksitoista pulloa rheiniläistä
viiniä! Mitä sanotte siitä, rakkaani?

Rappu ylös, rappu alas, huonosti valaistuja käytäviä täytyi Miladan
hiipiä, kuunnella ovien takana, vaatia rahaa vastahakoisilta tytöiltä
-- rauhoittaa niitä, -- taasen kiihoittaa niitä menemään saliin ja
tehdä tiliä Millerille, -- kaikessa kiireessä piti näyttää tekonsa
toteen, selittää, väitellä asioista tahi vastaanottaa olkaansa
kohauttaen epäilyksen purkauksia, -- se oli Miladan hivuttava, ei
koskaan rauhaa suova yötyö. Sillä välillä piti hänen ottaa tilauksia
vastaan, järjestää kyökkiasiat, tehdä voileipiä ja palvella ja saattaa
ulos vakituisia vieraita.

Hänen täytyi avata pukunappeja, kiinnittää ne, järjestää hiuslaitteita,
-- vahtia sisäkköä, että hän pian korjaisi pois lemmen hurjistelujen
jäljet, aina tuntien sitä sisäistä hermostuttavaa pelkoa, joka kiduttaa
kaikkia tällaisten laitosten omistajia ja taloudenhoitajattaria ja
pitää ne alituisessa ärsyttävässä jännityksessä, nimittäin pelko siitä,
että arvaamaton poliisitutkinto pääsisi talossa sellaisten
asianhaarojen perille, jotka eivät ole luvallisia ja synnyttäisi
sellaisen häväistysjutun, jonka seurauksia ei voinut arvioida.

Kello kaksi aamulla syntyi talossa metakka. Milada ei ollut edes
salissa, kun Miller juoksi sieltä ulos pois suunniltaan ja
epätoivoisena huutaen taloudenhoitajattarensa perään.

Kun tämä tuli alas saliin huoneista, oli metakka jo täydessä
käynnissä...

Bine oli keskellä huonetta puolialastomana, pitäen tuolia korkealla
ilmassa, huutaen kuin järjetön. Miehet olivat pelossaan paenneet hänen
läheisyydestään.

Mutta pahin oli se, että Miller oli lyyhistynyt, käsiään vääntäen,
mykässä toivottomuudessa erään herran eteen, joka oli näyttänyt
poliisimerkkinsä ja joka kirein kysymyksin toimitti tutkintoa.

Mitä oli tuon tytön kertomus? -- Oliko hän sääntöjen mukaisesti
ilmoitettu poliisivirastolle? -- Millainen oli talossa vallitseva
laskujärjestelmä? -- Pidätettiinkö tyttö väkisin? -- Selvää oli, ett'ei
tyttö suosiolla täällä pysynyt. -- Ja yleensä, millaista elämää talossa
vietettiin? -- Oliko Millerillä täällä rikoksellisia ja laissa
kiellettyjä huveja tarjolla?

Ja muita täänkaltaisia epämukavia kyselyjä sateli.

Vavisten, sanattomana kuin teossa kiinni saatu suuri pahantekijä,
seisoi Miller tutkintoa pitävän edessä.

-- Tiesinhän sen, -- ajatteli Miller, -- kaikki raukee ylitseni, nyt se
on tapahtunut, -- nyt se on tapahtunut! Poliisit, -- oikeudenkäynti, --
sanomalehti-kirjoitukset, -- vankila, -- ja ikuinen yö... Nämät
mielikuvat pyörivät Millerin päässä, kun Milada saapui äkäten heti,
millainen oli asema.

Ennen kaikkea pistettiin Rosina ja eräs heiluvalettinen Anna, joka oli
lainattu Zimmermannilta, hiilisäiliöön. Leski taas hävisi
keittäjättären apulaisena kellarikerroshuoneustoon. Sitten Binen yhä
raivotessa juopon käheällä äänellä, viskaten tuolin viinipulloille ja
laseille, läksi Milada pelastamaan Millerin, joka sammuvin katsein
vilkutti hänelle. Äänellä, jossa kaikui täysin horjumaton varmuus
nöyryyden sävyssä, selitti Milada kaikki Bineä koskevat asianhaarat.

Hän lupasi heti paikalla tuoda kaikkien tyttöjen todistukset, näytti
Binen virheettömässä kunnossa olevien asiapapereitten ohella muitakin
poliisikamarista saatuja kirjoja, -- sekä talossa pidettyjen viimeisten
tarkastusten pöytäkirja-otteet ja ilmoitustensa vakuudeksi hän
turvautui herra Teobald Sucherin nimeen, joka perustamisesta saakka oli
ollut salin asioitten valvoja.

Itsestään oli selvä, että armollinen rouva oli valmis heti sulkemaan
salinsa herra komisariuksen käskystä, kunnes seikkaperäisempi tutkimus
olisi selvittänyt liikkeen säännönmukaisuuden.

Komisarius vastasi kyllä luopuvansa siitä, koska oli saanut riittävät
selitykset. Ainoastaan tuo juopunut olento tuossa näkyi ansaitsevan
putkaan viemisen. Muuten täyttääkseen tunnollisesti tehtävänsä,
saapuisi hän läheisinä päivinä...

Sitten hän pujahti varalla pidettyyn päällystakkiinsa...

Milada vaihtoi silmäyksen Millerin kanssa jättäen tuolle huokaavalle
velvollisuuden suorittaa viimeiset muodollisuudet.

Porttivahdinrouvan avulla heitti hän raivoavan Binen päähän peitteen,
laahaten hänet pois huoneesta.

Hurjasti pyörivin silmin istui Bine huoneensa lattialla.

-- Mene sänkyyn, kiljui Milada, sulkien oven käytävän puolelta.

Vasta myöhäisenä aamuna rauhoittui sali. Kun Milada astui huoneeseensa,
saavutti hänet Gisi yöpuvussa. -- Kuule, Milada, Seidner oli myös eilen
salissa... Siitä pitkästä ei ole mihinkään, ei huoli enää tytöistä...
Ei kestään, sanoi Seidner... Mutta tohtori, Gust-kulta lähetti meille
kaikille tervehdyksensä. Sinun pitää mennä hänen luokseen! -- Oletko
iloinen, kysyi Gisi uteliaana katsoen Miladaa...

-- Voi sinua, hupakkoa, mitä se minua koskisi, sanoi Milada liikkumatta
ja hiljaa.

-- Minä luulin aivan vissisti, vastasi Gisi puoliääneen ja kuin
loukattuna.

Mutta heti hän heltyi taas ja sanoi: Katsoppas! -- Käsissään hän piti
suuren suurta omenaa, joka oli kullankeltainen, granaattipunaisine
suonineen. -- Tämän antoi Seidner minulle. -- Hän on oikea
viisaustieteilijä... Mutta se pitkä ylioppilas ei kelpaa mihinkään. --
Hänen nimensä on Joszi. Mutta sitä -- katso sitä voisin rakastaa. Jos
hän vaan -- -- Äkkiä Gisi pudisti päätään ja kiertäen molemmat
käsivartensa Miladan kaulaan, suuteli hän häntä hurjasti suulle.

-- Sinulle omena kuuluu, kuiskasi hän haikeasti ja hävisi...

Milada painoi sileän, viileän hedelmän lämpöisiä poskiaan vastaan.
Vaikka tuo lähetti oli outo, niin olihan tuo ilosanoma toki tänään
saapunut.

Kaksi päivää tämän jälkeen, jolloin päivällinen oli jo aikoja sitten
syöty, astui Michal Miladan huoneeseen. --

Koska Milada kirjoitti, istui Bine kotvasen pää alaspainuneena
liikkumattomana.

-- Onko sinulla jokin asia, kysyi Milada katsahtaen vilahdukselta
häneen.

-- On, -- sanoi Bine syyllisenä, -- olisi minulla jokin tärkeä asia.

-- Mikä siis?

Bine katsahti ylös, hänen katseensa harhailivat levottomina. -- Oletko
suuttunut, kysyi hän epävarmalla äänellä toistaen kiihkeästi ja
syyttäen. -- Oletko sinäkin suuttunut?

Milada pudisti vitkaan päätänsä. En ole suuttunut, vaan minä säälin
sinua... Miten sinä saatoit tuon tehdä?

Bine teki kieltävän liikkeen. -- Tiedän kaikki... Minä en siis saa
jäädä tänne... Lähden tietysti pois!

-- Onko sinulla rahaa?

-- Ei, enkä tarvitsekaan... Vaihda minut johonkin toiseen paikkaan,
kauas, kauas toiseen kaupunkiin... Täällä olen kaikkien naurettavana ja
oman itseni pilkkana... Jos jään tänne, tiedän, että tuossa, tuossa
olen istunut ajatellen kaikkea ja iloiten... Silloin viha nousee
minuun... Minun täytyy riidellä ja tapella... Kun olen poissa, on
kaikki hyvä... Ei kukaan tunne minun juttuani... Ei kukaan tuuppaa
minua sanoen: tyhmä naikkonen olet!...

-- Mutta...

-- Katso, olen saanut jo vastauksen kirjeeseeni. Bine veti kirjeen
esille aukaisten sen... Se on saksaksi, sanoi hän Miladalle, joka
epäröiden katseli sitä.

-- Hyvä Jumala, -- Spizzariko on hommannut sinulle paikan, -- miten
sinä sellaiseen suostuit... Mutta sisimmässään hän tuumi: tuo on taas
sama varovainen, itsetietoinen, tarmokas olento... Hän ei vitkastele,
ei anna sysätä itseään mihin vaan... Etsii oman tiensä... oman tiensä!
Vahinko, että se rajoittui tällaiseen ahtaaseen alaan!

-- Yhdentekeväähän se on, vastasi Bine tyynesti Miladan empiessä.

Tuo vaatimaton lause, joka ilmaisi täydellistä alistumista ja
toivottomuutta, koski Miladaan. Hän sanoi lämpimästi sivellen työn
kovettamilla käsillään Binen sileitä, paksuja käsiä... Bine, sinä olet
tehnyt monta tuhmuutta... Mutta ole tällä kertaa -- viisaampi! Älä mene
noin ajattelemattomasti Punatalosta!... Täältä meno merkitsee alemmaksi
vajoamista.

Michal tuijotti eteensä... Kaikki tekevät pilkkaa onnettomuudestani.
Hän teki poistavan liikkeen Miladaa kohden... Tiedän... se oli oma
syyni... Mutta jokin pakkautuu kurkkuun -- lopetti Bine matalalla
äänellä, -- minun täytyy rääkkyä kuin hullu eläin.

-- Sinä et saa juopotella.

-- Minä olen aina juovuksissa,... sanoi Bine hiljaa itsekseen veren
lentäessä hänen kasvoihinsa... Hän häpesi.

Milada käänsi päänsä pois.

-- Miten paljon eikö ollut vieläkin inhimillisyyttä tuossa naisessa!...
Miten paljon eikö ammattihaureudella olisi vielä hänessä hävittämistä!

Ja kuin ennustaja näki Milada lankeemuksen seuraavan lankeemusta, kuilu
kuilulta, -- jonka pimeyteen Binen minän täytyi pelastuksetta hukkua.

-- Auta! Auta! Ääni huusi hänen sisästään.

Tässä eivät auttaneet Hornerin saivartelut eivätkä hänen kaulaa
katkovat ajatushyppynsä. Hänen omat toiveensa -- olivat sairaat,
harhailivat ilman päämaalia... Milada hengitti syvään. --
Etäisyydestä kaikui Gustin rauhoittava ääni: Fanni saa vapaapaikan
keuhkotautiparantolassa... Tänne hän ei saa enää palata. Hänet tahdomme
pelastaa.

Nämät muutamat sanat olivat voimakkaammat kuin kaikki tunnehoureet,
jotka kohosivat kuin värikkäät kuplat suosta... Siten apu lähestyi,
koruttomana, näkymättömänä, mutta soveltuen todellisuuteen ja tehden
liiton elämän kanssa. Hän jaksoi tuon tehdä... Gust -- tuo vapaa mies!
-- Kaikki muut olivat orjia hänen rinnallaan.

Hetken kuluttua sanoi Milada tyynesti: Minä antaisin sinulle neuvon
Bine, mene palvelemaan!... Sinä olet vahvarakenteinen, et pelkää tehdä
työtä... Anna kirjasi poliisilaitokseen takaisin, minä tulen kanssasi
paikanvälitystoimistoon.

-- En voi enää tehdä työtä, vastasi Bine lyhyesti ja uhmaten.

-- Miten et voi? Olethan tehnyt vuosikausia raskasta työtä kotonasi.

-- Kotonani? Silloin olin iloinen, työ oli leikkiä. Nyt minun täytyy
juoda, nauraa, huutaa, nyt minun täytyy unohtaa paljon suruja, jotka
pakottavat päässäni. Yöt päivät ne rasittavat minua... Sellaiset
ihmiset jaksavat tehdä työtä, joiden ei tarvitse mitään mielessään
hautoa... Enkä -- en tiedä mistä syystä, -- mutta minä en jaksa enää
tehdä työtä. Olen aina väsynyt.

Taasen hän tuijotti välinpitämättömänä kiinnittämättä katsettaan
mihinkään varmaan paikkaan, tämä teki hänen kasvonsa melkein
eläimellisen tylsiksi. Ja Milada tiesi, että Bine puhui totta. -- Sekö
oli juuri tämän elämän hävittävä voima? Kuin ohuilla silkkilangoilla
kietoivat sen joutilaat pitkät tunnit, tahdon, tarmon, ne lamauttivat
elämän voimat, pirstoen kaikki vaistot veltostuneissa jäsenissä. Se,
että nämät naiset pelkäsivät ihmisiä, ja lyyhistyivät valottomiin
kolkkiin, ei johtunut sielullisista, -- vaan suorastaan ruumiillisista
syistä, sillä nuo öisten hurjastelujen kuluttamat naisruumiit, jotka
päivät viruivat puolihorroksissa, eivät jaksaneet enää elpyä, eivät
parata, eivätkä alkaa uudelleen ponnistaa.

Nyt yhteiskunta vaatii, että noitten olentojen pitää jaksaa iloita,
yrittää, kohota, toimia ja toivoa... Vaatikaa, -- että tulehtunut,
pahaksi paahkaksi turvonnut sormi taipuisi sirona ja notkeana, että se
jaksaisi johonkin tarttua ja pitää siitä kiinni. -- Menkää, menkää,
hornaan vaatimuksinenne!

-- Nämä naiset eivät ole itse tahtoneet rappeutua, se rappeutuminen on
iskenyt heihin kuin tauti murtaen ne.

-- Syy heidän turmioonsa on se maaperä, jossa heidän olemuksensa juuret
ovat, josta heidän olisi pitänyt saada imeä voimaa ja eloa, mutta jolta
teidän ihmisten ylpeys, viha, teidän kuvaamattoman julma siveysoppinne
on täydelleen riistänyt lämmön, siunauksen ja elämisen mahdollisuudet.

Siksi Milada sanoi puristaen lujilla työn uurtamilla kourillaan Binen
kättä, joka oli pöydällä:

-- Ehkä on parasta, Bine, että itse valitset tulevaisuutesi. Ehkä
muualla harkitset kohtaloasi tyynemmin. -- Minä menen itse Spizzarin
luo... Mutta yhden seikan painan mieleesi... jäänetkö tänne tahi
poistunetko, älä menetä itseäsi!

-- Niinkauan kuin et itse joudu epätoivoon, ei elämä mahda sinulle
mitään. Se on varma tosi.

Spizzarin toimisto oli kaikkein mutkikkaimmassa
juutalaiskorttelikunnassa, kapea, tuskin päänkorkeudelle kohouva ovi
johti tulijan mustaan, savuttuneeseen, matalaan, mutta sangen laajaan
huonepahaseen, joka samalla oli kyökki ja makuuhuone. Keskellä
kirstuja, koreja ja nyyttejä, joissa oli pito- ja liinavaatteita,
istui kuivettunut kuin keltaisessa usvassa uiva Margot, jonka
vasemmanpuolinen väärä lonkka ihan hävisi suureen, ruskeanahkaiseen
eukkotuoliin ja joka innokkaana syventyi suureen palkollisluetteloonsa,
heti kun ovi vaan narahti. Sen ohessa hänen pelokkaat, veristyneet
silmälautansa vilkkuivat sisäänastuvaa kohden, ja hän laski kuuluvan
helpotuksen huokauksen tuntien Miladan -- Miladan kysyttyä jotain,
viittasi Margot vaieten selkänsä taa ja Milada astui tapeettioven
kautta pihalle. Sieltä johtivat kapeat, mutkeltavat rappuset liikkeen
kaikkein pyhimpään, vanhemman sisaren toimistoon, jonka liikekyltti oli
sangen viaton ilmoittaen hänen harjoittavan "kaunistustarpeitten ja
terveysesineiden" kauppaa.

Milada kolkutti ovelle; kun rouva Spizzari oli katsonut "luukun" läpi
ottaakseen tarkasti ja sangen monipuolisesti selvän, millaiselle
asialle vieras tuli, ripusti hän mustan esiliinansa naulaan ja aukasi.

Hän oli joltisen leveälonkkainen nainen kaksoisleukoineen. Hänellä oli
väritön, joskus vaaleaksi värjättynä ollut tukka, joka sileäksi
kammattuna oli mustien ja valkoisten haivenien raidottama. Hänen toinen
silmänsä oli petomaisen teräväkatseinen, toinen oli sammunut ja sokea,
painuneena raskaan silmälaudan alta syvälle kuoppaan. Tämä rouva oli
erilaisimmissa piireissä tunnettu ja pelätty tyttökauppias,
sikiönkarkoittaja ja salaperäisten tapahtumien avustaja madame Nelly
Spizzari -- oikeastaan Spitzer, -- entinen tanssijatar, kuin hän aina
itse ylpeänä esiintoi ja viiniasioitsija Jochele Spitzerin laillinen
aviovaimo, -- joka oli elämällään saattanut tämän aviokumppaninsa
hulluinhuoneeseen.

Rouva Spizzari istui tavallisesti toimistossaan kunnioitusta herättävän
sanomalehtien ja painotuotteitten peittämän kirjoituspöydän ääressä,
mieskorkuisten hyllykaappien keskellä, joita oli huoneen kaikilla
seinillä ja joiden edessä oli vihreät uutimet. Kaapeissa oli suuria ja
pieniä postipaketteja, valmiiksi sidottuja ja suljettuja tukkuja,
malleja, laatikoita, joissa oli itämaalaisia harvinaisuuksia tehtyinä
vahasta tahi kummista, salaisia apukeinoja ja muita kaluja. Lisäksi
siellä oli kirjoja ja valokuvia, joiden näkyvä osa oli viaton
puutarhakuva. Kaikkea tätä oli mitä parhain ja täydellisimmin lajiteltu
varasto, -- kuvaamaton esineitten ja pikkulippaitten kokoelma,
joita myytiin asiantuntijoille korkeasta hinnasta. Mutta hyvin
kunnioitettavan "kolikkojoukkonsa" ei Spizzari ollut koonnut
tämän liikkeen yhtä vähän kuin sisarensa Margotin hoitaman
paikanvälitystoimiston avulla, vaan ainoastaan sikiönkarkoittamisella
ja hommaamalla tyttöjä julkisiin porttoloihin, -- mutta hänen
liikkeensä oli ankaran "tunnollinen" niinkuin hän itse kehui: Ei
lihankiloakaan viedä minun kaupastani "noille." -- Sanalla nuot hän
käsitti kaikki ulkopuolella Itävaltaa olevat parituslaitokset.

Rouva Spizzari oli noissa kolminaisissa liikeyrityksissään kehittynyt
ylen säännölliseksi. Hän ei sietänyt, että asia, jonka käsittely kuului
toiseen huoneeseen, ratkaistiin toisessa.

Siksi hän nyökäytti nytkin heti Miladalle ystävällisesti päätään vetäen
eräältä kohdalta vihreän uutimen syrjään, josta ilmestyi ruskeaksi
kiilloitettu sangen taitavasti kaappiin tehty salaovi. Se huone, mihin
hän vei Miladan, oli aivan pimeä. Spizzari väänsi nappulaa, silloin
tuli näkyviin pieni, paljas huone, joka oli eteisen tapainen. Sen
kaluston muodostivat meriruokotuolit ja pitkä pöytä, jolla oli
kaikenlaisia kuppeja, erilaisine sikarineen ja paperosseineen.
Konjakkipullo kuuden lasin ympäröimänä ja jotensakin kulunut
korttipakka, joka kai oli joutunut sinne tilapäisesti, täydensivät
huoneen sisustuksen. Huone näytti olevan ilman ikkunaa.

Yhdessä nurkassa oli suuri, laatikonmuotoinen, leveä musta laukku,
jonka sulki englantilainen lukko. Rouva Spizzari teki suosiollisen
liikkeen. -- Hyvä, että te tulitte, eikö teidän emäntänne -- Spizzari
lausui viime sanan kovin halveksivasti vitkastellen. -- Pikku asioista
se kääntää perseennsä ihmiselle.

Rouva tunsi hyvin Miladan. Hän oli seurannut Miladan kehitystä
"liikkeessä", ollen aina valmis myöntämään hänen olevan toimeliaan ja
etevän... Meillä ei kai Jumalan kiitos ole keskinäisiä selvittämättä
olevia asioita? Eikö niin?

-- En usko, että on, rouva Spizzari. Mutta te tiedätte kai hyvin, että
Michal tahtoo muuttaa.

-- Hän on vielä sangen sovelias teille ja hänelle itselleen on teillä
olo edullinen... Onko hän viisas?

-- Noh, mitä paikkoja teillä on tarjottavana? Yhden minä heti jätän
huomioonottamatta, Nelly -- Galizian.

-- Oletteko kuullut jotain? Olisinko hullu! Entisestä E. Goldscheiderin
liikkeestä lähetettäisiin tyttö Galitziaan!... Se olisi ravunkulkua...
Te olette jo oppinut puhumaan vähän Millerin tapaan, hyvä lapsi. --
Mutta hän oli siitä huolimatta hyvällä tuulella, asetti sarvisankaiset
rillinsä nenälleen ja aukasi avaimella, joka roikkui hänen
kellonvitjoissaan, salaperäisen mustan laukun. Selaillen kirjoituksiaan
ja muistiinpanojaan ja kastaen sormenpäitään aukasi hän kirjeitään
lempeällä kädellä silitellen pieniä kokoonkäärittyjä paperiliuskoja ja
kysyi kuin sivumennen: 530, miten paljon hän on teille velkaa? Mitkä
prosentit lupaatte antaa, neiti Milada?

-- Hän on 350 guldenia velkaa, rouva Spizzari ja tehän tiedätte, että
me vaadimme 30 prosenttia. Mutta me tekisimme tällä kertaa mieluimmin
vaihtokauppaa. Me tarvitsemme uusia tyttöjä. Me tarvitsemme syksykautta
varten, -- sanokaamme elokuusta alkaen, -- tuoretta väkeä.

-- Elokuussa Redisch lopettaa liikkeensä Agramissa. -- Silloin saatte
25 prosenttia. Nautalihasta täytyy teidän maksaa enemmän... Mitä
sanotte? sanoi hän vetäen kirjeen esille, -- jostain täytyy teidänkin
luopua kaupanteossa -- te mustalainen! -- Nyt kun on kylpyaika, on
naiskysyntä suuri.

-- En anna groscheniakaan perään, rouva Spizzari... Te tunnette
periaatteemme... Mutta onko teillä varmoja tarjouksia nykyään?

-- Odottakaa, lapseni, enhän voi esittää teille lantakinttuja; mitä
Lehmann Kaschausta lähettää, ei teikäläisiä herroja innostuta -- -- se
kuuluu mäelle. Noh, katsotaan!... Olmützista, Ostrausta, Znaimista,
Brünnista tulee vaan roskaa... Aussigissa, Aussigissa, siellä ovat
Weberiläiset. Ah, ne maksavat huonosti, -- rouva tuuppasi rillit
otsalleen. -- Weberillä on hyvää tavaraa, mutta naiset tulevat melkein
alastomina talosta... Vanhanaikainen porttolanpitotapa... Siksi ei
sieltä voi paljoa vaatia -- 45 prosenttia saatte.

-- Ei puhettakaan sellaisista!

-- Neiti Milada, te kelpasitte liikkeeseenne kuudeksi vuodeksi, ettekä
totta vie ollut mikään kaunotar.

-- Olin liikkeessä vaan neljä vuotta, Nelly. -- Enkä voi sitä aikaa
kiittää. Eikö teillä ole muuta tarjottavana?

-- Mitä merkitsee "muuta"? Pannaan Aussig pois. Minulla on tässä, --
rouva laski kätensä paperille. -- Tahdotteko tehdä hyvän ja vakavan
kaupan? -- Minä puhun teille avomielisesti. Te ette ole hullu,
ja te suostutte Aussigiin silloin 45 prosentista, kun saatte
kuranttitavarasta muualla vain 25 prosenttia. Me olemme jo voidelleet
toisiamme molemmin puolin. Mutta minä sovin vielä kaupoissa kanssanne
ja hyvän kaupan teenkin. Te ymmärrätte minut. -- Mitä sanotte
Budweisista, -- Fischerin laitoksesta?

-- Noh?

-- Mitä "noh"! Jos se kelpaa herroille, niin korvaa se kaikki teidän
neidillenne kaksin verroin... Uskokaa, ne ihmiset, joilla on rahaa,
haisevat ihan eri lailla. Miller on kuin vanha virsikirja. -- Mutta
Fischer! -- Hän on ruhtinaitten ja kreivien oikea käsi. Tarvitseeko hän
naisia? -- Hänellä on antaa teille tyttöjä... Ja hän saa niitä vaikka
Punaselta mereltä asti... Mutta hän haluaa päästä eräästä tytöstä.

-- Päästä, rouva Spizzari ja vaan Budweisista. Mitä tämä on?

-- Olkaa höpisemättä. Te ymmärrätte omaa liikettänne hoitaa, mutta
ylimalkaista tyttöliikettä ette ymmärrä, ette nimeksikään, vastasi
Spizzari ylen tuiskivana. -- En ole ottanut tyttöä myytäväksi en teitä,
enkä muitakaan varten. -- Tyttö on harvinainen tilaisuus... Jos
Fischerille ei olisi tapahtunut onnettomuus, ei häntä olisi saanut
nähdä tässä kaupungissa ollenkaan... Hänellä on ollut häväistysjuttu
luutnantin tähden, -- poliisi luulee tytön jo kadonneen... Velkoja
hänellä ei ole ja Fischer maksaa 40 prosenttia. -- Noh! -- Eikö tämä
ole oivallinen kauppa?

-- Onko teillä valokuva?

-- Totta kai! -- Hän otti kirjeestä valokuvan tarjoten sen Miladalle.

-- Noh? -- Eikö se ole erinomainen ilmiö? -- Eikö? -- Sovitaanko
kaupoissa? Hyvää? -- Fischer on oikea ritari. -- Hän kirjoittaa, -- ja
miten! -- Hän menettää tällä kaupalla. -- Niin, olkaa hyvä, upseerien
kanssa on tyttö ollut tekemisissä, se on hitonmoisen harvinainen
juttu... Ehkä hänen ei tarvitse maksaa muuta kuin 30 prosenttia...

-- 40, Nelly!

-- 40-30 même chose! (samaa se). Kun Budweisin Fischer tekee kauppaa
nykyään Millerin kanssa, niin hän sylkäsee kirjeeseensä... Mutta
minulla on täysi vapaus sopia itsenäisesti. Tavanmukaiset prosentit
kirjoitatte Millerin saataviin,... lopun otan minä välityksestä.

-- Tämä on hyvä kauppa teille, -- vaan ei meille. Jos tytöllä ei ole
velkoja, ei hänellä ole vaatteita. Sen seikan tunnemme jo tyystin...
Meidän Binemme voi hyvin näyttäytyä. Fischerin pitää antaa tytölle
hyvät vaatteet tahi maksaa 75 prosenttia käteisesti. Mitä
poislaskemiseen tulee, hyvä Nelly, on paras tehdä se laillisessa
muodossa, muuten se on veteen viskattua rahaa.

-- Jääräpää, mutisi Spizzari kiukkuisena.

-- Käyttäkää hyväksenne Fischerin asemaa, jos hän kerran on pinteissä.
Minä tunnen tällaiset jutut. Kyllä silloin saa rahoja heltiämään.

-- Hyvä ihme, millainen te olette!

-- Noh, rouva Spizzari, kyllä minuakin vähän arveluttaa ottaa taloon
tyttö, jolla on poliiseja kintereillä. Niin, niin, olkaamme rehelliset.
Fischer ei ole muuten mikään jänishousu. Hän on kyllin hyvissä
kirjoissa "etsivien" kanssa. Mutta kuten sanottu, en aio enää kinata.
Joko hän maksaa 75 prosenttia, -- 50 meille, -- 25 teille, tahi hän
antaa tytölle täydelliset kapiot... Kaikissa tapauksissa, me
pidätämme Binen matkakirstun, kunnes uusi tyttö saapuu... Se on
oikeudenmukainen valtamme, kuten tiedätte. Minua surettaa lähettää Bine
tuollaiseen taloon. -- Vanha punataloylpeys sävähti nuoressa
taloudenhoitajattaressa...

-- Mitä Bine on! Sama onko omena mätä sisältä vaiko päältä... Maksakaa
12 1/2 prosenttia käteisesti minulle ja te saatte tavarani.

-- En voi. Täytyisi maksaa omasta taskustani. Kuulkaa, rouva Spizzari,
älkää kaupitelko! Me emme anna käteistä rahaa, jollei meillä ole varmaa
takuuta. --

Spizzari heilutti päätään. -- Kaikki riippuu Fischeristä. Se riiviö
tappaa minut. -- Miten järjestämme suoranaiset kulunkini?

-- Ne me suoritamme, se on itsestään selvää.

-- Pitääkö minun mankua ne teidän neidiltänne...

-- Minä maksan ne, kun tavaran jätätte, omasta lompakostani... Siis
kauppa on varma kuin pankissa, lopetti Milada puheensa tarjoten
kohoutuen kätensä.

Spizzari piti siitä kiinni.

-- Minä pidän teistä. -- Teillä on pää kuin partaveitsi. -- Minä pidän
teistä enemmän kuin koskaan ennen. Teillä on, totta vie, hyvin käytetyt
kädet! -- Kaiken teette siis vaan emäntänne hyväksi?

-- Oh, vastasi Milada kevyesti, -- ansaitseehan siinä itsekin.

-- Mitä vielä te ansaitsisitte! Jätätte kaiken sille pitkälle vanhalle
piialle. --

Spizzari seisoi hetken miettivänä, sitten hän otti rillit nenältään,
pisti Fischerin kirjeen syvään rintojensa väliseen kuiluun, sulki
huolellisesti mustan asiapaperilaukkunsa ja viittasi Miladalle...

Milada ei uskonut silmiään. Äkkiä salaperäisen koneiston kulettamana
hävisi harmaa seinä näyttäen valkoisen kultanupuilla koristetun oven.
Myös se aukeni ja Milada näki ihanimman ja komeimman kylpyhuoneen,
minkä eläissään oli nähnyt. Hänen ammattinsa oli antanut hänelle
tilaisuutta nähdä mitä erilaisimpia hotelleja, yksityishuoneustoja ja
yökorttereita, mutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitella näkevänsä
hämmästynein silmin tällaista hienostunutta loistoa, missä välkkyi
vaaleanpunainen marmori, valkosäteilevä kristalli ja vedensiintävä
atlassilkki, jonka yli riippui kukka ja kirsikkamarjaoksia. -- Täällä
oli satoja valonliekkejä, satoja välähdyksiä... Hyvien hajuvesien
pilviä lemusi huumaten... Ja kun vesi valui simpukankuoren muotoiseen
vesivannaan, kuului hiljaista salaista soittoa...

-- Sus' siunatkoon, sanoi Milada.

-- Sen uskon, vastasi Spizzari, jonka sokeakin silmä tyytyväisenä
liikahti...

-- Mutta miksi teillä on tuollainen laitos?

-- Katsokaa! -- Koska tuossa vieressä... Vedensiintävä silkkiuudin
huojui syrjään ja yhtä harkitun ylellinen makuuhuone tuli näkyviin...

Mykkänä seisoi vieras.

-- Täällä voisi keisari huvitella, sanoi Milada kunnioituksensekaisella
äänellä.

-- Lienee käynytkin täällä lurjustelemassa, vastasi Spizzari.

-- Nyt näette, miten Nelly kuvittelee voivansa asiansa järjestää, sanoi
Spizzari, kun he palasivat takaisin. -- Järjestäisin kaksikymmentä
tällaista huonetta, oven kohdalla on valoton, sitten on pelihuone,
talvipuutarha... Hän kehasi... Lapseni, minä olen tutkinut Nizzaa.
Siellä ansaitaan miljooneja... Eikö totta, neiti Milada, tuota ei
kustanna hurskas neiti Miller.

-- Sehän on kuin unta, sanoi Milada tuijottaen ruskeisiin,
likaisennäköisiin kaappeihin, joiden taa loistava ihanuus oli salattu.

Spizzari tarttui Miladan käteen sanoen merkitsevästi:... Kuulkaa,
lapsi, eikö hän aio myödä.

-- Myö-dä! -- Milada hätkähti vähäsen. Hän ei ollut ottanut tuota
mahdollisuutta vielä ollenkaan huomioon... Miller möisi liikkeensä! --
Vieraat ryhtyisivät siihen. -- Milada -- olisi liikanainen, -- hänet
ajettaisiin pois. -- Hän ei ollut valmistautunut tuohon. Se tuli liian
äkkiä, liian varhain hänen suunnitelmiinsa. -- Mutta se ajatus tuli. --
Hän ei ollut sitä tahtonut, -- eikä tahtonut. -- Se tuli kuin kohtalon
iskusta.

Ja hän tunsi kulkevansa kohtaloaan kohti vastatessaan. -- Jos vaan
saadaan sopiva hinta. Liikkeessä on paljon työn ja kapitaalin arvoa.

-- Kapitaali on sivuseikka, lapseni. -- Ja mitä työhön tulee! -- Meidän
kesken sanottu, Miller ei osaa lakanaa levittää... Kyllä me tiedämme,
kuka liikettä hoitaa. Pitää tietää, kuka kauppaa tekee. Voi miettiä. --
Mutta kysymys ei maksa rahaa. -- On kysymys vaan siitä, -- Spizzari
lausui tavut painolla, -- jos te, jos te tahdotte, että se myydään. --

-- Noh, -- heitti Milada sanat väliin, -- lopuksi, täytyy minun sanoa,
että minulla on sopimuskirjan perusteella lähin oikeus siihen. --
Lopuksi en minäkään ole ilman pääomaa.

-- Oh! Luuletteko, että meikäläisten kesken ei puhuttaisi teistä!
huudahti Spizzari kuin sähkön iskemänä. Muutamille ihmisille on
asemanne selvä kuin kymmenen sormea.

-- Asian laita on se, sanoi Milada, -- että minä olen ottanut nimiini
Goldscheiderille olevan kiinnitysvelan. -- Myös on minun käsissäni
Kesslerin kanssa toinen pienempi velka. -- On siis vaan muotoasia,
olenko tänään osakas vai enkö. -- Millerin kanssa pitää kauan sovittaa,
hän epäilee kaikkia. Hänet täytyy valmistaa tähän kauppaan. -- Jos te
tänään sen esitätte, vaatii hän mahdottomia summia. Mutta jos minä
esitän sen liikepulan aikana, kun hänen vatsansa on kipeä, jolloin
tulevaisuus tuntuu hänestä mustalta, jos minä käytän vaillinkia
hyväkseni tahi panen sellaisen toimeen, -- Milada yskähti, -- niin
silloin voi jotain asiaa lävitse ajaa hänen suhteensa.

-- Minähän sanoin, että teillä on hyvä pää, neiti Milada, -- huusi
Spizzari innossaan, teidän kanssanne on ihana tehdä työtä. -- Jos
Jumala meille päiviä suo, niin... hän katkasi puheensa. Myös Milada
astui ovea kohden -- molemmat huomasivat, -- että oli tarinoitu kyllin.

Nyt seurasi harvinainen suosionosotus, joka vaan tuli
liikesalaisuuksien tuntijain osalle. Nelly saattoi vieraansa portaille
asti ja taipuen alas hän huusi: Älkää loukatko itseänne portaissa,
lapsukaiseni! --

Milada pääsi lopulta kadulle. Hän tunsi vaistomaisesti ja erityisellä
mielihyvällä, että hän ensi kerran oli toiminut itsetietoisen
itsenäisesti olematta pakotettu taipumaan toisten keinottelujen
välikappaleeksi, ja että samalla tuo vaarallinen, mutta hurmaava
arvojen taistelu oli alkanut, joka perustui tosiasioihin. Hän ei enää
leikkinyt mielikuvilla, hän tunkeutui hitaasti eteenpäin tavoitellen
olevia oloja. -- Nyt piti vaan uskaltaa alkaa. -- Voitto tahi tappio!
-- Kesken kuohuvien ajatusten pyörrettä kiiti hänen vapautettu tahtonsa
tulevaisuutta kohden. --

Nyt saattoi melkein lähteä Gust Brennerin luo, ajatteli hän äkkiä
kulkiessaan. Lukemattomia kertoja oli hän yrittänyt kirjoittaa hänelle
kirjeen, oli repinyt jo alkamansa kirjeet ilman syytä, vaan
itsetiedottoman pelon vallassa ett'ei heräisi haaveistaan, jahka taas
tapaisi Gustin. Nyt hän seisahtui melkein pelästyneenä, kun tunsi
rinnassaan odotuksen synnyttämän suuren riemun, joka hänen mielensä
täytti.

Käydä hänen luonaan! -- Miks'ei? -- Olihan hänellä aikaa kiertää
virranrantakadulle. Eikä hän tahtonut luulotella, että tämä käynti oli
jotain erikoista. Gust oli hänet kutsunut... ja lähettänyt terveiset
Seidnerin kautta. Kun otti siitä kaiken liioittelun pois, ei se ollut
mikään erityinen suosion osoitus. Ja yhä kiihkeämmin, koettaen kylmällä
järjellä ratkaista tuon vastakohtaisen tapauksen, Milada kiiti
eteenpäin...

Tuossa oli rantakatu. Siinä vyöryivät virran mustat aallot. Köyhälistön
lapset latkuttivat siinä jalkojaan. Sotilaita käyskenteli helluineen
sen kivisellä käytävällä. Aurinko valoi kaiken kultaloistonsa
rantakadun talojen katoille ja niitten ikkunoihin. Milada oli saapunut
päämaaliinsa. Epäystävällisinä tuijottivat vanhojen mustuneitten
varastohuoneitten ristikkoikkunat häneen. Niitten yläpuolella oli
kyltti, joka ilmoitti: "David Brenner, raudan, teräksen, ja
metallilangan tukkuliike." Rautalevyjä, tankoja, renkaita, ketjuja ja
ristikkoa oli läjittäin kadulla; ihan sisäänkäytävän edessä oli
valtaava romuröykkiö, missä oli ruostuneita nauloja, lisuja, taipuneita
levyjä, ja teräviä välkkyviä läkkipalasia, kaksi puolikasvuista poikaa
polvistui sen ääressä nyppien uutterasti kelpokuntoiset esineet lisujen
ja sirujen seasta.

Kotvasen Milada seisoi epäröivänä sen ääressä katsellen poikia. Sitten
tulivat vankkurit kolisten rautalevykuormineen porttikäytävän kautta,
ajaen hänet syrjään. Ajaja auttoi huutaen ja lyöden hevosta, joka
ponnisti kovin vetäessään.

Uteliaitten poikien silmien seuraamana tunkeutui Milada kiiruhtaen
porttiholviin. Siitä hän astui neliömuotoiseen hämärään pihaan, joka
oli täynnään laatikoita, astioita ja käsirattaita.

-- Älkää menkö pitemmälle, neuvoi mies, joka työskenteli siinä, --
vanha herra asuu tuolla edessä.

-- Entäs nuori herra, tohtori?

-- Vai niin, hän asuu tuolla uudella puolella.

Milada palasi aukaisten pikaisesti oven. Kello kilahti.

Päällystetystä konttorihuoneovesta tuli vanha mies, joka oli pitkä ja
laiha ja jolla oli pienet, pystysuorat valkoisenvivahtavat viikset.

-- Ketä haette?

-- Herra Brenneriä.

-- Vanhaa vaiko nuorta?

-- Tohtoria, selitti Milada rohkeana.

Mies siristi silmiään. -- Ei te mitään, sanoi hän, teidän pitäisi tässä
tapauksessa tutustua ensin vanhempaan. Herra tohtori, armollisen
suosionne esine, asuu kerros ylempänä, seuraava ovi oikeelle. Minulla
on kunnia.

Aivan ymmällään astui Milada rautaisia, kiusallisen puhtaita
kiertoportaita ylös. Oliko äskeinen vanhus jokin talon
palveluskunnasta? Tahi oliko se peräti Gustin isä?... Ei. Hän ei ollut
rahtuakaan Gustin näköinen. -- Se rauhoitti Miladan. Valkoisella
ovella, ainoalla koko talossa, joka näytti kodikkaalta ja
miellyttävältä, oli Gustin nimikortti. Nyt vasta selvisi Miladalle
tyyntyen kerrallaan tunnelmansa. Hän harkitsi asemansa. Hän kokosi
mieleensä ensi sanat, jotka hän aikoi sanoa Gustille. Jäähyväissanatkin
hän jo laati edeltäkäsin. Tuskin hän tunsi jonkinlaista uteliaisuuden
väristystä soittaessaan ovikelloa. Heleästi se kajahti talossa. Milada
kuunteli. Hän soitti toisen kerran. Ei kukaan liikahtanut. Ei kukaan.
-- -- Nyt vasta Miladassa viimeisen tunnin mielenkiinto purkaantui,
häntä rupesi vilustuttamaan vieraassa talossa, pelon tunne, kuin kauan
pidätetty nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. Halu nähdä Gustin poltti
hänen sisimmässään. Se kaihontunne tuntui -- vastustamattomalta. Kaikki
vastalauseet, joka muu perustelu, joka harkinta puolelta ja toiselta --
oli ollut valheellisuutta... Tosi oli vaan se, että Milada halusi nähdä
Gustin. Ja nyt Gustin ovi olikin suljettu! Se yksinkertainen tosiasia
järkytti Miladan haaveilut, että ylioppilas ei tietysti pysynyt
kotosalla tällaisena ihmeenihanana keväisenä edelläpuolenpäivänä.
Milada tuijotti lasioven kuolleeseen ruutuun, kuin olisi hän luullut
sen itsestään aukenevan ja laskevan hänet sisään. -- Hän naputti
kovasti tietäen varsin hyvin, että se yritys oli turha.

Ei onnistunut, -- ajatteli hän lopussa alistuvana. -- En voi toivoa
hänestä mitään, -- kaikki on loppunut.

Ja kuitenkin äkkinäisen mielijohteen voimasta kirjoitti hän mustalle
taululle, joka riippui seinässä oven kohdalla nimensä lisäten:

-- Kävin täällä...

Selittämättä tekojaan koetti hän mahdollisimman huomaamatta päästä
talosta pois.

       *       *       *       *       *

Gust Brenner käveli heilutellen itseään hitaasti kotiinsa kohden
leutona kevätiltana. -- Hän oli ostanut illallisensa matkalla päättäen
varmasti viettää iltansa lukemalla huoneessaan. Jopa hän oli vihoissaan
hypähtänyt pystyyn, kun Joszi oli epäillen puhunut tuollaisen ohjelman
täydellisestä seuraamisesta, Seidnerin kuvaavasti virnistellessä.

-- Hulluutta! -- ajatteli Gust, niinkuin ei voisi viettää iltaansa
muualla kuin tukahduttavassa kahvilailmassa tahi naisten seurassa...
Niinkuin ei maailmassa löytyisi muuta huvia... Yleensä kevät teki
Seidnerille pahaa, hän juoksi alinomaa kaduilla kuin kiimainen
"koiraskissa"... Se oli yksinkertaisesti ilettävää. Ja lopuksi,
-- niin hän, Gust, eikä tämä ollut hänen huonoin puolensa, --
ei voinut ajan pitkään salata "pikkuporvarillisuuttaan", --
"hovineuvosperinnöllisyyttään." Joszi saattoi nauraa sille, hyvä, --
Joszi oli ilman sukulaissuhteita. Mutta Gustin selän takana oli
perhekunniantunto. -- Ja saakeli soikoon! Miten ihminen kiertänee ja
kuljeskellee, -- perheelläkin on jonkinlaisia velvollisuusvaatimuksen
oikeuksia.

Joszi oli yksilöllinen luonne, -- todella. -- Mutta hän oli halju. --
Hän ei tahtonut rajoittaa olemustaan. -- Kyllä hyvin sanottu. Hän ei
keinotellut. Ei missään tapauksessa. -- Mutta hän oli "hamppariluonne",
niinkuin hän itse sanoi, eikä hän jaksanut enää mitään luoda.

Ja Seidner! -- Hyvä Jumala, Gustilla ei ollut minkäänlaisia
ennakkoluuloja, totisesti ei, mutta Seidner oli sittenkin juutalainen.
Seidner oli "hurjanluontoinen kiihkoilija ja samalla hyvin järjestetyn
laskujärjestelmän kannattaja." Se oli paras luonteen kuvaus hänestä.
Hän oli nousukas, pyrkijätyyppi, yhteiskunnallisella alalla seikkaileva
mies. -- Hän oli kotoisin Unkarista, eli vaan lahjarahoilla, kirjoitti
sanomalehtiin, oli kaikkien merkillisten ilmiöitten sinätuttava ja oli
jo saavuttanut maineen suurkaupungissa. -- Hän oli niitä, jotka
yrittivät tehdä mahdollisimman erilaisia tehtäviä. -- Ja hän oli kai
kyllin lahjakas toteuttamaan aikeitaan.

Mutta hän, Gust. -- Hyvä isä, ilman liioittelua. Hänen jalosukuinen
verensä ei sietänyt järjestymättömyyttä, ei millään alalla... Hän
halusi rauhaa, selväpiirteisyyttä... ehkä vähän pikkumaista
tarkkuuttakin... Hänen äitinsä eno Benno, -- äidin sukua tietysti, oli
ollut kansan valitsema ministeri, -- ja kuitenkin pikkuporvari, kuin
hän ylpeänä kirjoitti valokuvaansa...

Saattoi kyllä olkapäitään kohauttaen nauraa noille ihmisille, --
hovineuvoksille, hallitusneuvoksille, presidenteille, -- hyvä isä,
kyllä hänkin tunsi sukulaistensa heikkoudet ja hullutukset, eikä heitä
säästänyt... Mutta ne olivat hienoja, selväpiirteisiä ihmisiä, jotka
eivät hiuskarvaakaan tahtoneet poiketa viisauden, eli oikeammin
järjestyksen tieltä. --

Ja siihen tarvittiin taitoa. -- -- Noh, kaikkea saattoi ivata, lopulta
mitä vaan.

Välttämättömintä oli pysytellä sisimmälle luonteelleen uskollisena. Hän
-- Gust... Ja siihen tarvittiin kunnioitettavan paljon voimaa, jos
vertasi sen siihen intoon, millä häntä vedettiin vastapuolelle. Aivan
oikein, mutta tänään hänen piti lukea ahkerasti!

Kulkiessaan porrasaskeleita ylös heilutti hän hyväntuulisena
valkonuppista keppiään hyräillen: Gaudeamus igitur. (Iloitkaamme siis)!

Ovensa kohdalla hän seisahtui kuin ammuttu kuula. -- -- Milada oli
käynyt täällä! -- Mitä se oli! -- Oli ollut tässä. -- -- Milada -- --
taloudenhoitajatar!... Ja miksi oikeastaan?

Gust oli kokonaan unohtanut, että hän kirjeessään oli melkein käskenyt
Miladan tulla luokseen, että hän viime kerralla, kun Seidner sanoi
menevänsä Punataloon, puoleksi leikillä, puoleksi kehaistakseen lähetti
terveiset Miladalle, kysyen, "saisiko häntä pian tavata." Tämä kaikki
hälveni hämmentyneeseen suuttumukseen, joka hänet valtasi, kun hän
kuivalla sienellä pyyhkäsi nimen ja lisäyksen pois.

