Title: Jean-Christophe Pariisissa I - V. Markkinatori
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe Pariisissa I - V. Markkinatori" ***


JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA I

V. Markkinatori


Kirj.

ROMAIN ROLLAND



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



KIRJAILIJAN KESKUSTELU VARJONSA KANSSA.


_Minä_. Varmaankin olet lyönyt vetoa, Christophe? Olet ottanut
rikkoaksesi välini koko maailman kanssa?

_Christophe_ Älä sitä ihmettele. Tiesithän alusta alkaen, mihin sinut
johdin.

_Minä_. Sinä arvostelet liian paljon asioita. Sinä ärsytät vihamiehesi
ja saatat ystäväsi ymmälle. Kun säädyllisessä talossa sattuu joku
kommellus, on sopimatonta siitä puhua.

_Christophe_. Mitäpä tehdä? Minulla ei ole makua.

_Minä_. Tiedän sen: olet moukka. Onneton kömpelyys! He pitävät sinua
kaikkien vihollisena. Omassa maassasi olet jo hankkinut itsellesi
saksalais-vastaisen nimen. Minun maassani saat ranskalais-vastaisen,
tai -- mikä vaarallisempaa -- juutalais-vastaisen nimen. Ole
varovainen. Älä puhu juutalaisista...

_He ovat tehneet sinulle niin paljon hyvää, ettei sinun tule puhua
heistä pahaa_...

_Christophe_. Miksi en sanoisi heistä kaikkea hyvää ja kaikkea pahaa,
mitä heistä ajattelen?

_Minä_. Varsinkin puhut heistä pahaa.

_Christophe_. Hyvä tulee myöhemmin. Pitäisikö heitä säästää enemmän
kuin kristityitä? Jos annan heille hyvällä mitalla, annan siksi, että
se maksaa vaivan. Minun pitäisi antaa heille kunniasija, koska he
ovat sen vallanneet meidän Läntemme etunenässä, jossa valo sammuu,
ja koska eräät heistä uhkaavat kuolemalla meidän sivistystämme.
Mutta tiedän myöskin, että toiset heistä ovat meidän rikkautemme
toiminnan ja ajatuksen alalla. Tiedän kyllä, että heidän rodussaan
on vielä suuruutta. Tiedän heidän kiintymyksensä voiman, heidän
ylpeän epäitsekkyytensä, heidän rakkautensa ja paremman toivonsa,
heidän herpoumattoman tarmonsa, tuhansien heikäläisten sitkeän ja
huomaamattoman työn. Tiedän, että heissä on jumala. Ja sentähden olen
vihoissani niille, jotka ovat siitä luopuneet, niille, jotka alentavan
menestyksen ja halvan onnen vuoksi pettävät kansansa tarkoitusperän.
Taistelu heitä vastaan on heidän kansansa asian puoltamista, samoinkuin
hyökätessäni turmeltuneita ranskalaisia vastaan puolustan Ranskaa.

_Minä_. Poikani, sinä sekaannut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.
Muista Sganarelle'in vaimoa, joka halusi selkäsaunaa. "_Kahden
kauppa_..." Israelin asiat eivät ole meidän. Ja mitä Ranskan asioihin
tulee, on Ranska Martine'in kaltainen, se antaa piestä itseään; mutta
se ei salli siitä kenenkään hiiskuvan.

_Christophe_. Heille täytyy kuitenkin sanoa totuus, ja sitä
suuremmalla syyllä, kun sitä rakastaa. Kuka sen sanoisi, jollen minä?
-- Et ainakaan sinä. Teitä sitoo kaikkia toisiinne seurapiirien
suhteet, hienotunteisuus, arkailu. Minua ei sido mikään, minä en ole
teidän maailmastanne. Minä en ole koskaan ollut osallisena teidän
nurkkakuntiinne enkä riitoihinne. Minun ei tarvitse yhtyä yhteen
nuottiin teidän kanssanne, eikä ottaa osaa teidän vaitioloonne.

_Minä_. Sinä olet muukalainen.

_Christophe_. Niin, sanotaanhan, eikö totta? ettei saksalaisella
muusikolla ole oikeutta teitä tuomita ja ettei hän ymmärrä teitä. --
Hyvä, ehkä erehdyn. Mutta ainakin sanon teille, mitä teistä ajattelevat
eräät suuret ulkomaalaiset, jotka sinä tunnet yhtä hyvin kuin minäkin,
-- suurimmat meidän kuolleitten ystäviemme ja elävien joukossa, -- Jos
he erehtyvätkin, maksaa kuitenkin vaivan tuntea heidän ajatuksensa, ja
siitä saattaa olla teille hyötyä. Se on teille suuremman arvoista kuin
uskottelunne, että koko maailma teitä ihailee, tai itseihailunne, --
tai -- vuoron perään -- itseparjauksenne. On aivan hyödytöntä huutaa
aika ajoin, kuten teillä on tapana, että te olette maailman suurin
kansa, -- ja sitte, että latinalaisten kansojen rappeutuminen on
auttamaton, -- että kaikki suuret ajatukset tulevat Ranskasta, -- ja
sitte, että te ette pysty kunnolla muuhun kuin Euroopan huvittamiseen.
Teidän ei tule sulkea silmiänne siltä taudilta, joka teitä jäytää, eikä
lannistua, vaan päinvastoin innostua siitä tunnosta, että on ryhdyttävä
taisteluun rotunne elämän ja kunnian puolesta. Ken on saanut tuntea
tämän rodun sitkeähenkisyyttä, rodun, joka ei tahdo kuolla, hän voi ja
hänen täytyy rohkeasti paljastaa sen viat ja heikkoudet, taistellakseen
niitä vastaan, -- taistellakseen varsinkin niitä vastaan, jotka
käyttävät niitä hyödykseen ja elävät niistä.

_Minä_. Älä kajoa Ranskaan, älä edes sitä puolustaaksesi. Älä tee
levottomaksi tuota kelpo väkeä.

_Christophe_. Kelpo väkeä, -- epäilemättä, -- kelpo väkeä, jonka
on paha mieli siitä, ettei havaita kaiken olevan erinomaisessa
kunnossa, että heille näytetään niin paljon surullista ja rumaa! Heitä
itseänsäkin on käytetty hyväksi; mutta sitä he eivät tahdo tunnustaa.
He ovat niin huolissaan havaitessaan muissa virheitä, että ovat
mieluummin uhreja. He tahtovat, että heille vähintään kerran päivässä
toistetaan, että kaikki on mitä parhaiten parhaimman kansakunnan
keskuudessa, ja että

    "... sinä, Ranska, ain' olet ensimäinen..."

Minkä jälkeen tuo kelpo väki rauhoittuneena antautui unen valtoihin,
-- ja muut ryhtyivät liiketoimiin... Hyvää ja oivallista väkeä!
Olen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sitä heille yhä lisää.
Pyydän heiltä anteeksi... Mutta jolleivät he tahdo, että heitä auttaa
niitä vastaan, jotka heitä sortavat, ajatelkoot ainakin, että toisia
sorretaan niinkuin heitäkin, eivätkä he omaa näiden resignatsioonia
ja heidän illusiooninsa voimaa, -- toisia, jotka juuri tämä
resignatsiooni ja tämä illusioonin voima jättää sortajien käsiin.
Miten he kärsivätkään, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemme
kärsineet! Ja niin moni muu meidän kerallamme, kun me näimme joka
päivä ilmakehän käyvän yhä raskaammaksi ja kerääntymistään kerääntyvän
turmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia,
jotka heittäytyvät tyhjyyden henkäykseen, tyytyväisinä nauraen... Me
olimme siellä, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskin
hengittäen. Ah! me olemme viettäneet ankaria vuosia yhdessä. Meidän
mestarimme eivät epäile niitä tuskia, joiden kautta meidän nuoruutemme
on taistellen käynyt heidän varjossaan!... Me olemme säilyneet. Me
olemme pelastuneet... Emmekö pelastaisi muita! Mekö jättäisimme heidät
vuorostaan samoihin kärsimyksiin, ojentamatta heille kättä! Ei,
heidän kohtalonsa on sidottu meidän kohtaloomme. Meitä on tuhansia
Ranskassa, jotka ajattelemme sitä, minä minä puhun ääneen. Tiedän
puhuvani heidän puolestaan. Pian tulen puhumaan heistä. Tahdon niin
pian kuin suinkin näyttää todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syvän
Ranskan: -- juutalaisia, kristityitä, vapaita henkiä, kaikenuskoisia,
kaikenverisiä. -- Mutta päästäkseen sen luokse täytyy ensin raivata tie
niiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunis
vanki yltään apatiansa ja kaatakoon vankilansa seinät! Hän ei tunne
voimaansa eikä vastustajiensa keskinkertaisuutta.

_Minä_. Olet oikeassa, rakkaani. Mutta mitä tehnetkin, varo vihaamasta.

_Christophe_. En tunne mitään vihaa. Ajatellessani kaikkein
ilkeimpiäkin ihmisiä, tiedän hyvin, että he ovat ihmisiä, jotka
kärsivät niinkuin mekin, ja jotka kerran kuolevat. Mutta minun tulee
taistella heitä vastaan.

_Minä_. Taistella, se on tehdä pahaa, vaikka tarkoittaisikin hyvää.
Vastaako sitä tuskaa, minkä saattaa tuottaa yhdelle ainoalle elävälle
olennolle, se hyvä, minkä vakuuttaa tekevänsä kauniille epäjumalilleen:
"taiteelle" -- tai "ihmisyydelle"?

_Christophe_. Jos niin ajattelet, hylkää taide ja hylkää myöskin minut.

_Minä_. Ei, älä luovu minusta! Mitä minusta tulee ilman sinua? -- Mutta
koska tulee rauha?

_Christophe_. Kun olet sen voittanut! Kohta... kohta... Katsokaa,
päittemme yllä liitää jo kevään pääskynen.

_Minä_.

    Nyt tullut on jo kera viestin
    kesän pääsky kaunis Pohjaan päin,
    ma sen näin...

_Christophe_. Älä haaveile, anna minulle kätesi, tule,

_Minä_. Minun on kai pakko seurata sinua, varjoni.

_Christophe_. Kumpi meistä kahdesta on toisensa varjo?

_Minä_. Miten suureksi olet tullut. Enhän tunne sinua enää.

_Christophe_. Aurinko on laskemassa.

_Minä_. Rakastin sinua enemmän lapsena.

_Christophe_. Lähtekäämme! meillä ei ole enää kuin muutamia tunteja
päivästä jäljellä.

_Romain Rolland_.

Maaliskuulla 1908.



I



Sekamelskaa keskellä järjestystä. Tungettelevia rautatienvirkailijoita
huolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat määräyksiä
vastaan alistuen niihin. -- Christophe oli Ranskassa.

Tyydytettyään tullin uteliaisuuden hän nousi jälleen Pariisiin
menevään junaan. Yö peitti sateen liottamat kentät. Asemien räikeässä
valaistuksessa pisti loputtomien, pimeän verhossa levittäytyvien
lakeuksien surullisuus vielä selvemmin silmään. Yhä useammin ohi
kiitävien junien vihellykset vihloivat ilmaa, herättäen uniset
matkustajat horroksestaan. Lähestyttiin Pariisia.

Tuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta:
hän oli painanut hatun syvälle päähänsä; hän oli napittanut takkinsa
kaulaa myöten varkaitten pelosta, joita oli hänelle sanottu Pariisin
olevan täynnä; hän oli parikymmentä kertaa noussut paikaltaan
ja jälleen istuutunut; hän oli parikymmentä kertaa muuttanut
matkalaukkunsa verkosta penkille ja penkiltä verkkoon, tuskastuttaen
naapureitaan, joita hän tavallisella kömpelyydellään joka kerta
töykkäsi.

Juuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pysähtyi äkkiä keskelle yön
pimeyttä. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaan
nähdä. Hän kääntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisi
tilaisuuden ryhtyä puheisiin ja kysyä, missä oltiin. Mutta kaikki
nukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat jörön ja ikävystyneen
näköisiä. Kukaan ei tehnyt pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut
heidän ihmettelevän pysähdyksen syytä. Christophea hämmästytti tämä
elottomuus: nämä ynseät ja untuneet olennot muistuttivat sangen vähän
hänen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin hän istuutui masentuneena
matkalaukkunsa päälle ja oli vähällä kellahtaa nurin junan joka
heilahduksella. Hänkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovien
avaaminen hänet herätti... Pariisi!... Hänen matkakumppaninsa olivat jo
poistumassa vaunusta.

Tuuppien ja tuupittuna hän tungoksen keskellä pyrki ovea kohti
ja torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan hänen
matkatavaroitaan. Epäluuloisena kuin talonpoika hän epäili
kaikkien aikovan varastaa häneltä. Hän oli nostanut kallisarvoisen
matkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan välittämättä
huudahduksista, joita hän aiheutti raivatessaan itselleen tietä
väkijoukossa. Vihdoin hän huomasi olevansa Pariisin niljakoilla
katukivillä.

Hänen huomiotaan askarrutti niin kokonaan kantamus, ajatukset
asunnon valitsemisesta ja alituinen ajoneuvojen väistäminen, ettei
hän ehtinyt lainkaan katsahtaa ympärilleen. Ensimäisenä huolena oli
hankkia itselleen huone. Hotelleista ei ollut puutetta: ne piirittivät
aseman joka puolelta; niiden nimet hohtivat tulikirjaimin. Christophe
etsi vähimmän loistavaa: mikään ei näyttänyt hänestä tarpeeksi
vaatimattomalta hänen kukkarolleen. Vihdoin hän huomasi eräällä
sivukadulla likaisen majatalon, jonka maakerroksessa oli siivoton
ruokala. Majatalon nimi oli: _Hôtel de la Civilisation_. Paksu mies
paitahihasillaan poltti piippua erään pöydän luona. Nähdessään
Christophe'in astuvan sisään hän hypähti ylös. Hän ei ymmärtänyt
mitään Christophe'in mongerruksesta, mutta heti ensi silmäyksellä
hän oli selvillä kömpelöstä ja lapsellisesta saksalaisesta, joka ei
antanut kantaa matkalaukkuaan ja parhaansa mukaan puhui hänelle jotakin
käsittämättömällä kielellä. Isäntä vei hänet löyhkääviä portaita myöten
tukahduttavaan huoneeseen, joka oli pihalle päin. Hän kehui huoneen
hiljaisuutta, jota ei häirinnyt melu kadulta, ja pyysi siitä häneltä
hyvän hinnan. Christophe, joka ei oikein ymmärtänyt, eikä tuntenut
Pariisin elämän ehtoja ja jonka olkapää oli kantamuksen runtelema,
suostui kaikkeen: häntä halutti niin pian kuin suinkin saada olla
yksin. Mutta tuskin hän oli jäänyt yksin, kun huoneen likaisuus ällötti
häntä; ja jotta ei joutuisi kokonaan surullisuuden valtaan, joka alkoi
häntä vaivata, hän kiiruhti ulos kastettuaan ensin päänsä pesuvadin
tomuisessa ja tahmaisessa vedessä. Hän koetti kaikin voimin olla
näkemättä ja tuntematta mitään, ettei joutuisi inhon valtaan.

Hän astui kadulle. Lokakuinen sumu oli sakeata ja raakaa; siinä oli
tuo tympäisevä Pariisin haju, jossa ympäristön tehtaitten savu ja
kaupungin raskas hengitys ovat sekoittuneet toisiinsa. Ei nähnyt
kymmentä askelta eteensä. Kaasuliekit lepattivat kuin sammumaisillaan
olevat steariinikynttilät. Hämärän verhossa vyöryi kaksi ihmisvirtaa
vastasuuntiin. Ajoneuvoja parveili edes takaisin, kolahti toisiansa
vasten ehkäisten liikennettä ja sulkien tien elävänä muurina. Hevoset
lipesivät liukkaassa loassa. Ajajien huudot ja raitiovaunujen
toitotukset ja kellonkilkatukset sekaantuivat huumaavaksi meluksi.
Tämä hälinä, kuhina ja haju hämmensi Christophe'in pään ja valtasi
hänen sydämensä. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jäljessä kulkijat
tuuppivat häntä eteenpäin ja virta vei hänet mukaansa. Hän kulki
_Boulevard de Strasbourgia_, näkemättä mitään ja töykkäili kömpelösti
päin vastaantulijoita. Hän oli ollut syömättä aamusta lähtien.
Kahvilat, joita oli tuhka tiheässä, aristuttivat ja etoivat häntä
väenpaljoudellaan. Hän kääntyi erään poliisin puoleen; mutta hänen
oli niin vaikea keksiä sanoja, ettei tämä edes viitsinyt kuunnella
häntä, vaan käänsi hänelle selkänsä kesken puhetta kohauttaen
olkapäitään. Hän jatkoi koneellisesti kulkuaan. Erään kaupan eteen oli
kerääntynyt väkeä. Hänkin pysähtyi koneellisesti. Se oli valokuva-
ja postikorttikauppa, jossa oli näytteillä puolialastomia tai
alastomia naisten kuvia ja kuvalehtiä, joissa oli rivoja pilakuvia.
Lapset ja nuoret naiset katselivat niitä kaikessa rauhassa. Muuan
laiha, punatukkainen tyttö tarjoutui hänelle. Hän katsoi tyttöä
käsittämättä häntä. Tämä tarttui hänen käsivarteensa hymyillen
ällistyneenä. Christophe irroittautui ja jatkoi matkaansa punastuen
vihastuksesta. Konserttikahviloita oli yhä tiheämmässä. Niiden
ovilla komeili tusinataiteilijattarien merkillisiä ilmoituksia.
Väentungos yhä taajeni. Christophe'ia hämmästytti irstaiden kasvojen,
epäilyttävien kadunmittaajien, alhaisten halunkkien ja maali-ihoisten,
tympäiseville hajuvesille lemuavien tyttöjen paljous. Hän tunsi
jähmettyvänsä. Väsymys, heikkous ja kauhea, yhä kasvava inho aiheutti
hänelle pyörtymyksen tunteen. Hän puri hampaansa yhteen ja joudutti
askeleitaan. Sumu tiheni, kuta lähemmäksi Seine'iä hän tuli.
Ajoneuvojen vilinä kävi yhä sekavammaksi. Muuan hevonen lipesi ja
kaatui kyljelleen; ajuri koetti piiskaniskuilla saada sitä nousemaan.
Onneton elukka, jota valjaat kuristivat, koetti reuhtoa, mutta
vaipui jälleen surkean näköisenä maahan ja makasi liikahtamatta kuin
kuollut. Tämä tavallinen näytelmä oli Christopheille se vesipisara,
joka sai hänen sielunsa tulvimaan yli reunojen. Kun hän näki tuon
kurjan olion kouristuksenomaiset ponnistukset välinpitämättömien
silmäyksien ympäröimänä, herätti hänessä hänen oman mitättömyytensä
tunto keskellä näitä miljoonia olennoita sellaisen ahdistuksen, --
se inho, jota hän jo kotvan oli koettanut tukahduttaa nähdessään
tämän elukkalauman, liikkuessaan tässä saastaisessa ilmapiirissä,
tässä hänelle moraalisesti vihamielisessä maailmassa, tulvahti esille
sellaisella voimalla, että hän oli pakahtua. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Ohikulkijat silmäilivät ihmeissään tuota suurta poikaa, jonka kasvoja
tuska kouristi. Hän harppaili pitkin askelin kyynelten valuessa pitkin
hänen poskiaan, ilman että hän koetti niitä kuivata. Jotkut pysähtyivät
hetkiseksi katsomaan häntä; ja jos hän olisi kyennyt näkemään tämän
joukon sieluun, joka tuntui hänestä vihamieliseltä, olisi hän ehkä
voinut nähdä yhdellä ja toisella veljellistä myötätuntoa, -- tosin
epäilemättä sekoitettuna pienellä pariisilaisella ironialla, joka näkee
huvittavan puolen naivissa tuskan purkautumisessa. Mutta hän ei nähnyt
enää mitään: itku sokaisi hänet.

Hän huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona.
Hän huuhteli siinä kätensä, hän kasteli siinä kasvonsa. Pieni
sanomalehtienmyyjä katseli häntä uteliaana, pilat mielessä, mutta
vailla ilkeyttä; hän nosti maasta Christophe'in hatun, jonka tämä
oli antanut pudota. Kylmä vesi virkisti Christophe'ia. Hän malttoi
mielensä. Hän palasi entisiä teitään ja karttoi katsomasta minnekään;
hän ei enää ajatellut ruokaakaan: hänen olisi ollut mahdotonta
puhutella ketään; pieninkin seikka olisi riittänyt avaamaan jälleen
kyynelten vuon. Hän oli aivan nääntynyt. Hän eksyi tieltä, harhaili
umpimähkään ja huomasi olevansa asuntonsa edessä, kun hän jo luuli
joutuneensa aivan harhaan: -- hän oli unohtanut sen kadun nimenkin,
jonka varrella hän asui.

Hän astui viheliäiseen asuntoonsa. Nälkäisenä, silmät kuumottavina
ja sydän ja koko ruumis kuin piestyinä hän vaipui huoneensa nurkassa
olevalle tuolille. Siinä hän istui kaksi tuntia kykenemättä liikkumaan.
Vihdoin hän riistäytyi tästä tylsyydentilasta ja kävi levolle. Hän
vaipui kuumeenomaiseen horrokseen, josta hän vähän väliä heräsi
luullen nukkuneensa useita tunteja. Huone oli tukahduttava ja hänen
koko ruumistaan kuumotti; häntä janotti kauheasti; ilkeä painajainen
ahdisti häntä, eikä se jättänyt häntä rauhaan valveillakaan. Tuima
tuska viilsi häntä kuin puukonpistot. Keskellä yötä hän heräsi niin
kauheaan epätoivoon, että oli parkaisemaisillaan; hän työnsi lakanaa
suuhunsa, ettei hänen äänensä kuuluisi: hän tunsi tulevansa hulluksi.
Hän kohoutui istumaan vuoteelleen ja sytytti valkean. Hän oli märkänä
hiestä. Hän nousi ja avasi matkalaukkunsa etsiäkseen nenäliinan. Hänen
käsiinsä sattui vanha Raamattu, jonka hänen äitinsä oli pistänyt
alusvaatteiden joukkoon. Christophe oli lukenut sangen vähän tätä
kirjaa; mutta tänä hetkenä tuntui sen löytäminen hänestä sanomattoman
hyvältä. Tämä Raamattu oli kuulunut iso-isälle ja iso-isän isälle.
Perheen päämiehet olivat kirjoittaneet siihen viimeiselle, valkoiselle
lehdelle nimensä ja merkittävimmät tapahtumat elämänsä varrelta:
syntymät, naimiset, kuolemat. Iso-isä oli merkinnyt lyijykynällä
muistiin karkealla käsialallaan ne päivämäärät, jolloin hän oli lukenut
ja yhä uudelleen lukenut eri lukuja. Kirja oli täynnä kellastuneita
paperinpalasia, joille vanhus oli kirjoittanut naiveja mietelmiään.
Tällä Raamatulla oli ollut paikkansa hyllyllä hänen vuoteensa
yläpuolella; pitkinä unettomuuden hetkinään oli hän usein ottanut sen,
keskustellen sen kanssa enemmän kuin lukien sitä. Se oli ollut hänen
seuranaan kuolinhetkeen saakka niinkuin se oli ollut jo hänen isänsä
seurana. Kokonainen vuosisata perheen suruja ja iloja huokui tästä
kirjasta. Christophe tunsi itsensä sen seurassa vähemmän yksinäiseksi.
Hän avasi sen synkimmät sivut:

    Eikö ihmisen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen
    päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?...

    Koska minä levätä panin, sanoin minä: koskasta minä nousen?
    ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu
    kävellyksistä hamaan pimeyteen asti...

    Koska minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun
    kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun; niin
    sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua nävyillä...

    Miks'et minusta luovu, ja päästä minua siihen asti, että minä
    sylkeni nielisin? -- Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää
    sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia?...

    Kaiken käy samoin: Jumala lyö niin hyvin vanhurskaan kuin
    syntisenkin...

    Kuolettakoon hän minun! Silti en heitä toivoani häneen...

Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle
tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut
huippunsa, vaikuttaa se vapauttavasti. Sielun mataloittaa, lamauttaa
ja auttamattomasti tuhoaa keskinkertainen suru ja ilo, itsekäs,
pikkumainen kärsiminen, joka on voimaton riistäytymään irti menetetystä
nautinnosta ja valmis kaikkiin alennuksiin uuden pienen nautinnon
vuoksi. Christophe'in elvytti jälleen se tuima tuulahdus, joka huokui
tästä vanhasta kirjasta: Sinain, erämaan ja mahtavan meren tuulenhenki
lakaisi pois kaikki taudinaiheet. Christophelta hävisi kuume. Hän
kävi uudelleen levolle rauhallisempana ja nukkui yhtä päätä seuraavaan
aamuun saakka. Kun hän avasi silmänsä, oli jo täysi päivä. Hän näki
vielä selvemmin huoneensa viheliäisyyden; hän tunsi kurjuutensa
ja yksinäisyytensä; mutta hän katsoi niitä kasvoista kasvoihin.
Alakuloisuus oli poissa; jäljellä oli vain miehekäs surumielisyys. Hän
toisti Jobin sanat:

_Vaikka Herra kuolettaisi minun, en heitä toivoani häneen_.

Hän nousi ja alotti taistelun rauhallisin mielin.



Hän päätti heti samana aamupäivänä ryhtyä ensi toimiin. Hän tunsi koko
Pariisissa ainoastaan? kaksi henkilöä, kaksi nuorta maalaistansa:
vanhan ystävänsä Otto Dienerin, joka oli setänsä, vaatekauppiaan,
liikekumppanina Mailin korttelissa; ja Mainzista kotoisin olevan
pienen juutalaisen, Sylvain Kohnin, jonka piti olla jonkun suuren
kustannusliikkeen palveluksessa, jonka osoitettakaan hän ei tiennyt.
Neljän-, viidentoista vuotiaana hän oli ollut hyvin läheinen ystävä
Dienerin kanssa. [Ks. Jean-Christophe, II. Aamu.] Hän oli omistanut
tälle sellaisen lapsuudenystävyyden, joka edeltää rakkautta, joka
jo on rakkautta. Dienerkin piti hänestä. Tätä paksua, arkaa ja
jäykkää nuorukaista oli viehättänyt Christophe'in raju itsenäisyys;
hän oli koettanut jäljitellä tätä naurettavalla tavalla, mikä oli
harmittanut Christophe'ia ja samalla imarrellut häntä. Siihen aikaan he
suunnittelivat maailman mullistamista. Sittemmin oli Diener matkustanut
liikeopinnoille, eivätkä he olleet senjälkeen nähneet toisiaan; mutta
Christophe oli toisinaan saanut hänestä tietoja maalaisiltaan, joiden
kanssa Diener oli ollut alituisessa kirjeenvaihdossa.

Mitä Sylvain Kohniin tulee, oli hänen tuttavuutensa Christophe'in
kanssa ollut aivan toisen luontoista. He olivat tunteneet toisensa
pienestä pitäen koulussa, jossa tuo pieni apina oli tehnyt joitakin
metkuja Christophe'ille, joka vuorostaan oli rökittänyt hänet perin
pohjin huomattuaan kepposen. Kohn ei lainkaan puolustautunut; hän
antoi löylyttää itseään ja hieroa naamaansa maata vasten, itkeskellen
hiljalleen; mutta hän jatkoi yhä kepposiaan, -- kunnes hän eräänä
päivänä alkoi pelätä Christophe'ia, kun tämä oli vakavasti uhannut
iskeä hänet hengiltä.

Christophe läksi aikaisin liikkeelle. Hän poikkesi matkallaan
erääseen kahvilaan syömään aamiaista. Tukahduttaen itserakkautensa
päätti hän käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuksia ranskan puhumiseen.
Koska hän aikoi elää Pariisissa ehkä vuosikausiakin, oli hänen niin
pian kuin mahdollista mukauduttava sen elämänehtoihin ja voitettava
vastenmielisyytensä. Hän ei niin muodoin, vaikka kärsikin kauheasti,
ollut lainkaan huomaavinaan viinurin virneitä, tämän kuunnellessa hänen
mongerrustaan; ja menettämättä rohkeuttaan hän rakensi vaivalloisesti
muodottomia lauseita, joita hän itsepintaisesti toisti, kunnes sai
toisen ymmärtämään.

Hän ryhtyi etsimään Dieneriä. Tapansa mukaan, kun hänellä oli joku
ajatus päässään, hän ei nähnyt mitään ympärillään. Pariisista sai
hän tällä ensimäisellä vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun
kaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen
keisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen
nuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille.
Häneen vaikutti epämieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet,
ihmistungos, ajopelien sekamelska, -- kaiken laatuisten ja kaiken
muotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen
ja monenlaista järjestelmää olevien höyry- ja sähköraitiovaunujen
hälinä, -- katukäytävillä olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat
ratsastusradat puuhevosineen (tai pikemmin kummituksineen,
lohikäärmeineen) ahdinkoon asti täynnä redingoteihin puettuja
kuvapatsaita: -- ties mikä keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin
leima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen äänioikeuden
eduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan.
Eilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi
kaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.

Harhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ympäröivissä
katusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota hän etsi Rue de
la Banque'in varrelta. Astuessaan sisälle luuli hän näkevänsä pitkän
ja hämärän puodin perällä Dienerin järjestämässä kauppa-apulaisten
keskellä tavarapakkoja. Mutta hän oli hieman likinäköinen, eikä
luottanut oikein silmiinsä, vaikka niiden intuitsiooni hänet harvoin
petti. Kaupan perällä olevien kesken syntyi liikettä, kun Christophe
oli sanonut nimensä sille apulaiselle, joka kääntyi hänen puoleensa; ja
salakähmäisen neuvottelun jälkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja
sanoi saksaksi:

-- Herra Diener on lähtenyt ulos. -- Lähtenyt ulos? Pitkäksikin aikaa?

-- Luultavasti. Hän on juuri lähtenyt. Christophe mietti hetkisen ja
sanoi sitte:

-- Hyvä. Minä odotan.

Hämmästynyt kauppapalvelija kiirehti lisäämään:

-- Hän ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.

-- Oh! se ei tee mitään, vastasi Christophe levollisena. Minulla ei
ole mitään tehtävää Pariisissa. Voin odottaa vaikka koko päivän, jos
tarvitaan.

Nuori mies katsoi häntä ällistyneenä luullen, että hän laski leikkiä.
Mutta Christophe ei enää ajatellutkaan häntä. Hän oli istuutunut
rauhallisena erääseen soppeen selkä kadulle päin; ja hän näytti
päättäneen majoittua siihen.

Apulainen palasi kaupan perälle ja puhui kuiskaillen tovereidensa
kanssa; he koettivat koomillisen hämmästyneinä keksiä keinoa, millä
päästä erilleen tungettelijasta.

Oli kestänyt hetkisen neuvottomuutta, kun konttorin ovi avautui.
Herra Diener ilmaantui. Hänellä oli leveät, punakat kasvot, sinerviä
arpia poskessa ja leuassa, vaaleat viikset, sileäksi kammattu tukka,
jossa oli jakaus sivulla, kultakehyksinen silmälasi, kultanapit
paidanrinnuksessa ja sormuksia paksuissa sormissaan. Hänellä oli
hattu ja sateenvarjo käsissään. Hän tuli Christophe'in luo luontevin
ilmein. Christophe, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuolillaan,
hätkähti hämmästyksestä. Hän tarttui Dienerin käsiin ja huudahti niin
äänekkään sydämellisesti, että kauppapalvelijat salavihkaa naurahtivat
ja Diener punastui. Tällä majesteetillisella henkilöllä oli omat
syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut uudistaa vanhaa tuttavuuttaan
Christophe'in kanssa; ja hän oli päättänyt heti alusta alkaen
mahtavalla esiintymisellään pitää hänet loitolla. Mutta tuskin oli
hän kohdannut Christophe'in katseen, kun hän tunsi itsensä uudelleen
pieneksi poikaseksi hänen edessään, mikä raivostutti ja hävetti häntä.
Hän sammalsi nopeasti:

-- Minun työhuoneessani... Voimme paremmin keskustella.

Christophe havaitsi taas tässä hänen tavallisen varovaisuutensa.

Mutta työhuoneessa, jonka ovi huolellisesti suljettiin, ei Diener
pyytänyt häntä edes istumaan. Hän seisoi itsekin, lausuen sangen
kömpelösti:

-- Sepä hauskaa... Olin juuri lähdössä... Minun luultiin jo
lähteneen... Mutta minun täytyy nyt lähteä... Minulla on tuskin
minuuttiakaan aikaa... Kiireellinen kohtaus...

Christophe ymmärsi, että kauppa-apulainen oli koko ajan valehdellut
hänelle, ja että Diener, joka tahtoi siten päästä hänestä, oli neuvonut
valehtelemaan. Veri syöksähti hänen päähänsä; mutta hän hillitsi
itsensä ja sanoi kuivasti: -- Ei ole kiirettä.

Diener hätkähti. Hän vimmastui sellaisesta kursailemattomuudesta.

-- Mitä! eikö kiirettä! sanoi hän. Liikeasia... Christophe katsoi häntä
suoraa silmiin:

-- Ei.

Paksu poika loi katseensa alas. Hän vihasi Christophe'ia tuntiessaan
itsensä niin miehuuttomaksi hänen edessään. Hän sammalsi suuttuneena.
Christophe keskeytti hänet:

-- Katsos, sanoi hän, sinä tiedät...

(Tämä sinutteleminen loukkasi Dieneriä, joka heti ensi sanoista saakka
oli koettanut pystyttää heidän välilleen raja-aidan sanomalla: te.)

-- ... Sinä tiedät, miksi olen täällä?

-- Kyllä tiedän, sanoi Diener.

(Hän oli saanut kirjeenvaihtajiltaan tietää Christophe'in hyökkäyksestä
ja kanteen nostamisesta häntä vastaan.)

-- Tiedät siis, jatkoi Christophe, etten ole täällä huvin vuoksi. Minun
täytyi paeta. Minulla ei ole mitään. Minun täytyy elää.

Diener odotti tätä pyyntöä. Hän tunsi sen johdosta tyydytystä, sillä se
antoi hänelle tilaisuuden osoittaa jälleen ylemmyyttään Christopherin
nähden, mutta samalla se saattoi hänet pulaan, sillä hän ei uskaltanut
näyttää tätä ylemmyyttään hänelle, niinkuin olisi tahtonut.

-- Ah! sanoi hän mahtailevasti, se on ikävä juttu, ikävä juttu. Elämä
on täällä vaikeata. Kaikki on kallista. Meillä on suunnattomat menot.
Kaikki nämä apulaiset...

Christophe keskeytti hänet halveksivasti:

-- En pyydä sinulta rahaa. Diener nolostui. Christophe jatkoi:

-- Sinun liikkeesi menestyy hyvin? Sinulla on paljon liiketuttavia?

-- Kyllä, kyllä, eipä huonostikaan, Jumalan kiitos... sanoi Diener
varovasti. (Hän oli varuillansa.)

Christophe loi häneen julmistuneen katseen ja jatkoi:

-- Sinä tunnet paljon saksalaisen siirtokunnan väkeä?

-- Kyllä.

-- No, puhu minusta. He ovat kai soitannollisia. Heillä on lapsia. Minä
antaisin tunteja. Diener näytti olevan hämillään.

-- No, mitä nyt taas? sanoi Christophe. Epäiletkö ehkä, etten ole
kyllin kykenevä sellaiseen ammattiin?

Hän pyysi palvelusta, aivankuin hän olisi sitä tarjonnut. Diener, joka
ei koskaan ollut muuten tehnyt Christophe'in hyväksi mitään, kuin
saadakseen tuntea hänen kiitollisuuttaan, oli päättänyt olla panematta
kortta ristiin hänen hyväkseen.

-- Sinä olet tuhat kertaa kykenevämpi, kuin mitä siihen vaaditaan...
Mutta...

-- No, mitä?

-- Niin, se on vaikeata, sangen vaikeata, katsos, sinun tilanteesi
vuoksi.

-- Minun tilanteeni?

-- Niin... Tuo juttu, tuo haaste... Jos siitä saataisiin tietää... Se
on tukalaa minulle. Se voisi tuottaa minulle paljo vahinkoa.

Hän keskeytti nähdessään Christophe'in kasvojen vääntyvän vihasta; hän
kiiruhti lisäämään:

-- Omasta puolestani en pelkäisi... Jospa olisin yksin!... Mutta setäni
tähden... Sinä tiedät, että liike on hänen, enkä minä voi mitään ilman
häntä.

Häntä pelotti yhä enemmän Christophe'in kasvojen ilme ja lähenevä
mielen purkaus ja hän lisäsi kiireesti -- (hän ei ollut pohjaltaan
ilkeä; saituus ja turhamaisuus taistelivat hänessä: hän olisi tahtonut
tehdä Christophe'ille palveluksen, mutta hyvästä hinnasta): tahdotko
viisikymmentä frangia?

Christophe'in kasvot punehtuivat. Hän astui Dieneriä kohti niin
uhkaavan näköisenä, että tämä peräytyi kiireen kaupalla ovelle saakka,
avaten sen, valmiina huutamaan apua. Mutta Christophe, jonka päähän
veri oli noussut, pysähtyi aivan hänen nenänsä eteen:

-- Sika! -- sanoi hän jyrisevällä äänellä. Hän työnsi Dienerin syrjään
ja astui ulos kauppapalvelijain välitse. Kynnyksellä hän sylkäisi
inhosta.



Hän harppaili katua pitkin askelin. Viha oli hänet huumannut. Sade
selvitti hänet jälleen. Minne hän meni? Sitä hän ei tiennyt. Hän ei
tuntenut ketään. Hän pysähtyi miettimään erään kirjakaupan eteen
ja katseli näytteillä olevia kirjoja näkemättä mitään. Sattumalta
kiintyi hänen huomionsa erään kirjan kansilehdellä olevaan kustantajan
nimeen. Hän ihmetteli miksi. Hetken kuluttua hän muisti, että se oli
sen liikkeen nimi, jossa Sylvain Kohn palveli. Hän pani osoitteen
muistiin... Mitäpä hän sillä? Hän ei suinkaan sinne menisi... Miksi ei
menisi?... Jos tuo Diener roisto, joka oli ollut hänen ystävänsä, oli
ottanut hänet siten vastaan, mitä saattoikaan hän odottaa veijarilta,
jota hän oli kohdellut armottomasti, ja joka tietenkin häntä vihasi?
Hyödytöntä nöyrtymistä? Hänen verensä nousi kapinaan. -- Mutta
synnynnäinen pessimistinen puoli hänessä, joka luultavasti oli peruisin
hänen kristillisestä kasvatuksestaan, kannusti häntä koettelemaan
pohjia myöten ihmisten ilkeyttä.

-- Minulla ei ole oikeutta kursailla. Täytyy koettaa kaikkia keinoja,
ennenkuin läkähtyy.

Ääni hänen sisässään lisäsi:

-- Enkä minä läkähdy.

Hän painoi osoitteen uudelleen mieleensä ja läksi Kohnin luo. Hän oli
päättänyt iskeä tätä vasten kasvoja, jos huomaisi hänessä nenäkkyyttä.

Kustannusliike sijaitsi Madeleine'in korttelissa. Christophe astui
erääseen ensi kerroksen saliin ja kysyi Sylvain Kohnia. Joku
livreapukuinen virkailija vastasi, ettei hän "tuntenut sen nimistä
henkilöä". Christophe hämmästyi ja luuli lausuneensa nimen huonosti.
Hän toisti kysymyksen, mutta virkailija vakuutti, kuunneltuaan
tarkkaavasti, ettei sen nimistä henkilöä ollut liikkeen palveluksessa.
Christophe joutui aivan ymmälle, pyysi anteeksi ja teki jo lähtöä,
kun ovi avautui erään käytävän päästä, ja hän näki itse Kohnin, joka
seurasi jotakin naista. Vereksessä muistissaan se loukkaava käytös,
jolla Diener oli häntä kohdellut, hän epäili tällä hetkellä kaikkien
pitävän häntä pilkkanaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli siis, että
Kohn oli nähnyt hänen tulevan ja käskenyt vahtimestarin sanoa, ettei
häntä ole siellä. Tällainen hävyttömyys saattoi hänet kuohuksiin. Hän
oli juuri harmistuneena lähtemässä, kun kuuli nimeänsä huudettavan.
Kohnin terävä katse oli etäältäkin tuntenut hänet, ja hän riensi hänen
luokseen hymyillen, kädet ojennettuina ja osoittaen kaikin tavoin
liioittelevaa iloa.

Sylvain Kohn oli pieni ja tanakka, amerikkalaiseen tapaan aivan
sileäksi ajeltu. Iho oli liian punakka, tukka liian musta, kasvot
leveät, täyteläiset ja lihavapiirteiset, silmät pienet, sirrattavat
ja vaanivat, suu hieman vino, hymy typerä ja pahansuopa. Hän oli
hienoissa pukineissa, joiden avulla hän koetti peittää vartalonsa
epäsuhtaisuutta, korkeita olkapäitään ja leveitä lanteitaan. Se olikin
ainoa seikka, joka haavoitti hänen itserakkauttaan. Hän olisi keveällä
mielellä sietänyt jonkun potkun takalistoonsa, jos vain olisi saanut
pari, kolme tuumaa pituutta lisää ja vartalonsa suhdallisemmaksi.
Muuten hän oli perin tyytyväinen omaan minäänsä ja piti itseänsä
vastustamattomana. Kumma kyllä, hän ei siinä erehtynytkään. Tämä pieni
Saksan juutalainen, tämä tomppeli oli tehnyt itsestään Pariisin hienon
maailman kronikoitsijan ja arvostelijan. Hän kirjoitteli mauttomia,
keikailevan monimutkaisia hienoston-kronikoita. Hän oli ranskalaisen
kaunotyylin, ranskalaisen sirouden, ranskalaisen hienon käytöksen ja
ranskalaisen espriin esitaistelija, -- vanhan kuninkuuden, punaisten
kantojen, Lauzunin aikalainen. Hänestä tehtiin pilaa, mutta se ei
estänyt häntä menestymästä. Ne, jotka väittävät, että naurettava
tappaa nälkään Pariisissa, eivät tunne Pariisia: kaukana siitä, että
se veisi hengen, se elättää päinvastoin monta. Naurettava tuottaa
Pariisissa kaikkea, tuottaa mainetta, tuottaa menestystä naisten
keskuudessa. Sylvain Kohn oli jo päässyt niin pitkälle, ettei hän enää
ehtinyt lukea kaikkia niitä tunnustuksia, joita hänen frankfurtilainen
marivaudage'insa hänelle joka päivä tuotti.

Hän puhui kömpelön murteellisesti ja falsettiäänellä.

-- Ah! sepä yllätys! huudahti hän iloisesti puristaen Christophe'in
kättä makkaranpyöreillä käsillään, joiden lyhyet sormet näyttivät
tungetuilta liian ahtaan nahkan sisälle. Hän ei voinut irroittua
Christophe'ista. Olisi voinut luulla, että hän oli kohdannut jälleen
parhaan ystävänsä. Hämmästyneenä tästä Christophe kysyi itseltään,
tekikö Kohn hänestä pilaa. Mutta Kohn ei tehnyt pilaa. Tai jos tekikin,
ei ainakaan enempää kuin tavallista. Kohn ei kantanut kaunaa: hän oli
liian älykäs siihen. Hän oli jo aikoja sitten unohtanut Christophe'in
kovakouraisen kohtelun; ja vaikkapa olisi muistanutkin, ei hän siitä
välittänyt. Hän oli ihastunut siitä, että sai näyttäytyä vanhalle
toverilleen uuden virka-asemansa mahdissa ja pariisilaistapojensa
hienoudessa. Hän ei valehdellut ilmaistessaan hämmästystään:
Christophe'in vierailu oli tapaus, jota hän kaikkein vähimmin oli
saattanut odottaa; ja vaikka hän olikin liian ovela ollakseen jo
ennakolta tietämättä, että sillä oli joku käytännöllinen tarkoitus, oli
hän valmis ottamaan hänet hyvin vastaan siitä yksinkertaisesta syystä,
että se kääntyi kunnianosoitukseksi hänen mahdilleen.

-- Ja te tulette suoraa kotimaasta? Miten äiti jaksaa? kysyi hän
tuttavallisuudella, joka muulloin olisi loukannut Christophe'ia, mutta
joka nyt tässä vieraassa kaupungissa tuntui hänestä hyvältä.

-- Mutta miten on laita, kysyi Christophe vielä hieman epäluuloisena,
kun minulle äsken juuri vastattiin, ettei täällä ole lainkaan herra
Kohnia?

-- Herra Kohnia ei täällä olekaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen. Nimeni
ei ole enää Kohn. Nimeni on Hamilton.

Hän keskeytti puheensa.

-- Anteeksi, sanoi hän.

Hän astui erään naisen luo, joka kulki ohi, antoi hänelle kättä ja
väänsi suunsa hymyyn. Sitte hän palasi takaisin ja kertoi, että se
oli muuan kirjailijatar, joka oli kuuluisa tulisen nautinnokkaista
romaaneistaan. Tällä uudenaikaisella Sappholla oli vyötäisillään
violetti ruusuke, hänen muotonsa olivat täyteläiset, hänen hiuksensa
vaaleanpunertavat iloisten ja ihomaalisten kasvojen yllä; hän puhui
vaateliaasti miesmäisellä äänellä ja yläburgundin murteella.

Kohn alkoi jälleen kysellä Christophe'ilta. Hän tiedusteli kotimaassa
olevien kuulumisia, kyseli mitä oli tullut siitä, mitä tästä,
ja keimaili sillä, että näytti muistavansa kaikki. Christophe
oli unohtanut vastenmielisyytensä; hän vastasi kiitollisella
sydämellisyydellä, kertoen joukon yksityisseikkoja, jotka eivät
kiinnittäneet lainkaan Kohnin mieltä. Hän keskeytti uudelleen
keskustelun.

-- Anteeksi, sanoi hän taas.

Ja hän riensi tervehtimään erästä toista vierailijatarta.

-- Ohoo! naisetko Ranskassa vain kirjailevatkin? kysyi Christophe.

Kohn naurahti ja sanoi itserakkaasti:

-- Ranska on nainen, hyvä ystävä. Jos tahdotte menestyä, niin käyttäkää
sitä tietä hyväksenne.

Christophe ei kuunnellut selitystä, vaan jatkoi omaa esitystään.
Tehdäkseen siitä lopun kysyi Kohn:

-- Mutta tuhat tulimmaista, kuinka te olette täällä?

-- Kas! ajatteli Christophe. Hän ei tiedä mitään. Siksipä hän on niin
ystävällinen. Kaikki muuttuu, kun hän saa tietää.

Hän piti kunnia-asianaan kertoa Konnille kaikesta, mikä saattoi
asettaa hänet huonoon valoon: tappelusta sotilaitten kanssa, hänen
takaa-ajostaan ja paostaan kotimaasta.

Kohn nauroi katketakseen.

-- Hyvä! huudahti hän, hyvä! Ah, mikä mainio juttu!

Hän puristi lämpimästi Christophe'in kättä. Hän ihastui aina
tavattomasti, kun joku veti nenästä virkavaltaa; ja tämä juttu huvitti
häntä sitäkin enemmän, kun hän tunsi kaikki sen sankarit: hän havaitsi
sen koomilliset puolet.

-- Kuulkaa, jatkoi hän. Kello on yli kahdentoista. Tehkää minulle se
ilo... Syökää kanssani aamiaista.

Christophe otti tarjouksen kiitollisuudella vastaan. Hän ajatteli:

-- Sepä kunnon mies, totta tosiaan. Olen kokonaan erehtynyt.

He läksivät yhdessä. Matkalla rohkeni Christophe esittää pyyntönsä:

-- Näette siis tilanteeni. Olen tullut tänne etsimään työtä,
musiikkitunteja, kunnes olen ehtinyt tulla tunnetuksi. Voisitteko te
suositella minua?

-- Tietenkin! vastasi Kohn. Kenelle vain tahdotte, Minä tunnen täällä
kaikki. Olen palveluksessanne.

Hän oli onnellinen saadessaan näyttää vaikutusvaltaansa.

Christophe kiitti kiittämästä päästyään. Hän tunsi suuren painon
vierähtäneen sydämeltään.

Aterioitaessa ahmi hän pöydänantimia sellaisella ruokahalulla, kuin
hän olisi ollut kaksi päivää syömättä. Hän oli solminnut lautasliinan
kaulansa ympäri ja söi veitsellä. Kohn-Hamiltonia kiusasi kauheasti
hänen ahmattimaisuutensa ja talonpoikaiset tapansa. Yhtä suuresti
loukkasi häntä se välinpitämättömyys, jolla hänen vieraansa suhtautui
hänen kerskumiseensa. Hän koetti häikäistä Christophe'in kertomalla
ylhäisistä tuttavuuksistaan ja menestyksistään naisten keskuudessa.
Mutta se oli turhaa vaivannäköä: Christophe ei kuunnellut häntä
ja keskeytti hänet muitta mutkitta. Hänen oma kielensä pääsi
siteistä; hän tuli tuttavalliseksi. Hänen sydämensä oli tulvillaan
kiitollisuutta ja hän ikävystytti Kohnia uskoessaan hänelle naivisti
tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kohnia harmitti varsinkin hänen
hellittämätön tapansa tarttua pöydän alitse hänen käteensä ja puristaa
sitä avosydämisesti. Kukkuroilleen kohosi Kohnin suuttumus, kun
hän lopuksi tahtoi kilistää laseja saksalaiseen tapaan ja kohottaa
tunteellisin sanoin maljan kotimaassa olevien ja _Vater Rheinin_
kunniaksi. Kohn odotti jo kauhistuksella hetkeä, jolloin hän pistäisi
lauluksi. Pöytänaapurit katselivat heitä iroonisesti. Kohn kiirehti
lähtemään sanoen syyksi ylen kiireelliset asiat. Christophe ei
päästänyt häntä irti niin vähällä; hän tahtoi tietää, koska hän saisi
suosituksen, voisi esittäytyä jollekin, alottaa tuntien antamisensa.

