Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Jean Christophe II - Aamu
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe II - Aamu" ***


JEAN-CHRISTOPHE II

Aamu


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



I.

JEAN-MICHELIN KUOLEMA



Muutamia vuosia on kulunut. Christophe täyttää pian yksitoista
vuotta. Hän kehittää itseään edelleen musiikki-alalla. Hän perehtyy
harmoniaoppiin Florian Holzerin johdolla, joka on Pyhän Martin
urkuri, isoisän ystävä, sangen oppinut mies; tämä opettaa hänelle,
että akordit, yhteissointujen sarjat, joita hän enimmän rakastaa,
harmoniat, jotka hivelevät hänen korviaan ja sydäntään ja joita hän
ei voi kuunnella tuntematta selkäpiissään väristystä, ovat pahoja ja
kiellettyjä. Kun Christophe kysyy, minkä tähden, ei hän saa muuta
vastausta kuin että niin on asia: sääntö ne kieltää. Koska hän on
luonnostaan taipumaton kuriin, niin hän rakastaa niitä yhä enemmän.
Hänen suurin ilonsa on keksiä ihailluissa mestareissa niitä ja mennä
niitä näyttämään isoisälle tai opettajalleen. Siihen isoisä vastaa,
että noissa säveltäjissä se on ihailtavaa ja että Beethoven ja Bach
voivat sallia itselleen mitä tahansa. Opettaja ei ole niin taipuisa,
vaan ärtyy ja sanoo happamesti, etteivät ne suinkaan ole heidän
parhaita tuotteitaan.

Christophe pääsee ilmaiseksi konsertteihin ja teattereihin; hän oppii
käsittelemään hiukan kaikkia soittimia. Viulunsoitossa hän on jo
melkoinen taituri; ja hänen isänsä on viisaasti tietysti hommannut
hänelle paikan orkesterissa. Hän hoitelee siinä tehtävänsä niin
hyvin, että hänet nimitetään muutaman kuukauden koetus ajan jälkeen
virallisesti _Hof Musik Vereinin_ toisen viulun soittajaksi. Niin alkaa
hän elättää jo henkeään; eikä se olekaan liian aikaista; sillä perheen
asiat pahenevat yhä. Melchior on tullut arveluttavan kohtuuttomaksi, ja
isoisä vanhenee.

Christophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavan
ja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaasti
velvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaan
ja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa,
sillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri ei
järkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä,
-- siitä on nyt neljä vuotta, -- olisi hänen suurin kunnianhimonsa
ollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakasta
enimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskalla
vielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestä
typeriä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niin
on hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään:
hänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensa
kaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuu
ja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkivät
hymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiä
juttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christophe
on nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisen
laulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kun
nainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suutelee
mielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisen
ihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihin
innoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.

Herttua ei unohtanut vakinaista pianistiaan: tosin ei sitä vaatimatonta
eläkettä, jonka hän tuon arvonimen ohella hänelle antoi, suoritettu
säännöllisesti, -- sitä täytyi alinomaa mennä pyytämään; -- mutta tuon
tuostakin sai Christophe käskyn mennä linnaan, kun sinne oli tullut
suuria vieraita, tai hyvin yksinkertaisesti, kun heidän Korkeuksiensa
päähän pälkähti haluta häntä kuunnella. Se tapahtui melkein aina
illalla, hetkinä, jotka Christophe olisi tahtonut olla yksin. Silloin
täytyi hänen jättää kaikki ja rientää linnaan niin nopeasti kuin
suinkin. Joskus annettiin hänen odottaa etuhuoneessa, sillä päivälliset
eivät olleet vielä päättyneet. Lakeijat olivat häneen tottuneet ja
puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Sitten vietiin hänet saliin,
joka oli täynnä kuvastimia ja loisti valoa ja jossa vaativat ihmiset
tirkistelivät loukkaavan uteliaasti häneen. Hänen täytyi marssia yli
liian liukkaan vaha-permannon, suutelemaan heidän Korkeuksiensa käsiä;
ja kuta isommaksi hän varttui, sitä kömpelömmäksi hän tuli; sillä hän
tunsi olevansa naurettava, ja hänen ylpeytensä kärsi siitä.

Sitten asettui hän pianon ääreen, ja hänen täytyi soittaa noille
hölmöille: -- niin hän heitä arvosteli. -- Joskus tuntui hänestä
ympäristön välinpitämättömyys niin ahdistavalta, että hän oli vähällä
lakata keskellä kappaletta. Hänen keuhkonsa eivät ikäänkuin saaneet
ilmaa, hän oli aivan tukehtumaisillaan; hänestä tuntui kuin hän olisi
pudonnut tyhjään avaruuteen. Hänelle syydettiin onnitteluita soiton
loputtua; häntä kiusattiin kohteliaisuuksilla; häntä esiteltiin
yhdelle ja toiselle. Christophe ajatteli, että hän oli siellä kuin
jokin ruhtinaan eläintarhaan kuuluva ihme-elukka, ja että ylistys oli
tarkoitettu paremminkin itselleen tarhan omistajalle kuin hänelle.
Hän tunsi olevansa alennustilassa, tuli sairaaloisen luulevaksi ja
kärsi siitä sitäkin enemmän, kun ei uskaltanut ajatuksiaan ilmaista.
Hän arveli kaikkein viattomimmissa sattumissa loukattavan häntä: jos
naurettiin jossakin salin kulmassa, luuli hän, että naurettiin hänelle;
eikä hän tiennyt, pilkattiinko hänen pukuaan vai hänen ruumistaan,
hänen jalkojaan vai käsiään. Kaikki oli hänelle nöyryytystä: häntä
nöyryytti, jos häntä puhuteltiin, nöyryytti, jos hänelle ei puhuttu,
samoin, jos hänelle annettiin namusia kuin lapselle; nöyryytti
varsinkin, jos herttua pisti hänen pois lähtiessään hänelle kouraan
kultarahan, kuten hän joskus teki, kursailematta kuin ruhtinaan sopi.
Christophe oli onneton, että hän oli köyhä, että häntä kohdeltiin
köyhänä. Eräänä iltana kiusasi häntä saatu raha niin, että hän heitti
sen kotiin palatessaan sisälle eräästä kellarin luukusta. Ja kohta
seuraavalla hetkellä olisi hän ollut valmis mihin alennukseen tahansa
saadakseen sen takaisin; sillä kotona oltiin velkaa teurastajalle monen
kuukauden maksu.

Christophen vanhemmat eivät aavistaneet laisinkaan hänen loukatun
ylpeytensä kärsimyksiä. He olivat ihastuksissaan ruhtinaan suosiosta.
Louisa-parka ei voinut kuvitella mitään kauniimpaa pojalleen kuin
nuo illatsut linnassa, ylhäisessä seurassa. Melchiorille ne olivat
ainaisena kerskailun aiheena hänen ystäväpiirissään. Mutta onnellisin
heistä kaikista oli isoisä. Hän oli kyllä olevinaan sangen itsenäinen,
arvosteleva, maailman mahtavain halveksija; mutta pohjaltaan ihaili hän
lapsellisesti rahaa, valtaa, arvonosoituksia, kaikkia yhteiskunnallisia
luokitteluja; eikä hänen ylpeytensä tiennyt rajojaan, kun hän näki
pojanpoikansa pääsevän niiden joukkoon, joilla nuo edut olivat:
hän nautti siitä aivan kuin olisi osa tuosta kunniasta langennut
hänellekin, ja vaikka hän koetti tekeytyä kylmäksi, niin hänen kasvonsa
loistivat ilosta. Niinä iltoina, jolloin Christophe oli linnassa,
hommasi vanha Jean-Michel itsensä jäämään jollakin verukkeella
myöhään Louisan luokse. Hän odotti pojanpoikansa paluuta lapsellisen
kiihkeästi; ja kun Christophe tuli, teki hän hänelle ensin muka
hajamielisenä jonkin pikku kysymyksen, kuten esimerkiksi:

-- No, menikö tänä iltana hyvin?

Tai antoi ystävällisen vihjauksen, kuten:

-- Kas tuossa meidän pikku Christophe, hän kertoo meille jotain uutta.

Tai lausui hänen mieltään taivuttaakseen ovelan kohteliaisuuden:

-- Terve meidän nuorelle ritarillemme!

Mutta Christophe oli jörö ja ärtyinen ja vastasi tuskin: "Hyvää
iltaa!" sangen kuivasti, ja meni mököttämään johonkin nurkkaan. Ukon
uteliaisuus kiihtyi, hän teki selvempiä kysymyksiä, mutta poika ei
vastannut niihin muuta kuin: "Kyllä" tai: "Ei". Muutkin yhtyivät
vanhuksen uteluihin ja tiedustelivat jos jotakin; Christophe tuli
yhä enemmän tuppisuuksi. Häneltä täytyi lypsää joka sana, kunnes
Jean-Michel joutui suunniltaan ja vimmastui ja loukkasi häntä.
Christophe vastasi varsin vähän kunnioittavasti, ja kohtaus päättyi
yleiseen suuttumukseen. Ukko meni matkaansa ja paukahutti oven kiinni
takanaan. Niin turmeli Christophe koko ilon noilta ihmis-raukoilta,
jotka eivät voineet ymmärtää hänen pahatuulisuuttaan; eipä ollut heidän
vikansa, että he olivat orjasieluja eivätkä aavistaneet maailmassa
voitavan muuta olla.

Christophe vetäytyi siis omaan kuoreensa; ja vaikkei hän omaisiaan
tuominnut, tunsi hän itsensä ja heidän välillään olevan kuilun. Hän
ehkä liioitteli seikkoja, jotka eroittivat heitä toisistaan: ja hän
olisi ehkä saanut katsomusten erilaisuudesta huolimatta heidät itseään
ymmärtämään, jos hän vain olisi voinut puhua heille avomielisesti.
Mutta jokainen tietää, ettei mikään lasten ja vanhempien välillä
ole vaikeampaa kuin ehdoton avomielisyys, silloinkin, kun he ovat
toisiinsa hellästi kiintyneet; sillä kunnioitus masentaa toisaalta
avomielisyyttä; ja toisaalta jälleen estää harhautunut käsitys iän ja
kokemuksen ylemmyydestä usein vanhempia ihmisiä ottamasta vakavasti
huomioon lapsen tunteita, jotka ovat monesti yhtä mieltäkiinnittäviä
kuin aikuistenkin, ja melkein aina rehellisempiä.

Ihmiset, joita, Christophe kotonaan tapasi, ja keskustelut, joita hän
siellä kuuli, veivät hänet yhä loitommalle omaisista.

Siellä kävi usein Melchiorin ystäviä, enimmäkseen orkesterin
jäseniä, juoppoja, naimattomia miehiä; he eivät olleet pahoja, mutta
jokapäiväisiä luonteita; koti räikkyi heidän nauruaan ja tömistystään.
He rakastivat musiikkia, mutta puhuivat siitä raivostuttavan
typerästi. Heidän ihastuksensa löyhäsuinen mataluus loukkasi pahoin
lapsen puhdasta hartautta. Kun he tuolla tavoin kehuskelivat jotain
kappaletta, jota hän rakasti, tuntui hänestä kuin he olisivat
loukanneet häntä itseään, hän tuli jyrkän jäykäksi, kalpeni, muuttui
kylmäksi kuin jää eikä ollut muka valittavinaan koko musiikista; hän
olisi sitä vihannut sellaisilla hetkillä, jos suinkin olisi voinut.
Melchior sanoi hänestä:

-- Tuolla ei ole sydäntä. Hänellä ei ole mitään tunteita. Minä en
tosiaan tiedä, keneen hän on tullut.

Usein lauloivat herrat yhdessä saksalaisia lauluja, -- neliäänisiä,
neljäjalkaisia, -- jotka muistuttivat aina heitä itseään, kulkien
raskaasti, juhlallisen typerinä ja halpahintaisin yhteissoinnuin.
Christophe pakeni silloin kodin loitoimpaan huoneeseen ja sadatteli
seinäin kuullen.

Isoisällä olivat myöskin omat ystävänsä: urkuri, verhoilija ja
kelloseppä, kontrabasso, loruavia vanhuksia, jotka märehtivät alinomaa
samoja sukkeluuksia ja jauhoivat iänikuisia pohtimisiaan taiteesta,
politiikasta tai seudun sukujen syntyperästä, -- paljoa vähemmän
innostuneina puhumiinsa aineisiin kuin saadakseen itse puhua ja
onnellisina siitä, että joku heitä kuunteli.

Mitä Louisaan jälleen tuli, hänen luonaan kävi ainoastaan
muutamia naapurin naisia juoruja tuomassa, ja silloin tällöin
joku "hyväätekeväinen" rouva, joka muka ajatteli häntä ja kävi
sillä verukkeella pyytämässä häntä apunaiseksi seuraaviin
päivälliskutsuihinsa, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen valvoa
Louisan lasten uskonnollista kasvatusta.

Mutta vieraista ei Christophesta ollut kukaan vastenmielisempi kuin
Theodor-eno. Hän oli isoisän poikapuoli, Claran, Jean-Michelin
ensimäisen vaimon poika. Hän oli osakas suuressa kauppahuoneessa, joka
oli liikesuhteissa Afrikaan ja kaukaiseen Itään. Hän edusti hyvin
tuota uutta saksalaistyyppiä, joka koettaa ylimielisesti halveksia
rotunsa vanhaa ihanteellisuutta ja jumaloi voitonhuumassaan voimaa ja
maailman menestystä siinä määrin, että voi arvata sen olevan tottumaton
näkemään niitä puolellaan. Mutta koska on vaikeaa yhtäkkiä muuttaa
jonkun kansan vuosisatoja vanhaa luonnetta, niin tunkeusi tässäkin
miehessä tukahdutettu ihanteellisuus esille joka hetki puheissa,
tavoissa, moraalisissa tottumuksissa, Goethen lauseiden lainaamisessa
pienimmissäkin kotoisissa hommissa; ja koko pyrkimys oli merkillistä
omantunnon ja omanvoitonpyynnin sekoitusta, omituista yritystä sulattaa
toisiinsa vanhan saksalaisen porvariston kunniaperiaatteita ja uusien
kauppahuone-palkkasoturien häikäilemättömyyttä: sekoitus, joka
haiskahti ilkeänlaisesti ulkokultaisuudelta, -- ja teki saksalaisen
voiman, voitonhimon ja itsekkyyden muka kaiken oikeuden, totuuden ja
suoruuden perikuvaksi.

Christophen puhdasta sielua tämä loukkasi katkerasti. Hän ei kyennyt
päättelemään, oliko hänen enonsa oikeassa; mutta hän inhosi häntä
ja tunsi hänet vihamiehekseen. Isoisäkään ei rakastanut Theodorin
periaatteita ja nousi usein niitä vastaan; mutta väittelyssä hän pian
joutui tappiolle, sillä Theodorin, joka oli taitava kääntelemään
sanoja, ei ollut vaikeaa tehdä vanhuksen ylevää yksinkertaisuutta
naurettavaksi. Jean-Michel häpesi lopuksi hyvää sydäntään; ja
näyttääkseen, ettei hän ollut niin takapajulla kuin luultiin, koetti
hän puhua niinkuin Theodor: moinen kuului hänen suussaan ontolta, ja
se oli hänestä itsestäänkin noloa. Kuinka eri tavalla hän ajattelikin
asioita, niin vaikutti Theodor kuitenkin häneen voimakkaasti; hän
kunnioitti käytännöllistä notkeutta, jota hän kadehti sitä enemmän,
kun hän tiesi itse olevansa sitä täydellisesti vailla. Hän haaveksi
jollekin pojanpojistaan sellaista asemaa kuin Theodorilla oli. Samaa
aikoi myöskin Melchior, joka määräsi nyt Rudolfin seuraamaan enon
jälkiä. Sitäpaitsi koetti koko kotiväki imarrella rikasta sukulaista,
jolta toivottiin kaikenlaista apua. Eno jälleen näki olevansa
siellä tarpeellinen, ja käytti hyväkseen sitä etua käskeäkseen
perheen asioissa; hän sekautui kaikkeen, ilmaisi mielipiteensä
kaikesta eikä liioin salaillut rajatonta halveksumistaan taidetta ja
taiteilijoita kohtaan; päinvastoin hän sitä oikein toitotti julki,
nöyryyttääkseen musiikkia harjoittavia sukulaisiaan; laskipa hän
heidän kustannuksellaan tökeröä ivaakin, jolle Melchior ja Jean-Michel
arkamaisesti nauroivat.

Varsinkin Christophe oli enon pilkkatauluna; mutta hän ei ollut
suinkaan kärsivällinen uhri. Hän vaikeni, puri hammasta ja näytti
tuimalta. Toinen nautti hänen mykästä raivostaan. Mutta eräänä päivänä,
kun Theodor ruokapöydässä kiusasi häntä tavallista törkeämmin, sylkäisi
Christophe kiukusta suunniltaan häntä vasten kasvoja. Siitä tuli kauhea
selkkaus. Solvaus oli niin suunnaton, että eno oli hetken sanaton
ällistyksestä; sitten sai hän puheensa lahjan ja syyti hirveästi
haukkumisia. Christophe istui paikallaan aivan kuin kivettyneenä,
niin kauhistunut hän oli teostaan, ja otti tuiskuna satavat lyönnit
vastaan tuntematta niitä; mutta kun häntä tahdottiin kiskoa polvilleen
enon eteen, niin hän riehahti, tyrkkäsi nyrkillään äidin tieltänsä
ja ryntäsi ulos. Hän juoksi kaupungista maalle päin eikä seisattunut
ennenkuin oli juoksuun tikahtua. Hän kuuli itseään kaukaa huudettavan;
ja hän ajatteli, eikö olisi parasta heittäytyä virtaan, kun ei kerran
voinut siihen vihamiestään paiskata. Hän vietti koko yön taivasalla.
Aamun sarastaessa hän meni kolkuttamaan isoisänsä oveen. Vanhus oli
niin levoton Christophen katoamisesta, -- hän ei ollut saanut unta
silmäänsä koko yönä, -- ettei hän tohtinut häntä torua. Hän vei
Christophen takaisin kotiin, ja siellä varottiin virkkamasta hänelle
enää mitään, sillä nähtiin, että hän oli ylen kiihtyneessä tilassa;
ja häntä täytyi kohdella säästävästi, sillä hänen oli sinä iltana
soitettava linnassa. Mutta monta viikkoa kiusasi Melchior häntä
vaikerruksilla, -- kääntymättä muka erikoisesti kenenkään puoleen, --
miten hän koetti olla moitteettomalla elämällä ja kauniilla käytöksellä
esikuvaksi olennoille, joilta saa palkakseen häpeää. Ja kun Theodor-eno
kohtasi Christophen kadulla, käänsi hän pois päänsä ja puristi nenäänsä
kamalan inhon elein.

Niukka kotoinen suopeus sai Christophen pysytteleimään sieltä poissa
niin paljon kuin mahdollista. Hän kärsi ainaisesta pakosta, johon
hänet siellä tahdottiin alistaa: siellä oli liian paljon sellaisia
seikkoja ja ihmisiä, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa, eikä hän
edes saanut kysyä, miksi; moiseen kohteliaisuuteen ei Christophella
ollut pienintäkään taipumusta. Kuta enemmän häntä koetettiin kesyttää
ja tehdä hänestä pieni saksalainen porvari, sitä kiivaammin tahtoi
hän päästä vapauteen. Hän olisi halunnut piehtaroida niinkuin varsa
ruohikossa, tappavan-ikäväin ja teennäisten istuntojen jälkeen, jotka
hän sai viettää orkesterissa tai linnassa, liukua takalistollaan ja
uusilla housuillaan pitkin ruohopengermää tai tapella kivillä korttelin
katupoikain kanssa. Ettei hän sitä useasti tehnyt, ei johtunut torien
ja selkäsaunan pelosta, vaan siitä, ettei hänellä ollut tovereita;
hänen ei onnistunut päästä ystävällisiin väleihin toisten lasten
kanssa. Katupojatkaan eivät tahtoneet leikkiä hänen seurassaan,
sillä hän käsitti leikin liian vakavasti ja hänen iskunsa olivat
kovakouraisia. Toisaalta jälleen hän oli tottunut olemaan yksikseen ja
poissa ikäistensä joukosta: hän häpesi, että oli tottumaton leikeissä,
eikä uskaltanut yhtyä niihin. Silloin ei hän ollut niistä muka
valittavinaan, vaikka hän kovasti toivoi, että häntäkin kutsuttaisiin
leikkimään. Mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään; ja hän lähti omille
teilleen, suruissaan, vaikka välinpitämättömän näköisenä. Hänen ainoa
onnensa oli samoella pitkin teitä Gottfried-enon kanssa, kun eno oli
seudulla. Christophe lähestyi häntä yhä enemmän, hänen riippumaton
luonteensa veti poikaa puoleensa. Hän ymmärsi nyt niin hyvin
Gottfriedin ilon harhailla pitkin kyliä, olematta mihinkään sidottuna!
Usein lähtivät he yhdessä illalla maalle, kulkivat ilman matkan
määrää suoraan eteensä, ja kun Gottfried unohti aina ajan, tulivat he
kotiin hyvin myöhään ja saivat haukkumisia. Ihaninta oli kuitenkin
pujahtaa pois kotoa yöllä, kun kaikki muut nukkuivat. Gottfried tiesi
kyllä, että se oli pahoin tehty; mutta Christophe suorastaan rukoili
häntä: eikä eno itsekään voinut vastustaa sellaista viettelystä.
Sydänyöllä tuli Gottfried kadulle talon kohdalle ja vihelsi sovitulla
tavalla. Christophe oli mennyt maata täysissä vaatteissa. Hän pujahti
sängystä, otti kengät käteensä, hiipi hengitystään pitäen viekkaasti
kuin metsäläinen keittiön ikkunaan, joka oli kadulle päin, ja kiipesi
pöydälle; Gottfried otti hänet ulkona vastaan olkapäilleen. Ja he
lähtivät kuljeskelemaan onnellisina kuin koulupojat.

Joskus he tapasivat Jeremiaan, kalastajan, joka oli Gottfriedin ystävä;
ja hänen venheessään he soluttelivat kuutamossa pitkin jokea. Airoista
tippuva vesi soi pieninä yhteissointuina, kromaattisina nuotteina.
Usva, valkea kuin maito, väreili virran kalvolla. Tähdet tuikahtelivat.
Kukot vastasivat kiekuen toisilleen rannalta rannalle; ja joskus kuului
taivaan syvyydestä leivosen liverrys, kun lintu oli kohonnut kirkkaan
kuutamon erehdyttämänä maasta. Kukaan heistä ei puhunut. Gottfried
lauloi hiljaa jonkin laulun. Jeremias kertoi kummallisia tarinoita
eläimien elämästä; ne tuntuivat sitäkin salaperäisimmiltä, koska
hän jutteli ne lyhyessä ja ongelmallisessa sanamuodossa. Kuu painui
metsänharjain taakse. Mentiin edelleen virran myötä tummien mäkien
varjossa. Taivaan ja maan hämäryys sulautui yhteen. Joen pinnassa ei
ollut viriäkään. Kaikki äänet sammuivat. Venhe liukui yössä. Liukuiko
se? Vai leijailiko? Pysyikö ehkä liikkumatonna?

... Kaislat hajautuivat kahisten kuin silkki. Äänettömästi tultiin
rantaan, noustiin maalle, ja palattiin kotiin jalkaisin. Usein sattui,
että jouduttiin sinne vasta aamun sarastaessa. Kuljettiin pitkin joen
vartta. Hopeasuomuisia salakkaparvia, vihertäviä kuin näkinhapset
tai sinertäviä kuin safiirit, kiehui rannalla päivän ensi valossa;
niitä kuhisi kuin kyitä Meduusan päässä, ne syöksyivät ahnaasti
viemään leipää, jota he niille heittelivät; ne painuivat alas murun
ympärillä, kieppuivat spiraalissa ja katosivat yhtäkkiä kuin sammuva
valosäde. Joki alkoi kuultaa ruusunpunaisena ja sinipunervana. Linnut
heräsivät, toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Nyt tuli kiire kotiin;
sisään pääsi Christophe samanlaisilla älykkäillä keinoilla kuin sieltä
oli lähtenytkin, sitten ummehtuneeseen kamariin ja vuoteeseen, johon
hän hervahti uupuneena ja nukahti heti, koko ruumiissaan aamuisten
ketojen raikas tuoksu. Kaikki meni hyvin, eikä siitä olisi huomattu
mitään, ellei nuorin veljistä, Ernest, olisi eräänä päivänä ilmaissut
Christophen öisiä matkoja: silloin ne kiellettiin ja häntä pidettiin
silmällä. Siitä huolimatta onnistui hänen joskus karata; ja hän
piti pikku kaupustelijaa ja hänen ystäviään kaikkea muuta seuraa
parempana. Christophen lähimmistä se oli kauheaa. Melchior sanoi,
että Christophella oli huono maku; vanha Jean-Michel oli kateellinen
Gottfriedille Christophen ystävyydestä; ja hän läksytteli Christophea,
että häntä huvitti antautua niin joutavaan seuraan, vaikka hänellä oli
kunnia päästä valittujen piiriin ja palvella ruhtinaita. Kaikki olivat
sitä mieltä, ettei Christophella ollut arvonantoa itseään kohtaan.



Vaikka rahahuolet kasvoivat sitä myöten kuin Melchiorin kohtuuttomuus
ja joutilaisuuskin, oli elämä vielä siedettävää niin kauan kuin
Jean-Michel eli. Hän oli ainoa, joka voi vaikuttaa Melchioriin ja
hillitä häntä edes jossakin määrin luisumasta paheen kaltevaa pintaa.
Sitäpaitsi oli vanhuksen nauttima yleinen kunnioitus sangen tarpeen,
sillä sen tähden painettiin unhoon juopon pojan hullutuksia. Ja kaiken
lisäksi auttoi hän tuon tuostakin perhettä myöskin rahapulassa.
Paitsi kapellimestarin toimesta saamaansa kohtuullista eläkettä
ansaitsi hän silloin tällöin pikkusumman soittotunteja antamalla ja
virittäen pianoita. Hän luovutti niistä suurimman osan miniälleen,
jonka hädän hän näki, vaikka Louisa koetti sitä häneltä kaikin keinoin
salata. Louisa oli tuskissaan, kun ajatteli, että appi kärsi puutetta
heidän tähtensä; se oli vanhukselta sitä kauniimpi uhraus, koska
hän oli tottunut elämään mukavasti ja antamaan rahan mennä. Joskus
eivät nämäkään uhraukset riittäneet; ja Jean-Michelin täytyi jotain
kiireellistä velkaa maksaakseen myydä salaa huonekalujaan, kirjojaan,
muistoesineitä, jotka olivat hänestä rakkaat. Melchior huomasi, että
isä antoi Louisalle lahjoja salaa ja monesti hän anasti ne vaimoltaan,
Louisan vastusteluista huolimatta. Mutta kun vanhus sai sen kuulla, --
ei Louisalta, joka aina kätki surunsa, vaan joltakulta pojanpojistaan,
-- niin hän suuttui kauheasti, ja miesten kesken syntyi hirvittäviä
kohtauksia. He olivat molemmat ylen kiivaita, ja alkoivat heti syytää
haukkumasanoja ja uhkauksia, jotka olivat viedä käsirysyyn. Mutta
keskellä pahintakin raivoa pidätti Melchioria kuitenkin jonkinlainen
vastustamaton kunnioitus isää kohtaan; ja niin juovuksissa kuin hän
olikin, painoi hän lopulta päänsä kumaraan ja kuunteli nöyrästi
haukkumisten ja nöyryyttävien moitteiden myrskyä, jonka isä purki hänen
päälleen. Mutta pienimmänkin tilaisuuden tullen hän jatkoi entistä
menoaan; ja Jean-Michel ajatteli pelolla vastaisia päiviä.

-- Te lapsi-raukkani, sanoi hän Louisalle, mihin te joutuisitte, jos ei
minua olisi!... Onneksi, lisäsi hän hyväillen Christophea, minä kestän
kyllä, kunnes tämä pystyy teitä auttamaan.

Mutta hänen laskunsa pettivät, hän oli jo matkansa päässä. Kukaan ei
olisi sitä aavistanut. Hän oli yhä ihmeen virkeä mies. Vaikka hän
oli jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, olivat hänellä kaikki
hiukset jäljellä, ikäänkuin valkea harja, jossa oli vain muutamia
harmaita tupsuja, ja karkeassa parrassa näkyi vielä aivan mustia
karvoja. Hampaita ei hänellä tosin enää ollut kuin kymmenkunta; mutta
hän tuli niillä hyvin toimeen: oli ilo nähdä häntä pöydässä. Hänellä
oli luja ruokahalu; ja vaikka hän moittikin Melchioria juomisesta,
niin itse hän näytti hänelle hyvää esimerkkiä. Hän piti erikoisesti
valkeista Moselin viineistä. Mutta hän ei halveksinut mitään muutakaan,
viiniä, olutta tai siideriä, vaan antoi arvon kaikille Herran
lahjoille. Hän ei kylläkään ollut niin typerä, että olisi upottanut
järkensä lasiin, hän oli kohtuullinen, joskin se kohtuus oli niin
laajasisältöinen, että hiukan heikompi järki olisi hänen lasiinsa
auttamattomasti hukkunut. Hänen jalkansa ja silmänsä olivat vahvat,
ja aina oli hänellä väsymätön into touhuta. Hän nousi ylös aamuisin
kello kuusi, ja pukeutui sitten hyvin huolellisesti, sillä hän piti
arvokkaasta ulkoasusta ja siitä, että häntä kunnioitettiin. Hän eli
yksin kodissaan, teki itse kaikki talousaskareensa eikä suvainnut
miniänsä pistävän nenäänsä hänen asioihinsa; hän siisti itse huoneensa,
keitti kahvinsa, ompeli nappinsa, naulaili, liimaili, korjaili; ja
touhutessaan paitahihaisillaan ja juostessaan edestakaisin portaita hän
lauleli lakkaamatta, kumisevalla bassoäänellä, jota hän tavallisesti
säesti teatraalisilla kädenliikkeillä. -- Kaupungilla hän liikkui
millä ilmalla tahansa. Hän kiersi asioillaan, unohtamatta niistä
yhtään ainoata; mutta aivan täsmällinen ei hän ollut: hän pysähtyi
joka kadun kulmaan pakisemaan jonkun tuttavansa kanssa tai laskemaan
leikkiä jonkun naapurinaisen kohdatessaan; sillä hän piti sievistä
naisista ja vanhoista ystävistä. Siksi hän myöhästyi aina, eikä tiennyt
koskaan, mitä kello oli. Päivällisaikansa ei hän kuitenkaan antanut
mennä sivuitse: hän söi siinä ravintolassa, mikä sattui olemaan
lähimpänä, ja istahti mielellään muiden pöytään vieraaksi. Hän palasi
kotiin vasta myöhään illalla, pimeän tultua, vietettyään pitkän aikaa
poikansa lasten luona. Vanhus asettui levolle, luki ennenkuin sulki
silmänsä vuoteessa sivun vanhaa raamattuaan; ja yöllä, -- sillä hän ei
nukkunut yhtämittaa enempää kuin yhden tai kaksi tuntia, -- nousi hän
ylös ja otti jonkin vanhan, antikvaariosta ostamansa kirjan: historiaa,
teologiaa, kaunokirjallisuutta tai tieteitä; hän luki muutaman sivun,
mitä vaan, niinkuin kirja sattui aukeamaan; luettava oli hänestä
samalla sekä mielenkiintoista että ikävää; hän ei ymmärtänyt sitä
liioin, mutta hän ei hypännyt silti ainoankaan sanan yli; niin luki
hän, -- kunnes hänelle jälleen tuli uni. Sunnuntaisin hän meni
messuun, käveli lasten kanssa ja pelasi keilaa. -- Koskaan ei hän
ollut eläessään ollut sairaana; ainoastaan jaloissaan tunsi hän hiukan
leiniä, joka sai hänet kiroamaan yöllä keskellä raamatun lukemista.

Kaikesta päättäen piti hänen kestää yhtä vankasti satalukunsa loppuun,
ja itse mielestään ei hän ymmärtänyt mitään syytä, ettei hän olisi
elänyt vanhemmaksikin; kun hänelle ennustettiin, että hän eläisi
satavuotiaaksi, ajatteli hän, niinkuin muuan toinenkin kuuluisa vanhus,
ettei pidä panna rajoja Sallimuksen armotöille. Ainoa merkki, että hän
vanheni, oli se, että kyyneleet herahtivat helposti hänen silmistään
esille ja että hän tuli joka päivä kiivaammaksi. Pieninkin vastustus
sai hänet hurjan raivon valtaan. Hänen punainen naamansa ja lyhyt
kaulansa lensivät silloin mustanpunaisiksi. Hän änkytteli hirveästi,
eikä hän saanut sanaa suustaan, vaan oli tukehtua. Muuan lääkäri,
perheen ystävä, oli varoittanut ja neuvonut häntä hillitsemään sekä
pikapäisyyttään että ruokahaluaan. Mutta hän oli itsepäinen kuin vanhat
ainakin, ja oli kahta varomattomampi, uhmallaankin, ja hän ilkkui
lääkkeille ja lääkäreille. Hän oli syvästi halveksivinaan kuolemaa eikä
säästänyt sanoja koettaessaan todistaa, ettei hän sitä peljännyt.