Gust piti sopimattomana, -- shocking (loukkaavana), että Milada noin
vaan tuli hänen luokseen. -- "Päällehyökkäämiseksi" hän sitä sanoi.

Lopuksi ei se seura soveltunut hänelle. Hän huomasi sen jo silloin ja
väisti siksi koko Punataloa. -- Ja tuota tapaa tunkeutua hänen luokseen
hän ei voinut hyväksyä.

Gust oli syönyt illallisensa, ja kaatoi nyt itselleen lasiin hienoa,
keltaista viiniä, sytytti papyrossinsa, aukasi ikkunan yliruudun ja
veti kirjoitustuolinsa paikalleen ruvetakseen lukemaan.

-- Milada -- oli ollut täällä! -- Sepä oli oivallista! -- Vanhus oli
tietysti ollut urkkimassa, kuten aina. -- Ja ukko oli tietysti
mahdottomasta sulkahatusta ja väärennetyistä hohtokivistä arvannut,
mitä Milada oli väkeään. -- Kyllä se äijä tällaisia tunsi. -- -- -- Ja
ensi tilassa saa taas osakseen katseita, pilkkalauseita, pistosanoja.
Koko isällisen huolenpidon koneisto oli siis taas liikkeellä.

-- Milada oli siis käynyt täällä. Hän oli ilmoittanut sen omituisella
tavalla... Ja hän näkyi jaksavan odottaa jotensakin itsepäisesti... Ei,
tuo lausetapa ei sopinut Miladalle... Jotain erikoista oli sittenkin
aina tuossa taloudenhoitajattaressa... Hänessä ei löytynyt hivettäkään
huoramaisuutta... Sen Joszi heti huomasi. Hänellä olivat sfinxin
silmät, jotka uneksivat ihmetöitä... Oh niin, jotain niissä piili,
paljonkin ne ilmaisivat.

Gust nojautui taaksepäin, vetäen papyrossin tuoksua sieraimiinsa,
yrittäen muistosta muodostaa Miladan kasvot. -- Ainoastaan noitten
suurten harmaitten silmien katse ilmestyi hänen eteensä. Kuin siltaa
pitkin liehuivat muistot sen kautta menneisyyteen. Sanoja heräsi taas
hänen sielussaan, jotka Milada oli lausunut. Ne olivat kuin salaiset
ensin näkymättömät paperille laaditut kirjaimet, jotka lämmön
vaikutuksesta taas tulevat näkyviin.

-- Minä kaipaan sitä, joka minut elämään taas yhdistää, paljon on
täällä, jota pitäisi parantaa, auttaa. -- -- Taasen tuon tytön
käsittämätön sielu häntä kiihoitti, se ihmelumous, joka häntä ympäröi.

-- Oliko tuo väärinkäsitettyä haaveksivaisuutta, -- elämään
kyllästymistä, -- tahi mitä se oli? Jumala ties! Nyt tytössä ilmeni
luonnollinen pelastuksen ja vapautuksen kaipuu. Nyt hän tarrasi kiinni
Gustiin.

-- Tämä oli kirotun sosialidemokraattisen opin tulos, -- sadatteli
Gust, -- se täyttää päät ja panee ne pyörälle. Se johdattaa ihmiset
hullun tekoihin. Milada olikin anarkistin, vallankumouksellisen
näköinen -- ihan -- kuin Charlotte Corday! -- Ei! -- Ihan kuin Louise
Michel.

... Ja onnellisena siitä, että oli osunut oikeaan, rupesi Gust
haaveksimaan.

Hänen äidillään oli vanha kivipainokuva tuosta kuuluisasta vapauden
naistaistelijasta ja jo poikana viehätti ja kutsui häntä ihmeellisesti
luokseen tuon naisen syvä, uhkaava, etäisyyteen kohdistunut katse ja
hänen ylpeinä kaartuvat huulensa.

-- Gust, rakasta vain iloa! -- Tämä oli ollut hänen äitinsä usein
kuultu kehoitus.

Mutta miten saattoi tukahduttaa sielun hämärät vaistot ja ne mielensä
mukaan johtaa, kun ne salaperäisesti ja voimakkaasti aina imeytyivät
siihen kiinni, joka oli synkkää, syvää ja salaista?!

Saattoivatko Gustin pikku serkut Franzi, Betty ja Loni häntä tyydyttää?
Heissä oli kyllin tyttö-ilakoimista, heidän seurassaan saattoi leikkiä
panttileikkejä ja näytellä seuranäytelmiä. Ei Joszi häntä yksin saanut
tuohon tympääntymään ja kyllästymään, ei, oma sisin luonne nousi tuota
liian vaaleenpunaista ja makeaa vastaan haluten metallia -- jaloa
metallia. Sillä oli oikea sointu.

Ja nyt tajusi hän tuon yksinkertaisen, kysymättäkin siveellisesti ihan
moitteettoman toimintansa Punatalossa. Hän tiesi, että tokkopa kukaan
hänen ystävistään olisi voinut tehdä tuon teon niin epäitsekkäästi
ilman erityistä tarkoitusta, ilman sivuharrastuksia, niin ilman
vähintäkään itsetyydytystä kuin hän. Ei suinkaan Joszikaan. Mitä Joszi
teki, sen hän teki oikusta, ihmishalveksumistunteesta... Mutta hän, --
Gust, teki sen täysin itsetietoisena, selväjärkisestä...

-- Hän tahtoi pelastaa Fannin, saattaa valoa ja elämänhalua vankilaan.

Käsivarret pään alla mukavassa asennossa antoi hän ajatustensa vapaasti
lentää illan hämärässä. -- Hän irroitti paidankauluksensa sulkien
silmänsä. Salaisuus yhä läheni häntä, se kumartui hänen ylitsensä
suudellen hänen sinisiä poikasilmiään. -- Hän aukasi ne selkoselälleen,
ne olivat kuumat ja kiimasta turvonneet.

Tuota tyttöä!... Hänessä oli jotain erityistä -- jotain voimakasta,
vapaata ja luonnon pursuvaa. -- -- Sen oli Joszi myös havainnut. --
Sellaista naislajia, sanoi hän silloin, pitää kavahtaa. Gust rypisti
otsaansa. Tätä laulua oli laulettu hänen varhaisimmasta nuoruudestaan
asti. Tuo vakulaulu oli kuulunut nukuttavana koko hänen elämänsä
ajan... Kavahtaa, -- kavahtaa, -- olla varovainen eikä koskaan uskaltaa
tarttua mihinkään. -- -- Älä satuta itseäsi!... Älä loukkaa itseäsi!...
Älä ota mitään sydämellesi! Ole iloinen!

Niinkauan kuin äitimuori eli, suojeli tämä häntä kuin kalleinta
kalleuttaan. Hän oli äitinsä ainoa lapsi ja äidin yksinäisen sydämen
kaikki tunteet kiintyivät lapseen. Myös poika rakasti äitiään. Todella.
-- Melkein narrimaisuuteen asti. -- Mutta hänen poika-ikänsä ilo hukkui
siten. -- Hän ei uskaltanut edes kertaakaan mennä yksin kadun yli eikä
lähteä toverien kanssa maalle.

Sydän kaihoovana niellen salaisia kyyneleitä istui hän huoneessaan
kaakkuja ja suklaatia syöden, kun toiset pojat laittoivat ikkunan alla
lumiukkoja, potkivat palloa tahi uittivat veneitä.

-- Poju, se on vaarallista, varo itseäsi! -- Ja hän pysyi äitinsä
hameen helmoissa antaen lellitellä itseään.

Sitten äiti kuoli. Äidin sijaan tuli kolme: isoäiti tuhansine
eukkosuruineen, vapisevine, norsunluuvalkoisine käsineen, jotka tehden
ristinmerkin hänen rinnalleen ja otsalleen aina kuin loihtivat häntä,
täti, hovineuvoksetar, joka ennusti hänelle korkeimmat valtionvirat
heiluttaen Benno-enon esimerkkiä kuin vitsaa -- ja hän, isä-äijä, --
joka aina urkki...

Sen hän tunsi melkein niskassaan. -- Mistä se johtui, sitä hän ei
voinut selittää. -- Hän tiesi varmasti, että äijä tunsi kaikki hänen
tekonsa, -- pani kaikki muistiin ja kulki hänen kintereillään vaanien.

-- Mene mihin tahdot, minä tiedän kaikki kuin itse Jumala! --

Ovella hän kuunteli, aukasi kirjeet. -- Hyi helvettiä tuota
urkkimisverkkoa, johon hän kiedottiin...

Eikö hän lopulta ollut itse mies? Eikö hän jo saanut tehdä, mitä itse
lystäsi? Täti hovineuvoksetar pyörtyisi, jos hän saisi tietää, että
tyttö -- tuli hänen luokseen käymään -- sellaisesta talosta.

-- Onni on järjestystä, -- oli Benno-eno sanonut. -- Se oli ollut
Gustin elämän johtavana lankana -- tähän asti. Nyt hänen täytyi tuosta
irtaantua ainakin sisäisesti.

-- Hakkailla, -- naida, -- iso-äidin ijankaikkisen tutisevan pelon
aihe! -- Lorua! -- Gust tahtoi kerran elää, elää lopulta kuin muut
muitten kera. -- Hän nolon arastelevine luonteineen tahtoi kerran olla
rohkea, -- sillä arka hän oli, syvimmässä sisimmässään pelkuri ja
nahjus. -- Ja siihen olivat naiset syypäät, ne, jotka olivat hänet
kasvattaneet.

Hänellä ei ollut ollut vielä sitä uskallusta, että olisi naisia
lähestynyt.

-- Varo juutalaisnaisia! -- Vältä ompelijattaria! --
Musiikkiopistolainen on turmeltunein naisilmiö! -- Ja niin edespäin oli
hänelle saarnattu! Voiko ihminen kehittyä siinä pelottomaksi?

Se oli noille tädeille aivan oikein, että Gust joutui oikein
ammattiporton käsiin. Sellaisen ne olivat peräti unohtaneet ottaa
lukuun. Heidän kaino sydämensä ei olisi voinut sellaista aavistaakaan.
Kuinka kadehdittavan vapaa ja varma oli sitävastoin Joszi! Mitä eikö
hän ollut kokenut! Ja miten Joszi sitten esiintyi! Siksi hän saattoi
kohdella Gustiakin leikkisällä ylimielisyydellä, jossa oli pieni
halveksimisen sävy, -- suojelijanaamalla. Gust lensi vihaisena pystyyn
alkaen kulkea huoneessa pitkin askelin.

Nyt hän oli saanut kylläkseen perhesuojeluksesta. Nyt hän tahtoi elää
niinkuin häntä miellytti. -- Hän ei välittäisi enää tätinsä arvonimestä
ja Benno-enon esimerkistä! Piru periköön kaikki arvoisat esi-isät! Ja
yleensä eihän hän lukenutkaan lakitiedettä! Mitä pirua häneen koski
rautatiehovineuvoksen arvonimi!?

Nyt hän tahtoi heille näyttää osaavansa itsekin jotain päättää ja ajaa
sen perille ilman isämeitää ja synnintunnustusta. Hän istui
kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kirjepaperin eteensä.

-- Minkä päällekirjoituksen hän siihen laatisi? -- "Rakas neiti."
-- Ei kelvannut. -- "Rakkaani". -- Ei. -- Se oli niin tehtyä. Paras oli
olla luonnollinen ja kirjoittaa: Milada! Tahdotteko te palata
maanantai-illalla? En kehoita teitä silti olemaan kahden kesken
kanssani.

Gust pudisti päätään, -- tuohan oli kuin ivaa. -- Siis piti kirjoittaa
toisin. -- Hän otti uuden paperin esille ja kirjoitti siihen nopeasti
ja kepeästi:

    Milada, haluatteko te palata ensi maanantaina? Se onneton sattuma,
    että me viime kerralla emme tavanneet toinen toistamme, ei kai
    ikipäiviksi ratkaise välistä suhdettamme, eikö totta? Minua
    ilahduttaa nähdä teidät näin pitkän eron jälkeen. Au revoir!
    (Näkemiin).

                                                 Gust Brenner.

Näin kuului parhaalta. -- Ja nyt piti joutua viemään se postiin! Jos ei
sitä itse veisi, niin palvelijatar voisi viedä sen liikekirjepinkkaan
ja silloin Gust joutuisi taas satimeen. Näitten eri ajatusten
kiihoittamana, mutta tyytyväisenä itseensä, niinkuin hän ei ollut ollut
koskaan ennen, painoi Gust hatun lyhyeksi leikatuille, suorille,
vaaleille hiuksilleen ja astui ulos talosta.

Tämä kirje saapui Punataloon. Milada piilotti sen yöksi, niinkuin
kaikki rakastuneet tytöt, päänaluksensa alle ja päivällä kantoi hän
sitä salattuna mustassa rahalaukussaan, joka oli kiinni napitettu hänen
vyötäisiinsä. Tietäen, ettei kukaan kiinnittäisi hänen huomiotaan, otti
hän kirjeen sormenpäillään rahalaukusta katsellen pieniä, kepeitä
kirjaimia, joilla hänen nimensä oli siihen piirretty, melkein hartaasti
ihaillen. Elämä kulki nyt häntä kohden tarjoten hänelle kätensä. -- Hän
saisi nähdä Gustin uudelleen! Hän saisi kuulla hänen äänensä! Hän saisi
sanoa: Gust! Hänen onnellaan ei olisi oleva rajoja.

       *       *       *       *       *

Herra Teobold Sucher, poliisiagentti, etsivä ja herra hallitusneuvoksen
oikea käsi istui kuninkaallis-keisarillisen poliisilaitoksen toisessa
osastossa ollen erittäin tuimalla päällä.

Tällä suurella miehellä, jolla oli yhä vielä pikimusta, laillisesti
leikattu parta, oli tänään erityisesti kaikki syyt olla tyytymätön
mailman järjestykseen. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin hän oli
hallinnut "lokaviemärissä", siksi sanottiin poliisi-aseman toista eli
siveysosastoa, ei hänelle ollut moista tapahtunut.

Hän, Sucher, oli saanut nenälleen! -- Ja ihan ohimennen!

"Pieni letkaus" se vaan oli niinkuin Treulich sanoi, ensi luokan
komisarius ja virkailija samallaisella arvoasteella. Olihan vaan
saanut tuollaisen jäisen muistutuksen herra poliisipäälliköltä ja
hallitusneuvokselta, -- että hän, Sucher, liikkuisi tästä lähtien vähän
rajoitetummalla alalla, muuten täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin jotta
häntä ei käytettäisi enää sisäisten asioitten hoidossa. Sepä oivaa!...
Kerrallaan! Kerrallaan erosivat heidän tiensä ja harrastuksensa, --
hänen ja herra hallitusneuvoksen... Suurenmoista!

Herra hallitusneuvoshan suosi itse porttoloita, yleisiä likkapaikkoja
ja numerojärjestelmää, sen tiesi koko mailma. -- Porvarillisen
yhteiskuntajärjestelmän puolustajana piti hän noita ihania laitoksia
kovin tarkoitustaan vastaavina, eikä hänen puoleensa turhaan koskaan
käännytty ammattipiireissä, kun oli kysymys siitä, mitenkä saattoi
kiertää vaaratta parittelemista koskevia lainpykäliä.

Ja hän, Sucher, hänen niinsanottu luottamusmiehensä,
hengenheimolaisensa ja opetuslapsensa, toimeenpaneva valta,
hän, joka niin pitkälle kuin muisti, ei ollut koskaan kapinoinut
herra poliisipäällikön periaatteita eikä toiveita vastaan, päinvastoin
pannut ne käytäntöön ja edistänyt niitä, missä vaan saattoi,
-- hän, joka molemmille herroille komisariuksille palvelusintoisena
joka päivä nosti ihan nenän eteen tämän keiton kaikkine aineksineen
ja lateli virka-asiat kuin kortteja sormillaan, hän sai
virkavirhemuistutuksen siitä, nokalleen, aivan tavallisen,
kumoamattoman päiväkäskymuistutuksen, -- ja miksi, miksi?

-- Tuollaisen naasakan tähden, tuon Gersonin, jonka hän oli temmannut
kätilön käsistä, jonka hyväntekijä hän, oikein sanottuna oli, ja jonka
hän oli toimittanut Jonaschin luo asumaan niin komeasti kuin
prinsessan.

-- Hyvät ihmiset ajatelkaa, hän sai asua siellä yksityisessä huoneessa
ja omissa laskuissaan. -- Missä saa siten elää, ei suinkaan Amschelin
eikä Klepetarin luona!

-- Ja tämä kaikki tapahtui vaan siksi, että hän, Sucher, oli mennyt
tytön puolesta takuuseen.

-- Hänellä oli jo valloitettu asema, hän oli luottomies... Hän piti
luetteloa... Hän sai panna toimeen tarkastuksia... Kuka muu täällä
siihen pystyisi?... Treulichkö, tuo vinttikoira, vaiko peräti rakas
herra paroonimme -- Landskroona!?... Välittävätkö ne mistään? --
Treulich oli suuri juoppo ja laiska, eikä hänelle riittänyt aikaa
muuhun kuin paperossien polttoon ja naisväen tiskaamiseen.

-- "Rakas paroonimme" -- käytti viiksenkähertäjää virkatoimissaankin ja
haisi puuterille ja hajuvesille kuin tanssijatar... Hän ajoi kiroten
sellaisia asianomaisia, joita Sucher ohjasi, yksinkertaisesti ovesta
ulos... Hän oli suoraan sanonut poliisipäällikölle, että jos hänen on
pakko lähteä porttoloihin tarkastamaan, rupeaa häntä oksennuttamaan ja
vatsaa vääntämään. Kuka oli siis poliisilaitoksessa mies paikallaan?

-- Kuka itse asiassa hoiti toista osastoa? Herra hallitusneuvosko sen
teki, joka toisella kädellä piti yläilmoista kiinni ja toisella
kädellään antoi viittauksia alaspäin niin sanotusti yhdisti ylä- ja
alavirkakoneiston rattaat? Tahi pystyikö Treulich virkaansa, hän, jolle
"Sinisen tähden" ravintolan aamiaisruokaluettelo oli tärkeämpi kuin
kaikki virkakysymykset yhteensä?

-- Hän oli oikea mies, hän, Sucher!

-- Missä ikinä jotain tapahtui poliisilaitoksessa, likkapaikoissa tahi
sairaalassa, missä kaikki neuvot olivat loppuneet, siellä huudettiin:
Haetaan Sucher! Ja Sucher tuli pelastaen naiset pälkähästä. Hän ei
raappinut korvantaustaansa, eikä kursaillut... Pian, pian pantiin tyttö
joko poliisiluetteloon tahi putkaan.

-- Ja tällainen etevä virkamies potkittiin pois. Hän sai
yksinkertaisesti nokalleen nartun tähden. Tämä ansiokas virkailija
tehtiin virkaheitoksi kuristamalla. Mutta hyvä, hyvä, saavat kerran
nähdä, kehenkä olivat pistäneet.

Sucher levitti heittäen ylimääräisen lehden pöydälle ja syventyi
ärtyneenä uutisten lukemiseen.

Hyvän ajan Milada seisoi hänen kirjoituspöytänsä ääressä yrittäen
esittää asiansa. -- Sucher tunsi Miladan varsin hyvin, mutta koska
häntä kohdeltiin häpäisemällä, tahtoi hänkin häväistä toisia.

Möristen vilkasi hän vinosti Miladan asiapapereihin.

-- Ei koske minua. -- Tämä on tohtori Treulichin asia. -- Minä en ole
mikään puoluekoni. -- Menkää toisten luo tahi helvettiin, se on aivan
saman tekevää -- tässä laitoksessa.

-- Herra Sucher, mehän olemme aina saaneet turvautua teihin, sanoi
Milada pyytäen, lykäten Sucherin eteen pari asiapaperia ja vierittäen
hopearahan kirjoituspöydälle Sucherin käteen. -- Tämä täytyy olla pian
laillistettu, tyttö saapuu viikon perästä.

Sucher pisti rahan liivintaskuunsa tuupaten paperit luotaan. -- Ei käy
enää laatuun, ilman naikkosen omaa läsnäoloa ei häntä saa ilmoittaa.

-- Mutta minähän tuon hänet sitten nähtäväksenne, herra Sucher.

-- Ovatko hänen asiansa kunnossa? Mistä hän saapuu, kysyi Sucher
vilkaisten papereihin päin.

-- Hän tulee Budweisista, vastasi Milada itsetietoisesti.

Nyt katsahti Sucher Miladaan ja hänen oikea silmänsä vilkkui
hävyttömästi.

-- Fischeriltako saatte tavaraa?! sanoi hän halveksien... Kylläpä lie
ensiluokkaista!

-- Hän oli ilmoitettu siellä tarjoilijattareksi.

-- Ei auta, tiuskasi Sucher raa'asti tyrkäten paperit pois luotaan, --
hän ei saa kirjoja täältä. Ei ainakaan minulta. Kääntykää herra
hallitusneuvoksen puoleen.

-- Mutta herra Sucher...

-- Ei auta, kiljahti hän vielä kerran... Koettakaa päästä hänen
suosioonsa, jos hän nyt on sillä tuulella, että se onnistuu... Hän on
sanonut, että hänen allekirjoituksettaan ei mikään huora saa enää olla
ammatissaan... Ja olkoon minun puolestani! Menkää hänen luokseen, sanoi
Sucher myrkyllisesti. -- Nyt puhaltaa tuuli siten meillä. Teikäläiset
vaimoihmiset saavat pian matkapassin. Minä en uskalla paperilappuakaan
allekirjoittaa.

-- Älkää olko ankara minulle, herra Sucher, ehkä asia taas selvenee.
Tehän tunnette liikkeemme tavat. Tahdon järjestää kaikki, ennenkuin
tyttö saapuu.

-- Niin, niin, aina luullaan, että Sucher voi kaikki järjestää. Sucher
on kaikkivaltias muka kuin Taivaallinen Isä! Ja minä, aasi, teen
tietysti kaikki!... Ja tuo tuolla sisällä vetää minua korvista!...
Treulich on tietysti hyvä kaveri, parooni mallikelpoinen nuori mies,
minä se olen tämän talon piru. Hän tuolla on hyvissä väleissä kaikkien
puolueitten kanssa, hän hallitusneuvos ja teidän armonne. Hän saa
kunniamerkit ja minä hirttonuoran. Eikä koira perästä hauku. -- Mutta
Gersonin, totta vie, laitan vielä kadulle kulkemaan.

-- Mitä hän on siis tehnyt, kysyi Milada kohteliaana.

-- Emäsika hän on, tekopyhä! -- Jo neljätoista vuotiaana se alkoi
pelata herrojen kanssa. Silloin Thomasin taloudenhoitajatar, Strebler
vei hänet Lambergin luo, -- Lamberg lähetti hänet takaisin, koska tuo
aasimainen heilakka oli vielä kajoomaton. Tunnin perästä vei Strebler
hänet takaisin, -- ruumiin vika oli silloin jo poistettu. Tyttö sai
poliisikirjan ja auttoi Thomasta, tuota enkelintekijää, rahoja
kasaamaan. Vuoden perästä tyttö sai keskoiset, -- puoli kuolleena...
Mitä se ryönä teki? Antoi kirjansa pois... Hän ei Jumalan nimeen tahdo
enää olla mukana tuollaisessa... Noh, mitä me saatoimme tehdä?...
Pitikö antaa hänen mennä? -- Ei suinkaan! Olisi tuottanut meille
tappiota. -- Mutta sillä ihmisellä on sydän kivestä... Ja minä onneton,
joka pistin nenäni siihen sakkaan!... Minä pidin tuota Roosaa kuin omaa
tytärtäni... Ei ollut halua häijynkään tehdä meille minkäänlaisia
palvelustehtäviä... Mitä me nyt teemme hänelle, sanoin Carlotalle...
Teemme hänestä hierojan. -- Hyvä! -- Minä vien hänet Jonaschin luo
tuonne Prinssikadulle. Minä maksan huonevuokran, takaan Roosan, --
sanon sen Jonaschille.

-- Me ilmoitamme lehdessä. -- Hän saa työtä. -- Hän saa hyvinkin
työtä... Jonasch ei ole saita, mutta elää hänenkin täytyy... Roosa
tarvitsee hyvää ruokaa, yövaatteita, alusvaatteita. -- Herra Jumala,
enhän minä voinut väkisin viedä tuollaista tuottavaa otusta porttolaan,
kun tuo ei mennyt hyvällä. -- Ei sellaista saa onnistumaan, vaikka itse
poliisimestari tyttöä pakottaisi... Kyllä minä tunnen siksi hyvin
lainpykälät.

-- Luonnollisesti ette häntä pannutkaan porttolaan, sillä teillä ei
olisi silloin ollut siitä yksin kaikki tulot, ajatteli Milada.

-- Noh, nähkääs; vero on raskas suorittaa ja Jonasch otti silloin
tällöin vähän rahaa. Niin oli kaikki hyvin.

-- Mutta sitte tuli taloon pöllöpäinen kynäilijä, -- tietysti
juutalainen, tyhjäntoimittaja, kysyy Jonaschilta koppavasti, miten tämä
voi tytöltä kiskoa maksua, -- hän ei ole poliisin kirjoissa, hän ei
ole, sanoo hän, eikä tahdo olla julkinen portto. Ja mies uhkaa
kirjoittaa lehtiin, mennä lakiin ja antaa Jonaschin kuulla tuhannen
sarvipäätä päällekkäin. Ja Jonasch, tuo aasi, lykkää syyn minun
niskoilleni! Minun!

-- Kun tuo kynäherra kuulee minun nimeni, niin hän lähtee juoksemaan
ympäri mailmaa... Luonnollisesti hän on nyt tytön uskottu mies ja
asioitsija... Kylläpä oli juoruamista... Sitten hän lentää tänne ja
pitää sellaista helvetinmoista menoa, ett'ei sitä voi kertoakaan. Eikä
hän aio muka lakata, ennenkuin kaikki on mailmalle paljastettu.

-- Ja hän haukkuu mitä sikamaisimmin! -- Mutta meidän herra
hallitusneuvoksemme, sanottakoon hänestä mitä tahansa, niin tällaisissa
asioissa hän on mestarillisen ovela. Ja kyllä hän saa kaikki kiikkiin,
olkootpa vaikka juutalaisiakin. Tiedättekö, mitä hän vastasi?

-- Niin, sanoi hän, tytön pitää ottaa pois Jonaschilta ja maksaa hänen
velkansa... Mutta silloin täytyy hänet stante pede (heti paikalla)
panna porttolaan, koska hän on laillisesti todistettavasti harjoittanut
ruumiillista epäsiveellisyyttä ansaitakseen, -- tahi, -- herra
asioitsijan, juutalaisen, -- täytyy hänet naida, -- se on
samantekevää... Ha, ha, ha! Sellainen on lakikirjan pykälä... Te ette
voi kuvitella sitä sappea, jonka israelilainen sylki... Miten niin? --
Mitä tämä on?! -- Mitä se merkitsee?! Poliisimestari vastaa, laki
säätää ja määrää, että koska tytöllä ei ole ammattia jolla elää ja on
poliisin valvonnan alainen, niin salaisen ammattihaureuden
välttämiseksi ja lainvastaisen toiminnan vastustamiseksi on hän oleva
joko julkinen portto tahi laillisesti vihitty aviovaimo. -- Jos siihen
suostutaan, on tyttö vapaa... Loppupäätös on se, että se, joka
sekaantuu poliisiviranomaisten toimintaan, saa vastata sekaantumisensa
seurauksista...

-- Mitä vastasi pelastaja?

-- Ei mitään; meni kai tilaamaan kristittyjen portolle morsiusseppeleen
tuo juutalainen, nauroi Sucher pirullisesti.

Ovi aukeni. Päivystävä komisarius, tohtori Treulich astui sisään pinkka
asiapapereita kainalossa. -- Milada tunsi hänetkin.

Häntä sanottiin yleisesti paksuksi herraksi, hän johti persoonallisesti
Sucherin kanssa tarkastuksia, ja oli silloin sangen myötäantavainen ja
hyvännahkainen herrasmies...

Tänään hän oli kiukkuisen näköinen, sillä hän oli juuri ollut
neuvosherran puheilla, joka tahtoi muutamia vuosiselostuksia
parannettaviksi. Tuo hierojajuttu, joka oli kierrellyt lehdissä,
oli herättänyt ylemmissä virkamiespiireissä tunnokasta
oikeudenmukaisuusintoilua... Mitä hän tahtoo, kysyi hän lyhyesti.

-- Hän ilmoittaa uuden ammattihuoran saapumisen, herra komisarius -- --
Goldscheiderilta, herra komisarius. Hänen paperinsa ovat muuten
kunnossa.

-- Älkää laskeko ihmisiä huoneeseeni, sanoi Treulich kuivasti ja heitti
oven jälkeensä kiinni.

Sucher myönsi: kyllä, herra komisarius! -- sitten hän sanoi
Miladalle, menkää ennenkuin äijä tulee! Tänään herrat eivät latele
kohteliaisuuksia!

Milada tahtoi vielä sanoa jotain... Mutta Sucher tuuppasi hänet
olkapäistä ulos ja sulki oven. Taas tuo ihminen oli raaka!

Mutta syksyllä, kun hänellä oli tarjouksia, -- kylläpäs oli
sovinnollisempi tuo vanha roisto!...

Mutta nyt Milada oli vapaa... Nyt Gust odotti häntä. --

Milada kulki kesäilman piristämänä koettaen pudistaa pois mielestään
äskeiset rumat muistot, jotka peittivät kuin mustalla suruharsolla
hänen täänaamuiset rusoiset unelmansa. -- Turhaa oli kaikki! --
Salaisesti viehättävä ilontunne, jonka hän oli koko ajatustarmollaan
yrittänyt säilyttää koko viimeisen viikon ajan ei tahtonut enää palata.
-- Tyhmää oli mennäkin juuri ennen Gustin luona käyntiäni tuollaiselle
asialle, mietti hän alakuloisena. Miksi sekoitin tunnelmat, ja
turmelin ne! -- Kyllä hän yleensä karkoitti helposti viranomaisten
hävyttömyyden ja halveksimisen mielestään, -- jos hänen asiansa lopulta
onnistui. -- Mutta tällä kertaa! -- Hän oli ollut liian herkkynyt ja
hempeä, ne tuhannen hellät ajatukset, jotka sillaikaa olivat syntyneet
hänen mieleensä, olivat tehneet hänet tunteellisemmaksi, ja
vastustuskyvyttömäksi. Hän olisi tahtonut tänään olla hyvissä väleissä
kaikkien ihmisten kanssa, hän olisi tahtonut pitää aivonsa puhtaina ja
vapaina kaikista vastenmielisistä mietteistä.

-- Miten tuo mies sai ajaa hänet pois ja kohdella kuin koiraa, milloin
häntä vaan lystäsi? Eikö Miladalla ollut minkäänlaisia ihmisoikeuksia?
Eikö hän saanut edes säilyttää sielunrauhaansa? Saiko jokainen loukata
raa'asti hänen mielensä ja turmella hänen juhlatunnelmansa?

Vahva, hurja raivonpuuska kuohahti hänessä. -- Hän pui nyrkkejään. --
Hän läksi kiihkeänä kävelemään. -- Miksi hän antoi itseänsä rusikoida?
Ja yhä uudelleen. Miks'ei hän hyökännyt tuon miehen kimppuun ja takonut
häntä nyrkillään rintaan, tuota roistoa, niin että se pelosta
vikisi?...

Milada tunsi vihan kiertävän kuin sähkövirran hermoissaan. Ah, nyt oli
hänen hyvä olla... Näin, hän ihan kuin puhdistui.

Hän oli mennyt poliisilaitokseen pyytämään oikeutta, noudattaen
laillista järjestystä, ja siellä häntä kohdeltiin kuin rikoksentekijää,
kuin kulkurikoiraa, jota armosta ei jätetty rakkarille... Ja
kiitokseksi siitä täytyi nuolla poliisien käsiä. Hehän olivat itse
suuria konnia, jotka harjoittivat parittamista ja ihmislihakauppaa
pahemmin kuin yksikään porttolanemäntä! Ja entäs tuota paksua
komisariusta, joka tarkastusten tapahtuessa joi itsensä samppanjalla ja
konjakilla sikahumalaan ja vaati, että tytöt alastomina marssivat hänen
ohitsensa! Lämpimällä kesäsäällä Miladaa palelutti. Kun oli täytynyt
näin orjana alistua, muuttua näin araksi koiraolennoksi, ei jaksa
voittaa rakkautta, ei saavuttaa onnea, ei uneksia ihania unelmia.
Toinen mies heitti hänet kuin raadon ulos ovesta, toinen otti hänet
luokseen nauttiakseen hänestä.

Gust parka! Ei hänkään tätä käsittänyt! Hän näki ammattiporton kauniina
olentona, joka aina jaksaa antaa. Hän oli nähnyt hänet vaan salissa
nauravana, nuorena. -- Porton syvintä kurjuutta, hänen ruminta
häväistystään, hänen ihmisyytensä hivuttavaa kuoleentumistaan, sitä hän
ei voinut aavistaa... Että etsivä sai häntä jalallaan potkaista, että
Treulich piti koiraansa parempana olentona kuin tyttöä, joka istui
poliisilaitoksen eteisessä odottamassa, että rappeutuneimmalla
kulkurilla, jolla oli pari kolikkoa taskussa, oli oikeus pyytää häntä
sukupuolisuhteisiin, kuin tavaraa, jota kadulla kaupataan! -- Ja äkkiä
kauhistutti häntä rakkauskohtaus Gustin kanssa.

Hän näki, että heidän suhteensa synnyttäisi ikäviä ja tyhjiä hetkiä,
jotka yhä uudistuisivat onttoina ja teennäisinä, hän tiesi Gustin
odottavan häntä kuumeentapaisena, mutta hänellä ei olisi mitään
virkeyttä tarjottavana. Hän tunsi sen selvenemisen, joka kaartuisi
hänen toiveittensa yli kuin jääkylmä, harmaa talvitaivas ja sitä
seuraavan epätoivon, joka kiertäisi hänen sieluaan kuin erämaan hiekka,
lopulta sen haudaten.

Hän yritti paeta kuin kirottu omia ajatuksiaan, hän koetti kiinnittää
huomionsa ympäristöönsä, kuunteli innokkaana kahden koulutytön
keskustelua, jotka käsikädessä kävellä sipsuttivat hänen edessään ja
huomasi lopulta saapuneensa porttikäytävään, missä putoovien
rautapeltien töminä kokonaan sai hänen askeliensa äänen hukkumaan. Hän
käänsi salavihkaa päänsä ja näki tuon vanhan miehen taas pihalla jotain
muistiin kirjoittavan ympärilleen katsomatta. Täysin huomaamatta Milada
pääsi pujahtamaan sisäänkäytävän ovesta. Kiertoportaat olivat jo
hämärät. Ne haisivat kostealle ja tuoreelle ruukille. Silloin kuului
Gustin ääni ihan kuin valaisten käsipuita. Milada seisahtui. --

-- Hyvää päivää, Milada! -- Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä
kurotan jo tuntosarviani!

-- Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. -- Hänen oma äänensä
pelästytti hänet melkein. -- Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa
ääntään. -- Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias,
teennäinen.

-- Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. -- En osaa
olla hänelle mieliksi...

Gust ojensi kätensä. -- Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. --
Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.

-- Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään
kulkemaan.

-- Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada
kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.

Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. -- Miksi? Minä tunnen
täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. --
Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?

Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen
iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten
läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja
hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä
vuorenrinteitä...

Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta
jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. -- Verenpunervia
viivoja viilsi läpi avaruuden.

-- Ihanaa!

-- Eikö totta? Eteisessä palava himmeä kynttilä olisi riistänyt meiltä
tämän nautinnon. Täytyy astua yön pimeydestä voidakseen täysin iloita
auringosta... Mutta ottakaa päällysvaatteenne yltänne!

Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin
paksuun, ruskeaan tukkaansa.

Gust kantoi hänen tavaransa viereiseen huoneeseen. Takaapäin tullen
laski hän kepeästi kätensä hänen ympärilleen.

-- Haluatteko peilin?

-- En, kiitoksia.

Gust kulki poikki huoneen viheltäen. -- Syntyi hetken äänettömyys.

-- Ei mutta täällä eletään ylellisesti, sanoi Milada katsahtaen
valkoisella pöytäliinalla peitetylle pöydälle, millä oli lautanen
täynnään leikkeleitä, malja hedelmiä ja kolme viinipulloa.

-- Odotan muutakin seuraa, vastasi Gust lyhyesti.

Milada ei ollut vielä katsonut Gustia silmiin. Aivan vähitellen kuin
säästäen nautti hän Gustin läsnä-olosta. -- Hän tunsi olevansa hänen
luonaan, saaden kuulla hänen äänensä. Gustin olemus vaikutti häneen
kuin hellä loppumaton hyväily.

-- Sanokaa, alkoi Gust puhua epävarmasti ja käyden epävarmuudessaan
äkkinäiseksi, eikö teitä hämmästyttänyt se, että kirjoitin teille
uudelleen?

-- Minä ajattelin vaan, että te halusitte tavata minut, vastasi Milada
hiljaa, ihmetellen oman äänensä pehmeää sointua. Aivan hitaasti hän
nosti harmaat usvaiset silmänsä, joissa välkkyi ja värähti ruskeita
pilkkuja, ja katsoi Gustiin...

-- Miten te olette nuori, miten kaunis, lausuivat riemuiten Miladan
silmät...

-- Neiti Milada, -- Gust läheni häntä. -- Selvittäkäämme asema. Minä en
pidä epämääräisistä puheista, sen te kai tiedätte. Te, Milada,
herätätte minussa mielenkiintoa. Minä -- minä -- melkein pidän teistä,
-- minä kunnioitan -- kaikesta huolimatta -- teitä, -- kuin olisitte
ylhäinen nainen. Mutta minä vihaan sitä taloa, missä te asutte ja sen
asujamia halveksin.

-- Minun ei tarvitse elää siellä, vastasi Milada jäytyneenä, joka hetki
olen vapaa jättämään se -- kerskaamatta.

-- Noh, mutta päättäkää sitten! Miksi te jäätte sinne? Vaikkakin
onneton sattuma, tietämättömyys, petos, mitä minä tiedän, on teidät
sinne saattanut, -- niin älkää tulojen tähden jääkö sellaiseen
paikkaan, Milada! Ettekö tunne, miten tuo asema teidät alentaa?

-- En asu siellä tulojenkaan tähden, herra tohtori. -- Minä teen sen
siksi, että rakastan noita ihmisiä. -- Nuo sairaat, rappeutuneet,
rikkinäiset olennot muodostavat sen perheen, -- johon minä kuulun.

-- Enkö sitä ajatellut, räjähti Gust katkerasti, se on harhaan
johtunutta ihmisyysintoilua, tyhmää tunteellisuutta! -- Minä sanon
teille, -- Gust löi itseään rintaansa, -- nuo naikkoset eivät ansaitse
sääliä, eivätkä uhrautuvaisuutta. Heidän elämänsä on irstautta,
röyhkeyttä ja näyttelemistä.

-- Te puhutte niistä niin, kuin te ne tunnette, -- nuo maalatut,
tunkeilevat, nälkäiset naiset, jotka öisin käyvät kiinni käsivarteenne,
tehden rahasta, mitä vaan haluatte. Ab, ne ovat olentoja, jotka
kurkkuun asti ovat kahlanneet kurjuuden rämeessä ja nyt viskataan
rannalle... Ne ovat eläimen viimeiset värähdykset, joka tahtoo syödä
nälkäänsä... Ja -- Milada hengitti syvään, -- ne ovat sellaisia, joiksi
te kuvasitte heidät... Mutta minä, herra Brenner, olen nähnyt, miten
tämä on alkunsa saanut. Minä näen ihmisten ensimäisen villin, aran,
epätoivoisen taistelun loassa... Minä näen ne rinnallani, kun ne
tanssivat paheen liukkaalla, välkkyvällä tiellä, kuinka he luiskahtavat
ja kaatuvat, kuinka he yrittävät nousta, katsellen hirmustuen eteensä,
miten he toivottomina astuvat askeleen taaksepäin, jääden yhden kauhean
hetken seisomaan, -- miten he kurottavat käsivartensa ja sitten, sitten
hitaasti -- hitaasti vajoovat, pelastumatta, katse hirvittävänä nähden
kuoleman heille virnistelevän. Minä näen heidän astuvan sille tielle,
joka päättyy sellaisena, millaiseksi te äsken sitä kuvasitte.

Lujasti ja päättäväisesti Milada jatkoi:

-- Kun nämät tytöt alkavat elämänsä, ovat he viattomat ja herttaiset,
he vaan ilakoivat. He iloitsevat kaikesta. He tekevät teidän ja
teikäläisten elämän rattoisaksi. He eivät ymmärrä, mikä on viha ja
pilkka. Ei koskaan heidän päähänsä pälkähdä ruveta valheellisiksi ja
alhaismielisiksi, ruveta epärehellisiksi, turmeltuneiksi ja
taipuvaisiksi kaikkeen irstauteen. -- Ja he tulevat juuri huonoiksi
teidän ja rakkautensa tähden teihin. Te miehet jätätte heidät, kun
olette saaneet kylläksenne. Ja ensimäistä miestä, joka on vielä
rukoillut rakkautta, seuraa toinen, seuraa kolmas; näitten suhteen ei
säily enää antavana, vaan kerjäävänä. Siksi, että nainen kerran oli
rehellisesti sukupuoliolento, tekee yhteiskunta hänestä porton.

Gustin otsa uurtui. -- Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat
synnynnäisiä porttoja? Mitä te niistä haaveilette? He turmeltuvat
mieluummin, kuin että tekisivät työtä! Te ette kai tahdo minulle
uskotella että ne, jotka haluavat elää kunnollisesti, eivät voisi
paheesta pelastua nykymailmassa? Sehän olisi naurettavaa!

-- Oi, hyvä herra Brenner! Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat
synnynnäisiä porttoja, -- Milada herkesi hetkeksi puhumasta, --
sellaisia on; mutta heille tehdään julmaa vääryyttä siinä, että
yhteiskunta laatii niille alttiina ja keskeytymättä tilaisuutta
paheeseen. Vahvemmat ja siveydessään varmemmat käyttävät heikkojen ja
erehtyvien kompastusta liian paljon hyväkseen.

-- Tuo on mukavaa viisausoppia, sanoi Gust ylvästellen.

-- Sen olen saavuttanut katkeran vuosikausien kokemuksen perästä,
miettien totuutta. -- Milada katsoi eteensä otsa kokoonvedettynä ja
rasittuneena kuin hakien ajatuksilleen muodon. Löytyy ihmisiä, joilla
on himo kiduttaa ja murhata toisia. Ne murhaisivat yhtä huolettomina
kuin miten muut ihmiset nauttivat elämästä, jos ei tuota synkkää
vaistoa lain kahleilla hillittäisi. Älä tapa, on uskonnon pääkäskyjä.
Hulluinhuoneet ja mestauslava ylläpitävät sitä lujasti. Siten ihminen
pakoitetaan itseään hillitsemään. Hyvän lain tunnusmerkki on se, että
sitä ei tarvitse enää pakosta noudattaa. -- Laki ihmismurhan
estämiseksi on hyvin lähellä tuota tosiasiaa. Mutta näyttäkää minulle
laki, joka sukupuolielämän alalla saisi mitään aikaan! Osoittakaa
minulle siveyssääntö, jota ei toinen heti kumoa?! Ja noin horjuvien
laillisten olojen vallitessa uskaltaa hallitus rakentaa mestauspölkyn,
jolla ihmisiä pakoitetaan vertaan vuodattamaan!

-- Älkää toki uskoko, että olen itse tuon kaiken keksinyt? En ole niin
etevä. Paljon olen oppinut kirjoista, enimmän osan on opettajani --
Horner minulle selittänyt.

Pelkäämättä katseli häntä Gust uhmailevine poikasilmineen. -- Kas siinä
on huonosti sulatettujen sosialististen periaatteittemme johtopäätös!
alkoi hän meluten. -- Siinä ei ole mitään uutta, eikä valtaavaa.
Horner, noh jaa, se nyt aina viskeli suuria sanoja ympärilleen. Te ette
voi kieltää tosiasioita, joita alinomaa tapahtuu ympärillänne.
Suunnaton määrä jotensakin hyvissä oloissa eläviä nuoria tyttöjä, jotka
kyllä voisivat sopivalla tavalla tyydyttää sukupuoliviettiään,
antautuvat ammattihaureuteen, ja unohtavat kaikki yhteiskunnalliset
edut pyrkien tyydyttämään miten vaan taipumustaan ylellisyyteen ja
nautintoon, jota perheenäidin toimi ahtaassa kodin piirissä ei
nykyisissä porvarillisissa oloissa voi heille tarjota. Se on heidän
luonteensa, sanon teille, se ei johdu ympäristön vaikutuksesta. --
Portolla ei ole äidillisyyden tunnetta, -- hän ei tahdo saada lapsia,
hän päinvastoin vihaa niitä. -- Oikea nainen on aina ja etupäässä
äidillinen. -- Gust taukosi jatkaen voitonriemuisena: -- Löytyy
luostareita, laitoksia, Marttakoteja, pelastusarmeija ja kaikenlaisia
apukomiteeoja. -- Lukekaa toki muita kirjoja, kuin niitä, joihin Horner
painaa hyväksymisensä leiman. Englannissa ei yksikään jalosukuinen
nainen häpeä tehdä prostitueeratuille hyvää. -- Mutta tahtovatko portot
pelastua?! Ei missään ole pahe sen hirvittävämpi ja hurjempi kuin
hyväntekeväisyyden päämajassa, Lontoossa. -- Se on totta, Milada. --
Minä huomasin heti, että te liioittelitte. Olitte päässyt
luostarikoulusta, kun Hornerin hyödytön viisaustiede näytti teille
uuden siveysopin luvatun maan. Piru vieköön nuo suunsoittajat! --
Milada, minä sanoin sen jo silloin ja toistan sen, älkäämme väitelkö
siitä emmekä tästä. -- Älkää pakottako minua antamaan selityksiä,
tekemään muistutuksia ja ponsia! Ja ennen kaikkea, älkää koettako minun
päätäni kääntää! -- -- Kunnioitan teitä siksi liian paljon. En edes
kysy, miten voi nainen, joka on noin sivistynyt, noin älykäs, noin --
naisellinen kuin te viihtyä moisessa ympäristössä?! -- En tahdo tietää,
ken on teidät sinne saattanut!... En tahdo... Gust polki lattiaa. --
Kauhistus jähmetytti Miladan sielun. -- Riittää, että käsitän, että
jokin ihminen jossain mailmassa on tehnyt rikoksen! Ja nyt emme puhu
enää tästä! -- En hukkaa tähän sanaakaan! -- Milada tahtoi puhua, mutta
Gust peitti kädellään hänen suunsa.

-- Älkää puhuko, Milada, minä varoitan teitä. -- Minä tunnen, ett'en
kestä sitä nyt. -- En tahdo -- nyt -- tietää mitään... Tahdon nauttia
-- päivästäni. Olen niin iloinnut jo edeltäkäsin, tätä päivää aatellen.

Milada pudisti päätään kuin yrittäen väkisin heittää luotaan ajatuksen.
Hän tunsi suunnatonta onnea Gustin häntä kosketessa... Ja kuitenkin hän
ajatteli: Miten vieras on tuo rakas olento sisimmälle olemukselleni...
Horner, kiihkon käivertämine kasvoineen on häntä lähempänä. Tuo haluaa
vain viettää kesäpäivänsä hauskasti loppuun asti. -- Milada pudisti
taas päätään kuin karkoittaakseen ajatuksensa. Tahdon avustaa häntä --
hauskuuttelemisessaan.

-- Milada, -- sanoi Gust äkkiä hellästi ja Milada tunsi hänen lämpöisen
hengityksensä otsallaan. Hän pelästyi -- äkkiä hänen ajatuksensa
seisahtuivat... hänen sielunsa vaan kuunteli... tuo ääni painoi kaiken
kumoushalun alas.

