Title: Maisa Jons
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maisa Jons" ***


MAISA JONS

Kirj.

JONAS LIE

Suomentanut

Selma Patajoki



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



I.


Hän ei voinut lainkaan sietää sitä, että he tahtoivat panna hänet,
Maisan, palvelijanhuoneeseen ompelemaan, vaikkapa he kutsuivatkin
sitä hienosti silityshuoneeksi tai neitsytkammioksi tai muuksi
sentapaiseksi. Hän ei lainkaan ollut niitä, jotka ottivat käsirahoja
ja antoivat pestata itsensä, -- hän kiittäisi kunniasta kuulua
palvelusväkeen.

Ohuet, voimakkaat käsivarret ja nopsat sormet kiitivät kiukkuisella
kiireellä pitkin harsinommelta, kolme, neljä pitkää pistettä
kerrallaan, ennenkuin hän veti harsinlankaa.

Hän istui puolittain ikkunaan päin kääntöpöydän ääressä pienessä
keittiön ja ruokasalin välisessä huoneessa tukkukauppias Tranemin
luona ja ompeli pitkiä hameen saumoja. Suuri, poljettava
kahdenlanganneulomakone oli sillä hetkellä käyttämättä hänen vieressään.

Sen vuoksi muka, että täällä touhuttiin ja kuljettiin edestakaisin
ovissa!... Jo kolmannen kerran oli tuo hätiköivä täti tullut sisään
ja ystävällisesti kysynyt häneltä, eikö hän ompelisi mieluummin
palvelijainhuoneessa.

Ja kas, eikös hän sulkenut tänään ruokasalin ovea niin huolellisesti
jälkeensä, ikäänkuin olisi tahtonut sinetöidä sen, -- hän varmaan
arveli Maisan olevan niitä, jotka kuljettivat juoruja talosta taloon.
-- Nii-in, hyvä neiti, parasta on olla varovainen. Mutta hän voisi olla
niin levollinen -- ainakin minun suhteeni!

Silityshuoneeseen, sillä siellä oli niin hyvä ja lämmin olla!

Hän ei voinut olla matkimatta täti Raskin lempeätä, hyväntahtoista
ilmettä ja siirsi valon vuoksi toisen viheriäisistä teräslankaverhoista
syrjään; kuinka pimeäksi varjostuikaan nyt tällaisena hämyisenä
syysiltapäivänä tämä talon alakerros, ilma ikäänkuin imeytyi kiinni
ruutuun likaisenharmaana ja märkänä, kaikista savupiipuista tulleen
noen kyllästämänä.

Missään tapauksessa ei ollut hänen syynsä, että sisäkkö Lena ainoastaan
jalallaan veti ovea kiinni jäljestään. Hän saisi sievästi sulkea sen
itse; eipä hän aikonut passata palvelusväkeä, niin että tulisi vielä
tavaksi katsoa häntä yli olan. Sitä hän ei aikonut.

Hän ompeli yhä samalla innolla.

Jälleen hän johtui miettimään sitä, mitä oli miettinyt aivan aamusta
alkaen, -- mistä hän saisi hankituksi ne kolme markkaa ja kaksitoista
killinkiä, joka summa puuttui vielä asunnonvuokrasta Dörumeille; hän
oli luvannut ne niin varmasti hankkia täksi illaksi, Dörumit eivät
puolestaan voineet muuten selviytyä asunnonvuokranmaksussa talon
isännälle.

Tillalla, joka asui rouva Thorsenin luona, ei varmastikaan ollut
mitään... Koettaisikohan hän saada velaksi vanhalta Dammin muorilta,
joka oli ollut sairashuoneen siivoojana yhtaikaa hänen äitinsä kanssa?
--

Hän lainaisi Maisalle kyllä, jos hänellä olisi, eikä hän vielä ollut
mennyt valvomisvuorolleen. Mutta se oli niin epävarmaa --

Jospa hän nyt ei olisi tullut ostaneeksi tuota kallista sateenvarjoa,
joka vei koko viikon palkan kerrallaan, ja sitten uutta
leninkikangasta, niin olisi hänellä kyllä nyt rahaa. Mutta hänellähän
täytyi olla ne, jotta hän saattaisi kulkea jotakuinkin siistinä
niissä taloissa, joissa hän ompeli, ja jottei häntä pidettäisi minään
tavallisena palvelijantöllikkönä.

Hän oikaisi itseään jännittyneenä; -- ovikello soi ja ulko-ovi aukeni.

"Onko ketään kotona, Lena?" kuului kotoisesti ja tuttavallisesti, --
"rouva -- joku neideistä?"

Ääni hukkui osittain meluun; rämisi niin, että ruudut helisivät,
raskasta kuormaa ajettiin tukkukauppiaan portista sisään.

"Ovatpa kylläkin, herra kaupunginviskaali, -- kaikki ovat kotona; -- ja
neiti Sundt tuli myöskin tänne" --

"Va-i ni-in?"

Kuulosti siltä kuin hän olisi jäänyt seisomaan ja miettimään pitikö
hänen mennä sisään vai ei.

Kaikkiapa sitä kuuli!... Maisa loi aivan hämmästyksissään silmänsä
kattoon ja antoi olkapäittensä ja käsiensä vaipua veltosti alaspäin.

Hui, nyt tuo Lena jälleen melusi pannessaan ruokapöytää kokoon! Hän
teki kiivaan liikkeen.

No niin, olisipa varsin hauskaa nähdä, oliko todellakin totta se,
mitä Heibergillä väitettiin, että herra Torp kulki kosiskelemassa
Signe-neitiä, -- hirveän hauskaa... Ottaisiko hän leskimiehen? -- Johan
nyt!

Hänen korviaan aivan kuumoitti kaiken sen johdosta, mitä hän ajatteli,
kun hän jälleen taivutti päätään ompeluksen yli.

Mutta olisipa joka tapauksessa hauskaa saada tietää, oliko herra Torp
mennyt sisään vai ei! Sillä jos hän todellakin oli mennyt tiehensä
siksi, että neiti Sundt oli siellä, niin ei asiasta ollut edes
päänvaivaa; sehän oli niin selvää, niin selvää, että --

Hän vahvisti sen nyökkäämällä hiukan kapeata päätään, joka kokonsa ja
värinsä puolesta muistutti juuri kuorittua kokospähkinää.

Ei ihme, että täti Rask koetti niin kiihkeästi saada hänet pois tieltä,
ehkä häntä oli odotettu -- --

Tuossa tuli Lena kamarista tuoden kahvia.

Maisa otti kupin tarjottimelta ja pani sen pöydälle.

"Kuulkaas, Lena, sulkekaa vain tarkkaan eteisen ovi; olin kuulevinani,
että se narisi avonaisena, kun se lähti pois, joka oli siellä sisällä."

"Herra Torp? -- Ei hän lähtenyt, hän meni sisään kamariin."

"Vai niin -- hän se siis oli. Luulin, että se oli se vaaleahiuksinen
ylioppilasnulikka, joka kulkee täällä ja tekee pilaa ja kujeilee."

"Hän ei enää tulekaan tänne."

"Vai niin!" -- Maisan pienet, pirteät silmät tarkastivat Lenaa. --
"Vai nii-in, -- vai nii-in." Hän maiskutti huulillaan, sill'aikaa kun
hän piti neulaa päivää vasten saadakseen langan silmään, ja Lena näki
kyllä, että Maisalla oli omat ajatuksensa asiasta.

"Te ehkä uskotte, että hän on kosinut neitiä. Luulen kyllä, että
ihmiset puhuvat sellaista, niillä on niin paljon huolta toisten
asioista."

"Minä en edes muista hänen nimeänsäkään, Lena, niin että voitte itse
nähdä, miten on asian laita", kuului lyhyesti ja torjuvasti. "Älkää
vain luulko, että minä pistän nenääni joka paikkaan; minä en tule siitä
köyhäksi enkä rikkaaksi."

Ei kiitos, hän ei tahtonut enempää kuin kaksi palasta sokeria.

Lena meni tarjottimineen ja Maisa istui jälleen hieman kapeahartiaisena
ja työnsä yli kumartuneena, jalat pöydänjalalla, -- hän oli kastunut
aamulla, minkä vuoksi hän oli ottanut toisen kengän pois jalastaan,
-- ja oli tyytyväinen elämäänsä sekä nautti saadessaan tuota hienoa
palasokeria kahviinsa.

Hänellä oli kaksi pientä vilkasta, punareunaista silmää tuuhein
kulmakarvoin, jotka aina silloin tällöin, kun hän vaipui ajatuksiinsa,
yhtyivät kaarena rohkean nenän yläpuolella, -- selvästi itsetietoisen
nenän, se ikäänkuin työntyi urheana ilmaan, -- ja lyhyt ylöspäin
nouseva ylähuuli, joka mielellään paljasti parin hyviä etuhampaita.
Ruskeat hiukset olivat hiusnauhalla kevyesti sidotut, ja jonkun verran
kapeilla poskilla oli hiukan keltaisen vivahdusta, joko se nyt sitten
johtui kesän pisamista tai siitä ainaisesta kahvinjuonnista, johon hän
oli tottunut. Hän puri ajattelevasti sokeria --

Ei-i, niin hullua hän ei ollut ajatellut Signe-neidistä. Tuo
vanhanpuoleinen herra Torp... Hän näytti aivan siltä niinkuin hänet
olisi juuri pantu uuteen kuntoon; -- aivan kuten uudelleen muodostettu
hattu! Ohutta tukkaansa hän harjasi varmaankin hyvin ahkerasti
edestäpäin saadakseen sen riittämään yli kaljun päälaen.

Hui, -- antaa sen kauniin ylioppilaan, joka nauroi niin iloisesti,
mennä menojaan, siksi ettei sentapainen heti voinut viettää häitä! --
Kylläpä se on pikkumaista, aivankuin tyttö olisi tullut maailmaan isän
rahalaatikossa.

Hän kuunteli... Kuinka hän saattoikaan tuolla tavoin alituisesti
nauraa, tuo Signe. Ensin hy, hy, hy, hy rintaansa ja sitten päättyy
se noihin korkeisiin kimakkoihin ääniin. Niin, herra Torp saa kyllä
kuunnella tuota satakieltä aivan tarpeekseen!

Maisan piirteet pitenivät sangen ilmehikkäästi, hän sysäsi kahvikupin
luotaan vähäkankaalle ja rupesi laskemaan koneella pitkiä ompeleita.

Jospa hän rohkaisisi itsensä ja pyytäisi rouvalta, nuo kolme markkaa
tänä iltana? Hänhän saisi ne ansaituksi huomenna tai ylihuomenna
ennenkuin hän menee Schoulle...

Hän istui ja veti sormustimen pois sormestaan ja pani sen jälleen
paikoilleen.

Oli kyllä kaikkein pahinta, mitä hän saattoi ajatella, pyytää
sellaista, -- ja vielä lisäksi rouva Tranemilta, joka oli niin
ylpeäluontoinen ja hieno. Mutta hänen täytyy koettaa tuoda esiin
asiansa, kun he koettelisivat leninkiä tänä iltana...

Hän kuuli, että eteisessä sanottiin hyvästi ja juteltiin -- herra Torp
ja täti Rask ja neiti. Oli jo alkanut hämärtää.

No niin -- hyvästi sitten, -- ja tulkaa pian takaisin! matki hän
itsekseen täti Raskin erittäin ystävällistä ääntä... Nythän neiti
Sundtkin meni; ja sisässä ruokasalissa väiteltiin kiivaasti siitä, kuka
menisi isän luo konttoriin pyytämään lupaa päästä teatteriin illalla
katsomaan uutta kappaletta.

Täti Rask kantoi itse pois kahvitarjottimella messinkisen kahvikannun
ja kaikki kupit.

Maisa seisoi ja piti ompelusta ikkuna valoa vasten. Likaisessa pihassa
oli surullinen lyhty sytytetty palamaan varastohuoneen sisäänkäytävän
luona olevaan pylvääseen; siellä nostettiin sokerilaatikoita raskailta
kuormarattailta. Kaikkien monien käsittämättömien ovien joukosta
piha-aukon kosteassa puolipimeässä häämötti takapiharakennuksen
käytävärappu pienine ruutuineen ja aina toiseen kerrokseen saakka
ulottuvine käsipuineen. Tuo rakennus oli jäänyt siihen muistoksi
entisestä maalaiskaupasta tukkukauppiaan appiukon ajoilta. Uudistusten
ja lisärakennusten avulla oli siitä vähitellen muodostunut tuo
uudenaikainen harmaa kolmikerroksinen kivirakennus kadun varrelle. Sitä
piti nyt hallussaan tukkukauppaliike Tranem ja Kumpp.

Ikkunasta oli Maisa hiukan uteliaana seurannut varsin levotonta elämää
ja liikettä ylhäällä sivurakennuksessa, jossa rouvan veljenpoika,
kadetti Didrik, asusti; siellä oli ollut sellainen touhu ja juoksu
ylös ja alas rappuja nyt koko iltapäivän... Ja pettäköötpähän häntä!
-- sinne vietiin pulloja, joita palvelija kuljetti salaa ja nopeasti
rappuja ylös vähän kerrallaan.

Kas vain, miten hurskaaksi ja viattomaksi hän, Andreas-palvelija,
teki itsensä kulkiessaan aivan vierestä itse tukkukauppiaan ohitse
koreineen. Varmaankin oli siinä olevinaan vain lamppuöljyä ja
tulitikkuja ja tupakkaa ja muuta sentapaista, sitähän hän kantoi!...
Olipa onni, että tukkukauppias oli niin kiintynyt katsomaan piharenkiä,
joka seisoi ja pesi ja kiilloitti vaunuja.

Muhkea mies, vanha tukkukauppias, -- aivan kuin virkeä kukko
suoristaessaan itseään ja rehennellessään. Mutta kuitenkin vetivät he,
todentotta, häntä nenästä, niin suurena ja ylpeänä kuin se nuuskikin
ilmaa joka puolella. Sillä Maisa voisi vaikkapa panna päänsä pantiksi,
että tuolla sivurakennuksessa pannaan toimeen kemut tänä iltana, kemut,
joista hän, tukkukauppias, ei saa mitään tietää.

Kas niin, tuollapa meni Antonkin, talon poika, rappuja ylös; -- eikös
hänkin osannut pujahtaa juuri silloin kun isä oli mennyt jo sisään!
Varmaan hän juuri onkin lähettänyt pullot...

Tuo mielenkiintoinen huomioidenteko keskeytyi, kun Signe-neiti
tuli sisään tuoden juuri sytytetyn lampun. Häntä seurasi hänen
kuusitoistavuotinen sisarensa Arna.

"Ei, mutta seisotteko pimeässä, -- kas, kun ette ilmoita, että
tarvitsette valoa, Maisa! -- No, miten äidin leninki edistyy?"

"Varsin hyvin, pusero on jo leikattu; luulen varmaan, että rouva voi
tulla koettamaan tänä iltana sitä."

Lampun vielä heikosti valaistessa tummaa villakangasta, veti Maisa
ikkunaverhon eteen ja siirsi ompelutarpeet ikkunalaudalta pöydälle.

"Teidänhän pitää jo perjantaina mennä Schoulle?" kyseli Signe.

"Niin, minä sain erikoisesti sanan, etten vain lupautuisi muualle."

"Mutta tiedättehän, että äiti tahtoo saada leninkinsä valmiiksi ja
vanhan silkkileninkinsä korjatuksi."

"Oi, siihen on hyvästi aikaa, neiti. Luulenpa, että ehdin vähän
aloittaa myöskin Arnan leninkiä, ennenkuin lopetan ylihuomenna
työni; se käy kuin tanssi, kun on ompelukone. On ollut puhetta, että
Brandtit myöskin hankkisivat sellaisen; mutta asessorin mielestä on
kaksikymmentäkahdeksan taalaria aika paljon rahaa; hän arvelee niitten
pian halpenevan."

"Mutta minä sanon teille, Maisa, että sen täytyy istua hyvin", ryhtyi
Arna puhumaan; -- "en ole milloinkaan saanut mitään kunnollista
leninkiä, mustaa ripillepääsyleninkiäni lukuunottamatta, ja sitä te
ette neulonut."

"Oh, saan sen kyllä istumaan; nythän teillä on jo vähän vartaloa; --
ennenhän oli aivan kuin olisi ripustanut riuvun ylle vaatteet."

"Niin -- ennen -- niin; mutta nyt" -- -- Hän oikaisi itseään ja työnsi
hartioitaan taaksepäin.

"Niinpä niin, näen kyllä, että alatte tulla neidiksi."

"Pyydän vain, ettette leikkaisi väärin ja kuvittelisi, että minulla on
samanlainen vartalo kuin Signellä, minä olen hoikka ja notkea, minä",
näytti hän ja siveli käsillään vartaloaan.

"Kuin luudanvarsi", tokaisi sisar; -- "et suinkaan sinä kuvittele
mitään, Arna."

"Muistahan vain, sinä Signe pieni, että Anton vertasi sinua tässä
eräänä päivänä hienoon pyöreään vehnäpullaan, johon on pistetty pari
pientä suloista rusinaa, ja se on niin totta, niin totta."

Maisa oli pakahtua naurunhalusta, sillä se oli tosiaankin niin totta,
niin totta, -- ja samat lempeät silmät ja sama tasainen tapa kuin täti
Raskilla.

"Olkaa hyvä ja väistykää hiukan, neiti, niin että pääsen ompelukoneen
luo."

Hän alkoi ommella huristaa pitkää saumaa, jonka hän jälleen oli
harsinut kiinni.

"Onko tämä kappale täältä olkapäältä", tiedusteli Signe; hän oli
vetänyt tuolin luokseen ja koetteli ja sovitteli yhteen paria leikattua
kangaskappaletta. -- "Minkä vuoksi Schouilla on sellainen hirmuinen
kiire, Maisa?" kysyi hän sitten.

"Elise-neidin pitää saada uusi leninki tohtori Fayesin tanssiaisiin."

Signe käänsi kattoon nuo kaksi pientä rusinaa:

"Mitä ihmettä, -- tahtooko Elise todellakin kulkea vielä tänäkin vuonna
tanssiaisissa, -- kolmantena talvena!"

Maisa nyrpisti hiukan lyhyttä ylähuultaan; -- Signe-neitihän oli
ainakin kolme vuotta vanhempi, ja hän oli kyllä huomannut, että oli
paras vetäytyä pois tanssiaisista ajoissa...

"Oletteko nähnyt kankaan, -- millaista se on, Maisa? Onko se jotain
hyvin hienoa?"

"Hienoa -- kyllä, -- luullakseni. Minä pistäydyin siellä eilen aamulla
katsomassa sitä, -- se on vaaleansinistä silkkiä."

"Silkkiä, -- ja hän antaa ommella sen kotona! -- kuinka ei hän mene
Bergin sisarusten luo; onpa vähän kummallista antaa ommella kotona
silkkiä." Signe oli kuin puusta pudonnut.

"Niin, sellaiset, joilla ei ole vartaloa, voivat aina saada tilatuksi
vartalon sieltä, se on totisen totta", arveli Maisa asettuessaan
ompelemaan. -- "Mutta sellaiselle, jolla on niin hyvä vartalo kuin
neiti Schoulla, voi nyt joku toinenkin ommella, -- kun vain on vähän
osaava."

"Niin, muistatko tanssiaispukuasi, jonka he neuloivat kaksi vuotta
sitten, Signe", sanoi Arna, -- "siinä oli pitkä sinipunerva
silkkiliivi, joka oli selästä nauhoilla kiinni ja joka oli niin pitkä,
niin pitkä -- niin että kaikki oli miltei pelkkää liiviä. Minun
mielestäni se näytti varsin rumalta." --

"On merkillistä, mistä Schouilla aina riittää varoja", ihmetteli Signe
lempeästi; -- "Elise saa hienon leningin toisensa jälkeen. Mutta jollei
tämä ole sen parempi kuin sekään, jonka hän sai viime talvena,
niin -- -- Hänellähän ei ole lainkaan väriä; -- ja sitten pukeutua
vaaleansiniseen!"

"Sanotaan, että hän käy tanssiessaan niin punaposkiseksi", huomautti
Maisa ilkeästi.

"Niin, jos tahdotaan ottaa huomioon sellaisia satunnaisuuksia, niin"
-- -- "ja että häntä viedään aivan kuten jotakuta juuri äskettäin
ripille päässyttä", lisäsi hän viattomasti.

"Missään tapauksessa ei kuitenkaan sovi näytellä vastapuhjennutta
lumikelloa liian vanhana", arveli Signe -- "lapsellisuudellakin
on rajansa. Hui" -- häntä puistatti, -- "että kukaan saattaa olla
halukaskaan siihen..."

"Mutta Didrikin mielestä hän on varsin kaunis", keskeytti Arna.

"Niin Didrikin! -- sellaisen vastaleivotun kadetin maku!"

"Hän sanoo, että hän on koko ajan lattialla; aivan kiistellään siitä,
kuka hänet saisi viedä tanssiin."

"Tietysti riippuu paljon siitä, millaisia kavaljeereja on mukana, niin
se on, -- mitä sellaisista kuin Didrik ja hänen toverinsa, jotka ovat
perhetuttavia! Kun hän voi luottaa kaikkiin heidän sunnuntaivieraihinsa
siellä maalla -- niin, -- luutnantteihin ja kadetteihin, molempiin
veljiinsä ja heidän tovereihinsa, joitten kera hän leikkii viimeistä
paria ulos ja saa tanssiaisissa edeltäkäsin heidän nimensä kirjaansa
merkityiksi. Muuten olen vain sanonut, että sininen ei sovi
sellaiselle, jolla ei ole hyvä väri, paras Arnani! Eihän hän voi sille
mitään, että hänessä on kalvetustauti."

"Vai kalvetustauti!... Sanonpa kuin sanonkin sen Didrikille -- Olisipa
hauska tietää, ketä sinä voisit milloinkaan pitää kauniina", Arna meni
ja paukautti oven kiinni jäljestään.

"Lieneeköhän totta, neiti, että hän vastikään on antanut rukkaset
konsuli Bakkelle?" virkahti Maisa; -- "Brandtit olivat kuulleet
puhuttavan sellaista melkein varmana."

"Oh, mitäpä he eivät olisi kuulleet, hehän tietävät kaikki."

Maisa ei puolestaan myöskään ollut niin varma siitä. Mutta, -- hän
kumarsi kapean päänsä koneen yli; hän ei voinut pidättää itseään
sanomasta tälle Signelle jotain purevaa. -- "Tarvittaisiin paljon,
ennenkuin hän menisi ja möisi itsensä. Saatte nähdä, ei hän mene
naimisiin sillä tavoin!"

"Oh, siitä te ette tiedä hitustakaan, Maisa, -- teidän asemassanne on
mahdoton arvostella sitä asiaa."

"Mutta puhuttiinko todella sellaista Brandteilla?" tuli hiukan
jäljestäpäin. Signe oli nähtävästi vaipunut mietteisiinsä.

Maisa ommella hurahutti jälleen, -- hän oli tosiaankin antanut neidille
vähän miettimisen aihetta. Hän harsi innokkaasti pitkin pistein
saadakseen leningin koetukseen ennenkuin he menisivät teatteriin.
Muuten hän olisi suorastaan ymmällä, mistä hän saisi rahat, -- sillä
hänen täytyi saada ne, vaikka ne pitäisi hankkia mistä tahansa.

"Greta tulee kuitenkin teatteriin", sanoi Arna ovesta. "Anton sanoo,
ettei hän tahdo. Huh -- kolme sisarta rinnakkain!..."

"Niinpä kylläkin", ajatteli Maisa, "Anton tahtoo varmasti pitää omaa
teatteriaan ylhäällä sivurakennuksessa tänä iltana." Hän neuloi
kiireesti -- hän tahtoi saada leningin harsituksi ennenkuin he menivät.
Kello ei varmaankaan ollut vielä kuuttakaan...

"Mai- Mai- Mai- Maisa, kuulkaahan toki", kuiskattiin keittiön ovesta.
Se oli Didrik, tuo musta kadetti-velikulta; hän katsoi, oliko hän yksin.

"Sanokaa minulle, Maisa, tiedättekö, ketkä kaikki menevät tänä iltana
teatteriin?"

"Niin, -- rouva ja Signe-neiti ja Arna, -- en tiedä, meneekö muita."

"Luuletteko, että eno menee mukaan?" kyseli hän varovaisesti.

"Luulenpa, että antaisitte paljon ollaksenne varma asiasta."

"Minä? -- miksi niin? -- Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Oh, ehkä olisi hyvä, jos hän olisi poissa tänä iltana --"

"Mitä sitten? -- mitä te tarkoitatte, neiti?"

"Eihän teidän tarvitse kysellä minulta sellaista, kun ette tahdo, että
minä vastaan."

"Te teitte huomautuksen, joka lievimmin sanoen oli -- -- hiukan
nenäkäs, sen saan sanoa teille. Olen huomannut, että tuollaiset nuoret
neitoset tulevat helposti liian koppaviksi."

"Minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kohta kahdenkymmenenkuuden
ikäinen -- ja kyllä hyvän joukon vanhempi kuin te. Kuinka vanha te
olette, kadetti?"

"Sehän on samantekevää, se ei kuulu tähän. Minä kysyin, mitä te
tarkoititte tuolla puheellanne?"

"Minä? -- en mitään. Minusta tuntui vain siltä, niinkuin tukkukauppias
olisi puhunut rouvalle jotain sellaista, että häntä halutti mennä ylös
ullakkokerrokseen katsomaan, millaista siellä ylhäällä on."

"Oletteko järjiltänne, Maisa? -- Sanoiko hän niin?" kadetti kadotti
kokonaan ryhtinsä.

"Tukkukauppias on oikein hyvä mies, joka pitää paljon lapsistaan."

"Sanoiko hän niin", -- sanoi kadetti jälleen.

"Ja sitten hän on varmaankin huomannut, kuinka kiireesti palvelija on
kantanut koreja iltapäivällä rappuja ylös."

"Lörpötelkää vain, Maisa, tehän juuri olettekin istunut ja katsellut
ulos", sanoi hän nyt helpotuksesta huoahtaen. "Hän ei ole mitään
sanonut, ei mitään. -- Nähkääs, meillä on kemut tänä iltana. Niin,
olisipa todellakin hauskaa, jos ukko yhtäkkiä pistäisi nenänsä ovesta
sisään. Mutta kuinka voittekaan olla niin pahansuopa, Maisa! Te, joka
olette niin sievä tyttö."

"Niinkö arvelette?"

"Enkö sitten ole seisonut ja tarkastanut teitä tuolta ylhäältä verhojen
takaa sekä tänään että eilen? Minä vakuutan teille, etten ole voinut
ajatella muuta nyt senjälkeen kun te tulitte toissapäivänä tänne. Te
viette voiton kaikista. Antakaa minun hiukan nähdä käsiänne."

"Niin, mustan, neulan pistelemän etusormen saatte nähdä!" Maisa näytti
sitä hänelle.

"Oh, joutavia, -- kun koko käsi on niin kaunis, niin"... hän lähestyi
täynnä mielenkiintoa.

"Sellaistako opetetaan kadettikoulussa? Minä en ole sentapaisia, voin
sanoa teille, herra kadetti; minä pyydän päästä kaikesta sellaisesta."

"Minähän sanoin vain, että te olette sievä, ja sitä te ette voi
kieltää. On kai lupa sanoa niin."

"Kuuluu olevan olemassa sellainen laki, että sotilailla pitää olla
viikset ensin."

"Uh, luulenpa, että juon itseni humalaan tänä iltana!"

"Älkää vain tehkö sitä, tiedättehän, että saatte siitä päänsäryn
huomiseksi"...

-- Kas vain sitä röyhkeätä velikultaa!... Eikö hän seisonut tuolla
ovessa niin mustakiharaisena ja neliskulmaisena ja kysellyt neiti
Raskilta, eikö palvelija voisi tuoda hiukan ruokaa hänen huoneeseensa,
sillä hänellä oli niin hirvittävän paljon luettavaa huomiseksi. Se
kuulosti niin uskottavalta, että tädin täytyi uskoa. -- -- Ja ennenkuin
huomasikaan, oli hän jälleen nopeasti mennyt tiehensä, jotta ei tapaisi
ketään toisia. Huomaisipa se poika, millaiset silmät hänellä oli,
niin --

Hän ompeli innokkaasti, mukavuuden vuoksi puseronhiha hiukan käärittynä
ylöspäin. Tuo jäykkä kangas, jota hän piti lampunvaloa vasten, kahisi
hänen ommellessaan ja silloin tällöin kuului melua keittiöstä, jossa
tehtiin illallisvalmistuksia ja palvelijat pitivät elämää.

Hohhoo! -- Siellä Arna jo huusi, että heidän tuli kiiruhtaa
pukeutumaan, jotta ehtisivät teatteriin.

Kunhan hän saisi olla rouvan kanssa kahden edes hetken ajan ennenkuin
he menevät. Sillä varmaankaan ei tullut mitään koetuksesta tänä iltana,
rouvahan muutti sadat kerrat mieltään ennenkuin pääsi lopputulokseen.
Ja nyt hänellä olisi työ valmiina minä silmänräpäyksenä tahansa.

Hän näytti varsin alakuloiselta harsiessaan hihoja kiinni, oli vain
viimeinen häilyvä toivo jäljellä.

"Herra jumala, kuinka te ette ole huomannut ottaa sisään
päällysvaatteita, Lena!" kuului rouvan hiukan väsynyt, valittava ääni,
-- se kuulosti aina siltä kuin olisi talossa ollut jokin pieni suru.

Jos hän nyt vain tulisi sisään, niin olisi Maisan käytävä rohkeasti
asiaan.

Mutta toiset kuuluivat jo kiireesti tulevan jättäen ovet auki
jäljessään.

Rouva Tranem tuli lempeänä ja hienona ja koristeltuna sisään ja ojensi
käsivartensa Maisaa kohti, tämän piti neuloa hansikkaannappi kiinni.

"Antaisinpa jotakin, jos tietäisin menevätkö Scheelit tai Heibergit
tänä iltana teatteriin, Signe", sanoi rouva hiukan miettivästi. Nuo
hienot silmäluomet olivat painuneina vieläkin harvinaisen kauniitten
silmien yli ja valkea, hieno, untuvanpehmeä iho näytti olevan
hyvin säilynyt ja huolellisesti hoidettu haalean veden ja paljon
mantelijauhon avulla. -- "Toivoisin olevani hiukan levollisempi
kappaleen suhteen"...

"Mutta sinähän kuulit, mitä Valborg Sundt sanoi, äiti."