Eräänä kuumana kesäpäivänä tuli hän, tapansa mukaan runsaasti pikarista
nautittuaan ja riideltyään kaupanpäällisiksi, kotiinsa ja meni työhön
puutarhaan. Hänestä oli hauskaa muokata maata. Paljain päin keskellä
auringon paistetta ja yhä väittelystä kiihdyksissä hän lapioi nyt
vihan vimmalla. Christophe istui lehtimajassa kirja kädessä; mutta hän
ei laisinkaan lukenut: hän haaveksi ja kuunteli sirkkain nukuttavaa
sirinää; ja ajatuksissaan hän katseli isoisän hommaa. Vanhus oli häneen
selin, hän seisoi kumarassa ja repi rikkaruohoa maasta. Yhtäkkiä näki
Christophe hänen nousevan, huitovan käsiään ja kaatuvan yhtenä könttänä
kasvoilleen maahan. Hetkisen se vain nauratti Christophea. Sitten hän
näki, ettei ukki liikkunut. Christophe huusi, hän juoksi isoisän luo,
pudisti häntä kaikin voimin. Nyt alkoi häntä peloittaa. Hän rupesi
polvilleen ja koetti kaksin käsin nostaa vanhuksen suurta päätä, joka
oli maata vasten. Se oli raskas, ja Christophe vapisi niin ankarasti,
että hän tuskin jaksoi sitä liikuttaa. Mutta kun hän näki vanhuksen
nurin kääntyneet, valkeat ja veristävät silmät, hyyti häntä kauhu; ja
hän hellitti pään käsistään ja kirkaisi. Hän kavahti pimeän kammon
vallassa ylös, hän juoksi pois puutarhasta, talosta. Hän huusi ja
itki. Muuan tiellä ohitse kulkeva mies pysäytti lapsen. Christophe ei
osannut puhua, mutta hän osoitti taloa; mies meni sinne, ja Christophe
hänen perästään. Eräät muutkin olivat kuulleet huudon ja juoksivat
sinne lähitaloista. Pian oli puutarha täynnä väkeä. Tallattiin kukkia,
kumarruttiin vanhusta katsomaan, huudahdeltiin. Pari kolme miestä nosti
hänet ylös. Christophe oli jäänyt portille, hän oli kääntynyt vasten
aitamuuria ja kätki kasvonsa käsiin; hän ei uskaltanut katsoa; mutta
hän ei voinut olla sitä tekemättäkään; ja kun ihmisjono kulki hänen
ohitseen, näki hän sormiensa välistä vanhuksen vankan ruumiin, joka
riippui hervottomana: toinen käsi laahasi maata; pää, joka oli erään
kantajan polvea vasten, nytkähteli joka askelella; ja kasvot olivat
pöhöttyneet, mullan vallassa ja veriset, suu ammollaan, ja silmät
kamalat. Christophe alkoi kirkua uudestaan ja juoksi pakoon. Hän juoksi
pysähtymättä kotiin saakka, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa. Hän
ryntäsi kauheasti huutaen keittiöön äitinsä luokse. Louisa valmisti
siellä vihanneksia, Christophe karkasi ja takertui häneen kiinni
epätoivossaan, ikäänkuin apua pyytäen. Hänen kasvonsa olivat itkusta
vääntyneet, hän tuskin osasi puhua. Mutta ensimäisestä sanasta ymmärsi
Louisa kaikki, hän tuli kalmankalpeaksi, pudotti työvehkeet käsistään
ja syöksyi ulos sanaakaan virkkamatta.

Christophe jäi yksin kotiin; hän seisoi kaappia vasten ja itki
yhä vain. Hänen veljensä leikkivät. Hän ei juuri ajatellut, mitä
oli tapahtunut; hän ei ajatellut isoisää, hän muisti vain kamalan
kuvan, jonka oli äsken nähnyt; ja hän oli kauhuissaan, että hänet
pakotettaisiin näkemään se uudestaan ja palaamaan sinne.

Ja tosiaankin, kun toiset lapset alkoivat illalla, jos jotakin
tyhmyyksiä kotona tehtyään uikuttaa, että heillä oli ikävä ja nälkä,
tuli Louisa kiireesti kotiin, otti heitä kädestä ja vei heidät isoisän
luo. Äiti kulki hyvin nopeasti, ja Ernest ja Rudolf koettelivat tapansa
mukaan juonitella vastaan; mutta Louisa käski heitä olemaan hiljaa
sellaisella äänellä, että he tottelivat. Heille tuli vaistomainen
pelko: kun heidän olisi pitänyt mennä sisään, alkoivat he itkeä. Ei
ollut vielä aivan pimeä; laskevan auringon viimeiset säteet loivat
talon sisustaan omituista heiastusta, ovenrivan nuppiin, kuvastimeen,
viuluun, joka riippui seinällä ensimäisessä, hämärässä huoneessa.
Vanhuksen kamariin oli sytytetty kynttilä; ja sen lepattava valo
taisteli vallasta sammuvan päivän kalvaan hohteen kanssa ja teki varjot
vieläkin ahdistavammiksi. Melchior istui ikkunan luona ja itki kovalla
äänellä. Lääkäri seisoi kumarassa vuoteen edessä ja esti ruumiillaan
siinä makaavaa näkymästä. Christophen sydän sykki haljetakseen. Louisa
asetti lapset vuoteen jalkopäähän polvilleen maahan. Christophe tohti
vilkaista sänkyyn. Näyn jälkeen, jonka hän iltapäivällä oli nähnyt,
odotti hän nyt jotain niin kauheaa, että ensi silmäys tuntui hänestä
nyt melkein helpoittavalta. Isoisä ei liikkunut, hän näytti nukkuvan.
Poika ajatteli jo, että isoisä oli parantunut ja että kaikki oli
nyt ohitse. Mutta kun hän kuuli hänen vaikean hengityksensä, kun
hän katsoi häntä tarkemmin ja näki nuo pöhöttyneet kasvot ja niissä
suuren, sinervän läikän, joka oli tullut kaatuessa kolauksesta, kun
hän ymmärsi, että ihmisen siinä täytyi kuolla, niin hän alkoi vavista;
ja yhtyessään Louisan rukoukseen, että isoisä paranisi, hän rukoili
samalla sielunsa syvyydessä, että ellei isoisä paranisi, hän olisi edes
jo kuollut. Häntä kauhisti, mitä oli tapahtuva.

Vanhus ei ollut selvinnyt siitä saakka kuin hän oli kaatunut maahan.
Ja hän tuli tietoihinsa ainoastaan lyhyeksi hetkeksi, juuri parahiksi
ymmärtääkseen tilansa; -- se oli kolkko hetki. Pappi oli saapunut ja
luki hänelle viimeiset rukoukset. Vanhus nostettiin pieluksen varaan;
hän avasi vaivoin silmänsä, aivan kuin ne eivät enää olisi totelleet
hänen tahtoaan; hän veti käheästi henkeään, hän katseli älyttömästi
ihmisiä, kynttilöitä; ja yhtäkkiä avasi hän suunsa ja hänen kasvonsa
olivat kuvaamattoman kauhistuneet.

-- Mutta, minä... -- änkytti hän, -- minä -- kuolen.

Tuon äänen kauhea sävy tunkeusi Christophen sydämen pohjaan saakka;
koskaan ei se ollut unohtuva hänen mielestään. Vanhus ei puhunut enää,
hän uikutteli kuin pieni lapsi. Sitten hän vaipui horroksiin; mutta
hänen hengityksensä tuli yhä heikommaksi, hän vaikeroi, hän liikutteli
sormiaan, hän näytti ponnistelevan kuoleman unta vastaan. Melkein
tiedottomassa tilassaan hän huudahti kerran:

-- Äiti!

Oi, tuon vanhan miehen sammaltelun viiltävää vaikutusta, vanhuksen,
joka huusi hädässään äitiään, aivan kuin Christophe itse olisi tehnyt,
-- äitiä, josta hän ei koskaan tavallisesti ollut puhunut ja jonka
puoleen hän nyt vaistomaisesti kääntyi, viimeiseen ja hyödyttömään
apuun tuimimman tuskan hetkellä!... Hän näytti hetkeksi tyyntyvän;
tietoisuus vilkastui vielä kerran. Hänen raskaat silmänsä, joiden
katse näytti harhailevan miten sattui, osuivat pelon jäykistämään
poikaan. Ja se katse kirkastui. Vanhus ponnisti voimansa hymyilläkseen
ja puhuakseen. Louisa otti Christophen ja vei hänet lähemmäksi.
Jean-Michel liikutteli huuliaan ja koetti silittää Christophen päätä.
Mutta samassa hän meni jälleen tiedottomaksi. Loppu tuli.

Lapset vietiin toiseen huoneeseen; mutta kenelläkään ei ollut aikaa
ajatella heitä; ja Christophe tähysteli omituisen kammon kiihoittamana
oven raosta noita kauheita kasvoja, päätä, joka oli jälleen hervahtanut
pielukselle; hän näki julman kiristyksen yhä kuristavan kuolevan
kurkkua, -- kasvot, jotka uurtuivat hetki hetkeltä yhä syvemmille
kuopille, -- elävän olennon vaipumista tyhjyyteen, joka imi ihmistä
itseensä kuin pumppu, -- ja kuuli kamalan korinan, tuon kauhean
hengityksen, joka oli kuin veden pinnalla särkyvän kuplan ääntä, --
ruumiin viimeiset puuskaukset, kun se tahtoo elää, vaikka sielu on
siitä jo lähtenyt. -- Sitten pää hervahti ja luisui alemmaksi pieluksen
viereen. Ja kaikki vaikeni.

Vasta muutamia minutteja myöhemmin, keskellä nyyhkytyksiä, rukouksia ja
kuoleman sekasortoa, huomasi Louisa Christophen, joka oli takertunut
suonenvetoisin käsin ovenripaan kalpeana, peljästynein silmin ja
suu väännyksissä. Äiti juoksi Christophen luo ja pojalle tuli hänen
sylissään täristävä kohtaus. Louisa kantoi hänet talosta pois,
Christophe pyörtyi. Hän heräsi vuoteessaan, kirkui kauhusta, kun hänet
jätettiin hetkeksikin yksin, sai uuden puuskan ja pyörtyi uudestaan.
Lopun yötä ja seuraavan päivän hän makasi kuumeessa. Viimein rauhoittui
hän ja vaipui seuraavana yönä sikeään uneen, jota kesti puoleen päivään
asti. Hän oli huomaavinaan, että makuukomerossa liikuttiin, että äiti
kumartui hänen vuoteensa yli ja syleili häntä; hän oli kuulevinaan
kellojen lempeää ja kaukaista laulua. Mutta hän ei tahtonut liikahtaa;
hän oli edelleen aivan kuin unessa.

Kun hän avasi silmänsä, istui Gottfried-eno hänen vuoteensa
jalkopäässä. Christophe oli lopen menehtynyt, hän ei muistanut mitään.
Sitten palasi vähitellen muisti, ja hän alkoi itkeä. Gottfried nousi
ylös ja suuteli häntä.

-- No, pikkuiseni, no, no? kysyi eno hellästi.

-- Oi, eno, eno! vaikeroi poika painautuen Gottfriedin rintaa vasten.

-- Itke vaan, sanoi Gottfried, itke. Ja Christophe itki.

Kun sydäntä hiukan helpoitti, pyyhki hän silmänsä ja katsoi
Gottfriediin. Gottfried ymmärsi, että hän tahtoi jotain häneltä kysyä.

-- Ei, äännähti silloin eno pannen sormensa huulilleen. Ei pidä puhua.
Itkeä on hyvä, puhua paha.

Poika tahtoi kuitenkin.

-- Se ei auta.

-- Yksi ainoa asia, ei muuta...

-- Mikä sitten? Christophe epäröi:

-- Ah, eno, kysyi hän, missä hän nyt on? Gottfried vastasi:

-- Hän on Herramme luona, lapseni. Mutta sitä ei Christophe suinkaan
tarkoittanut:

-- Ei, sinä et ymmärrä: Missä hän _itse_ on? (Christophe tarkoitti
ruumista.)

Hän jatkoi vapisevalla äänellä:

-- Onko _hän_ vielä siellä?

-- Kunnon vanhus on haudattu tänä aamuna, vastasi Gottfried. Etkö
kuullut kellojen soittoa?

Christophea helpoitti. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää näkisi
rakasta ukkia, hän alkoi taas katkerasti itkeä.

-- Minun pieni puluni! hyväili Gottfried, katsellen säälivästi lasta.

Christophe odotti, että Gottfried lohduttelisi häntä; mutta Gottfried
ei koetellutkaan sitä, sillä hän tiesi, ettei se auttaisi.

-- Gottfried-eno, kysyi poikanen, etkö sinäkin pelkää tätä tällaista?

(Miten hän olisikaan halunnut, ettei Gottfried olisi peljännyt, vaan
olisi opettanut hänellekin salaisen taidon olla pelkäämättä.)

Mutta Gottfried näytti tulevan huolestuneeksi.

-- Hyst, äännähti hän aivan toisella äänellä...

-- Ja kuinka voisi olla pelkäämättä, virkkoi hän hetken päästä. Mutta
mitä se auttaa. Niin on asia. Täytyy alistua. Christophe pudisti
kapinoiden päätänsä.

-- Täytyy alistua, lapseni, toisti Gottfried. _Hän_ tuolla ylhäällä
tahtoi niin. Täytyy rakastaa sitä, mitä _Hän_ tahtoo.

-- Minä inhoan häntä! huudahti Christophe vihaisesti ja heristi
nyrkkiään taivaalle.

Gottfried käski aivan tyrmistyneenä häntä vaikenemaan. Christophe
itsekin peljästyi, mitä oli sanonut, ja alkoi rukoilla Gottfriedin
kanssa. Mutta hänen sydämensä kuohui; ja sillä välin kuin hän supisi
sokean nöyryyden ja alistumisen sanoja, piili hänen sielunsa pohjalla
kiivas uhman ja kauhun tunne tuota suunnatonta, järjetöntä totuutta,
tuota hirveää Olentoa vastaan, joka oli sellaisen säätänyt.



Päivät menevät, ja sateiset yöt laskeutuvat yli äsken luodun
hautakummun, jonka alla poloinen vanha Jean-Michel kaikkien hylkäämänä
lepää. Ensi hetkellä Melchior itki, voihki ja nyyhkytti katkerasti.
Mutta viikko ei vielä loppuun kulunut, niin Christophe kuuli hänen jo
nauravan iloisesti. Jos mainitaan Melchiorin läsnäollessa vainajan
nimi, niin hänen kasvonsa venyvät ja hän tekeytyy synkän näköiseksi,
mutta hetken päästä alkaa hän jälleen vilkkaasti puhella ja viittoa
käsillään. Hän suree vilpittömästi, mutta hänen on mahdotonta pysyä
surullisena.

Passiivinen ja alistuvainen Louisa on taipunut tähän onnettomuuteen,
niinkuin hän taipuu kaikkeen muuhunkin. Hän on lisännyt tavallisiin
rukouksiinsa vielä yhden; hän käy säännöllisesti kirkkomaalla ja
hoitelee hautaa, aivan kuin se olisi hänen talousaskareitaan.

Gottfried muistaa liikuttavan kauniisti tuota nelikulmaista maatilkkua,
jossa vanhus nukkuu. Kun hän palaa seudulle, tuo hän hänelle jotain,
tekemänsä ristin tai kimpun sellaisia kukkia, joista Jean-Michel piti.
Hän ei jätä sinne koskaan menemättä, vaikkei hän viipyisi kaupungissa
kuin muutaman tunnin; ja hän tekee sen salaa muilta.

Louisa vie joskus Christophen kanssaan haudalle. Christophea
inhoittaa kauheasti tuo lihava multaläjä, joka on puettu synkkään
asuun kukilla ja oksilla, ummehtunut haju, joka kohoaa auringon
paisteessa, yhtyen kohisevain sypressien tuoksuun. Mutta hän ei
uskalla ilmaista vastenmielisyyttään, sillä hän soimaa sen vuoksi
itseään raukkamaisuudesta ja jumalattomuudesta. Hän on kovin onneton.
Isoisän kuolema ei lakkaa häntä hätyyttämästä. Ja kuitenkin oli hän
kauan sitä ennen tiennyt, mitä on kuolema, oli sitä ajatellut, oli
sitä peljännyt. Mutta koskaan ei hän ollut sellaista vielä nähnyt; ja
se, joka näkee sen ensi kerran, huomaa, ettei hän ole mitään ennen
tuntenut, ei kuolemaa, ei elämää. Kaikki luhistuu silloin kasaan
yhdellä iskulla; kaikki ihmisen järki ei auta mitään. Luuli ennen
elävänsä, luuli saaneensa jonkinlaisen elämänkokemuksen: näkeekin
nyt, ettei tiennyt mitään, näkee, ettei nähnyt mitään, että oli
elänyt kuvittelun verhossa, jonka sielu oli kutonut ja joka peitti
silmiltämme todellisuuden kauheat kasvot. Ei ole mitään yhteyttä
kärsimyksen-ajatuksen ja olennon välillä, joka vuotaa verta ja kärsii.
Ei myöskään yhteyttä kuoleman-ajatuksen ja lihan, sielun välillä, joka
vääntelehtii tuskassa ja kuolee. Kaikki inhimillinen puhe, inhimillinen
viisaus eivät ole muuta kuin jäykkiä, automaattisia teatterinukkeja
todellisuuden häikäisevän valon niihin synkästi sattuessa, maan tomusta
ja verestä tehtyjä luomuksia, jotka koettavat koko epätoivoisella ja
hyödyttömällä kiihkollaan takertua kiinni elämään, joka päivä päivältä
heiltä karkaa.

Christophe ajatteli tätä, yötä ja päivää. Kuolemankamppailun muisto
kidutti häntä; hän kuuli sen kauhean hengityksen; jok'ainoa yö hän
näki isoisän. Koko luonto oli horjahtanut radaltaan; hänestä tuntui
kuin olisi hänet ympäröinyt usva. Hän tunsi kaikkialla, minne päin hän
kääntyikin, kasvoillaan sokean ja kaikkivaltiaan Villipedon surmaavan
hengityksen; hän tunsi olevansa tuon julman hävityksen Voiman kynsissä
ja ettei hänen auttanut laisinkaan vastustella. Mutta se tunne ei
masentanut häntä, vaan se poltti häntä suuttumuksena ja vihana.
Alistuminen ei ollut hänelle ominaista. Hän ryntäsi ja puski mahdotonta
vastaan; ja vaikka hänen olisi täytynyt tunnustaa murskaavansa otsansa
ja olevansa heikompi, niin kuitenkaan ei hän myöntänyt kärsimystä.
Tästä hetkestä alkaen oli hänen elämänsä joka hetki taistelua julmaa
Kohtaloa vastaan, jota hän ei voinut hyväksyä.



Kaikkien näiden kiusaavain ajatusten täytyi kuitenkin väistyä elämän
kovuuden tieltä. Perheen taloudellinen tila huononi huimaa vauhtia, kun
Jean-Michel, joka yksin oli tuhoa viivyttänyt, oli nyt poissa. Hänessä
kadotti Krafftien perhe parhaan auttajansa, ja kurjuus astui ovesta
sisään.

Melchior sitä yhä vaan lisäsi. Hän ei välittänyt työstä, vaan
heittäytyi täydellisesti paheensa valtaan, kun hän nyt oli päässyt
ainoasta valvonnasta, joka oli häntä hillinnyt. Melkein joka yö tuli
hän kotiin juovuksissa eikä tuonut sinne koskaan ansaitsemiaan rahoja.
Sitäpaitsi oli hän menettänyt melkeinpä kaikki tuntinsa. Hän oli kerran
ilmestynyt erään oppilaansa kotiin täydessä humalassa: tämän skandaalin
tähden suljettiin häneltä kaikki ovet. Orkesterissa oli häntä kärsitty
ainoastaan kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan; mutta Louisa pelkäsi,
että hän ennemmin tai myöhemmin eroitettaisiin sieltäkin jonkun
mekastuksen tähden. Hän oli jo saanut ankaran varoituksen, kun hän
eräinä iltoina oli saapunut paikalleen vasta esityksen lopulla. Pari
kertaa oli hän jo unohtanut tulla sinne ollenkaan. Ja hän saattoi
pystyä mihin tahansa jollakin järjettömällä kiihtymyksen hetkellä,
jolloin hänelle tuli vimma sanoa ja tehdä tyhmyyksiä. Eikö hänen
päähänsä pälkähtänyt jo tässä eräänä iltana se hullutus, että hän
vaati kivenkovaan saada soittaa keskellä _Walkyrian_ näytöstä erään
oman suuren sävellyksensä viululle! Ainoastaan suurimmalla vaivalla
saatiin hänet siitä estetyksi. Voi myöskin sattua, että hän purskahti
nauruun näytännön aikana, joutuessaan hullunkuristen kuvien lumoukseen,
jotka liikkuivat näyttämöllä tai hänen aivoissaan. Tovereita sellainen
huvitti ja hänelle annettiin paljon anteeksi hänen hassujen eleittensä
vuoksi. Mutta moinen laupeus oli paljoa pahempaa kuin mikään ankaruus;
ja Christophe oli sitä nähdessään kuolla häpeästä.

Lapsi oli nyt ensi viulun soittaja orkesterissa. Hän koetti parhaansa
mukaan pitää vaaria isästään, olla tarvittaessa hänen sijaisenaan,
rauhoittaa häntä, kun Melchiorille tulivat villit puuskansa. Se ei
ollut kovinkaan helppoa, ja viisainta oli olla hänestä laisinkaan
välittämättä; sillä kun juopunut näki itseään katseltavan, niin hän
alkoi irvistellä tai pitää jotain puhetta. Christophe käänsi siis
kasvonsa pois ja vapisi pelosta, että isä tekisi jonkin mielettömyyden;
hän koetti syventyä tehtäväänsä, mutta ei voinut olla kuulematta
Melchiorin loruja ja toverien naurua. Kyyneleet tulivat hänelle
silmiin. Soittajat olivat hyviä ihmisiä, he huomasivat sen ja heidän
kävi sääliksi häntä; he hillitsivät ilonpuuskiaan eivätkä puhuneet
Christophen kuullen hänen isästään. Mutta Christophe tunsi, että
he häntä surkuttelivat. Hän tiesi, että heti, kun hän oli lähtenyt
ulos, alkoi ilveily jälleen, ja että Melchior oli koko kaupungin
naurun esineenä. Hän ei voinut sitä mitenkään estää, ja hän kärsi
siitä julmasti. Hän vei näytäntöjen jälkeen isän kotiin; hän tarjosi
hänelle kätensä, kärsi hänen lörpöttelyitään ja koetti kaikin mokomin
salata ihmisiltä hänen hoippumistaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut?
Ja lisäksi onnistui hänen ponnistuksistaan huolimatta harvoin saada
Melchior perille saakka. Jossakin kadun kulmassa julisti isä, että
hänen täytyy nyt lähteä tärkeään kokoukseen eräitten ystäviensä luokse,
koska oli luvannut mennä; ja mitkään todistelut eivät voineet saada
häntä syömään sanaansa. Sitäpaitsi ei ollut viisasta väittää Melchioria
vastaan, ellei tahtonut saada aikaan isällisten torain kohtausta, joka
veti naapurit ikkunoihin katselemaan.

Kaikki talousrahat menivät sitä tietä. Melchior ei enää tyytynyt
juomaan pelkästään omia ansioitaan. Hän joi nekin, jotka hänen vaimonsa
ja poikansa tuskalla ja työllä saivat kokoon. Louisa itki; mutta hän ei
uskaltanut vastustaa; sitä ei hän ollut tehnyt sen jälkeen kuin mies
oli hänelle tylysti huomauttanut, ettei talossa ollut mitään hänen
omaansa ja ettei hän ollut tuonut siihen kolikkoakaan. Christophe
koetti niskuroida; Melchior antoi häntä korville, haukkui, että hän
oli nulikka, ja riisti rahat hänen kädestään. Poika oli jo kaksi-,
kolmetoista-vuotias, hän oli ikäisekseen luja, ja vimmastui sisässään
sellaisesta kurinpidosta; mutta suoranaiseen kapinaan ei hän vielä
uskaltanut nousta; ja hän antoi mieluummin ryöstää itseltään kuin
jaksoi sietää uusia nöyryytyksiä. Ainoa keino, mitä Louisalla ja
hänellä oli, oli piiloittaa rahansa. Mutta Melchior oli ihmeellisen
kekseliäs löytämään heidän piilopaikkansa sillaikaa kuin he eivät
olleet kotona. Nekään saaliit eivät pian riittäneet. Melchior alkoi
myydä isältä perimiään kapineita. Christophe näki suureksi surukseen
rakkaiden muistoesineiden katoavan: kirjojen, sängyn, huonekalujen,
säveltäjäin muotokuvien. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Mutta kun
Melchior eräänä päivänä, kolhaistuaan itseään isoisän vanhaa pianoa
vastaan, kirosi vihoissaan, hieroi polveaan ja sanoi, ettei heillä
ollut tilaa liikkuakaan huoneessa ja että hän puhdistaisi talon
kaikesta vanhasta roskasta, niin pääsi Christophelta epätoivoinen
huudahdus. Oli kyllä totta, että huoneet olivat täpö-täynnä kalustoa,
sillä sinne oli kasattu isoisän huonekalut, että voitiin myydä hänen
talonsa, tuo rakas talo, jossa Christophe oli viettänyt lapsuutensa
onnellisimmat hetket. Totta oli sekin, ettei vanha piano ollut enää
juuri minkään arvoinen, että sen ääni oli vaivainen ja ettei Christophe
enää pitkään aikaan ollut sitä soittanut, koska hänellä oli nyt uusi,
kaunis piano, jonka ruhtinas anteliaasti oli hänelle lahjoittanut;
mutta vaikka vanha soitin olikin virkaheitto, oli se kuitenkin
Christophen paras ystävä: se oli näyttänyt lapselle aikoinaan musiikin
rajattomat maailmat; sen keltaisia ja kuluneita koskettimia näppäillen
oli hän löytänyt sävelten kuningaskunnan ja niiden lait; ja sen oli
lahjoittanut isoisä, joka oli kuluttanut kuukausia korjatakseen kuntoon
sitä pojanpoikaansa varten ja oli sitten ollut siitä niin ylpeä: se
oli jollakin tavoin pyhä esine. Niinpä Christophe nousi isän aikeita
vastaan ja väitti, ettei sitä ollut oikeus myydä. Melchior käski
hänen pitää suunsa kiinni. Christophe kiihtyi yhä enemmän ja huusi,
että piano oli hänen ja että hän kielsi siihen koskemasta. Hän uskoi
nyt saavansa kovan rangaistuksen. Mutta Melchior katsoi häneen vain
häijysti hymyillen ja vaikeni.

Seuraavana päivänä oli Christophe jo unohtanut koko asian. Hän tuli
kotiin väsyneenä, mutta melkoisen hyvällä tuulella. Hän huomasi
heti jotain veljiensä salavihkaisissa katseissa. He olivat kumpikin
lukevinaan; mutta he vilkaisivat häneen syrjästä ja vaanivat hänen
jokaista liikettään, painuen jälleen kirjoihinsa, kun hän sattui
heihin katsahtamaan. Hän ajatteli, että he olivat kai tapansa mukaan
tehneet hänelle taas jotkin ilkeät kepposet; mutta hän oli sellaiseen
tottunut, hän ei siitä välittänyt, hän ainoastaan päätti antaa
heille hyvän löylyn, kun hän heidän tekonsa keksisi, niinkuin usein
ennenkin. Hän ei siis viitsinyt ottaa tarkempaa selkoa asiasta, hän
istuutui lieden ääreen isänsä pariin; isä tiedusteli muka hartaasti
päivän kuulumia, mikä ei suinkaan ollut hänen tapansa. Pakinoidessaan
Christophe huomasi, että Melchior iski salaa silmää pikku veljille.
Hänen sydäntään kouristi. Hän juoksi huoneeseensa... Pianon paikka
oli tyhjä! Hän huusi tuskasta. Hän kuuli toisesta huoneesta veljiensä
naurun-tirskuntaa. Veri nousi kiivaasti hänen kasvoihinsa. Hän syöksyi
toisten luo. Hän huusi:

-- Minun pianoni!

Melchior kohotti rauhallisesti ja muka hölmistyneen näköisenä päätänsä,
ja se sai toiset lapset purskahtamaan nauruun. Isäkään ei enää voinut
hillitä itseään, nähdessään, miten surkealta Christophe näytti;
ja hän kääntyi poispäin, hillitäkseen nauruaan. Nyt ei Christophe
enää tiennyt, mitä teki. Hän karkasi kuin hurja isänsä kimppuun.
Melchiorilla, joka istui mukavasti loikoen nojatuolissa, ei ollut aikaa
varjella itseään. Poika tarttui hänen kurkkuunsa ja huusi hänelle:

-- Varas!

Se kävi silmänräpäyksessä. Melchior karisti raivoissaan riuhtovan
kimpustaan pois ja paiskasi hänet kivipermannolle. Pojan pää iski
kamiinin rautaristikon kulmaan. Christophe nousi polvilleen ammottava
haava otsassa; ja tukahtuvalla äänellä hän hoki:

-- Varas!... Varas, joka varastaa meiltä, äidiltä, minulta... Varas!
Myy isoisän!

Melchior nousi ylös ja kohotti nyrkkiään Christophen päätä kohti. Poika
uhmasi häntä vihaa leimuavin silmin ja vapisi raivosta. Melchior alkoi
silloin myöskin vavista. Hän istahti ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Pikkuveljet olivat juosseet kauheasti kirkuen karkuun. Seurasi
hiljaisuus. Melchior uikutteli epämääräisiä sanoja. Christophe seisoi
yhä seinää vasten ja tähtäsi häneen tuimin katsein, hammasta purren ja
vavisten kiireestä kantaan. Melchior alkoi nyt soimailla itseään.

-- Niin, varas olen! Minä ryöstän perheeni puille paljaille. Omat
lapseni halveksivat minua. Olisi parempi, että olisin kuollut!

Kun hän lakkasi uikuttamasta, kysyi Christophe häneltä kylmästi ja
liikahtamatta:

-- Missä se piano on?

-- Wormserilla, vastasi Melchior, uskaltamatta kohottaa silmiään.

Christophe astui häntä kohti ja sanoi:

-- Rahat tänne!

Melchior veti aivan lamaan lyötynä taskustaan rahat ja antoi ne
pojalleen. Christophe lähti ovelle. Melchior huudahti:

-- Christophe!

Christophe pysähtyi. Melchior jatkoi murtuneella äänellä:

-- Pikku Christopheni!... Älä minua halveksi. Christophe heittäytyi
hänen kaulaansa, nyyhkytti:

-- Isä, rakas isä! En minä sinua halveksi! Minä olen niin onneton!

He itkivät molemmat ääneensä. Melchior vaikeroi:

-- Ei se ole minun vikani. Minä en sittenkään ole paha. Enhän
Christophe, enhän minä ole paha?

Hän lupasi lakata juomasta. Christophe pudisti epäuskoisesti päätänsä;
ja Melchior myönsi, ettei hän jaksanut vastustaa, kun hänellä oli
kolikkokin käsissään. Christophe mietti asiaa ja sanoi:

-- Kuule, isä, nyt täytyisi...

Hän keskeytti.

-- Mitä sitten?

-- Minua niin hävettää...

-- Ketä häpeät? kysyi Melchior viattomasti.

-- Sinua.

Melchiorin suu vääntyi pilkallisesti ja hän virkkoi:

-- Se ei maksa vaivaa.

Christophe selitti nyt, että kaikki perheen tulot, myöskin Melchiorin
palkka, pitäisi uskoa jonkun henkilön hoitoon, joka antaisi
Melchiorille joka päivä tai viikoksi kerrallaan sen verran, mitä hän
välttämättä tarvitsi. Melchior, jolla oli nyt nöyryyden puuskansa, --
eikä hän ollut varsin selväkään -- ei pitänyt tätä toimenpidettä kyllin
perinpohjaisena, vaan julisti, että hän kirjoittaa heti herttualle
pyynnön, että hänelle tuleva eläke maksettaisiin hänen pojalleen
Christophelle. Christophe ei sitä hyväksynyt, hän punastui, kun
ajatteli isänsä nöyryytystä. Mutta Melchioria poltti uhrautumisen tuli,
hän tahtoi ehdottomasti kirjoittaa. Hän oli itsekin liikutettu tekonsa
ylevyydestä. Christophe kieltäytyi ottamasta kirjettä haltuunsa;
ja Louisa, joka samassa saapui kotiin ja jolle asia selitettiin,
sanoi, että hän kerjäisi mieluummin kuin pakottaisi miestään moiseen
häpeään. Hän lisäsi luottavansa Melchioriin ja olevansa varma, että
hän parantaisi tapansa hänen ja lastensa tähden. Koko asia päättyi
yleiseen hellyyden kohtaukseen; ja Melchiorin kirje, joka oli unohdettu
pöydälle, putosi kaapin alle kenenkään sitä huomaamatta.

Mutta joku päivä myöhemmin löysi Louisa sen sieltä, lakaistessaan
lattiaa; ja kun hän oli kovin onneton Melchiorin yhä edelleen
jatkuvasta huonosta elämästä, sillä mies oli jälleen unohtanut kaikki,
niin otti hän paperin talteen eikä sitä repinyt. Hän piti sitä säilössä
monta kuukautta ja karkoitti aina pois mielestään ajatuksen turvautua
siihen, vaikka hän saikin alinomaa kärsiä. Mutta kun hän eräänä päivänä
näki Melchiorin jälleen lyövän Christophea ja ryöstävän häneltä hänen
rahansa, ei hän enää sitä kestänyt; ja jäätyään kahden kesken itkevän
poikansa kanssa, meni hän, otti kirjeen, antoi sen Christophelle ja
sanoi:

-- Lähde nyt.