-- Pelkään, että te otatte kaikki asiat tässä elämässä liian synkältä
kannalta. Siten ei jaksa elää... Te olette minusta henkilö, joka tahtoo
kulettaa kaikki hukkuneet tavarat kadulta oikeaan paikkaan.

Milada katsahti Gustiin hymyillen väsyneesti.

-- Eikö totta, Milada? -- Teidän täytyy jättää tuo homma kerta
kerraltaan. -- Ottakaa elämä kepeämmin, edes tällä hetkellä! -- Teillä
on niin surumieliset silmät. -- Ne ovat harmaat kuin usva... Minä
kuvittelin saada ne iloisemmiksi. Silloin ruskeat pilkut välkkyivät
niissä kuin auringonsäteet, jotka kuivaavat usvan pois... Se teko
houkutteli minua. -- Mitä meitä liikuttavat muitten asiat!? -- Gust
veti Miladan luokseen sohvalle. -- Ei minunkaan elämäni ole ollut aina
hauska. Olen saanut vaappua hirmuvaltiaan, isäni, ja sairaan
äiti-raukkani välillä... Hän rakasti minua, sitten ei ole kukaan minua
niin rakastanut. Kerron hänestä toisella kerralla. -- Hän levitti
Miladan molemmat kädet.

-- Siis olkaamme nyt iloiset -- me kaksi, -- eikö niin?

-- Heittää kokonaan taakkansa pois, ajatteli Milada. Jospa voisin sen
tehdä! -- Ehkä voin hetkeksi levähtää matkalla kulkeakseni taas
eteenpäin... Hyvää se tekisi. -- Hän antoi Gustille kätensä.

Gust silitteli hämillään hänen hiuksiaan punastuen kuin pikku poika.

-- Miten minä jaksan yksin selviytyä, kun kukaan ei auta minua, eikä
tee minulle seuraa, ajatteli Milada ahdistuneena. -- -- Anna veroittaa
impeyttäsi, -- kuului kuin Hornerin muriseva ääni jostain.

Gustin käsi painui hänen poskelleen. Se poisti hänen ajatustensa tuskan
ja vihlomisen. Kun olen loppuun ajettu -- kotona, -- tunsi hän, -- niin
nukun näin.

-- Tulkaa viereiseen huoneeseen, Milada... Se on ollut äitini huone...
Gust aukasi viereisen huoneen oven... Se oli valkoinen, valoisa huone.
Huonekalut olivat vaaleat, kaikkialla oli valkoisia, käsin ommeltuja
liinoja, myös pianolla; -- huonekaluilla oli ohueita, maitovärisiä
lasi-esineitä, joissa oli naisen hiuksia; kaikkialla oli maljoja ja
sirokoristeita. Joka tuolilla oli silkkipatjoja ja rautasänky oli
runsaasti koristettu nauhoilla ja pitsipeitteillä.

-- Eikö tämä ole siistiä? Äidillä oli taiteellinen maku. Hän ylpeili
siitä. Milada yritti kuunnella häntä. -- Gust puhui ystävistään,
ylioppilaselämästään...

-- En voi mitään koskaan sanoa, joka häntä huvittaa ja kietoo. Hän ei
tahdo tietää mitään minun mailmastani, minua ei miellytä mikään hänen
mailmassaan. Kaikki nämät harrastukset ovat minulle ventovieraita.

Gust jutteli rattoisasti. -- Oly on mainio likka. -- Hän varmaan
miellyttää teitä. Hän on aina lystikäs, aina virkeä, -- aina hän kaipaa
temmeltämistä, -- mutta samalla hän on täydellinen liikenero. -- Katsoo
omaa etuaan kuin kissa... Hän on kesy peto-eläin, niinkuin Joszi
sanoo... Muuten hän soveltuu teille seuraksi. -- Hän hyväksyy kaikki
aatteenne. Hän on myös kansanvillitsijä. Hän oli jo koulussa anarkisti.
-- Tulkaa Milada, nyt näytän teille jotain. -- Gust aukasi ikkunan ja
Milada näki laatikoissa noin yli kaksikymmentä pientä kukka-astiaa,
joissa kasvoi kaktuskukkia. -- Minä itse hoidan niitä. Ne olivat äitini
lempikukkia. Ne eivät kaipaa hoitoa, sanoi hän aina ja ne kukkivat
siitä huolimatta. -- Minä en ole saanut yhtäkään kukkimaan, mutta minä
odotan sitä kuin lapsi. -- Kun olin pieni, niin äiti lupasi, jos olin
oikein kiltti, että saisin yhden noista tulipunasista kukista. Joka
aamu juoksin tänne, aukasin ikkunan ja iloitsin kuvitellessani sitä
ihmettä. -- Ei tämänkään lehdet ole kauniit, mutta toivo saada se
kukkimaan, elähyttää minua sitä hoitamaan... Herra Jumala, minä olen
hommannut teillekin jotain.

Gust sulki ikkunan juostakseen huoneesta... Kotvasen kuluttua hän
palasi kätkien jotain selän taa... Nämät olisi pitänyt antaa heti
saavuttuanne. -- Hän tarjosi Miladalle kukkia.

Milada ihan punastui, hänen silmänsä välkkyivät. -- Minulleko?

-- Hm. -- Kamelikukkia ostin... Mietin kauan... Kuvittelin
luonnettanne, mitkä kukat teitä muistuttaisivat, ja valitsin sitte
kamelioita. Se on ylpein kukka. Se tuntuu minusta, kuin haluaisi se
sanoa: Joka on minun näköiseni, sen ei ole pakko tuoksua.

-- Jos te tietäisitte, -- sammalsi Milada vapisevin huulin, -- miten --
tämä -- kaikki -- minua --

-- Ei saa itkeä, sanoi Gust hellästi -- ei saa. -- --

Hän otti lujasti Miladasta kiinni.

Hänen silmänsä säkenöivät. -- Te olette kovin kaunis nyt.

Milada seisoi ihan suorana liikkumatta. Pelko, joka hempeänä ja ihanana
valui hänen suoniinsa, jäykistytti hänen kaikki liikkeensä. Tapahtuman
tavattomuus ja poikkeuksellisuus yhtyneenä hänen tunteisiinsa, jotka
ihmeellisen sopusuhtaisina soveltuivat tähän ilmiöön, sai hänen
mielensä huumeeseen kuin väkevä viini. Hän ajatteli ja puhui ilman
tavanmukaista tarkkaa itsearvosteluaan. Jokin hänessä painoi
silmälaudat kiinni, -- kuin uuvuttaen hänet syvään, syvään uneen. -- Se
olento, -- joka valvoi, -- joka nauroi ja puhui hehkuvia sanoja, joka
kohotti käsivartensa kiertäen sen rakastettunsa kaulaan, joka pisti
kukkia tukkaansa ja ylenpalttisella liikkeellä irroitti raskaan
lettinsä, niin että se putosi suorana selkää pitkin käsiin kuin tumma
käärme, joka nauroi hiljaa ja hopeanhelähtävästi, vaan samalla
muistutti: ei saa nauraa, eikä oikeastaan tiennyt, miksi hän niin
sanoi, -- se oli onnellinen, herännyt lapsi, jolla oli kuumat posket,
ja jonka ruumis vavahteli, -- olento, joka kutoi unelmiensa harson
tummaksi punastuen aavistavan ruumiinsa ympäri.

Hän oli yksi niitä tuhansia, tuhansia riemuitsevia, jotka näkevät oman
olemuksensa täydellistyvän yhtyen toiseen.

He istuivat kauan lujassa syleilyssä sohvalla. Ja Gust puhui Miladalle
paljon, jossa kuuluivat usein sanat onni, aurinko, -- vapaus, vuoristo,
ja yksinäisyys.

Milada tunsi hänen suunsa lämpimän hengähdyksen ja hän hyväili Gustin
käsiä, jotka ympäröivät hänen kasvojaan.

Sitten hän kuuli itsensä puhuvan... Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut
vierain ääni, minkä koskaan oli kuullut nousevan rinnastaan... Se ääni
nousi siitä salatusta lokerosta, jonka olemassa oloa hän ei ollut
voinut aavistaakkaan, joka nyt mielihyvällä aukeni vapauttaen synkkiä,
kahlehdittuja sykähdyksiä.

Ja puhuessaan, nähden sielunsa räikeän alastomuuden, punastui hän ja
kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä; salaamatta ja peittelemättä
tunteitaan, antoi hän kyyneltensä pudota Gustin käsille, jotka Gust oli
ristineinä painanut hänen syliinsä.

-- Katsos, tämä on luonnollinen seuraus, rakkaani. Ymmärrän sen, minkä
kerrot... Ympäristösi on tehnyt sinut sairaaksi; sinä muutut, jahka
vapaudut sieltä... Jahka seuraat minua vuoristoon, sanoi Gust
mielenkiihkolla ja herkkyneenä... Milada pudisti päätään.

-- Älä puhu! Et tunne itseäsi; ei tämä ole minulle uutta, sanon
sinulle. Sinä uskot, kenties, että saat vaikka mitä aikaan uhrautuen...
Esimerkiksi tohtori Forkaksen tytär, -- tunnetko hänet. -- Et.
-- Siis kuule! Hän lähtee kotoaan, ja saa päähänsä ruveta
sairashoitajattareksi, sairaalasisareksi. Nyt hän on Pahlenin
osastossa, -- tiedätkö. Ajattele sivistynyttä naista sellaisessa
ympäristössä! Sinä olet ihan samallainen. Hän kärsii tietysti kovasti.
Hän ei kestä sitä. Naisena hän menee rikki. Kuule, kenen luulet
jaksavan tuollaista kestää? Ei yhdenkään ihmisen. Jokainen ei ole noin
vapaa ennakkoluuloista. Ei auta, täytyy tyytyä omaan toimintapiiriinsä.
-- Tällainen ihmisystävällisyys, jos yleensä hyväksyn tuollaisen
uhrautuvaisuuden, kuuluu toiseen aikakauteen... Ehkä sellainen aika
kerran koittaa... Mutta silloin täytyy ihmisten olla aivan
toisenlaisten. Nykyaikana on intoni ihan turha, usko minua!

Milada käsitti Gustin sanat vaan puoleksi. Ne hävisivät siihen
riemusoittoon, joka oli vallannut hänen olemuksensa. Yksi seikka oli
vaan selvä. Gust piti hänestä, Gust rakasti häntä.

Ja hän tiesi, että se oli suurin armo, josta hän kurjalla
elämänradallaan oli saanut nauttia.

Gust sanoi: Minä kerron sinulle vielä paljon, paljon... Olen minäkin
jotain kokenut elämässäni, jota kukaan ei aavistakkaan.

Milada nyökäytti hänelle päätään. En osaa puhua, kuin sinä. Ajatukseni
eivät jousta; eivät ole niin vapaita kuin sinun. Kaikki on niin
kireällä... Tunne tätä! -- Hän nosti Gustin käden sykkivän sydämensä
kohdalle jatkaen... Ajatteleminen on ihaninta... On niin hyvää tietää,
ettei tarvitse mitään kertoa, ei selittää, ei käyttää pitkiä, kylmiä
sanoja, ja kuitenkin tuntee, että toinen tietää kaikki, tuntee elämäni,
ajatukseni, kaihoni ja ainoastaan siksi, että hän minua rakastaa... Ei
niin... Hän rakastaa minua vaan siksi, että hän ne tuntee... Tahi miten
se on? Minä olen kömpelö, Gust... Mikä on oikein?

Milada katsoi Gustiin... Ja Miladan loistavan katseen vaikutuksesta,
nähden hänen silmissään säkenöiviä punaisia välkkeitä, täyttyivät
Gustin siniset, helposti kostuvat poikasilmät kyynelillä... Näin
kokonaan ei yksikään olento ollut vielä koskaan hänelle kuulunut. --

-- Oikein on se, alkoi hän puhua -- --

Silloin kuului askelien kaiku rappusilta, äänekkäitten, nauravien
sanojen helähtäessä niitten kera.

Gust nousi kiihtyneenä seisomaan; -- ole hiljaa, ne ovat Joszi ja
O -- --, odota, tyynny, -- pyyhi silmäsi kuiviksi -- --

-- Poika hoi, tässä olemme... Solakka, pitkä tyttö ryntäsi
remuten ovesta sisään, mutta siristi samalla epäilevän näköisenä
mantelimuotoisia kiiltävän mustia silmiään, kun hän näki Miladan ja
kääntyi juhlallisena ovelta takaisin. -- Joszi, älä tee mitään
tuhmuuksia, -- sanoi hän haetusti kirjakielellä, -- tule, täällä on
jokin neiti.

-- Nyt hän on taas hankkinut itselleen tulipunasen juutalaisnenän, --
ihan sai hävetä hänen tähtensä kadulla. -- Ja sitten hän puhui koko
ajan hepreaa. Sellaista hulluutta! -- Nainen otti päästään laajan
sulkahattunsa ja lyhyen takkinsa, seisoen korkeakauluksisessa
tummansinisessä pellavaisessa puvussa. Hänen siroja, pyöreitä
olkapäitään peitti leveä pitsikaulus. -- Matalalle otsalle kiertyvä
poikatukka, pieni, rohkea nenä sekä sen alapuolella oleva leveä,
aistillisen elämänhaluinen suu, teki hänet viehättäväksi. -- Ja se
tapa, millä hän toista tervehti, oli kuvaamaton...

-- Katso, Milada, tämä on Olly -- Polly -- meidän --

-- Minä pyydän, nimeni on Olga Pollini kaikille muille. Isäni oli
italialainen...

-- Joka teki nukkeja, kuten näette... Hyvää iltaa. Tänään ei hänen
sininen veren tippansa suostu mihinkään vapauteen. Hän selitti elävänsä
minun kanssani vaan "vasemmalla puolella." -- --

-- Ole siivosti, lörppä.

-- Kuule Olly, anna näppini pois. -- Joszi piteli peukalollaan paidan
rintaansa.

-- Ei minulla sitä ole, vastasi Olly nenäkkäästi, -- kautta sieluni ei,
ja jätä minut rauhaan!

-- Minä pyydän siksi kaikilta hyviltä ihmisiltä anteeksi, -- sanoi
Joszi vilkkuen lyhytnäköisillä silmillään ympärilleen, -- tällä
naisella oli se hullunkurinen halu, että hän käytti erästä pientä
punasta granaattinappia puuttuvan sukkanauhansa tilalla, vaikka minä
käytän sitä näin ylhäisessä paikassa. Sanon vaan yhden seikan... Olly
Polly tuli tänään päivällisille -- ilman sukkanauhoja -- siis noin
puoleksi puettuna luokseni... Sillä mitä vielä puuttui tuon siipipuvun
alta...

-- Sinä olet taas sietämätön, pidä kerran suusi kiinni.

-- Oho! -- Sano, että se on syntiä, mutta älä sano, että se on väärin.
-- Joszi kääntyi loukkaantuneena pois. -- Huomaa, ystävä Gust, naiset
eivät ole koskaan meille hävyttömämpiä, kuin juuri silloin, jolloin he
ovat meidät pettäneet. -- Kun Olly tuli tänään päivällä kamariini, --
kasvot käiverässä, suu täynnään pistosanoja, silloin tiesin aivan
tarkkaan, mitä oli tapahtunut -- Ainoastaan viattomat muinoiset äidit
kohtelivat lempeinä, hellinä ja hyväillen miestään, kun olivat hänet
pettäneet... Tämä sukupolvi on tekniikassa edistynyt. Sinun ei tarvitse
mitään tunnustaa -- Olly! Sinun raivosi, että minun vähäpätöinen
yksilöni oli olemassa, todisti parhain tekosi.

-- Noh, kaikkea kuulee! Mitä minä olen tunnustanut? -- Sano -- kerran!
Ja mitä minä olen kertonut!?

-- Kaikki! -- Että sinä et ollut toimessasi, sillä tätisi oli muka
kipeä. -- Että tätisi kävi kanssasi Praterin puistossa. Että tätisi on
niin hyvä mutta köyhä, että sinun täytyi viedä hänelle eilen
illallinen. -- Sinähän olet täydellinen Punahilkka! -- Ja että sinä
sait nuo kultavitjat tädiltäsi, etkä herra Wolfilta. -- Että osaat
tanssia czardasta... Ja että tätisi vaatii, koska hänkin on vilustunut,
että sinä pukeudut korkeakauluksiseen pukuun. Ja lisäksi, että minua
pitäisi lyödä korvalle, koska puhun tällaisia mielettömyyksiä. Kaikki
kerroit yhdellä hengähdyksellä, ilman, että minä sain tehdä
kysymystäkään. -- Todisteita on siis kyllin. -- Vaikk'en minä vaadi
sinua edesvastuulle.

-- Kylläpä täti on ollut sinulle hyvä! Kun sinä tyydyt
korkeakauluksiseen pukuun, niin se on ihme ja enne, sanoi Gust nauraen.

-- Espanjalainen seinä vedetään eteen, lähtekäämme pois naisemme
makuukammiosta, sanoi Joszi viisastellen.

Hän kaasi viiniä lasiin tarjoten molemmille tytöille lasin. -- Hyvä
Gust, -- räjähti hän, -- nyt olet oikealla tolalla. Sitä sopii seurata!

-- Kaikkea teillä on varastossa! Isälläsi mahtaa olla rajusti rahaa,
eikö niin?

-- Tule tänne, aukase ja auta, mörisi Joszi.

Gust nauroi: Olkaa hyvä ja syökää leikkeleitä, olkaa hyvä, ottakaa
hedelmiä. -- Olkaa kuin kotonanne! -- Syöpäs sinäkin, kuiskasi hän
Miladalle, -- ota ja maista!

Milada oli ensi kerran tänlaisessa seurassa. Ollyn tapaiset naiset
olivat hänelle outoja ilmiöitä. Hän tunsi vaan oman seurapiirinsä
naisluonteet, jotka, olkootpa nuoria tahi vanhoja, kauniita tahi rumia,
viisaita tahi tyhmiä, kuitenkin kaikilla väli-asteilla suurisuisuutta
tahi röyhkeyttä säilyttivät miehiä kohtaan alistumistavan ollen aina
valmis sovittelemaan omat halunsa miesten tahdon mukaan.

Mutta tämä tyttö, jonka otsasta saattoi nähdä hänen huvitteluhalunsa
ja kevytmielisyytensä, käytti rakastajaansa kohtaan sellaista
itsetietoista puhetapaa, puoleksi keikailevaa, puoleksi käskevää
kieltä, joka hankki hänelle kieltämättömän etusijan ja ylivallan
tämänkin pöydän ääressä ja se ihmetytti kummana ilmiönä Miladaa. Gisi
oli kauniimpi kuin tämä tyttö, Fanni osasi yhtä hauskasti kertoa ja
esittää asioita... Ja kuitenkin... Näin ei Miladan piirissä uskallettu
koskaan herroille vastata.

Olly penkoi hedelmämaljaa, rikkoi manteleita, pistäen ne pureskelevan
Joszin suuhun. Hän kertoi "muotiliike Brucknerin" ikuisista
kinailuista. Hän oli siellä koetteluneitinä. Hän jäljitteli lihavia
naisia, jotka ostivat sieltä takkinsa katsellen häntä riihensä läpi ja
sanoen:

-- Toivoakseni se takki sopii täyteliäällekin vartalolle!

Ja tämän kertoessaan Ollyn koko olennossa ja esiintymisessä, hänen
mustasta sulkahatustaan alkaen hänen harsosukkiinsa saakka, hänen
huoleton naurun kikahduksensa ja uhmaileva jalan polkemisensa, kun
Joszi häntä piikitti, oli jotain niin luonnollista ja täysiteräisen
naisellista, -- jotain alkuperäisen vahvaa ja tahdonvoimaista, että se
aivan helposti sai kaiken arvostelun ja ilkeän tutkimishalun loppumaan.

-- Minä olen, mikä minä olen, -- ja ken ei minusta pidä, sille minä
vihellän! -- Minä olen Olly! -- Siten puhuivat selvästi Ollyn silmät,
joilla hän usein katsahti vastapäätä istuvaan vaikenevaan
naistoveriinsa.

-- Luuleeko tuo olevansa minua parempi siksi, että on Gustin napannut?
Olly oli todella pahalla päällä. -- Hän oli aina tottunut hallitsemaan
tällaisissa pienissä salaseuroissa, saaden toisesta naispuolisesta
osanottajasta toverin, joka aina alttiina ja ihailevana alistui hänen
määrättäväkseen ja joka tyytyi niihin miehiin ja juhlaruokiin -- jotka
hän, -- Olly, -- suvaitsi hyljätä ja jalomielisesti työntää toiselle.

Mutta tämä "neiti" ei luonut häneen katsettakaan. Hän vaan istui ja
katseli "Gustin hyvää makeaa" myllynkivisuuruisilla silmillään ja ihan
se katseli noilla ihmisen läpi. Ja omenankin tuo kuori, ennenkuin sen
söi.

Olly katsoi pöydän alle. Ei sielläkään tapahtunut mitään, joka olisi
selittänyt pöydän yläpuolella ilmestyvän vaiti-olon, -- miksi siis tuo
nainen oli täällä? Tuo oli täydellinen kekkana. -- Olly nojautui
taaksepäin.

-- Harmaa usva nousee maasta, -- sanoi Gust kumartuen eteenpäin ja
katsahtaen Miladan silmiin... Kun usva nousee vuorenrinteelle, saamme
pian sateen, -- sen tiedämme varmaan.

-- Eihän nouse usva, olen ylen onnellinen, kuiskasi Milada
innostuneesti ja hiljaa, -- mutta usko minua, Gust, en voi onneani
esiintuoda, se on tänne kätketty, liian syvälle tänne sisään...

-- Noh, nyt ne kuiskivat vielä! -- Olly oli saanut heistä tarpeekseen.

-- Minun on nälkä, niin että näköä haittaa, -- selitti hän äkkiä
tiukkana, -- suvaitsetteko, neiti?

-- Olkaa hyvä, vastasi Milada tarjoten hedelmämaljan Ollylle.

-- Hyvät ihmiset, teillähän on tukka hyvin säädyllisesti kierrettynä
päähän... Mitenkä tämä hiusneula on pudonnut, kysyi Olly viattomasti
muka hämmästyen, kun asettui Miladan selän taa. -- Katsokaa, kun
nojaudutte taaksepäin, voitte satuttaa itsenne näillä, jotka ovat
hiuksista irti. -- Olly näytti mitä rehellisintä naamaa repien
liikuttavan auliina hiusneulat Miladan tukasta... Olisipa minulla
tuollainen tukka. -- Minulla on vaan tällainen rotanhäntä. Senpä sanon,
olisipa minulla tuollainen tukka! --

-- Olisit aikoja sitten keinotellut sillä kapitalistisesti.

-- Pidä suusi kiinni! -- En olisi silloin enää täällä. -- Olisin
Amerikassa -- aivan varmaan. -- Tällainen tukka pukee. -- Tietää
olevansa silloin jonkinarvoinen. Tämä tukka on aarre. -- Mutta te ette
tahdo sitä käyttää eduksenne. Teidän pitää antaa sen olla
irtonaisempana. -- Tahi aukinaisena se olisi kaunein...

Osoittaakseen toiselle, miten kuninkaallisen varma ja jalo hän oli
naisellisena olentona, aukasi Olly kiirein nykähdyksin Miladan paksun,
ruskeanpunervan letin, joka levisi selälle kuin kiiltävä kuparinen
haarniska.

-- Katsokaa!

Joszi taukosi syömästä. -- Komeata, -- sanoi hän painaen rillit
nenälleen...

Olly vastasi. -- Ei se vielä ole kunnossa. Hän sieppasi vyötäisiltään
narsissikukkia, jotka talon isäntä oli hänelle tarjonnut hänen sisään
astuttuaan, ja pisti ne kireälle kiinni Miladan tukkaan. -- -- Noh, nyt
saatte katsella!

-- Sinä olet ihana, sanoi Gust suudellen Miladan olkapäitä.

Ylen tyytyväisenä Olly palasi paikalleen... Nyt piti Miladan nähdä,
miten suuri luonne -- Olly -- oli...

-- Sydämeni ei ole ollut koskaan näin kepeä, sanoi Milada ihmetyksen
punertamin silmin, kaikki ajatukseni ihan kuin lentävät. -- Ei mikään
niitä paina. -- Tämä on kummallista.

-- Minä sanon suoraan, alastomana ei ihmisellä ole enää suruja.

-- Mainio kokemus, huomautti Joszi.

-- Koettakaapas kerran, väitti Olly ja hänen äänessään oli yhä tuo
äidillisen suojeleva sävy, -- minä olen aina sanonut. -- Ihmisen suru
johtuu vaatteista.

-- Sillä ei tiedä aina, -- kenen saa ne maksamaan -- -- niin, niin. --

Olly ei ollut kuulevinaan Joszia. -- Kun kerran on viskannut kaiken
yltänsä, kaiken kaiken, -- -- silloin ei osaa enää välittää maailmasta!
-- Minä hyppelen joka päivä ihka alastomana.

-- Pitää nähdä, eikö vastapäätä ole huone vuokrattavana.

-- Ole hiljaa, Olly on tänään helvetillisen viisas.

-- Seura tekee kaltaisensa.

-- Minäkö teitä painostan, kysyi Milada jännitettynä. -- Minähän tunnen
huvia kuullessani teidän puhuvan. En suinkaan minä vaan tee teitä
raskasmielisiksi? -- Tahtoisin nyt olla iloinen kuin lapsi... Jospa
vaan tietäisin, miten lapset ilakoivat.

-- Jokainen tavallaan. Minun suurin nautintoni lapsena oli antaa nenäni
honista ja ryöhätä.

-- Ja minun, sanoi Olly hätiköiden, -- suurin nautintoni, -- eh, en voi
sitä kertoa, -- katkasi hän puheensa.

-- Ihania asioita kerrot!

-- Se ei ole totta!

-- Sinähän olet sen kertonut minulle itse...

Olly laski viinilasin pois. -- Kertonutko, sanoi hän epävarmalla
äänellä.

-- Luonnollisesti. -- Mutta minua surettaa syvästi, Olly, että se
temppu ei tee ihmistä vanhaksi ja viisaaksi.

-- Sano, hävytön, ettei se ole totta, härisi Olly, se ei ollut
ollenkaan sitä, jota sinä tarkoitat. -- Vaan se oli --.

Äkkiä kuului tuima ääni käytävästä. -- Talonmies, sammuttakaa! Minä
menen nukkumaan.

-- Nyt se käski sammuttaa varhemmin kuin tavallisesti, sanoi Joszi
katsoen kelloaan.

-- Sehän oli luonnollista, koska minulla on vieraita.

-- Kuulkaa, pojat, minä en kulje enää jälkeen kahdentoista yksin tämän
talon pihan poikki. Täällähän on suoraan kamalaa olla. -- Joku juoksee
siellä aina kuin aave kintereilläni ja katsahtaa kasvoihini
sähkölyhtyvalossa. -- Viime kerralla minä ihan huusin.

-- Ja aave huusi vielä kovemmin kuin sinä.

-- Täällä saa ihan hermotäristyksen. -- Yleensä minun täytyy sanoa,
että niin häikäilemättömiä ihmisiä, kuin mitä te olette, en ole
tavannut -- sinä tiedät sen, Joszi, eikä sinulla ole minkäänlaisia
selityksen oikeuksia.

-- Enkö sitä sinulle sanonut, Gust. Me olimme sittenkin aaseja,
molemmat. Hän ei osaa käsittää kaunotuntoisuuttamme.

-- Anna hänen olla, -- et aavista, miten mieluisa on monen järjelle
aasimaisuus, sanoi Gust hymähtäen Miladalle.

-- Kautta suojelusjumalani, Panin! Me olimme molemmat humalassa, -- ja
viimeisen järjenkipunamme avulla me lähetimme hänet pois huoneestamme.
-- Eikö se ollut germaanilaista kylmäverisyyttä. -- Aivan
atleettimaista. -- Voi Gust, paksussa kallossani herää synkkä aavistus.
Me olimme silloin pässinpäitä!

Joszi tuijotti synkkänä lasiinsa. -- Olly takoi hänen selkäänsä.

-- Hävytön, -- roisto, pidä suusi kiinni!

-- Kysy herra Wolfilta, -- sanoi Joszi nielaisten viiniä, -- hän
tietää, miksi me olimme pässinpäitä.

-- Hän on taas juovuksissa, selitti Olly alistuvaisesti. -- Hänen
pitäisi osata hillitä itseään, kun hän niin hyvin tietää, että hän ei
siedä paljoa.

Joszi kohotti lasinsa Miladaa kohden. Arvoisa neiti miesparka rukoilee
teiltä armoa. -- Olly, sinä Käärmes, -- sinä teet selitysasiakirjat
kaiken tulevan ja mahdollisen varalle. Revi rikki protokollasi! --
Tänään en juo itseäni humalaan. -- Tänään minä elän järkevästi...
Takuuna siitä on oleva se, että tyhjennettyäni tämän viinilasin sanon
puolta kreuzeria erehtymättä, miten paljon sinulla on rahaa
postisäästöpankissa.

-- Sinä valehtelet!

-- En koskaan. Koska minä en huonosti uskovaisena miehenä luota
ihmeisiin, niin olkoon sanottu, että perustan väitteeni nyt
tosikokemukseen. Minä tutkin tänään asiakirjalaukkuasi, sinun ollessasi
poissa. -- Pankin vastakirja oli laukussa. -- Voi Olly -- Polly -- voi
voi, voi! Ja tämän sinä olet tehnyt sen jälkeen, kun pidimme sinulle
tunnin kestävän esitelmän.

-- Pierrette on kuollut, toisti Joszi kaameasti tehden käsiliikkeen.
Hän on auttamattomasti hukassa. -- Hän ei oivalla olemassa oloaan. --
Hän ei ole ollut olemukselleen uskollinen. -- Perhosesta on tullut
muurahainen. -- Sirkka ei enää laula, -- hän kokoo tavaraa. Mimi Pinson
kutoo sukkia... Hän kuolee rasvanmuodostukseen sydämen ympäri...

Olly oli lyöty, hän piteli hedelmämaljaa molemmin käsin pistäen
suuhunsa makeisia ja marjoja toinen toisensa jälkeen, viskaten toki
parhaat marjat Joszin lautaselle... Nyt se rupee taas hulluttelemaan.
-- sanoi hän halveksivalla äänellä, -- ja sitten se kuorsaa...

-- Kuka jaksaa väsymättä ylläpitää rikkomatonta ihanteellista
lemmensuhdetta naisen kanssa, jolla on numeron mukaan määrättävä varma
vuositulo? -- Asia on tällä kertaa vielä pahempi, sillä naisella on
säästöpankkikirja omalla nimellään. -- Kuka tahtoo säästää nuoruutensa
voimat laskeakseen ne kuin kultaiset askeleet alttarin ympäri, jonka
jumalatar aikoo käyttää niitä elinkorkolaitokseen! -- Oi, Olly --
Polly, rauhassa nukkunut henkeni hymy huulilla näkee sinun kulkevan
Tuonelan matkaa... Sinussa näen kaikkein sydäntä särkevimmän
naiskohtalon... Sinä olet perikadon partaalla!... Sinä lihot. -- Sinun
ruumiisi kaikki särmät pyöristyvät, sinun olentosi kimmoisuus kuluu
pois... Poistu luotani, Olly!... Sinä haiset jo sipulille ja
sumppikahville... Sinä olit minusta kevätuhrin papitar, -- olisit
korkeintaan saanut kuolla vienon säälittävän keuhkotautisena, -- sinä
ihana, -- sinä kepeä, sinä uneksiva, sinä antautuva, kukkea,
villinhurmaava hempukka! --

-- Sinä otit minulta ijäksi elämän uskon siitä, että sukupuolielämä voi
olla vapaata aineellisuudesta. -- Se oli sinun suurin rikoksesi. -- En
voi enää rakastaa... Osaan ainoastaan keinotella rahoja rakkaudellani.
Kuule, -- Gust, menetän miehekkyyteni jouduttuani rikkaisiin
naimisiin...

Olly vimmastui todella, kun oli kysymys hänen säästöpankkikirjastaan.
Hän säilytti rahansa kahdessa, jopa kolmessa eri paikassa ja osti usein
arpajaisseteleitä, pitäen salaisuutensa kalliina aarteena, ja rupesi
sylkemään ja raappimaan kissan tavalla, kun nämät miehiset ystävät
kyselivät, mistä hän oli koonnut kapitaalinsa, miten suuret ne ovat ja
mihin hän aikoi niitä käyttää.

Tämä kapitaalikysymys oli muodostunut Joszin ja Gustin loppumattomaksi
ilon lähteeksi. -- Olly rupesi nytkin pippurimaiseksi, siristäen
halveksivana komeasti kaartuvia silmiään: -- Noh, möhömaha, ole
iloinen! Ei sinulla tarvitse olla omantunnonvaivoja siitä, että sinä
olet niitä kapitaaleja kasannut.

-- Se nyt vielä puuttuisi. Minua hävettäisi olla sinun luonteesi
väkivaltainen rasvoittaja. Sinä olet syntynyt anteliaana viskaamaan
rinnan täydeltä kukkia tuuleen, niin että paksut porvarirouvat
kääntyisivät päiväkävelyllään raivostuen sinun yli-inhimillisen
hupakkomaisuutesi tuhlaavaisuudesta.

-- Oi, Olly, miltä sinä tulet näyttämään kolmihuoneisessa huoneustossa!
Sinun pikku perhosielusi istuu siellä sitten aina takapuolellaan. --
Sinä saat rakkuloita sulasta säädyllisyydestä... Ja miten sinä sitten
osaat haukkua toisten nuorempien epäsiveellisyyttä, heidän
kukkahullutteluaan ja keväthempsutustaan! Ei mikään muu ole tärkeää
kuin heinäkuun sade, sillä silloin sipulit kasvavat! -- Oi, oi, oi!

-- Oi, oi, oi, toisti Gust.

-- Se huoleton ilo, jota tunsit aamusta iltaan saakka, naurusi,
hyräilysi, se teki sinut herttaiseksi, siroksi, verrattomaksi, se
kehitti luonteesi lennokkaimmat taipumukset, se teki pienet petomaiset
aivosi tarkoiksi ja valtioviisaiksi, -- oi, -- Olly, se muodosti
vivahduksia sieluusi, se väritti elämäsi. -- Missä ovat ne huolet,
jotka seitsentoista vuotiaana ollessasi olivat polttavimmat, saisitko
nimittäin sulkahatun, silkkiröyhelöt ja harsovantut? Itke, Pierrette,
et osaa oikein sääliä itseäsi tällaisena! Talvella olit tenhoova, hyvä
ja lämmin, saadaksesi kesällä ylpeillä paljain kauloin ja käsivarsin,
kesällä lauloit, sirkka, tanssiaksesi saman säveleen mukaan talvella...
Huolettomuutesi, lapsellisuutesi, se, ett'et osannut panna arvoa
eduille, se teki sinut joustavaksi ja elähyttäväksi. Sinä et harkinnut,
sinä halusit, sinä et pyytänyt, sinä vaan otit, sinä et kitkuttanut,
sinä nielasit... Sinä olit jumalatar!... Pierrette, missä on tenhosi?
Ihanne on rikki, Pierrette ei jaksa tanssia paksut rahakukkarot
taskussa.

Joszin lasi oli tyhjä. -- Yhdellä hyppäyksellä kävi Gust eteisessä
tuoden mukaansa uuden annoksen syötävää ja juotavaa.

-- Jaa-a! Mitä te olisitte ihmisestä tahtoneet tehdä, sanoi Olly hiljaa
itsekseen...

Molemmat käsivarret pöydällä istui Milada kuunnellen. Kädet hän oli
kätkennyt syvälle paksuun, kiiltävään tukkaansa, seuraten keskustelua
haaveksivin katsein ja puoli-auennein kuumin huulin.

Gust nojasi päänsä Miladan ohimoihin ja Miladan hiusten kiemurat
ympäröivät hänen vereviä poskiaan.

-- Eikö Joszi puhu loistavasti, kysyi Gust hiljaa, mutta se puhe on
vakavampaa laatua, kuin mitä hän itse tahtoo myöntää.

-- Minä huomaan sen, vastasi Milada samalla tavalla.

Joszi katsoi taas syvämielisenä täytettyyn lasiinsa.

-- Mihin sinun suloinen tenhosi on hävinnyt, kysyn? Mihin hukkui nuoren
ruumiisi seikkailuhalu? Etkö edes tiedä? Sinä tuhlasit kuninkaallisesti
hehkua, rakkautta, intohimoa yhtenä iltana saadaksesi varhain
aamulla kupin lämmintä suklaatia leivoksien kanssa. Suklaatia ja
tuulihattuja... Muistatko niitä enää?

-- Oi te naiset, naiset! Kuka on teidän herttaisessa sekamelskassa
hyörivään luontoonne saattanut näivettävää järjestystä ja kiduttavaa
kuria? Kuka on teistä tehnyt jokapäiväisiä, järkeviä poroporvareita,
teistä puotineideistä, pesijättäreistä, ompelijattareista -- elämämme
perhosista? Kuka on saanut teidän elämänne suistumaan riemun
kimaltelevasta radasta? Kuka on opettanut teitä rahoja laskemaan? --
Olly -- Polly, kaikkein utumaisin viinihaavekuva päättää päivänsä
lihakaupan omistajana! -- Oi, oi, oi!

Olly veti kaikilla kymmenellä sormellaan kevyeesti järjestetyn
tukkalaitteensa eteenpäin. -- Paljasta pötyä, -- sanoi hän puoliääneen
Miladalle. -- Sellaisia ovat herrat miehet. Itsensä puolesta eivät
tahdo huolehtia niin ala-arvoisista asioista, kuin mitä raha-asiat ovat
tahi perheen ylläpito.

-- He tahtovat vaan rakastaa ja lentää sinipilviin haaveissaan!... Ei
mistään todellisuudesta saa puhua! Se turmelee heidän ruokahalunsa
lämpöisen vadin ääressä. -- Mutta sitte, kun vati on jäähtynyt,
hyvästi! Silloin me naiset jäämme siihen yksin seisomaan ihanine
tunteinemme. Kiitos kaunis siitä lystistä! Mutta minä en aio jäädä
teidän armoillenne. Minä järjestän itse elämäni ja kylläkin järkevästi.

Olly nousi seisomaan ja meni pianon luo nostaen sen kannen. -- Tule
tänne, möhömaha, ja säestä mieluummin minua!

Joszi nousi seisomaan... -- Olly, -- sanoi hän nielaisten jotain, --
sinä riistät minulta viimeisen uskon naisiin. Minä olin toivonut, että
pysyisitte aina noin herttaisen tietämättöminä liikeryöstöstä, olin
luottanut siihen ja järjestänyt asiani tuon ainoan naisviehätyksen
peruslähteen mukaan. Ei auta... Merineidot, metsänimmet, jumalattaret
-- kaikki olivat tyhjää mielikuvitusta... sinihouretta, -- roskaa. --

Joszi heilui hiukan katsellen turvonnein pienin silmin Miladaa...
Katsokaappas Ollya! Hän oli kuin luotu ja tehty miehen iloksi ja
nautinnoksi... Ja hän on saita. Hän kokoo pää-omaa! -- Hän keinottelee
ja politikoi. -- Hän meni Ollyn luo, laski käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja lauloi vahvalla basso-äänellä.

-- Tällä leposohvalla ma tahdon kuolla!

-- Mene, sinä olet ja jäät pölkkypääksi!

-- Mutta minä olen niin kuoleman vakava, että kun minut kerran
laskettaisiin hautaan, en siitä ylös pyrkisi. -- Olly pikkuiseni, minä
vannon. -- Oih! Enhän minä ole juovuksissa. -- Tänään on sinulla oleva
täysi työ saada minut kumoon, velho! -- Ja Joszi oikasi vartalonsa
kierrähtäen pari kertaa korollaan, laulaen.

-- Ja leposohvan voi myös kerran periä, -- -- mutt' vasta varsin
kuoltuaan.

-- Tiedätkö, hän tuntee naiset, sanoi Gust loistavin silmin. -- Mutta
kyllä ne häntä myös pistävät takaisin...

-- Hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

-- Hän on ihanne-ihminen! Huomaappas, hän on vannonut olevansa
kajoomatta Ollyyn, ennenkuin Olly itse sen tahtoo. Se on ankara
lupaus. --

-- Oi, vanhapoika-ihanuus. Sa minne häivyit meiltä?... lauloi Gust
hiljaa Ollyn kirkkaan sangen miellyttävän sopraanon kaikuessa...

-- Kaikki on täällä niin kummallisen yli-inhimillistä, -- niin
kaunista, niin kaunista, ajatteli Milada. -- Nämät herttaiset
ihmiset...

-- Mutta juoppas hiukkasen, sinä katselet kuin Sfinxin silmillä, sinä
hymyilet, -- mutta samalla kertyy usvaa silmiisi, uhaten kyyneltyä...
Armaani, sinä olet niin vaiti. -- -- Miten nimesi lyhennetään? --
Miladaa on raskasta lausua.

-- Niin raskasta kuin rakastaa minua, sanoi Milada nousten seisomaan...

-- Eipäs. -- Tuli välähti Gustin silmissä. -- Sinä olet solakka ja
vahva kuin poika. Minä pidän sinusta. -- Ja Gust painoi vaalean päänsä
Miladan lanteille.

Joszi huusi pianon luota. -- Hän näyttää minusta pakenevalta
vuorikauriilta, joka hyppää suurten, suurten kuilujen yli -- hei --
hopp --

-- Minä kutsun sinua Milaksi! Enkö saa kutsua -- -- --

-- Siis veljenmalja!

Olly istui pianon ääressä heiluttaen jalkojaan. -- -- Soita jotain
Wagnerilta, pyysi hän, vääntäen silmiään ylöspäin. -- Soita miten
Tristan joi lemmenjuoman, soita!

Joszi alkoi voimakkaasti:

    -- Askalonin mustassa valaassa
    asui miekkonen kolme päivää,
    siks' kunnes ihan jäykkänä...

Olly heitti pari nuottivihkoa Joszin päähän. Nauraen nousi Joszi
seisomaan astuen täysinäinen viinilasi kädessä Miladan ja Gustin luo.

-- Katsokaa, Milada, sanoi hän, -- tuo meidän Gustimme tuossa on onnen
myyrä! -- Katsokaa häntä tarkoin, -- hän on ikuisesti nuori ihminen
-- -- Hei veli veikkonen! Eläkööt sinun kaltaisesi!

Hän tyhjensi lasinsa ja veti sitten Ollyn syliinsä. -- Nyt
runoillaan... Seuraa tarkkaan, nyt alkaa ensi säe. -- Hän löi parilla
sormella alkutahtia.

    -- Ruskeat, kauniit sotilaat --
    -- kaupunkihin -- matkaavat,
    jossa kauneimmat naiset
    mailmassa asuvat.

    Ylpeät, suorat, vienot,
    paksut, herttaiset, hienot,
    ne naiset -- asuvat,
    naiset asuvat.

Olly takoi pianolla kyynäryspäällään basso-ääniä.

-- Minun täytyy lähteä, sanoi Milada äkkiä kooten hiuksiaan...

-- Ehei! Et sinä niin vaan lähde kultaseni! Tahdot livistää, siihen ei
suostuta. -- Gust hyväili Miladan poskia.

-- Mila, anna minulle nyt suudelma, sanoi hän hiljaa...

-- Siis Olly, nyt sinä alat. -- Älä sekaannu loppusäveleessä. --

    -- Ruskeat, kauniit sotilaat,
    kaupungista matkaavat.

-- Pysy tahdissa, huusi Olly heittäen säärensä ilmaan.

-- Kuule Olly, me emme ole vielä yksityishuoneessa. -- Jos haluat,
sähkötän langattomalla linjalla.

-- Tule pois, Mila, -- he meluavat liikaa. Kun Olly rupeaa iloiseksi,
on paras jättää hänet yksin. Tule tänne minun huoneeseeni, minä sanon
sinulle jotain.

Milada katsoi Gustiin pitkään, mutta seurasi häntä kuitenkin. --
Virnistäen tuuppasi Olly soittotoveriinsa. Mustasukkainen harmin tunne
valtasi hänet hetkeksi. -- Kunhan vaan tuo möhömaha ei nukkuisi
sill'aikaa! -- Tiukkana hän otti Joszin kädestä lasin pois.

-- Ei tippaakaan, sanoi hän siihen surumielisesti tirkistävään Josziin.

Gustin makuukamarin valaisi kirkas kuutamo. Yön tuuli heilutti
valkoisia tylliuutimia. Gust taputti käsiään.

-- Eikö täällä ole raikas hengittää? -- Ei ole tupakansavua, eikä
melua. -- Täällä meidän on hyvä olla, eikö niin, rakkaani?

Milada seisoi akkunan ääressä palmikoiden kuun valossa kiiltävää
tukkaansa.

-- Miks'et anna hiuksiesi vallehtia vapaina, sanoi Gust
loukkaantuneena.

-- Se ei sovi minulle, vastasi Milada hiljaa.

-- Ole toki iloinen, armaani, sanoi Gust hellästi, -- odota, minä tuon
uutta viiniä.

Gust otti kaapista tumman, leveälitteän pullon. -- Tämä on sinua
varten, se on parasta.

-- Kiitos, mutta minä en juo enää.

Milada pelästyi. Hänen omat sanansa kuuluivat kaavamaisilta. Mitä hän
täällä oikeastaan teki! Gust oli hellä, oli lämmin. -- Mutta häntä,
Miladaa, -- pusersi selittämätön pakko, joka kiertyi kuin rautainen
rengas hänen aistimuksiensa ympäri.

-- En voi auttaa, en tunne itsessäni mitään hehkua, -- ajatteli hän
kauhistuen, en voi antaa hänelle mitään takaisin, minä olen jo liian
paljon saanut kokea.

Äkkiä Milada tarttui Gustin käsiin. -- -- Tahtoisin olla sellainen,
millainen Olly on, sanoi hän kiusaantuneena, -- tahtoisin olla
iloineen, kepeäluontoinen ja taipuisa kuin Olly. -- Mutta minä en voi
olla sellainen, -- sinä saat sen vielä kokea. -- Sinä tulet
kauhistumaan minua. En ikinä maailmassa voi olla niin viehättävä kuin
Olly.

Gust polki lattiaa. -- Sinun ei tarvitsekkaan olla Ollyn kaltainen.
Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Sinä olet katkera kuin metsän
hedelmä. -- Etkö sitä käsitä? Sinun olentosi huumaa minut. -- Ensi
hetkestä se vaikutti minuun. Minä asetan sinut ja sinun vaikenemisesi
korkeammalle kuin kaikki mailman Ollyt. Minä en ole mikään
poikanulikka, joka pikiintyy ensimmäiseen tyttöepanaan. -- Milada, sano
minulle, mikä ominaisuutesi minut kietoo sinuun! En tunne enää omaa
itseäni! Minähän olen ihminen, joka en lakkaa itseäni koskaan
tarkkaamasta. En rakasta sinua aistillisesti, enkä yksinomaan
himoitsekaan sinua, vaikka sinä olet kylläkin kaunis. Mila, en ole
ketään naista sillälailla katsellut kuin sinua. --

Gust vaipui Miladan eteen kätkien päänsä hänen hameisiinsa. Viereisestä
huoneesta kuului hiljainen soitto, ja Ollyn kimakka ääni raikui sen
ohessa.

-- Minä tahtoisin hukkua sinuun, kuiskasi Gust kiihkeänä.

-- Gust, Gust. Milada tarttui molemmilla kylmillä käsillään Gustin
päähän etsien hänen huuliaan.

-- Se ei ollut oikea suudelma, kuiskasi Gust jännittyneenä -- vetäen
Miladan viereensä vuoteen reunalle...

Milada tarttui Gustin molempiin käsiin -- tyrkätäksensä ne luotaan. --
Hänen puheensa oli valju ja vitkallinen. --

-- Kuule Gust, -- se on --, minä tiedän sen, -- se on naurettavaa, että
nyt lähden luotasi, sinä naurat itsekin minulle jälestäpäin, toiset
nauravat myös. Te tiedätte, -- mihin minä menen. -- Minulla ei tietysti
ole enää mitään menetettävää, ei siis mitään pelättävää eikä anteeksi
annettavaa, -- Tiedän sen. -- Ja kuitenkaan -- en tahdo olla vaan täksi
hetkeksi rakastajattaresi, -- en tahdo...