"Sanonpa sinulle, Signe, neiti Sundt ei katso asioita meidän
silmillämme. Me emme tahdo, että meitä pidetään kuuluvina johonkin
puolueeseen, ja varmaankin tulee tästä uudesta norjalaisesta
kappaleesta sanomalehtiriita."

"Ei, mutta jospa tulisikin oikein aika meteli tänä iltana, vihellystä
ja huutoa", kuului Arna puhuvan.

"Minusta tuntuu, ettei meidän olisi pitänyt mennä tähän ensi-illan
näytökseen, ei voi tietää... kiitos, Maisa!" Loput ajatuksistaan osasi
hän kätkeä.

"Ei, täältä ei varmastikaan saa tänään mitään apua", päätti Maisa.

"Oi, rakas, anna nyt jo vihdoinkin Gretalle vuoro; tuonhan voit
kiinnittää pelkästään nuppineulalla!" kiirehti Arna.

Vanhin sisar oli seisonut kärsivällisenä äidin takana ja odottanut
saadakseen röyhelön kiinnitetyksi hihaansa. Tämä oli rauhallinen
ja hidas nainen, noin kolmenkymmenen korvilla. Hän ojensi nyt
tukintapaisen kätensä esiin; nuo suuret karkeapiirteiset kasvot
ja pieni, pyöreä selkä muistuttivat tukkukauppiasta hänen
nuoruudenpäivinään, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt hankkia itselleen
nuo porvarillisen hyvinvoinnin merkit: valtavan vatsan ja paksun
ihrakerroksen.

Ruokasalissa puhelivat rouva ja täti Rask edellisen pannessa takkia
ylleen jotakin isästä, joka tahtoi kauraryynipuuronsa joka tapauksessa,
vaikkakin valmistettiin kalaruokaa. Sitten seurasi jotain, joka
sanottiin niin hiljaa, ettei Maisa voinut kuulla; mutta hän saattoi
päättää koko puhetavasta, että se jotenkin koski häntä; häntä täytyi
pitää silmällä luonnollisesti kankaan ja ompelutarpeitten vuoksi...

Eteisessä marisi Arna kärsimättömänä, että heidän täytyi matkalla
poiketa ostamaan piparimynttipastilleja ja sitruunakakkua. --

"Ja te ette saanut koetella, Maisa", puheli täti Rask tullessaan
sisään. "Vai niin, te olitte saanut sen jo siihen kuntoon?... Mutta"
-- hän tuli yhä hämmästyneemmän näköiseksi, -- "voiko tosiaankin kaikki
tämä kangas mennä siihen leninkiin?" Hän katsoi ympärilleen hiljaisin,
suurin silmin ikäänkuin hän etsisi kaikkialta huoneesta kokonaista
jäännöspalasta kankaasta.

"Rouvahan tahtoi hameen niin leveäksi, ja sitten kaikki koristelut...
Muutenhan on helppo mitata se", tokaisi Maisa äkkiä; -- "ja tuolla ovat
kaikki kangaspalaset, mitkä jäivät jäljelle"; häntä ei haluttanut pitää
hyvänään kaikkea, mitä sanottiin.

"Eihän kukaan epäile teitä", sanoi neiti ystävällisesti, "mutta on
erityinen taito leikata säästäväisesti. Kyllä on suorastaan hirveätä,
kuinka muutamat ihmiset voivat panna menemään paljon kangasta.
-- -- -- Mutta hehän eivät itse maksakaan sitä, niin että he voivat
antaa ajattelematta saksien luistaa", lisäsi hän ollessaan jo ovella;
illallisvalmistukset kutsuivat häntä.

Pari pientä porrasta johti alaspäin keittiöön, ja vanha rautasäppi
siellä alhaalla tuijotti kuin muisto menneiltä ajoilta vastapäätä
olevaan ruokasalin oven hienoon porsliiniseen ovenripaan.

Se pieni huone, jossa Maisa istui, oli ikäänkuin vanhemman ja
uudemman talonosan välisenä siirtymäasteena. öljyvärillä maalatuilla
vaaleansinervillä seinillä riippui kellastuneelle paperille
peruukkityyliin maalattu Abelardin ja Heloisen tarina pienien
kehystaulujen sarjana ja mustakaappinen seinäkello, joka vain kävi
epätoivoisen käheänä, mutta ei lyönyt, ja oli muutettu sinne yhdessä
kääntöpöydän mukana, joka oli erittäin mukava Maisalle sen vuoksi, että
sen saattoi levittää niin suureksi kuin tahtoi, kun piti leikata.

Alhaalla keittiössä touhuttiin ja puuhattiin; siellä perattiin kaloja
ja hakattiin vihanneksia, ja aina väliin kuului täti Raskin ääni.
Ovesta tuli ruokahalua herättävä tuoksu.

Kellon käydessä kahdeksatta kantoi Lena sisään tarjottimen, jossa oli
voileipää ja teetä sekä pari palasta juuri paistettua kalamureketta.

Tukkukauppiaan luona elettiin sentään varsin hyvästi. Kirkas, raskas
haarukka oli siinä niin suurena ja hienona valmiina tulemaan käteen,
-- ja sitten kalamureke lämpimässä voikastikkeessa! Hän leikkasi
palasia siitä, nautti voileivistä ja mietti samalla, pitikö hänen
jättää viimeinen pala lautaselle; -- näytti sivistymättömältä syödä
ruoka-astiat aivan tyhjiksi.

"Mutta ettekö syö loppuun kalamureketta?" tyrkytti Lena tullessaan
hakemaan pois tarjotinta.

"Ei, monet kiitokset, olen jo kylläinen."

"Hoh, neiti", -- kuuli hän sitten Lenan sanovan alhaalla keittiössä,
-- "miten kylläisen näköisenä se ompelijaneiti siellä istuu; -- se
johtuu kai siitä, että hänelle tarjotaan kaikissa taloissa, missä hän
käy työssä, niin paljon hyviä ruokia. Ajatelkaa, hän ei tahdo enää
kalamureketta!"...

Illallispöytää katettiin ruokasalissa ja ruokia kannettiin sisään.
Maisa istui lampun ääressä ja käänsi selkänsä sinnepäin niin kauaksi
aikaa kuin sitä kesti.

Hän kuuli molempien poikien juttelevan sisällä, juristin ja Antonin,
joka oli konttorissa, varmaankin he keskustelivat kauraryynipuurosta.
Yht'äkkiä tuli hiljaisuus, kun tukkukauppias astui sisään, -- pitkän
aikaa kuului vain lusikkain ja lautasten kalinaa.

"Kalamureketta, Lena!" huusi Anton lautasliina levitettynä rinnalle,
-- "niin että voimme kestää tämän puurokääreen", lisäsi hän vilkaisten
Maisaan.

Olutpulloja avattiin ja Maisa kuuli tukkukauppiaan reippaan äänen -- ja
alituisesti "mitä, mitä" heti perästä, ennenkuin kukaan ehti vastata.

Hui, nyt alkoi tuo ikävä Theodor, juristi, jälleen puhua. Hänen äänensä
kuului yhä kiivaammalta ja kiivaammalta ja heti, kun veli alkoi
puhua, tiuskaisi hän hänelle jotain; ja "vai niin, vai niin" vastasi
tukkukauppias...

"Hii-auu!"

Nyt hän haukotteli. Varmaan menee yhtä myöhään tänään kuin eilenkin.

Maisa asetti ompelutarpeet kokoon; tämän päivän työ oli tehty.

Hän oikaisi itseään hiukan, pudisti ja levitteli reippain kädenliikkein
tuota kevyttä Orleans-hamettaan ja noukki pois langanpätkät. Hän
pyörähti saadakseen hameen suoraksi ja otti kalvosimet korkeakupuisen,
suurisiipisen hatun päältä, joka oli hänen vanha kesähattunsa ja
johon oli näppärästi sidottu harso peittämään sen vanhanaikaisuutta.
Ruskeasta plyyshireunuksisesta takistaan oli hän, aina ollut ylpeä, se
sopi niin hyvin hänen hoikkaan, notkeaan vartaloonsa, mutta nyt oli
siinäkin joitakin puutteita; hänen täytyi välttämättömästi hankkia
itselleen uusi kunnollinen talvitakki. Hän vaihtoi pumpulikäsineet,
jotka hänellä oli ollut aamuisen sadeilman vuoksi, pariin
glacénahkaisia hansikkaita, jotka hän veti esiin taskustaan ja otti
pienen sievästi kokoonkäärityn naistensateenvarjon nurkasta. Pienine
punajuovaisine, edestä ruusukkeelle sidottuine kaulahuivineen näytti
hän kerrassaan hienolta.

Mennessään oven ohi katsahti hän ruokasaliin ja näki tukkukauppiaan
istuvan siellä ikävystyneenä ja pistelevän hopeahaarukan kärjellä kalaa
poikien kinastellessa.

"Hyvästi, neiti Jons, menettekö nyt", hän sanoi sivumennen
hyväntahtoisesti ovesta.

Maisa tiesi, että sitten seuraisi tuo ikuinen: "ettekä vieläkään ole
kihloissa, neiti!" jollei hän kiiruhtaisi.

Syksyinen sumu piiritti raskaana ja harmaana kaasulyhtyjä hänen
kulkiessaan katua eteenpäin; ei ollut oikein sellainenkaan ilma, että
olisi voinut levittää sateenvarjon. Hän oikaisi yli torin ja kulki
jälleen katukäytävää pitkin. Grönlandin etukaupungissa asuvalle oli
suuri kierros poiketa valtionsairaalaan, ja olisi varsin todennäköistä,
että hän joutuisi kauankin odottamaan ennenkuin saisi käsiinsä Dammin
muorin. Ja jollei hän tapaisi häntä, niin --

Maisa hiljensi askeleitaan pienen ruskean, aivan kadun varrella olevan
yksikerroksisen puurakennuksen luona, juuri siinä missä sairaalan
ristikkoaita alkoi. Pikkutyttönä oli hän päässyt aina siitä oikotietä
sairashuoneen puutarhaan mennessään tapaamaan äitiään, joka oli
siivoojana siellä.

Kokonainen maailma oli avautunut Maisalle tuolla sisällä
sairashuoneessa, jossa hänellä tavallaan oli ollut kodintuntua. Nyt oli
siellä jo kauan sitten ollut toinen assistenttilääkäri, -- he olivat jo
ehtineet monta kertaa vaihtuakin sillä paikalla -- ja kokonaan toinen
henkilökunta. Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä kotiutuneeksi siellä
niin kauan kuin ovenvartia ja Dammin muori pysyivät paikoillaan.

Hän poikkesi hiukan tieltä kulkeakseen molempien säleaitojen välistä,
jotka kumpikin ympäröivät puutarhaansa, ja soitti porttikelloa. Hän
muisti vielä ajan, jolloin sääntöjen mukaan tähän aikaan oli liian
myöhäistä tulla sisään, siitä asti kun hän pikku Maisana tuli tapaamaan
siivoojatar Maisa Jonsia, -- ja kuulustelun, jonka portinvartia aina
pani toimeen. Hän kuuli kellon soivan sisällä ja tunsi jotakin vanhasta
jännityksestä: tuntisiko hän ja päästäisi armollisesti sisään hänet
tänä iltana, tuo jäykkä, hintelä, pikku mies, joka oli niin äreä, -- ja
niin kiltti toisinaan ja joka ilmestyi ovenvartianhuoneesta kuluneessa,
pitkässä, sinisessä takissa kirkkaine nappeineen ja puhtaanvalkoisine
kaulahuivineen ja joka muistutti kirurgin professoria. Silloin hän oli
luullut, että he kaksi olivat yhtä mahtavia ja yhtä suuria käskijöitä.

Hänen elämänsä suurin käännekohta oli, kun äiti kuoli, eikä hänellä
enää ollut oikeutta tulla ja mennä sinne säleaidan sisäpuolelle, jossa
raskaat puu- ja kivirakennukset ympäröivät pihamaata ja korkeat,
huuruiset piilipuut huojuivat. Myrskyssä ja tuulessa ne ikäänkuin
lakaisivat latvoillaan pilviä --

Tuntui paljon kevyemmältä kulku, kun sairaalan portti puoli tuntia
myöhemmin sulkeutui hänen jälkeensä ja kun Dammin muorin kolme markkaa
oli hänen taskussaan. Maisa oli aivan tarkalleen tietänyt, mistä tätä
piti kysyä, -- rappuja ylös vasemmalle, jossa koko leveä, pitkä käytävä
oli valaistu nyt, kun iltakierros oli ohi. Usein oli hän seisonut ja
odottanut näitten sairashuoneitten ulkopuolella, numero 2:n, numero
3:n, numero 7:n, ja hän tunsi jälleen kaikkien niiden vuosien jälkeen,
joina hän oli käynyt äitinsä luona, täällä ylhäällä tämän omituisen
sairaalanhajun.

Hän oli tullut kerrassaan hyvälle tuulelle kaikkea tätä ajatellessaan,
eikä hän huomannutkaan ennenkuin oli jo Vaterlandin sillalla. Silloin
hänen viereensä asettautui eräs nuori mies; kaasulyhdyn valossa huomasi
hän, että se oli joku ylioppilasvetelys.

Seuraavankin lyhdyn luona tuli tämä jälleen esiin. Hänellä oli
silmälasit ja hän tirkisteli Maisaa; -- "ole hyvä, ukkoseni, tarkastele
vain minua!"

Yht'äkkiä hän tervehti kohottaen hyvin kohteliaasti hattuaan:

"Ehkä te asutte jossakin täällä Grönlandin kaupunginosassa, neiti?"

Mitään vastausta ei kuulunut; mitä se häneen kuului, missä Maisa asui.

... "Ajattelin vain, että nyt ehkä palaatte kotiin kaupungista."

Nyt piti vain olla olevinaan niinkuin ei kuulisi lainkaan.

"Vakuutan teille, neiti, ettei tässä ole mitään vaaraa. Sehän oli vain
peräti viaton kysymys, joka ei millään tavalla voi loukata teidän
kainouttanne. Tahdoin vain tietää, voisitteko sanoa minulle, missä on
numero 153 Grönlandin tien varressa."

Mutta hyvä isä... eikö tuo pahus ollut ottanut selvää juuri sen talon
numerosta, jossa hän asui!

"Ellefsenin talo?... kauppapuoti alakerroksessa -- ja avonainen
pihanportti?"

Maisa kulki niin reippaasti kuin suinkin osasi, mutta vieras pysytteli
hänen vierellään. Sitten kysyi mies yhtäkkiä:

"Ehkä täällä on jossain kuuromykkäinkoulu?" Nyt hänen täytyi nauraa,
mutta hän levitti sateenvarjon auki ja katsoi suoraan eteensä, -- olipa
siinäkin aika riiviö!

"Oletteko yhä edelleen yhtä taipumaton -- mitä?... Talo, jossa on
matala, valkea muuri, -- ja sisäpuolella jonkinlainen rakennusrykelmä,
jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä?" puheli hän edelleen.

Kaksi tunkeilevaa kissansilmää aivan loisti silmälasien takaa; saattoi
kuulla äänestäkin, että hän oli kujeiluretkellä.

Maisa tiesi niin hyvin, mitä hän olisi tahtonut vastata, mutta ei
milloinkaan sovi ryhtyä sillä tavoin keskusteluihin herrojen kanssa.
Jos niin tekee, vaikkapa vain aivan vähäisen, niin ruvetaan heti
pitämään sellaisena, jota voi kohdella, miten vain haluttaa. Se on
aivan varmaa, se. -- Ja niin hän pakotti itsensä vaikenemaan siksi
kunnes he tulivat kauppias Sundbyn kulmaan. Siellä hän yhtäkkiä
poikkesi puotiin. Oli hyvä päästä irti hänestä ja samalla saattoi
hän ostaa itselleen hiukan rintasokeria ja ehkä saisi hetken aikaa
jutellakin matamin kanssa.

Oli muuten totta, että Ellefsenin talossa asui paljon ihmisiä. Eräs
kupariseppä aloitti työnsä kello viisi aamulla, joten hän ei tarvinnut
mitään herätyskelloa, ja lasimestari nosti hirveän rymyn, jos mukulat
tulivat liian lähelle hänen ikkunakehyksiään, jotka olivat asetetut
ulkoseinää vasten. Lisäksi vihelsi ja jymisi juna uskollisesti koko yön
heti piha-aidan takana.

Kun hän astui lautoja pitkin Ellefsenin talon pilkko pimeään,
tuuliseen porttikäytävään, tiesi hän varmasti, mihin asettaa jalkansa.
Lauta vajosi likaan askelten alla, ja hän tunsi varsin hyvin nuo
kolme tiilikiveä, joista pääsi pitkin pihaa sinne tänne asetetuille
laudanpätkille. Näitä myöten pääsi aina oikealla olevan pienen
sivurakennuksen ovelle saakka. Siellä hän asui puuseppä Dörumin luona.

Ei voi kuvata hänen kauhistustaan, kun hän yht'äkkiä kuuli takanaan
sanottavan:

"Sika-maista... kerrassaan inhoittavaa..."

Eikös vain siellä ollut jälleen tuo roikale! -- Hän oli siis ruvennut
seuraamaan Maisaa.

"Kuuletteko te, joka olette siellä, pitääkö tässä kurassa kahlata
oikeaan vai vasempaan?"

"Pysytelkää vain keskellä, siinä on juuri sellaista, mistä eniten
pidätte, siinä on kaikkein syvintä."

"Kas, kas, kuulkaas vain! Tehän siellä olettekin, te, jonka kanssa
äsken juttelin. Nyt aiotte varmaankin upottaa minut. Siinä tapauksessa
täytyy minun sanoa, että te teette syntiä aivan viatonta olentoa
kohtaan... Mutta tämähän on sikamaista!"

Ääni kuulosti surkealta, hän oli pulassa.

"Kuulkaas nyt, korkeasti kunnioitettava neiti, ettekö voisi saada
itseänne tuntemaan sääliä lähimmäistänne kohtaan, jonka aikomukset
te nähtävästi käsitätte kokonaan väärin. Sanokaa vain, pitääkö minun
mennä oikealle vai vasemmalle? Sillä täällä on varmaankin joitakin
laudantapaisia jossakin. Ette suinkaan tekään leijaile siellä ilmassa
niinkuin varjo onnellisemmasta maailmasta?"

"Ei, tämä on aivan epätoivoista", mumisi hän. "Tässähän voi vähällä
joutua uimaan. Nauratteko te, neiti?"

"Mutta tämä talohan se kaiketi on?" sanoi hän yht'äkkiä, -- "näin niin
selvästi talonnumeron kaasulyhdyn valossa, sataviisikymmentäkolme.
Näettekö, minun täytyy päästä numeroon 153 muurarimestari Ellefsenin
taloon... Asun täällä jossakin, saan ilmoittaa; se on, olin täällä
viikko sitten, mutta silloin oli kirkas päivä, nyt ei pirukaan tuntisi
näitä paikkoja -- ja olen muuten muuttanut tänään, jos palvelijani vain
on täyttänyt velvollisuutensa. Haen leskirouva Thorsenia."

"Oh!" -- nyt selveni asia Maisalle. Hänkö siis! -- ja kun Maisa oli
tehnyt itsensä naurettavaksi hänen silmissään kaiken aikaa.

"Kyllä hän asuu täällä", tuli nyt reipas vastaus, "tuossa aivan
edessänne, kun tulette pihaan. Niin -- varmaankaan ette näe mitään, --
mutta jos seisotte hetken aikaa siinä, missä nyt olette, ohjaan kyllä
teidät oikeaan."

"Monet kiitokset, -- eipä ole juuri miellyttävä tämä paikka, jossa
seison, toinen saapas kurassa --"

Hän polki lautaa niin että kura räiskyi, löytääkseen eteenpäin...

"Kas -- tarttukaahan kiinni sateenvarjooni, niin ohjaan teidät perille."

"Nyt te teette oikein kiltisti, neiti", kuului nyt varsin kohteliaasti.

Maisa ohjasi hänet täysin vahingoittumattomana rapuille. Tuossa
puolittain luhistuneessa vanhassa puurakennuksessa asui tullivirkailija
Schultz ja tämän yläpuolella leskirouva Thorsen, joka eli vuokraamalla
huoneita. Kesällä viekoitteli hän ihmisiä sinne houkuttelevalla
otsakkeella: "Suurenmoinen näköala yli Björvikenin ja sataman", ja
kylmänä vuodenaikana taas, jolloin asukkaat säännöllisesti muuttivat
pois hatarien ja ravistuneitten ikkunain vuoksi, "kuulumattoman
halvalla asunnolla."

Maisa seisoi alhaalla käytäväoven luona ja kuunteli, sill'aikaa kun tuo
vieras kulki rappuja ylös ja koputti eräälle ovelle siellä ylhäällä.
Oli pimeää kaikkialla talossa, lukuunottamatta tullivirkailijan
makuukamaria. He eivät varmastikaan olleet odottaneet häntä tänä
iltana, vaan olivat panneet maata. Hän juoksi rappuja ylös ja koputti
Tillan keittiöön ja sai tämän ulos.

"Olen ylioppilas Kielsberg", esitti hän itsensä. "Siivoojani on
varmaankin sanonut, että tulen tänä iltana?"

"Kiitoksia avusta", sanoi hän Maisan tullessa alas rappusia, ja Maisa
kuuli rouva Thorsenin harmistuneen äänen: "Varjelkoon, tulla näin
myöhään ihmisten luo."

Pikkurakennuksissa pihan ympärillä olivat ovet suljetut ja ikkunat
pimeät, vain maalarimestarin luota pilkotti valo valkoisten uudinten
takaa, varmaan oli joku lapsista jälleen sairaana. Tontti oli aikoinaan
kuulunut maataloon, ja keltainen puurakennus, jossa tullivirkailija
ja rouva Thorsen asuivat, oli vanha päärakennus. Kadunpuolella asui
rakennusmestari Ellefsen uudessa valkoisessa kivirakennuksessa,
kauppapuoti alakerroksessa, ja nyt, kun tontin arvo oli nousemassa,
olivat kaikenkaltaiset käsityöläiset, joiden työpajat tarvitsivat
paljon tilaa, asettuneet asumaan pikkurakennuksiin ja vajoihin.

Maisa meni keittiön kautta pieneen, vanhaan sivurakennukseen puusepän
luo. Likaämpäristä tulvahti inhoittava haju vastaan oven auettua.
Hän raapaisi tulta löytääkseen pienen lampun, joka oli pantu esille
häntä varten pöydälle muutamien perheen illallisaterialta jääneiden
lautasten ja kuppien viereen. Hän otti jalastaan märät kenkänsä ja
asetti ne vielä lämpöiselle hellalle, johon sitä ennen oli pantu kaksi
paria leveitä pikilangalla ommeltuja miesten kenkiä sekä joukko sukkia
keppiin kuivumaan. Lamppu kädessä meni hän sitten varovaisesti työpajan
läpi.

Kaappisängyssä kaikkien puolivalmiitten tuolien ja höyläpenkkien takana
tuossa lämpöisessä huoneessa makasi suutarinsälli Elling, -- suutarilla
ja puuseppä Dörumilla oli yhteinen keittiö, ja sattui toisinaan, että
kun Maisan täytyi kulkea sitä tietä, hän oli valveilla ja ryhtyi
juttelemaan ja laskemaan leikkiä.

Sisimmässä niistä kahdesta huoneesta, jotka olivat pienen käytävän
päässä, nukkuivat Dörum ja matami ja ylempänä, rappusista oikealla
olevassa huoneessa, yhdessä suutarin palvelustytön kanssa heidän
keskenkasvuinen tyttärensä, vaivainen olentoparka, joka oli kuuro ja
jota täytyi hoivata melkein kuin lasta.

Kuuromykkä oli tottunut olemaan valveilla ja odottamaan Maisan tuloa.

Nytkin kuului jotain, epäselvää ähkymistä, ja Maisa asetti
lampun kädestään oven ulkopuolelle ja meni sisään. Kaksi niistä
rintasokeripalasista, jotka hän oli ostanut Sundbystä, joutui tuon
ihmisparan suuhun, ja palvelijattaren herättyä meni tälle pari palaa
rihkamapuodin antimista lupausta vastaan, että hän huolehtii Maisan
hameenhelmojen kuivattamisesta heti, kun hän aamulla on tehnyt hellaan
valkean.

Puuseppä oli latonut kaikenmoisia tarvepuita ullakolle ja palomuurin
taakse, niin että Maisan täytyi valaista tietä itselleen. Maisan huone
oli myöskin oikeastaan laudoitettua ullakkonurkkaa, neliskulmainen
ikkuna oli sovitettu kaltevaan kattoon, mutta se teki kuitenkin huoneen
vaikutuksen. Hänen äitinsä jälkeenjättämä vanha piironki oli siellä ja
sen lisäksi vielä muutamia tuoleja, silityslauta ja taloustavaroita ja
kupariastioita sisältävä hylly sekä muutamia puunaulakoista riippuvia
vaatteita, jotka kaikki täyttivät pienen huoneen.

Maisa seisahtui hetkeksi piirongin eteen ja etsi jotain eräästä
laatikosta. Hän veti esiin sukkaparin, ja nopea tarkastelu selvitti
hänelle, että ne olivat parsittavat, kuten hän oli aavistanutkin. Hän
oli jo monena iltana koettanut välttää tuota työtä, kunnes se nyt oli
miltei mahdotonta.

Tuntui varsin ikävältä ryhtyä parsimaan, hän kun oli niin väsynyt. Sitä
paitsi hän oli kovasti iloinnut siitä, että pääsisi sänkyyn ja saisi
aivan hautautua patjoihin, missä oli oikein lämmin. Hän oli nukkunut
sillä patjalla ja samassa ruskeaksi maalatussa, aukivedettävässä
sängyssä, jonka päissä oli pienet, pyöreät nuppulat, niin kauan kuin
hän muisti. Siinä oli äiti kuollut niihin aikoihin, jolloin he asuivat
Hammersborgissa. Sängynpään yläpuolella oli hänen valokuvansa: jäykkään
krinoliinihameeseen puettu nainen, jonka työssä kovettuneet kädet
olivat liian näkyvissä ja jonka pitkissä, kapeissa kasvoissa saattoi
huomata lujan ja tarmokkaan ilmeen. Sivulla oleva valokuva oli jostakin
sanomalehdestä leikattu ja asetettu lasikehyksiin. Se oli muuan
tunnettu tohtori ja professori, joka oli ollut sekä kandidaattina että
assistenttilääkärinä sairaalassa samaan aikaan kuin äitikin.

Maisa oli asettanut lampun pienelle pöydälle sängynpäähän ja nostanut
tuolin sen ääreen. Nyt hän istui ja parsi sukkia varsin mukavassa
asennossa jalat sängyssä ja rintasokeri pöydällä houkuttelevan
näköisenä.

Sisällä vanhan Sjöbergin "koneen" luona vielä: viilattiin ja jymyttiin.
Näin oli kuitenkin aina elämää talossa hänen tullessaan kotiin myöhään
illalla; nykyisin Sjöberg vaivasi päätään päivät umpeensa tiirikalla
aukeamattomalla lukollaan.

Yht'äkkiä Maisa purskahti nauruun. Hän tuli ajatelleeksi, kuinka
hän oli kulkenut ja puolustanut henkeään tuota viatonta ihmisparkaa
vastaan, jonka ei millään keinoin ollut onnistunut saada mitään
vastausta kyselyihinsä ja tiedusteluihinsa...



II.


Tosiaankaan ei Maisan ollut helppoa selviytyä nyt edellä joulun;
hänen olisi pitänyt jakautua kolmeen osaan, sillä Brandtilta saapui
kutsu ja samoin Jürgenseniltä; -- hän oli saanut lähteä kesken pois
Simonsenilta, jonne hän oli lupautunut koko viikoksi ompelemaan neitien
tanssiaisleninkejä, -- ja nyt, ennenkuin hän lähti kotoa aamulla,
tuli sana leipuri Antonisenilta, että heidän välttämättä piti saada
uudet vaatteet kaikille kolmelle lapselle! -- Jollei hän menisi sinne,
niin kadottaisi hän varman paikan, johon piti turvautua kesällä
koko hienoston ollessa maalla. Mutta nyt sai kesällä käydä miten
tahansa, sai kun saikin, sillä oliko hän luotu istumaan ja ompelemaan
lastenvaatteita ja sensellaista nyt, kun oli niin paljon muuta
tekemistä.

Aivan odottamatta olivat tulleet nämä kutsut tirehtööri Solbergin
tanssiaisiin; mutta varmaankin pitivät he nyt ne niin myöhään -- tuskin
oli neljääkääntoista päivää niistä enää jouluun -- siksi, että noita
sieviä tyttäriä kutsuttaisiin kaikkiin tanssiaisiin talven kuluessa ja
juhlittaisiin kaikin tavoin.

Maisa oli istunut Jürgensenillä hyvin myöhään eilen illalla, --
olisipa siellä ollut ompelukone, niin olisi työ sujunut toisenlaisella
vauhdilla, -- ja oli tullut jälleen lumipyryssä ennen kahdeksaa tänä
aamuna. Hän oli tehnyt ankarasti työtä kaiken päivää; Mina Jürgensenin
tarlataanileningin piti tulla nyt valmiiksi tänä iltana, sillä Theodore
Brandt ahdisti kovasti töillään.

Mina ei voinut olla poissa kymmentäkään minuuttia, vaan tuli jälleen
sisään ruokasaliin Maisan luo ja hypisteli ja asetteli yhteen
kangaspalasia ja ihmetteli ja jutteli. Hän otti esiin kukkia ja
koetteli nyt, sopivatko ne leningin väriin lampun valossa, ja sitten
koetteli hän helmiään; -- hänellä oli erittäin kaunis vartalo, hoikka
ja sorea, ja hän tahtoi, että se myöskin näkyisi.

Ja Maisa tiesi varsin hyvin, millainen hänen pukunsa tuli olla,
-- sileä pusero ja sen yllä olkapäiltä rinnan yli ulottuva
runsaslaskoksinen röyhellys. Mina-neidillä, joka oli niin hento, piti
olla jotain täyttävää. mutta se ei saanut pudota raskaasti ja jäykästi,
niin että se kadotti oikean, yksinkertaisen luonnollisuutensa. Sillä
sellainen suora ja sileä, jäykkä kiilantapainen kangaspalanen oli
koristuksena pahinta, mitä hän tiesi.