Christophe epäröi vieläkin; mutta hän ymmärsi, ettei enää ollut
muuta keinoa, jos tahdottiin pelastaa sekin vähä, mitä vielä oli
jälellä, täydestä perikadosta. Hän lähti menemään linnaan; häneltä
kului melkein tunnin aika parinkymmenen minutin matkalla. Käynnin
häpeällinen tarkoitus mursi hänen sydäntään. Hänen ylpeytensä, joka oli
kiihtynyt korkeimmilleen näinä viimeisinä surullisina ja yksinäisinä
vuosina, vuoti verta hänen ajatellessaan, että hänen täytyi nyt
julkisesti tunnustaa isänsä pahe. Omituinen ja kuitenkin ymmärrettävä
epäjohdonmukaisuus sai hänet koettamaan sitä pahetta salata, vaikka
hän tiesikin, että kaikki tunsivat sen; hän ei ollut muka huomaavinaan
mitään; hänet olisi saanut hakata kappaleiksi, mutta hän ei olisi sitä
myöntänyt. Ja nyt, nyt meni hän omasta alotteestaan...! Kymmenesti oli
hän kääntyä takaisin; hän kiersi kaksi kolme kertaa kaupungin ympäri,
tullen aina samaan paikkaan, ennenkuin meni sisään. Mutta tässä ei
ollut kysymys pelkästään hänestä itsestään. Tämä koski myöskin hänen
äitiään ja veljiään. Koska isä heidät jätti oman onnensa nojaan, koska
hän heitä petti, oli hänen, vanhimman pojan, velvollisuus asettua isän
paikalle ja rientää heitä auttamaan. Epäröinti täytyi voittaa, ylpeys
täytyi masentaa: häpeän kalkki oli juotava pohjaan. Hän meni palatsiin;
sisäportailta oli hän vielä paeta takaisin. Hän lyhistyi polvilleen
porrasaskelmalle. Eteisessä seisoi hän monta minuttia käsi ovenrivassa,
kunnes joku tuli, ja hänen täytyi astua sisään.

Kansliassa tunsivat kaikki hänet. Christophe pyysi saada puhutella
hänen Ylhäisyyttään teatterien intendenttiä, parooni von
Hammer-Langbachia. Muuan nuori virkailija, lihava, kaljupäinen ja
punanaamainen mies, jolla oli valkeat liivit ja punainen kaulaliina,
puristi tuttavallisesti hänen kättään ja alkoi jutella eilisestä
oopperasta. Christophe toisti asiansa. Virkailija vastasi, ettei hänen
Ylhäisyydellään juuri nyt ollut aikaa, mutta jos Christophella olisi
hänelle jokin anomus, niin se voitaisiin lähettää hänelle toisten
paperien joukossa, kun ne pian vietiin hänen allekirjoitettavikseen.
Christophe antoi hänelle kirjeensä. Virkailija silmäili sitä, ja
häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:

-- Ah, tosiaanko! virkkoi hän iloisesti. Tämä on hyvä ajatus! Kauan
sitten olisi hänen pitänyt keksiä tämä! Eläessään ei hän ole tehnyt
parempaa. Ah, se vanha ratti! Kuinka hiidessä hän on tähän alistunut?'

Hän keskeytti lyhyeen, sillä Christophe oli temmannut paperin hänen
kädestään ja huudahti kalman kalpeana:

-- Minä kiellän!... Kiellän teitä solvaamasta minua!

Virkailija ällistyi:

-- Mutta, rakas Christophe, koetti hän sanoa; kukapa sinua tahtoisi
solvata? Enhän sanonut muuta kuin mitä koko maailma tietää.
Ajattelethan sinä itsekin niin.

-- En! huusi Christophe raivoissaan.

-- Kuinka, etkö sinä ajattele? Et ajattele, että hän juo?

-- Se ei ole totta! vastasi Christophe. Ja hän polki jalkaansa.

Virkailija kohautti hartioitaan:

-- Siinä tapauksessa, miksi hän sitten kirjoitti tämän kirjeen?

-- Siksi, siksi, että... änkytteli Christophe, -- (hän ei enää tiennyt,
mitä sanoa), -- siksi, että, kun minä tulen kuitenkin kerta kuussa
tänne nostamaan palkkaani, minun sopii samalla aikaa ottaa isänikin
palkka. On tarpeetonta meidän molempien vaivautua sen tähden... Isällä
on paljon työtä.

Hän punastui mieletöntä selvitystään. Virkailija katsoi häntä puoleksi
ivallisesti ja puoleksi säälien. Christophe rutisti paperin kädessään
kokoon ja näytti aikovan lähteä. Virkailija nousi ylös ja tarttui häntä
käsivarteen.

-- Odotahan vähän, sanoi hän, minä pidän huolen asiasta.

Hän meni johtajan huoneeseen. Christophe odotti; muut virkailijat
katselivat häntä. Hänen verensä kuohui. Hän ei tiennyt, mitä hän teki,
mitä hän kohta tekisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän aikoi jo
paeta, ennenkuin saisi vastauksen; ja hän oli juuri lähdössä, kun ovi
aukesi:

-- Hänen Ylhäisyytensä ottaa sinut vastaan, virkkoi avulias virkailija
hänelle.

Christophen oli pakko mennä sisään.

Hänen Ylhäisyytensä parooni von Hammer-Langbach, pieni, siisti vanhus,
jolla oli poskiparta ja viikset ja leuka sileäksi ajeltu, katsahti
kulta-sankaisten silmälasiensa ylitse Christopheen, kirjoittaen yhä
edelleen ja vastaamatta Christophen neuvottomiin kumarruksiin edes
päätä nyökkäämällä.

-- No, herra Krafft, sanoi hän viimein, te pyydätte...

-- Teidän Ylhäisyytenne, kiiruhti Christophe vastaamaan, antakaa
minulle anteeksi. Minä olen tarkemmin harkinnut asiaa. Minä en enää
pyydä mitään.

Vanhus ei koettanut saada selitystä moiseen äkilliseen
mielenmuutokseen. Hän katseli tarkkaavammin Christophea, ryiskeli ja
virkkoi:

-- Ettekö antaisi, herra Krafft, minulle kirjettä, joka on kädessänne?

Christophe huomasi, että intendentti katseli paperia, jota hän yhä
edelleen ajatuksissaan rutisteli kädessään.

-- Se on tarpeetonta, teidän Ylhäisyytenne, sammalteli Christophe. Se
ei enää maksa vaivaa.

-- Olkaa hyvä ja antakaa se tänne, toisti vanhus rauhallisesti, aivan
kuin ei olisi kuullut.

Christophen täytyi antaa hänelle tuo rutistunut paperilappu; mutta hän
alkoi hokea heti jotain, kokonaisen virran sekavia sanoja, ja ojensi
yhä kättään saadakseen kirjeensä takaisin. Hänen Ylhäisyytensä avasi
huolellisesti paperin, luki sen, katseli Christophea, antoi hänen
solkata selityksiään, ja keskeytti viimein veitikkamainen vilahdus
silmissään:

-- Se on hyvä, herra Krafft. Anomuksenne on hyväksytty.

Hän hyvästeli Christophea kättä pistäen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.

Christophe meni ulos aivan murtuneena.

-- Älä ole suutuksissasi, Christophe, sanoi äskeinen virkailija
hänelle, kun poika tuli takaisin kansliaan. Christophe antoi hänen
puristaa kättään, tohtimatta nostaa katsettaan maasta. Sitten näki hän
olevansa ulkona linnan edustalla. Hän oli aivan mieletön häpeästä.
Kaikki, mitä hänelle oli sanottu, palasi hänen muistoonsa; ja hän oli
tuntevinaan loukkaavaa ivaa ihmisten säälissä, jotka kunnioittivat
ja surkuttelivat häntä. Kun hän tuli kotiin, vastasi hän tuskin
jonkin ärtyneen sanan Louisan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi
kantanut äidilleen kaunaa siitä, mitä hän nyt oli tehnyt. Häntä
kalvoi omantunnon vaiva, kun hän ajatteli isää. Hän aikoi tunnustaa
Melchiorille kaikki, pyytää häneltä anteeksi. Melchior ei ollut
kotona. Christophe odotti häntä unta silmiinsä saamatta puoleen yöhön.
Kuta enemmän hän isää ajatteli, sitä julmemmin hänen tuntonsa häntä
vaivasi; hän ihannoi isäänsä; hän kuvitteli, että isä oli heikko,
hyvä, onneton, kaikkein lähimpiensä pettämä. Tuskin hän kuuli hänen
askeleensa portaissa, niin hypähti hän vuoteesta juostakseen häntä
vastaan ja heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta Melchior tuli kotiin
niin inhoittavan juovuksissa, ettei Christophe tohtinut lähestyä häntä;
ja hän hiipi takaisin vuoteeseensa ajatellen katkeran pilkallisesti
kauniita haaveitaan.

Kun Melchior joku päivä myöhemmin kuuli, mitä oli tapahtunut, tuli
hänelle suunnaton raivon puuska; ja vaikka Christophe koetteli rukoilla
ja estellä, meni hän mekastamaan siitä linnaan. Mutta hän tuli sieltä
takaisin sangen nolona, eikä hiiskunut sanaakaan, miten hänen siellä
oli käynyt. Hänet oli otettu sangen huonosti vastaan. Hänelle oli
sanottu, että hänen olisi viisainta käyttää toisenlaista kieltä, --
että hänen oli sallittu pitää eläkkeensä ainoastaan poikansa vuoksi,
ja että jos hän vasta tekisi pienimmänkm skandaalin, niin se häneltä
lakkautettaisiin. Niinpä olikin Christophe sangen hämmästynyt ja
keventyneellä mielellä, kun hän näki isänsä myöntyvän vastaiseen
asemaansa, jopa kerskuvankin, että hän oli itse, omasta alotteestaan
ryhtynyt tähän _uhraukseen_.

Se ei kuitenkaan estänyt Melchioria toitottamasta kaupungilla, että
hänen vaimonsa ja lapsensa ryöstivät hänet puti-puhtaaksi; että hän
oli kieltäytynyt heidän tähtensä kaiken ikänsä, ja nyt hänet jätettiin
kärsimään puutetta. Hän koetti myöskin houkutella Christophelta rahaa
kaikenlaisilla liehittelyillä ja ovelilla juonilla, jotka pyrkivät
naurattamaan Christophea, vaikkei moinen tosiaan antanut syytä iloon.
Mutta kun Christophe piti puolensa, luopui Melchior viimein niistä
yrityksistä. Tuon neljätoista-vuotiaan lapsen ankarat ja arvostelevat
silmät nöyryyttivät Melchioria ilkeästi. Mutta hän kosti salaa
oveloilla kepposilla. Hän meni kapakkaan, joi ja kestitsi muita
sydämensä halusta, eikä maksanut laskuaan, vaan väitti, että hänen
poikansa asia oli nyt suorittaa hänen velkansa. Christophe ei siitä
kieltäytynyt, sillä hän pelkäsi siten vaan lisäävänsä häpeäänsä; ja
niinpä hän ja Louisa raatoivat kaikin voimin maksaakseen Melchiorin
velkoja. -- Viimein tuli Melchior aivan välinpitämättömäksi koko
soittajan-viralleen, kun hän ei kerran itse saanut kantaa siitä
palkkaansa; ja hän jäi pois niin usein paikaltaan teatterista, että
hänet ajettiin Christophen rukouksista huolimatta viimein pois. Poika
sai siis nyt yksin elättää isänsä, veljensä ja koko perheen. Näin tuli
Christophesta neljätoista-vuotiaana perheenpää.



Christophe otti päättävästi tämän raskaan taakan kantaakseen. Ylpeys
kielsi häntä turvautumasta ihmisten armeliaisuuteen. Hän vannoi
itsekseen selviävänsä asiasta omin voimin. Hän oli pienestä saakka
kärsinyt kovin nähdessään äitinsä ottavan vastaan armopaloja; se oli
ainainen riidanaihe heidän välillään, kun tuo kunnon nainen palasi
kotiin riemuissaan siitä, että oli saanut joltakin suojelushaluiselta
rouvalta lahjan. Louisa ei nähnyt siinä mitään ilkeää, vaan iloitsi,
sillä saattoipa hän tämänkin pienen rovon avulla helpoittaa hiukan
Christophensa vaivoja ja parantaa yhdellä ruokalajilla laihaa
illallista. Mutta Christophe tuli silloin aina synkäksi; hän ei
virkkanut sanaakaan koko iltana; ja hän kieltäytyi koskemasta sillä
tavoin saatuun ruokaan, ilmaisematta kuitenkaan syytä. Louisa
huolestui; hän koetti yksinkertaisen tunkeliaasti saada poikaansa
syömään: Christophe ei suostunut; äiti tuli lopulta kärsimättömäksi
ja virkkoi jonkin epämiellyttävän sanan, johon Christophe puolestaan
vastasi; sitten hän heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos. Isä
kohautti olkapäitään ja sanoi Christophea mahtailijaksi. Veljet
pilkkailivat häntä ja söivät hänen osansa.

Täytyi kuitenkin keksiä lisäkeinoja perheen elättämiseksi. Christophen
orkesterista saama palkka ei riittänyt. Hän ryhtyi nyt antamaan
pianotunteja. Hänen taiturimaiset lahjansa, hyvä maineensa ja varsinkin
ruhtinaan suojelus hankkivat hänelle lukuisasti oppilaita ylemmän
porvariston piirissä. Joka aamu kello yhdeksästä alkaen opetti hän
pianonsoittoa nuorille tytöille, usein itseään vanhemmille, jotka
kiusasivat häntä kauheasti ja saattoivat hänet epätoivoon typerällä
soitollaan. He olivat musiikissa täysiä hölmöjä; sitä vastoin oli
heillä kaikilla, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, erinomainen silmä
huomaamaan naurettavuuksia; eikä heidän ilkkuva katseensa säästänyt
Christophea, jos hän teki pienimmänkin tyhmyyden. Se oli hänelle
oikeaa kidutusta. Istuessaan heidän vieressään, tuolinsa äärimmäisellä
reunalla, punaisena ja jäykkänä, kiukusta halkeamaisillaan,
uskaltamatta hiiskahtaakaan ja tehden kaiken voitavansa, ettei olisi
kiivastunut sanomaan tyhmyyksiä, ja peljäten ääntään ja saamatta
tuskin sanaa kurkustaan, koetellen tekeytyä ankaran näköiseksi ja
nähden vilkuttavan itseään syrjästä, sellaisessa menetti hän lopulta
malttinsa, sekautui sanoissa keskellä aivan yksinkertaista huomautusta,
säikähti olevansa naurettava, olikin sitä, ja suuttui viimein niin,
että syyti loukkaavia moitteita. Mutta hänen oppilaittensa oli
helppo kostaa; eivätkä he jättäneet sitä tekemättä, vaan nolasivat
Christophea katselemalla häntä erikoisella tavalla, tekemällä hänelle
mitä tavallisimpia kysymyksiä, jotka saivat hänet korviin saakka
punastumaan; tai he pyysivät häneltä pikku palvelusta, -- kuten
esimerkiksi ottamaan pöydältä tai tuolilta jotain sinne jäänyttä
esinettä: -- se oli hänelle kiusallisin koetus, sillä silloin täytyi
hänen kulkea yli lattian ilveileväin silmien uhrina, tyttöjen
tarkastellessa armottomasti jokaista hänen tökeröä liikettään, hänen
kömpelöitä jalkojaan, jäykkiä käsivarsiaan, hänen koko ruumistaan,
jonka kiusallinen hetki teki kovin kankeaksi.

Näiltä tunneilta täytyi hänen rientää juoksujalkaa
teatteriharjoituksiin. Usein ei hänellä ollut aikaa syödä
aamiaistakaan; hän pisti vain taskuunsa palan leipää ja leikkeleitä,
jotka hän sitten söi väliaikoina. Joskus hän sai olla _Musik Direktor_
Tobias Pfeifferin viransijaisena, orkesterin johtajan, joka seurasi
mielenkiinnolla hänen kehitystään ja opetti häntä toimittamaan silloin
tällöin hänen tehtäväänsä orkesterin harjoituksissa. Sitäpaitsi täytyi
hänen ajatella omaakin musikaalista kasvatustaan. Toiset pianotunnit
veivät hänen aikansa iltanäytännön alkuun saakka. Ja usein pyydettiin
hänet illalla näytännön jälkeen soittamaan vielä hoviin. Siellä hänen
täytyi esiintyä tunnin tai parikin. Ruhtinatar oli ymmärtävinään
musiikkia; hän rakasti sitä suuresti, vaikka ei ollut koskaan
osannut eroittaa hyvää huonosta. Hän vaati Christophea esittämään
hassunkurisia ohjelmia, joissa joutavanpäiväiset rapsodiat rehentelivät
mestariteosten seassa. Mutta ruhtinattaren suurin huvi oli kuitenkin
antaa Christophen improvisoida; ja hän valitsi hänelle aiheet, jotka
aina olivat suorastaan äitelän sentimentaaleja.

Christophe lähti sieltä sydänyön tienoissa upouupuneena, tyhjin
vatsoin; hänen käsiään tulisti, päätä poltti kuin kuumeessa. Hiki
kihosi hänen ruumiistaan; ja ulkona satoi joskus lunta tai oli jääkylmä
sumu. Hänen täytyi kulkea läpi puolen kaupunkia ennenkuin hän pääsi
kotiin; hän meni jalkaisin, hampaat kalisivat vilusta, häntä itketti ja
hän oli nukkua seisoalleen; hänen täytyi varoa, ettei olisi tahrannut
vesilätäköissä ainoaa iltapukuaan.

Hän pääsi komeroon, jossa hän asui yhä edelleen veljiensä kanssa;
ja koskaan ei hänen elämänsä äitelyys ja epätoivo, koskaan ei hänen
yksinäisyytensä tunne ahdistanut häntä enemmän kuin hetkellä, jolloin
hän tuossa ummehtuneelta löyhkäävässä kopissa viimeinkin sai heittää
pois kurjuutensa ikeen. Tuskin oli hänellä voimaa riisuutua. Onneksi
valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä pielusta vasten, niin raskas
uni, että hän vaipui tiedottomuuteen tuskistaan.

Kesällä täytyi hänen nousta ylös aamun valjetessa, talvella usein
aikaisemminkin. Hän tahtoi työskennellä omiakin tarkoituksiaan varten:
nuo hetket kello viiden ja kahdeksan välillä olivat ainoat, jolloin hän
sai sen vapauden; ja kuitenkin oli hänen pakko uhrata osa niistäkin
tilaustöihin; sillä hänen _Hof Musicus_-arvonsa ja ruhtinaan hänelle
suoma suosio velvoittivat hänet sepittämään virallisia sävellyksiä
hovijuhliin.

Niin oli hänen elämänsä myrkytetty lähteisiinsä saakka. Eivät edes
hänen haaveensa saaneet olla vapaat. Mutta, kuten aina käy, pakko
paisutti ne sitä voimakkaammiksi. Kun mikään ei estä toimintaa,
menettää sielu usein kaiken syyn toimia. Kuta ahtaammalle Christophe
suljettiin huolten ja keskinkertaisten tehtävien vankilaan, sitä
rajummin tunsi hänen kapinoiva sydämensä riippuvaisuutensa.
Kahleettomassa elämässä hän olisi varmaankin antautunut nuoruuden
onnellisten hetkien sattumiin ja leppoisaan joutenoloon. Nyt, kun hän
oli vapaana ainoastaan pari tuntia päivässä, kuohui hänen voimansa
niinkuin koski kahden kallioseinän välissä. Taiteelle on hyvä kuri
pusertaa ponnistuksensa horjumattomien rajain sisälle. Siinä mielessä
voi sanoa, että puute on mestari kehittämään paitsi ajatusta, myöskin
muotoa; se opettaa sielulle samoin kuin ruumiillekin kohtuutta. Kun
aika ja sanojen määrä on mitattu, ei puhu tarpeettomia, vaan tottuu
ajattelemaan ainoastaan olennaista. Se, jolla on vähän aikaa elääkseen,
elää kaksin verroin.

Niin kävi myöskin Christophen. Keskellä orjuuttaan tuli hän täysin
tietoiseksi vapauden arvosta; eikä hän hukannut kalliita minutteja
hyödyttömiin tekoihin tai sanoihin. Hänen luontaista taipumustaan
kirjoittaa rajattoman laajasti, noudattaen kaikkia rehellisen, mutta
valintakykyä omistamattoman sielun oikkuja, oikaisi nyt pakko ajatella
ja toimia mahdollisimman paljon niin lyhyessä aikaa kuin suinkin.
Millään seikalla ei ollut syvempää vaikutusta hänen taiteelliseen ja
moraaliseen kehitykseensä: ei opettajain neuvoilla eikä mestariteosten
esimerkillä. Hän tottui näinä vuosina, jolloin luonne muodostui,
pitämään musiikkia erikoisena, täsmällisenä kielenä, jossa jok'ainoalla
nuotilla on varma merkityksensä; ja samalla alkoi hän suorastaan vihata
säveltäjiä, jotka puhuvat, vaikkei heillä ole mitään sanottavaa.

Kuitenkaan eivät sävellykset, joita hän siihen aikaan kirjoitti,
vielä läheskään ilmaisseet täydellisesti häntä itseään, sillä hän
ei ollut vielä täydellisesti löytänyt itseään. Hän etsi minuuttaan
keskeltä perittyjen tunteiden sekavaa joukkoa, jotka kasvatus määrää
lapselle aivankuin toiseksi luonteeksi. Hänellä oli ainoastaan
hämärä aavistus oikeasta olemuksestaan; sillä hän ei ollut vielä
kokenut nuoruuden intohimoja, jotka vapauttavat persoonallisuuden
lainavaatteista, niinkuin ukkosen jyrähdys puhdistaa taivaan usvista.
Hämärät ja voimakkaat aavistukset sekaantuivat hänessä vierailta
saatuihin vaistomaisiin vaikutelmiin, joista hän ei voinut vapautua.
Hän oli harmissaan tällaisesta valheellisuudesta. Hän oli lohduton,
kun näki, miten paljon kehnompi hänen kirjoittamansa oli hänen
ajatustaan. Hän epäili katkerasti itseään. Mutta hän ei voinut
taipua näin noloon tappioon; hän raivosi ainaisessa halussa tehdä
jotain parempaa, säveltää jotain oikeaa. Aina hän kärsi haaksirikon.
Saatuaan kirjoittaessaan nauttia tuokion häikäisevistä kuvista, hän
pian huomasi, ettei kirjoitetulla ollut mitään arvoa; hän repi sen
rikki, hän poltti kaikki, mitä sai aikaan. Ja häpeänsä päällisiksi
täytyi hänen nähdä viralliset sävellyksensä, hänen töistään kaikkein
ala-arvoisimmat, säilytettyinä, voimatta niitä tuhota, -- konsertti:
_Kuninkaallinen Kotka_, sepitetty ruhtinaan syntymäpäiviksi, --
ja kantaatti: _Pallaan Hymen_, kirjoitettu prinsessa Adelaiden
hääjuhliin, -- julkaistuina kalliissa asussa, loistopainoksina, jotka
ikuistivat hänen typeryytensä seuraaviin vuosisatoihin, -- sillä
seuraaviin vuosisatoihin hän uskoi. -- Ja niinpä hän suorastaan itki
alennustilaansa.

Kuumeisia vuosia! Ei lepoa, ei rauhan hetkeä. Ei mitään ajanrattoa
keskellä mieletöntä työtä. Ei leikkejä, ei ystäviä. Kuinka hänellä
sellaisia olisi ollut? Iltapäivin, jolloin muut lapset olivat
huvittelemassa, istui pikku Christophe tarkasta työstä ryppyisin
otsin orkesterissa nuottitelineidensä ääressä, tomuisessa ja huonosti
valaistussa teatterisalissa. Ja illoin, kun toiset lapset olivat jo
nukkumassa, oli hän yhä vielä siellä, herpautuneena tuolillaan ja
nääntymäisillään väsymyksestä.

Veljesten välit eivät olleet tuttavalliset. Nuorin, Ernest, oli
kaksitoista-vuotias: hän oli pieni vetelehtijä, julkea ja paheisiin
taipuva, joka vietti päivänsä toisten samanlaisten vintiöiden seurassa
ja oli heidän parissaan oppinut paitsi huonoa käytöstä myöskin
epäilyttäviä pahoja tapoja; niitä ei kunniallinen Christophe ollut
voinut edes aavistaakaan, ja hän suorastaan kauhistui, kun hän eräänä
päivänä ne huomasi. Toinen, Rudolf, joka oli Theodor-enon suosikki,
aikoi kauppa-alalle. Hän oli järjestystä rakastava ja rauhallinen,
mutta salavihainen; hän luuli olevansa paljon parempi Christophea eikä
hyväksynyt hänen isäntävaltaansa talossa, vaikka hänestä oli varsin
luonnollista syödä hänen leipäänsä. Hän oli yhtynyt Theodorin ja
Melchiorin kaunaan Christophea kohtaan ja levitteli heidän pilkallisia
juorujaan. Kumpikaan toisista pojista ei pitänyt musiikista; ja Rudolf
oli sitä suorastaan halveksivinaan, kuten enokin, jota hän aina matki.
Christophe käsitti tehtävänsä perheenpäänä vakavasti; pikku pojat
olivat koettaneet hänen valvonnastaan ja kehoituksistaan kiusautuneina
ruveta niskuroimaan; mutta Christophen nyrkit olivat lujat ja
tietoisuus hänen oikeudestaan vahva, ja niinpä pakotti hän heidät
pysymään aisoissaan. Ja kuitenkin tekivät he hänelle mitä tahtoivat,
he käyttivät väärin hänen herkkäuskoisuuttaan, virittivät hänelle
loukkuja, joihin hän aina lankesi; he kiristivät häneltä viekastellen
rahaa, valehtelivat häikäilemättä ja pilkkasivat häntä selän takana.
Lempeäluonteinen Christophe antoi aina puijata itseään; hänellä oli
niin suuri hellyyden tarve, että yksi ainoa kaunis sana riitti hänet
lepyttämään. Hän olisi antanut heille kaikki anteeksi, jos olisi saanut
heiltä rakkautta. Mutta Christophen luottamus sai julman iskun, kun
hän kerran kuuli heidän nauravan hänen tyhmyydelleen, tekeydyttyään
ensin rakkaiksi ja saatuaan Christophen heltymään kyyneliin saakka:
sellaisella kujeella veivät he häneltä hänen kultakellonsa, ruhtinaan
lahjan, jota he nyt kärkkyivät. Christophe halveksi heitä, ja kuitenkin
hän antoi pettää edelleen itseään, niin vastustamaton halu hänellä oli
uskoa toisista hyvää ja rakastaa. Hän tiesi sen kyllä, hän raivosi omaa
luontoaan vastaan, ja löylytti kunnollisesti veljiään, kun huomasi,
että he taas kerran olivat vehkeilleet hänen kustannuksellaan. Se ei
kuitenkaan estänyt häntä nielemästä kohta uudestaan syöttiä, jonka he
suvaitsivat hänelle heittää.

Mutta vieläkin katkerampi kärsimys odotti häntä. Rehellisyyttä
harrastavain naapurien suusta hän kuuli, että hänen isänsä panetteli
häntä. Pöyhkeiltyään poikansa menestyksellä ja kerskuttuaan sillä
kaikkialla, oli Melchior nyt kyllin häpeällinen kadehtiakseen
Christophea, ja koetti siis halventaa häntä. Se oli niin raukkamaista,
että se suorastaan itketti. Poika ei saattanut enää halveksimisesta
muuta kuin kohauttaa hartioitaan; siitähän ei voinut edes vihastuakaan;
sillä isä oli syyntakeeton teostaan ja katkeroitunut omasta
kohtalostaan. Christophe ei virkkanut mitään; hän pelkäsi sanovansa
liian tuimat sanat, jos olisi puhunut. Mutta hänen sydämensä oli tuskan
murtama.

Surulliset olivat hänen hetkensä, perheen istuessa illalla aterialla,
lampun ympärillä, tahraisella liinalla peitetyn pöydän ääressä, hetket,
jolloin hänen täytyi kuunnella toisten joutavaa lorua ja heidän
leukainsa maiskutusta, noiden olentojen, joita hän halveksi, joita
hän surkutteli ja sittenkin rakasti! Ainoastaan äiti-parkaan tunsi
Christophe olevansa yhdistetty keskinäisen hellyyden siteillä. Mutta
Louisa ahersi päivät päästään työssä niinkuin hänkin, ja illalla oli
hän väsymyksestä aivan sammunut; hän ei puhunut melkein mitään, ja
aterian jälkeen hän nukkui tuolilleen sukkia parsiessaan. Sitäpaitsi
hän oli niin hyvä, ettei näyttänyt voivan luokitella tunteitaan ja
jakaa niitä eri tavalla kullekin heistä, miehelleen ja kolmelle
pojalleen; hän rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Christophe ei
löytänyt hänessä sitä uskottua, jota hän olisi min kipeästi kaivannut.

Niinpä sulkeutuikin hän itseensä. Hän oli vaiti kokonaisia päiviä
yhtä mittaa, täyttäen yksitoikkoisen ja vaivaloisen velvollisuutensa
ikäänkuin äänettömällä raivolla. Sellainen elämäntapa oli vaarallinen
varsinkin murros-iässä olevalle lapselle, jolloin ruumiinrakenne on
arkatuntoinen ja altis monenmoisille vahingoille ja saattaa vääristyä
koko elämän ajaksi. Christophen terveys kärsi siitä ankarasti. Hän
oli saanut suvultaan perinnöksi vahvan luurakenteen, oivat lihakset
ja puhtaan veren. Mutta tuo voimakas ruumis näytti ainoastaan antavan
tuskalle sen enemmän kalvamista, kun luonnottomat ponnistukset ja
liian varhaiset huolet olivat kerran avanneet sille tien, josta se
voi murtautua sisään. Jo sangen aikaisin huomattiin hänessä vakavia
hermohäiriöitä. Pienenä poikana hän pyörtyi ja sai suonenveto- ja
oksennus-kohtauksia, jos hänelle tuli jokin mielipaha. Seitsemän,
kahdeksan vuoden ikäisenä, aikana, jolloin hän antoi ensimäisen
konserttinsa, nukkui hän hyvin huonosti: hän puhui, huusi, nauroi,
itki unissaan; ja tämä sairaaloinen taipumus uudistui joka kerta, kun
hänen elämässään tapahtui jotain jännittävää. Sitäpaitsi kärsi hän
julmaa päänsärkyä, joka oli milloin kuin vihlaisevia kipuja niskassa
ja ohimoissa, milloin ikäänkuin lyijyinen lakki aivojen ympärillä.
Hänen silmiänsä pakotti: joskus pisti niihin niinkuin olisivat neulat
lävistäneet hänen silmäkolonsa; ja joskus hän sokaistui niin, ettei
voinut lukea; hänen täytyi keskeyttää työnsä muutamaksi minutiksi.
Riittämätön, epäterveellinen ravinto ja ateriain epäsäännöllinen
aika turmelivat hänen oivallisen vatsansa. Häntä kiusasivat kivut
sisälmyksissä ja katarri vei hänen voimiaan. Mutta mikään ei
tuottanut hänelle suurempia tuskia kuin sydän: se toimi mielettömän
epäsäännöllisesti; millein hyppi se myrskyisessä tahdissa hänen
rinnassaan, niin että tuntui kuin se olisi ollut halkeamaisillaan,
milloin se tuskin tykki, kuin se olisi aikonut pysähtyä. Öisin oli
lapsen ruumiinlämpö peloittavain vaihtelujen alainen; se muuttui
täydellisestä kuumetilasta ilman väliasteita anemian kaltaiseksi. Hänen
jäseniään poltti, hän tärisi vilusta, hänet valtasi ahdistus, hänen
kurkkuaan tukehutti, hänelle nousi kaulaan ikäänkuin pallo, joka esti
häntä hengittämästä. -- Luonnollisesti kärsi hänen mielikuvituksensa
siitä: hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen kaikkea, mitä hän pelkäsi;
mutta hän tarkkasi vaivojaan lakkaamatta ja niin juurta jaksain, että
se vain lisäsi kärsimyksiä ja loi uusia. Hän uskoi sairastavansa
kaikkia tauteja, yhtä toisensa jälkeen; hän luuli tulevansa sokeaksi;
ja kun hän sai usein kulkiessaan pyörtymiskohtauksia, niin hän pelkäsi
kaatuvansa joskus kuolleena maahan. -- Aina tuo kauhea kammo, että
hänen kehityksensä keskeytyisi puoliväliin, että hän kuolisi ennen
aikaansa, kiusasi, ahdisti ja kannusti häntä samalla kertaa. Ah,
jos hänen täytyisi kuolla, niin ei toki vielä, ei ennenkuin hän oli
voittanut!...