-- Otan toimittaakseni asian -- vielä tänään -- jo tänä iltana, lupasi
Kohn. Puhun siitä heti. Voitte olla levollinen.

Christophe ei hellittänyt.

-- Milloin saan tietää?

-- Huomenna... Huomenna... tai ylihuomenna.

-- Hyvä. Tulen uudelleen huomenna.

-- Ei, ei, kiirehti Kohn sanomaan. Annan teille siitä tiedon. Älkää
vaivatko itseänne.

-- Oh! eihän siinä mitään vaivaa. Päinvastoin! Eikö niin? Minulla ei
ole täällä mitään tekemistä odotellessani.

-- Hitto vieköön! ajatteli Kohn. -- Ei, sanoi hän, kirjoitan
mieluummin. Ette tapaisi minua lähipäivinä. Antakaa minulle osoitteenne.

Christophe sanoi sen hänelle.

-- Oivallista. Kirjoitan teille huomenna.

-- Huomennako?

-- Huomenna. Voitte luottaa siihen.

Hän irroitti kätensä Christophe'in lujasta kourasta ja pakeni.

-- Uh! ajatteli hän. Siitäpä vastus!

Palattuaan toimistoon käski hän vahtimestarin sanoa, ettei hän ole
tavattavissa, jos "saksalainen" tulee häntä kysymään. -- Kymmenen
minuutin kuluttua oli hän jo unohtanut hänet.

Christophe palasi hökkeliinsä. Hän oli aivan liikutettu.

-- Kunnon poika! Kunnon poika! ajatteli hän. Miten kohtuuton olenkaan
ollut hänelle! Eikä hän kanna kaunaa minua kohtaan!

Omatunto vaivasi häntä. Hän olisi halunnut kirjoittaa Kohnille, miten
häntä suretti se, että hän oli ennen tuominnut häntä väärin, ja että
hän pyytää anteeksi hänelle tekemänsä vääryydet. Kyyneleet kihosivat
hänen silmiinsä, kun hän niitä ajatteli. Mutta häneltä sujui paremmin
partituurin kuin kirjeen kirjoittaminen; ja noiduttuaan kymmenisen
kertaa majatalon mustetta ja kynää, jotka olivat todellakin kurjia,
tuhrittuaan, pyyhittyään yli ja revittyään neljä, viisi paperiarkkia
hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi palttua koko puuhalle.

Loppuosa päivää kului hitaasti; mutta Christophe oli niin uupunut
kehnon yönsä ja aamullisen juoksunsa jälkeen, että hän vihdoin nukahti
tuolilleen. Hän ei herännyt horroksestaan ennenkuin illalla käydäkseen
levolle, ja hän nukkui kaksitoista tuntia yhteen menoon kertaakaan
heräämättä.



Seuraavana aamuna alkoi hän jo kello kahdeksalta odottaa luvattua
vastausta. Hän ei epäillyt Kohnin täsmällisyyttä. Hän ei hievahtanut
huoneestaan ajatellen, että Kohn ehkä pistäytyisi majatalossa
ennen toimistoon menoa. Ollakseen koko ajan kotosalla antoi hän
kantaa aamiaisensa alhaalta ruokalasta omaan huoneeseensa. Sitte
hän odotti uudelleen varmana siitä, että Kohn tulisi lähdettyään
ravintolasta. Hän kulki huoneessaan, istuutui, nousi taas kävelemään
ja avasi oven, kuullessaan askeleita portaista. Häntä ei lainkaan
haluttanut kuljeskella Pariisissa lyhentääkseen odotusaikaa. Hän
paneutui vuoteelleen. Hänen ajatuksensa suuntautuivat yhä uudelleen
vanhaan äitiin, joka myös ajatteli häntä, -- joka oli ainoa, joka
häntä ajatteli. Hän tunsi häntä kohtaan ääretöntä hellyyttä ja
omantunnonvaivoja sen vuoksi, että oli hänet jättänyt. Mutta hän ei
kirjoittanut hänelle. Hän odotti aikaa, jolloin voisi ilmoittaa hänelle
jotakin saavuttamastaan asemasta. Syvästä rakkaudestaan huolimatta ei
heille kummallekaan olisi pälkähtänyt päähän kirjoittaa vain sanoakseen
yksinkertaisesti rakastavansa toisiansa: kirjeessä tuli olla jotakin
asiallista. -- Hän makasi vuoteellaan kädet ristissä pään alla ja
haaveili. Vaikka hänen huoneensa oli etäällä kadusta, täytti Pariisin
jymy hiljaisuuden; talo tärisi. -- Tuli jälleen yö, eikä kirjettä ollut
saapunut.

Alkoi uusi päivä, samanlainen kuin edellinenkin.

Kolmantena päivänä Christophe, jota tämä vapaaehtoinen vankinaolo alkoi
raivostuttaa, päätti lähteä ulos. Mutta Pariisi oli ollut hänelle heti
ensi illasta lähtien vaistomaisesti vastenmielinen. Häntä ei haluttanut
mitään nähdä, hän ei ollut lainkaan utelias; häntä askarrutti liiaksi
hänen oma elämänsä, jotta hän olisi voinut nauttia toisten elämän
katselemisesta;. ja entisaikain jäljet, kaupungin muistomerkit eivät
olleet koskaan kiinnittäneet hänen mieltänsä. Niinpä häntä, tuskin
ulos tultuaan, jo niin ikävystytti, että hän, vaikka oli päättänyt
olla käymättä Kohnin luon kahdeksaan päivään, läksi suoraa päätä häntä
tapaamaan.

Vahtimestari, joka oli saanut määräyksen, sano herra Hamiltonin
matkustaneen Pariisista liikeasioille. Se oli ankara isku
Christophe'ille. Hän kysyi sammaltaen, milloin herra Hamilton palaisi.
Virkailija vastasi umpimähkään:

-- Noin kymmenen päivän päästä.

Christophe palasi hämmentyneenä takaisin ja sulkeutui seuraaviksi
päiviksi huoneeseensa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä työhön. Hän näki
kauhukseen, että hänen vähäiset varansa -- se pieni rahasumma, jonka
hänen äitinsä oli pannut huolellisesti nenäliinaan, käärittynä
hänen matkalaukkunsa pohjalle, hupeni nopeasti. Hän ryhtyi
ankarasti säästämään. Hän laskeutui ainoastaan iltaisin syömään
alas kapakkaan, jossa hän oli pian tullut tunnetuksi ruokavieraiden
kesken "Preussilaisen" tai "Hapankaalin" [saksalaisen pilanimitys]
nimellä. -- Suurella vaivalla kirjoitti hän pari kolme kirjettä
eräille ranskalaisille säveltaiteilijoille, joiden nimet hän hämärästi
muisti. Yksi heistä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän pyysi
päästä heidän puheilleen. Oikeinkirjoitus oli perin kummallista ja
kirjoitustapaa koristi tuo pitkä, käännetty lausejärjestys ja nuo
seremonialliset lauseparret, jotka ovat saksalle ominaisia. Hän osoitti
kirjeet "Ranskan Akatemian palatsiin". -- Se ainoa, joka sai kirjeen,
nauroi sille makeasti ystävineen.

Viikon kuluttua pistäytyi Christophe taas kustannustoimistoon, ja tällä
kertaa oli onni hänelle myötäinen. Hän kohtasi kynnyksellä Sylvain
Kohnin, joka oli juuri lähdössä ulos. Kohnin naama vääntyi virneeseen,
kun hän huomasi joutuneensa satimeen; mutta Christophe oli niin
onnellinen, ettei hän huomannut mitään. Ärsyttävään tapaansa puristi
hän Kohnin käsiä ja kysyi ilostuneena:

-- Te olette ollut matkoilla? Oliko matka hauska? Kohn vastasi
myöntäen, mutta ei tullut iloisemman näköiseksi. Christophe jatkoi:

-- Olen tullut, tiedättehän... Eikö teille ole sanottu?... No mitä
uutta? Olette kai puhunut minusta? Mitä he ovat vastanneet?

Kohn kävi yhä nyrpeämmäksi. Christophe'ia hämmästytti hänen väkinäinen
käytöstapansa: miestä ei ollut tuntea entiseksi.

-- Olen puhunut teistä, sanoi Kohn; mutta en ole vielä saanut
mitään tietooni; minulla ei ole ollut aikaa. Minulla on ollut ylen
kiirettä siitä saakka, kun teidät tapasin. Olen ollut vallan hukkua
liikeasioihin. En tiedä miten tästä kaikesta selviän. Olen aivan
nääntynyt. Tulen lopulta sairaaksi.

-- Ettekö voi hyvin? kysyi Christophe huolestuneena.

Kohn loi häneen viekkaan silmäyksen ja vastasi: -- Enpä todellakaan. En
oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Jo usean päivän olen tuntenut voivani
huonosti.

-- Ah! hyvä Jumala! huudahti Christophe ja tarttui hänen käsivarteensa.
Hoitakaa ennen kaikkea itseänne hyvin! Teidän täytyy levätä. Olen ylen
pahoillani, että olen tuottanut teille vielä lisää vaivaa! Teidän olisi
pitänyt sanoa minulle tästä. Miltä teistä oikeastaan tuntuu?

Hän otti toisen epäiltävät selitykset niin vakavalta kannalta, että
tämä koomillinen luottavaisuus teki aseettomaksi Kohnin, joka parhaansa
mukaan koetti salata yltyvää iloisuuttaan. Juutalaisista on ironia
niin mieluinen nautinto -- (ja Pariisissa on moni kristityistä tässä
kohden juutalainen), -- että he ovat erikoisen anteeksiantavia ikäviä,
jopa vihaamiaankin henkilöitä kohtaan, jotka antavat heille aihetta
ironian käyttämiseen. Sitäpaitsi ei Kohn voinut olla tuntematta pientä
liikutusta sen mielenkiinnon johdosta, jota Christophe osoitti hänelle.
Hän oli valmis palveluksiin.

-- Minussa heräsi muuan ajatus, sanoi hän. Ettekö tekisi odottaessanne
tunteja jotakin työtä säveljulkaisun alalta?

Christophe myöntyi innostuneena.

-- Tiedän mikä teille sopii, sanoi Kohn. Tunnen hyvästi erään suuren
musiikkikustannusliikkeen johtajan, Daniel Hechtin. Esitän teidät
hänelle; sittehän näette, mitä tehtäviä hän voi antaa. Minä, kuten
tiedätte, en tunne niitä asioita lainkaan. Mutta hän on todellinen
musiikkimies. Teidän ei ole vaikea ymmärtää toisianne.

He päättivät tavata seuraavana päivänä. Kohn oli tyytyväinen
päästessään Christophe'ista erilleen, tehden hänelle samalla
palveluksen.



Seuraavana päivänä Christophe meni noutamaan Kohnia toimistosta. Hän
oli tämän neuvosta ottanut mukaansa muutamia sävellyksiään näyttääkseen
niitä Hechtille. He tapasivat hänet hänen musiikkikaupastaan Oopperan
luona. Hecht ei ollut tietääkseenkään, kun he astuivat sisälle;
hän ojensi kylmästi pari sormea Kohnille, eikä ollut huomaavinaan
Christophe'in juhlallista tervehdystä. Kohnin pyynnöstä hän siirtyi
heidän kanssaan viereiseen huoneeseen, mutta ei pyytänyt heitä
istuutumaan. Hän nojasi itse uuniin, jossa ei ollut tulta, ja tuijotti
seinään.

Daniel Hecht oli nelisenkymmenen ikäinen, suuri, kylmä mies
moitteettomissa pukineissa, hyvin selvää foiniikkialaista tyyppiä,
ilmeeltään älykäs ja epämiellyttävä, jörön näköinen. Hänen tukkansa ja
pitkä, assyyrialaiskuninkaiden malliin tasaiseksi leikattu partansa
olivat mustat. Hän ei juuri koskaan katsonut toista kasvoihin, ja
hänen puhetapansa oli jäinen ja raaka ja vaikutti loukkaavalta, yksin
hänen tervehtiessäänkin. Tämä röyhkeys oli enemmän näennäistä kuin
todellista. Se vastasi epäilemättä jotakin halveksivaa piirrettä
hänen luonteessaan, mutta johtui kuitenkin enemmän hänen olentonsa
automaattisesta ja kangistuneesta puolesta. Tämän tapaiset juutalaiset
eivät ole harvinaisia, eikä yleinen mielipide ole suinkaan lempeä heitä
kohtaan: se syyttää ylpeydestä tätä tylyä jäykkyyttä, jonka syynä
useasti on ruumiin ja sielun auttamaton kömpelyys.

Sylvain Kohn esitti suojattinsa vaateliaan leikkisällä tavalla ja
ylisteli häntä ylenmäärin. Christophe, joka oli hämillään moisesta
vastaanotosta, vaappui kahden vaiheilla hattu ja sävellykset käsissä.
Kun Kohn oli lopettanut, käänsi Hecht, jolle Christophe tähän saakka
oli ollut pelkkää ilmaa, ylenkatseellisesti päänsä häntä kohden ja
sanoi katsomatta häneen:

-- Krafft... Christophe Krafft... En ole koskaan kuullut sitä nimeä.

Christophelle olivat nämä sanat kuin nyrkinisku vasten rintaa. Hän
karahti punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi suuttuneena:

-- Saatte vielä siitä kuulla.

Hechtin kasvoilla ei huomannut pienintäkään värettä, ja hän jatkoi
järkkymättömän levollisena, aivankuin Christophe'ia ei olisi ollutkaan:
-- Krafft... Ei, en tunne.

Hän oli niitä miehiä, joille sellainen, jota he eivät tunteneet, oli
huonoissa kirjoissa. Hän jatkoi saksaksi:

-- Ja te olette Rheinin maasta?... On merkillistä, miten paljon siellä
on väkeä, joka sekaantuu musiikkiin! Luulenpa, ettei siellä ole
ainoatakaan, joka ei kuvittelisi olevansa säveltaiteilija.

Hän tahtoi laskea leikkiä, eikä suinkaan olla hävytön, mutta Christophe
käsitti asian toisin. Hän olisi antanut sanan sanasta, jollei Kohn
olisi ehtinyt ennen häntä.

-- Ah! anteeksi, anteeksi, sanoi hän Hechtille, teette kai minulle
oikeutta, sillä minähän en ymmärrä siitä mitään.

-- Se on teille kunniaksi, sanoi Hecht.

-- Jollei tule olla säveltaiteilija ollakseen teille mieliksi, sanoi
Christophe kuivasti, olen pahoillani, etten ole teidän mieleisenne.

Hecht jatkoi yhtä välinpitämättömästi ja yhä katsoen muualle:

-- Olette kai jo kirjoittanut sävellyksiä? Mitä olette kirjoittanut?
Tietenkin _Lieder_?

-- _Lieder_, kaksi sinfoniaa, sinfoonisia runoelmia, kvartetteja,
pianosarjoja ja näyttämömusiikkia, sanoi Christophe kuohuksissaan.

-- Saksassa kirjoitetaan paljon, sanoi Hecht ylenkatseellisen
kohteliaasti.

Hän oli sitä epäluuloisempi uuteen tulokkaaseen nähden, kun tämä oli
kirjoittanut niin suuren joukon teoksia, eikä hän, Daniel Hecht,
tuntenut niitä.

-- No niin, sanoi hän, ehkä voisin teitä käyttää, koska ystäväni
Hamilton teitä suosittelee. Me toimitamme parhaillamme erästä
kokoelmaa, "Nuorisokirjastoa", jossa julkaisemme helppoja
pianokappaleita. Voisitteko "yksinkertaistuttaa" meille Schumannin
_Karnevaalin_ ja sovittaa sen kuudelle tai kahdeksalle kädelle?

Christophe hätkähti:

-- Ja sellaistako te tarjoatte minulle, minulle?...

Tämä naivi "minulle" huvitti Kohnia, mutta Hechtin ilme kävi
vastustuksenhaluiseksi:

-- En käsitä, mikä teitä tässä ihmetyttää, sanoi hän. Se ei ole
niinkään helppoa työtä. Jos se näyttää teistä liian helpolta, sitä
parempi! Sittehän näemme. Sanotte olevanne hyvä muusikko. Tuleehan
minun se uskoa. Mutta enhän tunne teitä lainkaan.

Hän mietti itsekseen:

-- Jos uskoisi kaikkia noita veitikoita, olisi heissä miestä
mestaroimaan itse Johannes Brahmsia.

Christophe -- (joka oli päättänyt hillitä kiivauttaan) -- painoi
sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja astui ovea kohti. Kohn pysäytti
hänet nauraen:

-- Odottakaa, odottakaa toki! sanoi hän.

Ja kääntyen Hechtin puoleen:

-- Hän on vartavasten tuonut muassaan muutamia kappaleitaan, jotta te
voisitte saada käsityksen hänestä.

-- Vai niin! sanoi Hecht ikävystyneenä. No, katsotaan.

Christophe ojensi ääneti sävellykset. Hecht silmäili niitä
huolimattomasti.

-- Mikä tämä on? Pianosarja... (Lukien:) _Päivä_... Aina vain
ohjelmamusiikkia!...

Näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hän luki hyvin
tarkkaavasti. Hän oli erinomainen musiikkimies ja tunsi ammattinsa,
vaikkei käsittänytkään mitään sen ulkopuolella. Ensi tahdeista lähtien
hän tunsi täydelleen, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän käänsi lehtiä
ääneti, halveksivan näköisenä, vaikka häntä hämmästytti suuresti
lahjakkuus, jota teos ilmaisi. Mutta hänen ynseä luonteensa ja
itserakkautensa esti häntä sitä näyttämästä. Hän luki ääneti läpi koko
teoksen, nuottiakaan sivuuttamatta:

-- Niin, sanoi hän suojelevaan tapaan, se on sangen hyvin kirjoitettu.

Ankara arvostelu ei olisi niin suututtanut Christophe'ia.

-- Sitä ei tarvitse minulle sanoa, sanoi hän vimmastuneena.

-- Otaksun kuitenkin, sanoi Hecht, että koska te näytätte minulle nämä
kappaleet, te tahdotte kuulla, mitä minä niistä ajattelen.

-- Enpä suinkaan.

-- Silloin en käsitä, sanoi Hecht loukkaantuneena, mitä te olette
tullut minulta pyytämään.

-- Pyydän teiltä työtä, en mitään muuta.

-- Minulla ei ole teille muuta tällä hetkellä tarjottavana, kuin sitä,
mistä puhuin. Enkä siitäkään ole varma. Sanoin, että mahdollisesti
voisin sen antaa.

-- Ettekä te voi muulla tavoin käyttää minun laistani säveltäjää?

-- Teidän laistanne säveltäjää? sanoi Hecht purevan iroonisesti.
Vähintään yhtä hyvät säveltäjät kuin te eivät ole katsoneet tätä työtä
arvoaan alentavaksi. Voisin mainita useita, jotka nyt ovat sangen
tunnettuja Pariisissa ja jotka ovat olleet minulle kiitollisia.

-- Ne ovat kurjia raukkoja, puuskautti Christophe. -- (Hän taisi jo
joukon ranskankielen vivahduksia.) -- Erehdytte, jos luulette olevanne
tekemisissä jonkun heidänlaisensa kanssa. Luuletteko te vaikuttavanne
minuun sillä, että ette katso minua suoraan kasvoihin, ja että puhutte
minulle siten, kuin olisin pelkkää ilmaa? Te ette suvainnut vastata
tervehdykseeni, kun astuin sisälle... Mutta mikä te sitten olette,
kohdellessanne minua näin? Oletteko te muusikko? Oletteko te koskaan
kirjoittanut mitään?... Ja te tahdotte opettaa minulle, kuinka
kirjoitetaan, minulle, jolle kirjoittaminen on koko elämä!... Eikä
teillä, luettuanne sävellykseni, ole mitään sen parempaa työtä minulle
tarjottavana kuin suurten mestarien silpominen: heidän teoksistaan
pitäisi minun tehdä tusinatekeleitä pikku tyttöjen tanssittaviksi...
Kääntykää pariisilaistenne puoleen, jos he ovat sellaisia raukkoja,
että ottavat onkeensa teidän opetuksenne! Minä puolestani mieluummin
läkähdyn!

Mahdotonta ehkäistä tätä sanatulvaa.

Hecht sanoi jäisesti:

-- Teillä on oma vapautenne.

Christophe läksi ja paiskasi mennessään oven läjähtäen kiinni. Hecht
kohautti olkapäitään ja sanoi Sylvain Kohnille, joka nauroi:

-- Kyllä hänkin siitä vielä tasaantuu, kuten muutkin.

Sisimmässään hän kunnioitti Christophe'ia. Hän oli kyllin älykäs
huomatakseen ei ainoastaan teosten, vaan miestenkin arvon.
Christophe'in loukkaavan kiihkon alta oli hän osannut erottaa
voiman, jonka hän tiesi harvinaiseksi -- varsinkin taidemaailmassa.
Mutta hänen itserakkautensa teki tenän: hän ei mistään hinnasta
olisi suostunut tunnustamaan erehdystään. Hän tahtoi vilpittömästi
tehdä Christophe'ille oikeutta, mutta hän oli kykenemätön siihen,
varsinkin kun Christophe ei nöyrtynyt hänen edessään. Hän odotti, että
Christophe palaisi hänen luokseen: hänen synkkä skeptisisminsä ja
hänen kokemuksensa ihmisistä olivat opettaneet hänet tuntemaan tahdon
välttämättömän heikontumisen kurjuuden kourissa.



Christophe palasi asuntoonsa. Vihanpuuskaa oli seurannut alakuloisuus.
Hän tunsi olevansa hukassa. Se heikko tuki, johon hän oli luottanut,
oli sortunut. Hän luuli saaneensa verivihollisen ei ainoastaan
Hechtistä, vaan myös Kohnista, joka oli hänet esittänyt. Nyt oli
hän ypö yksin vihamielisessä kaupungissa. Dieneriä ja Kohnia
lukuunottamatta hän ei tuntenut ketään. Hänen ystävättärensä
Corinne, kaunis näyttelijätär, johon hän oli tutustunut Saksassa,
ei ollut Pariisissa; hän oli kiertueella ulkomailla, Amerikassa,
ja tällä kertaa omaan laskuunsa: sillä hän oli tullut kuuluisaksi;
sanomalehdet julkaisivat repäiseviä tietoja hänen matkastaan. Mitä
tuli siihen pieneen ranskalaiseen opettajattareen, joka hänen
tähtensä, joskin hänen tahtomattaan, oli menettänyt paikkansa, ja
jota hän kauan oli muistellut omantunnon vaivoja tuntien, miten
monesti hän olikaan päättänyt etsiä hänet saavuttuaan Pariisiin! [Ks.
Jean-Christophe, IV Kapinoitsija.] Mutta nyt, kun hän oli Pariisissa,
hän huomasi unohtaneensa ainoastaan yhden asian: hänen nimensä.
Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän ei muistanut kuin ristimänimen:
Antoinette. Ja vaikkapa hän olisi sen muistanutkin, miten löytää pieni
opettajatar-raukka tämän inhimillisen muurahaiskeon keskeltä!

Täytyi niin pian kuin mahdollista hankkia millä elää. Christophe'illa
ei ollut enää kuin viisi frangia. Vastenmielisyydestään huolimatta otti
hän kysyäkseen isännältään, paksulta kapakoitsijalta, eikö tämä tuntisi
siinä korttelissa ketään, jolle hän voisi antaa pianotunteja. Mies,
jonka arvonanto jo oli ollut varsin vähäinen vuokralaista kohtaan, joka
söi vain kerran päivässä ja puhui saksaa, menetti kaiken kunnioituksen
saadessaan kuulla, että tämä oli vain soittoniekka. Hän oli niitä
vanhan polven ranskalaisia, joille musiikki oli vain laiskurien työtä.

Hän virnisti:

-- Pianoa!... En tunne. Vai niin, te rimputatte pianoa? Onneksi
olkoon!... Onpa merkillistä valita se homma oikein ammatiksi! Minusta
musiikki tuntuu aivan samalta kuin sataisi vettä... Ehkäpä te voisitte
opettaa minua. Mitäs te muut siitä sanotte? huusi hän kääntyen
ryypiskelevien työmiesten puoleen.

He rähähtivät nauramaan.

-- Se on siistiä ammattia, sanoi eräs joukosta. Siinä ei rähjäänny. Ja
se huvittaa naisia.

Christophe ei vielä oikein ymmärtänyt ranskaa ja sitä vähemmän
kokkapuheita. Hän tapaili sanoja, eikä tiennyt, pitikö hänen suuttua.
Isännän vaimo tunsi sääliä häntä kohtaan:

-- No, no, Philippe, olehan hulluttelematta! sanoi hän miehelleen.
-- Ehkäpä sentään, jatkoi hän kääntyen Christophe'in puoleen, täällä
hyvinkin olisi joku, joka teitä tarvitsisi.

-- Kuka? kysäisi mies.

-- Grasset'n pikku tyttö. Tiedäthän, että hänelle on ostettu piano.

-- Jaha, nuo herrastelijat. Se on totta. Christophe sai tietää, että
kysymys oli teurastajan tyttärestä: vanhemmat tahtoivat tehdä hänestä
neidin. Heidät saisi ehkä suostumaan siihen, että tyttö ottaisi
tunteja, jollei muun, niin sen vuoksi, että siitä puhuttaisiin.
Hotellin emäntä lupasi ottaa asian toimekseen.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Christophe'ille, että teurastajan
vaimo haluaa tavata häntä. Christophe läksi tämän luokse. Hän
tapasi hänet myymäpöydän takana eläinten ruhojen keskellä. Hän oli
hauskannäköinen, verevä, imelähymyinen nainen, joka kävi arvokkaan
näköiseksi kuullessaan, millä asialla hän oli. Hän otti heti esille
hintakysymyksen ja kiirehti lisäämään, ettei hän halua maksaa paljoa,
koska piano oli tosin hauska, mutta ei välttämätön, kapine: hän tarjosi
Christophe'ille viisikymmentä centimiä tunnilta. Enempää kuin neljä
frangia viikolta ei hän missään tapauksessa halunnut maksaa. Sitte
kysyi hän epäilevän näköisenä, oliko hän todella taitava musiikissa.
Hän näytti tulevan vakuutetuksi ja muuttui ystävällisemmäksi, kun
Christophe sanoi, ettei hän ainoastaan osaa soittaa, vaan myös
säveltää: se hiveli hänen itserakkauttaan ja hän päätti levittää
korttelissa tietoa, että hänen tyttärensä ottaa tunteja säveltäjältä.

Kun Christophe seuraavana päivänä istuutui pianon ääreen, -- kauhean
soittimen, joka oli sattuman kautta ostettu ja rämisi kuin kitara,
-- vieressään pieni teurastajan tytär, jonka lyhyet, paksut sormet
töykkäilivät kömpelösti koskettimia, ilman että hän erotti säveltä
toisesta, joka väänteli itseään ikävystyneenä, joka haukotteli heti
alusta alkaen, -- kun hänen täytyi sietää äidin silmälläpitoa ja hänen
jaarituksiaan, hänen mielipiteitään musiikista ja musiikin opetuksesta,
-- silloin hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin surkean nöyryytetyksi,
ettei hänellä ollut enää voimaa edes harmistua. Hän palasi masentuneena
asuntoonsa, eikä hän muutamaan iltaan voinut syödäkään. Jos hän oli
vaipunut tällaiselle asteelle muutamassa viikossa, miten alas hän
lopulta vajoaisikaan? Mitä oli häntä hyödyttänyt nousta Hechtin
tarjousta vastaan? Se, mihin hän nyt oli joutunut, oli vielä
alentavampaa.

Eräänä iltana, kun hän oli kotona, tulvahtivat kyyneleet hänen
silmiinsä; hän heittäytyi epätoivoisena vuoteensa ääreen polvilleen ja
rukoili... Ketä hän rukoili? Ketä hän saattoi rukoilla? Hän ei uskonut
Jumalaan, hän ei uskonut Jumalaa olevankaan... Mutta hänen täytyi
rukoilla, hänen täytyi rukoilla _itseään_. Ainoastaan keskinkertaiset
eivät rukoile koskaan. He eivät tiedä mitään voimakkaiden sielujen
tarpeesta vetäytyä aika ajoin pyhimpäänsä. Päivän nöyryytysten jälkeen
Christophe tunsi sydämensä sykkäilevässä hiljaisuudessa oman ikuisen
Olentonsa, Jumalansa läsnäolon. Viheliäisen elämän aallot kuohuilivat
syvällä Hänen allaan koskettamatta häntä: mitä yhteistä oli sillä ja
Hänellä? Kaikki maailman kärsimykset, kärkkäät tuhoamaan ihmisen,
murtuivat tätä kalliota vasten. Christophe tunsi valtimoidensa
sykkäilevän, ikäänkuin sisäisen meren käynnin, ja äänen toistavan:

-- Ikuinen... Minä olen... Minä olen...

Hän tunsi hyvin tuon äänen: niin kauas kuin hänen muistinsa ulottui
oli hän kuullut sen. Hän saattoi sen kyllä unohtaa; toisinaan kului
kuukausmääriä ilman, että hän oli tietoinen valtavan, muuttumattoman
rytminsä olemassaolosta; mutta hän tiesi, että se oli olemassa,
että se koskaan herkeämättä aaltoili aivankuin yön kätkössä kuohuva
valtameri. Tästä musiikista sai hän sen rauhan ja tarmon, jota hän oli
siitä ammentanut aina, kun hän oli siitä karaisua etsinyt. Hän nousi
ylös rauhoittuneena. Ei, hänen ei suinkaan tarvinnut hävetä raskasta
elämäänsä; hän saattoi syödä leipäänsä punastumatta. Niiden, joiden
tähden hän sai sen ostaa sellaisella hinnalla, olisi tullut punastua.
Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Aika on vielä tuleva...

Mutta seuraavana päivänä alkoi hänen kärsivällisyytensä jälleen horjua.
Ja huolimatta hänen ponnistuksistaan loppui se eräänä päivänä kokonaan:
hän raivostui keskellä tuntia tuohon typerään pässinpäähän, joka vielä
päälle päätteeksi oli nenäkäs, ilkkui hänen murteellisuudelleen ja
osoitti aivan apinamaista kujeilutaitoa tekemällä aina päinvastoin,
kuin hän sanoi. Christophe'in vihanpuuskaan vastasi tytönletukka
kirkunalla; häntä säikäytti ja harmitti se, että mies, jolle he
maksoivat, uskalsi kohdella häntä ilman arvonantoa. Hän huusi,
että Christophe oli lyönyt häntä: -- (Christophe oli ravistanut
häntä kovanpuoleisesti käsivarresta.) -- Äiti kiirehti hätään
raivottaren lailla, peitti tytön suudelmilla ja haukkui Christophe'ia.
Teurastajakin ilmaantui vuorostaan paikalle ja selitti, ettei hän salli
preussilaisroiston koskea tyttäreensä. Christophe seisoi häpeissään,
vihasta kalpeana; hänen teki miltei mieli kuristaa teurastaja sekä
hänen vaimonsa ja tyttärensä. Hän pakeni heidän sanakuuroaan. Hänen
isäntäväkensä, joka näki hänen saapuvan kuohuksissaan, sai helposti
hänen kertomaan koko jutun; ja heidän pahansuopaisuutensa naapureitaan
kohtaan sai siitä tyydytystä. Mutta illalla tiesi jo koko kortteli,
että saksalainen oli raakalainen, joka pieksi lapsia.



Christophe teki uudelleen kiertokäynnin musiikkikaupoissa, mutta siitä
ei ollut mitään tulosta. Ranskalaiset eivät tuntuneet hänestä lainkaan
ystävällisiltä, ja heidän levoton liikehtimisensä pani hänen päänsä
pyörälle. Hänen vaikutelmansa heistä oli, että he elivät anarkistisessa
yhteiskunnassa, jota ohjasi pöyhkeä ja despoottinen byrokratia.

Kun hän eräänä iltana harhaili bulevardeilla masentuneena hyödyttömistä
ponnistuksistaan, näki hän Sylvain Kohnin tulevan vastaansa. Luullen,
että heidän välinsä olivat rikki, hän katsoi muuanne ja koetti päästä
huomaamatta ohitse. Mutta Kohn kutsui häntä:

-- No mitä teille kuuluu tuon mainion päivän jälkeen? kysyi hän
nauraen. Aioin tulla teidän luoksenne, mutta en löytänytkään teidän
osoitettanne... Jumaliste, hyvä ystävä, en tuntenut teitä lainkaan.
Tehän olitte suurenmoinen.

Christophe katsoi häntä hämmästyneenä ja hieman häpeissään:

-- Ettekö ole siitä minulle suuttunut?

-- Siitä teille suuttunut? Kaikkea vielä!

Kaukana siitä, että olisi ollut suuttunut, oli hän päinvastoin iloinnut
siitä tavasta, jolla Christophe oli rökittänyt Hechtiä: se oli ollut
hänelle nautinnon hetki. Hänestä oli aivan yhdentekevää kumpi oli
oikeassa, Hechtkö vai Christophe. Hän katsoi ihmisiä vain sen mukaan,
minkä verran huvia heistä saattoi olla hänelle; ja hän oli huomannut
Christophessa korkeankoomillisen suonen, jota hän päätti käyttää
hyväkseen.

-- Teidän olisi pitänyt tulla katsomaan minua, jatkoi hän. Olen
odottanut teitä. Mitä aiotte tehdä tänä iltana? Tulkaa kanssani
illalliselle. En päästä teitä enää. Meitä on pieni seurue: muutamia
taiteilijoita, jotka kokoonnumme pari kertaa kuussa. Teidän täytyy
tutustua tähän piiriin. Tulkaa. Minä esitän teidät. Christophe pani
turhaan vastaan arkipukunsa vuoksi. Kohn vei hänet mukaansa.

He astuivat erääseen bulevardiravintolaan ja nousivat ensimäiseen
kerrokseen. Christophe huomasi joutuneensa kolmisenkymmenen nuoren,
kahdenkymmenenviiden -- kolmenkymmenenviiden korvilla olevan miehen
seuraan, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Kohn esitti hänet
hiljattain Saksan vankiloista karanneena. Seura ei kiinnittänyt häneen
lainkaan huomiota, eikä keskeyttänyt innokasta keskusteluaan, jonka
virtaan Kohn heti saavuttuaan heittäytyi.

Christophe, joka tunsi itsensä araksi tämän valitun seuran piirissä,
vaikeni ja oli pelkkänä korvana. Kun hänen oli vaikea seurata
ranskankielen liukasta sanatulvaa, ei hänen onnistunut käsittää,
mistä suurista taiteellisista harrastuksista oli kysymys. Hän sai
rauhassa kuunnella. Hän eroitti vain yksinäisiä sanoja: "trusti",
"ennakko-osto", "hintojen aleneminen", "kassatulot" ja niiden
joukossa sellaisia kuin "taiteen arvokkuus" ja "kirjailijan oikeus".
Vihdoin hänelle selvisi, että keskustelu koski liikeasioita. Joukko
kirjailijoita, jotka näyttivät kuuluvan johonkin finanssiyhtiöön,
kiivaili uuden, kilpailevan yhtiön muodostamista vastaan, joka aikoi
anastaa siltä sen liikemonopoolin. Muutamien osakkaiden luopuminen
ja siirtyminen kimpsuineen kampsuineen kilpailijan puolelle saattoi
heidät raivoon. Ei puhuttu sen vähemmästä kuin kaulan katkaisemisesta.
"Kukistaa... Petosta... Häpeällistä peliä... Myyneet itsensä..."

Toiset eivät käyneet elävien, vaan kuolleitten kimppuun, joiden
palkkiottomat jälkipainokset vallitsivat kirjamarkkinoita. Näytti
siltä, että Musset'n teokset saavuttivat yhä yleisempää suosiota, ja
että niitä ostettiin aivan liiaksi. He vaativat valtiolta tarmokasta
suojelusta: menneen ajan mestariteoksille tuli asettaa niin suuri vero,
ettei niitä voitaisi levittää alhaisilla hinnoilla, jota he katkerina
syyttivät epärehelliseksi, nykyajan taiteilijain tavaramenekkiä
ehkäiseväksi kilpailuksi.

He keskeyttivät silloin tällöin toistensa puheen tiedustellen,
mitkä kassatulot se tai tämä näytelmä edellisenä iltana oli
tuottanut. Erään iäkkään, sekä vanhassa että uudessa maailmassa
kuuluisan näytelmäkirjailijan menestys saattoi kaikki haltioihinsa;
-- he halveksivat häntä, mutta kadehtivat häntä vielä enemmän.
-- Kirjailijain tuloista siirtyivät he arvostelijain tuloihin.
He keskustelivat siitä, mitä muuan tunnettu kriitikko sai erään
bulevarditeatterin joka ensi-illan kiittämisestä -- (mikä epäilemättä
oli alusta loppuun pelkkää panettelua). Hän oli kunnon mies, ja kun
kauppa kerta oli tehty, pysyi hän rehellisesti sanassaan, mutta hänen
suuri taitonsa oli -- (heidän päätelmänsä mukaan) -- siinä, että hän
ylisti kappaleita sillä tavalla, että ne mahdollisimman pian kadottivat
menekkinsä, joten ensi-iltoja oli useammin. Juttu herätti naurua, mutta
ei ihmetyttänyt ketään.

Kaiken tämän seasta kuului suuria sanoja; puhuttiin "runoudesta"
ja "taiteesta taiteen vuoksi". Mutta keskellä tätä rahojen kilinää
kuulosti se pikemmin: "taiteelta rahan vuoksi". Nämä vasta äskettäin
ranskalaisessa kirjallisuudessa alaa voittaneet hevoshuijaritavat
närkästyttivät Christophe'ia. Kun hän ei ymmärtänyt raha-asioita, ei
hän enää viitsinyt kuunnella koko keskustelua. Vihdoin kääntyi puhelu
kirjallisuuteen tai ainakin kirjailijoihin. -- Christophe heristi
korviaan kuullessaan Victor Hugon nimen.

Kysymys oli siitä, oliko hän ollut aisankannattaja. He pohtivat
perinpohjin Sainte-Beuve'in ja rouva Hugon rakkaussuhdetta. Senjälkeen
he puhelivat George Sand'in rakastajista ja heidän keskinäisistä
ansioistaan. Se olikin silloisen kritiikin suuri tehtävä: tutkittuaan
tyystin suurten miesten asunnot, pengottuaan kaapit, laatikot ja
komerot, se ryhtyi nuuskimaan makuuhuonetta. Herra de Lauzun pitkällään
kuninkaan ja rouva de Montespanin sängyn alla, siinä sen mielenkiinnon
esine silloisessa historian ja todellisuuden palvonnassa: -- (kaikkihan
siihen aikaan, kuten tunnettua, palvoivat todellisuutta). --
Christophe'in pöytäkumppanit osoittautuivat sen oikeiksi palvojiksi:
he olivat uupumattomia yksityiskohtaisessa totuudenetsinnässään. He
ulottivat sen sekä nykypäivien että menneitten aikojen taiteeseen;
ja he erittelivät samalla tarkkuus-innolla eräiden tunnetuimpien
nykyään elävienkin taiteilijoiden yksityiselämää. Oli omituista,
että he pienimpiä yksityisseikkoja myöten tunsivat kohtauksia, jotka
tavallisesti tapahtuvat ilman todistajia. Olisi saattanut uskoa, että
asianomaiset itse ensimäisinä olivat antaneet yleisölle tarkkoja
tietoja -- hartaassa totuus-innossaan.

Christophe, jota tämä keskustelu yhä enemmän kiusasi, koetti puhella
muista asioista naapuriensa kanssa. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä.
He olivat aluksi tehneet hänelle joitakin epämääräisiä kysymyksiä
Saksasta, -- kysymyksiä, jotka hänen suureksi hämmästyksekseen
ilmaisivat, että nämä huomatut ja, kuten näytti, sivistyneet
miehet eivät tunteneet juuri nimeksikään alkeellisimpiakaan heidän
ammattiaan -- kirjallisuutta ja taidetta -- koskevia asioita Pariisin
ulkopuolella; he olivat korkeintaan kuulleet puhuttavan joistakin
suurista nimistä: Hauptmann, Sudermann, Liebermann, Strauss (David,
Johann ja Richard), joiden välitse he varovasti luovivat, peläten
ajavansa karille. He tekivät sitäpaitsi kysymyksensä Christophe'ille
kohteliaisuudesta eikä suinkaan harrastuksesta, sillä sitä heillä ei
ollut lainkaan; tuskin he kuuntelivat mitä hän vastasi ja palasivat
kiireen kaupalla Pariisin kysymyksiin, joita muu seurue innostuneena
pohti.

Christophe yritti arasti puhua musiikista. Kukaan näistä kirjailijoista
ei ollut musiikkimies. Pohjaltaan he pitivät musiikkia alempana
taiteenlajina; mutta sen viime vuosina saavuttama menestys tuotti
heille salaista harmia. Ja koska se oli muodissa, olivat he
harrastavinaan sitä. He pitivät suurta melua varsinkin eräästä uudesta
oopperasta, jota he näyttivät pitävän miltei koko musiikin tai ainakin
uuden musiikin-aikakauden lähtökohtana. Heidän tietämättömyytensä
ja itsetärkeytensä sopeutui mainiosti tähän ajatukseen, eivätkä he
katsoneet asiakseen tutustua muuhun. Tämän, oopperan pariisilainen
säveltäjä, jonka nimen Christophe kuuli ensi kertaa, oli -- kuten
muutamat sanoivat -- pyyhkäissyt taululta kaiken, mitä oli ennen häntä,
uudistanut koko sävellystaiteen, luonut uudelleen musiikin. Christophe
hätkähti. Hän tahtoi ennen kaikkea uskoa neroon. Mutta tämänlaatuinen
nero, joka yhdellä iskulla teki tyhjäksi koko menneisyyden!... Sen
kummempaa ei hän ollut kuullut! Sepä veitikka! Miten hiidessä hän oli
menetellyt? -- Hän pyysi selityksiä. Toiset, jotka eivät kyenneet
hänelle mitään selityksiä antamaan ja jotka kyllästyivät häneen,
osoittivat hänet jonkun musiikkimiehen, suuren musiikkiarvostelijan,
Théophile Goujart'in puoleen, joka heti alkoi puhua ammattilauseilla.
Christophe seurasi häntä näille poluille. Goujart tunsi musiikkia
miltei samoin kuin Sganarelle taisi latinaa...

-- ... _Osaatteko latinaa_?

-- _En_.

-- (Innostuneena) _Cabricias, arci thuram, catalamus, singulariter...
bonus, bona, bonum_...

Jouduttuaan tekemisiin miehen kanssa, joka "osasi latinaa", peräytyi
hän varovasti estetiikan tiheikköön. Tästä valloittamattomasta
turvapaikasta avasi hän tulen Beethovenia, Wagneria ja klassillista
taidetta vastaan, josta ei lainkaan ollut kysymys: (mutta Ranskassa
ei voida kiittää taiteilijaa uhraamatta hänen kunniakseen kaikkia
niitä, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan). Hän julisti uuden taiteen
tulemista, joka on tallaava jalkoihinsa menneen ajan sovinnaisuudet.
Hän puhui pariisilaisen musiikin Kristoffer Columbuksen keksimästä
uudesta musiikkikielestä, joka on kokonaan syrjäyttävä klassikkojen
kielen, tehden sen kuolleeksi kieleksi.

Christophe ei halunnut muodostaa itselleen mielipidettä eikä sanoa
mitään tästä uudistajanerosta, ennenkuin hän oli kuullut hänen
teoksiaan, mutta kaikesta huolimatta hän tunsi epäluuloa tätä musiikin
Baalia kohtaan, jonka hyväksi uhrattiin koko musiikki. Häntä loukkasi
se tapa, millä hän kuuli puhuttavan mestareista; ja hän unohti, että
hän itse oli taannoin Saksassa sanonut paljon kummempaakin. Hän, joka
oli siellä pitänyt itseään vallankumouksellisena taiteen alalla,
hän, joka loukkasi muita rohkeilla tuomioillaan ja nuorekkaalla
suorasukaisuudellaan, -- hän tunsi muuttuvansa Ranskassa heti ensi
sanoista vanhoilliseksi sieluineen päivineen. Hän tahtoi väitellä,
mutta hänellä ei ollut aistia tehdä sitä täysin sivistyneen miehen
tavoin, joka vetää johtopäätöksiä eikä intoile niiden totuudesta;
hän käyttäytyi ammattimiehen tavoin, joka ryhtyy esittämään
tarkkapiirteisiä tosiseikkoja ja saattaa muut ikävystymään. Hän ei
epäillyt astua teknillistenkin selitysten aloille, ja väittelyn
kestäessä kohosi hänen äänilajinsa sellaiseksi, että se oli
omiaan pahasti loukkaamaan tämän valioseuran korvia, josta hänen
johtopäätöksensä ja se tulisuus, jolla hän niitä puolusti, näyttivät
yhtä naurettavilta. Kriitikko kiirehti niin sanotulla sukkeluudella
lopettamaan tämän pitkäveteisen keskustelun, jonka aikana Christophe
hämmästyksekseen oli huomannut, ettei hänen puhetoverinsa lainkaan
tuntenut niitä asioita, joista hän puhui. Seura oli nyt kerta kaikkiaan
muodostanut mielipiteensä tuosta pedanttisesta, vanhanaikaisesta
saksalaisesta; ja vaikka ei oltu kuultu hänen musiikkiaan, oltiin
varmoja siitä, että se oli inhoittavaa. Mutta nämä kolmisenkymmentä
nuorta miestä, jotka aina olivat valmiit iskemään kaikkeen
naurettavaan, olivat nyt tulleet kiinnittäneeksi ivalliset katseensa
tähän kummalliseen olentoon, joka kömpelösti ja rajusti huitoi laihoine
käsivarsineen ja tavattomine käsineen ja joka sinkautteli ympärilleen
julmistuneita katseita ja puhui kirkuvalla äänellä. Sylvain Kohn ryhtyi
hänen kustannuksellaan huvittamaan ystäviään.

Keskustelu oli lopulta siirtynyt kirjallisuudesta koskettelemaan
naista. -- Oikeastaan ne olivat saman aiheen kaksi eri puolta, sillä
heidän kirjallisuudessaan ei ollut kysymys muusta kuin naisesta, eikä
heidän naistensa kesken muusta kuin kirjallisuudesta, niin läheisessä
kosketuksessa he olivat sekä kirjoihin että kirjailijoihin.

Puhuttiin eräästä kunniallisesta, Pariisin seurapiireissä tunnetusta
naisesta, joka oli, kuten sanottiin, naittanut tyttärensä
rakastajalleen säilyttääkseen tämän varmemmin. Christophe liikehti
tuolillaan ja virnisti aivan huomaamattaan vastenmielisyydestä.
Kohn huomasi sen ja tönäisten kyynärpäällään naapuriaan huomautti,
että aihe näytti innostuttavan saksalaista, joka epäilemättä paloi
halusta tutustua tuohon naiseen. Christophe punastui, änkytti ja
sanoi lopulta suuttuneena, että sellaiset naiset sietäisi piestä.
Hänen ehdotuksensa otettiin vastaan homeerisella naurunpuuskalla,
ja Sylvain Kohn ryhtyi vastustamaan häntä huilunpehmeällä äänellä:
naiseen ei saa kajota, ei edes kukalla... j.n.e... j.n.e... (Hän
oli pariisilaisia Rakkauden ritareita.) -- Christophe vastasi, että
sellainen nainen ei ollut koiraa parempi, ja ettei pahankurista koiraa
parantanut muu kuin ruoska. Syntyi yleinen melu. Christophe sanoi,
että heidän kohteliaisuutensa oli teeskentelyä, että ne, jotka enimmin
puhuivat naisen kunnioittamisesta, kunnioittivat heitä vähimmin;
ja hän lausui julki harminsa heidän häväistysjuttujensa johdosta.
Hänelle vastattiin, ettei siinä ollut mitään häpeällistä, vaan että
kaikki oli perin luonnollista; ja kaikki olivat yksimielisiä siitä,
että jutun sankaritar ei ollut ainoastaan ihastuttava nainen, vaan
tosi Nainen ennen muita. Saksalainen päästi huudahduksen. Sylvain
Kohn kysyi häneltä salakavalasti, millainen oli hänen kuvittelemansa
nainen. Christophe tunsi, että hänelle viritettiin ansaa, mutta
rajuudessaan ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta välitti hän
siitä viis. Hän alkoi näille koiruutta täynnä oleville pariisilaisille
selittää mielipiteitään rakkaudesta. Hän ei löytänyt sanoja, hän
tapaili niitä vaivalloisesti ja sai vihdoin muististaan ongituksi
esille joitakin epätodenmukaisia lauseita, joiden mahdottomuus
suuresti huvitti kuulijoita; eikä hän lainkaan hämmentynyt, vaan puhui
ihmeteltävällä vakavuudella ja liikuttavalla välinpitämättömyydellä
koomillisuudestaan, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että he
pitivät häntä pilkkanaan. Lopulta hän takertui erääseen lauseeseen
auttamattomasti, löi nyrkkinsä pöytään ja vaikeni.