Mina seisoi hieno, valkea hame vaaleanpunaisen tarlataanileningin alla
ja koetteli. -- Vyötärön kohdalta täytyi hiukan kaventaa, se teki
vartalon pehmeämmäksi ja vapaammaksi... Ja hameen tuli laskeutua niin
pehmeästi ja ikäänkuin ruumista myöten --

"Mutta ei mitään koviketta!" keksi Mina yhtäkkiä; hän tuli loistavan
iloiseksi päästyään vihdoinkin selville siitä, miten piti olla. --
"Kunhan se vain istuisi... kunhan se vain istuisi!"... Siniset silmät
aivan välkkyivät; -- "kunhan se vain saataisiin putoamaan vapaasti ja
luonnollisesti..."

Hän koetteli ja näytteli ja puheli ja huolehti.

Ja Maisakin oli vallan kuumeessa: -- "Ei, mutta jos Mina-neiti
kiinnittäisi kukkia paksuun, vaaleaan tukkaansa"; -- hän veti
varovaisesti hameen pään yli, -- hänestä saattaisi tulla niin sievä,
että siitä puhuttaisiin!...

Nyt tuli asessori sisään päällystakki yllä ja sateenvarjo kädessä;
hänen piti mennä joihinkin kutsuihin tänä iltana tuollaisessa
lumipyryssä. Hän taputti Minaa ja tarkasteli leninkiä; asessori piti
paljon ainoasta tyttärestään.

"Yksinkertaista ja kaunista ja luonnollista, -- eikö niin, Mina?
Hienostuneen pukeutumistaidon tuntee heti ensi silmäyksellä. --
Hienoutta, joka kätkeytyy yksinkertaisuuteen ja jonka tuntee paremmin
kuin näkee. Se ilmaisee varmasti arvoasteen." -- Hän silitti
ihaillen hänen hiuksiaan. -- "Me emme tahdo tietääkään toisenlaisista
pukeutumistavoista"...

"Ettepä tosiaankaan", ajatteli Maisa; hän näki, kuinka Mina hiipi isän
luo ja suuteli häntä saadakseen hänet pian jälleen menemään pois.

"Kunhan se vain istuisi... kunhan vain saisitte sen istumaan, Maisa!...
Ottaisimmekohan hiukan pois röyhelön laskoksista?" -- Hän pelkäsi niin,
ettei hän tulisi tarpeeksi solakaksi. Mina tuskin saattoi käsittää,
että he viime vuonna olivat tanssineet krinolinipuvuissa.

Vaaleanpunainen hame oli vielä keskentekoisena tuolilla, nyt tuli
pitkien koristeitten vuoro.

Maisa nousi ja pani puseron pois alkaakseen yksitoikkoisen ompelun.
Kapeat, jäntevät sormet kulkivat erinomaisen nopsina, sormustin työnsi
neulaa varsin kätevästi kankaaseen, ja laskostaminen edistyi niin
nopeasti, että yhä uudestaan ja uudestaan täytyi kiinnittää kangas
uudelta kohdalta.

Hän tahtoi nähdä, eikö Mina-neidin leninki nyt vetäisi vertoja sekä
Bergin sisarusten että matami Aasin valmistamille sekä hienoon
poimuttelemiseen että kuosiin nähden. Ei ollut mahdotonta, että
kyseltäisiin, kuka sen oli ommellut...

Ja häntä ei todellakaan ihmetyttäisi, vaikka Mina-neiti voittaisi
kaikki Solbergilla. Hän oli niin vilkas nyt varmaankin tuon
meriupseerin vuoksi, jonka sanottiin kosiskelevan häntä...

Maisa hymyili ommellessaan... Ehkäpä tämä leninki nyt ratkaisisi
asian!... Hän liitäisi niin hentona ja kevyenä kuin höyhen ilmassa
upseerin käsivarrella.

Oi, kuinka he osasivatkin tanssia!... Maisa oli nähnyt heidät
lehteriltä porvaritanssiaisissa viime vuonna, -- koko sali ikäänkuin
liikahteli soiton tahtiin kirkkaitten kruunujen alla, pitsinypläyksillä
koristettuja silkki- ja atlassilaahustimia vilisi siellä vaaleitten
harsohameitten rinnalla. Ja paljaat kaulat ja tukkalaitteet kukkineen
ja helmineen taipuivat ja kumartuivat keskellä kaikkia kauniita
univormuja, mustia frakkeja ja valkeita liivejä.

Hän oli istunut ja ommellut sen illan kokonaan Elise Schoulle siksi
kunnes tämän piti mennä tanssiaisiin; ja sitten oli hän seurannut
tätä vaunuissa ottaakseen hänen yltään päällysvaipan ja oli siten
päässyt ylhäälle parvekkeelle katsomaan heitä. Hän oli tarkannut
jokaista tuntemaansa, -- punaleninkistä Signe Tranemia kukkineen ja
norsunluuviuhkoineen ja Elise Schouta, joka koko ajan oli lattialla
kauempana salissa, ja valkopukuista Kitty Blomia -- tämä oli niin
suloinen, mutta hänen leningissään oli toisen olkapään kohdalla
ikäänkuin jotain viistoon leikattua kaula-aukon kohdalla, sen huomasi
joka kerran, kun hän taivutti itseään; -- ja sitten Minka Mörkiä,
joka myöskin oli pukeutunut vaaleaan, mutta atlassiin! -- Hän joutui
kihloihin niissä tanssiaisissa luutnantti Müllerin kanssa... Lopulta
oli hänen päänsä mennyt vallan pyörälle paljosta eau de colognen
hajusta, valosta ja musiikista, niin että tuntui aivan siltä kuin hän
itse olisi ollut siellä alhaalla.

Mutta joka tapauksessa oli nyt hauskin aika vuodesta, tämä aika ennen
ja jälkeen joulun, kun hän näin istui ja kuumeisella kiireellä ompeli
tanssiaisia varten, niin että melkein päätä pyörrytti, eikä tiennyt,
kuinka päivä oli kulunut ennenkuin oli jälleen lähdettävä ulos ja
mentävä kotiin pimeässä. Jokaiselle näytti olevan aivan kuin hengen
kysymyksenä saada leninkinsä valmiiksi, niin että täytyi valvoa myöhään
yöhön. Mutta nuo nuoret neidit kysyivät häneltä neuvoa ja juttelivat ja
hulluttelivat ja uskoivat hänelle, mitä he pelkäsit, ja toivat esiin
ajatuksensa kaikin puolin, niin että hän suurella mielenkiinnolla
seuraten pääsi lopulta selville kaikesta: kuinka monta kertaa
meriluutnantti Solberg tanssi Mina-neidin kanssa, tai mitä oli kerrottu
Signe Tranemista ja herra Torpista tai Arnasta ja vaaleatukkaisesta,
iloisesta Jakob Schousta. Hän ikäänkuin unohtui kokonaan kaikkeen
tähän, hän eli niin täydellisesti noissa asioissa ja hänellä oli joka
suhteessa oma osansa niihin nähden.

Mitä haaveiluja hänellä joskus olikin ollut itsekohtaisesti, ne jäivät
syrjään, -- Hjorte-apteekin farmaseutti, jolla nyt oli itsellään
apteekki jossakin, ja joka oli mennyt naimisiin rahojen vuoksi eikä
ollut ollenkaan niiden ajatusten arvoinen, joilla Maisa oli vaivannut
itseään hänen tähtensä...

-- "Olipa oikein hyvä, että me saimme olla niin rauhassa tänä iltana",
arveli rouva, hän oli ollut ylhäällä ja auttanut miestään tämän
pukeutuessa; -- ei tehnyt mitään, vaikkapa Maisa istuisi ompelemassa
kauemminkin, kun kerran oli niin kiire. Ja nyt kun asessori ja
ylioppilas olivat molemmat ulkona, voisivat he vain kattaa pöydän
arkihuoneeseen rouvalle itselleen ja Ludvigille ja Minalle, niin
Maisan ei tarvitsisi korjata tavaroitaan ruokapöydältä, vaan saisi hän
häiritsemättä ommella.

Sitten illalla soitti Theodora Brandt ovikelloa. Hän tuli pimeässä ja
lumipyryssä puhuakseen Minan kanssa tanssiaisista ja nähdäkseen hänen
leninkinsä; -- mutta alla oli kuitenkin pelko, ettei hän saisi Maisaa
huomen-aamuna varhain ompelemaan hänelle.

He juttelivat ja kuiskailivat siellä sisällä kamarissa, heillä oli
niin paljon asioita keskenään; se oli oikein kuumaa ystävyyttä...
Mutta leninkiä Theodora nyt ei kuitenkaan saanut nähdä. Huomenna kyllä
Maisalta kysyttäisiin tarkasti asiasta.

Neula kulki ja kulki, sillaikaa kun Mina kulutti aikaansa Doran kanssa
sisällä.

He olivat ajaneet Ludvigin läksyineen Maisan luo; poika istui siinä
unisena ja nyrpeänä ja luki kyynärpäät pöydällä ja molemmat nyrkit
hiuksissa.

Tänäkään iltana eivät työt valmistuneet ennenkuin puoli yksitoista,
oli vielä puolitoista kerrosta koristenauhaa ompelematta... Lampunkupu
ja suippo pää hiukan kellahkoine kasvoineen häämöttivät nurkkapeilissä
ruokasalin kaapin yläpuolella ja varjo alhaalla seinällä hänen
vieressään työskenteli reippaasti ja herkeämättä käsillään.

Kaksi kokonaista päivää hän sai laskea hyväkseen täällä, -- ja sitten
huomenna ja ylihuomenna Brandteilla, -- siitä tulisi täsmälleen yksi
taalari. Simonsenilta, jonne hänen piti mennä torstaina ja jossa
piti sitten istua koko viikko, oli yhden päivän palkka vanhastaan
saamatta. Jos siinä ajassa voisi saada työt valmiiksi siellä ja pääsisi
Antonisenille, niin olisi vielä jäljellä neljä ja puoli päivää ennen
jouluiltaa. Asunnonvuokra piti maksaa matami Dörumille, ja loppusumma
kengistä piti saada suoritetuksi.

Ja sitten ruokaa joulupäiviksi...

Täytyi pitää huoli siitäkin, että jäi jotakin jäljelle joulun
ja uudenvuoden väliseksi sunnuntaiksi, jolloin oli ristiäiset
maalarimestari Jörstadin luona, -- hän tahtoi ommella oikein
hienon kastemyssyn punaisin atlasnauhoin ja ruusukkein. Häntä oli
pyydetty tyttökummiksi, ja Dörumin matami pitäisi lasta. Oli kyllä
tarkoituksena, että niistä tulisi oikeat kemut... Kirkkoon ottaisi
Maisa uuden talvilakkinsa ja lyhyen, nahkakauluksisen takkinsa. Ja
sitten tahtoi hän koristaa mustan leninkinsä kauniilla villapitseillä,
jotka hän oli saanut rouva Schoulta, -- ne täytyi jälleen ratkoa
pois viidenneksi päiväksi, jolloin oli mentävä ompelemaan. Sitten
valkea kaulus, joka kiinnitettäisiin edestä pienellä kultaneulalla
ja hienot kalvosimet. Ehkä hän ottaisi sen punaisen ripsireunaisen
kaulaliinansakin, tai ehkä oli hienompaa ja yksinkertaisempaa olla
ilman. Tukka piti kähertää ja asettaa chignon-malliin, -- oi,
hänestä tulisi hirvittävän hieno! Oli ollut puhetta siitäkin, että
he kutsuisivat kesteihin joitakuita kisällejä ja Ellingin, niin että
voitaisiin tanssia illalla...

Ludvig istui ja haukotteli, niin että se lopulta uhkasi aivan tarttua...

... "Mustaanmereen Dniepr ja Dniester, Dniepr ja Dniester, Dniepr ja --"

Hän takoi ja takoi päähänsä: "Dniepr ja -- ja"

"Kunhan se vain lopuksi ei menisi aivan umpilukkoon", virkahti Maisa.

Ludvig katsoi häneen vihaisesti.

... "Jäämereen Viena, Itämereen Väinäjoki eli Dyna, Väinäjoki --
Väinäjoki -- Dyna... Itämereen Väinä --"

"Niin, nyt on kai aika sinun päästä sänkyyn ja saada pehmeä 'dyna'
pääsi alle", arveli Maisa.

"Pitäkää suunne kiinni, -- minua ei lainkaan nukuta!" Hän paiskasi
vihaisena kirjan kiinni ja meni ylös huoneeseensa.

Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja
himmeni.

Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli,
kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.

Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän
ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi
kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli
hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.

Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki
äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, -- joka
askeleella näkyi mustaa likaa -- ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin
tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo
paperiviilekkeineen.

... Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa
ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti
ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli
häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen
piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli
varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon
rahaa, -- silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa -- Maisa kun
ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. -- Varmaankin tulisi hänestä
vielä hirveän rikas! --

Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi
rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä
vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet
tunnettiin hyvin sairaalassa.

Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa
niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua
ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei
herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä
näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton
enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva
Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös
aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen
jälkeen...

Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen
laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.

Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi;
ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi
panna lamppuun uutta öljyä?... Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen
odottaessaan...

       *       *       *       *       *

Joulupäivinä Maisa oli nukkunut tarpeekseen, tehnyt tulen uuniin,
keittänyt kahvia, käynyt juttelemassa alhaalla Dörumien tai kauppias
Sundbyn luona ja jälleen mennyt ylös ja pannut maata.

Suutarin väki ja Dörumit olivat myöskin kaikki nukkuneet kauan, matami
Dörum oli töintuskin ehtinyt iltakirkkoon ensimäisenä joulupäivänä.
Tapaninpäivä-iltana ratkaistiin siellä alhaalla korttipelillä, kuka
tarjoaisi vehnäleipää ja kuka kaksi pulloa olutta ja jok'ainoa heistä
kuitenkin haukotteli.

Loikoa siten iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, ja uunissa oli tuli
ja sen valo heijastui huoneeseen, ja tietää, ettei tarvinnut nousta
ennenkuin illalla -- eihän muu olisi tullut kysymykseenkään... Oli
niinkuin ei olisi jaksanut ajatellakaan mitään sen enempää.

Mutta nyt ei saanut enää paljoakaan levätä. Kolmantena ja neljäntenä
päivänä täytyi hänen ommella leninginliiviä, jonka hän kauan sitten oli
luvannut kauppias Sundbyn palvelijattarelle. Ja sitten ristiäismyssy...
puhumattakaan siitä, että hänen täytyi omaakin pukuaan tarkastella ja
siistiä -- -- --

-- -- -- Maalarimestari oli luonut lumen pois ovensa edustalta ja
siistinyt kaikki paikat niin hienoiksi sunnuntai-aamuna. Mieskummeina
olivat talonisännöitsijä Andersen ja Elling, jolla oli oikein hieno
uusi takki ja valkoinen rintamus silkkikaulaliinoineen. Pienokaisen
nimeksi tulisi hänen tätinsä mukaan Kirstine.

Toimitus kesti kauan, ja jumalanpalveluksen jälkeen oli niin paljon
kastettavia, että Maisa oli oikein iloinen päästessään jälleen kotiin
ja saadessaan jalkansa lämpimiksi; lumi aivan narisi kenkien alla.

Matami Dörumin ja Maisan piti mennä katsomaan, kun pienokainen pantiin
kehtoon; hänen tuli nukkua ennenkuin ristiäiskekkerit alkoivat.

Illalla oli maalarimestarin luona niin täyttä; siellä olivat Dörumit
ja suutarinväet, talonisännöitsijän perhe ja maalarimestarin
kaupungissa asuva sisar, erään merimiehen leski, joka ennen oli
ollut tarjoilijattarena muutamassa valtameren laivassa; hänellä
oli kaksi tytärtä, jotka kehuivat itseään; toista piti kutsua
taloudenhoitajattareksi ja hän oli hirveän hieno ja muhkea.

He kiiruhtivat heti kaikki kolme istumasohvaan kahvipöydän ääreen
matami Andersenin, talonisännöitsijän vaimon viereen, niin että
sekä matami Dörumin, kummin, että suutarimatamin nyt täytyi tyytyä
puutuoleihin. Maisa pakotti silloin talonisännöitsijä Andersenin
ottamaan hänen tuolinsa, -- muuten piti miesväen istua ulompana
penkeillä ja rahilla, heille tarjottiin sinne virvokkeita -- ja sitten
tahtoi Jensine Andersen jälleen, että Maisa, joka oli kummi, ottaisi
hänen paikkansa.

Dörumeja kiusasi myöskin aika lailla nuo kolme istumasohvalla olijaa.
He istuivat rivissä ja nyrpistivät suutaan ja väänsivät itseään
joka kerran, kun ottivat vierrekakkua tai voileipää, heidän kätensä
olivat aina eidamerjuustolla päällystettyjen voileipien kimpussa.
Ja koko ajan puhuttiin vain nuorimmasta tyttärestä Theasta, josta
nyt tulisi höyrylaivan tarjoilijatar ja jolla kenties aikaa myöten
olisi mahdollisuuksia päästä ravintolanpitäjättäreksi, kuten matami
Rasmussenkin oli ollut, vieläpä samaan laivaankin, sillä matami ja
kapteeni olivat varsin hyviä tuttavia.

Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan
matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen
käsiensä alitse vatia kohti.

Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai
kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.

Yht'äkkiä nousi matami Andersen:

"Huh -- täällä sohvassa on niin kuuma... enkö voisi saada istua sinun
paikallesi, Andersen?"

Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein
levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.

"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen
Maisa Jonsin korvaan, -- "ja nuo sormukset hänen sormissaan...
pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen
vieressään."

Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri
varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja
tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista
läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.

Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami
Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista
tytärtään.

"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta",
sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.

"Niin -- ni-in -- niin -- odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee
jälleen sisään", -- alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten
ohuella, piipittävällä äänellään:

"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken
aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he
ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista
hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."

Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa,
kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja
puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin
naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko
he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat
Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai
heidän maistamaan väkeviä, -- olutta, herra paratkoon, saattoivat he
kyllä maistaa, mutta --

"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, -- "luulenpa,
että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas,
että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"

"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he
joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; -- hän oikein tarkasteli heitä... "Tuo
taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi
jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar
-- taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä
todentotta olekaan! -- Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."

Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän
katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki
talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.

Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät
vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin
villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli
ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies
hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi
täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä
piti koettaa sovittaa... "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina
väliin ystävällisesti olkapäille, -- "kuulehan, Maren, -- mutta juohan
toki, Maren, täällä on olutta -- niin -- pidähän silmällä Jensineä.
Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt
tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, -- niin ja kuulehan
-- jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme",
kuiskaili hän nipistäen matamia.

Kas vain, -- Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, -- vai niin, vai
niin -- ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.

Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin
jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä
kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. -- Maalarimestari pyysi
heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi
kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin
aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.

Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä
kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen
huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana,
kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan,
jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja
jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.

"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta,
-- "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", -- matami
Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan
toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.

"Niin, nyt tuli esille hänen oikea luontonsa", sanoi matami Andersen,
-- "siinä sen nyt kuulitte, Maisa! Olen hiukan pitänyt silmällä heidän
hommiaan koko ajan, ja tosiaankin olen iloinen, että pääsin kunnialla
pois sohvasta; -- nyt ovat he jo saaneet käsiinsä pöydältä kolmannen
olutpullon, jota he salaa vaihtavat. Viina on myöskin mennyt saman
tien."

Maalarimestari ei ollut halukas avaamaan ovea. Lumipyryssä seisoi
siellä odottamassa koko joukko ihmisiä, joita oli vaikea pyytää
sisäänkään, eikä hän missään tapauksessa tahtonut vielä sytyttää tulta
työpajaan.

"Kyllä täällä on varsin kuuma", arveli talonisännöitsijä, joka kuivasi
kasvojaan käden selkäpuolella.

"Eipäs ole, Andersen!" vastusti hänen vaimonsa terävästi, -- "meillä on
kuitenkin niin paljon ihmistapoja, ettemme ryhdy pitämään järjestystä
vieraissa ollessamme."

"Avaatteko oven?" tuli varsin käskevällä äänellä sohvasta; leski näytti
olevan aikeissa nousta.

Nyt avasi maalarimestari oven ja meni sytyttämään tulen työpajaan.

Tuntui virkistävältä, kun pakkanen virtasi sisään sumupilven tavoin.
Ulkona kuunvalossa näki Maisa Ellingin ja muutamia muita, joiden hän
tiesi tulevan; -- heitä oli koko joukko -- tulisi oikeat tanssit.

Hän arvasi kyllä, miksi Elling pysytteli niin lähellä ovea: tämä
tahtoi ensimäisenä ehtiä pyytämään häntä... Ja juuri kun he nousivat
lähteäkseen työpajaan, olikin Elling siinä.

"Kyllä, kyllä, mutta saatte pyytää uudelleen oikein kunnollisesti
tuolla sisässä eikä täällä ulkona lumessa..."

Työpaja oli järjestetty siistiksi, suloinen lämmin virtasi vastaan.
Maalarimestarin luona oli aina niin kuuma sen vuoksi, että kaiken
vastamaalatun piti talvella olla kuivumassa sisässä sekä yöllä
että päivällä. Maalipyttyjä ja pusseja ja öljykivi ja kaikenlaisia
maalarinkapineita oli nurkassa, nojallaan olevat tikapuut suojanaan,
ja kelkkoja ja muita kuivumaan pantuja esineitä oli kattoparrujen
välissä olevilla orsilla juuri ja juuri niin korkealla, etteivät päät
ylettyneet niihin.

Seinillä oli muutamia juuri sytytettyjä kynttilöitä kiinninaulatuissa
puulistoissa, ja kulmapöydällä paloi lamppu. Soitosta huolehti vanha
Sjöberg, "kone", joka soitti viulua pitkät jaksot, kunhan häntä vain
voideltiin punssilla ja välillä otettiin esiin hanuri. Oli tarkoitus,
että joillakin vastatulleilla olisi mukanaan miestä väkevämpääkin, jota
he tarjoaisivat toisille.

Tanssi alkoi ja pari toisensa jälkeen lähti liikkeelle, niin että
hameenhelmat liehuivat.

Kuparisepänsälli oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sisällä
kamarissa ja pyytänyt saada tanssia Jensinen kanssa, ja Larsinella
oli kolmekin kavaljeeria ympärillään, -- varmaankin noitten pitkien
korvakellukoitten ja monien hetaleitten vuoksi.

"Ette saa pitää kättänne noin korkealla selässäni, Elling", ärähti
Maisa kärsimättömästi, -- "eikä täällä myöskään liene niin kylmä, että
tarvitsisi pitää hattua päässä."

Häntä harmitti, että he polkivat ja tömistivät lattiaan
korkoraudoillaan, ja että he tanssivat lakit ja hatut päässä; ne olivat
vinossa, jotta näyttäisi ponnekkaammalta. Ellingillä oli kuitenkin
valkea etumus ja silkkikaulaliina sekä vahanahkaiset saappaat.

Samassa he törmäsivät erääseen pariin, joka pysähtyi vain ottaakseen
toisin tavoin kiinni toisistaan, ja sitten kesti viheliäisen kauan
ennenkuin he jälleen pääsivät tahtiin.

Pöydän luona kauempana nurkassa, josta lamppu levitti himmeätä valoaan
lämpöisellä vedellä täytetystä saviastiasta nousevan höyryn läpi,
seisoi maalarimestari avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjoili
punssisekoitusta. Hänen vieressään olevalla tarjottimella oli muutamia
olutlaseja ja viisi kuusi viinilasia odottamassa...

"Maistelehan tätä, Andersen. Otamme kokeeksi etukäteen... Kas tuossa,
Dörum -- tänään on ollut kova työpäivä, maljasi. Meitä kolmea varten
on erikoinen pullo. Nuoriso saakoon sitä enemmän vettä vereensä -- he,
he, he" -- naurahteli hän heikolla äänellään lisätessään saviastiaan
vettä aikamoisen annoksen. "Aseta lasisi ikkunalaudalle, suutari,
niskasi taakse, niin se on varmassa paikassa -- sinä myös, Andersen!
Niin -- eiköhän liene viisainta meidän kaikkien tehdä samalla tavoin"
-- maalarimestari asetti omansakin sinne.

"Kas niin", -- ensimäisen kerran pani maalarimestari piippuunsa.
Tulitikku, jota hän ensin raapaisi seinää ja sitten lattiaa vasten,
sammui, sisarentytär, kamarineitsyt liehui ohi kaikkine hepenineen ja
avarine krinoliinihameineen.

"Kas niin, kas ni-in!"... kuului eri vetojen jälkeen, kunnes piippu
syttyi. Maalarimestarin edesvastuu tältä päivältä oli suurimmaksi
osaksi ohitse ja hän aikoi nyt kaikessa rauhassa ja mukavuudessa
nauttia elämästään... Muori sai viedä tarjottimella penkeillä istuville
matameille virvoketta -- ja myöskin toisille, mikäli astiasta riitti.

"Tuo Maisa on sievä tyttö", sanoi talonisännöitsijä -- "Näkee, ettei
hän kuulu raskaantyöntekijöihin, kuka sitten lieneekään hänen isänsä --
no niin, hyi olkoon, -- katsokaa nyt, kun suorastaan tallaavat jalat
tässä."

Galoppadi oli menossa sitä vauhtia, että kaksi kelkkaa putosi alas
telineiltä uunin takaa.

Vanha Dörum istui köyryselkäisenä ja hiljaisena ja vakavana ja vetäisi
silloin tällöin haikuja piipustaan. Toisella silmällään seurasi hän
Maisa Jonsia ja Ellingiä, jotka tanssivat schottista, hän tiesi niin
tarkalleen mitä matami Dörum ajatteli noista kahdesta, tämä varmaankin
istui ja teki huomioita kaikesta... Elling oli kelpo mies... Mutta
pitää olla muutakin ennenkuin voi perustaa oman työpajan...

Jostakin neuvoteltiin kauempana oven luona:

"Kyllä toki" -- puheli matami Jörstad -- "Tilla saa kyllä tulla
tänne ja kauppias Sundbyn Maren myöskin, -- molemmathan ovat meidän
tuttaviamme, matami Rasmussen."

"Enpä olisi luullut, että olemme joutuneet paikkaan, missä
palvelijattaria pidetään tuttavina!" Matami Rasmussen huusi kovalla
äänellä tyttärensä pois tanssista... "Thea! -- Larsine, kiiruhtakaa,
kuuletteko..."

"Hän aikoo mennä", tuli Jörstadin emäntä sanomaan hämillään.

"Tarjoa hänelle vain punssia, eukkoseni!" Maalarimestari kaatoi
sekoitusta summamutikassa aimo annoksen olutlasiin; -- hän tiesi kyllä,
mistä tuuli puhalsi oli ollut aivan anteeksiantamattoman heikkoa se
sekoitus, jota hän oli antanut vaimonsa tarjota matameille.

Tilla ja Maren liehuivat kumpainenkin oman kavaljeerinsa kanssa
tanssissa täydessä vauhdissa törmäten toisia vastaan ja tuuppien
toisiaan ahtaassa piirissä lattialla ja kesken kaiken näkyi karkeitten
villasukkien varret märkäin kenkien yläpuolella.

Vanha Dörum karisteli kurkkuaan ja sylkäisi tupakansauhun keskeltä;
tanssijat tömistivät lattiaa niin että kaikki maalarityöpajan tomu
pölähti esiin; se tunkeutui rintaan -- -- -- uh -- uh -- uh -- uh --
Hän kääntyi ikkunalaudalla olevaan lasiin päin ja otti pienen kulauksen
huuhdellakseen kurkkuaan.

Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä
leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta
muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.

Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin
olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja
saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.

"Ei kiitos, -- päästäkää minut, -- ei, ei, -- ei kannatakaan koettaa
vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä..." Jensine
ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.

Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika,
jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota
rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla
talonisännöitsijän tyttären kanssa.

Plik, plik, plik, -- kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken
tanssia.

Ja siinä he seisoivat.

"Sjöberg tahtoo punssia."

"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.

Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik -- ja taas "saatiin
voidella konetta".

"Tanssitaanko täällä?" -- Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti
vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja
tullut uteliaaksi... Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että
leiskui vain --.

"Mitäs te tahdotte?... kuulutteko tekin tähän seuraan?" -- kuului hänen
ympäriltään.

Hän huomasi matami Jörstadin ja kysyi kekseliäästi:

"Ei suinkaan Sjöberg ole täällä, matami Jörstad? -- minun pitäisi
välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan; hänen piti korjata minun
kahvikeittimeni."

"Onpa kyllä hän täällä, herra ylioppilas."

"Jollen saa sitä, saan turhaan toivoa kahvia huomen-aamuna."

"Ei ole nyt helppoa saada häntä käsiinsä, hän on soittajana. Mutta
ettekö tahdo tulla sisään ja odottaa hiukan... Muuan ylioppilas, joka
asuu tässä talossa", selitti hän ympärillä seisoville.

"No, teillä on joulukekkerit täällä", jatkoi ylioppilas ja meni sisään.

"Ristiäiset, herra ylioppilas."

"Niitäkö siis täällä valmisteltiin aamupäivällä!"

"Niinpä niin, pikku tyttönen ristittiin ja nimeksi tuli Kristine."

"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"

"Kuudes."

"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka
viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, -- "liian
monta tämän talon osalle..."

Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin
tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja
nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.

... Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän
kuitenkin hiukan hymyili... Hänen kanssaan oli niin hauska jutella,
-- hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai
Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden,
joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin
-- ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja
kuudenkymmenen vuoksi päivässä.

Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän
suutuksissaan jostakin?

Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä
humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea
puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen
tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja
taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.

"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän.
"Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei
ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin
katsomatta kenkiinsä, -- miten hän nyt lieneekään ansainnut ne..."

Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin
nyt neuloja-Maisan kanssa; -- mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin
juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.

Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa...

"Niin niin, -- nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat
vaatteillaan... Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä
talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä...
ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"

"Mitä -- kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä... Tuo Maisa
Jons, hänpä ei ollut hullumpi... hänellä oli niin kauniit liikkeet.
Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies,
hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki
valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti
Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana
hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa...

"... Muuten, hän on oma veljeni."

"Puotipalvelijako?"

"Ei, maalarimestari."

"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski
erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella
tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. -- Hyi, sanon minä", -- hän
sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle... "Niin, voitte uskoa, tässä
talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He
ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"

"Plik, plik, plik" -- jälleen keskeytyi tanssi.

"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin
matami sanomaan.

Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.

"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.

"Kahvikei -- kahvi -- mitä?" -- hän asetti viulun varovasti siniselle
esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti
tulla.

"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg",
kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg
ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi
ensin perinpohjaisesti ravistella.

Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua
määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan
ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta
huonosta omastatunnosta.

Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti
parin viisaita silmiä Kielsbergiin.

"Kahvinkeittokoje, sanotte?"

Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää
paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.

"Kahvi --?"

"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain
huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi
päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.

"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."

Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin
Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä
ivallisemmaksi: -- "Jokin kahvikeitin... teillä? -- hoh!" puhkui hän.
-- "Ja sitten tulette tänne..." Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän
tutkivaksi.

"Mutta onhan se kai lähetetty teille, mitä?" sanoi Kielsberg
harmistuneena.

"Sanokaa vain, kuka sen vei hänelle, niin hän kyllä muistaa", arveli
Jörstadin matami. "Parasta on, että Tilla puhuu hänen kanssaan siitä...
Tilla!..."

Olipa onnetonta, että Tillakin oli täällä; eihän kannattanut syyttää
tätä.

"Oi ei, matami Jörstad, missään tapauksessa en kuitenkaan saa kahvia
huomenaamulla aikaisin", sanoi Kielsberg jalomielisesti... "Niinpä minä
lähetän sen teille huomenna aamupäivällä, Sjöberg." Hän näytti aikovan
lähteä.

"Suuret kiitokset, matami Jörstad. -- Mutta sanokaahan", sanoi hän
ikäänkuin äkillisen uteliaisuuden valtaamana, -- "kuka on tuo tumma,
pitkä tyttö, joka seisoo ja hymyilee ja puhuu paljon, -- olen nähnyt
hänet useampia kertoja, -- ei kai hän asune tässä talossa?"

"Hän on Jensine Andersen, Ellingsenin talon isännöitsijän tytär."

"Ja eikös tuolla matami... niin, matami Dörumin vieressä ole tuo
ompelijatar, joka asuu tässä talossa."

"On kyllä, neiti Jons, joka nyt oli kummina, saan ilmoittaa."

"Kahvikeitin!" -- kuiskattiin hänen takanaan; ääni kuulosti
epämiellyttävältä.

"Ettehän tahtone, herra ylioppilas, kieltäytyä lasista punssia
ennenkuin menette", tarjosi matami.

"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"

Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä
nurkkalampun luona.

"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg
aloittaa puhetta.

"Niin -- tiedänpä erään, joka keksii!..."

"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan
-- huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin
käyntiin..."

"Vetoisia laseja... lasia? -- Ehei -- lasi on tiivistä, saan
ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää... Mutta
ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää..."

"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"

"Paperia? -- Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven
varalle, se... Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte
sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista...
Niin -- sammalta etupäässä, -- ja lunta, sitten kun sitä tulee,
aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi...
meriheinämättäitä... ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi
tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa
löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi
tulisi täyte..."

"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan
horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.

"Huh -- huh -- miten nuo tyrkkivät."

Erään nauravan tytön selkä töykkäsi häntä, tämän kulkiessa hänen
ohitsensa, niin että hänellä oli täysi työ selviytyä kunnolla
tarjottimineen.

"Niin, täällä on ahdasta; ettekö tahdo ottaa lasianne ja istuutua?" --
hän näytti Kielsbergille jälleen tuon epämiellyttävän paikan penkillä
tukevan, punaisen matamin vieressä.

Rasmussenin matami ei näyttänyt suurestikaan huomaavan häntä; hän oli
jännittyneenä kiintynyt katsomaan talonisännöitsijää, joka kilisti
lasia niin tuttavallisesti puoti-Johannesenin kanssa. Hänen Theansa
seisoi aivan heidän takanaan; vihdoin oli tämänkin onnistunut päästä
juttusille Johannesenin kanssa, -- ja se jo oli tietysti heti liian
paljon Andersenien mielestä, heidän täytyi saada hänet pois hänen
luotaan...

Sjöbergin viulu aloitti jälleen valssin, jokainen kiiruhti hakemaan
paria itselleen.

... Mutta eikö hän, veitikka, kiiruhtanut Thean ohi, niin läheltä, että
melkein hipaisi häntä, -- ja Andersenin Jensinen luo jälleen...

Rasmussenin matami puhisi ja puhkui ja kohautti hartioitaan; hän istui
kuten täysi höyrypannu.

"Minähän sanoin, että täällä talossa kumarrellaan talonisännöitsijää,
-- voitte uskoa sen, ja jos minä vain tahtoisin puhua!... He, he, he",
kuului ivallisesti.

"Vai luuletteko maalarimestarin voivan hankkia itselleen puita koko
talveksi, ja hänen luonaanhan täytyy aina olla niin lämmintä...
Maksaisiko hän puut sitten! Ei, nähkääs -- kun talonisännöitsijä
Andersen vain pistää hänelle salavihkaa hyviä puita ja laudanpätkiä
alhaalta pihalta, niin saa hän varmasti maalatuksi sekä sisältä että
ulkoa kaikki kotonaan... ja, kun talonisännöitsijä ja vaimo ja lapset
tarvitsevat, kenkiä, niin saa suutarin väki puita sekä keittiöön
että kamarinuuniin niin paljon kuin vain voivat polttaa. Ja jos hän
tahtoo saada lasiruutuja ikkunoihinsa, niin menee vain muutamia
käsikärryllisiä laudanpätkiä lasimestarille... Ja sen vuoksi pidetään
täällä tanssit hänen kunniakseen, ymmärrättekö, punssineen ja kaikkine
herkkuineen koko perheelle... Kuinka makeita ovatkaan he keskenään!...
Tietäisipä vain Ellefsen siitä!"

"Plik, plik, plik", nyt pysähtyi soitto keskellä parasta vauhtia.
Sjöberg sanoi nyt olevansa väsynyt.

"Voidelkaa häntä vain, niin se kyllä käy." --

Vähän ajan perästä alkoikin tanssi uudelleen.

Neuloja-Maisa istui vapaana, ja Kielsberg kiiruhti tämän luo ja pyysi
hänet tanssiin.

He seisoivat ensin hetkisen yhdellä kohtaa ja heiluttivat käsiään ja
koettelivat ennenkuin syöksyivät lattialla olevaan ahtaaseen piiriin;
-- siellä poljettiin jaloilla ja pyörittiin ympäri selät väärinä,
kasvot punaisina ja hikisinä ja kädet suorina, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet sanoa: pois tieltä!

Hän vei tosiaankin hyvin, veti Maisan käden sivulleen ja ympäri sitä
mentiin aina samalla paikalla, sillä täytyi katsoa, että välttyi
törmäämästä kehenkään.

"Olen istunut ja katsellut, kuinka somasti ja sievästi te tanssitte,
neiti Jons", sanoi Kielsberg heidän päästyä alkuun. Ei ollut hyvä mennä
kauemmaksi, täytyi vain varoa törmäämästä kehenkään.

Maisa näki vain vähän hänen leukaansa, sillä hän katsoi koko ajan
nappia, joka puoleksi riippui liiveistä.

"Tehän olette ollut kummina tänään."

"Ky-yllä."

Maisa katsahti ylös, -- aivan oikein, ylioppilas vain ilvehti. Samassa
Maisa tekeytyi kylmäksi ja jäykäksi, -- ei hänen tarvinnut antaa tehdä
pilaa itsestään.

"No, joku vika pitää jokaisella olla; teidän vikanne nyt on se, että
koko ajan katsotte kenkiinne."

"Minäkö?"

"Ni-in, -- juuri te -- olen pannut sen merkille."

Taaskin he olivat joutuneet tungokseen, josta täytyi koettaa selviytyä.
Muutamin nopein kääntein pääsivätkin he väljemmälle.

"Minkä vuoksi tanssitte noin koukussa ja katsotte alas ikäänkuin
kaivoon, kun kerran on niin somat silmät katsoa ylöskin. Nythän te
näytätte vain hiuksenne..."

"Tuon olisitte voinut sanoa ennenkuin pyysitte minut tanssiin, niin
olisitte kenties saanut vastauksen puheeseenne."

"Oletteko vihoissanne -- todellakin?... Oh, älkää viitsikö. Minun
tietääkseni rehelliset ihmiset katsovat aina toisiaan silmiin. -- Ja
muuten, voittehan kysyä Schouilta tai minkänimisiä ne nyt lienevätkään,
-- niin saatte kuulla, että he aina tekevät sillä tavoin... katsokaas
nyt, -- kun minä käännän pääni itään, niin te käännätte länteen,
-- niinkuin me olisimme hirveän kaukana toisistamme, vaikkakin me
tanssimme yhdessä... Tai myöskin katsotte te alas lattiaan ja minä ylös
kattoon. Luuletteko, että kunnon ihmiset niin tekevät?..."

"Taidattepa kylläkin olla aivan oikeassa", hymyili Maisa; -- tuohan oli
oikein kokonainen opinkappale.

"Plik, plik, plik" -- jälleen pysähtyi soitto.

"Voidelkaa Sjöbergiä --".

"Oi ei, hän ei tahdo."

"Niin, nyt ehdimme tanssia vain puoli tanssia, neiti Jons, -- saan kai
lopunkin."

Maisa kiiruhti pois ja istuutui.

"Esiin harmonikka --"

Elling tuli kuin tuuli, ja pyysi Maisaa tanssiin.

Joku nykäisi Kielsbergiä selkään. Siellä oli Sjöberg, joka jälleen tuli
juttelemaan:

"Niin, nähkääs, -- jos vain oikein ruvettaisiin miettimään, millä vetoa
voitaisiin estää, niin tulisi siitä kokonainen tutkimus..."

"Entäs köyhyys sitten, Sjöberg", huusi suutari; -- "puhu siitä."

"Niin -- köyhyyttä on paljon maailmassa, sitä riittää kuinka monelle
tahansa, riittääpä vain --"

Talonisännöitsijä pudisti päätään, ja Dörum murisi:

"Köyhyydestä ja kurjuudesta saamme kaikki tarpeeksemme."

-- Tuo Elling, jonka kanssa Maisa tanssi ja joka aina oli tiellä ja
hyöri ja pyöri hänen ympärillään, kun Kielsberg olisi tahtonut puhella
Maisan kanssa, oli suutari, sen huomasi kaikesta, ei ainoastaan hänen
tavastaan heiluttaa kyynärpäitä. Musta tukka riippui raskaasti otsalla,
ja tiheä rivi pieniä hampaita puraisi varmaan joka päivä suutarinlankaa
ja sylkäistä ruikutteli. Muuten näytti hän kelpo pojalta... Hänen
ryhtinsä oli joustavan voimakas -- ja miten innokkaalta hän näytti --
Maisa ikäänkuin koko ajan pani vauhtia tuohon töllikköön...

Suutarin lopetettua kiirehti Kielsberg Maisan luo saadakseen lopun
tanssista.

"Lopun tanssista? -- enpä tiennyt jääneeni velkaa teille, herra
ylioppilas." Taaskaan ei Maisa voinut olla ihmettelemättä, miksi
Kielsberg oli tullut tänne.

"Tanssiessanne äsken tuon nuorukaisen kanssa olitte yhtä kiintynyt
jalkojenne tarkasteluun, ettekö siis mitenkään voi antaa niiden olla
olojaan."

"Teen niinkuin tahdon."

"Saadaanpa nähdä --"

Soitettiin polkkaa hanurilla.

Mutta eihän noihin nenälaseihinkaan voinut katsoa. Maisa silmäili otsaa
ja sitten vähän sivuun ja jälleen kaulaliinaa ja hartioita; eipä tuo
takki ollut kehuttava, kaulusta olisi sietänyt korjatakin.

"Nyt sanon jotakin teille, neiti Jons, joka parantaa teidät
jalkaviasta, -- sillä tiedättekö, opiskelen lääketiedettä..."

Sundbyn Maren oli kaatumaisillaan, oli täysi työ päästä pois tieltä.

"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla
tavoin alas; -- tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."

Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.

"Mutta -- kas niin... ei haittaa, vaikka olettekin vihainen -- kuinka
vihainen olettekin! -- kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne
ovat aivan unohtumattoman hauskat, -- näettekö, ilme muuttaa ne
kokonaan."

"Jättäkää jo tuo! -- Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen..."

Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa
tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa
tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän
piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät
hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.

Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin
Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin
sievä -- pitkine hevosennenineen! -- -- Tai olisikohan hän todellakin
tullut vain hänen vuoksensa...

"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä
haihduttamaan", -- sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten
hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.

"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." --
Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman
loppuessa harmonikasta.

"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui
Rasmussenin matami heidän takanaan, -- tuo oli kyllä tarkoitettukin
kuultavaksi; -- "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla
mitään vakavia aikomuksia."

Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä
ympäri ja kumarsi purevana:

"Tahtoisitteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani, matami?"

Tämä tuijotti häneen suu auki, -- tekiköhän tuo hänestä pilkkaa aivan
vasten naamaa.

"Mitä arvelette, -- ainoastaan pieni pyörähdys? -- Se virkistää, kun on
istunut hiljaa ja käynyt kuumaksi."

Ei, ei, ei, ajatteli Maisa; -- Kielsberg sanoi sen niin ystävällisesti
ja luotettavasti, että matamin silmät aivan sulivat; punakoissa
kasvoissa näytti kaikki ikäänkuin muuttuneen; hän loisti aina
kirkkaampana ja suloisempana.

"Ainoastaan muutamia askeleita, matami?"

"Nähkääs, herra ylioppilas, kun on minunkin ikäiseni --"

Eikös matami tosiaankin kalastanut!

"Tuolla näette tyttäreni Thean ja Larsinen", laski hän leikkiä; "mutta
voin ilmoittaa, että jouduin kyllä aikaisin naimisiin."

"Luulisinpa, että olette aikoinanne tanssinut."

"Minä, niin -- oh, olkaa varma siitä!"

"Ei ole mikään taito nähdä, että olette ollut komea."

"He, he, he", tuli vaatimattomasti ja varsin lempeästi, matami katsoi
alas syliinsä. -- "Ei koskaan pidä kehua itseänsä, mutta muuten --
niinä kertoina, jolloin sali koristettiin tanssiaisia varten täällä
Grönlandissa, -- niin, silloin kannatti puhua siitä, -- ja mukana oli
sekä norjalaisia että vieraita merimiehiä ja perämiehiä ja muuta väkeä
myöskin, -- niin", -- hän katsoi ylös ylpeän itsetietoisena...

"Eikä ainoatakaan lasia ollut jäljellä ikkunoissa Olse-salissa sinä
iltana, jolloin näin Rasmussenin ensimäistä kertaa ja tämä joutui
poliisin hoteisiin... Niin, hän oli aivan viaton, sillä juuri hänethän
nuo muut tahtoivat ajaa ulos -- se on totuus, vaikkapa minun tällä
hetkellä täytyisi vala vannoa."

"Ja silloin tanssittiin reeliä, matami Rasmussen?"

"Niin -- ja valssia ja galoppadia ja Hampurin polkkaa."

"Mutta varmaan osaatte vieläkin tanssia reeliä, eikö totta, matami?"

"Minä!" -- hän nousi suurena ja valtavana ihraleukoineen ja asetti
kädet puuskaan.

"Ei, nyt hän on aivan liian vallaton", tuumi Maisa.

"Enkö sitä arvannut, nyt vasta tuli oikea luonto esiin!" puhkesi matami
Andersen sanomaan.

"Oh, ei teidän sovi pitää pilkkananne vanhaa vaimoa", sammalsi
maalarimestari, jolla nyt oli punaisia pilkkuja yltyleensä kasvoissa.

"Oh, en ole kenenkään pilkattava", matami Rasmussen näpäytti
sormillaan, -- "En ole tullut tänne sen vuoksi ja pidän huolen myöskin
itsestäni", huusi hän huomatessaan, että oli mennyt liian pitkälle, ja
tahtoen peitellä asiaa...

"Oh, varmastikaan ei ollut tarkoituksena, että saisitte minut tekemään
hullutuksia, matami Andersen -- Ei-i..."

Larsine seisoi komeana ja koreana kaikkine oviaukossa liehuvine
hepeneineen ja vilvoitti kuumia kasvojaan. Hänen ympärillään tungettiin
ulos ja sisälle ja juteltiin ja ojennettiin Baierin olutta ovikynnyksen
yli. Mutta nähdessään äitinsä tanssiasennossa raivasi Larsine tietä
itselleen niin että miesjoukko työntyi syrjään kuin akanat tuulessa:
-- Saattoiko ajatellakaan, että joku, joka käy sivistyneestä
henkilöstä, voi hyökätä sillä tavoin vanhanpuoleisen, turvattoman
leskivaimon kimppuun! Ääni värisi syvästä ylenkatseesta ja kaikki
hepenet vapisivat. Mutta, kun maalarimestari kutsui sisään jokaisen
herrankekkaleen joka tahtoi tanssia täällä Grönlandissa, niin --

Hän ei ollut vähimmin vihainen omasta puolestaan, -- ensin oli
puoti-Johannesen niin silminnähtävästi katsonut ylen häntä sekä koko
Rasmussenin perhettä, ja sitten oli ylioppilas tanssinut vain tuon
omahyväisen ompelijaneidin kanssa.

Jörstadin emäntä nyki maalarimestaria ja koetti tyynnyttää mieliä ja
oli hyvin hämillään. Toinen toisensa jälkeen liittyi heidän ympärillään
olevaan piiriin ja "mitä, mitä?" kyselivät myöhemmin tulleet.
Andersenin matami ja Rasmussenin matami heittivät toisilleen teräviä
pistopuheita melun keskellä, ei tahtonut kuulla enää omaa ääntänsäkään.

Maisa vain ajatteli, miten Kielsberg pääsisi pois; hän muisti, että
tämä oli pannut päällystakkinsa ja keppinsä telineille kelkkojen
taakse; -- oli kuin ampiaispesä hänen ympärillään...

Nopeasti tarkastellessaan tilannetta oli maalarimestari keksinyt, että
paras keino mielten tyynnyttämiseksi oli saada tanssi jälleen käyntiin.

Sjöbergiä ravisteltiin ja nyittiin ja virkistettiin punssilla, jotta
soitto jälleen alkaisi --

"Niin, niin, pankaa lunta siihen", kuului alhaalta oven luota, --
"puristakaa haavaa, sanon, muuten vuotaa veri kuiviin... Anders
haavoitti itseään. Pullo meni rikki juuri kun hänen piti avata se ja
tarjota Sjöbergille... Ei huomannutkaan ennenkuin verta vuoti lumeen."

Kuparisepänsälli tuli sisään pitäen kädellään kiinni ranteestaan.

"Antakaahan minun katsoa", sanoi Kielsberg... "Auttakaa minua,
kääritään hiha ylös." Hän painoi peukalollaan haavaa.

"Ettekö voi tarttua kiinni, Elling, -- hän on tohtori ja käy
sairashuoneella joka päivä -- kirurgilla." -- Maisa tiesi kyllä, kuinka
he seurasivat professoreja siellä.

"Ei tämä ole vaarallista", tyynnytti Kielsberg. "Pitäkäähän kiinni
tuosta ylhäältä, matami Rasmussen, -- arvelen, että olette ennenkin
nähnyt samanlaisia tapauksia."

Hän otti esiin laatikon, jossa oli sidetarpeita. "Tuokaa tänne
kynttilä, matami Jörstad, ja valaiskaa sillä --"

"Hän on lääkäri", kuiskailtiin ympärillä.

"Juoskaa huoneeseeni, Tilla, ja ottakaa sidekangasrulla, jossa on
neula, sekä pullo aivan hyllyn nurkasta..."

-- Kielsberg tunsi nyt itsensä yleisön suosimaksi. Eihän Larsinekaan
ollut tahtonut puhua pahasti herra tohtorille, ja maalarimestari tuli
hyväntahtoisena ja horjuvana täysi lasi kädessä osaamatta muuten tuoda
esiin tunteitaan.

"Siinä nyt näette", sanoi matami Rasmussen, "ettekö usko, että minä
tunnen ihmiset! -- Mutta enpä rupeakaan olemaan hyvää pataa tuollaisen
puoti nulikan kanssa, niinkuin muutamat." -- Tanssi oi jälleen
alkanut, ja Johannesen liehui uudelleen ohi Jensinen kanssa Sjöbergin
vinguttaessa ja kitkuttaessa jotenkin väsyneenä viulua.

Kielsbergin arvo oli noussut, sitä ei sopinut enää menettää. Hän
seisoi päällystakki yllä valmiina menemään ulos, mutta ei ollut
pannut vielä hattua päähänsä ja katsoi isällisen puolueettomasti
seuran kuningattaria, nyökkäsi tyynen ystävällisesti Larsinelle ja
leikillisesti nuoremmalle tylleröiselle Thealle, hymyili ymmärtävästi
pitkälle, tummalle Jensinelle ja vain ohimennen neitsyt Jonsille.

Maisa ei voinut olla tuntematta, että hän ikäänkuin oli leikin
ulkopuolella. Eihän ollut luultavaa, että Kielsberg oli tullut hänen
vuokseen, -- mutta hehän nyt kuitenkin olivat ensin tutustuneet
toisiinsa. Hän ei ollutkaan niin suora ja avonainen kuin Maisa oli
luullut, -- tuossa hän nyt seisoi keppi kädessä imelästi hymyillen
Jensinelle!

Maisan sydän löi yhä kiivaammin ja kiivaammin...

Maisa istui katsoen kaiken aikaa lattiaan, nykäisi silloin tällöin
hermostuneesti lantioitaan ja suoristi selkäänsä. Sitten hän yhtäkkiä
harminpuuskassaan katsoi suoraan Kielsbergiin ja aivan punastui ilosta,
-- sen nyökkäyksen ja sen iloisen silmäniskun, jonka hän kohtasi juuri
Kielsbergin pannessa hattua päähänsä, ymmärsi hän samassa, se merkitsi:
eikö hän Maisankin mielestä ollut selviytynyt aika hyvin tänä iltana?

Maisa riuhtaisi Ellingiä ja sai ravistetuksi hänet oikeaan
juhlavauhtiin.



III.


Maisa tuli kotiin kauppias Bjerkeltä illalla Grändseä pitkin.
Kaasulyhdyt loistivat punaisina sumussa ja himmeä tähtitaivas kimmelsi.

Vaikka hän kulkikin reippaasti, täytyi hänen aina silloin tällöin
hieroa käsillään korvansa lämpimiksi, nahkakauluri oli nyt hyvin
tarpeen purevassa pakkasessa. Vaterlandin sillalla kävi niin kylmä
viima, että suorastaan täytyi juosta ja pitää käsipuuhka kasvojen
edessä.

Silloin tällöin riensi joku hänen ohitseen käytävällä, ja kadulla
helisivät tiuvut ja natisi pitkä reki, kun talonpojat palasivat
kotiinsa kaupungista.

Kaasulyhdyn luona liikkui joku kaukana jäljessäpäin. Ei, siellä ei
ollutkaan ketään, jo aikoja sitten olisi Maisa tuntenut askeleet.
Viime aikoina ei ollut niinkään harvinaista, että myöskin ylioppilas
Kielsberg tuli kotiin tähän aikaan, kahdeksan ja yhdeksän välillä
illalla ja saavutti Maisan ja jutteli ja seurasi häntä aina portille
saakka, jossa he erosivat.

Hänen oli jo lämmin ja hyvä olla -- vain jalkoja palelsi enää -- hän
hiljensi käyntiään.

Nyt näkyi jo Ellingsenin portin luona oleva kaasulyhty.

Hui, kuinka viimoi! Hän piti käsiä korvilla ja paransi jälleen vauhtia.

Mutta Sundbyn puodin ovesta tuli juuri ulos ylioppilas Kielsberg
liittyen Maisan seuraan.

"Voitteko itkeä ja nauraa samalla kertaa niinkuin jotkut, neiti
Jons?" kysyi hän katsoen aivan läheltä häntä silmiin nähdäkseen mitä
hän vastaisi, koettaen samalla astua lyhyin ja nopein askelin kuten
Maisakin.

"Tarkoitatteko, että olisin tuulihattu -- älkää luulko!"

"En, en, mutta sanon, että on suorastaan vahinko, jollette näe
sunnuntai-iltana teatterissa näyteltävää kappaletta!"

"Oh!"

"Kuulkaa, teatterissa pidetään molemmin puolin ovet auki näytelmän
aikana, ja ne jotka saavat itkukohtauksen, kannetaan ulos toisesta, ne
taas, jotka ovat naurusta menehtymäisillään, toisesta. Olisinpa utelias
tietämään, itkisittekö te vai nauraisitteko, neiti Jons."

"Ei suinkaan se ole niin vaarallista, olettehan tekin kestänyt hyvin
siellä."

"Niin -- minä, joka kirjoitan lehtiin ja arvostelen kappaleita, sitä
työtä tehdessä ei koskaan naura. Nähkääs, täytyy koetella puolueettomia
ja turmeltumattomia sydämiä...

"Kuulkaas nyt, neiti Jons, olenhan jo sanonut, että minulla aina on
kaksi pilettiä käytettävissäni lehden puolesta, -- nyt ette saa olla
vastahakoinen, vaan annatte minun tarjota teille toisen niistä...
Antaisinpa vaikka pääni pantiksi, että itkette lopuksi."

Kielsberg oli useampia kertoja tarjonnut Maisalle teatteripilettejä,
mutta eihän Maisa ollut voinut ottaa niitä vastaan.

"Ymmärrättehän toki, etten voi mennä istumaan hienoille paikoillenne
kaikkien niiden rouvien rinnalle, joille ompelen."

"Menemme tietysti ylös markan paikoille, piletit kelpaavat sielläkin,
-- taikka kahdentoista killingin paikoille, jos tahdotte. Mutta tällä
kertaa tulette mukaan, neiti Jons, -- odotan kello seitsemän ovella --"

He olivat nyt ehtineet Ellefsenin portille.

"Niin -- hyvää yötä nyt -- asia on siis päätetty", sanoi Kielsberg
varoen saattamasta häntä pihalle saakka.

Maisa kulki varsin miettiväisenä eteenpäin. Ei voinut tietää, mitä
Kielsberg saattaisi ruveta ajattelemaan; -- ei tiennyt, pitikö katua
vai ei. Mutta olihan hän jo ensimäisenä iltana nähnyt, että Maisa oli
kunniallinen tyttö, -- ja sittenhän oli vielä kaksi, kolme päivää
miettimisaikaa...

       *       *       *       *       *

Uh, ei hän voinut mitään sille, että hän epäröi aamulla, eilen illalla
oli kaikki ollut jo selvää...

Tuntui siltä kuin ei olisi hyväksi se, että hänet, joka kävi perheissä
ompelemassa, nähtäisiin siellä ylhäällä ylioppilaitten joukossa. Mitään
vaaraa siinä ei varmastikaan olisi, niin että sen vuoksi -- niin --

Mutta silloinhan ei hänellä saisi koskaan olla hauskaa...

Istua ja ommella ja ommella päivät päästään!

Nyt hän ei tosiaankaan välittäisi mistään -- menisi vain! --

       *       *       *       *       *

Maisa myöhästyi hiukan tullessaan teatteriin sunnuntai-iltana.
Kielsberg seisoi jo siellä ja viittoi, että piti kiiruhtaa.

Ylimmille numeroimattomille paikoille menijät tunkeilivat oven
ulkopuolella taajana joukkona, -- ensimäiset aivan ylimmillä rappusilla
käsi ovenkahvassa päästäkseen heti oven auettua ryntäämään rappuja
ylös. Ja alituiseen kasvoi joukko; vielä viimeisessä silmänräpäyksessä
ostettiin pilettejä ja tunkeuduttiin samaan joukkoon.

Kielsberg oli tyyni, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin.

"Ette saa mennä, kuuletteko" -- huudettiin aina väliin joukosta
kiivaasti ja vihaisesti, joku pani selkänsä eteen ja muutamat
vastahakoisina hartiansa vastaan. Hän hymyili, sanoi sanan ja pääsi
eteenpäin vetäen aina Maisaa mukanaan.

Hei, kuinka tuo joukko ryntäsikään eteenpäin nyt oven avautuessa.

"Pysytelkää aivan lähellä minua, neiti Jons..."

Ihmiset tunkivat eteenpäin askel askeleelta. Kielsberg kääntyi
sivuittain, ei työntänyt eikä käyttänyt väkivaltaa, näytti vain niin
ystävälliseltä ja kohteliaalta, että askel askeleelta tuli tilaa,
kaikki antoivat hänen solua läpi tungoksen.

Kuinka tyyni hän oli! Oli ilo katsella häntä...

"Oh -- teidän on parasta päästää irti otteenne kuuletteko", sanoi
hän ystävällisesti ja hymyillen jollekin alempana olevalle, joka oli
tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Varmaankin oli tämä huomannut, että
oli hyvä pysyä hänen vanavedessään.

"Ni-in, sillä muuten potkaisen teitä", kuului yhtä tyynesti. Maisa
näki, että miehen oli parasta totella, sillä harmaitten silmien ilme
oli kylmä ja kova.

Ylhäällä ylimmässä käytävässä veti Kielsberg nopeasti Maisan mukanaan.
Piti saada nyt joku noista hyvistä paikoista, joista näkisi, ja samassa
olivatkin he ensimäisten joukossa, Maisalla hattu kallellaan päässä.
Mutta se ei haitannut, koko teatteri oli vielä aivan pimeä.

Rapuissa ja käytävissä tömistettiin ja paukutettiin yleisön rynnätessä
sisään ja aitio-ovia aukaistaessa ja jälleen paukahutettaessa kiinni.

Kielsberg istui Maisan taakse ja tämä huomasi heti, miten viisaasti hän
siinä teki: nyt ei alhaalta voitu nähdä heidän kuuluvan samaan seuraan
ja Maisalla oli hyvä paikka pylvään vieressä.

Hän silmäili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei
ketään ylioppilasta eikä ketään hienostosta ollut lähellä. Kauempana
oli kyllä edellisiä muutamien nuorten tyttöjen ja puotiapulaisten
seurassa. Pari kolme koreissa vaatteissa olevaa naista istui jo
ensimäisellä penkkirivillä ja muutamilla katupojilla oli omat kujeensa
ja hauskuutensa.

Vihdoinkin sytytettiin valot ja viuluja viritettiin. Alhaalla
permannolla kolahtelivat istuimet ihmisten asettuessa paikoilleen.

Soitto alkoi. Maisa katsoi taakseen. "Tuo on kaunista", nyökkäsi
Kielsberg, -- "se tietysti valmistaa mieliä."

Nyt vedettiin esirippu syrjään.

Kappaleen nimi oli "Kosinta". Nähtiin viehättävä talonpoikaistupa ja
sen ulkopuolella tunturitalonpoika, joka viekasteli talon tyttärelle ja
joka kaiken aikaa kulki ja sätkytteli jalkojaan, aivan kuin "hallingia"
tanssiessa. Ei hän juuri ollut niitten talonpoikain näköinen, jotka
seisoivat perunakuormien luona voita ja juustoa myymässä Young-torilla.