Voitto... kas siinä se ajatus, joka ei lakkaa häntä polttamasta, vaikka
hän tuskin sitä ajattelee; joka pitää häntä yllä koko tässä hänen
elämänsä äitelyydessä, väsymyksessä, keko sen löyhkävässä suossa! Se
on hämärä ja valtava aavistus, mikä hänestä kerran tulee ja mikä hän
jo on!... Mitä hän sitten on? Kivuloinen ja hermostunut lapsiko, joka
soittaa viulua orkesterissa ja kirjoittaa keskinkertaisia konsertteja?
-- Ei, Hän on paljoa enempää kuin se lapsi. Se, mitä nähdään, on
ainoastaan kotelo, yhden päivän ilmiö. Se ei ole hänen olemuksensa.
Ei ole minkäänlaista yhteyttä hänen olemuksensa ja hänen kasvojensa
ja ajatustensa nykyisen muodon välillä. Hän tietää sen kyllä hyvin.
Jos hän katselee itseään kuvastimesta, ei hän tunne itseään. Tuo
leveä ja punainen naama, pörhöttävät kulmakarvat, pienet, kuopistaan
kiiltävät silmät, tuo tökerö, paksupäinen nenä ja leveät sieraimet,
laajat leukaluut, jörö suu, koko tuo ruma ja jokapäiväinen naamio on
vieras hänen totiselle olemukselleen. Hän ei tunne itseään edes omissa
teoksissaan. Hän arvostelee itseään, hän tietää, miten joutavaa kaikki
se on, mitä hän on luonut, kaikki, mitä hän nykyään on. Ja kuitenkin on
hän aivan varma siitä, mikä hänestä kerran tulee ja mitä hän silloin
tekee. Hän soimaa usein itseään tuollaisen varmuuden tähden, niinkuin
se olisi ainoastaan hänen ylpeytensä luoma valhe; ja hänestä on
mieluisaa nöyryyttää silloin itseään, rangaista pilkalla itseään. Mutta
se varmuus pitää puolensa, sitä ei voi mikään hävittää. Tekipä hän tai
ajatteli mitä tahansa, mikään aatos, mitkään teot, mitkään toimet eivät
voi sitä tyydyttää eivätkä kahlia; hän tietää, hänellä on tuo omituinen
tunto, että parhain hänessä ei ole se, mitä hän on nykyään, vaan se,
mikä hänestä _tulee_, tulee _huomenna_. Hänestä _tulee!_... Hän loimuaa
tuota uskoa, hän juopuu sen valon hohteesta! Ah, ettei vaan _tämä_
päivä pysäyttäisi hänen kulkuaan! Kun hän vaan ei kompastuisi johonkin
kavalaan ansaan, joita _tämä_ päivä lakkaamatta virittää hänen eteensä!

Niin sysää hän purttansa läpi päivien kuohuvan virran, kääntämättä
silmäänsä oikealle tai vasemmalle, seisten horjumatta peräsimessä,
katse terävänä, suunnattuna päämaaliin, levon paikkaan, loppukohtaan,
jonka hän sielussaan näkee. Orkesterissa, loruavain soittajain
joukossa, kotonaan pöydän ääressä omaisten parissa, linnassa,
soittaessaan ruhtinaallisten marionettien huviksi, ajattelematta,
mitä soittaa, -- aina elää hän tulevaisuudessa, tuossa epävarmassa
tulevaisuudessa, jonka yksi ainoa tomuhiukkanen voi ikipäiviksi tuhota,
-- ei väliä, -- siinä hän kuitenkin elää!



Hän istuu vanhan pianonsa edessä, ullakkokamarissaan yksin. Ilta
hämärtyy. Päivän viimeinen hohde kiiluu nuottivihkoon. Hän kiusaa
silmiään lukeakseen viimeiseen valonpilkahdukseen saakka. Kuolleitten
suurten sydänten lämpö, joka henkii noilta mykiltä sivuilta, täyttää
hänet rakkaudella. Hänen silmiinsä hersyvät kyynelet. Hänestä
tuntuu kuin jokin rakas olento seisoisi hänen takanaan, kuin lempeä
hengitys hyväilisi hänen poskeaan, kuin kaksi kättä kietoutuisi hänen
kaulaansa. Hän kääntyy, hänen selkäänsä karmii. Hän tuntee, hän tietää,
ettei hän ole yksin. Häntä rakastava ja rakastettu sielu on siellä,
hänen takanaan. Hän vaikeroi, ettei saa sitä käsiinsä. Ja kuitenkin
on tuossa katkeruuden varjossa, joka yhtyy hänen haltiotilaansa,
salaperäinen suloutensa. Surukin säteilee valoa. Hän ajattelee rakkaita
mestareitaan, noita menneitä neroja, joiden sielu elää yhä musiikissa,
jonka he olivat aikoinaan eläneet. Rakkaudesta paisuvin sydämin hän
ajattelee onnen ylenpalttisuutta, jota nuo kunniakkaat ystävät muinoin
mahtoivat nauttia, koskapa heiastus heidän onnestaan on jo näin
hehkuva. Hän unelmoi olla sellainen kuin he, säteillä ympärilleen tuota
rakkautta, jonka pieninkin pilkahdus valaisee jumalallisella hyväilyllä
hänen kurjaa elämäänsä. Olla puolestaan jumala, olla ilon lähde, elämän
aurinko!...

Oi, kun hänestä kerran tulee niiden vertainen, joita hän rakastaa,
kun hän saavuttaa sen häikäisevän onnen, jota hän haluaa, silloin hän
huomaa sen kuvitelmansa...



II.

OTTO



Eräänä sunnuntaina oli Christophen _Musik Direktor_ Tobias Pfeiffer
kutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka
hänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti
rheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään
ikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle
tilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken
päästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin
kääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa
olivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella
puolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti
viattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä
täydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu:
flanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa
vaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän
katseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska
jäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi
häneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden
ja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen
jälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua.
Christophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli
uudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti
lyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi
muiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen
itserakkauttaan.

Pian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi
maisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä
nauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen
kasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta
ja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä,
ja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa
myöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien
tehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä
ja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän
suorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä
nyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja,
jotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin
verhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri
niitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita
kysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää
tietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen
puoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: "Herra _Hof
Violinist_".

-- Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.

-- Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä,
että Christophen turhamaisuus nautti siitä.

He jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen
konsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään
liikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä
ei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli
hämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä
puhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli
matkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki;
toinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan;
ja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli
ainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen
puoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen
kohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla
kysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe
sai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli "herra Otto Diener", erään
rikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin,
että heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta
laukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva
laski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin
Otto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja
Christophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja
katselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin
pian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä
Oton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi
tuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti
ikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti
tutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu,
sivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä
huomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta,
ei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli
jo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle
siitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta
ja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne
pääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko
päiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun
näki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:

-- Entä ne päivällisenne?

Christophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi
rauhallisesti:

-- Roskaa!

Sitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja
purskahti nauruun:

-- Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään.
Odottakoot, jos tahtovat!

Hän kohottausi toiselle syrjälleen:

-- Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi
tehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään
ravintolan.

Diener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että
häntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä
vaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa:
hän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen
kaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän
voinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he
jälleen pakisivat kaikenlaista.

Ravintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä
vaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle
päivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia
se tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta
jälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet
kumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa
käskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti
hänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein
hienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä
varoissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja
koetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe
hänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta
viiniä, mitä ravintolassa oli.

Nyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan
noloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he
söivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat.
He huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat
molemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi:
se lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän
ikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat
katselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei
ollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi.
Hän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti
avomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka,
hänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat
häntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt
heidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä.
-- Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä
hänen ollessaan saapuvilla. -- Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa
ymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät
yhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä
kauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla
runoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi
paeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta.
(Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.)
Otto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän
surullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea
Christophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän
niistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta
ne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat
työskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia
_Liederkreise_-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan.
Oton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen
voimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas
ulkoasu, hänen hienot tapansa ja, -- kaikkihan tässä maailmassa on
relatiivista, -- hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei
ollut laisinkaan ja jota hän janosi.

Ateriasta hiukan velttoina istuivat he sitten kyynärpäät pöydän
varassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä
heltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki
viimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi
hänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun
enää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka:
kun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi
mieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin
myöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään;
hänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko
kuukauden palkkansa.

He laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien
juurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat
raskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten
ääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin.
Christophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän
oli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään.
Hän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset
surisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti
ja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:

-- Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:

-- Tahdon.

He puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He
uskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.

Hetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin
askeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes
saapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä
mielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet
ennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja
ottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa
ja puhelivat katkonaisin sanoin.

Laivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat
puhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan;
suloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät
ojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat
toisiaan lähellä.

Kaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana
sunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla,
kaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat
lämpöisesti: _Näkemiin_. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet
he olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman
tunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta
keskeyttävän sanan virkkaminen.

Christophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja
lauloi: "Minulla on ystävä, minulla on ystävä!" Hän ei nähnyt mitään.
Hän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.

Häntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin
päästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä
aivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: "Minulla on
ystävä", ja nukahti jälleen.



Seuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta.
Tullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä
eilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan
niitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän
orkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä
lähtiessään, mitä oli soittanut.

Kotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei
tarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa
sitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille,
huolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin
kirjaimin:

    "Rakas herra Christophe, -- uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava
    ystäväni?

    "Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän
    teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin
    kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä
    sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista
    päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte
    niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava
    päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain
    kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut
    yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata
    teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin
    ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra _Hof Musik Direktorin_
    päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut
    harmia minun tähteni!

    "Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen
    palvelijanne ja ystävänne

                                          Otto Diener."

    "P.S. -- Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan
    minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata
    _Schlossgartenissa_."

Christophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän
purskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi
pöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut
odottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän
ei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi
arkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi
kärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen
kieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta,
seuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin
päin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:

    "Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka
    minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen
    ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on
    minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen
    ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi.
    Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt
    toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja.
    Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä
    viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä
    olet minulle uskollinen? Aina! Aina!... Kuinka suurenmoista on
    varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä,
    minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo
    kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja
    hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä
    en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä.
    Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin
    minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja
    niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että
    rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!... Mutta ei, kuten
    äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä
    ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en
    huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme.
    Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan
    sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, -- vaikka minä en, totta
    puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, -- mutta sinä olet
    älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa...

    Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä
    vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä
    en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni
    ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla
    on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö
    sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? --
    Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova
    kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. -- Sunnuntaina siis!
    -- Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi
    päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut
    elää niin kauan ilman sinua?

    _Tahtipuikko_ koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä
    siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä
    halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet
    minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä
    sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen
    sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen
    ystäväsi

                                                Christophe".

Christophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut
suoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen
Oton kotitalon ympärillä, -- ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään;
mutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan
mielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden
kirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi
siihen tunteellisesti.

Viimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle.
Mutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien
puistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla
levottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli,
että Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt,
että Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: "Jumala,
Jumala, anna hänen tulla!" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä
kiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi
kiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin
Otto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin
tuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi
Oton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina
arvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä
vastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi:
hyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista,
paitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia
yli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan
tornikello jätätti aina.

He menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle
pysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla
eivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää
tyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin.
Vaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he
olivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät
pelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt,
miksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä,
mikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut
niin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin
Christophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi
samanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime
viikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen
diapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden
rajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli
ehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän
kummankin vaikea tyytyä.

He samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta
tunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat
ja metsät olivat täynnä kävelijöitä, -- pikkuporvarien perheitä,
jotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa
tuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä
pääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin
puhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan
aiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään
sanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi
laajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa.
He kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin,
kun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten
keskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden
kuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet
oman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt
hän oli.

Vasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he
lämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi
siellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat
lymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat
nopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät
oikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen
entiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan
kuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti.
Christophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä
ojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira
oli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten
vallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain
lentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka
lepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, -- kuoleman säännöllistä
hengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät
hievahtaneetkaan.

Juuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin:
"Nyt se loppui. Se ei tule tänne", -- pujahti pieni jänis esiin
pensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen
ja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja
loikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä;
kahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä.
Vaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu
teki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen
hullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti
matkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto
oli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää
ja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan
talonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta
he eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää
haukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he
kierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut.
Kun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja
katselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja
tyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä
sankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi
lasta.

He palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut
mitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin
vaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun
metsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi
kuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset
tunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun
katsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat
viettäneet "valtavan ihastuttavan päivän" (_kolossal entzückend_); ja
tämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.



He jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja
kekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä
muistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja
ystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten
sunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan
sopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja
muodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.

He ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset
piirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan
nähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno
tukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä
ja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut
valtaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto
oli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti
kaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin
seurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä.
Hän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen
pilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse
suurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli
ystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi;
hän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien
yhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli
tyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä
samaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin
ollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.

Christophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä
minkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi
sitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien
muureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät
saataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun
hän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili
pelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty
tuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin
taipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle
vaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse
kaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä
oli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa
suunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto
myöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli
Christophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä
kerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt
vastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin,
ettei herra _Commerzienrath_ Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu
käyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän
pakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä
voinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos
Otto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan
toivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän
olisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta
kärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta,
joka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että
kävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa
puolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän
rauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa
kulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto
väsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi
sen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen
päällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä
itseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut.
Ja totta sanoen hän olikin rakastunut.

Sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on.
Mutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen
ahdistus, -- samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden
päivänä kuusikossa; -- ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen
poskensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta
erosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen
jäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin
innoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he
tienneet, miksi he olivat rauhattomia.

Mutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin
eivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän
kuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen
kaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin
mainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He
pohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka
vaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He
kutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: "minun ainoani, minun toivoni,
minun rakastettuni, minun oikea itseni". He käyttelivät hirvittävän
ahkerasti sanaa: "sielu". He kuvailivat traagillisilla väreillä
sallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä
elämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.

-- Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti
Christophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: _se ei saa
tapahtua, minä en sitä tahdo!_ (Hän veti näiden sanain alle niin lujan
viivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa
jaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole
vaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele
minua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta.
Sinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi.
Jos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu
talvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.

-- Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.

-- Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen
Christophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko
olemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse,
missä määrin!

Otto oli epäilevittään:

-- Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?

-- Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen,
vaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä
tunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?

-- Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut
historiassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi,
ettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!

-- Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi,
mutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään,
lakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua.
Kuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi
mitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos
raatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota
tuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen,
äläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!

Mutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:

-- Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä
vapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani...
Niin, aivan varmaan!... Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa
kylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut
jättää!... Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä,
minä tapan sinut niinkuin koiran!

-- Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat
minut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit
tehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että
vaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä
rakastaakseen sinua!

-- Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni
itkemään!... Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä
olen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.

Heillä oli oma keskinäinen tapansa piirtää kirjekuoreen toistensa
osoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle
puolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi
kuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille
henkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä
suloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.



Kerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi
hän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat
ja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes
he katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä
nähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi
pimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.

Seuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe
hiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi
ahtaalla äänellä:

-- Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.

-- Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:

-- Sinä et ollut yksinäsi.

-- En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi
sylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:

-- Kuka se oli?

-- Serkkuni Frans.

-- Vai niin, virkkoi Christophe.

Ja jatkoi tuokion päästä.

-- Hänestä et ole minulle koskaan puhunut.

-- Hän asuu Rheinbachissa.

-- Tapaatko häntä useina

-- Hän käy täällä joskus.

-- Ja sinä, käytkö sinä hänen luonaan?

-- Joskus.

-- Ahaa! äännähti Christophe,

Otto halusi kääntää puheenaihetta toisaalle ja huomautti Christophelle,
että tuolla oli lintu, joka hakkasi nokallaan puunkupeeseen. Sitten he
juttelivat muista asioista. Kymmenen minutin päästä alkoi Christophe
yhtäkkiä:

-- Ja te olette hyvissä väleissä?

-- Kenen kanssa? kysyi Otto.

(Hän tiesi kyllä, ketä Christophe tarkoitti.)

-- Serkkusi kanssa?

-- Kyllä. Mitenkä niin?

-- Ei mitään.

Otto ei pitänyt liioin serkustaan, joka ärsytti häntä yleensä
kaikenlaisilla häijyillä letkauksilla. Mutta vaistomainen
kiusoitteluhalu kiihoitti häntä lisäämään, kun hän oli hetkisen
vaiennut:

-- Hän on hyvin mukava poika.

-- Kuka? kysyi nyt Christophe.

(Hän tiesi erinomaisesti, ketä Otto tarkoitti.)

-- Frans.

Otto odotti Christophelta vastausta; mutta viimemainittu ei ollut muka
kuulevinaan; hän leikkeli keppiä pähkinäpensaan oksasta. Otto jatkoi:

-- Hän on hauska. Hänellä on kaikenlaisia juttuja.

Christophe vihelteli huolettomasti. Otto veti esiin parempaa:

-- Ja hän on hyvin älykäs... ja lahjakas!... Christophe kohautti
hartioitaan, aivan kuin sanoakseen:

-- Mitä tuo olento sitten minuun kuuluu?

Ja kun Otto siitä ärsytettynä aikoi jatkaa, keskeytti hän jyrkästi
jutun ja määräsi rajan, johon heidän nyt oli juostava kilpaa.

Koko sinä iltapäivänä eivät he koskettaneet enää siihen asiaan; mutta
heidän välillään vallitsi nyt kylmyys, samalla kun he olivat toisilleen
kovin kohteliaita, mikä ainakin Christophen puolelta oli harvinaista.
Sanat takertuivat Christophen kurkkuun. Viimein ei hän enää tätä
jaksanut sietää, vaan kääntyi keskellä tietä Ottoon päin, joka kulki
viitisen askelta taempana, otti kiivaasti häntä käsistä ja purkausi
sanomaan:

-- Kuule, Otto! Minä en tahdo, en tahdo, että sinä olet ystävä Fransin
kanssa, siksi, että... että, sinä olet minun ystäväni; ja minä en
tahdo, että sinä rakastat ketään enemmän kuin minua! Minä en tahdo
sitä! Näetkös, sinä olet minulle kaikki kaikessa. Sinä et voi... sinä
et saa sitä tehdä... Jos minulla ei enää olisi sinua, ei minulla olisi
mitään muuta, ei mitään, vaan tahtoisin kuolla. Minä en tiedä, mitä
silloin tekisin. Minä surmaisin itseni. Minä surmaisin sinutkin. Ei,
anna anteeksi!...

Ja vedet virtasivat hänen silmistään.

Otto oli liikutettu ja peljästynyt sellaisesta suorasta tuskasta,
joka purkautui uhkauksiin, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ettei
hän rakastanut eikä tulisi koskaan rakastamaan ketään niin kuin
Christophea; ettei hän välittänyt Fransista ja ettei hän tahtonut
enää serkkuaan tavatakaan, jos se oli Christophesta paha. Christophe
ahmi hänen sanojansa, hän nauroi ja hengitti syvään. Hän kiitti Ottoa
kiihkeästi. Hän häpesi, että oli pannut toimeen tällaisia rettelöitä;
mutta hän oli nyt päässyt raskaasta painosta. He katselivat toisiinsa,
seisten kasvotusten, liikkumatta ja pitäen toisiaan käsistä; he
olivat hyvin onnellisia ja kummallisella tavalla hämillään. Sitten
jatkoivat he vaieten matkaansa; ja viimein he alkoivat jälleen puhella
suunnitelmistaan ja iloisuus palasi: he tunsivat olevansa lähempänä
toisiaan kuin koskaan ennen.

Mutta se ei ollut viimeinen kohtaus tätä laatua. Kun Otto nyt tunsi
valtansa Christopheen, tuli hänelle kiusaus käyttää sitä väärin; hän
tiesi, mikä hänessä oli arin kohta, ja hän sai voittamattoman halun
kaivella juuri sitä. Ei silti, että häntä olisi Christophen vihastus
ilahduttanut: päin vastoin hän sitä pelkäsi. Mutta hän tunsi oman
voimansa, kun voi tuottaa Christophelle kärsimyksiä. Hän ei ollut
häijy: hänen sielunsa oli kuin tytön.

Hän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin
tai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto
nauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle
siitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti,
kunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän
vihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän
päätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli
hän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja
mainitsi häntä nimellä:

-- Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä
en tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi
koirat!

Mutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti
Christophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta
vertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja
hän vastasi kirjeellä:

-- Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni... Sinä olet
miesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma
Christophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet.
Minä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran
sitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se
haavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi
ja oman häpeällisen mielettömyyteni!...

Vähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite,
että pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut
sielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle
vääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa
oli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että
toinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei
hyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän
oli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin,
suorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle
itsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty
samaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati
jotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti
alistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs
olento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen
vapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän
teki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen,
vaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa
muistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli
iloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa
kuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata,
häijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään
tulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.

Ehkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli
mieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista
ei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen
tai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan
kuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei
ollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten
arkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin
aivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja
ennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan
milloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen
suorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, -- tai
jostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan
pahana, -- niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen
itsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä
oli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli
hän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi
sitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli
hän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden;
ehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä
suorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut
Christophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata
itseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman
halveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta
jälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen
hävyttömyyksiinsä.

Ensimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat
tulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää
kiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri
kävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä.
Hän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja
kauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti
hattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän
heilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli
punainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava
talonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen
kävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä
kaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli
tullut muka yksinään sinne.

Yhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla
rautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän
pälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti
häikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat
tunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia
huomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä
terveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli
pyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei
tuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos
olisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli
vaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää
ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.

Pahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa
käytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain
muureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi
jokin _Verbot_ ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan
ja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli
kävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet
mitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.

Kun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään
erään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua,
vaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, -- tai
paremminkin juuri siksi, -- niin he joutuivat yhtäkkiä vartian
eteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa
oikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä
tavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa:
hän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään
erehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka
oli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan,
vaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe
häpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä
nimellä: "Akka". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti
eronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin;
nyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla
enää toisiaan huomaavinaankaan.

Oli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet
sen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien
hyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä
hiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan
alkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä
peittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat
joka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät
kaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan
kuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei
uskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi
siitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin
toisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden.
Aivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys,
joka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi
tuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä
raivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti
puhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.

Christophe vastasi:

-- Mennään vaan.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti
heidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa
hirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat,
ukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät
likomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä
lähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa
päivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli
juosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän
kulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän
ruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli
suunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi
pysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän
uhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa.
Christophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain
sokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana
hänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.

Ja yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin.
Mutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe
muulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys
lisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka
ulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja
kun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta
kaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä
ollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän
puhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella
silmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat
vaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta
oli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut
yhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan.
He tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan
toisilleen kättä.

Tämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät
tavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun
kumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun
sunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin
ikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen
ensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan
sovinnon.

Alinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman
toisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin
itsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet
kypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi;
he eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein
herttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan.
He kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka
ilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä
satuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä
seikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja
suojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe
ei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta:
"Jospa Otto olisi täällä." Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin
elämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin
kirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet
toisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin,
kaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan
niitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä,
käytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa,
joka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen
omilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta
hän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen
pukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja.
Se oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän
sydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin
keväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He
eivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.



Christophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa
kotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet
rutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili
Otolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt
niitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa
väliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän
ei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.

Hän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan
keskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan
joitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe
ei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista
menettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan
välinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät
kuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää
epäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta
kun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän
kutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: "Minun
rakas sieluni", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet
ymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan
millä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä
paikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.

Muutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku
vintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan.
Christophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta
purkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät
olleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo
ollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän
tiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua,
ja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä.
Christophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi
sekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest
näki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän
tahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi
hänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja
oli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti
hänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän
hänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia.
Christophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi
tarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan.
Ernest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa,
kellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään
kivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa,
Melchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen
käsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää
otettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle
annettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen
silmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän
tahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä
oli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa
Ernestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.

Sitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja
itki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään
tapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli
veljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka
jyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä
alkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi
oli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta
säilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja
alinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt
hänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut
aavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus
oli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa
ja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan
koko ystävyydenajatus oli myrkytetty.

Vielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa
pisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli
muka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin,
kun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen
kävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut
sillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli
huomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa
melkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara
pulmakautensa.

He koettelivat vielä tavata salaa toisiaan. Mutta nyt oli mahdotonta
löytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys
oli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan
hienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes
veljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa
onnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella
toisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin
ihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein
viattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he
punastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui
sietämättömäksi.

Puhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin.
He koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin
pienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi.
He masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi
Christophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta
sitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli
ollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.

Mitäpä siitä; uusi rakkaus, jonka airut tämä ainoastaan oli, valtasi
sitten Christophen sydämen ja sai kaikki muut valot hänen elämässään
kalpenemaan.



III.

MINNA



Neljä, viisi kuukautta ennen näitä tapahtumia oli rouva Josepha von
Kerich, äskettäin kuolleen valtioneuvos Stephan von Kerichin leski,
muuttanut pois Berlinistä, jossa miehen virka oli sitä ennen pitänyt
perhettä, ja asettunut pienen tyttönsä kanssa synnyinseudulleen, tuohon
pikku kaupunkiin Rheinin rannalla. Hänellä oli siellä vanha sukutalo ja
suuri puutarha, melkeinpä puisto, lähellä sitä taloa, jossa Christophe
asui, mäenrinteellä, ulottuen jokeen asti. Ullakkokamaristaan näki
Christophe rouva Kerichin talon muurin ylitse riippuvat puitten
tuuheat oksat ja punaisen, sammaltuneen tiilikaton huipun. Puiston
oikealla sivulla oli pieni kuja, jolla ei ollut juuri laisinkaan
liikettä; sieltä päin saattoi helposti nähdä yli muurin, jos kiipesi
kadun kulmassa olevan puskurikiven päähän: Christophe ei jättänytkään
sitä tekemättä. Hän näki silloin puutarhan ruohoittuneet käytävät,
nurmikentät, jotka rehoittivat rauhassa kuin metsäniitty, sekaisin
kasvavat ja ikäänkuin olinpaikasta ottelevat puut, sekä talon valkean
sisäsivun itsepäisesti sulkeutunein ikkunaluukuin. Pari kertaa vuodessa
tuli sinne puutarhuri, teki kierroksensa ja tuuleutti huoneita. Mutta
luonto anasti kohta jälleen isännyyden puistossa, ja kaikki oli taas
hiljaista.

Se hiljaisuus veti kovasti Christophea puoleensa. Usein kiipesi hän
puskurikivensä päähän tähystelemään salaa taloon; sikäli kuin hän
kasvoi suuremmaksi, ulottui ensin hänen nenänsä ja sitten hänen
suunsa muurin reunalle; nyt saattoi hän jo varpailleen nousten pitää
siitä kiinni käsivarsillaan; ja vaikka se asento olikin epämukava,
riippui hän siinä leukaansa muuriin nojaten, katsellen ja kuunnellen,
illan levitellessä nurmikentille lempeitä, kultaisia juovia, jotka
kuusien varjossa saivat sinertävän vivahduksen. Hän unohti silloin
kaikki, kunnes kuuli takaansa kujalta lähestyviä askeleita. Öisin
leijui puutarhan seutuvilla huumaavia tuoksuja: keväällä syreenien,
kesällä akaasiain, syksyllä lakastuneitten lehtien. Kun Christophe
palasi illalla linnasta, pysähtyi hän aina kotiportilleen ahmimaan
niiden suloista leyhyntää, miten väsynyt hän olikin; ja sitten hänen
oli suorastaan vaikea mennä ummehtuneeseen kamariinsa. Olipa hän
ennen monesti leikkinytkin --, aikoina, jolloin hän vielä leikki, --
pienellä ruohoisella aukeamalla, joka oli kadulla Kerichien talon ja
sen rautasäleisen portin edustalla. Kummallakin puolen porttia kasvoi
satoja vuosia vanha kastanjapuu; isoisä oli aikoinaan usein istuskellut
niiden juurella, poltellen piippuaan, ja lapset käyttelivät niiden
hedelmiä heittoaseina ja leluina.

Eräänä aamuna nousi hän tapansa mukaan kujaa kulkiessaan puskurikiven
päähän. Hänellä oli mielessä muita asioita ja hän katseli
hajamielisesti puutarhaan. Hän aikoi jo laskeutua takaisin, kun hänessä
välkähti ajatus, että talossa oli tekeillä jotain erikoista. Hän
tähysti nyt taloa uudestaan: ikkunat olivat auki; auringon valo virtasi
huoneisiin; ja vaikkei hän nähnyt siellä ketään, oli vanha asumus nyt
ikäänkuin herännyt viisitoista-vuotisesta unestaan ja hymyili aamun
loisteessa. Christophe lähti sieltä aivan ymmällä.

Ruokapöydässä kertoi isä asian, josta nykyään koko kortteli
puhui: Rouva von Kerichin ja hänen tyttärensä muutosta tänne, ja
miten he olivat tuoneet mukanaan hirvittävän määrän matkatavaraa.
Kastanjapuu-aukeama oli täynnä joutilaita, katselemassa muuttotavarain
purkamista. Christophen mieltä kiehtoi kovasti tämä uutinen, sillä
se oli hänen ahtaan elämänsä piirissä tärkeä tapaus; ja hän palasi
työhönsä koetellen sommitella isänsä kuvausten mukaan, jotka
olivat melkoisen liioiteltuja, kuten tavallisesti, käsitystä tuon
lumotun talonsa asukkaista. Sitten anasti päivän työ kaikki hänen
ajatuksensa, ja hän oli jo koko tapauksen unohtanut, kunnes hän muisti
sen jälleen illalla kotiin mennessään; ja uteliaisuus sai hänet
kiipeämään tähystyspaikalleen ja vakoilemaan, mitä puutarhamuurin
sisäpuolella tehtiin. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin rauhalliset
puistokujat, joissa puiden liikkumattomat lehvät näyttivät nukahtavan
auringon viimeisten säteitten hohteeseen. Jonkun minutin päästä
oli hän unohtanut uteliaisuutensa esineen kokonaan ja hän antautui
niinkuin muulloinkin hiljaisuuden sulouden valtaan. Tuo omituinen
seisontapaikka, -- sangen vaikea pitää tasapainoa, puskurikiven päässä,
-- oli hänen unelmiensa rauhallisin tyyssija. Kun hän oli noussut
rumalta ja tukahuttavalta kujalta, joka oli aina varjossa, veti se
yksinäinen puutarha häntä puoleensa taikamaisella viehätysvoimalla.
Hänen sielunsa liihoitteli siellä vapaasti sopusointuisissa ilmoissa,
ja sävelet heräsivät hänessä; hän nukahti niiden soittoon, unohtaen
ajan ja paikan, koettaen ainoastaan kuulla sydämensä vienoimmatkin
kuiskeet.

Niin hän uneksi nytkin silmät ja suu auki, eikä hän olisi tiennyt
sanoa, kuinka kauan hän siinä uneksi, sillä hän ei nähnyt mitään.
Yhtäkkiä hän kuitenkin hiukan tyrmistyi: hänen edessään, erään
lehtikujan päässä, seisoi kaksi naista, jotka katselivat häneen. Toinen
heistä, -- nuori, mustiin puettu nainen, jonka piirteet olivat hienot
ja epäsäännölliset, tukka oljenvaalea, ja joka oli muuten kookas ja
solakka, päänasennossaan jotain tottuneen huoletonta, -- tarkasteli
häntä ystävällisin ja hiukan kujeilevin silmin. Toisen kasvojen ilme,
-- hän oli noin viisitoistavuotias tyttö, kalliissa surupuvussa, -- oli
kuin lapsen, jota on käsketty hillitsemään hurjaa naurunpuuskaansa;
hän seisoi jonkun askelen taempana äitiään, joka ei häneen katsonut,
mutta viittaili häntä vaikenemaan; ja tytär painoi käsiään suutaan
vasten, aivankuin hänen olisi ollut tuiki mahdotonta estää itseään
purskahtamasta nauruun. Tytär oli pienikokoinen, kasvot raikkaat,
valkean ja punaisen hohtavat ja pyöreät; hänellä oli pieni, hiukan
nykerö nenä, pieni, melkeinpä täyteläinen suu, pieni, lihavahko leuka,
hienot kulmakarvat, kirkkaat silmät ja valtavan runsas, vaalea tukka,
joka oli palmikoitu kierroksille pään ympärille ja jätti pyöreän
niskan ja sileän, valkean otsan paljaaksi: -- oikea pieni Cranachin
tyyppi. Christophe oli kivettyä sen näyn nähdessään. Hän ei pystynyt
edes juoksemaan pakoon, hän jäi paikalleen kuin patsas, suu ammollaan.
Vasta sitten, kun nuori neiti tuli jo ystävällinen ja kujeileva hymyily
huulillaan jonkin askelen häntä kohti, heräsi hän liikkumattomuuden
tilastaan, ja hyppäsi, -- nurin niskoin keikahtaen, -- alas kujalle,
niin rajusti, että raastoi mennessään mukaansa muurin rappausta. Hän
kuuli suopean äänen puhuttelevan itseään, ystävällisesti: "No pikku
mies." Ja sitten lapsellisen naurun, kirkkaan ja helmeilevän kuin
linnunviserrys. Christophe oli kujalla, polviensa ja käsiensä varassa;
ja uudestaan tyrmistyen hän livisti nyt pakoon, minkä käpälistä pääsi,
aivan kuin peljäten, että häntä ajettaisiin takaa. Hän häpesi; ja se
häpeä valtasi hänet yhä uudestaan puuskittain kotonakin, ollessaan
yksinään kamarissaan. Sitten ei hän uskaltanut enää kulkea kujan
kautta, sillä hän oli saanut päähänsä sen hassunkurisen kuvittelun,
että joku siellä oli aina häntä väijymässä. Milloin hänen oli pakko
mennä ohi talon, hiipi hän aivan aitamuuria pitkin, painoi päänsä
kumaraan ja riensi melkein juoksujalkaa ja taakseen katsomatta.
Samalla ei hän saanut mielestään noita kahta olentoa, jotka hän oli
nähnyt puutarhassa; hän nousi ullakolle, riisuen kenkänsä, ettei hänen
kuultaisi sinne menevän; ja hän koetteli pilkistellä luukusta Kerichien
taloon ja puistoon, vaikka hän tiesi hyvin, ettei sieltä voinut nähdä
muuta kuin puitten lainehtivat latvat ja katon savupiiput.