Milada puhui hiljaa ja kuitenkin hänen joka sanansa tuntui painavalta
ja leikkaavalta pimeässä huoneessa.

-- Tiedän, ett'et kunnioita minua sen vuoksi rahtuakaan enemmän.

-- Ole hiljaa, sanoi Gust raivoisasti pudistaen Miladan käsivartta. --
Miten rohkenet puhua minulle noin!

-- Sinä et aavista, miten vaikeasti, -- miten pitkän taistelun
kautta olen vasta jaksanut kohottaa inhimillisen itsetuntoni,
yksilöllisyyteni, -- ne menetän nyt kaikki yhtenä hetkenä. En omista
niitä sitte enää. -- Ja sinä -- -- et huomisaamulla enää muista, olinko
minä vaiko jokin muu nainen luonasi!

-- Se ei ole totta, sähähti Gust pusertaen Miladan käsivartta, -- älä
puhu noin! Enhän ole toki juovuksissa. Kysyppäs, olenko ottanut Ollyn
makuutilalleni... Minä en näetkös tahdo hussata tällaisissa asioissa.
-- -- -- Minun täytyy oppia tuntemaan sinut ihan sellaisena kuin olet,
sulauttaa sinut itseeni, jotta oppisin sinut tuntemaan.

Milada ei jaksanut työntää Gustia luotaan. Gust veti hänet viereensä.
Milada tunsi, miten lujasti hänen käsivartensa kiertyivät hänen
ruumiinsa ympäri.

-- En vaadi sinulta mitään, kuiskasi Gust Miladan korvan juurella,
mutta vaikene, vaikene juuri tällä hetkellä.

Olly ei enää laulanut. Pianolta kuului vienoja ääniä... Gustin hengitys
kuului raskaalta, Milada tunsi, miten ne leyhyttivät hiussuortuvia
ohimoilla. Gust nukkui, tuo onnellinen olento. --

Taas kului hetkiä... Miladan pää painui vitkaan alas...

Äkkiä hän havahtui... Jokin ääni kutsui häntä,... aivan varmaan... joku
huusi hänelle... Se huuto oli äänekäs, karkea, suuttunut... Oli varmaan
hyvin myöhäinen aika...

Levottomana kavahti Milada pystyyn. -- Silloin hän tunsi, miten joku
viskasi hänet vuoteelle.

-- Älä kiduta minua kauemmin, kuiskasi Gust... Hänen kuuma
hengityksensä huokui Miladan ihoon. -- Mihin sinä saatat minut? Mihin?

Milada tunsi Gustin kiihkeät, ähkyvät huokaukset korvassaan... Miten
usein hän oli ennenkin kuullut nuo äänet!

Samassa silmänräpäyksessä muistui Miladan mieleen jono kamalia kuvia ja
pöyristyttäviä muistoja, tukahduttaen joka lemmensykähdyksen. Hän oli
satoja kertoja kuullut samat kiihkeät himonhuokaukset!... Eikä kukaan
ollut niissä muistanut häntä, Miladaa, hänen sieluaan, hänen
harrastuksiaan... Ainoastaan hänen lihaansa ne himoitsivat, tuota
orjuutettua, tahdottomaksi pakotettua ruumista raastaakseen he ähkyivät
kiemurrellen... He halusivat vaan yhtä, Gust niinkuin kaikki muutkin
miehet... Laske, laske! -- Milada työnsi Gustin hapuroivat, himoitsevat
kädet luotaan... Hirvittävän selvästi hän muisti ennen muita... tuon
vanhan, laihan herrasmiehen, jonka syliin Goldscheider hänet komensi
viidentoista vuotiaana. Miladan rinnoilla oli silloin ollut
vaaleanpunainen ruusu. Tuo vanha hänet ensin raiskasi. Ja tuon jälkeen
oli heitä ollut lukemattomia, koko jono miehiä, nuoria, vanhoja, --
ystävällisiä ja ilettävän rivoja. Kauhun huuto kuului Miladan huulilta.
Hän kurotti käsivartensa suojellakseen itseään Gustilta... Vaitelias
kamppailu alkoi heidän välillään pimeydessä. -- Milada kamppaili himon,
miehen rääkkäämisoikeuden kanssa... Ei Gust yksin häntä tällä hetkellä
repinyt, koko miessuvun irstailu häntä raateli. -- Lukemattomien
nuorten ja vanhojen ihmiskoirasten kiima, jonka he kaikki olivat
Miladaan purkaneet, tahrasi nyt hänen väsyneen haluttoman ruumiinsa.

Laske! -- Milada pusersi Gustin rantimia. Minä sanon sinulle, Gust, --
Milada kohotti äänensä, -- se oli kova, melkein uhkaava, -- sinulla ei
ole oleva mitään nautintoa minusta. Silloin Gust hellitti.

-- Älä huuda, -- sihahti hän, -- he kuulevat.

Milada juoksi pystyyn ja järjesti hiuksensa ja vaatteensa. Hän tunsi
Gustin suuttumuksessa miesylpeyden, jota hänen kieltonsa oli loukannut
ja syvästi nöyryyttänyt... Eihän kukaan usko muuta, kuin että olen
antautunut sinulle, sanoi Milada kuvaamattoman surullisena katsoen
Gustiin, joka oli kätkenyt päänsä patjoihin, -- -- anna minun mennä! En
voi -- en osaa edes selittää sinulle, miks'en voi taipua tahtoosi. Gust
ei vastannut.

Silloin Milada aukasi viereisen huoneen lukon katsahtaen sinne. Joszi
istui pianontuolilla nojautuen pitkälle taaksepäin, ihan niinkuin
Milada oli hänen poistuessaan nähnyt istuvan. Hän soitti kepein,
huolettomin sormin säveleen toisensa jälkeen, hiljaisia, suloisia
vaihteluja, ihmeellisiä sointuja, jotka hajaantuivat ja yhdistyivät
sulautuen kaihoisina yhteen. Hänen pienet silmänsä katselivat autuaina
ja mailman unohtavina ympäri huoneen koristekattoa.

Naama viidessä viurussa oli Olly kyyristynyt nojatuoliin, töllistellen
väsymättömään soittajaan. Kuin pelastuneena hän hypähti pystyyn Miladau
astuessa huoneeseen... Tuossa oli kilpakosija! -- Tuo oli saanut
tahtonsa tyydyttää.

-- Sellainen mölhö, haukkui Olly, tuolla aasimaisella pianontakomisella
se turmelee koko iltamme. -- Noh, mutta lakkaa toki, kiljui Olly.

Joszi sulki kannen. -- Ystävällisesti hän vilkutti silmiään Ollylle.

-- Näetkö, että minä en ole tänään juovuksissa.

-- Senkin tolvana!

-- Kuule, minä en aio blaijata tänään.

Milada otti hattunsa.

-- Tuletteko mukaan, neiti Olly? On jo myöhäinen nähdäkseni.

-- Kello on jo yli kaksitoista.

Ihmetellen katsahti Milada toiseen. Hänestä tuntui, kuin olisi
tuntimääriä jo kulunut.

-- En voinut aavistaa, että tämäkin ilta meni hukkaan, sanoi Olly
haukotellen.

-- Vai niin, Olly. -- Joszi otti hänen kasvonsa molempiin käsiinsä. --
Sinähän saat kaiken omasi takaisin.

-- Siihen et voi toki laskea granaattinappiani. -- -- Mutta minä
lahjoitan sen siitä huolimatta sinulle.

-- Gust, anna valoa!

Tytöt pukeutuivat nopeasti. -- Gust valaisi portaita. -- Hän oli kalpea
ja hermostunut, pureskellen ylähuultaan. --

Milada tarttui hänen käteensä katsahtaen hellänä häneen. Gust pudisti
tuskin huomattavasti päätään...

-- Kirjoitan sinulle, sanoi Milada. -- Gust nyökäytti päätään
kiihkeästi ja vaieten.

-- Tuletko huomenna noutamaan minut, möhömaha?

-- Minulla on oleva kunnia. -- Mutta Olly -- pese itsesi, -- pe-e-se,
huusi Joszi rappusiin.

Olly näytti hänelle pitkän nenän.

-- Hiljaa, sanoi Gust vetäen Joszin ovesta sisään.

Pihalla aukasi uninen, virnistelevä talonmies portin, laskien tytöt
kuutamossa välkkyvälle, aivan tyhjälle kadulle.

-- Eikö kaverini ole minua kohtaan huomaavainen? Sen täytyy
tunnustaa... Mutta muuta hyötyä hänestä ei ole, alkoi Olly keskustella
kadulla.

-- Mitä te oikeastaan hommaatte, neiti Olly?

-- Minäkö? -- Olen oikeastaan koetteluneiti muotiliikkeessä, vastasi
Olly lyhyesti. -- Se ei ole juuri hauska tehtävä. Kyllä minä teen
hiukan työtä ompelu-osastollakin. -- Järjestän korjaukset, sovitan
koristeet, määrään mallit. -- Mutta mitä minä sillä ansaitsen? En
enempää, kuin mitä kesähattuni ja kunnon puku maksaa.

Tytöt kulkivat kotvasen vaieten.

-- Mitä tietä on teidän kuljettava, kyseli Milada.

-- Minä asun Haudankaivajakadulla. -- Mennään keskikaupungin kautta.
Minä kuljen sieltä mieluimmin näin yöllä.

-- Sitten voitte saattaa minut kappaleen matkaa kotiani päin. -- Minä
asun, -- syntyi hetken vaiti-olo, -- tuolla Louvre de luxen tuolla
puolella.

-- Sepä vasta on kortteeripaikka, nauroi Olly. -- Tunnen seudun hyvin.
Brucknerilla oli siellä ennen liike. -- Nyt meidän liikkeemme on
muutettu hienoon lasipalatsiin.

-- Uskallatteko mennä sitten yksin kotiin -- tuosta minun
asuinpaikastani.

-- Minäkö! -- Enkö uskaltaisi! -- Herra Jess! Minä olen syntynyt
yölinnuksi. Jos joku minua puhuttelee, ja jos mies on siistin näköinen,
otan hänet saattajakseni matkan verran. Jos hän on ikävä, annan hänelle
sen penteleen löylytyksen... Uskotteko ehkä, -- Olly herkesi puhumasta.
-- Sitä, minkä Joszi tänään löpisi, ei nyt ole otettava ihan
peloittavana totena... Noh niin -- minä en ole mikään nunna, -- mutta
en minä ole mikään huonokaan nainen. --

Ja samalla hopulla Olly teki selkoa elämänkatsantokannastaan.

-- Katsokaa, meikäläisellä ei ole mitään kiinteimistöä, ei pääomaa,
eikä muita elämän valtteja kuin nuoruus, kauneus ja iloinen mieli...
Mutta meikäläiset miehet ovat tottuneet, että he saavat kaikki
ilmaiseen, noin vaan kauniitten silmiensä ja kommervenkkiensa avulla.
-- He pelaavat kanssamme aikansa ja sitten me tytöt olemme kiikissä. --
Ja kun nyt, asiain näin ollen, -- Olly seisahtui pannen oikean kätensä
puuskaan antaen Miladan katsella itseään -- joku vanha ukkorähjä tulee
pyytämään saada nauttia minussa siitä, joka ei minulle mitään maksa,
vaan päinvastoin ukon kautta tuottaa rahaa, niin olisinko niin hullu,
ett'en ottaisi rahaa vastaan. Pitäisikö minun luopua tuloistani Joszin
ja hänen tyhjien haaveittensa tähden?

-- Minä tunnustan rehellisesti, minä mynttään rahaa rakkaudellani. --
Ja siten en vahingoita ketään Ja jos en olisi sittenkään viisaasti
käyttänyt ajoissa tilaisuutta hyväkseni, -- ja minä olisin ollut
melkein niin hullu, etten olisi sitä tehnyt tuon ihmisen Joszin tähden,
-- kyllä meillä on ollut härkimenkauppa käymässä Joszilla ja minulla,
-- jos en olisi ajoissa siitä luopunut niin olisivat huolet tehneet
minusta -- tällaisen. -- Olly imi poskensa ontoiksi.

-- Voisiko teilläkin olla suruja, kysyi Milada

-- Oi laivalastittain! Minulla on kuudentoista vuotias sisar, -- joka
on aivan pilalla, hirveän kevytmielinen! Elää upseerien kanssa! -- Hän
on kuin pahin mäkijuntti! Pitää tietysti viimeisiä risoja aina yllään
Maksaa shaketista 250 guldenia, -- se on selvää, mutta ei pane
kreuzeriakaan säästöön. -- Vie vielä paitansakin panttiin. Kun minä
tuon näen, on sydän pakahtua. Mutta äiti pitää vähän siskon puolta.
Joka päivä on meillä toraa. -- Ja sitte on minulla omat onnettomuuteni.
-- Olly huokasi syvään. -- Olen minäkin jotain kokenut eläissäni. --
Olen kärsinyt Joszinkin tähden. Tänään hän nauroi ja lauloi, mutta
olisitte nähnyt hänet joku kuukausi takaperin. Sepä vasta elämöi -- --
Jesus Maaria! Olin vähällä mennä mereen -- Sanoi ett'ei kestä enää, --
minun pitää olla vaan hänelle uskollinen. -- Joka päivä oli meillä
pirstninkia... Mutta minä en voi elää toisin. -- Kahdeksantoista
guldenia on minulla palkkaa kuussa, siihen lisäksi aamiainen ja
päivällinen. Joszilla ei ole mitään. -- Kyllä hän antaa tunteja, tahi
jotain sellaista. Mutta minä en ole saanut häneltä lanttiakaan, en
koskaan, jukukliut en! Mutta ajatelkaa, mitä minulle on tapahtunut?
Joszi on rakastunut minua, mutta nyt hän ei ole minulle koskaan hyvä,
ei koskaan... Nyt hänessä piilee aina vaan viha. -- Mutta hän ei
koskaan kysy, mikä sinut tyttö sitten perii, kun minä jätän sinut. --
Ja vaikka hän kuinka minua rakastaisi, niin kerran hän kuitenkin
kyllästyy minuun. -- Ja jos olisin ruvennut elämään jonkun
aviomiehen kanssa, olisi se voinut tehdä vekaran tahi saattaa minut
sairaaloiseksi. Herra ties! -- Mitä tällainen ihminen sitte ottaa
eteensä! Kyllä te sen muutenkin arvaatte! -- Enkä tahdo joutua
rappiolle, en! -- En tahdo. -- Minä olen nähnyt liian paljon
meikäläisten avio-elämääkin ja muutakin, ett'ei se minua houkuttele. --
Minä palvelen hienossa liikkeessä, näen joka päivä tuhansia kauniita
esineitä. Ja minä pidän niistä. Pitäisikö minun aina olla puettu
kauhtuneeseen pesupuseroon ja kovettuneeseen vilttihattuun? E-ei! --
Olly katsoi Miladaan niin vakavana kuin olisi ollut kysymys hänen
elämänsä ainoasta onnesta.

-- Kyllä käsittää hyvinkin toimintatapanne, kun teidät vaan näkee,
sanoi Milada myöntyvänä.

-- Siis nähkääs, minä käytän hyvää tilaisuutta edukseni. -- Se herra,
joka -- Olly vaikeni taas hetkeksi, -- ei tämä kai huvitakkaan teitä.

-- Päinvastoin se huvittaa kovin, vastasi Milada, kertokaa enemmän!

-- Minä luulin, että olette liian ylevä minulle, neiti, mutta te ette
olekkaan ylpeä.

-- Miksi minä olisin ylpeä?

-- Noh, koska Gust teitä rakastaa. -- Onnihan on saada tuollainen
herttainen, rikas poika omakseen. -- Minun rakastajani Lohnert on vanha
ja ilkeä, mutta en minä silti valita. Kyllä, totta vie, joku toinen
olisi hauskempi, mutta...

-- Mitä te aijotte rahoilla tehdä, uteli Milada kovin huvitettuna.

-- Hm! Olly murahti kovin merkitsevänä, minulla on monta tuumaa
päässäni. Ensin minun pitää selvittää perhe-asiani. Pitää saada äiti ja
veli hyville jaloille ja maksaa velkani. Sitten rupeen harjoittamaan
sopivaa liikettä. Ettekö usko? Minä myyn käytetyitä silkkisiä
tanssipukuja ja naamiopukuja. Minä tunnen rouvan, joka hankkii mitä
hienoimpia pukuja ruhtinattareilta. Hehän käyttävät pukunsa vaan yhden
kerran. Sitten minä elän, miten minua itseäni lystittää, luonnollisesti
rupeen elämään Joszin kanssa, jos hän sitten enään huolii minusta. --
Syntyi hiljaisuus.

Sitten Olly alkoi taas puhua vilkkaasti: Te ette tarvitse ketään muuta
kuin Gustin. Hänellä on voima yksin ylläpitää teitä.

-- Minulla ei ole siihen aikaa. -- Olen työssäni kiinni koko päivän.

-- Noh, yöt olette kai vapaa, sanoi Olly nauraen, pannen päänsä
kallelleen.

-- Silloin vasta olenkin työssä.

-- Noh, hei! Millaisessa liikkeessä te sitten palvelettekaan?

-- Vuottakaa, kun käännymme katukulmassa, voin osottaa sen teille.

Olly katsahti kiireesti ympärilleen. -- Hän tunsi seudun. -- Sitten hän
vilahti Miladan tyyneihin kasvoihin. --

He kulkivat Kärtnerkadun poikki ja sivuuttivat Louvre de Luxen.
Yksinäisen kujan suuhun Milada seisahtui. Yksi ainoa punanen lyhty
paloi kujan toisessa päässä valaisten kauaksi näkyvän kaksikerroksisen
talon etupuolen, joka ylpeänä ja vaativana kohousi rappeutuneen
ympäristönsä yläpuolelle.

-- Tuolla, neiti Olly, on minun liikkeeni. Olly peräytyi! -- Jumala
siunatkoon! -- Mutta sehän -- -- tehän vaan laskette leikkiä. -- -- --

-- Puhun ankaraa totta. Minä olen tuon talon taloudenhoitajatar.

-- Sehän on Punatalo, sai Olly äännähdettyä -- --

-- Aivan niin! Minä olen Punatalon taloudenhoitajatar.

Olly katseli Miladaa kasvavalla kauhulla. Todellako, saattoi lukea
hänen laajenevista silmistään.

-- Niin, niin, -- vastasi Milada katseellaan.

-- Siis hyvää yötä, neiti Olly, minun täytyy joutua! --

Konemaisesti kurotti Olly sormenpäänsä Miladan tarjottua kättä kohden.
-- Hyvää --, hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan.

Äkkiä hän veti kätensä pois paeten.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää sen jälkeen Milada saapui iltahämärässä Gustin huoneeseen
-- ruveten esteettä hänen lemmitykseen.

Hän oli saanut seuraavan kirjeen.

    Rakas Mila!

    Tulen juuri kahvilasta, missä ensi kerran ottelimme Joszin kanssa.
    Kuten arvata saattoi, on Joszi kauhean järkevä, kunnioittaa kyllä
    sinua, ei ole ennakkoluuloinen j.n.e., j.n.e. Eikö se ole pikku
    seikka, -- vaiko mitä?

    Muistaessani eilisiltaa ristitsen käteni kiittäen siima. Joszi
    otti minulta sen katkeruuden kamun, joka vielä poltti sydämmessäni
    muistellessani kieltoasi. Mutta sinä et saa enää jättää minua
    sellaiseen kurjuuteen, eikä tehdä minua niin toivottomien
    tunnelmien uhriksi, kuin miksi teit minut viime maanantaisena
    yönä. Ei se johtunut siitä, ett'en saanut omistaa sinua kokonaan,
    se päinvastoin kiihotti minua enemmän. Kieltäydy usein, minä
    kaipaan vastustusta naisen puolesta. -- Mutta yön pimeydessä
    kuuluu pahoja ääniä, ne toistavat myrkyllisinä omat tunnustuksesi.
    -- Ei siis sanaa enää niistä!

    Rakas Mila, en kysy menneisyyttäsi, en tahdo koskaan oppia sitä
    tuntemaan, en toisten, enkä sinun suusi kautta. Yhden seikan
    tiedän varmaan: meidän onnemme versoo vaan yksinäisimmässä
    kaksinolossa. Minä pyydän siis hartaasti: älä puhu kenellekään
    yksityisestä elämästäsi, ole hyvin varovainen niitten ihmisten
    suhteen, jotka voivat tietää, kuka minä olen. Minä huolehdin
    siitä, että saamme tästä lähtien olla aina vaan kahden kesken.
    Sinun avomielisyytesi Ollylle oli harmillinen kompastus. Olly
    on ihan päästään pyörällä ja hänen täytyi vannoa meille pyhästi,
    että hän pitää tästä asiasta suunsa kiinni kaikkien muitten
    suhteen. Minä olen aikonut vuokrata meille kaupungista yksityisen
    huoneen välttääksemme ikävyyksiä. Luonnollisesti otan sinne
    pianon Joszia varten.

    Tulet siis perjantaina? Elä terveenä! Vastaa heti!

                                                        Gust.

    Rakas Gust!

    Kaikessa kiireessä putkipostissa. Miller on sairas ja ihan
    vuoteen oma -- en voi tulla luoksesi. Eikö se ole kauheaa? --
    Ole hyvä, Gust, ja tule minun luokseni! Kun juoksen edestakasin
    saan nähdä sinut aina välillä ja minun huoneessani saamme olla
    rauhassa -- ainakin varttitunnin. Kuule, armas, meillä on vielä
    paljon puhuttavaa. Kirjeellinen selityksesi tuntuu oudolta.
    Näin ei Gust puhuisi, ajattelin lukiessani, kun hän katsoo minua
    silmiin. Tällaisia sanoja syntyy vain paperille, vaan ei
    aivoissasi, -- mies. Minä tunnen sinut paremmin ja toivon siksi,
    että opit itsetietoiseksi persoonallisuudeksi minun käsissäni ja
    että luonteesi kauneus minun seurassani ilmenee ja vaikuttaa
    kaikkeen mihin ryhdyt ja mitä käsittelet. -- Se pakenee
    julkisuutta, joka on kuolevaa.

    Sinä päinvastoin -- rakastat kai elämää

                                               Miladassasi.

Gust joutui sangen tuntuvasti ymmälle.

-- Milada ei voikaan tulla, sanoi hän Joszille, joka makasi sohvalla
poltellen tupakkaa, hän tahtoo että me menisimme hänen luokseen. --
Mitä sinä arvelet?

-- Mennään sitten.

-- Mutta minua ei tämä juttu, -- Herra ties, -- ollenkaan miellytä
näin. Se on toki, -- etkö myönnä? -- Se on vähän kiusallista, että
menisin sinne -- taloon.

Savupilven takaa luki Joszi: -- Sa kutsuit pirun, pelkäät liekkiänsä.

Gust punastui hiusmartoon asti. -- Sinä et kai uskone, että --
hän -- --

-- Mutta minä pyydän, nenästä vedettävä rakastunut mies, älä heti
päälle lennä. Ja älä tee asioita mutkallisemmiksi, kuin mitä ne ovat!
Milada ei voi tulla sinun luoksesi, ergo (siis) sinä menet hänen
luokseen.

-- Ole hyvä, Joszi, ja ota minun asemani kerrankin vakavalta kannalta!

Joszi nousi istumaan vääntäen kasvonsa seitsemään mutkaan. Hän puri
hampaitaan lujasti ja suoraan yhteen, aivan kuin joka kerta, jolloin
jokin seikka tuntui hänestä kuoleman vakavalta. -- Näin siis!

-- Pölkkypää! -- Gust kulki pitkin askelin huoneessa edestakaisin.
Äkkiä, kotvan epäröityään, otti hän Miladan kirjeen lompakostaan,
tarjoten sen sanaa sanomatta ystävälleen.

Joszi kiersi lehteä sormiensa välissä, sitten hän nousi seisomaan,
astui ikkunan ääreen lukemaan kirjeen alusta loppuun.

Hetken kuluttua sanoi hän varovaisena: Asian laita on siten, kuin
kuvittelin. Nuo naiset ovat vaarallisia, jos ei sitä nautintoa, jonka
heiltä saa, sovi heille maksaa rahassa. -- Vai niin, rakastaja, älä nyt
lennä pystyyn! Minä en ajattelekkaan rahaa. Tämä maksaa enemmän kuin
rahassa voidaan arvostella. -- Tämä nimittäin -- Joszi huuhtoi
kädellään, laskeutui sohvalle ja sytytti uuden paperossin.

-- Noh, mitä sinä taas haistat merkillistä, sanoi Gust sisällisesti
tyytyneenä sanainsa vaikutuksesta. Sinä ihan hermostutat ihmisen
elävältä, leikkaajan naamallasi.

-- Gusti poikaseni, tule tänne ja ole järkevä! Lupaa eräs asia! Älä
anna käyttää itseäsi mihinkään, älä lupaa mitään ja älä sitoudu
mihinkään neuvottelematta minun kanssani. Näitten puitteiden sisässä
saat tehdä mitä tuhmuuksia tahansa! -- Joszi tarjosi hänelle kätensä.

Nämät sanat kaikuivat niin pakottavan vakavilta, että Gust, entisen
kasvatuksensa perusteella suostui täyttämään Joszin vaatimuksen.

-- Bene! (Hyvää). Ja lopuksi voi sentään ottaa huomioon sinun terveen,
siunatun itsekkyytesi, Gust -- sillä sinä et ole suotta rautakauppias
David Brennerin poika.

       *       *       *       *       *

Liike oli taas ollut kesäkuukausina huomattavasti lamassa kuin
tavallisesti. Miller vikisi aikansa mukaisesti, yrittäen kaikenlaisilla
kitkutuksilla ja säästöillä menoja supistaa. Tyttöjen lukua
vähennettiin. -- Ne, jotka vaan olivat tilaisuudessa poistumaan,
pääsivät lomalle ja läksivät kylpylaitoksiin. Näitten joukossa hävisi
Putzi, joka oli saanut jostain rahoja, ja hän hävisi maailmaan eräänä
varhaisena aamuhetkenä yhtä salaperäisellä tavalla kuin millä oli
saapunutkin. Myös Rampa-Anna joutui maalaisjoukkioon. Hän oli aikojen
kuluessa muuttunut niin pisteliääksi ja sapekkaaksi, niin että häntä
eivät hyvänahkaisimmatkaan talon ystävät jaksaneet kestää. -- -- Annan
tilalla kompuroi talossa paksu puolalainen Lola-niminen tyttö, -- oikea
lellun ihanne, joka antoi toisten menetellä kanssaan, miten vaan
halusivat. Sitävastoin oli Zimmermannilta saatu eräs läpiliipatun,
pienen röyhkeän vaaleatukkaisen riiviön ihanneilmiö, jonka nimi oli
Mizzi Chvojka ja joka oli ollut aikoinaan mamma Zimmermannin laitoksen
tähti ja suosikki; Mizzi oli hyvin tuottava, kohteliaasti lörpöttelevä
olento, joka jäykän otsaisessa lukuisten kiharoiden ympäröimässä
kallossaan keksi mitä arvaamattomimpia sikamaisuuksia.

Nyt joutui jo Binenkin eron aika. Hän vastaanotti tiedonannon siitä,
että hän joutui Budweisiin, vaan päännyökkäyksellä, hän ei kysellyt
edes sikäläisiä olosuhteita eikä toimintaehtoja. Ja kun Milada kysyi
hämmästyneenä, miten hän saattoi ottaa tiedon tuolla lailla vastaan,
vastasi Bine!

-- Sehän on yhdentekevää...

-- Jos he tekevät sinulle vääryyttä, niin väisty Bine! Älä metelöi, älä
pirstaa, mutta lähde tyynesti pois! Se vaikuttaa sinun eduksesi.

Bine pudisti päätään. Minuun ei mikään enää koske, vastasi hän tylsänä.

Eräänä jälkikesäkuun iltana hän läksi. Spizzari oli häntä noutamassa
ajurilla. Spizzari nuuski talossa ja vilkutti merkitsevästi silmiään
Miladalle. -- Parin päivän kuluttua saapuu Budweisiläinen tyttö, --
Fischer kirjoittaa, että tyttö pelkää kovin poliiseja.

-- Sepä ihanaa. Lopuksi hän laahaa kaikki etsivät talooni, sanoi
Miller.

-- Rakas rouvaseni, te luulottelette liikaa liikkeestänne, nauroi
Spizzari ivallisesti, suositellen itsensä.

Käytävässä suudeltiin ja syleiltiin loppumattomiin. Bine kulki kädestä
käteen.

-- Tässä on silkkihuivi, nyyhki Gisi, sitoen jotain Binen kaulaan. --
Junassa vetää.

Milada sanoi viimeisenä sananaan: -- Pää pystyyn Bine! Väisty
ylivaltaa!

Sitten roskat läksivät liikkeelle kolisten kadulla. Kerran vielä Bine
käänsi päänsä nähdäkseen entisen olinpaikkansa. -- Mutta Milada ei
seisonut, kuten Bine toivoi, portilla nyökäyttäen päätään... Luukut
olivat kiinni; sokeana ja vaiti törrötti siinä Punatalo.

Bine huokasi... "Tohtori" oli kai tuolla ylhäällä. Ja tuo viimeinen
katkera pettymys kiertyi hänen mielensä ympäri kuin kivikuori.

       *       *       *       *       *

Miladan suhde "Tohtoriin", joksi Gust yleisesti kutsuttiin talossa, oli
jo muutamien päivien kuluttua tunnustettu salamannopeudella
luonnolliseksi. Kaikenlainen panettelu, juoruaminen ja urkinta oli
näille ihmisille outo, vaikka ne porvarillisissa piireissä olisivat
sekottaneet joka-ikisen tällaisen suhteen miehen ja naisen välillä. --
Punatalon maailmassa ollaan sittenkin paljon vähemmän kateellisia,
paljon hyvänluontoisempia ja suvaitsevampia elämän luonnollisimmissa
kysymyksissä kuin muualla yhteiskunnassa.

-- Heidän on hyvä olla, huokaa kai jokunen. Mutta ei kukaan tee rivoja,
omaa itserakkauttaan kutkuttavia viittauksia, ei kukaan ennusta
pahinta, ei puno likaisia juonia nuuskien ja penkoen tapahtumain syitä
kateellisena voivottaen, miten tuo juttu selvinnee ja kuinka voi
yleensä ymmärtää, että tuo mieskin pitää tuosta naisesta y.m., y.m.
-- Gust, joka oli juuri syntyään ahdasmielisestä poroporvarimailmasta,
viihtyi hyvin tällaisten ihmisten parissa, jotka antoivat hänen
persoonalleen asianmukaisesti tilaa kunnioittaen toisten ihmisten
taipumuksia. Se teki häneen terveellisen ja rauhoittavan vaikutuksen.

Otettiin ylimalkaan tosi-asiana vastaan se, että Gust ja Milada olivat
pari, Millerkään ei pannut tätä vastaan eikä vikissyt.

Hän tervehti päinvastoin Gustia sangen kunnioitettavasti kumartaen joka
kerta, kun tapasi hänet käytävässä eikä jättänyt koskaan kiittäen
esiintuomasta, miten tuo herra Brenner oli vakaantunut.

Gust olikin pitkän kinailun jälkeen Miladan kanssa ajanut tahtonsa
läpi, että hän maksoi itse Millerille kaiken minkä talossa kulutti.
Usein Gust viskasi Millerille suuren kultakasan, jättäen pikkurahat
jälelle pöydälle. Neideille Gustin jokapäiväiset käynnit tuottivat
onnellistuttavamman vaihtelun kuin ennen.

Ja kuin ennenkin, tuskin kynnyksen yli astuttuaan, joutui Gust
innostuneen naisjoukon keskuuteen, josta hän suurella vaivalla pääsi
irti. Hän koetti irtaantua tahallaan jotensakin tuntuvalla miehisellä
ylimielisyydellä, hiljaisuudessaan odottaen, että Milada sen johdosta
tekisi muistutuksia ja viittauksia. --

Mutta Milada vaikeni. -- Ehkä onnekas vaisto hänet siihen johdatti
tahi rakastuneen naisen luontainen itsekkyys, joka ei osoita
tarkoitusperäisyyden, eikä järjestelmällisen kiehtomisen merkkiäkään.

Milada oli tullut nuoreksi, hän eli huolettomana. Hän eli uutta,
autuaallisen lennokasta lapsuuden aikaa, hän puhui merkityksettömiä,
haaveellisia sanoja, hän nauroi heleästi näkyvästi vähäpätöisten ilon
aiheitten elähyttämänä, ja hän nauroi, milloin ja missä vaan.

Hän versoi. -- Ja luonteensa tuhannet myöhästyneet kukkaset hän levitti
ajattelematta ja onnensa herpauttamana sille harmaalle elämänmatkalle,
jonka Gust ja hän yhdessä vaelsivat.

Hän nauroi, kun tytöt kiersivät piirissä Gustin ympärillä, hän nauroi
Gustin suuttumuksesta rypistyneelle otsalle, miten hän liiotellen
työnsi tytöt luotaan. Hän jäljitteli Gustin vihan purkauksia Millerin
suhteen, ja hänelle tuotti lapsellista nautintoa saada toistaa ne
harvat kiittävät sanat, jotka Miller lausui Gustista happamin naamoin.

-- Miller sanoi, että sinä olet kuin markiisi -- vuota nyt -- Posa. --
Mikä mies se oli?

-- Tuhmuuksia, murahti Gust.

-- Sinä et ansaitse Millerin rakkautta.

Gust virnisti. -- Milada kietoi käsivartensa Gustin kaulaan rukoillen;
minä en siedä tyynenä kuulla sinusta pahaa sanaa. Siksi Gust kulta, ole
varovainen tyttöjen suhteen. Varsinkin Mizzi on aika riiviö!

-- Mutta hän on hauska.

-- Minä en siedä häntä.

-- Ole hyvä, -- en minäkään häntä siedä. -- Yleensä brr, brr! -- En
välitä koko sakista.

Milada vaikeni.

Siten Gust saattoi rehellisesti ja itsetietoisesti sanoa Joszille: Minä
vannon, että irroitan hänet päivä päivältä ympäristöstään. -- Me emme
puhu enää hänen elämästään. -- Ja minä tunnen, että minä vapautan
hänet. Jos hänellä oli aikeita suhteeni, niin nyt hän on niistä
luopunut täydellisesti.

All right (hyvää), vastasi Joszi, jonka ikuinen mutta saavuttamaton
ihanne oli englantilaisen kylmäverisyys.

Ja kuitenkin se oli Gust, joka täysin ja esteettä hukkui Punatalon
ilmanalaan. Hänen hemmoiteltu ja merkillisiä sattumia etsivä hiukan
kunnianhaluinen luonteensa huojui mielihyvällä ja viehkeänä niillä
päistäreitä vailla olevilla ihailun ja arvostelun patjoilla, jotka
hänen olemukselleen täällä asetettiin. Hänen tunteensa Miladaa kohtaan
olivat naishimoitsemisen ja itseihailun sekoitusta; hänestä oli
suurenmoista uskaltaa rakastaa tällaista naista.

Hän tuli jo vähä ennen puolipäivää kirjat ja vihot kainalossa Miladan
huoneeseen, istuen hänen kirjoituspöytänsä ääreen, sillä hän väitti,
että Punatalossa oli mukavampi lukea kuin kotona, missä rautatavaroiden
lastauksen ja purkamisen synnyttämä kolina ja virran välke ja kimaltelu
häntä häiritsi. Pian hän kuljetti mukaansa paperosseja ja pitkän
piippunsa ja ripusti sen Miladan avainkimpun viereen. Kotitakkinsa hän
yhdisti Miladan harmaaseen siivousesiliinaan, käyttäen sitä täällä
työtä tehdessään.

Hänen raikuva, lämmin äänensä ja egyptiläisen tupakkansa haju täytti
huoneen. Ja kuin pieni lellipoika hän pyysi aina Miladan luoksensa. Ja
jos Milada ei ehtinyt aina tulla, niin hän vihelsi kuin signaalitorvi,
joka veti Miladaa hänen luokseen, Miladan omien puheitten mukaan, kuin
hinausköysi.

Sitten Gust otti Miladan syliinsä alkaen ladella. -- Aa -- kun Gustin
saat -- niin ee, älä pakene! -- Ja hän piti Miladasta kiini, kunnes
tämä oppi virheettömästi pitkän jaarituksen.

Miladan mielen ihan täyttivät ne tuhannet hellät ajatukset ja lemmen
yllätykset, jotka heidän rakkaudenkohtauksissaan syntyi, jolloin he
puhuivat ja väittelivät pikku tapauksista. Hänen päässään pyöri runoja
ja riimejä, joita Gust lausui hänelle koulupojan innolla. Tämä uusi
raikas terve mailma aukeni Miladalle kuin vapautetulle vangille
laaksojen laaja vihreys, niin että hän kulki kuin unessakävijä niissä
suojissa, jotka hän tunsi lapsesta saakka. -- Hän suoritti konemaisesti
vanhat tehtävänsä ja kuitenkin hän pyrki kuin velhottu uuteen
ilmapiiriin, -- niin että hän, tuo aina itseään hallitseva ihminen jäi
hermostuneena sanattomaksi, kun hänen äkkiä ja odottamatta piti
puhutella jotain ympäristöönsä kuuluvaa. Kesken tointaan leikatessaan
palttinaa, siivoessaan, kehoittaessaan ja moittiessaan tyttöjä, niin
tietoisuus Gustin läsnä-olosta kehittyi niin voimakkaaksi
onnellisuudentunteeksi, että hänen täytyi muutamiksi sekunneiksi
herjetä tehtävästään ja pusertaa rintaa kädellään, sillä hänen
silmilleen laskeutui mielenliikutuksen harso. Hän ei enää seurannut
levottomana ja jännittyneenä ympäristönsä tapahtumia. Hän lepäsi.

Mutta tässä onnenhuumauksessa poltti Miladan sisässä tumma verinen
haava, joka särkevin hienoin säikein uhkasi hävittää sen terveen ja
elinvoimaisen kudonnan, minkä rakkaus hyvääsaattavana oli synnyttänyt
hänen keventyneeseen olentoonsa. Milada tunsi alituista kaameaa,
kasvavaa kauhua muistellessaan menneisyyttä ja sen selväpiirteisiä
kuvia. Ne tulivat räikeinä ja aavemaisina hänen silmiinsä pyrkien
päivänvaloon. Milada ei voinut kuvitella, että hänen rakastettunsa
nauravine poikasilmineen voisi koskaan katsella tyynenä hänen
varhaisimman lapsuutensa surkeutta. Milada ei tahtonut paljastua
lemmitylleen vailla kaikkea runollista viehätystä, vailla sääliä
herättävää kohtalokkuutta, hyljeksittynä ja potkittuna katutyttönä.

Hänen tietoisuuttaan kaiveli aina ja vitkaan tuska, joka pelkäsi, että
rakastetun lempi kylmenisi, että hänen hellyytensä hävisi, kun hän
oppisi tuntemaan ne tuhannet irstailut, joihin Miladan oli täytynyt
heittäytyä, ne loppumattomat nöyryytykset ja iskut, jotka hänen
sielunsa ja ruumiinsa olivat saaneet kestää, ennenkuin hän oli jaksanut
nousta selvyyteen. Tämä taistelu elämän selvyydestä alkoi jo silloin,
jolloin hänen muistojensa haave, kalpea nainen, jota sanottiin
Jankaksi, häntä hoivasi, suojellen häntä usein hänen äitinsä ja tämän
rakastajien lyönneiltä ja rivoilta haukkumasanoilta.

Jokainen olento oli joskus saanut vähän aikaa elää puhtaassa,
rivouksilta suojatussa ilmapiirissä. -- Kaikkein pahekkaimmillakin oli
ollut suloinen lapsuuden aika. Miladan lapsuus vaan oli ollut ruma.

Kerran lempensä huumauksessa oli Gust painanut häntä lujasti rintaansa
vastaan sammaltaen: -- Jospa olisin tuntenut sinut ennen, Milada,
olisin tuntenut ja pelastanut sinut noilta kauhistuksilta.

Siitä Milada päätti, että Gust muisteli noita kauhuja, ja kaikesta
huolimatta puistatuksella käsitti, millaisessa ympäristössä Milada eli.
Ja niin elävältä tuli Miladan mieleen kuva siitä, että Gust hänet
pettäisi, että heidän onnensa oli vaarassa, vaikka hän ei voinut sen
vaaran suuruutta määritellä, niin että hän mieli kuohuksissa ryntäsi
huoneeseensa, missä Gust juuri oleskeli ja katseli Gustia kuin
mielenvikainen. Niin syvällä kalvoivat häntä menneisyyden muistot.

Kiinni menneen oven pauke oli hänet pelästyttänyt.

Gust istui onneksi paikallaan huutaen remahtain: No vihdoin, Mila, minä
kaipasin sinua kuin reisusälli.

Milada pusersi Gustin päätä ruumistaan vastaan. -- Kuule, -- sanoi hän
mielenliikutuksesta samealla äänellä, älä mene koskaan luotani
sanomatta: huomenna palaan, Mila, -- tahi --

-- Tahi?

Milada hymyili vaikeasti nostaen sormensa:

-- Tahi sano, ett'et yleensä enää palaa.

Gust katsoi hämmästyneenä häneen: Mikä sinun päähäsi pälkähtää?

-- Minä olen nolo, mutisi Milada puistaen päältään monien tuntien
tuskat lyhyenä lemmen hetkenä.

Milada oli onnellisin ja tyynein silloin, jolloin hänellä oli vapaa
aika. Silloin hän istui Gustin vieressä kuunnellen hieman etukumarassa
tämän kertomisia. Gust tunsi palavan halun avata sydämensä jollekin
elävälle olennolle. Hän osasi hyvin kertoa ja kuvata elävästi. Sillä
ominaisuudella hän hieman ylpeilikin. Gust puhui mieluimmin äidistään,
jota hän oli rakastanut kuin epäjumalaa, hän puhui siitä hiljaisesta
ylimysperheestä, jossa äiti oli syntynyt, niistä pienoiskuvista,
porsliineista, ja vanhanaikuisista wieniläisistä huonekaluista, jotka
iso-äiti oli omistanut. -- Iso-äiti itse oli entisen ajan viimeisiä
ilmiöitä. Vuosikausiin ei iso-äiti ollut astunut jalallaan
suurkaupungin kaduille, hän ei lukenut lehtiä eikä kaikenlaisia
muotikirjoja. Hänen harrastuksensa kohdistuivat vaan hänen kotiinsa. --
Iso-isä oli ollut vanha, laiha herra, sinisilmäinen, aina puettu
ruskeaan arkitakkiin. -- Mutta hän ihaili kauneutta yli kaiken!
Kaikkialta hän etsi sitä ja hankki, minkä saattoi. -- Hänellä oli
museo. -- Vaan norsunluusta veistettyjä pienoiskuvia oli hänellä 300
kappaletta, kun hän kuoli. -- Kuvittele, millainen mies hän oli! Hän ei
sietänyt rumaa eikä sairasta ihmistä. -- Se ei saanut astua hänen
kynnyksensä yli. -- Parasta ystäväänsä hän ei voinut nähdä, kun tämä
sai mädättävän kasvin nenäänsä, -- Ja siitä huolimatta hän oli kuin
hyvä lapsi. Alma täti sanoo, että minä olen tullut häneen. -- Vaan en
usko sitä. -- Minulla ei ole niin vahvaa kauneudenaistia -- niin
perinpohjaista. -- Ja paljon minussa on sekoittunut, -- hänen, isäni
perintönä. En erehdy siinä suhteessa. -- Isä on raaka nousukas ilman
sellaisten ihmisten tavallista yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta.
Hänessä pistää rikkaan miehen ylpeys aina esiin, tuntemattomien voimien
hallitsija. Kuvittele, miten äiti on kärsinyt yhdyselämästä tuollaisen
pohatan kanssa. Tiedätkö, miltä tuntuu alituinen vaiti-olo isän ja
äidin välillä, miten se painosti minua lapsena!

Milada hyväili Gustin käsiä. -- Nyt on kaikki ohi, mutisi hän suudellen
Gustia.

-- Ja kun tietää, että äiti myötiin avioliittoon, -- tuo hellä suloinen
nainen, mieli täynnä unelmia, haavekas kuin konsanaan nainen voi olla.
-- Jospa olisit lukenut ne runot, ne sadut, ne kertomukset, mitkä hän
minulle saneli! Koko luonto eli hänestä. Kaikki kuolleet esineet,
kaapista alkaen pienimpään villatukkoon saattoivat antaa aihetta
keskusteluun. Ja me keksimme leikkejä, me teimme ihmeellisiä,
kummastuttavia löytöretkiä noissa kahdessa huoneessa, jotka muodostivat
meidän mailmamme. Sillä alakerroksessa asui isä, vaan elämänsä
tärkeimpinä hetkinä meni äiti alas isän luo. -- -- Kerran äiti
kannettiin isän luota -- pyörtyneenä tänne. -- Gust ponnahti pystyyn.
-- Sen ajan, sen hetken perästä vihaan sitä miestä, jota sanotaan
isäkseni. Gust oli täynnä intoilua, täynnä sankarimaisuutta. Ja Milada
ihaili tuota nuhteetonta, pelotonta ritaria, -- joka sai joka kuukausi
500 guldenia siltä mieheltä, jota "sanottiin hänen isäkseen", ja jolle
hän tuon tuostakin lähetti laskuja, jonka suorittamista hän sydän
kurkussa toivoi.

-- Mutta äitisi oli onnellinen omistaessaan sinut.

-- Mutta ennenkuin minä synnyin, niin hän eli kuusi vuotta yksin tuon
miehen rinnalla. Hän eli tuossa kamalassa, kumisevassa talossa, missä
on vaan rautaplootuja kellarikerroksesta vinnille asti. -- Hän, joka
oli syntynyt kauneuden paratiisissa. -- En ymmärrä miksi isä oikeastaan
oli nainut äitini! Hän ei soveltunut hituistakaan isäni maailmaan,
isäni seurapiiriin. Äiti ei myös näyttänyt olentonsa aarteita isälle.
Hänen kasvonsa ihan muuttuivat isän läheisyydessä. Kun äiti sairastui,
huusi hän, jos isä lähestyi häntä. Minä en laskenut lopulla isää äitini
lähettyvillekään, ja minä luulen, Mila, että isä sen erän perästä vihaa
minua.

-- Oi, ei kukaan sinua vihaa, Gust, ei hänkään. -- Kuka voisi vihata
sinua, sanoi Milada päätään pudistaen ja päättävänä.

-- Vaan -- mitä minua hänen vihansa oikeastaan liikuttaa! Se on muuten
sopivin suhde välillämme. Hänen vihansa minä käsitän. Hänen rakkautensa
ilettäisi minua. Minulla on sama tunne kuin mikä oli äidilläni.
Lopuksi, niin hän on raha-asioissa kuitenkin mukiin menevä. En vaadi
häneltä enempää.

-- Ja kun sinä olet valmis lääkäri, ei sinun tarvitse enää pyytää
penniäkään häneltä.

-- Siihen kuluu aikaa, -- usko pois. -- Ja mitä lukemiseen tulee,
niin... en tiedä, oliko viisainta ruveta lääkäriksi. Äiti kuvitteli
minusta suurta. Sen sanoi iso-äiti. Mutta he kuolivat ja kaikki muu
kuoli heidän kuollessaan, myös minunkin tulevaisuuteni toivo.

Milada painoi kätensä Gustin huulille. -- Älä puhu noin, Gust! Sinulla
pitää olla vaan luja tahto. Sinun hyvillä taipumuksillasi voi edistyä,
-- aivan höyhenen keveästi.

-- Tiedätkö tyttöseni, mitä minä usein mietin. -- Minä olen liian
lähellä luontoa. -- Minä tunnen sen. Minusta olisi pitänyt tulla
maanviljelijä, -- tahi metsäherra, jotain tuollaista. Et voi kuvitella,
miten nautin vuoristossa. Kaikki pikkumaisuus ja ilkeys häviää, jota on
minussa kuin muissakin kuolevaisissa. Heittäydyn maahan ja imen itseeni
maa-emon voimaa. Mutta pane se ajatus isäni pääkalloon! Jospa edes
voisin pakottaa itseäni vaihtamaan sanan hänen kanssaan! Totta vie,
Mila, minun pitäisi vaihtaa ura! Herra jumala, kartanoa on helppo
hoitaa jossain Kärntenissä, Tiroolissa. Ja sitten! -- Hyvä jumala!

