Title: Islannin kalastajat
Author: Loti, Pierre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Islannin kalastajat" ***


ISLANNIN KALASTAJAT.

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut

O. Relander



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1890.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Viisi tavattoman harteikasta miestä istui, kyynäspäät pöydän nojassa,
juoden, hämärässä kojun tapaisessa, joka haisi suolavedeltä ja mereltä.
Kajuutta, joka oli liian matala mokomille kookkaille miehille, kapeni
perältä ja näytti suuren kalalokin ontolta sisustalta; se heilui
hiljalleen, hitaasti kun unessa, synnyttäen valittavan yksitoikkosen
äänen.

Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoa
aukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppu
yksin valaisi heiluen edestakasin.

Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, ne
höyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.

Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti sen
muodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtui
tunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyille
kapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla,
että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat,
jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkun
hautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata,
kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsien
kosketuksesta sileäksi hankaantunutta.

Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän ilo
loistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivät
istumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista ja
naimisista.

Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllyllä
fajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuo
merimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu.
Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset;
ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessa
hökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Monta
palavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojen
juureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.

Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininen
villapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdalla
työnnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinasta
tehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan _suroîst'iksi_ (lounaseksi,
lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).

He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme oli
kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota he
nimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hän
oli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno ja
hyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivat
harmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.

He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellä
toisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.

... Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä.
Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista --
yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.

Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, --
sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopivia
kauppoja niille, jotka vielä olivat naimattomia, taikka kertoivat
hauskoja tapahtumia mailta, hääjuhlien ajoilta. Jonkunkerran tosin he
nauruun purskahtaen tekivät hiukan liian selviä viittauksia rakkauden
iloihin. Mutta rakkaus tämänlaatuisten ihmisten käsityksen mukaan on
aina raitis ja sen raaimmissakin muodoissa on siinä aina jotain melkein
puhdasta.

Sillä välin alkoi Sylvestre ikävöidä, kun ei muuatta, jota kutsuttiin
Jeaniksi (bretagnelaiset lausuvat sen nimen: Yann), vielä kuulunut.

Ja missäkäs se sitten viipyi tuo Yann; yhäkö hän oli ylhäällä työssä?
Miksi ei hän tullut alas, hänkin puolestaan ottamaan osaa juhlaan?

-- Johan on kohta puoliyön aika, sanoi kapteeni.

Ja nousten pystyyn hän päällään aukaisi puisen luukun, kutsuakseen
siitä tuota Yannia. Outoa valoa tulvaili silloin ulkoa kajuuttaan.

-- Yann! Yann!... Mies hoi!

"Mies" vastasi ulkoa käreällä äänellä.

Ja se kummallisen kalpea valo, jota oli tulvaillut hetken ajan auki
olleen luukun kautta, oli aivan päivän valon kaltaista. -- "Jo on
kohta keskiyö!" Kuitenkin se oli melkein kun auringon valoa, ikäänkun
hämärtävää valoa, joka heijastui hyvin kaukaa kummallisista peileistä.

Luukku suljettiin, oli taas yö, pieni kattolamppu alkoi taas levittää
keltaista valoaan, ja suuriin saappaisiin puettu "mies" kuului astuvan
alas puisia portaita myöten.

Hän astui sisään, mutta hänen täytyi kumartua melkein kaksinkerroin,
jotta hän näytti suurelta karhulta, sillä hän oli melkein jättiläisen
kokoinen. Ensin hän irvisti ja nipisti nenän latvaansa kitkerän
suolahajun vuoksi.

Hän oli tavallista paljoa suunnattomampi mies, etenkin harteistaan,
jotka olivat suorat kun raakapuu. Jos häntä katseli suoraan edestäpäin,
niin hänen olkalihaksensa, jotka näkyivät sinisen mekon alta, näyttivät
tavattomilta palleroilta. Hänellä oli suuret, ruskeat vilkkaat silmät,
katse oli ylpeä ja taipumaton.

Sylvestre kietoi kätensä Yannin kaulaan, veti häntä luokseen hellästi
kun lapsi; hän oli kihloissa Yannin sisaren kanssa, ja kohteli häntä
kun suurta veljeä. Toinen antoi hyväillä itseään, ikäänkun leikkisä
jalopeura, hymyillen vastaukseksi, jolloin hänen valkoiset hampaansa
näkyivät.

Hänen hampaansa, joilla hänen suussaan oli ollut enemmän tilaa
järjestyä kun muitten ihmisten, olivat hiukan harvassa ja näyttivät
pieniltä. Hänen vaaleat viiksensä olivat aivan lyhyet, vaikk'ei
niitä koskaan leikattu; ne olivat lujasti kierretyt kahteen pieneen
säännölliseen sykkyrään hienopiirteisten huulien päälle: niitten kärjet
röyheltyivät kummankin puolen, syvien suupielien kohdalla. Muu osa
hänen partaansa oli ajettu pois, ja hänen punakoilla poskillaan vielä
oli semmoinen terve sametin tapainen hienous, kun hedelmillä, joita ei
kukaan vielä ole koskettanut.

Lasit täytettiin uudestaan, kun Yann oli istuutunut; laivapoikaa
huudettiin täyttämään ja sytyttämään piippuja. Sytyttäessään hänkin
sai polttaa vähäsen. Se oli pieni tanakka poika, pullakkaposkinen,
serkuntapainen kaikille näille merimiehille, jotka olivat enemmän tai
vähemmän sukua keskenään; hänen työnsä oli kylläkin raskasta, mutta
sen ohella oli hän kaiken laivaväen suosikki. Yann antoi hänelle juoda
lasistaan ja sitten hänet lähetettiin makaamaan.

Sitten taas jatkettiin keskustelua suuresta avioliittokysymyksestä.

Ja sinä, Yann, Sylvestre kysyi, koska me sinun häitäsi vietämme?

-- Etkö sinä häpeä, sanoi kapteeni, moinen mies kun sinä, olet jo
seitsemän kolmatta vuotta, etkä vielä ole naimisissa. Mitähän tytöt
ajattelevatkaan, kun sinut näkevät'?

Hän vastasi kohotellen kauheita olkapäitään, tavalla, jolla hän osoitti
suurestikin naisia halveksivansa.

-- Häistäni minä itse huolen pidän, ne minä vietän yöksi tai tunniksi,
miten sattuu.

Yann oli äskettäin lopettanut viisivuotisen asevelvollisuutensa. Siellä
hän oli, kanuunamiehenä sotalaivassa ollessaan, oppinut puhumaan
ranskaa ja tekemään epäilyttäviä arveluita. -- Sitten hän alkoi kertoa
viimeisestä seikkailustaan, jota näytti kestäneen viisitoista päivää.

Se oli ollut Nantesissa, muutaman laulajattaren kanssa, Eräänä
iltana, mereltä palatessaan, hän oli hiukan juovuksissa mennyt
erääsen ravintolaan. Ovella oli nainen, joka möi mahdottoman suuria
kukkasvihkoja kahdestakymmenestä markasta. Hän oli ostanut yhden,
tuskin tietäen mitä sillä tekisi, heti sisään tultuaan oli hän sen
nakannut täyttä vauhtia vasten kasvoja sille, joka lauloi näyttämöllä,
-- puoleksi hurjana mieltymyksen osoitteena, puoleksi pilkatakseen
mokomaa maalattua nukkea, joka hänestä päälliseksi oli aivan liian
punanen. Nainen oli samalla antautunut, ja oli sitten lähes kokonaista
kolme viikkoa jumaloinut Yannia.

-- Vieläpä hän, minun poislähtiessäni, lahjoitti minulle tämän
kultakellon.

Ja näyttääkseen heille sitä, nakkasi hän sen pöydälle kun minkäkin
leikkikalun.

Kaiken tämän hän oli kertonut karkein sanoin ja omatekoisin kuvin.
Mutta tämä sivistyneen elämän synnyttämä kevytmielisyys ei juuri
tuntunut luonnolliselta näitten alkuperäisten ihmisten keskustassa,
se ei sointunut yhteen meren äärettömän hiljaisuuden kanssa, jonka
aavisti vallitsevan heidän ympärillään, sen keskiyön valon kanssa,
joka ylhäältä oli sisään tunkeutunut, joka oli muistiin johdattanut
napaseutujen kituvan kesän.

Tämä Yannin puhetapa huolestutti ja hämmästyttikin Sylvestreä. Hän
oli viaton lapsi, jota oli kasvattanut kunnioittamaan sakramentteja
[avioliittoa pitävät katolilaiset myöskin sakramenttina. Suom. muist.]
hänen vanha mummonsa, kalastajan leski Ploubazlanekin kylästä. Aivan
pienenä hän oli mummonsa kanssa joka päivä käynyt äitinsä haudalla
polvillaan rukousnauhaansa lukemassa. Hautuumaalta, joka oli meren
rannalla, näki kauvaksi Kanaalin harmaata vettä, jonne hänen isänsä
muinoin oli hukkunut haaksirikkoon. -- Koska he, mummo ja hän, olivat
köyhiä, oli hänen hyvin aikaiseen täytynyt ruveta kalastamaan, ja
hän oli siten viettänyt jo lapsuutensa merellä. Joka ilta hän vielä
luki rukouksensa, ja hänen silmissään oli säilynyt uskonnollinen
vilpittömyys. Hänkin oli kaunis ja Yannin jälkeen oli hän vartaloltaan
komein laivamiehistä. Hänen lempeä äänensä ja lapsellinen puhetapansa
oli hiukan ristiriidassa hänen korkean vartalonsa ja mustan partansa
kanssa. Koska hän oli kasvanut hyvin nopeasti, niin hän melkein näytti
ihmettelevän sitä, kun oli niin äkkiä tullut harteikkaaksi ja suureksi.
Hän aikoi kohta mennä naimisiin Yannin sisaren kanssa, mutta hän ei
koskaan ollut vastannut minkään muun tytön helliin katseisiin.

Laivassa oli kaikkiaan ainoastaan kolme makuusijaa, -- aina yksi
kahta varten, ja he makasivat vuorotellen, järjestyksessä, jakaen yön
keskenään.

Kun he olivat päättäneet juhlansa, -- jota he viettivät
suojeluspyhimyksenä, Neitsyt Marian taivaasen astumisen muistoksi, --
oli jo vähän yli puoliyön. Kolme heistä ryömi makaamaan pieniin mustiin
vuodeonkaloihinsa, jotka olivat hautaholvien kaltaisia, ja toiset
kolme nousivat laivan kannelle keskeytynyttä suurta kalastustyötään
jatkamaan: ne olivat Yann, Sylvestre ja muuan Guillaume niminen, heidän
kotipuoleltaan.

Ulkona oli päivä, ikuinen päivä.

Mutta se oli kalpeata valoa, kalpeata, jommoista ei missään ole
muualla; se verhosi esineet ikäänkun sammuneen auringon heijastuksilla.
Suorastaan heidän ympärillään alkoi ääretön ulappa, joka oli aivan
väritön, ja heidän laivansa lankkujen ulkopuolella näytti kaikki,
läpikuultavalta, käsittämättömältä, olemattomalta.

Silmä tuskin saattoi käsittää, mikä oli merta, aluksi se näytti
jonkunlaiselta väräjävältä peililtä, jolla ei ollut mitään kuvaa
heijastettavana; etempänä se näytti muuttuvan sumuaavikoksi, -- ja
sitten ei ollut enää mitään, ei ollut taivaanrantaa eikä rajoja.

Ilman raitis kosteus oli läpitunkevampaa kun täydellinen kylmyys, ja
hengittäissä tuntui pian suolanmaku suussa. Oli aivan tyyni, eikä enää
satanut; ylhäällä muodottomat ja värittömät pilvet näyttivät sisältävän
kätkettyä valoa, jota ei saattanut käsittää; saattoi nähdä selvästi,
vaikka samalla tunsi olevan yön, ja esineiden oudolla kalpeudella ei
ollut mitään semmoista väriä, jolle olisi nimen löytänyt. Nämä kolme
miestä, jotka olivat siinä, olivat lapsuudestaan saakka eläneet tällä
kylmällä merellä, keskellä sen kummia näkyjä, jotka ovat epäselviä kun
aaveet. He olivat tottuneet näkemään tämän vaihettelevan äärettömyyden
outoa leikkiä ahtaan lankkuasuntonsa ympärillä, ja heidän silmänsä
olivat siihen yhtä tottuneet, kun meren suurten lintujen.

Laiva kellui hitaasti paikallaan, aina jatkaen samaa valitustaan, ja
se oli yksitoikkonen kun bretagnelainen laulu, jota nukkunut ihminen
unissaan tavottelee. Yann ja Sylvestre olivat nopeasti laittaneet
kuntoon koukkunsa ja siimansa, sillä välin kun kolmas mies aukaisi
suolanelikon ja teroittaen suurta puukkoaan istuutui heidän taakseen
odottamaan.

Ei hänen kauvan tarvinnut odottaa. Tuskin he olivat heittäneet siimansa
kylmään ja tyyneen veteen, niin jo vetivät ylös suuria kaloja,
kiiltäviä, teräksen harmaita.

Ja yhä lakkaamatta turskia tarttui koukkuun: nopeasti ja pysähtymättä
tätä äänetöntä kalastusta harjotettiin. Kolmas mies puhkasi vatsan
suurella puukollaan, halkaisi, suolasi, luki, ja suolakalaa, josta
heidän palattuaan piti saada suuret rahat, kokoontui suuriin kasoihin
heidän taakseen, tuoretta, vielä märkää kalaa.

Tunnit kuluivat yksitoikkosesti, ja suuressa avaruudessa muuttui valo
hitaasti; nyt se jo näytti todellisemmalta. Mikä oli ollut vaaleata
hämärää, jonkunlaista pohjolan kesän iltaa, muuttui nyt, ilman mitään
välillä olevaa yötä, aamuruskon tapaiseksi, jota kaikki meren peilit
heijastivat välkkyvinä ruusunpunaisina säteinä...

-- Todellakin, Yann, sinun täytyisi mennä naimisiin, sanoi äkkiä
Sylvestre, katsoen veteen, mutta täyttä totta tällä kertaa. Hän näytti
siltä, kun hän hyvin tuntisi jonkun Bretagnessa, jonka hänen suuren
veljensä ruskeat silmät olivat vallanneet, mutta hän näytti arastelevan
kosketellessaan tätä tärkeätä seikkaa.

-- Minunko!... Kyllä, kerran minä vielä vietän häitäni -- ja hän
nauroi, tuo Yann, aina yhtä halveksivasti, -- mutta en kenenkään meidän
puolen tytön kanssa; ei, minä vietän häitä meren kanssa, ja minä kutsun
teidät kaikki tanssiaisiin, jotka minä silloin pidän...

He jatkoivat kalastustaan, sillä ei saanut tuhlata aikaansa
puhelemiseen: he olivat keskellä ääretöntä kalaparvea, liikkuvaa
särkkää, jota oli kulkenut heidän sivutseen yhtä mittaa kaksi päivää.

He olivat kaikki valvoneet edellisen yön ja vedelleet
kolmessakymmenessä tunnissa päälle tuhannen suuren turskan;
sentähden heidän voimakkaat kätensä olivatkin uupuneet ja he olivat
torkkuneet. Mutta heidän ruumiinsa valvoivat ja jatkoivat itsestään
kalastamisliikkeitä, sillä välin kun heidän sielunsa, ajoittain,
vaipui täyteen uneen. Mutta se meri-ilma, jota he hengittivät, oli
puhdasta kun maailman ensimäisen päivän, ja niin virkistävää, että
he väsymyksestään huolimatta tunsivat rintansa paisuvan ja poskensa
punottavan.

Aamuvalo, todellinen valo, oli viimeinkin koittanut; niinkun luomisen
päivänä se "oli eronnut pimeydestä", joka näytti taivaan rannalle
kokoontuneen ja viipyvän siinä suurissa joukoissa. Kun tuli näin
valoisa, huomasi kyllä, että oli ollut yö, -- että edellinen valo oli
ollut epäselvää ja outoa kun uni.

Paksuun pilveen peittyneellä taivaalla oli siellä täällä halkeamia,
niinkun aukkoja temppeliholveissa, joiden kautta tunkeutui suuria,
punertavan hopeisia valosäteitä.

Alemmat pilvet muodostivat paksun varjovyöhykkeen pitkin taivaanrantaa,
tehden kaukaisemman epäselväksi ja hämäräksi. Ne saattoivat
kuvittelemaan suljettua tilaa, rajaa; ne olivat kun esiriput, vedetyt
äärettömyyden eteen, ikäänkun verhoja, jotka olivat levitetyt
peittämään liian suurenmoisia salaisuuksia, jotka olisivat voineet
hämmentää ihmisen mielikuvituksen. Tänä aamuna maailma, Yannia ja
Sylvestreä kannattavan lankkukyhäyksen ympärillä, näytti kokonaan
mietteisiinsä vaipuneelta; se oli muuttunut temppeliksi, ja sädekimput,
jotka tunkeutuivat temppelin holvien kautta, pitenivät kuvastuessaan
liikkumattomaan veteen, niinkun marmorilattiaan. Ja sitten alkoi
vähitellen kaukana näkyä toinen kummitus, jonkunlainen ruusunpunainen
korkealla leijuva kaistale, se oli synkän Islannin äärimmäinen
kallioniemi...

Yannin häät meren kanssa!... Sylvestre sitä yhä ajatteli, jatkaen
kalastustaan, mutta ei uskaltanut siitä puhua. Hän oli käynyt
surulliseksi kuullessaan suuren veljensä noin ivaavan avioliiton
sakramenttia; ja erittäinkin se oli häntä pelottanut, sillä hän oli
taikauskonen.

Hän oli jo kauvan ajatellut näitä Yannin häitä. Hän oli uneksinut,
että hän ne viettäisi Gaud Mévelin kanssa, -- joka oli Paimpolilainen
kaunotar, -- ja että vielä ilokseen saisi olla näissä juhlissa,
ennenkun hänen täytyy lähteä sotapalvelukseen, viisivuotiseen
maanpakolaisuuteen, josta ei varmaan voinut tietää palaavansa, ja jonka
välttämätön lähestyminen alkoi painaa hänen sydäntään...

Kello oli neljä aamulla. Toiset, jotka olivat jääneet alas makaamaan,
tulivat kaikki kolme päästämään heitä, Vielä vähän unisina, ahmien
täysin keuhkoin kylmää, raitista ilmaa he kiipesivät ylös ja alkoivat
vetää suuria saappaita jalkoihinsa. Aluksi he ummistivat silmänsä,
sillä kalpea heijastuva valo häikäisi.

Sitten Yann ja Sylvestre nopeasti söivät ensimäiseksi murkinakseen
laivakorppuja; muserrettuaan ne puukurikoilla, he alkoivat niitä
pureksia raksuttaa, nauraen huomatessaan ne koviksi. He olivat tulleet
aivan iloisiksi ajatellessaan pääsevänsä makaamaan lämpimiin vuoteisin,
ja käsivarret toistensa vyötäisillä he menivät laivan luukulle,
heilutellen ruumiitaan vanhan laulun tahdin mukaan.

Ennenkun menivät luukusta alas, pysähtyivät he leikittelemään Turkin,
laivakoiran kanssa. Se oli newfoundlandilainen penikka, ja sillä oli
mahdottoman suuret, kömpelöt käpälät. He ärsyttelivät sitä käsillään,
se tavotteli kun susi ja lopulta oikein puri heitä. Silloin Yann, vihan
välähdys silmissä, lykkäsi koiraa liian kovasti, jotta se kaatui ja
alkoi ulista.

Hänellä oli hyvä sydän, Yannilla, mutta hänen luontonsa oli jäänyt
hiukan raa'aksi, ja kun hänen ruumiillinen puolensa pääsi voitolle,
ei useinkaan ollut pitkälti hänen lempeästä hyväilystään jöröön
loukkaukseen.



II.


Heidän laivansa nimi oli "Maria", kapteenin Guermeur. Joka vuosi hän
teki suuren vaarallisen kalastusretken näihin kylmiin tienoihin, jossa
kesällä enää ei ole öitä.

Se oli jo vanha, niinkun fajanssinen Neitsyt, sen suojeluspyhimys. Sen
paksut sivut, tammikylkiluineen, olivat hankaantuneita ja kuluneita,
vettyneitä ja suolan syömiä, mutta vielä eheitä ja lujia ja levittivät
raikasta tervan hajua. Asemillaan ollessa se näytti raskaalta ja
kömpelöltä, mutta kun länsituulen tuimat vihurit vinkuivat, kävi se
taas keveäksi ja nopeaksi, niinkun lokit, jotka tuuli vireiksi saattaa.
Silloin sillä oli oma tapansa hypellä aalloilla keveämmin kun monet
uudet, jotka olivat rakennetut uudenaikaisten kuosien mukaan.

Laivaväki, kuusi miestä ja laivapoika, olivat "islantilaisia",
miehuullista merimiessukua, jota asuu etenkin Paimpolin ja Fréguierin
tienoilla, ja jotka isästä poikaan ovat antautuneet tähän kalastukseen.

He tuskin koskaan olivat nähneet kesää Ranskassa, Aina talven lopulla
he Paimpolin satamassa muiden kalastajain kanssa vastaan ottivat
jäähyväissiunauksen. Täksi juhlapäiväksi alttari, aina samanlainen,
pystytettiin rantaan; se tavotteli kallioluolaa, ja keskellä ankkuria,
airoja ja köysiä kopeili, lempeänä ja osaaottamattomana, pyhä
Neitsyt, merimiesten suojeluspyhimys; se oli heidän tähtensä lähtenyt
kirkostaan katselemaan sukupolvea toisensa perästä samoilla elottomilla
silmillään: sekä onnellisia, joille vuosi oli oleva etuisa, että
onnettomia, jotka eivät enää palanneet.

Pyhää ehtoollissakramenttia, jota seurasi hidas saatto vaimoja ja
äitijä, morsiamia ja sisaria, kannettiin pitkin satamaa, jossa kaikki
islantilaislaivat juhlapukuun koristettuina tervehtivät sitä lipulla,
kun sitä ohitse vietiin. Pappi pysähtyi kunkin kohdalle, luki sanat ja
teki siunaavan käden liikkeen.

Sitten he lähtivät kaikki, koko laivasto, ja koko paikkakuntaan
tuskin jäi ainoatakaan miestä, sulhasta tai poikaa. Poistuessaan
kaikki miehistöt lauloivat yhdessä voimakkailla, värähtävillä äänillä
ylistysvirsiä Marian, Meren Tähden kunniaksi.

Ja joka vuosi pidettiin lähtiessä samat juhlamenot, samat jäähyväiset
jätettiin.

Sitten alkoi taas merielämä, erillään muista, kolmen tai neljän jörön
kumppanin seurassa, lelluvilla lankuilla, pohjoisen meren kylmillä
vesillä.

Tähän saakka he olivat palanneet; -- Pyhä Neitsyt Meren Tähti oli
suojellut laivaa, joka oli hänen kaimansa.

Elokuun lopussa tavallisesti palattiin. Mutta "Maria", noudatti samaa
tapaa, kun useat muutkin islantilaiset, se poikkesi vain Paimpoliin,
jatkaakseen matkaansa Gascognen lahteen, jossa kalat hyvin menivät
kaupaksi, ja sieltä hiekkasaarille, jossa oli suolalammikoita, ostamaan
suoloja seuraavan vuoden tarpeiksi.

Näissä eteläranskan satamissa, joissa aurinko vielä oli lämmin,
viettivät voimakkaat kalastajat muutamia päiviä, himoiten nautintoja,
kiihtyneinä kesän viimejäännöksistä, lämpimästä ilmasta -- maasta ja
naisista.

Ja sitten syksyn ensi sumujen tullessa he palasivat kotilieden ääreen
Paimpoliin tai Gaëlon tienoille, sen hajanaisiin mökkeihin, jonkun
aikaa nauttiakseen perhe-elämää ja rakkautta, viettääkseen häitä ja
ristiäisiä. Melkein aina tapasi pieniä vastasyntyneitä, edellisen
talven tuottamia, jotka odottivat kummia päästäkseen kasteelle: --
tarvitaan paljon lapsia näihin kalastajasukuihin, joita Islanti ahmii.



III.


Paimpolissa, ihanana sunnuntai-iltana, sinä vuonna, kesäkuussa, oli
kaksi naista täydessä kirjeenkirjoitushommassa.

Se tapahtui suuren ikkunan kohdalla, joka oli auki; ikkunalaudalla,
joka oli vanhaa järeää graniittia, oli rivi kukkasastioita.

Pöydän yli kumartuneina molemmat näyttivät nuorilta; toisella oli
erittäin suuri päähine, vanhaa kuosia, toisella taas aivan pieni,
uusinta muotia, jota Paimpolin naiset viime vuosina olivat ruvenneet
käyttämään: -- kaksi rakastunutta luultavasti, jotka yhdessä kyhäävät
hellän kirjeen jollekin kauniille islantilaiselle.

Se joka saneli -- suuri-päähineinen -- katsoi kattoon, selvitellen
ajatuksiaan. Mutta kas! hän olikin vanha, kovin vanha; ainoastaan
takaa katsoen, kun näki hänet ruskeaan huiviinsa puettuna, luuli
häntä nuoreksi. Hyvin vanha hän oli, herttainen mummo, vähintäin
seitsemänkymmentä vuotinen. Mutta vielä hän oli kaunis ja posket olivat
vielä punakat, niinkun muutamilla vanhuksilla on. Hänen päähineensä,
joka oli aivan matala otsan ja päälaen kohdalta, oli muodostettu
kahdesta tai kolmesta leveästä musliinihaarukasta, jotka näyttivät
olevan sisätysten ja riippuivat alas niskaan. Hänen arvokkaille
kasvoilleen sopi hyvin tämä valkoinen kehys ja nämä poimut, jotka
melkein hartautta herättivät. Hänen lempeissä silmissään asusti arvokas
hyvyys. Hänellä ei ollut hampaita, ei enää ainoatakaan, ja kun hän
nauroi, näkyivät hänen pyöreät ikenensä, joten hän näytti melkein
lapsekkaalta. Hänen leuvastaan huolimatta, joka oli käynyt puukengän
kärjen kaltaiseksi, kuten hänellä oli tapana sanoa, eivät hänen
kasvojensa piirteet olleet kovinkaan ajan raiskaamia; vieläkin saattoi
nähdä, että ne olivat olleet säännöllisiä ja puhtaita, niinkun kirkon
pyhimysten.

Hän katseli ikkunasta ulos, tuumien mitä hän vielä voisi kertoa
pojanpoikaansa huvittaakseen.

Muuten ei todellakaan koko Paimpolin paikkakunnassa ollut toista
vanhusta, joka olisi paremmin osannut sanoa hullutuksia milloin
kestäkin, tai vaikka tyhjästä. Tässä kirjeessä oli jo kaksi tai kolme
verratonta juttua, -- mutta ei niissä mitään häjyä ollut, sillä ei
hänen sydämmessään ollut ilkeyttä.

Kun toinen näki, ettei mitään uutta herunut, alkoi hän huolellisesti
kirjoittaa osotetta:

_Herra Sylvestre Moanille, Maria-laivalla, kapteeni Guermeur, --
Islannin meressä, Reykjavikin kautta_.

Sitten hänkin nosti päätään kysyen:

-- Joko se on valmis, Moan muori?

Tämä oli todellakin nuori, viehättävä impi, noin kaksikymmenvuotinen.
Vaaleaverinen, -- jommoisia tässä puolen Bretagnea on harvassa,
jossa useimmat ovat mustaverisiä, -- aivan vaaleaverinen hän
oli, pellavanharmaat silmät ja melkein mustat silmäripset. Hänen
kulmakarvoissaan, jotka olivat yhtä vaaleat kun hänen luvuksensa, oli
keskellä punertavampi, tummempi juova, joka saattoi hänet näyttämään
voimakkaalta ja lujatahtoiselta. Hänen kasvonsa olivat hiukan leveät,
mutta jalot, nenä oli ehdottoman suorana otsalinjan jatkona niinkun
kreikkalaisissa kasvoissa. Alahuulen alla oli syvä kuoppa, joka lisäsi
sen suloutta; -- ja joskus, kun hän tarkemmin mietti jotain, puri hän
huultaan valkeilla hampaillaan, jolloin ihon alle levisi hieno puna.
Koko tässä nuorteassa olennossa oli jotakin ylpeätä ja samalla vakavaa,
jonka ominaisuuden hän oli perinyt esi-isiltään, karaistuilta Islannin
kalastajilta. Silmät ilmaisivat samalla itsepintaisuutta ja lempeyttä.

Hänen päähineensä oli näkinkengän muotoinen, ulottui alas otsalle, ja
melkein ympäröi sitä niinkun mikä kääre, sitten se kohosi ylöspäin
molemmin puolin, jättäen peittämättä paksut letit, jotka olivat
näkinkengän tavoin kierretyt kokoon korvien yläpuolella, Tämä tukkien
pitotapa oli ammoisilta ajoilta säilynyt ja vieläkin tekee Paimpolin
naiset oudon näköisiksi.

Helposti huomasi, että hän oli saanut erilaisen kasvatuksen kun vanhus,
jota hän mummoksi puhutteli, mutta joka oikeastaan oli vaan kaukainen
sukulainen, joka oli saanut paljon kovaa kokea.

Hän oli herra Mévelin tytär. Mével oli entinen islantilainen, hän
oli ollut puoleksi merirosvo, ja oli merellä rikastunut rohkeilla
yrityksillään.

Se kaunis huone, jossa kirjettä oli kirjoitettu, oli tytön huone: vuode
oli uusi, kaupunkilaiskuosia, varustettu musliiniuutimilla, jotka
olivat pitseillä reunustetut; paksujen seinäin säännötöntä graniittia
verhosivat hilpeät tapetit. Katossa valkea rapninki peitti suunnattomia
hirsiä, jotka ilmaisivat talon vanhuutta; -- se oli todellinen varakas
porvaristalo, ja ikkunoista näki Paimpolin vanhalle harmaalle torille,
jossa pidetään markkinoita ja jumalanpalveluksia.

-- Joko se on valmis, Yvonne muori? Eikö teillä ole enää hänelle mitään
sanottavaa?

-- Ei, tyttöseni, pane vaan vielä, ole hyvä, terveisiä minulta Gaosin
pojalle.

Gaosin poika!... toisin sanoen Yann.

Kaunis ylpeä tyttö punastui kovasti kirjoittaessaan sitä nimeä.

Kun hän oli sen nopeasti kirjoittanut sivun alareunaan, hän nousi ylös,
katsoen poispäin, ikäänkun torilla olisi ollut jotain hyvinkin hauskaa
katseltavaa.

Seisoaltaan hän näytti jotensakin suurelta; hänen pukunsa
verhosi tiukasti, poimuja jättämättä, hänen vartaloaan, niinkun
kaupunkilaisilla naisilla. Päähineestään huolimatta hän näytti hienolta
neidiltä. Vaikka eivät hänen kätensä olleet niin surkastuneen pieniä,
jota on ruvettu pitämään kauniina, olivat ne kuitenkin hienoja ja
valkeita, kun niillä ei koskaan oltu tehty raskaampaa työtä.

Tottahan se on, että alkujaan hänkin pikku Gaudina oli juoksennellut
paljain jaloin pitkin rannikoita. Hänellä ei ollut enää äitiä, ja
hän oli melkein kokonaan jätetty omaan huostaansa, niiksi pitkiksi
kesäkausiksi, jolloin hänen isänsä oli kalastamassa Islannissa.
Ja hilpeästä, punaposkisesta, kampaamattomasta, vallattomasta ja
itsepäisestä tytöstä kasvoi Kanaalin raitisten tuulten virkistämänä
suuri ja voimakas nainen. Niihin aikoihin köyhä Moan muori otti hänet
kesiksi huostaansa, ja antoi Sylvestren hänelle vartioida, sillä välin
kun hän itse kävi raskaassa päivätyössä paimpolilaisten luona.

Ja pienen äidin tavoin hän jumaloi toista pienokaista, joka oli hänelle
uskottu, vaikka hän ei ollut enemmän kun tuskin kahdeksantoista
kuukautta vanhempi, ja joka oli yhtä tummaverinen kun hän oli vaalea,
yhtä taipuvainen, kun hän oli vilkas ja oikullinen.

Hän muisti näitä elämänsä alkuaikoja, sillä ei rikkaus eikä kaupungin
elämä olleet häntä viehättäneet. Hänen mieleensä juontui, ikäänkun
kaukaisen unen, hillitsemättömän vapauden, muisto, ikäänkun kaiku
salaperäisestä, kummallisesta ajasta, jolloin hiekkarannikot olivat
laajempia ja kalliot varmaankin paljon korkeampia...

Kun hän vielä oli aivan nuori, noin viisi tai kuusi vuotta, oli
hänen isänsä rikastunut, hän oli ruvennut ostamaan ja myömään koko
laivanlastia. Ja isä otti hänet ensin mukaansa Saint-Brieukiin ja
sitten Parisiin. -- Siten oli pikku Gaudista tullut suuri, totinen
ja vakava "neiti Marguerite". Mutta hänen luonteessaan säilyi lapsen
itsepintaisuutta, sillä vieläkin hän melkein oli jätetty omaan
huostaansa, vaikka hänen vapautensa siellä oli ollut vähän toista
lajia, kun Bretagnen hiekkarannikoilla. Minkä verran hän elämää tunsi,
sen oli hän sattumalta saanut tietää, aivan valikoimatta; mutta
synnynnäinen, luja arvokkaisuus oli häntä suojannut. Joskus hän tuntui
kovin rohkealta, kun hän sanoi ihmisille peittelemättä vasten kasvoja
asioita, jotka hämmästyttivät suoruutensa kautta. Eikä hän aina luonut
alas kaunista, kirkasta katsettaan nuorten miesten edessä, mutta katse
oli puhdas ja välinpitämätön, ettei voinut erehtyä: näki heti, että oli
tekemisissä viisaan tytön kanssa, joka oli yhtä raitis sydämmeltään kun
kasvoiltaan.

Suurissa kaupungeissa hänen pukunsa oli muuttunut paljon enemmän kun
hän itse. Vaikka hän piti vielä päähinettään, josta bretagnelaiset niin
vastenmielisesti luopuvat, oli hän pian oppinut pukeutumaan toisella
tavalla. Ja entisen pikku kalastajatytön väljään pukuun puettu vartalo,
joka oli meren tuulessa kehittynyt kauniiksi ja täyteläiseksi, oli
käynyt vyötäisistä solakaksi, pingotettuna kaupunkilaisneidin pitkään
korsettiin.

Joka vuosi hän kävi isänsä kanssa Bretagnessa, -- mutta ainoastaan
kesällä, niinkun kylpyvieraat ainakin, löytäen siellä muutamaksi
päiväksi lapsuuden muistonsa ja Gaud nimen (joksi bretagnen kielellä
Margueriteä kutsutaan). Kenties oli hän silloin hiukan utelias näkemään
noita islantilaisia, joista niin paljon puhuttiin, jotka eivät hänen
käydessään koskaan olleet kotona, ja joista joka vuosi aina muutamia
puuttui. Kaikkialla kuuli hän puhuttavan Islannista, joka hänestä
tuntui kaukaiselta ahmivalta kuilulta -- ja jossa nyt oli se, jota hän
rakasti...

Sitten hän taas kerran oli muuttanut ainaiseksi kalastajien maahan,
isänsä oikun kautta, joka oli tahtonut täällä päättää päivänsä ja
varakkaan porvarin tavalla asua tämän, Paimpolin torin, varrella.

Kun kirje oli uudestaan luettu ja kuoreensa suljettu, läksi köyhästi
mutta siististi puettu vanhus kiittäen pois. Hän asui kaukana täältä,
lähellä Ploubazlanekia, syrjäisessä rantakylässä, yhä vielä samassa
mökissä, jossa hän oli syntynyt, ja jossa hän oli saanut poikansa ja
poikansa pojat.

Kulkiessaan kaupungin läpi hän vastasi monen tervehdykseen, sillä
hän oli tämän tienoon vanhimpia, mahtavan ja arvossa pidetyn suvun
viimeisiä jäseniä.

Ihmeteltävän järjestyksen ja huolellisuuden kautta saattoi hän vieläkin
näyttää melkein hyvin puetulta, vaikka hänen pukunsa oli moneen kertaan
korjattu ja tuskin koossa pysyi. Yhä hän piti samaa paimpolilaista
ruskeata huivia, joka oli hänen juhlapukuunsa kuuluva, ja jota pitkin
jo kuusikymmentä vuotta sitten hänen suuren päähineensä musliininauhat
riippuivat; omissa häissään oli hänellä ollut yllään tämä huivi, joka
silloin oli ollut sininen, uudestaan se oli värjätty Pierre pojan
häihin, sitten oli sitä käytetty sunnuntaisin ja vielä se oli jotenkin
hyvässä kunnossa.

Hän astui vieläkin aivan suorana, eikä niinkun vanhat tavallisesti;
ja tosiaan, vaikka hänen leukansa olikin vähän liian terävä, näytti
lempeäsilmäinen ja hienopiirteinen vanhus kauniilta.

Häntä pidettiin suuressa arvossa, sen jo saattoi huomata siitä tavasta,
millä häntä ihmiset tervehtivät.

Paluumatkallaan muori kulki erään entisaikaisen ihailijansa ohi, se oli
puuseppä ammatiltaan, kahdeksankymmentä vuotias, joka nykyjään aina
istui ovensa edessä, sillä välin kun hänen nuoret poikansa höyläsivät
verstaassa. -- Kerrottiin, ettei hän koskaan ollut voinut lakata
suremasta, ettei Yvonne muori ollut huolinut häntä ensimäiseksi eikä
toiseksi miehekseen, mutta aikaa myöten oli suru kääntynyt omituiseksi
ärttyisyydeksi, joka oli puoleksi ystävällistä, puoleksi häjyä, ja hän
muisti aina kysyä:

-- No, hempukkaseni, koska minä saan tulla teidän luoksenne mittaa
ottamaan?

Muori kiitti ja sanoi, että hän ei vielä ollut päättänyt
teettää itselleen sitä pukua. Ukko näet tarkotti hiukan tylyllä
leikkipuheellaan kuusenlautaista pukua, joka on viimeinen tämän
maailman puvuista...