Häntä koetettiin saada uudelleen yhtymään keskusteluun, mutta hän
rypisti kulmakarvojaan ja istui häpeissään ja suuttuneena hievahtamatta
paikallaan nojaten kyynärpäillään pöytään. Hän ei enää avannut suutaan
koko aterian aikana muuta kuin syödäkseen ja juodakseen. Hän joi
paljon, päinvastoin kuin ranskalaiset pöytäkumppaninsa, jotka tuskin
koskivat viiniinsä. Hänen naapurinsa yllytti häntä koiruuksissaan ja
täytti aina hänen lasinsa, jonka hän ajattelematta tyhjensi. Mutta
vaikka hän oli tottumaton tähän kohtuuttomuuteen varsinkin viimeisten
viikkojen kieltäytymyksen jälkeen, kesti hän mainiosti, eikä antautunut
pilkan esineeksi, kuten toiset toivoivat. Hän istua jurotti itsekseen,
eikä seura enää kiinnittänyt häneen huomiota: luultiin että viini oli
hänet uuvuttanut. Perin uupunut kun hän oli seuraamaan ranskankielistä
keskustelua, oli hän kyllästynyt kuulemaan ainaista juttua
kirjallisuudesta, -- näyttelijöistä, kirjailijoista, kustantajista --
juoruja kulissien takaa tai kirjallisista alkooveista: -- siihen näytti
rajoittuvan maailma. Keskellä kaikkia näitä uusia kasvoja ja tätä
puheen pörinää hänen ei onnistunut kiinnittää muistiinsa ainoitakaan
kasvoja, ainoatakaan ajatusta. Likinäköisillä, epämääräisillä ja
hajamielisillä silmillään hän katseli hitaasti ympäri pöytää miehestä
mieheen, mutta ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän näki heidät kuitenkin
paremmin kuin useimmat muut, vaikkei hän ollut siitä tietoinen. Hänen
katseensa ei ollut näiden ranskalaisten ja juutalaisten katseen
tapainen, joka pistopuheiden ohella sieppaa esineistä pienen pieniä
kuvasiekaleita ja pirstoo ne paikalla. Hän imi hitaasti ja ääneti
itseensä vaikutelman olennoista aivan kuin sieni, ja se säilyi hänessä.
Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään nähnyt, eikä muistanut mitään.
Vasta aikojen päästä, -- tuntien, usein päivien kuluttua, -- kun hän
oli yksin ja syventyi itseensä, huomasi hän, että hän oli napannut
kaiken.

Mutta tällä erää näytti hän vain saksalais-roikaleelta, joka
mätti ruokaa suuhunsa ja huolehti ainoastaan siitä, ettei
menettäisi suupalaakaan. Eikä hän erottanut mitään. Humaltuneen
hellittämättömyydellä hän vain tuli ihmetellen huomanneeksi,
kuullessaan pöytätovereidensa puhuttelevan toisiaan nimiltä, miten
paljon näillä ranskalaisilla oli ulkolaisia nimiä: flaamilaisia,
saksalaisia, juutalaisia, levantilaisia, englantilais- ja
espanjalais-amerikkalaisia...

Hän ei huomannut, että noustiin pöydästä. Hän jäi yksinään istumaan; ja
hän uneksi Rheinin kunnaista, suurista metsistä, pelloista ja niityistä
joen varsilla, vanhasta äidistä. Jotkut vieraat keskustelivat vielä
seisten salin toisessa päässä. Suurin osa oli jo lähtenyt. Lopulta hän
teki päätöksensä, nousi vuorostaan pöydästä ja näkemättä ketään lähti
etsimään viittaansa ja hattuansa, jotka riippuivat eteisessä. Pantuaan
ne ylleen oli hän jo lähtemässä hyvästiä sanomatta, kun hän ovenraosta
näki eräässä eteisen viereisessä huoneessa esineen, joka hänet lumosi:
pianon. Siitä oli jo useita viikkoja, kun hän viimeksi oli koskettanut
soittokonetta. Hän astui sisälle, hyväili hellästi koskettimia,
istuutui ja alkoi hattu päässä ja viitta seljässä soittaa. Hän oli
kokonaan unohtanut, missä oli. Hän ei lainkaan huomannut, että kaksi
henkilöä oli hiipinyt huoneeseen kuuntelemaan hänen soittoaan: Toinen
oli Sylvain Kohn, joka rakasti intohimoisesti musiikkia, -- Herra ties
miksi! sillä hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ja hän piti yhtä paljon
huonosta kuin hyvästäkin. -- Toinen oli musiikkiarvostelija Théophile
Goujart. Tämä -- (se oli yksinkertaisempaa) -- ei ymmärtänyt eikä
rakastanut musiikkia; mikä ei vähääkään estänyt häntä siitä puhumasta.
Päinvastoin: eihän ole sen vapaampia henkiä kuin ne, jotka eivät tunne
sitä, mistä puhuvat: he voivat siitä lausua yhtä keveästi mitä tahansa.

Théophile Goujart oli paksu, leveäharteinen ja roteva mies; hänellä
oli musta parta ja paksut kiharat otsalla, jolla oli suuria,
ilmeettömiä kurttuja; hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, aivankuin
kömpelösti puuhun veistetyt, kädet lyhyet, jalat lyhyet, rinta lihava,
hän muistutti puukauppiasta tai auvergnelaista kantajaa. Hänen
käytöksensä oli rahvaanomaista ja puhetapansa pöyhkeää. Hän oli päässyt
musiikkialalle politiikan kautta, joka oli siihen aikaan Ranskassa
ainoa tie, joka johti menestykseen. Hänen onnistui lyöttäytyä erään
samalta paikkakunnalta kotoisin olevan, onnen suosiman ministerin
vanaveteen, jonka kaukaiseksi sukulaiseksi hän keksi itsensä, --
joksikin "isänäidin kummin kaimaksi". Mutta ministerit eivät ole
ikuisia. Kun hänen suojelijansa tähti näytti olevan laskemassa, jätti
hän koko aluksen vieden myötänsä kaiken, minkä saattoi ottaa, --
ennen kaikkea kunniamerkit, sillä hän rakasti loistoa. Kyllästyneenä
politiikkaan, jossa hän jo jonkin aikaa oli saanut kestää suojelijansa
puolesta ja myöskin omasta puolestaan aimo ankaria iskuja, oli
hän etsinyt myrskyiltä suojatun, kaikin puolin rauhaisan aseman,
jossa hän saattoi ikävystyttää muita, itse koskaan ikävystymättä.
Kritiikki näytti kaikkein sopivimmalta. Erään suuren pariisilaisen
lehden musiikkiarvostelijan paikka oli juuri vapaa. Tämän toimen
haltija, nuori lahjakas säveltäjä, oli saanut eron sentähden, että hän
itsepäisesti tahtoi sanoa, mitä hän teoksista ja tekijöistä ajatteli.
Goujart ei ollut koskaan askarrellut musiikin alalla, eikä tiennyt
siitä mitään, mutta hänet valittiin empimättä. He olivat saaneet
kyllänsä pätevästä väestä; Goujart'in puolelta ei ainakaan tarvinnut
mitään peljätä; hän ei ainakaan esittänyt mielipiteitään naurettavalla
tärkeydellä; ja hän oli aina valmis seuraamaan johtokunnan määräyksiä
ja sen mukaan joko musertamaan tai ylistämään. Se, ettei hän
ollut musiikkimies, oli toisarvoinen seikka. Kuten tunnettua, on
Ranskassa jokainen tarpeeksi perillä musiikista. Goujart oli pian
hankkinut tarpeelliset tiedot. Keino oli yksinkertainen: tarvitsi
vain konserteissa mennä istumaan jonkun hyvän musiikkimiehen, jos
mahdollista, säveltäjän viereen ja antaa hänen sanoa, mitä hän ajatteli
esitettävistä teoksista. Oltuaan näin muutaman kuukauden opissa,
hän tunsi ammatin: lintu saattoi lentää. Mutta se ei todellakaan
ollut mitään kotkanlentoa; ja Herra ties, mitä kaikkia typeryyksiä
Goujart lehteensä lateli -- asiantuntijana! Hän kuunteli ja luki päin
männikköä, sotki kaikki sekaisin köpelöissä aivoissaan ja läksytti
pöyhkeästi muita. Hänen tyylinsä oli vaateliasta, sanaleikeillä
prameilevaa ja täynnä hyökkäilevää saivartelua. Hänen hengenlaatunsa
oli kansakoulunopettajan kehitystasolla. Joskus, silloin tällöin,
hän sai julmia jälki-iskuja: sellaisissa tapauksissa hän tekeytyi
kuolleeksi ja karttoi visusti vastaamasta. Hän oli samalla aika viekas
ja kovapintainen, julkea tai mateleva, aina asianhaarojen mukaan. Hän
liehakoi rakkaita mestareita, joilla oli tunnustettu asema tai jotka
olivat kuuluisia: -- (ne olivat ainoat seikat, joiden nojalla hän
turvallisesti saattoi arvostaa musikaalisia ansioita). -- Hän kohteli
halveksien toisia, ja nälkiintyneitä hän rosvosi. -- Hän ei ollut
mikään tyhmyri.

Saavuttamastaan auktoriteetista ja arvosta huolimatta hän tiesi
sisimmässään, ettei hän tiennyt mitään musiikista; ja hän tajusi, että
Christophe tunsi sen sangen hyvin. Hän karttoi sanomasta sitä, mutta se
herätti hänessä kunnioitusta. -- Nyt kuunteli hän Christophe'in soittoa
ja koetti ymmärtää, näköjään syventyneenä, mutta ajattelematta mitään.
Hän ei nähnyt pisaraakaan tässä sävelten sumukossa ja hän nyökytti
päätään asiantuntijan tavoin ja sovitti hyväksymis-eleensä Sylvain
Kohnin silmäniskujen mukaan, jonka oli varsin vaikea pysyä rauhallisena.

Vihdoin Christophe, jonka tajunta vähitellen alkoi selvitä viinin
höyryistä ja musiikista, alkoi vaistomaisesti tuntea, mitä mykkää
peliä hänen selkänsä takana pidettiin; hän kääntyi ja näki nuo kaksi
ihailijaa. He syöksähtivät heti hänen luokseen ja puristivat rajusti
hänen käsiään, -- Sylvain Kohn kirkuen, että hän oli soittanut kuin
jumala, Goujart vakuuttaen kaikkitietäväisen näköisenä, että hänellä
oli Rubinsteinin vasen käsi ja Paderewskyn oikea -- (jollei se ollut
päinvastoin). -- He selittivät yksimielisesti, että sellainen kyky ei
saa jäädä vakan alle, ja he lupasivat auttaa hänet arvoonsa. Siihen
ryhtyessään toivoivat kumpikin saavansa siitä itselleen kaiken kunnian
ja mahdollisimman suuren hyödyn.



Sylvain Kohn kutsui heti huomisesta lähtien Christophe'in käymään
luonaan ja tarjosi hänen käytettäväkseen mainion pianon, joka hänellä
oli, mutta jolla hän ei tehnyt mitään. Christophe, joka oli aivan
pakahtua soiton tarpeesta, suostui ilomielin tarjoukseen ja käyttikin
kutsua hyväkseen jonkun ajan.

Ensimäisinä iltoina kävi kaikki hyvin. Christophe oli ylen onnellinen
saadessaan soittaa. Sylvain Kohn osoitti sen verran hienotuntoisuutta,
että antoi hänen nauttia rauhassa. Itse nautti hän vilpittömästi.
Omituinen ilmiö, jollaisia jokainen voi panna merkille, oli, että
tämä mies, joka ei ollut muusikko, joka ei ollut taiteilija, jolla
oli mitä kuivin sydän, kokonaan vailla kaikkea runoutta, vailla
todellista hyvyyttä, oli aistillisesti kiintynyt tähän musiikkiin,
jota hän ei lainkaan ymmärtänyt, mutta jolla oli häneen nautinnokas
vaikutusvoima. Ikävä kyllä ei hän voinut olla vaiti. Hänen täytyi
keskellä Christophe'in soittoa puhella ääneen. Hän alleviivasi
musiikkia liioittelevilla huudahduksilla, aivankuin keikari
konsertissa, tai lausui myös hölmömäisiä ajatuksia. Silloin Christophe
näppäili juoksutuksia ja selitti, ettei hän voinut jatkaa siten. Kohn
lupasi olla vaiti, mutta se oli hänelle sangen vaikeata: hän alkoi
pian virnailla, pitää ääntä, viheltää, naputella, hyräillä ja matkia
soittokoneita. Ja kun kappale oli lopussa, oli hänen mahdotonta
pidättyä ilmaisemasta Christophe'ille typeriä ajatuksiaan.

Hänessä oli omituinen sekoitus germaanista tunteellisuutta,
pariisilaista lorua ja sietämätöntä itserakkautta. Milloin hän
lasketteli teeskentelevän sievisteleviä tuomioita, milloin päättömiä
vertailuja, milloin säädyttömyyksiä, rivouksia, järjettömyyksiä,
jaarituksia. Hän ylisti Beethovenia näkemällä hänessä ruokotonta pilaa
tai irstasta aistillisuutta. Synkissäkin ajatuksissa hän keksi hienoa
pilaa. _Ciss-moll kvartetti_ tuntui hänestä herttaisen rehentelevältä.
_Yhdeksännen sinfonian_ ylevä adagio toi hänen mieleensä _Cherubinin
C-moll sinfonian_ alussa olevan kolmen lyönnin jälkeen hän huudahti:
"Älkää astuko sisälle! Täällä on joku." Hän ihaili _Heldenlebenin_
taistelua siitä syystä, että hän siinä oli kuulevinaan automobiilin
hyrinän. Aina vain kuvia kappaleiden selitykseksi, ja lapsellisia,
vääriä kuvia. Ihmeellistä oli, miten hän saattoi rakastaa musiikkia.
Mutta sitä ei voinut epäillä: hän rakasti musiikkia. Sellaisissa
kohdissa, jotka hän ymmärsi hullunkuriseen tapaansa, kihosi
hänelle miltei kyyneleet silmiin. Mutta heti sen jälkeen, kun joku
Wagner-kohtaus oli häntä liikuttanut, hän naputteli pianoa vasten
jotakin Offenbachin galoppia, tai rallatti jotakin konsertti-kahvilan
renkutusta sellaisen kappaleen jälkeen kuin _Oodi ilolle_. Silloin
Christophe ponnahti pystyyn ja kiljaisi kiukusta. -- Mutta pahinta
ei ollut se, kun Sylvain Kohn oli houkkamainen; pahinta oli, kun hän
koetti sanoa jotakin syvämielistä ja herkullista, kun hän halusi
herättää Christopheissa arvonantoa häntä kohtaan, kun Hamilton puhui,
eikä Sylvain Kohn. Tällöin Christophe loi häneen vihasta liekehtivän
katseen ja musersi hänet jäätävän solvaavilla sanoilla, jotka
loukkasivat Hamiltonin itserakkautta: musiikki-istunnot päättyivät
tavan takaa epäsopuun. Mutta seuraavana päivänä oli Kohn jo unohtanut
kaiken. Ja Christophe, joka katui kiivauttaan, taipui jälleen tulemaan.

Tämä kaikki ei kuitenkaan olisi ollut mitään, jos Kohn olisi
voinut olla kutsumatta vieraita kuulemaan Christophe'in soittoa.
Mutta hänen täytyi saada näyttää muusikkoaan. -- Ensi kerralla,
kun Christophe tapasi Kohnin luona kolme, neljä pientä juutalaista
ja hänen rakastajattarensa, kookkaan, puuteroidun tytön, joka oli
tyhmä kuin saapas, lateli typeriä vitsejä ja puhui siitä, mitä oli
syönyt, mutta joka luuli olevansa musikaalinen siksi, että joka ilta
näytteli reisiään jossakin varietee-teatterissa, -- Christophe kävi
tuikean näköiseksi. Seuraavalla kerralla hän sanoi suoraan Sylvain
Kohnille, ettei hän enää aikonut soittaa hänen luonaan. Sylvain Kohn
vannoi pyhästi, ettei enää kutsuisi ketään. Mutta hän jatkoi salassa,
sijoittaen kutsumansa henkilöt viereiseen huoneeseen. Luonnollisesti
huomasi Christophe tämän pian; hän lähti raivostuneena, eikä enää
palannut sen erän perästä. Hänen täytyi kaikesta huolimatta kohdella
varovasti Kohnia, joka esitteli hänet kosmopoliittisille perheille ja
hankki hänelle tunteja.



Goujart puolestaan tuli jotakuta päivää myöhemmin tapaamaan
Christophe'ia hänen hökkeliinsä. Hän ei näyttänyt lainkaan ihmettelevän
Christophe'in kurjaa asuntoa. Päinvastoin hän oli perin herttainen. Hän
sanoi:

-- Ajattelin, että te ehkä sangen mielellänne kuuntelisitte hieman
musiikkia silloin tällöin, ja koska minulla on pääsy kaikkialle, tulin
teitä noutamaan.

Christophe ihastui. Hänestä tämä huomaavaisuus oli perin
hienotunteista, ja hän kiitti sydämellisesti. Goujart oli aivan toinen
mies, kuin minkä hän ensi kerralla oli nähnyt. Kahden kesken hänessä
ei ollut rahtuakaan ynseyttä; hän oli hyväntahtoinen ja arka ja
koetti ottaa oppia. Mutta niin pian kuin muita oli seurassa, hän otti
paikalla jälleen ylemmyyden-ilmeensä ja puhui tuikeaan tapaansa. Hänen
tiedonhalunsa oli muuten aina käytännöllistä laatua. Hän ei piitannut
rahtuakaan siitä, mikä ei ollut päiväntärkeätä. Hän halusi vain hetken
tarpeeksi tietää, mitä Christophe ajatteli jostakin hänen äsken
saamastaan partituurista, josta hän ei tahtonut saada lainkaan tolkkua:
sillä hän tuskin osasi lukea nuotteja.

He lähtivät yhdessä erääseen sinfoniakonserttiin. Sisäänkäytävä johti
myös konsertti-kahvilaan. Pitkää, ahdasta, mutkittelevaa käytävää
myöten saavuttiin saliin, johon ei ollut muita käytäviä. Ilma oli
tukahduttava, istuimet olivat kovin lähekkäin sullotut. Osa yleisöä
seisoi käytävällä tukkien tien. Ranskalaista epämukavuutta! Mies,
jota näytti kalvavan parantumaton ikävä, johti vinhaa vauhtia erästä
Beethovenin sinfoniaa, aivankuin hän olisi kiireen kaupalla tahtonut
saada sen loppumaan. Viereisestä varieteesta kuului mahatanssin
laulunhoilotusta, joka sekaantui _Eroican_ surumarssin säveliin.
Väkeä saapui yhä, asettautuen paikoilleen ja tarkastellen lornjetilla
ympärilleen. Kun saapumisen touhu lakkasi, alkoi jo osa poistua.
Christophe jännitti koko ajatusvoimansa voidakseen seurata teoksen
lankaa tässä markkinamelussa; ja tarmokkaasti ponnistaen onnistui
hänen jo nauttia siitä, -- (sillä orkesteri oli taitava, eikä
Christophe ollut pitkään aikaan saanut kuulla sinfoonista musiikkia),
-- kun Goujart tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle keskellä
konserttia:

-- Nyt lähdetään. Mennään toiseen konserttiin.

Christophe rypisti kulmiaan, mutta ei virkkanut sanaakaan, vaan seurasi
opastaan. He kulkivat halki puolen Pariisin. He saapuivat toiseen
saliin, joka haiskahti tallille ja jossa toisina aikoina näyteltiin
satunäytelmiä ja kansankappaleita: -- (musiikki on Pariisissa niiden
köyhien työmiesten asemassa, jotka vuokraavat yhteisen asunnon: kun
toinen nousee makuulta, paneutuu toinen vielä lämpimään vuoteeseen).
Ilma oli luonnollisesti tavattoman huonoa: Ludvig XIV:n ajoista lähtien
pitävät ranskalaiset sitä epäterveellisenä; ja teatterien hygienia
on, samoinkuin ennen vanhaan Versailles'issa, sellainen, että voi
tuskin hengittää. Hienonnäköinen vanhus laski eläintenkesyttäjän elein
valloilleen erään Wagnerin näytöksen: -- eläin raukka -- näytös --
muistutti noita eläintarhan leijonia, jotka parrasvaloon asetettuina
joutuvat päästään pyörälle ja joita täytyy ruoskia saadakseen ne
muistamaan, että ne kuitenkin ovat leijonia. Paksuja farisealaisnaisia
ja pieniä tytöntallukoita oli läsnä tässä esityksessä hymy huulilla.
Kun leijona oli kiltisti istunut ja kesyttäjä kumartanut ja molemmat
tulleet palkituiksi yleisön kättentaputuksilla, aikoi Goujart taas
viedä Christophe'in kolmanteen konserttiin. Mutta tällä kertaa
Christophe tarrautui tuolinsa kaiteisiin ja sanoi, ettei hän enää
hievahda paikaltaan: hän oli jo kyllin saanut juosta konsertista
toiseen ja poimia ohimennen jonkun murusen sinfoniasta siellä ja jonkun
pätkän konsertista täällä. Goujart koetti hänelle turhaan selittää,
että musiikkiarvostelu Pariisissa oli ammatti, joka velvoitti enemmän
näkemään kuin kuulemaan. Christophe vastasi, ettei musiikki ollut
sellaista, jota sopi kuunnella ajurin vaunuissa, ja että se vaati
suurempaa hartautta. Tämä konserttien sekoitus ällötti häntä: yksi
riitti hänelle kerraksi.

Häntä hämmästytti tämä konserttien runsaus. Hän luuli useimpain
saksalaisten tavoin, että musiikki oli Ranskassa toisarvoisessa
asemassa. Hän oli odottanut, että sitä tarjoiltaisiin hänelle pieninä
annoksina, mutta huolitellusti. Heti alkajaisiksi tarjottiin hänelle
viisitoista konserttia viikon kuluessa. Niitä oli joka ilta ja useasti
pari, kolme samana iltana, samaan aikaan eri puolilla kaupunkia.
Sunnuntaisin niitä oli neljä samaan aikaan. Christophe ihmetteli tätä
soitannollista ruokahalua. Yhtä suuresti hämmästytti häntä ohjelmien
runsassisältöisyys. Hän oli näihin saakka luullut, että hänen
maalaistensa erikoisalana oli tämä sävelmässäys, joka Saksassa oli
tuntunut hänestä useammin kuin kerran vastenmieliseltä. Hän havaitsi
nyt, että ranskalaiset veivät vielä heistäkin voiton. He antoivat
runsaalla mitalla: kaksi sinfoniaa, yhden konsertin, kaksi tai kolme
alkusoittoa, yhden näytöksen jostakin lyyrillisestä draamasta. Ja
kaikki eri haaroilta: saksalaisia, venäläisiä, skandinaavialaisia,
ranskalaisia, -- olutta, samppanjaa, mantelimaitoa ja viiniä, -- he
nielivät kaikki siekailematta. Christophe ihmetteli, miten näillä
ranskalaisilla pikkulinnuilla oli niin suuri maha. Se ei heitä lainkaan
vaivannut. Danaidien seula. Kaikki valui lävitse.

Christophe huomasi pian, että tämä musiikin paljous rajoittui
sangen suppealle alalle. Kaikissa konserteissa kohtasi hän samoja
kasvoja ja samoja kappaleita. Nuo yltäkylläiset ohjelmat kiersivät
aina samaa kehää. Ei juuri mitään Beethovenia aikaisempaa. Ei juuri
mitään Wagnerin jälkeistä. Ja mitä aukkoja silläkin välillä! Musiikki
näytti kutistuvan viiteen, kuuteen saksalaiseen ja kolmeen, neljään
ranskalaiseen kuuluisaan nimeen sekä -- ranskalais-venäläisen liiton
jälkeen -- puoleen tusinaan moskovalaisia kappaleita. -- Ei vanhempia
ranskalaisia. Ei suuria italialaisia. Ei XVII:n eikä XVIII:n vuosisadan
saksalaisia suurmiehiä. Ei nykypäivien saksalaista musiikkia -- ainoana
poikkeuksena Richard Strauss, joka muita ovelampana itse tuli joka
vuosi tyrkyttämään uusia teoksiaan Pariisin yleisölle. Ei belgialaista
musiikkia, ei tshekkiläistä musiikkia. Mutta mikä ihmeellisintä:
tuskin lainkaan nykypäiväin ranskalaista musiikkia. -- Kaikki puhuivat
kuitenkin siitä salamyhkäisin sanoin kuin jostakin, joka vielä saa
aikaan mullistuksen maailmassa. Christophe odotti joka tilaisuudessa
saavansa kuulla sitä. Hän oli sangen tiedonhaluinen ja aivan
puolueeton: hän paloi halusta tulla tuntemaan uutta ja saada ihailla
neron tuotteita. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän
saanut niitä kuulla: sillä hän ei ottanut lukuun kolmea, neljää pientä
kappaletta, jotka olivat kyllä varsin sievästi kirjoitettuja, mutta
kylmiä ja harkitun monimutkaisia, ja joihin hän ei ollut kiinnittänyt
suurempaa huomiota.



Odotellessaan saavansa itse muodostaa mielipiteensä Christophe koetti
ottaa selkoa musiikkiarvostelun johdolla.

Se ei ollut helppoa. Se oli oikea sekamelskan pesä. Ei siinä kyllin,
että kaikki musiikkilehdet olivat eri mieltä keskenään; ne olivat
itsekin ristiriitaisia: jokainen kirjoitus, miltei joka sivu oli
eri mieltä. Olisi saanut päänsä pyörälle, jos olisi kaikki lukenut.
Onneksi jokainen toimittaja luki vain omat kirjoituksensa, eikä yleisö
lukenut ainoatakaan. Mutta Christophe, joka halusi saada perusteellisen
käsityksen ranskalaisista säveltäjistä, luki hartaasti joka rivin;
ja hän ihmetteli sitä hilpeätä tyyneyttä, jolla tämä kansa liikkui
ristiriitaisuudessa aivankuin kala vedessä.

Keskellä tätä mielipiteitten erilaisuutta kummastutti häntä yksi
seikka: useimpain arvostelijain kaikkitietävä äänilaji. Ken saattoi
siis sanoa, että ranskalaiset olivat herttaisia taiteilijoita, jotka
loivat omasta mielikuvituksestaan, eivätkä uskoneet mihinkään. Ne,
jotka Christophe näki, olivat kuormitetut paljoa suuremmalla määrällä
musiikkitiedettä, -- silloinkin, kun eivät mitään tietäneet, -- kuin
koko Rheinin takainen arvostelu.

Siihen aikaan olivat ranskalaiset musiikkiarvostelijat päättäneet
opiskella musiikkia. Oli kyllä joitakuita, jotka tunsivat alansa:
he olivat originaaleja, jotka olivat ottaneet vaivakseen miettiä
taidettaan ja ajatella itse. He olivat luonnollisesti vähän tunnettuja:
he saivat tyytyä pieniin aikakauskirjoihinsa, yhtä tai kahta poikkeusta
lukuunottamatta olivat sanomalehdet heiltä suljettuja. Rohkeita,
älykkäitä, mieltäkiinnittäviä miehiä, joita heidän eristäytyneisyytensä
joskus houkutteli lausumaan paradokseja ja jotka olivat tottuneet
puhelemaan itsekseen, julistamaan suvaitsemattomia tuomioita ja
laajasti lavertelemaan. -- Toiset olivat hätimmiten ottaneet selon
harmonian ensi alkeista ja olivat ylen ihastuneita tuoreesta opistaan.
Aivankuin herra Jourdain opeteltuaan kieliopin sääntöjä, he ihailivat
tietojaan:

-- _D, a, Da. F, a, Fa. R, a, Ra... Ah! kuinka se on kaunista!... Ah!
miten ihanaa on osata jotakin!_...

He eivät puhuneet muusta kuin teemoista, kontrapunkteista,
rinnakkaissävelistä ja soinnuista, noonien jaksoista ja suurten
terssien sarjoista. Lueteltuaan harmoniasarjat, jotka avautuivat
nähtäviksi nuottilehdellä, he pyyhkivät ylpeänä hien otsaltaan: he
luulivat selittäneensä kappaleen; he luulivat miltei kirjoittaneensa
sen. Itse asiassa he olivat vain kerranneet sitä koulutermein aivankuin
koulupoika, joka kieliopillisesti erittelee jonkun sivun Cicerosta.
Mutta parhaimpainkin heistä oli niin vaikeata tajuta musiikkia sielun
luonnollisena kielenä, että jolleivät he tehneet siitä maalaustaiteen
haaraa, he sijoittivat sen tieteen esikaupunkeihin ja rajoittivat
sen sointukonstruktsioonien probleemeihin. Niin oppineiden miesten
täytyi luonnollisestikin antaa ojennuksia menneen ajan säveltäjille.
He keksivät virheitä Beethovenissa ja antoivat Wagnerille patukkaa.
Berliozista ja Gluckista he tekivät pilaa. Muut eivät tänä muotiaikana
täyttäneet heidän mielestään mittaa kuin Johann Sebastian Bach ja
Claude Debussy. Jopa alkoi ensinmainittukin, jota viime vuosina oli
paljon väärinkäytetty, näyttää pedanttiselta, vanhoilliselta ja,
suoraan sanoen, hieman hullunkuriselta. Sangen arvossapidetyt miehet
ylistelivät salamyhkäisesti Rameau'ta ja Couperin'iä, jota sanottiin
suureksi.

Näiden oppineiden miesten kesken sukeutui eepillisiä kamppailulta. He
olivat kaikki muusikoita, mutta kun heillä oli eri menettelytapansa,
väittivät he kukin omaansa ainoaksi hyväksi ja huusivat alas
ammattiveljiensä menettelytavat. He haukkuivat toisiaan epäkelvoiksi
kirjailijoiksi ja epäkelvoiksi oppineiksi; he löivät toisiaan
korvalle sanoilla idealismi ja materialismi, symbolismi ja verismi,
subjektivismi ja objektivismi. Christophe mietti, ettei olisi
kannattanut saapua Saksasta löytääkseen Pariisissa samat kiistat. Sen
sijaan, että olisivat olleet kiitollisia hyvälle musiikille siitä,
että se tarjosi heidän nautittavakseen niin monta eri muotoa, he
eivät suvainneet muuta kuin omaansa. Vimmattu sota jakoi tähän aikaan
muusikot kahteen armeijaan: kontrapunktin ja harmonian kannattajiin.
Toiset vaativat ankarasti, että musiikkia tuli lukea vaakasuoraan, ja
toiset, että sitä tuli lukea pystysuoraan. Jälkimäiset eivät tahtoneet
kuulla puhuttavan muusta kuin maukkaista akordeista, sulavista
jaksoista ja mehukkaista soinnuista: he puhuivat musiikista aivan
kuin sokerileivoskaupasta. Edelliset eivät sallineet kiinnitettävän
huomiota korvaan, tuohon nahkalappuseen: musiikki oli heistä puhe,
parlamentaarinen seura, jossa puhujat olivat yhtaikaa äänessä,
välittämättä siitä, olivatko toiset vielä lopettaneet. Vähät siitä,
vaikkei heitä kuultu! Heidän esityksensä voitiin seuraavana päivänä
lukea _Journal officiel'in_ palstoilta: musiikki oli tarkoitettu
luettavaksi, eikä kuunneltavaksi. Kun Christophe ensi kertaa kuuli
puhuttavan tästä kiistasta _vaakasuoralaisten ja pystysuoralaisten_
välillä, ajatteli hän, että he olivat kaikki hulluja. Kun häntä
kehotettiin asettumaan joko peräkkäis- tai päällekkäis-armeijan
puolelle, vastasi hän heille tavallisella mielilauseellaan, joka ei
suinkaan ollut mikään kohteliaisuus:

-- Hyvät herrat, kaikkien vihollinen!

Ja kun he eivät niin vähällä hellittäneet, kysyen:

-- Millä on musiikissa suurempi merkitys, kontrapunktilla vai
harmonialla?

Hän vastasi:

-- Musiikilla. Näyttäkää minulle omanne.

Omasta musiikistaan olivat he kaikki yksimielisiä. Nämä urheat
sotijat, jotka pehmittivät toisiaan minkä ennättivät, jolleivät
pehmittäneet jotakin kuuluisaa vainajaa, jonka maine eli liian
kauan, sulivat sovintoon yhteisestä intohimosta: musikaalisen
isänmaallisuutensa hehkusta. Ranska oli heistä suuri musiikkimaa. He
julistivat yhteen ääneen Saksan vallastasyöksymistä. -- Christophe ei
siitä loukkaantunut. Hän oli itse siinä määrin tuominnut maatansa,
ettei voinut hyvällä tunnolla väittää tätä arvostelua vastaan. Mutta
puhe ranskalaisen musiikin paremmuudesta hämmästytti häntä hieman:
totta puhuen hän näki siitä menneisyydessä sangen vähän jälkiä.
Ranskalaiset muusikot väittivät kuitenkin, että heidän taiteensa oli
jo sangen varhaisina aikoina ollut ihailtava. Paremmin ihannoidakseen
ranskalaista musiikkia alkoivat he muuten pilkata kaikkia edellisen
vuosisadan ranskalaisia kuuluisuuksia, lukuunottamatta yhtä ainoata
erittäin hyvää ja aitoa mestaria, -- joka oli belgialainen. Tämän
teloituksen jälkeen sopi paremmin ihailla arkaistisia mestareita, jotka
kaikki olivat unohdettuja ja joista jotkut olivat tähän päivään saakka
olleet aivan tuntemattomia. Päinvastoin kuin Ranskan maallikkokoulut,
jotka päiväävät maailman alkavan Ranskan vallankumouksesta, pitivät
muusikot sitä valtavana vuoriketjuna, jonka harjalle oli noustava
voidakseen ihailla sen takaista musiikin kulta-aikaa, taiteen
Eldoradoa. Pitkän auringonpimennyksen jälkeen alkoi kulta-aika jälleen
elpyä henkiin: kivinen seinä sortui; sävelten taika sai ihmeellisen
kevään kukoistamaan; musiikin vanha puu pukeutui uuteen, tuoreeseen
lehtivaippaan; harmonian penkereellä avasivat tuhannet kukat hymyilevät
silmänsä kohden uutta auringonnousua; kuului lähteitten hopeista
solinaa, purojen raikasta laulua: -- se oli idylli.

Christophe ihastui. Mutta kun hän silmäili Pariisin teatterien
ohjelmia, näki hän aina Meyerbeerin, Gounod'n, Massenet'n, vieläpä
Mascagni'n ja Leoncavallo'n nimet, joiden musiikin hän liiankin
hyvin tunsi. Ja hän kysyi ystäviltään, oliko tämä epäkaino musiikki,
nämä tyttöjen pyörtymiset, nämä tekokukkaset, tämä hajuvesimyymälä
se Armidan puutarha, jonka he olivat luvanneet hänelle näyttää. He
huudahtivat loukkaantuneen näköisinä: ne olivat heidän sanojensa mukaan
kuolevan aikakauden viime rippeitä; kukaan ei niitä enää ajatellut.
-- Todellisuudessa hallitsi _Cavalleria Rusticana_ yhä Koomillisessa
Oopperassa ja _Pagliacci_ Oopperassa. Massenet ja Gounod saivat
suurimmat tulot; ja musikaalinen kolminaisuus: _Mignon, Hugenotit
ja Faust_, oli jo reippaasti purjehtinut ohi tuhannen esityksen
niemen. -- Mutta ne kaikki olivat vain ohimeneviä ilmiöitä, joihin
ei tullut kiinnittää huomiota. Kun nenäkäs tapaus panee sekaisin
jonkun teorian, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kuin kieltää se.
Ranskalaiset arvostelijat kielsivät nämä hävyttömät teokset, he
kielsivät yleisön, joka niille osoitti suosiotaan; ja helposti olisi
saanut heidät kieltämään koko musiikkidraaman. Musiikkidraama oli
heistä kirjallisuuden haara, siis epäpuhdas. (He kun kaikki olivat
kirjailijoita, torjuivat he kaikki sen varjon yltään.) Kaikki
ekspressiivinen, deskriptiivinen, suggestiivinen musiikki, sanalla
sanoen kaikki musiikki, joka tahtoi jotakin sanoa, leimattiin
epäpuhtaaksi. -- Jokaisessa ranskalaisessa on Robespierre'iä. Hänen
täytyy aina lyödä pää poikki joltakin henkilöltä tai asialta tehdäkseen
ne puhtaiksi. -- Suuret ranskalaiset musiikkiarvostelijat hyväksyivät
ainoastaan puhtaan musiikin ja jättivät kaiken muun rahvaalle.

Christophe tunsi itsensä nöyryytetyksi ajatellessaan miten alhainen
hänen makunsa oli. Häntä lohdutti hieman se seikka, että hän näki
kaikkien näiden säveltäjien jotka halveksivat teatteria, itsekin
kirjoittavan teatteria varten: heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei
olisi säveltänyt oopperoita. -- Mutta nekin olivat epäilemättä vain
ohimeneviä ilmiöitä. Heitä tuli arvostella, kuten he halusivat itse
tulla arvostelluiksi, heidän puhtaan musiikkinsa mukaan. Christophe
etsiskeli heidän puhdasta musiikkiaan.



Théophile Goujart vei hänet konsertteihin, joita pani toimeen
kansalliselle taiteelle pyhittäytynyt seura. Siellä muokkailtiin ja
kehitettiin vitkaan uusia kuuluisuuksia. Se oli suuri nurkkakunta,
kokonainen pieni kirkko, jossa oli monta kappelia. Jokaisella
kappelilla oli pyhimyksensä, jokaisella pyhimyksellä palvelijansa,
jotka mielellään panettelivat naapurikappelin pyhimystä. Christophe
ei aluksi nähnyt juuri minkäänlaista eroa näiden pyhimysten kesken.
Hän ei luonnollisestikaan voinut, tottunut kun oli aivan toisenlaiseen
taiteeseen, ymmärtää rahtuakaan tästä uudesta taiteesta; ja hän ymmärsi
sitäkin vähemmän, kun luuli ymmärtävänsä.

Kaikki näytti hänestä kylpevän ainaisessa hämärässä. Se oli "harmaata
harmaalla", jossa kaikki viivat oli hämmennetty, vajotettu, hetkittäin
selveten ja jälleen häipyen. Näiden viivojen seassa oli jäykkiä,
jyrkkiä, aivankuin kulmaviivaimella vedettyjä piirtoja, jotka
tekivät teräviä, laihan naisen olkapäätä muistuttavia kulmia. Toiset
aaltoilivat ja kiemuroivat kuin sikarin savu. Mutta kaikki sumeni
harmaaseen. Eikö Ranskassa enää ollut aurinkoa? Christophe, joka
koko Pariisissa olonsa aikana ei ollut nähnyt muuta kuin sadetta ja
sumua, oli jo valmis uskomaan, että niin oli laita. Mutta taiteilijan
tehtävä on luoda auringonpaistetta sinne, missä sitä ei ennestään
ole. Nämä sytyttivät kylläkin pienet lyhtynsä, mutta ne olivat
vain kuin kiiltomatojen tuiketta: ne eivät lämmittäneet lainkaan
ja niiden valokin oli kovin heikkoa. Teosten nimet vaihtelivat:
toisinaan oli kysymys keväästä, päivästä, rakkaudesta, elämänilosta
ja retkistä halki ketojen; musiikki itse ei vaihdellut lainkaan; se
oli aina yhtä yksitoikkoisen vienoa, kalpeata, raukeata, vähäveristä
ja näivettynyttä. -- Ranskassa oli valittujen kesken muotiasiana
puhua hiljaa musiikissa. Ja heillä oli siihen täysi syy: sillä jos
he korottivat äänensä, huusivat he; keskitietä ei ollut. Ei ollut
valittavana muuta kuin hienostunut unteluus ja meluava mahtipontisuus.

Christophe ravisti yltänsä uneliaisuuden, joka alkoi tarttua häneenkin,
ja katsahti ohjelmaansa; ja hän hämmästyi suuresti nähdessään, että
näillä pienillä sumukoilla, jotka purjehtivat harmaalla taivaalla, oli
tarkoituksena esittää tarkasti määrättyjä aiheita. Sillä teorioista
huolimatta oli tämä puhdas musiikki miltei aina ohjelmamusiikkia tai
ainakin aihemusiikkia. Sättikööt he kirjallisuutta miten tahansa, he
tarvitsivat kuitenkin kirjallisen kainalosauvan, johon nojata. Ja
omituisia kainalosauvoja ne tavallisesti olivat! Christophe huomasi
niiden aiheiden eriskummaisen lapsellisuuden, joita he koettivat
kuvata. Siinä oli hedelmä- ja kasvitarhoja, kanaloita, musikaalisia
eläinkokoelmia, todellinen _Kasvitieteellinen puutarha_. Jotkut
transponoivat orkesterille tai pianolle Louvre'in tauluja tai Oopperan
freskoja; he siirsivät musiikkiin Cuyp'in, Baudry'n ja Paul Potter'in.
Selityksistä sai tietää, milloin oli kysymys Pariksen omenasta,
hollantilaisesta majatalosta tai valkoisen hevosen kaulasta. Se tuntui
Christophe'ista vanhojen lasten leikiltä, joita ei huvittanut muu kuin
kuvat; kun he eivät osanneet piirustaa, töhersivät he vihkoihinsa
kaikkea, mitä heidän päähänsä pälkähti, ja kirjoittivat naivisti alle,
että tässä oli talon, tässä puun kuva.

Näiden sokeitten kuvaniekkojen ohella, jotka näkivät korvillaan,
oli myös filosoofeja. He käsittelevät musiikissa metafyysillisiä
kysymyksiä. Heidän sinfoniansa olivat abstraktisten periaatteiden
taistelua tai jonkun symboolin tai uskonnon esitystä. Ne olivat
samoja, jotka oopperoissaan pohtivat aikansa juriidisia tai
sosiaalisia kysymyksiä: yleistä äänioikeutta ja naisen oikeuksia,
joita Edustajakamarin ja Montmartre'n metafyysikot olivat jauhaneet.
Ei epäilty, etteikö musiikissa voisi käsitellä avioeroa, isyyden
toteamista ja kirkon ja valtion erottamista. Heidän joukossaan oli
sekä maallikkosymbolisteja että kirkollisia symbolisteja. He panivat
filosoofiset lumppurit, sosioloogiset katutytöt, profeteeraavat
leipurit ja apostooliset kalastajat laulamaan. Goethe puhui jo
oman aikansa taiteilijoista, jotka "esittivät Kantin ajatuksia
vertauskuvallisissa tauluissa". Christophe'in aikalaiset kirjoittivat
sosiologiaa 16-osanuoteilla. Zola, Nietzsche, Maeterlinck, Barres,
Jaurés, Mendés, Evankeliumit ja Punainen mylly olivat sen kaivon
lähteitä, josta oopperoiden ja sinfoniojen tekijät ammensivat
ajatuksensa. Moni heistä oli Wagnerin esimerkin tartuttamana
huudahtanut: "Minäkin olen runoilija!" -- ja he piirsivät luottavaisina
nuottiensa alle loppusointuisia tai loppusoinnuttomia säkeitä
kansakoulutyyliin tai dekadenttisen nurkkanovellin makuun.

Kaikki nämä ajattelijat ja runoilijat olivat puhtaan musiikin
puoltajia. Mutta siitä he mieluummin vain puhuivat. -- Joskus he sitä
kirjoittivatkin. Se oli silloin musiikkia, joka ei tahtonut sanoa
mitään. Onnettomuudeksi he siinä usein onnistuivatkin: se ei sanonut
mitään -- ei ainakaan Christopheille. -- Tulee lisätä, että hänellä ei
ollut avainta.

Ymmärtääkseen ulkolaista musiikkia, täytyy vaivautua sen kielen
oppimiseen, eikä luulla osaavansa sitä ennalta. Christophe luuli niin,
kuten kaikki hyvät saksalaiset. Mutta sen saattoi antaa anteeksi.
Moni ranskalainenkaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän. Samoinkuin
ne Ludvig XIV:n aikuiset saksalaiset, jotka siinä määrin pyrkivät
puhumaan ranskaa, että vihdoin unohtivat oman kielensä, niin olivat
XIX:n vuosisadan ranskalaiset muusikot niin kauan laiminlyöneet omansa,
että heidän musiikistaan oli tullut jonkunlaista ulkolaista murretta.
Aivan viime aikoina oli herännyt liike ranskan puhumiseksi Ranskassa.
Kaikki eivät siinä onnistuneet: tapa oli liiaksi juurtunut. Joitakuita
poikkeuksia lukuunottamatta heidän ranskansa oli belgialaista tai oli
sillä germaaninen tuoksu. Olihan siis luonnollista, että saksalainen
saattoi siitä erehtyä ja selittää järkähtämättömään tapaansa, että
se oli perin huonoa saksaa, eikä merkinnyt mitään, koska hän ei sitä
ymmärtänyt.

Christophe ei tässä tehnyt poikkeusta. Ranskalaiset sinfoniat tuntuivat
hänestä abstraktiselta kaunopuheisuudelta, jossa musikaaliset
teemat olivat vastakkain tai päällekkäin aivankuin aritmeettisissa
laskutoimituksissa: niiden yhdistelmäin ilmaisemiseen saattoi niiden
sijasta yhtä hyvin käyttää numeroita tai aakkosten kirjaimia. Eräs
rakensi teoksen yhden ainoan sointukaavan etenevälle kehkeämiselle;
se ilmaantui täydellisenä vasta viimeisen sivun viimeisessä osassa,
ollen yhdeksän kymmenettäosaa teoksesta toukan kehitysasteella. Toinen
sommitteli kokoon variatsiooneja teemasta, joka näyttäytyi vasta
lopussa, laskeutuen vähitellen monimutkaisesta yksinkertaiseen. Ne
olivat perin oppineita leikkikaluja. Täytyi olla samalla sangen vanha
ja sangen lapsellinen voidakseen olla niistä huvitettu. Ne olivat
vaatineet keksijöiltään suunnattomia ponnistuksia. He uhrasivat vuosia
yhden fantasian kirjoittamiseen. He ahersivat hiuksensa harmaiksi
etsiessään uusia akordiyhdistelmiä, -- ilmaistakseen...? Vähät siitä,
mitä! Uusia ilmaisuja. Kuten elin luo tarpeen, sanotaan, niin päätyy
ilmaisukin aina luomaan ajatuksen: tärkeintä vain on, että se on uusi.
Uusi, millä hinnalla tahansa! He pelkäsivät sairaaloisesti "ennen
sanottua". Parhaimmatkin se oli lamauttanut. Tunsi että he alati
pelokkaina vartioivat itseään, pyyhkivät mitä olivat kirjoittaneet
ja kyselivät itseltään: "Ah! hyvä Jumala! missä olenkaan ennen
kuullut tämän?"... On muusikoita, -- varsinkin Saksassa, -- jotka
kuluttavat aikansa liimaamalla toisten säveliä peräkkäin. Ranskalaiset
tutkivat tarkasti jokaista sävellausettaan, ettei se vain ollut siinä
sävel-luettelossa, joita muut olivat käyttäneet, ja korjailivat
lakkaamatta, muutellen nenänsä muotoa niin, ettei se enää ollut minkään
tietyn nenän näköinen, eikä yleensäkään nenän näköinen.

Mutta sillä he eivät saaneet Christophe'ia petetyksi: he saattoivat
minkä ennättivät verhoutua monimutkaiseen kieleen, näytellä
yli-inhimillistä innostusta, vääntelehtiä orkestraalisissa
kouristuksissa tai viljellä epäorgaanisia harmomoja, yksitoikkoisia
ynistyksiä ja Sarah-Bernhardt-deklamointia, jotka aina alkoivat
säveleen ohella ja vaelsivat tuntikausia kuin torkuksissa kulkevat
muulit livettävän jyrkänteen reunalla, -- Christophe tunsi aina naamion
alla samat pienet, kylmät, tyhjät sielut, ylenmäärin parfymoidut
Gounod'n ja Massenet'n tapaan, mutta luonnottomammin. Ja hän toisti
Gluckin epäoikeutetut sanat ranskalaisista:

-- Antaa heidän puuhata: he palaavat kuitenkin aina renkutuksiinsa.

He vain koettivat kaikin voimin tehdä sävellyksensä hyvin oppineiksi.
He käyttivät kansanlauluja teemoiksi korkeaoppisiin sinfonioihin,
jotka muistuttivat Sorbonne'in väitöskirjoja. Se oli päivän suuri
huvitus. Eri maiden kansanlaulut otettiin vuoroonsa käytäntöön. -- Ja
he muodostelivat niitä yhdeksännen sinfonian tai Franck'in kvartettien
tapaisiksi, mutta paljoa vaikeammiksi. Yksi ja toinen sai pienen,
kirkkaan ajatuksen. Heti kiiruhti hän sotkemaan siihen toisen, joka
ei merkinnyt mitään, mutta sorahteli julmasti ensimäistä vastaan. --
Ja kaikesta tunsi, että nämä miehet olivat niin perin tyyniä, niin
liikahtamattoman tasapainoisia!...