Kas, nyt tuli tytär hiipien ja joitakin merkkejä tehden: hänen ei
pitäisi näyttäytyä, -- jotain vaarallista oli varmaankin tekeillä.

Vai niin -- oli tapahtunut postinryöstö -- ja häntä, sulhasta, joka oli
samana yönä ollut metsästämässä, epäiltiin teon tekijäksi.

Mutta sulhanen tahtoi jutella tytön kanssa.

Hän kiipesi katolle kuullakseen, mistä sisällä puhuttiin, ollen
raivoissaan. Mutta, herra varjelkoon, lautakatto romahti alas ja siinä
hän seisoi heidän keskellään: äidin, isän, tyttären, nimismiehen ja
kaikkien, niin että koko teatteri kaikui kättentaputuksista ja naurusta.

Maisa ei ollut ensimäistä kertaa teatterissa, ja perheissä, joissa hän
oli ommellut, oli hän myöskin kuullut puhuttavan siitä, joten hän heti
huomasi tämän olevan ilveilyä. Ja nyt kääntyessään Kielsbergiin päin ja
tietäessään tämän istuvan ja tarkkaavan hänen ajatuksiaan, hymyili hän
myöskin.

"Olipa tuokin joutavaa ilveilyä, että hänen piti kiivetä tuolle
huonolle katolle!"

"Niin, mitä sulhaseen tulee; -- mutta, näettekö, kappaleen kirjoittaja
saattoi käyttää hyväkseen sellaista huonoa kattoa."

Maisa kumartui eteenpäin kaiteen yli katsoakseen, miten hän nyt
selviytyisi... Hei, kuinka sulhanen vastailikaan nimismiehelle
ärsyttäen tätä, niin ettei tämä lopuksi tiennyt sitä eikä tätä, ja
keksi kepposen toisensa jälkeen niin että ihmiset taputtivat käsiään
aivan hulluina ilosta.

Maisa ei voinut olla nauramatta, ympärillä tömistettiin jalkoja ja
huudettiin.

"No, enkös sanonut, että tämä olisi hauska kappale!"

"Sellaista hullutusta!"

"Sanokaapas, eikö Endre, sulhanen, ole kekseliäs mies."

"Enpä todellakaan voi itkeä tämän vuoksi", hymyili Maisa, "minua ei
kuitenkaan tarvitse viedä ulos siitä ovesta, josta puhuitte."

"Emme ole vielä päässeet loppuun, neiti Jons."

Ei, tosiaankin näytti siltä, sillä nyt hänet sidottiin ja vietiin pois.

Maisa katsoi alas, näkisikö hän ketään tuttavaa teatterissa. Oli vain
vähän väkeä näin sunnuntai-iltana alhaalla permannolla ja alimmissa
aitioissa, mutta ylemmät penkkirivit olivat täynnä. Alhaalla näki hän
Torkild Heibergin ja kauempana toisella puolen Arnan iloisen ylioppilas
Schoun, joka seisoi toinen käsi taskussa ja toisella pitäen kiikaria
silmiensä edessä ja katsoen ympärilleen. Maisa veti varovasti kasvonsa
pylvään taakse.

"Haluatteko appelsiinin, neiti?" tarjosi Kielsberg, joka oli ollut
alhaalla tarjoiluhuoneessa. Ihmiset tunkeilivat meluten jälleen
paikoilleen.

Toinen näytös alkoi. Kielsberg muutti nyt istumaan ylempänä Maisan
takana olevalle penkille; -- hänellä oli erittäin epämukava paikka,
siinä oli ahdasta ja hänen täytyi koko ajan varoa ettei putoaisi Maisan
niskaan. Päällystakkinsa oli hän asettanut istuimelleen allensa.

Nyt tyttö näytti, että hän luotti Endreen ja tahtoi pelastaa tämän
pulasta, vaikka se näyttikin vaikealta...

Isä puheli hänelle niin kauniisti, että hän ottaisi rikkaan Tronsenin
Storengistä, ja nyt tuli setä, joka oli lukkarina, puhumaan samaan
suuntaan. -- -- Äiti vei hänet sitten puhuakseen kahden kesken asiasta
-- mutta hän ajatteli vain miten saada Endre vapaaksi ja oikea
syyllinen hänen sijaansa...

"Luottakaamme kohtaloon, neiti Jons."

Ja todellakin löysi hän palasen tuosta kirjeestä nimismiehen rengin
asunnon läheltä. Hei, kuinka hän riemastui!

"Niin, paljoa todistuskappaleita hänellä ei ole, mihin nojautua", sanoi
Kielsberg; "kirjoitinkin lehteen, että niitä oli aivan liian niukalti;
-- sellaisia paperipalasia voi tuuli lennättää pitkin maantietä."

Maisa oli nähtävästi hyvin innostunut; -- -- Gunlaugilla, tytöllä,
oli nyt omat epäilyksensä: nimismiehen renki oli yhtäkkiä päättänyt
keväällä matkustaa Ameriikkaan.

"Hän on tehnyt sen", sanoi hän varmasti vakuutettuna Kielsbergille --
"tuo pitkä, viekas roikale. Kunhan se vain saataisiin todistetuksi!"

Mutta aina pahemmin sotkeutui sulhanen juttuun... Nimismiehen renki
vaati uutta tutkintoa, ja Endren laatikosta löydettiin sekä tuo
rahakirje, josta oli kaksi sinettiä murrettu auki, että vielä koko
postisäkki lisäksi.

"Tuon nimismiehen rengin pitäisi saada --." Maisa istui kovasti
liikutettuna, oli kuin koko maailma olisi noussut heitä vastaan nyt
viimeisen näytöksen aikana.

Ja kun sitten lisäksi tuli se kohtaus, jossa noiden kahden piti
vankilassa sanoa jäähyväiset toisilleen, -- sulhanen tuomittiin
kuritushuoneeseen iäkseen, -- niin itki Maisa niin että kyyneleet
valuivat pitkin poskia. Hän nyyhkytti ja kuivasi silmiään voiden tuskin
nähdä alas näyttämölle ja ajattelematta edes, mitä Kielsberg sanoisi --
kun samassa vankilanovi jälleen avattiin.

"Sehän oli hyvä", sanoi hän kääntyen innokkaana Kielsbergin puoleen ja
huoaten helpotuksesta.

Kihlakunnantuomari, vanhemmat ja kaikki muutkin tulivat sisään
näyttämölle, -- ja nimismiehen renki seisoi siinä sidottuna vilkuillen
ympärilleen, -- ja paimenpoika, joka juuri oli nähnyt rengin yön aikaan
hiipien vievän postisäkin Endren taloon!

"Nyt he varmaankin ovat jo aikaa sitten menneet naimisiin", -- laski
Kielsberg leikkiä, -- "ja ovat hirmuisen onnellisia!"

Maisa heitti päätään taaksepäin, häntä ei lainkaan haluttanut antaa
tehdä pilaa itsestään.

"Niin, niin, siinä nyt näette, neiti Jons -- tulitte kuitenkin ulos
siitä ovesta, josta ette luullut tulevanne."

Oh, oli hän ennenkin nähnyt näytelmäkappaleita, huomautti Maisa
lyhyesti. Äänen sävy oli loukkaantunut.

"Niin, olisinpa todentotta antanut paljon, jos olisin voinut päästä
ulos jommastakummasta noista ovista."

Maisan kasvot saivat omituisen ilmeen. Kielsberg tarkoitti varmaankin,
että hänenlaiselleen näytelmä oli kyllin hyvä.

"Mutta onhan teillä ollut hauska?" kysyi Kielsberg innokkaasti.

"On kyllä, -- ja monet kiitokset piletistä... Mutta nyt täytyy minun
sanoa hyvästit; pitää kiiruhtaa; huomenaamulla aikaisin alkaa jälleen
työ Tranemeilla."

"Mutta kuulkaas, eiköhän meillä ole sama matka."

"Ei, paljon kiitoksia; minun täytyy poiketa Bjerkelle saadakseni sieltä
huomiseksi muotilehden."

"Kas niin... oletteko loukkaantunut?..." Hän seisahti. "Varovaisuus
on suuri hyve, mutta ei se ole laisinkaan hauska. Niin, niin, pitänee
mennä sanomalehdentoimitukseen kirjoittamaan jotakin kappaleesta",
keskeytti hän. -- "Hyvää yötä, neiti Jons!"

-- Ilta ei loppunutkaan oikein hauskasti...

Maisa seurasi häntä silmillään siksi kunnes hän oli rappujen alapäässä;
miten varovainen täytyikin aina olla!

Kielsbergkin oli niin arka, että sanoi hyvästit täällä ylhäällä
käytävässä: ei tahtonut saattaa Maisaa siihen valoon, kuin antaisi tämä
saattaa itseään kotiin.

       *       *       *       *       *

Tukkukauppias Tranemilla oli seuraavana aamuna suuri neuvottelu siinä
pikku huoneessa, missä Maisa ompeli. Kaikenlaisten ruudullisten
skottilaisten kankaitten mallitilkkuja oli hajallaan pöydällä. Signen
ja Arnan ja Gretan piti saada leningit ja he neuvottelivat sen johdosta
ja päättelivät.

Jos siitä aiottiin saada juhlapuku, niin olisi se pitänyt tehdä aivan
toisenvärisestä kankaasta.

Ei se sopinut Gretalle, jonka mieluummin olisi pitänyt valita sellaista
kangasta, joka teki pienemmäksi; eikä noita suuriruutuisia, joissa
näytti kahta vertaa lihavammalta.

Greta seisoi kookkaana ja sanattomana ja epävarmana Ja kuunteli muitten
perheen jäsenten erilaisia päättelyjä; kuului vain silloin tällöin
jotain epäselvää muminaa: "hm -- vai niin." Varmaankin hän mielellään
joka tapauksessa olisi ottanut tuota suuriruutuista kangasta.

"Mutta eikö teidän mielestänne nyt Signen kihloissa ollessaan pitäisi
mieluummin saada jotain toisenlaista kangasta?" huomautti hän lopuksi.

"Jotain yksiväristä", ryhtyi Arnakin kannattamaan häntä.

"Oh, huomaanpa kyllä Arnan pelkäävän, että näyttäisimme sisaruksilta,
hän tahtoo komeilla yksinään", sanoi Signe.

"Niin, joka tapauksessa tahdon minä saada pukuni sellaisesta kankaasta.
Mitä äiti sanoo?" intoili Arna. "Se on aivan muodikasta. Julie Norum
saa myöskin isoruutuisen juhlapuvun."

"Jos nyt ensiksi ottaisimme Signelle ja Arnalle pukukankaat, --
kuinkahan monta kyynärää luulette heidän leninkeihinsä menevän
kangasta, Maisa?" suunnitteli rouva mietteissään... "Voi Arna, etkö voi
antaa saksien olla rauhassa, tuo kiusaa minua."

"Nythän hameet eivät saa olla varsin leveitä", virkkoi Maisa miettien.

Hän neuloi vanulla täytettyä hametta neiti Raskille polkien
ompelukonetta niin nopeaan kuin vain saattoi kaiken tämän puhelun
ja pohdinnan keskellä. Varmaankin kestäisi tätä neuvottelua koko
aamupäivän -- rouvallahan oli tapana aprikoida kauan. Greta-neiti
seisoi kääntäen päätään toisesta toiseen; -- ei hän saisi
juhla-leninkiä, mutta hän ei edes huomannut vielä kaikkien muiden
olevan yksimielisiä siitä, että hänen piti saada jotakin yksiväristä
kangasta...

"Ettekö voisi tulla toimeen neljällätoista kyynärällä kummallekin, vai
mitä luulette?"

"Viisitoista, äiti!"

"Ole hiljaa, Arna. -- Entä, jos ottaisimme neljätoista ja puoli, Maisa?"

"Voihan ruutujen kohdalle tehdä jatkoksen ja käyttää joka kangaspalasen
pukuun."

"En tahdo mitään jatkoksia leninkiin, emmehän tahdo, Signe?"

"Minusta myöskään meidän ei pitäisi ostaa liian vähän kangasta, äiti",
auttoi Signe.

"Jos ottaisimme neljätoista Arnalle ja viisitoista Signelle, Maisa,
eikö siinä ole kylliksi? -- -- Niin, sitten pitää meidän määrätä värit."

Rouva kokosi mallitilkut ja meni ruokasaliin.

"Voit uskoa, Signe, että mitä enemmän antaa noille ompelijattarille
kangasta, sitä enemmän panevat he sitä menemään", -- kuului puoliääneen
sisästä.

"Kas tässä -- tämä vihreäruutuinen!" -- huusi Arna. "Mitä pidätte
tästä, Maisa?" -- kysyi hän tullen ovelle ja näyttäen erästä
mallitilkkua.

Ruokasalissa valittiin ja hyljättiin.

"Tuo ei olisi tuhmempaa Signelle?" kysyi rouva kerran toisensa perästä.
-- "Taikka tämä, Maisa?"

Mallitilkkuja käänneltiin ja katseltiin joka puolelta.

Huh, ompelukone oli kerrassaan ilkeä tänään, lanka katkesi yhtämittaa.

"Valmistuuhan leninkini sunnuntaiksi -- vai mitä, Maisa?" huusi Arna --
"silloin menen Norumeille."

"Ethän toki, Arna. -- Olet jo liian suuri mennäksesi sellaisiin
pikkutyttöjen kesteihin koulutoverien luo", väitti rouva.

"Mutta hehän pyytävät minua sinne alinomaa!"

"Etkö ymmärrä, Arna, että sitten meidän taas vuorostamme täytyy pyytää
kauppias Norumin pikkutyttöjä tänne."

"Niin, niin --"

"Mutta sitä emme voi tehdä."

"Enkö enää saa olla yhdessä Trinan ja Julian kanssa?" kysyi Arna
harmistuneena.

"Saat kyllä käydä kävelemässä heidän kanssaan ja puhella aina, kun
sattumalta tapaatte toisenne. Mutta meillä on niin paljon uusia
velvollisuuksia seuraelämään nähden", selitti rouva miettien,
koettaen asettaa sanansa niin varovasti kuin mahdollista... "Isän
liike on suuresti laajentunut... hän on suuri tukkukauppias,
näetkös, -- ja pankkitirehtööri -- ja hänet on valittu kaikenlaisiin
luottamustoimiin -- ja jos me ulottaisimme seurustelupiirimme jokaiseen
pikkukauppiaaseen, jota me tuskin tunnemme..."

"Tunnemme -- vaikka olemme seurustelleet niin paljon heidän kanssaan!"

"Siitä on jo monta vuotta -- ainakin pari, -- kun isä ja minä olemme
käyneet siellä. Meidän täytyy supistaa tuttavapiiriämme ja olla niin
valikoivia kuin vain voimme, näetkös, Arna..."

-- Niin, toista edessä, toista takana, -- ajatteli Maisa.

"Ja kun isä ja äiti eivät kerran käy heidän luonaan, niin onhan
itsestään selvää, ettemme me, lapsetkaan, mene", puuttui Signe
päättävästi puhumaan.

"Me lapset -- kutsutko itseäsi lapseksi, sinä ja Torp voisitte kenties
kutsua itseänne lapsiksi"... Arna jäljitteli ilkeänä lapsen ääntä.
"Sinä olet niin hirveä ja pikkumainen, Signe."

"Hyi, en tahdo kuulla tuollaista puhetta", muistutti rouva, -- "kuinka
voit käyttäytyä tuolla tavoin sisartasi kohtaan."

"Mutta saan kai kuitenkin kävellä Trinan kanssa..."

       *       *       *       *       *

Ompelukone oli aivan mahdoton tänään, Maisan täytyi purkaa se kokonaan
ja puhdistaa. Neula oli ensin liian ylhäällä, niin ettei se koskettanut
alalankaan, ja nyt oli se jälleen liian alhaalla... Kas, nyt se rasahti
poikki...

Ja tuossa tuotiin jo Maisan päivällistarjotinta -- melkein koko
aamupäivä oli jo mennyt hukkaan.

-- Päivällisen jälkeen voi koneella jälleen kutakuinkin ommella, --
kun teki sen varovaisesti. Vanha, käheä-ääninen seinäkello kävi jo
kolmatta; mutta varmasti se edisti, sillä auringonsäteet eivät vielä
olleet häipyneet takapiharakennuksen katolta...

"Vai niin, täällä on tänään ompelijatar", sanoi Anton vilkaisten sisään
konttoriin mennessään...

Ruokasalin suuressa, valkeassa, ruotsalaismallisessa uunissa oli tuli,
mistä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen, kun päivällisen jälkeen ovet
jälleen avattiin.

Ja taas otti rouva esiin mallitilkut, mutta Maisa oli varma siitä, että
lopputulos olisi sama.

"Niin, minun pukukankaani osto on jo päätetty", sanoi Arna, tullen
Maisan luo. "Olen iloinen, että te ompelette sen, sillä silloin saan
siitä sellaisen kuin tahdon.

"Niin, olen iloinen siitä. -- Leningistäni pitää tulla oikein hauska
-- kuuletteko. Kernaimmin lyhyenpuoleinen hame, ja joku aivan
erikoinen malli pitää teidän keksiä. Senhän ikäänkuin pitäisi esittää
skotlantilaista vuoristopukua ja sen vuoksi ei saa näyttää siltä kuin
kulkisi ja laahaisi perässään ikävää, raskasta arkipukua. Siksi se ei
mielestäni sopisi Signellekään", uskoi hän hiljaa Maisalle.

Rouva oli nyt palaamaisillaan takaisin ensimäiseen mielipiteeseensä
-- "on tosiaankin jotain niin sievää ja raikasta tuossa hyvin
pieniruutuisessa kankaassa. Ja sitä otammekin, vai mitä arvelette,
Maisa; -- tai ehkä odotamme siksi kunnes Signe tulee..."

"Mutta minun leninkini pitää valmistua sunnuntaiksi", kuiskasi Arna. --
"Sen pitää, sen pitää, kuuletteko."

"Kunhan vain äitinne ei tahtoisi minua ensin ompelemaan Signe-neidin
leninkiä."

"Koettakaa järjestää asiat niin, että minun leninkini ommellaan
ensiksi. Kuulkaa, sen täytyy valmistua sunnuntaiksi, Maisa... Trina,
minä ja Jaakko Schou menemme silloin luistelemaan Ladegaard-järvelle.
Mutta ette saa puhua siitä kenellekään, -- kuuletteko!"

Maisan tarkkaavainen kasvojenilme osoitti hänen ymmärtäneen. --

Tuntui niin oudolta tänään kuulla puhuttavan rakkaudesta. Hänen
ajatuksensa olivat vielä eilisillan kappaleessa ja kohta toisensa
perästä palasi hänen mieleensä. Hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa
siitä:

"Voitteko uskoa, Arna-neiti, että olin eilen illalla teatterissa
katsomassa 'Kosintaa'", kertoi hän.

"Vai niin, Gunlaugia!" nyökkäsi Arna -- "me näimme sen jo perjantaina."

"Niin Gunlaugia. Aluksi näytti se pelkältä ilveilyltä, mutta lopulta se
oli varsin vakava."

"Eniten itkin heidän sanoessaan toisilleen jäähyväisiä vankilassa",
uskoi Arna.

"Varmaan on joskus elämässäkin voinut käydä samalla tapaa."

"Niin --, olen varma siitä. Kunhan vain..."

"Äiti", -- nauroi Signe ruokasalissa, "nyt tuolla toisessa huoneessa
istutaan kaikessa ystävyydessä ja keskustellaan 'Kosinnasta' ja ollaan
niin yksimielisiä, että se on vallan liikuttavaa."

"Niinpä niin, todentotta, se on hauskin kappale, minkä olen tänä
talvena nähnyt."

"Anton nimitti sitä kehnoksi ryövärikappaleeksi, joka sopii vain
kolmannen rivin yleisölle, ja niin se onkin."

"Niin, tytön olisi varmaankin pitänyt ottaa rikas Tronsen, silloin
olisi varmaan mielestäsi ollut niinkuin olla pitääkin."

"Kappaleelta puuttuu omintakeisuutta ja todellista arvoa, ja
sommitteluun nähden on siinä suuria virheitä, paras Arnaseni!"

"Mutta kuulkaas sitä sanatulvaa! -- Niinkö oli sanomalehdessä?"

"Se ei liikuta sinua... ymmärrän sen verran itsekin."

"Ahaa, -- siis herra Torp on sanonut niin! -- Niinpä meidän on oltava
varuillamme ja sovitettava sanamme sen mukaan. Greta, kuuletkos,
kappaleelta puuttuu -- niin, miten se nyt olikaan --".

"Olet varsin lapsellinen väitellessäsi tällä tavoin, Arna", sanoi
rouva. "Onhan mahdollista, että kappale liikutti mieltäsi, mutta sinun
ei sovi ryhtyä arvostelemaan sitä."

... "Niin, kun on jotakin hauskaa, niin täytyy sitä pitää ikävänä",
mutisi Arna; -- "mutta jos vain on jotain hyvin ikävää, niin --"

"Niin, niin, rakas Arna. Se on kehno kolmannen rivin yleisön kappale,
siitä ovat sekä lehdet että yleisö yhtä mieltä, -- oikein joutava
kappale, yksinkertaista tunturiyleisöä varten."

"Varsin sopiva sinulle ja kaikille katonrajassa istuville", lisäsi
Signe.

"Toivonpa, että teatterinjohtaja, jonka päähän voi pälkähtää antaa
tilatuilla paikoilla istuvan perjantai-illan yleisön katsoa sellaista
kappaletta, saa kuulla siitä julkisesti valitettavan sanomalehdessä",
sanoi lempeästi täti Rask, kiiruhtaen Maisan huoneen läpi, -- oli jo
aika ajatella kahvinkeittoa.

Huh, huh -- sitä ompelukonetta, joka oli suorastaan mahdoton tänään;
se kulki ja pysähtyi, kulki ja pysähtyi lakkaamatta Maisan ommellessa
poimua täytteeseen. Tiedänhän, että langan ja neulan numero on oikea;
-- mutta on aivankuin koko kone olisi noiduttu.

"Kolmannen rivin yleisöä varten"... Maisa käänsi silmänsä ihmetellen
kattoon kuten rouvakin oli tehnyt.

       *       *       *       *       *

Maisa ei ollut hyvällä tuulella mennessään kotiinpäin illalla, --
Tranemilla oli tänään ollut niin sietämättömän ikävää...

"No, mihin te menette sitä kyytiä, neiti Jons. -- -- Hyvää iltaa!"
tervehti Kielsberg, -- siinä hän nyt taas oli tänäkin iltana.

"Hyvää iltaa!"

"Näytättepä olevan pahalla tuulella, -- onko teillä vastoinkäymisiä, --
näyttääkö maailma mustalta nyt -- kuin muste?"

Maisa hymyili hiukan ja vilkaisi häneen, yhtä synkkänä kuitenkin
mieleltään.

"No, mutta rakas ystävä, ovatko asiat nyt aivan huonosti. Oletteko
suorastaan turmellut rouvan Tranemin leningin?"

"Voi, mitä te puhutte", huokasi hän. -- "Minä olen niin vihainen, niin
vihainen, -- tänään on sitä kappaletta, jonka näimme eilen illalla,
haukuttu aivan pahanpäiväisesti. Tranemilla sanottiin, että se on
vain alhaisia ihmisiä, kolmannella rivillä istuvaa yleisöä varten...
kappale, joka sopii vain näytettäväksi Young-torilla!..."

"Sanottiinko Tranemilla todellakin niin?"

"Aivan niin, ryövärijuttu kolmannen rivin yleisöä varten, ja paljon
muuta yhtä kaunista! Voi ihan suuttua silmittömäksi heidän jaaritustaan
kuunnellessaan... Ja he sanoivat, että koko kaupunki on samaa mieltä,
niin on ollut lehdissäkin."

"Vai niin, vai on kaikissa lehdissäkin niin, -- vai niin, vai niin --
vai on kaikissa sillä tavoin." -- Kielsberg katseli miettien keppiään,
jota hän heilutteli edessään tehden sillä kaikenlaisia kuvioita... "Vai
ovat nuo Tranemit niin kovin hienoja -- vai niin -- ja heillä on kovin
hienostunut maku... Mitäpä jos voisimme suututtaa sitä rouvaa hiukan."

"Koettakaa kuunnella, onko jonakin päivänä tästä kappaleesta heidän
aamulehdessään, neiti Jons." -- --

       *       *       *       *       *

-- Oli oikein hauska ommella Arnan leninkiä, se oli ikäänkuin vaikea
tehtävä, joka piti osata ratkaista. Ja Maisa luulikin nyt keksineensä
oikean kuosin, vaikka tuon suuriruutuisen kankaan leikkaaminen ei
ollutkaan helppoa. Arna-neiti näyttäisi reippaalta ja komealta siinä
jäällä kaitoine, lyhyine hameineen ja korkeine nappikenkineen.

Ja nyt, keskiviikko-aamuna, oli kaikki leikattu ja harsittu niin että
ompelukoneella ompeleminen menisi kuin tanssi.

"Maisa, Maisa!" huusi Arna tullen sisästä sanomalehteä heiluttaen...
"Voisitteko uskoa, mitä tässä on kirjoitettuna 'Kosinnasta' tänään.
-- 'Näyttää olevan puolue tässä kaupungissa'", luki hän, -- "'joka
välttämättömästi tahtoo arvostella juhlallisen vakavasti tätä viatonta
kansanhuvinäytelmää. Esteetistä tunnetta on loukattu, teatterinjohtaja,
joka uskaltaa tarjota sellaista hienosti sivistyneelle perjantai-illan
yleisölle, pitäisi lievimmin sanoen todella pistää siihen kuoppaan,
mistä nämä kaksi rakastavaista raukkaa niin suurella vaivalla
pelastuvat. Tarvitsemme kansallisia näytelmäkappaleita, joissa on
meidän omia kansalaisiamme, eikä meidän pitäisi näytellä vieraita;
mutta tässä tulee esiin keikailu kaikessa surkeassa epävarmuudessaan
siitä, mikä on hienoa ja mikä ei, ja toitottaa vaaraa ja tulipaloa!
Me voimme kuitenkin tyynnyttää näitä huolestuneita sillä, että se osa
meidän hienompaa yleisöämme, jonka sivistys on vanhempaa, ja jonka ei
tarvitse ajatella aran nousukkaan tavoin, näkee aivan turvallisena ja
tyytyväisenä alun sellaisiin kansannäytelmiin, joilla -- olkoonpa että
niillä on puutteensakin -- kuitenkin näyttää olevan tarpeeksi terveitä
ja hyviäkin puolia liikuttaakseen avonaisia ja teeskentelemättömiä
luonteita.'"

Maisa löi käsiään yhteen ja punastui korviaan myöten.

"Kirjoitus on kyllä hirveän ilkeä", -- arveli Arna, -- "hirveän ilkeä,
-- mutta muuten, niin -- se tekee hyvää Antonille ja Signelle ja herra
Torpille myöskin. --"

Hän ryntäsi jälleen sisään.

Varjelkoon, tuossa suuressa sanomalehdessä! -- Eihän vain voinut tulla
ilmi, että hänellä oli jotain sen asian kanssa tekemistä...

Maisan korvia kuumoitti, vaikka tuo kirjoitus ilahduttikin häntä, oli
aivan kuin ilma olisi puhdistunut.

Voi taivas, -- ei suinkaan milloinkaan voinut tulla ilmi, että hänellä
oli mitään asian kanssa tekemistä? -- Oli aivan kuin häntä olisi
hiostanut...

Eihän toki --

-- Mutta eikös tosiaan Arna narrannut Antonia lukemaan sen kaikille
ääneen sisällä salissa päivällisen jälkeen!

Kas, kuinka hän puhui kovaa, -- kaksinkertaisten ovien läpi saattoi
erottaa hänen suuttuneen äänensä. Ja herra Torp kuului puhuvan
hitaasti ja valituin sanoin, -- tuollaisessa ilveilyssä ei Maisa ollut
milloinkaan ollut mukana.

Täti Rask liehui edestakaisin. Maisa tarkasti häntä salaa, hän näytti
niin kummalliselta eikä myöskään tarttunut niin lempeästi ovenripaan
kuin tavallisesti. -- Sepä oli oikein heille kerrankin...

-- Maisa oli aivan ahdistuksissaan ja peloissaan tullessaan aamuisin
taloon, ennenkuin oli saanut tietää, oliko jotain lisää vielä
sanomalehdissä.

Olipa siitä tottatosiaan syntynyt rytäkkä. Arna sanoi Theodorin
ja muittenkin luulevan, että teatterinjohtaja itse oli sepittänyt
artikkelin, hän oli muka tahtonut puolustaa kappaletta. -- Mutta nyt
oli jo ikäänkuin rauhallisempaa, -- eikä hän voinut sanoa muuta kuin
että hän iloitsi joka kerran heitä katsellessaan ja ajatellessaan koko
tätä ilveilyä, hän olisi kernaasti nauranut sydämensä pohjasta.

Kielsberg oli kovin kysellyt rouvaa; kaikkein ilkeintä asiassa oli,
että tuo kirjoitus oli ollut luettavana heidän hyvässä, vanhassa
lehdessään, sanoi hän. Niin, saattoikohan olla toista samanlaista
ihmistä tässä maailmassa...

Lauantai-iltana oli myöskin Signen leninki valmiina ja Maisa oli juuri
koettamassa sitä tämän ylle, kun Anton tuli sisään ja alkoi lukea
ääneen heille kaikille iltalehteä:

"Keskiviikkona pelästytti eräs mies hyvää kaupunkiamme ilmoittamalla,
että täällä olisi suuri puolue, joka on kovasti paheksunut sitä, että
'Kosinta' on otettu esitettäväksi kaupungin teatterissa. Me ryhdyimme
heti tutkimaan asiata ja voimme sanoa, että olemme rehellisesti
kykymme mukaan nuuskineet uutisia saadaksemme tietoomme sellaista,
mikä vivahtaisi siihen, että tuollaisen yleisen vastustuksen myrsky
on nousemassa. Mutta ei sinnepäinkään, aivan hiljaista kaikkialla,
-- ei edes mitään vastakkaista tuulenpuuskaa voi havaita. -- Hiukan
banaali farssi -- siitä ovat kaikki yksimielisiä! Tuo arvostelija,
joka toitotti niin mahtavasti sotatorveen, muistuttaa mielestämme
pukkia, jonka tekee mieli puskea, mutta joka kaipaa sopivaa esinettä
harjoitellakseen --"

"Kas niin, nyt on kaikki lopussa..." ajatteli Maisa, joka aivan alkoi
vavista koetuksen kestäessä...