Noin kuukausi tästä tapauksesta soitti hän eräässä _Hof Musik
Vereinin_ viikkokonsertissa jonkin oman sävellyksensä pianolle ja
orkesterille. Hän oli ehtinyt viimeisen osan keskipaikkeille, kun
hän huomasi sattumalta itseään vastapäätä olevassa aitiossa rouva
von Kerichin ja hänen tyttärensä ja näki heidän katselevan häntä. Se
oli niin odottamatonta, että hän joutui aivan päästä pyörälle ja oli
jättää vastaamatta orkesterin osaan. Hän jatkoi soittoaan kuin kone
kappaleen loppuun asti. Kun se päättyi, näki hän, vaikka hän koetti
olla katsomatta sinne päin, että rouva ja neiti von Kerich taputtivat
käsiään aivan liiallisesti, kuten olisivat tahtoneet Christophen
huomaavan heidän taputuksensa. Christophe katosi kiireen kaupalla
näyttämöltä. Juuri poistuessaan teatterista huomasi hän eteishallissa
rouva von Kerichin, joka näytti odottavan hänen tuloaan. Välillä seisoi
ainoastaan pieni jono väkeä, joten Christophen oli mahdotonta olla
näkemättä häntä; mutta hän ei ollut häntä kuitenkaan huomaavinaan;
ja aukaisten itselleen läpi tungoksen tiensä hän meni kiireesti ulos
teatterihenkilöstön ovesta. Sitten hän pahoitteli menettelyään; sillä
hän ymmärsi hyvin, ettei rouva von Kerich tahtonut hänelle mitään
pahaa. Mutta hän tiesi, että jos hän joutuisi uudestaan samaan asemaan,
menettelisi hän samoin. Häntä suorastaan kauhisti ajatella kohtaavansa
rouva von Kerichin kaupungilla. Kun hän näki kaukana jonkun naisen,
joka muistutti häntä, niin hän kääntyi toiselle kadulle.



Rouva von Kerich itse haki Christophen käsiinsä, niin, hän noudatti
hänet hänen kotoaan.

Kun Christophe kerran tuli kotiin päivälliselle, kertoi Louisa
hänelle aivan ylpeänä, että muuan polvihousuihin ja livreaan puettu
lakeija oli tuonut sinne hänelle kirjeen; ja äiti antoi Christophelle
mustareunaisen kirjekuoren, jonka takapuolelle oli painettu von
Kerichien vaakuna. Christophe avasi kirjeen, peljäten jotain sellaista,
-- jonka hän nyt sai lukea:

    "-- Rouva Josepha von Kerich kutsuu Herra _Hof Musicus_
    Christophe Krafftin luokseen nauttimaan teetä tänään kello puoli
    kuusi illalla."

-- Minä en sinne mene, julisti Christophe.

-- Mitä ihmettä! huudahti Louisa. Minä vastasin, että sinä tulet.

Christophe moitti ankarasti äitiään ja kielsi häntä sekaantumasta
asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet. --

-- Lakeija tahtoi vastausta. Minä sanoin, että sinä juuri tänään olit
vapaa. Sinulla ei sillä tunnilla ole mitään tehtävää.

Christophe sai suututella ja vannoa miten tahansa, ettei hän sinne
mene, hänen oli nyt mahdoton livahtaa pakoon. Kun kutsutunti lähestyi,
niin hän pukeutui äkäillen; mutta salaisesti ei hän ollut laisinkaan
pahoillaan, että sattuma pakotti hänet voittamaan vastahakoisuutensa.

Rouva von Kerich oli tuntenut konsertissa helposti nuoressa pianistissa
saman pikku metsäläisen, jonka pörröisen pään hän oli nähnyt
pilkistelevän puutarhansa muurin ylitse muuttopäivänään. Hän oli
tiedustellut naapureilta, kuka tuo nuorukainen oli; ja se, mitä hän oli
saanut kuulla Christophen perheestä ja itse pojan vaikeasta ja uljaasta
elämästä, oli herättänyt hänessä osanottoa ja uteliaisuuden puhutella
häntä.

Christophe tuli vieraisille puettuna tummankuosiseen pitkääntakkiin,
joka teki hänet maalaispapin näköiseksi; hän oli arkuudesta melkein
kipeä. Hän koetti vakuuttaa itselleen, etteivät rouva ja neiti von
Kerich olleet ehtineet huomata hänen kasvojaan silloin, kun olivat
ensi kertaa hänet nähneet. Muuan palvelija vei hänet pitkää käytävää
myöten, jonka lattialla matot tekivät askeleet äänettömiksi, erääseen
huoneeseen, jossa oli lasiovi puutarhaan päin. Sinä päivänä oli
kylmä tihkusade; uunissa paloi kodikas roihu. Ikkunan läpi kuulsivat
valokuvamaisina märät puut sumusta; sen ääressä istuivat nyt nuo kaksi
naista, rouva von Kerichillä sylissään käsityö ja tyttärellä kirja,
jota hän luki ääneen juuri Christophen sisään tullessa. Kun he hänet
näkivät, vilkaisivat he veitikkamaisesti toisiinsa.

-- He tuntevat sittenkin minut, ajatteli Christophe nolona.

Ja hän teki yhden kömpelön kumarruksen toisensa jälkeen.

Rouva von Kerich tervehti häntä ystävällisesti ja ojensi hänelle
kätensä.

-- Hyvää päivää, rakas naapurini. Olen hyvilläni, että saan teidät
nähdä. Siitä saakka, kun kuulin soittonne konsertissa, olen halunnut
ilmoittaa teille, minkä ilon sillä minulle tuotitte. Ja kun ainoa keino
ilmoittaa se teille oli pyytää teitä tänne, niin toivon teidän antavan
anteeksi, että käytin sitä.

Näissä ystävällisissä ja tavallisissa sanoissa, vaikka niissä piilikin
ivallisen alentuvaisuuden vivahdus, tuntui Christophesta sellainen
sydämellisyys, että hän rauhoittui.

-- He eivät minua tunne, ajatteli hän keventynein mielin.

Rouva von Kerich osoitti tytärtään, joka oli sulkenut kirjansa ja
katseli nyt Christophea.

-- Tyttäreni Minna, esitteli hän; hänkin halusi suuresti nähdä teitä.

-- Mutta äiti, sanoi Minna, mehän emme näe toisiamme ensi kertaa.

Ja hän helähti nauramaan.

-- He tuntevat minut, ajatteli Christophe tyrmistyneenä.

-- Se on totta, virkkoi rouva von Kerich, nauraen hänkin; kävittehän
vieraanamme jo sinä päivänä, jolloin tänne tulimme.

Näille sanoille nauroi tyttö kahta kiivaammin, ja Christophe tuli niin
surkean näköiseksi, että kun Minna loi silmänsä häneen, niin hänen
naurunsa yhä vaan yltyi. Se oli vallan hurjaa naurua: Minna nauroi
vedet silmissä. Rouva von Kerich koetti häntä hillitä, mutta ei voinut
estää itseäänkään nauramasta; ja myöskin Christopheen tarttui heidän
iloisuutensa, niin häpeissään kuin hän olikin. Heidän hilpeytensä
voimaa ei voinut vastustaa; siitä oli mahdoton suuttuakaan. Mutta kun
Minna viimein kysyi häneltä henkeään haukkoen, mitä hän oikeastaan oli
tehnyt siellä muurilla, niin Christophe joutui suorastaan tolkuiltaan.
Minnaa huvitti hänen sekaannuksensa; ja Christophe änkytteli,
tietämättä, mitä sanoa. Rouva von Kerich riensi häntä auttamaan ja
käänsi jutun muualle, samalla kun hän käski tuomaan sisään teen.

Rouva kyseli ystävällisesti kaikenlaista häneltä. Mutta Christophe
ei voinut rauhoittua. Hän ei tiennyt, miten istuutua, ei miten pitää
kädessään kuppia, oli vaan sen vähällä kaataa; hän luuli, että hänen
täytyi nousta joka kerta ylös, kun hänelle tarjottiin teetä, kermaa,
sokeria tai leivoksia, ja hän kavahti kiireesti pystyyn ja kiitti
jäykin kumarruksin, pinkattuna ahtaaseen takkiinsa, korkeaan kaulukseen
ja kireään kravattiin kuin rautaiseen haarniskaan; hän ei voinut
kääntää päätänsä oikealle eikä vasemmalle; hän tyrmistyi rouva von
Kerichin monista kysymyksistä ja vilkkaasta käytöksestä; hän tunsi
hyytyvänsä, kun huomasi Minnan tarkastelevan hänen kasvojaan, käsiään,
liikkeitään ja pukuaan. Ja hän sekautui yhä enemmän heidän koettaessa
saada häntä kotiutumaan, -- rouva von Kerich tavattomalla sanatulvalla,
-- Minna kiemailevilla katseilla, joita hän vaistomaisesti ja
huvitellakseen hänelle heitteli.

Viimein eivät he enää toivoneet saavansa häneltä muuta kuin
kumarruksia ja parisanaisia vastauksia; ja rouva von Kerich, joka
yksinään piti huolta pakinan sujumisesta, ikävystyi niin, että pyysi
häntä pianon ääreen. Christophe oli paljon arempi kuin kokonaisen
konserttiyleisön edessä; hän soitti erään Mozartin adagion. Mutta
juuri hänen arkuutensa, sydämen levottomuus, jota hän alkoi tuntea
näiden kahden naisen lähistöllä, vilpitön järkytys, joka täytti hänen
rintansa ja teki hänet yhtaikaa onnelliseksi ja onnettomaksi, ne
sopivat hyvin tuon soitetun kappaleen hellämieliseen ja nuorekkaan
puhtaaseen sävyyn ja lisäsivät sen keväistä hurmausta. Se liikutti
rouva von Kerichiä; ja hän kiitteli Christophea kovin ylistelevin
sanoin, kuten maailman ihmisten on tapa; mutta kuitenkin olivat ne
sanat vilpittömiä, ja olihan liioiteltukin kiitos suloista niin
viehättävästä suusta kuultuna. Ilkamoiva Minna oli vaiti, hän katseli
kummissaan tuota poikaa, joka oli puhuessaan niin hölmö, mutta
sormiltaan niin kaunopuheinen. Christophe tunsi heidän suopeutensa ja
tuli rohkeammaksi. Hän soitti lisää; ja viimein hän kääntyi puolittain
Minnaa kohti, ja sanoi, hämillään hymyillen ja silmät maahan luotuina
arasti: -- Tätä minä tein siellä muurilla. Ja hän soitti nyt pienen
sävellyksen, jossa kehittelemänsä musikaalisen aatteen hän oli tosiaan
saanut tuolla mielipaikallaan, katsellessaan puutarhaa, ei tosin
sinä iltana, jolloin hän oli ensi kertaa nähnyt Minnan ja rouva von
Kerichin, -- vaikka hän koetteli sitä itselleen vakuuttaa, mistä
syystä, sen hämärän seikan saattoi yksin hänen sydämensä tietää, --
vaan monina iltoina jo sitä ennen. Tuo _andante con moto_ ilmaisi
rytmiensä rauhallisessa keinunnassa tunnelmaa, jossa puhuu lintujen
laulu, tuhansien pikku hyönteisten surina ja valtavain puiden
majesteettinen unelmoiminen laskevan auringon rauhallisessa loisteessa.

Christophen pikku yleisö kuunteli hurmaantuneena. Kun hän lopetti,
nousi rouva von Kerich ylös, tarttui hänen molempiin käsiinsä
vilkkaasti kuin hänen tapansa aina oli, ja kiitteli häntä
ylenpalttisesti. Minna taputti käsiään ja huudahti, että se oli
"suuremmoista", ja että hän panettaisi muuria vastaan pystyyn tikapuut:
niin saisi Christophe työskennellä mukavammin ja säveltää vielä toisia
yhtä "yleviä" kappaleita kuin tämä. Rouva von Kerich pyysi Christophea
olemaan välittämättä Minnasta, tuosta hulluttelijasta; ja hän kutsui
Christophea tulemaan puutarhaansa niin usein kuin vaan tahtoi, koska
hän siitä piti; ja hän lisäsi, ettei hänen tarvitsisi edes tulla heidän
luokseenkaan, jos se oli hänestä ikävää.

-- Teidän ei tarvitse tulla meidän luoksemme, näki Minna hyväksi
lisätä. Mutta varokaakin, jos ette tule!

Ja hän pudisti somasti ja uhkaavasti sormeaan.

Minna ei suinkaan toivonut, että Christophe tulisi usein heidän
luokseen vieraisille, eikä edes, että Christophe olisi hänelle millään
tavoin kohtelias. Mutta häntä huvitti hiukan veikeillä, ja tuo
sormenpudistus tuntui hänestä siihen tarpeeseen tehokkaalta.

Christophe punastui ilosta. Ja lopuksi voitti rouva von Kerich
täydellisesti hänen luottamuksensa, niin hienotunteisesti puhui
hän hänen äidistään ja isästään; viimemainitun oli hän aikoinaan
tuntenut. Noiden naisten tavanvaatima herttaisuus valtasi hänen
sydämensä; hän liioitteli tuen helppohintaisen hyvyyden suuruutta,
tuota hienon maailman menoihin kuuluvaa viehättävyyttä, sillä hän
halusi luonnostaan uskoa sellaista syvälliseksi. Ja hän alkoi nyt
kertoa omista suunnitelmistaan, onnettomuuksistaan, aivan lapsellisen
luottavasti. Hän ei huomannut enää edes, miten aika meni, ja hän
hypähti hämmästyksestä, kun eräs palvelija tuli ilmoittamaan, että
illallispöytä oli katettu. Mutta hänen nolostumisensa muuttui pelkäksi
iloksi, kun rouva von Kerich pyysi häntä jäämään heidän luokseen
aterialle, kuten ainakin hyvä ystävä, ja ystäviähän he jo olivatkin.
Hänelle asetettiin lautanen äidin ja tyttären väliin; mutta hän antoi
heille tosiaan epäedullisemman näytteen lahjoistaan pöydän ääressä kuin
pianoa soittaessaan. Se puoli hänen kasvatustaan oli laiminlyöty; hän
luuli, että pöydässä oli tärkeintä vaan syödä ja juoda ja ettei tapa,
miten sen teki, merkinnyt mitään. Ja niinpä katseli näppärä Minna häntä
aivan vaiti ja kauhistuneena.

Naiset olettivat, että hän lähtisi heti illallisen jälkeen pois.
Mutta hän meni heidän perästään pieneen saliin, istuutui heidän
seuraansa eikä näyttänyt ollenkaan haluavan väistyä. Minna tukahutti
haukotuksiaan ja antoi äidilleen merkkejä. Christophe ei niitä
huomannut, sillä hän oli onnesta juopunut ja luuli, että toiset olivat
sellaisia kuin hänkin: Minna näet heitti yhä häneen veitikkamaisia
silmäyksiä, kuten hänen tapansa aina oli; ja sitäpaitsi ei Christophe
tiennyt, kuinka nousta ja hyvästellä, kun oli kerran tullut sinne
istuutuneeksi. Hän olisi varmaankin jäänyt sinne koko yöksi, ellei
rouva von Kerich olisi itse häntä hyvästellyt, auttaen hänet
ystävällisen huolettomasti pääsemään pois.

Hän lähti, vieden sielussaan rouva von Kerichin ruskeain silmäin
hyväilevän hohteen ja Minnan sinisten silmäin loisteen; hän tunsi vielä
kädessään heidän sormiensa hienon kosketuksen, käsien, jotka olivat
herkät ja suloiset kuin kukat; ja häntä ympäröi ylhäinen tuoksu, jota
hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut ja joka huumasi häntä niin,
että melkein pyörrytti.



Hän palasi tuohon taloon kahden päivän päästä antamaan Minnalle
pianotunteja, kuten oli sovittu. Siitä alkaen kävi hän sitten siellä
kaksi kertaa viikossa; ja usein meni hän sinne uudestaan myöskin
illalla, soittelemaan ja pakinoimaan. Rouva von Kerich näki hänet
mielellään vieraana. Hän oli älykäs ja hyväsydäminen nainen. Hän oli
kolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen, kun hän kadotti miehensä; ja
vaikka hän oli silloin sekä ruumiiltaan että sielultaan nuori, oli hän
vetäytynyt ilman kaipausta syrjään maailmasta, jossa hänellä oli ollut
naimisiin mentyään tärkeäkin osansa. Ehkäpä hän erosi siitä sitäkin
helpommin, kun hän oli siellä jo perin pohjin huvitellut ja ajatteli
terveesti, ettei voi enää saada sellaista, jonka on jo saanut. Herra
von Kerichin muisto eli hänen mielessään aina jälkeenkin päin, vaikkei
hän ollut koskaan, koko avioliiton aikana tuntenut miestään kohtaan
mitään rakkauden tapaista; hänelle riitti hyvä ystävyys; hän oli
intohimoton, ja hänen sydämensä pelkästään hyvä.

Nyt omistausi hän täydellisesti tyttärensä kasvatukselle; mutta sama
kohtuullisuus, joka oli hänelle ominainen rakkaudessa, hillitsi
tässäkin tehtävässä äidillisyyttä, tuota tunnetta, joka on eräissä
naisissa usein aivan sairaaloisen kiihtynyt, jos nimittäin lapsi on
ainoa olento, joka voi tyydyttää heidän kiihkeää kaipuutaan rakastaa
ja olla rakastettu. Hän rakasti suuresti Minnaa, mutta arvosteli häntä
selkeästi, eikä salannut hänen vikojaan, enempää kuin hän kuvitteli
itsestäänkään liikaa hyvää. Koska hän oli sekä viisas että älykäs, oli
hänellä erehtymätön taito huomata ensi silmäyksellä kunkin ihmisen
heikko ja naurettava puoli; ja se oli hänelle suuri huvitus, jossa ei
ollut häijyyden rahtuakaan; sillä hän oli yhtä hyväntahtoinen kuin
ilveileväkin, ja huvitellessaan ihmisillä hän auttoi mielellään heitä.

Pikku Christophe tarjosi hänen hyvyydelleen ja arvostelevalle
puolelleen erinomaisen kokeilualan. Pikkukaupungissa olon ensimäisinä
aikoina, jolloin rouvan täytyi suruvuotensa tähden pysyä syrjässä
seuraelämästä, oli Christophe hänelle ajanrattona. Ensinnäkin
musikaalisilla lahjoillaan. Rouva von Kerich rakasti musiikkia, vaikkei
hän sanan täydellisessä merkityksessä ollut musikaalinen; musiikki
tuotti hänelle fyysillistä ja henkistä hyvinvointia ja vaivutti hänen
ajatuksensa mukavasti mieluisan alakuloisuuden tilaan. Hän istui
takkavalkean ääressä, -- Christophe soitti, -- käsityö kädessä,
ja hymyili raukeasti; hän tunsi sanatonta nautintoa seuratessaan
Christophen sormien alinomaista liikuntaa ja omien unelmiensa
epämääräisiä värähdyksiä, antautuessaan surullisiin tai suloisiin
muistelmiinsa.

Mutta vielä enemmän kuin musiikki kiinnitti hänen mieltään itse
soittaja. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen Christophen harvinaiset
lahjat, vaikkei hän ollutkaan pystyvä käsittämään hänen todellista
nerokkuuttaan. Häntä huvitti uteliaisuudestakin vaalia tuon mystillisen
liekin syttymistä, jonka hän näki Christophessa tuikahtelevan. Hän
näki pian, miten suuret hänen siveelliset avunsa olivat; hänen
suoruutensa ja uljuutensa, koko tuo stoalaisuus, joka on lapsessa
niin liikuttava nähdä. Ja kuitenkin tarkasteli hän Christophea
teräväin ja ivallisten silmäinsä tarkkanäköisyyden kannalta. Hän
huvitteli itseään hänen kömpelyydellään, hänen rumuudellaan, hänen
pienillä naurettavuuksillaan; hän ei ottanut häntä täysin vakavalta
kannalta, -- hän ei ottanut yleensä vakavalta kannalta paljon mitään.
-- Christophen hassunkuriset puuskapäisyydet, hänen kiivautensa ja
oikullinen luonteensa saivat rouva von Kerichin muuten uskomaan, ettei
hänen älynsä ollut aivan tasapainossa; hän näki Christophessa vaan
erään uuden näytteen Kraffteja, jotka olivat kunnon miehiä ja hyviä
soittoniekkoja, mutta kuitenkin hieman päästä vialla.

Tuota hienoa ivallisuutta ei Christophe huomannut; hän tunsi ainoastaan
rouva von Kerichin hyvyyden. Hän oli niin vähän siihen tottunut, että
hänelle oltiin hyviä! Vaikka hänen jokapäiväinen tehtävänsä linnassa
saattoi hänet hienon väen yhteyteen, oli Christophe-parka yhä vielä
pikku metsäläinen, joka ei ollut saanut opetusta eikä sivistystä. Hovin
itsekkyys ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että käytti hyväkseen
hänen lahjojaan, koettamatta puolestaan mitenkään olla hänelle
hyödyksi. Hän tuli linnaan, istuutui pianon ääreen, soitti ja meni
matkaansa, kenenkään huolimatta nähdä vaivaa puhella hänen kanssaan,
paitsi ehkä heittääkseen hänelle jonkin kuluneen ja jokapäiväisen
kohteliaisuuden. Isoisän kuoleman jälkeen ei kukaan kotona tai
kaupungilla ollut ajatellutkaan auttaa häntä hankkimaan tietoja,
käyttäytymään elämässä, tulemaan mieheksi. Hän kärsi itse katkerasti
tietämättömyydestään ja kömpelöistä tavoistaan. Hän ahersi veren ja
hien voimalla kasvattaakseen itseään itse; mutta se ei onnistunut.
Hänellä ei ollut kirjoja, ei seuraa, ei esimerkkiä, ei kerrassaan
mitään. Hänen olisi pitänyt tunnustaa hätänsä jollekin ystävälle, mutta
hän ei voinut sitä tehdä. Edes Otollekaan ei hän ollut uskaltanut
ripittää itseään siinä suhteessa, sillä kun Otto kuuli ensimäiset
sanat, jotka Christophe tohti siitä hänelle hiiskua, sai hän kohta
halveksivan ylemmyyden sävyn, joka poltti Christophea kuin tulinen
rauta.

Ja nyt hävisivät rouva von Kerichin seurassa kaikki tuollaiset
vaikeudet. Hänen ei tarvinnut mitään edes sanoa, -- se olisi käynyt
liian ankarasti ylpeän Christophen kunnialle, -- vaan rouva von
Kerich näytti itsestään hänelle, lempeällä tavalla, mitä Christophen
ei pitänyt tehdä, ilmoitti, mitä hänen piti tehdä, antoi hänelle
neuvoja, kuinka hänen piti pukeutua, syödä, kävellä, puhella, ei
sallinut pujahtaa ohitse ainoaakaan hänen totuttua heikkouttaan,
mitä tuli hyviin tapoihin ja makuun puheissa ja käytöksessä. Ja
Christophen oli mahdoton loukkaantua, niin hellä oli oikaisijan käsi
ja varoi loukkaamasta lapsen arkaa itserakkautta. Rouva von Kerich
kasvatti Christophea myöskin kirjallisesti, antamatta oppilaan
sitä edes huomata; hän ei näyttänyt koskaan kummastuvan hänen
tavatonta tietämättömyyttään; mutta hän ei lyönyt laimin ainoaakaan
tilaisuutta, jolloin voi oikaista hänen erehdyksiään, yksinkertaisesti
ja rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut varsin luonnollista, että
Christophe oli erehdyksessä. Hän ei kiduttanut häntä saivartelevilla
läksyillä, vaan keksi sellaisen keinon, että antoi Minnan ja hänen
lukea illan ratoksi vuorotellen ääneen jonkin kauniin kohdan historiaa
tahi saksalaisia tai ulkomaalaisia runoilijoita. Hän kohteli
Christophea aivan kuin kodissaan kasvatettua lasta, kuitenkin hieman
alentuvasti ja suojelevasti; seikka, jota Christophe ei huomannut.
Hän piti huolta yksinpä Christophen puvustakin, hän hankki hänelle
jotain kuosikkaampaa, hän neuloi hänelle villaisen kaulusliinan, hän
lahjoitti hänelle pieniä toilettiesineitä; ja kaiken sen teki hän niin
hienotunteisesti, etteivät lahjat ja huolenpito saaneet Christophea
koskaan hämille. Lyhyesti sanoen: hän antoi Christophelle kaikkea
tuollaista pientä apua ja melkein äidillistä huolenpitoa, jota jokainen
hyvä nainen suo vaistomaisesti jokaiselle lapselle, joka joutuu hänen
kanssaan tekemisiin tai turvautuu häneen, tuntematta silti suojattia
kohtaan mitään syvempää tunnetta. Mutta Christophe luuli, että
moinen hellyys kohdistui nimenomaan juuri häneen, ja niinpä hän oli
ylenpalttisen kiitollinen; joskus purkausi se tunne ilmi intohimoisina
puuskina, jotka olivat rouva von Kerichistä hiukan naurettavia, mutta
huvittivat häntä siitä huolimatta.

Minnan ja Christophen välit olivat aivan toiset. Kun Christophe
näki hänet uudestaan, ensimäisellä musiikkitunnilla, vielä aivan
huumautuneena eilisistä muistoista ja tytön hyväilevistä silmäyksistä,
niin oli hän kovin kummastunut, kun huomasi nyt hänessä henkilön, joka
ei ollut missään suhteessa samanlainen kuin muutama tunti aikaisemmin
nähty. Minna tuskin huoli katsoakaan häneen, hän ei kuunnellut, mitä
Christophe sanoi; ja kun hän kohotti silmänsä Christopheen, näki poika
niissä niin jäätävän kylmyyden, että hän aivan tyrmistyi. Christophe
vaivasi kauan aivojaan miettien, miten hän oli mahtanut neiti von
Kerichiä loukata. Hän ei ollut loukannut häntä millään tavalla;
Minnan tunteet eivät olleet häntä kohtaan sinä päivänä sen kylmemmät
tai suosiollisemmat kuin eilenkään; tänään niinkuin eilenkin oli
Minna häntä kohtaan välinpitämätön. Jos hän oli edellisellä kerralla
tuhlannut hänelle hiukan hymyjä hänen vieraaksi tullessaan, johtui
se vain nuoren tyttösen vaistomaisesta kiemailunhalusta, tarpeesta
huvitella koettamalla silmiensä voimaa ensimäiseen esineeseen, mikä
eteen sattuu, olipa se vaikka koira hattu päässä. Seuraavana päivänä
ei tuo liian helppo voitto huvittanut häntä enää laisinkaan. Minna oli
tarkastanut tyystin Christophea; ja hän oli päässyt siihen tulokseen,
että hän oli ruma ja köyhä ja huonosti kasvatettu poika, joka soitti
hyvin pianoa, mutta piteli haarukkaa ruokapöydässä kauhean kömpelösti
talonpoikaisessa kädessään ja söi kalaa veitsellä. Christophe oli siis
hänestä hyvin vähän mieltäkiinnittävä. Hän tahtoi kyllä ottaa häneltä
pianotunteja; ja hän tahtoi myöskin hänen kanssaan huvitella, koska
hänellä ei tätä nykyä ollut muitakaan tovereita ja koska hänelle yhä
vielä, vaikka hän ei enää ollutkaan olevinaan mikään lapsi, nousi
silloin tällöin päähän hurja halu leikkiä, tuhlata liikaa iloisuuttaan,
into, jota kiihdytti lisäksi tavattomasti nykyinen suruvuoden kielto,
samoin kuin hänen äidissäänkin. Mutta Christophea ei hän ajatellut sen
enempää kuin jotakin lauhkeata kotieläintä; ja jos hän joskus vieläkin
yhtäkkiä, kesken kaikkein kylmintä tuultaan, sattui luomaan häneen
soman silmäyksen, teki hän sen vain hajamielisyydessään ja siksi,
että hän ajatteli jotain muuta, -- tai hyvin yksinkertaisesti siitä
syystä, ettei hän tahtonut aivan kokonaan unohtaa sitä tottumustaan.
Christophen sydän vavahti onnesta, kun Minna katsahti häneen niin.
Ja kuitenkin tyttö sitä tuskin huomasikaan: hän mietti vain omia
haaveitaan. Tuo tyttönen oli iässä, jolloin ihminen hemmoittelee
aistejaan miellyttävillä ja imartelevilla unelmilla. Hän ajatteli
alinomaa rakkautta, pohti sitä niin mielenkiintoisesti ja uteliaasti,
ettei moinen ajatus ollut viatonta enää muun vuoksi kuin siksi, että
hän oli niissä asioissa aivan tietämätön ja yksinkertainen. Muuten
hän ei, hyvin kasvatettuna vallasnaisena, kuvitellut rakkautta muuna
kuin avioliittona. Hänen miesihanteensa ei ollut läheskään vielä
vakaantunut. Milloin haaveksi hän mennä naimisiin jonkun luutnantin
kanssa, milloin uneksi hän jotakin runoniekkaa, sellaista ylevää ja
täysin soveliasta lajia kuten esimerkiksi Schiller. Yksi suunnitelma
hävitti toisen; ja viimeksi tullut otettiin vastaan aina yhtä hartaasti
ja yhtä suurella vakuutuksella kuin edellinenkin. Ja lopuksi olivat
kaikki haaveet valmiit syrjäytettäviksi edullisen todellisuuden
tarjoutuessa. Sillä onpa omituista nähdä, miten helposti nuoret,
romantiset tytöt tavallisesti luopuvat ihanteistaan, kun heidän eteensä
ilmaantuu vähän ihanteen mukainen, mutta sitä varmempi tilaisuus.

Kaiken kaikkiaan oli hempeätunteinen Minna sangen rauhallinen ja kylmä
luonne, niin vähän kuin hän sitä itse aavistikin. Ylimyksellisestä
nimestään ja sen aatelisesta von-lisäkkeestä huolimatta oli hän pieni,
saksalainen rouva-sielu, niin, jo keskellä nuoruutensa kauneinta
kevättä.



Christophe ei tietysti voinut ymmärtää naissydämen monimutkaista
koneistoa, -- monimutkaisempaa näennäisesti kuin todellisuudessa. Hän
hölmistyi usein kunnon ystävättäriensä käytöksestä; mutta hän oli
niin onnellinen saadessaan heistä pitää, että hän mielellään sulki
silmänsä kaikelta sellaiselta heissä, joka teki hänet rauhattomaksi tai
surulliseksi, voidakseen uskoa, että häntä rakastettiin yhtä paljon
kuin hän heitä rakasti. Yksi ainoa sana tai katse sai hänet hurmauksen
valtaan. Hän oli moisesta usein niin järkytetty, että puhkesi kyyneliin.

Kun hän istui pöydän ääressä, rauhallisessa, pienessä salissa, jonkun
askeleen päässä rouva von Kerichistä, joka ompeli lampun valossa...
-- (Minna luki ääneen toisella puolen pöytää; he eivät puhelleet;
puoliavoimesta puutarhaovesta näkyi hiekkakäytävä kuutamossa kiiltäen;
puitten latvat suhisivat ulkona hiljaa...) -- silloin tunsi hän
yhtäkkiä sellaisen onnen paisuttavan sydäntään, että hän ryntäsi
ilman näkyvää syytä ylös tuoliltaan, heittäytyi rouva von Kerichin
jalkain juureen, tarttui hänen käteensä, jossa saattoi olla neulakin,
ja suuteli sitä suutelemistaan ja painoi sen nyyhkytellen huulilleen,
poskiaan tai silmiään vasten. Minna kohotti katseensa kirjasta,
nykähytti välinpitämättömästi olkapäitään ja nyrpisti hiukan suutaan.
Rouva von Kerich katseli hymyillen isoa poikaa, joka pyöriskeli hänen
jaloissaan, taputteli hänen päätänsä vapaana olevalla kädellään ja
virkkoi kauniilla äänellään, ystävällisesti ja hiukan ivaavasti:

-- No mitä nyt, suuri tyhmyrini, mikä teillä nyt on?

Oi, tuon äänen suloutta, oi, tätä rauhaa, tätä hiljaisuutta, tätä
hienostunutta ilmapiiriä, jossa ei tarvinnut kärsiä huutoja, ei
tuuppimisia, ei raakuutta; tätä keidasta keskellä katkeraa elämää,
lumottua maailmaa, joka aukesi Christophelle jumalaisia runoilijoita
luettaessa, -- sankarihohdetta, joka kultasi heijastuksellaan kaikki
esineet ja olennot! Goethe, Schiller, Shakespeare, voiman, tuskan ja
rakkauden ehtymättömät virrat!...

Minna luki kumartuneena kirjan puoleen, hiukan jännityksestä hohtavin
kasvoin, raikkaalla äänellä, joka oli hiukan teeskennellyn sipattava
ja koetti kohota itsetietoisen mahtavaksi lausuessa sotasankarien ja
kuninkaitten nimiä. Joskus otti rouva von Kerich itse kirjan käteensä;
hän antoi silloin traagillisille tapahtumille koko olentonsa älykkään
ja hellän sulon; mutta enimmäkseen hän vaan kuunteli, kenottaen
mukavasti nojatuolissaan, iankaikkinen käsityö helmassa; hän hymyili
omille ajatuksilleen; -- sillä hän löysi aina itsensä kaikkien
runoelmain pohjalla.