-- No, koska vaan itse tahdotte; mutta älkää ujostelko, hempukkaseni,
tiedätte, että...

Hän oli jo monet kerrat tällä tavalla laskenut muori Moanin kanssa
leikkiä. Mutta tänään ei muoria oikein naurattanut, häntä niin väsytti,
hän oli niin uupunut alituiseen taisteluun leipämurusta, -- ja hän
ajatteli rakasta pojanpoikaansa, viimeistänsä, jonka Islannista
palattuaan piti lähteä asevelvollisuuttaan palvelemaan. -- Viideksi
vuodeksi!... Pojan kenties täytyy lähteä Kiinaan, sotaan. Ja jaksaisiko
hän elää siksi, kun tämä sieltä palaisi. Tuska alkoi ahdistaa, sitä
ajatellessa... Eipä todellakaan hän niin iloinen ollut, miltä hän
näytti, mummo parka, ja hänen muotonsa muuttui kauheasti ikäänkun
itkemään pyrkien.

Se oli siis mahdollista, se oli totta, että häneltä kohta vietäisiin
tämä viimeinenkin pojanpoika... Voi toki, kuolla ehkä aivan yksin,
näkemättä enää häntä... Olipa yritetty (muutamat tuttavat herrat
kaupungissa) saada hänet vapautetuksi milt'ei köyhän isoäidin ainoana
tukena, isoäidin, joka kohta oli aivan työhön kykenemätön. Se ei ollut
onnistunut, -- toisen tähden, Jean Moanin, karkulaisen tähden; se oli
muuan Sylvestren vanhempi veli, josta perheessä ei koskaan puhuttu,
mutta joka kuitenkin eli jossakin Amerikassa ja esti siten nuorempaa
veljeään pääsemästä sotapalveluksesta. Ja päälle päätteeksi häneltä oli
kielletty merisotamiehen lesken pieni eläke, häntä ei pidetty kyllin
köyhänä.

Kotiin tultuaan hän luki hitaasti rukouksia, kaikkien vainajainsa
puolesta, poikiensa ja pojanpoikiensa. Sitten hän rukoili palavan
hartaasti myös pienen Sylvestrensä puolesta, ja koetti nukkua, --
ajatellen lautapukua, ja sydäntä ahdisti kauheasti, kun hän tunsi
itsensä niin vanhaksi nyt, kun Sylvestren piti lähteä.

Toinen, nuori tyttö, oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen,
katsellen, kuinka laskevan auringon keltaiset säteet heijastuivat
graniittiseinistä ja kuinka mustat pääskyset ilmassa kääntelehtelivät.

Paimpoli yhä näytti kovin autiolta sunnuntainakin; toukokuun pitkinä
iltoina nuoret neitoset, joilla ei ollut ketään ihastelijaa, kävelivät
kaksittain tai kolmittain, haaveksien Islannissa olevia rakastajoitaan.

"... Terveisiä minulta Gaosin pojalle..." Tämä lause oli suuresti
saattanut hänet hämille kirjettä kirjoittaessa, eikä se nimi mielestä
haihtunut.

Hän vietti useasti iltansa tässä ikkunan ääressä, niinkun mikäkin
neiti. Hänen isänsä ei oikein suvainnut, että hän kävi kävelemässä
ikäistensä tyttöjen kanssa, joitten seura ennen olisi hänelle sopinut.
Ja sitten, kun isä tullen kahvilasta piippuaan poltellen käveli edes
takasin toisten kaltaistensa merimiesten kanssa, oli hänestä hauska
nähdä ylhäällä graniittikehyksisessä ikkunassa kukkaruukkujen keskellä
tyttärensä, tämän rikkaan talon asukkaana.

Gaosin poika!... Vasten tahtoaan Gaud katseli merelle päin, vaikka ei
sitä tähän näkynyt, mutta kumminkin tunsi sen olevan aivan lähellä,
pienien katujen päässä, joita myöten venemiehet astuivat kotiinsa. Ja
hänen ajatuksensa haipuivat ääretöntä merta miettimään, joka lumoaa ja
anastaa, hänen ajatuksensa riensivät kauvaksi Pohjoisjäämerelle, jossa
purjehti "Maria, kapteeni Guermeur".

Se oli kummallinen mies, tuo Gaosin poika!... joka nyt vältteli häntä,
hän oli vallan mahdoton, ensiksi lähestyttyään häntä samalla rohkeasti
ja lempeästi.

       *       *       *       *       *

Sitten, uneksiessaan, hän muisteli Bretagneen palaamistaan, joka oli
tapahtunut viime vuonna.

Muuanna joulukuun-aamuna, yön matkustettuaan, hänen isänsä ja hän
saapuivat Guingampiin Parisista tulevalla junalla. Se oli sumuinen,
harmahtava, hyvin kylmä, hämärä aamu. Silloin oli outo tunne hänet
vallannut, hän ei tuntenut tätä pientä vanhaa kaupunkia, josta hän oli
matkustanut vain läpi ja kesällä; tuntui siltä kun olisi hän vaipunut
takasin ammosiin menneisiin aikoihin. Oli niin hiljaista, Parisiin
nähden! Ihmisethän olivat toista maailmaa ja viettivät niin rauhallista
elämää, kuljeksivat sumussa edestakasin, pikku asioitaan hommaten! Ja
vanhat, synkästä graniitista tehdyt talot olivat mustia kosteudesta
ja näyttivät hämärässä vielä mustemmilta; kaikki nämä Bretagnelle
omituiset seikat, jotka häntä nyt viehättivät, kun hän rakasti Yannia
-- olivat sinä aamuna hänestä näyttäneet kovin surullisilta ja
kolkoilta. Varhaiset emännät jo aukaisivat oviaan ja ohitse kulkiessa
vilkaisi hän vanhanaikasiin taloihin, joissa oli suuren suuret uunit,
ja näki vanhusten, jotka juuri olivat nousseet ylös, rauhallisina
istuskelevan omituiset päähineet päässään. Sitten kun päivä oli alkanut
seletä, oli hän mennyt kirkkoon rukouksiaan lukemaan. Ja mahtava
holvikirkko oli näyttänyt hänestä niin suurelta ja synkältä, -- se
oli niin erilainen kun Parisin kirkot, sen pilarit olivat paksuja,
juurelta vuosisatojen kuluttamia, ja siinä tuntui haudan, vanhuuden
ja salpietarin haju. Eräässä syvennyksessä pylväitten takana paloi
vahatuohus ja muuan nainen oli polvillaan sen edessä, epäilemättä
rukoillen; tämän tulen heikko valo hälveni holvien aavaan tyhjyyteen...
Aivan odottamatta oli hän löytänyt itsessään melkein unohtuneen
tunteen muistoja, hän muisti ennen muinoin pienenä ollessaan aina
tulleensa alakuloiseksi ja peljänneensä, kun häntä talviaamuna vietiin
ensimäiseen messuun Paimpolin kirkkoon.

Eikä hän kuitenkaan Parisia ikävöinyt, ei ollenkaan, vaikka siellä
olikin paljon kaunista ja hauskaa. Alussa tuntui hänestä siellä melkein
ahtaalta, hänellähän oli suonissaan merimiehen verta. Ainakin tunsi
hän olevansa muukalainen ja outo; ja sitten parisilaisnaiset, jotka
olivat niin kauhean kapeat vyötäisistä ja joilla oli luonnottoman
pyöreät lanteet, jotka osasivat astua omituisella tavalla, hyppelehtiä
kalanluisessa huotrassaan: Gaud oli ollut liian viisas yrittääkseen
koskaan heitä matkia. Hänestä oli vastenmielistä kulkea Parisin
kaduilla päähineesensä puettuna, jommoinen joka vuosi hänelle
tilattiin paimpolilaiselta ompeliattarelta. Ihmiset kääntyivät kadulla
katselemaan häntä, mutta ei hän arvannut, että he sen tekivät siksi,
että hän oli niin kaunis.

Olihan niitä parisilaisnaisia, joiden käytöksessä oli hienoutta, joka
häntä viehätti, mutta hän tiesi, että ne olivat saavuttamattomissa,
Ja toiset, alhaisemmat, jotka olisivat suostuneet hänen kanssaan
tutustumaan, niistä hän halveksien pysyi erillään, sillä hän ei pitänyt
heitä kyllin arvokkaina. Hän oli siis elänyt ystävittä, melkein muutta
seuratta kuin isänsä, jolla oli paljon asioita ja joka usein oli
poissa. Hän ei ikävöinyt tätä maanpakolaisen tyhjää elämää.

Mutta oli miten oli, tulopäivänään oli häntä tuskallisesti
hämmästyttänyt Bretagnen kolkkous, kun hän sen taas näki keskellä
talvea. Ja se ajatus, että hänen vielä täytyi matkustaa neljä tai viisi
tuntia vaunuilla, tunkeutua vielä syvemmälle tähän synkkään maahan
päästäkseen Paimpoliin, painoi kun painajainen häntä.

Koko iltapuolen sitä hämärää päivää he olivatkin matkustaneet, hänen
isänsä ja hän, vanhoissa, pienissä, ränstyneissä vaunuissa, joihin
kaikki tuulet pääsivät puhaltamaan. Yön tullessa he olivat kulkeneet
synkkien kylien läpi, aaveentapaisten puitten alatse, joista hikoili
sumua pieninä pisaroina. Kohta sen jälkeen oli heidän täytynyt sytyttää
lyhdyt ja sen jälkeen eivät he voineet mitään nähdä, muuta kun kaksi
viheriän bengalintulen kaltaista valojuovaa, jotka näyttivät juoksevan
eteenpäin kahden puolen tietä hevosten edessä: se oli molempien
lyhtyjen luoma valo päättymättömille pensasaidoille. Mistä tuli näin
äkkiä tämä vihanta viheriä joulukuussa?... Ensiksi kumartui hän
hämmästyneenä ulos paremmin nähdäkseen, sitten luuli hän ne tuntevansa
ja muistavansa, ne olivat ajonc-pensasta, ikuista ajonc-pensasta, jota
kasvaa joka polulla ja kalliolla, ja joka ei koskaan kellastu Paimpolin
tienoilla. Samalla alkoi lauhkea tuuli puhaltaa, jonka hän myöskin
luuli tuntevansa, se tuoksui mereltä...

Lopulta matkaa hän oli aivan valveilla ja häntä huvitti ajatus, joka
hänelle äkkiä oli mieleen juolahtanut:

-- Todellakin, koska nyt on talvi, niin minä kerrankin saan nähdä
pulskia Islannin kalastajia.

Joulukuussa he mahtoivat olla kotona, kaikki jo olivat palanneet,
veljet, sulhaset, rakastajat, serkut, joista hänen ystävättärensä,
suuret ja pienet, olivat niin paljon puhuneet, illalla kävelemässä
oltaissa, joka kerran kun hän kesällä oli täällä käynyt. Ja tämä ajatus
häntä piti vireillä, sillä välin kun jalat kangistuivat, liikkumatta
vaunuissa istumisesta.

Hän olikin saanut nähdä heitä... ja nyt oli eräs heistä vallannut hänen
sydämmensä...



IV.


Ensi kerran hän näki Yannia tulopäivänsä seuraavana päivänä,
islantilaisten rukouspäivänä, joka on 8:s päivä joulukuuta, ja
pyhitetty neitsyt Marialle, kalastajien suojeluspyhimykselle, --
kohta juhlakulun jälkeen, kun synkillä kaduilla vielä liehui valkeita
lippuja, jotka olivat koristetut muratilla ja rautatammen oksilla,
talven lehdillä ja kukilla.

Ilo oli vähän karkeata ja raakaa tässä kiitosjuhlassa, jota pidettiin
synkän taivaan alla. Iloa hilpeydettä, huolettomuutta ja uhkaa,
ruumiillista voimaa ja alkoholia; ja aina painava kuolon uhka, joka nyt
oli selvempi kun koskaan.

Paimpolissa oli melua, kellot soivat ja papit lauloivat. Kapakoista
kuului yksitoikkosia ja yksinkertaisia lauluja, vanhoja arkkiveisuja,
merimiesten illankuluja; vanhoja valituslauluja, meren tuomia, tai
mistä lienevätkin tulleita, aikojen hämärästä yöstä. Merimiesjoukkoja
kulki käsitysten pitkin katuja, hoiperrellen osaksi siksi, että olivat
tottuneet heiluen astumaan, osaksi alkavasta päihtymyksestä; naisiin
he loivat hehkuvia silmäyksiä pitkällisen erilläänolon jälkeen.
Tyttöjä joukottain, valkeat nunnamaiset päähineet päässä, kauniit
rinnat pingotettuina ja kauneissa silmissä koko kesän ikävät. Vanhoja
graniittitaloja, jotka suojasivat näitä meluavia ihmisiä, ja vanhoja
kattoja, jotka saattoivat kertoa vuosisatoja kestäneistä taisteluistaan
länsituulta, sumua ja sateita vastaan, kaikkia meren tuomia vastaan,
kertoa lämpimiä tarinoita heidän suojassaan tapahtuneista vanhoista
seikkailuista, rohkeudesta ja rakkaudesta.

Ja kaiken tämän yli vallitsi entisiä aikoja muistuttava uskonnollinen
tunne ja kunnioitus isiltä perittyä jumalanpalvelusta, suojelevia
sakramenttia ja puhdasta ja saastuttamatonta Neitsyttä kohtaan.
Kapakkojen vieressä oli kirkko, jonka portaille oli kukkia levitetty,
synkät ovet seljällään; siellä tuoksui pyhäsavu, vahatuohukset
tuikkivat hämärässä ja joka paikkaan pitkin pyhiä holvia olivat
merimiehet naulanneet lupaamiaan lahjoja. Rakastuneitten tyttöjen
vieressä kadonneitten merimiesten morsiamia, hukkuneitten leskiä,
tullen kuolleitten kappelista, surupukuihin ja sileisiin päähineisiin
puettuina, silmät maahan luotuina, äänettöminä kulkien meluavien
joukkojen läpi, synkän varotuksen tavoin. Ja aivan läheltä kuului
ikuinen meri, näiden voimakkaiden ihmisten suuri imettäjä ja suuri
hävittäjä, riehuen sekin ja meluten, ottaen puolestaan sekin juhlaan
osaa...

Kaikki nämä moninaiset seikat tekivät Gaudiin oudon vaikutuksen. Hän
oli kiihtynyt ja hymyili, mutta tunsi kumminkin sydäntään ahdistavan,
ajatellessaan, että tämä tienoo oli ainaiseksi tuleva hänen kodikseen.
Torilla, jossa oli köydellätanssijoita ja kaikenlaisia peliä, hän
käveli edestakasin ystäväinsä kanssa, jotka nimittelivät hänelle
Paimpolin ja Ploubazlanekin nuoria miehiä. Huvilaulajien eteen oli
näitä "islantilaisia" pysähtynyt useita, selin heihin seisoen. Muuan
heistä herätti ensinnä hänen huomiotaan ylen kookkaalla vartalollaan
ja melkein liian leveillä hartioillaan ja hän puhkesi sanomaan vähän
ivallisesti:

-- Tuollapa pituutta on!

Jolla lauseellaan hän tarkotti jotensakin seuraavaa:

-- Joka tuon naipi, saapi aika jättiläisen taloonsa.

Mies kääntyi äkkiä, ikäänkun olisi sen kuullut, katseli häntä nopeasti
kiireestä kantapäihin ja näytti kysyvän:

-- Kukahan tuo paimpolilaiseen päähineesen puettu on, joka näyttää niin
komealta ja jota minä en ole ennen nähnyt.

Sitten oli hän nopeasti luonut kohteliaisuudesta katseensa maahan ja
näytti kokonaan kiintyneen laulajia kuuntelemaan, eikä enää näyttänyt
päästään muuta kun mustaa tukkaansa, joka oli pitkää ja takaa,
niskasta, kiharaa.

Vaikka Gaud ennen ujostelematta oli kysynyt useitten muitten nimiä,
ei hän uskaltanut kysyä tämän. Kauniit kasvot, jotka hän parhaiksi
oli nähnyt, ylpeä, taipumaton katse, ruskeat hiukan kellahtavat
silmäripset, jotka keveästi varjostivat sinertäviä silmiä, kaikki tämä
vaikutti häneen ja myös saattoi hänet hämille.

Hän se olikin tuo "Gaosin poika", josta hän oli kuullut puhuttavan
Moanien luona ja mainittavan Sylvestren paraaksi ystäväksi. Saman
rukouspäivän iltana Sylvestre ja sama mies olivat käsitysten kävellen
tulleet hänen isälleen ja hänelle vastaan ja olivat pysähtyneet
tervehtimään...

... Pikku Sylvestrestä oli hänelle heti tullut veljen tapainen. Koska
olivat serkkuja, olivat he tottuneet sinuttelemaan toisiaan; -- alussa
oli Gaudia tosin vähän arveluttanut nähdessään seitsentoista vuotisen
suuren pojan, jolla jo oli musta parta, mutta kun hänen lapselliset
silmänsä olivat yhtä lempeitä kun ennenkin, oli hän pian taas
tutustunut häneen niin hyvin, kun ei hän koskaan olisi ollut hänestä
erillään. Kun Sylvestre kävi Paimpolissa, käski Gaud häntä syömään
päivällistä kerallaan, ja Sylvestre söi vahvasti, sillä kotona ei
hänellä ollut liikoja tarjona...

Totta puhuen ei Yann ollut osoittanut sen enempää kohteliaisuutta
häntä kohtaan tällä ensi kerralla, vihreillä oksilla peitetyn, pienen,
harmaan kadun kulmassa. Hän oli vain nostanut hänelle hattua melkein
aralla, vaikka samalla arvokkaalla tavalla: sitten oli hän taas
nopeasti silmäillyt häntä, mutta katsonut kohta poispäin, ikäänkun
hän ei olisi ollut tyytyväinen tähän kohtaukseen ja hänellä olisi
ollut kiire jatkaa matkaa. Kiivas läntinen vihuri oli juhlakulun
aikana alkanut puhaltaa ja oli levitellyt pitkin maata oksia ja
peittänyt taivaan mustanharmailla repaleisilla pilvillä... Kaiken
tämän muisti Gaud hyvin, istuessaan muistoihinsa vaipuneena: kuinka
synkkä yö lopetti tämän rukouspäivän; hän muisti lehvillä koristetut
valkoiset liput, joita tuuli pieksi vasten muuria, ryhmissä seisovia
"islantilaisia", tuulten ja myrskyjen miehiä, jotka laulellen menivät
ravintoloihin lähestyvää sadetta pakoon; ja ennen muita hän muisti
suuren harteikkaan miehen, joka katsoi poispäin, näyttäen suuttuneelta
ja olevan hämillään... Suurestipa Gaud oli muuttunut siitä saakka!...

Ja olipa erotus sen juhlaillan melun ja nykyisen hiljaisuuden välillä!
Sama Paimpol näytti tänä iltana niin rauhalliselta ja autiolta,
toukokuun pitkässä, leudossa hämärässä, joka sai hänet ikkunaan
unohtumaan, yksinään uneksimaan ja haaveksimaan...



V.


Toisen kerran he kohtasivat toisiaan häissä. Gaosin poika oli määrätty
hänen seurakumppanikseen. Aluksi oli hän luullut olevansa muka
harmissaan, kun hänen täytyisi kulkea pitkin katuja tämän jättiläisen
kanssa, jota kaikki ihmiset katsoivat ja joka luultavasti koko matkalla
ei osaisi sanoa sanaakaan! -- Ja sitten hän suorastaan pikkusen pelkäsi
suurta, hurjannäköistä Yannia.

Kun määrätyllä tunnilla kaikki muut jo olivat liittyneet juhlakulkuun,
ei Yannia vielä näkynyt. Aika kului, eikä hän tullut, ja jo arveltiin
lakata odottamasta. Silloin Gaud huomasi, että hän yksistään Yannin
tähden oli pukeunut, ja ettei juhlasta, tanssiaisista kenenkään muun
nuoren miehen kanssa olisi ollut hänelle mitään huvia...

Viimein tuli Yann, hänkin juhlapukuun puettuna ja pyysi ujostelematta
vaan morsiamen vanhemmilta viipymistään anteeksi. Asian laita oli
näet seuraava: Englannista oli ilmoitettu, että suuria kalaparvia,
joita ei lainkaan vielä odotettu, tänä iltana luultavasti oli
kulkeva ohi merenselkää pitkin Aurignyn kohdalla. Mitä vaan venettä
Ploubazlanekissa oli, olivat tietysti kiireimmiten laitetut kuntoon.
Kylässäkös hälinä oli syntynyt, vaimot etsivät miehiään kapakoista,
työkkivät heitä juoksemaan, ja puuhasivat itsekin purjeita nostaissa,
olivat avullisina veneitä hoitaissa, olipa koko mellakka ollut kylässä.

Keskellä ympäröivää ihmisjoukkoa hän kertoi aivan vapaasti, omituisia
liikkeitään tehden, silmiään jännitellen ja naurahdellen niin, että
hänen kauniit hampaansa näkyivät. Selvemmin kuvatakseen kiireistä
hommaa, huudahti hän tuon tuostakin kesken muuta puhetta, _huu_,
pitkään ja mukavasti, -- se on merimieshuuto, joka ilmaisee nopeutta ja
muistuttaa tuulen vihellystä. Kertojan oli kesken kiirettä, täytynyt
hakea itselleen sijainen ja saada häneen tyytymään sen veneen isännän,
johon hän oli talvikaudeksi palkkautunut. Siksi hän oli viipynyt, ja
koska hän ei ollut tahtonut jäädä häistä pois, oli hän menettänyt koko
osuutensa saaliisen.

Kalastajat, jotka häntä kuuntelivat, käsittivät hyvin hänen syynsä,
eikä kukaan mielinyt olla hänelle siitä vihoissaan; senhän he kyllä
tiesivät, että kaikin tässä elämässä enemmän tai vähemmän riippui meren
odottamattomista oikuista, että heidän täytyi mukautua sään vaihdosten
ja kalojen tuntemattomien matkustusten mukaan. Muut islantilaiset,
jotka olivat läsnä, olivat vaan pahoillaan, etteivät he ajoissa olleet
saaneet tietoa asiasta, että hekin, samoinkun ploubazlanekilaiset
olisivat voineet käyttää hyväkseen meren vaeltavia rikkauksia.

Nyt oli jo, paha kyllä, liian myöhäistä, oli vaan käsivarsi tytöille
tarjottava. Viuluja alettiin soittaa ja iloisesti lähdettiin liikkeelle.

Aluksi Yann sanoi vaan semmoisia turhia kohteliaisuuksia, jommoisia
häissä tavallisesti sanotaan tytöille, joita ei tarkemmin tunneta.
Kaikista parista olivat he ainoat, jotka olivat outoja toisilleen;
muuten oli juhlasaatossa vaan serkuksia ja sulhasia ja morsiamia.

Mutta illemmalla, tanssittaissa, kun he olivat sattuneet puhumaan
suuresta kalakulkueesta, Yann sanoi hänelle äkkiä, katsoen häntä
suoraan silmiin, nämä odottamattomat sanat:

-- Ainoastaan teidän tähtenne koko Paimpolissa, niin, ja koko
maailmassa, -- minä jäin pois kalanpyynnistä, en kenenkään muun tähden
olisi jäänyt, neiti Gaud...

Ensiksi Gaud hämmästyi, että tämä kalastaja uskalsi puhua hänelle sillä
tavalla, hänelle, joka oli tullut tanssiaisiin juhlan kuningattarena.
Mutta sitten se häntä viehätti sanomattomasti ja hän vastasi:

-- Minä kiitän teitä, herra Yann; ja minustakin on hauskempi olla
teidän seurassanne, kun kenenkään muun.

Sen enempää ei tarvittu. Mutta siitä hetkestä aina tanssiaisten loppuun
saakka he puhelivat aivan toisella tavalla, matalalla äänellä ja
ystävällisesti.

Tanssittiin vanhaan tapaan, viulunsoiton mukaan, samat parit melkein
aina yhdessä. Joka kerran kun Yann, tanssittuaan kohteliaisuudesta
jonkun toisen kanssa, tuli häntä ottamaan, he hymyilivät
tuttavasti, niinkun ystävät, jotka jälleen tapaavat toisiaan, ja
jatkoivat tuttavallista keskusteluaan. Yann kertoi luontevasti
kalastajaelämästään, vaivoistaan, kalastusosuudestaan, ja kuinka
vaikeata hänen vanhemmillaan ennen oli ollut toimeen tulla kun oli
pitänyt kasvattaa neljäätoista pientä Gaosia, joista hän oli vanhin
veli. -- Nyt ei heillä enää ollut hätää varsinkin sen jälkeen kun
hänen isänsä oli Kanaalista löytänyt haaksirikkoisen laivan, josta he
myömällä saivat 10,000 markkaa, sittenkun valtio oli saanut osansa.
Siten he olivat voineet rakentaa uuden kerroksen taloonsa, joka oli
äärimmäisiä Ploubazlanekissa, aivan meren rannalla Pors-Evenin kylässä,
ja josta oli erittäin kaunis näköala Kanaalille päin.

-- Kova on, hän sanoi, Islannin kalastajan ammatti. Jo helmikuussa sai
lähteä kylmään ja synkkään seutuun, jossa meri on niin vaarallinen...

... Gaud, joka muisti joka seikan niinkun eilisestä, antoi muistojen
hitaasti kulkea ohitse katsellessaan toukokuun yön verhoamaa Paimpolia
Jollei hän olisi ajatellut naimisia, miksi hän olisi hän kertonut
kaikkia elämänsä yksityisseikkoja joita hän oli kuunnellut melkein
morsiamen tavalla; ei hän laisinkaan näyttänyt hulivililtä, joka oli
valmis kertomaan asioitaan kelle tahansa.

-- ... Se on kumminkin hyvä ammatti, hän oli sanonut, ja minä
puolestani en sitä koskaan vaihtaisi mihinkään. Toisin vuosin 800
markkaa toisin aina 1,200 annetaan minulle äidilleni vietäväksi.

-- Äidillenne vietäväksi, herra Yann?

-- Niin, kaikkityyni. Meillä islantilaisilla on semmoinen tapa, neiti
Gaud. (Tämän hän sanoi, niinkun se olisi luonnollisin asia maailmassa).
Niinpä minulla, uskokaa pois, on tuskin koskaan rahaa. Kun minä
sunnuntaisin lähden Paimpoliin, niin äiti antaa minulle pikkusen.
Niin se on kaikessa. Niinpä isä tänä vuonna teetti minulle nämä uudet
vaatteet, jotka minulla on ylläni, joitta minä en koskaan olisi
tullut häihin; en suinkaan olisi minä käsivarttani teille tarjonnut
viimevuotisissa vaatteissani.

Gaudista, joka oli tottunut näkemään parisilaisia, eivät nämä Yannin
uudet vaatteet ehkä näyttäneet niinkään komeilta. Lyhyt, avonainen
nuttu, jonka alta näkyi vanhanaikaseen malliin ommellut liivit; mutta
vartalo, jota ne verhosivat, oli moitteettoman kaunis, ja niin näytti
tanssija kaikinpuolin komealta.

Hymyillen Yann katsoi häntä suoraan silmiin, joka kerran kun hän
jotakin sanoi, nähdäkseen, mitä hän siitä ajatteli. Ja hänen katseensa
pysyi niin hyvän ja kunniakkaan näköisenä, kun hän kertoi kaikkea tätä
hänelle, ilmaistakseen, ettei hän ollut rikas.

Gaud myöskin hymyili, katsoen häntä aina silmiin; hän ei puhunut
paljoa, mutta kuunteli koko sielullaan, aina enemmän ihmetellen ja
häneen kiintyen. Hänessä oli rinnakkain hillitsemätöntä voimaa ja
viehkeätä lapsellisuutta. Hänen matala äänensä, joka hänen muitten
kanssa puhuessa oli jyrkkä ja tuima, kävi Gaudin kanssa puhuessa yhä
sointuisammaksi ja pehmeämmäksi; vain Gaudille se saattoi värähdellä
niin sanomattoman hellästi, kun jousikoneitten hiljainen soitto.

Oudolta kuului, että tätä aika miestä, joka oli liikkeissään niin
itsenäinen ja näöltään niin uhkea, kohdeltiin kotona kun pientä lasta,
ja että hän itse piti sitä luonnollisena; että hän, joka oli liikkunut
yli koko maailman, kokenut kaikkia seikkailuja ja vaaroja, oli
vanhemmilleen niin kokonaan alammainen.

Hän vertasi häntä toisiin, muutamiin parisilaisiin veitikkoihin, mitä
lienevät olleet puotilaisia tai kirjuria, jotka ihailullaan olivat
häntä ahdistaneet hänen rahojensa tähden. Ja tämä hänestä näytti
parhaimmalta, minkä hän tunsi, ja samalla kauneimmalta.

Lähestyäkseen häntä oli Gaud kertonut, ett'ei hänenkään kotonaan
oltu aina oltu yhtä hyvissä varoissa kun nyt; että hänen isänsä oli
alkanut Islannin kalastajana, että hän vieläkin suuresti kunnioitti
islantilaisia, ja että hän, Gaud, muisti, aivan pienenä ollessaan,
juoksennelleensa paljain jaloin pitkin rantahiekkaa -- äiti parkansa
kuoleman jälkeen...

Oi, sitä juhlayötä, viehättävää, ratkaisevaa yötä, jonka vertaista
hän ei elämässään ollut elänyt, -- siitä oli jo kauvan, se oli
joulukuussa ja nyt oli toukokuu. Kaikki silloiset tanssijat olivat
nyt kalastamassa, mikä missäkin Islannin merellä, -- heillä oli täysi
päivä vaalean auringon valossa, äärettömässä yksinäisyydessään, kun
Bretagnessa vähitellen alkoi hämärtyä.

Gaud vielä viipyi ikkunassaan. Paimpolin toria ympäröivät melkein
kaikilta tahoilta vanhat talot, jotka yön tullen kävivät yhä
synkemmiksi, ja joista ei kuulunut hiiskahdusta. Talojen yläpuolella
näytti taivaan vielä valoisa aavuus väljenevän, kohoavan, yhä enemmän
etenevän maasta, -- joka nyt hämärässä näytti yhdeltä ainoalta mustalta
kattoryhmältä. Silloin tällöin suljettiin joku portti tai ikkuna, joku
vanha merimies astui heiluen ravintolasta poiketen johonkin synkkään
pikkukatuun; tai palasi muutamia myöhästyneitä tyttöjä kävelemästä,
kevätkukkia käsissä. Muuan, joka tunsi Gaudin, sanoi hänelle hyvääiltaa
ja ojensi häntä kohden orapihlajan oksaa, ikäänkun antaakseen hänen
haistella sitä; hämärässäkin vielä saattoi nähdä sen valkeat,
hienot kukkatertut. Muuten toinenkin suloinen tuoksu oli levinnyt
puutarhoista ja pihamaista, se oli kaprifoliumin tuoksu, joka kukki
graniittiseinillä, -- ja myöskin heikko merihauran haju, joka tuli
satamasta. Yölepakoita liiteli ilmassa, äänettömästi lennellen, kuten
unten eläimet.

Gaud oli viettänyt monta iltaa tämän ikkunan ääressä, katsellen tätä
surumielistä toria, ja ajatellen islantilaisia, jotka olivat poikessa,
ja aina samoja tanssia...

... Lopulla häitä oli hyvin kuuma, ja monenkin tanssijan päätä huimasi.
Gaud muisti, miten Yann tanssi muitten kanssa, tyttöjen ja vaimojen,
joita hän luultavasti oli enemmän tai vähemmän armastellut, hän
muisti, miten alentuvan halveksivaisesti Yann oli vastannut heidän
viittauksiinsa. Hän oli niin erilainen kun muut.

Yann oli oiva tanssija, suorana kun korkearunkoinen tammi, hän liikkui
keveästi ja uljaasti, ja pää pystyssä. Hänen ruskeita kiharoitaan
oli muutama vierähtänyt otsalle ja tukka liehui tanssiessa. Gaud,
joka myöskin oli jotensakin pitkä, tunsi Yannin koskettavan hänen
päähinettään, kun tämä kumartui vähän, voidakseen paremmin pitää
hänestä kiinni nopeassa valssissa.

Silloin tällöin Yann osoitti Gaudille pientä sisartaan, Mariaa ja
Sylvestreä, kihlaantuneita, jotka tanssivat yhdessä. Hän nauroi
herttaisesti, nähdessään nämä molemmat, jotka olivat niin nuoria ja
niin ujoja toistensa seurassa, olivat kohteliaita keskenään ja arasti
sanoivat toisilleen matalalla äänellä luultavasti hyvinkin sieviä
seikkoja. Pahoillaan Yann olisi ollut, jos ei näin olisi ollut, mutta
sittenkin se huvitti häntä, joka oli rohkea ja toimelias, nähdessään
heidät niin lapsellisiksi; silloin hän hymyillen vilkasi Gaudiin
sanoen: "Noita on niin mukava ja hauska katsella, noita _meidän_ pikku
veljeä ja sisarta!"

Lopulta yötä suudeltiin paljon, serkukset, kihlaantuneet, rakastuneet
suutelivat toisiaan, mutta se tehtiin suoraan ja rehellisesti, keskelle
suuta ja kaikkien nähden. Yann luonnollisesti ei ollut suudellut häntä,
semmoisia ei uskaltanut tehdä herra Mévelin tyttärelle; kenties hän
vain painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan viimeisissä valsseissa,
ja Gaud siihen taipui turvallisesti, vieläpä nojautui häneen,
antautuen koko sielustaan. Tässä äkillisessä, syvässä, viehättävässä
hurmauksessa, joka saattoi hänen koko olennollaan Yanniin viehättymään,
hänen kaksikymmenvuotisilla aistimillaankin oli osansa, mutta hänen
sydämmestään oli se alkanut.

-- Oletteko nähneet, kuinka röyhkeästi hän katselee Yannia? sanoi
pari kolme kaunista neitosta, vaaleitten tai mustien silmäripsien
varjostamat silmät ujosti maahan luotuina, ja kuitenkin heillä oli
tanssijain joukossa ainakin yksi, jollei kaksi armastelijaa. Todellakin
hän katseli vähän väliä Yannia, mutta se oli hänelle puolustukseksi,
että Yann oli ensimäinen ja ainoa nuori mies, joka koskaan oli hänen
huomiotaan herättänyt.

Erotessaan, kun kaikki tungeskelivat lähtöä tehden, aamulla, kolakassa,
he sanoivat jäähyväisiä toisilleen, niin tuttavasti kun kaksi
kihlaantunutta, jotka aikovat tavata toisensa seuraavana päivänä.
Sitten hän oli kotiin palatessaan kulkenut tämän saman torin yli isänsä
kanssa. Hän ei ollut ollenkaan väsyksissä, vaan oli hilpeä ja iloinen,
hengittäen mielihyvällä raitista ilmaa; ja kylmä sumu ja synkkä
päivänkoitto tuntuivat hänestä viehättävältä ja raittiilta.

... Toukokuun yö oli jo kauvan sitten peittänyt seudun, kaikki
ikkunat olivat, saranoissaan hiukan narahdellen, jo vähitellen
suljetut. Mutta Gaud yhä vielä istui avonaisen ikkunansa ääressä,
Harvat, viimeiset ohikulkijat, jotka pimeässä näkivät hänen valkoisen
päähineensä häämöttävän, sanoivat kai: "Tuossa tyttö varmaankin uneksii
armaastaan". Ja tottahan se oli, että hän uneksi hänestä, -- vaikka hän
olikin vähällä itkeä, hänen pienet, valkoiset hampaansa purivat huulia,
alituisesti täyttäen kuopan, joka niin somasti toi näkyviin nuortean
suun piirteet. Ja hänen silmänsä katselivat pimeyteen, tarkastamatta
mitään erityistä esinettä...

... Mutta näitten tanssijaisten jälkeen, miksi ei hän ollut palannut?
Miten hän oli muuttunut? Jos he satunnaisesti kohtasivat toisensa,
näytti Yann tahtovan paeta, hän katsoi poispäin ja hänen silmänsä
vilkkuivat aina niin nopeasti.

Gaud oli usein puhunut siitä Sylvestren kanssa, mutta ei hänkään
käsittänyt sitä.

-- Juuri hänen kanssaan sinun, Gaud, pitäisi mennä naimisiin, hän
sanoi, jos sinun isäsi sen sallisi, sillä hänen vertaistaan et sinä
voi löytää koko paikkakunnassa. Ensiksikin, niin, kuulehan, hän on
viisas mies, vaikka hän ei näytä siitä välittävän; hän on hyvin harvoin
juovuksissa. Joskus hän kyllä on itsepintainen, mutta pohjalta hän
kumminkin on hyvin lempeä. Sinä et todellakaan voi tietää, miten hyvä
hän on. Ja mimmoinen merimies! joka kalastuskaudeksi kapteenit hänestä
vallan riitelevät.

Isänsä suostumuksesta Gaud ei epäillyt, isä ei ollut koskaan hänen
tahtoaan vastustanut. Ja vähän se häntä huolestutti, ettei Yann ollut
rikas. Toiseksi hänenmoinen merimies ei paljoa rahaa tarvitsisi
kuudessa kuukaudessa suorittaakseen kipparin kurssin, ja hänestä tulisi
kapteeni, jolle mikä laivan omistaja tahansa uskoisi laivansa.

Mitäpä siitä, jos hän olikin melkein jättiläinen, naisessa se saattoi
olla vika, mutta miestä se ei rumentanut.

Muuten oli hän tiedustellut hänestä, itseään ilmaisematta, kylän
tytöiltä, jotka tunsivat kaikki rakkausjutut: hänestä he eivät tienneet
mitään; hän ei näyttänyt kiintyneen enemmän toiseen kun toiseenkaan,
kuleksiessaan joko Lézardrieuxin tai Paimpolin kaunotarten joukossa,
jotka kaikki olivat häneen mieltyneet.