"Tiesinhän, että jotakin vastattaisiin sellaiseen yltiöpäiseen
kirjoitukseen" -- pääsi rouvalta, jonka puoliavoimet silmät loistivat;
hän ei hetkeksikään keskeyttänyt Signen leningin tarkastelua.

"No, hän saa nenälleen!" ylpeili Anton, -- "hän pitää kyllä varansa
seuraavalla kerralla."

"Näetkös nyt, hyvä Arnaseni", puuttui Signe puheeseen katsoen pienillä
silmillään tarkkaavasti peiliin, "siinä sanotaan nimenomaan kaikkien
olevan yksimielisiä siitä, että se on banaali farssi."

"Ei, niin siinä ei ole, hiukan banaali on siinä vain."

"Tuo kirjoitushan on niin ylimielinen", huomautti neiti Rask, --
"lopultakin käy selville, kuka on sivistynyt."

"Se on hirveän -- hirveän hyvä kirjoitus", huudahti Anton. "Nythän
hänestä olemme päässeet ja sen hän on varsin hyvin ansainnut!" --

Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei
voinut edeltäpäin nähdä -- -- oli tulossa häväistysjuttu, josta
riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan
rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.

Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen
kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten
seisonut ja odotellut häntä.

"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" -- --

Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin
loukanneen häntä.

"E-hei -- en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen
vuoksi", mumisi hän.

"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin.
Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; -- ja perheessä, missä ompelette,
iskin kaikkiin yhdeksään... Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä
iltana. Vai mitä? -- Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut
hirveän hyvä..."

Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten
itsekseen.

"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen
vuoksi...", hymyili hän; -- "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. -- Sitä
paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, --
samanlainen ei kelpaa aina."

"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka
olette aina niin iloinen."

"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta
kotiopettajaksi..."

Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi
häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.

"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan... ja olisin nyt voinut
kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain
suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa
virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! -- -- Nauratteko, neiti
Jons?"

"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." -- -- -- Maisa
oli aivan liikutettu. -- "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä
puheellanne?"

"Ei, olkaa rauhassa, -- jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan
säästää, niin -- --; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun
ennen hirtettynä. -- Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että
taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että
muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.

"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen
iloisimmalta puolen."

Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.

"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan
läksytystä."

"Ky-yllä."

"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin
puolen viikon ajan, -- ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan.
Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."

Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat
tunkeutumaisillaan esiin.

"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?... No, teidän
kohtalonne on ommella muille -- toisten leninkejä, -- toisten suruja --
niin, silloinhan omat murheet unohtuvat --"

Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.

... Tänään oli tapahtunut liian paljon -- sen tunsi Maisa päästyään
kotiin huoneeseensa, -- hänen täytyi itkeä kelpo lailla.

Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään...



IV.


Oli jo valoisaa nyt kevätpuolella, kaikki näkyi niin selvästi, -- kävi
sääliksi, että Kielsbergin piti kulkea tuossa sinisessä, kuluneessa
päällystakissaan, jonka toista taskua hän itse oli korjaillut, sen
huomasi sekä ompeleesta että valkeasta langasta.

Oli toista viikkoa siitä, kun Maisa oli jutellut Kielsbergin kanssa,
oli vain nähnyt häntä vilahdukselta tämän kulkiessa alakuloisena,
kaulus pystyssä tuulisina ja koleina päivinä, ja keppi kainalossa.
Sundbyn palvelijatar oli Maisalle kertonut kauppiaan uhanneen
Kielsbergiä ulosotolla, koska tämä oli jättänyt puotilaskunsa
maksamatta -- kunhan se vain ei tulisi rouva Thorsenin tietoon, muuten
ahdistaisi tämä jälleen häntä maksamaan vuokransa!

Maisa olisi niin mielellään tahtonut korjata Kielsbergin takin reunat.
Mutta oli pulmallista saada se sanotuksi hänelle. Sen täytyi tapahtua
kuin leikillä, sillä Kielsberg ei varmaankaan tahtonut tunnustaa
puutettaan.

Ja napinreiät olisivat sietäneet aivan perinpohjaisen korjauksen.

Hän oli ajatellut pyytää Tillaa esittämään sitä ikäänkuin itsestään,
koska hän muka tiesi, että neiti Jons mielellään iltaisin korjaili
vaatteita ja teki sen halvalla. Mutta -- silloinhan Kielsberg saattoi
luulla, että Maisa teki sellaisia töitä kaikille talon sälleille.
-- Eikä myöskään oikein sopinut ruveta tinkimään maksusta heidän
tavatessaan illalla --

He tapasivat jälleen eräänä iltana Sundbyn puodissa, kun hän seisoa
odotellen juustopakettia, jota juuri tehtiin; hän näytti olevan hyvissä
väleissä talonväen kanssa.

"Kuulkaa, neiti Jons", virkkoi ylioppilas heidän tultuaan kadulle, --
"tuntuu varsin omituiselta olla jälleen sovussa velkojansa kanssa.
Haluatteko tietää, mistä olen kulkenut näinä päivinä? Tuolta... aivan
seinänviertä pitkin", -- hän näytti sinnepäin kepillään, -- "ja sangen
läheltä ikkunoita päästäkseni huomaamatta ohi... Ja nyt -- annan
tunteja norjankielen kirjoituksessa heidän molemmille pojilleen kaksi
kertaa viikossa! -- Minä ajan heihin viisautta, ja he voita ja juustoa
ja kahvia ja tupakkaa ja steariinikynttilöitä ja kaikenlaisia kalliita
tavaroita minuun... Tietenkään ei saa olla liian suuria vaatimuksia. --
Mutta tyytyväisiä ollaan kuitenkin, kuten näette."

Hän puheli puhelemistaan.

"Olen varma, että kelpaisin jonkun aivan köyhän valtion raha-asiain
ministeriksi. Sillä mitä lemmon taitoa tarvittaisiin, jos rahaa olisi;
-- minä voin keksiä keinoja, näettekö..."

Hän oli iloinen kuin poikanulikka. Varmaankin oli hänen helppo olla
saatuaan maksunsa suoritetuksi Sundbylle.

Illat olivat niin valoisat, ettei Maisa lainkaan olisi tahtonut seista
kauan juttelemassa Kielsbergin kanssa ja sen vuoksi hän yht'äkkiä sanoi
nauraen:

"Niin, kun kerran olette tullut niin rikkaaksi, niin olisi parasta,
että lähettäisitte Tillan tuomaan päällystakkinne hetkeksi minulle; --
oikealle räätälille siinä ei varmaankaan ole työtä; -- on vain tehtävä
sellaisia pikku korjauksia, jotka tavallisesti tehdään kotona."

Hän tarkasteli itseään hiukan hämillään:

"Tässä takissa on hirveitä vikoja. Oikea räätälitohtori varmaankin
pudistaisi päätään sen nähdessään. Diagnosi on vaikea..."

"Niin, niin, senpä vuoksi voittekin tyytyä minun puoskaroimiseeni; --
siitä tulisi kyllä varsin hieno", nauroi hän jälleen.

"Ette suinkaan nyt vain tahtone maksaa tuota teatteripilettiänne, neiti
Jons?" -- sanoi hän yht'äkkiä uhitellen.

Kas niin, nyt Maisa oli kiikissä! -- "Otan mielelläni vastaan
useamminkin pilettejä", vastasi hän pakotetun iloisesti, -- "oli
tosiaankin niin paljon huvia ensimäisellä kerralla."

"Olette kiltein nainen, minkä olen milloinkaan tuntenut, Maisa!
-- -- Ja miten te katsotte toista silmiin. Siinä ilmenee latentti
sielu... samanlainen kuin... samanlainen kuin kokospähkinän sydän. --
Niin, se onkin juuri sitä --" Kielsberg seurasi vielä Maisaa tämän
kiiruhtaessa portista sisään, -- "mutta teissä on jotakin kuuman
etelän kokospähkinää, -- on vain ollut meressä ja hiukan vaalentunut
vedessä..."

Maisan korvia kuumoitti, hän ei tiennyt enää, mitä toinen tarkoitti.

Hän ymmärsi nyt, että hänen täytyi olla varuillaan.

Mutta oli todellakin ollut hauskaa tavata Kielsberg nyt jälleen, kun
tätä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan. Hän oli niin monipuolinen,
että Maisa aina johtui ajattelemaan häntä -- -- monestikin hän oli
aivan kuin lapsi...

Lapsiko hän, joka saattoi tunkeutua toisen sisimpään! --

       *       *       *       *       *

Tätäkin hän hautoi mielessään ja aprikoi seuraavana päivänä kaiken
melun keskellä toimistopäällikkö Kalnaesin luona kreivi Wedelin
torin varrella. Rouva ja tytär vetivät auki laatikoita ja työnsivät
ne jälleen kiinni, siirsivät astiakaappia ja katselivat kaikkien
huonekalujen taakse, nostivat mattoja ja kaivoivat jouhisohvia, etsivät
ja etsivät, eikä kukaan tahtonut oikein sanoa, mitä he etsivät.

Maisa ei liioin viitsinyt kysellä ennenkuin joku heistä itsestään
sanoisi sen, -- hän saisi kyllä aikanaan kuulla siitä, -- näytti siltä
kuin he ensiksi tahtoisivat olla varmoja, että kaivattu esine todella
oli poissa tällä kertaa. -- Sillä kun kätkettiin ja unohdettiin ja
siivottiin sillä lailla kuin tässä talossa, niin --

Hän istui ja kuunteli kuinka höyrylaiva toisensa jälkeen puhalsi
alhaalla sillan luona. Liike oli jälleen alkanut, jää oli
lähtemäisillään, ja paljon ihmisiä liikkui näillä tienoin.

Hänen täytyi kerta toisensa perästä vetäytyä verhojen taakse; tämä
kuultavan kirkas ilma aivan koski silmiin...

Hänen ja Kielsbergin välille oli tullut jotain niin ihmeellistä...
Kielsberghän oli jo ruvennut kertomaan hänelle kaikki asiansa...

Hänessä oli ikäänkuin monta eri luontoa. Niin, hänessä oli kyllä
paljon, mikä...

Mutta Maisan täytyisi välttää haaveiluja ja myöskin varoa, ettei
Kielsbergkään erehtyisi hänen suhteensa. Hänenlaisellaanhan ei ollut
vakavia aikomuksia, niinhän matami Rasmussen oli sanonut, -- ja se oli
kyllä totta --

Mutta tuttavuus saattoi kai jäädä silleen; -- sen täytyi jäädä -- --
Maisa voisi varmaankin korjata joskus hänen vaatteitansa ja jutella
hänen kanssaan kaikessa ystävyydessä...

"Ei, nyt ei kannata enää hakea sitä!" -- sanoi rouva Kalnaes tullessaan
sisään -- ollen vielä aamupuvussa, hän ja palvelija ja Ovidia olivat
lopuksi vetäneet esiin kaapin penkoakseen sen läpi, -- "kuudesta
täysihopeaisesta haarukastamme on yksi poissa -- voitko ajatella mitään
kummempaa, Ovidia?... Se on muuten varsin merkillistä..."

Maisa kohotti katseensa -- tuon "merkillistä"-sanan vuoksi -- mitähän
se lieneekään tarkoittanut --

Rouva ryhtyi tutkimaan Ovidian kevättakiksi aiotussa sametissa olevia
liiduttuja viivoja; hän oli hyvin jäykkä. -- "Luulen, että otamme
tuollaisen kauluksen, neiti Jons, -- numero kolme muotilehdessä, -- ja
vinot taskut, paksut koristenauhat -- niinkuin tuossa...

"Oletko aukaissut myöskin toisen astiakaapin laatikon, Ovidia, --
olisihan se voinut joutua lautasliinojen taakse."

Ovidia käänteli ja väänteli avainta. "Sekin on aina umpilukossa, --
vain hopealaatikon annetaan olla avonaisena tässä talossa... No, nyt se
aukesi!"

Maisa oli istunut täällä ruokasalissa eilenkin, ja harmitellut, että
tuo hopealaatikko oli ollut auki, -- siinä oli niin paljon muutakin,
sekä lankoja että kanavatöitä ja nypläysvehkeitä -- kaikki sikin
sokin --

"Sehän on kokonaan käsittämätöntä", huokasi rouva -- "ja Finallahan
oli ne kaikki, kun hän pesi niitä eilen..."

Maisa tunsi, että nyt oli kysymys hänestä. Oli kuin olisivat Ovidian
pitkät rotankasvot tahtoneet pujottautua hänen taskuunsa etsimään. Hän
koetti olla, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hän tunsi itse
sekä punastuvansa että jäykistyvänsä. Jollei se hopeahaarukka löytyisi,
niin --

"Onhan se voinut joutua jonnekin ja saattaahan se jälleen löytyäkin,
kun kokonaan lakkaamme etsimästä sitä" -- arveli rouva.

Ja Maisa ymmärsi varsin hyvin, mitä rouva tarkoitti, -- jos hän oli
ottanut sen, niin hän saisi tilaisuuden jättää sen takaisin paikoilleen.

"Niin, en edes tahdo puhua siitä mitään Kalnaesille, ennenkuin näemme,
ettei sitä löydy..."

Maisa kiehui harmista ja hän ompeli varsin kiihtyneenä.

"Tiedätkö, mihin panimme koristukset ja napit, kun tulimme eilen
kotiin, Ovidia? -- Nehän olivat kankaan mukana --"

"Etkö sinä ottanut niitä, äiti?" --

"Kyllä, odotas -- piilotin ne makuuhuoneeseen nurkkahyllylle
seinäverhon taakse."

"Mitä pidätte tästä silkkivuorista, Maisa?" -- kysyi rouva jälleen...
"Sanon suoraan, että aioin ensiksi ratkoa vanhan silkkileninkini, --
mutta sitten huomasimme tämän kankaan Falkenbergilla -- sehän ikäänkuin
välkähtelee. Kun meillä nyt kerran oli niin hienoa samettia, niin ei
kannattanut kitsastella vuorin suhteen ja käyttää vanhaa."

"Ei, sillä sitä nuuskitaan ja tarkastetaan kyllä takkia riisuttaessa",
lisäsi Ovidia.

Niin, nyt oli jälleen hopeahaarukka unohdettu --

"Voitte uskoa, että se on maksanut, Maisa!" --

"Niin, mihin hintaan se nyt nousikaan, -- vuori ja koristeet ja kaikki
-- muistatko, Ovidia? -- Samettihan yksistään maksoi jo kuusitoista
taalaria, -- se oli viimeinen jäännöspalanen; -- ja sen vuoksi
alennettiin sen hintaa! -- Mutta niin" -- hän laski -- "eikös se
noussut kahdeksaantoista taalariin ja --"

"Enemmänhän se maksoi", sanoi Ovidia painokkaasti; hän katsoi
tarkoittavasti äitiä.

"Mene hakemaan lasku takintaskustani."

"Kaksikymmentäyksi taalaria kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä...
Niin, näettekö, sametista ei alennettukaan niin paljoa kuin luulin."

Maisa huomasi kyllä, että kankaan olisi saanut tuolla halvemmalla
hinnalla ainoastaan käteismaksulla.

Nyt tuli Lizzy kotiin koulusta. Hänen täytyi saada hiukan voileipää ja
maitoa voidakseen odottaa päivälliseen saakka kello kolmeen, jolloin
isä tulisi kotiin lähetystöstä.

"No, miten sinun on käynyt koulussa?" kysyi Ovidia.

Lizzy oli jo samettisen kevättäkin ääressä... "Kuinka kaunista, --
siitä tulee erinomainen...

"Miten minun on käynyt? -- Sain luonnollisesti nelosen saksassa, kun et
tahtonut auttaa minua, niin --"

"Minähän olin poissa kotoa eilen illalla."

"Oh, ei se tee mitään... ei, ei", -- hän silitti samettia kädellään...
"Äiti, enkö voisi saada samettista kaulusta jäännöspalasista."

"Voit kyllä, lapseni."

"Tuo tytöntyllerö huomaa kyllä, mikä näyttää kauniilta", huomautti
Ovidia iskien silmää toisille.

"Ja ehkä taskuihin ja hihankäänteisiin myöskin?"

"Saat kyllä, lapseni!"

"Hän huomaa nyt jo melkein liiaksi olevansa kaunis", sanoi Ovidia
sisaren mentyä syömään välipalaansa. "Häntä ei mitenkään saa
palmikoimaan kiharaista tukkaansa, vaikka se on niin kiusallinen noin
auki riippuvana. Se pikku noita näkee kyllä, miten se pukee häntä!"

Lizzy oli jälleen sametin luona samalla syöden ja juoden maitoa.

"Et saa puhua siitä isälle, kuuletko; -- hän luulee heti, että se on
liian kallista, -- ja Maisahan ompelee makuuhuoneessa iltapäivällä",
muistutti äiti pois mennessään.

Lizzy seisoi ja hyräili hiljakseen koettaen samettia -- ensin hihaansa
-- ja sitten korkeammalle, ollen omissa ajatuksissaan.

"On ikävää, että helppo patenttisametti näyttää melkein yhtä hienolta
--"

"Sehän on ennemminkin hyvä", arveli Maisa.

"Ei ole, sillä silloinhan kaikki voivat saada sitä. -- Ajattelehan
Maisaa sametissa!" huusi hän sisään Ovidialle.

"Kunhan ei vain tulisi rasvaisten sormiesi jälki samettiin, -- sinä et
saisi koskea siihen."

"Sinä? -- Sinä? --" matki hän, -- "pääsen ripille puolentoista vuoden
perästä, -- täytin kolmetoista kahdeksantena päivänä. Monet sanovat
minua jo teiksi." Hän pyyhki salaa sormiaan hameeseensa.

"Anteeksi kaikin mokomin, -- en muistanut, että oli niin pitkä aika
siitä, kun neiti alkoi huutaa joutuessaan lauantaisin kylpyammeeseen."

"Niin -- sinä et saa neuloa minulle, kun tulen suureksi, Maisa! --
Kaikki sanovat, että sinua hemmotellaan liiaksi, ja että purat usein
pahan tuulesi toisiin kesken kaiken."

"Entäpä jos teidän itsenne joskus olisi pakko tällä tavoin istua ja
neuloa, Lizzy-neiti?"

"Minun, ha, ha -- -- isäni on kuninkaallinen toimistopäällikkö -- --
Sitäpaitsi, niin" -- -- hän pudisti tuottavasti tuuheita, vaaleita
kiharoitaan. -- -- "Miksi et ole mennyt naimisiin, Maisa? -- Ethän nyt
suorastaan ole rumakaan --"

"Eipä tosiaan ole ketään, joka tahtoisi ottaa tällaisen köyhän
raukan..."

"Hänenhän pitäisi olla rikas, tietysti... Eikö kukaan koskaan ole
kosinut teitä, Maisa?"

Maisa nauroi. -- "Oh, ei missään tapauksessa kukaan, josta minä olisin
välittänyt --"

"Mitä hän sanoi sinulle? -- Polvistuiko hän? Oi, sano, Maisa!"

"Sen saatte kuulla, neiti, kunhan ensin olette päässyt ripille."

"Pyh" -- hän nakkasi niskojaan ja pitkiin, hienoihin kasvoihin tuli
salaperäinen ilme, -- "etkö luule minun sitten tietävän mitään!"

"Onko äiti sisällä, Lizzy?" kysyi Fina keittiönovelta. Ei milloinkaan
ollut. Maisa nähnyt sitä ihmistä kelvollisesti puettuna, -- hän oli
aina yhtä likainen ja huolimaton. "Sano, että päällystakkiliikkeen
mies on jälleen täällä laskuineen... Rakas, hyvä Lizzy, kiiruhda,
maitovellini palaa pohjaan keittiössä."

"Äh, -- sano, ettei isä ole kotona!"

"Ei, äiti saa kyllä itse tulla puhumaan hänen kanssaan, -- häntä on
käsketty tulemaan lauantaina." Fina kiiruhti jälleen pois.

"...Uh, näitä kahta siunattua, viimevuotista takkia", huokasi rouva
mennessään huoneen läpi. --

"Eikö pikkutyttöjen huonetta ole vielä siistitty, Fina?" kuului
kärsimättömästi ovesta rouvan tullessa jälleen sisään -- "tiedättehän,
että Maisan täytyy päästä johonkin täältä, kun ruvetaan pöytää
kattamaan. -- Voitte kyllä koota työnne ja asettua sinne, Maisa,
vaikkei sitä olekaan siistitty, sillä kohta tulee toimistopäällikkö
kotiin... Täällä on niin hirveän ahdasta --"

-- Vai niin, vai tänne hänet siis ajettiin iltapäivällä! --

Hän nosti pöydän makuuhuoneen ikkunan luo ja siisti huonetta -- niin
hienoja kankaita ja neulomatarpeita varten piti olla huoneessa siistiä
ja puhdasta ja tomutonta...

Peilin edessä olevalla nurkkapöydällä oli kaikenlaisten pikkutavarain
joukossa hopeanuoli, ja Maisan teki mieli koetella sitä hiuksiinsa,
se oli kuin vartavasten valmistettu hänen tukkalaitteeseensa ja aivan
muodinmukainen; -- -- mutta varminta olisi, ettei koskisi siihen
sormenpäälläänkään...

Kas niin! -- Toinen ommel oli jälleen pitempi kuin toinen.

Minkään muun kankaan neulominen ei ollut niin vaikeaa kuin sametin;
-- täytyi harsia kahteen kertaan, jottei tuo paksu kangas syöpyisi;
siinä piti varoa... Ei voinut olla puhettakaan koneella laskemisesta --
kaikki piti neuloa käsin...

Mutta tänään oli niin ihanan valoisaa täällä takapihan puolellakin...
Lumi suli ja pisarat putoilivat niin suurina ja kirkkaina räystään
sinkkiin. Miten toiselta tuntuikaan elämä sellaisina kirkkaina päivinä,
-- voi istua ja tuntea itsensä niin sanomattoman iloiseksi ilman
syytä --

       *       *       *       *       *

Oli ehkä tuhmaa, että hän oli eilen maininnut noista
teatteripileteistä, -- ei suinkaan Kielsberg vain nyt luullut Maisan
sanoneen sitä siksi että hän pääsisi tämän mukana huomenna, --
Kielsberghän tiesi, ettei Maisa päässyt muulloin kuin sunnuntaisin...

Ja jos Kielsberg odottaisi häntä jälleen illalla niin että he
tapaisivat...

Voihan Maisa keksiä asiaa Martta Molle Hainmersborgissa ja tuoda
pyykkinsä ja jutella hänen kanssaan menneistä ajoista, niin olisi
varmaa, etteivät he tapaisi; -- Maisa oli huomannut, ettei Kielsberg
milloinkaan tullut myöhemmin kuin puoli yhdeksän.

Mutta jos hän nyt kulkisi teatteripiletteineen ja odottelisi häntä?

Teatterihan oli kaikkein hauskinta, mitä Maisa saattoi ajatella, --
häntä kyllä suuresti halutti mennä, se oli varma...

Riippui siitäkin, mitä Kielsberg ajattelisi hänestä, jos hän nyt heti
olisi valmis menemään mukaan. -- Oli selvää, että tämä oli kovin
epäluuloinen, oli aivankuin hän olisi voinut nuuskia, millaista väkeä
olivat sekä Tranemit että muut...

Mutta Maisa saisi hänet varmaankin ymmärtämään, ettei hän ollut
ajatellut sitoa Kielsbergiä sillä tavoin -- -- -- Kaikkihan oli ollut
leikkiä, mutta eilen illalla oli ollut niin ihmeellistä -- -- --

Oli varmaankin; parasta antaa hänen huomata, ettei hän ollut kuten
kaikki muut...

-- Päivällisen jälkeen tuli Ovidia ja pisti hopeanuolensa ja
koristeensa lipaston laatikkoon...

Ei sopinut johdattaa ketään kiusaukseen, taikka muuten saattoi se mennä
saman tien kuin heidän kuudes hopeahaarukkansa...

Lizzy kävi yhtämittaa Maisan huoneessa samettia katsomassa, hänen piti
lukea maanantaipäivän läksyjä.

"Ovidia sanoo, että hän mielellään auttaisi teitä, Maisa, sekä nyt
iltapäivällä että maanantaina", tuli rouva sanomaan. -- "Tahtoisimme
niin kernaasti saada kaikki pian valmiiksi, -- sillä olemme kuin
vangittuja niin kauan kuin meillä on täällä joku istumassa -- -- Mutta
tämä kevättakkihan ei viene paljoa aikaa, niin että se varmaankin
valmistuu maanantai-illaksi, -- kun saatte apuakin --"

-- Tuon tytärten avun tunsi Maisa niin sanomattoman hyvin! Pitäisi
vain kiirehtiä -- --

"Olkaa hyvä ja muistakaa koota kaikki pienet kangaskappaleet Lizzyn
takkia varten, Maisa."

"Eikös hän sitten neulo myöskin minulle, äiti?" sanoi Lizzy joka makasi
vatsallaan sohvalla nojaten kyynärpäihinsä ja tirkistellen kirjaan.

"Olkaamme tyytyväisiä, kun saamme tällä kertaa tämänkin takin
valmiiksi", arveli Maisa.

"Eikö minun? -- Etpä uskalla olla neulomatta sitä, jos äiti sanoo niin,
muuten et milloinkaan enää saa työtä täällä."

Fina tuli sisään heiluttaen ilmassa kastikkeista hopeahaarukkaa.

"Haarukka!"... kuului kuorossa kolmiäänisesti.

"Enkös löytänyt sitä keskeltä hyytynyttä vasikanviilokkikastiketta,
joka minun piti keittää huomiseksi!"

"Miten hullunkurista!"...

"Se oli kaikessa rauhassa kastikkeessa, sillaikaa kun me etsimme ja
etsimme..."

"Tiesinhän, että se löytyisi jälleen", -- sanoi rouva varmana asiasta.

"Pyh, -- luulenpa, että Fina itse on ottanut sillä itselleen palasen
viilokkia ja unohtanut sen siihen, -- sillä siinähän oli lusikka meidän
syödessämme sitä", -- huusi Lizzy sohvalta.

Maisaakin huvitti asia. -- Oikeastaan pitäisi kaapata mukaansa sekä
kangasta että vuoria ja silkkiä ja lankoja... täällähän kuitenkin
joutui aina epäilyksen alaiseksi!... Kun hän talvella neuloi täällä,
oli suuri touhu silkkirullasta, jonka Ovidia aivan varmasti sanoi
asettaneensa Maisan pöydälle ja jonka hän sitten löysi jälleen toisen
leninkinsä taskusta. Hän oli ottanut sen yltään ja ripustanut kaappiin.
-- -- --

       *       *       *       *       *

Maisa lepäsi tarpeekseen sunnuntai-aamuna, siksi kunnes leipämummo
oli käynyt talossa ja matami Dörum oli lähettänyt kuuromykkä Dorthean
tuomaan ruisleipää. Kahvi oli kiehumassa uunissa hänen peseytyessään ja
kammatessaan sekä oman tukkansa että Dorthean tukan.

Kuuromykkä iloitsi aina saadessaan sunnuntaiaamuisin olla hetken aikaa
Maisan luona ja auttaa häntä jollakin tavoin: harjata ja puhdistaa
hänen hameenhelmojaan, kiilloittaa kenkiä, lakaista lattiata ja siivota
huonetta, tai vain katsella, kun Maisa parsi ja korjaili; -- oli aina
aivan yllinkyllin sellaista työtä pyhäpäiviksi...

Martha Mo ei pessyt hyvin...

Maisa seisoi ja katseli vaatteita. --

Jollei hän olisi tuntenut Martha Mota niiltä ajoilta asti, jolloin he
asuivat Hammersborgissa, olisi hän mieluummin antanut Jensenin muorin
pestä vaatteensa.

Maisa olisi varmaankin voinut aivan hyvin eilen illalla tulla kotiin
samaan aikaan kuin tavallisestikin, -- varmaankaan ei hän olisi
tavannut ketään...

Maisa olisi kernaasti tahtonut tietää, oliko Kielsberg odotellut
häntä...

Voi taivas, miten hauskaa, jos hän pääsisi teatteriin tänä iltana!

Hän menee katsomaan ilmoituksista, mitä tänään näytellään; -- Kielsberg
varmaankin menee sinne...

Vaatteittensa puolesta saattaisi Maisa hyvin mennä nyt, piti vain
ottaa sadetakki yltä sisällä. Oli kyllä ikävää kulkea siinä iltaisin,
-- hän ei ollut koskaan viihtynyt siinä, ei tuntenut itseään sieväksi
ja sulavaksi siinä, ja sehän oli vaatekappale, jota kaikki käyttivät
ennenkuin saivat uudet kevätpukunsa valmiiksi.

Voisikohan parhaista kappaleista saada vielä päällystakin?...

Maisa käänteli ja tutkiskeli ja tarkasteli tuota jotenkin kulunutta
sadetakkia, -- se oli kyllä täysivillaa, kannatti aina ostaa hyvää
kangasta! Jos hän tekisi työtä koko seuraavan sunnuntain, voisi hän
kyllä saada sen samana päivänä valmiiksi.

Ei, mieluummin valvoisi hän parina kolmena iltana kahvipannun ääressä,
niin saisi hän sen valmiiksi sunnuntaiksi, jos sitä ehkä tarvittaisiin
silloin --

Niin hän tekisikin -- ottaisi mukaansa Ovidia Kalnaesin takin mallit
huomenillalla ja leikkaisi ja ompelisi sen kädenkäänteessä. Kunhan vain
nuo virttyneet ja kuluneet paikat saisi peittymään...

Nuo päällystakit, joita nykyään käytetään, ovat sangen sieviä --
laajanpuoleiset hihat ja suuret taskunkäänteet sivuilla --

Kielsberg saisi nyt nähdä Maisan aivan toisin puettuna heidän
tavatessaan... Ja hänhän voi käyttää sateenvarjoa sadeilmalla...

Mutta hänen hansikkaitaan ei todellakaan kohta voinut enää käyttää, --
vaikka Maisa ei milloinkaan pannut niitä käteensä ennenkuin tullessaan
Siltakadulle iltaisin... Joka aamu täytyi hänen paikata jotakuta sormea
ennen lähtöään; -- hansikkaat ovat kuitenkin pääasia, varsinkin näin
keväällä, kun on valoisaa! Hienoinkaan puku ei näytä miltään, jos
käsineet ovat huonot...

Niin, hänen täytyi sunnuntaiksi saada pari uusia, jotka sopivat takin
väriin -- niin kalliita kuin ne olivatkin... Martta Mo sai odottaa
hiukan pesupalkkaansa.