Myöskin Christophe oli koettanut lukea ääneen, mutta siitä yrityksestä
täytyi hänen luopua: hän katkoi lauselmat pilalle, sekautui sanoissa,
hyppäsi yli välimerkkien, ei näyttänyt ymmärtävän mitään, ja heltyi
niin, että hänen täytyi keskeyttää pateettisissa paikoissa, koska hän
tunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Silloin heitti hän suutuksissaan
kirjan käsistään pöydälle; ja hänen ystävättärensä nauroivat hänelle
niin, että raikui... Kuinka hän heitä rakasti! Alinomaa kuljetti hän
heidän kuvaansa sielussaan, ja heidän muotonsa yhtyi Shakespearen ja
Goethen runoelmain henkilöihin. Hän tuskin eroitti niitä toisistaan.
Jokin runoilijain kaunis ajatus, joka varisti hänen olemustaan
intohimoisesti, sen juuriin saakka, ei eronnut sittemmin, vanhempana
hänen sitä kuullessaan niistä rakkaista huulista, joiden hän oli
kuullut lausuvan sen ensi kertaa. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin
ei hän saattanut lukea tai nähdä näyteltävän Egmontia tai Romeota
tuntematta eräiden niiden säkeiden kajahtaessa sielunsa pohjalta
nousevan muiston juuri näistä kertomistamme ajoista, näiden iltojen
onnen haaveista; ei, jälleen hän näki silloin edessään rouva von
Kerichin ja Minnan rakkaat kasvot.

Christophe katseli niitä kasvoja tuntikausia, silloin, kun he lukivat,
-- katseli niitä öisinkin, unelmoidessaan valveillaan vuoteessaan,
silmät auki, -- päivin haaveksien orkesterissa nuottitelineittensä
ääressä, soittaen konemaisesti, silmät puoliummessa. Hän jumaloi heitä
kumpaakin puhtain tuntein; ja kun hän ei tuntenut rakkautta, niin hän
luuli nyt olevansa rakastunut. Mutta hän ei oikein tiennyt, kumpaanko,
äitiin vai tyttäreen. Hän tutki itseään vakavasti, mutta ei voinut
ratkaista, kumpaisen valita. Kuitenkin näytti hänestä välttämättömältä
kaikin mokomin päättää, ja hän oli lopulta taipuisampi hyväksymään
rouva von Kerichin. Ja kas vaan, heti, kun hän oli sen päätöksen
tehnyt, hän huomasi, että hän rakastikin juuri häntä. Hän rakasti hänen
älykkäitä silmiään, hänen puoliavoimen suunsa hajamielistä hymyä,
hänen vielä nuorekkaan tasaista otsaansa, hänen hienoa ja pehmeää
tukkaansa, jossa oli jakaus toisella ohimolla, hänen verhottua ääntään,
hänen pikku ryiskelyään, hänen äidillisiä käsiään, hienostuneita
liikkeitään, ja hänen tuntematonta sieluaan. Hän värisi autuudesta,
kun hän istui hänen vieressään ja rouva von Kerich selitti hänelle
ystävällisesti jotain luettavaa kohtaa, jota hän ei ymmärtänyt: rouva
von Kerich nojasi kättään Christophen olkapäähän; Christophe tunsi
hänen sormiensa lämmön, hänen hengityksensä poskillaan, hänen ruumiinsa
suloisen tuoksun; hän kuunteli hurmauksen vallassa, eikä ymmärtänyt
selityksistä mitään. Opettaja huomasi sen, hän käski Christophea
toistamaan, mitä oli hänelle sanonut: Christophe oli vaiti; rouva von
Kerich oli suuttuvinaan, hän painoi Christophen nenän kirjaan ja sanoi,
ettei Christophesta tule koskaan muuta kuin pikku aasi. Siihen vastasi
Christophe, että se on hänestä yhdentekevää, jos hän vain saa olla
_hänen_ pikku aasinsa, jos hän ei vain karkoita aasia luotansa pois.
Rouva von Kerich oli epäröivinään, suostuako anomukseen; mutta viimein
hän sanoi, että vaikka Christophe olikin paha, pieni aasi, sangen tyhmä
aasi, niin ehkäpä hän hänet kuitenkin pitää, -- ehkäpä hän rakastaakin
aasia, -- vaikkei hänestä tosiaan ole mihinkään; sillä ehdolla vain,
että hän on heti _kiltti_. Sitten he nauroivat molemmat, ja Christophe
kylpi autuudessa.



Kun Christophe oli huomannut, että hän rakasti rouva von Kerichiä,
vieroittui hän vähitellen Minnasta. Häntä alkoi tytön kylmyys
ärsyttää; ja kun hän näki hänet alinomaa ja tuli siten rohkeammaksi
ja viimein uskalsi esiintyä vapaan luonteensa mukaisesti, niin ei
hän salannutkaan Minnalta tyytymättömyyttään. Minna pisteli häntä
mielellään, ja Christophe antoi tuimia vastauksia. He kiusoittelivat
toisiaan alinomaa, ja rouva von Kerich nauroi vaan heille. Christophe,
joka ei päässyt yläkynteen näissä sanakahakoissa, lähti talosta usein
niin vimmoissaan, että luuli oikein vihaavansa Minnaa; ja hän kuvitteli
itselleen palaavansa hänen lähelleen takaisin ainoastaan rouva von
Kerichin tähden.

Christophe opetti Minnalle yhä edelleen pianonsoittoa. Kaksi kertaa
viikossa, kello yhdeksästä kymmeneen aamulla, hän piti huolta tytön
skaalaharjoituksista. Huone, jossa he silloin oleskelivat, oli Minnan
_studio_. Omituinen työhuone; se kuvasi huvittavan uskollisesti tuon
pikku naisen aivojen hullunkurista sekamelskaa.

Pöydällä oli pieniä veistoskuvia, jotka esittivät soittavia kissoja,
-- kokonainen orkesteri, yksi käyttelemässä viulua, toinen selloa;
ja pieni taskupeili, toiletti-esineitä ja kirjoitusneuvot, kaikki
erinomaisessa järjestyksessä. Hyllyllä oli mikroskoopisen pieniä
suurten säveltäjäin rintakuvia: Beethoven rypistetyin kulmin, Wagner
baretti päässä, -- sekä Belvederen Apollo. Uunin reunalla, sammakon
vieressä, joka poltti kaislapiippua, lepäsi paperinen viuhka, johon
oli maalattu Bayreuthin teatteri. Kirjahyllyllä kirjoja kahdessa
rivissä, sellaisia kuin: Lübke, Mommsen, Schiller, _Sans famille_,
Jules Verne, Montaigne. Seinillä suurina valokuvina sikstiniläinen
madonna ja Herkomerin tauluja: ne olivat reunustetut sinisillä ja
vihreillä nauhoilla. Oli siellä myöskin näköala eräästä sveitsiläisestä
hotellista, kehyksissä, jotka oli tehty hopeoiduista takiaisista;
ja huoneen joka nurkassa mahdoton määrä upseerien, tenorilaulajien
ja ystävättärien valokuvia, -- kaikissa omistuskirjoitus, melkein
kaikissa jokin runo tai ainakin jokin sellainen, jota Saksassa sanotaan
runoksi. Keskellä huonetta komeili marmorijalustalla partaisen
Brahmsin rintakuva; ja pianon yläpuolella heilui nuoran päässä pieniä
plyyssiapinoita ja kotiljonkimuistoja.

Minna tuli tunnille aina liian myöhään, silmät yhä pöhöttyneinä unesta
ja happamen näköisenä; hän tuskin ojensi kättään Christophelle,
sanoi vain välinpitämättömästi hyvää päivää, asettui pianon ääreen
vaiti, jäykkänä ja arvokkaana. Kun hän oli yksin, soitti hän halusta
loppumattomia skaaloja; sillä se salli hänen miellyttävästi pidentää
puolihorrosmaista tilaansa ja kauniita haaveitaan. Mutta Christophe
pakotti hänet nyt kohdistamaan huomionsa vaikeampiin harjoituksiin;
ja kostaakseen Minna soitti joskus ne tahallaan niin huonosti kuin
suinkin mahdollista. Hänellä oli melkoisen hyvä korva, mutta hän ei
pitänyt musiikista, -- kuten monienkin saksatarten on laita. Mutta
niinkuin muutkin heistä luuli hän, että hänen velvollisuutensa oli
rakastaa sitä; ja hän otti siis tuntinsa melkoisen tunnontarkasti,
paitsi joinakuina pirullisen ilkeyden hetkinä, jolloin hän tahtoi
kiusata opettajaansa. Ja vielä enemmän raivostutti Minna jäätävällä
välinpitämättömyydellään, jollainen hän ahkeroidessaankin oli. Pahinta
oli, että Minna kuvitteli velvollisuudekseen olla jossakin paljon
puhuvassa paikassa sielukas: hän tuli silloin sentimentaaliksi, eikä
tuntenut sisässään kerrassaan mitään.

Pikku Christophe hänen vieressään ei ollut liioin kohtelias. Hän ei
kehuskellut Minnaa koskaan: päin vastoin. Minna oli siitä äkeissään
hänelle eikä jättänyt vastaamatta ainoaankaan opettajan huomautukseen.
Hän intti vääräksi, mitä Christophe sanoikin, ja kun hän erehtyi,
niin hän väitti kiven kovaan soittaneensa nuottien mukaan. Christophe
suuttui ja he menivät epäkohteliaisuuksiin ja loukkauksiin.

Vaikka Minna katseli muka vain koskettimiin, niin hän seurasi
syrjäsilmällä kuitenkin Christophea ja nautti hänen raivostaan. Ikävän
hommansa huviksi hän keksi kaikenlaisia pieniä, joutavia kujeita,
joiden tarkoituksena oli saada tunti keskeytetyksi ja Christophe
pilalle hermostuneeksi. Minna oli silloin saavinaan jotain väärään
kurkkuunsa, että häntä olisi säälitty, hänelle tuli yskänpuuska, tai
jotain tärkeää sanottavaa kamarineitsyelle. Christophe tiesi, että se
oli pelkkää juonittelua; ja Minna tiesi Christophen tietävän, että se
oli juonittelua. Ja se huvitti tyttöä suuresti; sillä Christophe ei
voinut sanoa hänelle suoraan, mitä hän moisesta ajatteli.

Eräänä päivänä, kun hän jälleen huvitteli tällä tavoin ja ryiskeli muka
nääntymäisillään, nokka kätkettynä nenäliinaan, aivan kuin hän olisi
ollut siihen paikkaan tukehtua, mutta vilkuen kuitenkin salavihkaa
vimmasta kiehuvaan Christopheen, sai hän päähänpiston pudottaa
lattialle nenäliinansa ja pakottaa Christophea ottamaan sen ylös
maasta. Christophe totteli niin epäkohteliaasti kuin mahdollista. Minna
palkitsi häntä lausumalla: "Kiitos!", mutta niin ylhäisnaisen tapaan,
että Christophe oli haljeta raivosta.

Tämä leikki oli Minnasta liian hauskaa hänen voidakseen olla sitä
uudistamatta. Ja seuraavana päivänä hän yritti sitä taas. Christophe ei
hievahtanutkaan: hänen sappensa kiehui. Minna odotti tuokion, sitten
hän sanoi närkästyneellä äänellä:

-- Oletteko hyvä ja otatte nenäliinani maasta? Christophe ei sitä enää
sietänyt.

-- Minä en ole teidän pikenttinne! huusi hän karkeasti. Nostakaa itse
nenäliinanne!

Minna joutui aivan suunniltaan. Hän ponnahti rajusti ylös tuoliltaan,
joka kaatui:

-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi hän ja rämäytti raivoissaan
koskettimia; ja ryntäsi vimmastuneena ulos.

Christophe odotti häntä. Minna ei tullut takaisin. Christophe häpesi
käytöstään: hän tunsi olleensa kuin mikä jätkä. Mutta hän ei ollut enää
jaksanut, Minna piti häntä selvästi pilkkanaan tuolla alinomaisella
vastaan vääntämisellään. Christophe pelkäsi, että Minna valittaisi
äidilleen ja että hänen ja rouva von Kerichin välit kylmenisivät
ainaiseksi. Christophe ei tiennyt, mitä tehdä; sillä jos hän katuikin
töykeyttään, niin millään ehdolla maailmassa hän ei olisi kuitenkaan
pyytänyt anteeksi.

Hän tuli seuraavana päivänä takaisin, vaikka hän ajatteli, ettei Minna
huolisi enää tunteja. Mutta Minna, joka oli liian ylpeä kannellakseen,
Minna, jonka omatunto ei ollut aivan puhdas, tuli kuitenkin tunnilleen,
mutta antoi nyt Christophen odottaa vielä viisi minuuttia kauemmin
kuin tavallisesti. Ja hän meni ja asettui pianon ääreen ja istui
siinä jäykkänä, kääntämättä päätään ja lausumatta sanaakaan, aivan
kuin Christophea ei olisi ollut olemassa. Hän otti kuitenkin tämän
tuntinsa ja kaikki muutkin sovitut tunnit, sillä hän tiesi hyvin, että
Christophe oli etevä opettaja, ja että hänen täytyi oppia soittamaan
kunnollisesti pianoa, jos hän aikoi käydä siitä, mitä hän luuli
olevansa: -- jalosyntyinen, täydellisen kasvatuksen saanut neiti.

Mutta kuinka se hänestä oli ikävää! Kuinka se heistä molemmista oli
ikävää!



Eräänä sumuisena maaliskuun aamuna, jolloin pienet lumihiutaleet
leijuivat kuin untuvat harmaassa ilmassa, olivat he kahden _studiossa_.
Päivä oli tuskin vielä valjennut. Minna puolusti kuten tavallisesti
lyömäänsä väärää ääntä ja väitti, että "niinhän oli nuoteissa". Vaikka
Christophe tiesi hyvin, että tyttö lipakoi, kumartui hän katselemaan
nuottivihkoa, nähdäkseen kysymyksessä olevan kohdan lähempää. Minna
piti kättään nuottitelineillä eikä siirtänyt sitä pois. Christophen
suu joutui aivan lähelle tuota kättä. Christophe koetti lukea, mutta
se ei onnistunut: hän katseli jotain muuta, -- jotain hentoa ja hienoa
ja läpikuultavaa, niinkuin kukkasen terälehdet. Yhtäkkiä, -- hän ei
tiennyt, mikä hänen päähänsä pisti, hän painoi kiihkeästi huulensa
tuohon pieneen käteen.

He tyrmistyivät molemmat yhtä paljon. Christophe kavahti takaperin,
Minna veti kätensä pois -- he punastuivat molemmat. He eivät virkkaneet
sanaakaan, he eivät katsoneet toisiinsa. Lyhyen ja nolon vaitiolon
jälkeen ryhtyi Minna uudestaan soittamaan; hän oli järkyksissään: hänen
povensa kohoili hiljaa, aivan kuin hänellä olisi ollut hengenahdistus;
hän löi yhden väärän nuotin toisensa jälkeen. Christophe ei huomannut
sitä: hän oli vielä enemmän tyrmistynyt kuin Minna; hänen ohimosuonensa
jyskyttivät; hän ei kuullut mitään, ei tiennyt, mitä Minna soitti, ja
saadakseen vaikenemisen loppumaan teki hän käheällä äänellä joitakin
huomautuksia ristiin rastiin. Hän luuli olevansa Minnaan nähden
lopullisesti tuhon oma. Hän oli aivan murtunut teostaan, hän tuomitsi
sen järjettömäksi ja moukkamaiseksi. Kun tunti loppui, lähti hän
Minnan luota katsomatta häneen ja hyvästelemättä. Mutta Minna ei ollut
hänelle ollenkaan vihainen. Hän ei enää ajatellut, että Christophe oli
huonosti kasvatettu; ja se että hän teki äsken soittaessaan niin paljon
virheitä, johtui siitä, ettei hän koko aikana voinut olla katselematta
salaa Christopheen, kummastuneen uteliaana ja, -- nyt ensi kertaa, --
suopeasti.

Kun Minna jäi yksin, ei hän lähtenyt äitinsä luokse niinkuin muina
päivinä, vaan sulkeutui kamariinsa ja alkoi aprikoida tätä merkillistä
tapausta. Hän istui kyynärpää pöytää vasten kuvastimensa edessä.
Hänen silmänsä näyttivät hänestä lempeiltä ja loistavilta. Hän puri
hiljaa huuliaan, koettaen palauttaa kaikki muistiinsa. Ja katsellen
mielihyvällä pieniä, sieviä kasvojaan, eli hän jälleen koko äskeisen
kohtauksen, ja punastui ja hymyili. Ruokapöydässä hän oli vilkas ja
iloinen. Sitten hän ei tahtonut lähteä kävelemään, vaan jäi saliin
suurimmaksi osaksi iltapäivää; hänellä oli ompelus käsissä, mutta hän
ei tehnyt kymmentäkään pistosta, jotka eivät menneet vinoon; mutta
mitä se haittasi! Siellä yhdessä kolkassa huonetta ja selin äitiinsä
hän hymyili; tai halutti häntä yhtäkkiä oikaista vartaloaan, ja hän
alkoi hypellä pitkin permantoa laulaen täyttä suuta. Rouva von Kerich
oikein säikähti ja sanoi, että hän oli hassu. Minna heittäytyi hänen
kaulaansa, kiemurrellen naurusta ja syleili äitiään niin, että oli
hänet kuristaa.

Sinä iltana meni kauan ennenkuin hän asettui nukkumaan kamariinsa
mentyään. Hän katseli yhä itseään kuvastimesta, koetteli muistella
äskeistä asiaa, eikä ajatellut mitään, siksi, että hän oli koko
päivän ajatellut samaa asiaa. Hän riisuutui hitaasti; vähän väliä
hän keskeytti sen toimensa, istuutui sänkyyn, koettaen palauttaa
mieleensä kuvaa Christophesta: hänelle ilmestyi silloin Christophe
ihannoituna; ja nyt hän ei ollut Minnasta laisinkaan hullumpi. Hän
asettui vuoteeseen ja sammutti kynttilän. Kymmenen minuutin kuluttua
tuli aamullinen kohtaus yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hän purskahti
nauruun. Äiti nousi hiljaa ylös ja avasi hänen ovensa, luullen, että
Minna kielloista huolimatta luki vuoteessa. Hän näki Minnan loikovan
aivan rauhassa, silmät avoinna yölampun himmeässä valossa.

-- Mikä sinua niin huvittaa? kysyi rouva von Kerich.

-- Ei mikään, vastasi Minna vakavana.

-- Oletpa sinä miekkonen, kun sinulla on niin hauska omassa seurassasi.
Mutta nyt täytyy sinun jo nukkua.

-- Kyllä äiti, vastasi Minna taipuisasti.

Ja hän alkoi puolestaan toruskella:

-- Menehän nyt vaan pois! Mene pois!

Kunnes ovi sulkeutui ja hän saattoi rauhassa nauttia unelmistaan. Hän
vaipui miellyttävään horrokseen. Juuri nukkumaisillaan hätkähti hän
ilosta:

-- Hän rakastaa minua... Miten onnellinen olen! Miten hän on kiltti,
kun rakastaa minua!... Minä rakastan häntä niin!

Minna halasi pielustansa ja nukahti viimein.



Kun lapset seuraavan kerran kohtasivat toisensa, niin Christophe
hämmästyi, miten rakastettava Minna oli. Minna toivotti hänelle hyvää
huomenta ja kysyi häneltä, miten hän voi, hyvin lempeällä äänellä; ja
hän asettui pianon ääreen kiltin ja vaatimattoman näköisenä; hän oli
siivo kuin enkeli. Kaikki koulutytön ilkeät kujeet olivat haihtuneet;
ja hän kuunteli hartaasti Christophen huomautuksia, tunnusti, että
ne olivat oikeita, huudahti itsekin kauhusta, kun teki virheen, ja
koetti kaikin mokomin sitä korjata. Christophe ei ymmärtänyt tästä
mitään. Sangen lyhyessä ajassa Minna edistyi hämmästyttävästi. Hän
ei ainoastaan soittanut paremmin, hän rakasti musiikkia. Niin vähän
kuin Christophe olikin taipuvainen imarteluun, hänen täytyi nyt Minnaa
kiitellä. Minna punastui ilosta ja loi Christopheen kiitollisuudesta
kostean katseen. Hän pukeutui Christophea ajatellen; hän koristi
itseänsä valitun hienovärisillä nauhoilla; hän soi Christophelle
hymyjä ja riutuvia silmäyksiä, jotka huolestuttivat Christophea, jotka
kiihdyttivät häntä, jotka järistivät häntä sielun syvyyteen saakka.
Nyt koetti Minna puolestaan päästä puheisiin; mutta hänen puhuttavansa
olivat kaikkea muuta kuin lapsellisia: hän puhui vakavasti ja lausui
suurten runoilijain ajatuksia tietoviisaalla ja paljon vaativalla
äänellä. Christophe ei vastannut laisinkaan; hänen oli paha olla: tämä
uusi Minna, jota hän ei tuntenut, kummastutti häntä ja teki hänet
rauhattomaksi.

Minna katseli aina Christophea. Hän odotti... Mitä?... Tiesikö tyttö
sitä itsekään?... Hän odotti, että Christophe alkaisi uudestaan... Sitä
varoi Christophe tekemästä, sillä hän oli vakuutettu, että oli silloin
käyttäytynyt hölmösti; hän ei muuten näyttänyt sitä muistavankaan.
Minna hermostui siitä; ja eräänä päivänä, kun Christophe istui aivan
rauhassa, kunnioittavan välimatkan päässä noista vaarallisista pikku
kynsistä, tuli Minna kärsimättömäksi: niin äkillisellä liikkeellä,
ettei Christophe ennättänyt sitä ajatellakaan, Minna painoi itse pikku
kätensä Christophen huulille. Christophe tyrmistyi, sitten hän suuttui
ja häpesi. Kuitenkin hän suuteli kättä, ja sangen kiihkeästi. Minnan
hillitön julkeus harmitti häntä; hän oli vähällä jättää Minnan sinne
yksinään.

Mutta hän ei enää sitä voinut. Hän oli vangittu. Ajatukset kuohuivat
hänen päässään: ne tuntuivat kaikki vierailta. Niinkuin laakson
pohjasta nousevat usvat ne kohosivat hänen sydämensä syvyydestä. Hän
hapuili ja kulki miten sattui tuon rakkauden usvan keskellä; ja mitä
hän yrittikin, hän joutui aina samaan paikkaan, johonkin hämärään ja
alinomaiseen päähänpiintymään, johonkin outoon ja hirvittävään Himoon,
joka kiehtoi kuin liekki hyönteistä. Se oli sokeain Luonnon voimien
rajua esiinkuohahtamista.



Heille tuli nyt odotuksen jakso. He tarkastelivat, kaipasivat
ja pelkäsivät toisiaan. He olivat rauhattomia. Kuitenkin olivat
he edelleen joskus vihollisia ja mököttivät toisilleen; mutta
tuttavallisuus oli nyt heidän väliltään kadonnut: he vaikenivat.
Kummallakin oli hommaa rakennella hiljaisuudessa rakkauttaan.

Rakkaudella on merkillisiä taannehtivia vaikutuksia. Samassa, kun
Christophe huomasi, että hän rakasti Minnaa, huomasi hän myöskin, että
hän oli rakastanut häntä aina. Kokonaista kolme kuukautta olivat he
nähneet toisensa joka päivä, Christophen aavistamatta tätä rakkauttaan.
Mutta koska hän tänään häntä rakasti, niin vaadittiin ehdottomasti,
että hän oli rakastanut häntä ilmoisen ikänsä.

Christophen oli oikein hyvä olla siksi, että oli vihdoinkin keksinyt,
_ketä_ hän rakasti. Hän oli rakastanut niin kauan tietämättä ketä!
Hän tunsi nyt ikäänkuin helpoitusta, kuten sairas, jota on kauan
kiusannut yleinen, epämääräinen ja hermostuttava huono-olo, mutta joka
huomaa yhtäkkiä vaivansa tarkistuvan joksikin kiivaaksi kivuksi, joka
rajoittuu ainoastaan määrättyyn paikkaan. Mikään ei ole väsyttävämpää
kuin sellainen rakkaus, jolla ei ole määrättyä maalia: se kalvaa ja
riuduttaa voimia kuin kuume. Intohimo, jonka tuntee, jännittää sielun
purkautumiskohtaan saakka; se pieksää voimat loppuun, mutta silloin
ainakin tietää, minkä tähden. Se on rajua liikaponnistusta, mutta ei
tiedotonta raihnastumista. Kaikki on parempaa kuin tyhjyys.

Vaikka Minna oli antanut Christophelle täyden syyn uskoa, ettei hän
ollut välinpitämätön häntä kohtaan, niin kiusasi Christophe kuitenkin
itseään ajatuksella, että Minna halveksi häntä. Koskaan ei heillä tosin
ollut selvää käsitystä toisistaan; mutta milloinkaan ei se käsitys
ollut sekavampi ja väärempi kuin nykyään. Se oli kokoonhaalittuja,
eriskummaisia, yhtä ainoaa jaksoa kuvitelmia, jotka eivät voineet
sointua yhteen; sillä he heittäysivät toisesta äärimmäisyydestä
toiseen; omistivat vuorotellen toisilleen sellaisia vikoja tai
viehättäviä avuja, joita heillä ei ollut; avuja silloin, kun he olivat
erillään toisistaan, vikoja, kun he olivat yhdessä. He erehtyivät
kummassakin tapauksessa yhtä paljon.

He eivät tienneet itsekään, mitä he tahtoivat. Christophen rakkaus
ilmeni saman hellyyden janon muodossa, joka oli polttanut häntä
lapsuudesta saakka kiivaana, ehdottomana, vastinetta vaativana;
hellyyden, jota hän olisi tahtonut saada toiset tuntemaan,
mielisuosiolla tai väkisin. Joskus sekoittui tähän tyrannilliseen
kiihkoon, joka vaati häntä uhraamaan täydellisesti itsensä ja
muut, ehkä ennen kaikkea muut, -- eräänlaisia karkeita ja hämäriä
himonpuuskia, jotka pyörryttivät häntä ja joita hän ei ymmärtänyt.
Minna oli ennen kaikkea utelias ja hurmautunut siitä, että hänellä
oli nyt todellinen oma romaani, ja hän koetti saada siitä niin paljon
kuin mahdollista iloa itserakkaudelleen ja haaveileville tunteilleen;
hän erehtyi täydellisesti kaikesta, mitä hänen sydämessään liikkui.
Suuri osa heidän rakkauttaan oli puhtaasti kirjallista; he muistivat
romaaneja, joita olivat lukeneet, ja lainasivat niistä itselleen
alinomaa tunteita, joita heillä ei todellisuudessa ollut.

Mutta lähestyi hetki, jolloin kaikki nuo pikku valheet, pikku
itsekkyyden ilmaisut hälvenivät rakkauden jumalallisen säteilyn edessä.
Päivä, lyhyt tunti, muutamia ikuisia sekunteja... Ja se oli niin
odottamatonta!



He juttelivat yhdessä eräänä iltana. Salissa alkoi hiljaa hämärtää.
Heidän keskustelunsa oli saanut vakavan sävyn. He puhelivat
ikuisuudesta, elämästä, kuolemasta. Se oli ikäänkuin suurenmoinen
kehys heidän leikittelylleen pikku intohimolla. Minna valitti
yksinäisyyttään: siitä seurasi luonnollisesti vastaus, ettei Minna
ollut niin yksin kuin luuli olevansa.

-- Ei, äännähti Minna pudistaen pikku päätään, nuo tuollaiset ovat vain
tyhjiä sanoja. Jokainen elää itseään varten, kukaan ei toisesta välitä,
kukaan ei toista rakasta.

Hiljaisuus.

-- Entä minä sitten? sanoi Christophe yhtäkkiä, kalpeana liikutuksesta.

Kiihkeä pikku naikkonen hypähti ylös ja tarttui hänen käsiinsä.

Ovi aukesi. He tempausivat nopeasti erilleen toisistaan. Rouva von
Kerich astui sisään. Christophe oli lukevinaan innokkaasti kirjaa, joka
hänellä oli nurin käsissään. Minna kumartui ompeluksensa puoleen ja
pisti neulalla sormeensa.

He eivät olleet kahden enää koko sinä iltana, ja heitä peloitti jäädä
kahden. Kun rouva von Kerich nousi ylös ja aikoi mennä noutamaan jotain
esinettä viereisestä huoneesta, niin juoksi Minna sille asialle äitinsä
puolesta, vaikka hän tavallisesti oli sangen vähän palvelevainen.
Ja Christophe käytti hyväkseen hänen poistumistaan ja lähti talosta
sanomatta Minnalle edes jäähyväisiä.

Seuraavana päivänä tapasivat he toisensa palaen kovasti halusta jatkaa
keskeytynyttä puhelua. Mutta se ei onnistunut, joskin tilaisuutta
olisi ollut. He lähtivät kävelemään rouva von Kerichin kanssa, ja
he olisivat saaneet pakinoida rauhassa vaikka kymmenen kertaa,
mutta Christophe ei voinut puhua; ja hän oli niin onneton että hän
pysyttelihe mahdollisimman loitolla Minnasta. Viimemainittu ei ollut
muka huomaavinaan hänen epäkohteliaisuuttaan. Mutta se loukkasi häntä,
ja hän ilmaisi sen selvästi. Ja kun Christophe viimein pakotti itsensä
sanomaan jonkun sanan, kuunteli Minna häntä jääkylmän näköisenä!
Christophe uskalsi tuskin lopettaa lausettaan. Kävelyretki päättyi,
aika loppui. Christophe oli lohduton, ettei hän ollut sitä oikein
käyttänyt.

Meni viikko. He luulivat molemmat erehtyneensä tunteissaan. He
kyselivät itseltään, eikö toissa iltana tapahtunut kohtaus ollut
pelkkää unta. Minna oli katkera Christophelle. Christophe pelkäsi
kohdata häntä yksin. Heidän välillään vallitsi suurempi kylmyys kuin
koskaan ennen.

Sitten tuli eräs päivä. -- Oli satanut koko aamun ja osan
iltapuoltakin. He olivat olleet koko päivän sisällä, puhelematta,
lueskellen, haukoitellen, tähystellen ulos ikkunasta; he olivat
ikävystyneet ja pahalla tuulella. Kello neljän tienoissa illalla taivas
selkeni. He juoksivat ulos puutarhaan. He pysähtyivät pengermälle,
nojasivat kaiteeseen, katselivat sen ylitse nurmikkorinteelle, joka
laskeusi loitosti rantaan. Maa höyrysi, lämmin utu nousi aurinkoa
kohti; sadepisarat kimaltelivat ruohikossa; märän mullan hajuun yhtyi
kukkien tuoksua; heidän ympärillään surisivat mehiläiset kultaisin
siivin. He seisoivat vieretysten, he eivät katsoneet toisiinsa; he
eivät jaksaneet saada loppumaan vaitioloa. Muuan mehiläinen lensi
kömpelösti vesipisaroista raskasta glysiini-köynnöksen terttua vastaan
ja karisti päälleen oikean vesisyöksyn. He purskahtivat yhtäaikaa
nauramaan; ja kohta he tunsivat, että jöröttely loppui, että he olivat
hyviä ystäviä. Kuitenkaan he eivät katselleet toisiinsa.

Yhtäkkiä tarttui Minna Christophen käteen, kääntämättä päätänsä, ja
sanoi hänelle:

-- Tulkaa!

Hän vei Christophen juoksujalkaa pieneen, metsittyneeseen sokkeloon,
puksipuiden reunustamaa polkua pitkin, kummulle, joka oli keskellä
puutarhaa. He nousivat ylös pitkin rinnettä, he olivat luikahtaa
lionnutta maata kiivetessään; ja märät puut karistivat oksistaan
pisarat heidän niskaansa. Kummulle pääsemäisillään Minna pysähtyi
hengästyneenä.

-- Odottakaa... odottakaa... sanoi hän aivan hiljaa, koettaen saada
ilmaa keuhkoihinsa.

Christophe katsoi häneen. Minna katseli muualle: hän hymyili ja
huohotti suu puolittain avoinna; hän puristi kovasti Christophen kättä.
He tunsivat veren ponnahtelevan kämmenissään ja vapisevien sormiensa
päissä. Kaikkialla ympärillä hiljaisuus. Puitten vaaleat silmikot
värisivät auringon udussa; harva sade tipahteli lehdistä, hopeana
helähdellen; ja ilmassa kuului pääskysten teräviä huutoja niiden
liitäessä ylitse.

Minna käänsi kasvonsa Christopheen päin: se kävi salaman-nopeasti. Hän
heittäytyi Christophen kaulaan, Christophe hänen syliinsä.

-- Minna! Minna! Rakas!...

-- Minä rakastan sinua, Christophe! Rakastan sinua!

He istuutuivat märälle puupenkille. Heidät oli läpitunkenut rakkaus,
suuri, syvä, järjetön rakkaus. Kaikki muu oli kadonnut. Ei itsekkyyttä,
ei sivuajatuksia, ei turhamaisuutta. Kaikki sielun sopukat oli
rakkauden henkäys puhdistanut kuin tuuli. Rakastaa, rakastaa, -- sitä
puhuivat vain heidän nauravat ja kyyneleistä kosteat silmänsä. Tuo
kylmä ja kiemaileva pikku tyttö, tuo pöyhkeä poika janosivat vain
yhtä: uhrautua, antaa itsensä, kärsiä, kuolla toistensa puolesta. He
eivät tunteneet enää itseään, he eivät olleet enää itseään; kaikki
oli muuttunut: heidän sydämensä, heidän kasvonsa, heidän silmänsä
säteilivät hyvyyttä ja liikuttavaa hellyyttä. Lyhyitä täydellisen
puhtauden, kieltäymisen ja itsensä antamisen hetkiä, jotka eivät palaa
enää koskaan elämässä!