Johtaessaan näitä teoksia nuori, moitteeton, raju kapellimestari
huitoi, leiskui ja tempoi Michel-Angelon liikkein, aivankuin
olisi ollut kysymyksessä Beethovenin tai Wagnerin armeijain
henkiinherättäminen. Yleisö, -- osaksi salonkiväkeä, joka oli kuolla
ikävään, mutta joka ei mistään hinnasta maailmassa olisi halunnut
luopua kunniasta maksaa kalliisti mainehikkaasta ikävästä, -- osaksi
oppilaita, jotka olivat onnellisia saadessaan näyttää kouluviisauttaan,
selvitellessään ohimennen ammatin rihmoja, -- osoitti tuhlaten
mieletöntä suosiota, joka vastasi orkesterinjohtajan liikkeitä ja
musiikin pauhua...

-- Suursuisia olette! sanoi Christophe.

(Hänestä oli näet tullut täysi pariisilainen.)

Mutta on helpompi perehtyä Pariisin murteeseen kuin sen musiikkiin.
Christophe tuomitsi hänelle ominaisella intohimoisuudella ja
saksalaisille synnynnäisellä kykenemättömyydellä ymmärtää ranskalaista
musiikkia. Hän oli ainakin vilpitön ja olisi ollut valmis tunnustamaan
hairahduksensa, jos hänelle olisi todistettu, että hän oli erehtynyt.
Niinpä hän ei pitänytkään itseään sitovina omia tuomioitaan ja jätti
oven selkosen seljälleen uusien vaikutelmien varalle, jotka ehkä
saattoivat muuttaa hänen mielipiteensä.

Nykyisinkään hän ei ollut tunnustamatta tälle musiikille suurta kykyä,
mielenkiintoista aineistoa, harvinaisia rytmi- ja harmonialöytöjä,
hienojen, pehmeiden, loistavien kankaiden valikoimaa, värien
kimmellystä ja loppumatonta keksintäkyvyn ja henkevyyden tuhlausta.
Christophe nautti siitä ja otti siitä oppia. Kaikilla näillä pikku
mestareilla oli äärettömän paljon enemmän hengen vapautta kuin
Saksan säveltäjillä; he jättivät urheasti valtatien ja samosivat
metsien halki. He koettivat kulkea eksyksiin. Mutta he olivat niin
viisaita pikku lapsia, ettei se heille onnistunut. Toiset joutuivat
jo kaksikymmentä askelta otettuaan takaisin valtamaantielle. Toiset
väsyivät heti ja pysähtyivät siihen, missä olivat. Oli niitäkin,
jotka olivat jo melkein saapuneet uusille poluille; mutta sen sijaan,
että olisivat niitä seuranneet, he istahtivat pientareelle ja
vetelehtivät puun alla. Heiltä puuttui ennen kaikkea tahtoa, voimaa;
heillä oli kaikki muut lahjat, -- yhtä vain puuttui: väkevätä elämää.
Näytti siltä, että tätä ponnistusten määrää oli käytetty sekavasti
hyödyksi, ja että se hupeni tielle. Vain harvoin nämä taiteilijat
kykenivät pääsemään selville luonteestaan ja suuntaamaan voimansa
järkähtämättömästi tiettyä päämäärää kohden. Se oli seurauksena tuosta
ranskalaisesta anarkiasta, joka tuhlaa suunnattomat määrät lahjakkuutta
ja hyvää tahtoa, antamalla epävarmuuden ja ristiriitaisuuksien tehdä
ne tyhjäksi. Tuskinpa oli ainoatakaan tapausta, jolloin joku heidän
suurista säveltäjistään, joku Berlioz, joku Saint-Saëns, -- ettemme
mainitsisi aivan tuoreimpia, -- ei olisi takertunut itseensä, jolloin
heissä ei olisi riehunut itsetuhon ja itsekieltämisen kiihkoa, tarmon,
uskon ja ennen kaikkea sisäisen kompassin puutteessa.

Christophe ajatteli nykypäivien saksalaisten röyhkeällä ylenkatseella:

-- Ranskalaiset kykenevät ainoastaan tuhlailemaan voimansa
keksintöihin, joilla he eivät tee mitään. He tarvitsevat aina jonkun
vieraan mestarin, jonkun Gluckin tai Napoleonin, joka korjaa heidän
vallankumoustensa hedelmät.

Ja hän hymyili mielessään "Brumairekuun kahdeksannelletoista päivälle".



Keskellä anarkiaa koetti kuitenkin muuan ryhmä palauttaa järjestystä
ja kuria sekä taiteilijoiden että yleisön keskuuteen. Ensi
töikseen se oli ottanut latinalaisen nimen, joka toi mieleen erään
kirkollisen laitoksen, joka oli kukoistanut kolme- tai neljätoista
vuosisataa sitten, goottien ja vandaalien suurten vaellusten aikoina.
Christophe'ia hiukan kummastutti, että mentiin niin kauas taaksepäin.
Totta kyllä, että täytyi olla vallitseva näköala yli oman aikansa.
Mutta oli tarjona vaara, että neljäntoista vuosisadan korkuinen
torni oli hieman epämukava tähystyspaikka, josta paremmin sopi
seurata tähtien liikuntoja kuin nykyisten ihmisten elämää. Christophe
rauhoittui pian huomatessaan, että nämä Gregorius pyhän pojat oleilivat
vain harvoin tornissaan; he nousivat sinne ainoastaan kaiuttamaan
kelloja. Muun ajan he viettivät kirkossa sen juurella. Christophe,
joka oli muutaman kerran läsnä näissä jumalanpalveluksissa, huomasi
vasta jonkun ajan kuluttua, että ne olivat katoolisia; hän oli
aluksi luullut, että he kuuluivat johonkin pieneen protestanttiseen
lahkoon. Maahan kumartunutta yleisöä; hurskaita, suvaitsemattomia,
riidanhaluisia oppilaita; heidän etunenässään perin puhdas, perin
kylmä, itsepäinen ja hieman lapsellinen mies, uskonnollisen, moraalisen
ja taiteellisen opin koskemattomuuden kannattaja, joka abstraktisin
lausein selitti musiikin evankeliumia pienelle valittujen piirille,
tuomiten levollisena ylpeyden ja kerettiläisyyden. Hän luki niiden
syyksi kaikki taiteen virheet ja ihmiskunnan paheet: renesanssin,
uskonpuhdistuksen ja nykyisen juutalaisuuden, jonka hän pani samaan
säkkiin. Musiikin juutalaiset tuomittiin poltettaviksi _in effigie_,
kun heidät ensin oli puettu häpäiseviin pukineihin. Suuri Händel
ruoskittiin. Johann Sebastian Bach yksin sai vapahduksen Herran
armosta, joka hänessä tunsi erehdyksestä protestantiksi tulleen.

Temppeli Saint-Jacques-kadun varrella harjoitti apostoolista
lähetystyötä: siellä pelastettiin sieluja ja musiikkia. Siellä
annettiin metcodillista ohjausta, miten tullaan neroksi. Uutterat
oppilaat sovelluttivat näitä määräyksiä suurella vaivalla ja täydellä
varmuudella. He näyttivät tahtovan hurskaalla aherruksellaan
sovittaa esi-isiensä rikollisen kevytmielisyyden: Auberit, Adamit
ja tuon päätuomitun, tuon pirullisen aasin, Berlioz'in, paholaisen
ihmishahmossa, _diabolus in musica_. Kiitettävällä hehkulla ja
vilpittömällä hartaudella levitettiin tunnustettujen mestarien
palvelemista. Kymmenisen vuoden kuluessa oli saatu paljon valmista
aikaan; ranskalainen musiikki oli muuttanut muotoaan. Eivät ainoastaan
ranskalaiset musiikkiarvostelijat, vaan itse säveltäjätkin olivat
oppineet musiikkia. Nyt tapasi säveltäjiä, vieläpä virtuoosejakin,
jotka tunsivat Bachin teoksia. Se ei ollut niinkään tavallista, ei edes
Saksassa! -- Paljon tarmoa uhrattiin varsinkin taisteluun ranskalaisen
hengen kotirakkautta vastaan. Kaikki he elävät huoneisiinsa
sulkeutuneina ja kammoavat ulosmenoa. Heidän musiikissaankaan ei
ole ilmaa: se on suljettujen kamarien ja leposohvien musiikkia,
liikkumatonta musiikkia. Siis aivan päinvastoin kuin joku Beethoven,
joka sävelsi vaeltaessaan halki kenttien, kuppelehtiessään alas
jyrkänteitä, kulkiessaan pitkin askelin auringossa ja sateessa
ja säikyttäessään karjalaumoja huitomisellaan ja huudoillaan! Ei
ollut pelkoa, että Pariisin säveltäjät häiritsisivät naapureitaan
inspiratsiooninta pauhulla, kuten Bonnin karhu. He asettivat
säveltäessäänkin sordiinon ajatuksilleen; ja seinäverhot estivät melun
ulkoa kuulumasta heidän korviinsa.

_Schola_ oli koettanut puhdistaa ilmaa; se oli avannut ikkunat
menneisyyteen. Yksinomaan menneisyyteen. Se oli samaa kuin avata ne
pihalle eikä kadulle. Siitä ei ollut suurtakaan apua. Tuskin avattuaan
ikkunan, sulkivat he sen jälleen, aivankuin vanhat naiset, jotka
pelkäävät nuhaa. Siitä pääsi sisälle joku tuulahdus keskiajasta,
Bachista, Palestrinasta ja kansanlauluista. Mutta mitäpä se pyhitti?
Huone tuoksui yhtä ummehtuneelta. Itse asiassa he viihtyivät siinä
hyvin; he karttoivat suuria uudenaikaisia virtauksia. Ja jos he
tunsivatkin enemmän taideasioita kuin muut, kielsivät he yhtä monta
seikkaa taiteen alalla. Musiikki sai tässä piirissä opillisen luonteen;
se ei ollut virvoitusväline: konsertit olivat historiallisia luentoja
tai kasvatusesitelmiä. Liiaksi edistyneet ajatukset akademisoitiin.
Suuri, jyrisevä Bach oli otettu kesytettynä kirkon helmaan. Hänen
musiikkinsa joutui näissä skolastisissa aivoissa samanlaisen muutoksen
alaiseksi kuin Raamatun raivoisa, sensuaalinen sisältö englantilaisten
aivoissa. Mitä uuteen musiikkiin tulee, oli oppi, jota saarnattiin,
sangen aristokraattista kirkollisuutta, joka koetti yhdistää kolmen tai
neljän suuren musiikkikauden tunnusmerkit VI:lta XX:lle vuosisadalle.
Jos se olisi käynyt päinsä, olisi musiikin alalla saatu aikaan niitä
sekasikiömäisiä rakennuksia vastaavia teoksia, joita jotkut Intian
varakuninkaat matkoilta palattuaan pystyttivät kaikilta maapallon
kulmilta keräämistään kallisarvoisista aineksista. Mutta ranskalaisten
terve järki pelasti kuitenkin heidät tuollaisesta barbaarisen
oppineisuuden suhdattomuudesta; he varoivat visusti sovelluttamasta
teoriojaan käytäntöön; he menettelivät niiden suhteen samoin kuin
Molière lääkäriensä: he ottivat vastaan määräykset, mutta eivät
seuranneet niitä. Voimakkaimmat astuivat omaa tietänsä. Muu lauma
kyhäili oppineita, vaikeasti-sulavia kontrapunktiharjoitelmia: niitä
nimitettiin sonaateiksi, kvarteteiksi ja sinfonioiksi... -- "Sonaatti,
mitä vaadit minulta?" -- Se ei tahtonut mitään muuta, kuin olla
sonaatti. Ajatukset niissä olivat abstraktisia, nimettömiä, mutkikkaita
ja ilottomia. Se oli virheetöntä notaaritaidetta. Christophe, joka
aluksi oli ollut kiitollinen ranskalaisille siitä, etteivät he pitäneet
Brahms'ista, havaitsi nyt että Ranskassa oli paljon pikku Brahms'eja.
Kaikki nämä kunnolliset, uutterat, omantunnontarkat työntekijät olivat
täynnä hyveitä. Christophe jätti heidän seuransa ylentyneellä mielellä,
mutta perin ikävystyneenä. Se oli sangen hyvää, sangen hyvää... Miten
ihana oli ilma ulkona!



Pariisissa oli sentään muutamia riippumattomiakin muusikoita,
jotka eivät kuuluneet mihinkään kouluun. He olivat ainoat, jotka
herättivät Christophe'in mielenkiintoa. Heistä yksin saattoi mitata
taiteen elinvoimaisuutta. Koulut ja nurkkakunnat ilmaisevat vain
pinnallista muotia tai tekaistuja teorioja. Mutta riippumattomilla,
jotka vetäytyvät omaan itseensä, on parempi mahdollisuus löytää
omasta itsestään aikansa ja rotunsa todellinen ajatus. Totta on, että
ulkolaisen on heitä sen vuoksi vielä vaikeampi ymmärtää kuin muita.

Niin oli laita Christophe'inkin, kun hän ensi kerran kuuli tuon
kuuluisan teoksen, jota ranskalaiset ylistivät pilviin saakka ja jonka
joku julisti suurimmaksi vallankumoukseksi musiikin alalla, mitä
kymmeneen vuosisataan oli tapahtunut. -- (Vuosisadat eivät heille
paljoakaan merkinneet: he eivät juuri omastaan irtautuneet.)

Théophile Goujart ja Sylvain Kohn veivät Christophe'in Koomilliseen
Oopperaan kuulemaan _Pelléas ja Mélisande'ia._ He olivat kumpainenkin
ylpeitä näyttäessään hänelle tätä teosta: olisi melkein luullut, että
se oli heidän tekemänsä. He antoivat Christophe'in ymmärtää, että
siitä avautuisi hänelle tie Damaskukseen. Näytännön alettuakin he
yhä jatkoivat selityksiään. Christophe pyysi heitä olemaan ääneti ja
kuunteli tarkkaavaisena. Ensimäisen näytöksen jälkeen hän kumartui
Sylvain Kohnin puoleen, joka silmät loistavina kysyi häneltä:

-- No, veikkoseni, mitä sanot siitä?

Christophe virkkoi:

-- Onko se koko ajan tällaista?

-- On.

-- Mutta sehän ei ole mitään.

Kohn päästi huudahduksen ja nimitti häntä poroporvariksi.

-- Ei kerrassaan mitään, jatkoi Christophe. Ei musiikkia, ei kehitystä.
Ei mitään tulosta, ei yhtenäisyyttä. Sangen hienoja harmonioja. Sangen
hyviä pieniä orkesterivaikutuksia, jotka todistavat erittäin hyvää
makua. Mutta se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään...

Hän ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Vähitellen syttyi lyhtyyn tuli.
Hän alkoi erottaa jotakin hämärän keskeltä. Niin, hän tajusi varsin
hyvin, että siinä oli tahallista kohtuuden tavoittelua Wagnerin
ihannetta vastaan, joka nieli draaman musiikin aaltoihin; mutta hän
kysyi itseltään hieman iroonisesti, eikö tämän kieltäymys-ihanteen
laita ollut niin, että luovuttiin sellaisesta, mitä ei omistettu. Hän
tunsi kautta koko teoksen vaivan pelkoa, vaikutuksen tavoittelua, joka
saatiin aikaan mitä pienimmillä ponnistuksilla, velttoa luopumista
siitä ankarasta ponnistuksesta, jota Wagnerin valtavat teokset
vaativat. Häntä hieman hämmästytti tuo tasainen, yksinkertainen, kaino,
ohut lausunta, vaikka se tuntuikin hänestä hieman yksitoikkoiselta;
eikä hän saksalaisena pitänyt sitä todellisena. (Hänestä näet tuntui,
että kuta enemmän se tavoitteli todellista, sitä paremmin siitä
huomasi, kuinka huonosti ranskankieli soveltuu musiikkiin; se on
liian loogillista ja hiottua, sillä on liian tarkat ääriviivat, se
on sinänsä oma maailmansa, mutta ilmanpitävästi suljettu.) Siitä
huolimatta oli yritys mieltäkiinnittävä, ja Christophe yhtyi mielellään
tuohon taantumushenkeen, joka nousi vastustamaan Wagnerin taiteen
korkealentoista hurjuutta. Ranskalainen säveltäjä näytti hillityn
iroonisesti koettavan kuiskailla intohimoisia tunteita puoliääneen.
Rakkautta ja kuolemaa ilman huutoja. Vain tuskin huomattava sävelviivan
vavahdus, vain joku orkesteri-väritys, aivankuin pieni nytkähdys
suupielissä, antoi aavistuksen siitä draamasta, joka sieluja järkytti.
Tuntui siltä, kuin säveltäjä olisi peljännyt välitöntä avomielisyyttä.
Hänellä oli nerokas maku, -- paitsi eräinä hetkinä, joina Massenet,
joka uinuu jokaisen ranskalaisen sydämessä, heräsi hänessä ja saattoi
hänet lyyrilliseksi. Silloin havaitsi kuulija hiukset liian vaaleiksi,
huulet liian punaisiksi, -- kolmannen tasavallan porvarisnaisen, joka
näytteli suurta rakkautta. Mutta ne hetket olivat poikkeuksellisia:
pieniä höllennyksiä siinä pakonalaisuudessa, johon tekijä oli
alistunut; teosta yleensä hallitsi hienostunut yksinkertaisuus,
yksinkertaisuus, joka ei ollut niinkään yksinkertaista, joka oli tahdon
tuotetta, vanhan yhteiskunnan hienon hieno kukka. Christophe, tuo
nuori barbaari, nautti siitä vain puoliksi. Varsinkin draaman runko,
runoelma, harmitti häntä. Hän oli näkevinään vanhenevan pariisittaren,
joka näytteli lasta ja antoi kertoa itselleen satuja haltioista. Se
ei tosin ollut wagnerilaista ruikutusta, tunteellista ja kömpelöä,
aivankuin paksu rheiniläis-tyttö. Mutta ranskalais-belgialainen
ruikutus ei ollut sen kummempaa keimailuineen ja salonkilaverteluineen:
-- "kutrit", "pikku isä", "kyyhkyset", -- ja kaikki tuo salamyhkäisyys
maailmannaisten makuun. Pariisilaissielut ihailivat itseään tässä
näytelmässä, joka imartelevan taulun tavoin näytti heille heidän
raukean fatalisminsa, heidän budoarinirvanansa ja heidän pehmeän
melankoliansa kuvan. Ei jälkeäkään tahdosta. Ainoakaan ei tiennyt, mitä
tahtoi. Ainoakaan ei tiennyt, mitä teki.

-- Se ei ole minun syyni! Se ei ole minun syyni!... vaikeroivat
nämä suuret lapset. Koko viiden näytöksen ajan, jotka tapahtuivat
ainaisessa hämärässä, -- metsissä, luolissa, maanalaisissa holveissa,
ruumishuoneissa, -- lentää räpyttelivät nämä etelän lintuset
vaivaloisesti sinne tänne. Pienet linturaukat! kauniit, lauhat
ja hienot... Miten he pelkäsivät liian voimakasta valoa, raakoja
liikkeitä, sanoja, intohimoja, elämää! Elämä ei ole hienostunut. Elämä
ei käsittele hansikkailla...

Christophe kuuli kaukaa lähestyvien tykkien jyrinää, jotka ennen
pitkää saapuivat murskaamaan tämän hivuneen sivistyksen, tämän pienen,
riutuvan Kreikan.



Tämä melankoolinen ja ylpeä säälikö se lie kaikesta huolimatta
herättänyt hänessä myötätuntoa tätä teosta kohtaan? Varmaa vain
oli, että se kiinnitti hänen mieltään suuremmassa määrin, kuin
hän olisi tahtonut tunnustaa. Vaikka hän teatterista poistuessaan
yhä itsepintaisesti vastasi Sylvain Kohnille, että "se oli sangen
hienoa, sangen hienoa, mutta että siitä puuttui _Schwung'ia_.
(lentoa), ja ettei siinä ollut hänestä kylliksi musiikkia", varoi hän
sekoittamasta _Pelléas'_ta muihin ranskalaisiin musiikkiteoksiin.
Tuo usvan keskellä palava lamppu veti häntä puoleensa. Hän huomasi
myöskin muita vireitä, eriskummaisia liekkejä, jotka loimuilivat sen
ympärillä. Nämä virvaliekit herättivät hänessä uteliaisuutta: hän
olisi tahtonut lähestyä niitä saadakseen tietää, miten ne paloivat;
mutta niitä ei ollut helppo tavoittaa. Näitä vapaita säveltäjiä, joita
Christophe ei ymmärtänyt ja joita olisi ollut sitä mieltäkiinnittävämpi
tarkastella, oli vaikea lähestyä. Heillä ei näyttänyt olevan tuota
suurta sympatian tarvetta, joka täytti Christophe'in. Yhtä tai kahta
poikkeusta lukuunottamatta he näyttivät lukevan vähän, tietävän
vähän, eikä heillä näyttänyt olevan sanottavasti tiedonhaluakaan.
Melkein kaikki elivät syrjässä, toiset ulkopuolella Pariisia, toiset
Pariisissa, mutta ehdoin tahdoin eristäytyneinä ja sulkeutuneina
pieneen piiriin -- ylpeydestä, arkuudesta, vastenmielisyydestä tai
välinpitämättömyydestä. Niin pieni kuin heidän lukunsa olikin, olivat
he jakautuneet pieniin kilpaileviin ryhmiin, jotka eivät voineet sietää
toisiaan. He loukkaantuivat äärettömän helposti, eivätkä he kärsineet
ei vihollisiaan, ei kilpailijoitaan, eikä edes ystäviään, milloin nämä
uskalsivat ihailla jotakin muuta säveltäjää kuin heitä tai milloin he
rohkenivat ihailla heitä joko liian kylmästi, liian innostuneesti,
liian arkisesti tai liian yltiöllisesti. Heitä oli miltei mahdoton
tyydyttää. Jokainen heistä oli lopuksi antanut luottamuksen ja
patentin jollekin arvostelijalle, joka mustasukkaisena vartioi
epäjumalan jalkojen juurella. Siihen ei saanut kukaan muu kajota.
-- Jollei heitä ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, eivät hekään
ymmärtäneet itseään sen paremmin. Puoluelaistensa ja oman mielipiteensä
liehakoimina ja turmelemina he kadottivat pohjan oman taiteensa ja
kykynsä arvioimiseen. Herttaiset mielikuvitustaiteilijat luulivat
itseään reformaattoreiksi. Aleksandrialaiset taideniekat ryhtyivät
kilpailemaan Wagnerin kanssa. He olivat melkein kaikki ylitarjoamisen
uhreja. Joka päivä täytyi heidän hypätä korkeammalle entistään ja ennen
kaikkea korkeammalle kuin heidän kilpailijansa. Nämä korkeushypyt
Pegasuksen selkään eivät heille aina onnistuneet; eivätkä niistä olleet
huvitettuja muut kuin jotkut ammattimiehet. He eivät välittäneet
mitään yleisöstä, eikä yleisö välittänyt heistä. Heidän taiteellaan ei
ollut yhteyttä ihmisten kanssa, se oli musiikkia, joka sai ravintonsa
yksinomaan musiikista, ammatista. Christophe sai sen vaikutelman, että
varsinkin juuri ranskalaiselle musiikille olisi ollut tarpeen etsiä
tukea ulkopuolelta itseään. Tämä hontelo köynnöskasvi ei tullut toimeen
ilman tukea: se ei tullut toimeen ilman kirjallisuutta. Sillä ei ollut
itsessään kylliksi tarkoitusta elämälleen. Sen hengitys oli heikkoa,
se oli vähäverinen ja heikkotahtoinen. Se oli kuin raukea nainen, joka
odottaa miehen syleilyä. Mutta tätä hentovartaloista, kalpeata, yltä
päältä jalokivillä koristettua bysanttilaista keisarinnaa ympäröi parvi
eunukkeja: taidekeikareita, esteettejä ja arvostelijoita. Kansakunta ei
ollut musikaalinen; ja koko tämä parikymmentä vuotta suurella melulla
toitotettu ihastus Wagneriin, Beethoveniin tai Bachiin tai Debussy'hin
ei ulottunut pientä kastia ulommaksi. Tämä lukematon määrä konsertteja,
tämä kaikin mokomin paisutettu musiikkitulva ei vastannut mitään
todellista yleisen maun kehityksessä. Se oli liiallinen muotirasitus,
joka koski vain valiojoukkoa ja saattoi senkin keskuudessa sekasortoa
aikaan. Vain kourallinen ihmisiä rakasti todella musiikkia, eivätkä ne
suinkaan aina olleet niitä, jotka sillä eniten askartelivat: säveltäjiä
ja arvostelijoita. Ranskassa on sangen vähän muusikoita, jotka todella
rakastavat musiikkia!

Niin ajatteli Christophe, mutta ei tullut ajatelleeksi, että siten
on asian laita kaikkialla, ettei Saksassakaan ole paljoa enempää
todellisia muusikoita, ja ettei taiteessa suinkaan ole merkitystä
sillä tuhantisella laumalla, joka ei siitä mitään ymmärrä, vaan
sillä kourallisella, joka sitä rakastaa ja palvelee sitä ylevällä
nöyryydellä. Oliko hän vielä nähnyt niitä Ranskassa? Luovia neroja ja
arvostelijoita, -- parhaimmat tekivät työtä hiljaisuudessa, etäällä
melusta, kuten Franck oli tehnyt, kuten tekivät nykyajan lahjakkaimmat
säveltäjät ja niin moni taiteilija, joka eli koko ikänsä varjossa
tuottaakseen myöhemmin jollekin sanomalehtikirjailijalle kunnian hänen
keksimisestään ja hänen ystävyydestään, -- ja tuo tuntemattomien,
työteliäitten oppineitten pieni armeija, joka kunnianhimoa vailla ja
itsestään huolehtimatta kohotti jälleen kivi kiveltä Ranskan muinaista
suuruutta, tai joka kansan musikaaliselle kasvatukselle omistautuneena
valmisti Ranskan tulevaa suuruutta. Miten paljon olikaan siellä henkiä,
joiden rikkaus, vapaus ja yleismaailmalliset harrastukset olisivat
herättäneet Christophe'issa mielenkiintoa, jos hän olisi heidät
tuntenut! Mutta hän oli tuskin vilaukselta nähnyt pari kolme heistä;
eikä hän tuntenut heitä muuten kuin heidän ajatustensa karikatyyrien
välityksellä. Hän näki vain heidän virheensä, joita taiteen alalla
tavallisiksi käyneet apinat ja sanomalehdistön kauppamatkustajat
kopioivat ja liioittelivat. Mikä häntä eniten tympäisi tässä
musiikkirahvaassa, oli sen formalismi. Koskaan ei näiden miesten
kesken ollut kysymys muusta kuin muodosta. Tunteesta, luonteesta,
elämästä ei sanaakaan! Ei yhdelläkään heistä ollut aavistusta siitä,
että jokainen todellinen muusikko elää erikoisessa sävelten maailmassa
samoinkuin muut ihmiset näkyväisessä maailmassa, ja että heidän
päivänsä vierivät ainaisina sävelaaltoina. Musiikkia on ilma, jota hän
hengittää, taivas, joka kaartuu hänen yllään. Luonto heijastuu hänen
sieluunsa musiikkina. Hänen sielunsakin on musiikkia; musiikkia kaikki,
mitä hän rakastaa, vihaa, kärsii, pelkää, toivoo. Kun musikaalinen
sielu rakastaa kaunista ruumista, näkee hän sen musiikin muodossa.
Rakkaat silmät, jotka lumoavat hänet, eivät ole siniset, harmaat,
eivätkä ruskeat: ne ovat musiikkia; hän tuntee ne nähdessään sävelten
hyväilyn, ihanan akordin. Tämä sisäinen musiikki on tuhat kertaa
rikkaampi sitä musiikkia, joka sitä ilmaisee, ja soitin on alhaisempi
kuin se, joka sillä soittaa. Neroa mitataan elämän voimasta ja siitä,
miten se pystyy loihtimaan sitä ilmi taiteen, tuon epätäydellisen
soittimen avulla. -- Mutta kuinka monella Ranskassa on sellaisesta
aavistusta? Tälle kemistikansalle ei musiikki näytä olevan muuta kuin
sävelten sommittelutaitoa. He luulevat aakkosia kirjaksi. Christophe
kohautti olkapäitään kuullessaan heidän itsekylläisinä sanovan, että
ymmärtääkseen taidetta täytyy tehdä abstraktsiooni ihmisestä. He
olivat hyvin tyytyväisiä tähän paradoksiin, sillä he luulivat siten
osoittavansa musikaalisuuttaan. Niin oli laita Goujart'inkin, tuon
hölmön, joka ei ollut koskaan voinut käsittää, miten saattoi tarkalleen
muistaa jonkun sävellyssivun -- (hän oli koettanut saada Christophe'in
selittämään tätä salaperäistä asiaa) -- ja joka tahtoi saada hänet
vakuutetuksi siitä, että Beethovenin sielunsuuruudella ja Wagnerin
sensualismilla ei ollut sen suurempaa osaa heidän musiikissaan kuin
jonkun maalarin mallilla muotokuvissa.

-- Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä,
ettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa
kuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!... Ettekö lainkaan aavista,
että täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen
kauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen
musiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa... Mies parka!... Ammattiko
yksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä
kai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?... Mies parka!... Te olette
niiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja
sanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään
ymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin...
Mies parka!... Mies parka!... Riivatun hölmö!

Mutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan
kaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin
ja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin
keskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut
kyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe
ajatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi
aika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää
kirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle
musiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan
vuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle... Elämä! Koko elämä!
Kaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa
syleilyynsä totuus, -- kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka
puree sitä, joka häntä suutelee!

Kyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä
harmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään
ainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.

Hän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat
tislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän
pakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista
ympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.



Christophe, -- kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, -- tutustui
aluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen
kirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä
pariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä,
luki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden
sanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki
hirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät
useita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan
tyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä
varsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen
isästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä
makasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen
veljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta,
jotka makasivat yhdessä. Viidentenä... Viidentenä hän heitti lehden
inholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille:

-- Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?

Sylvain Kohn nauroi ja sanoi:

-- Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:

-- Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:

-- Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.

Hän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta
"Taide ja moraali", jossa tultiin siihen tulokseen, että "rakkaus
pyhittää kaiken", että "aistillisuus on taiteen kiihotin", ettei
"taide voinut olla moraaliton", että "moraali oli jesuiittalaisen
kasvatuksen keksintö", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli "halun
valtava voima". -- Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä
erään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja.
Useat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden
suurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija,
porvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle
sangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista.
Lyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa
uutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa,
Bysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta
vuosisataa... se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen
kokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat
olivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä
tutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt,
että näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa
oli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut
muista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa
arkaistisia ruokottomuuksia.

Mutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten
taiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa
oikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille
sopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten
tapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat.
He munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa
tekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat,
vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen
niistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä
säädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja
siitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi
aina tarjota yli entisen määrän, -- tarjota yli toisten, yli omansa; --
ja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa
näytelmää.

Christophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia
vaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut
sen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa
voinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä
hopeapenningistä...

-- Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?

-- Ei sekään.

-- Se ei ole inhimillistä.

-- Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla
mies... Inhimillinen!... Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista
inhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!... Ei voi
rakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta
Herraa!...

... Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt
saksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut
aavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti
levittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille
kaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset
ennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi
helposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla
tapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön
kauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki
vieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä
hyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat.
Hän ajatteli iroonisesti: "Jokaisella kansalla on omat tapansa", ja
hänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia,
että Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus.
Niinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä
mätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen
taiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.

Christophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen
teki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se
vähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa
käsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti
"olennaisten huvitusten mauksi". Mutta kauneimmat ja parhaimmat
niistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia,
jotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota;
ne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he
eivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut
niistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän
ja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen
piirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet
olivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei
taidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen
ranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe
tiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi
keskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in
kirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen,
että olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta
dilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta
joskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä
pieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in
kasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi
Barrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin
osaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi
hienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin
epämääräinen suru. -- Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman
virtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi
siitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.

Näiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi _odor di femina_.
Senaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. --
Hyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä
kuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun
syvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää;
useimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat
kirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat
itseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää
olleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa
pieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen
sadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina
teennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja
hyville parfymeille, -- liiaksi hyville parfymeille, -- ja myöskin
keskinkertaisille, -- ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja
imelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe
ajatteli Goethen tavoin: "Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin
paljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan!
Siitä en pidä!" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä
epäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä
olennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä
tyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta,
tätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia
kuorma-ajureita.

Christophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi
arvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli
mahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun
keskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden
taustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset
viivat, -- niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon
elämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai
nuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia,
jotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta
ei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle
hallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi
ollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen
onnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka
tuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet,
naiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se
raivosi kulkutautina.

Christophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain
Kohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin
hän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet
täydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut
kirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää,
edustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan
mielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan
oma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta.
Sillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija.
Se oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen
teoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei
kuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan
ruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä
teattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista
esityksistä, -- satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja
jotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä
ja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia.
Neljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo
palveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen
miljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella
esittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän
virnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja
sanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli
erikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat
sekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden
pariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten,
jotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset
apinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän
pääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän
kuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.



Mutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin
kirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen
suosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen
kuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki.
Hänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.

Nautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa
hyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta
nautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta,
ruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä
miehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja
hapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, -- tuota "miehistä
suorasukaisuutta", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli
yhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen
koiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen
voimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon
aviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, -- (kunhan
vain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), -- tuota
mässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille
irstailun luonteen: -- gallialaista lajia.

Toinen koulu oli _modern-style'iä_. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta
myös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet
kristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon
tavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin
tunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat
kieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin.
Riisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta
persoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä
ja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua,
eräänlaista _olla podrida'a_ [eräs espanjalainen liharuokalaji. S.
m.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin
teatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja
tunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää
ylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän
taiteellaan oli siten erikoinen tuoksu _sui generis_, joka lemusi
hyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he
nimittivät sitä _amoralismiksi_.

Muuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko.
Heidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman.
Tätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia
makupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna
hänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär
kertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti;
kunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi
sovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja
käännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko
oman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen
muista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan
kertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi
niistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka
ryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän
kauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet
olivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki
tapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, -- ainoa
seikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille
ylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten
maalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten
naisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju
ja seralji-suitsutuksen tuoksu.

Tyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman
sotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli
pedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja
törkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden
sekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat
iroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan
luontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin
kätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan
kirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista
ja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se
riitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta
likinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen
konttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla,
nähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli
erikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin
sitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta:
kourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka
kiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin
kunniattomista naikkosista.

Joskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea
luonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä
ties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun
sanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin
omituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin
pariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien
ummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt,
päihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei
kouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; -- Simson -- joka
vuosisadat oli istunut varjossa -- nousee äkisti leijonan tavoin ja
ravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja
hänen vihollisensa päälle.

Christophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:

-- Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan
jotakin muuta.

-- Mitä? kysyi Sylvain Kohn.

-- Ranskaa.

-- Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.

-- Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.

-- Niin Ranska, niinkuin Saksakin.

-- Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi
kahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.

-- Ei mitään parempaa.

-- On muutakin, intti Christophe.

-- Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja
teattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan
teidät sinne viedä.

Hän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.



Sinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli
juriidista kysymystä.

Heti ensi sanoista alkaen oli Christophe ymmällä siitä, missä maailman
kolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin
muhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen
tavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he
tuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin
nikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar,
joka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin,
näytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja
hymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä
syvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin
ja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli
mustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi
kurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli
kirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja,
byrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan
odottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka
kuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma,
näytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita.
Arkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä
rohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.

Sankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa
hänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen
miehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero
tässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon
kannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin,
että ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen
vaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän
häpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa
ja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta
sankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa
olla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä
olevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin
puhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin
olisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten
kanssa. -- Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit,
nämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa,
jollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa
maaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle
kauneutta, miltei hyvettä.

Yleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo
loppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se
nauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden _tuli_
naurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi
ajoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna,
milloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät
vanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.

-- Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti
Christophe lähdettäessä teatterista.

-- Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte
nähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.

-- Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on
kaunopuheisuutta!

-- Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.

-- Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En
voi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?

Sylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.



Ranskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä
oli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri
on runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: _Sicut amori lupanar_
[Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.

Christophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi,
jotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin
Kristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; -- ystäviä, jotka pettivät
ystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; -- ylistetyn kolminaisuuden
sotkuja; -- sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut
eurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta;
kuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut
heidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he
enää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe
näki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli
joutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa;
velvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja
ja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti
velvollisuuden. -- Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan
eronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen.
Sana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti
kaupan.

Taiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun
onnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen
moraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö
kaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen
taju saivat ravintonsa. -- Täytyy muuten tunnustaa, että se oli
irstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa.
Se olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai
pahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä
pilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu
sointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien,
vastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys,
kuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he
esittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja,
pelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän
sen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei
pelottaisi pientä lastakaan. -- (Apostoli oli vakuutettu siitä, että
hän lausui kohteliaisuuden.) -- Heidän taiteessaan ei milloinkaan
tuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin,
-- ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi
ja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, -- he kammosivat "ennen
sanottua". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa
päinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen:
valittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan
niiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen
vaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen
hyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa
kuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan
pätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin
pikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman
tyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.

He leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei
runollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He
luonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:

    Suurenmoinen sielu tärkeint' on,
    kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon,
    näkö valtava, liikuttava, loistavainen,
    sydän väräjöivä, katse unelmainen.

Tällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen,
näiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja
pahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman
tyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka
näyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa
vastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan
ja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan
joukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt,
jotka olivat autioittaneet maailmaa: -- ja tämän kaiken he tekivät
näyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä
marionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui
oikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän
oli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, -- tai Henrik IV:ttä,
joka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa
oli kylmentynyt häntä kohtaan.

Siten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja
sellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. _Grand-Cyrus'n_
aikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen
gascognelaisten, -- Scudéry'n ja La Calprenède'in, -- ikuista
rotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden,
joka on todellisen sankaruuden vihollinen. -- Christophe havaitsi
hämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin
sukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.

Kaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut
muotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana
Bossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat
kirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä
Theresasta. Bodinière'issä näyteltiin _Ristinpolkua_, Ambigu'ssä
_Jeesus-lasta_, Porte-Saint-Martin'issä _Kärsimys-näytelmää_,
Odéon'issa _Jeesusta_, Jardin d'Acclimation'issa _Kristusta_.
Joku mainio jutustaja, -- hekumallisen rakkauden runoilija, --
esitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden
maailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus
ja Maria Magdaleena: -- _"Mikä on totuus?"_ ja pyhä tyhmä neitsyt. --
Ja heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin
tunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.

Christophe sanoi:

-- Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä
tukehdun. Lähtekäämme.



Oli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka
pysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella,
samoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman
pöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta
ei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen
sisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle
jäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, -- joka on niitä ranskalaisen
taiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua,
siksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui
hänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä
keimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua,
henkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia
kuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien
karikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian
ja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua,
puhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää
vai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen
mielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet
väitteet, joita _Cinnan_ puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli
aivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.

Hän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä
kuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka
häntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen:
hän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan
ranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina.
Hänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan
kuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat
piirteet: -- (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa).
-- Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään
toisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta
Christophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän
ei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä
tarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret
esi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei
enää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka
vimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon
asioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin
psykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa
sydäntään.

Kaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet
klassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin
_Tartuffe'iä ja Phèdre'aa_... He eivät väsyneet kuulemaan samoja
näytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina
samoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo
lapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään
muussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut.
Muu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan
lahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja
jotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu
Ranskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan
näytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria,
ei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen
Kreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, -- (kuten kaikki
Euroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta
saattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi
koulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli
_Kuningas Lear'ia_ porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile
Augier'n komediaa; toinen teki _Hamletista_, oopperan loisto-aarioineen
ja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut
mieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli
itsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare
tuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.

Oli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia
teatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas
ala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella.
Olipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla
iskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat
neulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät
uskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki,
klassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän
vakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun
saakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään
näppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista,
-- pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän
teatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen
anarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.

Pariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen
esittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia.
Ei ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja
itsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, "ikuisesti eilinen":
se vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä,
valtioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli
kirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen
hidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone.
Joukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen
uutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset
ainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät
muuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista
väriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen
hinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta;
ja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi
nurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja
vaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan
kuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki.
Toiset kääriytyivät akateemiseen _credoon_, toiset kumoukselliseen
uskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.



Herättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti
Sylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin,
jotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. -- Siellä sai nähdä
murhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja
vatsojen halkomisia, -- kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja
tyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta.
Sillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, --
samoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa
suojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla
lörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. -- Mutta Christophe
kieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui
tähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi
askeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä
hellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.

Kuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla.
Christophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti
alusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus
ei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, --
kaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan
rakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen
suurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet
mitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri
taiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi
pikemmin:

-- Oletko terve?

Olla terve, se oli tärkeintä. "Jos runoilija on sairas, alottakoon
tekemällä itsensä terveeksi", kuten Goethe sanoi. "Terveeksi tultuaan
hän vasta kirjoittakoon".

Pariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä
oli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja
hankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt
joissakin heidän taiteensa piirteissä: -- nautinnonhimossa, ajatuksen
hillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi
kaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla --
olivat, asianhaarain mukaan, -- terveitä tai sairaita; niissä ei
ollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä
voimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät,
se oli heissä itsessään. -- Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin
rakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen
kotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan
seikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja
jotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne
olivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten
suussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti
yltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan
estetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle
leikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän
vakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen
elämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki
hedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus
arvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava
taide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, -- kaunis muoto todellakin,
kauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi
hävittämättömänä, -- teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli
tyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka
osasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka
olivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja,
soinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat
tyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja
järkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään
muuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä
ilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen,
jonka Eurooppa havaitsi -- ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon
laskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon
hienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin!
He eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He
nauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran
rauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo
ei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he
tahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin
loukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta
etsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon
pappeina.

-- Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me
harrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä
ei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien
tavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me
rakastamme kauneutta.

-- Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa
anteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli
laita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina
idealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi
uskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan
itsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla
Taide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, --
milloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen
Velvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden
löytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!... Se on
suurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa
elämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota
sen kera kirkkaaseen avaruuteen!... Siihen tarvitaan kotkan kynnet,
laajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka
löydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja
kirkuen... Taide taiteen vuoksi!... Onnettomat! Taide ei ole halpaa
ruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin,
ja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan
taistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on
kesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar,
täytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita:
se on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten
ne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan,
teette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te
viljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa,
sen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua
ihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon,
kaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te
johdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin,
mutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. -- No niin, minä sanon:
Missä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta
rehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita,
että silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole
näkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa:

-- Se on vaarallista, sen myönnän: siinä on myrkkyä; mutta se osoittaa
erinomaista kykyä!

Aivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:

-- Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!



Christophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki.
Puutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää
tahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.

Christophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata
nähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka
muodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa
yhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi
toisten huoleksi elämän tarkastelun, -- joka tuntee välittäjien kautta.
Sitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin
silmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä
toisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä.
Tämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei
heijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo
museopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien
ylöspäin kääntyneet kasvot.

Oli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton
auktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei
pitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina
intelligentteinä taiteilijoina: -- (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet
sopivan yhteen). -- Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti
lisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin
moni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei
heitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään.
Rohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen
tapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä
kaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille
kunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli
opettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa
vakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä
sitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: "joilla aina on
huulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei". Koko ranskalainen parahisto
oli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous
ja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää
teoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas
tai typerä. Sanottiin:

-- Saattaa olla... Onhan mahdollista... En tiedä... Pesen käteni.

Jos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:

-- Roskaa.

Sanottiin:

-- Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa.
Meidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi
ei teidän tule sanoa: "Roskaa", vaan: "Minusta näyttää... Minusta
tuntuu, että se on roskaa... Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla,
että se on mestariteos. Kukapa tietää?"

Ei ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen
tyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut
oman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:

    Palvelijoiden velvollisuudeksi.

    -- Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu.
    Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.

    Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön
    palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!

Täytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet
valtiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja
he olivat. -- Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan
siivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat
järjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja
jättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: -- yleiselle kansan
äänestykselle.

Itse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä
porvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet
taisteluun -- tosin vielä perin heikosti -- yleisen puhdistuksen
hyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa
hän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun
sattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä
epätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he
olivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan
suun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki!
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen
yleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että
taiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön
määrätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto -- katsojain lukumäärä
ja tulojen numerot -- hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista
ajattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että
taideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina;
ja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis
tunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön
silmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö
puolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli
ajatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet
toistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.

Ja kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen.
Anarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin
hyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina
eteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden
tiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene
ilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta
kukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat
olisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he
saisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa
kohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat
hourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. -- Ensiksikin elävät
kaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää
huomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki
toisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän
tai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa:
ei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä
kaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi
siihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin
epäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita
se saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä
siis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi
vastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan,
paljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta,
yksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat
tottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? -- Christophe saattoi kuulla
arvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:

-- Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!

Ja seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta,
Shakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut
heidän päittensä yllä.

-- Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe
Sylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren
kriitikon, jonkun Lessingin, jonkun...

-- Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.

-- Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.

-- Jos meillä olisi Boileau, sanoi Sylvain Kohn, ei häntä kuultaisi.

-- Jollei häntä kuultaisi, ei hän olisikaan Boileau, vastasi
Christophe. Minä vastaan siitä, että jos sanoisin teille suoraan silkan
totuuden, niin taitamaton kuin olenkin, kuuntelisitte te sitä ja
pitäisitte sen hyvänänne.

-- Poika parka! nauroi Kohn pilkallisesti.

Muuta hän ei sanonut

Hän näytti niin varmalta ja niin tyytyväiseltä tähän yleiseen
velttouteen, että Christophe sai äkkiä sen vaikutelman katsellessaan
häntä, että tämä mies oli sata kertaa enemmän muukalainen Ranskassa
kuin hän itse, ja hänen sydäntään kouristi.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi hän taaskin kuten sinä iltana, jolloin
hän tympäistynä oli lähtenyt bulevarditeatterista. On muutakin.

-- Mitä muuta sitten tahdotte? kysyi Kohn.

Christophe vastasi itsepintaisena:

-- Ranskaa!

-- Ranskaa, se olemme me, sanoi Sylvain Kohn nauraa hohottaen.

Christophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja
kertasi jälleen:

-- On muutakin.

-- No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä
makeammin.

Christophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.



II



Sitä mukaa kuin Christophe näki yhä selvemmin siihen ideakattilaan,
jossa pariisilainen taide kiehui ja kuohui, valtasi hänet yhä
voimakkaammin vaikutelma naisen ylivallasta tämän kosmopoliittisen
yhteiskunnan keskuudessa. Hänellä oli luonnottoman vaikutusvaltainen
asema. Hän ei enää tyytynyt olemaan miehen toverina. Hän ei tyytynyt
edes pyrkimään hänen vertaisekseen. Hänen mielitekonsa tuli olla
ylimpänä lakina sekä hänelle että miehelle. Ja mies alistui siihen.
Kun kansa vanhenee, jättää se tahtonsa, uskonsa, kaikki elämänehtonsa
sen käsiin, joka suo sille nautintoa. -- Miehet luovat teoksia; mutta
naiset luovat miehiä, -- (milloin he eivät ryhdy luomaan myös teoksia,
kuten siihen aikaan oli laita Ranskassa); -- ja mitä he tekevät,
olisi oikeampaa sanoa, että he hävittävät. Ikuisesti naisellinen on
epäilemättä aina vaikuttanut innostuttavasti miesten parhaimpiin; mutta
huonommille aineksille ja väsähtäneinä aikakausina on olemassa, kuten
joku on sanonut, toisenlaista, yhtä ikuista naisellisuutta, joka vetää
alaspäin. Tämä hallitsi nyt pariisilaista ajattelua, se oli Tasavallan
kuningas.



Christophe tarkasteli uteliaana pariisittaria niissä salongeissa,
joihin hän oli saanut pääsyn Sylvain Kohnin esittelyn ja oman
taiteellisen kykynsä perustalla. Kuten useimmat ulkolaiset, hän
yleisti kaikkiin ranskattariin kohdistuvaksi armottomat huomautuksensa
kahdesta, kolmesta tyypistä, jotka hän oli kohdannut: ne olivat
nuoria, pienenpuoleisia, kalpeahkoja naisia, joilla oli norja vartalo,
värjätyt hiukset ja suuri hattu herttaisessa päässään, joka oli
hieman liian suuri ruumiiseen verrattuna; heillä oli sievät, hieman
lihavahkot piirteet, pieni, siro, usein jokapäiväinen, aina luonteeton
nenä; aina valppaat silmät, joissa ei kuvastunut mitään syvempää
elämänkäsitystä ja jotka koettivat näyttää mahdollisimman loistavilta
ja suurilta; hienopiirteinen, hyvin hallittu suu; pyöreä leuka; ja
heidän kasvojensa alaosa osoitti sellaisten eleganttien ihmisten
aineellisuutta, jotka eivät koskaan unohda ottaa huomioon seuraelämän
vaatimuksia ja huolehtia taloudesta, miten sotkeutuneita he lienevätkin
rakkausseikkailuihinsa. He olivat sieviä, mutta heissä ei ollut rotua.
Melkein kaikissa näissä mailmannaisissa tuntui olevan turmeltunutta
porvarillisuutta, tai joka ainakin tahtoi näyttää turmeltuneelta,
samalla kun heissä havaitsi kaikki luokkansa traditsioonit:
varovaisuutta, säästäväisyyttä, kylmyyttä, käytännöllistä järkeä,
itsekkyyttä. Miten köyhää elämää! Nautinnonhalua, joka johtui
paljoa enemmän aivojen uteliaisuudesta kuin aistien tarpeesta.
Keskinkertaista, mutta määrättyä tahtoa. He pukeutuivat aistikkaasti,
ja heillä oli koko joukko automaattisia liikkeitä. He silittivät
hiuksiaan ja järjestelivät hiuskampojaan siroilla liikkeillä,
kämmenpuolella tai käden selällä. He istuutuivat aina siten, että
saattoivat ihailla itseään -- tai pitää silmällä naapureitaan --
jostakin läheisestä tai etäisestä peilistä, puhumattakaan päivällis-
tai teepöytien kirkkaista, loistavista lusikoista, veitsistä tai
hopeaisista kahvikannuista, joissa he ohimennen alati saattoivat
kuvastella kasvojaan, jotka kiinnittivät heidän mieltään enemmän
kuin kaikki muu maailmassa. Ruoka-aikoina pitivät he ankarasti
silmällä terveydellisiä näkökohtia, juoden vettä ja karttaen kaikkia
ruokia, jotka saattoivat olla haitaksi heidän jauhonvalkealle
hipiä-ihanteelleen.