Olisi voinut säästää monta killinkiä, jos olisi ollut syömättä
sunnuntaina päivällistä Dörumilla, -- kahvi ja voileipä olisi hyvin
välttänyt -- olihan hän koko viikon niin hyvällä ruualla. Mutta Dörumin
matamikaan ei varmaan tahtonut kadottaa sitä ansiotaan -- --

Kielsberg oli heidän viimeksi tavatessaan väittänyt, että Maisan
hiukset olivat punertavat... Theodora Brandt käytti lyijykampaa
saadakseen tuon punaisen vivahduksen häviämään; Maisa olisi myöskin
halunnut ostaa itselleen sellaisen --

Kielsberg kulki luultavasti nyt aamupäivällä sairashuoneella eikä
varmaankaan tullut kotiin ennenkuin kolmen aikaan, syötyään päivällisen
kaupungilla.

Olikohan hän eilen illalla odotellut häntä?

Niin, joka tapauksessa ottaisi Maisa takin ylleen ja lähtisi kävelemään
iltapäivällä -- -- --

-- Elling tuli Dörumeille Maisan istuessa siellä päivällisen jälkeen,
-- hän toivoi nyt saavansa oman työpajan ja hän istui ja jutteli
ja neuvotteli vanhan Dörumin kanssa: -- mutta Maisa huomasi kyllä,
että oli kysymys hänestäkin! Oli aivankuin Dörum ja matami ja Elling
olisivat sopineet keskenään jostakin -- -- Eipä Maisa osoittanut
innostusta, niin kunnollinen ja hyvä nuorukainen kuin Elling muuten
olikin, -- eikä rumakaan... Mutta puhui aina vain tuosta ikuisesta
nahasta! -- --

Ja siitä, mitä hän yritti puhua Maisan kanssa, oli myöskin sangen vähän
iloa:

... Lähtisikö hän iltapäivällä kävelemään ja katselemaan jäätä, joka
oli lähtemäisillään satamasta?

Ei kiitos, hän oli koko eilispäivän katsellut jäätä kreivi Wedelin
torin varrelta.

Elling istui ja katseli kuin naulattuna häneen mustilla, lempeillä
silmillään, niin että hän tunsi olevansa sekä hämillään että lopuksi
vihoissaankin, vastasi aivan lyhyesti ja nousi lopuksi ja istui ikkunan
pieleen... Nyt saattoi Kielsberg pian tulla kotiin...

... "Ei ollut saatavissa muuta anturanahkaa, joka kelpaisi, kuin
ulkolaista, ja sitten, nähkääs, se tulee varsin kalliiksi --"

"Ehei, ei ole sellaisia eläimiä Norjassa", -- puheltiin sisässä --

"Siellä kulmassa on koko kadun paras paikka, jos aikoo perustaa oman
työpajan -- ja kaksi pientä kaunista huonetta..."

Maisa tunsi, että tämä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen -- hän
nykäisi tuolia ja kääntyi ikkunaan päin...

Nyt Kielsberg tuli... Varmaankin sairashuoneelta, sillä hänellä
oli kirjoja kädessä -- ja paperia ja sanomalehtiä sivutaskussa.
Hän varmaankin kirjoittaisi iltapäivällä siksi kunnes ehkä menisi
teatteriin... Kuinka hän kiirehti! -- hän oli siis oppinut tuntemaan
laudat talon pihalla... Varmaankin mietti hän jotakin... parilla
harppauksella ylös rappuja... Nyt pisti maalarimestari vaalean päänsä
ovesta sisään --

"Kas niin, tule sisään, -- niin pelaamme korttia", sanoi Dörum, joka
istui pöydän ääressä ja veti haikuja nousematta paikaltaan.

"Keittiössä on kyllä valkea uunissa, niin että voin asettaa kahvin
kiehumaan, Jörstad", arveli matami.

Dörum nousi ja otti korttipakan esiin kaapista. Hän laski hitaasti
kortit paksulla peukalollaan, -- aivan oikein, viisikymmentäkaksi
korttia.

"Ja kuinka voi kummilapseni, maalarimestari?" kyseli Maisa, -- joka oli
yht'äkkiä vilkastunut istuessaan ikkunan ääressä.

"Oh, hän voi nyt varsin hyvin, kun voimme asettaa hänet auringon
puoleiselle seinälle päivisin."

"Pian kuivuvat sekä kadut että piha nyt", sanoi Dörum. -- "On ihanaa,
että kevät vihdoinkin tuli..."

Korttipeli alkoi punaiseksimaalatulla pöydällä ja Dorthea seisoi ja
seurasi sitä tarkkaavin silmin.

"Satayksi!" sanoi Dörum.

"Satayksi!" maalarimestari löi valtin pöytään seuraavalla kerralla ja
pani piipun pois.

"Satayksi on kyllä mennyt ohitsenne, Elling", ilveili Maisa; hän oli
aivan erinomaisen hyvällä tuulella. -- "Ette saa kadottaa rohkeuttanne
--"

Ellingin silmät loistivat, -- varmastikaan ei hän ollut niitä, jotka
antautuivat ensimäisestä iskusta...

Dörumin peukalo hieroi vaivaloisesti kortin toisensa perästä
rasvaisesta korttipakasta. -- "Niitä pitänee hiukan auttaa", -- hän
meni ja otti tuhkaa uunista ja sirotti niiden väliin... "Kas niin, nyt
se käy --"

Nyrkit paukkuivat pöytään. -- "Valtti!... Patasotamies... Satayksi!..."

Siellä pelattiin intohimoisesti, mutta kiirehtimättä.

"Kaksi mestaria yhtä kisälliä vastaan!" -- ärsytti Maisa Ellingiä.

"Ei varmaankaan kestä kauan ennenkuin hänestäkin tulee mestari",
vastasi Dörumin matami, joka tuli sisään tuoden kahvia...

Viiden aikaan kiitti Maisa puolestaan, hän tahtoi mennä hetkeksi
kävelemään; -- hän oli nyt varma Ellingistä, joka oli syventynyt
kortteihin. -- -- --

-- No, aurinko oli paistanut aimo tavalla kaduille tänään, oli kuivaa
pitkät matkat katukäytävillä ja keskellä katua myöskin...

Tuonne kivitalon seinälle oli liimattu teatteri-ilmoitus; mutta hän
ei tahtonut seisoa tarkastamassa sitä leipuri Bergin tai Sundbyn
ikkunoitten näkyvissä; Kielsbergkin saattaisi kesken kaiken tulla
portista.

Maisan täytyi tehdä aivan samoin kuin tämänkin, pitää varansa, jotta
pääsi puikahtamaan aivan ikkunoitten alitse seinän viertä myöten, niin
ettei Sundbyn neiti Tönsetin pistäisi päähän tulla kävelemään hänen
kanssaan.

Sillalla seisoi koko joukko ihmisiä, jotka eivät varmaankaan
tienneet, miten viettää sunnuntai-iltapäivänsä ja senvuoksi kävelivät
edestakaisin ja katselivat jäälauttoja, jotka liikkuivat alaspäin
virtaa pitkin. Hiiliproomujen ympärillä lainehti vesi jo aivan vapaana
ja jäälohkareet sulivat kuin märät sokeripalat...

Maisa tiesi kyllä, että ilmoitus olisi tuolla kulmassa... Hän katsoi
varovasti ympärilleen ensin --

Kappaleen nimen näki jo kaukaa, mutta Maisan täytyi tarkastaa
lähemmältä ilmoitusta nähdäkseen, esiintyivätkö ne kaksi, jotka olivat
esittäneet Gunlaugin ja Endren osia, myöskin tänä iltana --

Hän kävelisi hiukan nähdäkseen teatteriin menijät.

Oli suloista kulkea kaduilla niihin aikoihin päivästä, jolloin
tavallisesti piti olla työssä. Vanha kuritushuone, jonka ohi hän
joka päivä kulki, oli siinä niin suurena ja synkkänä ränstyneine,
kaltevine kattoineen. Maisa ei ollut milloinkaan ennen huomannut,
että se oli noin kalteva, vaikkakin hän joskus oli ollut tarkastajan
luona ompelemassa... Ja sitten nahkuri Onsrudin kyltti häränpäineen,
joka riippui katukäytävän yläpuolella... Vasta sen kohdalle päästyään
saattoi hän aina aamuisin nähdä, kuinka paljon kello vielä oli vailla
kahdeksan, kellon viisarin mukaan piti hänen sitten joko kiiruhtaa tai
hiljentää vauhtia...

Ja tuolla ylhäällä hienossa apteekissa oli varmaankin ollut
päivälliskutsut, siellä oli niin paljon juhlapukuisia ihmisiä
ikkunoissa. -- Kerran oli häntä pyydetty sinne ompelemaan; mutta sattui
niin onnettomasti, että hän oli luvannut mennä muualle --

Ei ollut aivan vielä teatteriinmenoaikakaan, eikä hän oikein tiennyt,
mitä tehdä niin kauan; -- täytyi varmaankin taas kävellä hiukan ja
katsella ympärilleen.

Torilla ei ollut kellonvaihtajia, kuten tavallisesti, seisomassa
lyhtytolpan luona sunnuntai-iltapäivisin... Nyt oli aivan autiota ja
hiljaista, siistiä ja tyhjää. Kas, rekikelin aika oli jo ohi -- vain
vaunuja koko rivi...

Mutta lähempänä linnaa ja pitkin Itäkatua oli katukäytävä täynnä
kansaa, ihmisiä, jotka olivat olleet ulkona nauttimassa kauniista
ilmasta ja kääntyneet jälleen kotiin... Kaikkein hienoimmat eivät
olleet ulkona sunnuntaisin, he istuivat kotona, suku kokoontuneena
heidän ympärilleen...

Ulkona alkoi kylmetä nyt jälleen iltapuolella...

Maisa saattoi hyvin kulkea vielä pienen matkan alaspäin, sitten hän
käännyttyään takaisin tulisi ikäänkuin vasten koko virtaa, ihmisiä,
jotka aikoivat teatteriin.

Oli hauska katsella kreivi Wedelin toria näin sunnuntaisin, kun
ei ollut muuta tekemistä siellä kuin maleksia mukavasti ohi; --
huomenaamulla aikaisin oli jälleen mentävä Kalnaeseille valmistamaan
Ovidian takkia.

Maisa käveli jälleen linnan ympäri ja päätti mennä kotiin teatterin ohi.

Jotkut, jotka olivat viimeisen kerran yrittäneet luistella, tulivat
nyt pois luistimineen, ja ulkona railossa pyrki mustaa savua suitseva
hinaajahöyrylaiva jääpalasten seassa eteenpäin.

Oli jo hämärää, kaasulyhtyjä oli jo alettu sytyttää Maisan tullessa
jälleen teatterin luo; -- saattoi kyllä aivan huomaamattomana kulkea
ohi siitä --

Hän käveli yli piiskauspaikan köyhäinhuonetta kohti ja jälleen
takaisin. Maisa ei tahtonut kulkea varsin läheltä teatteria ihmisten
tunkeutuessa sisään; -- mutta hän ei voinut olla muistelematta
edellistä kertaa...

Kulkiessaan hitaasti katua eteenpäin piti hän silmänsä auki voidakseen
välttää likinäköisen ylioppilas Kielsbergin ja väistyä tämän
nähdessään. Teatteriinmenijöitä kiiruhti puhellen hänen ohitseen, --
jotkut teatteripäähineissä, -- ja vaunu toisensa perästä ajoi kai
myöskin sinne. --

Kadut tyhjenivät tyhjenemistään, mitä pitemmälle hän kulki...

Maisa jäi hiukan epätietoisena seisomaan katsellen ympärilleen ennen
kotiinmenoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli takanaan sanottavan:

"Hyvää iltaa, neiti, -- oletteko ulkona kävelemässä?"

Anton Tranem siinä oli. Mutta ääni kuulosti niin kummalliselta, että
Maisa lyhyesti vastasi tervehdykseen ja kiiruhti pois.

Vähän sen jälkeen meni hän viistoon yli kadun toiselle puolen. -- Tuon
ilkimyksen käytös suututti häntä.

Maisa kiiruhti poispäin. Parasta mennä kotiin ja panna maata.

Tavallisesti hän viikolla iloitsi suuresti seuraavasta pyhäpäivästä; --
mutta oikeastaan ei hänellä ollut koskaan mitään hauskaa sunnuntaisin;
arkipäivät olivat miltei paremmat, niin paljon kuin pitikin rehkiä ja
ponnistella.

Mutta olisihan hän kenties voinut olla teatterissa tänä iltana, jos
vain olisi tahtonut.

-- Olipa hyvä, että Elling oli poissa Maisan tullessa kotiin. Dörumit
istuivat nyt yksinään ja söivät lampunvalossa illallistaan.

Maisan piti juuri pistää päänsä ovesta sisään ilmoittaakseen tulleensa
kotiin, kun Dörumin matami tuli häntä vastaan joku vaatekappale
käsivarrellaan...

Rouva Thorsenin Tilla oli käynyt siellä tunti sitten tuoden tämän
päällystakin, -- ylioppilas oli käskenyt tätä pyytämään ystävällisesti,
että ompelijatar korjaisi sitä. -- Vuori oli kokonaan irtaantunut
toisesta hihasta. Mutta ylioppilaan täytyisi saada se takaisin aamulla
varhain, hänen piti mennä sairashuoneelle, -- ehkä Tilla saisi
hakea sen ennen sitä. -- Tillan piti pyytää oikein kauniisti, sillä
ylioppilas tiesi kyllä, ettei neiti Jons tavallisesti tehnyt sellaisia
töitä, mutta hän oli joutunut niin ymmälle takkinsa suhteen...

"Sellaiset poikaparat, jotka asuvat täällä kaupungissa vuokralla,
kuluttavat suorastaan vaatteensa repaleiksi. Heillä ei ole ketään, joka
huolehtisi niistä!" -- sanoi Dörumin matami myötätunnolla. -- "Heille
on kyllä varmaankin aina korjattu kaikki kotona."

Maisa piti päällystakkia kädessään ja käänsi sitä päivänvaloa kohti; --
hän koetti parhaansa mukaan salata Dörumin matamilta iloaan.

"Jollei muuta korjattavaa ole kuin vuori ja napinlävet, niin --"

Matami oli ryhtymäisillään tarkastamaan lähemmin takkia, mutta Maisa ei
päästänyt sitä käsistään.

"Parasta on, että kiiruhdan heti aloittamaan työn, jotta se valmistuisi
ajoissa."

Maisaa olisi suuresti haluttanut nauraa ääneen, kun hän kiiruhti
rappuja ylös ja sytytti lampun, -- kokonainen naurutulva oli
purkautumaisillaan... Ei uskoisi, millainen velikulta tuo Kielsberg
oli!...

Maisa tarkasteli takkia hyvän aikaa hartaasti ja myötätuntoisesti
ennenkuin varsinaisesti ryhtyi ompelemaan... Napinrei'istä tulisi kyllä
hyvä -- ylimäisessä repeytymässä näkyi tosiaankin vaalea säkkikangas;
Maisa olikin niin usein nähnyt sen pistävän esiin yläpuolella sileätä
luunappia, joka riippui ja roikkui langan varassa. -- Niin, nyt se
ainakin neulottaisiin lujasti kiinni!...

Ja helmapuolen vuori... taskut repeytyneet... reikiä kummassakin! --

Miten mielellään Maisa olisikaan uusinut kaikki...

Hän veti lipaston laatikot auki etsiäkseen vuorikangaspalasia. --
Olisipa vain neiti Jensenin puoti nyt ollut auki...

Mutta hän käyttää kaikki palaset, mitä vain löytäisi... Dörumin matami
oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei ollut ketään, joka olisi auttanut
häntä ja huolehtinut hänen vaatteistaan... Eikä hänellä enää ollut
omaisiakaan siellä kaukana Nordlandissa, niin oli hän kerran itse
sanonut... ja kertonut myöskin, että ne viisisataa taalaria, jotka hän
oli saanut isänsä perintöä, -- tämä oli myöskin ollut lääkärinä siellä
pohjoisessa, -- olivat jo kauan sitten huvenneet olemattomiin. -- --

Mutta tämähän oli oikein hyvää kangasta --

Kunpa Maisalla vielä olisi nappeja ja päärmäysnauhaa myöskin!

Kielsbergin täytyisi lähettää takkinsa uudelleen Maisalle joskus toiste
-- ja pyytää yhtä kohteliaasti. -- Varjelkoon, millainen velikulta!...

Hän pudisti ja käänteli takkia; siinä oli tupakantuhkaa ja muuta
roskaa, joka piti ensin karistella pois.

Maisa työskenteli iltamyöhään pienen lampun ääressä ratkoen ja ommellen
uusia kappaleita vuoriin...

Tuntui, että Kielsberg poltti tupakkaa; -- Maisa istui ja nautti
tupakanhajusta... -- Kielsberg vietti varmaankin päivänsä lukien ja
kirjoittaen ja polttaen tupakkaa...

Miekkoinen, jolla nyt olisi hiukan hienoa samettia kaulukseen. --
Ovidia Kalnaes olisi kyllä pitänyt minua silmällä, jos olisi osannut
aavistaa, että tarvitsisin sitä! -- Ja haarukka, joka oli viilokissa,
nauroi hän, kaikki on siellä yhtä samaa viilokkia -- Fina ja koko talo.

Hän aikoi nyt mennä alas, ennenkuin Dörumin matami panisi maata,
pyytämään saada lainata silitysrautaa.

Maisa tiesi kyllä, että se oli ruostunut, mutta -- Oven täytyi jäädä
auki, jotta pimeissä rapuissa näkisi kulkea...

Kyllä, silitysrautaa saa kyllä käyttää, matami puhdistaisi sen heti;
hän soi niin mielellään, että Kielsberg saa takin kuntoon -- --

Matamin puhdistaessa rautaa istui Maisa ikkunanpielessä; -- siitä
saattoi nähdä kauas aina Kielsbergin ikkunaan saakka...

Käärekaihtimen takana oli valoa... Ja hetken aikaa erotti kaihtimella
häipyvän valojuovan, ja varjon, joka liikkui. Maisa luuli Kielsbergin
nousseen tuoliltaan täyttämään piippuaan -- --

"Olette sangen kiltti nähdessänne niin paljon vaivaa tuon takin vuoksi,
Maisa", -- sanoi matami ojentaessaan hänelle silitysraudan, "mutta
varmaankaan hän ei kitsastele maksaessaan." -- --

-- Maisa teki tulen hellaan lämmittääkseen luodin, -- napinreiät ja
taskut olivat jo aivan valmiit; jäljellä oli ainoastaan vuorinpaikkaus.

Hänen kasvojaan valaisi silloin tällöin hymy -- Kielsberg istui
todellakin kotona koko illan sen vuoksi, että Maisa oli eilen
tarjoutunut korjaamaan tämän päällystakkia... eikä mennyt edes
teatteriinkaan...

Maisa oli näkevinään hänet niin ilmielävänä edessään, sellaisena,
kuin hän oli ollut tuona iltana, jolloin he olivat olleet yhdessä
teatterissa -- hän näki tumman, pehmeän tukan, jonka hän pyyhkäisi
otsaltaan taivuttaessaan itseään eteenpäin, -- tuon leveän leuan...
suun, joka kyllä oli varsin suuri, se osasi sekä hymyillä että purra...

Ohut hellanpiippu ratisi ja paukkui, silitysrauta oli hellansyrjällä,
ja vuorin viimeinen ommel valmistui hitaasti ja huolellisesti.

Toisen takinhelman alimaisessa kulmassa tuntui jotakin kovaa ja
kiinteätä. Hänen täytyi hiukan ratkoa sitä nähdäkseen mitä siellä
olisi...

Kas, tomun joukosta löytyi kahdentoista killingin raha, se oli pudonnut
rikkinäisestä taskusta alas vuorin sisään.

No, sen hän löytäisi povitaskustaan, kauniisti paperiin käärittynä; --
varmaankin hän ihmettelisi, mitä se merkitsisi...

Maisa päätti ompelun. Vain silittäminen oli enää jäljellä. Piti saada
kangas näyttämään aivan uudelta.

Hän asetti silitysraudan paikalleen ja muutti lamppua, niin että
paremmin näkisi -- samalla oikein räätälien tavoin asettaen märän
kangaspalasen takille ja kuljettaen rautaa sitä pitkin.

Siinä vaadittiin tottumusta, mutta Maisalta kävi se kyllä.

Hän siirsi takkia aina silloin tällöin lähemmäksi valoa, -- kangashan
näytti jo aivan uudelta! -- Kielsberg tuskin tuntisi sitä enää
omakseen...

Maisa katseli vaatekappaletta yhtämittaa, sitä mukaa kuin se kuivui, --
vaikeimmat kohdat, kuten kaulus ja hihanreiät, olivat jo silitetyt, ja
nyt kiiti rauta nopeasti pitkin sileätä takinhelmaa...

Lopuksi tarkasti hän työtään. -- -- Nyt voi takki hyvin kestää
päivänvaloakin! -- Ja tuollaiset sileät, kestävät luunapit...

Olisi hauskaa nähdä se Kielsbergin yllä.

Dörumien seinäkello löi kaksitoista, kun hän vihdoin oli saanut työnsä
tehdyksi ja ripustetuksi takin varovaisesti naulakkoon -- --

-- Olipa tästä päivästä tosiaankin tullut oikea pyhä! --



V.


"Maisa... Maisa, teillä on iloinen nimi, tästäpuoleen kutsun teitä vain
Maisaksi -- niin -- kahdenkesken ollessamme, muuten -- niin --" --

Nuo sanat kaikuivat alituiseen Maisan korvissa aina siitä asti kun he
viimeksi olivat olleet yhdessä...

Maisa oli ollut monta kertaa huhtikuussa Kielsbergin kanssa
teatterissa, ja tämä oli myöskin kerran odottanut Maisaa Tranemien
talon ulkopuolella. Kielsberg oli kertonut hänelle koko ensimäisen
näytöksen sisällyksen, niin että Maisasta tuntui kuin olisi hän nähnyt
senkin... Aina kun lehdissä oli arvosteluja kappaleista, sai Maisa
lainata niitä Kielsbergiltä, jolla niitä oli aina takintaskussa.
Seuraavalla kerralla tämä aina kysyi: "No, mitä piditte siitä, neiti
Jons?"

Maisa ei uskaltanut juuri vastata; ei sen vuoksi, ettei hän olisi
lukenut niitä tarkkaankin. Sillä hänen suurin huvinsa oli istua ja
lukea iltaisin niin että hän monesti unohti ajoissa mennä nukkumaankin,
-- etenkin silloin, kun niissä arvosteltiin sellaisia kappaleita, joita
hän itse oli ollut katsomassa.

Kielsberghän kirjoitti niin sattuvasti, että hänen sanansa menivät
suoraan sydämeen, -- vaikka hän joskus arvostelikin jotakuta
näyttelijää purevasti. Oli sääli heitä, -- ja sen Maisa oli suoraan
sanonutkin Kielsbergille. Mutta silloin tämä vastasi, että huono
näyttelijä saattoi tärvellä koko kappaleen, että hän ryösti monelta
sadalta ihmiseltä paljon naurun tai itkun arvoista, sellaista, joka
olisi herättänyt vastakaikua heidän sydämissään -- teiltäkin, neiti
Jons, paljon muistelemisen arvoista. Sen sijaan te varmaankin nyt
istuitte ja koetitte tukahduttaa haukotuksen.

Eikö hän ravistelisi näyttelijää, joka ei kykene saamaan itsestään niin
paljon irti, että hänen esitettäväänsä henkilöön tulisi eloa. Ennen
kaikkea piti yleisö saada ymmärtämään, että sitä oli vedetty nenästä. --

-- Mutta itsekin hän nyt vain petkutti yleisöä ja kirjoitti
jokapäiväisen leipänsä vuoksi! väitti hän, -- jos hän olisi ollut
oikea arvostelija, niin --. Nyt piti hänen vain huolehtia siitä, että
petkutti niin vähän kuin mahdollista. --

Mutta Maisa huomasi, ettei tosi näyttelijänä olokaan ollut pelkkää iloa
ja huvia, sehän saattoi olla varsin vaikeata -- -- --

Hyvä Jumala, Maisa ei edes uskaltanut ajatellakaan, millaiseksi elämä
jälleen muodostuisi, jos Kielsbergin täytyisi muuttaa asuntoa kesäksi!
--

Miten autiota ja tyhjää olisi jälleen...

Maisa ei ollut milloinkaan elänyt sellaista aikaa kuin tämä -- niin
paljon iloa ja niin paljon ajattelemisen aihetta oli joka päivä. --

Mutta nyt näytti tulevaisuus synkältä -- -- --

Rouva Thorsen oli kertonut, että enemmän kuin kahden kuukauden vuokra
oli maksamatta, -- hän ei suinkaan ollut kohtuuton, sanoi hän, mutta
leskiraukan täytyi aina olla varuillaan ja jollei Kielsberg olisi ollut
tuollainen siivo, hiljainen ylioppilas, ei hän suinkaan olisi ollut
näinkään kärsivällinen -- -- --

-- Maisa oli tulossa kotiin Tranemeilta illalla, kun hän näki
Kielsbergin kävelevän sillalla ja heiluttelevan keppiään; hän oli
varmaankin matkalla kaupunkiin.

Hän katsoi Maisaa hajamielisen näköisenä ja nyökkäsi vain hyvää iltaa
ohikulkiessaan.

"Maisa!" -- kuuli hän samassa takanaan sanottavan, -- "tulin juuri nyt
ajatelleeksi, ettei maailma ehkä olekaan niin ikävä, -- ja tosiaankin
oli se ajatus minulle tarpeen tänä iltana, -- teissä on jotain niin
reipasta, niin rohkeata -- -- on niin virkistävää nähdä teidän tulevan
tuollaisena pää hiukan eteenpäin taivutettuna ja kiireisin askelin; --
odotan aina, mitä silmäripsienne alla piilee, kun luotte silmänne ylös
-- -- Ihminen kaipaa aina jotakin tavallista arvokkaampaa. -- --

"Ja sitten kiiruhdatte portista sisään, -- niin -- se nyt ei ole niin
hauskaa. Tulen silloin aina ajatelleeksi tuollaista räätälilintua, joka
lentelee ulos ja sisään ja joka hyödyttää muita, ja joka visertää niin
iloisena muitten mukana leikissä. Olette niiden sukua -- vaikka pesänne
onkin ullakolla täällä kaukana syrjäkaupungilla -- -- --

"Kuulkaas Maisa, ettekö voi kävellä jonkun matkaa kanssani pitkin tuota
katua? -- Oi, ei -- älkää nyt pelätkö, -- -- niin emme niin pian saavu
tuon ikuisen portin luo!"

Ky-yllä, sen Maisa kyllä voisi tehdä -- --

Kielsberg oli näyttänyt niin masentuneelta Maisan tavatessa hänet,
ja nyt hän jälleen oli aivan ihmeellisen iloinen, -- siinä piili
varmaankin jotain...

"Ei kukaan ihminen voisi huomata teistä, että olette istunut ja
ommellut ja ommellut", -- alkoi hän jälleen heidän kulkiessaan
eteenpäin; -- "on aivan kuin olisitte ravistanut koko päivän itseänne.
Teillä ei varmaankaan ole koskaan velkoja, Maisa?"

"Oh, kesäaikaan niitä on kyllä minulla" -- tiesihän Maisa, että se
juuri Kielsbergin mieltä painoi.

"Niin, mutta silloin maksatte ne kauniisti jälleen."

"Niin pian kuin voin."

"Voin -- voin -- niin! -- -- Neula voi varmaankin lopuksi tehdä
ihmisestä hirveän huolellisen ja tarkan", -- sanoi hän yhtäkkiä, --
"se johtuu varmaankin jokapäiväisestä harjoituksesta olla ompelematta
pistettäkään väärin. -- Muuten on niin paljon ommeltava uudestaan --
koko leninki voi olla tärvelty. -- Eikö totta, Maisa?" ärsytti hän.

"Mutta muuten voitte uskoa, ettei tuo teidän varovaisuutenne ja
valppautenne ja kunnollisuutenne ja velattomuutenne ja kelvollisuutenne
ole lainkaan hauskaa -- -- minä annan neulan mennä yhtäkyytiä koko
kaulurin läpi", jutteli Kielsberg.

"Niin, sellainen minä olen!" -- ajatteli Maisa; ja hymyillessään ja
katsoessaan Kielsbergiin hän näytti melkein siltä kuin olisi tehnyt
tästä pilaa ja älynnyt hänen puheensa ytimen.

"Eiköhän ole parasta, että käännymme nyt?" -- keskeytti Maisa hänet.

"Niin, tuo on aivan teidän tapaistanne! -- Kuljen tässä niin tuskaisena
ja vaivattuna kuin piikkisika ja minusta tuntuu kuin jutteleminen
teidän kanssanne vaikuttaisi minuun kuin opiumi-annos, -- ja niin
saatatte te yht'äkkiä sanoa: eiköhän ole parasta, että käännymme ympäri
nyt?"

"Kun ette kuitenkaan koskaan sano, mitä oikein ajattelette, niin --"
virkahti Maisa yht'äkkiä nakaten niskojaan.

"Vakuutan, ettei koko kaupungissa ole ainoatakaan ihmistä, jolle voisin
puhua niinkuin teille... Ei, älkää pudistako päätänne, Maisa, -- olette
ainoa naistuttavani koko kaupungissa, näettekö. -- Niin, onhan se
harvinaista, mutta kun saa ponnistella, niinkuin minä saan, niin täytyy
olla ilman sitä ylellisyystavaraa... Kuljeskelen nykyään miettien,
mistä saisin hankituksi itselleni kutakuinkin siistit tulot kesäajaksi.
Sillä nyt loppuvat kaikki mahdollisuudet joka puolelta" -- lisäsi hän
luontevasti.

"Mutta tehän kirjoitatte niin hyvin lehtiin", sanoi hän lämpimän
vakuuttavasti.

"Parin viikon kuluttua on sekin ohi, silloin loppuvat tämänvuotiset
teatterinäytännöt. -- Ja siitä sain juuri parhaat tuloni."

"Uskon, että keksitte jotain keinoja", sanoi Maisa luottavasti.