Gust syleili lujasti Miladaa. -- Siellä me eläisimme yhdessä ilman
säädöksiä, ilman säädyllisiä rajoituksia. Ei tarvitsisi aina huolehtia
siitä, mitä toiset sanovat. Silloin voisin heti saada sinut omakseni,
armaani, ja pitää sinua luonani aina, aina ja olla autuas. Silloin koko
keisarillis-kuninkaallinen hovi- ja virkamieskalenteri saisi hyppiä
ilmassa. Minä soittaisin sille tanssisäveleen.

-- Älä minun takiani ajattele noin, Gust. -- Se olisi -- sano, minunko
tähden vaan tuon tekisit? -- Milada astui askeleen taa'emmaksi katsoen
vakavana Gustiin. -- Kuule, lue sinä vaan täällä. Se on järkevintä.

-- Entäs! Koko iltapäivän olen lukenut, mutta ihanampaa olisi -- --
suudella sinua otsasta alas -- --

Milada heittäytyi Gustin syliin. -- Ei saa hussata aikaa! Minulla on jo
paha omatunto siitä, mitä olet minun tähteni hukannut. Onko se hyvää?

-- Suloista se on, tyttö, ihanan makeaa. -- Mitä sinä vaadit minulta?!
Pitääkö minun olla kunnianhimoinen? En ole. -- En ainakaan nyt. -- Anna
minun nauttia onnea! Anna minun vajota sinuun! Eikö sinussa ole kyllin
tutkimista, sinä syvä sielu? -- Gust suuteli Miladaa kiihkeästi.

Milada keskeytti hänet. -- Se ei ole oikein. Sinä et saa minun tähteni
hutiloida, mies! Minä en voisi silloin ylpeillä lemmestäsi, jos...

-- En kestäisi koettelemuksia! Älä saarnaa moraalia, kultaseni! Sen
tekevät muut ihmiset jo kyllin. Huomenna on täti hovineuvoksettarella
perhejuhla. Tiedätkö, mitä siellä tarjotaan huvitteluna? Vaalealettisiä
tyttökoululaisia, kalpeita kuin maitokahvi ja huonosti kypsennettyjä
kuin heidän leipomansa kaakut. -- Ja karamelleja, jotka ovat kovia ja
imeliä kuin tädin kasvatus! -- Ja kaiken paras on Asti spuamante
(kuohuviiniä) pikkulaseissa. -- Brr! Siksi täytyy minun tumma ihanteeni
jäädä huomiseksi yksin.

Milada kuunteli häntä haaveillen. -- -- Gust, sanoi hän kotvasen
kuluttua, minä tahtoisin pyytää jotain sinulta.

Gust aukasi Miladan ristityt kädet, vastaten suuremmoisena: Nouskaa,
jalo rouva! Se luvataan.

-- Ota minut kerran mukaasi maalle! Anna minun nukkua kerran koko
päivän metsässä, jossa en näe muuta kuin rippusen taivaan sinilakea ja
sinut. -- Miller raivostuu, kun pyydän lomaa. Mutta minä halajan niin
kiihkeästä vehreyteen.

-- Millerin masennan milloin vaan, vastasi Gust vakavana.

Milada nauroi painaen poskensa häneen. -- Minä tiedän varmaan, että
sinä olet synnyttänyt minussa tämän halun --

-- Tappaa Miller, sen uskon varsin hyvin.

-- En ole koskaan kuvitellut, millainen on laaja maisema, en halunnut
pois tältä kadulta. -- Nyt tunnen, miten kaihoon täältä pois. -- Ihan
kuin maalla olisi jotain kerrottavaa minulle.

-- Usko pois, kyllä se voi kertoa sinulle paljon.

-- Kuule, kun sinä olet näin likellä minua, kuin nyt, jolloin tunnen
sinua miehenä -- lämpimänä, elävänä, silloin tuntuu minusta ihan, kuin
olisin kulkenut kanssasi pitkän matkan, -- kuin olisin sinun kauttasi
päässyt maa-emoa lähemmäksi. Olen aina ollut kuin jonkun kirouksen
alainen, joka on minut luonnosta erottanut.

Gust pudisti päätään. -- En voi kuvitella jotain tuollaista. -- Siitä
asti, jolloin osasin ajatella selvästi, olen aina luonnosta saanut
voimaa ja vastustuskykyä. Minua hermostuttaa jokapäiväisen elämän
yksitoikkoisuus. Minä tarvitsen kiihoitusta. Minä kaipaan virkeyttä,
vaikutelmien vaihtelua, jota ei helpolla saa tuntea. -- Mutta luonnon
helmassa en tarvitse tuotakaan enää. Kaikki on siellä sopusuhtaista ja
hyvää. En ole koskaan voinut käsittää, miksi ihmiset kaipaavat noita
elämän eri mukavuuksia. Kun seison vuorenjyrkäänteellä oivallan kaikki,
-- mitä ympärilläni on. -- Siten olen seisonut Matterhornilla,
jääpuikkojen kalistessa puroissa. Lumivyöryjen kuohussa koetin unohtaa
surun äitini kuoleman johdosta. Vasta vuosi koko tapahtuman jälkeen
saatoin itkeä siellä. -- Gustin kirkas ääni sameni.

-- Oi Gust, minulta puuttuu tuo suuren luonnon sisäinen ymmärtäminen,
tuon puhtauden. -- On hyvää voida rakastaa sellaista, -- joka on
yläpuolella meitä ihmisiä, joka ei ole oikkujen eikä väkivallan
alainen, joka pysyy muuttumattomana. -- Sen vallan alla kärsii
katkerimmatkin vastukset nurkumatta.

Gust lausui:

    Jos tyttö sinut pettävi,
    rakasta pian toinen! --
    Tahi jätä seutu peräti;
    reppus on kainaloinen.

-- Siihenkin luonto hankkii lohdun, nyökäytti Milada päätään vakavasti.
-- Mutta nyt pitää minun mennä askareisiini!

-- Siitä ei tule mitään, nyt tahdon pitää lystiä.

-- Ole hyvä ja anna minun mennä!

-- Mutta minun on sill'aikaa mahdoton olla, -- sanoi Gust vaikeroiden,
-- en voi auttaa, että olen raaka.

Ja hän kiersi molemmat käsivartensa Miladan vartalon ympäri ja suuteli
hänen silmiään, jotka painuivat kiinni Gustin kuuman hengityksen
huousta. Gust painoi huulensa Miladan huulia vastaan, niin että niitten
vieno hymy hälveni.

-- Pidä minusta, pidä sinäkin minusta, kuiskasi hän tuolle
liikkumattomalle olennolle.

Silloin Milada huoahti, vetäen Gustin ylitsensä ja painaen päänsä hänen
olkapäihinsä, jotta Gust ei olisi nähnyt sitä kalmanjäykkää kylmää
kaameutta, joka hitaasti laskeutui hänen kasvoilleen. -- Milada tunsi
vain hirvittävää jääkylmyyttä. -- Ja Gustin nuori, villi rakkaus
viskautui hehkuen tuolle vaikenevalle ruumiille.

Hiljaa antoi Milada Gustin purkaa kiihkonsa ylenpalttiuden hänen
ruumiiseensa, painaen rauhoittavasti rinnoilleen hänen lujasti
kalpenevat kasvonsa ja suudellen hänen jäykistyneitä silmiään, joissa
paloi kiduttava kiima saada omistaa tuo kauhistusten uuvuttama
naisruumis.

-- Rakasta minua, halaja minua, kuin minä sinua!

Uurteinen, jännittynyt piirre ilmeni Miladan kasvoihin. Gustin
rakkaudenpyynnön ohella hän näki sen tyhjyyden, mikä täyttyi likaisilla
kuvilla ja rivoilla sanoilla, jotka riistivät hänen elämältään sen
onnen ja välkkeen. -- Rikkiraastavalla selvyydellä hän muisti
häpeällisiä sukupuolisuhteita, joissa ärtynyt vietti vielä saattoi
voittaa tavan synnyttämän pakollisuuden jäyhyyden.

Liian paljon, liian paljon oli häntä rääkätty. -- Hehkuvimman
nuorukaisen sylissä häntä palelsi.

Milada näki Gustin rakkaat kasvot muuttuneina vieraiksi, tyhjiksi,
tuntemattomiksi. Hurja tuska painoi tällöin Miladaa tällaisina hetkinä.
-- Hän tahtoi kohota, puhutella häntä, -- saada hänet entiselleen,
mutta Gustin ruumiin paino pusersi hänet alleen voimalla. --

-- Mitä tämä on? Hän mietti kauhusta vavahtain. -- Enkö jaksakkaan
häntä rakastaa. -- Sehän on toki Gust, -- Gusthan se on.

Ja ammattihaureuden kauhistuksen tunne raateli häntä juuri niinä
hetkinä, jolloin hänellä, -- jonka oli täytynyt kuluttaa loppuun niin
paljon pyhää nautintoa, -- ei ollut antaa rakastetulle ja valitulle
sulholleen ei hehkua nimeksikään.

Kun Gust vähän ajan kuluttua painoi päänsä hiljaa ja tyydytettynä
Miladan povelle, kietoen hellästi käsivartensa hänen ympärilleen,
silloin Miladan hellyys taas pulpahti kukkuroilleen ja hän kumartui
lämpöisenä Gustin yli.

Silloin selvisi hänen rikkirevityssä sielussaan lemmen salaisuus.

-- Jotain hän naisena olisi voinut rakastaa, jotain joka olisi
täydellisempää kuin Gust, -- jota hän muistaisi entisyytensä unohtaen
jotain, joka olisi pieni, ja heikko ja joka avuttomana hukkuisi ilman
Miladan rakkautta... Lasta!

Ja hurjan raivon vallassa katseli hän nuorta ruumistaan, joka vain
jaksoi vastaanottaa elämän siemenen hävittääkseen sen säälittä
kohdussaan.

       *       *       *       *       *

Bine Michal oli ollut neljätoista päivää uudessa paikassaan, kun
Punataloon tuli sähkösanoma:

-- Sairas täti tulee tänä iltana noin kello 10. Olkaa hevosella
vastassa. -- Hecht. Budweis.

Se oli Budweisin Fischerin liikkeen liike-asioitten sähkösanomakieli
asianomaisille.

Milada vuokrasi illalla ajurin ja läksi asemalle.

Sill'aikaa Gust istui Joszin kanssa viinitarjoilussa. He olivat
molemmat olleet Ollya vastassa ja sitten saattaneet hänet kotiin.

Joszi istui viinilasinsa ääressä sojottaen pitkälle säärensä hyräillen
herkeämättä, aina käyttäen Gustin avonaista paperossikoteloa hyväkseen.
Gust jutteli innokkaasti kokemuksiaan.

-- Et usko, miten kauniita kirjeitä Milada on saanut Hornerilta;
oikeita ylistyslauluja. Horner kirjoittaa hyvin.

-- Yhden ainoan hyvän teoksen on hän kirjoittanut: Vastenmielisyyden ja
nautinnon keskusperäisistä mielteistä, -- merkillinen teos, ja hyvin
kokoon pantu.

-- Epäilemättä hän on lahjakas mies. Ja hän oli tietysti hullaantunut
Miladaan. -- Nyt on se juttu päättynyt. Minua Horner ei voita.

Gustin nuorissa, verevissä kasvoissa oli kylläisyyden tyyni viehätys.
Hän veti englantilaiseen tapaan väännetyt viiksensä suuhun ja nojautui
mukavasti ja tutunomaisesti pöydälle.

-- Tule kerran mukaan, Joszi, lukemaan Miladan kirjoituksia! Hän on
sulattanut mainiosti viisaustieteilijäinsä opit! Aivan satumaisen
eheästi! -- Hänellä on eriskummallinen tapa käsittää asiat
tervejärkisesti ja omaperäisesti, joka muistuttaa ihmelapsen taitoa. --
Miladan pitäisi antaa lukea! -- Mutta, veikkonen, minun pisti päähäni
tuuma! Me lähdemme kaikki kolme Berliiniin. Siten tämä asema selvenee.

-- Kallista lystiä, sanoi Joszi kuivasti.

-- Sivuasia! -- -- Gust oli täynnä tulta ja intoa. -- Minä myyn
pienoiskuvakokoelmani, siitä saan jonkun markan -- eikö niin?

Joszi vihelsi. -- Mitä osaa minä saan näytellä?

-- Sinä teet hänestä ylioppilaan. -- Hän suorittaa sen leikillä. Ja
meidän kesken, tähän kylään olen jo kyllästynyt. -- Noh, veli hopea!
Mitäs tähän virkat? Sinä saat siellä oppitunteja kuin täälläkin. Ja
lopuksi elät meidän kanssamme.

Joszi ravisti tuhan paperossistaan. -- Sinä et kai usko, että Milada
noin vaan lähtee mukaan, sanoi hän vilkuttaen kiivaasti silmiään.

Gust katsahti häneen ihmetellen! -- Eikö Milada läksisi minun kanssani?
-- Paikalla. -- Sinä et tunne häntä, -- näen, että sinä et aavista,
miten hän on muuttunut. Vaikka ehdottaisin jo tänään, että
lähdettäisiin Afrikkaan, niin hän olisi jo huomenna siihen valmis.

-- No, no! --

-- Lyödäänkö vetoa, sanoi Gust ärtyneenä. --

-- Minun puolestani kyllä! Hän kurotti iloisasti leveän kämmenensä. --
Hei!

Gust yhtyi siihen. Minusta tuntuu, että sinun käy vielä ohraisesti
ennustuksinesi Joszi! -- Sinä kuvasit tyttöä, Herra ties, miksi
valtiopettäjäpiruksi! -- Annan kunniasanani, ett'ei hän ole vielä
yrittänyt tehdä ainoatakaan kolttosta minulle.

-- Se todistaa, että hän on monta vertaa viekkaampi, kuin mitä uskoin
naikkosesta. -- Hän tietää, miten sinut pitää petkuttaa.

Gust tiuskasi: -- Kiitos! Hän pitää minua kai kyllin tyhmänä! Voihan
se, veli hyvä, olla tottakin. -- Gust nojautui taaksepäin hypistellen
hermostuneesti kellonperiään.

Joszin silmät pyöristyivät. -- Noissa pienissä, tavallisesti
turvonneissa laiskasti liikkuvissa silmissä pilkisti lasimainen,
laajeneva katse.

-- Vai niin, herra on loukkautunut, sanoi hän. -- Pitääkö meidänkin
kesken makeilla, pässinpää! -- Tiedäthän varsin hyvin -- saakeli
soikoon, mitä siitä kannattaa puhua!

-- Rakas Joszi, minä tiedän varsin hyvin, että sinä ja Seidner olette
pitäneet minua pohjaltani typeränä. Ja minä en pane sitä vastaan. Mutta
Milada ei ole samaa mieltä kuin te! -- Hänellä on oma kantansa minusta.

Hetken kuluttua sanoi Gust kuin sovittaen ja hymyillen ystävän
ryppyiselle, tuhansiin uurteisiin käivertyneelle naamalle: Emmehän me
silti pilaa iltaamme, veli veikkonen! -- Odota, minä tilaan tokaieria
ja me juomme Länsi-Berliiniläisten kolmen toverusten maljan.

-- Latet anguis in herba (käärme on ruohikossa), mutisi Joszi ilkeänä
Gustin jälestä, syventyen päätä pudistaen viinilasiinsa.

Sill'aikaa ajuri ajoi Punatalon ovelle.

Ensin astui Milada ajopeleistä, hänen jälestään ravasi hyvin syötetty
juutalaispoikaroikale puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja
matkakaappuun, jonka kauluspussia hän tuuppaili alinomaa sinne tänne
mustakäkkäreiseen päähänsä. -- Viimeiseksi astua kömpi paksuun siniseen
harsoon ja vanhanaikuiseen intialaiseen shaaliin kääriytynyt
Oimützilaistyttö.

-- Tämä on -- vaan pikkuseikka! -- Me teemme kauppaa aina Turkin maahan
asti, -- kertoi poika Miladalle, -- älkää uskoko, että sulttaanilla on
monta naista, joka ei olisi ensin kulkenut isäni käden kautta! --

Tytöltä ei saanut sanaa suusta. Kahdesta mustasta silmästä lenteli
harhaileva katse soikeissa, kalpeissa hennoissa kasvoissa.

-- Onko tuo pelokas tyttö jaksanut elää upseerilauman keskellä?! Milada
ajatteli. -- Sitä ei voisi uskoa. --

-- Hänen täytyy ensin tottua päivän valoon, eikö niin Lolo, sanoi
Fischer nuorempi, töyttäen tyttöön, -- kyllä hänellä on sitten teille
kerrottavaa, eikö totta, Lolo?

Tyttö hengitti huomattavasti vapaammin, kun hänen seuralaisensa läksi.
-- Milada kuletti tytön huoneeseen, toi hänelle kahvia ja leipää ja
auttoi häntä järjestämään kaappiaan.

Tytöllä oli huolellinen vaatevarasto.

Hetken kuluttua Lolo istui vuoteensa äärelle katsellen tylsänä Miladaa.

-- Nyt on kyllin hommattu, sanoi Milada, minun pitää mennä alas. --
Tänään saat nukkua. Mutta huomenna pitää sinun olla kunnossa.

-- Oletko sinä taloudenhoitajatar, sanoi tyttö äkkiä matalalla,
käheällä äänellä, joka oli kuin rikottu ja koleutunut.

-- Kyllä, -- mutta minulle sanotaan "te", vastasi Milada lyhyesti.

-- Onko tuolla alhaalla upseereita?

-- Upseereita -- ei käy meillä. Tytön mustat silmät aukenivat kauhusta.
-- Eikö? -- Eikö täällä käy upseereita! Eikö täällä ole ketään?

Tyttö otti päästään kiinni heiluen edes takaisin. Jesus siunatkoon!
Jesus siunatkoon! Hän nyyhki.

-- Minusta voisit iloita, kun olet päässyt niistä.

-- Ennemmin kuolen, vikisi Lolo, -- mieluimmin kuolen heti paikalla. --
Ja tuossa istualta alkoi hän villisti ja katkerasti ulvoa.

Milada kohautti olkapäitään. -- No, no, kyllä täälläkin voi elää, sanoi
hän rauhoittavasti; varo vaan, ettei neiti kuule sinun veuruvan, siitä
syntyy polska, sillä neiti ei siedä tillastamista. -- --

       *       *       *       *       *

Kello kahdelta iltapäivällä alkoivat Punatalon kuolleet hetket.
Neidit nukkuivat sikeästi, portinvahdin rouva korjasi käytetyt
päivällisastiat, manaten pesuakkaa, ett'ei vaan kalistelisi ja
koputtaisi kyökissä. Lopuksi hän pani itsensä pitkäkseen yön
valvomisesta nääntyneenä kyökin permannolle.

Miller torkkui konttorihuoneessaan. Milada istui huoneessaan
kirjoittaen kirjeitä tahi selaillen sanomalehtiä, joita Gust toi
mukanaan joka päivä. Heinäkuun aurinko paahtoi ulkona painostavana ja
sen lieska poltti läpi ikkunaverhojen. Milada oli puettu hyvin kepeään
vaalean vihreään aamupukuun, joka paljasti hänen ruskean, hyvin
muodostuneen niskansa. -- Katso nyt, sanoi Milada Gustille. Gust makasi
vuoteessa poltellen paperosseja. Hänen otsalleen tihkui hikihelmiä. Hän
oli pahalla päällä ja suuttunut itseensä.

Kolme päivää oli sitte kulunut, kun hän oli lyönyt vetoa Joszin kanssa,
eikä hän ollut vielä päässyt tilaisuuteen tahi tunnelmaan, jotta olisi
voinut esittää Berliinin matkasuunnitelmansa, joka yhä enemmän rupesi
häntä viehättämään. Se oli alussa tuntunut kovin luonnolliselta ja
lapsellisen helpolta, mutta nyt siihen ilmestyi kaikenkarvaisia
vaikeuksia ja esteitä.

Milada oli kiinni liikkeessä! Persoonallisesti! Hänen tunteensa ja
velvollisuutensa ja sata muuta seikkaa sitoivat hänet. Hyvä Jumala,
Gust ei tahtonut koskaan puhua siitä, mutta hän tunsi sen
vaistomaisesti. Aina Milada oli liikkeellä, aina täysin innostunut
tehtäväänsä. -- Itse asiassa, niin Gust oli sivuseikka, hän oli vaan
Miladan huvin välikappale työn lomassa. --

Milada voisi kieltäytyä Gustin ehdotuksesta, tahi kääntää hänen
mielensä, ihan tehden hänen suunnitelmansa turhiksi; saattoi olla,
ett'ei Miladalla ollut vähintäkään halua kulkea toista tietä, kuin
tähän asti, ihan kuin Joszi oli epäillyt. Silloin Gust olisi lyöty.
Yksinkertaisesti tehty noloksi -- huolimatta rakkaudestaan ja
innostaan. Se edellytys kidutti häntä. -- Milada oli peloittavan
itsenäinen. Hän oli aivan kiusottavan itsetietoinen ja selväpiirteinen.
-- Ja pitikö Gustin hävitä, syödä sanansa Joszille? Tämä oli melkein
kunniakysymys.

Milada istui Gustin viereen avaten kirjeen. --

-- Se on Fannilta, selitti hän.

    "Rakas miladha!

    Minä pelan ulkona sitralla sitä sanotan Kolmeksa maurilaiseksi
    minun käy hyvin minä osan pelata sitra, ja tanssia, isäntä on
    hiukan Kiukkune ja rähise aina, ja sitte se ryyppä, Olimpia on
    viellä sielä Sairashuonesa ja minun rintani on kans kipijä tule
    tänne minä pelkän nii. Ja jos se zimmerman raato antais sinulle
    se punase silkkise hame Sano paljo terveyksi kaikill ja myös
    Binell. Älä vaa sano sill fröökynä pirull.

    Iankaikkisesti sinua rakastava sillä minä en pääse pois.

                                                      Fanni."

-- Tämä on hermostuttavaa, sanoi Gust suunpielet alaspäin kiristyneinä.

-- Tahdotko, että menemme alas?

Gust pudisti päätään. -- Ei viitsi ajatella.

-- Gust, sinä olet laiska.

-- Sanomattomasti. -- Hän nousi kyynäryspäälleen.

-- Isä-ukko on oikeassa, -- sanoi hän haukotellen, -- minun pitää
päästä täältä pois.

-- Tahtooko hän sen? --

Gust nyökäytti päätään. -- Kyllä. Tänään jälkeen aamiaisen oli minulla
kunnia puhutella häntä. -- Noh, hän oli sangen siivo. Miten on
kesäviettosi laita, kysyi hän kissan ystävyydellä. -- Lähdetkö
Berliiniin? -- Tiedätkö!? -- Gust työnsi Miladan hiukan luotaan. -- Isä
on päässyt rakkausjuttumme perille.

Milada puri hampaitaan. -- Mistä sen päätät?

-- Enkö tunne häntä! -- Hän tietää kaikki. Ollessani vielä lyseolaisena
oli hän kuin näkymätön urkkija. Miten ja kenen avulla hän urkkii, en
tiedä. -- Mutta hän tietää kaikki. Ehkä hän on lahjonnut tällä kertaa
Ollyn.

-- Mutta mene nyt!

Gust kohautti olkapäitään. -- Yhdentekevää. Isä voi ruveta kovaksi ja
saattaa meille paljon hankaluuksia.

-- Mitä sinä aiot tehdä, Gust?

-- Matkustaa tietysti. -- Gust heittäytyi taas pitkäkseen. Nyt alkaisi
kohtaus, jonka huipussa voisi sanoa: Sinä tulet tietysti mukaan. --
Vederemo! (Saammepa nähdä!)

Milada astui akkunan ääreen katsellen vilkkuvin silmin verhojen läpi
kirkkaan huikaisevalle kadulle. Aivan kuin räikeän valon nukuttamana,
ajattelematta katseli hän hetken kadulle. Sitten rupesi hänen päätään
pyörryttämään ja hän istui lukemaan kirjeitään. Hyvin tarkkaan ja
vaikeasti täytyi hänen koota sanat, voidakseen käsittää kirjeitten
sisällön. --

Tohtori Lamberg karhusi Mizziä siitä, että tämä oli jäänyt kolmannen
kerran velkaa. Hän ei aio häntä enää tarkastaa. --

Milada viskasi kirjeen pois. -- Katso Lambergia! Ansaitsee tuhansia
meiltä ja kitkuttaa muutamia markkoja...

-- Kuule, sanoi Gust pistävästi ja värähtävällä äänellä, eikö meillä
ole muuta keskustelu-ainetta kuin tohtori Lamberg?

Milada katsoi häneen oudoksuen. Gust oli ristinnyt käsivartensa, hänen
silmänsä säihkyivät hillitsemättömästä vihasta.

-- Onko sinusta siis yhdentekevää, lähdenkö vai jäänkö!? Suvaitsetko
sinä olla kivestä?

-- Mutta Gust! Sinähän lähdet kai pariksi viikoksi, siihen olen
valmistautunut jo suhteemme alusta, sanoi Milada katsellen pelokkaana
Gustia.

-- Kun minä nyt lähden, jään vuosiksi, vastasi Gust, enkä tiedä,
palaanko koskaan.

-- Gust! -- Milada ei huutanut, hän liikahti vaan vähän käsivarttansa.

Gust juoksi vuoteeltaan ja heittäytyi Miladan eteen. Miladan kasvoissa
oli jotain, joka häntä pelästytti, ne olivat lyijyn harmaat ja jäykät,
-- oli kuin kaikki veri olisi niistä virrannut pois.

-- Näetkö, Mila, minähän tiesin. -- Gust hengitti voitonriemusta
raskaasti.

-- Näkisi vaan Joszi, ajatteli hän ensi työkseen. Hän syleili Miladaa
hellästi. -- Sinun ei pidä aina olla noin kova.

(Nyt Joszi se aasi häviää vedonlyönnissä.)

-- Enhän minä tiennyt, mutisi Milada avuttomana, -- minä luulin sinun
lähtevän vaan lyhyeksi ajaksi.

-- Sinä et nyt saa kuvitella, etkä luulla mitään, rakas Mila, kuuntele
vaan minua ja luota minuun. -- Gust veti hänet luokseen.

-- Kuule nyt, rakas, kolme päivää olen miettinyt, miten me
järjestäisimme asiamme. Sinä et ole sitä vaan huomannut, enkä minä
tahtonut saattaa sinulle ikävyyksiä. -- Tahdoin ratkaista kaikki yksin.
Isä-ukko on saanut tietää kaikki. Hän vihaa minua, eikä soisi minulle
minkäänlaista ilonkipinää maailmassa. Hän osaa eroittaa meidät, Mila!
Hänellä on rahavalta, minä tiedän sen. Hän ei nyrkillään iske ensi
kertaa onneani rikki. Minun täytyy siis varustautua kaiken varalle.
Pitää olla asestettu kun ukko hyökkää. Lisäksi hänellä on useampia
muita valtteja. -- Kuule, sinun asemassasi Mila on kansalaisena aivan
turvaton. Isän tarvitsee antaa vaan viranomaisille viittaus ja sinun
täytyy hävitä kaupungista. Kaikki nuo tiedot, nuo mielikuvat, nuo
mahdollisuudet repivät sisälmyksiäni. -- En voi enää rauhassa jatkaa
lukujani. Alituinen huoli sinusta ei suo minulle rauhaa. -- Mila, minä
olen mies, minä kärsin kovin nähdessäni sinut tällaisessa ympäristössä.
Gust nojasi päänsä Miladan olkapäähän nyyhkien.

-- Mitä tämä merkitsi, -- ajatteli Milada -- onko rakkautemme lopussa?
Meneekö nyt haaveitten harso rikki, onko onneni hälvennyt? -- Ja hän
tuijotti epätoivoisena sielunsa synkeyteen. Kaikki oli kuin hävinnyt,
hänellä ei ollut lohdutuksen sanaa Gustille ei yhtään hyväilevää sanaa,
ei ymmärrystä. -- Kaiken tuon olisi Gustin pitänyt osata edellyttää. --
Mitä minä vastaan, ajatteli Milada, hän vartoo vastausta. -- Mutta
Milada halveksi itse onnensa romahduksessakin valheen pelastusköyttä.

-- Minä tiedän, että minä menen rappiolle rakkautemme tähden.

-- Sinä elät täällä Milada, minä elän toisessa mailmassa. Vaikka
välillämme ei olisi muuta kuin yö se kauhea yö, jonka toimit täällä, on
sieluni kuin kidutuspenkillä.

-- Minä olen koettanut unohtaa, mutta kun olen yksin kotona ja painan
yöllä pääni patjoihin, tulevat kuvat mieleeni. -- Minä näen... Hirveää!
-- Gust juoksi pystyyn. -- Milada, jos et tahdo tehdä minua hulluksi,
niin tee tästä loppu... Älä katso noin minuun. Enhän minä halua erota.
Ennemmin voisin itseni surmata. Sinähän tiedät, Mila, ett'en voi
koskaan ketään naista rakastaa niinkuin sinua. -- En voi koskaan niin
itseäni unohtaa.

-- Unohtaa -- --? mutisi Milada.

Gust siveli otsaansa. -- Koeta, miten päätäni polttaa, sanoi hän
nauttien hetken Miladan sormien viileydestä. -- Sitten hän hyökkäsi
edelleen.

-- Kuule, Mila! Minä olen puhunut tästä Joszin kanssa. Hän tietää
kaikki. Hän tuntee mielentilani. Me olemme yhdessä laatineet
suunnitelman. -- Se ei ole hetken tunnelman tulos. Sitä on joka taholta
punnittu. Me lähdemme kaupungista pois kolmisin ja lähdemme Berliiniin.
-- Kaikki kolme. -- Gust katsoi Miladaan, -- joka nojasi kasvonsa
käsiinsä kuunnellen tarkasti. -- Syvä uurre syntyi Miladan
kulmakarvojen väliin. -- Hän punnitsi sanojaan. -- Gustin tuli vaikea
olla.

-- Me matkustamme kaikki kolme Berliiniin. Minä tunnen olevani siellä
kotonani. Elämä on siellä toisenlaista, suurpiirteisempää, vapaampaa,
virkeämpää. Siellä eletään uudessa ajassa. Täällä siitä vaan soitetaan
suuta. Siellä saa miljoonien keskellä elää omaa elämäänsä.

-- Sinä et tiedä, ketkä täällä riippuvat niskassani! Täällä on tätejä,
setiä, orpania, ja kaikki ovat mahtavia miehiä. Ne tunkeutuvat
yksityisimpiin elämänoloihini kuin hollitupaan matkustavaiset. --
Täällä elän aina en famille. (Perheessä).

-- Ja minun pitää tulla kanssasi Berliiniin?

-- Eikö sinulla ole siihen syytä, Mila? Minun kehitykseni on...

-- Sitä juuri mietin. -- Milada peitti silmänsä kädellään.

Gust repi viiksiään.

-- Me emme koskaan mene lailliseen avioliittoon, minä ja Joszi, se on
varmaa, sanoi hän hermostuneena. -- Tuntuu, kuin me haluisimme sinua
itsekkäistä syistä... Se ei ole totta, Joszi kunnioittaa sinua kovin.
-- Hän tietää varsin hyvin, kenelle kerran jätän...

Gust taukosi puhumasta vetäen levottomana käden Miladan silmiltä. --
Katso toki minuun, kun puhun. Sinun itseesi sulkeutumisesi hermostuttaa
minua. Me olemme aikoneet ehdottaa, että lukisit lääketiedettä
Berliinissä. Sinä olet lahjakas, täällä menee sinussa kaikki, kaikki
rappiolle. -- -- Sellainen tulevaisuus, -- minä aion antautua
lapsentautien lääkäriksi. -- Sinä tulet kovin innostumaan sellaiseen
tehtävään.

-- Voi, mitä sinä haaveksit, Gust, sanoi Milada surullisena hymyillen.

-- Epäiletkö? Eikö se ole mahdollista? Eikö sitä jaksa toteuttaa?

-- Minä olen siksi liian vanha, vastasi Milada, sama liikutuksen ilme
kasvoissa, jonka näkee vanhemmilla ihmisillä heidän puhutellessaan
lempilastaan...

-- Kuudessa, seitsemässä vuodessa olet valmis.

-- Kuule, sanoi Milada niin painavasti kuin ihmisääni saattaa, sinä et
aavista, miten vanha ja väsynyt minä olen -- alkamaan uutta elämää.
Milada hengitti syvään. -- Olisit tullut viisi vuotta sitten, nyt on
kaikki myöhäistä.

-- Sinä et siis tule mukaan, sinä kieltäydyt, sanoi Gust nousten
seisomaan.

-- Minä olen sidottu välikirjalla Milleriin. Niin kauan kun hän pitää
liikettä, täytyy minun olla täällä. Mutta ei kieltoni riipu sittenkään
siitä. -- Miller voi mennä vaikka heti luostariin. -- Ja sitten olen
vapaa. -- Vapaa? -- Vapaako?

Milada pudisti kepeästi päätään.

Gust polki lattiaa. -- Sinä et rakasta minua! Sinä olet valehdellut
minulle. Rakkautesi oli oikku! Ja Gust heittäytyi tuoliin kätkien
kasvonsa sen nojapuupatjaan.

Joszi oli oikeassa. Häntä Gustia oli vedetty nenästä. Mutta miksi? --
Mikä pidätti Miladaa? Ei hän itse asiassa itsekään pitänyt Berliinistä.
Mutta nyt hän ei voinut matkaltaan peräytyä. -- Nyt hänen täytyi
matkustaa.

-- Pelkäätkö menettäväsi rahasi? -- Kyllä minä... Tuo lause oli raaka.
Ja ennenkuin Gust oli ehtinyt lopettaa, ehkäsi Milada häntä
käsivarrellaan.

-- Älä puhu noin, sanoi hän hiljaa.

-- Noh, älä siis ole kuin mikäkin arvoitus! Sinä kätkeyt arvoitusten
varustusten taa. Minä menetän malttini.

Milada oli asettunut lempiasentoonsa ikkunan ääreen. Gust kiersi
hermostuneena paperossia sormillaan rikkoen sen.

-- Sinä, Gust, olet onnellisempi kuin minä, sanoi lopuksi Milada
hengittäen syvään, sinä löydät sanoja, -- minä haen niitä turhaan. Minä
kaihoon niin sanomattomasti, minä kaivertelen ja myllerrän
sielunilmiöitäni, mutta kaikki jäävät minulle harmaiksi, varjomaisiksi
ja käsittämättömiksi. -- Minä tiedän, ett'en voi sitä sinulle selittää.

Milada astui Gustin luo vaipuen hänen tuolinsa viereen. -- Kuule, minä
en ole vapaa. En saata olla sanomattoman onnellinen silloin, -- en
syödä itseäni kylläiseksi, kun muut näkevät nälkää.

-- Sen ymmärrän varsin hyvin, sanoi Gust ylevämielisesti, samalla
päässen painostavasta mielentilastaan, sillä hänen aivoissaan sarasti
uusi onnistuneempi asiain käänne. -- Sinulla on katutyttöjä
hoidettavina. Ne luottavat sinuun, sinusta on tullut heidän n.s.
Messiaksensa.

-- Eikö asiain laita ole vähän niin? He pitäisivät tämänlaista
poistumista, -- pakoa, joksi sinä sitä sanot, -- petoksena tahi jonain
sinnepäin. Tämähän on yleensä luonnollista. -- Mutta minä vakuutan,
että noita olentoja voidaan toisella tavalla yhteiskunnallisesti
turvata.

-- Minä olen erään pelastuskodin johtajattaren hyvä ystävä. Anna
minulle holhokkiesi osoite! Ehkä Fannikin saattaisi kuulua niihin.
Yleisessä kodissa heitä voidaan suojella paljoa paremmin, kuin mitä
sinä saatat. Noh, etkö sinä sitten ole vapaa ja esteetön?

-- Voi, Gust, miten ihmeen yksinkertaista ja vastustuksetonta on
sinusta asioitten järjestäminen pahimmassa kuilussa, kun vaan sormesi
ojennat. -- Minäkö olisin vapaa!? -- Horner sanoi minulle kerran:

-- Jospa aavistaisit tyttö, mitä merkitsee käsite: vapaa. -- Jokainen
voi ehkä olla vapaa ulkonaisesta pakosta ja taidosta, tehdä
mahdottomia, mutta olla vapaa haluistaan ja sisäisistä sielun
sysäyksistään, -- se kuuluu Jumalan ominaisuuksiin. Jumalan korkein
oikeus on olla -- täysin vapaa. -- Sinä, sanoi hän minulle, voit kyllä
aukaista sen kohtalon lankavyyhdin, johon olet kiinnitetty, ihan kuin
lapsi irroittaa paperileijansa kääreestä, -- mutta pitemmälle ei
vapautesi ulotu, kuin mitä nuora myöntää. -- Ja sinä voit jo alussa
huomata, miten lyhyen matkan saat ponnistella. -- Kohtalon köysi
kiskasee sinut onnettomuuteesi takaisin, olisitpa lentänyt miten
korkealle tahansa sini-avaruuteen. -- Niin puhui Horner... Ja minä
tunnen, miten köysi kiskoo... Ja köydessä on vaan määrätty mitta.

-- Sinä jätät minut vaan ällipäisen periaatteen vuoksi, sanoi Gust
halveksivasti, vaikkakin tyynenä.

Milada katsoi häneen rukoillen suurin, vakavin silmin: -- Voitko sinä
tehdä tehtyä tekemättömäksi, Gust? Voitko tehdä olemattomiksi kaikki
sen, minkä olen nähnyt ja kokenut varhaisimmista lapsuuden muistoistani
alkaen, voitko tehdä tyhjiksi kalkki ne surkeuden kuvat siihen asti,
siihen siunattuun hetkeen asti, jolloin opin sinut tuntemaan? Voitko
puhaltaa sammuksiin kaikki elämäni menneet vuodet kuin häilyvät liekit?
-- Gust, minä olen teeskennellyt silloin, kun olen seurassasi nauranut,
leikkiä laskenut ja suudellut sinua! Minä en olisi saanut antautua
lempeesi. Minulla ei ollut enää oikeutta antaa itseäni miehelle. --
Minä en ole vapaa. -- Minunkaltaisteni ihmisten täytyy jäädä
yksinäisiksi. Minulla vaan ei ollut voimaa kulkea suoraan tietäni. --
Minä menin harhaan. Rakastuin sinuun.

Aivan mielikuohujen vallassa kumartui Gust Miladan yli. Hänen tunteensa
vääntyivät epätoivoisina kuin kahden rautakovan puserrusruuvin välissä.
Miksi piti puhua tästä repivästä seikasta, miksi hänen täytyi kuulla
siitä puhuttavan? Hän ei jätä sittenkään Miladaa. Matkustakoon hän
sitte Berliiniin tahi ei! Juuri siksi, että hänet pakotettiin luopumaan
Miladasta, ei hän hänestä luopunut. --

-- Toinen rautaruuvi pusertui tuskaa tuottaen hänen pehmenneeseen
tahtoonsa. -- Hän oli menettänyt vedonlyöntinsä! -- Hänen täytyi taipua
Miladan tahtoon, langeta hänen kaulaansa rukoillen, senkin hölmö! Ja
Joszi jumalallisessa itsetyytyväisyydessään oli taas ollut oikeassa.

Milada jatkoi: Vaikka kulkisin minne tahansa, seuraavat minua elettyjen
päivieni tulokset. Ne ovat muodostaneet luonteeni. Uusi elämä voisi
ruveta kiduttamaan minua. -- Minä en voisi mitään siinä toimia, sillä
entiset avuni olisivat tehottomat. -- Minä en olisi sitte enää
Milada!... Pysy tyynenä! Minä tahdon, että sinäkin kerran kuuntelet
minua!

Milada pyyhkäsi otsaansa kädellään: Kerran halusin ottaa selvän
meikäläisten olemassa olon merkityksestä. Tahdoin ymmärtää, mitä
meikäläiset oikeastaan ovat. Miksi meidän täytyy piileskellä
sokkeloissa, miksi meiltä riistetään tahtomisen mahdollisuus, miksi
meidän täytyy hukkua lokaan? Ja kun pääsin siitä selville, hänen,
Hornerin johdolla, -- Milada nousi seisomaan kuin ajatustensa
kiihoittamana, -- silloin rupesin vallankumoukselliseksi. Me tahdoimme
lyödä alas vanhan maailman. Me tahdoimme rakentaa uuden. Älä naura! Tuo
kumouksen aate oli hurmaava. Se oli nuoruuteni aate. Minä olen elämäni
ijän kiitollinen siitä, että olen oppinut tuntemaan sen. Koko elämäni
muuttui toisenlaiseksi tajunnassani. Opin paljon. Luin kirjoja, joissa
oli vakavia, vaikenevia ajatuksia, numeroita ja rautalujia tieteellisiä
sääntöjä, ne tekivät entisyyteni katsantokannoille tenän. Ne ajatukset
palauttivat haluni, -- ne kiihoittivat toisia pyrkimyksiä, ne soivat
sielulleni lepoa, kuin ottaen sen helmaansa. Silloin muuttui vihani
kovaksi ja jäiseksi! Hetken minun sisäinen elämäni kuin taukosi. Sitten
siitä versoi tuhansia hentoja oraita. Nyt en voi muuta kuin rakastaa.
Mutta minun täytyy rakkaudessani auttaa tarvitsevia, Gust. En tunne
elämää enää pintapuolisesti, en tirkistä siihen ulkoapäin vaan
uteliaisuudesta. Nyt tiedän, miltä kannalta se on otettava. Siihen
tarvitaan paljon rahaa. Siihen tarvitaan vielä enemmän alttiutta.
Minä tiedän jotain, Gust, jota kaikki sinun pelastuskotiesi
johtajatarystävättäret eivät tiedä. Nämät tytöt eivät tarvitse kuin
vähäsen iskun, jotta ne taas vajoovat takaisin, ne eivät kaipaa muuta
kuin kehoittavan hymyn noustakseen. Meikäläisiä täytyy kohdella
loppumattomalla, vaihtumattomalla anteeksiantamisella, meitä täytyy
taluttaa kädellä, jota ei koskaan puida vihasta nyrkkinä. Oikein
sanoit, ett'en ole voinut vielä ketään pelastaa täältä. Pelastaa? Jo
onnen, levon ja luoton hetki on pelastusta. Oi Gust, vaikkapa antaisit
leivänpalasen vaan nälkiintyneelle, niin voisit sillä kertaa pelastaa
hänet varkaudesta ja rikoksellisuuden tieltä. Hän on saanut vatsansa
kylläiseksi, hän on lauhtunut. Häntä on avustettu eikä rikoksellisuuden
kiusaus ole hänessä enää niin kova kuin ennen. Sinä olet tehnyt teon,
olet rakentanut varustuksen, jonka takana hän on suojassa. Minkä teen
yksilölle, tuottaa jo menestystä ja se hetki olkoon siunattu. Minun
täytyy auttaa, Gust! Rintaani polttaa säälin tunne vertaisiani kohtaan,
se polttaa kuin haava. Koko elämäni ajalla on eräs tosi-asia selvinnyt:
-- Rakastan noita kurjia naisia.

Miladan puhuessa oli Gustin kasvoihin ilmennyt kovuuden piirre, hänen
tavallisesti naisellisen herttaisesti hymyilevän suunsa ympäri ilmestyi
terävä pusertunut piirre. Jos Milada nyt olisi tarkannut häntä, olisi
hän nähnyt hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä David Brennerin
rautalujien kasvonpiirteiden kanssa. Mutta Milada seisoi ikkunan
ääressä katsellen kesävaloa ulkona, kunnes hänen silmiinsä sattui niin,
että hänen täytyi niitä siristää, kääntää poispäin ja kätkeä
suojelevien silmälautojensa alle.

-- Isäni on rikas talonpoika, alkoi hän hiljaa uudelleen kuin puhuen
itsekseen, vaikka joka sanassa värisi viiltävä mielenliikutus.

-- Kuin ruhtinas hän vallitsee kartanoaan. Äiti oli syntynyt
vuoristossa köyhäin kutojatyöntekijäin kylässä. Äiti oli ihana ja
suloinen! Hän osasi nauraa ja laulaa. Kaikki miehet jumaloivat häntä.
Mutta viettelijä ei tahtonut häntä ottaa lailliseksi aviovaimokseen,
hän ajoi äitini pois talostaan. Silloin äitini vaelsi pois
kotiseudultaan kantaen minua syntymätöntä kohdussansa, ja hän sai
suojan tässä talossa. Hän ei laskenut ketään omaista enää
lähettyvilleen. Hän ristiinnaulitsi perheylpeytensä. Täällä hän
synnytti minut. Tätä ilmaa olen kehdossani hengittänyt. Tämä taivas
opetti minulle ensimäiset satuni. Sateella olivat vedenpisarat minun
juomani. Kellastuneet lehdet olivat ainoat leikkitoverini, niitten
perästä juoksin, niitä puhuttelin suuttuneena, kun en niitä saavuttanut
tuulella. -- Kun minun oli vilu, vastattiin minulle, hanki itse
itsellesi suoja.

-- Silloin menin kadulle ja lämmittelin itseäni auringon valossa. --
Jos minun oli nälkä, sanottiin, hanki itse ruokasi. -- Silloin menin
kadulle kerjäämään, ja katu yksin antoi minulle leipää. Aina vaan sain
etsiä kadulta onneani. -- Kukaan elävä olento ei minua hellinnyt. --
Katu oli kotini. -- Katu oli äitini. -- Eikö minulla siellä ole
tuhansia siskoja!

Miladan ääni sammui. -- Gustin ruumiissa sykähti kuin sähkövirta. --

Tässä täytyi käyttää väkivaltaa, -- muu ei auttanut; ja Gust päätti
käyttää väkivaltaa. Muuten Milada luisuisi hänen käsistään.

Hurjana hän veti Miladan syliinsä sulkien suudelmillaan nyyhkivän suun.

-- Rakastan sinua, Mila! Ei yksikään ihminen ole voinut minua näin
kiihoittaa. En rakasta sinua ainoastaan sukupuoliolentona -- vaan
ihmisenä. Usko pois, ihmeellinen olentosi minut kietoo.

Hän taivutti Miladan pään lähelle itseään, katsoen häntä silmiin...
Voitko sinä elää ilman minua? Uskotko -- voivasi elää ilman minua?

Gust pusersi Miladan pään rintaansa vastaan kovasti, raivoisasti, niin
että sille teki kipeää.

-- Minun täytyy nyt lähteä. -- Etkö käsitä? Minulla ei ole valitsemisen
mahdollisuutta. Etkö ymmärrä? -- Minä tahdoin säästää sinua, miksi teet
minut raakalaiseksi? -- Gust laski Miladan irti kääntäen päänsä pois.
Hänen otsassaan oli syviä juovia.

-- Minä olen antanut kunniasanani.

Milada katseli häntä käsittämättä mitään. -- Miten niin? --
Kunniasanasi --

Gust polki lattiaa. -- Miten niin? Miksi? Älä kiusaa minua kysyen
pikkuseikkoja! Minä olen upseeri. Suhteeni sinuun on tullut laajoissa
piireissä tunnetuksi, on levitetty nimettömiä kirjeitä seuraan, joka
näissä asioissa on kiduttavan ankara. -- Rykmenttini eversti on antanut
kutsua minut luokseen vaatien kunniasanani, että läksisin ulkomaille,
kosk'en tahtonut luopua sinusta.