Juutalaisia oli runsaasti niissä piireissä, joissa Christophe
seurusteli; ja hän tunsi aina heihin vetoa, vaikkakaan hän ei
senjälkeen, kun hän oli kohdannut Judith Mannheimin, kuvitellut heihin
nähden mitään. Sylvain Kohn oli vienyt hänet eräisiin juutalaisiin
salonkeihin, joissa hänet oli otettu vastaan sen rodun tavallisella
intelligenssillä, joka rakastaa intelligenssiä. Christophe tapasi
siellä päivällisillä rahamiehiä, insinöörejä, sanomalehtineekereitä,
kansainvälisiä kaupanvälittäjiä, eräänlaisia algierilaisia
orjakauppiaita, -- Tasavallan liikemiehiä. He olivat selväjärkisiä ja
tarmokkaita, välinpitämättömiä muista, avomielisiä ja sulkeutuneita.
Christophe'ista tuntui toisinaan, että rikoksia piili näiden kylmien
otsien alla, näiden miesten menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jotka
olivat kerääntyneet upean pöydän ympärille, joka oli kukkuroillaan
liharuokia, kukkia ja viinejä. Miltei kaikki olivat rumia. Mutta
naisten joukko oli kokonaisuudessaan ja etäämpää katsoen varsin
loistava. Heitä ei tullut katsella liian läheltä: useimmilta puuttui
värihienoutta. Mutta heillä oli loistoa, melkolailla aineellista
ulkomuotoa, kauniita olkapäitä, jotka ylpeästi aukenivat katseille,
ja kykyä käyttää kauneuttansa, vieläpä rumuuttansakin pyydykseksi
miehille. Taiteilija olisi havainnut eräissä heistä vanhan roomalaisen
tyypin, Neron ja Hadrianuksen aikojen naisen. Saattoi myöskin nähdä
Palman maalausten tapaisia kasvoja, lihallisia ilmeitä, raskaita
leukoja lujasti kaulassa kiinni, kasvoja, joissa oli eräänlaista
eläimellistä kauneutta. Toisilla oli runsaat, kiharat hiukset, tuliset,
rohkeat silmät: heistä aavisti, että he olivat hienompia, terävämpiä,
valmiita kaikkeen, miehekkäämpiä kuin muut naiset, ja kuitenkin
naisellisempia. Joukon keskeltä erotti sieltä täältä henkevämmän
profiilin. Nämä puhtaat piirteet polveutuivat tuolta puolen Rooman,
kaukaa idästä, Labanin maasta: niistä henki hiljaisuuden ja erämaan
runoutta. Mutta kun Christophe lähestyi ja kuunteli sanoja, joita
Rebekka vaihtoi roomalaisen Faustinan tai venetsialaisen pyhän Barbaran
kanssa, tapasi hän Pariisin juutalaisen, samanlaisen kuin kaikki
muutkin, vielä pariisilaista pariisilaisemman, vielä teeskennellymmän
ja väärennetymmän, joka lasketteli rauhallisesti ilkeyksiä, riisuen
madonnasilmillään toiset ilkialastomiksi sekä sielultaan että
ruumiiltaan.

Christophe harhaili ryhmältä ryhmälle voimatta yhtyä mihinkään.
Miehet keskustelivat saaliinhimoisina metsästyksestä ja raa'asti
rakkaudesta, ainoastaan rahasta varmalla täsmällisyydellä, kylmästi ja
karkean pilkallisesti. Tupakkahuoneessa merkittiin kurssinoteerauksia.
Christophe kuuli sanottavan eräästä keikailijasta, joka käyskenteli
naisten nojatuolien ympärillä, ruusunen napinlävessä, ja lausuili
sorahtelevia raskaita kohteliaisuuksia:

-- Mitä! Onko hän päässyt vapaaksi?

Eräässä salongin kolkassa keskusteli kaksi naista erään nuoren
näyttelijättären ja erään nuoren naisen rakkaussuhteesta. Välillä
pantiin toimeen konsertti. Christophe'ia pyydettiin soittamaan.
Runoilijattaret lausuivat hengästyneinä ja hikoillen profeetallisella,
ilmestyskirjanomaisella tavalla Sully-Prudhomme'in ja Auguste
Dorchain'in runoja. Muuan kuuluisa ilveilijä deklamoi juhlallisesti
erästä _Mystillistä ballaadia_ taivaallisen urkusoiton säestyksellä.
Musiikki ja runot olivat niin typeriä, että Christophe tunsi niitä
kuullessaan pahoinvointia. Mutta roomattaret olivat ihastuneita ja
nauroivat täydestä sydämestä, näyttäen komeita hampaitaan. Myöskin
Ibseniä näyteltiin: Epiloogi suuren miehen taistelusta yhteiskunnan
tukeita vastaan, tarkoittaen heidän huvittamistaan!

Sitten luulivat he olevansa velvollisia juttelemaan taiteesta. Se
oli inhoittavaa. Varsinkin naiset ryhtyivät puhumaan Ibsenistä,
Wagnerista, Tolstoista keimailun halusta, kohteliaisuudesta, ikävästä,
tyhmyydestä. Kun keskustelu kerran oli kääntynyt tälle alalle, oli sitä
mahdotonta lopettaa. Paha oli tarttuvaa. Täytyi kuunnella pankkiirien,
välittäjien ja orjakauppiaiden lausumia ajatuksia taiteesta. Vaikka
Christophe kuinka koetti välttää vastauksia ja kääntää keskustelua
muille aloille, niin puhuttiin hänelle itsepintaisesti musiikista
ja korkeasta runoudesta. Kuten sanoi Berlioz: "Sellaiset ihmiset
puhuvat kylmäverisesti suun täydeltä taiteesta, aivankuin juttu
koskisi viiniä, naisia tai muuta ruokotonta". Muuan mielenvikaisten
lääkäri tunsi Ibsenin sankarittaressa erään potilaansa, mutta
paljoa typerämpänä. Muuan insinööri vakuutti täydellä todella, että
_Norassa_ oli mies sympaattisin. Muuan kuuluisa ilveilijä, -- tunnettu
koomikko, -- änkytti väräjävällä äänellä syviä ajatuksia Nietzschestä
ja Carlyle'istä; hän kertoi Christophe'ille, ettei hän voinut nähdä
jotakin Velasquez'in taulua, -- (hän oli päivän sankari) -- "ilman että
suuria kyyneleitä vieri hänen poskelleen". Hän tunnusti kuitenkin, --
yhä Christophe'ille, -- että niin korkealle kuin hän asettikin taiteen,
hän asetti vielä korkeammalle elämäntaiteen, toiminnan, ja että jos
hän olisi saanut valita osansa, hän olisi valinnut Bismarckin osan.
Toisinaan oli joukossa niin sanottuja espriin miehiä. Keskustelu ei
siitä suurestikaan kohonnut. Christophe otti huomioon, mitä he olivat
sanovinaan ja mitä he todella sanoivat. Useimmiten he eivät sanoneet
mitään; he turvautuivat tehtyyn jurouteen tai arvoitukselliseen
hymyilyyn; he elivät maineellaan, eivätkä halunneet nähdä vaivaa,
lukuunottamatta muutamia jaarittelijoita, jotka olivat tavallisesti
etelästä. He puhuivat kaikesta. Heillä ei ollut mitään käsitystä
arvosta; kaikki oli heistä samalla tasolla: niin Shakespeare, niin
Molière, niin Pascal tai Kristus. He vertasivat Ibseniä Dumas
nuorempaan tai Tolstoita George Sand'iin, ja luonnollisestikin
näyttääkseen, että Ranska oli keksinyt kaiken. He eivät tavallisesti
osanneet ainoatakaan vierasta kieltä. Mutta siitä he eivät olleet
millänsäkään. Merkitsi sangen vähän heidän yleisölleen, puhuivatko
he totta! Tärkeintä oli, että he huvittivat yleisöään ja imartelivat
kansallista itserakkautta. Ulkolaisia sai sättiä, minkä halusi, --
lukuunottamatta päivän epäjumalaa, sillä sellaista vaati aina muoti,
olipa se sitten Grieg, Wagner, Nietzsche, Gorkij tai d'Annunzio.
Innostus ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja epäjumala sai olla varma
siitä, että hän jonakin kauniina aamuna päätyisi roskalaariin.

Tällä kertaa oli epäjumalana Beethoven. Beethoven oli muodissa --
kukapa olisi sitä uskonut? Ainakin hienossa mailmassa ja kirjallisissa
piireissä: sillä musiikkimiehet olivat heti alkaneet vieroksua häntä
seuraten tasapainosysteemiä, joka on yksi Ranskan taiteellisen maun
laeista. Tietääkseen mitä ajatella, tarvitsee ranskalaisen tietää, mitä
hänen naapurinsa ajattelee, voidakseen ajatella samoin tai päinvastoin.
Kun siis arvokkaimmat muusikot huomasivat, että Beethoven tuli
yleisesti suosituksi, eivät he enää pitäneet häntä kyllin arvokkaana
itselleen; he tahtoivat aina käydä yleisen mielipiteen edellä, eikä
koskaan seurata sitä, he käänsivät sille mieluummin selkänsä, kuin
olivat sen kanssa yhtä mieltä. He olivat alkaneet nimittää Beethovenia
kuuroksi ukoksi, joka huusi kovalla äänellä; ja jotkut vakuuttivat,
että hän saattoi olla kunnioitettava moralisti, mutta liian suureksi
arvioitu säveltäjänä. -- Tämä huono pila ei ollut Christophe'in
makuun. Hienon maailman innostus ei häntä myöskään tyydyttänyt. Jos
Beethoven olisi nyt tullut Pariisiin, olisi hän ollut päivän leijona:
oli harmillista hänelle, että hän oli jo sata vuotta maannut haudassa.
Tämä muotisuosio ei ollut niinkään aiheutunut hänen musiikistaan kuin
hänen elämänsä enemmän tai vähemmän romaaninomaisista puolista, jotka
olivat tulleet yleisesti tunnetuiksi tunteellisten ja hyveellisten
elämäkertojen kautta. Hänen voimakas päänsä leijonankuonoineen oli
tullut romanssikuvaksi. Naiset säälittelivät häntä; he antoivat
kuulla, että jos he olisivat tunteneet hänet, hän ei olisi ollut
niin onneton; ja heidän suuri sydämensä oli sitä uhrautuvampi, kun
ei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että Beethoven takertuisi heidän
sanoihinsa: tuo kunnon ukko ei enää tarvinnut mitään. -- Sentähden
tunsivatkin taiteilijat, orkesterinjohtajat ja impressaariot
suunnatonta kunnioitusta häntä kohtaan; ja hänen edustajinaan he
ottivat vastaan hänelle tarkoitetut suosionosoitukset. Suurenmoisissa
juhlakonserteissa, joita annettiin korkeilla hinnoilla, oli hienostolla
tilaisuus näyttää auliuttaan, -- ja joskus myös keksiä Beethovenin
sinfonioja. Komiteat, joihin kuului näyttelijöitä, hienoston jäseniä,
nousukkaita ja poliitikkoja ja joille Tasavalta oli uskonut taiteen
kohtalon ohjaamisen, antoivat maailman tietää, että he aikoivat
pystyttää muistopatsaan Beethovenille: listalla näkyi muutamien kunnon
miesten ohella, joita oli haalittu toisten suositukseksi, koko tuo
roskalauma, joka olisi polkenut jalkoihinsa elävän Beethovenin, tai
jonka Beethoven olisi murskannut.

Christophe katseli ja kuunteli. Hän puri hampaansa yhteen, jotta
ei sanoisi raakuuksia. Koko illan tunsi hän olonsa väkinäiseksi ja
sietämättömäksi. Hän ei tiennyt, puhuako vai vaieta. Hänestä tuntui
nöyryyttävältä ja häpeälliseltä puhua kohteliaisuudesta, jotakin
puhuakseen, kun hän ei tuntenut halua eikä tarvetta puhua. Hänen
ei sopinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Hän ei voinut puhua
joutavia. Eikä hän edes osannut kohteliaasti vaieta. Jos hän katseli
naapuriaan, katseli hän liian kiinteästi ja terävästi: tahtomattaan
hän tuli tutkineeksi häntä, ja se loukkasi toista. Jos hän puhui,
uskoi hän liiaksi siihen, mitä sanoi: se loukkasi kaikkia ja oli
hänelle itselleen kiusallista. Hän tunsi hyvästi, ettei hänen paikkansa
ollut siellä; ja kun hän oli kyllin intelligentti tajutakseen tämän
ympäristön sopusoinnun, johon hänen läsnäolonsa ei soveltunut, kiusasi
häntä hänen käytöstapansa yhtä suuresti kuin hänen isäntäväkeänsäkin.
Hän oli kiukkuinen sekä itselleen että heille.

Kun hän vihdoinkin oli astunut ulos yksinäiselle, yölliselle kadulle,
oli hän niin lamaantunut ikävästä, ettei hän jaksanut kulkea jalkaisin
kotiin; hänen teki mieli paneutua pitkäkseen keskelle katua, kuten hän
parisenkymmentä kertaa oli ollut vähällä tehdä palatessaan poikasena
suurherttuan linnasta, jossa hän oli ollut soittamassa. Vaikka hänellä
toisinaan oli vain viisi, kuusi frangia loppuviikon varalle, käytti
hän niistä kaksi ajuriin. Hän nousi ajoneuvoihin nopeasti päästäkseen
mahdollisimman pian pakoon; ja istuessaan niissä, hän huokaili
uupumuksesta. Kotonaankin hän vielä huokaili maatessaan vuoteellaan...
Ja sitte hän yhtäkkiä purskahti nauramaan muistaessaan jonkun
hullunkurisen lauseen. Hän yllätti itsensä matkimassa sitä, jäljitellen
liikkeitä. Seuraavana päivänä ja vielä myöhemminkin hän saattoi
yksinäisellä kävelyllään yhtäkkiä päästää eläimellisiä mörähdyksiä...
Miksi hän meni noiden ihmisten luokse? Miksi hän yhä uudelleen meni
heitä tapaamaan? Miksi hän pakotti itseään jäljittelemään muiden
liikkeitä ja virneitä ja näyttämään huvitetulta asioista, joista hän
ei rahtuakaan välittänyt? -- Oliko hän varma siitä, ettei tuo kaikki
häntä huvittanut? -- Vuosi sitten hän ei olisi voinut sietää tätä
seurapiiriä. Nyt se pohjaltaan häntä huvitti, samalla ärsyttäen. Oliko
se pariisilaisen välinpitämättömyyden alkua, joka tarttui häneen? Hän
kysyi itseltään levottomana, oliko hän tullut heikommaksi. Mutta hän
oli päinvastoin tullut voimakkaammaksi. Hänen henkensä oli vapaampi
vieraassa ympäristössä. Hänen silmänsä aukenivat hänen tahtomattansakin
näkemään maailman suurta komediaa.

Muuten täytyi hänen, tahtoipa hän tai ei, jatkaa tätä elämää, jos hän
tahtoi tehdä taiteensa tunnetuksi pariisilaisissa seurapiireissä,
joissa teokset herättivät mielenkiintoa ainoastaan sikäli, kuin
tunnettiin taiteilijoita. Ja hänen täytyi pakosta tehdä itsensä
tunnetuksi, jos hän tahtoi saada musiikkioppilaita näiden poroporvarien
keskuudesta, joita hän tarvitsi elääkseen.

Ja onhan jokaisella sydän, ja sydän kiintyy kaikesta huolimatta;
olipa ympäristö mikä tahansa, löytää se aina mihin kiintyä; jollei se
kiintyisi, ei se voisi elää.



Niiden harvojen, nuorien hienoston tyttöjen joukossa, joita
Christophella oli oppilainaan, oli rikkaan automobiilitehtailijan
tytär, Colette Stevens. Hänen isänsä oli ranskalaistunut belgialainen,
Antverpenissä asuvan anglo-amerikalaisen ja hollannittaren poika.
Hänen äitinsä oli italialainen. Perhe oli siis aito pariisilainen.
Christophe'in ja monen muunkin silmissä oli Colette Stevens tyypillinen
ranskalainen nuori tyttö.

Hän oli kahdeksantoista vuotias, hänellä oli sametinpehmeät mustat
silmät, joilla hän suloisesti katseli nuoria miehiä, espanjattaren
silmäterät, jotka täyttivät koko silmäkuopan kostealla kiillollaan,
pieni, kapea ja hieman omituinen nenä, jota hän hiukan nyrpisti
puhuessaan, samalla muikistaen vallattomasti suutaan, aina hieman
epäjärjestyksessä oleva tukka, sievät, mutta säännöttömät kasvot,
kalpeahko, puuteroitu iho, lihavahkot, hieman pyöreät piirteet; hänen
ilmeensä muistutti pientä, pulleaposkista kissaa.

Hän oli hoikkavartaloinen, sangen hienosti pukeutunut, ja hänessä
oli jotakin puoleensa vetävää ja kiehtovaa. Hänen käytöksensä oli
teeskentelevää, sievistelevää ja typerää; hän näytteli pikku tyttöä,
keinuen tuntikausia kiikkutuolissaan, päästellen ruokapöydässä
sellaisia pieniä huudahduksia kuin:

-- Niinkö? Onko se mahdollista?... ja taputtaen käsiään, kun oli
jotakin ruokalajia, josta hän piti; salongissa hän poltti paperossia,
osoitti miesten nähden ylenpalttista hellyyttä ystävättärilleen,
heittäytyen heidän kaulaansa, hyväillen heidän käsiään, kuiskutellen
heidän korviinsa, lasketellen lapsellisuuksia ja myöskin ilkeyksiä
ihastuttavalla tavalla, suloisella ja hennolla äänellä, jolla hän
myöskin tilaisuuden tullen saattoi sanoa sangen kevytmielisiä asioita
sen näköisenä, kuin ei olisi sellaisista ollut kysymyskään, millä hän
vielä paremmin osasi houkutella muut niitä latelemaan, näyttäen kaiken
aikaa viattoman, järkevän pikku tytön naamaa; hänen silmänsä loistivat
raskaiden luomien alta nautinnonhaluisesti ja viekkaasti; hän katseli
veikistellen sivulta päin, päästämättä ainoatakaan juorua korviensa
ohi, ahmien kaikki keskustelun ruokottomuudet ja koettaen aina sieltä
täältä saada jonkun sydämen tarttumaan ongenkoukkuun.

Tämä apinapeli, nämä koiranpenikan kujeet, tämä valheellinen viattomuus
ei lainkaan miellyttänyt Christophe'ia. Hänellä oli muutakin tekemistä
kuin yhtyä pienen, veijarimaisen tytön metkuihin tai edes suoda
niille huomiotaan. Hänen täytyi ansaita leipänsä, pelastaa elämänsä
ja ajatuksensa kuolemalta. Hän tarvitsi näitä salonkipapukaijoja
ainoastaan hankkiakseen itselleen toimeentulon mahdollisuuksia.
Heidän rahansa vastineeksi antoi hän heille opetusta tunnontarkasti,
otsa kurtussa, ajatukset suunnattuina tiukasti tehtävään, jottei
häntä häiritsisi työn ikävyys eikä oppilaiden keimailu, vaikka
he olivat niinkin koketteja kuin Colette Stevens. Hän ei suonut
suurempaa huomiota hänelle kuin hänen pienelle serkulleenkaan,
kaksitoistavuotiselle, hiljaiselle ja aralle tyttöselle, jonka
Stevens'it olivat ottaneet luokseen ja jolle Christophe myös antoi
opetusta pianonsoitossa.

Mutta Colette oli kyllin herkkähermoinen tunteakseen, että koko hänen
suloutensa meni Christophe'iin nähden hukkaan, ja kyllin taipuisa
sopeutuakseen heti Christophe'in tapoihin. Hänen ei tarvinnut edes
ponnistaa, kaikki kävi vaistomaisesti. Hän oli nainen. Hän oli kuin
muodoton laine. Kaikki hänen kohtaamansa sielut olivat hänelle kuin
maljakoita, joiden muodot hän heti uteliaisuudesta ja tarpeesta
omaksui. Olemassaoloansa varten tarvitsi hänen aina sulautua jonkun
toisen muotoon. Koko hänen persoonallisuutensa oli muodon vaihtelua.
Hän vaihtoi usein maljakoita.

Christophe veti häntä useasta syystä puoleensa, ja ensimäinen niistä
oli se, ettei hän viehättänyt Christophe'ia. Hän tunsi vetämystä
Christophe'iin myöskin siksi, että tämä oli erilainen kuin kaikki
muut miehet, joita hän tunsi: hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut
sen muotoista ja niin karkeata porsliinimaljakkoa. Hän tunsi lopuksi
vetämystä Christophe'iin siksi, että omaten synnynnäisen taidon
arvioida heti ensi silmäyksellä tarkasti porsliinimaljakoiden ja
ihmisten hinnan, hän heti huomasi, että Christophe'issa eleganssin
asemesta oli kestävyyttä, jota eivät mitkään pariisilaiset koruesineet
voineet hänelle tarjota.

Hän harrasti musiikkia, kuten useimmat nykyajan nuorista, joutilaista
tytöistä. Hän harrasti sitä ja oli harrastamatta, toisin sanoen, hän
soitteli ahkerasti eikä silti ymmärtänyt siitä juuri mitään. Hän
rimputteli pianiinoansa kaiket päivät aikansa kuluksi, vaikutuksen
tavoittelun halusta ja nautinnokseen. Toisinaan hän soitti aivankuin
ajetaan polkupyörällä. Toisinaan hän saattoi soittaa hyvin, varsin
hyvin, osoittaen omaavansa makua, vieläpä sieluakin, -- (olisi melkein
saattanut sanoa, että hänellä oli sielu, oikeastaan tarvitsi hänen
vain asettua jonkun sijalle, jolla se oli). -- Hän saattoi rakastaa
Massenet'a, Griegiä, Thométa, ennenkuin tuli tuntemaan Christophe'in.
Mutta hän saattoi myös olla heistä välittämättä, tultuaan tuntemaan
hänet. Nyt hän soitti Bachia ja Beethovenia varsin hyvin, -- (mikä ei
itse asiassa suuriakaan merkitse); -- mutta merkillisintä oli, että hän
rakasti heitä. Pohjaltaan hän ei rakastanut ei Beethovenia, ei Thométa,
ei Bachia, eikä Griegiä: hän rakasti nuotteja, sointuja, koskettimia
pitkin liukuvia sormiaan, kielien värinää, joka hipoi hänen hermojaan
niinkuin niin monet muut orvaskettä kutkuttavat rihmat. Christophe
tapasi Colette'in aina tuon aristokraattisen talon salongissa, jota
koristivat hieman vaalenneet seinäverhot ja jonka keskellä olevalla
jalustalla oli rotevan rouva Stevens'in muotokuva; sen oli maalannut
eräs muodissa oleva maalari, joka oli esittänyt hänet riutuvana kuin
kastamatta jäänyt kukka, silmät raukeina ja vartalo moneen mutkaan
vääntyneenä, tulkitakseen hänen miljonäärisielunsa harvinaisuutta;
-- tuossa suuressa salongissa ulkonevine ikkunoineen, joista näkyi
puutarhan vanhat, lumiset puut, tapasi Christophe hänet aina istumassa
pianon ääressä, märehtien loppumattomiin samoja sävelmiä ja hyväillen
korviaan sulavilla epäsoinnuilla.

-- Oh! sanoi Christophe astuessaan sisään. Siellä kissa taas istuu ja
kehrää!

-- Kylläpä olette kohtelias, sanoi Colette nauraen...

(Ja hän ojensi Christophe'ille hieman nahkean kätensä).

... Kuunnelkaahan tätä. Eikö se ole kaunis?

-- Sangen kaunis, sanoi Christophe välinpitämättömällä äänellä.

-- Ettehän te kuuntelekaan!... Ettekö halua kuunnella!

-- Minä kuulen... Se on aina yhtä ja samaa.

-- Oh! te ette ole muusikko, sanoi Colette harmistuneena.

-- Niinkuin tässä olisi musiikista kysymys!

-- Mitä! eikö tämä ole musiikkia?... Ja mitä sitten, jos saan luvan
kysyä?

-- Te tiedätte sen varsin hyvin; enkä minä sitä teille sano, koska se
ei ole sopivaa.

-- Sitä suurempi syy sanoa se.

-- Te siis tahdotte?... Sitä pahempi teille!... No, tiedättekö te, mitä
te teette pianollanne?... Te keimailette.

-- Kuinka niin!

-- Aivan toden totta. Te sanotte sille: "Rakas piano, rakas piano, sano
minulle suloisia sanoja, hyväile minua, anna minulle pieni suudelma!"

-- Ettekö ole hiljaa! sanoi Colette, osaksi nauraen, osaksi vihoissaan.
Teillä ei ole aavistustakaan arvonannosta.

-- Ei lainkaan.

-- Te olette nenäkäs... Ja entä sitten, jos niin olisikin, eikö se ole
oikea tapa rakastaa musiikkia?

-- Oh! pyydän, älkää sekoittako musiikkia siihen!

-- Mutta sehän on itse musiikkia! Kaunis akordi, sehän on suutelo.

-- En ole teille sellaista opettanut.

-- Eikö se ole totta?... Miksi kohautatte olkapäitänne? Miksi
virnistätte?

-- Siksi että se tympäisee minua.

-- Yhä parempaa!

-- Minua tympäisee kuulla puhuttavan musiikista kuin jostakin
irstailusta... Niin! Se ei ole teidän syynne. Syynä siihen on teidän
ympäristönne. Koko tämä äitelä seurapiiri, jonka keskellä te elätte,
pitää taidetta jonkinlaisena luvallisena mässäilynä... Mutta tämä jo
riittää! Soittakaa minulle sonaattinne.

-- Ei, keskustelkaamme vielä vähän.

-- En ole täällä keskustelua varten, olen täällä antaakseni teille
opetusta pianonsoitossa... Eteenpäin, mars!

-- Olettepa kohtelias! sanoi Colette harmistuneena, -- mutta pohjaltaan
hän oli ihastunut tästä kovakouraisesta kohtelusta.

Hän soitti kappaleensa, pannen parastansa; ja ollen taitava, onnistui
hän varsin mukiinmenevästi, välistä sangen hyvinkin. Christophe, joka
ei antanut vetää itseään nenästä, nauroi partaansa "tuolle vietävän
veijarille, joka soitti aivankuin hän olisi tuntenut, mitä soitti,
vaikkei hän tuntenut mitään." Colette huvitti häntä tavallaan. Tämä
taas puolestaan koetti kaikilla mahdollisilla tekosyillä jatkaa
keskustelua, joka huvitti häntä paljoa enemmän kuin pianotunti.
Christophe puolustautui parhaansa mukaan sanoen syyksi, ettei hän
voinut sanoa mitä ajatteli, se kun saattoi loukata Colette'ia:
tämä pakotti hänet kuitenkin aina sanomaan ajatuksensa; ja kuta
loukkaavampia ne olivat, sitä vähemmän hän loukkaantui: se huvitti
häntä. Mutta kun tuo ovela urkkija tunsi, että Christophe ennen
kaikkea rakasti suoruutta, piti hän rohkeasti puoliaan ja väitteli
itsepäisesti. He erosivat sangen hyvinä ystävinä.



Kuitenkaan ei Christophe koskaan olisi odottanut mitään tästä
salonkiystävyydestä, heidän välillään ei koskaan olisi syntynyt
vähintäkään tuttavallisuutta, jollei Colette eräänä päivänä olisi
ilmaissut hänelle salaista ajatustaan, puolittain yllätyksenä
puolittain jostakin viehättämisvaistosta.

Edellisenä iltana oli hänen vanhemmillaan ollut vastaanotto. Hän oli
nauranut, lörpötellyt, keimaillut kuin hupakko; mutta seuraavana
aamuna, kun Christophe saapui antamaan hänelle opetusta, hän oli aivan
väsynyt, hänen piirteensä rasittuneet, ihonsa harmaa ja koko päänsä
kohelo. Hän sanoi tuskin sanaakaan ja näytti aivan sammuneelta. Hän
istuutui pianon ääreen, soitti veltosti, sotkeutui, alotti uudelleen,
sotkeutui taas ja keskeytti äkkiä sanoen:

-- Minä en osaa... Pyydän anteeksi... Tahtoisitteko vähän odottaa...

Christophe kysyi häneltä oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi kieltäen:

"Hän ei ollut oikein hyvällä tuulella... Hänellä oli toisinaan
tällaisia hetkiä... Se oli naurettavaa, siitä ei pitänyt olla hänelle
vihainen."

Christophe sanoi tulevansa jonakin toisena päivänä uudelleen; mutta
Colette pyysi häntä jäämään:

-- Hetkinen vain... Olen kai jo kohta parempi... Olenpa minä hupsu,
eikö totta?

Christophe tunsi, ettei Colette ollut normaalitilassaan; mutta hän ei
tahtonut kysellä häneltä; ja kääntääkseen keskustelun muualle hän sanoi:

-- Se siitä tuli, kun olitte niin loistava eilen illalla! Te tuhlasitte
liiaksi itseänne. Hän hymyili iroonisesti:

-- Teistä ei voi sanoa samaa, vastasi hän. Christophe nauroi
arkailematta.

-- Luulen, että te ette sanonut ainoatakaan sanaa, jatkoi Colette.

-- En ainoatakaan.

-- Olihan siellä kuitenkin mieltäkiinnittävää väkeä.

-- Oli, suurenmoisia lörpöttelijöitä, neropatteja. Olen aivan hukassa
teidän selkärangattomien ranskalaistenne keskellä, jotka ymmärtävät
kaiken, selittävät kaiken, puolustavat kaikkea, -- ja joilla ei ole
lainkaan tunnetta; ihmisten, jotka pieksevät tuntikausia suutaan
rakkaudesta ja taiteesta! Eikö se ole ilettävää?

-- Mutta senhän pitäisi kiinnittää teidän mieltänne: ainakin taiteen,
jollei rakkauden.

-- Niistä asioista ei puhuta, niissä toimitaan.

-- Mutta jollei voi niissä toimia, sanoi Colette muikistaen suutaan.

Christophe vastasi nauraen:

-- Jättäkää ne sitten muiden huomaan. Kaikki eivät ole luodut taidetta
varten.

-- Eikö rakkauttakaan varten?

-- Ei rakkauttakaan.

-- Herra paratkoon! Mitä meille sitten jää?

-- Talous.

-- Suur'kiitos! sanoi Colette loukkautuneena.

Hän ryhtyi uudelleen soittamaan, mutta sotkeutui taaskin, näppäili
koskettimia ja huokasi:

-- En voi!... Minusta ei todellakaan ole mihinkään. Luulen, että olette
oikeassa. Naisista ei ole mihinkään.

-- Tuo tunnustushan jo merkitsee jotakin, sanoi Christophe hilpeänä.

Colette katsoi häneen pienen nyrpeän tytön näköisenä, jota torutaan, ja
sanoi:

-- Älkää olko niin ankara!

-- Minä en puhu pahaa hyvistä naisista, vastasi Christophe iloisesti.
Hyvä nainen on maallinen paratiisi. Mutta maallista paratiisia...

-- Niin, sitä ei ole kukaan nähnyt.

-- Minä en ole niin pessimistinen. Minä sanon: Minä en ole sitä koskaan
nähnyt; mutta saattaahan se olla olemassa. Olenpa päättänyt löytääkin
sen, mutta se ei ole helppoa. Hyvä nainen ja nerokas mies, ne ovat
kumpikin yhtä harvinaisia.

-- Ja paitsi niitä, eivät muut miehet ja naiset merkitse mitään?

-- Päinvastoin! Nämä muut vain merkitsevätkin jotakin... maailman
silmissä.

-- Entä teidän?

-- Minusta niitä ei ole olemassakaan.

-- Kuinka te olette ankara! toisti Colette.

-- Saatanpa olla. Muutamien täytyy olla ankaria, vaikkapa ei muun kuin
toisten vuoksi!... Jollei siellä täällä maailmassa olisi vähän kiviä,
olisi kaikki yhtä velliä.

-- Niin, te olette oikeassa, te olette onnellinen ankaruudessanne,
sanoi Colette surullisesti. Mutta älkää silti olko liian ankara niille,
-- jotka ovat heikompia... Te ette tiedä miten meidän heikkoutemme
painostaa meitä. Nähdessänne meidän nauravan, keimailevan ja
metkuilevan, te luulette, että meidän päässämme ei ole mitään muuta,
ja te halveksitte meitä. Ah! jospa voisitte lukea, mitä kaikkea pyörii
pienten viidentoista, kahdeksantoista vuotiaiden tyttöjen päässä, jotka
astuvat seuraelämään ja saavat osakseen suosiota siinä määrin, kuin
heidän tulviva elämänhalunsa edellyttää, -- kun he ovat tarpeekseen
tanssineet, rupatelleet, lausuneet paradokseja ja karvaita sanoja,
joille nauretaan siksi, että he nauravat, kun he ovat jakaneet itseään
hieman yhdelle ja toiselle tyhmeliinille ja etsineet jokaisen silmien
syvyydestä sitä valon välähdystä, jota ei koskaan tapaa, -- jos te
näkisitte heidät, kun he palaavat kotia yöllä ja sulkeutuvat hiljaiseen
huoneeseensa ja heittäytyvät polvilleen yksinäisyyden sieluntuskassa!...

-- Onko se mahdollista? sanoi Christophe hämmästyneenä. Mitä!
kärsittekö te, kärsittekö te niin?

Colette ei vastannut, mutta hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän koetti
hymyillä ja ojensi kätensä Christophe'ille: tämä tarttui siihen
liikutettuna.

-- Pikku raukka! sanoi hän. Jos te kärsitte, miksi ette tee mitään
päästäksenne tästä elämästä?

-- Mitäpä me voisimme tehdä? Ei ole mitään mahdollisuutta. Te miehet,
te voitte vapauttaa itsenne, tehdä mitä tahdotte. Mutta me, me olemme
ijäksi suljetut seuraelämän velvollisuuksien ja huvitusten, piiriin: me
emme pääse niistä irti.

-- Kuka estää teitä vapautumasta meidän laillamme ja valitsemasta
itsellenne työalaa, joka teitä miellyttää ja suo teille
riippumattomuuden, kuten meillekin?

-- Kuten teillekin? Herra Krafft parka! Eihän teidän työnne suo sitä
teille liikaa! No niin! Sehän miellyttää teitä kuitenkin. Mutta
me, mitä työalaa varten olisimme me luodut? Ei ole ainoatakaan,
joka herättäisi meissä mielenkiintoa. -- Niin, tiedän hyvin,
että me nykyään yritämme yhtä ja toista, että me teeskentelemme
olevamme huvitettuja kaikenlaisista asioista, jotka eivät liikuta
meitä lainkaan: me tahtoisimme niin mielellämme olla huvitettuja
jostakin! Minä teen niinkuin muutkin. Minä otan osaa suojelus- ja
hyväntekeväisyyskomiteoihin. Minä seuraan luentoja Sorbonne'issa,
kuuntelen Bergsonin ja Jules Lemaitre'in esitelmiä, käyn
historiallisissa konserteissa ja klassillisissa matineoissa ja teen
muistiinpanoja, yhä vain muistiinpanoja... En edes tiedä, mitä
kirjoitan!... ja minä koetan saada itseäni vakuutetuksi siitä, että
olen tähän kaikkeen innostunut, tai että se ainakin on hyödyllistä.
Ah! miten hyvin tiedän, että asianlaita on aivan päinvastoin, miten se
kaikki on minusta yhdentekevää ja miten ikävää minulla on!... Älkää
jälleen halveksiko minua siksi, että vilpittömästi sanon teille, mitä
kaikki ajattelevat. Minä en ole sen tyhmempi kuin muutkaan. Mutta
mitä liikuttaa minua filosofian historia ja tiede? Ja mitä taiteeseen
tulee, -- näettehän itse, -- minä rimputtelen, minä töhertelen, minä
suttailen pieniä akvarelleja; -- mutta voiko sellainen täyttää elämän?
Meidän ainoa päämäärämme on avioliitto. Mutta luuletteko olevan
kovinkaan hauskaa mennä naimisiin tuollaisten henkilöiden kanssa,
jotka minä tunnen yhtä hyvin kuin tekin? Näen heidät sellaisina kuin
he ovat. Minulla ei ole onnea olla teidän saksalaisen Gretcheninne
kaltainen, joka aina voi ihannoida... Eikö ole kauheata katsella
ympärilleen, nähdä niitä, jotka ovat menneet naimisiin ja niitä,
joiden kanssa he ovat menneet naimisiin, ja ajatella, että täytyisi
seurata heidän esimerkkiään, turmella ruumiinsa ja sielunsa, tulla
yhtä tyhjänpäiväiseksi kuin he!... Vakuutan teille, että vaaditaan
stooalaisuutta, jotta voi tyytyä sellaiseen elämään ja sellaisiin
velvollisuuksiin. Kaikki naiset eivät siihen kykene... Ja aika kuluu,
vuodet vierivät, nuoruus katoaa; ja kuitenkin on meissä paljon
kaunista, paljon hyvää, -- josta ei koskaan tule olemaan mitään
hyötyä, joka kuoleutuu päivä päivältä, jota täytyy tottua jakamaan
tyhmyreille, olennoille, joita halveksii ja jotka halveksivat!... Eikä
kukaan ymmärrä! Me olemme aivankuin arvoituksia ihmisille. Miehiä ei
ihmettelisikään, jotka pitävät meitä typerinä ja naurettavina! Mutta
naisten pitäisi meitä ymmärtää! He ovat olleet samanlaisia kuin me;
heidän tarvitsisi vain muistaa nuoruuttaan... Ei. Heidän puoleltaan ei
tarvitse toivoa apua. Meidän äitimmekään eivät meitä tunne, eivätkä
koeta todenteolla oppia meitä tuntemaan. He koettavat vain naittaa
meitä. Muuten: elä, kuole, tee mitä tahdot! Seurapiirit jättävät meidät
oman onnemme nojaan.

-- Älkää menettäkö rohkeuttanne, sanoi Christophe. Jokaisen täytyy
vuorostaan käydä elämänkokemusten koulua. Jos teillä on rohkeutta, käy
kaikki hyvin. Etsikää ympäristönne ulkopuolelta. Täytyy kai Ranskassa
vielä olla kunnollisiakin miehiä.

-- Onhan niitä. Tunnen kyllä heitä. Mutta he ovat niin ikäviä!... Ja
sitten täytyy minun sanoa teille: se maailma, missä minä elän, ei
miellytä minua; mutta minä luulen, etten voi nykyään elää ilman sitä.
Olen tottunut siihen. Minä tarvitsen hyvinvointia, hienostunutta
ylellisyyttä ja seuraelämää, jota raha yksin ei kylläkään kykene
antamaan, mutta jota varten se kuitenkin on välttämätöntä. Tiedän
kyllä, ettei se ole, niinkuin olla pitäisi. Tunnen itseni, olen
heikko... Pyydän, älkää loitotko minusta siksi, että kerron teille
pienestä raukkamaisuudestani. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisuudella.
Minulle tekee hyvää keskustella teidän kanssanne! Tunnen, että te
olette voimakas, että te olette terve: minä luotan täydellisesti
teihin. Tahdotteko osoittaa minulle vähän ystävyyttä?

-- Mielelläni, sanoi Christophe. Mutta mitä voin minä tehdä?

-- Kuunnella minua, antaa minulle neuvoja, rohkaista minua. Olen
toisinaan aivan sekasorron tilassa! Silloin en enää tiedä mitä tehdä.
Sanon itselleni: "Mitä hyödyttää taistella? Mitä hyödyttää kiusata
itseään? Samantekevää, olipa sitä tai tätä! Samantekevää kuka!
Samantekevää, mitä!" Se on hirveä tila. En tahtoisi siihen joutua.
Auttakaa minua! Auttakaa minua!

Hän näytti aivan musertuneelta ja kymmentä vuotta vanhemmalta; hän
katsoi Christophe'iin alistuvin, rukoilevin silmin. Christophe lupasi
kaikki, mitä hän tahtoi. Silloin hän virkistyi, hymyili ja tuli jälleen
iloiseksi.

Ja illalla hän nauroi ja keimaili entiseen tapaansa.



Tästä päivästä lähtien heillä oli säännöllisesti tuttavallisia
keskusteluja. He olivat kahdenkesken; Colette uskoi hänelle
kaikenlaista; ja Christophe näki paljon vaivaa koettaessaan ymmärtää
ja neuvoa Colette'ia; tämä kuunteli hänen neuvojaan vakavana ja
tarkkaavaisena ja otti varteen hänen muistutuksensa aivankuin pieni,
hyvin kiltti tyttö: se huvitti häntä, kiinnitti hänen mieltään,
vieläpä elähyttikin häntä; ja hän kiitti Christophe'ia liikutetuin,
veikistelevin silmäyksin. -- Mutta hänen elämässään ei mitään ollut
muuttunut: hänellä oli vain yksi ajanviete lisää.

Hänen päivänsä oli sarja muodonvaihdoksia. Hän nousi ylös tavattoman
myöhään, kello kahdentoista korvilla. Häntä vaivasi unettomuus; hän
nukkui vasta päivän sarastaessa. Hän oli jouten kaiken päivää. Hän
märehti loppumattomiin jotakin runonpätkää, ideaa, ajatussiekaletta,
jonkin keskustelun muistelmaa, jotakin sävelmää tai jotakin
henkilökuvaa, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei päässyt täysin
valveille ennenkuin kello neljältä tai viideltä iltapäivällä. Siihen
saakka hän kulki silmäluomet raskaina, kasvot turpeina ja äreän ja
unisen näköisenä. Hän virkistyi vasta, kun hänen luokseen saapui
joitakuita hyviä ystävättäriä, jotka olivat yhtä kieleviä kuin hänkin
ja yhtä persoja Pariisin juoruille. He väittelivät yhdessä päin
seiniä rakkaudesta. Rakkaudenpsykologia oli ainaisena puheenaiheena
pukeutumiskysymyksen, arastelemattomien viittailujen ja panettelun
ohella. Hänellä oli myös nuorukaisseuransa, joukko vetelehtiviä
nuoria miehiä, jotka tunsivat tarvetta viettää pari, kolme tuntia
päivästä hameseurassa, ja jotka olisivat yhtähyvin itsekin voineet
käydä hameissa, sillä he olivat luonteeltaan ja puheiltaan täysin
naismaisia. Christophe'illa oli oma tuntinsa: rippi-isän. Colette tuli
heti vakavaksi ja tarkkaavaksi. Hän oli sellaisen nuoren ranskattaren
tapainen, josta Bodley puhuu ja joka rippituolissa "kehittää
rauhallisesti valmistettua teemaa, joka kelpaisi malliksi määräysten
selkeydessä ja kirkkaudessa ja jossa kaikki, mitä piti sanoa, oli
ladottu hyvään järjestykseen ja luokiteltu eri kategorioihin". --
Jonka jälkeen hän vielä enemmän huvitteli. Päivän kuluessa hän tuli
yhä nuoremmaksi. Illalla hän meni teatteriin; siellä oli ainaisena
nautintona katsella salissa olevia tuttuja kasvoja, jotka olivat
aina samoja. Itse näytelmä ei häntä huvittanut, mutta hän nautti
tuttujen näyttelijöiden näkemisestä ja heidän yleisesti tunnettujen
heikkouksiensa huomauttamisesta yhä uudelleen. Tuttavia tuli aitioon
ja heidän kanssansa vaihdettiin ilkeitä huomautuksia niistä, jotka
istuivat toisissa aitioissa, tai vielä mieluummin näyttelijättäristä.
Huomautettiin, että tyttöosan näyttelijän ohut ääni muistutti
"epäonnistunutta majoneesikastiketta", tai että suuren koomillisen
osan esittäjättären puku muistutti "lampun varjostinta". -- Tai
meni hän johonkin illanviettoon; siellä oli hänen nautintonsa panna
merkille oliko hänellä hyvä menestys: -- (se riippui päivistä: ei
mikään ole niin oikullista kuin pariisilainen viehättäväisyys); --
siellä arvosteltiin taas ihmisiä, heidän pukujaan ja ruumiillisia
vikojaan. Keskustelua ei syntynyt koskaan. -- Hän tuli myöhään kotia,
eikä häntä nukuttanut lainkaan: (hän oli silloin virkeimmillään). Hän
kierteli pöytänsä ympärillä. Hän selaili jotakin kirjaa. Hän naureskeli
itsekseen muistaessaan jonkun sanan tai liikkeen. Hänellä oli ikävä.
Hän oli sangen onneton. Hän ei saanut unta, ja yöllä sai hän äkkiä
epätoivon kohtauksia.

Christophe'in, joka ei nähnyt Colette'ia kuin muutamia tunteja silloin
tällöin, eikä voinut havaita kuin muutamia näistä muodonvaihteluista,
oli sangen vaikea niitä käsittää. Hän ei tiennyt milloin Colette oli
vilpitön, -- oliko hän aina vilpitön, -- vai eikö hän ollut vilpitön
koskaan. Colette ei itsekään olisi voinut sitä hänelle sanoa. Hän oli
samanlainen kuin suurin osa nuoria tyttöjä, jotka täyttää vain pelkkä
hämärä, joutilas, teeskennelty kaipaus. Hän ei tiennyt, mikä hän oli,
koska hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä hän voinut sitä tietää,
ennenkuin hän oli koetellut tahtoaan. Hän pyrki siis siitä selvyyteen
omalla tavallaan, käyttäytyen mahdollisimman vapaasti, mutta panemalla
mahdollisimman vähän vaaralle alttiiksi, koettaen jäljitellä niitä,
jotka häntä ympäröivät, ja ottaa mittapuuksi heidän moraalinsa. Hän
ei kiirehtinyt valintaansa. Hän tahtoi käsitellä kaikkea viisaasti,
voidakseen käyttää kaikkea hyväkseen.

Mutta sellaisen ystävän kuin Christophe'in kanssa ei tämä menettelytapa
tahtonut käydä päinsä. Christophe'illa ei ollut mitään sitä vastaan,
että joku piti henkilöistä, joita hän ei pitänyt minkään arvoisina,
tai joita hän suorastaan halveksi; mutta hän ei sietänyt, että hänet
asetettiin samalle tasolle kuin he. Jokaisella olkoon oma makunsa;
mutta ainakin täytyy olla joku maku.

Hänen kärsivällisyytensä tuli sitä suuremmalle koetukselle, kun
Colette näytti erikoisella nautinnolla keräävän ympärilleen
kaikki ne nuorukaiset, jotka eniten vimmastuttivat Christophe'ia:
äiteliä pikku keikareita, jotka enimmäkseen olivat rikkaita,
kaikki tyhjäntoimittajia, tai nimellisiä virkailijoita jossakin
ministeriössä, mikä on aivan sama asia. Kaikki kirjoittivat -- olivat
kirjoittavinaan. Se oli todellista hermotautia kolmannen tasavallan
aikana. Se oli turhamaista laiskuutta; -- älyllistä työtä on vaikein
tarkistaa, ja siinä on kaikenlaisella tyhjällä hälyllä suurimmat
mahdollisuudet. He vain muutamilla sanoilla viittailivat suuriin
töihinsä, mutta tekivät sen kunnioituksella. He näyttivät olevan
koko sieluineen kiintyneitä työhönsä ja aivan sortuvan sen taakan
alle. Aluksi tuntui Christophe'ista hieman kiusalliselta, ettei
hän tuntenut ensinkään heidän nimiään eikä teoksiaan. Arkaillen
koetti hän saada tietoja, varsinkin toivoi hän saavansa kuulla,
mitä heistä muuan, joka heidän keskusteluistaan päättäen oli suuri
näytelmäkirjailija, oli kirjoittanut. Hän hämmästyi kuullessaan, että
tämä suuri dramaturgi oli kirjoittanut yhden ainoan näytöksen, joka
oli muodostettu romaanista, jonka senkin muodosti sarja novelleja
tai pikemmin lyhyitä harjoitelmia, jotka hän oli julkaissut eräässä
heidän aikakauskirjassaan kymmenen vuoden kuluessa. Toisilla oli yhtä
kevyt lasti: joitakuita näytöksiä, joitakuita novelleja, joitakuita
runoja. Jotkut olivat kuuluisia yhden artikkelin perusteella. Toiset
teoksen, jonka he aikoivat kirjoittaa. He osoittivat halveksumistaan
pitkäaikaisille teoksille. He näyttivät panevan sangen suuren painon
sanojen taidokkaalle järjestykselle lauseessa. Kuitenkin esiintyi sana
"ajatus" usein heidän puheissaan; mutta sillä oli nähtävästi toinen
merkitys kuin tavallisessa kielenkäytössä, sillä he sovelluttivat
sen tyylin detaljeihin. Siitä huolimatta oli heidän joukossaan
suuria ajattelijoita ja suuria iroonikkoja, jotka kirjoittaessaan
_alleviivasivat_ syviä ja hienoja sanojaan, että ne huomattaisiin.