Eräänä sunnuntai-iltana, aivan myöhään, hän oli nähnyt Yannin kulkevan
ikkunainsa alatse, seuraten ja käsitysten kulkien muutaman Jeannie
Caroffin kanssa, joka kyllä oli kaunis, mutta jonka maine oli huono. Ja
tämä seikka oli Gaudia suuresti surettanut.

Myös oli kerrottu, että hän oli hyvin kiivas; kun hän muuanna iltana
oli juovuksissa eräässä Paimpolin kahvilassa, jossa islantilaiset
pitivät juhliaan, hän oli heittänyt suuren marmorisen pöydän oven läpi,
jota ei hänelle tahdottu avata...

Kaiken tämän Gaud antoi hänelle anteeksi: tiettyhän se oli, mimmoisia
merimiehet olivat, kun sattuivat pahalle päälle. Mutta jos hän
oli sydämeltään puhdas, niin miksi hän oli lähestynyt Gaudia,
joka ei mitään ajatellut, jättääkseen hänet sitten; miksi hän oli
katsellut Gaudia kokonaisen yön hymyillen, tavalla, joka näytti niin
rehelliseltä; miksi hänen piti uskoa hänelle asioitaan niin lempeällä
äänellä kuin morsiamelleen? Nyt ei Gaud enää saattanut muuttua ja
mieltyä toiseen. Muinoin, täällä samassa Bretagnessa, kun hän oli
pieni, oli häntä nuhdeltu ja sanottu, että hän oli pahanilkinen ja
itsepäinen, kun mikäkin, ja semmoisena hän oli pysynyt. Vaikka hän nyt
oli hieno neito, hiukan totinen ja kopea käytöksessään, jota ei kukaan
ollut muodostellut, hän kuitenkin oli aivan sama.

Tanssiaisten jälkeen oli Gaudilta lopputalvi kulunut, odotellessa häntä
jälleen näkevänsä, mutta hän ei ollut edes käynyt jäähyväisillä ennen
Islantiin lähtöään. Nyt kun ei Yannia enää ollut kotosalla, oli täällä
kaikki Gaudista arvotonta; hidastunut aika tuntui matelevan eteenpäin
-- kunnes syksy viimein tulisi, jolloin Gaud oli päättänyt ryhtyä
asiaan ja saattaa se päätökseen...

... Kaupungintalossa löi kello yhtätoista, -- omituisen heleästi,
niinkun kellon ääni tavallisesti kuuluu tyyninä kevätöinä.

Paimpolissa pidetään yhdentoista aikaa hyvin myöhäsenä, ja Gaud sulki
ikkunan ja sytytti lampun maata mennäkseen...

Kenties se Yannissa olikin vaan ujoutta, taikka koska hänkin oli ylpeä,
pelkäsikö hän rukkasia, luullen Gaudia liian rikkaaksi?... Gaud oli jo
aikonut aivan suoraan kysyä sitä häneltä, mutta Sylvestre oli arvellut,
ettei, se käynyt päinsä, ettei nuoren tytön oikein sopinut olla niin
rohkean. Paimpolissa jo moitittiin hänen käytöstapaansa ja pukuaan...

... Hän riisui hitaasti vaatteet päältään, haaveksivan tytön tavalla:
ensin musliinipäähineensä, sitten komean pukunsa, joka oli tehty
kaupunkilaismalliin, ja jonka hän huolettomasti heitti jollekin
tuolille.

Viimein pitkät kureliivinsä, joista ihmisillä oli niin paljon
puhumista, ne kun olivat parisilaiseen malliin tehdyt. Kun vartalo
pääsi vapaaksi, kävi se täydellisemmäksi; kun se ei enää ollut
kuristuksissa, sai se luonnolliset piirteensä, jotka olivat täyteläiset
ja pehmeät kun marmoriveistoksen; joka liike muutti niiden suhdetta, ja
jokainen oli viehättävä.

Pikku lamppu, joka yksin tuikki yön pimeässä, valaisi salaperäisesti
hänen hartioitaan ja rintojaan, hänen ihanaa vartaloaan, jota yksikään
silmä ei ollut koskaan nähnyt, jota ei luultavasti kukaan saisi nähdä,
ja joka kenenkään näkemättä olisi kuihtuva, koska ei tuo Yann siitä
huolinut.

Hän tiesi kasvonsa sieviksi, mutta ruumiinsa kauneutta hän ei vähääkään
tuntenut. Muuten näillä tienoin Bretagnea, Islannin kalastajien
tyttärillä, on tämä kauneus melkein rotuominaisuus; sitä tuskin
huomataan, eikä sitä näytellä, hurjimmatkin heistä häpeisivät sitä
tehdä.

Hän alkoi irrottaa hiuksiaan korvien yläpuolella olevista kaarroksista,
ja molemmat palmikot riippuivat pitkin selkää kun kaksi raskasta
käärmettä. Hän kiersi ne kokoon päälaelleen, joten oli mukava maata, --
ja hänen säännölliset kasvonsa muistuttivat roomalaista neitoa.

Sillä välin hän piti yhä käsiään ylhäällä ja pureskellen huuliaan
käänteli vaaleita palmikoitaan, -- niinkun lapsi, joka pyörittelee
käsissään leikkikalua, ajatellen muita asioita; sitten antoi hän
niitten taas valua alas, ja alkoi niitä huvikseen purkaa ja levitellä;
kohta hän oli verhottu hiuksilla, kun mikä metsien papitar.

Ja sitten, uni kun oli hänet vähitellen vallannut, huolimatta
rakkaudesta ja itkun halusta, hän heittäytyi äkkiä vuoteelleen
kätkeytyen silkinhienoiseen tukkaansa, joka hunnun tavoin peitti hänet.

Ploubazlanekissa, mökissään oli Moan muori, joka oli elämän synkemmällä
rinteellä, hänkin viimeinkin nukkunut, vanhan kylmään uneen, ajatellen
pojanpoikaansa ja kuolemaa.

Samalla tunnilla, "Marian" kannella, Pohjoisjäämeressä, joka sinä
iltana oli hyvin myrskyinen, Yann ja Sylvestre, molemmat kaivatut,
laulelivat laulujaan, iloisesti kalastaen ikuisessa päivänvalossa...



VI.


On melkein kuukausi kulunut, -- on kesäkuu. Ympäri Islantia on
harvinainen sää, jota merimiehet kutsuvat _kuolleeksi tyveneksi_,
ei käy tuulen hengähdystäkään, ikäänkun kaikki vihurit olisivat
asettuneet, loppuneet.

Taivaan näytti peittävän suuri vaalea huntu, joka alempana, lähempänä
taivaanrantaa, kävi tummemmaksi, lyijyn harmaaksi, vivahtaen tinan
himmeään loisteesen. Ja taivaan alla oli liikkumattomalla vedenpinnalla
kalpea hohde, joka väsytti silmiä ja pani kylmämään.

Meren pinta vain välistä tummeni ja sitten taas kirkastui, se juomuili
niinkun peili, jolle huoataan. Koko loistava, ääretön pinta näytti
peittyneen vaihtelevaan kuvaverkkoon, ja kuvat kietoutuivat yhteen,
muuttuivat ja hävisivät lakkaamatta.

Oli ikuinen ilta tai ikuinen aamu, mahdotonta sanoa kumpiko. Aurinko,
joka ei enää ilmaissut tuntia, pysyi aina näkyvissä, ikäänkun
vartioidakseen tätä kuollutta loistoa, sekin oli vaan kehä, jolla
tuskin oli selvää rajaa ja se näytti tavattoman suurelta, kun sitä
ympäröi epäselvä loistava kehys.

Yann ja Sylvestre kalastivat vieretysten ja lauloivat: Jean-François de
Nantes laulua, jolla laululla ei ole loppua, sen yksitoikkosuus heitä
juuri huvitti, he iskivät silmää ja nauroivat lapsellisuudelleen, kun
he alituisesti toistivat samoja säkeitä, koetellen joka kerralla päästä
parempaan vauhtiin. Heidän poskiaan punasi meren suolainen, raitis
ilma, joka oli virkistävää ja puhdasta, ja he täyttivät keuhkonsa
täysin siemauksin tästä elämän ja terveyden lähteestä.

Ja kuitenkin heidän ympärillään näytti kaikki kuolleelta, maailma
näytti loppuneen, tai olevan vielä luomatta; valolla ei ollut mitään
lämpöä; esineet eivät liikkuneet, ikäänkun olisivat ainaiseksi
hyytyneet tämän suuren, kummittelevan silmän, auringon, katseista.

       *       *       *       *       *

"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja
näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus
kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli
vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla:
lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui
ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi
joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien
yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja
lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko
näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä
kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista
vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko
kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä
olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.

       *       *       *       *       *

Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin
ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka
rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi,
todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.

Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan
kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain
taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon,
joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.

Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki
aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti
syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun
kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat
kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka
piti se perata ja halkaista.

Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin,
elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita,
muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan
valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.

Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja
helpolta, -- naisten ammatilta...

-- --

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut,
että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän
oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt
koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli
umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun
häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.

He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan
päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi
unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.

Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.

Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan
luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan
yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat,
kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea
rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja
tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein
vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.

Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin
aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa.
Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento
lepäsi.

Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa
nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus
loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja
silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.

Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella
tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja
vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin
nukkuivat -- pitkiksi ajoiksi kerrallaan...

-- --

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

... He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla
taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen
pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun
taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he
olivat jo aikaisin huomanneet sen.

-- Höyrylaiva, tuolla, kaukana!

-- Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen,
että se on valtion höyry, -- luovija, joka tulee kiertomatkalleen.

Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa
myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon
kirjoittama.

Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko -- varmaan se
oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.

Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi
kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille
sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat
tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului
kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua.
Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja
sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta,
muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät
peilit, joiden välissä kalastajat olivat -- toinen oli heidän
yläpuolellaan, toinen alapuolellaan -- kävivät taas läpikuultaviksi ja
syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois.
Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.

Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja,
kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä,
siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta.
Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä
lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei
ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä.
Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.

He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet
purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.

Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan
lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat
kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten
kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen
saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, -- mutta se
olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan
taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä
näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren
lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota
silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää
sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti
pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä,
joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta...

Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt.
Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla
kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä.
Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä
pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.

Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden
tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion
palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan
ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka
viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät
lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja
he tottelivat heti naurahtaen.

Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi
_Mariaan, kapteeni Guermeur_; toinen _herra Yann Gaosille_ toinen
_herra Sylvestre Moanille_ (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta
Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).

Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet
jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät
olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.

Ja päällikkö sanoi:

-- Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.

Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä
lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.

Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.

Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi
taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.

Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he
lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen
kotiuutisensa.

Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku
morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin
hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan
poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta
Gaosin pojalle".

Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa
suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä
käsialalla se oli kirjoitettu:

-- Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?

Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se
oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että
hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.

Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani
sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:

-- Ei suinkaan heistä paria koskaan tule... Mutta mikähän häntä ei
Gaudissa miellytä...

...Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan
paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja
haaveksien...

Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa
veteen, alkoi hitaasti nousta.

Aamu koitti...



TOINEN OSA.



I.


Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä
aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta
säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja
ennustivat lähestyvää myrskyä.

Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo
loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se,
puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu
armeija, -- ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan
kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.

Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.

Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja
ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät
juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi,
ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka
hetki.

Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista.
Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat
matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa
vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri,
pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen
tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan,
siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä,
pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka
aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten
leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta
taas nousevat pystyyn.

Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle
ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä
kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli
sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä
lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle,
keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi,
tummaksi.

Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.

Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin
kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan
väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he
alkoivat kadota toistensa näkyvistä.

Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat
toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi,
ja aaltojen välit yhä kasvoivat.

Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan,
tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja
edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä
liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti
kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?... Kummallinen sokea
hävittämishalu!

Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen,
riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja
näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja
veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän
valkoisia vaahtojuovia.

Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut
myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui
notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se
näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on
iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.

Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa
siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein
liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen,
että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia
riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä
harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.

"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky
pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä.
Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja
nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli,
sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia,
riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot
ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät
sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen
sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma
näytti murtuvan sen imuveteen.

Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene
kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli
olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta
sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin,
ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui
jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se
tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes
kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin
ja haihtui kun savu, kun tyhjä...

Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon
takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi
viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä
oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti
huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut
nielen..."

... Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan
kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän
alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.

Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja
yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä
vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno
yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.

Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan
vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin
tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien
läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan
paluumatkaa.

Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina.
He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta
liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat,
kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä
he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat
pakahtua.

-- Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur,
pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun
piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.

Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.

Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa
sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin
fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden
Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia,
aina hymyillen tekokukkiensa keskellä...

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä
näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka
ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä
ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli
savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman
nopeasti.

Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia
tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä
värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä
aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä
valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki
kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa
raivoa -- aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei
ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!

Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka
ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä,
ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja
tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu,
näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia
ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä
uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella
raudalla...

Yhä kiihtyi myrsky.

Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä"
niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten
vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki
murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean
korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten
harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa
vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle,
ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei
enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa;
kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi
paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja
raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä
yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.

He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina,
järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja
kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan
ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä
pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat
selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin,
etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat
pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt,
he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän
partoihinsa kokoontunut.

Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei
asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja
eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy
kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja
salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.

    Jean-François de Nantes;
    Jean-François,
    Jean-François!

Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto,
mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin
toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät;
vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat
kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä,
polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina
eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he
tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet,
melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin
tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet
melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.

He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä
olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän
takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui
kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he
tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet
mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia.
Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus,
väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain
kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi
voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen
kiinni, etteivät kuolisi.



II.


Oltiin Bretagnessa, loppupuolella syyskuuta, oli viileä päivä. Gaud
astui aivan yksin Ploubazlanekin ahoa pitkin Pors-Eveniin päin.

Jo kuukausi sitten olivat islantilaiset laivat palanneet, paitse kahta,
jotka olivat hävinneet kesäkuun myrskyyn. Mutta "Maria" oli hyvin
kestänyt sen, Yann ja kaikki muut laivamiehet olivat rauhassa kotona.

Gaud oli hyvin hämillään, ajatellessaan, että hän oli matkalla Yannin
luo.

Yhden ainoan kerran Gaud oli nähnyt häntä, hänen Islannista palattuaan.
Se oli silloin, kun he kaikki yhdessä olivat käyneet saattamassa
Sylvestre parkaa, kun tämä lähti sotapalvelukseen. He olivat saattaneet
häntä aina matkavaunuihin saakka. Sylvestre oli itkenyt vähän, hänen
vanha mummonsa paljon, ja sitten hän oli lähtenyt Brestiin, väkeensä
vastaan otettavaksi. Yann, joka myöskin oli tullut jäähyväisiä sanomaan
ystävälleen, koitti katsoa poispäin, kun Gaud häntä katseli, ja koska
oli paljon väkeä ajopelien ympärillä, -- muita asevelvollisia, jotka
lähtivät, ja heidän omaisiaan heitä saattamassa, -- ei heillä ollut
tilaisuutta puhutella toisiaan.

Silloin Gaud oli tehnyt rohkean päätöksen: hän lähti, vaikka vähän
arastellen, Gaosien luo.

Hänen isänsä oli muinoin ollut asioissa Yannin isän kanssa
(monimutkaisia asioita, jotka kalastajien, niinkun muittenkin
talonpoikien kesken eivät koskaan pääty) ja oli hänelle velkaa satasen
markkaa laivan hinnasta, jonka he olivat myöneet yhdessä.

-- Te voitte, Gaud oli sanonut, antaa minun viedä rahat, isä,
ensiksikin minä mielelläni tahtoisin nähdä Maria Gaosia ja toiseksi
minä en koskaan ole ollut niin kaukana Plaubazlanekissa ja minua
huvittaisi astua oikein kauvaksi.

Tositeossa hän oli levottoman utelias tutustumaan Yannin omaisiin,
joitten piiriin hän ehkä kerran oli kuuluva, ja taloon, ja kylään.

Hänen viimeisiä kertoja Sylvestren kanssa puhellessa ennen tämän
lähtöä, oli Sylvestre omalla tavallaan selittänyt ystävänsä ujouden:

-- Näetkös Gaud, hän nyt on semmoinen; hänelle on päähän pälkähtänyt,
ettei hän tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa, hän ei rakasta ketään
muuta kun merta, ja kerran hän leikillään sanoi meille, että hän on
lupautunut naimisiin sen kanssa. Gaud antoi hänelle sen vuoksi anteeksi
hänen omituisen käytöksensä, ja kun hän aina muisti hänen kauniin,
suoran hymyilynsä tanssiaisyönä, niin hän taas alkoi toivoa.

Jos hän nyt tapaisi Yannin kotonaan, ei hän sanoisi hänelle mitään,
niin rohkeaksi hän ei suinkaan aikonut näyttäytyä. Mutta kun tämä taas
näkisi Gaudin niin likeltä, niin hän kenties puhuisi...



III.


Gaud oli jo astunut tunnin ajan nopeasti, levottomana, hengittäen meren
raitista ilmaa.

Tien risteyksiin oli pystytetty suuria ristiä.

Tuon tuostakin hän kulki pienien kalastajakylien lävitse, joita tuulet
pieksivät pitkin koko vuotta, ja jotka ovat kallion värisiä. Eräässä,
jossa tie äkkiä tunkeutui synkkien seinien, korkeain huippupäisten
olkikattojen välitse, jotka muistuttavat kelttiläisten mökkien kattoja,
huvitti häntä muuan kapakan kyltti: "Kiinalaista siideriä". Siihen oli
maalattu kaksi marakattia vihreisiin ja punaisiin pukuihin, niillä
oli pitkät hännät, ja ne joivat siideriä. Epäilemättä jonkun vanhan
merimiehen mielikuvituksia, joka oli käynyt siellä... Kulkiessa Gaud
katseli kaikkia; kun ihminen hyvin ajattelee matkansa maalia, niin
häntä aina huvittavat, enemmän kun muita, tuhannet pikkuseikat matkalla.

Pikku kylä oli jo jäänyt kauvaksi hänen taakseen ja mikäli hän kulki
Bretagnen äärimmäistä nientä, sitä harvemmassa oli puita hänen
ympärillään, sitä synkempää oli seutu.

Maa oli aaltoilevaa ja kallioista ja joka kukkulalta näkyi aava
meri. Viimein ei ollut enää puita ollenkaan, pelkkä kangas vihreine
ajonc-pensaineen, ja siellä täällä ristiinnaulitun kuvia, jotka
kuvautuivat vasten taivasta kädet levällään, jotta koko tienoo näytti
äärettömältä pyövelinkentältä,

Eräässä tienristeyksessä, jota myöskin suojeli ääretön ristiinnaulitun
kuva, hän oli kahden vaiheilla kumpaa kahdesta, okaisten rinteitten
välitse kulkevasta tiestä seuraisi.

Muuan pieni tyttö tuli parhaiksi päästämään häntä pälkäästä:

-- Hyvää päivää, neiti Gaud!

Se oli pikku Gaos, Yannin pieni sisar. Suudeltuaan häntä kysyi Gaud
häneltä, olivatko hänen vanhempansa kotona.

-- Isä ja äiti ovat. Yann veikko vaan, tyttönen sanoi viattomasti, on
mennyt Loguivyyn, mutta minä luulen, ettei hän viivy siellä kauvan.

Hän ei siis ollut kotona! Sama paha onni aina ja kaikkialla erotti
heidät toisistaan. Hän jo aikoi lykätä käyntinsä toistaiseksi. Mutta
pikku tyttö, joka oli nähnyt hänet tiellä, hän varmaankin kertoisi...
Mitä ajateltaisiin Pors-Evenissä? Hän päätti jatkaa matkaansa, mutta
viivytteli niin paljon kun mahdollista, jotta Yann ehtisi palata.

Mitä lähemmäksi hän tuli sitä syrjäistä kylää, jossa Yann asui, sitä
niukemmaksi kävi kasvillisuus, sitä autiommaksi seutu. Voimakas meren
henki, joka teki ihmiset suuremmiksi, teki kasvit matalammiksi,
lyhemmiksi, vaivaisiksi raukoiksi, jotka ryömivät pitkin karua maata.
Polulla oli merihauraa ja outoja lehtiä, jotka kertoivat, että toinen
maailma oli lähellä. Niistä levisi ilmaan suolainen haju.

Joskus kohtasi Gaud jonkun kulkijan, meren väkeä, jotka, kun maa oli
puutonta, saattoi jo nähdä kaukaa, ja ne näyttivät niin suurilta,
kun niitä katseli vasten taivaan ja meren kaukaista ja korkeata
rajaa. Luotsit ja kalastajat, kaikki he tähystelivät kauvaksi,
katselivat merelle; kulkiessaan hänen sivutsensa he tervehtivät häntä.
Päivettyneitä, miehekkäitä, lujia muotoja, merimieshatut päässä.

Aika ei ollut kulua, eikä hän todellakaan tiennyt, miten matkaansa
pitentää; ihmiset ihmettelivät nähdessään hänen astuvan niin hitaasti.

Mitähän Yann teki Loguivyssä? Mielisteliköhän hän tyttöjä...

Jos hän olisi tiennyt, kuinka vähän Yann tytöistä huoli! Jos hän joskus
ikävöi tyttöjä, ei hänen tarvinnut kun pyytää, sillä "Paimpolin tytöt",
niinkun vanhassa Islannin laulussa sanotaan, ovat hiukan kevytmielisiä,
eivätkä vastusta kauniita poikia. Eikö mitä, hän oli vain mennyt
tilauksia tekemään erään sen kylän korintekijän luo, joka niillä
tienoin oli ainoa, joka osasi tehdä oivallisia hummerirysiä. Rakkautta
hän ei laisinkaan ajatellut tällä hetkellä.

Gaud tuli astuissaan erään kappelin luo, joka oli kukkulalla ja
näkyi kauvaksi. Kappeli oli harmaa, aivan pieni ja vanha; keskellä
karua seutua ympäröi sitä ryhmä puita, nekin olivat harmaita ja jo
lehdettömiä, ne olivat sen hiukset, jotka olivat ikäänkun kädellä
samannepäin pyyhäistyt.

Sama käsi, joka kaataa kalastajien veneet, länsituulen ikuinen käsi,
se kääntää rannikon kierot puitten oksat samaan suuntaan, kun aallot
ja maininki käyvät. Vanhat puut olivat kasvaneet: vinoina ja tuulen
pieksäminä, ne olivat köyristäneet selkäänsä sen käden satavuotisen
vimman alla.

Gaud oli jo melkein matkansa päässä, sillä se oli Pors-Evenin kappeli;
hän pysähtyi, vielä voittaakseen aikaa.

Pieni kaatumaisillaan oleva aituus ympäröi hautuumaata. Kaikki oli
saman väristä, kappeli, puut, haudat, koko paikkakunta näytti yhtä
päivän paahtamalta, meren tuulten syömältä; sama harmahtava jäkälä,
jossa oli rikinkeltaisia täpliä, peitti kivet, pahkaiset oksat ja
graniittiset pyhimykset, joita oli aituuksen syvennyksissä.

Muutamaan puuristiin oli nimi kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Gaos.
-- Gaos, Joel, kahdeksankymmentä vuotta".

Niin! iso-isä, Gaud hänet tiesi. Meri ei ollut hänestä huolinut,
vanhasta merimiehestä, Muuten tässä aituuksessa varmaankin lepäsi
useampia Yannin omaisia; sehän oli luonnollista, olisihan hänen pitänyt
tietää se; ja kuitenkin teki se häneen tuskastuttavan vaikutuksen, kun
hän luki tämän nimen haudalla.

Kuluttaakseen vielä hetkisen hän astui sisään vanhanaikaisen,
ränstyneen, valkeaksi rapatun oven kautta rukousta lukemaan. Mutta
sisään astuttuaan hän pysähtyi vielä suuremman tuskan valtaamana.

Gaos! vielä tuo nimi, uurrettuna tauluun, jommoisia oli tapana ripustaa
kirkon seinille merellä hukkuneitten muistoksi.

Hän rupesi lukemaan kirjoitusta:

                  Muistoksi,
            _Jean-Louis Gaosista_,
      24 vuotta vanha, merimies _Margaretalla_,
    katosi Islannin kohdalla 3:na p. Elokuuta 1877.
               Levätköön hän rauhassa!

Islanti, -- aina Islanti! -- Joka paikkaan tässä osassa kappelia oli
naulattu samanlaisia puutauluja, joissa oli kuolleitten merimiesten
nimiä. Tämä oli Pors-Evenin haaksirikkoisten kulma, hän jo katui
tulleensa, synkkä aavistus oli hänet vallannut. Paimpolin kirkossa
hän oli nähnyt samanlaisia kirjoituksia, mutta tässä kylässä se oli
pienempi, ränstyneempi, synkempi, tuo Islannin kalastajien tyhjä hauta,
Kummallakin puolella oli graniittipenkki leskien ja äitien varalta; ja
matalaa holvia, joka oli säännötön kun luola, suojeli vanha neitsyen
kuva, se oli punaiseksi maalattu ja sillä oli suuret häjyt silmät, se
oli Cybelen, maan jumalattaren näköinen.

Gaos! vieläkin!

                          Muistoksi
                     _François Gaosista_,
             nainut Anna-Marian, synt. _Goaster_,
                kapteeni laivalla _Paimpolais_,
    hukkui Islannin kohdalla l:nä tai 3:na p. huhtik. 1877,
    kaiken laivaväkensä, kahdenkymmenen kolmen miehen kanssa.
                        Levätkööt rauhassa!

Sen alla oli kaksi luuta ristissä mustan, viheriäsilmäisen pääkallon
alla, -- yksinkertainen kuoleman kuva, jossa vielä piili menneitten
aikojen raakuutta.

Gaos! kaikkialla sama nimi!

Muutaman Gaosin, nimeltä Yves, olivat "aallot huuhtoneet laivan
kannelta ja hän oli hukkunut lähellä Norden-Fiordia, Islannissa,
kahdenkymmenen kahden vuoden vanhana". Taulu näytti olleen siinä monet
vuodet, hän varmaankin jo aikoja sitten oli unhotettu.

Lukiessa Gaudin mieli kävi viehkeäksi, kaihoksuen, hellästi ja samalla
melkein epätoivoisesti hän muisteli Yannia. Et koskaan, ei suinkaan
koskaan Yann tulisi hänen omakseen! Kuinka hän saattaisi vallata Yannin
mereltä, kun siihen oli hukkunut niin monta Gaosia, esivanhempia
ja veljiä, jotka luultavasti monessa suhteessa olivat olleet hänen
kaltaisiaan.

Hän meni kappeliin, joka jo oli hämärä, niukasti tunki valoa sisään sen
matalista, syvistä ikkunoista, Ja siellä, sydän täynnä kyyneliä, jotka
tunkeutuivat esille, hän polvistui rukoilemaan suurten pyhimyskuvien
eteen, joitten ympärille oli pantu kömpelöitä kukkia, ja joitten
päät ulottuivat holveihin saakka. Ulkona tuuli kiihtyi ja alkoi
ulvoa, ikäänkun tuoden takasin Bretagneen hukkuneiden nuorten miesten
valituksia.

Ilta lähestyi, viimeinkin hänen täytyi päättäytyä ja toimittaa asiansa.

Hän jatkoi matkaansa ja kysyttyään tietä kylässä, hän löysi Gaosien
talon, joka oli rakennettu korkeata kalliota vastaan; siihen noustiin
kahtatoista graniittiporrasta myöten. Vähän värähdellen ajatellessaan,
että Yann ehkä jo oli tullut kotiin, hän kulki pienen puutarhan poikki,
jossa oli päivänkakkaroita ja tähtimöitä.

Heti sisään tultuaan hän sanoi tuovansa rahoja myödyn veneen hinnasta,
ja häntä pyydettiin kohteliaasti istumaan ja odottamaan isää, jotta hän
voisi antaa hänelle kuitin.

Läsnäolevien joukosta hänen silmänsä etsivät Yannia, mutta häntä ei
näkynyt.

Talossa oltiin täydessä hommassa, suurella valkoisella pöydällä
leikattiin uutta pumpulikangasta, josta valmistettiin öljyvaatteita
lähestyvää Islannin matkaa varten.

-- Näettekös, neiti Gaud, he tarvitsevat kukin kaksi täydellistä pukua
matkallaan.

Sitten hänelle selitettiin miten nämä puvut maalataan ja öljytään.
Sillävälin kun hänelle tarkasti selitettiin asiata, tarkasteli hän
Gaosien asuntoa.

Se oli sisustettu, niinkun bretagnelaiset talot tavallisesti ovat,
perällä oli mahdottoman suuri uuni, molemmin puolin sitä oli korkeita
sänkyjä. Mutta siellä ei ollut niin pimeä eikä niin synkkä, kun
maanviljelijäin mökeissä, jotka aina ovat puoleksi maan sisässä, oli
valoisaa ja puhdasta, niinkun yleensä on rantalaisten asunnoissa.

Siellä oli useita pikku Gaosia, poikia ja tyttöjä, Yannin veljiä ja
sisaria, -- näitten lisäksi oli vielä kaksi täysikasvuista, jotka
olivat merellä. Sitten oli vielä yksi, pieni, valkoverinen, totinen,
sievä tyttö, joka ei ollut toisten näköinen.

-- Hänet me viime vuonna otimme kasvatintytöksemme, äiti selitti,
vaikka onhan niitä entisestäänkin; mutta mitäs sen teki, neiti Gaud,
hänen isänsä oli _Maria-Dieu-t'aime'lla_ [Maria-Jumala-sinua-rakastaa.
S.m.], joka hukkui viime vuonna Islannin matkalla, niinkun tietänette,
-- me naapurukset päätimme silloin jakaa lapset, viisi kappaletta,
keskenämme, ja tämä tuli meidän osallemme.

Kun pikku ottotyttö kuuli, että hänestä puhuttiin, katsoi hän maahan
ja kätkeytyi nauraen vasten pientä Laumek Gaosia, joka oli hänen paras
ystävänsä.

Kaikki talossa ilmaisi varallisuutta ja hilpeä terveys loisti lasten
punakoilta poskilta.

Gaudin tähden puuhattiin ja hommattiin niinkun minkä hienon neidin,
jonka käynti tuotti talolle kunniaa. Uusia, valkeita puuportaita myöten
hänet saatettiin yläkammariin, josta talo ylpeili. Gaud muisti hyvin,
miten tämä kerros oli tullut rakennetuksi; se oli tehty sen johdosta,
kun isä Gaos ja hänen serkkunsa, luotsi, olivat Kanaalista löytäneet
haaksirikkoontuneen laivan; tanssijaisyönä oli Yann siitä kertonut.

Tämä laivanhylystä tehty kammari oli hauska ja iloinen, se oli valkea
ja uusi. Siinä oli kaksi vuodetta, kaupunkilaiseen malliin, niissä
oli uutimet punaisesta karttuunista; keskellä huonetta oli suuri
pöytä. Ikkunasta näki koko Paimpolin, koko rannikon ja "islantilaiset"
ankkuripaikassaan, -- ja salmen, josta ne lähtevät ulos.

Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän olisi mielellään tahtonut tietää,
missä Yann makasi; lapsena hän luultavasti oli maannut alhaalla,
jossakin noista vanhanaikaisista, korkeista sängyistä. Mutta nyt hän
ehkä makaa täällä näitten kauniitten, punaisten uutimien takana,
Gaud olisi mielellään tahtonut tietää hänen elämänsä kaikki pienet
yksityisseikat, etenkin miten hän kulutti pitkät talvi-iltansa...

... Portailta kuuluvat, raskaat askeleet saivat hänen säpsähtämään.

Ei se ollutkaan Yann, vaan mies joka oli hyvin hänen näköisensä, vaikka
olikin jo harmaapäinen, hän oli melkein yhtä kookas ja suora kun Yann,
se oli isä Gaos, joka tuli kalasta.

Tervehdittyään Gaudia ja kuultuaan syyn hänen käyntiinsä, kirjoitti
ukko kuitin, johon meni jotensakin paljon aikaa, sillä hänen kätensä,
hän sanoi, ei ollut enää oikein varma. Muuten hän ei vastaanottanut
näitä sataa markkaa lopullisena suorituksena, joiden kautta hän tulisi
kokonaan erilleen laivan kaupasta, ei, vaan ainoastaan lyhennyksenä,
hän aikoi vielä puhella asiasta herra Mévelin kanssa. Ja Gaud, joka
ei rahoista välittänyt, myhähti vaan vähän, olkoon menneeksi, asia ei
vielä siihen päättynyt, niinkun hän oli arvellutkin, muuten oli hänelle
mieleen olla Gaosien kanssa asioissa.

He pyysivät melkein anteeksi, ettei Yann ollut kotona, ikäänkun
olisi paremmin sopinut, että koko perhe olisi ollut koossa häntä
vastaanottamassa. Isä ehkä olikin arvannut, vanhan merimiehen
viekkaudella, ettei hänen poikansa ollut aivan välinpitämätön tälle
kauniille perijälle; sillä vähän itsepintaisesti ukko aina uudestaan
alkoi puhua hänestä.

-- Se on kummallista, hän sanoi, ei hän koskaan näin kauvan viivy
ulkona. Hän meni Loguivyyn, neiti Gaud, ostamaan hummerirysiä; niinkun
tiedätte, pyydämme me talvella parhaasta päästä hummeria.

Gaud pitkitti hajamielisenä oloaan, hän kyllä tiesi, että kävi
myöhäiseksi, mutta joka kerran kun hän ajatteli, ettei hän saisikaan
tavata Yannia, alkoi hänen sydäntään ahdistaa.

-- Onhan se Yann viisas mies, mitä hän tehnee? Kapakassa hän ei ole,
se on varma, ei meidän sitä koskaan tarvitse peljätä. -- Tietysti,
joskus, sunnuntaisin, kumppanien kanssa... Tiedättehän, neiti Gaud,
merimiehet. Hyvänen aika, kun on nuori, niin miksi sitä kokonaan
pysyisi erilläänkään?... Mutta harvoinhan hän, -- hän on viisas mies,
sen me voimme taata.

Sillä välin oli tullut yö, tekeillä olevat öljyvaatteet oli kääritty
kokoon, oli lakattu työtä tekemästä. Pikku Gaosit ja pieni ottotyttö
istuivat penkeillä likitysten, illan hämärä oli tehnyt heidät
totisiksi, ja katsellen Gaudia he näyttivät kysyvän toisiltaan:

"No mutta miks'ei hän jo mene?"

Ja takkavalkea alkoi hämärään huoneesen levittää punaista valoaan.

-- Ettekö tahdo syödä illallista kanssamme, neiti Gaud?

Eihän toki, sitä hän ei voinut, veri nousi hänelle äkkiä päähän, kun
hän ajatteli, että hän oli viipynyt niin kauvan. Hän nousi ylös ja
sanoi jäähyväiset.

Yannin isä oli myöskin noussut ylös, seuratakseen häntä jonkun osan
tiestä, erään syrjäisen rämeen ohi, jossa vanhat puut tekivät tien
pimeäksi. Kun he kulkivat vieretysten, niin kunnioituksen ja hellyyden
tunne seuraajaansa kohtaan valtasi Gaudin, ja hänen teki mieli puhella
hänen kanssaan huolistaan, niinkun isän kanssa. Mutta sanat tarttuivat
kurkkuun, eikä hän sanonut mitään.

He kulkivat eteenpäin illan viileässä tuulessa, joka tuoksui mereltä,
silloin tällöin he tasaisella kankaalla kulkivat jonkun mökin sivu,
ovet olivat jo suljetut, ne näyttivät synkiltä jyrkkine kattoineen; ne
olivat kurjia pesiä, joihin kalastajat olivat kömpineet; vastaan heille
tuli ristiä, pensaita ja kiviä.

Kuinka kaukana Pors-Even sentään olija kuinka kauvan hän oli viipynyt!

Joskus he kohtasivat joitakuita, jotka palasivat Paimpolista tai
Loguivystä, joka kerran kun hän näki miehen haamun lähestyvän, hän
ajatteli Yannia, mutta hänet saattoi helposti jo kaukaa tuntea, ja pian
hän aina huomasi erehtyneensä. Hänen jalkansa sotkeutuivat pitkiin
ruskeihin kasveihin, jotka olivat takkuisia kun tukka, ne olivat
merihauraa, jota oli polulla.

Plouëzochin ristin kohdalla Gaud sanoi jäähyväiset vanhukselle ja pyysi
häntä palaamaan. Paimpolista näkyivät jo tulet, eikä hänellä enää ollut
mitään syytä peljätä.

Se oli siis lopussa täksi kertaa... Ja kukaties koska hän nyt saisi
nähdä Yannia...

Tekosyitä Pors-Eveniin palatakseen häneltä kyllä ei olisi puuttunut,
mutta olisi näyttänyt liian sopimattomalta käydä siellä uudestaan.
Täytyi olla rohkeampi ja ylpeämpi. Jos edes Sylvestre, hänen
uskottunsa, olisi vielä ollut täällä, niin hän ehkä olisi saanut mennä
Gaudin puolesta Yannia tapaamaan ja pakoittamaan häntä selittämään.
Mutta hän oli poikessa, ja kukaties kuinka moneksi vuodeksi?...



IV.


-- Minäkö naimisiin? Yann sanoi illalla vanhemmilleen, -- minäkö
naimisiin? Miksi minä, Jumala paratkoon, sitä tekisin? -- Voisinko
minä koskaan olla niin onnellinen kun täällä teidän kanssanne. Ei ole
huolia, eikä ole rettelöltä kenenkään kanssa, ja lämmin, hyvä keitos
joka ilta, kun minä tulen mereltä... Kyllähän minä tiedän, että te
karkotatte häntä, joka kävi täällä tänään. Ensiksi on ainakin minun
mielestäni vähän kummallista, että tuommoinen rikas tyttö huolii
mokomista köyhistä ihmisistä, kun me olemme. Ja toiseksi en minä huoli
hänestä, enkä kestään muusta, sen minä olen miettinyt, minä en aio
ollenkaan mennä naimisiin.