Milada kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Sinä et voi aavistaa, miten mailma tällaisia asioita arvostelee.
Sinä olet onnellisessa houreessa. -- Kaikki, minkä sanot ja ajattelet,
valtaa minut, sillä se tulee suoraan sielustasi. Mutta mailma tuomitsee
sinut toisella lailla, vaikka pyrit miten jaloon päämaaliin tahansa.
Sinulla ei ole aavistusta, miten paljon lokaa on jo viskattu meidän
lempemme päälle. Sinähän olet taloudenhoitajatar, minä olen
"ulosheittäjä", joka hulikaaniseeraa julkisessa likkapaikassa. Se on
mailman hyvää tarkoittava katsantokanta. -- Mutta löytyy piirejä, jossa
osataan tulkita asiaa vielä kuvaavammin, niitten mielestä minä, -- ei
huolita enää keskustella siitä.

-- Mutta mitä merkitsevät nuo likaiset sielut sinun rinnallasi, sinun,
jos jäät luokseni, Mila! Minulla ei ole mailmassa muuta onnea kuin
sinut!

Gustin sydän hehkui. -- Hänen oikea luonteensa sai nyt vapaasti riehua.
-- Se epämukava jännitys, joka häntä kiusasi, hänen sanoessaan ensi
sanat, koko tuo välttämätön pakko-yritys yleensä, joka häntä painosti,
hälveni nyt näytelmällisen ylevän varmuuden rinnalla, joka sai hänen
silmänsä kyyneltymään ja äänensä paisumaan halveksumisen ja kaipuun
tunteesta.

-- Mila, minulla ei ole mailmassa muuta onnea, kuin sinä!

Milada kuunteli kalpeana, silmät suljettuina. Hänen tyynet, lujat
kätensä vapisivat hermostuneina ilmassa, kuin olisi hän tahtonut
itseään joltain suojella, sysätä jotain luotaan.

-- Silloin sinun täytyy lähteä minun tähteni, silloin tietysti -- ja
minä -- älä, Gust, rukoile! -- Kauheata on ajatella, että tuo kaikki
tapahtuu minun tähteni. -- Älä toki rukoile minua! Jos halajat minua,
jos tahdot, että minun täytyy tulla mukaasi, jos annat kaikki
menneisyyteni anteeksi, rakas kulta. -- Milada kiersi sormensa yhteen,
painaen ne otsalleen. --

Hänen sanoissaan piili niin paljon äänetöntä tuskaa, että se koski
Gustiin syvästi, tuosta tarkoitustensa perille pääsemisestä tyytyneestä
urosmaisuudesta huolimatta. Hän yritti puhua entisellä kevytmielisellä
poikaäänellään. Se oli aina ollut paras temppu, sen piti kai nytkin
hyvin tepsiä.

-- Hih, hei, Mila, älä usko, että minä itken tästä kaupungista
lähtiessäni! -- Päinvastoin, olen sinulle kiitollinen koko jupakasta.
-- Minä en olisi itse siihen pystynyt. -- Mutta nyt, nyt -- olen niin
turkasen iloinen, saadessani alkaa toista elämää sinun ja Joszin
seurassa. -- Sinäkin saat sitte oppia vetelehtimään. Pitää tutustua
Berliiniin. -- Gust otti Miladan syliin.

-- Mitä sanoo isäsi?

-- Ole hiljaa, sanon... En tahdo tietää mitään siitä miehestä! Opettele
sinä vaan tanssimaan piiritanssia ja syömään munajuustoa, jotta voimme
esiintyä siellä siivosti. -- Pois tuo musta naama, -- pois, sanon minä!

Milada hymyili.

-- Eläköön! -- Kaiken kiitokseksi ei sinun tarvitse enää koskaan hautoa
surullisia ajatuksia! Ja ensimäisten kuuden tunnin ohjelman minä
laadin. Smirnaa, Mila! Nyt sinä menet alas ja tuot jääkylmää
samppankaljaa tänne! Mutta ota parasta lajia, demi sec. Ja sitten me
ryyppäämme yhden pullollisen yhdessä ja opettelemme hurraamaan ihan
preussilaisella tavalla. Sitten minä menen kotiin ja sinä tulet minun
kamariini kello kahdeksalta. Joszi on siellä silloin myös. Mutta älä
Jumalan nimeen hiisku Joszille, että sinä jo tiedät tuumistani jotain.
Näitä asioita pitää säilyttää ankarana salaisuutena. Allez demoiselle!
(Mars matkaan, neiti!)

Huoaten helpoituksesta heittäytyi Gust vuoteelle, Miladan kulkiessa
käytävässä hitaasti, horjuen kuin horrostilassa, josta hän turhaan
koetti vapautua tavallisella tarkalla selväjärkisyydellään ja tuntien,
että tämä hetki ihan kuin seisoi, sillä siinä löivät menneisyyden ja
sinisessä sauhussa huojuvan tulevaisuuden aallot yhteen, silloin raikui
Gustin heleä laulunääni voittoisana ja herättävänä läpi koko talon:

    -- Rientää täytyy,
    rientää kauas -- kodistani,
    ja armaiseni myös...

Milada seisahtui hetkeksi kuuntelemaan, neidit kääntyivät levottomina
unessa ja Miller taukosi äkkiä torkkumasta pää huojuvana.



Kuudes Osa.

Yksinäisyydessä.


    Johdesana:

    Kuolemattomat synnyttävät hukkaan joutuvia lapsia.

                                               (Goethe.)

Lolosta, tuosta uudesta Budweisiläisestä tytöstä oli Miller saanut
maavaivan. -- Että hänen pitikin saada tuon siivon Bine Michalin, tuon
herttaisen olennon tilalle tällaisen! Ja Milada sai kuulla Milleriltä
millainen huolimaton ja vastaanhangotteleva tuhrumaija tuo tyttö oli,
ihan vailla ihmistapoja ja käytöstä. -- -- Hän ei ollut hituistakaan
innostunut tehtäväänsä, istui jossain salin nurkassa, eikä osannut
suutaan avata kun joku jotain kyseli; ja tietysti olivat tulokset
asianmukaiset. Häntä saattoi sietää näin kesälomalla, jolloin talossa
pääasiallisesti kävi vain ulkomaalaisia ja matkustavaisia, jotka
tahtoivat nähdä merkillisyyksiä. Mutta eiväthän nekään voineet tyytyä
kivenkappaleeseen. Ja Miller kulki ympäri ruikuttaen ja veuluten kuten
aina, jolloin pelkäsi tulojensa vähenevän.

Tuon Lolon itkupuuskan jälkeen, jonka Milada oli saanut kuulla heti
hänen saavuttuaan taloon, ei Lolon suusta saanut enää monta sanaa. Lolo
pysyi luoksepääsemättömänä, vastaten jöllimäisenä kaikkiin kehotuksiin
ja käskyihin. -- Teenhän minä sen, -- tiedänhän minä sen sanomattakin!

Lolo oli kyllin kaunis, miellyttääkseen miehiä. Hänen sysimustat
silmänsä ihan paloivat, kun hän joskus pelotta ja suoraan katsoi toista
ihmistä silmiin. Mutta hän kyyristyi enimmäkseen velttona tuoliinsa,
hypistellen hiussuortuviaan ja heräsi kuin unesta, jonkun puhutellessa
häntä. Ihmeellistä kyllä, niin hänen kumppaninsa kiintyivät häneen
pian. Hän oli antelias ja kiltti, lainasi muille hajuvettä, kampoja ja
paitojaan ja teki yleensä vastustelematta kaikkea, mitä häneltä vaan
pyydettiin.

Niitten miesten mielestä, jotka tahtoivat metelöidä, ei hän
luonnollisesti kelvannut mihinkään. He hylkäsivätkin hänet pian,
sanottuaan pari huonoa vitsiä. Ja sitten hän taas sai istua Millerin
kiukuksi yksin salin nurkassa, hypistellen tuijottavin tylsin katsein
hiushaiveniaan.

-- Mitä hän teidän kanssanne puhuu, uteli Milada toisilta tytöiltä.

-- Häneltä on ryöstetty rahaa Fischerillä, -- eikä hän ylimalkaan puhu
paljoa kanssamme.

-- Hän on kovin peloissaan, vapisee kaikesta. Muuta emme tiedä. --
Kaikesta hän sävähtää, miksi ja miten niin vähästä, en tiedä, sanoi
toinen tyttö.

Silloin Milada meni suoraan Lolon luo. -- Mikä sinulla on? -- Eilen
eräs herroista valitti sinun johdostasi suoraan neiti Millerille. --
Rakas ystävä, näin ei asia saa jatkua, sinä et saa käyttäytyä tuolla
lailla.

-- Enhän ole ollut kenellekään hävytön.

-- Siitä nyt ei tässä ole puhettakaan. -- Mutta sinä työnnät ne
luotasi. -- Et vastaa kunnolleen. -- Mökötät. -- Aivan niin mökötät
vieraille kuin nyt minulle. Noh, mutta katso toki minua silmiin. Enhän
minä purase. -- Ole avosydäminen. Mikä sinua painostaa?

Aivan kepeästi Milada silitti Lolon sinisenmustaa, aaltomaista tukkaa.
Hellästi ja hiljalleen siveli Milada hänen otsaansa, joka uhmailevana
oli painunut alas. -- Noh, mikä sinua vaivaa?

-- Neiti rakas! -- Lolo vaipui polvilleen. -- Laskekaa minut pois
täältä! Jesuksen Kristuksen tähden, laskekaa minut, muuten minä kuolen!
Enhän minä pystykkään tällaiseen elämään.

-- Noh, mutta tyttö kulta, älä nyt puhu noin! Olithan sinä kaksi vuotta
Fischerillä. -- Siellä tottuu tällaiseen tehtävään. Älä nyt näyttele
minulle kometiiaa.

-- Voi, hyvä neiti, minullahan oli siellä vaan yksi sulho! -- Eihän
kukaan muu käynyt luonani kuin Karl. Minä vannon sen äitini sielun
autuuden nimessä, en muuta miestä pitänyt luonani. Ja juuri koska
Karlin päällikkö minua myös halasi, niin tapahtui tämä suuri
onnettomuus. Minä rukoilin Karlia: Anna hänen saada tahtonsa
täytetyksi, enhän tee sitä rakkaudesta. -- Kuka ties, sinä saat vielä
kärsiä tästä kiellosta ikävyyksiä. Anna perään. Mutta Karl ei
myöntynyt, ei missään tapauksessa. Silloin se onnettomuus tuli. Ja
Steger, Karlin lähetti, antoi minulle rahaa ja matkalipun. -- Sitten
David Fischer pani minut lukon taa. -- Ja kaikki meni. --
Matkapiletinkin hän vei.

Pyöreät, hennot kasvot saivat taas tuon pelokkaan, aran ilmeensä.

-- Neiti, tämä on puhdas totuus! Sen vannon Jumalan ja sieluni autuuden
kautta!

-- Älä nyt itke! Olisit aikoja sitten tämän sanonut! Kerro nyt
juurtajaksoin ja tyynenä! Miten sinä yleensä olet joutunut Fischerin
kanssa selkkauksiin? Etkö ole kotoisin Pragista, vaiko miten?

Tyttö nyökäytti päätään. -- Minun nimeni ei ole ollenkaan Lolo. Poldi
Schwartza on nimeni ja minä olen syntynyt Pragissa. Isäni... tyttö
keskeytti puheensa hätkähtävin katsein.

-- Kerro, kerro, kehoitti Milada.

-- Voi, hyvä neiti, älkää kertoko tätä ihmisille! Se saisi aikaan, että
isäni menettäisi työpaikkansa ja se tappaisi hänet.

Ja Lolo kertoi kaikki. Hän oli alkuaan kunnon perheestä. Isä oli
kreivillisen suvun Czerninin linnan talonmies sivurakennuksen puolella.
-- Poldi ei saanut koskaan yksin astua pois pihalta. Mutta
hovineuvoksetar Winter, joka oli kävelemässä Czerninin palatsin
puistossa, tahtoi väkisin saada hänet palvelukseensa. Silloin nuori
Karl herra kävi vielä sotakoulua ja neiti Aglaia oli viidentoista
vuotias. He olivat olleet molemmat kuin ystävättäret. Ja sitten rouva
oli ollut kovin hyvä! Hän sanoi, että jos hän, Poldi, tekisi askareensa
taitavasti, niin hänen kävisi hyvin maailmassa. Häntä pidettiin kuin
talon tytärtä. Kun Karl herra tuli luutnantiksi ja saapui kotiin,
lähetti hovineuvoksetar Agan Sweitsiin kouluun. -- Poldi itki silloin
kovin, mutta armollinen rouva sanoi, että nyt heillä on Karl herra
hellittävänä. -- Poldi sai Aga neidin vanhat liinavaatteet, puserot ja
koriste-esiliinat. Hän oli niin hieno ja hänen oli hyvä olla.

Illalla, kun vanha herrasväki meni teatteriin, piti Poldin keittää
teetä, leipoa kaakkuja ja järjestää leikkeleitä herra luutnantille,
joka ylipäätään söi yksin. Ainoastaan Poldi teki hänelle seuraa, sillä
herra sanoi, ett'ei ruoka muuten maistunut hyvältä. Usein herra puhui,
että hänet kai siirretään toiseen rykmenttiin, silloin hän ottaa Poldin
taloudenhoitajattarekseen...

Lolon silmät säihkyivät kuin tähdet. Hänen soikeat kasvonsa
pyöristyivät, suu suppeni iloiseen nauruun.

Mutta kerrallaan! -- Kerralla oli kaikki lopussa. Jos hän olisi
aavistanut, mikä siitä syntyi, niin hän olisi vaiennut. Mutta hän sanoi
sen vaan Karl herralle, sillä häntä peloitti niin ja hän voi usein niin
hirveän pahoin. Ja Karl meni suoraan äitinsä luo ja tunnusti hänen
tilansa laadun. -- Hyvä Jumala, millainen päivä! Kaikki huusivat,
hovineuvoksetar, keittäjätär huusivat, mutta Karl huusi enimmin. --
Poldi suljettiin palvelijattarien kamariin. Myöhään illalla tuli Karl,
hyväili häntä ja sanoi, että Poldin piti olla tyyni, sillä Poldin
vanhemmat eivät tulisi koskaan saamaan vihiä asiasta eikä hän jättäisi
Poldia koskaan pulaan. Kaksi päivää sen jälkeen pani Karl hänet roskiin
ja vei rouva Kratochwilin luo. Rouva oli halpautunut ja häntä
kuljetettiin sairastuolissa. Mutta hän oli taitava, ja vaikka se tuotti
kipuja, niin onnistui sikiön karkoittamistemppu hyvin.

-- Rouva Kratochwilin luona Poldi asui viisi kuukautta. Osan menoista
Karl maksoi. Mutta osaksi Poldi sai elantonsa siten, että siivosi ja
keitti ruokaa rouvalle, jonka luona kävi paljon, paljon hienoja naisia.
Niitä tuli omissa ajoneuvoissakin.

Silloin Karl siirrettiin Budweisiin. -- Mutta siellä ei Poldi
uskaltanut asua -- hänen julkisena lemmittynään. -- Se olisi
suututtanut sikäläisiä Karlin tuttavia. -- Siksi hänen täytyi ottaa
paikka Fischerin laitoksessa tarjoilijattarena. Karl antoi hänelle
ainoastaan oikeuden tarjoilla viiniä. Hän ilmoitti sen isännälle, joka
pyhästi vannoi noudattavansa herra luutnantin tahtoa.

-- Näin oli kaikki hyvin. -- Mutta sitten tuli tuo kamala juttu Karlin
päällikön kanssa. -- Keskellä tarjoilua tahtoi päällikkö syleillä
Poldia, sanoen ääneen, että kaikki tytöt ovat kaikkien vieraitten
yhteisiä. Ja koska tyttö ei elänyt Karlin kanssa, miksi hän ei antaunut
muille miehille, ja paljon muuta päällikkö rähisi. Oi miten hän oli
rukoillut, että Karl ei nostaisi siitä melua. Mutta Karl oli
itsepäinen, lupasi lyödä päällikkönsä kuoliaaksi. -- Noh, ja kerran ne
sitte törmäsivät yhteen. Karl löi päällikköään korvalle ja päällikkö
ampui revolverilla. Poldi kaatui lattialle, eikä muista sen enempää.
Kaikki meni ylösalaisin. Eversti tuli Fischerille ja piti hirveätä
ääntä. Laitos piti suljettaman ja se oli kamalaa.

David piilotti hänet johonkin huoneeseen, johon ei näkynyt ulkoapäin
mitään ovea. Siellä pelasivat upseerit tavallisesti rahasta onnenpeliä.
Illalla tuli Karlin lähetti Poldin luo, tuoden pari lyijykynällä
kirjoitettua kirjeriviä Karlilta sekä rahaa ja matkapiletin. Hän käski
Poldin lähteä heti talosta, maksaa Fischerille, mitä tämä vaati ja
matkustaa Pragiin rouva Kratochwilin luo. Sitten hän saisi lähempiä
tietoja. Hän, Karl, joutuu luultavasti Galiziaan, jos ei asia pääty
vielä pahemmin. -- Koko yön Poldi oli itkenyt.

-- David sanoi, että poliisit nuuskivat ympäri taloa, hakien häntä.
Myös Karl oli vangittu. Poliisit hakivat Poldia, koska tämä oli jutun
alkuunpannut ja tehnyt jotain muuta Pragissa Kratochwilin luona.

-- Ja Poldin täytyi huoneesta siirtyä keskellä sysimustaa yötä pimeään
kellariin. Siellä hän valvoi kauan, kauan, kunnes hän vaipui uneen
väsyneenä itkusta.

Vähän ajan kuluttua tuli David noutamaan hänet, sanoen poliisien
luulevan, että Poldi oli aikoja sitten livistänyt ja että Davidin isän
oli täytynyt maksaa suuria, suuria sakkorahoja Poldin tähden --
sataviisikymmentä guldenia. Ja sen Poldin täytyi maksaa Fischerille.
Karl oli Galiziaan komennettu ja oli antanut kunniasanansa, ett'ei
koskaan seurustelisi Poldin kanssa. Vastaisessa tapauksessa olisi hän
erotettu sotapalveluksesta.

-- Niin, neiti! Ja kun David nouti minut kellarista, niin hän varasti
kaikki rahani, sen vannon kaikkien pyhimysten nimessä. Karlin kirje,
matkalippu ja rahat olivat poissa. -- Minä sanoin sen Davidille heti,
mutta hän rupesi haukkumaan, että puhuin vielä kovalla äänellä. Ja
sitte hän piti minua vielä neljätoista päivää lukon takana. -- Kun
rupesin itkemään, vei hän minut taas kellariin ja antoi minun istua
pimeydessä ilman ruokaa, kunnes pyysin anteeksi. -- Lolo nyyhki. -- Hän
toi minulle lehden, missä seisoi, että Karl oli Galiziassa ja että hän
oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi linnaan.

-- Sitten David vei minut asemalle. Sitä edellisen yön vietin vielä
kellarissa. Kello viideltä aamulla me matkustimme tänne, neiti, ja
David sanoi, että minun täytyi jäädä tänne, muuten minut vietäisiin
vanginkyydillä Pragiin.

Lolo väänsi käsiään. -- Oi minun isäraukkaani! Eikä Karl tiedä yhtään,
missä minä nyt olen. Jos hän sen tietäisi, millaiseen paikkaan olen
joutunut! Jos hän saisi kuulla, miten hänen Poldinsa on käynyt, -- niin
hänelle tapahtuisi onnettomuus. -- Mutta hänen tähtensä olen vaiti,
vaikenen aina ja kaikista asioista, vaikenen.

-- Mutta sinä olet tyhmä, Lolo, sanoi Milada, joka oli kuunnellut
tarkasti, rahat tuo juutalaisroikale varmasti varasti ja kaikki, minkä
hän kertoi poliiseista ja rangaistuksesta, oli paksuinta valhetta. --
Oi sinua pöllöpäätä, olisit huutanut kovasti, olisit livistänyt hänen
käsistään rautatie-asemalla.

-- Mutta Karlin olisi täytynyt kaikissa tapauksissa luopua minusta tahi
sota-urastaan, vaikeroi tyttö. Fischer tunsi myös Kretochwilin jutun.

Milada vaikeni. -- Hän pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään. --

-- Tietysti sinun täytyi pelastaa rakastettusi kunnia, sanoi Milada
lyhyesti.

-- Kuule, Lolo! -- Kyllä sinä olet kirotussa satimessa. -- Mutta ei
haittaa. -- Davidin sormille me kerran näpäytämme. Ehkä voimme
peloittaa tuota juutalaisriiviötä, niin että se hellittää vähän rahaa.
-- Sitten sinä olet täältä vapaa. -- Älä itke, tyttö! -- Milada vaikeni
hetkeksi, uurruttaen syvälle otsansa. -- Muista Karlia, jonka kunnian
uhrautumisesi on pelastanut! -- Ja onhan sinulla omakin vielä jälellä!
Nyt pitää kirjoittaa Kratochwilille, olisiko tämä saanut kirjeen
Karlilta. -- Niin? Pysy nyt tyynenä! Ehkä minä autan sinua.

-- Oi, rakas, hyvä neiti! --

Lolo tarttui Miladan käteen ja Miladan lujat sormet liukuivat
rauhoittavina yli Lolon kuumentuneen otsan...

David Fischeriltä Budweisissa tuli pian raaka kirje. Hän ei tiedä
mitään koko roskasta, eikä hän ole nähnytkään rahoja. Rahaa! Jospa hän
olisi sitä saanut millä keinolla tahansa, niin olisi hänen pitänyt
oikeastaan sillä maksaa herra luutnantin rojot pelivelat. Lolo on
yleensä läpiriivattu valehtelija, joka jo kymmenvuotisena kakarana
huorasi kotonaan poikaretkaleitten kanssa, sen tietää rouva Kratochwil
kertoa j.n.e... Ja jos Lolo ei tyyrää lerviään, niin hän, Fischer,
antaa hänelle useampia sittoppeja.

Milada viskasi kirjeen pois. -- Minä sanon sinulle, että Fischer on
varastanut tytön rahat. Ja hän on tehnyt muutakin. Isän suostuminen,
jonka hän on meille ilmoittanut, on kauniisti sulaa valhetta. -- Kyllä
hänen niskansa vielä kerran punottaa. --

-- Voi, Mila kulta! Sinähän kasaat herra ties mitä tehtäviä näiden
kahden viikon ajaksi, sanoi Gust, vääntäen käsiään. -- Sinä hankit
Millerille nunna-oikeuden, myyt liikkeen, pelastat Fannin, ja puutut
vielä tuohon kirjavaan juttuun! Saat nähdä, että meidän matkastamme ei
tule mitään ja Joszi hakee jo huoneustoa.

Milada vastasi: Kyllä kaikki vielä selvenee, Gust. Vaikein on jo
voitettu. Miller on mennyt tänään syntejään tunnustamaan. Huomenna
allekirjoittaa hän lahjakirjan. Mutta minun täytyy se ensin laatia. En
voi jättää sitä omalletunnolleni. Etkö sinä ole minulle kiltti? Jospa
voisin tietää, miten tuon miehen musertaisin. -- Jos hän vaan on jotain
väärentänyt, ja se voidaan todistaa, niin paha hänet perii.

-- Onko se nyt todistettua, että tyttö puhuu totta?

-- Aivan. Minä takaan. -- Ehkä Sucher voitaisiin viisaasti saada
satimeen. -- Jos Treulich tahi parooni saa asian ajettavakseen, niin ne
jo antaisivat muistutuksen yksityisestä kunnianhimosta. -- Ja entäs!
Nyt kun olen vapaa liikkeestä, ei minun tarvitse enää pelätä
poliisivirkamiesten suuttumusta.

-- Mitenkä Sucheria täytyy välttää?

-- Sucher on liitossa Fischerin kanssa.

-- Kauniita veljiä! Mitenkä kauppa sujuu Spizzarin kanssa?

-- Mainiosti! Hän maksaa käteisesti -- minulle, Kesslerille ja
neidille.

Vaiti-olo.

-- Gust, etkö tahtoisi kuunnella tyttöä.

Gust puhdisti kurkkuaan... Voisinhan tuota! Minä luulen, että olet
vähän puolueellinen.

Milada katsoi rukoillen Gustiin.

-- Mutta jos sinä selvittäisit asian, sanoi Milada arastellen...

Gust hymyili ivallisesti. Taas hän saattoi näyttää pitkää nenää
Joszille. --

Hän nyppi englantilaiseen kuosiin leikattuja viiksiään ja sanoi ääneen:
-- Jumala varjelkoon! En voi tehdä mitään. -- Juttu on pöyristyttävä,
mutta en minä siihen liisteriin sormiani pistä.

Milada rypisti hiukan otsaansa. -- Onko sinulla syytä kieltäytyä?

-- Muun muassa olen luvannut sen Joszille, tunnusti Gust vitkastellen.

-- Hänelle? Hän näytti minusta toisenlaiselta. Hän tuntui kovin
vapaamieliseltä ja vailla ennakkoluuloja.

Gust hymyili ivallisesti. -- Erehdyt. -- Joszi on hallitusmielisin
ihminen, minkä tunnen. Muuten tunnustan, että Joszilla on oma
kokemuksensa.

-- Vai tekevätkö kokemukset meidät ahdasmielisiksi? Eivätkö juuri
kokemukset revi niitä rajoituksia rikki, jotka eroittavat ihmisen
ihmisestä? Minulle on ainakin niin tapahtunut. Eikö se ole sinusta,
Gust, vähän itserakas teko asettua kokemustensa tuomariksi?

Gust nipisti rikki paperossinpätkänsä, sanoen: Kuule, Miia, sinä olet
liian haavekas. Me emme ole syntyneet sankareiksi.

-- Voi, Gust, sanoi Milada lämpimästi, läheten Gustia, näin sinut
Fannin vuoteen ääressä, minä näin, miten sidoit haavan ja hoidit sitä
inhoomatta.

-- Olenhan lääkäri, väitti Gust nopeasti.

-- Mutta sinä iloitsit siitä, että se parani. -- Eikö totta? Sinä
tahdoit auttaa. Älä ota lääkäritehtävääsi, Gust, liian ahtaalta
kannalta!

Gust tarttui Miladan käsiin, pidättäen häntä. -- Jos en tietäisi, että
me kuuden viikon kuluttua emme enää ole näillä mailla halmeilla, en
suostuisi pyyntöösi.

Milada katsoi Gustiin loistavin silmin. -- Ja kun me kerran olemme
siellä, voimmeko me unohtaa nämät onnettomat olennot? Voimmeko, kuules?
-- Sinä ja minäkö?

-- Jospa kerran vaan olisimme siellä, sanoi hän apealla mielellä,
nousten seisomaan.

Gust ei ollut toiminnan mies. Mutta koska Milada nykyään antoi niin
paljon perään, oli hänenkin velvollisuutensa suostua johonkin.

-- Tahdotko kuunnella Loloa?

-- Voisinhan tuota. -- Ja Gust istui tuolilleen, naamassa surkean
kärsivä ilme.

Hetken kuluttua tuli Lolo huoneeseen, katseli harhailevin, itkevin
silmin ympärilleen ja kertoi vielä juurtajaksoin elämäntarinansa, --
jolloin Milada keskeytti hänet lyhyillä, tiukoilla kysymyksillä,
joihinka vastaten Lolo sai paremman tilaisuuden selvittämään asemansa.
Hyvin tarkkaan Milada kyseli hänen vanhempiensa kannasta tässä asiassa.
Voisiko Lolo kuvitella, että vanhemmat olisivat tänlaiseen
suostuneet. --

Silloin Lolo nosti käsivartensa, huutaen: Ei suinkaan, ennen isä
ampuisi itsensä.

Milada ja Gust vaihtoivat katseen. Ennenkuin he molemmat ehtivät sitä
estää, polvistui Lolo Gustin eteen rukoillen kyynelten valuessa
poskille, niin että Gust äkkinäisessä mielenliikutuksessa sanoi: --
Hänen täytyy päästä vapaaksi kaikissa tapauksissa, Mila. Me lähetämme
hänet takaisin Pragiin. -- Mutta tuon Fischer koiran pitää saada
selkäänsä, -- niin että hän muistaa sen kaikkina aikoinaan.

Ja Gust vaipui syvään hiljaisuuteen, polttaen uhkaavan uurteisella
otsalla paperossin paperossin perästä.

       *       *       *       *       *

Virheettömästi puettuna, kaikkein kepein panamahattu otsaan painettuna
tuli Gust eräänä edelläpuolenpäivän tuntina keisarillis-kuninkaallisen
poliisiviraston toiseen osastoon pyytäen jotensakin ylevämielisellä
äänellä saada puhutella poliisikomisariusta tohtori Treulichia.

Itse pohjaltaan hän oli kovin tyyni ja hyvällä tuulella. -- Ennen
kaikkea Joszi oli aasi. Tehdä asia tällaisesta tahi tämäntapaisesta
seikasta! Sehän oli naurettavaa! Hän ilmoittaisi vaan yksinkertaisesti
asian asianomaisille viranomaisille -- ei muuta. -- Hyvää oli, että hän
yleensä jo toimi vähän Joszin selän takana. -- Silloin saattoi aivan
yrittämättä hänet masentaa ja hiushienosti todistaa asiansa oikeaksi.
-- Tuo ja tuo ja tuo sinun väitteesi, rakas veli, ei pidä oikein
paikkaansa. -- Ja piti hänen nyt turvautua oikeudenmukaisuuteenkin. --
Kaikkein lainkuuliaisimman alamaisen velvollisuus on nousta mielivaltaa
ja tiranniutta vastaan, oli Benno enokin sanonut. -- Nyt siis
perhe-aatteet saivat hänestä tänään tukea.

Sill'aikaa söi Sucher päivällistä. -- Minkä laatuinen oli herran asia?
-- Hän ei ollut utelias, varjelkoon Luoja! Mutta on ollut tapana, että
herra hallitusneuvos mielellään ottaa asiat jo valmiiksi lajiteltuina
käsiteltävikseen...

Gust katseli Sucheria kiireestä kantapäähän. -- Kuulkaa, herra Sucher,
saanko puhutella herra komisariusta -- vai enkö? Antakaa tämä hänelle!
-- Gust veti esiin nimikorttinsa.

Pirullisesti nauraen otti Sucher sen vastaan. Lyhyin virka-askelin meni
hän läpi kanslian aukaisten varovaisesti sivu-oven, minkä takana
tohtori Treulich istui haukotellen lehti kourassa. Sucher kutsui Gustia
silmäiniskulla. -- Tuntemattomassa asiassa, ilmoitti Sucher
komisariukselle katsoen hakijan ohi sellaisella katseella, että tämä
löi oven kiinni ihan hänen nenänsä edessä.

-- Nimeni on Gust Brenner.

-- Millä voin teitä palvella?

-- Suonette kai, että minä ryhdyn kertomaan näin in medias res (heti
ilman johdantoa), sanoi Gust, kumartuen hieman, ruveten viipymättä
hyvin järjestetyssä puheessa tekemään paremmin selkoa Lolon sekavasta
elämän tarinasta, kuin Lolo oli osannut tehdä sen itse, välttäen
viisaasti väsyttäviä yksityiskohtia aina iskien vaan asian ytimeen.

Komisarius kuunteli tarkkana, keskeyttäen silloin tällöin ja merkitsi
kaikki vastaukset edessään oleville paperiliuskoille.

Gust tunsi tyydyttävän itsetietoisesti, että hänen asiansa otettiin
täällä vakavalta kannalta ja huomasi, että hän rupesi puhumaan yhä
sujuvammin ja vakuuttavammin. -- Vihdoin hän pääsi loppuun.

-- Suokaa anteeksi, herra Brenner, kuinka pitkä aika on kulunut
epäillyn varkauden jälkeen, tarkoitan sen huomaamisesta omistajattaren
puolesta tähän päivään saakka?

-- Noin -- en voi täsmälleen määritellä, -- mutta luulen siitä kuluneen
noin neljä, ehkä kuusi viikkoa.

-- Jaha! Se on aivan edullista. Se miellyttää minua. Olkaa hyvä ja
vartokaa vielä. Tuo asiakirjaväärennysasia -- komisarius raappi
kynävarrellaan korvantaustaan. -- Se on itse asiassa herra
hallitusneuvoksen käsittelyn alainen. -- Meillä on ankara säädäntö
siitä, että pitää ilmoittaa sellaiset asiat heti tuonne ylös. Minä
laadin siitä vaan pöytäkirjan ja pyydän saada tietää teidän nimenne,
säätynne, --

-- Minunko?

-- Niin se on vaan muoto-asia, sanoi tohtori Treulich kirjoittaen
paperille vastaukset tehtyihin kysymyksiinsä laatien puoliääneen
pöytäkirjan. -- Olkaa hyvä ja allekirjoittakaa. -- Noin. Kiitos,
tyttöä minä kuulustelen näinä päivinä. -- Minähän tunnen talon
tarkastusmatkoiltani, Goldscheiderin salissa ei ole vielä mitään
sopimatonta tapahtunut. -- Mutta kyllä kaikissa tuollaisissa
laitoksissa valehdellaan ja vaikeroidaan.

-- Mutta minusta tässä tuntuu ilmenevän tosi-epäkohta, sanoi Gust
kylmäkiskoisesti.

-- Tietysti, tietysti, kiirehti lihava komisarius sanomaan, joka oli
tälle luonaan kävijälle kiitollinen siitä, että hän soi vähän vaihtelua
tähän tukahuttavan kuolettavaan heinäkuun helteeseen, muuten herra
Brenner ei olisi asiaan puuttunut. -- Minusta tekonne on meidän kesken
sanottu, -- komisarius hillitsi äänensä, -- aivan paikallaan, -- kun
vielä lisäksi sellaiset henkilöt, kuin te, ryhtyvät siihen pelotta, --
koska laki ei voi aina suoda riittävää suojaa tällaisissa asioissa. --
Järjestelmässä on vikoja, sitä emme voi kieltää.

-- Eikö totta, herra komisarius, sanoi Gust säihkyvänä. Jospa vaan
kaikki valitukset tulisivat teidän huostaanne! Teissä on
inhimillisyyttä.

-- Ei ole, minä vaan tulen huomanneeksi, sanoi Treulich väistäen.

-- Ei, herra tohtori, ilman mairittelua, minä kuvittelin vastaanottonne
aivan toisenlaiseksi. -- Mutta onneksi! -- Poistun täältä vapautuneena
yhdestäkin ennakkoluulosta. -- Te olette ihminen! -- Kun on omannut
kyllin rohkeutta astua noitten kynnysten yli... Gust heitti merkitsevän
silmäyksen kansliaan päin.

Tohtori vastasi luoden samallaisen kuvaavan katseen ylöspäin kaikkein
pyhimpään paikkaan päin.

-- Niin nähkääs, oppiveli, alkoi hän hyvänsuopeasti, joka viralla on
varjo- ja valopuolensa. Oi onnekas se, joka vielä istuu oppipöydän
ääressä, kuin Te. -- Komisarius siveli ohutta tukkaansa.

-- Minä en pyri sieltä kiireellä pois, herra komisarius, nauroi Gust
iloisesti, -- minä en ole hituistakaan kunnianhimoinen.

Ja nyt kävi selville, että tohtori Treulich oikeastaan tunsi Gustav
Brennerin. Hänhän oli keisarillisen neuvoksen rautakauppias Brennerin
poika, -- niin -- todellakin! -- Hän, -- Treulich, oli Frankilaisen
osakunnan jäsen, ja eräässä Teutoburger osakunnan juhlassa oli Gust, --
oh, hän muisti sen vielä hyvin, pitänyt jyrisevän puheen. -- Se puhe
oli ollut innostava ja jyrkkä.

Molemmat herrat pudistivat vielä kerran kättä. Gust aukasi kultaisen
paperossikotelonsa... Kylläpä Miladan silmät nyt suurenisivat, ajatteli
hän, tällaista hän ei olisi voinut kuvitellakkaan. -- -- Ja nyt hän
iloitsi sisimmässään tästä pelastushommastaan.

Puhuttiin yhtä ja toista hyvin laimeasta osaanotosta osakunta-elämään,
korkean "Lotringian" kolmesta jäsenestä, jotka hyväksyivät juutalaisia
-- sellaista takaperoisuutta! -- ja Gust rupesi tekemään lähtöä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, herra komisarius.

-- Minä täytän vaan virkatehtäväni...

-- Minulla on kunnia. -- Minulla on kunnia.

Gust astui kanslian poikki suomatta Sucherille katsettakaan. Sucher
nousi puolestaan huolimattomasti mennäkseen ottamaan komisariukselta
koko homman haltuunsa.

Nimi, jonka hän luki nimikortista, oli hänelle tuttu. -- -- Ja tämän
miehen käynti poliisilaitoksessa kiinnitti hänenkin erityisen
huomionsa.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa kävi Milada Emausluostarissa. Se oli suuri valkoiseksi
rapattu, kaunistamaton rakennus, joka kuului kunnioitettavien
Jeesuksen ristisisarien liitolle. Ja se soveltui hyvin monine
ristikko-ikkunoineen ja lujasti suljettuine ruskeine portteineen
yksinäisen kadun muuhun ulkoasuun.

Valjuja, epäselviä muistoja johtui Miladan mieleen. -- Hän näki
hengessään Jankan, joka melkein väkisin veti pienen, vastahakoisen,
hajuvesisaippualle tuoksuvan tytön luostariportista sisään. -- Hän
tunsi harmaahiuksisen naisen kylmän, laihan käden ohimoillaan, jota se
kepeästi siveli ja äänen, joka säälien sanoi: lapsi raukka!... Miten
tuosta oli vierinyt pitkä aika! Miladasta tuntui käsittämättömältä,
miten hän oli voinut tuota kaikkea kokea. -- Ja kuitenkin! Tuon
lapsuuden ajan ensimäisen luostarikäynnin muisto oli syvässä sielun
sopukassa säilyttänyt voimakkaan tuoksun, joka täytti Miladan sadoilla
salaperäisillä vivahduksilla hänen kulkiessaan kylmähköä, kapeaa
käytävää pitkin, joka johti luostarin kansliahuoneeseen.

-- Te tahdotte kai puhutella sisar taloudenhoitajatarta, huomautti
nuori nunna, joka oli aukaissut oven ja viivähtäen tarkasti hänen
nimikorttiaan.

-- Minä tahtoisin puhutella rouva johtajatarta.

Hymyn varjo valui yli toisen naisen vakavien huulien. -- Rouva
johtajatarta ei saa puhutella, sanoi hän poistuen äänettömästi.
Puolikasvaneita tyttöjä, yllään siniset palttinaesiliinat ja hiukset
lujissa leteissä, kulki parittain ikkunan ohi katsellen uteliaina
Miladaa. -- Mutta vanhan nunnan käskevä kädenliike ajoi ne pihan
toiselle puolelle, jossa kasvoi taajaan istutettuja kastanjapuita.

-- Me olemme saaneet lahjakirjanne, sanoi äkkiä Miladan takana heikko,
soinnuton ääni, -- me olemme taipuvaisia suostumaan toivottuihin
sopimuksiin muutamilla sitovilla edellytyksillä.

Milada kääntyi. Vanhahko, laiha nunna ankarin, haluttomin, valjennein
kasvonpiirtein seisoi hänen edessään.

-- Suotteko minun sulkea ikkunan?

-- Olkaa hyvä! Milada tunsi mielensä apeaksi ja järjestäytyi istumaan
mustan nahkasohvan kovalle istuimelle.

-- Minua sanotaan sisar taloudenhoitajattareksi, huomautti nunna
tuijottaen luostarin pihalle. -- Sitten hän veti vihreät uutimet
ikkunoiden eteen. -- Joka auringonsäde oli täten karkoitettu kammiosta.

-- Te olette katumuksen tekijän valtuuttama henkilö, joka voi tehdä
kaikki sopimukset. Ovatko teillä tarvittavat asiapaperit?

Milada nyökäytti päätään myöntävästi.

Nunna otti kirjoituslaukusta kaavakkeen levittäen sen pöydälle.

-- Tässä on säännönmukainen vastaanottokirja. Sitä tehdään kaksi
kappaletta, jotka molemmat asianomaiset allekirjoittavat. -- Tohtori
Heinrich von Görz kuten näette -- on jo allekirjoittanut nimensä. --
Olkaa hyvä ja sanelkaa! -- Mikä on katumuksen tekijän nimi?

Milada suoristi ruhonsa nojautuen pöytään. -- Neiti Josefiina von
Miller-Gerold.

-- Miten vanha hän on?

-- Viisikymmentäkaksi vuotta.

-- Ammatti?

Milada epäröi. -- En tiedä, sanoi hän vitkastellen.

-- Pitää ilmoittaa, mitä ammattia hän on harjoittanut niinä viimeisinä
vuosina, jotka hän vielä eli mailmallisena ihmisenä.

-- Hän omistaa tyttöpaikan Punatalokujassa n:o 2:ssa, sanoi Milada
hätäillen.

Nunna mutisi: -- Kaupungin hallituksen laillistuttaman täysihoitolan
omistaja. -- -- Mitä hän haluaa? -- Nunna katsoi Miladaan.

-- Vetäytyä rauhaan, jatkoi Milada kuivasti.

Nunna mutisi kirjoittaen sanat: ... Toivoo katuvaisena ja havaittuaan
entisen elämänsä synnilliseksi, sovittaa sen kirkollisilla töillä ja
katumuksella viettäen loppu-ikänsä luostarielämän yksinäisyydessä. --
Milada nyökäytti päätään. -- Syntyi vaiti-olo. -- Milada katsahti
leudon kesätuulen leyhyttämään uutimeen tuntien varmasti, että heidän
molempien silmänsä tapasivat toisensa siinä eräässä sirkkelipyöreässä
mustassa ympyrässä, jonka olemassa olon syyn he käsittivät molemmat.
Vaan yhden sekunnin tätä kesti. -- Sitten nunnan katse kiintyi taas
paperiin.

-- Mitä katumuksen tekijätär omistaa?

-- Neljäkymmentäviisi tuhatta guldenia puhtaassa rahassa ja
arvopapereissa ja neljäntuhannen markan kiinteimistön sen ohessa, ollen
Wienin lähellä sijaitseva huvila.

-- Anoja tarjoo koko kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, kaiken, mitä
hän nyt hallitsee ja määrää, äidilliselle laitokselle, anoen nöyränä
armoa saada ehdottomasti ja tahdottomana alistua liiton sääntöjen alle
nauttien sen pyhää suojelusta. -- Allekirjoittakaa!

Milada teki sen.

-- Meillä on valta järjestää hakemuksenne asianomaisella tavalla. --
Triestingtalissa on äitilaitoksemme haara-osasto "Marian pyhän sydämen"
luostari, jossa vielä on kaksi paikkaa avoinna elämään väsyneille. --
Riippuu meidän johtajattarestamme, miten ne paikat jaetaan ansion, --
nunna huoahti, -- ja tarpeellisuuden mukaan. Neljäntoista päivän
kuluttua saatte kirjallisen vastauksen. -- Sinä päivänä, jolloin
saatte lupauksen, täytyy teidän heti jättää lupaamanne raha-erä
asianajajallemme, herra tohtori Heinrich von Görzille. -- Kolme päivää
sopimuksen virallisesti saatuaan on katumuksentekijättärellä oikeus
astua suojeluslaitokseen. -- Minulla ei ole muuta lisättävänä.

-- Me toivomme saada tulla huomioon otetuiksi, sanoi Milada syvästi
kumartuen ihan jäykkänä ja osaaottamatta istuvalle nunnalle. Sitten hän
meni käytävään, josta häntä saatteli pieni harmaaseen puettu
porttivahtinainen.

-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, tervehti nunna poiskiirehtivää
Miladaa.

Ja kun Milada ei vastannut, lopetti hän itse: Ijankaikkisesta
ijankaikkiseen! Amen!

Ja tuossa nunnan epä-inhimillisessä äänessä kaikui kuvaamaton moite.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Gust oli käynyt poliisilaitoksessa,
kutsuttiin Lolo sinne Millerin suureksi mieliharmiksi, joka näki näissä
juoksemisissa vaan kiusaa ja sekasotkua ja selitti kaikella tarmollaan,
että hän oli jo saanut kylläkseen näistä maallisista hommista. Sillä
sen jälkeen, kun Punatalon myönti oli päätetty, oli hänen olemuksensa
ja harrastuspiirinsä vaihtunut perin pohjin. Hänen luulevaisuutensa,
rahanhimonsa ja luonteenomainen ärisevä ilkeämielisyytensä olivat
hävinneet.

Joka kolmas päivä kävi hän kirkossa rippi-isän luona, sitten hän
sulkeutui paastoten huoneeseensa välttäen huolestuneesti kanssakäymistä
neitien kanssa, jotka pitivät alituista lystiä hänen kustannuksellaan.

Lolo palasi loistavin kasvoin poliisikamarista kertoen ihmeitä, miten
ystävälliset ja hyvät herrat olivat olleet hänelle siellä.

Jo etuhuoneessa oli jokin häntä lohduttanut ja sanonut, että hänelle ei
tule mitään tapahtumaan, jos hän vaan puhuu totta.

Sitten hän vietiin itse hallitusneuvoksen puheille. Tämä oli vasta
hänelle herttainen. Antoi apelsiinista, jota juuri söi, Lolollekin
viipaleen. -- Ajatelkaa! --

Ja Lolo oli kertonut hänelle kaikki avomielisesti, -- mitä konsanaan
oli hänelle tapahtunut. Näkyvästi elpyneenä kulki hän nauravin katsein
huoneessaan, suuteli Miladaa kädelle ja antoi todellisen, lapsipuhtaan
luonteensa pursua esiin.

24 p. elokuuta varhain aamulla sai Miller haasteen tulla
poliisikamariin. -- Paperi rupesi tutisemaan hänen kädessään. -- Hän
vaaleni mielenkiihkosta ja purki suustaan koko hassun ennustustulvan,
jonka loppulause oli: sen hän oli aina tiennyt. -- Niin helposti ja
eheänä ei hän vaan tästä talosta saisi erota. -- Hän tunsi jäävänsä
osattomaksi taivaan ilosta j.n.e., j.n.e.

Milada yritti tyynnyttää häntä miten saattoi. -- Mutta neiti, mitä
kamalaa nyt siis on kyseessä? Kaikki on meillä laillisessa kunnossa.
Ehkä tässä on kysymys jostain muoto-asiasta?

-- Ei, ei se voi olla sitä, vaikeroi Miller. Nyt kun kaikki on
mainiossa kunnossa, -- on varmaan jokin hirvittävä asia kyseessä. --
Nyt kun Lolonkin asia on järjestynyt, -- -- niin yhtäkkiä kutsutaan
poliisikamariin. Mitä se merkinneekään?

Milada teki jyrkän liikkeen. -- Oliko tässä taas kysymys Lolosta? --
Oliko jokin erikoinen temppu tekeillä?

-- Saatte nähdä Moosmann, sanoi Miller tuolle vanhallepiialle, joka
ompeli ikkunan ääressä, -- jotain on tapahtunut! Autuas herrani sanoi
aina: Josefiina, teidän elämällänne on oleva toinenkin puoli.

Aamupäivän kuluessa hän kiihtyi kiihtymistään. Levottomana, kuin hullun
ajatuksen vimmaamana hän kulki huoneessaan mutisten rukouksia. -- Hän
oli lopulta niin mielenvikaisen näköinen, ja puhui niin kamalan
pelottavia asioita, että Milada pelkäsi hänen menettävänsä järkensä ja
käski kylmäverisen Karlan seurata neitiä poliisikamariin. Kun Miller
sitoi hattunauhansa vapisevin käsin, lupasi hän pyhästi heti jättää
Punatalon, jos tämä asia vaan tulisi onnellisesti ratkaistuksi ja elää
aivan syrjäisimmässä yksinäisyydessä jossain synnittömässä paikassa,
kunnes hänen "mailmallisuuden poisriisumisensa" tapahtuisi.

Milada ajatteli sen olevankin viisaimman teon, muuten neiti joutuisi
lopulta aivan vastakkaiseen paikkaan.

Päivällisen aikaan Miller palasi. -- Hänen silmänsä olivat
kuumeenhoureen kiiltävät, hänen laihtuneilla poskilla hohti pelottava
puna! -- Minulle ei ole mitään tapahtunut, kirkasi hän voitokkaana
Miladalle. Mutta teidät kohtaa lain kova koura. Minä menen kapineineni
heti. Minä menen Herran rauhaan.