Kaikki palvelivat omaa minäänsä: ainoa, mitä he kykenivät palvelemaan.
He koettivat saada toisia samaan uskoon, mutta onnettomuudeksi oli
kullakin jo omansa. He koettivat aina herättää yleisön huomiota
puheellaan, esiintymisellään, tupakoimisellaan, sanomalehden
lukemisella, päänsä asennolla, katseillaan tai sillä tavalla,
millä he tervehtivät toisiaan. -- Nuorukaiset ovat luonnostaan
näyttelemishaluisia, sitä enemmän, mitä tyhjänpäiväisempiä tai
joutilaampia he ovat. Varsinkin naisiin nähden he sitä harjoittavat:
sillä he tavoittelevat naista ja toivovat vielä enemmän, että
nainen tavoittelisi heitä. Mutta he pöyhistelivät kelle tahansa,
yksinpä vastaantulijalle kadulla, joilta he saattoivat odottaa vain
ihmettelevää silmäystä. Christophe tapasi usein tuollaisia pieniä
riikinkukon poikasia: töherteleviä maalarien alkuja, soittoniekkoja ja
aloittelevia näyttelijöitä, jotka koettivat matkia jotakin tunnettua
muotokuvaa: Van Dyckin, Rembrandtin, Velasquezin, Beethovenin, tai
koettivat omaksua jotakin osaa: etevän maalarin, suuren muusikon,
hyvän työmiehen, syvämielisen ajattelijan, iloisen veitikan,
Tonavan talonpojan, luonnonihmisen... He vilkuivat kulkiessaan
sivuilleen nähdäkseen, huomattiinko heitä. Kun Christophe näki
heidän tulevan vastaansa, käänsi hän päänsä muualle pilkallisesti
ja välinpitämättömästi. Mutta tämä vastoinkäyminen ei heihin
suuria koskenut: parin askeleen päässä he jo uudistivat temppunsa
seuraavalle vastaantulijalle. -- Colette'in salongin keikarit olivat
hienostuneempia: he näyttelivät etupäässä espriitään: he kopioivat
kahta tai kolmea mallia, jotka nekään eivät olleet alkuperäisiä.
Tai esittivät he jotakin ideaa: Voimaa, Iloa, Sääliä, Ylhäisyyttä,
Sosialismia, Anarkismia, Lakia, Vapautta, ne olivat kaikki heille vain
rooleja. Heillä oli kyky muuttaa jaloimmatkin ajatukset puhtaasti
kirjalliseksi aiheeksi, he asettivat ihmissielun sankarillisimmankin
lennon samalle tasolle kuin salonkiesineet tai jonkun muodikkaan
kaulahuivin. Mutta rakkaudessa he vasta olivat oikeassa elementissään;
se oli heidän yksityisomaisuuttaan. He tunsivat kaikki nautinnon
kasuistiikan salaisuudet. He olivat taitavia keksimään uusia tapauksia,
saadakseen kunnian niiden ratkaisemisesta. Sehän on aina ollut niiden
työnä, joilla ei ole muuta tekemistä: kun he eivät kykene rakastamaan,
juttuavat he siitä ja ennen kaikkea selittävät sitä. Selitykset olivat
paljoa laajempia kuin teksti, joka heillä oli sangen vähäpätöinen.
Sosiologialla höystettiin ruokottomimmatkin ajatukset: kaikki silattiin
siihen aikaan sosiologialla. Niin nautinnokasta kuin olikin tyydyttää
paheitaan, olisi kuitenkin jotakin puuttunut, jollei samalla olisi
kuvitellut tekevänsä työtä tulevien aikojen hyväksi. Se oli mitä
suurimmassa määrässä pariisilaista sosialismia: eroottista sosialismia.

Niitä kysymyksiä, jotka siihen aikaan innostuttivat tätä pientä
rakkaudenhovia, oli miehen ja naisen tasa-arvoisuus avioliitossa ja
heidän oikeutensa rakkauteen. Oli esiintynyt joitakuita kunnon miehiä,
hyveellisiä, hieman naurettavia protestantteja, -- skandinaaveja
ja sveitsiläisiä, -- jotka olivat julistaneet hyveellisyyden
tasa-arvoisuutta: miesten tuli astua avioliittoon neitseellisinä
kuten naistenkin. Pariisilaiset kasuistit vaativat toisenlaista
tasa-arvoisuutta, epäpuhtauden tasa-arvoisuutta: samaa oikeutta
naisille kuin miehillekin elää rakastajien kanssa ennen avioliittoon
astumista. Pariisilaisista oli aviorikos jo niin kulunut asia --
he olivat siinä määrin askarrelleet sillä mielikuvituksessaan
ja harrastaneet sitä käytännössä, -- että se jo alkoi heistä
menettää makunsa: kirjallisessa maailmassa koetettiin vaihtaa sitä
originellimpaan keksintöön: nuorten tyttöjen prostitutsiooniin,
-- tarkoitan säännölliseen, yleiseen, siveelliseen, säädylliseen
perheprostitutsiooniin, joka vielä kaupan päälle olisi sosiaalinen.
Muuan äskettäin ilmestynyt, kyvykkäästi kirjoitettu kirja esitti
sen lakeja: neljän sadan sivun pituudelta tutkittiin leikillisellä
pedantismilla ja "kaikkien Baconin metoodin sääntöjen mukaan"
"nautinnon järkiperäistä järjestämistä." Se oli täydellinen vapaan
rakkauden kurssi, jossa lakkaamatta puhuttiin eleganssista,
säädyllisyydestä, hyvästä mausta, jaloudesta, kauneudesta, totuudesta,
puhtaudesta, moraalista, -- oikea katkismus nuorille tytöille,
jotka haluavat joutua huonoille jäljille. -- Se oli sillä erää se
evankeliumi, josta Colette'in pieni hovi nautitsi ja jota siellä
esitettiin. Oppilaiden tavalliseen tapaan he jättivät syrjään kaiken,
mitä siinä paradoksien alla saattoi olla oikeata, hyvin havaittua ja
tosi-inhimillistä, ja omaksuivat vain huonoimman. Tästä makosesta
kukkaislavasta he poimivat aina myrkyllisimmät kukat, -- sellaiset
aforismit kuin "aistilliset nautinnot vain kiihoittavat työnhalua";
-- "on luonnotonta, että neitsyt tulee äidiksi ennenkuin hän on
saanut tuntea nautintoa"; -- "että viattoman miehen omistaminen on
naiselle luonnollinen valmistus harkittuun äitiyteen"; -- että äitien
tehtävä on "järjestää tyttäriensä vapaus samalla hienotunteisuudella
ja ymmärtämyksellä, millä he suojaavat poikiensa vapauden"; ja että
on koittava aika, "jolloin nuoret tytöt, palaavat yhtä luonnollisesti
rakastajiensa luota kuin nykyisin luennoilta tai jonkun ystävättären
luota teeltä".

Colette selitti nauraen, että ohjeet olivat sangen viisaita.

Christophe kauhistui näitä lausuntoja. Hän arvioi liian suureksi sekä
niiden kantavuuden että sen pahan, minkä ne saattoivat aiheuttaa.
Ranskalaiset ovat liiaksi järkeviä sovelluttaaksensa kirjallisuuttansa
käytäntöön. Nämä suuren Diderot'n piskuiset jälkeläiset olivat
elämässään yhtä nuhteettomia porvareita kuin tuo nerokas
ensyklopedistikin, vieläpä yhtä arkoja kuin muutkin. Juuri sentähden,
että he ovat niin arkoja toiminnassa, huvittaa heitä johtaa toiminta
kuvitteluissa äärimmäisyyksiin. Se on leikkiä, jossa ei tarvitse panna
alttiiksi mitään.

Mutta Christophe ei ollut ranskalainen dilettantti.



Niistä nuorista miehistä, jotka liehuivat Colette'in ympärillä, näytti
hän antavan etusijan eräälle. Luonnollisestikin oli hän juuri se, joka
oli Christophesta vastenmielisin.

Hän oli noita rikastuneiden porvarien poikia, jotka harrastavat
aristokraattista kirjailemista ja näyttelevät kolmannen tasavallan
patriiseja. Hänen nimensä oli Lucien Lévy-Coeur. Hänen silmänsä olivat
etäällä toisistaan, hänen katseensa oli vilkas, hänellä oli kyömynenä,
paksut huulet ja vaalea, van Dyckin tapaan leikattu suippoparta; hänen
päälakensa alkoi jo olla melko kalju, mikä ei sopinut lainkaan huonosti
hänelle. Hänen puheensa oli mairittelevaa, hänen tapansa elegantit.
Hänellä oli hienot, pehmeät kädet, jotka aivankuin sulivat käteen
hänen tervehtiessään. Hän osoitti aina sangen suurta kohteliaisuutta
ja hienostunutta ystävällisyyttä niillekin, joista hän ei pitänyt tai
joita hän koetti lyödä laudalta.

Christophe oli tavannut hänet jo heti ensimäisillä
kirjailijapäivällisillä, joihin Sylvain Kohn oli hänet vienyt;
ja vaikka Christophe ei ollut puhunut hänen kanssaan, oli hänen
pelkän äänensä kuuleminen herättänyt Christophe'issa häntä kohtaan
vastenmielisyyttä, jota hän ei itsekään osannut selittää ja jonka
syvimmät syyt hän vasta myöhemmin tuli ymmärtämään. Rakkaus saattaa
syttyä salaman tavoin, mutta myöskin viha saattaa äkkiä leimahtaa, --
tai -- (ettemme loukkaisi hellämielisiä sieluja, jotka pelkäävät tätä
sanaa samoin kuin kaikkia intohimoja), -- jokainen terve ihminen tuntee
vaistomaisesti vihollisensa ja asettuu puolustuskannalle.

Päinvastoin kuin Christophe edusti Lévy-Coeur ironian ja hajoituksen
henkeä, joka hellävaroen, kohteliaasti ja salaisesti soti kaikkea
vastaan, mikä vanhassa, kuolemaansa kohden käyvässä yhteiskunnassa
on suurta: perhettä, avioliittoa, uskontoa, isänmaata; taiteessa
kaikkea miehekästä, puhdasta, tervettä, kansanomaista; kaikkea uskoa
vastaan aatteisiin, tunteisiin, suuriin miehiin, ihmiseen. Kaiken
tämän ajattelun pohjalla ei ollut muuta kuin mekaanista analyysin
nautintoa, äärimmäisiin menevän analyysin, eräänlaista animaalista
tarvetta järsiä kalvavan madon tavoin kaikki ajatukset. Ja tämän
intellektuaalisen järsijä-ihanteen rinnalla kevytkenkäisen tytön
aistillisuutta, mutta sekin sinisukan aistillisuutta: sillä hänen
käsissään oli kaikki pelkkää kirjallisuutta. Kaikki oli hänelle
kirjallista aineistoa: hänen rakkausseikkailunsa, hänen omansa ja
hänen ystäviensä paheet. Hän oli kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä,
joissa hän suurella taidolla kertoi vanhempiensa yksityisestä
elämästä, heidän intiimeistä seikkailuistaan, ystäviensä seikkailuista
ja omista suhteistaan, muun muassa eräästä, joka hänellä oli ollut
parhaan ystävänsä vaimon kanssa: muotokuvat olivat erinomaisia, ja
kaikki ylistivät niiden tarkkuutta, yleisö, vaimo ja ystävä. Hän
ei voinut olla heti julistamatta kirjoissa, jos joku nainen oli
uskonut hänelle jotakin tai suosinut häntä. -- Olisi luullut tämän
löyhäkielisyyden loukkaavan hänen "liikekumppaneitaan", mutta niin ei
käynyt. Tuskin se heitä edes nimeksikään kainostutti; muodon vuoksi
he panivat vastalauseensa: itse asiassa he olivat ihastuneita siitä,
että heitä siten näytettiin yleisölle alastomina; kunhan vain naamio
jätettiin kasvoille, oli häveliäisyys pelastettu. Omasta puolestaan
ei hän näillä lörpötyksillään tarkoittanut mitään kostoa, tuskinpa
edes häväistystäkään. Hän ei ollut sen huonompi poika eikä rakastaja
kuin miehet yleensä. Samassa luvussa, jossa hän häpeämättömästi
paljasti isänsä, äitinsä tai rakastajattarensa, oli sivuja, joilla
hän puhui heistä hellyydellä ja kiehtovalla runollisuudella.
Todellisuudessa hän oli sangen perherakas; mutta hän oli niitä, joilla
ei ole tarvetta kunnioittaa niitä, joita rakastavat, päinvastoin:
he rakastavat mieluummin sellaisia, joita voivat hieman halveksia;
heidän kiintymyksensä esine tuntuu heistä silloin läheisemmältä,
inhimillisemmältä. Ne ovat niitä maailmanmiehiä, jotka kaikkein
vähimmin kykenevät käsittämään sankaruutta ja puhtautta. He pitävät
niitä miltei valheena tai hengen heikkoutena. On itsestään selvää, että
he ovat vakuutettuja siitä, että he paremmin kuin kukaan muu ymmärtävät
taiteen sankareita ja siksi tuomitsevat heitä suojelevan alentuvasti.

Hän tuli ihmeteltävän hyvin toimeen rikkaan, laiskottelevan
porvarishienoston turmeltuneiden nuorten tyttöjen kanssa. Hän oli
heille kumppani, eräänlainen turmeltunut palvelijatar, vapaampi ja
kokeneempi vain, joka opetti heitä, ja jota he kadehtivat. He eivät
lainkaan kainostelleet häntä; ja Psyyken lamppu kädessä tutkivat he
uteliaina tuota alastonta hermafrodiittiä, joka salli sen tapahtua.

Christophe ei voinut käsittää, miten Colette, joka näytti olevan
hienompaa tekoa ja tuntevan liikuttavaa halua paeta elämän alentavaa
kulutusta, saattoi nauttia sellaisesta seurasta. Christophe ei ollut
psykoloogi. Lucien Lévy-Coeur oli sata kertaa parempi psykoloogi kuin
hän. Christophe oli Colette'in uskottu; mutta Colette oli Lucien
Lévy-Coeur'in uskottu. Se täytti hänet ylemmyyden tunnolla. Naisesta
tuntuu suloiselta uskoa, että hän on tekemisissä miehen kanssa, joka on
heikompi kuin hän. Hän saa siitä samalla kertaa tyydytystä sekä sille,
mikä on hänessä huonointa, että sille, mikä on hänessä parhainta:
äidillisille vaistoilleen. Lucien Lévy-Coeur tiesi sen hyvin: varmimpia
keinoja, millä saa liikutetuksi naisen sydäntä, on tämän salaperäisen
kielen koskettaminen. Lisäksi tunsi Colette itsensä heikoksi ja melko
tarmottomaksi; hänellä oli vaistoja, joista hän oli kaikkea muuta kuin
ylpeä, mutta joita hän karttoi tukahduttamasta. Häntä miellytti tulla
ystävänsä rohkeasti harkittujen tunnustusten kautta vakuutetuksi siitä,
että muut olivat samanlaisia, ja että tuli ottaa ihmisluonto sellaisena
kuin se oli. Hän ei niin ollen ryhtynyt taistelemaan taipumuksia
vastaan, jotka olivat hänelle mieluisia, vaan tyytyi sanomaan, että
niin täytyi olla, ja että oli viisasta olla ryhtymättä kapinaan, ja
antaa anteeksi se, mitä ei voitu estää. Tätä viisautta ei ollut vaikea
toteuttaa käytännössä.

Joka voi tyynesti tarkastella elämää, hänellä on väkevä tuntu
siitä ainaisesta vastakohdasta, joka vallitsee yhteiskunnan
sydämessä ulkonaisen sivistyksen äärimmäisen hienostuneisuuden ja
pohjalla piilevän eläimellisyyden välillä. Jokaisessa salongissa,
jonka seurapiiri ei ole maatunutta ja kivettynytsieluista väkeä,
esiintyy, aivankuin kaksi maakerrostumaa, kaksi päällekkäistä
keskustelukerrostumaa: toinen älyjen välinen, jonka, kaikki kuulevat;
toinen vaistojen, eläinten välinen, josta vain harvat ovat tietoisia ja
joka kuitenkin on voimakkaampi. Nämä kaksi keskustelua ovat useimmiten
vastakohtaisia. Samalla kuin älyt vaihtavat sovinnaista rahaa,
sanovat ruumiit: Halua. Inhoa, tai useimmin: Uteliaisuutta, Ikävää,
Vastenmielisyyttä. Eläin, jota vuosisatojen sivistys on kesyttänyt ja
joka on yhtä tylsynyt kuin eläintenkesyttäjien kurjat häkkileijonat,
uneksii yhä riistastaan.

Mutta Christophe ei ollut vielä sillä henkisen välinpitämättömyyden
asteella, jonka ikä ja intohimojen sammuminen tuo mukanaan. Hän oli
ottanut ankaran vakavasti osansa Colette'in neuvonantajana. Tämä oli
pyytänyt hänen apuaan, ja nyt näki hän hänen huolettomana antautuvan
vaaralle alttiiksi. Hän ei myöskään enää salannut vihamielisyyttään
Lucien Lévy-Coeur'iä kohtaan. Tämä oli aluksi suhtautunut
Christophe'iin moitteettoman kohteliaasti, joskin hieman iroonisesti.
Hänkin vainusi vihollisen; mutta hän ei pitänyt tätä vaarallisena:
hän teki hänestä huomaamatta pilkkaa kaikessa hiljaisuudessa. Jos
Christophe muuten olisi häntä ihaillut, olisi hän ollut hyvissä
väleissä hänen kanssaan; mutta hän tunsi hyvin, ettei hän sitä voinut
koskaan saada osakseen, sillä Christophe ei osannut teeskennellä.
Niinpä oli Lucien Lévy-Coeur huomaamatta siirtynyt aivan abstraktisesta
ajatusten vastustamisesta pieneen persoonalliseen sotaan, jonka
voitonpalkintona oli Colette.

Colette piti tasapainossa näitä kahta ystävää. Hän nautti Christophe'in
moraalisesta ylemmyydestä ja lahjoista; mutta hän nautti myöskin Lucien
Lévy-Coeur'in huvittavasta moraalittomuudesta ja hänen espriistään;
ja pohjaltaan nautti hän niistä enemmän. Christophe ei säästänyt
nuhteitaan: Colette kuunteli niitä liikuttavan nöyränä, mikä teki
Christophe'in aseettomaksi. Colette oli hyvä, mutta häneltä puuttui
vilpittömyyttä, johon oli syynä heikkous, vieläpä hyvyyskin. Hän
näytteli osaksi komediaa; hän oli ajattelevinaan Christophe'in tavoin.
Hän kyllä tiesi hyvin, minkä arvoinen Christophe'in lainen ystävä
oli; mutta hän ei halunnut tehdä mitään uhrausta ystävyyden vuoksi;
hän ei halunnut tehdä uhrausta minkään eikä kenenkään vuoksi; hän
tahtoi vain mukavuutta ja hauskuutta. Hän salasi siis Christophe'ilta,
että hän yhä seurusteli Lucien Lévy-Coeur'in kanssa; hän valehteli
tuolla maailmannaisten luontaisella viehkeydellä, jolla he lapsuudesta
saakka ovat harjaantuneet käyttämään tätä tapaa, joka on välttämätön
niille, jotka haluavat omata taidon säilyttää kaikki ystävänsä ja olla
kaikille mieliksi. Hän puolusteli itseään sillä, ettei hän tahtonut
tuottaa Christophe'ille tuskaa; mutta itse asiassa oli syynä se,
että hän tiesi Christophe'in olevan oikeassa, ja että hän kuitenkin
halusi seurata omia mielitekojaan, menettämättä silti Christophe'ia.
Christophe epäili joskus hänen viekastelevan; hän torui silloin ja
pauhasi. Colette näytteli yhä edelleen pientä, katuvaista, tuntehikasta
ja surumielistä tyttöä; hän loi Christophe'iin lemmekkäitä silmäyksiä
-- _feminae ultima ratio_ (naisten viimeinen keino). -- Häntä todella
suretti aavistus, että hän saattoi menettää Christophe'in ystävyyden;
hän tekeytyi viehättäväksi ja vakavaksi ja hänen onnistui todellakin
joksikin ajaksi tehdä Christophe aseettomaksi. Mutta ennemmin tai
myöhemmin täytyi tästä tulla loppu. Christophe'in harmiin sekoittui
hänen tietämättään pieni hiukkanen mustasukkaisuutta. Ja Colette'in
viekastelussa ja houkuttelussa piili myös pienen pieni hiukkanen
rakkautta. Siksi täytyi välien katkeamisen tulla sitä rajummaksi.

Kun Christophe eräänä päivänä oli saanut Colette'in verekseltä
kiinni valheesta, asetti hän heti hänen valittavakseen joko Lucien
Lévy-Coeur'in tai hänet. Hän koetti kiertää kysymystä; ja lopuksi
hän sanoi itsellään olevan oikeuden valita ystävänsä mielensä
mukaan. Hän oli tietenkin oikeassa; ja Christophe havaitsi olleensa
naurettava; mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itsekkyydestä ollut
niin vaativainen: hän tunsi vilpitöntä kiintymystä Colette'ia kohtaan;
hän tahtoi pelastaa hänet vaikkapa vastoin hänen tahtoaan. Hän pysyi
siis itsepintaisesti vaatimuksessaan. Colette kieltäytyi vastaamasta.
Christophe sanoi hänelle:

-- Colette, te tahdotte siis, ettemme enää ole ystäviä?

Colette vastasi:

-- Ei, älkää sanoko niin. Koskisi minuun kovasti, jollette enää olisi
ystäväni.

-- Mutta te ette tahdo tehdä pienintäkään uhrausta ystävyytemme vuoksi?

-- Uhrausta! Mikä mieletön sana! sanoi Colette. Miksi täytyisi aina
uhrata jotakin jonkin toisen vuoksi. Ne ovat niitä typeriä kristillisiä
ajatuksia. Tehän olette oikeastaan tietämättänne vanha klerikaali.

-- Saatan ehkä olla, sanoi Christophe. Minun vaatimukseni on: kaikki
tai ei mitään. Hyvän ja pahan välillä en näe mitään keskitietä, en
hiuskarvan vertaa.

-- Niin, tiedän sen, sanoi Colette. Sentähden juuri pidän teistä. Pidän
teistä paljon, sen vakuutan, mutta...

-- Mutta te pidätte myöskin paljon toisesta?

Colette nauroi ja sanoi lempeimmällä äänellään, luoden Christophe'iin
mitä kiehtovimman katseen:

-- Jääkää!

Christophe oli jälleen vähällä taipua. Mutta samassa astui Lucien
Lévy-Coeur sisälle; ja sama kiehtova katse ja sama lempeä ääni ottivat
hänet vastaan. Christophe katseli hetkisen ääneti tätä Colette'in
pientä komediaa; sitten hän lähti, päättäen vahvasti rikkoa välinsä.
Hänen sydämensä oli murheellinen. Oli perin typerää aina kiintyä
johonkin ja antaa johtaa itsensä loukkuun!

Tultuaan kotiinsa ja järjestellessään koneellisesti kirjojaan, hän
avasi joutessaan Raamattunsa ja luki:

    ... Herra sanoo: sentähden että Sionin tyttäret kopeilevat ja
    käyvät kenossa kauloin ja silmä-iskuja heittävät ja tepsuttaen
    käydä astuskelevat ja jaloissaan solkia soittavat, on Herra
    Sionin tytärten päälaen paljaaksi tekevä, ja Herra on heidän
    häpynsä paljastava.

Hän purskahti nauruun, muistaessaan Colette'in metkut; hän kävi levolle
hyvällä tuulella. Sitte hän ajatteli, että häneen itseensäkin oli
jo täytynyt kokolailla tarttua pariisilaista turmelusta, koska hän
lukiessaan Raamattua huomasi sen koomilliseksi. Mutta hän toisteli
siitä huolimatta vuoteessaan suuren, kujeilevan Tuomarin tuomiota;
ja hän koetti kuvitella miltä hänen nuori ystävättärensä näyttäisi
kaljupäisenä. Hän vaipui uneen nauraen kuin lapsi. Hän ei enää
ajatellutkaan uutta suruaan. Yksi enemmän, yksi vähemmän... Hän alkoi
jo tottua.



Hän antoi yhä pianotunteja Colette'ille; mutta hän karttoi tästä
lähtien kaikkia tilaisuuksia, joita Colette hänelle tarjosi heidän
tuttavallisten keskustelujensa jatkamiseen. Colette saattoi minkä
taisi näyttää murheelliselta tai loukkaantuneelta ja näytellä kaikkia
pikku temppujaan: Christophe pysyi järkähtämättömänä. He jurottelivat
toisilleen. Lopulta Colette alkoi kaikenlaisilla tekosyillä siirtää
musiikkitunteja, ja Christophe koetti samaten karttaa Stevens'ien
iltakutsuja.

Hän oli saanut kyllänsä Pariisin seuraelämästä; hän ei enää
voinut sietää tätä tyhjyyttä, tätä laiskottelua, tätä moraalista
voimattomuutta, tätä neurasteniaa, tätä ylenmääräistä saivartelua,
jossa ei ollut pontta eikä pohjaa, ja joka hävitti itseäänkin. Häntä
ihmetytti, kuinka kansa saattoi elää tällaisessa liikkumattomassa
ilmapiirissä, jossa vallitsi taide taiteen vuoksi ja nautinto nautinnon
vuoksi. Tämä kansa eli kuitenkin, se oli ollut suuri, ja se näytti
vieläkin komealta; ainakin sitä, joka katsoi sitä etäämpää, se
häikäisi. Mistä saattoi se ammentaa elämisen mahdollisuutensa? Se ei
uskonut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin nautintoon...

Christophe'in hautoessa päässään näitä mietteitä, kohtasi hän kadulla
meluavan joukon nuoria miehiä ja naisia, jotka vetivät vaunuja, joissa
istui vanha pappi siunaten kädellään oikealle ja vasemmalle. Jonkun
matkan päässä hän näki ranskalaisia sotilaita murtamassa kirveillä auki
kirkon ovea, jota kunniamerkeillä koristetut herrasmiehet puolustivat
huitomalla tuoleilla. Näytti siltä, että ranskalaiset kuitenkin uskovat
johonkin, -- vaikka hän ei ymmärtänytkään mihin. Hänelle selitettiin,
että valtio eroaa kirkosta vuosisataisen yhteiselämän jälkeen, ja kun
kirkko ei halunnut hyvällä lähteä luottaen oikeuteensa ja voimaansa,
työnsi valtio sen ovesta ulos. Christophe'ista ei menettelytapa
ollut kovin kohtelias; mutta hän oli niin kyllästynyt pariisilaisten
taiteilijoiden anarkistiseen dilettantismiin, että hän iloitsi
tavatessaan miehiä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä jonkun
asian puolesta, niin typerä kuin se olikin.

Hän huomasi pian, että sellaisia miehiä oli Ranskassa paljon.
Poliittiset sanomalehdet antautuivat taisteluun aivan kuin
Homeroksen sankarit; ne julkaisivat päivittäin kehoitushuutoja
kansalaissotaan. Totta on, että ne johtivat vain sanasotaan,
ja että harvoin jouduttiin käsikähmään. Mutta oli kuitenkin
herkkäuskoisia ihmisiä, jotka panivat käytännössä toimeen, mitä
toiset kirjoittivat. Saattoi nähdä merkillisiä näytelmiä: milloin
yritti joku departementti eroittautua Ranskasta, milloin kokonaiset
rykmentit karkasivat, milloin poltettiin prefektin taloja, milloin
kulki ratsastava veronkantaja santarmikomppanian etunenässä, milloin
kiehuttivat viikatteilla aseistautuneet talonpojat suuria vesipatoja
puolustaakseen kirkkoja, joita vapaa-ajattelijat yrittivät hävittää
vapauden nimessä, milloin kiipesivät kansanomaiset maailmanparantajat
puihin puhumaan viini-provinssien asukkaille, jotka olivat nousseet
viina-provinssilaisia vastaan. Siellä täällä nämä miljoonat miehet,
jotka olivat nyrkit pystyssä kirkuneet kasvonsa punaisiksi, ryhtyivät
lopulta mukiloimaan toisiansa minkä kerkisivät. Tasavalta imarteli
kansaa, ja hyökkäsi sitte sen kimppuun sapeleilla. Kansa puolestaan
murskasi jonkun kansanlapsen -- upseerin tai sotilaan pään. -- Siten
todisteli jokainen toisilleen asiansa ja nyrkkinsä oivallisuutta. Kun
katseli sitä kauempaa sanomalehtien välityksellä, luuli joutuneensa
useampia vuosisatoja ajassa taaksepäin. Christophe havaitsi, että
Ranska, -- tämä skeptillinen Ranska, -- oli fanaattinen kansa. Mutta
hänen oli mahdoton tietää missä merkityksessä. Uskonnon puolestako vai
sitä vastaan? Järjen puolestako vai sitä vastaan? Isänmaan puolestako
vai sitä vastaan? -- He olivat fanaattisia kaikissa merkityksissä. He
näyttivät olevan fanaattisia huvin vuoksi.



Hän sai tilaisuuden puhua tästä eräänä iltana erään sosialistiedustajan
kanssa, jonka hän tapasi toisinaan Stevens'ien salongissa. Vaikka
Christophe oli jo puhellut hänen kanssaan, ei hänellä ollut
aavistustakaan puhetoverinsa poliittisesta kannasta: siihen asti he
eivät olleet puhuneet muusta kuin musiikista. Hän hämmästyi suuresti
saadessaan tietää, että tämä maailmanmies oli kiivas puoluejohtaja.

Achille Roussin oli kaunis mies; hänellä oli vaalea parta, verevä
iho, ja hän puhui sorahdellen; hänen käytöstapansa oli sydämellinen,
siinä oli pinnalla eleganssia, mutta pohjalla rahvaanomaisuutta, ja
silloin tällöin teki hän huomaamattaan moukkamaisen liikkeen; --
hänellä oli tapana puhdistaa kynsiään seurassa ja nyppiä kansanomaiseen
tapaan toista takin rinnuksesta, tarttua häneen kiinni ja nyhtää
häntä käsivarresta. Hän oli suursyömäri, suuri juomari, elostelija,
nauraja, hänellä oli kansanmiehen halut, joka rynnistää tavoittelemaan
valtaa. Hän oli solakka, taitava sovelluttamaan tapansa ympäristönsä
ja puhekumppaninsa mukaan. Hän oli harkitsevan puhelias, osasi
kuunnella toisia omaksuen heti kaikki, mitä kuuli. Hän oli muuten
miellyttävä, älykäs ja osoitti mielenkiintoa kaikkea kohtaan, osaksi
luonnollisesta mausta, osaksi hankitusta mausta ja turhamaisuudesta.
Hän oli rehellinen milloin hänen etunsa eivät vaatineet päinvastaista
ja milloin olisi ollut vaarallista olla muuta.

Hänellä oli verrattain kaunis vaimo, suurikokoinen, sopusuhtainen ja
vankkatekoinen; hänen vartalonsa oli elegantti, hieman piukkaan ahdettu
ylellisiin pukuihin, jotka liioitellen ilmaisivat hänen rotevia,
pyöreitä ruumiinmuotojaan. Kasvoja reunusti musta, kihara tukka, silmät
olivat suuret, mustat ja paksuluomiset, leuka hieman liian ulkoneva,
kasvojenpiirteet paksut, mutta ulkomuoto silti varsin herttainen,
vaikkakin likinäköisten silmien siristely ja hieman supussa oleva suu
sitä jonkun verran turmeli. Hänen käyntinsä oli teeskennelty, nykivä
aivankuin eräiden lintujen. Hän puhui keimailevasti, mutta oli silti
varsin suloinen ja rakastettava. Hän oli rikkaasta porvarillisesta
kauppiasperheestä. Hän oli vapaahenkinen ja hyveellinen ja kiintynyt
seuraelämän lukemattomiin velvollisuuksiin aivankuin uskontoon,
puhumattakaan niistä, joita hän oli omaksunut itselleen, taiteellisista
ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista: niitä oli salongin pitäminen,
taiteen levittäminen kansanoppilaitoksiin, filantrooppisen tai
lapsipsykoloogisen kirjallisuuden harrastaminen -- ilman sanottavaa
lämpöä, ilman syvempää harrastusta, -- vain luontaisen hyvyyden,
keikarimaisuuden ja sellaisen sivistyneen nuoren naisen viattoman
pedantismin sekoituksesta, joka alati näyttää lukevan läksyä ja jota
itserakkaus vaatii osaamaan sen hyvin. Hän tunsi tarvetta harrastaa
kaikkea, mutta hän ei tuntenut tarvetta olla innostunut siihen, mitä
hän harrasti. Se muistutti niiden naisten kuumeellista työtä, joilla
aina on kudin käsissään ja jotka liikuttelevat puikkojaan levähtämättä,
aivankuin maailman menestys riippuisi tästä työstä, josta heille ei
ole edes mitään käytännöllistä hyötyä. Ja häntäkin vaivasi, -- kuten
"tricoteuse'ja" [_La tricoteuse_, kutojatar: niiden naisten nimitys,
jotka Ranskan suuren vallankumouksen aikana sukkaa kutoen istuivat
kansalliskonventin kokouksissa. Suom. muist.] -- tuo kunniallisen
naisen pieni turhamaisuus, joka vaatii heitä esimerkillään opettamaan
muita naisia.

Edustaja kohteli häntä hellällä ylenkatseella. Hän oli huolellisesti
valinnut hänet sekä nautinnon että turvallisuuden kannalta. Rva Roussin
oli kaunis, mies nautti siitä, eikä enempää häneltä vaatinutkaan;
vaimo ei myöskään vaatinut enempää mieheltään. Mies rakasti häntä ja
petti häntä. Vaimo tyytyi siihen, kunhan itse sai osansa. Ehkäpä hän
siitä tavallaan nauttikin. Hän oli kylmä ja aistillinen, hänellä oli
haareminaisen hengenlaatu.

Heillä oli kaksi kaunista, neljä-, viisivuotiasta lasta, joista
hän hyvänä perheenäitinä huolehti samalla herttaisella ja kylmällä
uutteruudella, jolla hän seurasi miehensä politiikkaa sekä
muodin ja taiteen viimeisiä ilmauksia. Tästä kaikesta muodostui
tässä ympäristössä mitä merkillisin sekoitus rohkeita teorioja,
ultra-dekadenttista taidetta, levotonta seuraelämää ja porvarillista
tunnetta.

He kutsuivat Christophe'ia käymään heitä katsomassa. Rva Roussin oli
hyvä soittaja, hän soitti pianoa ihastuttavasti; hänen kosketuksensa
oli kepeä ja voimakas. Pienine päineen, katse kiinteästi suunnattuna
koskettimiin ja kädet niillä hypähdellen näytti hän nokkivalta kanalta.
Ollen lahjakas ja musikaalisesti koulitumpi kuin useimmat ranskattaret,
ei hän kuitenkaan välittänyt musiikin syvemmästä sisällöstä enempää
kuin sika hopealusikasta: se oli hänestä sarja nuotteja, rytmejä
ja vivahduksia, joita hän kuunteli tai esitti tarkasti; hän ei
etsinyt siitä sielua, eikä hän sitä kaivannutkaan. Tämä herttainen,
älykäs, yksinkertainen ja aina palvelukseen valmis nainen osoitti
Christophe'ille samaa viehättävää ystävällisyyttä, jolla hän kohteli
kaikkia. Christophe oli hänelle siitä varsin vähän kiitollinen; hän ei
tuntenut suurtakaan myötätuntoa häntä kohtaan: hän oli Christophe'ille
pelkkää ilmaa. Ehkäpä hän ei liioin antanut hänelle anteeksi,
harkitsematta asiaa sen lähemmin, sitä hyväntahtoisuutta, jolla hän
suostui jakamaan paikkansa miehensä rakastajien kanssa, sillä hän tiesi
kyllä hänen seikkailuistaan. Passiivisuus oli Christophesta vika, jota
hän kaikkein vähimmin saattoi antaa anteeksi.

Tuttavallisemmiksi muodostuivat hänen välinsä Achille Roussin'iin.
Roussin piti musiikista, kuten muistakin taiteista, summittaisella,
mutta vilpittömällä tavalla. Kun hän piti jostakin sinfoniasta,
näytti hän ikäänkuin makaavan sen kanssa. Hänen sivistyksensä oli
pintapuolinen, mutta hän osasi käyttää sitä mainiosti; hänellä oli
ollut hyötyä vaimostaan siinä suhteessa. Christophe herätti hänessä
mielenkiintoa siksi, että hän näki hänessä voimakkaan plebeijin,
sellaisen kuin hän itsekin oli. Hän oli muuten utelias lähemmin
tutkimaan sen tapaista originaalia -- (hän oli väsymättömän utelias
tutkimaan muita ihmisiä) -- ja kuulemaan hänen Pariisista saamiaan
vaikutelmia. Häntä huvitti Christophe'in huomautusten suoruus ja
karkeus. Hän oli kyllin skeptillinen huomatakseen, että ne osuivat
paikalleen. Se, että Christophe oli saksalainen, ei häntä lainkaan
vaivannut: päin vastoin! Hän kerskui olevansa isänmaallisten
ennakkoluulojen yläpuolella. Hän oli ennenkaikkea "ihminen" -- (se oli
hänen parhain ominaisuutensa); -- hän tunsi myötätuntoa kaikkia niitä
kohtaan, jotka olivat ihmisiä. Mutta se ei estänyt häntä olemasta
lujasti vakuutettu ranskalaisten -- heidän vanhan rotunsa ja vanhan
sivistyksensä -- ylemmyydestä saksalaisiin nähden ja laskemasta pilaa
saksalaisista.



Christophe kohtasi Achille Roussin'nin luona muitakin poliittisia
henkilöitä, entisiä tai tulevia ministereitä. Hänestä olisi ollut
huvittavaa keskustella heidän kanssansa kunkin erikseen, jos nämä
kuuluisat miehet olisivat pitäneet häntä siihen kyllin arvokkaana.
Vastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä havaitsi hän heidän
seuransa mieltäkiinnittävämmäksi kuin muiden ranskalaisten. Heidän
intelligenssinsä oli eloisampi ja avoimempi ihmiskunnan intohimoille
ja suurille harrastuksille. He olivat loistavia keskustelijoita,
useimmat kotoisin etelästä, ja kaikki merkillisen dilettanttisia,
erikseen otettuina melkein yhtä suuressa määrässä kuin kirjailijat.
Luonnollisestikaan he eivät tunteneet taidetta juuri nimeksikään,
varsinkaan ulkolaista; mutta he olivat kaikki ymmärtävinään sitä
enemmän tai vähemmän ja usein he todella rakastivat sitä. Oli
ministerineuvostoja, jotka muistuttivat pienten aikakauskirjojen
nurkkakuntia. Joku kirjoitti teatterikappaleita. Toinen vingutti viulua
ja oli vimmattu wagnerilainen. Kolmas töherteli tauluja. Ja kaikki he
keräsivät impressionistisia tauluja, lukivat dekadenttisia kirjoja
ja keikaroivat ihailemalla ultra-aristokraattista taidetta, joka oli
miltei aina heidän aatteittensa verivihollinen. Christophe'ia hävetti
nähdä näiden sosialististen ja radikaali-sosialististen ministerien,
näiden kurjien ja nälkiintyneiden kansankerrosten apostolien tahtovan
käydä asiantuntijoista hienostuneiden nautintojen alalla. Olihan heillä
siihen epäilemättä oikeus, mutta hänestä se ei suinkaan tuntunut
lojaalilta.

Merkillisintä oli, että kun nämä miehet, jotka yksityisessä
keskustelussa olivat skeptillisiä, sensualistisia, nihilistisiä ja
anarkistisia, joutuivat toimimaan, he heti muuttuivat fanaattisiksi.
Dilettanttisimmat heistä muuttuivat tuskin valtaan päästyään pieniksi
itämaisiksi despooteiksi. Heidät valtasi kiihko johtaa kaikkea,
sallimatta lainkaan vapautta: heillä oli skeptillinen äly ja tyrannin
tempperamentti. He eivät voineet vastustaa kiusausta käyttää ja
väärinkäyttää hallintokeskityksen kauheata koneistoa, jonka aikoinaan
oli rakentanut despooteista suurin. Seurauksena oli eräänlainen
tasavaltainen imperialismi, johon vielä kaupan päällisiksi oli viime
vuosina ympätty ateistista katolisuutta.

Viime aikoina olivat poliitikot esittäneet herruusvaatimuksia
ainoastaan ruumiiseen -- toisin sanoen omaisuuteen nähden: --
sielut he jättivät melkein oman onnensa nojaan, sillä niillä ei
ollut raha-arvoa. Sielut puolestaan eivät harrastaneet politiikkaa;
se liukui heidän ylitseen tai alitseen; poliitikkaa pidettiin
Ranskassa tuottavana, mutta sangen vähän kunniallisena kaupan ja
teollisuuden haarana; älyniekat halveksivat poliitikkoja, poliitikot
älyniekkoja. -- Äskettäin oli ollut huomattavissa lähentymistä,
jota oli seurannut liitto poliitikkojen ja älyniekkojen huonoimman
luokan välillä. Näyttämölle oli astunut uusi mahti, joka oli
yrittänyt anastaa yksinvallan ajattelun alalla: vapaa-ajattelijat. He
olivat liittyneet erääseen toiseen mahtiin, joka oli nähnyt heissä
poliittisen despotismin täydellisen koneiston. He yrittivät paljoa
suuremmassa määrässä astua kirkon sijalle kuin repiä sitä alas; ja he
muodostivatkin "vapaan ajatuksen kirkon", jolla oli oma katkismuksensa
ja omat seremoniansa, omat kasteensa, omat ehtoollisensa, omat
vihkimisensä, omat paikalliset, kansalliset, vieläpä yleisetkin,
Roomassa pidettävät kirkolliskokouksensa. Kuvaamatonta narripeliä oli
näiden miljoonien typerien raukkojen puuha, joiden täytyi yhdistyä
laumaksi "ajatellakseen vapaasti". Heidän vapaa-ajattelunsa käsitti
oikeastaan toisten vapaan ajattelun kieltämisen järjen nimessä:
sillä he uskoivat järkeen samoin kuin katolilaiset Neitsyt Mariaan,
ainoankaan aavistamatta, ettei järki enempää kuin Neitsytkään olleet
sinänsä mitään, ja että lähde on muualla. Ja samoin kuin katolisella
kirkolla oli munkki-armeijansa ja veljeskuntansa, jotka hiljaa
liikkuivat kansakunnan suonissa levittäen myrkkyänsä ja koettaen
tuhota kaiken kilpailevan elämän, oli anti-katolisella kirkolla
vapaamuurariutensa, jonka korkein laitos, Suuri Itä, piti tarkkaa
luetteloa kaikista salaisista tiedonannoista, joita sille joka päivä
lähettivät kaikilta Ranskan kulmilta sen hurskaat ilmiantajat.
Tasavaltainen valtio rohkaisi salavihkaa näiden kerjäläismunkkien ja
järjen jesuiittojen pyhitettyä urkintaa, joka levitti kauhua armeijaan,
yliopistoon ja kaikkiin valtion virkakuntiin; eivätkä he huomanneet
lainkaan, että ollessaan palvelevinaan valtiota he pyrkivät vähitellen
asettautumaan sen sijalle ja olivat hiljaa vaeltamassa ateistiseen
teokratiaan, jonka ei tarvinnut kadehtia Paraguayn jesuiittojen
teokratiaa.

Christophe näki Roussin'in luona joitakuita tällaisia mustatakkeja.
He harrastivat kaikenkarvaista fetishismiä. Parhaillaan he olivat
riemuissaan siitä, että olivat saaneet poistetuiksi Kristus-kuvat
oikeussaleista. He luulivat hävittäneensä uskonnon hävittäessään
muutamia puu- tai norsunluupalasia. Toiset korjasivat itselleen
Jeanne d'Arc'in ja hänen Neitsyt-Maria-lippunsa, jonka he olivat
riistäneet katolilaisilta. Muuan uusi kirkko-isä, kenraali, joka
taisteli toisen kirkon ranskalaisia vastaan, oli hiljattain pitänyt
antiklerikaalisen puheen Vercingetorixin kunniaksi: hän ylisti tätä
gallialaista, jolle vapaa ajatus oli pystyttänyt muistopatsaan, kansan
lapseksi ja Ranskan ensimäiseksi esitaistelijaksi Roomaa (kirkkoa)
vastaan. Meriministerit antoivat panssarilaivoille sellaisia nimiä kuin
_Descartes_ ja _Ernest Renan_ puhdistaakseen laivastoa ja osoittaakseen
kauhuansa sotaa kohtaan. Jotkut vapaat henget ryhtyivät puhdistamaan
taidetta. He perkailivat XVII vuosisadan klassikoita, eivätkä
sallineet Jumalan nimen tahraavan La Fontaine'in satuja. He eivät
sietäneet sitä vanhemmassa musiikissakaan; ja Christophe kuuli erään
heikäläisen, vanhan radikaalin -- ("Hulluuden huippu on olla radikaali
vanhana", sanoi Goethe) -- paheksuvan sitä, että kansankonsertissa oli
uskallettu esittää Beethovenin uskonnollisia _liedejä_. Hän vaati, että
asetettaisiin toiset sanat sijalle.

-- Mitkä? kysyi Christophe vimmastuneena. Ehkä Tasavalta?

Toiset, vielä radikaalisemmat, eivät hyväksyneet näitäkään
kompromisseja, vaan tahtoivat, että piti muitta mutkitta ehkäistä
kaikki uskonnollinen musiikki ja sulkea koulut, joissa sitä opetettiin.
Turhaan koetti muuan kaunotaiteiden tirehtööri, jota tässä Boiotiassa
pidettiin ateenalaisena, selittää, että täytyi sentään opettaa
musiikkia muusikoille: sillä, sanoi hän lennokkaasti, "kun te lähetätte
sotilaan kasarmiin, opetatte te häntä vähitellen käyttämään kivääriään
ja ampumaan. Samoin on laita nuoren säveltäjän: hänen päässään
kuhisee ajatuksia, mutta niitä ei ole vielä järjestetty." Ja hieman
säikähtäneenä omaa uskaliaisuuttaan ja vakuuttaen vähä väliä: "Minä
olen vanha vapaa-ajattelija... Minä olen vanha tasavaltalainen...", hän
julisti rohkeasti, että "hän välitti vähät siitä, olivatko Pergolesen
sävellykset oopperoita tai messuja; tärkeintä oli tietää, olivatko
ne inhimillisen taiteen tuotteita". -- Mutta hänen vastustajansa
vastasivat leppymättömällä logiikalla "vanhalle vapaa-ajattelijalle" ja
"vanhalle tasavaltalaiselle", että "oli kahdenlaista musiikkia: sitä,
jota esitettiin kirkoissa, ja sitä, jota esitettiin muualla". Edellinen
oli järjen ja valtion vihollinen; ja valtion etu vaati sen ehkäisemistä.

Kaikki nämä hölmöt olisivat olleet enemmän naurettavia kuin
vaarallisia, jollei heidän takanaan olisi ollut todella arvokkaita
miehiä, joihin he nojasivat ja jotka olivat samanlaisia, -- ehkä vielä
kiivaampia, -- järjen fanaatikkoja kuin he. Tolstoi puhuu jossain siitä
"epideemisestä vaikutukselta", joka vallitsee uskonnossa, filosofiassa,
politiikassa, taiteessa ja tieteessä, siitä "järjettömästä
vaikutuksesta, jonka hulluutta ihmiset eivät näe, ennenkuin he ovat
siitä vapautuneet, mutta joka näyttää heistä silloin, kun he ovat sen
vaikutuksen alaisina, niin todelliselta, etteivät katso tarpeelliseksi
edes sitä pohtia". Samoin on laita tulppaanikiihkon, noitauskon ja
kirjallisten muotien harhaluulojen. -- Järjen uskonto oli näitä
hulluuksia. Se oli yhteistä sekä typerimmille että sivistyneimmille,
sekä edustajakamarin "hevosvälskäreille" että eräille yliopiston
älykkäimmille hengillekin. Se oli vielä vaarallisempaa jälkimäisillä
kuin edellisillä; sillä edellisillä se tyytyi jumaliseen ja typerään
optimismiin, joka herpaisi heiltä tarmon; toisilla sensijaan pingoitti
kaikki jänteet ja terästi terät fanaattinen pessimismi, joka ei
kuvitellut liikoja siitä vihollisuudesta, joka pohjaltaan vallitsee
luonnon ja järjen välillä, ja joka kuitenkin sitä kiihkeämmin piti
vireillä taistelua abstraktisen vapauden, abstraktisen oikeuden,
abstraktisen totuuden ja huonon luonnon välillä. Siinä oli pohjalla
kalviinilaista, jansenilaista ja jakobiinista idealismia, vanhaa
uskoa ihmisen parantumattomaan turmeltuneisuuteen, jonka valittujen
leppymätön ylpeys yksin voi ja joka sen tulee murtaa, sillä heissä
elää järki, -- jumalan henki. Se oli erikoisesti ranskalainen
tyyppi, intelligentin ranskalaisen tyyppi, jossa ei ole lainkaan
"inhimillistä". Raudankova kivi: siihen ei voi mitään tunkeutua; ja se
murskaa kaiken, mihin se koskettaa.