Sokertelevia, juopuneita sanoja, kiihkeitä lupauksia olla toistensa
aina, suudelmia ja sekavia, autuaita sanoja. Sitten huomasivat he,
että oli myöhä. Ja he palasivat sisään, juoksujalkaa, pitäen toisiaan
kädestä, ollen vähällä kompastua ahtailla käytävillä, törmäten puita
vastaan, tuntematta mitään, sokeina ja mielettöminä ilosta.

Kun Christophe lähti Minnan luota, ei hän mennyt heti kotiinsa: hän
ei olisi voinut nukkua. Hän käveli kauas kaupungin ulkopuolelle ja
samoili vainioiden poikki, sattumalta, pimeässä. Ilma oli tuores,
maisema tumma ja autio. Huuhkaja huhuili kaameasti jossakin. Christophe
liikkui kuin unissakulkija. Hän nousi kukkulan rinnettä viinitarhojen
keskelle. Kaupungin pienet, tuikkavat tulet värisivät laaksossa ja
tähdet tummalla taivaalla. Hän istahti kiviaidalle tien viereen, ja
yhtäkkiä tuli hänelle itkunpuuska, hän ei tiennyt, miksi. Hän oli
onnellinen; ja se ilon ylenpalttisuus oli samalla sekä surua että iloa;
siihen yhtyi kiitollisuus onnesta, sääli niitä kohtaan, jotka eivät
olleet onnellisia, haikea ja suloinen tunne kaiken katoavaisuudesta,
juovuttava halu elää. Hän itki nautinnokseen, hän nukkui sinne kesken
kyyneleitään. Kun hän heräsi, alkoi päivä heikosti sarastaa. Valkeat
usvat häilyivät joella ja kietoivat harsoihinsa kaupungin, jossa Minna
nukkui, lopen uupuneena, sydämessään onnen riemuitseva valo.



Varhain seuraavana aamuna onnistui heidän tavata toisiaan puutarhassa;
ja he vakuuttivat uudestaan, että he rakastivat toisiansa; mutta
siinä ei ollut enää eilistä tiedottomuutta. Minna ikäänkuin näytteli
rakastavaisen neitosen osaa; ja vaikka Christophe oli rehellisempi,
oli hänelläkin oma näyteltävänsä. He puhelivat, minkälaiseksi heidän
elämänsä järjestyisi. Christophe suri köyhyyttään, vähäpätöistä
tointaan. Minna tekeytyi jalomieliseksi ja nautti siitä ylevyydestään.
Hän sanoi, että rahat ovat hänelle yhdentekevä asia. Se olikin
totta; sillä hän ei niitä tuntenut, hän ei ollut koskaan ollut
niitä vailla. Christophe lupasi Minnalle, että hänestä tulisi suuri
taiteilija; se oli Minnasta suurta ja kaunista, aivan kuin romaani.
Ja Minna arveli velvollisuudekseen esiintyä todellisena rakastuneena.
Hän lueskeli runoutta ja tuli kovin hempeätunteiseksi. Se tarttui
myöskin Christopheen. Hän piti tarkkaa huolta ulkoasustaan, ja tuli
naurettavaksi; hän vartioi jokaista sanaa, minkä lausui, ja oli
juhlallisen tekeytyvä. Rouva von Kerich katsoi häntä naureskellen ja
ihmetteli, mikä hänet oli mahtanut tehdä niin hassuksi.

Mutta heillä oli myöskin kuvaamattoman runollisia hetkiä. Ne
pilkahtivat esiin heidän kalpeanlaisten päiväinsä keskeltä kuin
auringon säteet usvasta. Yksi ainoa katse, liikahdus, sana, joka ei
mitään merkinnyt, vaivutti heidät onnen huumaukseen; joku illalla
lausuttu: "Näkemiin!" huonosti valaistuissa portaissa, toisiaan
puolipimeässä etsivät ja aavistukselta löytävät silmät, toisiinsa
koskevain kätten värinä, äänen värähdys, kaikki nuo vähäpätöiset
pikkuseikat, kaikista niistä hekumoi muisto yöllä, kun he nukkuivat
untansa, niin keveää, että kellonlyönti herätti heidät joka tunti; ja
silloin heidän sydämensä lauloivat: "Hän rakastaa minua", aivankuin
lempeä puron sorina.

Heitä hurmasi nyt joka asia. Kevät hymyili heille ihmeellisen
suloisesti. Taivas loisti, ilmassa henki hellyys, jota he eivät ennen
olleet tunteneet. Koko kaupungilla, sen punaisilla katoilla, sen
vanhoilla muureilla ja mukulaisella katukivityksellä oli tuttavallinen
lumovoimansa, joka liikutti Christophea. Yöllä, kaikkien muiden
nukkuessa, nousi Minna vuoteestaan ja meni ikkunan ääreen, viipyi
siinä kyyrysissään ja kuumemaisessa horteessa. Ja iltapuolella, kun
Christophe ei ollut siellä, uneksi Minna keinutuolissa, kirja helmassa,
silmät puoliummessa, riutuen autuaaseen väsymykseen; ruumis ja sielu
tuntuivat leijailevan keväisessä ilmassa. Hän vietti nyt pitkät hetket
pianon ääressä, soittaen niin kiihkeällä kärsivällisyydellä, että
se olisi ollut muille sietämätön ponnistus, yhä vain eräitä samoja
sävelmiä, jotka saivat hänet kalpeaksi ja kylmäksi liikutuksesta. Hän
itki, kun hän kuunteli Schumannin sävellyksiä. Hän oli pelkkää sääliä
ja hyvyyttä muita kohtaan; ja Christophe oli samanlainen kuin hän. He
antoivat salavihkaa rahaa köyhille, joita kohtasivat kävellessään; ja
he loivat toisiinsa sääliviä silmäyksiä: he olivat onnellisia siitä,
että olivat niin hyviä.

Totta puhuen olivat he hyviä pelkästään väliajoittain. Minna huomasi
yhtäkkiä, miten surullista vanhan, uskollisen Fridan elämä oli,
palvelijattaren, joka oli ollut heillä Minnan äidin lapsuudesta
saakka; ja Minna juoksi heti ja heittäytyi muorin kaulaan, hänen
suureksi ihmeekseen, Fridan istuessa keittiössä korjaamassa
liinavaatteitaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Minnaa kaksi tuntia
myöhemmin puhuttelemasta Fridaa tylysti, kun vanhus ei tullut heti
neidin kilauttaessa kelloa. Ja Christophe, jota riudutti rakkaus
koko ihmiskuntaa kohtaan ja joka teki kävellessään mutkan, ettei
olisi tallannut ryömivää hyönteistä, oli kylmä ja välinpitämätön omaa
perhettään kohtaan. Omituisen reaktsioonin vaikutuksesta oli hän
omaisilleen sitä tylympi ja kuivempi, kuta hellemmät hänen tunteensa
olivat muita olennoita kohtaan: hän tuskin omaisiaan ajattelikaan;
hän puhutteli heitä töykeästi, ja hänen oli ikävä nähdäkin heitä.
Sekä Minnan että Christophen hyvyys ei ollut muuta kuin liiaksi
kasaantunutta hellyyden tunnetta, joka kuohui puuskina yli äyräittensä
ensimäisen vastaantulijan osaksi. Näiden puuskain jälkeen olivat he
vielä itsekkäämpiä kuin tavallisesti; sillä heidän sielunsa täytti
ainoastaan yksi ajatus, ja kaikki keskittyi siihen.

Millaisen paikan olikaan tuo tyttönen anastanut Christophen elämässä!
Kuinka liikutetuksi hän tuli, kun näki Minnaa puutarhasta etsiessään
kaukana hänen keveän, valkean pukunsa; -- kun hän teatterissa,
istuessaan jonkun askelen päässä heidän vielä tyhjistä paikoistaan,
kuuli aition oven avautuvan ja tuon nauravan äänen, jonka hän tunsi
niin hyvin; -- kun jossakin hänelle vieraassa juttelussa mainittiin
se rakas nimi von Kerich! Christophe kalpeni, hän punastui; muutamaan
minuuttiin ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kohta sitten syöksähti
oikea veritulva hänen ruumiiseensa, aivan kuin jokin tuntematon voima
hyökäten rynnäkköön.

Tuolla yksinkertaisella ja aistillisella pikku saksattarella olivat
omat varsin merkilliset leikkinsä! Hän pisti sormuksensa jauhokasaan,
ja heidän oli nyt kummankin vuorostaan otettava hampaillaan se siitä
jauhoamatta nenäänsä. Tai hän pujotti korpun läpi nauhan, jonka toisen
pään hän antoi Christophen suuhun ja pisti toisen pään omaansa; ja
sitten oli kilvalla ja nauhaa nielemällä päästävä korppua puraisemaan.
Heidän kasvonsa lähenivät toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän
huulensa koskettivat toistensa huuliin, he nauroivat väkinäisesti,
heidän kätensä olivat jääkylmät. Christophelle tuli kiivas halu purra,
tehdä jotain pahaa; ja hän ponnahti yhtäkkiä takaisin; ja Minna nauroi,
väkinäisesti kuin äskenkin. He kääntyivät ja menivät kumpikin omalle
taholleen; he olivat olevinaan rauhallisia ja katselivat toisiaan
salavihkaa.

Näillä oudoilla leikeillä oli heihin vetovoima, joka teki heidät
suorastaan levottomiksi; he halusivat niitä ja pelkäsivät niitä.
Christophe alkoi niitä oikein kammota, ja hänestä oli sellainenkin
häiriö, että rouva von Kerich tai joku muu istui heidän seurassaan,
parempi kuin ne. Kenenkään syrjäisen läsnäolo ei voinut estää heidän
rakastavain sydäntensä keskinäistä seurustelua; esteet tekivät sen vain
kahta vertaa kiihkeämmäksi ja suloisemmaksi. Kaikki pikku seikat saivat
silloin heidän välillään suuren arvon: jokin sana, huulten supistus,
nopea silmäys, ne kaikki riittivät nostamaan heidän sisäisen elämänsä
kimaltavan ja kalliin aarteen jokapäiväisen elämän arkisen verhon
kätköstä. He yksin voivat sen nähdä: ainakin he niin luulivat, ja he
hymyilivät toisilleen, onnellisina yhteisistä pienistä salaisuuksista.
Kukaan ei olisi heidän sanojaan kuunnellessaan huomannut niissä
mitään muuta kuin tavallisen kyläilyjuttelun jokapäiväisiä asioita;
heille ne olivat lakkaamatonta rakkaudenlaulua. He lukivat kuin
avoimesta kirjasta toistensa kasvoista pienimmätkin ajatukset; ja
he olisivat voineet ne lukea vaikka silmät ummessa; sillä heidän
ei tarvinnut muuta kuin kuunnella oman sydämensä sykintää, niin he
saivat vastaukseksi kaiun ystävänsä sydämestä. Heidän uskonsa elämään,
onneen, heihin itseensä oli ylitsekuohuva. Heidän toiveensa olivat
rajattomat. He olivat rakastettuja, onnellisia; ei ollut varjoa, ei
epäilystä, ei pelkoa tulevaisuudesta. Kevätpäivien ainoanlaatuista
kirkasta huolettomuutta! Ei pilveä taivaalla. Niin raikas luottamus,
ettei minkään luule sitä koskaan voivan lakastuttaa. Niin runsas ilo,
ettei mikään jaksa sen aarteita tyhjentää. Elävätkö he? Uneksivatko
he? Varmaan he uneksivat. Elämä ja heidän unensa eivät ole missään
suhteessa toistensa kaltaiset. Ei missään, elleivät he itse juuri tuona
lumoavana aikana ole pelkkää unta: heidän koko olemuksensa on sulanut
rakkauden henkäykseen.



Ei kulunut varsin kauan, kuin rouva von Kerich huomasi heidän pikku
vehkeensä, joita he pitivät hyvin ovelina, vaikka ne olivatkin
melkoisen kömpelöitä. Minna aavisti sen jossakin määrin, sillä hänen
äitinsä oli kerran tullut yhtäkkiä sisään, eräänä päivänä, jolloin
hän puheli Christophen kanssa seisten häntä lähempänä kuin sopi;
oven kolahtaessa olivat he kumpikin nopeasti rynnänneet taholleen,
avuttomasti, sekaannuksissaan. Rouva von Kerich ei ollut huomaavinaan
mitään. Siitä oli Minna melkein harmissaan. Hän olisi tahtonut joutua
pieneen taisteluun äitinsä kanssa; se olisi ollut romantisempaa. Äiti
varoi antamasta siihen tilaisuutta; hän oli liian älykäs huolestuakseen
tästä asiasta tai huomauttaakseen siitä. Mutta hän puhui Minnalle
aina Christophesta hiukan ivallisesti, hän laski säälimättä leikkiä
hänen naurettavista puolistaan: hän luhisti hänet parilla sanalla.
Rouva von Kerich ei menetellyt näin minkään laskelman nojalla, hän
teki sen vaistosta, käyttäen puolustaessaan omaisuuttaan kunnon naisen
luonnollista asetta. Minna voi kyllä nousta vastarintaan, mököttää
ja olla nenäkäskin, koettaa väittää itsepintaisesti näitä huomioita
vääriksi: ne olivat kuitenkin aivan oikeita, ja rouva von Kerich osasi
julman taitavasti tytärtään arimpaan kohtaan. Christophen isot kengät,
hänen ruma pukunsa, pölyinen takkinsa, hänen leveä maalaismurteensa,
hänen kömpelöt kumarruksensa, epähienot naurun-rämähdyksensä, mitään
sellaista ei unohdettu, joka saattoi loukata Minnan turhamaisuutta;
ja kaikki oli vain pikku huomautusta, annettu ohimennen; koskaan ei
se saanut minkään kuulustelun muotoa; ja kun Minna ärtyneenä kavahti
kannuksilleen, niin silloin puhui rouva von Kerich aivan viattomasti jo
jostakin muusta. Mutta nuoli jäi, ja Minnaan oli sattunut.

Hän alkoi katsella Christophea vähemmän kupein silmin. Christophe
aavisti sen hämärästi ja kysyi häneltä rauhattomana:

-- Miksikä minuun noin katsotte?

Minna vastasi:

-- En miksikään.

Mutta kun Christophe joku hetki myöhemmin oli iloinen, niin Minna
huomautti hänelle terävästi, että hän nauroi liian kovaäänisesti.
Christophe tyrmistyi; hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen
täytyisi olla varuillaan Minnan seurassa: koko hänen ilonsa turmeltui.
-- Tai kun Christophe jutteli hänen kanssaan aivan vapaasti, niin
Minna keskeytti hänet hajamielisen näköisenä ja huomautti hänelle
epäkohteliaalla tavalla jotakin hänen puvustaan, tai hän oikaisi
hyökkäävän saivartelevasti hänen rahvaanomaisia sananparsia.
Christophelta meni halu virkkaa enää mitään, ja joskus hän vihastuikin.
Sitten hän kuvitteli noiden kiusallisten huomautusten ainoastaan
todistavan, että Minna tahtoi pitää hänestä kauniisti huolta; ja Minna
itsekin uskoi niin. Christophe koetti nöyrästi saada niistä hyötyä.
Minna oli siitä häneen sangen vähän tyytyväinen, sillä Christophe ei
hyvällä tahdollaankaan onnistunut.

Mutta Christophella ei ollut enää aikaa, -- eikä myöskään Minnalla,
-- huomata muutosta, joka Minnassa tapahtui. Oli tullut pääsiäinen,
ja Minnan piti lähteä äitinsä kanssa matkalle, sukulaistensa luokse
Weimarin puolelle.

Viimeisenä viikkona ennen heidän eroaan palasi heidän ensimäisten
aikainsa välittömyys. Muutamia kärsimättömyyden puuskia lukuunottamatta
oli Minna Christophea kohtaan parempi kuin koskaan ennen. Lähtöpäivän
edellisenä iltana kävelivät he yhdessä kauan puistossa; Minna veti
Christophen salaperäisesti erään lehtimajan hämärään ja pani hänen
kaulaansa pienen, hajuvedeltä tuoksuvan pussin, johon hän oli leikannut
tukastaan hiuskiharan; he uudistivat ikuisen valansa, he vannoivat
kirjoittavansa toisilleen joka päivä; ja he valitsivat taivaalta
erään tähden, johon he katselisivat molemmat yhä yhtaikaa. Tuli
tuo kohtalokas päivä. Ainekin kymmenen kertaa oli Christophe öisin
yksikseen ajatellut: "Missä hän on huomenna?"; ja nyt hän sai ajatella:
"Tänään siis, tänä aamuna hän on vielä täällä; tänä iltana ei hän enää
ole." Christophe läksi Minnan luo jo ennen kello kahdeksaa. Minna
ei ollut vielä noussut ylös. Christophe koetti kävellä puutarhassa;
hän ei voinut sitä tehdä, hän tuli takaisin sisään. Eteiskäytävä oli
täynnä matkalaukkuja ja kääröjä; hän istahti erään huoneen nurkkaan
kuunnellen jännityksessä ovien ääniä ja permantopalkkien narinaa; hän
tunsi askelet, joiden tepsutuksen hän kuuli yläkerrasta. Rouva von
Kerich riensi läpi huoneen; hänen huulillaan vilahti hymy, kun hän näki
Christophen, ja hän toivotti hänelle leikillisesti ja pysähtymättä
hyvää huomenta. Minna tuli viimein. Hän oli kalpea, hänen silmänsä
olivat itkettyneet; hän ei ollut nukkunut viimeisenä yönä enempää kuin
nuorukainenkaan. Hän jakeli palvelijoille käskyjä, hätäisen näköisenä;
hän ojensi kätensä Christophelle, puhuen samallaikaa vanhan Fridan
kanssa. Hän oli jo matkapuvussa. Rouva von Kerich tuli takaisin. Naiset
väittelivät keskenään jostakin hatturasiasta. Minna ei näyttänyt
huomaavankaan Christophea, joka seisoi unohdettuna pianon vieressä.
Hän poistui äitinsä kanssa ulos, tuli takaisin; ovella hän vielä huusi
jotakin rouva von Kerichille. Hän sulki oven. He olivat kahden. Minna
juoksi Christophen luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet kanssaan
viereiseen pikkusaliin, jonka ikkunaluukut olivat jo suljetut. Sitten
hän painoi rajusti kasvonsa Christophen kasvoja vastaan, ja syleili
häntä kaikin voimin. Hän kysyi, itkien: -- Lupaathan, lupaathan
rakastaa aina minua? He nyyhkyttivät hiljaa ja suonenvetoisesti,
koettaen estää muiden kuulemasta heidän itkuaan. He erosivat
toisistaan, kun kuulivat läheneviä askeleita. Minna pyyhki silmänsä
ja tekeytyi palvelijoille puhuessaan jälleen tyynen ja arvokkaan
näköiseksi; mutta hänen äänensä vapisi.

Christophen onnistui varastaa nenäliina, jonka Minna oli pudottanut,
hänen likainen, rypistynyt, kyyneleistä kostea nenäliinansa.

Hän saattoi ystävättäriään heidän vaunuissaan asemalle saakka.
Lapsukaiset istuivat vastatusten ja uskalsivat tuskin katsahtaa
toisiinsa, he pelkäsivät purskahtavansa itkuun. Heidän kätensä etsivät
salaa toisiaan ja puristivat niin, että koski. Rouva von Kerich katseli
heitä ovelan suopeasti eikä ollut huomaavinaan mitään.

Viimein soi lähtökello. Christophe seisoi ulkona, rautatievaunun
ovella; kun juna lähti liikkeelle, alkoi hän juosta vaunun vieressä,
katsomatta eteensä, törmäten rautatievirkailijoihin, silmät luotuina
yhä Minnan silmiin, kunnes juna vilisti ohitse. Ja hän juoksi yhä
vaan, kunnes ei enää nähnyt mitään. Silloin hän pysähtyi, aivan
hengästyksissään; hän huomasi olevansa asemasillalla, keskellä vieraita
ihmisiä. Hän meni kotiinsa, josta kaikki muut olivat silloin onneksi
kaupungilla; ja koko aamun hän itki.



Ensi kertaa elämässään tunsi hän eron kauheaa tuskaa. Julma kidutus
kaikille rakastavaisille sydämille! Maailma on kuollut, kaikki on
tyhjää. Sydän rutistuu kokoon, ei voi enää hengittääkään: se on
kuoleman ahdistusta, voittamatonta vaikeutta elää. Varsinkin, kun
samoaa joka hetki polkuja, joita rakastettu kulki, kun kaikki esineet,
jotka ihmistä ympäröivät, loihtivat alinomaa esiin armaan kuvan;
kun täytyy olla siinä tutussa piirissä, jossa ennen oltiin yhdessä,
kun samaan paikkaan sidottuna tahtoo itsepäisesti elää muistoissaan
kadonneet onnenhetket. Silloin tuntuu kuin kuilu aukeaisi jalkain alla:
siihen kumartuu katselemaan, päätä alkaa pyörryttää, on kaatumaisillaan
siihen, kaatuu. Luulee näkevänsä kuoleman kasvojensa edessä. Ja
näkeekin sen: ero rakastetusta on vain yksi kuoleman naamioita. Elää
tuijottaen tuskakseen kalleimman katoamista, mitä sydämellä on: itse
elämä katoaa, jää ainoastaan syvyys, musta tyhjyys.

Christophe kierteli katselemassa kaikkia rakkaita paikkoja, saadakseen
kärsiä yhä enemmän. Rouva von Kerich oli jättänyt hänelle puutarhan
avaimen, että hän olisi saanut käydä siellä heidän poissa ollessaan.
Christophe palasi sinne jo samana päivänä, hän oli nääntyä siihen
paikkaan tuskasta. Hänestä oli tuntunut, että hän voisi löytää sieltä
edes rahdun tuota olentoa, joka oli lähtenyt: hän löysi sitä liikaakin;
Minnan kuva liihoitteli kaikkialla nurmikentillä; hän luuli näkevänsä
hänen tulevan vastaan jokaisesta puistokäytävän kulmauksesta: hän tiesi
kyllä, ettei Minna ilmestyisi; mutta hän tahtoi lisätä kidutustaan,
uskotellen sellaista mahdottomuutta, haeskellen rakkaiden muistojen
jälkiä sokkeloisen pensaston poluilla, glysiini-köynnösten verhoamalla
pengermällä, lehtimajan penkillä. Ja julmasti kuin pyöveli hän toisti
itselleen: "Viikko sitten... kolme päivää sitten... eilen, niin, juuri
eilen hän oli tässä... ja vielä tänä aamuna!..." Hän raateli sydäntään
näillä ajatuksilla, kunnes hänen täytyi viimein lakata, sillä hän oli
nääntyä kuoliaaksi. -- Suruun sekaantui kiukku häntä itseään vastaan,
että hän oli niin huonosti käyttänyt kadonneen ajan, vaikka hän olisi
voinut käyttää sen toisin. Niin monta minuuttia, niin monta tuntia oli
mennyt hukkaan, jolloin hänellä oli ollut autuus nähdä häntä, hengittää
hänen läheisyydessään, saada virvoitusta hänen olennostaan! Ja hän oli
päästänyt ajan käsistään, nauttimatta jok'ainoasta pikku hetkestä!...
Ja nyt... nyt oli liian myöhäistä... Auttamatonta! Parantamatonta!

Christophe meni kotiin. Omaiset olivat hänestä vihattavia. Hän ei
voinut sietää heidän kasvojaan, heidän joutavia juttujaan, samanlaisia
kuin eilen, kuin aina sitä ennen, samanlaisia kuin silloinkin, jolloin
hänellä oli vielä Minna. He vain elivät totuttua elämäänsä, niinkuin
heidän keskuudessaan ei olisi tapahtunut tällainen onnettomuus.
Eikä myöskään kaupunki näyttänyt aavistavan mitään. Ihmiset menivät
töihinsä, laulaen, metelöiden, kiireissään; sirkat sirisivät, taivas
hohteli. Hän vihasi niitä kaikkia, häntä tukahutti sellainen yleinen
itsekkyys. Mutta hän oli itse itsekkäämpi kuin koko maailma. Millään
ei ollut hänelle enää arvoa, hänessä ei ollut enää hyvyyttä. Hän ei
rakastanut enää ketään.

Kului joukko surkeita päiviä. Työ otti konemaisesti hänen aikansa;
mutta elämän rohkeutta ei hänellä enää ollut.

Eräänä iltana, kun hän istui pöydässä läheistensä kanssa, mykkänä ja
masentuneena, kolkutti kirjeenkantaja oveen ja antoi hänelle kirjeen
Hänen sydämensä tunsi sen ennenkuin hän näki käsialan. Neljä paria
silmiä iskeytyi häneen hävyttömän uteliaina, odottaen, että hän
lukisi kirjeen, toivoen kovasti huvia tässä alinomaisessa ikävässä
yksitoikkoisuudessa. Christophe asetti kirjeen lautasensa viereen ja
pakotti itsensä olemaan sitä avaamatta, väittäen välinpitämättömästi
tietävänsä, mitä se sisälsi. Veljet eivät uskoneet häntä, heitä
harmitti, he vaaniskelivat häntä yhä; ja hän kärsi todellista
kidutusta, kunnes ateria viimeinkin loppui. Silloin vasta pääsi hän
sulkeutumaan kamariinsa. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että
hän oli repiä kirjeen sitä avatessaan. Hän vapisi pelosta, mitä
kirjeessä olisi; mutta kun hän vilkaisi ensimäisiin sanoihin, valtasi
hänet ilo.

Siinä oli muutamia sangen ystävällisiä rivejä. Minna kirjoitti hänelle
salaa. Hän kutsui häntä nimellä: "Rakas _Christlein_"; hän sanoi, että
hän oli paljon itkenyt, että hän oli katsonut tähteen joka ilta, että
hän oli ollut Frankfurtissa ja se oli suuremmoinen kaupunki, siellä
oli hurmaavan komeita kauppoja, mutta hän ei ollut huomannut mitään,
siksi, että hän ajatteli ainoastaan _Christleiniä_. Minna muistutti
hänelle, että hän oli vannonut olla hänelle uskollinen, eikä katsoa
ainoaankaan toiseen hänen poissa ollessaan, vaan ajatella pelkästään
häntä. Minna tahtoi, että Christophe tekisi työtä koko ajan, kun hän
oli poissa kaupungista, että Christophesta tulisi kuuluisa, ja Minnasta
silloin myöskin. Minna lopetti kysyen, muistiko Christophe pikku
salia, jossa he olivat ottaneet toisiltaan jäähyväiset sinä aamuna,
jolloin hän lähti, ja hän pyysi, että Christophe menisi jonakin aamuna
sinne; hän vakuutti, että hän olisi sielussaan siellä ja että hän
sanoisi siellä hänelle ne jäähyväiset uudestaan samalla tavalla. Minna
kirjoitti alle: "ikuisesti, ikuisesti sinun!..." ja hän oli lisännyt
kirjeeseen postscriptumin, jossa hän kehoitti häntä ostamaan vanhan,
ruman huopahattunsa sijaan olkisen merimieshatun: -- Kaikilla hienoilla
herroilla täällä on sellainen: -- sen piti olla paksusti punottu, nauha
leveä ja sininen.

Christophe luki kirjeen neljästi ennenkuin hän kykeni ymmärtämään
sen kokonaan. Hänen päätään pyörrytti, hänellä ei ollut edes voimaa
olla onnellinen; hän tunsi yhtäkkiä itsensä niin väsyneeksi, että hän
heittäytyi vuoteeseensa ja luki kirjeen uudestaan ja suuteli sitä vähän
väliä. Hän pani sen päänaluisensa alle, ja käsi koetteli lakkaamatta,
oliko se siellä. Olo tuntui hänestä kuvaamattoman hyvältä. Hän nukahti
ja nukkui yhtä mittaa seuraavaan aamuun.

Elämä oli nyt siedettävämpää. Minnan uskollinen ajatus leijui hänen
ympärillään. Hän ryhtyi vastaamaan hänen kirjeeseensä; mutta hänellä ei
ollut oikeutta kirjoittaa hänelle vapaasti, hänen täytyi salata, mitä
tunsi; se oli tuskallista ja vaikeaa. Hän kiusasi itseään koettaessaan
kömpelösti verhota rakkauttaan juhlallisiin kohteliaisuuslauseihin,
jollaiset tekivät hänet aina naurettavaksi.

Kun hän oli lähettänyt kirjeensä, alkoi hän odottaa Minnalta vastausta;
hän eli pelkästään tuosta odotuksesta. Jaksaakseen olla kärsivällinen
koetti hän kävellä kaupungilla, lueskella. Mutta hän ei ajatellut muuta
kuin Minnaa, hän toisti hänen nimeään kiihkohullun itsepintaisuudella;
hän rakasti tuota nimeä niinkuin epäjumalaa; hänellä oli aina taskussa,
minne hän menikin, nide Lessingin teoksia, koska siinä oli Minnan
ristimänimi; ja joka päivä kiersi hän teatterista tultuaan pitkän
matkaa erään ompelutavarakaupan eteen, sillä sen kyltissä olivat nuo
viisi rakasta kirjainta.

Hän soimasi itseään, jos vähänkin huvitteli, vaikka Minna oli käskenyt
häntä työskentelemään lakkaamatta ja tekemään Minnan kuuluisaksi.
Tuon pyynnön turhamainen lapsellisuus liikutti häntä, se oli hänestä
luottamuksenosoitus. Christophe päätti täyttää Minnan toivomuksen ja
kirjoittaa sävellyksen, joka ei olisi Minnalle ainoastaan omistettu,
vaan suorastaan pyhitetty. Eikä hän olisi tähän aikaan voinutkaan
mitään muuta tehdä. Tuskin hän oli päättänyt sen, niin musikaaliset
ajatukset suorastaan pursuivat hänessä esiin. Ne tulivat niinkuin
vesivyöry, joka oli kuukausia kokoontunut padon sisälle ja murtautui
nyt yhtäkkiä rikkoen esteet. Hän ei lähtenyt huoneestaan kokonaiseen
viikkoon. Louisa kantoi ruuan hänen ovensa eteen; sillä Christophe ei
antanut hänen edes tulla sisään.

Hän kirjoitti kvintetin klarinetille ja jouhisoittimille. Ensimäinen
osasto oli runoa nuoruuden toiveista ja kaipuusta; viimeinen
leikittelevää lemmen haaveilua, jossa pilkahteli hieman Christophen
kesytöntä huumoria. Mutta koko teoksen pääosa oli sävellyksistä toinen:
_larghetto_, jossa Christophe kuvasi kiihkeää ja viatonta pikku naista;
se oli, tai sen piti olla, kuvaus Minnasta. Kukaan ei sitä olisi
tuntenut häneksi, kaikkein vähimmin Minna itse; mutta tärkeintä oli,
että Christophe tunsi sen itse erinomaisesti; ja hän nautti väristävää
iloa kuvitellessaan anastaneensa siten rakkaansa koko olemuksen. Mikään
työ ei ollut koskaan ollut hänelle helpompaa eikä onnellisempaa: se
oli rakkauden ylenpalttista purkautumista, rakkauden, jota ero oli
nyt häneen koonnut; ja samalla antoi kunnioitus taidetta kohtaan ja
vaadittava ponnistus hallita intohimonsa ja keskittää se kauniiseen ja
selvään muotoon hänelle henkisen terveyden, sielun voimain tasapainon,
joka tuntui melkeinpä ruumiillisena hekumana. Korkein nautinnoista,
jonka kaikki luovat taiteilijat tuntevat: luomishetkenä vapautuu
täydellisesti kiihkojen ja tuskien orjuudesta; tulee vuorostaan niiden
herraksi. Ja kaikki, mikä tuottaa iloa, kaikki, mikä antaa kärsimyksiä,
tuntuu nyt oman tahdon vapaalta leikiltä. Ah, liian lyhyitä onnen
hetkiä; sillä pian kokee jälleen entistä raskaampina todellisuuden
kahleet.

Sillaikaa kuin Christophe oli työssä, ennätti hän tuskin muistaa, että
Minna oli poissa: hän eli hänen kanssaan. Minna ei ollut Minnassa, hän
oli nyt täysin Christophen omassa persoonassa. Mutta kun Christophe
lopetti sävellyksensä, oli hän jälleen yksin, yksinäisempi kuin ennen,
väsyneempi, uupunut ponnistuksesta. Hän muisti, ettei hän ollut
kirjoittanut Minnalle kahteen viikkoon, ja ettei Minna ollut hänelle
vastannut.

Hän kirjoitti nyt taas hänelle: ja tällä kertaa ei hän voinut tyytyä
täydellisesti pakkoon, johon hän oli ensimäisessä kirjeessä alistunut.
Hän moitiskeli Minnaa, leikkiä laskien, -- sillä hän ei uskonut
sanojaan itsekään, -- että Minna oli hänet unhottanut. Hän toruskeli
hänen laiskuuttaan, ja koetteli häntä hellästi ärsytellä. Herättääkseen
Minnan uteliaisuutta hän puhui työstään hyvin salaperäisesti; myöskin
siksi, että hän tahtoi valmistaa Minnalle hänen palatessaan yllätyksen.
Hän kuvaili yksityiskohdin hattua, jonka hän oli ostanut; ja kertoi,
että totellakseen pikku tyranniaan, -- ja hän olikin totellut kirjeen
kaikkia määräyksiä, -- ei hän ollut lähtenyt enää kotoaan, vaan
oli tekeytynyt sairaaksi, ettei olisi tarvinnut mennä mihinkään
vieraisille. Hän ei lisännyt, että hän oli loukannut herttuaakin,
siten, että oli kerran mieluisemmassa totteluinnossa suvainnut olla
menemättä eräihin illatsuihin linnaan, vaikka hänet oli sinne kutsuttu.
Koko kirje oli pelkkää iloista välittömyyttä ja täynnä rakastavaisille
suloisia pikku salaisuuksia: hän kuvitteli, että yksin Minnalla oli
niihin avain, ja luuli olevansa hyvin kekseliäs, kun käytti joka
paikassa "rakkaus"-sanan asemasta sanaa "ystävyys".