-- Mutta, mitä siis on tapahtunut, kysyi Milada. -- Hyvä neiti, sanokaa
käsitettävä sana, sanoi hän suuttuneena. Tehän ette voi noin vaan suin
päin lähteä talosta.

-- Kuka minua pidättää, rääkkyi Miller, ei kukaan. Minä olen uhrautunut
teille sieluineni, ruumiineni. Mitä on tapahtunut, kysytte. Niin
kyselivät kai sodomalaiset, kun Herra antoi heidän kaupunkiinsa sataa
tulta ja tulikiveä.

Milada luopui kaikista kysely-yrityksistä tältä taholta. Hän kääntyi
Karlan puoleen. -- Karia oli istunut Sucherin huoneessa, joka vaan
puhui pilaa, silloin kun neiti oli ollut paroonin puheilla. -- Sucher
oli sanonut, ett'ei mitään merkillistä ollut kyseessä, ehkä se oli
jokin virkaintopuuska herra hallitusneuvoksen puolelta. -- Kun neiti
tuli paroonin luota, puhui hän yhtä sekavasti kuin nyt. Ja hän puhui
koko ajan samalla tavalla. --

Sitten neiti kävi Spizzarin luona, ja Karla odotti ajurinroskassa. Mitä
poliisilaitoksessa oli tapahtunut, sitä hän ei tiennyt.

Kun Gust tuli kello 3 Punataloon, oli koko talo ihan ylösalasin. --
Neiti von Miller oli kadonnut teille tietämättömille. Gust löi nauraen
kätensä yhteen.

-- Nyt, Mila, uskon tulevaisuuteni onneen. Jumala tietää, että aina
sitä vähän salaa epäilin. -- Mutta nyt uskon siihen. -- -- Miller on
hävinnyt. Hän on jättänyt rahalaatikkonsa, talouskirjansa, rakkaan
ruokasäilytyskamarinsa. -- Kaikki on jäänyt tarkastuksetta -- tytöt,
makeiset, vieraat ja ruokapurkit! -- Suuremmoista! Etkä tiedä edes,
mihin hän on livistänyt!

-- Ei ole siitä hajuakaan. Hän teki vaan suuren ristinmerkin ilmaan. Se
oli hänen jäähyväispuheensa. Mutta usko pois, hän lähettää vielä tänään
noutamaan minut. Etkö sitä luule, Gust?

Miladan ääni oli hieman painostunut ja epävarma. -- Spizzari oli
iltapäivällä lähettänyt Punataloon neiti Irman. Neiti Irma oli solakka,
hieno henkilö, vaalein tekopyhine kasvonilmeineen, joka näytti saaneen
tehtäväkseen ottaa talon johto käsiinsä ja sekaantua Miladan muutamiin
tehtäviin. Alusta pitäen oli arvoisa Nelly huomannut suurella surulla
Punatalon entisen arvokkaan taloudenhoitajattaren matkahommat ja hänen
täytyi luopua hienosti punotusta juonestaan saada kiinnittää tämä
yrityksiinsä käyttääkseen hänen taitoaan edukseen; mutta hän ei silti
säästellyt ystävällisiä sanojaan ja merkitseviä viittauksia, että
tuollaiset suhteet eivät elämän aikaa kestä ja että Milada olisi
"tervetullut" jos haluaisi "palata."

-- Nuoruus ja hulluus, sanoi hän vilkuttaen silmiään Gustille, joka
kiehui vihasta.

Neiti Irma vaati makealla, melkein alamaisella äänellä avaimet
Miladalta, asettuen asumaan Millerin jättämään huoneeseen ja otti
vastaan taloudenhoidon sangen suurella varmuudella.

-- Minä elän kuin huumeessa, Gust:, sanoi Milada Gustille, minulla on
täysi työ, ett'en vaan huku sekamelskaan, tuohon arvaamattomaan
auteuteen. -- Miller on poissa, -- kukaan ei minua enää tarvitse. --
Olenko vapaa? -- Olen tutkinut käsitettä -- olla vapaa -- joka
puolelta. -- Nyt se on tosiasia. -- Enkä minä siitä oikein nauti. --
Minä olen vapaa -- vapaa! Se oli Hornerin taika-sana. Sinä et voi
kuvitella, mitä tämä hetki on minulle. -- Milada painoi molemmat
kätensä ohimoilleen kuin aina ristiriitaisina hetkinä. -- -- Jos ei
sinua olisi, hukkuisin näin yksinäisenä.

Gust veti hänet syliinsä jalomielisen suojelijan naamalla. -- Tyhmä
tyttö! Sinä tulet lopulta onnettomaksi, kun et saa vetää tuota
lantakuormaa perässäsi. Minä hengitän vapaasti puolestasi.

-- Yhden seikan käsitän. Tähän hetkeen asti en ole sitä tuntenut, tuota
uutta, tuota toista, tuota sinun mailmaasi. Olin aina kotona, otin
vastaan mitä minulle suotiin. Nyt täytyy tunkeutua eteenpäin kaikkialla
vieraana.

-- Onko eläminen minun mailmassani sinulle vieroittavaa, huudahti Gust
herkkänä loukkaantuen.

-- Ja sitten, jatkoi Milada, kiinnittämättä huomiota Gustin sanoihin,
sinä et vaan naurane minulle, olin niin tottunut tähän olinpaikkaani.
Yhdessä istuminen, neuvotteleminen, kinaaminen, joka väittely puoleen
ja toiseen ihka hullutuksista, se antoi elämälleni sen olemuksen.

-- Koetan korvata sen seikan, sanoi Gust ivallisesti.

-- Ah Gust! -- Milada laski käsivartensa pöydälle katsellen suoraan
eteensä. -- Siinä oli paljon muutakin. Noitten satojen pienten toimien
ja huolien lukuisina tunteina kehittyi jotain suurta ja eheää, johon
nuo tytöt kuuluivat vaikkapa sivuseikkoina. Minä tunsin sen koko ajan.

-- Jos ero tästä toimesta sinua surettaa, alkoi Gust puhuen hiukan
teatterimaisesti, odottaessaan että Milada keskeyttäisi hänet. --

-- Mutta odota, en lausu mitään johtopäätöksiä, ennenkuin taas saan
ryhtyä järkiperäiseen tehtävään, sanoi Milada nousten seisomaan, --
sitten on minun hauskempi olla. Tuo neiti tuolla riistää minulta
taloudenhoitajattaren tehtävän, Miller tulee minutta toimeen, Fanni ui
myötävirtaa, Lolo on iloinen, -- mitä Milada voisi tehdä, jos hänellä
ei ole suruja? Minusta tuntuu, kuin en osaisi muuta kuin surra surevien
seurassa.

Gust astui Miladan taa vetäen asiakirjan liivintaskustaan ja alkoi
lukea saarnaavalla äänellä. -- Herra tohtori Gustav Brenner on
vuokrannut leskirouva Ludmila Köpkeltä, Berlinin L:ssä sijaitsevasta
talosta Meineckekadulla numero 8 a ensi kerroksessa olevan huoneuston,
joka käsittää kolme huonetta alkovilla, kyökin, kylpyhuoneen,
ruokasalin y.m. -- -- Tuhma likka! Sinulla on oleva paljon tehtävää.
Köpke-rouva on kovin tarkka ja hän antaa sinulle pian näppimille, jos
ei kaikki ole kunnossa, lukuunottamatta minua, jota täytyy passata kuin
herrojen lellua. Ja sinun pitää jaksaa hoitaa tuota kaikkea! -- Osaatko
parsia sukkia? -- Jospa näkisit, millaiset aukot on minun sukissani.
Osaatko laittaa kuohukkeita? -- Etkö? -- Se on jotain kupukasta, --
pehmeää ja makeaa -- kuin sinä itse -- Gust painoi Miladan pään
rinnoilleen, katsellen häntä rakastunein, välähtävin silmin.

Milada hyväili hänen otsaansa. Minun täytyy todella oppia keittämään
ruokaa, sanoi hän miettivänä ja raskasmielisenä, Gustin syleillessä
häntä ja temmelöidessä hänen kanssaan.

Ovelle kolkutettiin varovaisesti. Neiti Irma valkoiseksi jauhotetulla
naamallaan yskähti seisoen kynnyksellä. -- Suokaa anteeksi, neiti
Milada, olkaa hyvä ja tulkaa alas, kaksi herraa poliisikamarista etsii
teitä.

-- Onko se tarkastusta varten, sanoi Milada epäuskoisena, seuraten
neitiä ihmetellen.

-- He kyselivät Milleriä, mutta minä sanoin, että hän ei ole enää
täällä, niin -- -- Molemmat salapoliisit olivat jo ensi kerroksessa.
Milada tunsi ne.

-- Meillä on vangitsemiskäsky. -- Leopoldine Schwarza Pragista, --
jonka porttolanimi on Lolo -- on otettava kiinni. Onko hän teidän
laitoksessanne?

-- Mitä hän sitte on tehnyt, kysyi Milada.

-- En tiedä. -- Ei tiedetä. -- Hänen tavaransa ovat lähetettävät
Pragiin. Aivan välttämättömimpiä hän vaan tarvitsee, neiti Lolo.

Miesten äänten kaiku houkutteli neidit huoneistaan; ne tunkeutuivat
poliisien luo, kyselivät, huudahtelivat, -- ja juoksivat ristiin
rastiin. -- -- Missä Lolo on? -- Rosinan huoneessa. -- Ei, hän on
kyökissä. -- Hänestäkö on kysymys?

Sill'aikaa Mizzi nouti Lolon, joka saapui kalpeana, silmät tuijottaen
pelosta.

-- Mitä nyt? Mitä te minusta tahdotte, kysyi hän hiljaa.

-- Tuossahan hän siis on. Hyvä. Pukeutukaa, slecno, sanoi toinen
poliisi leveästi ja iloisena -- -- pari pientä vaatekappaletta kääröön,
-- olkaa hyvä, neiti taloudenhoitajatar. Vaunut vartovat meitä
alhaalla.

-- Paljoa hän ei tarvitse, sanoi toinen raa'asti, saa pian ruununpaidan
päälleen fröökynä.

Ketään ei naurattanut. Tytöt tuijottivat hämmästyneinä liituvalkeaan
toveriin, joka jo kiinnitti katseensa Miladaan.

-- Jesus Maaria, mihin te viette minut taas? Ehkä, -- hän otti askeleen
taaksepäin, -- Fischerille takaisin.

Milada astui nopeasti hänen luokseen. -- Pysy tyynenä, Lolo ja alistu!
Ei sinulle mitään tapahdu. Minä -- menkää te huoneisiinne, -- komensi
hän karkeasti tunkeilevia tyttöjä.

-- No, no, älkää noin enää rehennelkö, pisteli Mizzi ja muut murisivat.

-- Minä pyydän, herra Jewonka, olkaa hyvä ja vartokaa minun
huoneessani, minä hankin teille kaikki, mitä haluatte. -- Tule! --
Milada likisti jäykistyneen Lolon itseensä. -- Älä nyt pelkää, vaikka
saatkin vangitsemiskäskyn! Pää pystyyn!

Kummastellen näki Gust kahden miehen tulevan Miladan huoneeseen.

-- Ajattele, Gust, Lolo vangitaan.

-- Vangitaan! Miten niin? -- Onko teillä laillinen oikeus, hyvät
herrat?

-- Herra Jess, sanoi toinen nauraen.

-- Minä tunnen hyvin herra Jewonkan, sanoi Milada sovittaen.

-- Onko tohtori Treulich antanut teille vangitsemiskäskyn?

-- Se nyt on virkasalaisuus, eikä koske ketään. Toiseksi olemme saaneet
käskyn itse herra hallitusneuvokselta.

Nyt rupesi Lolo itkemään ja vaikeroimaan, tarraten kiinni Miladaan.
Neiti kulta, neiti kulta, mitä minusta nyt tulee? Enhän minä ole mitään
tehnyt.

-- Sinulle ei tapahdu mitään, Lolo, sanoi Milada tyynnyttäen. Minä
tulen huomenna varmasti katsomaan sinua. -- Tottele, Lolo! -- Puhu
hänelle, Gust! Minä juoksen noutamaan hänen tavaroitaan.

Gust, joka oli joutunut ihan hämilleen tällaisesta asian käänteestä,
kohdisti sangen komean puheen molempiin poliiseihin: Se on
viranomaisten ylivaltaa! Ymmärrättekö!? Se on valitettavaa ylivaltaa.
-- Sanokaa se herra komisariukselle! Huomenna minä otan selon asiasta.
Älkää itkekö, Lolo, se on johtunut väärinkäsityksestä, jonka saavat
maksaa.

Milada toi kiireesti Lolon hatun ja päällystakin. -- Tyynny, Gust,
sanoi hän hiljaa.

-- Emmehän me häntä syö, sanoi Jewonka, joka käytti Gustin kultaista
paperossinkoteloa hyväkseen, ehkä tuo kauniisti pääsee aamulla pois tuo
slecno.

-- Näetkö, seuraa siis siivosti herroja.

Vavisten tarrasi Lolo Gustiin: Älkää hyljätkö minua!

-- Menkää, menkää nyt vaan, sanoi Gust, viuhtoen kättään ja astuen
ikkunan ääreen. -- Hänen oli paha ja ahdistava olla. -- Hänen
myötätuntoisuuteensa sekaantui jonkinlainen vihainen vastenmielisyys
tällaisia seikkailuja vastaan. Hän olisi tahtonut livistää talosta,
juosta pakoon, eikä koskaan enää nähdä ketään täkäläistä, -- se oli
hänen ensi mielijohteensa. Äh! -- Eihän kukaan ihminen pysynyt
tasapainossa tällaisessa ympäristössä! Mitä kaikkea eikö saanut kokea
parissa minuutissa! -- Tämä ympäristö rikkoi joka tunnelman, turmeli
joka mielikuvituksen, riisti ihmiseltä halun tehdä jotain.

Täällä muuttui ihminen alakuloiseksi, vihreänsapekkaaksi ja äkäiseksi.
-- ihan kuin Miller.

Tästä täytyi tehdä loppu! Levottomana otsa rypyssä, huulet
pingoitettuina hän risteili huoneessa. -- Itse asiassa hän turvautui
tuohon temppuun peittääkseen turhamaisen luonteensa todellisen surkean
tilan. Tällainen oli hänen toimintansa! Tämän hän vaan sai aikaan! Tämä
oli tulos siitä, että hän pani yksilöllisyytensä alttiiksi! Huh! -- Nyt
täytyi seletä sotkusta. Nyt piti iskeä kiinni, tarttua aseisiin
saadakseen oikeutta. -- --

Hän ei ollut mikään rytistäjä. -- Hän halusi rauhaa, rauhaa ja
elämänhauskuutta. -- Hän häpesi Miladan edessä, joka uskoi hänen
voimaansa, hän häpesi tyttöjä, aina portinvahdinrouvaakin, jonka
mielipiteestä hän oli riippuvainen niinkuin hän oli riippuvainen joka
maallisen naapurin mielipiteestä ja kannasta, kun se koski häntä.

Vastenmielisyyden tunne paisui, se hävitti jokaisen hellän
ajatuksen. -- Nyt oli kysymys hänen itsekkyydestään, miehen
itsesäilyttämisvaistosta. Miten ne saattoivat sälyttää hänen selkäänsä
moisia velvollisuuksia ja tehtäviä? Milada tiesi, miten herkästi häntä
saattoi loukata. Oliko tämä tarkoituksella punottu? Aikoiko Milada
kasvattaa häntä? -- Pitikö hänestä tehtämän apostoli ja ihmiskunnan
pelastaja? Oliko Joszi kaikesta huolimatta käsittänyt aseman selvemmin
ja syvemmin kuin hän itse? Ja tämä tapahtui kaikki vähä ennen Berliinin
matkaa.

-- Voi tyttö rukkaa, sanoi Milada astuen sisään, -- aavistatko, mitä
tuo merkitsi?

-- Kaikki on Sucherin pirullisuutta. Ei kukaan voi olla sellainen
koira! --

Milada pudisti päätään. -- En usko. Minä uskon, että ne aikovat tyttöä
kiristää tuon vanhan Pragissa tapahtuneen jutun tähden. -- Sääliksi
käy, voi raukkaa, onnetonta! -- Milada huokasi.

-- Minä menen huomenna Treulichin luo, sanoi Gust pahalla päällä.

Milada ei vastannut ja Gust katseli häntä kiukkuisena.

Luonnollisesti Milada piti sitä itsestään selvänä velvollisuutena,
jonka piti täyttää. -- Nuo teot, jotka tehdessään hän tarvitsi koko
yhteiskunnallisen miehisen tarmokkuutensa, eivät Miladalle mitään
merkinneet. -- Luultavasti hän aikoi valjastaa Gustinkin vetämään
yhteiskunnan likakuormaa, -- jota hän itse veti. --

Syvä juova ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. Suo anteeksi, --
päätäni kivistää, sanoi hän äkkiä, minun täytyy mennä ulos, -- tuletko
mukaan?

Milada vastasi vilkkaasti. -- En voi, täytyy odottaa tietoja
Milleriltä. -- Ja minua tarvitaan vielä talossakin. -- Sinä olet kovin
kalpea, -- huomautti hän hellästi nojautuen Gustin olkapäihin. -- Minä
rupean jo haluamaan täältä pois rouva Köpken parantolaan.

Milada sulki silmänsä. -- Gust seisoi hiljaa ja jäykkänä katsellen yli
Miladan pään.

-- Gust, tiedätkö jotain? -- Nyt näen läpi usvan uuden elämän alkavan!
-- Minä tartun onneeni. Syvällä rinnassani sen sävel kaikuu.

Gust ei löytänyt sanoja vastaukseksi. Vanhaan hellyyden tapaansa hän
suuteli Miladaa otsalle.

       *       *       *       *       *

Herra Teobald Sucher istui juuri lämpöisen aamiaisensa ääressä,
mutta pyyhkäsi, kun hän näki Gustin astuvan kansliaan, rasvaiset
kätensä kiireisellä salaisella liikkeellä paperiliuskan päähän.
Silminnähtävästi hän oli hyvällä tuulella, koska hän hymyili.

-- Miten voin teitä palvella, herra tohtori?

-- Minä haluaisin puhutella komisarius Treulichia. Sucher nosti otsansa
korkealle. -- Ikävä seikka on, että herra tohtori on lomallaan. --
Haluatteko ehkä hänen osoitteensa -- --?

-- Koska hän matkusti?

-- 14 p. elok.

-- Mitenkä tämä paperi, jonka eilen sain, on hänen allekirjoittamansa?
Gust heitti paperin pöydälle.

Kiirehtimättä kiinnitti Sucher sarvirillinsä nenälleen alkaen lukea
tarkkaavasti.

-- Se sopii. Herra tohtori jätti sen lähtiessään pöydälleen. -- Oli
vähällä unohtua, -- yksityiskirje, sanoi Sucher osaaottavana.

-- Vai niin. Gust aavisti asian menon. Oli saatava hänet vaikenemaan ja
siten vaarattomaksi. Siksi herrassakki juonitteli.

Gust katsoi Sucheriin, nähden tämän huulilla röyhkeän hymyn.

-- Tässä on nimikorttini, ärähti Gust, ilmoittakaa minut herra
hallitusneuvokselle.

-- Tässäkö asiassa?

-- Niin.

Sucher heilutti päätään. -- Minä neuvon teitä luopumaan aikeestanne,
herra tohtori. Minä neuvon mitä vakavimmin.

-- Pitäkää te omat neuvonne itse, herra, minä teen, mikä minua
huvittaa.

Sucher otti nimikortin kohauttaen olkapäitään. -- Ensi kerros, kanslia
numero I, vasemmalle. -- Seuratkaa minua, sanoi hän virallisella
äänellä kulkien Gustin edellä... Kas vaan, mutisi hän palaten kotvasen
kuluttua alas, senkin kuumaverinen kavaljeeri. -- Hän ryyppäsi kosolta
lasistaan... Nyt piti pitää varalla, millä naamalla tuo kloppi sieltä
palasi... Tämähän on kolmen markan lysti! Ha! Ha! Hän hieroi käsiään.
-- Tämän hän, Sucher, oli taas syöttänyt heille. -- Päivä jälkeen
Gustin käynnin poliisikamarissa oli herra Salomon Fischer saapunut
Budweisista persoonallisesti käydäkseen oikeuslaitoksessa. --
Ja yhdessä vanhan liiketoverinsa, Sucherin kanssa, ja herra
hallitusneuvoksen järkähtämättömän virkamieskatsantokannan pönkittämänä
tällaisissa asioissa, oli hän osannut selvittää tämän epäilyksen
alaisen seikan sellaisella tavalla, että kaikki siihen sekaantuneet
henkilöt saivat tyydytystä. -- -- -- Muutamia silmänräpäyksiä
sen jälkeen, kun Sucher oli jättänyt Gustin nimikortin herra
hallitusneuvoksen virkahuoneen eteisessä päivystävälle virkailijalle,
sai Gust luvan koputtaa kaikkein pyhimmän ovea ja astua kovasti
honisevan "sisään" huudon jälkeen kansliaan... Hän kumarsi syvään...
Päivää! -- Odottakaa. -- Niin. Hallitusneuvos oli vinoon pöytänsä
ääressä ja kirjoitti...

Kun rivi oli päättynyt, huusi hän lyhyesti: -- Mitä te tahdotte?

-- Herra hallitusneuvos, minä rohkenen tulla puhumaan Poldi Schwartzan
asiasta. -- Minä rohkenen sen tehdä, koska olen edellisen käyntini
jälkeen tässä asiassa saanut kieltävän vastauksen yksityistä tietä...

Hallitusneuvos keskeytti. -- Aivan oikein, mitä teillä on siihen vielä
lisättävää, sanoi hän raa'asti.

-- En ole selvillä siitä, herra hallitusneuvos, onko tuo kieltävä
vastaus jossain yhteydessä tytön äkkinäisen ja arvaamattoman
vangitsemisen kanssa. -- Inhimillisyyden nimessä toimin...

-- Kuulkaa, herra Brenner, ennenkuin te jatkatte puhettanne, tahdon
tehdä teille kysymyksen? -- Hallitusneuvos kohotti ihan suoraan Gustia
päin koleat, korppikotkan näköiset kasvonsa, jotka liikkuivat lyhyellä,
paksulla kaulalla... Rillien takaa välähti vihainen leiskahdus.

-- Miten te olette tullut tekemään näin raskaita syytöksiä erään
ammattihaureutta harjoittavan naisen puolustukseksi? -- Miten te olette
sellaiseen ryhtynyt? -- Nyt mustat rillit otettiin nenältä pois, ja
kaksi ilkeää, vihreää silmää pisti päästä esiin, -- te olette tehnyt
mitä julkeimman syytöksen tunnettua, nuhteetonta miestä vastaan,
syytöksen, jonka perusteet eräs katunainen on ladellut? Herraseni!
Tekonne on jotensakin töykeä, se saattaa teidät tekemisiin rikoslain
kanssa.

Gustin otsa oli tummanpunainen. Hän sammalsi:

-- Herra hallitusneuvos, minun velvollisuuteni ihmisenä -- -- --.

-- Loruja! Teidän velvollisuutenne nuorukaisena on ennen kaikkea olla
pistämättä arvoisaa nokkaanne joka likalätäkköön. Ymmärrättekö? -- Onko
teillä mitään suhteita mainittuun naikkoseen? Onko hän sisarenne?
Orpananneko?

Gust hätkähti. -- Suvaitkaa. --

-- Noh niin. Se yksin selittäisi tekonne lain edessä. Jos ei teillä ole
laillista oikeutta ajaa katunaisen asiaa, miksi te sitten vaivaatte
meitä käynneillänne? -- Teidän ajattelemattomuutenne tulee vielä
maksamaan teille kalliisti, sen takaan. -- Tiedättekö te, että minulla
on oikeus vangita teidät aiheettomasta sekaantumisesta viranomaisten
toimintaan? Te uskallatte laatia ilmasta temmattujen, kovin
epäilyttävistä lähteistä lähteneitten epäluulojen perusteella, joita
ainoastaan käytetään porttoloissa, virallisen syytöksen? Te sekaannutte
porttolakävijän sangen arveluttavalla oikeudella virkamiesten tehtäviin
ja rohkenette puhua poliisilaitoksessa tapahtuneista väärinkäytöksistä
ja mielivaltaisista teoista, joita pitäisi saattaa lain rangaistuksen
alaisiksi... Hm! Te olette jotensakin rohkea! -- Hallitusneuvos takoi
nenäänsä ja huiski kädellään. --

-- Herra hallitusneuvos, minä olen yliopistollinen kansalainen -- -- --

-- Minä vakuutan, että te tällaisten temppujen jälkeen ette siksi
enää jää, -- sanoi byrokraatti kuivasti. -- Istukaa te siivosti
koulupenkillänne, herra, se on teidän tehtävänne! Ja älkää vetelehtikö
porttoloissa! Älkääkä sekaantuko kaikenlaisiin naikkosiin, ja älkää
pistäkö itseänne kaikkiin läpiin, jos teidän yliopistollinen arvonne on
jostain merkityksestä.

-- Herra hallitusneuvos...

-- Noh, pitäkää suunne kiinni! -- Asianomainen naikkonen joutuu tämän
luontoisia asioita käsittelevien viranomaisten kuritettavaksi.
Tiedättekö, mitä merkitsee asettua tuollaisten olijoitten ilmeiseksi
suojelijaksi? -- Kiittäkää nuoruuttanne ja siitä johtuvaa
poikamaisuuttanne, ett'en pistätä teitä heti lukkojen taa rikokseen
osallisena! -- -- -- Ei sanaakaan tästä enää. Minä en kaipaa laajempia
selvittelyjä. --

Pieni nipistys sormilla ja rillit vilkkuivat taas nenällä. -- Herra
hallitusneuvoksen pää oli taas linussa pöydän yli.

Kuin punaisten usvien poikki löysi Gust oven. -- Hän veti vaikeasti
henkeään. Sanoja, sanoja tunki hänen kurkkuunsa, mutta eivät päässeet
sieltä ulos. -- Toisessa huoneessa hän törmäsi tuolia vastaan, niin
että pöytäkirjuri lensi pelästyneenä pystyyn. -- Kulkiessaan johti
häntä vaan yksi ajatus, näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä,
jotta tuo mies tuolla alhaalla ei saisi tilaisuutta nauraa hänelle
vasten silmiä, -- se ei saisi tapahtua. Hän kokosi kaikki voimansa ja
nyökäytti päätänsä, kun Sucher tuli häntä vastaan.

-- Palvelijanne, herra tohtori! Saiko herra tohtori puhutella herra
hallitusneuvosta?

Kadulla Gust ihan kuin putosi. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaset,
kuin niihin olisi isketty nyrkillä. Hänen huulensa vapisivat, vaikka
hän kuinka koetti hillitä itseään.

Hänen aivoissaan kiersivät ne myrkylliset, sikamaiset muistutukset,
sättimiset ja uhkaukset, jotka olivat äsken vinkuneet hänen päänsä
ympärillä kuin piiskanläimäykset. -- Oliko hän sietänyt jotain
tuollaista? Hän oli pysynyt tyynenä, eikä ollut lyönyt miestä, joka oli
ollut kyllin röyhkeä tekemään tuon kaiken, ei ollut lyönyt sitä vasten
naamaa? Hän oli seisonut tyynenä puiden nyrkkiä, niin että kynnet
tunkeutuivat käsipohjan nahkaan.

Oliko hänestä nyt tehty täydellinen roisto? Herra Jumala, mihin nuo
naiset olivat hänet saattaneet! Minkä kuopan hän oli itselleen
kaivanut?

Hän ravasi elokuun iltapäiväpaahteessa vailla päämäärää ja suuntaa
kaupungin laitakujilla kuin hullu. -- Hän syöksyi vastaantulijain
silmille, hän seisoa töpäytti käsi otsalla ja pudisteli hurjasti
päätään kuin jotain karkoittaen, niin että ohikulkijat jäivät häneen
töllistämään.

Kyllä ne, jotka olivat tämän aikaansaaneet, jotka olivat saattaneet
hänet häpeäpaaluun, ne saavat tämän kalliisti maksaa! -- Kyllä hän oli
itsensä jo kyllin pirstottanut. -- -- Ei, ei, ei auttanut, hänen
täytyi, hänen täytyi taas nousta kasvot lujina ja ottaa vastaan iskut.

-- Kyllä ne olivat häntä ahdistaneet ja agiteeranneet! -- Nuo kurjat
olennot! -- "Onko hän teidän sisarenne? Orpananneko?"

Oi taivaallinen isä. Hän näki mielikuvituksessaan tuon kauhean
häväistyksen äärimmäisimmät seuraukset. Hän muisti iso-äitinsä, tätinsä
-- tyttö-serkkunsa! Herra Jumala, jos vielä joku kuuli koko kohtauksen!
Eihän hän muistanut enää vilaista, oliko muita samassa huoneessa. Ja
vielä, jos se tulisi sanomalehteen... Hän ei jaksanut ajatella sitä
ajatusta pitemmälle.

Mielenliikutuksesta melkein vailla tajua hän heittäytyi ajurivaunuihin.
-- Hänen täytyi ajaa Joszin luo! Hänen täytyi nöyrtyä tämän edessä,
tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi, alistua kaikkeen ja mitä kaikkea
hänen vielä täytyisi niellä. -- Tässä mielentilassa olisi paras tehdä
itsemurha.

Itsemurha. -- -- -- Hän lausui sanan pari kertaa puoliääneen itsekseen,
ja painautui vilusta värjöttäen vaunun nurkkaan. --

Vihdoin vaunut seisahtuivat. Gust ryntäsi neljä rappusta ylös
kuolettavassa tuskassa, ett'ei hän saisi tavata ystäväänsä.

-- Itsemurha, itsemurha, napoi ja pamputti hänen aivoissaan. -- Herra
Jumala, miten tämä päivä vielä päättyy!

Joszi ajoi juuri partaansa. -- Kun hän näki Gustin ryntäävän sisään
hengästyneenä ja hikisenä, virnahti hän peiliin nostaen partasutiaan.
Mutta pian hän viskasi parranajovehkeensä pois hypäten Gustin luo. Gust
oli heittäytynyt sanaa sanomatta poikittain auki olevalle vuoteelle ja
puhkesi hillittömään itkuun: koko nuori voimakas miesruho hytki kuin
kouristuksessa.

-- Herra Jumala, oliko isäukko antanut hänelle oikein ruumiillisen
kurituksen, ajatteli Joszi hämmästyneenä. -- Miesparka, mitä on
tapahtunut? Noh, puhu toki! Saakeli soikoon, älä nyt ulvo kuin
hermosairas akka! Ethän toki ole tehnyt miesmurhaa, etkä polttanut
taloasi, vai mitä?

Joszi tarttui Gustin käteen. Tämä puristi sitä -- kovasti.

Silloin Joszi istui vuoteen reunalle sanoen:

-- Noh, ulvo sitten kylläksesi, miesparka, jos se auttaa.

-- Mitä ihmettä lie tapahtunut, tuumi Joszi. -- Olisiko Milada jotain
tehnyt? -- Tahi isä-ukko? Eikö suhde isä-ukkoon lie jo ollut jotensakin
selvä? Eikä tuo sentään toiminut punnitsematta. -- -- -- Entäs Milada?
Kun ei se vaan olisi tehnyt jotain mestarileikkausta? Rupesiko se nyt
itse pahnoja pöyhimään. Vederemo (tarkataampas).

Saippuoitu poski hytkähteli. Varovaisesti Joszi hieroi yöpaitansa
kulmalla märkiä kasvojaan. -- Ja sitten hän rupesi kuin aina miettivänä
hyräilemään ja rallattamaan.

Silloin Gust nousi yhdellä hetkahduksella istumaan, pyyhki kyyneleet
silmistään, tarttui Joszin käsiin, alkaen kertoa mieli vihasta ja
inhosta kuohuksissa. -- Laveasti, alusta loppuun ja räikein värein hän
kuvasi tapahtuman. -- Hän maalasi vangitsemisen, Miladan epätoivoisen
pyytelemisen, hänen oman hämmennyksensä, -- hänen säälintunteensa
murtunutta Loloa kohtaan, -- -- Sucherin hävyttömyyden, joka
häntä kiukutti. Ja sitten hän teki selkoa yhteentörmäyksestään
hallitusneuvoksen kanssa. Mitään salaamatta ja silittämättä hän saattoi
koko tapahtuman ystävänsä kuuluviin. Sitten hän tunnusti oman
mielentilansa ja lopetti puheensa huomattavasti keventynein mielin
synkällä viittauksella: -- Itsemurha!

-- Onko tämä kaikki, kysyi Joszi hetken kuluttua hengittäen helpommin.

-- Eikö tämä jo riitä, huomautti Gust katkerana. -- Eikö tämä ole
kyllin myrkyttääkseen koko olemassa oloni?

-- Minä tarkoitan, uhkasiko tuo konna vaan sinua vai puhuiko hän
todella vastasyytöksestä?

-- Vastasyytöksestä, -- miten niin?

-- Tietysti, tällaisissa tapauksissa todistamattomasti syytetty nostaa
kanteen väärästä ilmiannosta. Se on vielä raskauttavampi asianhaara,
että annoit haasteen itsekohtaisesti. Hyi saatana! liettävää se on
paraassa tapauksessa. Inhottavaa! Mikä päähäsi pälkähti, miesparka,
ryhtyä tuollaisiin hommiin?

-- Älä nyt lisäksi moiti, vaikeroi Gust.

-- Enkö ole varoittanut sinua? Mutta mitä se auttaa? Vanitas vanitatum
(turhan turhaa!)

-- Tällä kertaa käsität minut väärin. Se johtui...

-- Suuruudenhulluudesta, veliseni. Miten usein olet luvannut, että minä
saan tutkia tekojesi syitä ja arvostella sinua. -- Kuin pillastunut
hevonen katkoit ohjakset ja läksit laukkaamaan. Nyt näet, mihin johti,
miesparka! Etkö tunne, että sinulla on taakka kädessä ja selässä. Sinä
menet taaksepäin.

-- Mitä minä nyt teen, ruikutti Gust mieli kuohuksissa.

-- Sinun pitää lähteä pois niin pian kuin suinkin. -- Ja
veljeytesi noitten naisten kanssa on päättyvä. Siihen taloon et saa
enää astua jalallasi. Sinä menetät maineesi, tulevaisuuden
menestysmahdollisuutesi, kaiken, mikä nyt on sinulla vielä ollut
tarjolla. Miesparka, sinun nimesi kuultuaan kohautetaan jo olkapäitä.

-- Kuka kohauttaa?

-- Ihmetyttääkö se sinua? Sinä olet maleksinut kuukausmäärin
porttolassa, sinä kuljeskelet naisen seurassa...

-- Kuule Joszi, älä säti häntä!

-- Sinä olet narri! -- Naiset teeskentelevät aina olevansa toista, kuin
mitä he ovat. Hän on kasvanut porttolassa. Kuudentoista vuotiaasta on
hänen nimensä ollut siveyspoliisin kirjoissa. -- Älä innostu, minä
tiedän sen varmaan. Neljä vuotta on hän ollut taloudenhoitajattarena,
sillä hänen emäntänsä on pehmeäjärkinen. Hän hallitsee joukon huoria,
ja tekee vittukauppaa joka härkätallimiehen kanssa. -- Ja sinä elät
siinä hurskaassa uskossa, että sinä olit ainoa.

-- Se ei ole totta, mitä sinä syydät suustasi, Joszi, kirisi Gust, sinä
saat penkoa hänen suruisaa menneisyyttään, miten haluat, mutta että hän
olisi ollut sikamainen ja pettänyt minua, sitä sinä et saata sanoa...

Joszi tarttui Gustin olkapäihin. Mitä siinä on sen kummempaa enää
pengottavana, Gust? Hänen koko toimintansa on yhteiskunnan häpeäpilkku.
Ja vaikka hänellä olisi Aspasian [etevä kreikkalainen nainen pakanuuden
ajoilta] äly ja sielukkuus, niin tosiasioita ei voi sillä muuttaa.

Hämillään ja tyhmäntunteellisena Gust puolusti itseään. -- En suoraan
tiennyt, että hän oli merkitty poliisikirjoihin. Minä pidin häntä --
minä luulin -- Joszi, minä tiedän kuitenkin sen, että hän rakastaa
minua. Siitä sinä, Joszi, et pääse yli etkä ympäri.

-- Minun puolestani olkoon asian laita miten vaan! Sinä olet komea,
kiltti poika, hän pitää tietysti sinusta. Mutta sopiiko hän sinulle,
ylimyksen pojalle, Gust Brennerille, -- sinulle, elämän sopusoinnun
ihailijalle? Rakas veliseni Gust, älä tao itsellesi elämänikuisia
kahleita! Älä polta joka siltaa takanasi! Yhteiskunnassa on etujakin,
jotka ovat sinulle yhtä tähdellisiä kuin vesi ja ilma.

Gust tarttui päähänsä. -- Kaikki, kaikki on mennyttä, ähkyi hän
synkkänä tuskissaan. Tuhannen lämmintä, hyvää sanaa rakastettunsa
kiitokseksi muistui hänen mieleensä, mutta hän karkoitti ne, kirosi ne
ja väänteli itseään katumuksen ja vihreän raivon vallassa.

-- Minä pidin häntä uhrina! -- -- En voi häntä jättää! -- En voi,
Joszi, en voi, toisti hän epätoivolla.

-- Mitä sinä aiot siis tehdä?

-- Minä matkustan, ähkyi Gust.

-- Ja otat Miladan mukaasi?

-- Älä kysy! Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!

-- Noh, istu sitte kolmijalalle, arvoisa Pythia [ennustava papitar
Kreikassa], sanoi Joszi, mennen peilipöydän luo.

Gust heittäytyi tuolille.

-- Sinä näet tuskani, Joszi, ja sinä voit siitä puhua pilanteolla!...
Se on suuruudenhulluutta se! Tuo tapa, jos tahdot sen tietää, lamauttaa
minut, ehkäisee minua saapumasta luoksesi neuvoa saamaan ratkaisevina
hetkinä. Jos et olisi noin yli-ihmismielinen, olisi paljon voinut olla
toisin.

Joszi katseli kynsiään. -- Sepä ikävää. Minä luulin sinun tottuneesi
minunlaisiin otuksiin. Siis lyhyesti puhuen, minä en tahdo näytellä
pyövelin epäkiitollista osaa tässä surunäytelmässä. Minä teen siis vaan
työtä käskettyä. Mutta päätä sitten kaikki itse! --

-- Minä ammun itseni!

Joszi kääntyi aivan sanoin määräämättömällä tavalla virnahdellen...
Kaunis työjako, ajatteli hän; hän käskee ja minun pitää ampua hänet.

-- Eräs seikka täytyy sinun sanoa todeksi, alkoi Gust puhua kiihkeästi.
-- Jos hän onkin salannut minulta asioita, on hän sen tehnyt
rakkaudesta minuun. En tiedä mitään hänen entisestä elämästään. En ole
sitä koskaan udellutkaan. -- Se on ollut heikkoutta, turhamaisuutta. --
Niin. Mutta minä näen ja tiedän, että Milada on viisaampi, parempi,
jalompi kuin kaikki ne perhetytöt yhteensä, jotka meidän täytyy naida.
-- Kun on kysymys tunnokkuudesta, -- ei kukaan nainen ansaitse paremmin
olla aviovaimoni -- kuin hän!

Joszi kuohutti liikuttavan kärsivällisenä saippuavettänsä.

-- Ennenkuin tuo asia on saanut lain vahvistuksen, pitää saada hänen
tekemään joku harhaan vievä päätös, ajatteli Joszi. -- Nyt pitää vaan
koota ajatuksensa. Hm! Hm! Hm! hyräili hän "Figaron häät" nimisestä
laulukappaleesta.

Sill'aikaa Gust istui otsa käsien peittämänä hautoen tuumia
päässään. --

-- Siihen taloon en enää jalallani astu, se on selvää, sen olin
päättänyt tehdä jo aikoja ennen tätä. Miladan pitää heti erota sieltä.
-- Hänen täytyy polttaa kaikki sillat takanaan. -- Nyt asetan viimeisen
vaatimuksen.

-- Hm! Hm! Hm! Joszi pikersi kuin metsälintu.

-- Kunpa vaan en olisi näin hirveän hermostunut! En kestä enää mitään
kohtauksia. En siedä kuulla pyyntöjä enkä mielenkääntämispuheita...
Siihen on syynä, että olen tottumattomana asunut kesän kaupungissa.
Kaikki yhteensä murtaa minut.

-- Hm, hm, hm, rääkkyi Joszi, alkaen laulaa Wotan'in jäähyväislaulua.

-- Minä lähden pois. Minun täytyy päästä vuoristoon, aivan uusiin
oloihin. -- Se parantaa hermoni. Lähdemmekö jalkamatkalle yli Harzin
tahi Brockenin? Lähdemmekö? -- Tuletko mukaan?

-- En voi antaa kättäni, se on liian saippuainen. Hyvä, veliseni, mutta
järjestä ensin maanpäälliset asiasi. --

Gust katsoi häneen. -- Berliinin matkatuumasta en luovu. -- Hän nosti
rukoillen silmänsä. -- Anna minun toteuttaa se, Joszi, minä pyydän. --
Minä lähden jo tänään kello 5 ja 55 Müncheniin, näkemättä Miladaa. Sen
uhrauksen teen, mutta älä riistä Miladaa ainiaaksi minulta! Kirjoita
hänelle, kerro kaikki, selitä lähtöni mielentilani perusteella, sano
hänelle, että olen antanut kunniasanani siitä, ett'en astu Punatalon
kynnyksen yli.

-- Minä annan sen täten vielä kerran sinulle. -- Sano hänelle, että
odotan häntä Berliinissä, -- odotan ehdottomasti. -- Ja sano hänelle,
miten vaikea minun oli tehdä tämä päätös, -- mutta -- mutta -- --

-- Käsitän, sanoi Joszi naama saippuaisena, pitää lukea Schillerin
"Rosvoista" ensi näytöksen ensi kohtaus: "Mutta älä saata poikaani
epätoivoon!"

Gustin täytyi tahtomattaan nauraa. Joka painostava ja vastenmielinen
tunne oli hänestä hälvennyt. Lopullinen päätösmahdollisuus teki hänelle
hyvää. Kello 5 ja 55 läksi Münchenin pikajuna. Münchenissä hänellä
oli hyviä ystäviä. Siellä asui hänen kaunis Niederheim-niminen
tyttöorpanansa. Tuossa hauskassa seurapiirissä hän aikoi perinpohjin
parantaa itsensä. Hän oli jättänyt kaikki rumat muistot peninkulmia
peräänsä ja hän oli esiintynyt sittenkin kunnon miehen lailla. Jo hänen
hyvä puolensa tuli näkyviin.

-- Minä pyydän sinut nostamaan matkarahat konttoorista, Joszi. Isä-ukko
on siinä suhteessa hyvin antelias.

-- Moitteeton, vakuutti Joszi.

-- Koska luulet voivasi itse lähteä täältä?

-- Neljän, viiden päivän kuluttua.

Gustin silmät loistivat taas kuin aurinko. Hän oli taas herttaisimmalla
päällä.

-- Kuule, toveri, minä en tahdo olla itsekäs. Ota Olly myös Berliiniin.

Joszi teki kädenliikkeen. -- Oletko hassu? Huomenna eroomme ilman
kaipausta. Hyvä Jumala, älä nyt huolehdi minusta. Tyttöjä on joka
paikassa.

Gust pisti päänsä pesuvatiin. -- Jumalan kiitos, sanoi hän pursuttaen,
-- usko minua, kuukausiin on tämä ensi vapaa, helppo silmänräpäys. --
Hän harjasi viiksensä, vaalean, pystysuoran tukkansa ja otti
panamahatun päähänsä.

-- Nyt menen kotiin. Selitä sinä isä-ukolle kaikki raha-asiat ja sitten
me tapaamme toinen toisemme ruokapaikassa. -- Terve siis! -- Tuletko
asemalle?

-- Luultavasti. Mutta mene nyt! -- Muuten leikkaan naamani rikki. --
Partaa ajaessaan oli Joszi aina vastoin tapaansa hermostunut. -- --

Monien virnistelyjen ja käsivarsiretkausten jälkeen valmistuttuaan
istui Joszi pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan, huolimatta, että
aamiaisaika oli hyvin lähellä, seuraavaa kirjettä:

    Korkeasti kunnioitettu herra Brenner!

    Niistä toimenpiteistä, joihin me päätimme viime neuvottelussamme
    ryhtyä, täytyy meidän nyt sillä välillä tapahtuneiden, erittäin
    huomioon otettavien olosuhteiden johdosta sangen oleellisesti
    luopua. -- Minä jätän joukon asianhaaroja mainitsematta, jonka
    tahdon vasta selostaa suullisessa keskustelussa, vaan sivumennen
    huomauttaen, että Gust on joutunut mitä arveluttavimpaan asemaan
    ja on siksi päättänyt matkustaa jo tänä iltapäivänä Müncheniin,
    johon minä lähden hänen jälkeensä neljän tahi viiden päivän
    kuluttua. Seuraavan tosiasian saatan ilmoittaa: On lähtenyt
    sanomatta hyvästi, mutta lujalla ja vakaalla aikomuksella ja
    päätöksellä. -- Syyskuun lopussa on tarkoitus asettua asumaan
    Berliiniin ja ihan elämään perhe-elämää. V. pysyy aina vaan
    ohjelman ensi numerona.

    Minusta on suoraan vaarallista antaa Berliinijutun toteutua. Tuo
    V., joka on aivan rehellinen luonne, joka ei juonittele ja jota
    vielä ympäröi häväistyn kohtalon sääliä synnyttämä marttyyriruunu,
    ei pitäisi koskaan saada tilaisuutta vaikuttaa Gustin herkkään,
    uskolliseen ja luottavaiseen luonteeseen kotielämän piirissä.
    Tällainen juttu päättyisi epä-onnistuneella avioliitolla. --
    Erehtymättä voin sen ennustaa. Meidän täytyy toimia empimättä,
    ennenkuin ketjun ensi rengas taotaan kiinni, jota me molemmat
    emme jaksa enää murtaa.

    Nykyinen asema on erittäin edullinen tarmokkaalle
    estämisyritykselle, joten taukoomatta toistan, että asian
    ratkaisu täytyy tapahtua V:n käden kautta.

    Minä pyydän, että Te heti annatte käytettäväkseni ehdottamanne
    rahasumman. V. on varakas, joka on painava asianhaara Teidän
    tarjoumuksellenne! Otan oikeuden antaa Teille tiedon tunnettua
    tietä siitä tunnista, jona voin odottaa Teitä sakkiklubissa
    antaakseni seikkaperäisemmät tiedot asemasta.

    Ystävällisellä alttiudella suosittelen itseäni.

                              Teidän luotettava

                                             Joszi Wallnerinne.

    Mila! Joszi antaa tämän kirjeen sinulle, liittäen siihen
    tuhannen lämmintä jäähyväissanaa, sillä minun on täytynyt
    kirjoittaa tämä kiihtyneessä mielentilassa ja lyijykynällä
    kahvilassa. --

    -- Miia, minun täytyy lähteä pois, näkemättä sinua sitä ennen
    kertaakaan, armaani. -- En saanut enää tavata sinua. -- Hermoni
    ovat pilalla, minun mielentilani on kurjin, minkä kuvitella
    saattaa. Kysy Joszilta, hän voi kertoa kaiken. Älä kuvittele
    turhia, se on viisainta. Se tapaus, joka oli sietämättömän raaka,
    on paljon selittänyt minulle, joka oli minusta epäselvää. --
    Sinä saat aina tietää osoitteeni. Toistaiseksi on osoitteeni:
    München, Residenssi-hotelli. -- Joszi sanoo sinulle, mitä minä
    toivon ja tahdon sinun tekeväsi.

    Minä vaadin vieläkin, ja se on hartain toivoni, että täytät
    vaatimukseni. Se on: jätä heti Punatalo ja hae itsellesi
    uudelle elämällesi soveltuva ympäristö.