Ne keskustelut, joita Christophe'illa oli eräiden tällaisten
jaarittelevien hupakkojen kanssa Achille Roussin'in luona, tekivät
häneen masentavan vaikutuksen. Ne kumosivat hänen mielipiteensä
Ranskasta. Hän uskoi yleisen käsityskannan mukaan, että ranskalaiset
olivat tasapainoista, seuraisaa, suvaitsevaa ja vapautta rakastavaa
kansaa. Ja hän tapasi abstraktisten aatteiden kiihkoilijoita, jotka
olivat sairaita logiikasta ja aina valmiita uhraamaan toisia tai
itsensä jonkun päätelmänsä vuoksi. He puhuivat alati vapaudesta ja
kykenivät kuitenkin kaikkein vähimmin sitä ymmärtämään ja kestämään.
Ei missään muualla tavannut niin kylmiä ja niin kauhean despoottisia
luonteita; ne olivat intohimoisen älyllisiä ja ne tahtoivat
intohimoisesti aina olla oikeassa.

Eikä se ollut vain yhden puolueen vika. Kaikki puolueet olivat
samanlaisia. He eivät voineet -- he eivät tahtoneet tajuta mitään
omien poliittisten tai uskonnollisten kaavojensa, oman isänmaansa,
oman maakuntansa, oman ryhmänsä ja omien ahtaitten aivojensa
ulkopuolella. Oli antisemiittejä, jotka purkivat kaiken voimansa
raivoisaan ja voimattomaan vihaan kaikkia onnensuosikkeja kohtaan:
sillä he vihasivat kaikkia juutalaisia, ja he nimittivät juutalaisiksi
kaikkia, joita he vihasivat. Oli natsionalisteja, jotka vihasivat
-- (parhaimmat heistä tyytyivät halveksimaan) -- kaikkia muita
kansakuntia ja nimittivät oman kansansakin keskuudessa muukalaisiksi,
luopioiksi tai kavaltajiksi niitä, jotka ajattelivat toisin kuin he.
Oli antiprotestantteja, jotka olivat vakuutettuja siitä, että kaikki
protestantit olivat englantilaisia tai saksalaisia, ja jotka olisivat
tahtoneet karkoittaa heidät kaikki Ranskasta. Oli länsiranskalaisia,
jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli itäisistä maakunnista;
oli pohjoisranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä
oli Loire'in eteläpuolelta; oli eteläranskalaisia, jotka nimittivät
Loire'in pohjoispuolella asuvia barbaareiksi; oli niitä, jotka pitivät
kunnianaan polveutua germaanisesta rodusta, ja niitä, jotka pitivät
kunnianaan polveutua gallialaisesta rodusta; ja hölmöistä hölmöimpiä
olivat "roomalaiset", jotka ylvästelivät esi-isiensä tappiosta; oli
bretagnelaisia ja lothringilaisia, felibrejä ja albigenseja; oli
Carpentras'n, Pontoise'in ja Quimper-Corentin'in väkeä: eikä kukaan
hyväksynyt muuta kuin oman itsensä, pitäen jonkinlaisena aatelisarvona
omaa minäänsä, eikä suvainnut sitä, että saattoi olla toisenlainenkin.
Ei ole mitään keinoa sellaisia ihmisiä vastaan: he eivät ota kuuleviin
korviinsakaan muita selityksiä kuin omiaan; he näyttävät olevan valmiit
polttamaan koko muun maailman tai joutumaan itse poltetuiksi.

Christophe ajatteli, että oli onni, että sellaisella kansalla oli
tasavaltainen hallitusmuoto: sillä kaikki nämä pikku despootit
tuhosivat nyt ainoastaan toinen toisensa. Mutta jos yksi heistä olisi
ollut keisari tai kuningas, olisi seurauksena ollut elämästä luopuminen.



Hän ei tiennyt, että järkeilevillä kansoilla oli yksi hyve, joka ne
pelasti: -- epäjohdonmukaisuus.

Niin oli ranskalaisten poliitikkojenkin laita. Heidän despotismiaan
hillitsi anarkismi; he heilahtelivat alati navalta toiselle. Jos he
vasemmalla nojautuivat ajatusfanaatikkoihin, nojautuivat he oikealla
ajatusanarkisteihin. Heidän jäljessään nähtiin kokonainen joukko
dilettanttisia sosialisteja, jotka visusti karttoivat yhtymistä
taisteluun, mutta jotka seurasivat vapaan ajatuksen armeijan
kintereillä ja hyökkäsivät sen jokaisen voiton jälkeen voitettujen
haaskoille. Nämä järjen esitaistelijat eivät suinkaan työskennelleet
järjen hyväksi... _Sic vos non vobis_... He työskentelivät noiden
pienten kosmopoliittisten poroporvarien hyväksi, jotka tallasivat
ilomielin jalkoihinsa maan traditsioonit ja joiden tarkoituksena
ei ollut hävittää uskoa kohottaakseen toisen sen sijalle, vaan
kohottaakseen itsensä ja vapautuakseen kaikista siteistä.

Christophe tapasi siellä jälleen Lucien Lévy-Coeur'in. Hän ei
suurestikaan hämmästynyt, että Lucien Lévy-Coeur oli sosialisti. Hän
ajatteli yksinkertaisesti, että sosialismin täytyi olla varsin varma
onnistumisestaan, koska Lucien Lévy-Coeur oli siihen liittynyt. Mutta
hän ei tiennyt, että Lucien Lévy-Coeur oli osannut menetellä siten,
että hän oli yhtä hyvissä kirjoissa vastapuolueenkin leirissä, jossa
hänen oli onnistunut saada ystävikseen mitä jyrkimpiä antiliberaaleja,
vieläpä antisemiittejäkin politiikan ja taiteen aloilta. Hän kysyi
Achille Roussin'ilta:

-- Kuinka te voitte pitää tuollaisia miehiä keskuudessanne?

Roussin vastasi:

-- Hän on sangen lahjakas! Ja lisäksi työskentelee hän meidän
hyväksemme, hän hävittää vanhaa maailmaa.

-- Näen kyllä, että hän hävittää, sanoi Christophe. Hän hävittää niin
perinpohjin, etten tiedä, mistä te uutta rakennatte. Oletteko varmat
siitä, että teille jää kylliksi rakennustarpeita uutta taloanne varten?
Ja oletteko te myös varmat siitä, etteivät madot jo ole tunkeutuneet
työpaikkaanne?

Lucien Lévy-Coeur ei yksinään jäytänyt sosialismia. Sosialistilehdet
olivat täynnä näitä pieniä, taidetta taiteen vuoksi harrastavia
kynäilijöitä ja ylellisyysanarkisteja, jotka olivat vallanneet kaikki
tiet, jotka saattoivat johtaa menestykseen. He sulkivat tien toisilta
ja täyttivät sanomalehdet, jotka sanoivat itseään kansan puhetorviksi,
dekadenttisella dilettantismillaan ja _struggle for life'illään_. He
eivät tyytyneet paikkoihin: he tahtoivat myös kunniaa. Milloinkaan ei
oltu nähty niin suurta joukkoa hätiköiden pystytettyjä muistopatsaita,
eikä pidetty niin paljon puheita kipsikuvien edessä. Koomillisinta
olivat juhlapäivälliset, joita kunnian tavalliset lautasennuolijat
panivat säännöllisesti toimeen veljeskunnan suurille miehille, ei
päätetyn työn, vaan jonkun kunniamerkin saannin johdosta: sillä ne
heitä eniten innostuttivat. Esteetit, yli-ihmiset ja sosialistiset
ministerit viettivät täydessä sopusoinnussa nimitystä Kunnialegioonaan,
jonka korsikkalainen upseeri oli perustanut.

Roussin nauroi Christophe'in ihmettelylle. Hänen mielestään ei
saksalainen arvostellut niinkään hullusti hänen pelitovereitaan. Hän
kohteli heitä itsekin armottomasti, kun he olivat kahden kesken. Hän
tunsi heidän typeryytensä ja temppunsa paremmin kuin kukaan muu; mutta
se ei estänyt häntä kannattamasta heitä, eikä käyttämästä hyväkseen
heidän kannatustaan. Ja jos hän yksityisesti saattoikin puhua kansasta
halveksivassa äänilajissa, oli hän puhujalavalla aivan toinen mies.
Hän puhui terävällä, nenäsointuisella, nasevalla milloin väräjävällä,
milloin määkivällä falsettiäänellä juhlallisesti ja suurin, levein,
vavahtelevin kädenliikkein, jotka muistuttivat siivenlyöntejä: hän
näytteli Mounet-Sully'tä.

Christophe koetti päästä selville, missä määrin Roussin uskoi
sosialismiinsa. Oli selvää, ettei hän siihen pohjaltaan uskonut:
hän oli liian skeptillinen. Hän uskoi siihen kuitenkin osittain; ja
vaikkakin hän hyvin tiesi, että hänen uskonsa oli vain osittaista
-- (eikä luultavasti edes oleellisintakaan), -- oli hän järjestänyt
elämänsä ja menettelynsä sen mukaan, koska se oli hänestä mukavinta.
Eivät ainoastaan hänen käytännölliset harrastuksensa sitä vaatineet,
vaan myös hänen elinharrastuksensa, hänen elämän- ja toiminnanehtonsa.
Hänen sosialistinen uskonsa oli hänelle itselleen jonkinlainen
valtiouskonto. -- Suurin osa ihmisiä elää samoin. Heidän elämänsä
perustana ovat uskonnolliset, moraaliset, sosiaaliset tai puhtaasti
käytännölliset käsitykset, -- (usko heidän toimialaansa, työhönsä, tai
siihen hyötyyn, mitä heidän osansa näyttelee elämässä), -- seikkoja,
joihin he eivät pohjaltaan usko. Mutta he eivät tahdo sitä tietää:
sillä he tarvitsevat elääkseen tätä uskon varjoa, -- tätä "valtion
uskontoa", jonka pappina jokainen on.



Roussin ei ollut huonoimpia. Miten monet muut saman puolueen
miehet olivatkaan sosialisteja tai radikaaleja -- lyhytnäköisestä
kunnianhimosta, joka ei ulottunut pitemmälle kuin suoranaiseen
ryöstöön tai heidän uudelleen valitsemiseensa! Nämä miehet näyttivät
muka uskovan uuden yhteiskunnan olevan sitä tietä syntymässä. Ehkä
he olivat siihen aikoinaan uskoneetkin; ja he näyttelivät siihen yhä
uskovansa; mutta itse asiassa oli heidän tarkoituksenaan ainoastaan
elää kuolevan yhteiskunnan ryöstösaaliista. Likinäköinen opportunismi
palveli tätä nautinnon nihilismiä. Suuret tulevaisuuden edut uhrattiin
nykyhetken itsekkäiden tarkoitusten hyväksi. Pirstottiin armeija ja
oltiin valmiit pirstomaan koko isänmaa valitsijain mieliksi. Älyä
ei kylläkään puuttunut: oltiin täysin selvillä siitä, mitä olisi
ollut tehtävä; mutta sitä ei tehty, koska se olisi vaatinut liiaksi
ponnistuksia, eikä enää kyetty ponnistuksiin. Tahdottiin järjestää
oma ja kansakunnan elämä vähimmällä vaivan ja uhrausten määrällä.
Portaiden ylimmiltä askelmilta alimmille saakka vallitsi sama moraali:
suurin mahdollinen määrä nautintoa mahdollisimman pienellä ponnistusten
määrällä. Tämä moraaliton moraali oli ainoa johtolanka tämän
poliittisen pulman keskellä, jossa johtajat esimerkillään levittivät
anarkiaa. Heidän sekava politiikkansa ajoi yhtaikaa takaa kymmentä
jänistä, mutta hellitti ajonsa ja jäi niiden kaikkien jäljiltä, yhden
toisensa jälkeen. Saatiin nähdä rinnakkain sotaista diplomatiaa ja
rauhaa harrastava sotaministeriö, sotaministerejä, jotka hävittivät
armeijaa puhdistaessaan sitä, meriministerejä, jotka kiihoittivat
sotalaivaveistämöiden työväkeä, sotataidon opettajia, jotka saarnasivat
kauhua sotaa kohtaan, dilettanttisia upseereita, dilettanttisia
tuomareita, dilettanttisia vallankumouksellisia ja dilettanttisia
isänmaanystäviä. Vallitsi yleinen poliittinen tapainturmelus. Kaikki
odottivat, että valtio antaisi heille virkoja, kunniamerkkejä,
eläkkeitä ja palkkioita; eikä valtio ollutkaan jakelematta lahjoja
suojateilleen: se tarjosi kunnianriistaa ja virkapaikkoja pojille,
veljenpojille, veljenpojanpojille, vallan palvelijoille. Edustajat
äänestivät itselleen korkeampia palkkoja. Kaikkialla hillitöntä
valtionvarojen, virkojen, arvonimien ja kaikkien valtion voimien
tuhlausta. -- Ja kuin ylhäältäpäin annetun esimerkin synkkänä kaikuna
seurasi alempien kansanluokkien tihutyöt: kansakoulunopettajat
saarnasivat auktoriteetin halveksimista ja kapinaa isänmaata vastaan,
postivirkailijat polttivat kirjeitä ja lähetyksiä, tehdastyöläiset
heittivät hiekkaa tai rautajauhoa koneiden hammasrattaisiin,
sotalaivaveistämöiden työmiehet hävittivät veistämöitä ja polttivat
laivoja. Kaikkialla suunnatonta, työmiesten harjoittamaa työn
tärvelemistä, -- hävitystä, joka ei kohdannut rikkaita, vaan maailman
rikkauksia.

Kaiken tämän kruunaukseksi huvittelihe älyllinen valioyleisö
perustelemalla järkeen ja oikeuteen tätä kansan itsemurhaa sillä
varjolla, että jokaisella ihmisyksilöllä on pyhä oikeus onneen.

Sairaaloinen ihmisrakkaus kalvoi eron hyvän ja pahan väliltä ja sääli
rikollisten "edesvastuutonta ja pyhitettyä" henkilöllisyyttä vanhuksen
liikatunteellisuudella: -- taivuttiin rikoksen edessä ja jätettiin
yhteiskunta sen mielivaltaan.

Christophe ajatteli:

-- Ranska on humaltunut vapaudesta. Raivottuaan kylliksi se kaatuu
sikahumalassa. Ja kun se herää, huomaa se olevansa putkassa.

Christophe'iin koski tätä kansanvillintää nähdessään eniten se, kun
hän näki heikkojen, epävarmojen miesten suorittavan kylmästi mitä
kehnoimpia poliittisia väkivallantekoja. Epäsuhtaisuus heidän horjuvan
olentonsa ja sen raisun työn välillä, jonka he päästivät valloilleen
tai julistivat oikeutetuksi, oli liian häpeällinen. Heissä näytti
olevan kaksi vastakkaista seikkaa: epävakainen luonne, joka ei uskonut
mihinkään, ja viisasteleva järki, joka leikkeli, niitti ja hävitti
elämän tahtomatta nähdä mitään. Christophe'ia ihmetytti, miksi eivät
rauhalliset porvarit, katolilaiset ja upseerit, joita ärsytettiin
kaikin tavoin, heittäneet heitä ikkunasta ulos. Hän ei uskaltanut
sanoa sitä Roussin'ille; mutta kun hän ei osannut mitään peitellä, oli
Roussin'in helppo arvata hänen ajatuksensa. Hän purskahti nauruun ja
sanoi:

-- Epäilemättä me, te ja minä, tekisimme niin, eikö totta? Mutta
heistä ei ole mitään vaaraa. He ovat kehnoja raukkoja, jotka eivät
kykene mihinkään tarmokkaaseen toimintaan; he eivät pysty kunnolla
muuhun kuin valittamaan. Ylimystön on hivuttanut, tylsyttänyt ja
raaistanut klubielämä ja urheilu, ja se on prostitueerannut itsensä
amerikkalaisille ja juutalaisille. Näyttääkseen uudenaikaisuuttaan ovat
he huvitettuja siitä häpeällisestä osasta, jota he saavat näytellä
muotinäytelmissä, ja kutsuvat häpäisijät juhliinsa. Porvaristo on
välinpitämätöntä ja kärttyisää; se ei lue mitään, ei ymmärrä mitään,
ei tahdo ymmärtää mitään, se ei osaa muuta kuin parjata, parjata
kaikkea räikeästi ja hyödyttömästi; -- sillä ei ole kuin yksi intohimo:
maata, virua unessa suurella rahasäkillään, vihaten niitä, jotka
tahtovat heidän untansa häiritä, vieläpä niitäkin, jotka eivät halua
seurata heidän esimerkkiään: sillä heitä häiritsee sekin, että toiset
työskentelevät sillä aikaa, kuin he vetelehtivät!... Jos tuntisitte
niitä ihmisiä, pitäisitte meitä lopulta miellyttävinä.

Mutta Christophe tunsi vain suurta vastenmielisyyttä kumpaisiakin
kohtaan: sillä hänen mielestään ei ahdistettujen alhaisuus suinkaan
ollut mikään puolustus ahdistajille. Hän oli sangen usein tavannut
Stevens'ien luona näitä rikkaita, nyrpeitä porvareita, joita Roussin
hänelle kuvaili:

    ... l'anime triste di coloro,
    Che visser senza infamia e senza lodo...

[Niiden surulliset henget, jotka elivät ilman häpeätä ja ilman
kiitosta.]

Hän näki liiankin hyvin ne syyt, joiden johdosta Roussin ja hänen
ystävänsä tunsivat olevansa varmat vaikutusvallastaan valitsijoihinsa,
vieläpä saattoivat käyttää sitä väärinkin. Heiltä ei puuttunut
vallan välikappaleita. Tavat olivat löyhiä, tasavalta vailla
tasavaltalaisia; oli sosialistilehtiä, oli sosialistinen valiojoukko,
joka taipui nöyrästi vieraskäynnillä olevien kuninkaiden edessä; oli
lakeijasieluja, jotka uskollisina kuin koirat odottelivat arvonimiä,
virkapukuja ja kunniamerkkejä: he pysyivät kauniisti talutusnuorassa,
jos heille silloin tällöin viskasi ruuaksi jonkun luun kalvettavaksi
tai Kunnialegioonan merkin. Jos kuninkaat olisivat aateloineet kaikki
Ranskan kansalaiset, olisivat kaikki Ranskan kansalaiset olleet
rojalisteja.

Poliitikot saivat mielin määrin mellastaa. Vuoden 1789 kolmesta
säädystä oli ensimäinen hävitetty; toinen oli tuomittu kuolemaan,
karkoitettu maanpakoon tai julistettu epäluulonalaiseksi; kolmas
nukkui, kylläisenä voitostaan. Ja mitä neljänteen säätyyn tuli,
joka oli alkanut uhkaavana ja kateellisena nousta, oli sen kanssa
helppo tulla toimeen. Rappeutunut tasavalta kohteli sitä samoin, kuin
rappeutunut Rooma kohteli niitä raakalaislaumoja, joita sillä ei
enää ollut voimaa karkoittaa rajoiltaan: se liitti ne itseensä, ja
niistä tuli sen parhaat vahtikoirat. Porvarilliset ministerit, jotka
nimittivät itseään sosialisteiksi, vetivät salakavalasti puoleensa
ja yhdistivät porvaristoon työväestön älykkäimmät ja voimakkaimmat
valiomiehet; he katkaisivat kaulan köyhälistöpuolueelta riistämällä
siltä johtajat, liuottivat sen uuden veren itseensä ja palkaksi siitä
sulloivat sen täyteen vaikeasti sulavaa tiedettä ja porvarillista
ideologiaa.



Merkillisimpänä näytteenä porvariston yrityksistä kansan
takavarikoimiseksi olivat työväenopistot. Ne olivat pieniä basaareja
täynnä sekavia tietoja kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Niissä
tahdottiin opettaa, kuten eräässä ohjelmassa sanottiin, "kaikkia
fysikaalisen, bioloogisen ja sosioloogisen tietämisen haaroja:
astronomiaa, kosmologiaa, antropologiaa, etnologiaa, fysiologiaa,
psykologiaa, psykiatriaa, maantiedettä, kielitiedettä, estetiikkaa,
logiikkaa j.n.e." Sellainen paljous tietoa murtaisi jonkun Pico della
Mirandolankin aivot.

Olihan tosin alussa ollut ja oli vieläkin eräissä niistä ihanteellista
suuruutta, halua levittää totuutta, kauneutta ja hengen elämää
kaikille, mikä oli sangen suurenmoinen tuuma. Nämä työmiehet,
jotka ankaran päivätyön jälkeen ahtautuivat pieniin, tukehuttaviin
luentosaleihin ja joiden tiedonjano oli voimakkaampi väsymystä ja
nälkää, tarjosivat ihailtavan ja liikuttavan näyn. Mutta miten väärin
käytettiinkään näiden ihmisparkojen intoa! Miten paljon olikaan
joidenkuiden todellisten, älykkäiden ja inhimillisten apostolien
ja oivallisten, enemmän hyvää tarkoittavien kuin taitavien miesten
joukossa hölmöjä, suunpieksäjiä, juonittelijoita, kirjailijoita vailla
lukijakuntaa, puhujia vailla kuulijakuntaa, professoreja, pastoreita,
jaarittelijoita, pianisteja, arvostelijoita ja anarkisteja, jotka
peittivät kansan tuotteittensa tulvaan! Jokainen koetti saada menekkiä
kauppatavaroilleen. Halutuimpia olivat luonnollisestikin puoskarien ja
filosoofisten jaarittelijoiden tuotteet, jotka mättivät kuin lapiolla
yleisiä käsitteitä, viskaten silloin tällöin joukkoon jonkun tosiasian,
tieteellisen alkeistiedon ja kosmoloogisen johtopäätöksen.

Nämä opistot olivat myös ultra-aristokraattisten taideteosten
viemäreinä: kaiverrusten, runojen ja dekadenttisen musiikin. Kansan
kohoamisella tahdottiin nuorentaa ajatusta ja synnyttää uudelleen
rotua. Ja se alotettiin istuttamalla kansaan kaikki porvariston
hienoudet. Kansa otti ne vastaan ahnaasti, ei kylläkään siksi, että
se olisi niistä nauttinut, vaan siksi, että ne olivat porvarillisia.
Christophe, jonka rouva Roussin kerran vei tällaiseen opistoon, kuuli
hänen, soittavan Debussy'tä Gabriel Fauré'n _La bonne Chanson'in_ ja
erään Beethovenin kvartetin välillä, joka oli mestarin viimeisiä.
Christophe, joka vasta makunsa ja ajatustensa monivuotisen, vitkallisen
kehityksen kautta oli päässyt syventymään Beethovenin viimeisten
teosten henkeen, kysyi säälien eräältä naapuriltaan:

-- Mutta ymmärrättekö te tätä?

Toinen pöyhistihe kopeana kuin kiukkuinen kukko ja sanoi:

-- Tietysti! Miksi en minä ymmärtäisi yhtä hyvin kuin te?

Ja näyttääkseen ymmärtävänsä paukutti hän vimmatusti käsiään eräälle
fuugalle, vaatien sitä toistettavaksi, ja katsahti Christophe'iin
ärsyttävästi.

Christophe pakeni kauhistuneena. Hän virkkoi itsekseen, että noiden
tolvanoiden oli onnistunut myrkyttää kansakunta sen puhtaita
lähdesuonia myöten: ei ollut enää olemassa kansaa.

-- Itse olette kansaa! oli muuan työmies sanonut eräälle niistä kelpo
miehistä, jotka yrittivät perustaa kansanteattereita. Olen yhtä hyvä
porvari kuin tekin!



Eräänä kauniina iltana, untuvanpehmeän taivaan levittäytyessä hämyisen
kaupungin yllä lämpimine, hieman haalistuneine väreineen itämaisen
maton tavoin, asteli Christophe Notre-Dame'ilta Invalides'ille vievää
rantakatua. Illan hämärässä kohosivat tuomiokirkon tornit taivasta
kohden kuin Mooseksen kädet, jotka taistelun ajan olivat ylös
ojennettuina. Sainte-Chapelle'in kultainen, siselöity peitsi, kukkivan,
pyhän orjantappuran oas, sinkosi korkealle talojen ryteiköstä. Virran
toisella rannalla levittäytyi Louvre'in kuninkaallinen fasaadi, jonka
ikävystyneihin silmiin laskevan auringon säteet sytyttivät viimeisen
elonkipinän. Kaukana Invalides'in lakeuden pohjalla, sen kaivantojen
ja korkeiden muurien takana, sen majesteetillisessa erämaassa kohosi
kultainen, tummunut kupooli kaukaisen voitonsinfonian lailla. Ja
etäämpänä mäellään avasi Riemukaari ikäänkuin sankarillisen marssin
sävelin yli-inhimillisen askeleensa keisarillisille legioonille.

Ja Christophe oli näkevinään väläyksessä edessään kuolleen jättiläisen,
jonka suunnattomat jäsenet peittivät lakeuden. Hän seisahtui ja hänen
sydäntään kouristi kauhu, kun hän silmäili tuon sadunomaisen suvun
jättiläismäisiä, kivettyneitä jäännöksiä, suvun, joka oli hävinnyt maan
päältä ja jonka askelten kaiku oli kiirinyt kautta koko maanpiirin,
tuon rodun, jonka kypäränä oli Invalides'in tuomiokirkko ja miekkavyönä
Louvre, -- joka syleili taivasta tuhansine tuomiokirkkokäsivarsineen
ja joka jälleen tapasi maata Napoleonin voitonkaaren kahdella
riemuitsevalla kaarijalalla, joiden alla kuhisi nykypäivien
kääpiömäinen peukalokansa.



Christophe oli saanut jonkunlaisen kuuluisuuden niissä
pariisilaispiireissä, joihin Sylvain Kohn ja Goujart olivat hänet
vieneet, vaikka hän ei ollut sitä lainkaan tavoitellut. Hänen
originaalinen ulkomuotonsa, kun hänet aina nähtiin jommankumman
ystävänsä seurassa teatterien ensi-illoissa ja konserteissa, hänen
rumat, voimakkaat piirteensä, vieläpä hänen olentonsa, hänen
esiintymisensä ja hänen rajujen ja kömpelöiden tapojensa naurettavuus,
hänen silloin tällöin laskettelemansa paradoksaaliset sanansutkaukset,
hänen kulmikas, mutta laaja ja roteva intelligenssinsä ja ne
romaanimaiset kertomukset, joita Sylvain Kohn oli levittänyt hänen
kepposistaan Saksassa, hänen rettelöistään poliisin kanssa ja hänen
paostaan Ranskaan, olivat tehneet hänet tuon suuren kosmopoliittisen
hotellisalongin joutilaan ja hosuvan uteliaisuuden esineeksi, joka on
saanut nimen Koko Pariisi. Niin kauan kuin hän käyttäytyi varovasti,
tehden huomioita, kuunnellen ja koettaen ymmärtää, ennenkuin lausui
mielipiteitään, niin kauan kuin ei tunnettu hänen teoksiaan eikä hänen
pohjimmaisia ajatuksiaan, oli hän vielä sangen suosittu. Ranskalaiset
olivat hänelle kiitollisia siitä, ettei hän ollut voinut jäädä Saksaan.
Varsinkin pitivät ranskalaiset muusikot ikäänkuin kunnianosoituksena
itselleen niitä kohtuuttomia tuomioita, joita Christophe oli
langettanut saksalaisesta musiikista: -- (kysymyksessä olevat tuomiot
olivat jo vanhoja ja Christophe olisi tuskin ainoatakaan niistä enää
allekirjoittanut: joitakuita artikkeleita, jotka oli taannoin julkaistu
eräässä saksalaisessa aikakauskirjassa ja joiden paradokseja Sylvain
Kohn oli liioitellen levittänyt). -- Christophe herätti mielenkiintoa
eikä ollut haitaksi; hän ei vallannut kenenkään paikkaa. Hänestä olisi
varsin helposti tullut nurkkakunnan suurmies. Hänen ei olisi vain
pitänyt kirjoittaa mitään, tai kirjoittaa mahdollisimman vähän ja olla
ennenkaikkea esityttämättä teoksia sekä ruokkia ideoillaan Goujart'ia
ja hänen kaltaisiaan, koko tuota loisjoukkoa, joka oli ottanut
tunnuslauseekseen tuon tunnetun säkeen (muuttaen sitä hieman):

"_Minun lasini on pieni; mutta minä juon_... toisten lasista".

Voimakas persoonallisuus säteilee aina vaikutustaan varsinkin
nuoriin ihmisiin, jotka tuntevat enemmän kuin toimivat. Heitä ei
puuttunut Christophe'inkaan ympäriltä. Ne olivat yleensä noita
joutilaita, tahdottomia, päämäärättömiä olentoja, joilla ei ole mitään
elämänpohjaa, jotka pelkäävät työpöytää ja yksinäisyyttä, jotka alati
vetelehtivät nojatuoleissa, jotka harhailevat kahviloista teattereihin,
koettaen kaikilla mahdollisilla tekosyillä karttaa kotiin menoa,
jotteivät tarvitsisi katsoa kasvoista kasvoihin itseään. He tulivat,
istuutuivat ja kuluttivat tuntikausia typerillä jaaritteluilla,
joita seurasi kuvottava äitelyyden, kyllästyksen ja samalla nälkään
nääntymisen tunne, joita halusi jatkaa ja jotka samalla innoittivat.
He liehuivat Christophe'in ympärillä kuten Goethen villakoira,
he muistuttivat "tähysteleviä toukkia", jotka vaanivat sieluja
ahmaistakseen ne ja voidakseen tarrautua kiinni elämään.

Joku turhamainen hölmö olisi nauttinut tästä loiseläinhovista.
Mutta Christophe ei halunnut näytellä epäjumalan osaa. Häntä
aivan pöyristytti näiden ihailijoidensa idioottiset saivartelut,
jotka näkivät kaikessa, mitä hän teki, tolkuttomia tarkoituksia,
renanismia, nietzscheläisyyttä ja hermafrodiittisuutta. Hän ajoi
heidät ulos. Hän ei ollut luotu näyttelemään passiivista osaa. Koko
hänen olemuksensa janosi toimintaa. Hän teki huomioita ymmärtääkseen;
ja hän tahtoi ymmärtää voidakseen toimia. Vapaana koulukuntien
orjuudesta ja ennakkoluuloista hän otti selvän kaikesta, luki kaikkea
ja tutki kaikkia taiteensa alaan kuuluvia ajatusten ilmenemismuotoja
ja ilmaisukeinoja muissa maissa ja muilta ajoilta. Hän omisti
kaiken, minkä havaitsi tehokkaaksi ja todelliseksi. Aivan toisin
kuin ne ranskalaiset taiteilijat, joita hän tutki, jotka olivat
näppäriä keksimään uusia muotoja, jotka tuhlasivat kaiken voimansa
keksintöihin ja jättivät ne keskeneräisiksi, tavoitteli hän paljoa
vähemmän uutuuksia musikaalisen ilmaisun alalla kuin voimakasta
ilmaisutapaa; hän ei halunnut olla erikoinen, hän halusi olla
väkevä. Tämä intohimoinen voima soti ranskalaisen nerouden hienoutta
ja kohtuullisuutta vastaan. Hän halveksi tyyliä tyylin vuoksi ja
taidetta taiteen vuoksi. Parhaat ranskalaiset taiteilijat tekivät
häneen korusepän vaikutuksen. Eräs täydellisimmistä pariisilaisista
runoilijoista oli huvikseen sepittänyt "nykyaikaisen ranskalaisen
runouden työluettelon tuotteineen ja palkkoineen"; hän luetteli
"kristallikruunuja, itämaisia kankaita, kulta- ja pronssimedaljongeja,
silkkipitsejä vanhoja muoreja varten, monivärisiä veistokuvia ja
kukillisia fajanssiteoksia", joita sen tai sen hänen kanssaveljensä
tehdas tuotti. Itsensä hän esitti "suuren kirjallisen työpajan
nurkassa parsimassa vanhoja seinäverhoja tai puhdistamassa ruosteesta
käyttökelvottomia pertuskoita". -- Tämä hahmoittelu, jonka mukaan
taiteilija on hyvä työmies, joka pyrkii yksinomaan täydentämään
ammattitaitoaan, osoitti eräänlaista suurpiirteisyyttä. Mutta se ei
tyydyttänyt Christophe'ia; vaikka hän myönsikin sille ammatillista
arvoa, halveksi hän sitä elämän köyhyyttä, jota se tavallisesti peitti.
Hän ei käsittänyt, että kirjoitettiin kirjoittaakseen, että puhuttiin
puhuakseen. Hän ei puhunut sanoja, hän esitti -- tai tahtoi esittää --
asioita:

    Ei dice cose, e voi dite parole...

Tämän levon-ajanjakson jälkeen, jolloin Christophe oli vain imenyt
itseensä uutta maailmaa, heräsi hänen sielussaan äkkiä luomistarve. Se
vihamielinen ympäristö, jossa hän tunsi Parisissa elävänsä, kasvatti
hänen voimansa satakertaiseksi ja lujitti hänen persoonallisuuttaan.
Intohimot tulvivat yli äyräittensä ja vaativat käskevästi ilmaisua.
Ne olivat monenlaisia, ja kaikki kannustivat häntä samalla hehkulla.
Hänen täytyi takoa teoksia, joihin hän saattoi purkaa kaiken sen
rakkauden, joka paisutti hänen sydäntään, ja myös vihan, tahdon ja
kieltäymyksen ja kaikki ne demoonit, jotka hänessä taistelivat ja
joilla oli sama elämisen oikeus. Tuskin oli hän keventänyt sydäntään
purkamalla intohimonsa johonkin teokseen, -- (eikä hänellä edes aina
ollut kärsivällisyyttä jatkaa teosta loppuun saakka) -- kun hän jo
heittäytyi päinvastaisen intohimon valtaan. Mutta vastakohtaisuus oli
vain näennäinen: vaikka hän aina muuttuikin, pysyi hän kuitenkin aina
samana. Kaikki hänen teoksensa olivat eri teitä, jotka johtivat samaan
päämäärään; hänen sielunsa oli vuori: sen kaikkia teitä myöten hän
kapusi ylös; toiset viivähtivät varjossa sulavasti mutkitellen; toiset
nousivat rajusti ja jyrkästi kohti aurinkoa; kaikki johtivat Jumalaan,
joka asusti vuoren huipulla. Rakkaus, viha, tahto, kieltäymys, kaikki
inhimilliset voimat, jotka täydelleen valtaavat sydämen, koskettavat
ikuisuutta ja ovat jo osallisia siitä. Jokainen kantaa ikuisuutta
itsessään: uskovainen ja uskoton, se, joka näkee elämän kaikkialla, se,
joka kieltää sen kaikkialla, ja se, joka epäilee kaikkea, sekä elämää
että kieltämistä. Niin myös Christophe, jonka sielu syleili yhtaikaa
kaikkia näitä vastakohtia. Kaikki vastakohdat sulautuvat ikuiseen
Voimaan. Christophe'ista oli tärkeintä herättää tämä Voima itsessään
ja muissa, heittää puusylyyksiä roviolle, jotta ikuisuus leimahtaisi
liekkiin Suuri liekki oli syttynyt hänen sydämessään keskellä Pariisin
hekumallista yötä. Hän luuli vapautuneensa kaikesta uskosta, ja hän
olikin täydellinen uskon soihtu.

Mikään ei ollut sen paremmin omiaan saattamaan häntä pariisilaisen
ironian maalitauluksi. Usko on niitä tunteita, joita hienostunut
seurapiiri kaikkein vähimmin antaa anteeksi: sillä se on itse sen
kadottanut, eikä se salli sitä muidenkaan omistavan. Useimpien ihmisten
kuurossa tai pilkallisessa vihamielisyydessä nuoruuden unelmia kohtaan
piilee suureksi osaksi katkera ajatus siitä, että he itsekin kerran
ovat olleet samanlaisia, että heilläkin on ollut kunnianhimonsa,
jonka ovat jättäneet toteuttamatta. Kaikki ne, jotka ovat kieltäneet
sielunsa, kaikki ne, jotka ovat kantaneet sielussaan teosta, jota
eivät ole valmistaneet, vaan sensijaan valinneet varman, helpon ja
kunnioitetun elämän, ajattelevat:

-- Koska minä en ole voinut tehdä, mitä olen uneksinut, miksi saisivat
sen muut tehdä? Minä en tahdo, että he onnistuvat.

Miten paljon Hedda Gablereita onkaan ihmisten joukossa! Mitä salaista
sotaa käydäänkään uusien ja vapaiden voimien hävittämiseksi, mitä
taitoa käytetäänkään niiden tappamiseksi hiljaisuudella, ironialla,
kulutuksella, mielenmasennuksella -- ja petollisilla viettelyksillä
otolliseen aikaan!...

Sitä tyyppiä on kaikissa maissa. Christophe tunsi sen, sillä hän oli
tavannut sitä Saksassa. Sellaista väkeä vastaan oli hän panssaroitu.
Hänen puolustusmenetelmänsä oli yksinkertainen: hän teki ensimäisenä
hyökkäyksen; heti kun he alkoivat lähennellä, julisti hän heille sodan;
hän teki vaaralliset ystävänsä vihollisikseen. Mutta jos tämä suora
politiikka suojelikin mitä tehokkaimmin hänen persoonallisuuttaan, ei
se ollut omiaan helpottamaan hänen taiteellista uraansa. Hän uudisti
Saksassa tekemänsä erehdykset. Hän ei sille mitään mahtanut. Yksi ainoa
seikka oli muuttunut: hänen mielialansa, joka oli sangen iloinen.

Hän tulkitsi hilpeänä kaikille, jotka kuulla halusivat,
punnitsemattomia arvostelujaan ranskalaisista taiteilijoista, ja hän
sai siten paljon vihamiehiä. Hän ei edes välittänyt hankkia, kuten
muut, harkitsevat miehet, jonkun pienen nurkkakunnan kannatusta
itselleen. Hänen ei olisi ollut vaikeata kerätä ympärilleen
taiteilijoita, jotka olisivat olleet valmiit ihailemaan häntä, kunhan
hän olisi ihaillut heitä. Olipa niitäkin, jotka ihailivat häntä jo
etukäteen, toivoen saavansa vastaihailua. He pitivät niitä, joita he
kiittivät, ikäänkuin velallisina, joilta he ajan tullen saattoivat
vaatia takaisin saataviaan. Ne olivat hyvin sijoitettuja rahoja. --
Mutta Christophe'iin nähden ne olivat huonosti sijoitettuja. Hän ei
koskaan maksanut takaisin. Hän oli sitä pahempi kyllin hävytön pitämään
keskinkertaisina niiden teoksia, jotka pitivät hänen teoksiaan hyvinä.
He kantoivat häntä kohtaan kaikessa hiljaisuudessa leppymätöntä vihan
kaunaa ja päättivät tilaisuuden tullen maksaa hänelle samalla mitalla.

Muiden kömpelyyksiensä ohella Christophe teki sen virheen, että
ryhtyi sotimaan Lucien Lévy-Coeur'iä vastaan. Hän kohtasi hänet
kaikkialla, eikä hän voinut salata liioittelevaa vastenmielisyyttänsä
tätä hyvänsävyistä ja kohteliasta miestä kohtaan, joka ei näyttänyt
ketään kohtelevan huonosti, joka pikemmin näytti olevan parempi
ihminen kuin hän ja joka ainakin paljoa paremmin kuin hän osasi
pysyä kohtuuden rajoissa. Christophe kiihoitti häntä väittelyihin;
ja vaikka väittely sukeutuikin aivan merkityksettömistä seikoista,
sai se aina Christophe'in vaikutuksesta äkkiä kiihkeän sävyn, joka
ihmetytti kuulijakuntaa. Näytti siltä, kuin Christophe olisi käyttänyt
hyväkseen kaikkia mahdollisia tekosyitä hyökätäkseen pää kumarassa
Lucien Lévy-Coeur'in kimppuun; mutta tämä väisti aina hänen iskunsa.
Christophe'in vastustaja oli niin taitava, että silloinkin, kun syy
varmasti oli tämän, hän kuitenkin aina osasi näytellä jalomielisen
osaa; hän puolustautui niin kohteliaasti, että Christophe'in
käytöstavan puutteet pistivät sitä enemmän silmään. Christophe, joka
muuten puhui sangen huonosti ranskaa ja käytti murteellisia, vieläpä
varsin karkeitakin sanoja, jotka hän oli heti oppinut ja joita hän
käytti taitamattomasti kuten useat ulkolaiset, ei kyennyt tekemään
tyhjäksi Lucien Lévy-Coeur'in taktiikkaa; hän taisteli raivoisasti tätä
iroonista lempeyttä vastaan. Hän oli kaikkien mielestä väärässä: kukaan
ei käsittänyt, mitä hän hämärästi tunsi: tämän lempeyden tekopyhyyttä,
joka kohdattuaan voiman, jota se ei kyennyt vahingoittamaan, koetti
tukahuttaa sen kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei pitänyt kiirettä,
hän luotti ajan voimaan samoin kuin Christophe'kin; mutta hän repi
alas, sen sijaan kuin Christophe rakensi. Hän sai helposti hänestä
erotetuksi Sylvain Kohnin ja Goujart'in, samoin kuin hän oli vähitellen
syrjäyttänyt hänet Stevens'ien salongista. Lucien Lévy-Coeur loi
tyhjyyttä hänen ympärilleen.

Christophe auttoi itse häntä siinä. Hän ei tehnyt kenenkään mieliksi,
sillä hän ei yhtynyt mihinkään puolueeseen tai oli pikemmin kaikkia
puolueita vastaan. Hän ei pitänyt juutalaisista; mutta vielä
vähemmän hän sieti antisemiittejä. Hän tunsi vastenmielisyyttä tuota
pelkuruutta kohtaan, jolla suuret joukot nousevat mahtavaa vähemmistöä
vastaan, ei siksi, että se on huono, vaan siksi, että se on mahtava,
tuota vetoamista kohtaan alhaisiin kateuden ja vihan vaistoihin.
Niinpä pitivät juutalaiset häntä antisemiittinä ja antisemiitit
juutalaisena. Mitä taiteilijoihin tulee, näkivät he hänessä vihollisen.
Christophe tekeytyi taiteessaan saksalaisemmaksi kuin hän olikaan.
Vastustaakseen eräiden pariisilaisten säveltäjien musiikissa ilmenevää
järkähtämätöntä mielenrauhaa, hän ylisti rajua tahtoa, miehekästä ja
tervettä pessimismiä. Milloin iloa esiintyi, tapahtui se mauttomasti
plebeijisellä tulisuudella, joka oli omiaan suuresti ärsyttämään
kansankonserttien ylimyksellisiä suojelijoita. Muoto oli etevää
ja karua. Jonkinlaisesta vastavaikutuksesta hän miltei tavoitteli
näennäistä tyylillistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä
ulkopuolista alkuperäisyyttä kohtaan, minkä täytyi loukata ranskalaisia
säveltäjiä. Ne harvat heistä, jotka saivat kuulla joitakuita hänen
teoksiaan, liittivät hänet, lähemmältä niitä tarkastamatta, sen
halveksunnan piiriin, jota he osoittivat nykyaikaisen saksalaisen
musiikin myöhäsyntyiselle wagnerismille. Christophe ei siitä
välittänyt; hän nauroi sydämessään ja toisti erään viehättävän
ranskalaisen renesanssisäveltäjän säkeitä, -- jotka hän oli sovittanut
itseensä:

    Käy tietäs, käy, älä huoli, jos sanotaan:
    Christophe'illa tuolla ei kontrapunktia toisten,
    ei toisten harmoniaa ole laisinkaan.
    Mull' onhan jotain, jota muilta puuttuu.

Mutta kun hän koetti saada teoksiaan esitetyksi konserteissa, huomasi
hän ovet suljetuiksi. Oli jo kylliksi työtä nuorten ranskalaisten
säveltäjien teosten esittämisessä -- tai esittämättä jättämisessä, --
jotta olisi huolehdittu jonkun tuntemattoman saksalaisen teoksista.

Christophe heitti yritykset sikseen. Hän sulkeutui huoneeseensa ja
ryhtyi työhön. Vähät välitti hän siitä kuulivatko pariisilaiset
hänen teoksiaan vai ei. Hän kirjoitti omaksi nautinnokseen, eikä
menestyäkseen. Tositaiteilija ei huolehdi teostensa tulevaisuudesta.
Hän muistuttaa niitä renesanssitaiteilijoita, jotka maalasivat
huolettomina talojen fasaadeihin, vaikka tiesivät, ettei heidän
maalauksistaan kymmenen vuoden päästä ollut enää mitään jälellä.
Christophe työskenteli siis kaikessa rauhassa, odotellen alistuvana ja
hyvätuulisena parempia aikoja, kun hän äkkiä sai apua odottamattomalta
taholta.



Christophe tunsi näihin aikoihin vetoa dramaattista muotoa kohtaan. Hän
ei vielä rohjennut täydellisesti antautua sisäisen lyyrillisen tulvansa
valtaan. Hänen täytyi johtaa sitä määrättyjen aiheiden kanaviin. Ja
epäilemättä on nuoren neron, joka ei vielä ole itsensä herra, joka
ei vielä edes täydellisesti tunne itseään, hyvä luoda vapaaehtoisia
rajoja, joihin sulkea sielunsa, joka muuten karkaisi häneltä itseltään.
Ne ovat välttämättömiä sulkuja ja patoja, joilla ajatusten tulvaa
saattaa johtaa. -- Onnettomuudeksi ei Christophe tuntenut ketään
runoilijaa; hänen täytyi itsensä veistää aiheet legendoista tai
historiasta.

Niistä näyistä, jotka jo joitakuita kuukausia olivat väikkyneet hänen
mielessään, olivat muutamat raamatullisia kuvia. -- Raamattu, jonka
hänen äitinsä oli antanut hänelle ikäänkuin maanpakotoveriksi, oli
ollut hänelle lähteenä moniin unelmiin. Vaikka hän ei lukenutkaan
tätä hebrealaista Iliaadia uskonnollisella mielellä, oli se kuitenkin
hänelle jonkinlaisena siveellisen tai paremmin sanoen elämän tarmon
lähteenä, jossa hän joka ilta pesi alastoman sielunsa puhtaaksi
Pariisin ryvettävästä savesta ja liasta. Hän välitti vähät kirjan
pyhästä tarkoituksesta; mutta se oli kuitenkin hänelle pyhä kirja sen
koskemattoman luonnon ja alkuperäisen yksilöllisyyden vuoksi, joka
siitä henki häntä vastaan. Hän imi itseensä noita hymnejä, joissa maa
hehkui uskoa, vuoret vapisivat, taivaat riemuitsivat ja leijonat olivat
ihmisenkaltaisia.

Eräs niistä Raamatun henkilökuvista, joita kohtaan hän tunsi erikoista
hellyyttä, oli nuori David. Hän ei kuvitellut Davidille firenzeläisen
katupojan iroonista hymyä, ei sitä traagillista jännitystä, jonka
Verrocchio ja Michelangelo olivat antaneet yleville teoksilleen,
joita hän ei lainkaan tuntenut. Hän näki _Davidinsa_ pienenä,
runollisena, puhdassydämisenä paimenena, jossa uinaili etelämaisen
Siegfriedin sankaruus, joka oli hienostuneempaa rotua, kauniimpi
ja sopusointuisempi sekä ruumiiltaan että ajatuksiltaan. -- Sillä
Christophe saattoi mielin määrin kapinoida latinalaista henkeä
vastaan: hänen tietämättään oli tämä henki alkanut vaikuttaa häneen.
Ei ainoastaan taide vaikuta taiteeseen, eikä ainoastaan ajattelu, vaan
kaikki, mikä ihmistä ympäröi: -- ihmiset, esineet, eleet, liikkeet,
ääriviivat, kunkin kaupungin valo. Pariisin ilmapiiri on sangen sakea:
se muovaa kapinallisimmat sielut. Ja germaanisen sielun vastarinta
on kaikkein heikoin: se verhoutuu turhaan kansalliseen ylpeyteensä,
se on kaikista eurooppalaisista sieluista herkin menettämään
kansallisuutensa. Christophe'in sielu oli jo alkanut, ilman että hän
sitä aavistikaan, omaksua itselleen latinalaisen taiteen kirkkautta,
kohtuullisuutta, tunneälyä, vieläpä jossain määrin plastillista
kauneuttakin, jota se ei olisi ilman sitä koskaan saavuttanut. Hänen
Davidinsa oli siitä todistuksena.

Hän oli aikonut kuvata useampia episoodeja Dadivin nuoruudesta:
kohtausta Saulin kanssa, taistelua Goliathia vastaan; hän oli jo
aloittanut ensimäistä näistä näytöksistä. Hän oli kuvitellut sen
sinfooniseksi tauluksi, jossa oli kaksi henkilöä.