Molemmat vanhukset katselivat ääneti toisiaan, kovasti pettyneinä,
sillä keskusteltuaan asiasta he luulivat voivansa olla varmat siitä,
ettei tämä nuori tyttö antaisi rukkasia heidän kauniille Yannilleen.
Mutta he eivät yrittäneetkään häntä yllyttämään, sillä he tiesivät sen
turhaksi. Etenkin hänen äitinsä oli allapäin eikä sanonut sanaakaan,
hän piti arvossa poikansa tahtoa, vanhimpansa, joka oli melkein perheen
päämies. Vaikka hän aina oli lempeä ja hellä äitiään kohtaan ja alistui
kaikissa elämän pienissä seikoissa hänen tahtonsa alle, niin oli hän
ehdottomasti oma herransa suurissa, ja tyynesti ja itsenäisesti kielsi
kaiken vaikutuksen sivulta.

Hän ei koskaan valvonut myöhään, sillä niinkun muillakin kalastajilla
oli hänellä tapana nousta aikasin ylös. Syötyään illallista kahdeksan
aikaan ja tyytyväisenä vielä kerran katseltuaan Loguivysta tuomiaan
rysiä ja uusia verkkojaan, hän alkoi riisuutua, näennäisesti aivan
tyynenä; sittenhän nousi makaamaan punauutimiseen sänkyyn, jonka hän
jakoi pikku Laumek veljensä kanssa.



V.


... Jo viisitoista päivää Sylvestre, Gaudin uskottu, oli viettänyt
kasarmissaan Brestissa; -- hän ikävöi kovasti kotiinsa, mutta pysyi
järkevänä. Ja komealta hän näytti sinisessä avonaisessa kauluksessaan
ja punatupsuisessa lakissaan, hän oli oiva merimies ja hänellä oli
kookas vartalo ja hän astui heiluen; sydämmessään hän ikävöi mummoaan
ja oli sama viaton lapsi kun ennenkin.

Yhtenä ainoana iltana hän oli juonut itsensä juovuksiin, maamiestensä
kanssa, siksi että niin on tapana tehdä: he olivat tulleet kasarmiin
kaikki yhdessä joukossa käsitysten, laulellen täyttä kurkkua.

Kerran hän oli sunnuntaina käynyt teatterissa, ylhäällä galleriiassa.
Näytettiin suurta draamaa, ja merimiehet olivat vimmoissaan petturille,
he ottivat hänet vastaan yhteisellä murinalla, joka kaikui kun
länsituulen syvä kohina. Etupäässä hän oli huomannut, että siellä oli
hyvin kuuma ja vähän ilmaa ja ahdasta; hän oli koettanut riisua mekon
päältään, mutta poliisi oli kieltänyt. Lopulta hän oli nukkunut.

Kasarmiin palatessaan, keskiyön jälkeen, hän oli kohdannut naisia,
jotka eivät enää olleet aivan nuoria, niillä oli tukka poltettu ja ne
kävelivät edestakasin katukäytävällä.

-- Kuulehan kaunis poika, he sanoivat raa'alla käheällä äänellä.

Hän heti ymmärsi, mitä he tahtoivat, sillä ei hän ollut niin
lapsellinen, kun olisi voinut luulla. Mutta äkkiä hänelle juontui
mieleen vanha mummo ja Maria Gaos ja hän kulki halveksien heidän
sivutsensa, katsellen heitä nuoruutensa ja kauneutensa ylevältä
kannalta ja hymyillen lapsellisen ivallisesti. Kaunottaret hämmästyivät
suuresti nähdessään näin ylpeän merimiehen.

-- Katsopas tuota! Ole varoillasi poikaseni, riennä kotiisi, muuten
sinut syövät.

Ja ne törkeydet, joita he huusivat hänen perästään hälvenivät siihen
epäselvään meluun, mikä täytti kadut sunnuntaiyönä.

Hän käyttäytyi Brestissä niinkun Islannissa, hän pysyi viattomana kun
merellä. -- Mutta toiset eivät häntä pilkanneet, sillä hän oli hyvin
väkevä ja se aina herättää kunnioitusta merimiehissä.



VI.


Eräänä päivänä häntä kutsuttiin komppaniian virastohuoneesen, jossa
hänelle ilmoitettiin, että hän oli määrätty Kiinaan, Formosan
laivastoon.

Hän oli jo kauvan aavistanut, että niin oli käyvä, hän oli kuullut
niitten, jotka lukivat sanomalehtiä, sanovan, ettei siellä sota näkynyt
päättyvän. Samalla hänelle ilmoitettiin, että koska lähtöä piti
jouduttaa, ei hän voinut saada lomaa, joka tavallisesti annetaan sotaan
lähteville hyvästijättöä varten. Viidessä päivässä piti hänen saada
kamssunsa reilaan ja lähteä.

Hänet valtasi outo mielenliikutus, se häntä viehätti, että hän saisi
matkustaa kauvaksi tuntemattomiin maihin, sotaan; mutta se myöskin
häntä huolestutti, kun piti kaikki jättää, eikä tiennyt, pääsisikö
koskaan palaamaan.

Tuhannet seikat pyörivät hänen päässään. Hänen ympärillään kasarmissa
meluttiin ja pauhattiin, sillä useille muillekin oli ilmoitettu, että
he olivat määrätyt Kiinan laivastoon.

Ja hän kirjoitti heti vanhalle mummo paralleen, heti lyijykynällä,
istuen maassa, yksinään, mieli kiihtyneenä, keskellä näitä nuoria
miehiä, jotka kuleksivat edestakasin ja melusivat, ja joiden kaikkien,
niinkun hänenkin, piti lähteä...



VII.


-- Hän näyttää vanhalta, hänen armaansa, hänen kumppaninsa sanoivat,
kaksi päivää sen jälkeen, nauraen hänen selkänsä takana, mutta sama se,
he näyttävät tulevan hyvin toimeen keskenään.

Heitä huvitti nähdä hänen ensi kerran kävelevän pitkin katuja
käsitysten naisen kanssa, niinkun kaikki muutkin, ja kumartuvan
hellästi tämän puoleen ja sanovan asioita, jotka näyttivät olevan
hyvinkin suloisia.

Se oli pieni nainen, joka takaapäin katsoen näytti kylläkin vikkelältä;
-- hame oli liian lyhyt nykyaikaiseksi, hartioilla oli ruskea huivi ja
päässä suuri paimpolilainen päähine.

Nainen myöskin, nojautuen hänen käsivarteensa, katsoi hellästi häneen.

-- Vanhalta hän vähän näyttää, hänen armaansa!

He sanoivat sen leikillään vaan, sillä hyvinhän he näkivät, että se oli
herttainen vanha mummo, joka oli tullut maalta.

Hän oli tullut kesken kiireen, kauhea pelko oli hänet vallannut, kun
hän kuuli pojanpoikansa lähdöstä: -- sillä tämä Kiinan sota oli jo
maksanut monta merimiestä Paimpolin tienoolle.

Hän oli koonnut kaikki pienet säästönsä, oli pannut arkkuun siistin
juhlapukunsa, toisen päähineen ja lähtenyt edes vielä kerran
syleilemään pojanpoikaansa.

Hän oli mennyt suoraan kasarmiin ja kysynyt Sylvestreä, ensin oli
komppaniian ajutantti kieltänyt päästämästä tätä ulos.

-- Mutta jos te niin välttämättömästä tahdotte, muoriseni, niin
kääntykää kapteenin puoleen, tuossa hän juuri astuu.

Päättävästi hän heti menikin, ja sai kapteenin taipumaan.

-- Lähettäkää Moan muuttamaan pukua, hän sanoi.

Ja Moan juoksi neljä porrasta kerrassaan pukeutumaan juhlapukuunsa, --
ja vanhus, huvittaakseen häntä niinkun ainakin, irvisteli ja kumarteli
ajutantin selän takana.

Kun Sylvestre tuli takasin juhlavaatteissaan avokaulaisessa mekossaan,
hämmästyi muori huomatessaan hänet niin kauniiksi: hänen musta
partansa, jota parturi oli sievistänyt, oli leikattu suippeaksi,
niinkun merimiehillä sinä vuonna oli tapana, hänen avonaisen paitansa
reunukset olivat käherretyt, ja hänen lakissaan oli pitkät heiluvat
nauhat, joiden päissä oli kulta-ankkurit.

Hetken ajan hän luuli näkevänsä Pierre poikansa, joka kaksikymmentä
vuotta sitten myöskin oli ollut laivastossa merimiehenä, ja kun hän
muisteli tätä pitkää mennyttä aikaa ja kaikkia kuolleitaan, niin synkkä
varjo äkkiä lankesi nykyhetkenkin yli.

Mutta suru pian haihtui. He lähtivät käsitysten kävelemään, iloiten
yhdessäolostaan; -- ja se oli silloin kun mummoa oli pidetty hänen
armaanaan ja arveltu "vähän liian vanhaksi".

Ensiksi muori kutsui hänet päivällisille, sillä hienoa piti olla,
ravintolaan, jota piti muuan Paimpolilainen, ja jota hänelle oli
kiitetty huokeaksi. Sitten he, aina vaan käsityksin, lähtivät
kaupungille kävelemään; ja katselivat puotien ikkunoita. Ja kaikkea
mitä vaan hauskaa oli, hän keksi huvittaakseen pojanpoikaansa ja hän
puhui Paimpolin murteella, jota sivukulkijat eivät ymmärtäneet.



VIII.


Hän viipyi kolme päivää pojanpoikansa luona, kolme juhlapäivää, joita
seurasi synkkä "sitten", -- kolme armonpäivää.

Viimein hänen kumminkin täytyi lähteä, palata Ploubazlanekiin.
Ensiksikin olivat hänen vähät rahansa lopussa. Toiseksi piti Sylvestren
lähteä vesille ylihuomenna, eikä merimiehiä millään ehdolla päästetä
kasarmeistaan ulos lähtöpäivän edellisenä päivänä (joka tapa ensi
silmäykseltä näyttää kovalta, mutta se on välttämätön varokeino
karkaamisia vastaan, sillä moni mielellään pötkii tiehensä juuri sotaan
lähtiessä).

Voi, sitä viimeistä päivää!... Hän oli koittanut ja koittanut, ja
vaivannut päätään keksiäkseen jotain hauskaa sanottavaa pojanpojalleen,
vaan ei hän keksinyt mitään, kyyneleet vain pyrkivät silmiin, ja
nyyhkytyksiä nousi joka hetki kaulaan. Nojautuen hänen käsivarteensa
hän antoi hänelle tuhansia neuvoja, jotka olivat saada hänetkin
itkemään. Ja viimeiseksi he olivat menneet kirkkoon yhdessä rukoilemaan.

Iltajunassa hän oli lähtenyt. Säästääkseen he olivat menneet jalan
asemalle, Sylvestre kantaen muorinsa matka-arkkua ja tukien häntä
voimakkaalla kädellään, johon hän nojautui koko painollaan. Mummo
parka oli niin kovin väsyksissä, hän ei enää jaksanut, hän oli niin
yli voimiensa rasittunut viimeisten kolmen neljän päivän kuluessa.
Hän astui selkä köykyssä ruskean huivinsa alla, hän ei ollut pystyssä
pysyä, hänen olennossaan ei ollut enää mitään nuorevuutta ja hänen
kuusikymmentä kuusi vuottansa painoivat kun raskas taakka. Kun hän
ajatteli, että nyt se oli päättynyt, että hänen muutaman minuutin
perästä piti hänestä erota, niin oli hänen sydämmensä pakahtua. Ja
se oli Kiinaan jonne hänen piti lähteä, tappokentälle! Vielä hän oli
täällä muorinsa kanssa, muori parkansa sylissä, mutta sitten hän
lähtisi; eikä isoäidin tahto, eivät hänen kyyneleensä, eikä hänen
epätoivonsa voineet häntä pidättää.

Hoppuillen pilettiään, eväsvakkastaan, ja kintaitaan, kiihtyneenä
ja vavisten muori parka antoi viimeisiä neuvojaan, joihin kaikkiin
Sylvestre vastasi leppeästi ja nöyrästi, myöntyen kaikkeen,
kumartuneena hänen puoleensa, katsellen häntä ystävällisin silmin,
lapsellisella tavallaan.

-- Joutukaa, muoriseni, jos tahdotte lähteä mukaan.

Kone vihelsi. Muori säikähti, pelkäsi jäävänsä junasta, kaappasi
Sylvestreltä arkkunsa; -- mutta pudotti sen maahan ja heittäytyi
hänelle kaulaan viimeisen kerran syleilläkseen häntä.

Asemahuoneella olevat ihmiset heitä katselivat, mutta ei ketään enää
naurattanut. Rautatievirkamiehet häntä lykkivät ja vallan pyöräällä
ollen hän syöksyi lähimpään vaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni
hänen takanaan. Sylvestre läksi juoksemaan keveätä merimies juoksuaan
ja kiitäen kaaressa niin kun lintu hän riensi ulkopuolella olevan
aituun luo ajoissa, nähdäkseen muorin kulkevan sivu.

Kimakka vihellys, pyörät alkoivat jyristä, -- mummo kulki ohitse.
Sylvestre nojautuen aituutta vastaan, heilutti nuorekkaasti
liehuvanauhaista lakkiaan ja mummo kurkisti kolmannen luokan vaunun
ikkunasta ja heilutti nenäliinaansa, jotta Sylvestre hänet huomaisi.

Niin kauvan kun hän saattoi, niin kauran kun hän erotti sinimustan
haamun, joka oli hänen pojanpoikansa, hän seurasi sitä silmillään,
sydämmestään toivottaen "näkemään asti", joka toivotus aina on niin
epävarma, kun sen sanoo merimiehelle, joka lähtee merille.

Mummo parka katsele tarkkaan pikku Sylvestreäsi, katsele viime hetkeen
saakka hälvenevää haamua, joka ainaiseksi katoaa silmistäsi.

Ja kun hän ei enää voi nähdä Sylvestreä, putoaa hän istualleen, hän ei
varo kaunista päähinettään, ja hän itkee ja nyyhkii, kuolintuskassa...

Sylvestre kääntyi hitaasti pois, katse maahan luotuna, ja suuria
kyyneleitä vierähti hänen poskilleen. Elokuun yö oli tullut, kaasu oli
kaikkialla sytytetty, merimiesten juhla oli alkanut. Huolimatta mistään
hän kulki halki Brestin, yli sillan, kasarmiin.

-- "Kuules kaunis poika", sanoivat käheillä äänillään naiset, jotka jo
olivat alkaneet kävelynsä kaduilla.

Hän meni makaamaan riippumattoonsa, itki yksinään ja nukkui vasta
aamuyöstä.



IX.


Hän oli aavalla merellä, nopeasti kulki hän tuntemattomia vesiä, jotka
olivat paljon sinisempiä kun Islannin meri.

Laiva, joka häntä vei äärimmäiseen Aasiaan, oli saanut käskyn kiirehtiä
levähtämättä.

Hän aavisti olevansa jo hyvin kaukana, päättäen siitä yhtämittaisesta
nopeudesta, jota laiva aina kulki melkein tuulista ja merestä
huolimatta. Koska hän oli märssymies, niin hän lähes eli mastikorissa,
niinkun lintu häkissään, ja hän vältteli sotamiehiä, jotka ryhmittäin,
rähisten kuljeksivat kannella.

Kahdesti oli pysähdytty Tunisin rannikolle, josta otettiin lisää
tsuaavia ja muulia; kaukana hän oli nähnyt valkeita kaupunkia
hiekka-aroilla tai vuorilla. Hän oli kiivennyt alaskin mastostaan
uteliaasti katselemaan ihmisiä, jotka olivat aivan ruskeita, puetut
valkoisiin viittoihin ja olivat veneillään tulleet myömään hedelmiä:
toiset olivat hänelle sanoneet, että ne olivat beduiinia.

Aurinko vain paistoi yhtä kuumasti, vaikka jo oli syksy, ja hän tunsi
olevansa niin tavattoman kaukana kotoaan.

Muuanna päivänä he tulivat kaupunkiin, jota kutsuttiin Port-Saïdiksi.
Kaikki Euroopan liput liehuivat sen yli pitkissä tangoissa, se näytti
juhlivalta Babelilta, ja välkkyvät hiekkakentät ympäröivät sitä niinkun
meri. He olivat käyneet ankkuriin aivan lähelle laituria melkein aivan
keskelle puutalojen välitse kulkevia katuja. Ei hän koskaan vielä kotoa
lähdettyään ollut nähnyt tätä outoa maailmaa näin selvään ja näin
läheltä, ja tämä liike ja veneitten paljous häntä huvitti.

Lakkaamatta viheltäen ja jyskien kaikki nämä laivat peräkkäin kulkivat
pitkään kanavaan, joka oli kapea kun oja, ja hopeisena juovana
luikerteli äärettömäin hiekkakenttien välitse. Mastikoristaan hän näki
niitten etenevän ikäänkun juhlakulussa ja katoavan erämaahan.

Kaduilla näki sekasin kaikenlaisia pukuja; ihmisiä kaikenvärisissä
vaatteissa riehuvan ja huutavan. Ja illoin koneitten pirullisiin
vihellyksiin sekaantui useitten orkesterien meluava soitto, joka
näytti tahtovan viihdyttää näitten kaikkien maanpakolaisten kalvaavaa
koti-ikävää.

Seuraavana päivänä heti auringon noustua, hekin joutuivat ahtaasen
vesijuovaan hiekkakenttien keskelle, ja heitä seurasi jono kaiken
maailman aluksia. Kaksi päivää kesti tätä kulkua erämaan halki, sitten
aukesi uusi ulappa heidän eteensä ja he läksivät aavalle.

He kulkivat vieläkin täyttä vauhtia, tämä meri oli kuumempi, ja sen
pinta oli punaisen juovikasta ja joskus vaahto keulavedessä näytti
veren väriseltä. Hän eli enimmän aikansa mastikorissaan laulellen
hiljaa itsekseen "Jean-François de Nantes'ia", muistellessaan Yann
veljeään, Islantia ja mennyttä onnellista aikaa.

Joskus kaukana taivaanrannalla, joka oli täynnä kangastuksia, näkyi
omituisen muotoisia vuoria. Ne, jotka laivaa ohjasivat, tunsivat ne
epäilemättä, vaikka ne olivatkin kaukana ja epäselviä, mannermaan
äärimmäisiä niemenkärkiä, jotka ovat kun ikuisia, merkkiä maailman
suurilla kulkuväylillä. Mutta ken on märssymies, sitä kuljetetaan
niinkun kuollutta kalua, joka ei tiedä väliä eikä mittaa äärettömällä
ulapalla.

Hän vaan käsitti, että he etenivät kauheasti yhä kauvemmaksi, hän
käsitti sen selvästi, kun hän ylhäältä katseli kuohuvaan imuveteen,
joka nopeasti pakeni heidän takanaan; ja hän mietti kuinka kauvan tätä
nopeutta jo oli kestänyt yhtämittaa yöllä ja päivällä.

Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen
siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja
luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää,
joka kestää vaan hetken.

... Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja,
oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa
tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä
niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.

Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.

... Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku
raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.

Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli
niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli
kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet
ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan
lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt
rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön
äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut,
yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä...

Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä
pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja
rakkaudesta... Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia
ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien
niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, -- ja lakaisivat niitä
luudilla mereen, suureen hautaan...

Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne
peittivät koko laivan.

Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei
näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden
pinnassa.



X.


... Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; -- se oli India.
Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu
venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.

Tiheäin lehtien välitse satoi lämmintä vettä hänen päälleen, kun hän
katseli outoja esineitä ympärillään. Kaikki oli komean vihantaa,
puitten lehdet olivat kun suunnattomia sulkia, ja ohikulkevilla
ihmisillä oli suuret, samettiset silmät, jotka näyttivät ummistuvan
ripsien painosta. Tuuli, joka toi sadetta, tuoksui myskiltä ja kukilta.

Vaimot häntä viekottelivat viittauksillaan, näyttivät tarkottavan
jotain samantapaista kun: "Kuulehan kaunis poika", jotka sanat hän niin
useasti oli kuullut Brestissä. Mutta tässä lumotussa maassa oli heidän
kutsunsa viekotteleva ja hänen ruumiinsa värähteli. Heidän uhkeat
rintansa kohoilivat läpikuultavan muslimin alla ja heidän ihonsa oli
keltainen ja kiiltävä kun pronssi.

Vielä arvellen, mutta kuitenkin lumoutuneena hän jo lähestyi vähitellen
seuratakseen heitä...

... Mutta silloin kuului pillin vihellys, ikäänkun linnun viserrys, se
kutsui häntä veneesen, joka palasi laivaan.

Hän riensi sinne, -- ja hyvästi Indian kaunottaret. Kun illalla taas
oltiin merellä, oli hän vielä puhdas kun lapsi.

Kun he vielä olivat olleet uuden viikon sinertävällä merellä,
pysähtyivät he toiseen sateen ja vihannuuden maahan. Joukko huutavia,
keltaisia pieniä miehiä täytti kohta laivan kannen, he toivat hiiliä
koreissa.

-- Olemmekos me nyt Kiinassa? Sylvestre kysyi, kun hän näki, että he
kaikki olivat marakatin näköisiä ja että heillä oli palmikot.

Hänelle sanottiin, ettei oltu; vielä vähän kärsivällisyyttä, tämä
oli vasta Singapour. Hän kiipesi mastikoriinsa, paeten mustaa tomua,
jota tuuli ajeli, sillä välin kun hiiltä tuhansista pienistä koreista
nopeasti kaadettiin säiliöihin.

Viimein he muuanna päivänä tulivat maahan, jota kutsuttiin Turaneksi,
jossa "Circe" niminen laiva oli ankkurissa suojellen vallituksia. Se
oli juuri se laiva, johon hän jo kauvan tiesi olevansa määrätty, ja
hänet lähetettiin sinne arkkuineen.

Siellä hän tapasi maamiehiä, vieläpä kaksi "islantilaistakin", jotka
olivat kanuunamiehinä.

Illoin, lämpiminä tyyninä iltoina, jolloin heillä ei ollut mitään
tekemistä, olivat he yhdessä kannella, erillään muista ja muodostivat
keskenään pienen muistojen Bretagnen.

Viisi kuukautta he saivat viettää työtöntä maanpakolais-elämää tässä
ikävässä lahdessa, ennenkun se ikävöitty hetki tuli, jolloin he saivat
lähteä taisteluun.



XI.


Paimpolissa -- viimeinen päivä helmikuuta, kalastajien Islantiin lähdön
edellinen päivä.

Gaud nojautui vasten huoneensa ovea, liikkumattomana ja kalpeana.

Yann oli alhaalla puhelemassa hänen isänsä kanssa, Hän oli nähnyt
Yannin tulevan ja kuuli epäselvästi hänen äänensä.

He eivät olleet kohdanneet toisiaan koko talvena, ikäänkun mikä
sallimus olisi aina erottanut heidät toisistaan.

Pors-Evenin matkan jälkeen oli Gaud perustanut toivonsa "islantilaisten
rukouspäivään", jolloin on monta tilaisuutta nähdä ja puhutella
toisiaan, torilla, illalla, ihmistungoksessa. Jo juhlapäivän aamuna
oli pitkin kadun vierustoja levitetty valkeita kankaita, ja ripusteltu
vihreitä seppeleitä, mutta alkoi sataa vallan tulvimalla, vinkuvan
länsituulen puhaltaessa; Paimpolissa ei koskaan oltu nähty niin mustaa
taivasta. "Ploubazlanekilaiset eivät varmaankaan tule", sanoivat
suruissaan ne tytöt, joitten armastelijat olivat sieltä päin. Eivätkä
he tulleetkaan, taikka sulkeutuivat he heti kapakkoihin juomaan. Ei
ollut juhlakulkua, ei kävelyä, ja Gaud, sydän surullisempana kun
tavallisesti, oli jäänyt koko illaksi istumaan ikkunansa ääreen,
kuunnellen sateen rapinaa vasten kattoja ja kapakoista kaikuvaa
kalastajien meluavaa laulua.

Muutamia päiviä hän jo oli odottanut tätä Yannin käyntiä, arvaten,
että ukko Gaos, joka ei mielellään tullut Paimpoliin, lähettäisi
poikansa kesken olevaa veneen kauppaa selvittämään. Silloin hän oli
päättänyt lähestyä Yannia, jota tytöt tavallisesti eivät tee, ja sanoa
hänelle suoraan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellä. Hän aikoi moittia
Yannia siitä, että hän ensiksi oli häirinnyt hänen rauhaansa ja sitten
hyljännyt hänet, niinkun kunniaton mies. Itsepäisyys, ujous, kiintymys
meriammattiin, kiellon pelko... jos kaikki nämä esteet, jotka Sylvestre
oli maininnut, olisivat ainoat, niin ne kenties saisi poistetuksi
suoran avosydämmisen keskustelun kautta. Ja sitten Gaud kenties taas
saisi nähdä hänen kauniin hymyilynsä, joka sovittaisi kaikki -- saman
hymyilyn, joka edellisenä talvena niin oli häntä hämmästyttänyt ja
viehättänyt, kun Yann koko tanssiaisyön piteli häntä käsissään valssin
pyörteessä. Tämä toivo rohkaisi häntä, se täytti hänet suloisella
levottomuudella.

Kaukaa katsoen näyttää kaikki aina helpolta ja yksinkertaiselta sanoa
ja tehdä.

Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä,
ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan,
viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän
viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.

Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä
aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä,
seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä,
niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin
että se oli pakahtua... ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi
saattaisi aueta -- hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, --
ja Yann astua ulos!

Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi
ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut
muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä
tekemään.

Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että
huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata
häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia
yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata
vieläkin kokonainen kesä elämästään...

Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi
alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.

-- Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.

-- Minunko kanssa!... neiti Gaud?... hän sanoi matalalla äänellä,
vieden käden hattuunsa.

Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä,
kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan.
Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä
harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa
porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.

Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut
sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen
häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.

-- Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla
äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.

Yann kääntyi poispäin ja katsoi ulos. Hän oli käynyt tulipunaiseksi,
veri poltti hänen kasvoissaan, ja niinkun hurjalla sonnilla hänen
sieramensa värähtelivät joka henkäykseltä, joka kohotti hänen rintaansa.

Gaud koetti jatkaa.

-- Tanssiaisiltana, jolloin me olimme yhdessä, te sanoitte minulle
jäähyväiset, niinkun sanotaan sille, jonka suhteen ei ole aivan
välinpitämätön... Herra Yann, ettekö muista?... Mitä minä olen teille
tehnyt?...

Länsituuli, joka ulvoi kadulla, pöyrytteli Yannin tukkaa, heilutteli
Gaudin päähineen liepeitä ja jyskytteli kauheasti erästä ovea heidän
takanaan. Tässä käytävässä oli vaikea keskustella vakavia asioita.
Näitten ensimäisten lauseitten jälkeen, jotka hän vaivoin oli saanut
sanotuksi, oli hän vaiti, hänen päätään huimasi eikä hän enää voinut
ajatella. He olivat lähestyneet katuovea, Yann aina väistyen.

Ulkona riehui tuuli ja taivas oli synkkä. Avonaisesta ovesta lankesi
kalpea, synkkä valo heidän kasvoilleen. Muuan naapuri toiselta puolelta
katua katseli heitä; mitähän nuo molemmat tuossa käytävässä puhelivat,
kun he näyttivät olevan semmoisessa mielenliikutuksessa? mitähän
Mévelissä oikeastaan tapahtui?

-- Ei, neiti Gaud, hän viimeinkin vastasi, tempautuen irti hurjasti kun
metsänpeto. -- Minä olen jo kuullut, että ihmiset meistä puhuvat... Ei,
neiti Gaud... Te olette rikas, me emme kuulu samaan säätyluokkaan. Minä
en ole mies, joka sopisin teille, minä...

Ja hän meni pois... Nyt oli siis kaikki lopussa, lopussa ainaiseksi.
Eikä Gaud edes ollut saanut sanotuksi sitä, mitä hän oli aikonut,
keskustelussa, joka oli vaan saattanut hänet Yannin silmissä näyttämään
julkealta olennolta. Se oli sentään kummallinen mies, tuo Yann, hän
ylenkatsoi tyttöjä, rahaa, kaikkea!...

Gaud seisoi ensiksi paikallaan ikäänkun siihen kiinni naulattuna,
kaikki näytti pyörivän hänen silmissään.

Äkkiä niinkun salama juolahti hänen mieleensä ajatus, joka oli
kaikista sietämättömin: Yannin kumppania, islantilaisia käveli torilla
edestakasin odottaen häntä. Hän ehkä kertoisi heille kaikki ja he
yhdessä nauraisivat häntä; se häpeä olisi kaikkein suurin. Hän riensi
nopeasti huoneesensa, tähystelemään heitä ikkunaverhojen takaa.

He seisoivat todellakin ryhmässä talon kohdalla. Mutta he katselivat
vain säätä, joka kävi yhä synkemmäksi, ja lausuivat arveluitaan
lähestyvästä, suuresta sateesta:

-- Ei sitä kauvan kestä, mennään juomaan pari lasia siksi aikaa.

Ja sitten ääneensä laskivat leikkiä Jeannie Caroffista ja muista
tytöistä, mutta ei kukaan edes kääntynyt hänen ikkunaansa.

He olivat kaikki iloisia paitse Yann, joka ei vastannut heidän
puheisiinsa eikä nauranut, vaan pysyi totisena ja surullisena. Eikä hän
mennyt toisten kanssa juomaan, vaan välittämättä heistä tai sateesta,
jota oli alkanut tulla, hän kulki hitaasti poispäin unelmiinsa
vaipuneena, torin poikki, Ploubazlanekiin päin...

Silloin Gaud antoi hänelle kaikki anteeksi ja hellä toivoton tunne
täytti hänen sydämmensä entisen katkeran harmin asemesta.

Hän istuutui alas, tukien käsillään päätään. Mitä hän nyt tekisi?

Jos Yann vaan hetkisen olisi häntä kuunnellut, taikka jos hän tulisi
tänne, ja he saisivat rauhassa puhella yksin huoneessa, niin ehkä
kaikki vielä selviäisi.

Gaud rakasti häntä niin suuresti, että hän olisi voinut tunnustaa
hänelle kaikki. Hän olisi sanonut: "Te etsitte minut, silloin kun minä
en teiltä mitään pyytänyt, nyt minä olen teidän omanne koko sielustani,
jos te tahdotte; minä en pelkää ruveta kalastajan vaimoksi, ja muuten
minun vaan tarvitsisi valita Paimpolin pojista mieleisin, jos tahtoisin
ketään heistä puolisokseni; mutta minä rakastan vaan teitä, koska,
huolimatta kaikesta, minä luulen teitä muita nuoria miehiä paremmaksi:
minä olen rikas ja minä tiedän, että minä olen kaunis, mutta vaikka
minä olen asunut kaupungissa, minä vannon teille, että minä olen
rehellinen tyttö, etten minä koskaan ole tehnyt mitään oikein pahaa;
koska minä teitä näin rakastan, niin miksi te ette minusta huoli?"

... Mutta ei hän tätä koskaan sanoisi, unessa vain; oli jo liian
myöhäistä, Yann ei häntä enää kuunteleisi. Yrittäisikö hän vielä
kerran puhutella häntä... oi ei! Mitähän Yann silloin hänestä
ajatteleisikaan!... Ennen hän kuolisi.

Ja huomenna heidän kaikkein piti lähteä Islantiin!

Hän oli yksin kauniissa huoneessaan, väristen helmikuun kalpeassa
valossa, hän istui tuolilla seinän vierustalla, koko maailma hänestä
tuntui syöksyvän kokoon ja kaikki nykyisyys ja tulevaisuus samaan
kauheaan, äärettömään tyhjyyteen, joka alkoi levitä hänen ympärilleen.

Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla,
eikä enää kärsisi... Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen
epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa...



XII.


Merta, harmaata merta.

Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä
menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.

Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut
etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun
kalalokit merelle.

Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki
pitkin veden pintaa.

Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti
kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta
ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä
tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun
katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli
vaan äänettömyyden...

... Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se
olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun
olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut
paikaltaan...

He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin
puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän
sumun tähden.

Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli
omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle.
"Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä,
liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän
koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli
kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen
sortua.

Ken ei ole nähnyt linturaukan, hyönteispahaisen tarttuvan jaloistaan
linnun liimaan?

Ensiksi ei sitä huomaakaan; se ei muuta niitten näköä. Täytyy tietää,
että ne ovat altapäin tarttuneet kiinni ja etteivät ne ole koskaan
päästä irti. Vasta sitten kun ne alkavat kamppailla, irti päästäkseen,
tarttuu liimaa niitten siiville ja päähän, ja ne vähitellen tulevat
niin surkean näköisiksi, kun eläimet kuolintuskissaan ovat.

Sama oli "Mariankin" laita; aluksi ei voinut juuri mitään huomata; se
kyllä oli vähän kyljellään, mutta oli aikainen aamu ja sää oli tyyni ja
kaunis, täytyi tietää huomatakseen todellisen vaaran olevan käsissä.

Kapteeni parkaa oli sääli, joka oli syyllinen onnettomuuteen, kun ei
ollut pitänyt varalla, missä oltiin: hän väänteli käsiään ja sanoi
epätoivoissaan: -- "Voi venettäni, voi venettäni!" Aivan lähellä heitä
selkeni äkkiä ja he näkivät niemen, jota he eivät tunteneet. Sumu
tiheni kohta taas, eivätkä he enää erottaneet sitä.

Sitäpaitse ei näkynyt ainoatakaan purjetta, ainoatakaan savua. --
Tällä hetkellä se olikin heille melkein enemmän mieleen; he pelkäsivät
kovasti englantilaisia pelastajia, jotka melkein väkisin auttavat
vaarasta, ja joista täytyy puolustaida kun merirosvoista.

He riehuivat ja puuhasivat, muuttelivat lastia. Turk, heidän koiransa,
joka ei ollenkaan peljännyt meren maininkia, oli myöskin hyvin levoton:
altapäin kuuluva jyminä, kovat jysäykset, kun aalto laivaa kohotteli ja
sitten tämä liikkumattomuus: se ymmärsi hyvin, ettei tämä kaikki ollut
luonnollista ja kätkeytyi nurkkaan, häntä koipien välissä.

Sitten he veivät veneillä ankkurit ulommaksi ja koettivat yksissä
voimin hinata laivaa irti -- raskasta työtä, jota kesti kymmenen
tuntia yhtämittaa; -- ja illan tullessa laiva parka, joka aamulla oli
ollut niin puhdas ja siisti, näytti surkealta, se oli likainen ja
märkä ja kaikki oli hujan hajan. Se oli taistellut ja yritellyt jos
jollakin tavalla, mutta ei hievahtanut, se oli kun kiinni naulattu, kun
haaksirikkoutunut veneen hylky.

       *       *       *       *       *

Yö heidät yllätti, tuuli heräsi ja aalto alkoi kohota; alkoi jo
näyttää pahalta, kun he äkkiä, kuuden aikaan pääsivät irti; vene läksi
liikkeelle, ankkurikettingit katkesivat, joilla he olivat koettaneet
pysytteleiä paikallaan... Silloin miehet juoksivat kun hullut kokasta
perään huutaen:

-- Me olemme irti!

He olivat todellakin irti, ei voi sanoin selittää heidän iloaan; he
tunsivat taas liikkuvansa, olevansa taas keveällä, elävällä laivalla,
eikä semmoisella, joka on hylyksi joutumaisillaan, niinkun äsken olivat
olleet.

Ja samalla katosi myöskin Yannin surumielisyys. Hänkin oli päässyt
vapaaksi niinkun vene, hänen käsivarsiensa terveellinen väsymys oli
hänet parantanut, hän oli taas huoleton ja puisteli muistot pois.

Seuraavana aamuna, kun he olivat saaneet ankkurinsa ylös, jatkoi hän
matkaansa kylmää Islantia kohti, sydän nähtävästi yhtä vapaana kun
edellisinäkin vuosina.



XIII.


Jaettiin Ranskasta tullutta postia, Circen kannella, Ha-Longin
ulkosatamassa, toisella puolen maapalloa. Keskellä tungeskelevaa
merimiesjoukkoa huusi kortterimestari kovalla äänellä niitten
onnellisten nimet, jotka saivat kirjeitä. Tämä tapahtui illalla,
patteriassa, lyhdyn valossa.

-- "Moan, Sylvestre!" Hänelle oli kirje, aivan oikein, siinä oli
Paimpolin postimerkki, -- mutta se ei ollutkaan Gaudin käsialaa. --
Mitähän se merkitsi? Ja keltähän se oli'?

Katseltuaan ja käänneltyään sitä, aukasi hän sen arasti.

    "Ploubazlanek 5 p. Maaliskuuta 1884.

    "Rakas pojanpoikani".

Se oli siis hänen vanhalta isoäidiltään, hän hengitti keveämmin,
olipa hän vielä itse pannut ulkoa opitun nimimerkkinsä alle suurilla,
kömpelöillä kirjaimilla: "Leski Moan".

Leski Moan. Arvelematta hän nosti paperin huulilleen ja suuteli nimen
pahaista niinkun pyhää amulettia. Sillä tämä kirje tuli tärkeänä
hetkenä hänen elämässään: huomenaamuna, päivän koitteessa hänen piti
lähteä tuleen.

Oltiin huhtikuun keskivälissä; Bac-Ninh ja Hong-Hoa olivat äsken
valloitetut. Suurempiin yrityksiin ei Tonkinissa kohtakaan aiottu
ryhtyä, -- kuitenkaan eivät avun lähetykset riittäneet, -- siksi
otettiin laivamiehistöstä kaikki, joista voitiin luopua, ja näillä
täydennettiin ne merimieskomppaniiat, jotka jo oli viety maalle.
Ja Sylvestre, joka jo kauvan sitten oli kyllästynyt luovimiseen ja
vartioimiseen, oli muutamien toisten kanssa määrätty täyttämään
komppaniiain aukkoja.