    -- Miia, minä olen tehnyt sinulle suuren siveellisen uhrauksen!
    Joszi selittää sinulle kaiken, miksi matkustin sanomatta sinulle
    jäähyväiset ja missä mielentilassa. Minun täytyy kovin ponnistaa,
    ennenkuin pääsen tasapainoon. -- Hyvästi! Ulkona taivas menee
    pilviin ja tuulee. -- Ja sinä, armaani, mitä sinä tunnet? -- Älä
    valita, tyttöseni! Kestäkäämme kaikki, tuota ihanaa Berliinissä
    olo-aikaa kuvitellen; se on tuleva ja sen täytyy tulla. -- Jää
    hyvästi, rakas Mila, minä suutelen tummanharmaita silmiäsi,
    joissa hehkui niin usein lempi.

    -- Minä odotan heti vastausta Müncheniin.

                                        Sinulle aina uskollinen
                                                Gustisi.

    -- Hyvä neiti! -- Meidän molempien ystävämme, Gustin, tahdosta
    pyydän hartaasti Teidän käymään luonani huomenna aamupäivällä.
    Jos ette saata silloin saapua, jään koko iltapäiväksi vartomaan
    Teitä huoneessani.

    Näkemiin

                                                      Joszi.

Päivä oli kolea ja kostea. Ilkeä vihmasade tunkeutui Miladan ohueitten
vaatteiden läpi, kostuttaen ne kokonaan. Milada oli kalpea yön
valvomisesta ja häntä vilutti silminnähtävästi. Hänen astuessaan
huoneeseen, seisoi Joszi selin häntä, sulkien heti ikkunan.

Hän katsahti moittivana Miladaan. -- Miks'ette ottanut sateenvarjoa
mukaanne?

-- En muistanut, läksin niin kiireesti kotoani. -- Mikä on tapahtunut?
Missä Gust on?

-- Ennenkuin vastaan tuohon ja samankaltaisiin kysymyksiin, -- annan
Teidän lukea tämän kirjeen.

Milada sanoi alas painuvin äänin: -- Onko Gust lähtenyt pois? Hän
katsoi Josziin muutamia sekunteja läpitunkevasti, sitten hän otti
kirjeen ja aukasi sen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät lukiessa niin,
että musta varjo lankesi kasvoille. -- Tuskin hän oli lukenut kirjeestä
puolen, ennenkuin hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen hyvin
tarkkaavasti ja vitkalleen. -- En käsitä tätä kirjettä, sanoi hän
katsoen ylös, sama ankara sävy äänessä ja pilke katseessa kuin
kasvojenkin ilmeessä.

-- Se on kirjoitettu kovalla kiireellä ja mielenkiihkolla. Teidän
tähtenne on ollut häväistyskohtaus poliisikamarissa. -- Ja Joszi antoi
mahdollisimman asiallisen kuvan tapahtumasta, niinkuin hän oli sen
kuullut Gustilta päivän ennemmin.

Milada kuunteli sisäänpäin kohdistunein katsein. -- Siitäkö se johtui?
hän sanoi hetken kuluttua. Siksikö hän matkusti? Mutta miksi hän ei
käynyt minun luonani ensin? -- Miks'ei hän kertonut sitä juttua
minulle? Sehän olisi ollut luonnollisinta. -- Häpesikö hän myös minua?

-- Neiti Milada, Teidän täytyy vakavasti koettaa ymmärtää, millaiset
ovat hienostuneet hermot. Gust oli tuollaisen tapauksen jälkeen
peloittavasti alakuloinen. Eilen iltapäivällä, vähä ennen lähtöään hän
ei suorastaan voinut, -- minä ihan hätkähdin, -- hän ei voinut niellä
tavanmukaista liha-annostaan. Kaksi lusikallista hän söi vaan
soppaakin. Sellaista hän ei kestä ajan pitkään.

Milada katsoi ihmeellisen näköisenä Josziin. -- Te laskette vaan
leikkiä, sanoi hän pidätetysti.

-- Minä luulen, -- ei. Hyvä neiti, ettekö tahdo ensin istua? Te olette
kurjan näköinen. Haluatteko kupin teetä? -- Poltatteko paperossin?
Ettekö? Noh niin, mihin lopetimme? -- Meikäläiselle, minulle ja Teille
ei turmeltunut päivällisruokahalu merkitse mitään. -- Eikö niin? --
Mutta Gustin suhteen se on peloittava ilmiö. -- Minä itse neuvoin häntä
matkustamaan. -- Se oli parasta minulle ja teille. -- Hän olisi pian
tullut sietämättömäksi. Ja se olisi tapahtunut vaan sentähden, että
hänen kaikki iloiset tunteensa olisivat tehneet suurlakon, minun
tietääkseni. -- Kun nyt taas saan hänet nähdä, on hän oleva sama
vilkas, mukava poika kuin ennenkin. Te teitte siinä vähän
ajattelemattomasti, neiti Milada, että sekoititte hänet tuollaisiin
juttuihin. Mitä aijotte hänestä oikeastaan sorvata? -- Aiotteko tehdä
hänestä yhteiskunnallisen tavarankantajan? Sopiiko sellainen tehtävä
hänen herkälle luonteelleen. -- Oikeinko te toimitte tosissanne?

Milada katsoi vakavana eteensä. -- Minä luulin, että hän saattoi
miehenä kestää jotain tuolla -- poliisikamarissa. Hänen ei olisi
pitänyt lentää sieltä pois, kuten hän nyt teki ja itkeä. -- Mitä itku
auttaa? -- Useinhan minulle on tapahtunut samallaista! -- Mutta minä en
uskalla tuolla mitään äännähtää, enhän ole vapaa. -- Mutta Gust on
vapaa mies! Miksi hän häpesi hallitusneuvosta, josta tiedämme joka
likkapaikassa, että hän on suuri konna ja toimii liitossa pahimpien
riistäjäparittajien kanssa. En ymmärrä, miksi Gust ei tullut luokseni.
Minä olisin heti sanonut: Gust, tytön voi rahalla ostaa vapaaksi.
Meidän täytyy lahjota poliisimestari. -- Eihän tässä ole kysymys
pahoitetusta mielestä vaan tosi-asiasta. Tässä on kysymys yhden ihmisen
elämästä.

-- Mutta, rakas lapsi, kun me käymme sotaa, täytyy meidän voittaaksemme
asettaa miehet oikealle paikalleen. Purskuvia luonteita ei käytetä
valtiopoliitillisiin neuvotteluihin. Ja hentoja herroja, jotka vaan
osaavat hymyillä ja säädyllisesti lausua mairesanoja, ei käytetä
etuvartioina. -- Luuletteko yhä vielä, neiti Milada, että lähetitte
oikean miehen poliisilaitokseen? -- Ei, ei. Kysymykseni on ihan vakava.
-- Täydellisesti vakava, en laske leikkiä. -- Istukaa, minä pyydän.
Keskustellaan tänään oikein perinpohjin.

-- Ystävämme Gust, joka ehkä nyt juo kannullisen ruskeaa olutta ja syö
samallaista vasikanreittä, on herttainen poika, kavaljeeri ja kauneuden
ihailija, nautinnon hienostelija, -- hän on kaikkea muuta vaan ei
sellainen ihminen, jolle saa antaa ilkeitä ja vaikeita tehtäviä, jonka
saa jyrkkänä asettaa tämän maapallon varjopuolelle. Minä olen usein
suuttunut teihin, Milada. Te tunnette hänen mieli-alansa. -- Nuo kaikki
pyrkimyksenne hävittivät hänen hyvänahkaisuutensa. Ne tekivät hänestä
raa'an ja ilottoman olennon. Hän oli kuin noiduttu alituisine
itse-uhrautumisineen. Hän, tuo ihannetoveri, riitaantui kaikkien
kumppaniensa kanssa, jopa epäili minuakin. Ja tämä tapahtui siksi, että
te olitte saattanut hänet pois oikealta tolalta.

-- Gust antaa teille kyllä tuhannen guldenia kuin turhaa. Mutta
tunnelmaansa hän ei anna mielellään rikkoa. Sillä tuontapaisten
ihmisten hyvyys ja luonteentasaisuus sekä jalomielisyys riippuu
eroittumattomasti heidän tunnelmistaan. Joka rikkoo Gustin tunnelman,
tekee hänet aivan mahdottomaksi saamaan aikaan mitään hyvää. -- Minun
täytyy teille sanoa, että olen pitänyt ennen Gustia liian huonona,
uskoin lujasti, että hänen piti pikemmin, paljoa pikemmin väsymän
teidän hommiinne. Mutta rakkaus teihin, teidän valtaava naistenhonne
kiihoitti häntä lujasti. Kuten sanottu, sain salassa pyytää häneltä
monta väärää syytöstä anteeksi.

-- Mitä te sillä tarkoitatte, herra --

-- Joszi, olkaa hyvä. Toista nimeäni käytettäköön vaan
kaupunkiseurustelussa.

-- Siis herra Joszi, mitä pahaa Gust siis on tehnyt? Mitä hän on
hommannut, joka olisi hänelle epä-edullista? Mihin minä olen häntä
kiihoittanut?

Joszi löi kätensä yhteen: -- Pyhä yksinkertaisuus! Ettekö te tiennyt,
että oli jo väärin kiihoittaa hänen hermojaan osottamalla teikäläisten
rakkauden alastoman todellisuuden ja näyttämällä, joka päivä, joka
hetki, mitä nuo herttaiset tytöt saivat todella kokea teikäläisten
laitoksissa? Ettekö voi kuvitella, että jo yhteiskunnallisesti
poljettujen kurjuuskohtaloon innostuminen oli Gustin puolesta suuri
itsensä uhrautuminen? Hyvä Jumala, sellainen innostuminen ei ole
yleensä tarpeellinen. -- Olisi maksanut vaan ja poistunut niinkuin
muutkin miehet. -- Mutta Gust syventyi tutkimaan ihmiselämän kohtaloa
ja ihmisluonteita, tuhlaten sielunsa vastaanottamiskyvyn, tutustuakseen
yhteiskunnan hyljättyihin ja langenneisiin olijoihin. Sitä eivät muut
hänen vertaisensa tee. Ettekö sitä käsitä? -- Gust on tunteellisin
ihminen, minkä tunnen! Hän on varmaankin kärsinyt ruumiillisesti
nähdessään kaiken teikäläisten elämän rumuuden. Eikä teillä näy olleen
aavistustakaan siitä.

-- Epäilemätön totuus on, se, että onnettomat ihmiset eivät ole
sopusuhtaisen kauniita.

-- Äitinsä suunnattomaksi iloksi selitti Gust jo kolmevuotisena, että
hän ei tahdo leikkiä samanikäisen tytön kanssa, siksi että tuo tyttö
ontui. -- Gust on yhtä ylenaistillinen kauneudenjanooja kuin hänen
äitinsäkin oli. -- "Minä annan hänelle kyllä hevoseni", sanoi Gust
ontuvalle, "mutta viekää hänet pois talosta." Tämä lause syötettiin
hänelle niin usein ihaillen, että siitä muodostui hänen elämänsä johde.
Kuten sanottu, Gust on juuri sitä, mitä hänestä aijottiin tehdä. Hän on
miellyttävä ihminen, josta puhutaan todellisella ihastuksella, kun on
puhe komiteoista ja teejuomingeista ja samannäköisistä viattomista
yrityksistä. Hän on syntynyt seuranäytelmien järjestäjäksi, hän sopii
vieraaksi kihlajaisiin, kummiksi ristiäisiin ja kantamaan ihmisiä
hautaan hautajaisissa, hän on arbiter elegantorum (soveliaisuuden
arvostelija), kuten vanhat roomalaiset sattuvasti sanoivat
tuonkaltaisista yhteiskunta-ilmiöistä. Taatto taivahinen, tuollainen
olijo ei ole suinkaan niitä, joiden selkään saattaa sälyttää
kiusallisia velvollisuuksia, jonka tunteita vieraitten olentojen
kurjuus saattaa vahingottaa, kiduttaa. Ja mitä pirua vielä sanoisin?!
Älkää vaatiko, että ruusulla on sipulin silmiä kyyneltävät
ravitsevajuuriset ominaisuudet! -- Joszi lykkäsi tuolin sääriensä
väliin. -- Kuulkaa, minä olen tuntenut Gustin jo kaksitoista vuotta.
Kolmentoista vuotiaana hän sai pienen vamman keuhkoihinsa ja siksi hän
lähetettiin minun seurassani Rievieraan [kylpypaikka Italiassa]. --
Myöhemmin minusta tehtiin hänen seuralaisensa, minä valmistin hänet
ylioppilastutkintoon, minusta tuli hänen maître de plaisirinsä
(huvimestarinsa) -- se sola, jonka kautta hänen tuli kulkea mailman
ilopaikkoihin.

-- Me elämme niinsanottu seinä vaan välissä. Minä olen aina häntä
kunnioittanut käytettävänä aikalaisenani. Mutta minä olen varonut
tarttumasta hänen mielihyväntunne-elämänsä taidokkaasti kudottuun
verkkoonsa. -- Hänen lauhkeaa mielentilaansa ei saa häiritä lenseänä
kesä-iltapäivänä kertomalla esimerkiksi räikeää itsemurhatapausta. --
Se suututtaisi häntä -- ja hyvällä syyllä. Sellaisilla varomattomilla
teoilla voisi kadottaa hänen tuttavuutensa. -- No, no, älkää hymyilkö
katkerasti, neiti, hänellä on tuohon täysi oikeus, niinkuin te olette
oikeutettu virkistämään ja kostuttamaan sieluanne ottamalla osaa
ympäristönne kärsimyksiin -- Me pyrimme kaikki noudattamaan omaa
yksilöllistä luonnonlakiamme. Älkää vaatiko, että suora viiva on yhtä
kuvaava kuin ympyriäinen. -- Sammakko hyppii ja lintu laulaa. Älkää
pistäkö sormeanne välttämättömien lakien koneistoon, joka ei sitä
kärsi!

Joszi sytytti paperossin.

-- Sanalla sanoen, Gust kuuluu sellaiseen ihmislajiin, joka näkyy
olevan meidän aikamme yleisin, ja johon teillä on ollut niukin
tilaisuus tutustua. -- Hän on, mitä me kapakkakielellä tarkoitamme
sanalla -- nurkkaporvari.

-- Gust Brennerillä on ehdoton taipumus vaeltaa läpi maailmansa
tarkkuuskello kädessä. -- Hän laskee hetket, hän pitää kirjanpitoa
nautinnoistaan ja kokemuksistaan ja hänen tilinpäätöksensä
elämänliikkeessä on aina virheetön. -- -- Hän on niitä miehiä, jotka
päättävät: minä en mene sinne, sillä siellä näen pienen juutalaistytön,
jonka tenho voisi käydä minulle vaaralliseksi. -- Tahi: Minun pitäisi
harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin. Hän ottaa osoitekalenterista selvän,
mihin yhdistykseen pitäisi kirjoittautua jäseneksi ja hän katsoo
viisaimmaksi kirjoittautua puoliseen tusinaan, joihin hän suorittaa
säännöllisesti noin kymmenen guldenin vuosimaksun kuhunkin. Hän voi
ohjelmallisesti rakastua. Sellaiset ihmiset löytävät silmät ummessa
joka aamu kultaiset paidannappinsa ja vetävät kelloaan pahimpienkin
juomaretkien jälkeen erehtymättä aina ennen maatapanoaan -- ne eivät
koskaan unohda keppiään eivätkä penkoa koskaan laatikkojaan etsien
pikkukapineitaan, sillä joka esineellä on niin sisällä kuin
ulkopuolella edeltäpäin määritelty, vaihtumaton paikkansa. --
Yhteenvedettynä voi lopuksi sanoa, että sellaiset ihmiset kuin Gust
mittaavat mahdollisuuksiaan kyynärpuulla, ne hallitsevat halujaan ja
laskevat, kuinka pitkälle heidän taipumuksensa saattavat kehittyä, --
sellaiset ihmiset ovat aina asestetut erityisiä ja odottamattomia
hyökkäyksiä vastaan, sillä he valaisevat aina tietään selvän järkensä
valonheittäjälyhdyllä. Siksi sanon teille lopuksi. -- Tämän puheen
jälestä, olkaa hyvä, -- ja lukekaa hänen, -- Gustin, -- kirje vielä
kerran läpi! -- Ehkä te ymmärrätte hänet nyt paremmin. -- Minä pyydän,
olkaa hyvä ja lukekaa!

Totellen otti Milada kirjeen laukustaan lukien sen alusta loppuun. --

-- Entäs, mitä arvelette?

-- Käsitän, vastasi Milada hetken kuluttua hiljaa ja ääni sameana, --
tiedän, että olen erehtynyt. Minä siis erehdyin. Erehdyin kuten
tavallisesti ja yksinomaan vaan minä. -- Antakaa minulle vain
miettimisaikaa! -- Hänen äänensä heikkeni, hän peitti silmänsä
käsillään ja antoi päänsä vaipua polvilleen.

-- Neiti, minä uskon, että teillä on hyviä taipumuksia. Te jaksatte
vielä korjata ja vaihtaa monta kiinnikasvanutta käsitystänne ja
uskonoppianne. Koskaan eivät todelliset tapahtumat vastaa ihmisen
sisäisiä harrastuksia. -- Minä varoitan teitä. Älkää taas puolestanne
sokeasti tuomitko nurkkaporvareita. Te opitte eläissänne ja
toimiessanne antamaan niille arvoa.

-- En tunne suunnitelmaanne, en tiedä, mihin päämaaliin te pyritte,
mutta pankaa se tulevaisuuden varalle muistiin, että jos aijotte
käyttää ihmis-olentoja yritystenne avustajina, niin ottakaa huomioon
koko liuta ristiriitaisia tunteita, ottakaa aina laskuun, että heillä
ovat ihmisaivot ja eläinvaistot, sillä kaksipäisyys on kahdenjaksoisen
toimintamme kuva.

-- Teidän pitää, ottamatta tätä moitteena vastaan, kerran
kokonaisuudessa oppia näkemään miten nerokkaan itsenäisesti Gust, tuo
herttaisen luonnollinen poika järjestää meille mieltäkiinnittävän
näytelmän. -- Katselkaa vaan, miten näppärästi Berliinissä olo-aika on
sommiteltu!

-- Teidän pitää matkustaa Berliniin, -- hän aikoo ylläpitää teitä, --
hän aikoo ylläpitää minua ja Ollya, -- me saamme huoneuston ilmaiseksi,
ruuan ja pianonkin. -- Olly löytää kai pian siellä kaartin luutnantin.
-- Ja tämä kaikki on vaan sirotekoinen kudelma, joka tuottaa
Gustille nautintoa, -- tämä on hänen onnellisen rakastajapääosansa
kulissit. Hän viskaa meidät kolme miellyttävällä heitolla seuraten
luonnollista haluaan saattaa meidät ilmapiiriin, joka vastaa hänen
taipumuksiaan. -- Hän ei kysy, hän ei ajattele, miten meidän, hänen
vastanäyttelijöittensä kohtalo kehittyy.

-- Minä raskasluonteinen aasi harkitsen kolme kertaa, ennenkuin ehdotan
jollekin, että hän tulisi pitämään minulle seuraa johonkin kahvilaan.
-- Mutta Gust! -- Hih, hei! -- Joka esteen ja tapahtuman hän työntää
tieltään, kuin viinilasin, jonka viinissä oli pohjamaku. Hän käskee
avata uuden tynnyrin ja täyttää sen viinillä lasinsa. --

-- Kuin olette lukenut kirjeestä, niin Gust rakastaa teitä. -- Hän ei
jätä teitä. -- Mitä meidän on tekeminen? Matkustammeko Berliiniin?

Milada nosti päänsä katsoen Joszia silmiin. Kehittyneen ihmistuntijan
katse kohdistui tyynenä Miladan sulkeutuneisiin kasvojenpiirteisiin.

-- Te voitte matkustaa Berliiniin, -- sanoi Milada, -- mutta minulla,
-- minulla ei ole siellä mitään tekemistä.

-- Ai, ai! Miettikää, mitä teette! Te riistätte ystävältänne
rakkaan varmuuden. Berliini on aijottu hänen elämänsä määrätyksi
kehityspaikaksi. Yleensä teidän kieltonne ei ole mikään uhraus. Minä
pyydän, että harkitsette tarkkaan, ennenkuin luovutte Gustista.

-- Miksi te leikitte kanssani, herra Joszi, -- sanoi Milada surusta
murtuneella äänellä. -- Tehän olette paljo kokeneempi kuin minä. -- Te
tiedätte minun puhuneeni totuudenmukaisesti, vaikk'en tiedä, miten voin
tätä kaikkea -- omaa itseäni, -- myöhemmin sietää.

Joszi katseli hätkähdyttyään eteensä. En olisi voinut kuvitella, että
tekisitte asianajoni näin helpoksi. Hän kulki muutamia kertoja
edestakasin huoneessa.

-- Rehellisyys rehellisyydestä, sanoi hän seisahtuen. -- Suoraan
sanoen, niin Gust on hullaantunut teihin. Hän ei voi kuvitellakaan,
että te eroaisitte hänestä. -- Hän uneksii yhdessäelämää kanssanne. --
Mutta me emme katso sitä suopein silmin. Me tahdomme turvata hänen
luonnollisia taipumuksiaan. -- Tietysti. -- Vaikka te puoleksikin vaan
käsittäisitte minut, te näette, että minä en peitä mitään, -- niin
huomaisitte pian, että Gust voi joutua hyvin helposti teidän
päätöstenne ja halujenne alaiseksi. -- Onko tuo Gustin kehitykselle
edullista vai eikö, siitä ei nyt puhuta, en tahdo nimittäin sillä
vaikuttaa päätökseenne.

-- Kyllin on, että te tiedätte Gustin rakastavan teitä. Punnitkaa
kaikkia mahdollisuuksia ja vastatkaa minulle vielä kerran.

Milada vaikeni. -- Joszi astui pöydän ääreen ja sytytti paperossin.

Tahdon tehdä kysymyksen, sanoi Milada äkkiä, astuen Joszin liki. --
Mutta minä pyydän, että sanotte suoran totuuden. -- Miksi Gustin täytyy
välttämättömästi matkustaa Berliniin?

-- Miksi? Minä kuvittelin, etupäässä miellyttääkseen teitä. Teidänhän
piti ruveta lukemaan lääketiedettä tahi jotain sellaista. Minä kuulin
hänen sanovan, että olonne siinä talossa, missä nyt asutte, on käynyt
teille sietämättömäksi.

-- Eikö hänellä ollut muuta pakottavaa syytä jättää kaupunki? Minä
pyydän herra Joszi ottakaa tarkkaan kysymykseni huomioon, älkääkä
salatko mitään. Minä tiedän kaikki. Eikö Gustin ollut pakko jättää tämä
kaupunki?

-- Pakko, pakkoko? -- Mikäli minä tiedän, ei hänellä ollut pakko. --
Mutta, seis, te saatatte muistiini erään tapahtuman. Me löimme
kerran tyhmän vedon. -- Hän väitti, että te seuraisitte meitä
vastaanhangoittelematta, ja minä vastasin oikullisena tahi
vakaumuksesta, -- ett'ette seuraa.

-- Löitte vetoa, sanoi Milada pidättäen hengitystään. Ja se oli veto,
jonka hänen piti voittaa.

-- Piti?! Minkätähden hänen piti voittaa?

-- Koska hän oli antanut upseerikunniasanansa pantiksi.

-- Gustiko? -- Hänkö? -- Upseerikunniasanansako? -- Mutta -- --

Milada lisäsi nopeasti: Gust on antanut everstilleen kunniasanansa
siitä, että hän matkustaa ulkomaille, sillä hän ei tahdo luopua
minusta.

Joszi iski siihen. Everstilleenkö? -- Hassutuksia! Gust ei ole koskaan
palvellut sotaväessä, eikä voi siis mitenkään olla upseeri.

-- Ei mitenkään olla upseeri, toisti Milada käsittämättömänä. --

-- Minähän kerroin teille, että hänessä oli keuhkotauti -- mutta hei,
mikä teille tuli?

-- Ei mikään, sanoi Milada istuen. -- Kohtaus on jo ohi!

-- Onko Gust sanonut itse -- huusi Joszi, äkkiä aavistaen jotain ja
hänen silmänsä lensivät aivan sepposen selälleen.

Milada nyökäytti päätään.

-- Oi sinä kirottu turhamaisuus, sadatteli Joszi tuntien samalla, että
hänen poskensa kuumenivat. Hän ajoi tässä senlaisen miehen asiaa, joka
oli valehdellut ja rehennellyt. -- Hyi!

-- Noh, nyt minä uskon teitä, -- kuului Joszin ääni pehmeänä ja
lohduttavana Miladan pään yli, -- nyt te olette kai niin pitkälle
päässyt, että voitte antaa minulle rehellisen vastauksen. -- Noh, nyt
minullakin on teille paljon kerrottavaa, joka voisi teitä innostuttaa.
Ennen kaikkea on meillä pieni ehdotus tehtävänä teille.

-- Puhutteko vielä Gustista? -- Ettekö? -- Miksi sanotte siis me?

-- Minä puhun luonnollisesti Gustin isästä.

-- Gustin isästä, sanoi Milada, suokaa anteeksi, kaikki ryntäävät niin
äkkiarvaamatta päälleni. Minun on vaikea iskeä kiinni tosi-asioihin.
Gustin isästä, puhutte, mitä hänellä on teidän ja minun asiani kanssa
tekemistä?

-- Teidän ja minun? Sehän on kyllin läpinäkyvää. -- Hänhän on kai
vähäsen myös innostunut poikansa menestykseen. -- Ja minun kanssaniko?
Me toimimme jo kauan yhdessä liitossa, minä ja hän. Ehkä te nyt pidätte
minua suurena roistona! -- Ei se tee mitään, Milada. -- Te ajattelette
kai Jumalan nimeen, että ukko piti minua rahasta urkkijana! Gust puskee
isäänsä kuin härkä. -- Ja ukko pitää pojastaan. -- Se tunne on kaikesta
huolimatta selittämätön ilmiö tuossa rautaisessa ihmiskoneessa. --
Uskokaa minua tahi olkaa uskomatta, Gustin isä on mies, on jotain
eheää; pojassa ei ole kymmenettä osaa sitä voimaa, mitä on isässä. --

-- Hänen rinnallaan me olemme kaikki vaan ressuja. -- Siis tietäkää,
että meillä on teille ehdotus. Mutta ennenkuin me alamme keskustella
siitä jotain, juokaa kupillinen teetä, Milada! Tiedättekö, että olette
sinisen vihreä kuin luumu kasvoiltanne ja että kuuluu, miten hampaanne
suussa kalisevat. -- Ilman vastapuheita on teidän juotava teetä. --
Siihen saakka ei keskustella tästä asiasta.

Joszi sytytti pirtukeittiön, pani vettä kiehumaan, järjesti lasia ja
lautasia, toi laatikoista muutamia tomuisia kaakkuja syötäviksi,
hyräillen yhä äänekkäämmin ja innostuneemmin itsekseen.

-- Istukaa sohvalle, olkaa hyvä! -- Ottakaa yönuttuni hartioillenne! --
Noh, mutta ottakaa toki! Herra Jumala, puseronnehan on ihan märkä. --
Onko teidän näin lämpöisempi olla?

Milada istui aivan ääneti kääriytyneenä Joszin kameelikarvaiseen
yönuttuun eikä liikahtanutkaan. Lämmetessä hänet valtasi uuvuttava
väsymys. Kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei hän ollut silmiänsä
ummistanut. -- Hän ei ollut edes saanut hetkeäkään istahtaa. Hän oli
juossut tapaamassa Milleriä, -- käynyt poliisikamarissa Lolon asian
vuoksi ja kaiken tämän ohessa oli häntä kiusannut polttava pelko siitä,
mikä Gustille oli tapahtunut, koska häntä ei näkynyt. -- Oliko Lolo
viety kaupungista vaiko ei, -- siitä hän ei ollut päässyt selville.
Hänet oli lisäksi töykeästi ajettu ulos poliisikamarin kansliasta.

Sitten tuli hirvittävä uutinen siitä, että Horner oli tullut
hulluksi... Joszin kirje... Kaikki painoi toisensa päällä... syösten
hänen ylitsensä... Nyt hän tunsi äkkiä ihanaa tyyneyttä... Joka
levottomuuden oire oli hälvennyt... Mikään ei voinut häntä enää
kiduttaa. Joszin yksitoikkoinen hyräily täytti huoneen yltyen ja
hiljeten, surisi ja kohisi kuin kiehuva vesi.

-- Noh, tuossa on tee! Onko hiukan pimeää olla? Mutta eihän se haittaa,
vaiko mitä?

-- Olette hyvä, sanoi Milada kiitollisena.

-- Noh tietysti, uskoitteko, että minä olen Pontius Pilatus? Te teette
minuun syvän vaikutuksen, -- ei siksi, että taivutte tahtooni, -- vaan
siksi, -- että meidän kesken sanottu, asia ei olisi koskaan voinut
päättyä niin edullisesti teille kuin nyt. Se ilahduttaa minua. Minä
muistan väliin teitä. Uskokaa pois!

Joszi sytytti paperossinsa ja tarjosi Miladalle kaakut.

... Teidän olisi pitänyt tuntea Gustin äiti ja se ympäristö, missä Gust
on lapsena kasvanut. Herra Jumala, silloin käsittää ja antaa paljon
hänessä anteeksi. Minä kysyin alussa sataa kertaa itseltäni: miten
David Brenner, tuo seikkailumaisen keinotteleva älyniekka, jonka
tieteitten tiede, matematiikka, oli kehittänyt viisaaksi mieheksi, joka
osasi käyttää aikaansa hyväkseen, kuinka tuo valittujen kokemusten
teroittama sielu yhtyi hassuttelevaan, sairaalloiseen naiseen. -- Hän
sanoi välttäneensä naisia monta vuotta ennen avioliittoaan. Siksi hän
hullaantui kuullessaan vain hameitten kahinan ja se teki hänet
kömpelöksi. Hänen vaimonsa oli tyhmä, sopimaton, pilan esine hänen
rinnallaan.

-- Hänen liehuvat, suorat vaatteensa, hänen ruumiinsa, jonka hassut
itsekieltäymykset olivat tehneet kapeaksi kuin viiva, hänen halunsa,
houreensa, käskynsä ja mieletön ällipäisyytensä, hänen veretön
hellyytensä, ja ruumiillisen tilansa ja toimintansa hengistyttäminen --
tuo kaikki oli luonnotonta, -- rappiolle joutunutta, harhaan mennyttä,
mädännyttä inhimillisyyttä.

-- Ja tuo olento luulotteli olevansa ihme-ilmiö, tunsi olevansa liian
ylevä ollakseen David Brennerin "himojen välikappale".

-- Jumala tietää, että minä vedin jo silloin todellisella nautinnolla
kahden kreuzerin mahorkkasavuja.

-- Kuuden vuotisena täytyi eristää aika aijottain poika hänestä, sillä
hän olisi ihan rikkonut poikansa luonteen aavenäkyineen, korkeampine
hengenviittauksineen ja yliluonnollisen mailman käskyineen.

-- Poika oli tikkulaiha ja yhtä huonosti ravittu kuin äiti, joka inhosi
lihaa ja rasvaa sielun "aineellisena kahleena." Ja niin edespäin. Hän
juoksi spiritistisissä kokouksissa, piti istuntoja, missä puhuttiin
henkimaailman kanssa, paastosi, toi kaikenkarvaista väkeä taloon, ja
vakuutti, että Gustilla oli taipumus nähdä henkiä, ja voisi ruveta
uuden opin julistajaksi ja kehittäjäksi, kunnes David Brennerin
rautaluja käsi iski häneen, uhaten panna pojan vapaamuurarien kouluun,
jos nuo hullutukset eivät taukoisi... Silloin rouva kaatui pitkäkseen
lattiaan ja poika kimmahti isänsä päälle, kun tämä koetti auttaa
vaimoaan.

-- Kaikki siteet olivat sen jälkeen katkenneet. David Brenner oli
pelastanut poikansa hullujenhuoneesta, mutta hän oli menettänyt
ikipäiviksi hänen rakkautensa. Pojassa kehittyi sellainen viha ja inho
isäänsä vastaan, että hän ajoi isänsä surullisella liikkeellä äitinsä
kuolinvuoteen äärestä pois. -- "Älä myrkytä hänen viimeisiä
elinhetkiään", oli pojan kova lause karkoittaessaan isänsä. -- Pitää
tuntea David Brennerin kuin minä, silloin tietää, että siinä miehessä
kituu ja kuihtuu laajaan ihmistuntemiseen perustuva rakkaus. -- -- --
Joko olette virkistyneempi? Olette? -- Te näytätte elokkaammalta.
Haluatteko paperossin? Ettekö? -- Minä olen hirveä tupakkamies!

Me tarjoomme teille 20,000 kruunua puhtaassa rahassa, joka maksetaan
sinä hetkenä, jolloin me saamme käsiimme teidän kirjoittamanne kirjeen,
missä luovutte Gustista ikipäiviksi.

Miladan kasvot muuttuivat hämmästyksestä tummanpunasiksi. -- Minulle
annatte 20,000 kruunua, toisti hän pois suunniltaan.

-- Tehän kuulitte sen! Teillähän on kai jonkinlaisia harrastuksia
elämässä? Te voitte toteuttaa ne paremmin, kun teillä on rahaa. Eikö
totta? -- -- Ottakaa vastaan tämä rahatulva kysymättä, putoaako se
pilvistä vai eikö.

-- 20,000 kruunua, se on paljon rahaa ja sen annatte -- minulle!

-- Voi noita naisia! -- Ne hurmaantuvat rahasta unohtaen heti
rakastettunsa. -- Me emme ole, kuin näette, kitsaita, mutta me otimme
huomioon teidät arvioidessamme myös Gustin luonteen. David Brenner
arveli, että hänen poikansa ei uskoisi teidän luopuneen vähemmästä
summasta. Hän on tottunut liikuttamaan liian suuria summia. Hän olisi
muuten pitänyt koko juttua naurettavana pilantekona. Ja sen hän olisi
uskonut sitä suuremmalla syyllä, koska hän tietää, että tekään ette ole
ihan köyhä.

-- En ymmärrä taas teitä. Minähän jo sanoin teille, ett'en lähde
Berliiniin. Tuo vapauttaa teidät maksamasta tuota jättiläissummaa.

Joszi pudisti päätään. -- Te annatte huonon neuvon! Te sanotte ja
tarkoitatte tietysti totta sanoessanne, ett'ette lähde Berliiniin. --
Mutta jos Gust ei sittenkään herkiä teitä rakastamasta, -- jos hän
pitää teistä kiinni, rukoillen ja käskien, mitä sitte teemme? -- Te
ette tunne häntä niinkuin minä. Hän on kovaluontoinen ja itsepäinen. Ja
vaikka hänen yrityksensä olisi kuinkakin mahdoton ja kysymyksen
alainen, ei millään keinolla voi häntä saada siitä luopumaan. -- Ja
vielä sanottu, älkää pettäkö itseänne. -- Tekin piditte paljon
Gustista. Tämä kaikki peloittaa meitä. Me tahdomme täyden takuun. --
Siksi tarjoamme rahaa. Se tekee erolupauksen sitovaksi myös Gustille.

Milada sanoi kiihkeästi: -- Kuinka te uskotte minua? Minä voisin ottaa
rahat ja kuitenkin seurustella Gustin kanssa --

-- Noh, Milada, sitä en uskoisi teistä. -- Mutta kaiken varalle
pyydämme kirjallisen sopimuksen. Gustin turhamaisuus pitää iki-ajoiksi
tappaa, sitten hän laskee teidät irti. -- Me pyydämme teidän
ilmituomaan tunteenne seuraavalla tavalla: Omasta pyynnöstäni sain minä
isältäsi, David Brenneriltä, 20,000 kruunua käteismaksulla; sen
johdosta velvoittaudun nyt ja tulevaisuudessa rikkomaan kaikki välit
kanssasi, sillä kaikki asianomaiset pitävät suhdettamme sinun
elämänmahdollisuuksiesi vahingoittamisaiheena. Siis -- Te käsitätte,
että me emme anna teidän kuolla kurjuuteen kuin Marguerite Gautiern?
Eikö niin? -- Teillä on vielä aikaa miettiä asiaa.

Joszi meni kirjoituspöytänsä luo ja levitti sille puhtaan paperi-arkin.
Sitten hän alkoi vaieten kierrellä huoneessa.

-- Herra Joszi!

-- Olkaa hyvä.

-- Lupaatteko minulle jotain?

-- Olkaa hyvä ja sanokaa!

-- Minä tunnen masentuneena, että Te olisitte kaikissa tapauksissa
saanut minut tähän umpisokkeloon, -- että Teidän tehtävänne on sitten
loppunut, teidän velvollisuutenne ystävänä täytetty. Teidän
harrastuksenne minuun nähden ovat loppuneet. -- Ennenkuin kymmenen
minuuttia on kulunut, -- hän osoitti kirjoituspöytää, -- on minun
lähdettävä pois täältä. -- Herra Joszi. -- En ole vielä eläissäni
tuntenut niin syvää kurjuutta kuin nyt. Eikö se ole naurettavaa? Vaikka
saan noin paljon rahaa... niin. -- Sitten eilispäivän ja tänään menee
sisäinen elämäni pirstoihin. Paljon sattui samaan aikaan. Talon
sisäiset asiat, jotka tietysti eivät liikuta teitä... Punatalo joutuu
vieraisiin käsiin, minulla ei ole enää mitään tointa. -- Minua -- minua
tietysti tytöt vastustavat. -- Luultavasti he ryömivät uuden
taloudenhoitajattaren edessä. -- Hornerista sain tiedon. -- Hän on
mielenvikaisten sairaalassa. Ettekä aavista, mitä tuo tapaus minulle
merkitsee. -- Ja sitten on tämä juttu Gustin kanssa! En sure itse
hänen poistumistaan, mutta minä menetin hänen kauttaan uskon --
miehuullisuuteen ja miehen voimaan, -- ja vapauteen. -- Minä näen, en
osaa mitään ottaa oikealta kannalta elämässä. Olen tyhmempi kuin lapsi!
Minulla ei ole oikeaa mittapuuta. En jaksa enää ryhtyä mihinkään, en
luottaa kehenkään. Herra Joszi! Te olette antanut minulle monta hyvää
neuvoa, ja lausunut monta totuutta. Minä pyydän, älkää heti karkoittako
minua, kun olette saanut selitykseni Gustille. Minä haluaisin kysellä,
-- pyydän, antakaa minulle vielä varma selitys, tahdon jotain pelastaa
itselleni. Ehkä -- Te voitte auttaa minua. Kun Te sanotte: tuo on
totta, tuohon voi perustella jotain, tuo pitää paikkaansa, niin uskon
teitä. -- Sitten häviän ikipäiviksi teidän näköpiiristänne. Olkaa
minulle suosiollinen!

Joszi oli vääntänyt naamansa kaikkein viuruimmilleen. Naama tuhansissa
rypyissä ja uurteissa tirkisti hän Miladaan. Levottomana hän heilutti
ruumistaan edestakaisin.

-- Luonnollisesti saatte jäädä tänne -- miten kauan vaan haluatte.
Minun puolestani saatte olla vaikka koko yön. Minulla ei ole mitään
sitä vastaan. Te voitte nukkua tuossa. -- -- Hän veti peitteen
vuoteeltaan. -- -- Minä nukun tuossa. -- Hän koputti sohvaa.

Milada kumartui ja tarttui Joszin käteen. -- Hän veti kätensä pois. --
Lapsellinen tyttö, murisi hän.

-- Nyt kirjoitan heti, sanoi Milada nousten. Joszi nyökäytti päätään.

Milada kirjoitti:

    Olen omasta pyynnöstäni saanut isältäsi 20,000 kruunua. Sen
    johdosta sitoudun tulevaisuudessa torjumaan kaikki sinun
    lähenemisyrityksesi ja pyydän siksi sinua, Gust, noudattamaan
    tätä sitoumusta meidän molempien eduksi.

    Teen tämän kahdesta syystä: ensiksi voin tällä rahalla toteuttaa
    osan periaatteistani, jotka ovat minua lähempinä, jotka
    tyydyttävät minua ja määräävät toimintani voimakkaammin kuin
    sinä ja sinun rakkautesi koskaan olisivat voineet sen tehdä. --
    Toiseksi muistan tulevaisuuttasi, joka on oleva onnekkaampi ja
    esteettömämpi, jos minä häviän ijäksi siitä.

                                                        Milada.

Joszi otti kirjeen ja nyökäytti päätään. -- Se ei ole deklamoiva, eikä
kuiva, se on ihan paikallaan. --

Hän sulki kirjeen kuoreeseen, sulki kuoren, painoi siihen sinetin ja
Milada kirjoitti sille Gustin osoitteen. -- Sitten Joszi antoi
lompakostaan shekin, jonka Milada otti vastaan siihen vilkasematta ja
lymytti kiireesti taskuunsa.

Joszi katsoi kelloaan. Nyt on minun pakko lähteä syömään päivällistä.
-- Minä menen ruokalaani. Te voitte pyytää kunnon talonrouvani tuomaan
teille ruokaa tuolta alhaalta. Sitten te voitte paneutua pitkäksenne ja
nukkua makeasti tuolla sängyssä. -- Kun palaan, ovat kai silmänne
kirkastuneet.

Joszi otti hattunsa ja kaappunsa.

-- Jos te haluatte lukea, löydätte kirjastoni sänkypatjojeni alta.

Sitten hän heitti hyvästit.

Iltahämärä vallitsi jo pienessä ylioppilaskamarissa. Miladan ääni oli
jo aikoja sitten vaiennut, kun Joszi nousi seisomaan, -- ja kömpelöine,
hapuroivine liikkeineen sytytti petroolilampun...

Sitten hän otti kuluneen kirjan taskustaan ojentaen sen Miladalle...

-- Ottakaa se, Milada: Menkää yksinäisyyteenne tuo kirja ystävänänne...
"Tähtitaivas pääni päällä ja siveyslaki rinnassani" -- ne ovat Kantin
ikuiset sanat, -- niitten avulla jaksaa elää elämänsä loppuun -- --

Joszi seisahtui Miladan tuolin ääreen...

-- Te tahdotte käsittää ammattihaureuden paheen olemassa-olon.
Hm! -- -- --

-- Teidän ruumiinne, Milada, on itsessään jo pieni mailma. Teillä on
päänkivistystä ja te menette kokeneen lääkärin luo. Hän ei kuuntele
kärsimyskertomustanne. "Onko teillä ruuansulatus kunnossa?" Sitä hän
kysyy... "Miten on kuukautistenne laita?"

-- Te valitatte, että rinnan alla kalvaa. "Ovatko hampaanne huonot",
kysyy hän... Katsokaa, tuolla tavoin luonnontutkija käsittelee
tauteja...

-- Yhteiskunnan jättiläisruumis on samallainen koneisto kuin
pienoiskoossa oma ruumiinne, se taistelee alituiseen taudinsiemeniä ja
loiseläjiä vastaan, joita sen onnistuu vastustaa, tahi jonka uhriksi se
aika ajottain joutuu.

-- Yksi sen sairastumisilmiöitä on ammattihaureus, ja tuo tauti-ilmiö
johtuu koko jonosta yhteiskunnallisia luonnottomuuksia, jotka
turmelevat sen täysikuntoisen elimistön... Ammattihaureus on
välttämätön meidän elämässämme ja se tulee jatkumaan niin kauan, kunnes
ihmiskunta on kohonnut puhtauden huippuun, -- joka tekee rahallisen
ammattihaureuden tarpeettomaksi.

-- Minä uskon tuollaisiin mahdollisuuksiin.

-- Mutta te tahdotte sitä vastustaa yksilöllistä tietä, te tahdotte
harjoittaa hyväntekeväisyyttä -- pelastaa. Rakas neiti, minun täytyy
lainata sanoja kirjailijalta: Tehdä hyvää on samaa kuin kiertää
maallisen oikeuden kaapun itsensä ympäri ja lämmitellä itseään siinä.
-- Jos te tahdotte tehdä jotain hyvää ympäristönne kurjuuden
poistamiseksi, älkää tuhlatko aivojenne voimaa ryhtyen liian suuriin,
laajoihin hommiin, yrittäen mullistaa yhteiskuntaa tahi panna toimeen
vallankumous! Se murskaa yksilön toimintamahdollisuudet, niinkuin se
särki Hornerin järjen.

-- Horner ei ollut terveellinen opastaja teille! -- Voi turmella
vatsansa syömällä erikoisia ruokia; voi turmella aivonsa erityisillä
aatteilla. Pienet sielut eivät saa unohtaa kaikkeuden suhdetta
yksityisseikkoihin. Taivaan ja maan välillä voivat ainoastaan sankarit
liikkua. Te ette voi poistaa porttoloita nykymailmasta; te voitte yhtä
vähän pelastaa prostitueeratut naiset, kuin laatia yksin lakeja, jotka
ovat heille suotuisia tahi ylläpitävät heidän ihmisarvonsa.

-- Te kerroitte minulle paljon lapsuutenne ajasta. Te kuvasitte minulle
portonlapsen hirvittävän yksinäisyyden maksavien miesten ja maalattujen
naisten keskuudessa, joista yksi kutsui itseään hänen äidikseen. --
Sellaisia lapsia on paljon. -- Menkää ja pelastakaa lapset
porttoelämästä! Riistäkää ne jo elämän aamuna yhteiskuntapaheen
ahnaista kynsistä! Ottakaa suojaanne turvattomat tyttölapset, jotka --
niinkuin te, kulkevat kaduilla, katsellen sen elämää suurin, tarkkaavin
silmin, kerjäten ravintoa ruumiilleen ja sielulleen. Langenneita naisia
ei voi enää pelastaa.

-- Mutta lapsia voitte suojella. Ne voitte kääriä kaapuunne. Teillä on
kyllin rahaa. Tämä ei ole toteuttamaton haave, se ei hajoita voimianne,
se ei kysy teiltä yliluonnollisia ponnistuksia. Perustakaa lapsikoti!
Joka lapsen kautta, jonka otatte turviinne ja jonka kasvatatte
elinvoimaiseksi ihmiseksi, olette kantanut nöyremmän uhrin sille
Jumalalle, joka asuu teissä itsessänne, kuin jos teidän onnistuisi
toteuttaa jokin Hornerin hullutuksista! Ettekö usko sitä itsekin?

Joszi vaikeni. Petroolilamppu, joka sauhusi pöydällä, sulki molemmat
punertavaan, usvaiseen piiriinsä. -- Tuhansia tähtiä tuikki ikkunasta
sisään. Taivas näytti niin läheiseltä, että olisi voinut sitä käsin
koskettaa.

Siitä nurkasta, jossa Milada istui liikkumatta, käsi otsalla, kuului
hänen sävyisä äänensä hiljaa kuin itsekseen.

-- Nyt käsitän elämäni oikein. En olisi voinut elääkään niin helposti
monta surullista vuotta ja kestää niin monta tuntia, jotka olivat
raskaat ja sisällyksettömät, jolloin minä hieroin rakkauden kauppaa
rahasta, palvelin ja kumarsin herroja, jos en olisi sisimmässäni
tuntenut, että tuo kaikki, vaikka se näytti elävältä, ei ollut muuta
kuin kevyt piirros, jonka saattoi märin sormin pois pyyhkäistä. -- Nyt
vasta huomaan, miten pintapuolinen ja varjontapainen koko
kokemussarjani oli.

-- Ja kuitenkin. Siinä muodostui jo tämä alku, se uusi varma viiva,
jota myöten minun piti kulkea. -- Löytääkseni sen ja oivaltaakseni sen,
täytyi ensin tapahtua näin paljon. -- Kaikki tapahtumat, nuoruuteni ja
Miller, Horner, Gust ja nämät tunnit teidän seurassanne olivat
välttämättömiä, jotta saatoin löytää uuden urani alun. -- -- Ensi
kerran käsitän tämän. -- Kiitos!

Milada nousi seisomaan ja tarttui hattuunsa. -- Juhlallinen
päättäväisyys näkyi hänen ankarissa kasvoissaan.

-- On yö, sanoi Joszi, ja te menette. Noh niin, tällainen kamari ei
houkuttele jäämään. -- Hän kiersi sauhuvan lampunsydämen alas.

Milada sanoi: Päinvastoin oli oloni täällä ihmeellinen. -- Ka