Tuo pieni paimen makasi yksinäisellä ylängöllä kukkivan kankaan
keskellä ja uneksi auringonpaisteessa. Kirkas valo, hyönteisten
surina, huojuvan heinän hiljainen kahina, laitumella käyvän karjan
hopeasointuinen kellonkilke ja maan voima tuudittivat nuorukaisen
unelmia hänen siinä uinuessaan tietämättömänä jumalallisesta
kutsumuksestaan. Vaivattomasti yhtyivät hänen äänensä ja hänen huilunsa
säveleet hiljaisuuden sopusointuun; ja tämä laulu ilmaisi niin tyyntä,
niin kirkasta iloa, ettei sitä kuunnellessa ajatellut iloa eikä surua,
vaan tuntui siltä, että niin tuli olla, eikä toisin voinut ollakaan. --
Äkkiä peittyi kangas suuriin varjoihin; ilmassa vaikeni; elämä tuntui
vetäytyvän maan laskimoihin. Huilun laulu yksin kaikui rauhallisena.
Saul kulki houreissaan ohi. Mielipuolinen kuningas, jota tyhjyys
jäyti, riehui rauhattomana kuin raivoisa liekki, joka polttaa itseään
ja jota myrsky kiskottaa. Hän rukoili, kirosi, haastoi taisteluun
tyhjyyden, joka häntä ympäröi ja jota hän kantoi sielussaan. Ja kun
hän hengästyneenä heittäytyi kankaalle, kuului taas hiljaisuuden
keskeltä pienen paimenen hymyilevä, rauhallinen laulu, joka oli koko
ajan soinut. Silloin Saul tukahutti riehuvan sydämensä rajun tykinnän
ja tuli hiljaa lepäävän nuorukaisen luo; hän katseli häntä ääneti; hän
istuutui hänen viereensä ja laski kuumeisen kätensä paimenen otsalle.
Hämmentymättä kääntyi David ja katsoi hymyillen kuninkaaseen. Hän
nojasi päänsä Saulin polville ja jatkoi soittoaan. Ilta alkoi hämärtyä;
David nukahti lauluunsa, ja Saul itki. Ja tähtikirkkaassa yössä kaikui
jälleen henkiin heränneen luonnon tyynen ilon hymni ja toipuvan sielun
kiitoslaulu.

Kirjoittaessaan tätä näytöstä oli Christophe kokonaan oman ilonsa
vallassa; hän ei ollut lainkaan ajatellut teoksensa esittämistä;
varsinkaan ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt ajatus, että sitä
voitaisiin näytellä. Hän ajatteli, että se voitaisiin esittää jossakin
konsertissa, jos joku suvaitsisi mieltyä siihen.

Kun hän eräänä iltana puhui siitä Achille Roussin'ille ja tämän
pyynnöstä koetti antaa siitä hänelle käsityksen pianolla, hän hämmästyi
suuresti nähdessään Roussin'in tulisesti innostuvan teokseen ja
selittävän, että se täytyi kaikella muotoa saada esitetyksi jollakin
pariisilaisella näyttämöllä, ja että hän ottaisi asian toimittaakseen.
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän jonkun päivän päästä huomasi, että
Roussin otti asian vakavalta kannalta; ja hänen hämmästyksensä nousi
huippuunsa, kun hän sai kuulla, että Sylvain Kohn, Goujart ja Lucien
Lévy-Coeur'kin olivat teokseen innostuneita. Hänen täytyi myöntää, että
rakkaus taiteeseen sulatti näiden miesten henkilökohtaisen kaunan häntä
kohtaan: hän ihmetteli sitä suuresti. Hän itse oli kaikkein vähimmin
innostunut teoksen esittämiseen. Se ei ollut ensinkään tehty teatteria
varten: oli suotta sitä näytellä ja melkeinpä sopimatonta. Mutta
Roussin oli niin itsepintainen, Sylvain Kohn niin vakuuttava ja Goujart
niin varma, että Christophe antoi houkutella itsensä. Hän oli veltolla
tuulella ja hän halusi kiihkeästi kuulla sävellystään esitettävän!

Kaikki oli helppoa Roussin'ille. Johtaja ja taiteilijat koettivat tehdä
hänelle mieliksi. Eräs sanomalehti järjesti parhaillaan juhlamatineaa
erään hyväntekeväisyyslaitoksen hyväksi. Päätettiin esittää David tässä
juhlatilaisuudessa. Kerättiin hyvä orkesteri. Ja mitä laulajiin tuli,
sanoi Roussin löytäneensä aivan ihanteellisen Davidin osan tulkitsijan.

Harjoitukset alettiin. Orkesteri suoriutui varsin hyvin ensimäisestä
harjoituksesta, vaikkakin se ranskalaiseen tapaan oli kuriltaan hieman
löyhä. Saulin ääni oli hieman rasittunut, mutta muuten kiitettävä;
ja hän oli taitava ammatissaan. Davidina oli kaunis, kookas, lihava,
sopusuhtainen nainen, jolla oli tunteileva ja jokapäiväinen ääni, jolla
hän kankeasti ja mahtailevasti lauloi melodraamallisin äänenvärinöin
ja varieteemaisin liehivin elein. Christophe virnisti. Heti ensi
tahdit kuultuaan havaitsi Christophe, ettei osaa voinut jättää tämän
laulajattaren käsiin. Ensimäisen orkesteripaussin aikana meni hän
tapaamaan impressaariota, jolla oli huolenaan konsertin käytännöllinen
järjestely ja joka oli Sylvain Kohnin kanssa läsnä harjoituksessa.
Nähdessään hänen tulevan, sanoi impressaario hänelle kasvot loistavina:

-- No, oletteko tyytyväinen?

-- Kyllä, sanoi Christophe, ehkäpä tästä selvitään. Eräs seikka vain
ei menettele: laulajatar. Täytyy hankkia toinen. Sanokaa se hänelle
kohteliaasti; onhan teillä tottumusta... Te löydätte kyllä helposti
toisen.

Impressaario ällistyi; hän katsahti Christophe'iin aivankuin ei olisi
uskonut, että tämä puhui tosissaan; ja hän sanoi:

-- Eihän se ole mahdollista!

-- Miksi se ei olisi mahdollista? kysyi Christophe. Impressaario ja
Sylvain Kohn vaihtoivat ovelan katseen keskenään, ja edellinen jatkoi:

-- Hänellähän on suuret lahjat!

-- Hänellä ei ole lainkaan lahjoja, sanoi Christophe.

-- Mitä!... Niin kaunis ääni!

-- Hänellä ei ole lainkaan ääntä.

-- Ja hän on lisäksi erittäin kaunis!

-- Siitä minä viis.

-- Ei se ole haitaksi ainakaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen.

-- Minä tarvitsen Davidin ja Davidin, joka osaa laulaa; en tarvitse
kauniita Helenoita, sanoi Christophe.

Impressaario siveli hämillään nenäänsä:

-- Se on ikävää, perin ikävää,... sanoi hän. Hän on mainio
taiteilija... Sen voin vakuuttaa teille! Ehkei hän ole oikein kunnossa
tänään. Teidän tulee vielä yrittää.

-- Kernaasti, sanoi Christophe; mutta se on vain ajan hukkaa.

Hän jatkoi harjoitusta; mutta laulu vain huononi. Hänen oli vaikeata
sietää sitä loppuun saakka. Hän kävi kärsimättömäksi; hänen
huomautuksensa laulajattarelle, jotka aluksi olivat olleet kylmiä,
mutta kohteliaita, muuttuivat kuiviksi ja teräviksi, huolimatta
siitä, että laulajatar silminnähtävästi ponnisti voimiaan ollakseen
hänelle mieliksi, ja huolimatta niistä silmäyksistä, joita hän loi
häneen lumotakseen hänet. Impressaario keskeytti varovaisuuden vuoksi
harjoituksen, kun kaikki näytti uhkaavan mennä myttyyn. Lieventääkseen
sitä ikävää vaikutelmaa, jonka Christophe'in huomautukset olivat
tehneet laulajattareen, liehui impressaario hänen ympärillään ja
tuhlasi hänelle kömpelöitä kohteliaisuuksia. Christophe, joka seurasi
tätä peliä, salaamatta kärsimättömyyttään, viittasi häntä käskevästi
luokseen ja sanoi:

-- Ei kannata tuhlata sanoja. Minä en tyydy tähän henkilöön. Se on
harmillista, myönnän sen; mutta minä en ole häntä valinnut. Järjestäkää
asia, miten parhaiten taidatte.

Impressaario kumarsi ikävystyneenä ja sanoi välinpitämättömästi:

-- Minä en mahda mitään. Kääntykää hra Roussin'in puoleen.

-- Mitä hra Roussin siitä piittaa? kysyi Christophe. En halua
ikävystyttää häntä näillä asioilla.

-- Eivät ne häntä ikävystytä, sanoi Sylvain Kohn iroonisesti.

Ja hän osoitti hänelle Roussin'iä, joka parhaiksi saapui.

Christophe meni häntä vastaan. Roussin, joka oli loistavalla tuulella,
huudahti:

-- Mitä! Onko jo lopussa? Toivoin vielä kuulevani yhden osan. No, rakas
mestarini, mitä sanotte siitä? Oletteko tyytyväinen?

-- Kaikki käy sangen hyvin, sanoi Christophe. En saata teitä kylliksi
kiittää...

-- Älkää! Älkää!

-- Yksi ainoa seikka ei menettele.

-- Sanokaa, sanokaa. Järjestämme kaiken. Haluan, että voitte olla
tyytyväinen.

-- Niin, tarkoitan laulajatarta. Näin meidän kesken, hän on inhoittava.

Roussin'in iloiset kasvot jäykistyivät äkkiä. Hän sanoi tuimalla
äänellä:

-- Saatte minut hämmästymään.

-- Hän ei ole minkään arvoinen, ei kelpaa mihinkään, jatkoi Christophe.
Hänellä ei ole ääntä, ei makua, ei taitoa, ei lahjojen varjoakaan.
Olipa onni, että ette olleet äsken häntä kuulemassa!

Roussin'in ilmeet yhä enemmän nyrpistyivät. Hän keskeytti
Christophe'in, sanoen äreällä äänellä:

-- Minä tunnen nti de Sainte-Ygraine'in. Hän on erittäin lahjakas
taiteilijatar. Minä ihailen häntä sangen suuresti. Kaikki
pariisilaiset, joilla on makua, ovat samaa mieltä kuin minä.

Hän käänsi selkänsä Christophe'ille, joka näki hänen tarjoavan
käsivartensa näyttelijättärelle ja poistuvan hänen kanssansa. Kun
Christophe seisoi siinä ällistyneenä, tarttui Sylvain Kohn, joka
nautinnolla oli katsellut näytelmää, hänen käsivarteensa ja sanoi
nauraen, heidän laskeutuessaan yhdessä teatterin portaita:

-- Te ette siis tiedä, että hän on Roussin'in rakastajatar?

Christophe ymmärsi. Näytelmä olikin siis puuhattu häntä, eikä suinkaan
Christophe'ia varten! Hänelle selvisi nyt, miksi Roussin oli niin
innostunut asiaan ja miksi hän ei säästänyt uhrauksia, sekä myös hänen
apulaistensa into. Sylvain Kohn kertoi hänelle Sainte-Ygraine'in
tarinan: hän oli ollut varietee-diiva ja esiintynyt menestyksellä
useissa sen lajin teattereissa; sitte hänet oli vallannut kunnianhimo,
kuten usean hänen kaltaisensa, esiintyä jollakin näyttämöllä, joka
olisi arvokkaampi hänen lahjoilleen. Hän luotti siihen, että Roussin
toimittaisi hänet Oopperaan tai Koomilliseen oopperaan; ja Roussin,
joka ei parempaa toivonut, piti Davidin esitystä sopivana tilaisuutena
jolla voisi vaaratta näyttää pariisilaiselle yleisölle uuden
tragediennen lyyrillisiä lahjoja osassa, joka ei juuri laisinkaan
vaatinut dramaattista toimintaa, ja joka salli hänen muotojensa
kauneuden esiintyä täydessä valaistuksessaan.

Christophe kuunteli tarinan loppuun saakka; sitte hän irroittautui
Sylvain Kohnin käsikoukusta ja purskahti nauruun. Hän nauroi kauan.
Lakattuaan nauramasta sanoi hän:

-- Te tympäisette minua. Te tympäisette minua kaikki. Taide ei merkitse
teille mitään. Kaikessa ovat aina vain naiset kysymyksessä. Kokonainen
ooppera esitetään jonkun tanssijattaren tai laulajattaren vuoksi,
jonkun herran rakastajattaren tai rouvan rakastajan vuoksi. Te ette
ajattele muuta kuin sikamaisuuksia. En voi suuttuakaan teihin: te
olette kerta kaikkiaan sellaisia ja saatte sellaisiksi jäädä, jos se
teitä huvittaa. Rypekää vain kaukalossanne. Mutta erotkaamme: me emme
ole luodut elämään yhdessä. Hyvästi.

Hän jätti Kohnin; ja kotia tultuaan hän kirjoitti Roussin'ille, että
hän peruuttaa teoksensa esittämisen, peittelemättä häneltä edes niitä
syitä, jotka sen aiheuttivat.

Tällä teollaan rikkoi Christophe välinsä Roussin'iin ja koko hänen
nurkkakuntaansa. Hän sai kohta tuntea sen seurauksia. Sanomalehdet
olivat jo pitäneet pientä melua aiotusta esityksestä, ja nyt
laverreltiin säveltäjän ja laulajattaren välisestä riidasta.
Muuan konsertin johtaja otti esittääkseen teoksen eräässä
sunnuntaimatineassaan. Tämä menestys muodostui kuitenkin täydelliseksi
onnettomuudeksi Christophe'ille. Teos esitettiin -- mutta sille
vihellettiin. Kaikki laulajattaren ystävät olivat päättäneet
läksyttää tuota hävytöntä säveltäjää; ja muu osa yleisöä, joka
piti tuota sinfoonista runoelmaa ikävänä, yhtyi kernaasti pätevien
henkilöiden tuomioon. Kaiken muun onnettomuuden lisäksi oli Christophe
ollut kyllin varomaton, suostuessaan näyttämään esittäjäkykyään
ja soittamaan samassa konsertissa piano-osat eräästä fantasiasta
pianolle ja orkesterille. Yleisön pahansuopa mieliala, jota Davidin
esityksen aikana oli hillinnyt halu säästää esittäjiä, purkautui
täysin valloilleen tekijän itsensä esiintyessä, -- jonka soitto
ei muuten ollut aivan moitteetonta. Christophe, jota yleisön melu
hermostutti, katkaisi äkkiä soittonsa keskellä kappaletta ja luoden
karkeanpilkallisen katseen kuulijakuntaan, joka heti oli käynyt
äänettömäksi, alkoi soittaa renkutusta: _"Malbrough lähti sotaan!"_ --
ja sanoi senjälkeen ilkeästi:

-- Sellainen teille kelpaa!

Sitte hän nousi ja lähti.

Syntyi kauhea hälinä. Huudettiin, että hän oli loukannut yleisöä, ja
että hänen täytyi tulla julkisesti pyytämään anteeksi. Seuraavana
päivänä mestasivat sanomalehdet yhteen ääneen tuon kummallisen
saksalaisen, josta pariisilainen hyvä maku oli langettanut tuomionsa.

Ja sitte oli jälleen hänen ympärillään täysi tyhjyys. Hän oli taas
yksin, hän oli entistä yksinäisempi tuon vieraan, vihamielisen
kaupungin keskellä. Hän ei enää sitä surrut. Hän alkoi uskoa, että se
oli hänen kohtalonsa, että hän saisi koko elämänsä olla yksin.

Hän ei tiennyt, ettei suuri sielu koskaan ole yksin, että vaikka
hän olisikin aivan vailla ystäviä, hän kuitenkin lopulta luo niitä
itselleen, että hän säteilee ympärilleen rakkautta, jota hän on
tulvillaan, ja että hän nytkin, jolloin hän luuli jääneensä yksin
ainaiseksi, oli rikkaampi rakkaudesta kuin maailman onnellisimmat.



Stevens'ien luona oli pieni kolmen, neljäntoista vuotias tyttö, jolle
Christophe oli antanut soitonopetusta samaan aikaan kuin Colette'ille.
Hän oli Colette'in serkku, ja hänen nimensä oli Grazia Buontempi.
Hänellä oli kullalle vivahtava hipiä, viehättävästi rusoittavat
poskipäät, täyteläiset, maalaisen terveet posket, pieni nykerö nenä,
suuri, siropiirteinen, aina hieman avoinna oleva suu, pyöreä, hyvin
vaalea leuka, levolliset, lempeästi hymyilevät silmät ja kaareva otsa,
jota ympäröi runsas, pitkä ja silkinhieno tukka, joka suorina lienteinä
aaltoina laskeutui pitkin poskia. Hän muistutti Andrea del Sarton
pyöreäkasvoisia madonnia, joilla on kaunis, hiljainen katse.

Hän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen
maalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia,
niittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella
kullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi
sypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista.
Kuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien
karkeat huudot:

-- _Ihi!... Fat innanz'!_...

Heinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla.
Ja öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa
kuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden
laukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa
valveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset,
eivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit,
jotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän
suuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.

Pienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty
suurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa,
joka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli
laiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi
usein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa
aivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi
juoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää
ja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli
todellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä
hyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille,
puille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän
ihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin
suuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän
näki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä
seudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan
laahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin
ohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet
kasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa
puistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt;
hän ei peljännyt mitään.

Kerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta.
Hän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka
söi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli
häntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: -- Anna
minulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.

Tyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:

-- Ei saa tulla ilkeäksi.

Silloin lähti kulkuri matkoihinsa.

Grazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen
heikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas,
hauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt
johtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens,
joka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys,
päätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen
suruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens
oli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen:
häntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja
talossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään,
tytärtään ja rakastajiaan; -- sillä häneltäkään ei niitä puuttunut;
hän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla
käytännöllinen ja intohimoinen, -- ja lisäksi sangen turhamainen ja
sangen levoton.

Kun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla
kaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni
luonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin
yhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen,
kun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi:
valtavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan.
Hän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti
häneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in
läsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia,
kun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja
onnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena
astuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli
hän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä
rakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle
jotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta
tukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien,
valkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä
joutessaan sormeansa ulos, -- kääntyi hän alati näytännön kestäessä
Colette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen
osalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle
ruskeilla, kirkkailla silmillään: -- Minä rakastan sinua kovasti.
Kun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän
Colette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli
hänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi,
ja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana
puistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi
hän ilon kirkaisun, -- jota hän sitte häpesi; -- hän oli onnellinen
siitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän
sitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.

Oli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa
lukenut, -- (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), -- jotka
tuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat
sitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän
musiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka
hän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei
tiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.

Muuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika
herkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia
ääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä
helposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia
naurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset
mitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi
lapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle
tuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti
jotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli
aina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan
kaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei
lainkaan ollut.

Hänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin
hyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.

Grazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa
oli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon
yleisön makua, soitti loppumattoman pitkän _adagion_, joka sai koko
seuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas
uudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen.
Rva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia
huvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista
puolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä
suhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli
hänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä
häntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki
kyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi
pois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin
sentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista.
Muutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että
Grazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin
liikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin
lientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi,
että hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva
Stevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä
Christophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin
yhdessä Christophe'in kanssa.

Christophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä,
hänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi
niitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen
kätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen
ne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi
pelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän
harjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä
huudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän
ei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät
kuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja
korosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa
harmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.

Christophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki
vain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta
Christophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni,
hyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta.
Hän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui
luonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. -- Vasta
kun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi
hän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella
intuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta
ja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei
ollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota
häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin
häntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella
pitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella
ankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen
käytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta
ei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna.
Mutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan:
muuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät
kahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella
Graziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta
Grazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta
onnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi
siitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette
sanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma,
ei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.

Hänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin.
Hänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe
kärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli
sitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän
luuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui
tähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe
oli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka
sai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli
raivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla
tuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi
hänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna
oli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon
ääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn,
mitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli
häntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi
kokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti,
ettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia
tai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää
sotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä.
Minkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti
raivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin,
vähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä
herättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in
mieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että
tuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.

Hän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä
Stevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi,
joka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla
maalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa
neurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta
sitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä,
jotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen
isänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän
antoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa
vallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle
hän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:

-- Ota minut takaisin!

Eikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi;
sillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että
Grazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen
luonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi
Pariisiin.

Mutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle
pienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin
valoon. -- Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut
sinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen
nähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli
törkeästi loukkaamalla taiteilijaa... Taiteilija? Hän, joka Grazian
silmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma,
jota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun
saakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja -- kotiin
päästyään -- tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun
hän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan
huoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli
Christophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä
hänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut
tehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä
Pariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:

-- En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä
tänne.

Hänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin
pitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa
epätoivoiseen tahdonponnistukseen.

Grazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen
rakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan
ja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä
päivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko
vähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia.
Maatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia
heinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin
kuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän
keskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut
lainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven
ja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan
aikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti
salavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka
sijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, -- hyvän,
liikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin,
ettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä,
rakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, -- kirje raukan,
joka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.

Sitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in
kaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen
onnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja
hiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana
liekkinä Christophe'in muisto.



Mutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka
etäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin
tärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa
samassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli
tuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen
rinnallaan käsi kädessä.

Hän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut.
Hän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti
hänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi
käydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset
ovat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen
itsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla
oma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: "Jos me luovutamme elämälle
oman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta
varten?" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa
luonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa
kuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän
tarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien
luokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin
pian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin
aurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä
hymyllä.

Miten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin
ollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi
muistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli
Saksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan
heidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa,
heidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän
pienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina
heidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma
noita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen
silmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat
inhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt
enemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut.
Mitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja
nyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden
naurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät
häntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat
hänelle lempeästi hymyillen:

-- Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin
kylliksi kurjuutta... Mutta loppuuhan se kerran...

Hän kuuli valtameren pauhaavan Johann Sebastian Bachin sielussa:
hirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, --
riemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä
lempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, -- kaupunkeja,
jotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista
sulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, -- ihmeellinen
kokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista
elämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia
ennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina
pienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen... -- hän
näki hänet niin selvästi! -- kaksi leukaa, pienet loistavat silmät
ryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, -- synkkänä,
hilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja,
gotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta,
samalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta... -- hän
näki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä
oppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä
kerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa
hän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet
pahanpäiväisesti... -- hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden
lapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi
oli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle
toimeen pieniä konsertteja... Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja,
puutetta, hänen neronsa väheksymistä; -- ja kaiken tuon yläpuolella
hänen musiikkinsa, hänen uskonsa, -- vapautus ja valo, Ilo, jota hän
aavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui,
-- Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka,
nostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa
kautta... Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!...

Christophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin
hyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se
on usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä?
Oleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan
musiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin,
jotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat
nirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat
saksalaisten nerojen virheitä!

-- Pienet raukat! -- ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin
oli ennen ollut yhtä naurettava, -- he löytävät virheitä Wagnerissa
ja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!... Aivankuin
myrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää
järjestystä!...

Hän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä
ei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa:
luodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti
laaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija
ei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa
kuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan
sanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten
ei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää
ole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.

Nyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka
sielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin
suihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä
hän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka
olivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen
tarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän
kaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään
hänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo
ruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva
luostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista,
päivän eri hetkien melu ja vivahdukset, -- hän ei tajunnut niitä
itsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. -- Christophe oli onnellinen.

Hänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän
oli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen
ainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli
matkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli
muuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana
oli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei
soittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa
paremmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme
opetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista
kuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus
olikin hänen varsinainen kutsumuksensa. -- Sinä päivänä, jolloin
hän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe
makeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi,
että hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen
oppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei
häntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava
itselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien
puoleen. Se ei ollut ilahduttavaa... Pff!... Oli turhaa siitä
edeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in
metsään.

Hänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä
kokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin
mehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle
surinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia.
Hypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä... Luokaa sitten
rytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä
yhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä
pariisilaiset!

Kun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä
oli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui
unelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota
lokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät.
Hän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka
ilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat
keskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä,
parasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto.
Gottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso _Jean-Christophe,
III_. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä
hautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, -- koko hänen tuntematon
sukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan
tämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä
hirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin
lapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän
läjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta
hän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin.
Hänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen
armeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän
oli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa,
kokonaista kansaa vastaan.



Hän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, -- joka oli hänelle liian
kallis, -- ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka
muiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto.
Mutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja
näköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre.
Muutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita
hän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla
hänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita
kipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli
käärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut
kallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä
Pariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva
ilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan,
hänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin
puhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.

Hänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran
päivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka
hän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka
hän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka
hän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän
olisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se,
että hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti;
hän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa.
Vatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt
koira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen
henkiset kykynsä pysyivät virkeinä.

Hän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut
kylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän
tuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän
päätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut
mistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän
huomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet
Daniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa
kohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka
hän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin,
mutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei
tahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä
hänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin
mahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä
röyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi
kättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan,
ja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään
työhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään
tästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota
hän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen
tarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan
tilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut
läsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa _David_ esitettiin; ja
se vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan
häntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti
teoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan
henkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään
Christophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä
sanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan
siitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe
oli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan
ystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän
halusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut
kortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi
hänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt
hyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen
kiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt,
vaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti
esittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan
vastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle
seuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi
mandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi
hän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta
osoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla
hänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei
hän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin
piti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin
ne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä
kerran oli hänelle tarjonnut -- ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta
Christophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut
nöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi
hän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä
hänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; -- mutta hän ei
tahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut
Wagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut
taidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota
hän ei ollut ansainnut. -- Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita
hän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht
huomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi
ruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä
aterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti
huomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa
muistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut
noudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään
-- (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); -- mutta hän ei
koskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni
hänen suoliaan.

Christophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut
kustantajat olivat vielä pahempia. -- Oli myöskin rikkaita
dilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen,
eivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in
luokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: -- Mitä! Eikö se ole
kaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, -- (toisin sanoen
kokonaan kirjoitettaviksi); -- ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään
suurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja
siitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen
heistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti
levottomasti, nimitti Christophe'ia heti "rakkaaksi ystäväksi", tarttui
häntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi
hänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin
tällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette
Guilbert... Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa
hänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla.
Loppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia,
jotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä
päivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli
täytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen
äidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei
mistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo
odotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen
turhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle
hieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen
hänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään
Christophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian
arka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja
hän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla,
ei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina
ollut itselläänkään.

Muuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli
tullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka
vuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa.
[Katso _Jean-Christophe, IV._ Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti,
että hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta
äidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen,
jotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli
odottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi
paasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan
edessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään
pyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta
korpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se
ei tullut toista kertaa.

Huolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut
hilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja
puhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään
Berlioz'in sanoilla: "Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden
yläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista
virttä: _Dies irae_..." -- Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa
harmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa
naurunpurskahduksiin.

Christophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: "rakastajan
ura on joutilaiden ja rikkaiden ura". Christophe'in kurjuus,
hänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen
kohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen
luomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua
ajatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän
oli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen
moraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta
ja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä,
ettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne
saaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina
silloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä
nautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja
kun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei
ollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka
saastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen
pohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien
niiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen
jälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen
kulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi
kosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli _nautinto_
-- sen ainoa uskontunnustus. -- Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea,
toivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä
katsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa
on kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on
silloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on
muussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen
nautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman
suurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen
mielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. -- Niin,
heidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!... Mutta eivätkö he
itse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan
"lihavalle" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle "valiojoukolle" kuin
heidän, ja että se on köyhille myrkkyä?...

"Nautinnon ura on rikkaiden ura".



Christophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli
ansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän
oli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan
viimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän
sukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän
janosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että
orkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui
kaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että
jotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta
kuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle;
hän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään
antautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa,
unelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä
hämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia
ja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan
lailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin
muutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä
haltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän
kiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin
ruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja
Christophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä
sympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa
tietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää
mitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta
katkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat
musiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin
olemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta
kuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii
joukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on
liian suuri yksin kannettavaksi.

Näiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi
voidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen
huomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan
pieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään
ymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä,
hänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos
pistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat
hienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat
tuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan
iloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat
noita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa
ehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka
asuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää
vain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken;
he lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.

Christophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen
sydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä
iloa, voimaa ja viihdytystä, -- niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö,
-- sehän on sanomattakin selvää, -- oli heti huomannut, että Christophe
katseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta,
magneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla
melkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa
maun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö
erikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään
huuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti
hän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä
sekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin
kukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän
koetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen;
ja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä
hän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli
tullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan
toisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet -- (Christophe ainakaan)
-- tavata toisiansa poistuttaessa.

Kerran sattui eräässä iltakonsertissa, että he olivat istuutuneet
rinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa
ystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli
paljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka
tahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti.
Hän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan
keskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän
imi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta.
_Tristanin_ alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston;
ja _Eroica_ sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan
musiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. -- Hän kertoi
Christophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä
huolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä,
vaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei
Beethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli
kaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta;
se mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: "ihminen ei ollut
mikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia". -- Christophe'ista
oli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin
häntä. _Isolden kuoleman_ aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä;
käsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka;
hän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman
elämänvirran.

He poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat
jutellen _Quartier latin'iin_; tyttö oli käynyt Christophe'in
käsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta
kun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle
tietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen
houkuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän
raivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään;
tultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen
ja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen
konsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä,
hieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei
hän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö
suhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle
sydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista
asioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi
hänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin
kuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta,
mutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan
kiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään
osoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet
toistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön
kerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö
ei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni
pyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.

Siten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä
olemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän
jätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä
valostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään,
samassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja
jotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän
säteilyn alaisiksi.



Christophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä
konserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla
tunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua
liikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja
kuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin
unohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja
ajattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella
kuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä,
tai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä
vaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä
elämä näytti hänestä vain kauan, kauan... vuosisatoja sitten olleen
elämän haavekuvalta. Pieninkin merkki -- jota muut ihmiset eivät
huomanneetkaan -- suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen
vaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään
henkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho,
puu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla
bulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu,
viimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen
maailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön
kulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: -- enempää ei
tarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan
henki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.

Pitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan
useita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi
loppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin
tätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki
uuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli
elänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat
häntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen
sielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän
rakasti.

Eräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät
olivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit
sulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset,
vääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat
kasvullisuutta valtameren pohjalla, -- astui Christophe, jota eilisestä
saakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään,
Louvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.

Maalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli
liiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen
värien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella
jälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen
vaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat
näkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun
syviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa
kastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut
muuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän
valtakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään
siitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili
Ranskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.

Vaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa
maalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman
muuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut
niitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät
germaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa
hullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan
ranskalaiseen taiteeseen, -- jolleivät sattumalta vakaasti usko,
että ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe
oli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet,
ruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet
ja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in
kermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat,
koko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen
suurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti.
Hän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa;
tämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset,
toisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli
seitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri
miellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat;
tärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys,
Nicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in
kalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti
Christophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei
tuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut
sille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli
lumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä
latinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän
väkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille
loihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen
silmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet
tämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua
ranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin
harmonioihin.

Mutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa
huomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan
itseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.

Tuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli
hänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen,
nälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin
autioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe
kulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten
hirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden
keskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen
sydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi
hänet, -- sielun oudot kukat...

Keskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä,
loistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi
kuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman
iskevän häneen. -- Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä
huimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli
aivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin
_Laupiaan samarialaisen_ ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja
suojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä
hetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan
hänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan...

Päivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko
sortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista
kipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia
harha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain
valtimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää,
on murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta
painautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän...
Kas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan
seinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan
kaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki
saa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä
käsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia
olennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä,
pelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä
apaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, -- koko tämä
Rembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja,
jotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa,
vapista, itkeä, rukoilla. -- Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu
pian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta
Hänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee
ihmisiin...

Christophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki.
Hän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin
huomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista
kengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän
laskiessa sisäinen liekki, -- ikäänkuin lampun valo. Christophe'in
silmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään
olevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä
säälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä
sateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui
kotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan... Ja äkkiä,
-- (niin heikko hän oli!) -- tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin
päin... Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti
jalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.

Juuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin
syvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua
katseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän
pysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen
nähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät
silmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen
tähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa
Saksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen
häneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja
katseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa
vastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe
ryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos;
hetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella
puolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä,
hän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä
hevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin
pääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.

Hän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja
hänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta
ei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt
kotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen
täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet
enää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen.
Portaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan
jääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle,
vaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta
läähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä
raukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin _Keskeneräisestä
sinfoniasta_. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli
hänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa,
joka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä;
untuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia;
hän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka
huvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä
kymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy... -- Ja Christophe
kuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen
silmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta
uneksivan sydämen sävelmiä: -- ensimäinen kuoro J. S. Bachin
kantaatista: _"Jumalani, koska kuolla saan?"_... Tuntui hyvältä vaipua
näihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa
kaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto... Kuolla ja vaipua maan
rauhaan!... _Und dann selber Erde werden_... "Ja sitten itse muuttua
mullaksi..."

Christophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset,
heikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti
kävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi
kuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi
kysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka
sairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut
olla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli
äiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä
suoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen
kalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin
hyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet.
Joka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien
tulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit
ja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin
sirkushevoset; sitte seurasi äkkiä _Laupiaan samarialaisen_ kultaisen
valon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen
sukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät
synkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan.
Hän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja
menneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken
oli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa,
joka oli kuin kallio: "kuolema ei sitä kalva"... -- Mutta meri
peitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen,
ja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili
houreissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria
ja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja
ja kontrabassoja,... hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo
onneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut
enää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja
hän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää.
Eräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat,
puhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa,
että hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui
takaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja
hengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta
hän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja
ullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai
hänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen
ympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa
taisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja
vastaan... _"Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns
verschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr..."_ ("Ja vaikkapa
maailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme
heitä pelkää...")

Ja hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri
tyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää
huminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla
kohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta
sielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.



Sillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan,
joka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa
ovi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän
luuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei
voinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin
tällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut
hänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen
selkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen
jalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle
aivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki
häntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että
puhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan,
huutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään,
mutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen
ymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen
puoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen
kuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen,
mikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä.
Tämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa,
että hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli
rohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi
kunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä
totteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan;
hän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa
työskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja.
Missä oli hän siis nähnyt hänet?... Vihdoin hän muisti: hän oli
kohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä
oli Sidonie.

Christophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta.
Hän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle
kammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta
lujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa
oli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut,
ihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä.
Hän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella,
ilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan
pidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.

Kun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella
Sidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin
tämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin
yhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä
oli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän
oli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui
hyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt
muuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi
kiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina
isälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä
oli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon
ja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen
kasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.

-- "Oliko hänellä hyvä paikka?" -- kysyi Christophe

-- "Oli; mutta hän aikoi sen jättää."

-- "Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?"

-- "Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle."

-- "Eikö hän ansainnut kylliksi?"

-- "Kyllä..."

Christophe ei käsittänyt häntä; hän koetti ymmärtää ja kehoitti häntä
puhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta
elämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut
siihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve,
melkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle
raskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen
hänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota
sairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto
niistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa
oli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä
kokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon
porvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: --
isäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei
usein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta
koskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa
keittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli
likaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle
välinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti
oli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa,
vailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla
mielenkiintoa mihinkään. -- Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen
isäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa
säästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet
hänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus
matkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä
tehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä
ulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän
hieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei
lähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen
ja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai
kamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan
pistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän
koetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki
ikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli
hänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut
edes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte
hän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli
sisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja
toista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi
johonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän
laski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat...

Näitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon
herääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä
huomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa
luomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun
parahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin
taulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten
tavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten
palvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten
palvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin
mitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä
pianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä,
täysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan,
joilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei
voinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää,
jonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin
nautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän
tuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli
oleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän
sanoi:

-- Maailmassa täytyy olla kaikkea.

Christophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä
päivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:

-- Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.

-- Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko
jälkeen?

-- Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon
vettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina
entiselleen.

-- No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?

-- Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.

Christophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei
rohjennut sanoa:

-- Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä,
että se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia,
joiden elämä on onnellinen?

Mutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi
alistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:

-- Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa
arpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!

Hän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan
ulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei
johtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:

-- Kivi on kaikkialla kovaa.

Hänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota
rotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on
hyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman
elinvoimaista, -- tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista,
tyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta
elämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse
keinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.

Christophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi
havaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö
suhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään
vailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa
moraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän
ei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin
naturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain
teoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin
idylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään
esittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten
omat paheensa oikeutetuiksi... Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n
tinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se
oli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista
ylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa
on myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja.
Ylimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri
kuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä
siitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään,
että he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä
läsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä
esikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät.
Jokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain
määrin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on
mielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön
anarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän
mykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille
on, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas
suuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin
ympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt
järkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. -- Sidonie ei tiennyt
juuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt,
eikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat
kertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset.
Hän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän
olisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen
enempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa;
hän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli
häntä sen johdosta.

-- Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen
kuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?

-- Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi
Christophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt
ajattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.

-- Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat
ovat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.

-- Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.

Hän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen
vaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa
kanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen,
niin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan
häviä.



Hän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.

Ensimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin
maksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun
hän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua
kirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään
hänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli
omituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi
hänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, -- puolisen kuukautta,
jonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi
koskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan
kuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja
sitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut.
Vihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa
ei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien
aikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen
vointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja
oikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.

Sidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti
Christophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki
tehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in
liinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta
ne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta
muodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta
äidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana
olevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä
hellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin
voimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän,
kun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa
lähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus
joitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi,
suhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin.
Sekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.

Hän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta
tämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään,
aikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan,
leikkisään tapaansa, että "se ei ollut sallittua palvelijalle: se
mutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin,
eikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He
pitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja
lähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia
esimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo." --
Hän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen
"tulevansa" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki
ansaitsemansa rahat omaisilleen. -- Christophe näki hänen leikkivän
äidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun
hän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä
niitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka
hän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin
muutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin
kuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä
valitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan
ja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!...

Christophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian
ystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.

Eräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli
sen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti
Christophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän
erään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle
tavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi
päiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä.
Christophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi
sitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä
millään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän
päästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt
paikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein
kiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle
osoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi
hänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä,
ettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä
Sidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän
muutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän
lähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä
voimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun
saakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.

Christophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.



Talvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea.
Pitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin
jo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta
oikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia,
jotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä
menemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan
Rivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän
olisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään
tullut hänen luokseen. -- Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita
hänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä
neuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina
ilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he
olivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja
hieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan,
joka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta
lakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että
nämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä
hävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli:

-- Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!

Huolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta
kärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa.
Hän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä
itsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat
se vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä
ja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa
ja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana,
ei vielä täysin tunne itseään.

Sairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli
riistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla
vaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä
kaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien,
kun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin
muistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun
tapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi
sielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka
hän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala
piti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän
luotti häneen aivankuin pieni lapsi.

Ensi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista
seuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen
jännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka
häntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien
aikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa
kiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän
oli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli
siirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin
muutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki
se, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut
ketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän
ne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan
ja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut
hänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen,
jotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän
itsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta
nyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja
sairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä,
kuunnellen yön salaperäisiä ääniä,... naapuritalosta kuuluvaa laulua,
joka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia
Mozart-rimputusta,... hän ajatteli:

-- Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei
vielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te
tiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa
vastaan, -- tahdon, että saavuttaisitte onnen -- on niin hyvä olla
onnellinen!... Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan
teille käteni... Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen
kulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me
milloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen
muuri: kuolema?... -- Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni
yksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille
hyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani
jälkeen!...

Niin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja:
_"Liebe und Noth"_ (Rakkaus ja kurjuus).



Kun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi
tarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko,
ja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla
siihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi
kaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat.
Hän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn.
Hän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään
puheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä
ja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita
kiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän
uuvutus, -- noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja,
joiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili
omituinen hymy, -- noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden
alla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän
ohi, -- tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman
sairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan
sanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään
antanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö,
jonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti
hänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin
vuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi
suinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen
tarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat
naiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa
huoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa
heidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä
nämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät
olleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja
elämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan;
hän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa
oli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja
pohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut,
vaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät
toisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.

Hän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen
mielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta,
joka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan
_Vater Rhein_. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita
näköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se
häipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat
kalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka
henkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin
keskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita
ja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä
tyttö... Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe
oli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä,
ilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin
kauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia
iltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän
harmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun
ja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten
muistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä
vuosisatojen valon, -- tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista
auringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa
vihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.

Eräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten
aitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan
erään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän
avasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut
muutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä
ollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa,
hänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä
iltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli
Jeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä
Orleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain
romaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän.
Äkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki,
ja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus;
ja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä
odottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi,
alkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen
täytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut
naurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. -- Kun hän
aikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa
laatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä
oli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa,
mutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja
seuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä
musiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi
olikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah!
jospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja
makkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!

Aikaisin seuraavana aamuna hän lähti Hechtin luo noutamaan rahaa; mutta
kulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin -- Jeanne'in
"taivaallisen veljen" -- nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa
matkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan
laatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia
sen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä
myöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän
saamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan,
vaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen
ostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän
olisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt,
oliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman
kappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti
fetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja
tahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.

Christoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in
kärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus
enää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi
hellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä
paimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan.
Hän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan
kirkonkellojen soivan, -- hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin.
Hänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen
kyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, -- rakkauden kyyneleet,
säälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla
miehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö,
joka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla
terveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä
itsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien
hylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät
juonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin
raateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.

Eniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä
hellyys: -- hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia,
itki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he
olivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut
lainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä
edes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut
itseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan
ja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi "lempeänä kamppailuista
katkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse
sodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun
riemujuhlaan".

Ja Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:

-- Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.

Hän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:

"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja
kohtalon kovuutta... Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia
katkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota
tähän sisäiseen aarteeseen..."

Ja hän toisti:

-- Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut
hyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. -- Suokaa minulle anteeksi!
Älkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan
taistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin... Mutta täytyyhän
teitä estää tekemästä pahaa...

Ja kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän
ajatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi
sitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa
heidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden
ja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä
maaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö
sellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut
olla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa,
josta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä,
puoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.

Sen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän
ranskalaista, jota voisi rakastaa.



Oltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe
ollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä,
lukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt,
että hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän
itsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen
käynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi
siellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; --
hän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen
ainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut
hänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.

Hän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna
sai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun
kvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin
oli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan
ylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä
sitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä
laulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen
mies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli
vahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa
olisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata
heitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.

Ensi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene.
Mutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa.
Hän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä
ja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei
astuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta,
meni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.

Hän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen
ja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys
heitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä
kuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi.
Oli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä.
Christophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.

Hän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä.
Hän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä
ja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka
herätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne
olivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset
siimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti
tosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää
salaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne
valaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan,
pienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon
ja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen
kasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin
epäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin
ainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti
olevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä
oviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe
katsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka
kääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta
Christophe "tunsi jälleen" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo
nähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata
tuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä
kohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa.
Hän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin
olisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi,
että Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi,
ajatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että
aikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet
paikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin
heidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin
heistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe
katsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa
äreällä äänellä:

-- Te ette ole pariisilainen?

Tämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka
olikin hämillään, ja vastasi: -- En.

Hänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.

-- Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman
hämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:

-- Se ei ole mikään moite.

Mutta toinen kävi yhä enemmän hämilleen.

Syntyi jälleen hiljaisuus. Nuori mies teki ponnistuksia puhuakseen;
hänen huulensa vapisivat; huomasi, että hänellä oli lause huulillaan,
mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Christophe tutki uteliaana
noita liikkuvia kasvoja, joiden läpikuultavan ihon alla näkyi pientä
värähtelyä; hän ei näyttänyt olevan samaa olemusta kuin ne, jotka
häntä salongissa ympäröivät, nuo täyteläiset kasvot, nuo raskaat päät,
jotka eivät olleet muuta kuin kaulan jatkoa, vain osa ruumista. Näiden
kasvojen pinnalla asusti sielu; jokaisessa lihan hiukkasessa oli
moraalista elämää.

Hän ei saanut mitään sanotuksi. Christophe jatkoi hyväntahtoisesti:

-- Mitä te teette täällä näiden olentojen keskellä?

Hän puhui kovalla äänellä ja tuolla omituisella vapaudella, joka
suututti kaikkia. Hämillään oleva nuori mies ei voinut olla
katsahtamatta ympärilleen nähdäkseen kuunneltiinko heitä; tämä liike ei
miellyttänyt Christophe'ia. Ja sensijaan, että olisi vastannut, kysyi
hän avuttoman kohteliaasti:

-- Entä te?

Christophe nauroi hieman kömpelöä nauruaan:

-- Niin. Ja minä? sanoi hän hyvätuulisena. Nuori mies sanoi äkkiä
päättävästi ahtaalla äänellä:

-- Miten ihailenkaan teidän musiikkianne!

Sitte hän keskeytti koettaen turhaan voittaa arkuuttaan. Hän punastui;
hän tunsi sen; ja siitä hänen punastuksensa yhä lisääntyi leviten
ohimoille ja korviin saakka. Christophe katseli häntä hymyillen, ja
hänen teki mieli syleillä häntä. Nuori mies kohotti katseensa häneen
masentuneena.

-- Ei, sanoi hän, en todellakaan voi... en voi puhua siitä... täällä...

Christophe tarttui häntä kädestä, ja hänen leveillä, suljetuilla
huulillaan väreili sanaton hymy. Hän tunsi vieraan laihojen sormien
hieman vapisevan hänen kourassaan ja puristavan sitä tahtomattaan
lämpimästi; ja nuori mies tunsi Christophe'in suuren kouran
sydämellisesti rusentavan hänen kättään. Salongin hälinä häipyi heidän
kuuluviltaan. He olivat kahden, ja he ymmärsivät olevansa ystäviä.

Sitä kesti vain hetken, minkä jälkeen rva Roussin kosketti kevyesti
Christophe'ia käsivarteen viuhkallaan ja sanoi hänelle:

-- Huomaan, että olette tehneet tuttavuutta, ja että on turha teitä
esittää. Tämä suuri poika on tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne.

Tällöin ystävykset hieman etääntyivät toisistaan kainostellen.

Christophe kysyi rva Roussin'ilta:

-- Kuka hän on?

-- Mitä! sanoi tämä, ettekö tunne häntä? Hän on pieni runoilija, joka
kirjoittaa aika somasti. Teidän ihailijoitanne. Hän on hyvä muusikko
ja soittaa hyvästi pianoa. Ei ole hyvä puhua teistä hänen kuultensa:
hän on teihin rakastunut. Tässä eräänä päivänä oli hän vähällä joutua
riitaan teidän tähtenne Lucien Lévy-Coeur'in kanssa.

-- Ah! tuota kelpo poikaa! sanoi Christophe.

-- Niin, tiedän, te tuomitsette väärin Lucien raukkaa. Mutta hänkin
pitää teistä.

-- Ah! älkää sanoko minulle niin! Silloin minä vihaisin itseäni.

-- Vakuutan teille.

-- Ei koskaan, ei koskaan! Kiellän häntä pitämästä minusta.

-- Samaa juuri sanoi teidän ihailijanne. Te olette yhtä hupsuja
kumpikin. Lucien selitti parhaillaan erästä teidän kappalettanne. Tuo
arka poika, jonka juuri näitte, nousi vihasta vavisten ja kielsi häntä
puhumasta teistä. Mikä vaatimus!... Onneksi olin lähellä. Minä löin
nauruksi koko asian; Lucien teki samoin; ja poika vaikeni hämmentyneenä
ja esitti lopuksi anteeksipyynnön.

-- Poika parka! sanoi Christophe. Hän oli liikutettu.

-- Minne hän on mennyt? jatkoi hän kuuntelematta rva Roussin'iä, joka
jo puhui hänelle muista asioista.

Hän kääntyi etsimään häntä, mutta tuo tuntematon ystävä oli hävinnyt.
Christophe palasi rva Roussin'in luo:

-- Sanokaa minulle hänen nimensä.

-- Kenen? kysyi tämä.

-- Hänen, josta äsken puhuitte minulle,

-- Tuon pienen runoilijanneko? sanoi hän. Hänen nimensä on Olivier
Jeannin.

Tämä nimi kaikui Christophe'in korvissa aivankuin tutulta musiikilta.
Nuoren tytön siluetti häilähti hänen sielunsilmäinsä ohi. Mutta uusi
kuva, ystävän kuva, syrjäytti sen heti.

Christophe palasi kotia. Hän vaelsi pitkin Pariisin katuja keskellä
väentungosta. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, hänen aistiensa yhteys
ulkomaailmaan oli katkennut. Hän oli kuin järvi, jonka vuoristovyö
eroittaa muusta, maailmasta. Ei tuulenhenkäystä, ei melua, ei
levottomuutta. Rauha vain. Hän toisteli:

-- Minulla on ystävä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe Pariisissa I - V. Markkinatori" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.