Kyllähän juuri niihin aikoihin puhuttiin rauhasta; mutta oli jotain,
joka sanoi heille, että he kyllin ajoissa pääsisivät maalle, saadakseen
vielä taistellakin. Kun he olivat järjestäneet kapineensa, lopettaneet
valmistuksensa ja sanoneet jäähyväiset, kävelivät he koko illan toisten
joukossa, jotka jäivät laivaan, ja he tunsivat paisuvansa ja ylpeilivät
näiden rinnalla; kukin näytti omalla tavallaan, miten lähtö häneen
vaikutti, toiset olivat totisia, vähän umpimielisiä, toiset keventivät
mieltään lakkaamatta puhumalla.

Sylvestre kulki melkein ääneti ja kätki itseensä kärsimättömyytensä,
ainoastaan kun joku häntä katseli, näytti hänen salaperäinen hymyilynsä
sanovan: "Niin, minä myöskin -- ja jo huomenaamuna". Hänellä oli vielä
ainoastaan epäselvä käsitys sodasta ja tulesta; mutta se kuitenkin
häntä viehätti, sillä hän oli rohkeata rotua.

Huolissaan Gaudin suhteen, oudon käsialan tähden, hän koetti lähestyä
lyhtyä voidakseen lukea. Ja se oli vaikeata keskellä puoleksi alastonta
miesjoukkoa, jotka kaikki tungeskelivat tukahduttavan kuumassa
patteriiassa, hekin lukeakseen.

Heti kirjeen alussa, niinkun hän oli odottanutkin, mummo Yvonne
selitti, miksi hänen oli pitänyt turvautua vanhan naapurin
harjaantumattomaan käteen:

"Rakas lapseni, minä en tällä kertaa voikaan antaa sinun serkkusi
kirjoittaa tätä kirjettä, sillä hänellä on suuri suru. Hänen isänsä
kuoli äkkiä kaksi päivää sitten. Ja näyttää siltä, kun koko hänen
omaisuutensa olisi mennyt niihin huonoihin yrityksiin, joita hän tänä
talvena teki Parisissa. Hänen talonsa ja irtaimistonsa on kai myötävä.
Ei kukaan täällä ollut odottanut tätä. Minä luulen, rakas lapseni, että
tämä seikka yhtä suuresti on surettava sinua kun minuakin.

"Gaosin poika lähettää sinulle terveisiä; hän on uudistanut kontrahdin
kapteeni Guermeurin kanssa, joka on vieläkin 'Marialla', he lähtivät
tänä vuonna jotenkin aikaisin Islantiin. He lähtivät tämän kuun l:nä,
kahta päivää ennen sitä suurta onnettomuutta, joka tuli Gaud paralle,
eivätkä he vielä sitä tiedä.

"Voithan ymmärtää, poikaseni, että nyt sekin asia on lopussa, nyt
emme me enää voi heitä naittaa, sillä nyt Gaudin täytyy tehdä työtä
elättääkseen henkeään..."

Hän istui aivan masentuneena, näitten pahojen uutisten tähden, hän ei
enää ollenkaan saattanut iloita, että hän pääsisi taistelemaan.



KOLMAS OSA.



I.


Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee...

Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä
tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.

Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä
keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla...

... Vieläkin!!... sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! -- Terävä,
suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän
käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee
eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen
saattaa tappaa.

Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä
luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse
ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan;
siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee
sivu, korvan juurelta...

... Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä
merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään
riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.

He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein
hullunkuriselle ja sanovat:

-- Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten
silmissä samoja kiinalaisia).

Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka
kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".

Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat
lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat
ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo.
Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään
mitään liikettä.

Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle,
etsien, mistä ne olivat tulleet.

Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä
tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He
juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat
riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat,
juoksee ensimäisenä.

Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta...

Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti
samoja, -- pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, --
olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen
nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun
etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten,
keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat,
jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa... Sitten he äkkiä
syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta
päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.

-- Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.

Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon,
jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee
toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta...

       *       *       *       *       *

Tällä hetkellä, tänä päivänä oli pikku Sylvestre kaunis nähdä, hänen
vanha mummonsa olisi ylpeillyt hänestä, niin sotaisa hän oli!

Hän oli muutamassa päivässä jo muuttunut suuresti, iho oli käynyt
ruskeaksi, myöskin ääni oli muuttunut, hän oli oikein haltioissaan.

Merimiehet olivat jo ruvenneet arvelemaan, sillä kuulat olivat tehneet
naarmuja heihin, he jo olivat lähteä pakoon, joka olisi varmaan vienyt
heidät kaikki kuolemaan; mutta Sylvestre oli yhä kulkenut eteenpäin,
hän piteli pyssyään piipusta, ja piti puoliaan melko joukolle, hosuen
oikeaan ja vasempaan, iskien pyssynperällä kuoliaaksi. Ja hänen
kauttaan koko seikkailu muuttui: se kauhu, se sokea vimma, joka
sokeasti ratkaisee taistelun tämmöisissä pienissä kahakoissa, joita ei
kukaan ohjaa, oli vuorostaan vallannut kiinalaiset, he nyt alkoivat
väistyä.

... Asia oli ratkaistu, he pakenivat. Ja kuusi merimiestä latasivat
nopeasti kiväärinsä ja ampuivat heitä helposti; heinikossa oli punaisia
lätäköitä, kuolleita ruumiita, kalloja, joista aivot valuivat joen
veteen.

He pakenivat kaikki kyyristyneinä vasten maata niinkun leopardit. Ja
Sylvestre juoksi perästä, hänellä oli jo kaksi haavaa, keihään pistos
reidessä ja syvä haava käsivarressa; mutta hän ei tuntenut muuta kun
taistelun kiihkoa, hillitsemätöntä kiihkoa, joka tulee urhoollisesta
verestä, joka tekee yksinkertaiset ihmiset uhkarohkeiksi, joka loi
vanhanajan sankarit.

Muuan, jota hän ajoi takaa, kääntyi äkkiä ja tähtäsi epätoivoisen
kauhun kivettämällä. Sylvestre pysähtyi, nauroi halveksien, ylpeästi,
antoi hänen tähdätä, heittäytyi äkkiä vasemmalle, kun hän näki mihin
suuntaan luodin piti kulkea. Mutta juuri lauetessa pyssynpiippu
satunnaisesti heilahti samaan suuntaan. Silloin hän tunsi sysäyksen
rinnassaan, hän käsitti heti, mitä se oli, se selveni hänelle jo,
ennenkun hän mitään tunsi, hän kääntyi toisiin merimiehiin, jotka häntä
seurasivat, koittaen vanhan sotamiehen tavoin sanoa tavalliset sanat:
"Minä luulen saaneeni kylläksi!" Juoksun jälkeen vetäessään suullaan
ilmaa keuhkoihin, hän tunsi sitä tunkevan sisään myöskin pienestä
kolosta oikealla puolella rintaa, ja kuului moista ilkeätä ääntä, kun
rikkonaisesta palkeesta. Samalla hänen suunsa tuli täyteen verta, hän
tunsi sivussaan polttavaa kipua, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes se
oli vallan kauheata, sanomatonta.

Hän kääntyi paikallaan pari kolme kertaa ympäri, päätä pyörrytti ja hän
koetti imeä ilmaa sen punaisen nesteen läpi, jota tulvaili suuhun ja
joka tukehutti häntä, -- ja sitten hän kaatui raskaasti lokaan.



II.


Noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun taivas kävi yhä synkemmäksi, --
sadeaika näet lähestyi, -- ja kuumuus yhä painavammaksi keltaisessa
Tonkinissa, Sylvestre, joka oli tuotu takaisin Hanoihin, lähetettiin
Ha-Longin ulkosatamaan ja vietiin lasarettilaivaan, joka oli Ranskaan
palajamassa.

Häntä oli jo pitkät ajat kuljetettu monilla paareilla toisesta
kenttälasaretista toiseen. Oli tehty, mitä oli voitu; mutta olosuhteet
olivat vaikeat, hänen rintaansa kokoontui vettä, lävistetystä kyljestä
tunkeutui alati ilmaa, porahdellen läven kautta, joka ei enää mennyt
umpeen.

Hänelle oli annettu kunniaraha ja se oli tuottanut hänelle iloa
hetkeksi.

Mutta hän ei ollut enää sama sotamies kun ennen, jolla oli ollut reipas
ryhti ja sointuva, voimakas ääni. Kaiken sen olivat pitkät kärsimykset
ja polttava kuume vieneet. Hänestä oli taas tullut lapsi, hän ikävöi
kotiinsa; hän tuskin enää puhui, vastasi parhaiksi, heikolla,
lempeällä, sammuvalla äänellä. Hän tunsi olevansa niin sairas, ja oli
niin kaukana, niin kaukana, siihen vielä meni monta, monta päivää,
ennenkun hän saattoi tulla kotiin; -- jaksaisiko hän elääkään siihen
saakka, sillä voimat yhä vähenivät?... Lakkaamatta hän ajatteli vaan
sitä, että hän oli niin hirmuisen kaukana, se ajatus häntä aina painoi,
kun hän hetkellisen horrostilan jälkeen heräsi kauheaan tuntoisuuteen,
kitumaan tuskiaan, polttavaa kuumetta ja lävistetyn rinnan vihlovaa
ääntä. Siksi hän olikin rukoillut, että hänet vietäisiin laivaan vaikka
hengen kaupalla.

Hän oli raskas kantaa paareissaan, ja väkisinkin häntä tuli pahasti
sysityksi muuttaissa.

Kuljetuslaivassa hänet pantiin pieneen rautasänkyyn, joita oli
rivitysten niinkun sairashuoneessa, ja hän alkoi uudestaan, vaikka
päinvastaiseen suuntaan pitkää matkaansa yli valtamerien. Se erotus oli
vain, ettei hän tällä kertaa elänyt niinkun lintu mastoissa raikkaitten
tuulten keskellä, vaan alhaalla umpinaisessa ilmassa, johon sekaantui
lääkkeitten, haavojen ja kaiken tämän kurjuuden löyhkä.

Ensi päivinä oli ilo siitä, että hän oli matkalla, hiukkasen
virkistänyt häntä. Hän saattoi istua vuoteellaan tyynyjen nojassa
ja tuon tuostakin pyysi hän lipastaan. Hänen merimieslippaansa oli
maalaamattomasta puusta, hän oli ostanut sen Paimpolissa, pitääkseen
siinä arvokalujaan; siinä olivat Yvonne mummon, Yannin ja Gaudin
kirjeet, vihko, johon oli kirjoitettu merimieslauluja, ja muuan
Confuciuksen kirjoittama kirja, kiinankielellä, jonka hän satunnaisesti
oli saanut käsiinsä eräällä ryöstöretkellä, ja jonka lehtien puhtaille
takasivuille hän oli kirjoittanut lapsellista sotapäiväkirjaansa.

Mutta sitten hän kävi huonommaksi, kun oli viikko kulunut, niin
lääkärit luulivat, ettei enää voinut kuolemaa välttää.

... He olivat nyt lähellä päiväntasaajaa, myrskyseutujen kauheassa
kuumuudessa. Laiva kulki kulkuaan heilutellen vuoteita, haavoitettuja
ja sairaita, se kulki yhtämittaa, nopeasti, raivoavaa merta myöten,
joka oli yhtä kiihtynyt ja vimmastunut, kun passaadituulien aikana.

Ha-Longista lähdettyä oli kuollut useampia, jotka oli täytynyt heittää
syvään mereen, tälle Ranskan suurelle tielle; moni pieni sänky oli
päässyt vapaaksi vieras raukastaan.

Tämä päivä oli liikkuvassa sairashuoneessa kovin synkkä; mainingin
tähden oli täytynyt panna rautaluukut kanuunaporttien eteen, ja sen
kautta tuli sairaiden kidutushuone vielä kauheammaksi.

Hän oli sairaampi kun koskaan, loppu lähestyi. Viruen lävistetyllä
kyljellä, hän pusersi sitä molemmin käsin viimesillä voimillaan,
estääkseen vettä, märkää nestettä liikkumasta oikeassa keuhkossaan, ja
koittaen hengittää ainoastaan toisella. Mutta toinenkin oli vähitellen
hivuttunut toisesta, ja kuolinkamppailu oli alkanut.

Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa;
kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen
ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin
Islannissa.

Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja
oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan
miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.

Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei
tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla
koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen
kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää
huolineet.

Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta,
jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös
tuuleen, koittaa taas elää... Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat
köysissä, asustivat mastissa!... Mutta kaikilla ponnistuksillaan
ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja
kuihtunutta kaulaansa, -- melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä,
joita unissaan tekee. -- Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin
kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen
kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta
meni hetkeksi tunnottomaksi.

Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä
oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden
aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään,
häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla
erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta;
sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta
heiluen kun soihto, jota kannetaan.

Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan
sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan
ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa
missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.

... Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa
kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen
päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla
Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa
pojanpoikansa kuolemasta.

Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin
vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen
rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni
mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet
täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista
tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet
sädekehyksellä.

Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri
oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen
loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se
oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla
valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.

Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se
oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan
ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa
"Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen
kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää
ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat
tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna
se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann,
joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun
tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.

Samalla hetkellä, kun punainen valotulva, joka tunkeutui sisään
laivan luukusta, sammui, jolloin eteläinen aurinko kokonaan katosi
kullankiiltävään mereen, pyöritteli kuoleva pojanpoika silmiään, ne
kääntyivät otsaan päin, ikäänkun kadotakseen pään sisään. Silloin
pitkäripsiset silmäluomet painettiin alas -- Sylvestre tuli taas niin
kauniiksi ja tyyneksi, kun viruva marmorikuva...



III.


... Olkoon menneeksi! minä en malta olla kertomatta Sylvestren
hautajaisista, joita minä itse johdin Singaporen saarella. Useita
toisia oli jo heitetty Kiinan mereen matkan ensi päivinä, mutta kun
malajalainen rannikko oli aivan lähellä, päätettiin säilyttää ruumista
muutamia tuntia ja haudata se sinne.

Se tapahtui aamulla, hyvin varhain, polttavan auringon tähden.
Veneessä, jolla hän vietiin maalle, oli hänen ruumiinsa peitetty
Ranskan lipulla. Suuri, outo kaupunki lepäsi vielä unen helmoissa, kun
me astuimme maalle. Pienet kuormavaunut, jotka konsuli oli lähettänyt,
odottivat rannassa. Me panimme niihin Sylvestren ja puuristin, joka oli
tehty hänelle laivassa; maali oli vielä kosteata, sillä oli täytynyt
joutua, valkeat kirjaimet loistivat mustaa pohjaa vasten.

Auringon noustessa me kuljimme tämän Babelin läpi. Oudolta tuntui, kun
parin askeleen päässä tästä meluavasta kiinalaisesta likaisuudesta
löysi rauhaisan ranskalaisen kirkon. Korkeitten, vaikeitten holvien
alla kaikui lähetyspapin "Dies irae" lumoavalta loitsulta. Avonaisten
ovien kautta luuli näkevänsä lumottuja puutarhoja, ihmeellisiä kasvia,
mahdottoman suuria palmuja; tuuli heilutteli suuria, kukkivia puita ja
purppuranpunaisia kukanlehtiä putoili satamalla kirkkoon asti.

Sitten me menimme hautuumaalle, joka oli melko kaukana. Meidän pieni
ruumissaattomme, johon kuului vaan muutamia merimiehiä, oli aivan
vaatimaton, Ranskan lippu vieläkin peitti arkkua. Meidän täytyi kulkea
kiinalaisten kaupunginosien läpi, tungeskelevan keltaisen maailman
läpi, sitten malajalaisten ja indialaisten esikaupunkien, jossa meitä
hämmästynein silmin katseli kaikenlaisia aasialaisia naamoja. Kun
viimeinkin tulimme maalle, oli jo kuuma; kuljimme varjoisia teitä,
siellä lenteli kummallisia perhosia, joilla oli sinisen sametin
kaltaiset siivet. Komeita kukkia ja palmuja oli kaikkialla, etelämainen
kasvillisuus rehotti koko komeudessaan. Viimein tulimme hautuumaalle;
siellä oli mandariinien hautoja, joissa oli monivärisiä kirjoituksia,
lohikäärmeitä ja muita hirviöitä; siellä oli ihmeellisiä lehtikasvia,
tuntemattomia yrttejä. Se paikka, johon me hänet kätkimme, muistuttaa
erästä kulmaa Indran puutarhoissa.

Hautakummulle me pystytimme pienen puuristin, joka oli yön aikana
kesken kiireen tehty:

       _Sylvestre Moan_
    Yhdeksäntoista vuotta.

Ja me jätimme hänet sinne, pakoitettuna kiiruhtamaan pois, sillä
aurinko nousi yhä ylemmäksi.

Vielä kerran me käännyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa hän lepäsi
kummallisten puitten, suurten kukkien alla.



IV.


Kuljetuslaiva jatkoi matkaansa Indian valtameren yli. Alas, liikkuvaan
sairashuoneesen oli vielä paljon kurjuutta suljettu. Kannella oli vaan
huolettomuutta, terveyttä ja nuoruutta. Ympärillä, merellä oli täysi
juhla, oli puhdasta ilmaa ja päivänpaistetta.

Passaadituulten tuomalla kauniilla säällä merimiehet viruskelivat
purjeitten siimeksessä, juoksutellen huvikseen papukaijojaan.
(Singaporessa, josta he juuri tulivat, myödään merimiehille
kaikenlaisia kesytettyjä eläimiä).

He olivat kaikki valinneet itselleen papukaijan poikasia, joitten
lintunaamat olivat niin lapsellisen näköisiä; niillä ei vielä ollut
pyrstöä, mutta ne olivat jo vihreitä, ihmeellisen vihreän värisiä.
Niitten isät ja emät olivat olleet vihreitä, siksi nämäkin pienet
raukat olivat tietämättään perineet sen värin, laivan puhtaalla
kannella ollessaan ne näyttivät vihannilta lehdiltä, jotka olivat
pudonneet etelämaisista puista.

Joskus pantiin ne kaikki yhteen, silloin ne katsoa töllistelivät
toisiaan, kääntelivät niskojaan jos miten, ikäänkun tarkastellakseen
toisiaan joka taholta. Ne astuivat, niinkun olisivat ontuneet,
hyppelivät hullunkurisesti, läksivät menemään, niinkun olisi ollut
hyvinkin kiire, ja muutamat aina lankesivat.

Toisena huvina oli heillä opettaa marakattia konstia tekemään.
Toiset hoitivat elukoitaan hyvin hellästi ja hyväilivät niitä,
ja ne hykertyivät vasten isäntiensä rintaa, ja katselivat heitä
naissilmillään, jotka puoleksi olivat hullunkurisia, puoleksi
liikuttavia.

Kun kello löi kolme, varusmestarit toivat kannelle kaksi
palttinasäkkiä, jotka olivat lukitut suurilla sineteillä punaista
lakkaa, ja merkityt Sylvestren nimellä. Aiottiin myödä huutokaupalla
-- niinkun asetuksissa määrätään kuolleitten omaisuudesta -- kaikki
hänen vaatteensa ja muu irtaimistonsa. Merimiehet kokoontuivat heti
halukkaasti heidän ympärilleen, sairashuonelaivoilla toimitetaan
tämmöisiä huutokauppoja usein, joten niistä ei sen enempää huolittu. Ja
toiseksi oli Sylvestreä vähän tunnettu tällä laivalla.

Hänen mekkojaan, paitojaan ja siniraitaisia housujaan tutkittiin
ja käänneltiin ja sitten ne myötiin eri hintoihin, sillä ostajat
kohottivat hintoja huvikseen.

Sitten tuli pikku arkun vuoro, joka oli ollut hänelle niin kallis,
siitä tarjottiin viisikymmentä sousta. Kirjeet ja kunniaraha oli pantu
syrjään, kotiin lähetettäviksi, mutta vielä oli hänen lauluvihkonsa,
Confuciuksen kirja, neulaa, rihmaa, nappia ja muuta pientä kalua, jotka
huoleva Yvonne muori oli pannut mukaan, vaatteitten korjaamista ja
paikkaamista varten.

Viimein otti varusmestari, joka tarjosi tavaroita kaupaksi, kaksi
pientä budhan kuvaa, jotka Sylvestre oli ottanut jostain pagodista
Gaudille annettaviksi, ja ne olivat niin hullunkurisen näköisiä, että
kaikki purskahtivat nauruun, kun näkivät viimeisen tarjottavan. Mutta
eivät he ilkeydestä nauraneet, vaan ajattelemattomuudesta.

Lopuksi myötiin säkitkin, ja ostaja alkoi heti kaapia niihin
kirjoitettua nimeä pois ja panna omaansa sijaan.

Sitten huuhdottiin kantta runsaasti vedellä, puhdistettiin
huolellisesti pois kaikki tomu ja rihmanpäät, jotka olivat säkkijä
tyhjentäissä kannelle pudonneet.

Ja merimiehet palasivat iloisesti leikittelemään papukaijojensa ja
marakattiensa kanssa.



V.


Muuanna päivänä kesäkuun ensi puoliskolla, kun Yvonne muori tuli
kotiin, naapurit sanoivat hänelle, että häntä oli käyty kutsumassa
meriviraston asiamiehen luo.

Varmaankin se koski hänen pojanpoikaansa, mutta ei se herättänyt
hänessä pelkoa. Meren kulkijain perheillä on usein asioita meriviraston
kanssa, ja hän, joka oli merimiehen tytär, vaimo, äiti ja äidinäiti,
oli ollut viraston kanssa tekemisissä jo kuusikymmentä vuotta.

Epäilemättä jotain asioita Sylvestreltä; tai kenties säästöjä hänen
palkastaan "Circellä", jotka muori saisi nostaa valtakirjansa nojalla.
Tuntien velvollisuutensa herra asiamiestä kohtaan, hän pukeutui
parhaimpiin vaatteisiinsa ja valkeaan päähineesensä ja läksi sitten
matkalle kello kahden aikaan.

Hän astua köpiköi nopeasti ja tiheään rantapolkuja pitkin Paimpoliin
päin, kuitenkin vähän huolissaan muistellessaan, ettei hän kahteen
kuukauteen ollut saanut kirjettä.

Hän kulki vanhan kosijansa sivu, joka istui oven suussa, vielä
ränstyneenä talven pakkasista.

-- No, kas vaan!... Koska vaan tahdotte, niinkun tiedätte,
kultaseni!... (Hän yhä tarkotti lautapukua, joka kummitteli hänen
ajatuksissaan).

Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla
oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta
laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore,
kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa
ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli
elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun
päivät...

Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja,
neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin
oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä
valkoisia perhosia.

Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit,
komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät
katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä
silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he
uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.

Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät,
hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.

Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka
kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa
kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti
ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä
synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja
joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha
mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen
kuolemastaan!

-- Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti
suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine
ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan
vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun
etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään
sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.

Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli
kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin
päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä...

Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja
joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa
kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän
tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä.
Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:

-- Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?

Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen
olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut
kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja
päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja
tahrustellen.

Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä
ottamaan leimatuita papereja arkusta.

Niitä oli paljon,... mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä
varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja,
kaikki ne melkein haisivat kuolleelta...

Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä
huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen
puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat
tulleet takasin... Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta
sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin
Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle...

Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre,
Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091,
kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä..."

-- Mitä?... Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?...

-- Kuollut!... Hän on kuollut, poika toisti.

Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka;
syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva
arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki,
ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti
bretagnenkielellä:

-- "Marw éo!"...

-- "Marw éo!"... (Hän on kuollut!...)

Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun
halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.

Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan
vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen.
Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan
pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt
vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti
tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon
poikia!... Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen
viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki
rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken
toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen
lapsuus alkoi hämärtää...

Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä
inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa
kuolemaa!... Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä,
repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla
sormillaan.

Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!... Hyvä Jumala, sitä matkaa,
mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi
mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, -- niinkun haavoitettu
metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti
olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä
pelotti.

Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa,
jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet,
todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti
vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä
toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.

Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis
kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen
korvissaan; -- hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä
voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu
käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.

Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena,
silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen
päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi
kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin...



VI.


-- Vanha Yvonne on juovuksissa!

Hän oli langennut ja pojat juoksivat hänen perästään. Se oli juuri
Ploubazlanekin piiriin tullessa, jossa on paljon taloja pitkin tietä.
Hän oli kumminkin päässyt ylös omin voimin ja ontui poispäin sauvansa
nojassa.

-- Vanha Yvonne on juovuksissa!

Ja pojan nulikat juoksivat hänen eteensä ja nauroivat häntä vasten
naamaa. Hänen päähineensä oli aivan vinossa.

Olihan niitä muutamia pojista, jotka sydämmessään eivät sentään olleet
niin häjyjä, ja kun he aivan läheltä näkivät vanhan akan epätoivoisen
irvistyksen, kääntyivät he liikutettuina ja surullisina pois, eivätkä
uskaltaneet sanoa enää mitään.

Kun hän oli tullut kotiin ja pannut oven kiinni, päästi hän epätoivon
huudon, joka oli tukehduttaa häntä, ja hän kaatui nurkkaan pää seinää
vasten.

Hänen päähineensä oli pudonnut silmille ja hän nakkasi sen maahan,
kauniin päähine parkansa, jota hän oli niin vaalinut. Hänen viimeiset
pyhävaatteensa olivat aivan tahraantuneet, ja pieni, keltaisen valkea
tukansuortuva näkyi myssyn alta, täydentäen kurjaa epäjärjestystä.



VII.


Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa
asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa,
väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi,
hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi,
niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.

-- Minun pojanpoikani on kuollut!

Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.

Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi
polvilleen rukoilemaan.

He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun
kesäkuun hämärää kesti, -- ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se
ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka
soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin,
joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon
kuolleet...

Viimein Gaud sanoi:

-- Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni,
jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei
teidän tarvitse olla aivan yksinänne.

Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten
hänen tahtoansa toinen ajatus: -- hän ajatteli sitä, joka oli kaukana
kalastamassa.

Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti
juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?...
Luultavasti, sillä hän rakasti häntä... Ja keskellä omaa suruaan hän
ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen
kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama
suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; -- sanalla sanoen, hän
vaan ajatteli Yannia.



VIII.


Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen
veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; -- se
oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli
menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen
kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä
hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein
käsittänyt... Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä
itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun
merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.

Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten
kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän
heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.

Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin
hänen hautajaisiaan.

Keskiyön aikaan, -- kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että
hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin
hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, -- hän vielä oli olevinaan näissä
maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:

-- Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua
ja uni katoaa.

Mutta kun raskas käsi häntä kosketti ja ääni kuului sanovan: "Gaos! --
nouse ylös, vaihetaan miehiä!" kuuli hän paperin kahisevan rinnallaan
-- kamala ääni, joka todisti, että Sylvestre todellakin oli kuollut.
-- Voi, niin kirje!... se onkin siis totta! -- ja nyt se jo teki
valtavamman, julmemman vaikutuksen, ja hän hypähti äkkiä ylös unestaan
ja löi leveän otsansa kattopalkkiin.

Sitten hän pukeutui ja aukaisi luukun mennäkseen työhönsä, kalastamaan.



IX.


Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa,
ympäröivää, tuttua merenpintaa.

Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen
näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.

Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä
mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet
kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut
näkevänsä mitään, -- mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä
on, eikä voi olla olematta.

Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei
tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista
valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni
katsetta. -- Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi
epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.

Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska
ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein
sulivat yhteen suureksi hunnuksi.

Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi
juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus,
hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut
aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. -- Se yksin,
koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän
tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu;
-- ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.

Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona
vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä
juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja
kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää
aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se
tuli niin kaukaa.

Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja
vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana
hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun
viimeinen ilmaus hänestä.

Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka
syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa... Mutta sanat, jos
ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä
käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus
unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia
katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.

Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista,
joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen
veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut
vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä,
täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja
hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi
syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen
silmiensä eteen, -- ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä
hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. -- Mutta suuria
kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä
rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.

Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään
sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä
huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi
ja umpimieliseksi.

... Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu...

Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin,
joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut
sielun kuolemattomuutta.

Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin
he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan
olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä
epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita,
suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja
kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.

Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se
tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, -- ja se ajatus, että Sylvestre
oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa
epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.

Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä,
ikäänkun hän olisi ollut yksinään.

... Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli
tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi,
syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista
enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden;
mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.

Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän
sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu
tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu
vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; -- kohotettu
hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä
meren raskasta unta.

Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko,
joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle,
kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua...

Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja
synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann...

Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi
surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman
sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän
oli elänyt puolen ikäänsä...

Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla
eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen
kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen
kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.

Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.

Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos.
Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman
kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi
heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän
suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta.
Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset
olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä.
Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia,
joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka
taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten
täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.

Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien
perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä;
"Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta,
johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.

-- Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.

He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin
kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin
vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen
palataan.

Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai
heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista
toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota
vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä
kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin
tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.

Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää
ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota
läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten
pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean
kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi
niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja
hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.



X.


Tällä kertaa he saivat olla kymmenen päivää yhtä mittaa sakeassa
sumussa, mitään näkemättä. Kalansaalis pysyi hyvänä, ja kun oli paljon
työtä, niin ei ollut ikävä. Tuon tuostakin aina määrätyn ajan perästä
joku heistä puhalsi torveen, joka synnytti vimmaisen pedon mylvinnän
kaltaisen äänen. Joskus vastasi jostain kaukaa sumusta toinen mylvintä
heidän toitotukseensa. Silloin oltiin kahta valppaampia. Jos ääni
lähestyi, kaikki jännittivät korviaan tuntematonta naapuria kohti, jota
he luultavasti eivät koskaan näkisi, mutta jonka läheisyys kuitenkin
oli vaarallinen. Koeteltiin arvata kuka se oli; siitä oli huvia,
seuraa, ja haluten nähdä sitä, he pingottivat silmiään, tunteakseen
katseillaan käsittämättömien, vaikeitten verhojen läpi, joita yhä
riippui kaikkialla ilmassa.

Sitten se eteni ja torven mylvintä hälveni mykkään etäisyyteen; he
olivat taas yksin äänettömyydessä keskellä äärettömiä, liikkumattomia
höyryjä. Kaikki oli märkää, joka paikasta tippui suolaista vettä. Ilma
kävi kylmemmäksi, aurinko viipyi yhä kauvemmin taivaanrannan alla; oli
jo oikeita öitä, joita kesti yksi tai kaksi tuntia, ja joiden hämärä
oli synkkää ja jäätävää.

Joka aamu mitattiin veden syvyyttä, peljättiin "Marian" tulevan liian
likelle Islannin saarta. Mutta kaikki laivan köydet peräkkäin pantuina
eivät olisi ulottuneet meren pohjaan: oltiin siis juumalla, syvällä,
turvallisilla vesillä.

Elämä oli raitista ja kovaa; yltyvä kylmä lisäsi illan suloutta, oli
kun lämpimässä tuvassa ainakin, kun tuli tammiseen kajuuttaan, syömään
tai makaamaan.

Päivillä nämä miehet, jotka olivat enemmän muusta maailmasta erotetut,
kun munkit, puhelivat hyvin vähän keskenään. Kukin hoiti siimaansa,
toisen tunnin toisensa perästä samalla paikalla liikahtamatta, kädet
vain lakkaamatta jatkoivat kalastustyötään. He olivat toisistaan vaan
kahden, kolmen metrin päässä ja lopulta he eivät enää nähneet toisiaan.

Hiljainen sumu, valkea hämärä viihdyttivät mielen uneen. Kalastaissaan
he laulelivat jotain kotipuolensa laulua, puoliääneen, jott'eivät kalat
säikkyisi. Ajatukset kävivät hitaammiksi ja niitä oli vähemmän; ne
näyttivät venyvän, kestävän kauvemmin, jotta voisivat täyttää ajan,
jättämättä aukkoja, tyhjiä paikkoja, He eivät enää ollenkaan ajatelleet
naisia, koska oli jo kylmä; mutta he uneksivat hajanaisia, ihmeellisiä
unia, niinkun nukkuessa, ja näitten unelmien kulku oli yhtä sekava kun
sumu...

Sumuinen elokuu tavallisesti päätti joka vuosi tällä hiljaisella ja
surullisella tavalla Islannissa olon. Muuten he aina vielä elivät samaa
raitista elämää, rinta paisui ja jäntereet karastuivat.

Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa
olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen
hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää
hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin,
kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää
pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.

Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen
turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä
ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi
toisten pilapuheille.

Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre
luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, -- ja
josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko
maailmassa... Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään...

Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita
ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle
näkynyt.



XI.


Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa
alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka
olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:

-- Kuka puhui?

Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.

Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.

Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt
eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen
oikein pitkän varotustoitotuksen.

Jo se ääni yksistään karmi selkää siinä hiljaisuudessa. Silloin ikään
kun tämän väräjävän torventoitotuksen loihtimana ilmestyi näkyviin
suuri, odottamaton, harmaa ilmiö, joka uhkaavana kohosi korkealle aivan
lähellä heitä: siinä oli mastoja, raakoja, köysiä, täysi laivan kuva,
joka äkkiä, kokonaan tuli selvästi näkyviin, niinkun pelotuskuvat,
jotka ainoalla valosädekimpulla loihditaan pingotetulle vaatteelle.
Ja toisia miehiä tuli näkyviin niin likellä, että niitä oli voida
koskettaa, ne nojautuivat vasten veneen reunaa, ja katsoa töllistelivät
heitä, niinkun olisivat peljästyneinä ja hämmästyneinä unesta
heränneet...

He kävivät käsiksi airoihin, varamastoihin ja kekseihin -- mitä
vaan oli saatavilla pitkää ja vahvaa -- ja pistivät ne ulos
laidan ulkopuolelle, pitääkseen loitompana lähestyvää ilmiötä ja
vierailijoita. Toiset myöskin peljästyneinä kurottivat ulos suuria
tankoja, sysätäkseen heitä luotaan.

Mutta raakapuut vaan pikkuisen ratisivat heidän yläpuolellaan, ja
mastit, jotka hetkeksi olivat tarttuneet toisiinsa, erosivat heti
helposti; koska oli aivan tyyni, saatiin yhteentörmäys vältetyksi: ne
sysäsivät toisiaan niin keveästi, kun toinen laiva ei olisikaan ollut
kiinteätä massaa, vain jotain pehmyttä, melkein painotonta...

Kun vaara oli ohitse, niin miehet rupesivat nauramaan; he tunsivat
toisensa:

-- Ohoh! "Marian" miehiä!

-- Kas! Gaos, Laumek, Guermeur!

Ilmiö oli "Reine-Berthe", kapteeni Larvoër, se oli myös Paimpolista;
merimiehet olivat läheisistä kylistä: suuri, mustapartainen, jonka
hampaat näkyivät nauraissa, se oli Kerjégou, Ploudanielista, toiset
olivat Plounésista ja Plounérinistä.

-- Mutta miksi te ette soittaneet sen pahuukset'? kysyi Larvoër
"Reine-Berthen" kannelta.

-- Entäs te sitten! sen merirosvot, sen _merensikiöt_?...

-- Mekö?... se on eri asia, _meitä on kielletty meluamasta_. (Sen hän
vastasi, niinkun olisi mikä synkkä salaisuus näissä sanoissa piillyt,
samalla hän nauroi niin häjysti, jotta sitä sitten usein muistettiin
"Marialla" ja se antoi paljon ajattelemista).

Ja sitten, ikäänkun olisi liiaksi sanonut, hän lopetti leikkipuheella:

-- Meidän torvemme on tuo puhaltaissaan halaissut.

Ja hän näytti miestä, jolla oli naama kun merenhirviöllä, ja paksu
kaula ja leveä rinta, ja joka oli harteikas ja lyhytjalkainen ja näytti
kamalan voimakkaalta.

Ja katsellessaan toisiaan ja odotellessa tuulenpuuskaa tai virranvetoa,
joka olisi kuljettanut toista nopeammin eteenpäin kun toista ja
erottanut laivat toisistaan, alkoivat he keskustella. Nojautuen kaikki
laitaa vasten, ja pysytellen erillään pitkillä puukangillaan, he
puhelivat kotipuolen kuulumisia, viime kirjeistä, jotka olivat saaneet
"luovijasta", vanhoista vanhemmistaan ja vaimoistaan.

-- Minun vaimoni, Kerjégou sanoi, ilmoittaa saaneensa pienen, jota me
jo olemme odottaneet, ja sitten on tusina pian täysi.

Toisella oli kaksoset ja kolmas kertoi, että kaunis Jeannie Caroff
-- jonka tytön islantilaiset hyvin tunsivat -- oli mennyt naimisiin
rikkaan, kivuloisen miehen kanssa Plourivon piiristä.

He näkivät toisensa valkean udun läpi, ja oli niinkun se olisi
muuttanut äänenkin, joka tuntui kumealta, loittoselta.

Sillä välin Yann ei voinut kääntää silmiään eräästä kalastajasta, se
oli pieni, vanhanpuoleinen mies, hän tiesi varmaan, ettei hän ollut
sitä miestä koskaan ennen nähnyt ja kuitenkin oli se heti sanonut:
"Päivää, suuri Yann!" ja hyvin tuttavasti; se oli marakatin näköinen ja
vilkutti lakkaamatta ilkeitä läpitunkevia silmiään.

-- Minulle, sanoi vielä Larvoër, "Reine-Bertheltä", on ilmoitettu, että
vanhan ploubazlanekilaisen Yvonne Moanin pojanpoika on kuollut, hän
palveli, niinkun tiedätte, asevelvollisuuttaan Kiinan sotalaivastossa,
vahinko poikaa!

Kuullessaan sen, muut "Marian" miehet katsoivat Yanniin nähdäkseen,
joko hän tiesi tämän surusanoman:

-- Niin on, hän sanoi matalalla äänellä, välinpitämättömän ja ylpeän
näköisenä, viime kirjeessä isä siitä kertoi.

He katselivat kaikki häntä, udellen hänen suruaan ja se häntä harmitti.

He puhelivat nopeasti vaalean sumun läpi, sillä välin kun heidän oudon
yhtymisensä minutit kuluivat.