Kirjeensä laadittuaan tunsi hän hetken helpoitusta: ensinnäkin siksi,
että se oli saanut hänet tuntemaan jollain tavoin puhelleensa poissa
olevan kanssa. Mutta varsinkin sen tähden, että hän uskoi Minnan kohta
vastaavan. Hän oli siis sangen kärsivällinen ne kolmisen päivää,
joiden hän oli laskenut menevän postilta kirjettä Minnalle viedessä
ja tuodessa hänelle vastausta. Mutta kun neljäs päivä loppui, alkoi
hänestä taas tuntua siltä kuin hän ei olisi voinut elää. Hänellä ei
ollut enää tarmoa, ei mielenkiintoa mihinkään, paitsi niillä hetkillä,
jolloin hän odotti postimiehen saapumista. Silloin hän suorastaan
vapisi kärsimättömyydestä. Hän sai taikauskoisia päähänpistoja ja haki
kaikenlaisista pikkumerkeistä, -- uunissa palavien puiden rätinästä,
sattumalta lausutusta sanasta, -- vakuutusta, että kirje tulisi. Kun
odotusaika meni turhaan, niin hän vaipui jälleen voimattomuuteen. Ei
työstä, ei kävelystä puhettakaan: olemassaolon ainoa tarkoitus oli
odottaa seuraavaa postia; ja häneltä vaadittiin koko tarmoa, että hän
olisi jaksanut odottaa siihen saakka. Mutta kun tuli ilta eikä sinä
päivänä enää ollut mitään toivon syytä, silloin masentui hän aivan;
hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi enää elää huomiseen asti; ja hän
istui tuntikausia pöytänsä ääressä, puhumatta, ajattelematta, vailla
voimaa mennä edes nukkumaan, kunnes viimeiset tahdon tähteet johtivat
hänet vuoteeseen; ja hän nukkui vaikeaa unta, nähden sekavia unia,
jotka saivat hänestä yön tuntumaan iankaikkiselta.

Moinen lakkaamaton odotus muuttui viimein suorastaan ruumiilliseksi
kidutukseksi, kalvavaksi taudiksi. Christophe alkoi epäillä isäänsä,
veljiään, jopa postimiestäkin, että he piiloittelivat hänelle
saapunutta kirjettä. Häntä kiusasivat kaikenlaiset rauhattomat luulot.
Minnan uskollisuutta ei hän epäillyt hetkeäkään. Ettei Minna hänelle
kirjoittanut, johtui siitä, että hän oli sairas, kuolemaisillaan,
ehkäpä jo kuollut. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kolmannen kirjeen,
muutamia sydäntä viiltäviä rivejä, joissa hän ei enää välittänyt estää
tunteitansa näkymästä enempää kuin huoli oikeinkirjoitusvirheistäkään.
Posti oli pian lähtevä; hän oli pyyhkinyt pois, tuhrannut koko sivun
arkkia kääntäessään, räiskyttänyt kuorta sulkiessaan sille mustetta: ei
sillä väliä! Hän ei olisi jaksanut odottaa seuraavan postin lähtöön.
Hän juoksi ulos ja lykkäsi kirjeen laatikkoon, ja odotti sitten
kuolemantuskissa. Seuraavana yönä näki hän Minnan ilmielävänä, mutta
sairaana, kutsuvan häntä avukseen; Christophe nousi ylös, aikoi juosta,
mennä jalkaisin hänen luokseen, mutta minne? Missä hän nyt oli?

Neljäntenä aamuna tuli viimein Minnalta kirje, tuskin puoli sivua, --
kylmä ja jäykkä. Minna sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mistä Christophe
oli saanut syyn moiseen hassuun huoleen; kertoi, että hän voi hyvin,
ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa, pyysi häntä olemaan vasta niin
kiihtymättä ja keskeyttämään kirjevaihdon.

Christophe aivan tyrmistyi. Hän ei suinkaan epäillyt Minnan
rehellisyyttä. Hän vain syytti itseään, hän ajatteli, että Minna oli
täydellä oikeudella tyytymätön hänen varomattomiin ja järjettömiin
kirjeisiinsä. Hän haukkui itseään hölmöksi, hän iski otsaansa
nyrkeillään. Mutta tekipä hän mitä tahansa: hänen oli pakko tuntea,
ettei Minna rakastanut häntä niinkuin hän Minnaa.

Sitten seuraavat päivät olivat niin harmaat, ettei niistä voi sanoa
mitään. Tyhjyyttä ei saata kuvailla. Christophelta oli viety kaikki,
mikä häntä kiinnitti elämään: hänen kirjeensä Minnalle. Niinpä
hän olikin nyt kuin mikä kone; ja ainoa teko, joka herätti hänen
harrastustaan, oli se, että hän illalla ennen levolle menoaan nyppi
kuin koulupoika almanakastaan pois jälleen yhden noita loppumattoman
pitkiä päiviä, jotka eroittivat hänet siitä päivästä, jolloin Minna oli
palaava kaupunkiin.



Aika, jolloin rouvan ja hänen tyttärensä olisi pitänyt olla kotona,
oli mennyt; heidän olisi pitänyt saapua jo viikko sitten. Christophen
horrosmaista tylsyyden tilaa oli seurannut kiihkeä levottomuus. Minna
oli lähtiessään luvannut ilmoittaa hänelle, minä päivänä ja millä
tunnilla he palaisivat. Christophe oli joka hetki valmis rientämään
heitä vastaan; ja hän aprikoi yhtä mittaa, mikä tähän myöhästymiseen
oli syynä.

Eräänä iltana tuli muuan naapuri ja isoisän ystävä, verhoilija Fischer
pakinoimaan hetkisen piippuaan poltellen Melchiorin kanssa, kuten
usein ennenkin illallisen jälkeen. Christophe, jota kalvoi alinomainen
huoli, aikoi lähteä ylös huoneeseensa, sillä nytkin hän oli odottanut
turhaan postimiestä. Silloin hätkähti hän yhtäkkiä: hän kuuli Fischerin
sanovan, että hänen täytyi lähteä varhain seuraavana aamuna Kerichien
taloon panemaan uutimia ikkunoihin. Christophe kysyi tyrmistyneenä:

-- Ovatko he sitten jo tulleet?

-- Vekkuli, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin; aikaa sitten!
vastasi ukko Fischer irvistellen. He tulivat toissa päivänä.

Christophe ei kuullut enää muuta; hän poistui huoneesta ja aikoi lähteä
ulos. Äiti, joka oli jo jonkun aikaa pitänyt häntä silmällä, vaikkei
Christophe ollut sitä huomannut, meni hänen perästään ja kysyi arasti,
minne hän aikoi. Christophe ei vastannut, hän juoksi ulos. Hän kärsi
hirveitä tuskia.

Hän riensi Kerichien taloon. Kello oli yhdeksän illalla. Vallasnaiset
istuivat molemmat salissa, eivätkä näyttäneet kummastelevan, kun
huomasivat hänet. He sanoivat hänelle hyvää iltaa. Minna, joka oli
kirjoittamassa, kurotti hänelle pöydän takaa kätensä ja jatkoi
kirjettään, kysellen hajamielisen näköisenä, miten hän voi. Hän
pyysi sitäpaitsi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, ja oli sitten
kuuntelevinaan, mitä Christophe puhui; mutta hän keskeytti nuorukaisen
puheen kysyäkseen jotakin äidiltään. Christophe oli valmistanut joukon
liikuttavia sanoja, kertoakseen kaikki, mitä hän oli kärsinyt heidän
poissa ollessaan: nyt jaksoi hän tuskin sammaltaa muutaman sanan;
kumpikaan naisista ei niistä välittänyt, eikä hän uskaltanut jatkaa: se
olisi kuulunut sorasoinnulta.

Kun Minna oli lopettanut kirjeen, otti hän käsityönsä, istuutui
muutaman askelen päähän Christophesta ja alkoi kertoa matkastaan. Hän
tarinoi hupaisista viikoista, jotka oli viettänyt, ajeluretkistä,
hovielämästä, mielenkiintoisista ylhäisistä ihmisistä; hän innostui
vähitellen ja puhui paljon sellaisista tapahtumista ja henkilöistä,
joita Christophe ei laisinkaan tuntenut, mutta joiden muisto sai
Minnan äidin ja hänet itsensä ilosta nauramaan. Christophe tunsi
itsensä muukalaiseksi keskellä kaikkea tuota kerrottua; hän ei tiennyt,
miten käyttäytyä, ja hän nauroi nolon näköisenä. Hänen silmänsä eivät
lakanneet katselemasta Minnan kasvoja, ne pyysivät, ne rukoilivat yhden
ainoan katseen almua. Mutta kun Minna katsoi häneen, -- ja se tapahtui
harvoin, sillä paremminkin hän puhui äidilleen kuin Christophelle, --
niin olivat hänen silmänsä samoin kuin hänen äänensäkin ainoastaan
rakastettavat ja välinpitämättömät. Varoiko Minna äitiään, vai
ymmärsikö Christophe hänet väärin? Hän olisi tahtonut puhua Minnalle
kahden kesken, mutta rouva von Kerich ei poistunut heidän paristaan
hetkeksikään. Christophe koetti kääntää pakinan suuntaan, joka läheni
häntä itseään; hän puhui töistään, suunnitelmistaan; hän aavisti
hämärästi, että Minna väistyi hänestä erilleen; ja vaistomaisesti
koetti hän herättää hänessä mielenkiintoa itseensä. Ja tosiaan näytti
Minna kuuntelevan hyvin tarkkaavasti; hän keskeytti hänen kertomustaan
pikku huudahduksilla, jotka eivät aina sopineet paikalleen, mutta
joiden sävy kuitenkin ilmaisi mielenkiintoa. Mutta juuri, kun
Christophe alkoi jälleen pienen lempeän hymyn huumaamana toivoa,
näki hän Minnan nostavan pikku kätensä suulleen ja haukoittelevan.
Christophe vaikeni heti. Minna huomasi sen, ja pyysi sievästi anteeksi,
sanoen olevansa väsynyt. Christophe nousi ylös, ajatellen, että
häntä pyydettäisiin jäämään; mutta hänelle ei virketty mitään. Hän
viivytteli hyvästejään ja odotti ainakin sanottavan, että hän olisi
tervetullut takaisin huomenna: siitä ei puhettakaan. Hänen täytyi
lähteä. Minna ei saattanut häntä eteiseen. Hän ojensi hänelle kätensä,
-- välinpitämättömänä ja kylmänä riippui se Christophen kädessä; ja
Christophe erosi heistä keskellä salia.

Hän palasi kauhistunein sydämin kotiinsa. Siitä Minnasta, jonka hän
oli nähnyt kaksi kuukautta sitten, hänen rakkaasta Minnastaan, siitä
ei ollut enää mitään jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Mikä hänestä
oli tullut? Poika-raukalle, joka ei ollut koskaan vielä kokenut
sitä alinomaista vaihtelua, täydellistä katoamista, perinpohjaista
uudistumista, jonka alaisia elävät olennot ovat, olennot, joista
enemmistö ei ole edes sieluja, vaan sielukokoelma, jossa toiset
seuraavat toisiaan, muuttuvat, sammuvat yhtämittaa, -- hänelle oli
suora totuus liian julma: hän ei voinut alistua sitä uskomaan. Hän
karkoitti kauhuissaan mielestään sen ajatuksen ja koetti vakuuttaa
itselleen, että tämä oli näköharhaa, että Minna oli yhä entinen. Hän
päätti palata hänen luokseen heti huomisaamuna ja puhua hänen kanssaan,
millä hinnalla tahansa.

Hän ei nukkunut hetkeäkään seuraavana yönä. Hän luki kaikki seinäkellon
lyönnit, yhden toisensa jälkeen. Kohta päivän valjettua hän lähti
maleksimaan Kerichien talon ympärillä; ja hän meni sisään niin pian
kuin suinkin saattoi. Hän ei tavannut Minnaa, vaan rouva von Kerichin,
joka kasteli aamuvirkkuna paraikaa karahvi kädessä verannan vieressä
kasvavia kukkia. Kun hän huomasi Christophen, pääsi häneltä hiukan
pilkallinen huudahdus:

-- Ahaa, tekö se olette!... Te tulette oikeaan aikaan, minulla on
teille hiukan puhumista. Odottakaa, odottakaa...

Rouva pistäysi sisään viedäkseen sinne karahvin ja kuivatakseen
kätensä; sitten hän tuli takaisin, ja hänen huulillaan vilahti hieno
hymy, kun hän näki, miten typertynyt Christophe oli: poikanen aavisti
varmaankin onnettomuuden lähestyvän.

-- Mennään puutarhaan, sanoi rouva, siellä saamme olla paremmin
rauhassa.

Christophe seurasi rouva von Kerichiä tuohon puutarhaan, joka oli niin
täynnä hänen rakkauttaan. Rouvalla ei ollut kiire puhumaan, häntä
huvitti pojan mielenliikutus.

-- Istutaanhan, virkkoi rouva viimein.

He asettuivat penkille, jossa Minna oli ojentanut hänelle huulensa
suudeltaviksi lähtöpäivän edellisenä iltana.

-- Minä uskon, että te jo tiedätte, mistä on kysymys, virkkoi rouva
von Kerich, tullen niin totisen näköiseksi, että Christophe tyrmistyi
yhä enemmän. Minä en olisi koskaan uskonut sellaista, Christophe. Minä
pidin teitä aina vakavana poikana. Minä luotin teihin täydellisesti.
Minä en olisi uskonut teidän käyttävän väärin luottamustani ja
koettavan panna tyttäreni päätä pyörälle. Hän oli uskottu teidän
huostaanne, teidän olisi pitänyt kunnioittaa häntä, ja kunnioittaa
minua, kunnioittaa itseänne.

Rouva von Kerichin äänessä oli leikillisen ivan vivahdus; -- rouva ei
pitänyt tätä lasten pikku haaveilua millään tavoin huolestuttavana
tapauksena; -- mutta Christophe ei sitä vivahdusta ymmärtänyt; hän
käsitti nuo moitteet traagillisesti, niinkuin kaiken muunkin: ne
repivät hänen sydäntään:

-- Mutta, rouva... mutta, rouva... sammalteli hän kyyneleet silmissä.
Minä en ole koskaan käyttänyt teidän luottamustanne väärin. Älkää sitä
uskoko, minä rukoilen teitä... Minä en ole kunniaton mies, sen vannon
teille!... Minä rakastan neiti Minnaa, rakastan häntä koko sielustani,
mutta tahdon hänet vaimokseni. Rouva von Kerich hymyili.

-- Ei, poika-parka, vastasi hän alentuvaisen suopeasti, pohjalla
halveksinta, jonka Christophe nyt viimeinkin alkoi ymmärtää. Ei, se on
mahdotonta, se on lapsetusta.

-- Miksi? Miksi? kysyi Christophe.

Hän tarttui rouvaa käsiin, luuli, ettei hän puhunut vakavasti, sillä
rouvan ääni oli tullut lauhkeammaksi ja oli häntä rauhoittanut. Rouva
von Kerich hymyili yhä ja sanoi:

-- Siksi, että...

Christophe vaati suoraa vastausta. Ja vallasnainen sanoi nyt
Christophelle ivansävyisen säälivästi, -- sillä rouvahan ei käsittänyt:
Christophea täysin vakavasti, -- ettei Christophella ollut omaisuutta,
että Minna oli tottunut toisenlaisten. Christophe huudahti vastaan,
että se ei haittaisi mitään, että hänestä tulee kuuluisa, rikas, että
hän saa rahaa, kaikkea, mitä Minna tahtoi. Rouva von Kerich näytti
epäilevältä; häntä huvitti moinen itseluottamus, ja hän pudisti päätään
kieltävästi. Christophe uudisti vakuuttelunsa.

-- Ei, Christophe, sanoi silloin rouva von Kerich, ei maksa vaivaa
keskustella enää asiasta, se on mahdotonta. Se ei ole pelkästään
rahakysymys. Paljon muuta!... Säätyrajoitus...

Hänen ei tarvinnut lopettaa. Se tunkeutui kuin oka suoraan Christophen
ytimiin. Hänen silmänsä aukenivat. Hän näki nyt ivan tuossa
ystävällisessä hymyssä, hän näki kylmyyden rouvan suopeassa katseessa,
hän ymmärsi yhtäkkiä kaiken, joka eroitti hänet tuosta hänen edessään
olevasta naisesta, jota hän oli rakastanut pojan rakkaudella, joka
näytti kohdelleen häntä äidillisesti. Hän tunsi nyt, miten paljon
rouvan hellyydessä oli alentuvaa ja halveksivaa. Christophe nousi ylös,
kalman-kalpeana. Rouva von Kerich jatkoi selittelyään, hyväilevällä
äänellään; mutta nyt oli tullut loppu; Christophe ei kuunnellut enää
sanojen musiikkia, hän näki joka sanan alla tuon jalosukuisen sielun
kuivuuden. Hän ei voinut vastata sanaakaan. Hän poistui. Maailma
kieppui hänen silmissään.

Kamariinsa päästyään heittäytyi hän vuoteelleen ja vääntelehti
vimmansa ja ylpeytensä raatelemana aivan kuin ennen pienenä. Hän
puri pielustansa, hän työnsi nenäliinan suuhunsa, ettei olisi kuultu
hänen huutoaan. Hän vihasi rouva von Kerichiä, hän vihasi Minnaa. Hän
halveksi heitä raivon voimalla. Hänestä tuntui kuin olisi häntä lyöty
korvalle, hän vapisi häpeästä, hän värisi raivosta, hänen täytyi tehdä
jotain heti paikalla, hän olisi kuollut, ellei olisi kostanut.

Hän nousi, kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä järjetöntä kiehuntaa:

    "Rouvani!

    "Minä en tiedä, onko niinkuin te vakuutitte, että olette
    erehtynyt minun suhteeni. Mutta sen minä tiedän, että minä
    olen erehtynyt suuresti teidän suhteenne. Minä luulin, että te
    olisitte minun ystäviäni. Te sanoitte niin, ja te olitte sitä
    olevinanne, ja minä rakastin teitä niinkuin omaa henkeäni. Minä
    näen nyt, että se oli pelkkää valhetta, ja että hellyytenne minua
    kohtaan ei ollut muuta kuin petosta: te käytitte minua omaksi
    huviksenne, minä olin teille ajanviettona, minä olin teille
    musikanttina, -- pikenttinä. Mutta teidän pikenttinne minä en
    ole! Minä en ole kenenkään pikentti.

    "Te annoitte minun tylysti ymmärtää, että minulla ei ole oikeutta
    rakastaa teidän tytärtänne. Mikään maailmassa ei voi estää
    minun sydäntäni rakastamasta ketä se tahtoo, ja vaikka minä en
    ole jalosyntyinen kuin te, olen kuitenkin yhtä jalo kuin te.
    Sydän miehen aateloi: jos en olekaan kreivi, on minussa ehkä
    enemmän kunniaa kuin kreiveissä usein. Olipa edessäni pikentti
    tai kreivi, sillä hetkellä, kun hän minua herjaa, minä häntä
    halveksin! Minä halveksin kuin likaa jalkaini alla kaikkea, joka
    väittää olevansa jaloa, jos sillä ei ole sielun jaloutta.

    "Hyvästi! Te ette ole tuntenut minua. Te olette pettänyt minut.
    Minä inhoan teitä.

    "Tämän lausuu se mies, joka kielloistanne välittämättä rakastaa
    Minna-neitiä, hän, joka rakastaa häntä kuolemaansa saakka, _koska
    hän on minun_, eikä mikään voi häntä minulta riistää."

Tuskin hän oli heittänyt tämän kirjeen laatikkoon, niin hän kauhistui,
mitä oli tehnyt. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta eräät
lauseet palasivat aina hänen mieleensä; kylmä hiki nousi hänen
ohimoillensa, kun hän ajatteli, että rouva von Kerich luki näitä
mahdottomuuksia. Ensi hetkellä piti häntä vielä hänen epätoivonsa yllä;
mutta seuraavana päivänä hän jo käsitti, ettei hänen kirjeestään ollut
muuta tulosta kuin että se eroittaisi hänet perinpohjin Minnasta: ja
se tuntui hänestä onnettomuuksista kauheimmalta. Hän toivoi vielä,
ettei rouva von Kerich, joka tunsi hänen pikaisuutensa, ottaisi tätä
vakavalta kannalta, että hän tyytyisi varoittamaan häntä ankarasti,
ja että, -- ja kukapa tietää? -- hän ehkä heltyisi hänen vilpittömän
rakkautensa tähden. Hän odotti ainoastaan sanaa heittäytyäkseen rouva
von Kerichin jalkain juureen, hän odotti viisi päivää. Sitten tuli
kirje. Siinä sanottiin:

    "Hyvä herra Krafft.

    "Koska mielestänne on tapahtunut erehdys kahden puolen meidän
    välillämme, niin on ehdottomasti viisainta olla sellaista enää
    jatkamatta. Minä soimaisin itseäni, jos pakottaisin teitä
    pitkittämään ystävyyttä, joka on käynyt teille kiusalliseksi.
    Teistä lienee siis luonnollista, että meidän välimme katkeavat.
    Toivon, että olette löytävä toisia ystäviä, jotka osaavat antaa
    teille sen arvon kuin haluatte. Minä en epäile laisinkaan
    tulevaisuuttanne ja seuraan loitompaa suopein mielin kehitystänne
    musiikkiurallanne.

    Parhaat tervehdykseni

                                         Josepha von Kerich."

Katkerimmat moitteet eivät olisi olleet näin julmia. Christophe näki
olevansa hukassa. Henkilölle, joka viattomasti syyttää, voi aina
vastata. Mutta mitä tehdä tällaista välinpitämätöntä kohteliaisuutta,
tällaista olematonta vastaan? Christophe meni aivan sekaisin. Hän
ajatteli, ettei hän näkisi enää koskaan Minnaa; sitä hän ei jaksaisi
sietää. Hän tunsi, miten vähänarvoinen oli kaiken maailman ylpeys
pienimmänkin rakkauden rahdun rinnalla. Hän unohti koko itsetuntonsa,
hän tuli raukkamaiseksi, hän kirjoitti uusia kirjeitä, joissa
hän rukoili anteeksi. Ne olivat yhtä järjettömiä kuin tuo vihan
puuskauskin. Vastausta ei tullut.

Ja kaikki oli lopussa.



Hän oli kuolla. Hän aikoi tappaa itsensä. Hän aikoi tappaa toisia.
Hän ainakin kuvitteli, että hän sitä aikoi. Hänelle tuli murhapolton
ja murhan vimma. Ei saata aavistaa, minkälainen rakkauden ja vihan
tunteitten voima saattaa raivota eräiden lasten sydämissä. Se oli hänen
lapsuutensa hirvittävin kriisi ja siitä tuli lapsuuden loppukohta. Se
karkaisi hänen tahtonsa, mutta se olikin sen ainaiseksi murtaa.

Hän ei voinut elää enää. Hän seisoi tuntikausia ikkunaa vasten ja
katseli alas pihakivitykseen; hän ajatteli, aivan niinkuin ennen
pienenä ollessaan, että löytyi ainoastaan yksi keino päästä elämän
kidutuksesta, jos se kasvoi liian raskaaksi kantaa. Se keino oli
tuolla, hänen alapuolellaan, juuri tuossa... Hetki vain? Kukapa
tietää?... Ehkä vasta monien tuntien -- vuosisataisten -- hirveäin
kärsimysten jälkeen!... Mutta niin suuri oli hänen nuori epätoivonsa,
että hänen sieluaan veti vastustamattomasti tuohon päätä pyörryttävään
nieluun.

Louisa näki hänen kärsivän. Hän ei voinut tarkoin aavistaa, mikä
hänellä oli; mutta hänen vaistonsa varoitti häntä hämärästi vaarasta.
Hän koetti lähentyä poikaansa, ymmärtää hänen suruansa ja lohduttaa
häntä. Mutta äiti-parka oli vähitellen tottunut olemaan puhumatta
suoraan Christophen kanssa. Monet vuodet oli Christophe kätkenyt
ajatuksensa itseensä; ja Louisalla oli liiaksi elämän aineellisia
huolia, niin ettei hänellä ollut aikaa koettaa niitä aavistaa. Nyt, kun
hän olisi tahtonut rientää häntä auttamaan, ei hän tiennyt, mitä tehdä.
Hän kierteli Christophen ympärillä todellisessa sielun ahdistuksessa;
hän olisi toivonut löytävänsä sanoja, jotka olisivat helpoittaneet
hänen tuskaansa; hän ei uskaltanut puhua, sillä hän pelkäsi häntä
loukkaavansa. Ja niin varovainen kuin hän olikin, hän ärsytti häntä
kuitenkin, jokaisella liikkeellään, yksinpä läsnäolollaankin; sillä
Louisa ei ollut liioin kekseliäs eikä kovin herkkä tunteiltaan. Ja
kumminkin Christophe häntä rakasti, he rakastivat toinen toisiaan.
Mutta kun vähät seikat voivat maailmassa eroittaa toisistaan henkilöt,
jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan koko sielustaan! Liian
kovaääninen puhe, kulmikkaat liikkeet, pieni loukkaava nykäys
silmäluomissa tai nenänjuuressa, tottumukset aterioidessa, kävellessä
tai nauraessa, jokin ruumiillinen vastenmielisyys, jota ei vei
selittää... Sanotaan, että se ei merkitse mitään; ja se on kuitenkin
kokonainen maailma. Sangen usein se riittää syyksi, että äiti ja poika,
veljekset tai ystävykset, jotka ovat toisilleen kovin läheisiä, jäävät
silti aina vieraiksi.

Christophe ei siis löytänyt äidin hellyydessä riittävää tukea
vaarallisena kautenaan, joka hänellä nyt oli. Ja muuten: mitä arvoa on
toisten hellyydellä intohimon itsekkyydessä, joka ajattelee pelkästään
omaa olemustaan?

Eräänä yönä, kun hänen omaisensa nukkuivat ja kun hän istui pöytänsä
ääressä liikkumatta ja ajattelematta mitään, vaipuneena tuijottamaan
tuohon vaaralliseen aikomukseensa, kaikui pieneltä hiljaiselta
kadulta askeleita, ja naputus oveen herätti hänet yhtäkkiä synkästä
horroksesta. Ulkoa kuului epäselvää äänten sorinaa. Christophe
muisti, ettei isä ollut tullut vielä illalla kotiin, ja hän ajatteli
vihastuen, että hänet tuotaisiin nyt sinne juovuksissa, niinkuin viime
viikollakin, jolloin hänet oli löydetty keskeltä katua makaamasta.
Sillä Melchior ei noudattanut enää vähintäkään kohtuutta; hän
heittäytyi yhä enemmän paheen valtaan; hänen rautainen terveytensä ei
vain näyttänyt vähääkään kärsivän moisista mielettömistä hurjuuksista,
jotka olisivat tappaneet minkä muun miehen tahansa. Melchior söi neljän
miehen ruokahalulla, joi niin, että kaatui tiedottomana maahan, jäi
öiksi ulos jääkylmään sateeseen, rusikoitui pahasti tappeluissa, ja oli
seuraavana päivänä taas pystyssä, meluavan iloisena kuin ennenkin, ja
vaati, että kaikkien hänen ympärillään oli oltava iloisia.

Louisa oli jo noussut ylös ja meni kiireesti avaamaan; Christophe ei
hievahtanut, hän tukki käsillään korviaan, päästäkseen kuulemasta
Melchiorin juopunutta ääntä ja naapurien ilveileviä huomautuksia...

... Yhtäkkiä valtasi hänet selittämätön ahdistus: hän alkoi vavista,
tietämättä, miksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja samassa sai
sydäntäviiltävä tuskanhuuto hänet nostamaan päänsä. Hän ryntäsi
ovelle...

Keskellä miesten parvea, jotka puhuivat hiljaisella äänellä, pimeässä,
ainoastaan lyhdyn lekuttavan hohteen valaisemassa käytävässä,
makasi paareilla ruumis, niinkuin isoisä ennen, vettä valuen ja
liikkumattomana. Louisa nyyhkytti sen kaulassa. Melchior oli löydetty
myllyjoesta hukkuneena.

Christophelta pääsi huuto. Koko muu maailma unohtui, kaikki toiset
tuskat haipuivat tuossa tuokiossa. Hän heittäytyi isänsä ruumiille,
Louisan viereen, ja he itkivät yhdessä.



Istuessaan vuoteen vieressä vartioiden Melchiorin viimeistä unta, isän,
jonka kasvot olivat nyt saaneet ankaran ja juhlallisen ilmeen, tunsi
Christophe kuoleman synkän rauhan tulevan sieluunsa. Hänen lapsellinen
intohimonsa oli haihtunut niinkuin kuumepuuska; haudan jääkylmä
henkäys oli pyyhkäissyt sen kaiken pois. Minna, hänen ylpeytensä,
hänen rakkautensa, ja hän itsekin... oi, ihmiskurjuutta, miten kaikki
oli vähäpätöistä tämän todellisuuden, ainoan todellisuuden rinnalla:
kuoleman! Mitä maksoi vaivaa kärsiä niin paljon, kaivata niin paljon,
ahertaa niin paljon, saavuttaakseen ainoastaan tämän!

Hän katseli iäksi uinahtanutta isäänsä, ja hänen sielunsa täytti
ääretön sääli, hän muisti nyt hänen pienimmätkin hellyyden
osoituksensa, sillä kaikkine heikkouksineen ei Melchior ollut paha,
hänessä oli paljon hyvää. Hän rakasti omiaan. Hän oli rehellinen.
Hänessä oli rahtu Krafftien horjumatonta kunniallisuutta, joka ei
suvainnut moraali- ja kunniakysymyksissä tingintää eikä koskaan olisi
hyväksynyt itsessään noita pieniä rumuuksia, joita hienoissa piireissä
ei pidetä juuri vikoina. Melchior oli rohkea, ja kaikilla vaaran
hetkillä asetti hän itsensä sille suorastaan nauttien alttiiksi. Jos
hän oli omaksi ilokseen tuhlaavainen, oli hän sitä myöskin muille: hän
ei voinut nähdä ketään suruisena; ja hän antoi vierasvaraisesti siitä,
mikä oli hänen omaansa, ja siitäkin, mikä ei ollut hänen omaansa,
-- köyhille vaivaisille, joita jossakin kehtasi. Kaikki nämä avut
muistuivat nyt Christophen mieleen: -- osaksi hän keksikin ne tai
ainakin niitä liioitteli. -- Hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt
isäänsä oikein, hänen tuntonsa soimasi, ettei hän ollut rakastanut
häntä tarpeeksi. Hän näki hänet elämän lyömänä; ja hän luuli kuulevansa
tuon onnettoman sielun, joka oli ollut liian heikko taisteluun ja jonka
virta oli vienyt mukanaan, vaikeroivan hukkaan tuhottua elämäänsä. Hän
kuuli tämän valittavan rukouksen, jonka sävy oli kerran rusentanut
hänen sydäntään:

-- Christophe, älä halveksi minua!

Tunnontuskat mursivat häntä. Hän heittäytyi itkien suuteleman vainajan
kasvoja. Hän toisti niinkuin sillein ennenkin:

-- Rakas isä, minä en halveksi sinua, minä rakastan sinua! Anna
anteeksi!

Mutta valitus ei vaiennut, se kiihtyi hädäksi:

-- Älkää halveksiko minua, älkää halveksiko minua!...

Ja yhtäkkiä Christophe näki makaavansa itse vainajan paikalla. Hän
kuuli noiden kauheain sanain tulevan omasta suustaan, hän tunsi
sydäntään painavan hyödyttömän, auttamattomasti hukatun elämän
epätoivon. Ja hän ajatteli kauhuissaan: "Ah, ennen kaikki maailman
kärsimykset, kaikki tuskat kuin päättyä näin."... Miten lähellä hän
sitä oli ollut! Eikö hän ollut vähällä antautua kiusauksen valtaan,
murskata itse elämänsä, paeta pelkurimaisesti _tuskaansa_? Niinkuin
eivät kaikki tuskat, kaikki häpeät olisi pelkkää lapsen leikkiä
suurimman kidutuksen ja rikoksen rinnalla, joka oli: pettää itsensä,
kieltää vahva uskonsa, joutua halveksimaan itseään kuolemassa!

Hän näki, että elämä oli taistelu ilman lepoa ja armoa, jossa ihmisen,
jossa miehen, joka tahtoo miehen nimen kantaa, täytyy taistella
lakkaamatta, kokonaisia näkymättömien vihollisten sotalaumoja vastaan:
luonnon saaliinhimoisia voimia, valonarkoja haluja, hämäriä ajatuksia,
jotka vetävät petollisesti häntä alentamaan itsensä ja tuhoutumaan. Hän
näki, että hän oli ollut langeta ansaan. Hän näki, että onni ja rakkaus
ovat hetken petosta, joilla koetettiin saada sydän riisumaan aseensa ja
antautumaan. Ja tuo viisitoista-vuotias pikku puritaani kuuli Jumalansa
äänen:

-- Käy, käy, lepäämättä koskaan.

-- Mutta minne käyn, Herraa Mitä teenkin, minne menenkin, eikö loppu
ole aina sama, eikö päämaali ole tuossa?

-- Käykää kuolemaan, te, joiden täytyy kuolla! Käykää kärsimään, te,
joiden täytyy kärsiä. Ei eletä sen tähden, että oltaisiin onnellisia.
Eletään siksi, että täyttyisi Lakini. Kärsi. Kuole. Mutta ole, mitä
sinun pitää olla: -- Mies.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean Christophe II - Aamu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home