-- Minun vaimoni kertoo minulle samalla, jatkoi Larvoër, että herra
Mévelin tytär on muuttanut kaupungista Ploubazlanekiin, hän hoitaa
tätiään vanhaa Moania; hän käy nyt päivätöissä henkeään elättääkseen.
Muuten, sitä minä aina olen luullutkin, että hän olisi rohkea ja kunnon
tyttö, koristuksistaan huolimatta.

Taas he katsoivat kaikki Yanniin, joka alkoi suuttua täyttä totta, ja
tumma puna nousi hänen ruskeille poskilleen.

Tähän päättyi keskustelu "Reine-Berthen" väen kanssa, joita ei sen
jälkeen kukaan elävä olento nähnyt. Jo hetken ajan olivat he näkyneet
epäselvemmin, sillä heidän laivansa ei enää ollut yhtä likellä,
ja äkkiä huomasi "Marian" väestö, ettei heillä ollut mitään pois
työnnettävää, ei enää mitään pitkien puutankojen päässä, he hapuilivat
kekseillään, airoillaan, masteillaan ja raaoillaan tyhjää ilmaa ja
ne putosivat toinen toisensa perästä loiskahtaen mereen, niinkun
puutuneet suuret käsivarret. Ne vedettiin laivaan sisään, kun niitä
ei enää tarvittu. "Keine-Berthe" oli hälvennyt tiheään sumuun, se oli
kadonnut äkkiä kokonaan, niinkun transparangikuva, jonka takaa lamppu
on sammunut. He koittivat huutaa heille, mutta eivät saaneet vastausta
-- kuului vaan omituinen moniääninen pilkallinen jupina, joka päättyi
valitukseen, ja Marian miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan...

"Reine-Berthe" ei palannut silloin kun muut islantilaiset, ja kun
"Samuel-Azéniden" miehet eräässä vuonossa löysivät varmoja jäännöksiä
siitä (peräpuolen ja osan köliä), ei sitä enää odotettukaan, lokakuussa
kaikkien sen merimiesten nimet piirrettiin mustille tauluille, jotka
asetettiin kirkkoon.

Mutta siitä kun sitä viimeksi oli nähty, -- "Marian" väestö oli
tarkalleen pannut mieleen päivämäärän, aivan paluuaikaan saakka,
-- ei ollut mitään vaarallisempaa myrskyä Islannin merellä, jota
vastoin kolme viikkoa aikaisemmin, läntinen tuulenpuuska oli huuhtonut
mereen useita miehiä ja tuhonnut kaksi laivaa. Sitten he vielä
muistelivat Larvoërin naurua, ja yhdistämällä kaikki asianhaarat,
saivat he kummallisia johtopäätöksiä. Yann muisteli usein sitä yötä ja
merimiestä, joka apinantavalla vilkutteli silmiään: ja joskus "Marian"
miehet kammoksuen arvelivat, että he sinä aamuna ehkä olivatkin
puhuneet vainaajain kanssa.



XII.


Kesä kului jo elokuun lopulle, ensimäisten aamusumujen aikana
islantilaiset palasivat.

Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä
Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet
köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan
kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty,
kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän
oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista
kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli
paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.

Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja
tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä
matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun
herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat
lakkia.

Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä,
hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt
kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä
yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin,
solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, -- kun
hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli...

Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa
vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä
paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään,
jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien
välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.

Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut
enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran
eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten,
luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän
tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten
välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein
iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli
ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.

Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan
kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita,
on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina
Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole
pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta
ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä
täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty
höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita,
taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun
mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka
suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla
ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana
näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka
alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis
sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin
kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka
turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti
hetkeksi vaipuneen uneen.

Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka
raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran
suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita
kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori
olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse
luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka
mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.

Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman
lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä,
hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli
tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, -- ylpeänä
sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan
tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena,
ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä
hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun
hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään
muuhun...

Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen
kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei
Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, -- sillä Yann ei ollut
samanlainen kun toiset.

-- Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi
heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata
olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt
olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän
aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun
jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun
Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties?
ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt
kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä,
pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän
voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista.
Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä
riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi
käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.

Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä
hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä
päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke;
tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen
pyytämättä apua keltäkään.

Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi
astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana
Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea
olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti
mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli
köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun
kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä.
Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva
salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun
tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun
ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata,
keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja
pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä,
hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan,
sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää
päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat
vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka
ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen
vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat
hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:

-- Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta...

-- En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen
tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.

-- Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.

He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi
kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka
se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.

Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät
puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli
syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.

Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita,
savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä
käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden
rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.

Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa,
näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.

Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi
Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen
kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita
merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen
omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä
tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien
ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen
muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.

Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun
ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja
katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.

Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, -- ja Gaud
herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja
astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa,
hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.



XIII.


Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri
oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se
tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti
kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin
kotimatkalle, -- ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän
Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.

Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan
lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean
vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli
hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja
että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä... Ja sitten hän
pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun
oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos
hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka
maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa
toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea
toistensa sivu kapealla tiellä.

Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun
säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.

Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen
vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän
katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat
silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi
sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja
myöten, aivan tukan rajaa myöten.

Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:

-- Päivää, neiti Gaud!

-- Päivää, herra Yann, hän vastasi.

Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa,
vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä
tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat...

Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien
välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi,
tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia,
jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.

-- Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa,
tullessani risuja kokoomasta: -- me puhuimme minun poikaparastani,
niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja
puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika
parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä... Hän seurasi minua portille
saakka, kantoi minun pientä risukimppuani...

Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli
siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa,
oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää
toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa...

Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta,
maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.



XIV.


Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki
esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt,
-- ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.

Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.

Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen
pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi
häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä,
niinkun lapset.

Mummo parka!... Valoisampina hetkinään hän oli vieläkin niin lempeä ja
hyvä, jotta Gaud ei herennyt häntä kunnioittamasta ja rakastamasta.
Hän, joka aina oli ollut hyvä, tuli lopulta häjyksi, hän paljasti
viimeisillä hetkillään ilkeyttä, joka koko elämän iän oli uinunut, hän
ilmaisi tietävänsä raakoja sanoja, joita hän ei koskaan ennen ollut
käyttänyt, se oli kummallista ivaa.

Hän alkoi myöskin laulaa, ja sitä oli vielä vaikeampi kuulla kun hänen
vihaansa, hän lauloi mitä vaan sattui päähän pälkähtämään, messun
osia tai joutavia renkutuksia, joita hän ennen oli satamassa kuullut
merimiesten laulelevan. Hän lauloi "Paimpolin tyttöjä", tai muita
semmoisia, heilutellen päätään ja lyöden tahtia jalallaan. Mutta hän
vaikeni äkkiä, katsoa tuijotti tyhjään ja hänen silmistään katosi
kaikki elon ilmaukset, ne olivat kun sammuva liekki, joka viimeisen
kerran leimahtaa ennen sammumistaan. Ja sitten pää painui alas, hän
istui kauvan aikaa voimattomana ja leuka longotti ryntäillä niinkun
kuolleella.

Eikä hän ollut niin siistikään kun ennen, ja siitä oli Gaudille uutta
huolta.

Kerran sattui niin ettei hän enää muistanut pojanpoikaansa.

-- Sylvestre? -- Sylvestre?... hän sanoi Gaudille ja näytti
mietiskelevän, kuka se mahtoi olla, voi, pahuus sentään! tyttöseni,
minulla näet on nuorena ollessani ollut niin paljon poikia ja tyttöjä,
tyttöjä ja poikia, jotta minä, totta tosiaan, en nyt enää...

Ja samalla hän huiskutti laihoja käsiään melkein ilettävän
huolettomasti.

Seuraavana päivänä hän taas saattoi muistaa hänet, ja hän kertoi
tuhansia pikku seikkoja hänestä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän oli
sanonut, ja mummo parka itki koko päivän.

Voi niitä talvi-iltoja, kun ei ollut puita pesään panna! Tehdä työtä ja
kylmää, tehdä työtä elättääkseen henkeään, ommella hienoa ompelusta,
jonka hän joka ilta toi Paimpolista kotona lopettaakseen ennen maata
menoa.

Yvonne muori istui ääneti takan ääressä, jalat sammuvalla hiilustalla,
kädet esiliinan alla. Mutta aikaisemmin illalla täytyi aina puhella
hänen kanssaan.

-- Miks'et sinä puhu mitään, tyttöseni? Kyllä minä aikoinani tunsin
sinun ikäisiäsi, jotka osasivat puhella. Minä luulen, ettemme me
näyttäisi kumpikaan niin surullisilta, jos sinä tahtoisit puhella vähän.

Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla
kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut,
hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä,
-- muuten oli kaikki hänestä samantekevää, -- ja herkesi puhumasta
kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.

Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä
nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään
tyhjyyteen...

Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun
leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja
kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti
oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui,
hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.

Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon
kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin,
muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat
maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle
tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut
turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo
melkein kuului heihin.

Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta
kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta.
Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti
sydämmeen saakka.

Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.

Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä
valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka
vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä,
yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan
ja näkinkengän sekaisesta savesta.

Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä,
riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin
pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin
enemmän toisistaan.

Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne
muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin
näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin
huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi,
raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen
juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien
vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät
tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä
lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla
äänellään...

Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai
he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän
porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä,
He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka
kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin.
Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen
räiskintään ja tuulen ulvontaan, -- hän koitti erottaa Yannin ääntä;
kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.

Yann teki pahoin, kun hän ei enää käynyt heitä katsomassa, -- ja sitten
hän vielä vietti iloista elämää niin kohta Sylvestren kuoleman jälkeen,
-- se ei ollut hänen tapaistaan! Ei, Gaud ei häntä enää käsittänyt,
mutta ei sittenkään voinut heretä häntä ajattelemasta, uskoa häntä
sydämmettömäksi.

Ja iloista elämää Yann viettikin kotiin tultuaan.

Ensiksi oli hän tehnyt tavallisen lokakuun matkan Gascognen lahteen,
-- ja se on aina hauska aika islantilaisille, heillä on silloin
kukkaroissaan vähän rahaa, jonka he voivat huoletta tuhlata (kapteenit
maksavat heille osan saaliin hinnasta etukäteen, sillä vakinainen jako
tapahtuu vasta talvella).

He olivat niinkun muinakin vuosina menneet saarille suoloja
hakemaan, ja siellä hän oli Saint-Martin-de-Réssä uudestaan
rakastunut ruskeaveriseen tyttöön, jota hän edellisenäkin
syksynä oli armastellut. He olivat yhdessä kävelleet viimeisinä
auringonpaisteisina päivinä punertavilla viinimailla, jossa linnut
laulelivat ja kypsät viinirypäleet, hiekkaneilikat ja läheinen meri
täyttivät ilman tuoksuillaan; he olivat tanssineet piiritanssia
viinirypältenkorjuujuhlissa, joissa makeat viinit päihdyttävät ja
kiihoittavat lempimään.

Lopulta oli "Maria" kulkenut Bordeauxiin saakka, siellä hän oli taas
tavannut kauniin laulajattaren, joka oli lahjoittanut hänelle kellon,
ja oli välinpitämättömästi taas antanut jumaloida itseään kahdeksan
päivän kuluessa.

Marraskuussa Bretagneen palattuaan hän oli ollut useissa ystäviensä
häissä, sulhaspoikana, aina kauniisen juhlapukuunsa puettuna, ja usein
hän oli keskiyön jälkeen lopulla tanssiaisia ollut juovuksissa. Joka
viikko hänellä oli uusia seikkailuja, joita tytöt liioitellen kilvan
kertoivat Gaudille.

Kolmesti tai neljästi Gaud oli nähnyt hänen tulevan vastaan
Ploubazlanekin tiellä, mutta aina niin hyvissä ajoin, että hän oli
voinut välttää häntä, sitä paitse poikkesi Yannkin silloin aina tieltä.
He välttivät toisiaan ikäänkun sanattoman sopimuksen mukaan.



XV.


Paimpolissa on suuri nainen nimeltä rouva Tressoleur; erään satamaan
vievän kadun varrella hän pitää kapakkaa, joka islantilaisten kesken on
hyvin tunnettu, ja jossa kapteenit ja laivanisännät käyvät merimiehiä
pestaamassa, valitsemassa paraimmista ja juomassa heidän kanssaan.

Hän oli aikoinaan ollut kaunis, vieläkin hän mielistelee merimiehiä,
mutta nyt hänellä on viikset, hän on kun mies ruumiiltaan ja puheissaan
karkea. Kapakoitsijan kasvot suuren, valkean, nunnan päähineen alla;
hänessä oli jotain uskonnollista, joka ei lähde hänestä, koska hän
on bretagnelainen. Hänen päähänsä ovat kaikkien seudun merimiesten
nimet kirjoitetut niinkun luetteloon; hän tunsi hyvät ja huonot, tiesi
säntilleen, mitä he ansaitsevat ja mihin he kelpaavat.

Muuanna päivänä Tammikuussa oli hän kutsunut Gaudia ompelemaan uutta
pukua itselleen, ja hän sai tehdä työtä pienessä huoneessa vierassalin
takana.

Rouva Tressoleurin luo tullaan portin kautta, joka on kahden tanakan
graniittipylvään välissä, talon ensimäisen kerroksen alla, vanhaan
tapaan; kun sen avaa, niin melkein aina sattuu kiitämään pitkin katua
joku tuulen puuska ja se lykkää tulijan sisään, niin että tulevat kun
hyökkylaineen viskaamina. Sali on matala ja syvä, valkeaksi rapattu
ja koristettu kultakehyksisillä tauluilla, joissa näkyy laivoja,
yhteentörmäyksiä ja haaksirikkoja. Yhteen nurkkaan on hyllylle asetettu
fajanssinen Neitsyen kuva keskelle tekokukkia.

Nämä vanhat seinät ovat kajahtaneet monista voimakkaista
merimieslauluista, ne ovat nähneet paljon hurjaa, raakaa iloa, --
Paimpolin vanhimmilta, merirosvojen myrskyisiltä ajoilta, meidän
päivien islantilaisiin, jotka eivät paljon ole esi-isistään muuttuneet.
Ja monta ihmishenkeä on täällä pantu menemään, pestattu kahden kohmelon
välillä, näitten tammipöytien ääressä.

Ommellessaan Gaud kuunteli, kun toisella puolella seinää rouva
Tressoleur keskusteli Islannin asioista kahden vanhan merimiehen
kanssa, jotka istuivat siellä juomassa.

Vanhukset keskustelivat kauniista, uudesta veneestä, jota paraillaan
varustettiin satamassa: ei se, "Leopoldine", koskaan valmistu ensi
kalastuskaudeksi.

-- No, mutta, emäntä tokasi, valmistuu varmaan! -- Minä voin kertoa,
että sille jo miehistökin hankittiin eilen: Guermeurin vanhan "Marian"
kaikki miehet, sillä se aiotaan myödä purettavaksi; viisi reimaa miestä
siihen pestattiin, tässä -- minun silmäini edessä, -- tällä pöydällä
-- minun kynälläni he piirsivät nimensä alle. Ja minä takaan, että ne
ovat kunnon poikia: Laumek, Tugdual Caroff, Yvon Duff, Keraezin poika
Tréguierista, -- ja suuri Yann Gaos, Pors-Evenistä, joka vetää vertoja
kolmelle!

"Leopoldine!"... Gaud paraiksi kuuli veneen nimen, jonka piti viedä
Yann pois, ja se kiintyi samalla hänen muistiinsa, ikäänkun se olisi
siihen taottu, jottei se pääsisi häviämään.

Kun hän illalla, Ploubazlanekiin palattuaan lopetteli työtään pienen
lamppunsa valossa, niin ei hänen mielestään haihtunut tämä sana, jonka
pelkkä kaiku sai hänet alakuloiseksi. Ihmisten ja laivojen nimillä
on oma kaikunsa, melkein merkityksensä. "Leopoldine", se uusi, outo
nimi seurasi häntä luonnottoman itsepintaisesti, siitä tuli häjy
painajainen. Hän oli toivonut, että hän vielä kerran näkisi Yannin
lähtevän "Marialla", jolla hän kerran oli käynyt, jonka hän tunsi, ja
jota Neitsyt oli suojellut niin monen vuoden vaarallisilla matkoilla;
tämä muutto, tämä "Leopoldine" lisäsi vaan hänen huoliaan.

Mutta kohta hän sanoi itselleen, ettei se kuulunut häneen, ettei
mikään mikä koski Yannia, enää kuulunut häneen. Ja samantekevähän se
hänelle lie, oli Yann siellä tai täällä, sillä tai tällä laivalla,
tuli tai meni!... Olisiko hän onnettomampi tai vähemmän onneton, kun
Yann oli Islannissa, kun tuli kesä, lämmin kesä, autioihin mökkeihin,
joissa naiset yksinään ja levottomina elostavat; -- tai kun taas
tuli uusi syksy, tuoden taas kalastajat kotiin?... Kaikki sehän
oli hänelle samantekevää, ei se tuonut hänelle iloa eikä toivoa.
Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, ei ollut mitään, mikä
olisi voinut lähestyttää heitä, koska Yann oli unohtanut Sylvestre
parankin. Gaudille selveni, että hänen piti ainaiseksi luopua
ainoasta unelmastaan, elämänsä ainoasta toivosta; hänen piti heretä
ajattelemasta Yannia, kaikkea, mikä vaan miten oli yhteydessä hänen
elämänsä kanssa, Islannin nimeäkin, joka vielä hänen tähtensä kajahti
niin surullisen viehättävästi hänen korvissaan, ajaa kokonaan pois ne
ajatuksen, pyyhkiä ne pois; hänen tuli käsittää, että se oli lopussa
ainaiseksi lopussa...

Hän katseli hellästi nukkunutta, vanhaa mummo parkaa, joka häntä vielä
tarvitsi, mutta joka kohta oli kuoleva. Ja sitten, miksi hyväksi hän
sitten eläisi, tekisi työtä, miksi ja mihin?...

Länsituuli oli taas alkanut riehua ulkona, katosta oli alkanut tippua
vettä, tyynesti ja keveästi, se oli kun lapsen itkua, tuulen ulvonnan
rinnalla. Ja Gaudin silmistä alkoi vierähdellä kyyneleitä, orvon,
hyljätyn kyyneleitä, huulille ne jättivät hiukan katkeran maun, ja
sitten ne hiljaa putosivat hänen työlleen, niinkun kesäinen sade,
jota ei vihuri kuljettele, vaan joka putoaa raskaasti ja nopeasti
ylen täysistä pilvistä. Hän ei voinut nähdä, masentuneena, kauhistuen
elämänsä tyhjyyttä, hän kääri kokoon rouva Tressoleurin väljät liivit
ja koetti panna maata.

Hän värähteli ojentaessaan jäseniään kauniissa herrassängyssään: se
kävi joka päivä kosteammaksi ja kylmemmäksi, -- niinkun kaikki muutkin
esineet tässä mökissä. -- Mutta hän oli nuori ja hän lämpeni ja nukkui
kesken itkuaan.



XVI.


Vielä oli kulunut muutamia synkkiä viikkoja, ja oltiin jo helmikuun
ensi päivissä, ilma oli jo kaunista ja lauhkeata.

Yann oli käynyt isäntänsä luona, hakemassa osuuttaan viime kesän
kalastukseen, hän sai 1500 markkaa, jotka hän perheensä tavan mukaan
aikoi jättää äitinsä huostaan. Vuosi oli ollut hyvä ja hän palasi
tyytyväisenä kotiin.

Lähellä Ploubazlanekia hän näki väentungoksen tien vieressä: vanha
mummo viuhtoi kepillään ja hänen ympärillään oli meluavia poikia, jotka
nauroivat... Se oli Moan mummo!... Hän, mummo parka, jota Sylvestre
jumaloi; likaisena ja repaleissa, hänestä oli tullut vanha, tylstynyt
akanrahjus, jommoisten ympärille ihmiset teillä kokoontuvat!... Se kävi
Yanniin sanomattoman kipeästi.

Ploubazlanekin pojat olivat tappaneet mummon kissan, ja hän uhkasi
heitä kepillään, vihan ja epätoivon vimmassa.

-- Voi toki! jos hän, minun poika parkani olisi ollut täällä, niin ette
olisi uskaltaneet, se on varma se, te sen ilkiöt!

Hän näytti langenneen, juostessaan heidän perästään lyödäkseen heitä;
päähine oli vinossa, vaatteet aivan likaiset, ja he vielä sanoivat
hänen olevan juovuksissa (niinkun joskus sattuu Bretagnessa muutamille
vanhus raukoille, jotka ovat saaneet paljon kovaa kokea).

Yann tiesi, ettei se ollut totta, että hän oli kunnianarvoinen vanhus,
joka ei koskaan juonut muuta kun vettä.

-- Ettekö te häpeä? hän sanoi pojille, mahtavalla äänellään,
vihastuneena hänkin.

Ja silmänräpäyksessä kaikki pojat pakenivat pois häpeissään ja
hämillään, sillä pitkän Gaosin kanssa ei ollut leikkimistä.

Gaud, joka juuri palasi Paimpolista, tuoden muassaan työtä illaksi,
oli nähnyt kaukaa ja tuntenut mummonsa keskellä joukkoa. Peljästyneenä
hän tuli juosten saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut, mitä hänelle
oli tehty, -- ja kun hän näki kissan, ymmärsi hän, että he olivat sen
tappaneet.

Hän katsoi avomielisillä silmillään Yanniin, joka ei katsonut poispäin;
tällä kertaa he eivät ajatelleet paeta toisiaan, molemmat vain
kävivät tulipunaisiksi, sekä Yann että Gaud, veri tulvaili samalla
kertaa kummankin poskiin, he katselivat toisiaan vähän hämillään, kun
olivat niin likellä toisiaan; mutta vihatta, melkein hellästi, sama
sääliväisyyden ja avuliaisuuden tunne heitä yhdisti.

Jo kauvan aikaa olivat koululapset halunneet tappaa kuollutta kissa
parkaa, kun se oli niin musta ja oli niin ruma, mutta se oli hyvä
kissa, kun sitä katseli likempää, sillä oli hiljainen ja melkein lempeä
katse. He olivat tappaneet sen kivittämällä ja toinen silmä oli puhki.
Mummo parka höpisi uhkauksia ja meni kotiin päin aivan kiihtyneenä ja
hoiperrellen, kantaen kuollutta kissaa hännästä.

Voi minun poika parkaani, poika parkaani... jos hän vielä olisi elossa,
niin eivät olisi uskaltaneet tätä tehdä, eivätpä olisi!...

Kyyneleitä vierähteli kurttuisille kasvoille, ja hänen kätensä, joissa
suuret siniset suonet näkyivät, vapisivat.

Gaud oli asettanut päähineen suunnilleen, ja koetti lohduttaa häntä
hellillä sanoilla. Ja Yannia harmitti, jotta lapset saattoivat
olla niin häjyjä. Saattoivat tehdä tämmöistä vanhalle naisparalle.
Hänellekin oli kyyneleet tulla silmiin. -- Mutta ei kissan tähden,
tietysti, sillä nuoret, kovat miehet, semmoiset kun Yann, voivat
mielellään leikkiä eläinten kanssa, mutta eivät he niitä sääli; mutta
hänen sydäntänsä vihloi, kun hän astui vanhan, uudestaan lapseksi
tulleen mummon perästä, joka kantoi kuollutta kissaansa hännästä. Hän
ajatteli Sylvestreä, joka oli muoria niin suuresti rakastanut, kuinka
kauheasti hän olisi surrut, jos hän olisi aavistanut, että hänen
mummonsa näin päättäisi päivänsä pilkattuna ja kurjana.

Gaud pyyteli anteeksi niinkun se, jonka oli vastattava hänen puvustaan.

-- Hän on varmaankin langennut, kun on niin likainen, hän sanoi hiljaa,
hänen pukunsa ei ole uusi, se on totta, sillä me emme ole rikkaita,
herra Yann; mutta minä sitä rakentelin vasta eilen, minä olen varma
siitä, että kun minä tänä aamuna läksin, hän oli siististi puettu.

Yann katseli häntä pitkään; tämä pieni yksinkertainen selitys kenties
liikutti häntä enemmän kun valituimmat lauseet tai nuhteet ja
kyyneleet. He astuivat edelleen vieretysten Moanien mökkiin päin. --
Hän tiesi, että Gaud aina oli ollut kaunis, kauniimpi kun kukaan muu,
mutta hän näytti hänen mielestään vieläkin kauniimmalta, sen jälkeen
kun hän oli tullut köyhäksi ja saanut suruja. Hänen kasvonsa olivat
käyneet totisemmiksi, hänen pellavan harmaat silmänsä olivat tulleet
ujommiksi, mutta näyttivät kuitenkin tunkevan syvemmälle, sielun
pohjaan saakka. Hänen vartalonsa oli myöskin täydelleen kehittynyt.
Hän täytti kohta kaksikymmentä kolme vuotta, hän oli kauneutensa
kukoistusiässä.

Ja sitten oli hän nyt kalastajan tytön puvussa, mustassa puvussa
ei ollut liikoja koristuksia ja päähine oli aivan yksinkertainen.
Ei voinut sanoa, mistä se tuli, että hän vieläkin näytti hienolta
neidiltä, se oli jotain hänen olennossaan, jotain tiedotonta, josta
häntä ei voinut moittia; kenties hänen liivinsä, jotka vieläkin vanhan
tavan mukaan olivat enemmän ruumiin mukaisia kun muitten, ilmaisivat
selvemmin rinnan ja hartiain pyörevyyden... Mutta ei, pikemmin se
asusti hänen tyynessä äänessään ja hänen katseessaan.



XVII.


Nähtävästi hän aikoi seurata heitä ehkäpä kotiin saakka.

He kulkivat kaikki kolme yhdessä eteenpäin, ikäänkun olisivat kissan
hautajaisia pitäneet, melkein näytti vähän naurettavalta, kun näki
heidän kulkevan kun juhlasaatossa: ihmiset naurahtivat ovissaan
heille. Vanha Yvonne keskessä kantaen kissaa; Gaud oikealla puolella,
hämillään ja vielä tulipunaisena; suuri Yann vasemmalla, pää pystyssä
ja miettivän näköisenä.

Sillä välin oli mummo parka tyyntynyt matkalla melkein äkkiä, hän oli
itsestään järjestänyt pukuaan ja mitään sanomatta hän alkoi salaa
tarkastaa heitä kumpaakin, ja hänen katseensakin oli taas käynyt
selväksi.

Eikä Gaudkaan puhunut mitään, sillä hän pelkäsi antavansa Yannille
siten aihetta sanoa jäähyväiset. Hän olisi ainaiseksi tahtonut
muistissaan säilyttää sitä lempeätä katsetta, jonka hän oli Yannilta
saanut, hän olisi tahtonut ummessa silmin, jotta ei enää näkisi mitään
muuta, astua hänen rinnallaan kauvaksi pois, haaveksien vain, eikä niin
pian tulla heidän tyhjään, synkkään kotiinsa, jossa kaikki oli katoavaa.

Ovella syntyi tuommoinen epäilyn hetki, jolloin sydän tuntuu herkeävän
sykkimästä. Mummo astui sisään taakseen katsomatta, sitten Gaud
epäröiden, ja viimeiseksi myöskin Yann astui sisään...

Yann oli ensikertaa heillä, erityisettä syyttä nähtävästi, mitähän hän
tahtoi? -- Kynnyksen yli astuessaan, liikutti hän kädellään lakkiaan,
ja huomattuaan Sylvestren muotokuvan, jota mustista helmistä tehty
hautajaisseppele ympäröi, lähestyi hän sitä hitaasti niinkun hautaa.

Gaud seisoi pystyssä, kädet pöydän nojassa. Yann alkoi katsella
ympärilleen, ja Gaud seurasi häntä silmillään, kun hän ääneti
tarkasteli heidän köyhyyttään. Ja köyhä se olikin, vaikka siivo,
näitten armottomain asunto, jotka olivat yhteen yhtyneet. Kenties
Yann vähän sääliä tunsi, kun näki hänet kurjassa, kovasta graniitista
tehdyssä, olkikatolla varustetussa hökkelissä. Entisestä rikkaudesta ei
ollut muuta kun valkea vuode, herrasneidin kaunis vuode jäljellä, ja
tahtomattaan Yannin silmät palasivat siihen...

Hän ei sanonut mitään... Miksi ei hän mennyt pois?... Vanha muori,
joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän
lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja
levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa
vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti
tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä
syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka
viipyi. -- --

-- Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte...

Mitä hän aikoi sanoa?... Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen,
jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin
uskalsi pukeutua sanojen muotoon...

-- Jos te vieläkin tahdotte... Kalastus on onnistunut hyvin tänä
vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani...

Jos hän vieläkin tahtoi!... Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut
oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli
hänen tarkottavan.

Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.

-- Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.

Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan... Mikä sitten lie
estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti,
ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän
oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa
suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.

-- No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut
ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin
hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi
mietityksi vähän, niin hän vastaa heti... Istukaa, herra Yann ja juokaa
lasi siiteriä meidän kanssamme!

Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan,
kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin
sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä
aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä
kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt
hän kosi häntä, -- nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä
siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää;
mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia
häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli
silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka
kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi
ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja
kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.

-- Niin Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset, mummo sanoi, ja minä
Häntä kiitän, sillä minä iloitsen, että olen elänyt näin vanhaksi,
saadakseni nähdä tämän, ennenkun kuolen.

He seisoivat vielä siinä vastatusten, käsitysten, eivätkä löytäneet
mitä sanoa toisilleen; he eivät tienneet ainoatakaan sanaa, joka olisi
ollut kyllin suloinen, ainoatakaan lausetta, joka olisi merkitykseltään
ollut sopiva, joka olisi näyttänyt kyllin arvokkaalta katkaisemaan
heidän suloista äänettömyyttään.

-- Suudelkaa toisianne edes, lapsi kullat... Mutta eiväthän ne puhu
mitään!... Herranen aika minkälaisia lapsukaisia minulla tuossa
on!... No Gaud, tyttöseni, sano hänelle jotain... Minun aikanani oli
muistaakseni tapana suudella toisiaan, kun tultiin kihloihin...

Yann otti hatun päästään pois, oudon kunnioituksen tunteen valtaamana,
ennenkun hän kumartui suutelemaan Gaudia -- ja hänestä tuntui siltä,
kun se olisi ollut ensimäinen todellinen suudelma, jonka hän antoi
eläissään.

Gaud suuteli myös Yannia, painaen sydämmellisesti raikkaat huulensa
sulhasensa meren rusentamille poskille. Uunin takana sirkka heille
lauloi onnea, ja se arvasi oikein tällä kertaa. Ja Sylvestre paran kuva
näytti hymyilevän mustan seppeleensä keskeltä. Ja kaikki näytti äkkiä
virkistyneen ja nuortuneen synkässä mökissä. Viehättävä sulosointu
täytti hiljaisuuden: talven kalpea hämäräkin, jota ikkunan kautta tuli
sisään, oli muuttunut kauniiksi, lumoavaksi valoksi...

-- Niin sitten kun Yann palaa Islannista kai menette naimisiin, lapsi
kullat!

Gaud katsoi alas. Islanti, "Leopoldine", -- se oli totta, hän oli jo
unohuttanut nämä kauheat esteet. -- Islannista palattua!... voi kuinka
kauvan vielä piti odottaa, kokonainen, pelonalainen kesä!

Ja Yann polki levottomasti maata jalallaan, hänestäkin se näytti liian
pitkältä, ja hän laski nopeasti itsekseen, eikö kiirehtimällä vielä
ehtisi viettää häitä ennen lähtöä: niin monta päivää tarvittaisiin
paperien kuntoon saamiseen, niin monta päivää kirkossa kuuluttamiseen;
aivan oikein, sen mukaan voisivat häät olla kuun 20-25 päivänä, ja
sitten heillä vielä olisi kokonainen pitkä viikko yhdessä olla.

-- Joka tapauksessa minä aluksi riennän ilmoittamaan sitä minun
isälleni, hän sanoi, semmoista kiirettä pitäen, niinkun joka minutti
heidän elämätään nyt olisi ollut mitattu ja kallisarvoinen.



NELJÄS OSA.



I.


Illan tullen rakastavaiset mielellään istuvat yhdessä penkeillä ovien
vieressä.

Samaa tapaa noudattivat Yann ja Gaudkin. Joka ilta he istuivat
armastellen Moanien mökin edustalla, vanhalla graniittipenkillä.

Toisilla on kevät, metsän siimes, viileät illat, kukkivat ruusut.
Heillä oli vain helmikuun hämärät, jotka levisivät rannikkomaiseman
yli, jossa oli ainoastaan ajonc-pensaita ja kiviä. Ei ollut ainoatakaan
vihantaa oksaa heidän yläpuolellaan tai ympärillään, ei muuta kun
rajaton taivas, jolla sumupilviä hitaasti kuljeksi. Ja kukkien asemesta
ruskeita merileviä, joita kalastajat rannalta tullessaan, olivat
kuljettaneet verkoissaan poluille.

Talvet eivät ole kovia näillä tienoin, merituulet tekevät ne
lauhkeiksi, mutta hämärä toi kuitenkin tullessaan jäätävää kosteutta ja
hienoa läpitunkevaa sadetta, joka asettui hartioille.

He jäivät kumminkin paikoilleen, he viihtyivät hyvin siinä.

Ja penkki, joka oli sataa vuotta vanhempi, ei ihmetellyt heidän
rakkauttaan, se oli ennenkin nähnyt paljon semmoista, se oli
sukupolvesta sukupolveen kuullut nuorten kuiskailevan lempeitä sanoja,
ja aina samoja, toisilleen; se oli tottunut näkemään rakastavaisten
aikojen kuluttua tulevan takasin vapiseviksi ja horjuviksi vanhuksiksi
muuttuneina, ja istuvan samalle paikalle -- mutta päivällä --
hengittämään vielä vähän raitista ilmaa ja lämmittelemään viimeisessä
auringon paisteessa.

Tuon tuostakin Yvonne muori pilkisti ovesta ulos, katsellakseen heitä.
Ei siksi, että hän olisi tahtonut tietää, mitä he tekivät keskenään,
mutta vain myötätuntoisuudesta, saadakseen ilokseen katsella heitä ja
myös koittaakseen saada heitä sisään. Hän sanoi: -- Teille tulee vilu,
lapsi kullat, sairastutte vielä. Herranen aika, minä vain kysyn, onko
viisasta istua näin kauvan ulkona.

Vilu!... Heilläkö olisi ollut vilu? Eivät he mitään muuta tunteneet kun
onnea, he vain iloitsivat, että saivat olla yhdessä, vieretysten.

Ne, jotka illoin kulkivat ohitse, kuulivat kahden äänen hiljaisen
pakinan sekaantuvan läheisen meren kuohuntaan. Se oli kun sointuvaa
soittoa, Gaudin heleään ääneen yhtyi Yannin matala, jolla oli viehkeä,
hellä sointu. Tieltä saattoi erottaa heidän molempien ruumiinpiirteet
graniittiseinää vasten, jonka juurella he istuivat: ensin näki Gaudin
valkean päähineen sitten koko hänen mustaan pukuun puetun solakan
vartalonsa, ja hänen vieressään hänen ystävänsä leveät hartiat. Heidän
yläpuolellaan mutkikas olkikatto, ja kaiken tämän ympärillä loppumaton
hämärä, ääretön väritön taivas.

Viimein he menivät sisään ja istuivat uunin ääreen, vanha Yvonne
oli nukkunut, pää oli painunut ryntäille, hän ei häirinnyt nuoria
rakastavaisia. He jatkoivat hiljaista keskusteluaan, heillä oli kahden
vuoden äänettömyys palkittava; heillä oli niin paljon sanomista
toisilleen, sillä heidän piti niin pian erota.

He olivat päättäneet asua Yvonne muorin luona, joka testamentin kautta
luovutti mökkinsä heille; tällä kertaa he eivät panneet toimeen mitään
parannuksia ajan puutteesta, mutta Yannin Islannista palattua he
aikoivat vähän kaunistaa pientä pesäänsä joka oli jotensakin kolkko.



II.


Kerran illalla Yann huvikseen kertoi tuhansia pikku seikkoja, mitä
Gaud oli tehnyt tai mitä hänelle oli tapahtunut heidän ensimäisen
yhtymisensä jälkeen, hän mainitsi millaisia pukuja hänellä oli ollut,
missä juhlissa hän oli käynyt.

Gaud kuunteli kovin hämmästyneenä. Mistä hän kaiken tämän tiesi? Kuka
olisi luullut, että hän huomasi ja että hän muisti semmoisia?

Yann vain nauroi salaperäisesti ja kertoi toisia pikkuseikkoja,
semmoisia, jotka Gaud itse melkein oli unohtanut.

Gaud antoi hänen kertoa, eikä häirinnyt häntä enää, odottamaton ilo
hänet valtasi kokonaan; hän alkoi aavistaa, käsittää, että Yannkin oli
rakastanut häntä koko ajan!... Että hän oli ollut Yannin ajatusten
alituisena esineenä, sen hän nyt suoraan tunnusti hänelle.

Mutta, herra Jumala, mikä hänellä oli ollut, miksi hän oli sysännyt
häntä luotaan pois, miksi hän oli antanut hänen niin paljon kärsiä?

Aina sama salaisuus, jonka Yann oli luvannut hänelle selittää, mutta
jonka ilmaisemista hän aina lykkäsi toistaiseksi, joutuen hämilleen ja
omituisesti hymyillen.



III.


Sitten he kerran läksivät Paimpoliin Yvonne muorin kanssa, ostamaan
hääpukua.

Niitten hienojen pukujen joukossa, jotka hänellä oli jäljellä entisistä
ajoista, olisi kyllä ollut semmoisia, jotka olisi voinut laittaa siksi
tilaisuudeksi, tarvitsematta mitään ostaa. Mutta Yann oli tahtonut
lahjoittaa sen, eikä Gaudkaan liioin ollut vastustellut: hänestä tuntui
niinkun hän jo osaksi olisi ollut Yannin vaimo, kun hänellä oli hänen
lahjoittamansa puku, jonka hinta oli maksettu hänen kalastustyöllään
ansaitsemilla rahoilla.

He valitsivat mustan, sillä Gaud vielä piti surua isänsä jälkeen.
Mutta Yannista ei ollut mikään vaate kyllin kaunista niistä, jotka
levitettiin heidän eteensä. Hän oli vähän kopea kauppiasta kohtaan ja
hän, joka ennen ei mistään hinnasta olisi mennyt mihinkään Paimpolin
puotiin, sekaantui nyt kaikkeen, hän piti huolta puvun kuosistakin; hän
tahtoi että siihen pantaisiin suuria samettinauhoja, jotta se tulisi
oikein kauniiksi.



IV.


Kerran kun he taas istuivat illalla kivipenkillään ja yö jo alkoi
peittää aution rannikon, ja satunnaisesti sattuivat katselemaan
oratuomipensasta, joka oli ainoa laatuaan likitienoilla, ja kasvoi
kallioitten välissä tien vieressä, niin he puolihämärässä luulivat
näkevänsä pensaalla pieniä valkoisia palleroita:

-- Voisi luulla sen kukkivan, Yann sanoi. Ja he menivät lähemmäksi,
tarkemmin katsomaan.

Se olikin täydessä kukassa. Kun eivät voineet nähdä oikein selvästi,
koskettelivat he sitä, ja tunsivatkin sormillaan pikku kukkia, jotka
olivat aivan kosteita sumusta. Silloin he ensikerran tunsivat kevään
lähestyvän, ja samalla he huomasivat, että päivät jo olivat pitempiä,
että ilma jo oli lämpimämpi ja yö valoisampi.

Mutta tämä pensas sentään oli toisia paljon edellä! Ei missään näillä
tienoin olisi minkään tien varrella nähty moista. Varmaankin se oli
alkanut kukkia heitä varten, heidän lempensä juhlaksi.

-- Meidänpä täytyy poimia niitä, Yann sanoi.

Melkein hapuilemalla hän kokosi vihkollisen karkeisiin käsiinsä,
suurella kalastajapuukollaan, jota hän aina kantoi vyötäisillään, hän
huolellisesti leikkasi kaikki oat pois ja sitten hän pani kukat Gaudin
ryntäille.

-- Kas niin, aivan kun morsian, hän sanoi ja astui hiukan taapäin,
voidakseen pimeästä huolimatta nähdä, sopivatko ne hänelle hyvin.

Heidän alapuolellaan tyyni meri hiljalleen kuohuili rannan kiviä
vastaan, kohisten ja vaieten, säännöllisesti, niinkun nukkuva
hengittää; se näytti välinpitämättömästi, melkeinpä suotuisasti
katselevan heidän rakkauttaan.

Päivät tuntuivat heistä pitkiltä iltaa odottaissa, ja kun he kymmenen
lyönnillä erosivat, olivat he ikävissään, että se jo oli loppunut.

Heidän täytyi joutua, jouduttaa paperia ja muita, he pelkäsivät,
etteivät joutuisi valmiiksi, että täytyisi antaa onnen paeta syksyyn
saakka, epävarmaan tulevaisuuteen...

Ilta, synkkä paikka, meren yhtämittainen kohina ja kuumeentapainen
huoli, että aika niin pian kului, kaikki nämä seikat yhteensä tekivät
heidän rakastelemisensa omituiseksi, melkein alakuloiseksi He olivat
erilaisia rakastavaisia kun muut, vakavampia ja levottomampia
rakkaudessaan.

Yann ei koskaan sanonut, mitä hänellä kahden vuoden kuluessa oli
ollut häntä vastaan, ja kun hän illalla oli mennyt pois, kiusasi tämä
salaisuus Gaudia. Että Yann häntä suuresti rakasti, hän kuitenkin
varmaan tiesi.

Se oli totta, että Yann oli rakastanut häntä koko ajan, mutta ei
niinkun nyt: nyt se kasvoi hänen sydämmessään ja päässään niinkun meren
vuoksi, joka nousee ja nousee, kunnes se täyttää kaikki. Ei hän koskaan
ennen ollut sillä tavalla rakastanut.

Joskus hän kävi kivipenkille virumaan ja pani päänsä Gaudin polville ja
antoi hyväillä itseään niinkun lapsi, mutta äkkiä hän taas nousi ylös,
peljäten sitä sopimattomaksi. Hän olisi tahtonut käydä maahan Gaudin
jalkojen juureen ja olla siinä nojaten päätään hänen helmoihinsa.
Paitse sitä veljen suudelmaa, jonka hän antoi hänelle tullen mennen,
ei hän uskaltanut suudella häntä. Hän jumaloi jotain näkymätöntä, jota
hänessä oli, joka oli hänen sielunsa, joka kuvastui hänen äänensä
puhtaassa, tyynessä soinnussa, hänen hymyilyssään, hänen kauniissa,
kirkkaassa katseessaan.

Ja että hän oli samalla nainen, lihaa ja verta, ja kauniimpi ja
lumoavampi kun kukaan muu, että hän kohta oli hänen omansa niin
kokonaan, kun kukaan hänen entisistä rakastetuistaan, ja että hän ei
kuitenkaa herennyt olemasta _itsenään!_... Tämä ajatus värisytti häntä
sisintä sisustaa myöten; hän ei ensiksi voinut käsittää semmoista
onnea. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut, kunnioituksesta, hän
melkein kysyi itseltään uskaltaisiko hän...



V.


Eräänä sateisena iltana he istuivat vieretysten uunin edessä ja Yvonne
muori torkkui vastapäätä heitä. Liekki, joka hyppelehti takassa
palavilla oksilla, kuljetteli edestakasin heidän suurennettuja
kuvaisiaan mustalla seinällä.

He puhelivat hiljaan keskenään, niinkun rakastavaisilla on tapana.
Mutta tänä iltana syntyi pitkiä tuskastuttavia aukkoja heidän
keskusteluunsa. Etenkin Yann ei sanonut paljon mitään ja katsoi
poispäin puoleksi hymyillen vältellen Gaudin katseita.

Gaud oli nimittäin koko illan ahdistanut häntä kysymyksillä, hän
tiedusteli sitä salaisuutta, jota hän ei saanut Yannia ilmaisemaan ja
Yann huomasi, ettei hän tällä kertaa pääsisi vähemmällä: Gaud oli liian
älykäs ja oli liian lujasti päättänyt ottaa asiasta selon; Yann ei
keksinyt mitään tekosyytä pulasta päästäkseen.

-- Oliko minusta puhuttu pahaa? hän kysyi.

Yann koitti vastata myöntäväisesti. Puhuttu pahaa, ooh!... hänestä oli
puhuttu paljon Paimpolissa ja Ploubazlanekissa...

Gaud kysyi mitä oli puhuttu. Yann joutui hämille eikä voinut sanoa. Ja
Gaud huomasi, että se mahtoi olla jotain muuta.

-- Oliko se minun pukuni, Yann?

Pukuko, oli kai sekin osansa pannut, hän oli ennen ollut liian hienosti
puettu tullakseen yksinkertaisen kalastajan vaimoksi. Mutta viimein
Yannin täytyi myöntää, ettei pääsyy ollut siinä ollut.

-- No oliko se siksi, että meitä niihin aikoihin pidettiin rikkaina?
Pelkäsitkö sinä rukkasia.

-- No en.

Hän vastasi niin lapsellisen varmasti, jotta se oikein huvitti Gaudia.
Ja sitten he taas olivat ääneti ja ulkoa kuului meren tuulten vingunta.

Ja katsellessaan Yannia, alkoi uusi ajatus hänessä herätä ja hänen
muotonsa muuttui samalla:

-- Se ei ollut yksikään näistä syistä, Yann, -- mutta mikäs se oli?
ja hän katsoi häntä kirkkain silmin, vastustamattoman kysyväisesti
hymyillen, niinkun se, joka on oikein arvannut.

Ja Yann katsoi nauraen poispäin.

Siinä se siis oli, Gaud oli päässyt asian perille: syytä hän ei voinut
sanoa, koska ei ollut mitään, eikä ollut koskaan ollut. Hän vain
yksinkertaisesti oli asettunut vastakynteen (niinkun Sylvestre ennen
oli sanonut) ja siinä oli kaikki. Mutta kyllä häntä oli kiusattukin
Gaudilla! Koko maailma oli siihen sekaantunut, hänen vanhempansa,
Sylvestre, hänen kalastustoverinsa, vieläpä Gaud itsekin. Ja hän oli
alkanut panna vastaan, itsepintaisesti panna vastaan, ja kuitenkin oli
hänen sydämmensä pohjalla elänyt se ajatus, että kerran, kun ei kukaan
arvannutkaan, hän lopulta myöntyisi.

Ja se oli tämmöisen Yanninsa lapsellisuuden tähden, kun Gaud oli
hyljättynä ikävöinyt kaksi vuotta ja halunnut kuolla...

Kun Yann huomasi joutuneensa kiinni, niin hän ensiksi tuli hämille
ja nauroi vähän, mutta sitten hän katsoi Gaudia silmiin vakavasti ja
kysyväisesti vuorostaan: antoiko hän anteeksi? Hän katui suuresti
nyt, että oli tuottanut niin paljon huolta ja tuskaa, antoiko hän
anteeksi?...

-- Minun luonteeni on semmoinen, Gaud, hän sanoi. Kotona vanhempiani
kohtaan olen minä samanlainen. Joskus kun minä satun pahalle päälle,
saatan minä olla kokonaisen viikon heille vihoissani ja puhun tuskin
kenenkään kanssa. Ja kuitenkin minä heitä rakastan, niinkun tiedät,
ja lopulta minä aina tottelen heitä kaikessa, mitä he vaan tahtovat,
ikäänkun vielä olisin kymmenvuotias lapsi... Luuletko sinä, että minä
todellakaan en aikonut mennä naimisiin! Ei siihen missään tapauksessa
olisi kauvalti ollut, siitä voit olla varma, Gaud!

Josko Gaud antoi hänelle anteeksi! Hän tunsi vienojen kyynelten tulevan
silmiinsä, viimeinenkin jäännös hänen entistä suruaan haihtui, kun hän
kuuli Yannin tunnustuksen. Ja muuten ei nykyinen hetki olisi ilman
entisiä kärsimyksiä ollut niin suloinen; nyt kun se oli mennyttä, hän
melkein iloitsi, että oli kestänyt koettelemuksen ajan.

Nyt oli kaikki selvillä heidän välillään; odottamattomalla tavalla
heidän välinsä kyllä oli selvinnyt, mutta täydellisesti; heidän
sielujensa välissä ei ollut enää mitään verhoa. Yann veti Gaudin
syliinsä ja he istuivat kauvan aikaa käsitysten, poski vasten poskea,
eivätkä kaivanneet enää mitään selityksiä, istuivat vaan ääneti. Ja
heidän syleilynsä oli niin puhdas, että kun Yvonne muori heräsi, he
jäivät samaan asentoon vähääkään hämmästymättä.



VI.


Oli kuusi päivää ennen Islantiin lähtöä. Heidän hääsaattonsa tuli
Ploubazlanekin kirkosta, riehuva tuuli ajoi heitä takaa ja taivas oli
pilvissä ja synkkänä.

He olivat kauniita molemmat, kun kulkivat käsitysten, kulkivat kun
kuninkaat pitkän saaton etupäässä, kulkivat kun unessa. Tyyninä,
umpimielisinä, vakavina, he eivät näyttäneet mitään näkevän, he
näyttivät hallitsevan elämää ja olevan sen yläpuolella. Tuulikin näytti
heitä kunnioittavan, mutta heidän takanaan astuvan saaton nauravia,
iloisia paria saattoivat länsituulen puuskat epäjärjestykseen. Siellä
oli useita nuoria, joissa elinvoimat kuohuivat yli reunojen; toisia
oli harmaapäitä, mutta nekin hymyilivät muistellessaan omia häitään ja
ensimäisiä aviovuosiaan. Yvonne muori oli myöskin muassa, tuuli häntä
vaivasi, mutta muuten hän näytti melkein onnelliselta, hän nojautui
Yannin vanhan enon käsivarteen, ja tämä sanoi hänelle entisen ajan
kohteliaisuuksia; ja muorilla oli uusi, kaunis päähine, joka oli
ostettu tilaisuutta varten ja sama vanha huivi, se oli kolmatta kertaa
värjätty -- tällä kertaa mustaksi Sylvestren tähden.

Tuuli se teki kepposiaan erotuksetta kaikille vieraille, nosteli hameen
helmoja ja käänteli nutun liepeitä ja lennätteli hattuja ja päähineitä.

Kirkon portilla oli morsiuspari paikkakunnan tavan mukaan ostanut
itselleen tekokukkavihkoja juhlapukunsa koristeeksi. Yann kiinnitti
kukkansa, mihin sattui, leveälle rinnalleen, mutta muutamille sopii
kaikki. Mitä Gaudiin tulee, niin vieläkin ilmaantui hieno neiti siinä
tavassa, millä karkeatekoiset kukkaset olivat kiinnitetyt hänen
pukuunsa, joka luontevasti niinkun ennenkin verhosi hänen täyteläistä
vartaloaan.

Viulunsoittaja, joka kulki kaikkein ensimäisenä, ja oli melkein
pyörryksissä tuulen tähden, vingutti vimmatusti viuluaan; sävelet
tulivat vaan katkonaisesti korviin, ja keskellä tuulen pauhinaa, se
kuului hullunkuriselta ja kimakammalta kun lokin huuto.

Koko Ploubazlanek oli liikkeessä heitä katsomassa. Näistä häistä oli
puhuttu paljon, oli tullut kaukaakin ihmisiä juhlasaattoa katsomaan;
joka paikassa tienristeyksissä seisoi ihmisiä heitä odottamassa.
Melkein kaikki Paimpolin "islantilaiset", Yannin toverit, olivat
siellä. He tervehtivät ohikulkevaa morsiusparia; Gaud vastasi keveästi
kumartain neidin tavalla, sievästi ja vakavasti, ja pitkin matkaa häntä
kaikki ihmettelivät.

Ympäristön kurjimmistakin hökkeleistä oli tullut niitten asukkaat,
kerjäläisiä, mielenvikaisia ja vaivaisia. He olivat asettuneet
tievarsille soittoineen, karmonineen ja positiivineen, he ojentelivat
käsiään, lautasiaan ja hattujaan, vastaanottaakseen niitä almuja, joita
Yann heille jakeli komealla tavalla ja Gaud hymyillen ylevästi kun
kuningatar. Siinä oli kerjäläisiä, jotka olivat hyvin vanhoja, tukka
oli käynyt harmaaksi heidän päässään, joissa ei koskaan ollut ajatuksia
ollut, he istuivat kyykyssä jossain kuopassa ja näyttivät samanlaisilta
kun maa, josta vain puoleksi tuntuivat kehittyneen ja johon he kohta
palasivat, koskaan ajatusta ajattelematta; heidän tylsät katseensa
huolestuttivat, samoin kun heidän surkastuneen ja hyödyttömän olonsa
salaisuus. Mitään ymmärtämättä he katselivat ohikulkevaa, rikkaan,
loistavan elämän juhlasaattoa.

Matkaa jatkettiin Pors-Evenin kylän ja Gaosien talon ohitse. He
menivät, niinkun vanhastaan oli tapana kaikilla Ploubazlanekin
morsiuspareilla, Kolminaisuuden kappeliin, joka on Bretagnen
äärimäisellä niemellä,

Viimeisen ja uloimman kallion juurella se on matalalla kivijalalla
aivan rannalla ja tuntuu jo olevan meren aluetta. Siihen tullakseen
pitää kulkea kapeata polkua graniittilouhikon läpi. Ja hääsaatto
hajaantui kolkon niemen rinteelle, louhikkoon, iloiset ja kohteliaat
leikkipuheet hälvenivät kokonaan tuulen ja aaltojen kohinaan.

Oli mahdotonta päästä kappeliin, tämmöisen myrskyn riehuessa, tie ei
ollut turvallinen ja meri tyrskyili liian korkealle. Valkea, vaahtoinen
ryöppy kohosi korkealle ilmaan ja pudotessaan räiskyi joka taholle ja
kasteli kaikki.

Yann, joka kulki ensimäisenä käsitysten Gaudin kanssa, väistyi
ensinnä tyrskyn edestä, ja hänen takanaan seisoi hääsaatto hajallaan
kallioilla, näytti siltä, kun hän olisi tullut näyttämään vaimoaan
merelle, mutta se näytti uhkailevan uutta morsianta.

Kun hän kääntyi takasin, huomasi hän viulunsoittajan, joka oli
kiivennyt harmaalle kalliolohkareelle, ja koitti kahden vihurin lomassa
uudestaan alkaa häätanssia.

-- Heitä soittosi, mieskulta, hän sanoi hänelle, meri meille soittaa
toista, jossa on enemmän voimaa kun sinun.

Ja samalla alkoi rankkasade, joka oli aamusta aikain uhkaillut. Silloin
syntyi yleinen sekamelska, huutaen ja nauraen ihmiset kiipeilivät
kallioita ylös ja pakenivat Gaosien talon suojaan.



VII.


Juhlapäivälliset syötiin Yannin vanhempien luona, sillä Gaudin asuntoa
pidettiin liian köyhänä.

Ylhäällä, suuressa, uudessa kammarissa oli katettu pöytä morsiusparille
ja viidelle kolmatta vieraalle, siellä oli veljiä ja sisaria, serkku
Gaos-luotsi, Guermeur, Keraez, Yvon Duff, kaikki entisiä "Marian"
miehiä, jotka nyt olivat "Leopoldineen" pestattuja; neljä kaunista
morsiusneitiä, joilla oli palmikot kiehkurassa korvien yläpuolella,
niinkun ennen muinoin bysantinilaisilla keisarinnoilla, ja valkoiset
päähineet uutta kuosia, merisimpsukan muotoiset; neljä sulhaspoikaa,
kaikki islantilaisia, rotevia miehiä, joilla oli rohkea katse kauneissa
silmissä.

Alakerrassakin tietysti syötiin ja puuhattiin, koko loppuosa
juhlasaattoa siellä tungeskeli, ja naiset, jotka olivat Paimpolista
palkatut auttamaan, juoksentelivat pää pyörällä suuren lieden edessä,
joka oli täynnä pannuja ja patoja.

Yannin vanhemmat kyllä olisivat toivoneet pojalleen rikkaampaa vaimoa,
mutta Gaud oli tunnettu viisaaksi ja kunnon tytöksi; ja vaikka hän
olikin kadottanut kaiken omaisuutensa, oli hän seudun kaunein tyttö ja
heille oli mieleen nähdä niin komeata paria.

Isä vanhus puheli syödessä iloissaan näistä naimisista:

-- Gaosia yhä lisääntyy, eikä niistä ole puutetta entisestäänkään
Ploubazlanekissa.

Ja laskien sormilla hän kertoi eräälle morsiamen enolle, kuinka monta
sen nimellistä oli: hänen isällänsä, joka oli nuorin yhdeksästä
veljestä, oli ollut kaksitoista lasta, jotka kaikki olivat serkusten
kanssa naimisissa, ja siitä oli jo siunaantunut Gaosia, huolimatta
niistä, jotka olivat Islantiin hukkuneet.

Minä puolestani olen myöskin nainut Gaosin, sukulaisen, ja meillä
kahdella on neljätoista lasta.

Ja ajatellessaan tätä lapsilaumaa hän iloitsi ja pudisteli päätään.

Niin, niin! oli ollut työ ja tuska kasvattaissa neljäätoista pientä
Gaosia, mutta nyt he pitivät itse huolta itsestään, ja sitten ne 10,000
markkaa, jotka hän oli saanut haaksirikkoutuneesta laivasta, olivat
auttaneet heitä hyvälle varallisuuden kannalle.

Ja iloissaan Guermeur serkku myös kertoi seikkailujaan asevelvollisuus
ajaltaan, tarinoita Kiinasta, Antilleiltä, Brasiliasta, ja nuoret
miehet, joiden kohta piti sinne lähteä, katselivat kummeksien häntä.

Ja vanhat merimiehet, istuen pöydän ääressä, nauroivat lapsellista,
hiukan ivallista nauruaan.

Mutta ulkona ei sää asettunut, vaan päinvastoin; myrsky ja sade
riehuivat pimeässä yössä. Vaikka oli tarpeellisiin varokeinoihin
ryhdytty, niin muutamat kumminkin pelkäsivät satamassa olevia
laivojaan, ja tuumivat lähteä niitä katsomaan.

Alakerrasta alkoi kuulua vieläkin iloisempaa mellakkaa, siellä
nuoremmat vieraat söivät hääateriaa, istuen sikin sokin miten sattui,
ne olivat pikkuserkkuja, jotka milloin oikein huusivat ilosta, milloin
nauruun purskahtivat; siiteri jo alkoi vaikuttaa.

Oli tarjottu keitettyä lihaa, paistettua lihaa, kananpaistia,
monenlaista kalaa, munapiiraita ja leivoksia.

Oli keskusteltu kalastuksesta ja salakuljetuksesta, oli kerrottu
millä kaikilla tavoilla saattaa tullimiehiä peijata, jotka, niinkun
tiedetään, ovat meren kulkijain vihollisia.

Ylhäälläkin kunniapöydän ääressä alettiin jutella hieman rohkeita
tarinoita.

Ja tuuli se ulvoi savutorvessa niinkun kidutettu paholainen; joskus se
kamalan voimakkaasti tutisutti koko taloa kiviperustaa myöten.

-- Luulisi, että se on vihoissaan meille, kun me iloitsemme, sanoi
luotsiserkku.

-- Ei, se on meri, joka on tyytymätön, Yann vastasi, hymyillen
Gaudille, -- siksi että minä olen luvannut viettää häitä sen kanssa.

Vähitellen omituinen laimeus alkoi vallata heidät molemmat; he
puhelivat hiljaa keskenään, istuen käsitysten ikäänkun yksinään
keskellä toisten iloa. Yann, joka tunsi viinin vaikutuksen, ei juonut
mitään koko illassa. Ja hän, aika mies, punastui, kun joku hänen
islantilaiskumppaneistaan sanoi merimiessukkeluuksia ensi yöstä.

Joskus hän tuli alakuloiseksi, kun tuli ajatelleeksi Sylvestreä. Muuten
oli päätetty, ettei tanssittaisi Gaudin isän ja hänen tähtensä.

Syötiin jo jälkiruokaa ja kohta piti laulujen alkaa. Mutta sitä
ennen oli rukoiltava perheen vainaajain puolesta; häissä ei tätä
uskonnollista tapaa koskaan laiminlyödä, ja kun isä Gaos nousi ylös,
paljastaen valkean päänsä, niin kaikki vaikenivat:

-- Tämä on, hän sanoi, Guilleaume Gaosille, minun isälleni.

Ja ristien silmänsä hän alkoi lukea vainaajalle isämeidän rukousta
latinaksi:

-- _Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum_...

Oli niin hiljaa kun kirkossa, alakerrassakin, nuorten iloisen pöydän
ääressä. Kaikki läsnäolijat toistivat itsekseen nämä ikuiset sanat.

-- Tämä on Yves ja Jean Gaosille, minun veljilleni, jotka hukkuivat
Islannin mereen... Tämä on Pierre Gaosille, minun pojalleni, joka
hukkui "Zelien" haaksirikkoon...

Sitten kun kukin Gaos oli saanut rukouksensa, hän kääntyi Yvonne
muoriin:

-- Tämä, hän sanoi, on Sylvestre Moanille.

Ja hän luki rukouksen. Silloin Yann itki.

-- ... _Sed libera nos a malo. Amen_.

Sitten ruvettiin laulamaan. Lauluja, joita oli opittu
sotapalveluksessa, jossa, niinkun tiedetään, on hyviä laulajia paljon.

    Me uljaita poikia olemme, joita
    Ei murra, ei voita
    Ees kohtalotkaan.
    Hei! Eläkööt merimiehet urheakkaat.

Laulun lauloi muuan sulhaspojista niin tuntehikkaasti, jotta se tunki
sydämmeen, loppusanat toisti kaikuva kuoro.

Mutta vastanaineet sitä kuuntelivat niinkun hyvinkin kaukaista. Kun he
katselivat toisiaan, välähteli silmissä tumma hohde, he puhelivat yhä
hiljemmin keskenään, istuen vieläkin käsitysten, ja Gaud loi silmänsä
usein maahan, vähitellen yhä suurempi ja yhä lumoavampi pelko hänet
valtasi.

Nyt luotsi serkku omasta puolestaan tarjosi viiniä; hän oli hyvin
varovasti tuonut sitä muassaan, piteli pulloa hellästi kyljellään, sitä
ei saanut nostaa pystyyn, hän sanoi.

Hän kertoi viinin tarinan: kerran kun hän oli kalassa, näki hän aution
laivan kelluvan yksin merellä, hän ei mitenkään voinut kuljettaa sitä
muassaan, se oli liian suuri; hän oli sen upottanut, kannettuaan
veneesensä, mitä siinä vain oli pulloja ja semmoisia. Mutta eihän
se kaikkia kantanut. Hänen täytyi kutsua avuksi toisia luotsia ja
kalastajia; mitä vaan oli purjetta, oli kokoontunut tämän löytökäisen
ympärille.

-- Ja niitä oli toinenkin juovuksissa, kun tultiin Pors-Evenin satamaan.

Myrsky se yhä jatkoi kauheata riehuntaansa.

Alakerrassa lapset tanssivat piiritanssia; muutamat olivat nukkuneet --
kaikkein pienimmät Gaosit; -- mutta toiset olivat vallan vimmoissaan,
pikku Laumek ja pikku Fatek päämiehinä, he tahtoivat välttämättömästi
hypätä ulkona, ja joka kerran kun he aukaisivat oven, syöksähti
raivoisa tuuli sisään ja sammutti kaikki kynttilät.

Luotsi serkku kertoi tarinansa loppuun. Hän oli osalleen saanut
neljäkymmentä pulloa, mutta hän pyysi, ettei asiasta kellekään
puhuttaisi herra komisarjuksen tähden, joka voisi vetää hänet
oikeuteen, kun hän ei ollut ilmoittanut haaksirikkoa.

-- Mutta nämä pullot, hän sanoi, piti kätkeä, jos niitä olisi saanut
ilmoilla pitää, niin olisi niissä ollut vallan mainiota viiniä, sillä
siinä oli enemmän rypäleen mehua, kun kaikissa Paimpolin kauppiaitten
kellareissa yhteensä.

Kukaties missä haaksirikosta pelastettu viini oli kasvanut? Se oli
väkevää, tummanväristä, siinä oli paljon merivettä seassa, ja suolan
maku tuntui selvään. Kuitenkin sitä pidettiin hyvin hyvänä ja useimpia
pulloja tyhjennettiin.

Päät alkoivat käydä raskaiksi, äänet epäselviksi ja pojat suutelivat
tyttöjä.

Laulua jatkettiin iloisesti, kuitenkin olivat mielet levottomia, ja
miehet ilmaisivat toisilleen levottomuuttaan, kun myrsky yhä paisui.

Ulkona riehui myrsky hurjemmin kun koskaan. Se oli yhtä ainoata,
yhtämittaista, kiihtyvää, uhkaavaa huutoa, oli kun tuhannet raivoavat
pedot olisivat yhtä aikaa ulvoneet täyttä kulkkua.

Luuli kuulevansa kaukaisten kanuunain jyminän, se oli meri, joka
jyski vasten Ploubazlanekin rannikkoa; -- se näytti todellakin olevan
tyytymätön, ja Gaudin sydäntä ahdisti tämä kamala soitto, jota ei
kukaan ollut tilannut heidän hääjuhlaansa.

Kun keskiyön aikaan tuuli vähän asettui, nousi Yann äkkiä ylös ja antoi
vaimolleen merkin, että hänellä oli hänelle jotain sanottavaa.

Hän tahtoi, että he lähtisivät kotiin... Gaud punastui ja joutui
hämille. Hän sanoi, että oli epäkohteliasta lähteä näin äkkiä ja jättää
muut.

-- Eikö mitä, Yann sanoi, isä itse lupasi, mennään vaan.

Hän veti Gaudin mukaansa.

He riensivät salaa pois.

Ulkona oli kylmä, synkkä yö, ja myrsky raivosi. He läksivät juoksemaan,
käsitysten. Korkealla kalliotiellä arvasi, vaikka ei nähnyt, että oli
lähellä riehuva meri, josta tämä melu tuli. He juoksivat molemmat,
eteenpäin kumartuneina, sillä tuuli puski heitä vasten kasvoja, joskus
heidän täytyi kääntyä taaksepäin, käsi suun edessä, vetääkseen henkeä,
jonka tuuli oli katkaissut.

Ensiksi Yann pani kätensä hänen vyötäisilleen ja kohotti häntä ylös,
jottei hänen helmansa likaantuisi, eikä hänen tarvitsisi astua
kauneilla kengillään veteen, jota virtaili jokapaikassa, mutta sitten
hän otti hänet kokonaan syliinsä ja juoksi eteenpäin vielä nopeammin...
Ei hän ollut luullut niin suuresti rakastavansa! Ja Gaud jo oli
kolmekolmatta vuotta ja hän itse kohta kahdeksankolmatta; ja jo kaksi
vuotta sitten he olisivat voineet olla naimisissa ja yhtä onnellisia
kun tänä iltana.

Viimein he tulivat kotiinsa, pieneen matalaan mökkiinsä, jossa oli
kostea maaperä lattiana ja katto olesta ja sammalesta; -- ja he
sytyttivät kynttilän, jonka tuuli sammutti kahdesti.

Vanha Moan muori oli saatettu kotiin, ennenkun ruvettiin laulamaan ja
hän oli jo maannut kaksi tuntia kaappisängyssään, jonka ovet hän oli
sulkenut; he lähestyivät kunnioittavaisesti ja katselivat häntä ovien
leikkauksista, sanoakseen hänelle hyvää yötä, jollei hän sattuisi
nukkumaan. Mutta he näkivät, että hänen arvokkaat kasvonsa pysyivät
liikkumattomina ja silmät suljettuina, hän nukkui tai ainakin oli
nukkuvinaan, ettei hän heitä häiritsisi.

He tunsivat olevansa yksin, kahden kesken.

Se oli pieni ja matala heidän mökkinsä, ja siellä oli kylmä. Jos Gaud
olisi ollut rikas niinkun ennen, niin ilokseen hän olisi somennellut
sievän huoneen, ei tämmöisen, jossa oli maalattia... Hän ei vielä ollut
oikein tottunut karkeisiin graniittiseiniin, siihen tylyyn muotoon,
joka kaikilla esineillä oli täällä, mutta hänen Yanninsa oli hänen
kanssaan; ja hänen läsnäolonsa muutti kaikki, ja hän näki vain hänet...

Heidän ympärillään, heidän hääyökseen, soitti yhä sama näkymätön
soittokunta.

Huuh!... huuh!... Milloin tuuli ulvoi täyttä kulkkua, ikäänkun vavisten
raivosta; milloin se kuiskaten toisteli uhkauksiaan, ikäänkun häjysti
ilkkuen, kimakasti vinkuen ja viheltäen kun pöllö.

Ja merimiesten suuri hauta oli aivan lähellä, se aaltoili ja riehui ja
jymisten se pieksi kallioita.

Kerran vielä jonakin yönä, se oli saaliinsa ottava, ja taistelu oli
taisteltava ulkona kylmällä, mustalla, raivoavalla merellä; -- he
tiesivät sen...

Mutta vähät siitä! Tällä hetkellä he olivat maalla, suojassa sen
hyödyttömältä raivolta, joka palasi itseensä. Köyhässä, synkässä
mökissään, jonka läpi tuuli vinkui, he antautuivat toisilleen,
ajattelematta mitään muuta tai kuolemaa, rakkauden ikuinen lumousvoima
oli heidät yhdistänyt.



XIII.


He olivat mies ja vaimo kuusi päivää.

Lähdön edellisinä päivinä kaikki vain puuhailivat matkavarustuksia.
Apulaisnaiset kantoivat suolaa ruumaan, miehet järjestelivät taklinkia,
ja Yannin kotona äiti ja sisaret aamusta iltaan valmistelivat
öljyvaatteita ja mitä muuta matkalle tarvittiin. Sää oli rumaa ja meri,
joka tunsi päiväntasauksen lähestyvän, kuohuili levottomana.

Gaud autteli huolestuneena välttämättömiä varustuksia tehtaissa, hän
luki päivän nopeat hetket, odotellen iltaa, jolloin työn loputtua hän
sai Yanninsa yksin haltuunsa.

Lähtisikö hän tulevinakin vuosina matkalle? Hän toivoi saattavansa
pidättää häntä, mutta ei vielä uskaltanut puhua hänelle siitä... Ja
kuitenkin Yannkin rakasti, ei hän koskaan ennen ollut tuntenut samaa;
tämä oli jotain aivan toista, se oli luottavaa, raikasta hellyyttä.

Se Gaudia etenkin ihastutti ja kummastutti, että Yann oli niin hellä
ja lapsellinen, samanen Yann, jonka hän oli joskus Paimpolissa nähnyt
kopeasti ja halveksien kohtelevan rakastuneita tyttöjä. Hänen kanssaan
ollessa Yann aina oli luonnollinen ja lempeä, ja hän ihaili hänen
ystävällistä hymyilyään, joka aina tuli näkyviin, kun heidän katseensa
sattuivat yhteen. Asian laita on näet se, että nämä luonnolliset
ihmiset pitävät avioliittoa pyhänä.

Gaud oli kuitenkin hyvin levoton onnessaan, joka hänestä tuntui liian
odottamattomalta, epävarmalta kun uni.

Ensiksikin olisiko Yannin rakkaus pysyväinen?... Joskus hän ajatteli
Yannin entisiä rakastettuja, hänen seikkailujaan, hänen kiivasta
luonnettaan, ja häntä alkoi peloittaa: pysyisikö hän aina yhtä hellänä,
yhtä lempeänä ja kunnioittavaisena!

Todellakin kuuden päivän naimisista ei semmoiselle rakkaudelle, kun
heidän, ollut miksikään, kun pikkuisen kiihkoista esimakua elämästä,
joka ehkä oli ulottuva kauvaksi tulevaisuuteen! Tuskinhan he olivat
saaneet puhella keskenään, nähdä toisiaan, päästä käsittämään, että
he kuuluivat yhteen. -- Ja kaikki heidän tuumansa yhteiselämästä,
tyynestä rauhasta, talouden järjestämisestä oli täytynyt pakosta jättää
kotiintuloon...

Seuraavina vuosina hän millä hinnalla hyvänsä estäisi häntä Islantiin
lähtemästä!... Mutta kuinka se kävisi päinsä? Ja mitä he sitten
tekisivät elääkseen, kun eivät kumpikaan olleet sen rikkaampia?... Ja
sitten Yann rakasti niin suuresti kalastaja-ammattiaan...

Mutta sittenkin hän aikoi seuraavina vuosina koettaa pidättää häntä,
hän siihen panisi kaiken tahtonsa, kaiken ymmärryksensä ja koko
sydämmensä. Hän oli islantilaisen vaimo, surukseen hän oli näkevä
kevään lähestyvän, ja joka kesän hän oli viettävä surullisena ja
levottomana. Ei, nyt kun hän rakasti häntä enemmän, kun koskaan oli
voinut kuvailla, hän tunsi sanomatonta tuskaa, ajatellessaan tulevia
vuosia...

Yhden ainoan kevätpäivän he saivat elää yhdessä. Se oli lähtöpäivän
edellinen päivä, laivan taklinki oli jo saatu kuntoon, ja Yann oli koko
päivän hänen kanssaan. He kävelivät käsitysten pitkin tietä, niinkun
rakastavaisilla on tapana, aivan likitysten, ja puhellen tuhansista
seikoista. Ihmiset hymyilivät, kun näkivät heidän kuljeksivan:

-- Ne ovat Gaud ja suuri Yann Pors-Evenistä... äskennaineet!

Se oli oikea kevätpäivä, tämä viimeinen päivä; oli outoa nähdä
äkillistä, suurta tyyneyttä, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla,
joka tavallisesti oli niin myrskyinen. Ei tuulen henkäystä liikkunut.
Meri näytti niin lempeältä, se oli ylt'yleensä vaalean sininen ja aivan
tyyni. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Bretagnen karu maa imi
itseensä täysin määrin valkeata, loistavaa valoa, joka oli sille niin
hienoa ja harvinaista; sen syrjäisimmätkin osat näyttivät iloitsevan
ja virkistyvän. Ilma oli vienon lämmintä, se maistui kesältä, ja
tuntui siltä, kun se aina vastakin olisi pysyvä semmoisena, kun ei
enää voisikaan olla rumaa säätä ja myrskyä. Pilvien muuttuvaiset
varjot eivät enää kiidelleet pitkin niemiä ja lahtia, joiden suuret,
muuttumattomat piirteet näkyivät selvästi auringon paisteessa; ne
näyttivät lepäävän nekin nauttien rauhaa, jonka ei luullut koskaan
loppuvan... Ja kaikki tämä näytti olevan vaan suloistuttamassa ja
ikuistuttamassa heidän rakkauden juhlaansa; -- ja tien varsilla jo
näkyi aikaisia kukkia, kevään esikkoja tai orvokkia, mutta ne olivat
vielä heikkoja ja hajuttomia.

Kun Gaud kysyi:

-- Kuinka kauvan sinä minua rakastat, Yann?

Hän vastasi hämmästyneenä katsoen häneen rehellisillä, kauneilla
silmillään:

-- Mutta Gaud, aina...

Ja kun hän sanoi tämän sanan yksinkertaisesti, kaunistelematta, näytti
sillä olevan ikuinen merkitys.

Gaud nojautui hänen käsivarttaan vasten. Täytetyn unelmansa
hurmauksessa, hän liittyi likemmäksi häntä, vieläkin levottomana,
-- tuntien, että häntä oli niin vaikea pidättää kun meren suuria
lintuja... Huomenna oli hän jo kaukana merellä!... Ja tällä kertaa oli
jo liian myöhäistä, hän ei enää voinut estää häntä lähtemästä...

Kalliotieltä, jota myöten he kävelivät, näki yli koko rannikkomaiseman,
joka näytti olevan aivan puutonta, se oli täynnä kiviä ja siellä
täällä vaan oli matalia ajonc-pensaita. Kalastajamökit olivat hajallaan
kallioitten välissä, vanhat seinät olivat graniittia, olkikatot olivat
jyrkkiä ja mutkikkaita, puhkeava keväinen sammal ne pani vihoittamaan;
ja äärimäisenä meri, ikäänkun suuri, läpikuultava kummitus, levitti
ääretöntä, ikuista kehäänsä, joka näytti ympäröivän kaikkea.

Gaud kertoili huvikseen Yannille, mitä kummallista, ihmeellistä hän oli
nähnyt Parisissa, jossa hän oli asunut, mutta Yann halveksi sitä, eikä
se häntä lainkaan huvittanut.

-- Niin kaukana rannikolta, hän sanoi, ja niin paljon maata,... siellä
mahtaa olla epäterveellistä. Niin paljon taloja, ja niin paljon
ihmisiä! Taitaa olla pahoja tautia niissä kaupungeissa; en minä siellä
tahtoisi asua, en vaikka.

Ja Gaud nauroi ja ihmetteli, että tämä aika mies saattoi olla niin
lapsellinen.

Joskus he menivät laaksoihin, joissa kasvoi oikeita puita, jotka
näyttivät paenneen sinne merituulen suojaan. Sieltä ei enää nähnyt
kauvaksi, maa oli täynnä lakastuneita lehtiä ja se oli kylmänkosteata;
rotkotie, jonka molemmin puolin oli vihantia ajonc-pensaita, kävi
synkäksi oksien varjossa, sitten se tungeskeli jonkin yksinäisen,
synkän kylän talojen välitse, jotka olivat kaatua vanhuuttaan ja
nukkuivat laaksossaan. Tuon tuostakin kohosi heidän edessään korkealle
paljaitten oksien väliin suuri risti, siinä puinen Kristuksen kuva,
joka oli ajan syömä ja näytti väänteleivän loppumattomissa tuskissaan.

Taas kohosi tie ja he näkivät taas äärettömän taivaanrannan,
hengittivät taas ylängön ja meren raitista ilmaa.

Yann puolestaan kertoi Islannista, kalpeista yöttömistä kesistä,
auringosta, joka ei ollenkaan mene mailleen. Gaud ei sitä oikein
käsittänyt ja kyseli tarkempaa selitystä.

-- Aurinko kulkee ylt'ympäri, ylt'ympäri, hän sanoi, seuraten
ojennetulla kädellään sinisen veden kaukaista kehää. Se pysyy aina
hyvin alhaalla, se, näet, ei jaksa nousta ylemmäksi; keskiyön aikana
se pikkuisen kastelee alareunaansa mereen, mutta kohta se taas kohoaa
ja jatkaa kiertokulkuaan. Joskus näkyy kuu yht'aikaa toisella puolella
taivasta; ja sitten ne hommaavat molemmat omalla tahollaan, eikä niitä
päten toisistaan erota, sillä niillä mailla ne ovat hyvin toistensa
kaltaisia.

Jottako näkee auringon keskiyön aikana!... Kyllä se mahtaa olla
kaukana, se Islanti. Ja vuonot? Gaud oli lukenut useat kerrat sen sanan
kuolleitten nimien ohella haaksirikkoisten kappelissa; se hänestä
tuntui merkitsevän jotain synkkää.

-- Vuonot, Yann vastasi, -- ne ovat suuria lahtia, niinkun esimerkiksi
tämä Paimpolin; niitten ympärillä vaan on niin korkeita vuoria, ettei
pilvien tähden voi nähdä mihin ne loppuvat. Se on synkkää tienotta,
Gaud, se on varma se. Kiviä, kiviä vaan, oi mitään muuta kun kiviä,
saaren asukkaat eivät edes tiedä, mitä puu on. Elokuun keskitienoilla,
kun meidän kalastuksemme päättyy, on jo täysi aika palata, sillä
silloin alkavat yöt, ja pitenevät nopeasti, aurinko vaipuu maan
alapuolelle eikä jaksa kohota, ja heillä on siellä yhtämittainen yö
koko talven.

-- Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon
rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten,
jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua
maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä,
samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet.
Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume
Moan, Sylvestren isoisä.

Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten
juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän
ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän
vaipan alle.

-- Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan
lepää?

Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole
kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu
niin jotta...

-- Eikös ole koskaan ikävä?

-- Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin,
merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!

Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli
hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.



VIIDES OSA.



I.


Kun tämän kevätpäivän loputtua tuli yö, tuntui taas talvelta, ja he
menivät sisään syömään illallistaan räiskyvän takkavalkean ääressä.

Viimeistä yhteistä ateriaansa!... Mutta heillä oli vielä kokonainen yö
maata sylitysten ja se ajatus esti heitä surullisiksi tulemasta.

Kun he syötyään lähtivät ulos Pors-Eveniin mennäkseen, heräsi heissä
vielä sama keväinen tunne: ilma oli tyyni ja melkein lämmin, ja hämärä
ikäänkun vitkasteli pimetessään.

He menivät käymään vanhempiensa luo, jotta Yann saisi sanoa heille
jäähyväiset, ja jotta he pääsisivät hyvissä ajoin kotiin makaamaan,
sillä he aikoivat kumpikin nousta päivän koitossa.



II.


Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa
päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni
uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä,
niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat
kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän
joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että
hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa
ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että
hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli
ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli
pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi
hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen
tottuneet.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli
hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden
naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se
että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli
erikoisasemassa.

Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä
suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän,
joka odotti tätä joukkoa.

Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla
kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja
naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään
rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän
ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään
toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen
itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun
olisivat kidutettaviksi menneet.

Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu
kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin
laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat.
Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa,
ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja
suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.

Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien
seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo
Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä
moista kauhua?...

Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun
Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat
parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat
naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa
vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi
vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen
palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki,
että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin
valittu miehistö.

Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten
hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle,
paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren
pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset
viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten
nauhoille.

Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien
taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa,
Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen
kärkeen, uuteen kotiinsa.

"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan
ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä
viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan
ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.

Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama
keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten;
uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä
olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta
kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne,
viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan
peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.

Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista,
jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista
hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. --
Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. -- Gaud hymyili
hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma
siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli
hänen omaansa.

Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he
puhelivat niistä, saadakseen puhella.

Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa
kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan
yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä
hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.

-- Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä
paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat
juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai
ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa
omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta,
ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun
tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin
vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään
vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; -- sehän on
tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät
kauvemmin kirkkaina...

... He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet
säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin.
Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on,
jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat,
mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja
tärkeiltä.

Viimeisenä eron hetkenä Yann sulki vaimonsa syliinsä ja he syleilivät
toisiaan pitkään, ääneti sanaakaan sanomatta.

Hän meni laivaansa, harmaat purjeet levitettiin ja vieno, läntinen
vihuri pullisti ne. Gaud tunsi hänet vielä kaukaa, kun hän heilutti
hattuaan sopimuksen mukaan. Ja hän katseli kauvan katoavaa miehen
haamua merellä, etenevää Yanniaan. -- Se oli hän tuo tumma miehen
muotoinen varjo, joka kuvautui vaaleansinistä vettä vasten, -- se
kävi yhä epäselvemmäksi, se katosi näkymättömiin, silmät vaan jäivät
katsomaan samaan paikkaan, vaikka eivät enää mitään erottaneet...

Sen mukaan kun "Leopoldine" eteni, kulki Gaud jalkasin pitkin rantaa,
ikäänkun manetin vetämänä.

Mutta kohta hänen täytyi pysähtyä, sillä manner loppui, ja hän
istuutui viimeisen suuren ristin juurelle, joka on pystytetty kivien
ja ajonc-pensaitten sekaan. Koska se paikka oli korkealla, näytti meri
siitä katsoen ikäänkun kohoavan ylöspäin edetessään, ja "Leopoldine"
näytti poistuessaan, yhä pienemmäksi käyden, vähitellen nousevan
äärettömän kehän rinnettä ylös. Meri aaltoili harvaan, ikäänkun
maininki olisi käynyt jostakin kauheasta myrskystä, joka oli riehunut
jossain muualla, tuollapuolen taivaanrantaa; mutta silmänkantaman
alalta, jossa Yann vielä oli, oli kaikki tyyntä.

Gaud yhä katseli, koittaen muistiinsa kiinnittää laivan muodon,
purjeitten ja laivanrungon piirteet, jotta hän voisi tuntea sen kaukaa
jo, kun hän tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan sitä.

Lännestä yhtämittaa vyöryili mahdottomia laineita, säännöllisesti
toinen toisensa perästä, lepäämättä, uudistaen hyödyttömiä
ponnistuksiaan, murtuen samoja kallioita vastaan, tyrskyillen ja
kastellen hiekan samasta kohdasta. Ja ajanpitkään tuntui oudolta, meri
kohisi niin kumeasti, ilma ja taivas olivat niin selkeitä, oli kun meri
olisi pyrkinyt paisumaan yli reunojensa ja hukuttamaan rannat.

Sillä välin kävi "Leopoldine" yhä pienemmäksi ja hälveni etäisyyteen.
Luultavasti joku merenvirta sitä kuljetti, sillä illan vihurit olivat
heikkoja ja kuitenkin se eteni nopeasti. Se oli vain pieni harmaa
pilkku, ja se jo kohta tuli näköpiirin äärimäiseen rajaan ja oli
katoava äärettömyyteen, josta hämärä jo alkoi koittaa.

Kello seitsemän aikaan illalla tuli yö ja vene katosi näkymättömiin,
Gaud palasi kotiinsa, yleensä rohkealla mielellä, vaikka silmiin
kiertyikin kyynel toisensa perästä. Oli sentään suuri erotus, olisi
ollut sanomattoman synkkää ja tyhjää, jos hän olisi nyt, niinkun muina
vuosina lähtenyt jäähyväisiäkään sanomatta. Nyt oli aivan toista,
kaikki oli muuttunut, sulostunut; Yann oli hänen omansa, hän tunsi
olevansa rakastettu, erosta huolimatta, yksin kotiin tullessaan oli
hänellä kumminkin se lohdutus, että hän iloisesti saattoi odottaa
syksyä, jolloin he jälleen saisivat nähdä toisensa.



III.


Kesä meni menojaan, se oli surullinen, kuuma ja hiljanen. Gaud
tähysteli ensimäisiä keltaisia lehtiä, ensimäisiä syksykukkia, milloin
pääskyset alkoivat parveutua.

Hän kirjoitti Yannille useat kerrat Reykjavikin postia ja luovijaa
myöten, mutta ei koskaan tiedä varmaan, tulevatko ne perille.

Heinäkuun lopulla hän sai Yannilta kirjeen. Hän kertoi, että hän oli
terveenä sen kuun 10:nä, että kalastus tuntui luonnistuvan hyvästi,
ja että hänellä jo oli 1500 kalaa osallaan. Alusta loppuun kirje oli
kirjoitettu samaan lapselliseen tapaan, saman yleisen mallin mukaan,
kun kaikki islantilaiset kirjoittavat kirjeitä omaisilleen. Yannin
tapaiset ihmiset eivät ollenkaan osaa kirjoittaa niistä tuhansista
seikoista, joita he ajattelevat, mitä he tuntevat tai uneksivat. Mutta
Gaud, joka oli sivistyneempi kun hän, osasi lukea rivien välistä sitä
syvää hellyyttä, jota hän ei ollut osannut sanoilla ilmaista. Monet
kerrat neljän sivun alalla hän kutsui Gaudia vaimokseen, sen nimityksen
toistaminen näytti huvittavan häntä. Osoitetta jo: _Rouva Marguerite
Gaosille, Moanien talossa, Ploubazlanekissa_, Gaud ilokseen luki monet
kerrat. Gaudia oli vielä niin vähän aikaa kutsuttu _rouva Marguerite
Gaosiksi!_



IV.


Gaud teki ahkeraan työtä kesäkuukausien aikana. Paimpolilaiset naiset,
jotka alkujaan olivat epäilleet hänen työkykyään, sanoen, että hänellä
oli liian pienet ja hienot kädet, olivat huomanneet, että hän oli
erittäin taitava tekemään käypiä vaatteita, ja hän oli ompelijattarena
saavuttanut oikein mainetta.

Ansaitsemataan hän käytti kaunistaakseen heidän kotiansa Yannin
kotiintuloksi. Kaappia ja vanhoja sänkyjä oli korjailtu ja
kiilloitettu; meren puoleiseen ikkunaan oli pantu uudet lasit ja
akuttimet; hän oli ostanut uuden peitteen talveksi sekä pöydän ja
tuoleja.

Kaiken tämän sai hän aikaan koskettamatta niitä rahoja, jotka Yann
lähtiessään oli hänelle antanut, ja joita hän säilytti pienessä
kiinalaisessa lippaassa, näyttääkseen ne hänelle hänen kotiin tultuaan.

Kesäiltoina, kun he laskeutuvan auringon valossa Yvonne muorin kanssa,
jonka pää ja ajatukset lämpimän aikaan olivat paljoa selvemmät,
istuivat talonsa edustalla, Gaud neuloi Yannille sinisestä langasta
kaunista merimiehen mekkoa. Kaulan ja hihan suut olivat ihmeellisen
konstikkaasti neulotut. Yvonne muori, joka aikoinaan oli ollut taitava
neuloja, oli mieleensä johdatellut nuoruutensa taitoa ja neuvonut
Gaudia. Ja siihen tarvittiin paljon lankaa, sillä Yannille piti olla
suuri mekko.

Mutta vähitellen, etenkin illoilla, alkoivat päivät tuntua lyhemmiltä.
Muutamat kasvit, jotka paraiten kukoistavat heinäkuussa, alkoivat
jo näyttää keltaisilta ja kuihtua, ja sinipunaiset ruusuruohot
kukkivat toista kertaa tien varsilla, niillä oli pienemmät kukat ja
pitemmät varret. Viimein päästiin elokuun viime päiviin ja ensimäinen
islantilainen laiva näkyi muuanna iltana Pors-Evenin niemeen.
Kotiinpaluun juhla-aika oli alkanut.

Joukossa riennettiin rantaan vastaanottamaan; -- mikähän se oli?

Se oli "Samuel-Azenide"; -- aina se oli ensimäinen.

-- Tällä kertaa, Yannin vanha isä sanoi, ei "Leopoldine" varmaankaan
kauvan viivy; kun kerran yksi on lähtenyt eivät toisetkaan enää malta
viipyä.



V.


Islantilaiset palasivat. Seuraavana päivänä tuli kaksi, sen jälkeisenä
neljä, ja sitten kaksitoista seuraavan viikon kuluessa. Ja ilo palasi
heidän kanssaan, ja vaimoilla ja äideillä oli juhla; ja ravintoloissa
juhlittiin myös, joissa kauniit paimpolilaiset tytöt tarjosivat
kalastajille juotavaa.

"Leopoldine" oli myöhästyneitten joukossa; puuttui vielä kymmenen. He
eivät enää voineet viipyä kauvan, ja ajatellessaan, että korkeintaan
kahdeksan päivän kuluttua -- hän määräsi itsekseen niin pitkän ajan,
ettei pettyisi -- Yann olisi kotona, Gaud oli suloisessa odotuksen
hurmauksessa, ja piti kotiaan järjestyksessä, siistinä ja puhtaana,
ottaakseen häntä vastaan.

Kaikki oli reilassa, eikä hänellä ollut enää mitään tekemistä, eikä hän
malttanut mihinkään muuhun ryhtyä.

Kolme myöhästyneistä tuli vielä ja sitten viisi.

Kaksi vielä puuttui.

-- Tänä vuonna, hänelle nauraen sanottiin, "Leopoldine" tai
"Maria-Jeanne" saavat koota muitten jätteet.

Ja Gaud nauroi myöskin entistään hilpeämpänä ja kauniimpana, iloisesti
odottaen.



VI.


Päivät vierivät.

Gaud yhä pukeutui paraimpiin vaatteisiinsa, näytti iloiselta,
kävi satamassa puhelemassa muitten kanssa. Hän sanoi, että tämä
myöhästyminen oli aivan luonnollinen. Sattuihan semmoisia joka vuosi!
Ja toisekseen, olivathan ne hyviä merimiehiä ja kaksi hyvää laivaa!

Kun hän viimein illalla tuli kotiin, alkoi häntä huolestuttaa ja
vavistuttaa.

Oliko se todellakin mahdollista, että hän jo pelkäsi, näin
aikaiseen?... Oliko jo syytä?...

Ja se, että häntä jo pelotti, kauhistutti häntä...



VII.


Oli 10:s päivä syyskuuta... Päivät ne kuluivat niin nopeasti!

Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna,
auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten
kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana
rukoilla, -- siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan
poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.

Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä
aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui
niin talvelta... Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli
merkillisempi kun mikään muu?... Sattuuhan usein, että joku laiva
myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.

Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän
oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten
nuorten miesten nimiä:

                Muistoksi
             _Yvon Gaosista_,
    hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla...

Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja
samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita
lehtiä putoili alas!...Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään;
vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit
niitä tutisuttelivat. -- Talvi tuli!...?

             ... hukkui mereen
         Norden-Fiordin tienoilla,
    myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.

Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät
merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja
synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.

Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään.
Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut
nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne
kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei
voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka
näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen
paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei
ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.

Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille,
nojaten päätään kiviseinää vasten:

    ... hukkui Norden-Fiordin tienoille,
       myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta
             23 vuoden vanhana...
              Levätkööt rauhassa!

Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, -- kaukaisen,
kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi...
Ja äkkiä -- seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan -- hän
näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se
oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja
niitten keskellä leimuava nimi, -- armas nimi, _Yann Gaos_!... Hän
hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu...

Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä
jatkoivat tanssiaan.

Kuului askelia tieltä! -- Joku tuli! -- Hän nousi ylös, asetteli
päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät,
tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti
kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää
haaksirikkoutuneen vaimolta.

Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi
heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat
vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan
täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti,
melkein vihastutti.

-- Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan
päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä
äänellä.

Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.

-- Voi, niin!... lupauksia... Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella
sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten
jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten
niinkun sisaret.

He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta
sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri
maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina... Fante tuki
Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät
toisiaan.

Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja
pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät
pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.



VIII.


Syyskuun loppupuoli oli kun toinen kesä, vähän surumielisempi vain. Se
oli tänä vuonna todellakin niin kaunis, että, jollei kuihtuneita lehtiä
olisi ollut, joita synkkänä sateena tielle putoili, olisi luullut
olevansa iloisessa kesäkuussa. Puolisot, sulhaset, rakastajat olivat
tulleet, ja joka paikassa iloittiin toista rakkauden kevättä...

Viimeinkin eräänä päivänä ilmoitettiin, että toinen myöhästyneistä
Islannin laivoista näkyi merellä. Kumpiko?...

Kohta kokoontui rannalle joukko naisia, äänettöminä, huolestuneina he
odottivat.

Gaud, vavisten ja kalpeana, oli siellä myöskin, Yanninsa isän vieressä:

-- Minä luulen, vanha kalastaja sanoi, minä luulen varmaan, että ne
ovat he! Punainen juova ja märssypurje on samanlainen kun heillä. Mitäs
arvelet, Gaud tyttöseni?

-- Ei olekaan, ukko virkkoi äkkiä masentuen, me olemme sittenkin
erehtyneet, puomi ei ole samanlainen, ja heillä on toisenlainen mesani.
Tällä kertaa he eivät vielä tule, se on "Maria-Jeanne". Mutta nyt ne
tyttöseni eivät voi kauvan viipyä enää.

Ja päivä kului toisensa perästä ja yö tuli aina oikealla ajallaan
järkähtämättä.

Gaud yhä pukeutui juhlapukuunsa ikäänkun mieletön, hän pelkäsi näyttää
haaksirikkoutuneen vaimolta, ja oli joutua epätoivoon, kun muut häntä
kohtaan näyttivät sääliviltä ja salaperäisiltä, hän katsoi poispäin,
jottei sattuisi kohtaamaan noita katseita, jotka häntä jäätivät.

Nyt oli hän ottanut tavaksi joka aamu mennä Pors-Evenin korkealle
äärimäiselle niemelle, ja meni sinne aina Yannin kotitalon
takapuolitse, jottei äiti ja pienet siskot häntä näkisi. Hän meni
aivan yksin Ploubazlanekin uloimmalle niemekkeelle, joka peuransarven
kaltaisena pistää harmaasen Kanaaliin, ja siellä hän istui koko päivän
yksinäisen ristin juurella, josta näki yli kaukaisen, aavan meren.

Kaikilla meren rannikon kallioisilla niemillä on semmoisia
graniittiristiä, ne ikäänkun rukoilevat armoa, ikäänkun koittavat
lepyttää tuota suurta, liikkuvaa, salaperäistä, joka vetää ihmisiä
luokseen, eikä anna heitä takasin, ja mieluimmin se vielä ottaa
voimakkaimmat ja kauneimmat.

Pors-Evenin ristin ympärillä oli ikuisesti vihannoiva kenttä, se oli
täynnä ajonc-pensaita. Ja täällä ylhäällä oli meri-ilma aina puhdasta,
tuskin tunsi merihauran suolaisen hajun, ilma oli täynnä syyskuun
vienoja tuoksuja.

Kaukana näkyivät toiset niemet, toinen toisensa takaa; Bretagnen maa
loppui ikäänkun teräviin kärkiin, jotka pistivät meren tyyneen pintaan.

Likempänä rantaa kalliot saivat meren pinnan väreilemään, mutta
ulompana ei mikään enää häirinnyt sen kirkasta peiliä; kuului
vienoa, hyväilevää ja samalla rajatonta kuohuntaa, joka tuli lahtien
pohjukoista, Ja kaukaa katsoen se näytti niin tyyneltä, niin
lempeältä. Suuri, sininen meri, Gaosien hauta, pysyi käsittämättömänä,
salaperäisenä, ja vienot tuulahdukset toivat pensaitten tuoksua, jotka
kukkivat toista kertaa syksyn viimeisessä auringon paisteessa.

Määrätyillä ajoilla laskeutui meri, ja niemet kasvoivat, sen mukaan kun
Kanaalista vesi hitaasti väheni; sitten se taas yhtä hitaasti nousi,
laski ja nousi yhtämittaa, huolimatta vähäistäkään kuolleista.

Ja Gaud yhä istui ristinsä juurella, yksin hiljaisuudessa, yhä
tähystellen, kunnes tuli yö, kunnes ei mitään enää nähnyt.



IX.


Syyskuu oli lopussa. Gaud ei enää syönyt mitään eikä maannut.

Nyt hän istui kotona kaiket päivät, kädet sylissä, pää seinää vasten
nojattuna. Miksi hyväksi piti nousta ylös ja miksi hyväksi piti mennä
makaamaan, hän heittäytyi vaatteet päällä vuoteelleen, kun viimein
kokonaan väsyi. Sillä välin hän istui liikahtamatta paikallaan, hampaat
kalisivat vilusta, kun aina oli yhdessä paikassa; hänestä vain tuntui,
että rautavanne pusersi hänen ohimoitaan, hän tunsi, kuinka kasvot
kävivät kuopille, suu oli kuiva niinkun kuumeessa, ja tuon tuostakin
tunki hänen kurkustaan käheä valitus, jota tempomalla jatkui pitkät
ajat, jolloin pää tärisi graniittiseinää vasten.

Tai joskus hän kutsui Yannia nimeltä, hellästi ja hiljaa, ikäänkun hän
olisi ollut aivan lähellä, ja hän sanoi hänelle helliä sanoja.

Joskus hän ajatteli muitakin asioita kun häntä, kaikenlaisia
vähäpätöisiä seikkoja; välistä hän esimerkiksi huvikseen katseli kuinka
fajanssisen Neitsyen kuvan tai siunatun vesiastian varjo piteni pitkin
hänen sänkyään sen mukaan, kun aurinko laski. Sitten palasi taas tuska
entistä kauheampana, ja hän alkoi taas valittaa ja lyödä päätään seinää
vasten.

Ja niin kuluivat päivän hetket, toinen toisensa perästä, ja niin kaikki
illan, ja yön ja aamun. Kun hän laski, kuinka kauvan sitten hänen jo
olisi pitänyt tulla, kauhistui hän yhä enemmän, hän ei tahtonut pitää
lukua päivämääristä eikä päivien nimistä.

Tavallisesti on Islannin haaksirikkoutuneista jonkinlaisia tietoja,
ne, jotka palaavat, ovat nähneet kaukaa heidän onnettomuutensa tai
löydetään joku pirstale tai ruumis, tai muu todistus, joka kaikki
selittää. Mutta "Leopoldinea" ei ollut kukaan nähnyt, siitä ei tiedetty
mitään. "Maria-Jeannen" väki oli viimeiseksi nähnyt heitä, ja se oli
ollut 2 p:nä elokuuta, ja he sanoivat, että he varmaankin olivat
menneet kalastamaan kauvemmaksi pohjoseen, ja sen jälkeen oli kaikki
kätketty läpitunkemattomaan salaisuuteen.

Odottaa, aina vaan odottaa, saamatta tietää mitään! Milloin se aika
tulisi, jolloin hän ei enää odottaisi? Hän ei sitä tiennyt, mutta hän
melkein toivoi, että se tulisi pian.

Voi! Jos hän todellakin oli kuollut, niin miksi he eivät sitä säälistä
hänelle sanoneet!...

Voi, jos hän saisi nähdä hänet semmoisena, kun hän oli tällä hetkellä
tai mitä hänestä oli jäljellä!... Jos edes pyhä Neitsyt, jota hän
niin palavasti oli rukoillut, tai joku muu samanlainen voima tahtoisi
häntä armahtaa ja jollain tavalla näyttäisi hänelle hänen Yanninsa,
-- elävänä, matkalla kotiin, -- tai hänen ruumiinsa, joka ajelehti
merellä, jotta hän edes varmaan tietäisi totuuden!

Joskus hänestä tuntui, kun olisi purje kohonnut näkyviin
taivaanrannalla: se oli "Leopoldine", joka lähestyi, joka riensi
kotiin! Silloin hän tajuttomasti yritti nousta ylös, juosta katsomaan
merelle, näkemään, oliko se totta...

Hän vaipui alas. Voi, missä se oli, se "Leopoldine" tälläkin hetkellä?
missähän se oli?... Luultavasti siellä kaukana, kauheassa Islannissa,
hyljättynä, pirstaleina, hylkynä...

Ja lopuksi häntä kiusasi aina sama näky: rikkonainen, tyhjä
laivanhylky, joka kellui äänettömällä, harmaanpunertavalla merellä,
kellui, hitaasti, hitaasti, ääneti, ivallisen viehkeästi keskellä
kuolon tyyntä merta.



X.


Kello kävi kahta aamulla.

Etenkin yöllä hän odottavaisesti kuunteli joka askelta, joka lähestyi;
pieninkin melu, pieninkin outo ääni pani hänen ohimonsa sykkimään, ne
olivat käyneet kauhean aroiksi, kun niitä alituisesti oli jännitetty.

Kello kävi kahta aamulla. Tänä yönä niinkun muinakin hän virui kädet
ristissä ja silmät auki tuijottaen pimeään, ja hän kuunteli tuulen
ikuista suhinaa.

Äkkiä kuului askelia, kiireisiä askelia tieltä! Kukahan tähän aikaan
siellä astui? Hän nousi istualleen, suurimmassa mielenliikutuksessa,
hänen sydämmensä herkesi sykkimästä.

Se pysähtyi oven eteen, astui pieniä kiviportaita ylös...

Yann!... Voi, Herra Jumala, Yann!... Ovea jyskytettiin, saattoiko se
olla kukaan muu!... Gaud seisoi lattialla, paljain jaloin, hän joka
niin pitkät ajat oli ollut niin heikko, hän oli hypännyt sängystä
keveästi kun kissa, ojennetuin käsin syleilläkseen rakastettuaan.
Luultavasti "Leopoldine" oli tullut yöllä ja käynyt ankkuriin
Pors-Evenin lahden suuhun, - ja Yann riensi maalle; nopeasti kun salama
iskee, hän ehti ajatella kaiken tämän. Ja hän repi sormiaan oven
nauloihin, kiihkoissaan kiskoessaan raskasta salpaa ovelta... -- --

-- Voi!... Hän väistyi takaisin hitaasti horjuen ja pää painui
ryntäille. Hänen suloinen, hullu unensa oli loppunut. Se oli vain
Fantek, heidän naapurinsa... Kun hän oli päässyt käsittämään, että
se oli vain hän, ettei hänen Yanniaan ollut siinä ollut, tunsi hän
ikäänkun porras portaalta vaipuvansa samaan kuiluun, samaan kauheaan
epätoivoon.

Fantek parka pyysi anteeksi: hänen vaimonsa, niinkun Gaud tiesi, oli
huonosti sairaana, ja nyt oli heidän lapsensa tukehtua kätkyeesensä,
se oli sairastunut pahaan kaulatautiin; hän oli tullut pyytämään apua,
siksi aikaa kun hän itse menisi Paimpoliin lääkäriä hakemaan...

Mitä se kaikki Gaudiin kuului? Hän oli käynyt kovaksi surussaan,
hänellä ei ollut enää mitään muille antaa. Hän vaipui penkille ja jäi
siihen istumaan liikkumattomin silmin, niinkun kuollut, vastaamatta ja
kuulematta, edes näkemättäkään mitään. Mitä se häneen kuului, mitä tämä
mies puhui?

Silloin Fantek käsitti asian laidan, hän ymmärsi, miksi hänelle oli ovi
avattu niin pian ja hän sääli häntä sen surun tähden, jonka hän oli
hänelle tuottanut.

Hän pyytää sopersi anteeksi.

-- Se oli totta, hänen ei olisi pitänyt vaivata häntä!

-- Minuako, Gaud vastasi nopeasti, - ja miksi ei minua, Fantek?

Elinvoimat olivat äkkiä palanneet, sillä hän ei tahtonut vielä muitten
silmissä näyttää epätoivoiselta, sitä hän ei millään ehdolla tahtonut.
Ja sitten hän puolestaan sääli Fantekia; hän pukeutui seuratakseen
häntä ja hänellä oli vielä niin paljon voimia, että hän saattoi mennä
hoitamaan hänen pientä lastaan.

Kun hän kello neljän aikaan tuli takasin ja heittäytyi vuoteelleen, oli
hän niin väsyksissä, että uni hänet hetkeksi valtasi.

Mutta hetken ääretön ilo oli tehnyt hänen mieleensä vaikutuksen, joka
ei haihtunut; hän heräsi äkkiä, vavahtaen koko ruumiissaan, hän nousi
puoleksi istumaan ja koitteli johdattaa mieleensä... Hän oli äskettäin
saanut jotain tietoja Yannista. Sekavien ajatuksien joukosta hän etsi
ja etsi mitä se oli...

-- Voi, niin todellakin! -- sehän oli vain Fantek.

Ja toistamiseen hän vaipui samaan pohjattomaan kuiluun. Ei,
todellisuudessa ei ollut mitään muuttunut hänen synkässä, toivottomassa
odottamisessaan.

Kuitenkin jo se, että hän oli luullut hänen olevan niin lähellä,
vaikutti, että oli kun hänen henkensä olisi liidellyt hänen
ympärillään; se oli sitä, jota Bretagnessa kutsutaan "viestiksi",
ja hän kuunteli vieläkin tarkemmin ulkoa kuuluvia askelia, häntä
aavistutti, että joku ehkä tulisi puhumaan Yannista.

Ja päivän tultua tulikin Yannin isä. Hän otti lakin päästään, pyyhkäsi
taapäin kauneita, valkoisia hivuksiaan, jotka olivat kiharia, niinkun
hänen poikansa, ja istui Gaudin vuoteen ääreen.

Hänenkin mielensä oli masennuksissa, sillä hänen Yanninsa, hänen
kaunis Yanninsa oli hänen vanhimpansa, hänen suosikkinsa, hänen
kunniansa. Mutta hän toivoi vielä, hän todellakin vielä toivoi. Hän
alkoi lohduttaa Gaudia hyvin lempeästi: ensiksikin, kaikki viimeiseksi
Islannista tulleet puhuivat tiheistä sumuista, jotka varmaan
olivat voineet myöhästyttää laivaa. Ja sitten hän oli vielä tullut
ajatelleeksi yhtä seikkaa: he olivat ehkä poikenneet Färsaarille,
jotka ovat kaukaisia saaria matkan varrella, ja josta tullakseen
kirjeet tarvitsevat hyvin pitkän ajan. Se oli kerran tapahtunut
hänelle itselleen; siitä jo oli noin neljäkymmentä vuotta, hänen
äiti vainaajansa oli jo luettanut sielumessuja hänen puolestaan...
Ja semmoinen vene sitten kun "Leopoldine", melkein uusi; ja sitten
laivaväki, ne olivat kaikki parhaimpia merimiehiä...

Vanha Moan muori astua köpisteli heidän ympärillään ja pudisteli
päätään: Gaudin epätoivo melkein oli hänelle palauttanut voimat ja
ymmärryksen, hän hoiti taloutta ja katseli tuon tuostakin Sylvestren
pientä kellastunutta muotokuvaa, joka riippui graniittiseinällä,
merimiesankkurineen, mustista helmistä tehdyn hautajaisseppeleen
keskellä. Sittenkuin merimiehen ammatti oli vienyt häneltä hänen
pojanpoikansa, ei hän enää luottanut merimiesten palaamiseen; pyhää
Neitsyttä rukoili hän vaan pelosta vanhoilla kuihtuneilla huulillaan,
mutta sydämmessä hänellä oli katkera viha.

Mutta Gaud kuunteli ahneesti ukon lohdutusta, hänen suuret, sinisten
kehäin ympäröimät silmänsä katselivat hellän hellästi vanhusta,
joka oli hänen rakastettunsa näköinen; jo se että ukko istui hänen
vieressään, tuntui hänestä suojelevan häntä kuolemaa vastaan, ja hän
tyyntyi ja oli ikäänkun lähempänä Yanniansa. Hiljaan ja vienosti hänen
kyyneleensä vierivät, ja hän luki uudestaan ja uudestaan tulisia
rukouksia pyhälle Neitsyelle, Meren Tähdelle.

Olihan se todellakin mahdollista, että he olivat poikenneet niille
saarille, ehkä korjaamaan jotain vahinkoa. Ja Gaud nousi ylös, pani
tukkansa kokoon, ja pukeutui vähän, ikäänkun hän olisi toivonut hänen
palaavan. Epäilemättä ei kaikki toivo ollut turhaa, koska ukko, hänen
isänsä vielä toivoi. Ja hän alkoi taas muutamiksi päiviksi odottaa.

Oli jo syksy, oikein täysi syksy, yöt olivat synkkiä, ja aikaiseen tuli
pimeä pienissä mökeissä ja pimeä ulkonakin Bretagnen vanhassa maassa.

Päivätkin olivat vain pitkiä hämäriä, mahdottoman suuret pilvet,
jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, saattoivat äkkiä tehdä keskipäivän
pimeäksi. Tuuli ei vaiennut koskaan, se oli kun kaukaa kuuluvaa suurten
kirkon urkujen soittoa, uhkaavia, epätoivoisia säveliä, toisinaan se
tuli aivan oven taa ja ulvoi kun raivoisat pedot.

Gaud oli käynyt niin kalpean kalpeaksi ja kuihtui kuihtumistaan,
ikäänkun vanhuus jo olisi koskettanut häntä kaljulla siivellään.
Alituisesti hän piteli käsissään Yannin kapineita, hänen kauneita
häävaatteitaan, hän kääri niitä kokoon ja levitteli taas niinkun
mielipuoli, -- etenkin erästä sinistä lankapuseroa, joka oli
säilyttänyt hänen ruumiinsa muodon; kun sen keveästi heitti pöydälle,
niin se niinkun itsestään, totutusta tavasta mukaili hänen hartiaansa
ja rintansa piirteitä; lopulta oli hän pannut sen aivan yksinään
erityiseen kaapin osaan, hän ei enää tahtonut liikuttaa sitä, jotta se
kauvemmin säilyttäisi jäljennöksensä.

Joka ilta nousi maasta kylmää sumua; silloin hän katseli ikkunastaan
synkkää maisemaa, siellä täällä alkoi mökeistä tupruilla valkeata
savua: niihin kaikkiin olivat miehet tulleet kotiin, kylmä oli
muuttolinnut palauttanut. Ja suloisia hetkiä kai ne viettivät tulien
ääressä, sillä talven tullen oli rakkauskin palannut islantilaisten
maahan.

Ajatuksillaan riippuen kiinni noissa saarissa, joihin hän oli voinut
poiketa, Gaud oli taas alkanut toivoa ja odottaa...



XI.


Yann ei palannut koskaan.

Elokuun yönä, synkällä Islannin merellä, keskellä sen raivoavaa
kuohinaa, oli vietetty hänen häitään meren kanssa.

Meren kanssa, joka ennen oli ollut hänen imettäjänsä, se oli
tuuditellut häntä, se oli kasvattanut hänestä suuren ja voimakkaan
nuorukaisen, -- ja kun hänestä oli varttunut komea mies, oli se ottanut
hänet yksin itselleen. Synkkä salaisuus peitti kauheat häät. Koko ajan
oli synkkiä pilviä liidellyt heidän ympärillään, ikäänkun liikkuvina,
liehuvina esirippuina, jotka oli pantu heidän häitään peittämään, ja
morsian pauhasi, pauhasi kamalinta pauhinaansa tukahduttaakseen huudot.
-- Yann oli muistanut Gaudia, vaimoaan, ja oli puolustainut, taistellen
kun jättiläinen kuolinpuolisotaan vastaan, kunnes hän viimein oli
antautunut, syöksyen avonaisin käsin sen poveen, kauheasti huutaen
niinkun kuoleva peto; suu oli täynnä vettä, kädet levällään, ainaiseksi
kangistuneina.

Ja hänen häissään olivat kaikki ne, jotka hän kerran oli niihin
kutsunut. Kaikki muut, paitse Sylvestre, joka nukkui lumotussa
puutarhassaan, kaukana, kaukana, toisella puolen maapalloa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Islannin kalastajat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.