"Kas, uskotteko todella niin? -- Vakuutan senkin jo ilahduttavan minua,
että uskotte niin. -- -- Niin, niin, enhän lainkaan sano, etteikö
jotain voisi pälkähtää päähäni, -- vain se suuri toive elähdyttääkin
minua", nauroi hän. -- "Mutta sanonpa, että mistä järkevästä ihmisestä
tahansa tuo toivo näyttäisi sangen vähäiseltä! -- Kotiopettajaksi
jälleen kahden vuoden ajaksi saadakseen orjan tavoin raatamalla niin
paljon kokoon, että taas voi opiskella yhden vuoden ja onneen ja
sattumaan luottaen toisenkin -- kuten nytkin tällaisen kylmän talven...
kuluneessa päällystakissa... ja ilman puita! -- Mutta on onni, etten
ole mikään järkevä ihminen... vaan sellainen, joka tahtoo päästä
melkolailla järjettömästi eteenpäin, ymmärrättekö?

"Niin, nähkääs, olen nyt puhunut teille tästä -- siksi että -- no niin
-- hm -- hm --

"Olette niin sievä tuossa päällystakissanne ja tuo raikas, punainen
silkkihuivi kaulassanne... Pitääkö tuon hiuskiharan riippua
tuollatavoin korvan juuressa?" -- hänen piti vain osoittaa sitä, mutta
hän pyyhkäisi sen syrjään sensijaan --

"Voinettehan antaa minulle oikein kunnollisesti kättä."

Kyllä, sen saattoi Maisa tehdä -- vieläpä ilman hansikasta -- -- --

"Ja teidän pitää jälleen mennä Tranemeille huomenna?... Silloinhan voin
tavata teidät siellä puolella kaupunkia."

       *       *       *       *       *

Maisa oli istunut Tranemeilla nyt melkein koko kuukauden ajan. Heidän
piti muuttaa maalle pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja senvuoksi
oli kiireesti ommeltava aamupukuja ja kesäpukuja ja sitäpaitsi piti
Signelle korjata yhtä toista vanhaa ja ommella uuttakin sen lisäksi
mitä Bergin sisarukset valmistivat. Herra Torp oli vaatinut, että häät
vietettäisiin kaikessa hiljaisuudessa, -- nuori pari matkustaisi heti
niiden jälkeen ulkomaille...

Oli hauskaa istua näin, kun aurinko paistoi kaikkiin huoneisiin; ovet
olivat auki, neiti Rask ei ollut nyt sulkemassa niitä. Hän oli rouvan,
Gretan, Signe-neidin ja puutarhurin kanssa matkustanut Lökkenille
puutarhaa katsomaan.

Arna istui ja soitti ja lauloi sisällä arkihuoneessa.

Hän lopetti kesken "Viimeisen ruusun", joka ei tahtonut sujua ja
aloitti: "Kuin prinssinä Arkadian ol' elon' onnekas" --

Ja sitten jälleen niin liikuttavasti: "En kunnaitas ja laaksojas mä
koskaan unhottais" --

Toisesta toiseen!

Nyt alkoi hän pitkän pianokappaleen, -- hah, hah -- se ei käynyt... ja
aloitti jälleen "Yankee doodle-dandy" --

Hän kävi keittiössä ja kysyi, mitä päivälliseksi valmistettiin, kesti
niin hirveän kauan, ennenkuin he tulisivat Lökkeniltä.

Samassa lensi hän jälleen sisään ja lauloi sangen juhlallisesti:
"Sancta Lucia! -- Barcetta mia..."

Hänellä oli oikein hyvä ääni ja niin paljon tunnetta laulussa. -- --
Niin Arna, jos hän vain tahtoi niin --

Ahaa, -- nyt ymmärsi Maisa asian! -- Didrik, kadetti, tuli
kotiin sotakoulusta kello yksi tänään; Arna oli nähnyt tämän
keittiönikkunasta --

Hän tuli sisään ja nyökkäsi Maisalle tummalla päällään, ja hiipi hiljaa
sisään varpaisillaan...

"Niin hävytöntä!"... puhui Arna yllätettynä. -- "Hiipiä tuolla tavoin
sisään."

"Vakuutan sinulle, että sinä mielestäni laulat kauniimmin kuin voit
aavistaakaan. Sinähän laulat niin että --"

"Se on alhaista, sanon. Istun täällä kaikessa rauhassa ja luulen
olevani yksin, -- kaikki ovat ulkona tänään -- ja niin..."

"Oletko todellakin loukkaantunut, Arna?"

"Loukkaantunut? -- -- minä voisin...!" -- hän polki jalallaan lattiaa.
"Hiukan täytyy sinun kuitenkin saada -- tukkapöllyä --"

He juoksivat tuolien ja pöydän ympäri kummassakin huoneessa, siksi
kunnes Arna seisahti hengästyneenä...

Samassa olivat he molemmat jälleen pianon ääressä...

... "Moritz, sun tautis, se vie sinut hautaan."

Hirveätä, miten karkea basso hänellä oli. Mutta että Didrik saattoi
olla niin surullinen; kuului aivan siltä, kuin olisi hän haudan
partaalla, ikäänkuin hän ei voisi elää neljääkääntoista päivää
keuhkotautineen.

Ja sitten seurasi: "Tuo kaunis Cecilia Waasa, kun kuudanyönä hän
kuunteli --"

Arna ei oikein osannut sitä; eikä hän sanonut enää tahtovansa soittaa
kuutamosäveliä --

"Ja sinunhan pitäisi olla kotiarestissakin, -- ilmoitanpa todentotta
luutnantti Schoulle, että herrastelet täällä alhaalla -- saatpa silloin
istua ylhäällä huoneessasi vähän kauemminkin, siitä voit olla varma...
Niin, minun täytyy sanoa!"

"Sitä et tee."

"Kyllä, aivan varmaan teen sen."

He alkoivat jälleen juosta -- nyt ruokapöydän ympäri, ja Maisa näki,
että Arna osasi kiemailla, hän lensi niin kevyesti ja taivutti
itseään ja osoitti häntä sormellaan. Jakob Schou ei varmaankaan olisi
kovinkaan mielissään, jos näkisi... Arnassa oli jotain kissamaista
hänen leikitellessään tuon mustasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan
poikanulikan kanssa, -- joka luonnollisesti rakastui silmittömästi
häneen...

"Kas, tuolla tulee kadetti Knoff vierailulle!" sanoi hän yhtäkkiä.

Mutta junkkari Didrikillepä tuli kiire; hän juoksi poikki arkihuoneen
ovesta ovelle harpaten puolet rapuista yhdellä ainoalla kerralla!

Ja Arna soitti "Yankee-doodle-dandy'a", niin että piano paukkui.

"Juoksin aivan tahallani Didrikin kanssa, jotta hän saisi olla vähäsen
liikkeellä", sanoi Arna tullen Maisan luo, -- "sillä hänellä on kolmen
päivän kotiaresti, raukalla. -- -- -- Mutta oletteko ennättänyt näin
pitkälle, laskostanut laahustimen, poimutellut kaulan ympärystän ja
ommellut koristeet eteen -- oletteko tosiaan tehnyt kaiken tämän
aamupäivällä?"

-- -- Kaiken sen oli Maisa tehnyt -- hän oli oikeastaan saanut
ihmeitä aikaan nyt monena päivänä; väliin saattoi innostua ompelemaan
kuumeisella kiihkolla ompelukoneella... Koko ensimäisen vuoden, jolloin
niitä oli kaupungissa -- oli hän ollut oikein intohimoisen kiihkon
vallassa, -- hän oli laskenut päivät milloin taas pääsisi takaisin
niihin taloihin, joihin se oli hankittu, ja maatessaan ajatteli hän
sitä ja yöllä uneksi siitä. Konsuli Schoun kone oli erinomainen; --
Maisa saattoi polkea sitä polkemistaan ja työ luisti, niin ettei hän
edes muistanut ajan kulumista; -- hänet oli sinä vuonna vallannut oikea
ompelukonekuume.

Nythän kävi työ paljon helpommin ja nopeammin kuin ennen, -- oli
toista nyt kuin istua ja ommella käsin ja nypläillä niinkuin hän oli
tehnyt aina siitä asti kun oli päässyt ripille! Kun hän vain ajatteli,
miten kauan oli pitänyt istua ennenkuin sai leningin ommelluksi tai
päärmätyksi jonkun laskosteen!... Nyt oli hän jo oppinut huomaamaan,
mikä aina kulloinkin oli vikana, kun kone ei tahtonut toimia, aivan
mitätön asia saattoi olla esteenä.

Mutta pahalle tuulelle ei vain saanut tulla sitä koetellessa, sillä
silloin se jyrkästi kieltäytyi toimimasta.

Maisa oli nykyään niin jännittynyt siitä, voisiko Kielsberg maksaa
huoneenvuokransa, -- sitä oli korotettukin kesäksi, -- ja rouva Thorsen
voisi varmaan saada kaksikin asukasta yhden asemesta tähän aikaan
vuodesta...

-- Kas, nyt ajoivat vaunut portista sisään! Rouva ja neidit olivat jo
nousseet niistä kadunpuoleisten rappujen edessä.

Ruoka oli ollut valmiina, ja liemimalja vietiin samassa sisään,
sillä tukkukauppias ei milloinkaan tahtonut odottaa. -- Ja Maisa sai
myöskin tarjottimensa, jolla oli täysinäinen liemilautanen ja ihanata,
paistettua häränrintaa muhennoksen kera.

Ruokasalissa puhuttiin niin äänekkäästi, -- siellä juteltiin ja
laskettiin leikkiä oikein urakalla. Juristi ja Anton väittelivät
keskenään ja rouva ja Signe yhtyivät keskusteluun.

"Eikö neiti Jons tahdo lasia olutta suolaisen lihan paineeksi?" huusi
tukkukauppias Lenan viedessä vateja sisään; Maisa kuuli tukkukauppiaan
olevan aivan erinomaisella tuulella -- --

Milloinkaan ei Tranemeilla istuttu kauan pöydässä, tukkukauppiaalla oli
aina kiire, tavallisesti virkahti hän vain kiireesti muutaman sanan
ennenkuin meni ottamaan päivällisunia.

Päivällisen jälkeen tulivat neidit Maisan huoneeseen tarkastaakseen
Signen leninkiä ja ottaakseen selvää, mitä Maisa oli tehnyt heidän
poissaollessaan. Anton kulki edestakaisin lihavahkona ja pihtipolvisena.

"Nyt tiedätte, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin nainen voi mennä
naimisiin, neiti Jons", sanoi hän yht'äkkiä; ei kukaan vastannut...
"Älkää menkökään ottamaan itsellenne sulhasta, ennenkuin voitte
rakentaa tuollaisen paita- ja leninkitapulin, kuuletteko. Mutta te ette
varmaan koskaan ajattelekaan sellaista -- -- he, he, he."

Hän huomasi äidin tulevan sisään ja kääntyi mennäkseen lattian poikki.

Viime aikoina hän oli ruvennut tuolla lailla laskemaan leikkiä,
varsinkin sen jälkeen kun oli tavannut Maisan tuona teatteri-iltana
lyhtytolpan luona. Maisa oli selvästi huomannut muutoksen hänen
käytöksessään...

Signe seisoi ojennellen käsiään, koetellakseen olivatko hihanreiät
tarpeeksi mukavat Maisan sovitellessa ja kiinnittäessä nuppineuloilla
vaaleata, hienoa villamusliinista aamupukua.

"... Tämä voi päättyä ihmeellisesti, äiti!" tuli Anton sanomaan. --
"Niin voi käydä yhtä varmasti kuin nimeni on Anton! -- Valtioneuvos
ei kutsu isää luokseen eikä kysy hänen mielipiteitään kauppalaeista,
jollei hän tarkoita sillä jotakin."

"Tiedäthän, ettei isällä lainkaan ole sellaisia ajatuksia", huomautti
rouva painokkaasti.

... "Ja sitten on luonnollisena seurauksena..." hän teki ristin
rinnalleen.

"Isällähän ei ole pienintäkään ajatusta siihen suuntaan."

Anton ei luopunut mielipiteestään...

"Saadaanpa nähdä -- saadaanpa nähdä."

Rouva tutki huolellisesti, istuiko aamupuku.

"Niin, onhan se niin hyvä kuin kotonaommeltu suinkin saattaa olla,
Signe."

"Loistelias", -- selitti Anton katsellen Signeä joka puolelta...
"siihen puettuna nuori rouva kävelee jollakin parvekkeella Schweizissä,
katsoo Finsterarhornia, Mont-Blancia ja niin edespäin..."

"Tuolla Antonilla on varmaankin nykyään aivan sietämättömän ikävää",
sanoi Arna -- "hän kuljeksii alinomaa täällä sisällä edestakaisin."

"Pahempi on, että häntä itseään katsellaan", arveli äiti; -- "siellä
vilisee luonnollisesti ylhäisiä ulkomaalaisia, jotka eivät suinkaan
ompeluta pukujaan neiti Jonsilla, -- sen voit ymmärtää... Ei siksi,
etteikö täälläkin olisi niitä, jotka tuottavat ulkomailta vaatteensa."

"Onhan sinulla itselläsikin siihen varaa, jos vain tahdot, äiti!"
huomautti Signe.

"Minulla -- oh -- olen niin monta vuotta jo tullut toimeen sillä,
mitä saa ostaa tästä kaupungista... Mutta kaikki hienommat tilaavat
ulkomailta vaatteensa --."

"Ja voihan nyt hyvinkin sattua, että sinut isän kanssa kutsutaan
linnaankin ja piispan luo, äiti." --

Muuan aamunuttu piti vielä iltapäivällä leikata ja ommella. Muotilehti
tuotiin jälleen sisään ja malleja alettiin valita.

"Miltä tämä näyttää sinusta? -- Entäs tämä, äiti? -- Tai tämä? --
Otanko tämän -- vai mitä arvelet, äiti?" --

"Jäin oikein miettimään, -- jos kävisi niin, että suuntaisitte matkanne
Pariisiin, Signe -- -- Mielestäni pitäisi sinun vihjata siihen
suuntaan, -- niin voisit ehkä ostaa jotain tänne meille kotiinkin.
-- -- Voihan kyllä olla viisainta hankkia itselleen pukuja, joitten
tietää kestävän arvostelua, -- jos joskus joutuisi edustavaan
asemaan... Tilaisuushan olisi erinomainen -- -- ja tiedäthän varsin
hyvin makuni" -- --

       *       *       *       *       *

Maisa oli sydämensä pohjasta iloinen kävellessään kotiinpäin illalla
ja saatuaan kaikki valmiiksi Tranemeilla. Ja kuinka hyvin hän oli
onnistunut töissään! Varmasti olisi hänellä siinä talossa vakinainen
leipäpaikka.

Nyt oli vielä kahdeksaksi päiväksi työtä konsuli Schoulla, sitten hekin
lähtisivät kylpemään Aasgaardsstrandille. Siellä Maisa nyt kuitenkin
parhaiten viihtyi kaikista niistä perheistä, joissa hän kiersi, -- he
osasivat antaa arvon Maisallekin ja huomasivat, että köyhäkin voi olla
rehellinen...

Mutta sitten ei häntä enää ollutkaan pyydetty mihinkään kesäaikana. Ja
toinen toisensa jälkeen matkusti maalle...

Hän oli ehtinyt Isollekadulle juuri viistoon lihapuodeista, kun
Kielsberg pysähdytti hänet keskellä katukäytävää silmät säihkyen ja
salamoiden.

"Niin, olitte oikeassa, Maisa, -- aivan oikeassa, tosiaankin taivas
itse lähetti minulle avun, ja voitte uskoa, että tartuin heti
oljenkorteen. Muuan ruotsalainen näyttelijäseurue tulee Klingenbergille
kesäksi ja siinäpä sain kaapatuksi itselleni arvostelijan toimen
kahdentoista taalarin palkalla kuukaudessa, -- juuri, kun ajattelin
turvautua kotiopettajanpaikkojen ilmoituksiin! -- Niin siirtyy epätoivo
syksyksi!"

Hän oli niin innoissaan, ei puhunut muusta kuin siitä, mitä kaikkea
pitäisi toimittaa; hän tekisi työtä kuin hevonen nyt nämä kolme
kuukautta, -- pitentäisi päivän puoleksitoista, -- vain virkistäisi
itseään iltaisin Klingenbergillä...

-- "Kaksi vapaapilettiä... ja kello puoli kahdeksan... ensimäisen
näytöksen jälkeen... mitä arvelette, Maisa?... Ettekö luule, että
meillä voisi olla siellä hyvinkin hauskaa?..."

"Niin, siitä ei ole epäilystäkään", arveli Maisa.

"Ja rehkimisenne Tranemeilla on loppunut?"

"Luulenpa, että tämä on oikein onnentorstai", hymyili Maisa. --
"Siinäkin talossa on ollut pelkkää auringonpaistetta. Kaikki olivat
tänään niin hyvällä tuulella. He tahtoisivat varmaankin hyvin
mielellään kuulua hienostoon. Kuulin, että valtioneuvos oli kutsunut
tukkukauppiaan luokseen."

"Vai niin -- vai valtioneuvos!... Ja koko talo loistaa?... Sanonpa,
mistä se johtuu: -- muuan valtioneuvoksen paikka tulee avonaiseksi.
Revisionioikeuden vanha valtioneuvos ottaa eron virastaan, --
ja arvellaan, että liikemiespiireistä pitäisi jonkun joutua
hallitukseen... Tänään juuri oli lehdessä hehkuva kirjoitus siitä
asiasta. -- Niin että heilläkin on nyt suuret unelmansa; -- nykyään on
niin innoittavan paljon kunnianhimoisia ihmisiä joutilaina."

Entäs jos Maisa nyt joutuisi ompelemaan myöskin jonkun valtioneuvoksen
perheessä! -- Mutta -- sehän oli totta -- he tahtoivat tilata
vaatteensa Pariisista, eivät edes Bergin sisaruksetkaan kelvanneet
enää! --

Ky-yllä, nyt Maisa ymmärsi, minkä vuoksi he olivat olleet tänään niin
riemastuneita! --

       *       *       *       *       *

Miten tukahduttavan kuumana, raskaana ja epäselvänä levisikään ilma
aution pääkaupungin yli. Rakennuksista ja katukivityksestä hohki
polttava helle -- aivan kuin leivinuunista; -- vesi oli lämmintä
ja tyyntä, täynnä pinnalla kelluvia tikunpätkiä ja kaikellaisia
jätteitä; -- ankkuriketjujen ympärille oli muodostunut öljymäinen kalvo
sinertävin helmiäiskiilloin, ja alhaalla vihreässä syvyydessä kuvastui
maneetteja. Auringonpaahtamia, rikkinäisiä kalasammioita kellui
pinnalla; -- -- -- ja aina Pääsaareen asti oli vesi yhtä sameaa, tyyntä
ja liikkumatonta... Akershusin linnoitusniemeke muureineen, valleineen,
puineen, siltoineen, pylväisiin kiinnitettyine purjeveneilleen ja
punaisenkeltaisine uimahuoneineen oli nukahtanut eikä herännyt edes
silloinkaan, kun sen omat kanuunat ampuivat irtonaisena kelluvaan
maalitauluun ja kuulat lentäessään pärskyttivät vaahtoa korkealle
ilmaan. Ekebergiä ja Grönlieniä tuskin näki, Oslo ja Grönlandsleeret
haukottelivat, ja Akersjoen suulta kuului Nylandin mekanisen työpajan
rautalevyjen yksitoikkoinen vasaroiminen, Graepseen päin vievä maantie
venyi auringonpaisteessa neljä kertaa pitemmälle kuin tavallisesti ja
antoi kulkijan niellä maantienpölyä ja itkeä silmänsä punaisiksi, niin
että luuli kulkevansa sumussa, ja pysähtyä tulikuumana ja hikisenä
lukuisissa mäissä, jotka olivat kerrassaan sietämättömän korkeita.
Eikä ollut apua siitäkään, että katsoi taakseen ja koetti ajatella
kuumuutta siellä alhaalla. -- Tuo polttava helle näytti olevan aivan
liikkumattomana, loppumattomana kaupungin rakennusten kattojen yllä,
ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, -- käytävien puut olivat janoisen
näköisiä, lehdet pölyisinä ja riipuksissa, varpuset kylpivät hiekassa
ja vesisuihkuvaunut koettivat turhaan kostuttaa kaupungin katuja. --

Autiota ja kuollutta, hiljaista ja helteistä...

Mutta iltaisin oli liikettä; -- ihmiset menivät Klingenbergille Gurlia
katsomaan! -- -- Pääkaupungin kesäyleisön oli suorastaan vallannut
Gurli-kuume, joka ilta oli täydet huoneet ja kuumuus suuri, niin
että ovet olivat aina auki, ihmiset istuivat ahtaaseen sullottuina
ja hikoilevina olkihattu olkihatun vieressä aivan uloskäytävään
saakka. -- Siellä taputettiin käsiä ja huudettiin Gurlia esiin, kukkia
tulvi satamalla joka kerran kun esirippu laski, -- ja näytöksien
väliajoilla puhelivat ihmiset innoissaan, niin että surina vain kuului
heidän lähtiessään hengittämään raitista ilmaa ja vilvoitellessaan
Klingenbergin puistokäytävissä ja virkistyspaikoilla...

Ja ilta illalta tarttui kuume edemmäksi, pitkienkin matkojen päässä
olevilta maatiloilta ja huviloilta lähdettiin katsomaan Gurlia sekä
maitse että meritse. --

Maisa oli nyt päivisin leipuri Antonisenin luona; siellä oli hirvittävä
helle, leivinuunista virtasi lämpöä kaiken päivää, niin että piha tuli
tukahduttavan kuumaksi, ja se tuntui aina puodintakaiseen kamariin
saakka, jossa Maisa istui. Ja sitten paistoi aurinko suoraan ikkunoista
sisään, niin että uutimet, joita piti olla moninkertaisesti niissä,
aivan pimittivät huoneen.

Mutta Maisa oli kuitenkin iloinen siitä, että oli päässyt heille
ompelemaan nyt, kun monet niistä, joille hän tavallisesti ompeli,
olivat maalla. Ei ollut helppo saada työtä keskellä kesää. Onneksi oli
talvella ollut työtä joka päivä, mutta kesäkuusta lähtien piti kylläkin
miettiä, miten selviytyä. -- Maisan oli täytynyt olla joutilaana
useita päiviä tai tyytyä kotityöhön. Erittäin hyvin ei sillä tavoin
ansainnut, eikä myöskään ollut helppoa saada työtä riittämään asti.
Niin, hänen oli täytynyt tehdä velkaa sinne ja tänne, sekä leipurissa
että kauppiaassa oli maksamaton lasku; -- onneksi oli kuitenkin luotto
jäljellä.

Ja kahvilla ja leivällä oli Maisa nyt elänyt näinä viimeisinä kahtena
viikkona, ennenkuin oli tavannut Antonisenin matamin ja saanut työtä
heillä. -- Matami oli katsonut karsaasti Maisaan aina talvesta asti,
jolloin hän ei aivan heti ollut voinut tulla heille ompelemaan.

Tuntui jälleen oikein hyvältä olla kunnon perheessä! -- Heti sinne
päästyään hän sai kahvia ja tuoretta lämmintä kahvileipää. Kello
oli vasta kahdeksan, varjossa oli vielä aivan viileätä ja ovikello
helisi lakkaamatta. Mutta hetken aikaa istuttuaan huomasi Maisa,
kuinka kuuma siellä oli, se johtui tuosta siunatusta leipomisesta,
jonka vuoksi oppipojat ja rengit olivat valvoneet koko yön. Ja koko
ajan keskusteltiin vain taikinasta, -- oliko se noussut hyvin vai ei.
Antonisen ei ollut hyvällä tuulella niinä päivinä, jolloin leipä oli
epäonnistunutta, liian tiivistä ja raskasta taikka kevyttä ja haurasta;
-- hän riiteli ja mahtaili ja tahtoi sanoa irti kisällin, joka saattoi
hänet häviön partaalle; ja lapset saivat kyytiä uskaltaessaan tulla
tielle.

Maisa oli koettanut olla hyvin nöyrä ja huomaavainen Antonisenin
matamille päästäkseen tämän ystäväksi -- muuta keinoa ei ollut, jos
tahtoi nähdä rahaa kädessään.

Ja rahaa Maisan täytyi saada, päästäkseen Klingenbergin teatteriin
Kielsbergin kanssa ja saadakseen uusia vaatteita ja hansikkaita ja
kaikkea muuta pientä, mitä täytyi olla, jotta olisi siisti.

Mutta hui, miten paljon täytyi tehdä työtä, rehkiä ja hikoilla noitten
rahojen vuoksi!... Vanhaa hattuakaan ei voinut enää käyttää -- sen
muotoa oli jo liian usein muutettu ja korjailtu.

Hän oli pyytänyt Antonisenin matamilta neljän päivän palkan etukäteen.
Mutta riippui siitä, millä tuulella Antonisen sattui olemaan; -- tämä
taas riippui taikinasta; ei ollut toivoa, jos hän taas alkaisi hokea
häviötään.

Maisa ei ollut vielä nähnyt Antonisenia tänään, -- kahvileipää hän
tutki levottomana pääsemättä oikein selvyyteen, -- ei se varmaankaan
ollut liian kiinteätä, ei myöskään liian haurasta -- -- varmaankin
keskinkertaista -- niin että riippui siitä -- --

Kuumuuden vuoksi ei kellään koko talossa ollut kuin välttämättömimmät
vaatekappaleet yllä; -- Antonisen tuli sisään hengästyneenä, punaisena
ja hikisenä kuivaten kasvojaan ja niskaansa; -- näytti siltä kuin olisi
paha sää ollut tulossa, -- Maisa oli kyllä tiennyt sen leivästäkin.

Ei, äänensävystä kuuli Antonisenin olevan hyvällä tuulella. -- -- Niin,
nyt Maisakin huomasi, että leipä oli erinomaista. -- -- --

       *       *       *       *       *

Maisa oli aina silloin tällöin käynyt teatterissa Kielsbergin kanssa.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat he myöskin tavanneet sillalla ja
soutaneet yli sataman Grönlinieniin ja Ekebergiin -- ja nyt puhui
Kielsberg toisesta sunnuntaimatkasta Maridal-järvelle.

Niin huolekasta ja vaikeaa kuin Maisan elämä nykyään monestikin oli,
kun ei tiennyt, mistä saisi työtä seuraavaksi päiväksi, niin sittenkin
hän unohti huolensa, kun tuli teatteriinmenoaika... Hän huomasi
useinkin kulkiessaan aivan hymyilevänsä vain sen vuoksi, että tiesi
teatteripiletin olevan taskussaan.

Kielsbergin elämä oli usein niin työlästä, hänen täytyi lukea niin
paljon ja hän näyttikin usein aivan lopen väsyneeltä, kun Maisa tapasi
hänet sisäänkäytävän luona.

Mutta jos Maisa saattoi olla hänelle joksikin lohdutukseksi, niin --

Kaikkein virkistävintä, mitä tiesi, sanoi Kielsberg, oli nähdä Maisa
sellaisena, iloa säteilevänä huvittelemaan lähtiessään.

Maisan täytyi niin monesta syystä olla varovainen, sen Kielsbergkin
ymmärsi. -- Sillä ei käynyt päinsä, että joku Ellefsenin talon
asukkaista, kaikkein vähimmin Dörumit tai rouva Thorsen, saisi vihiä
siitä, että he kaksi olivat yhdessä ulkona huvittelemassa; -- he
saisivat heti epäluulon, ja Dörumit sanoisivat piankin Maisan irti
asunnostaan. Myöskin piti aina erota Siltakadun kulmassa niinä iltoina,
jolloin he yhdessä menivät kotia, jotta heitä ei nähtäisi niillä
seuduin, ja Maisan täytyi sovittaa niin, että hän tuli hyvän aikaa
ennen Kielsbergiä portista sisään.

Ja ulkona Klingenbergilläkin saattoi helposti tavata jonkun noista
perheistä; -- Anton Tranemin ja Jaakko Schoun oli Maisa nähnyt
vilahdukselta kauempaa, ja hän aivan hätkähti eräänä iltana, ollessaan
Kielsbergin kanssa ulkona näytöksien väliajoilla... Maisa oli juuri
kuorimassa appelsinia ja tarjoamassa sitä tälle, kun hän sattumalta
tuli kääntyneeksi ympäri. Jonkun matkaa heidän jäljessään yleisön
joukossa kulkivat tosiaankin rouva Tranem, täti Rask, Greta, Arna ja
Theodor; -- he olivat varmaankin tulleet kesäasunnoltaan Lökkeniltä
kaupunkiin katsoakseen Gurlia. Mutta hänelle tuli kiire päästä toiseen
käytävistä pensaitten suojaan...

Ehkä hän oli liian levoton sen johdosta; -- mutta eivätkös sitten sekä
rouva että täti Rask istuneet sisällä teatterissa ja katsoneet aina
silloin tällöin kiikareillaan taaksepäin pimeyteen, -- hänestä oli
tuntunut niin epämiellyttävältä koko illan sen jälkeen.

Kielsberg oli sovittanut niin, että he olivat saaneet istumapaikat
takapermannolla lähellä ovea, jotta helposti pääsisi ulos väliajoilla
eikä tarvitsisi lainkaan näyttäytyä kaikkein kirkkaimmin valaistussa
osassa salia. Mutta muuten ei Maisa välittänyt siitä enää. --
Kielsbergin käsivarteen nojaten tahtoi hän kulkea silloin kun tämä
tarjosi sen hänelle heidän mennessään puistoon hakemaan itselleen
appelsinin tai juomaan limonadia tai olutta.

Muuten Kielsberg tapasi usein jonkun tuttavansa, jota piti tervehtiä,
ja oli silloin varsin varovainen, poistuen hiukan kauemmaksi, jottei
Maisalle koituisi asiasta mitään ikävyyksiä. Mutta kerran heidän
kulkiessaan yhdessä siellä -- Maisan täytyi nauraa sitä ajatellessaan,
-- ja tavatessaan erään nuoren lääkärin, joka ihmeissään kohotti
hattuaan katsoen vielä taakseenkin, kulki Kielsberg varsin ylpeänä ja
arvokkaana Maisan kanssa huvihuoneeseen, jossa hän tilasi olutta.

"Meni aivan yli hyvän ystäväni Kamstrupin ymmärryksen, että minulla
olisi naistuttavuuksia", sanoi hän ylimielisesti.

"... Elämän vastuksiin kuuluu myöskin pitää toverinsa loitolla,
Maisa!... Heitä ei laske mielellään näkemään toisen köyhyyttä..."

Hän istui ja kirjoitti lyijykynällä lehteen arvostelua
näytelmäkappaleesta juuri kun soitettiin seuraavaan näytökseen -- --

"Ei, ei, jääkää tänne istumaan, Maisa!"

Eikä Maisa puolestaan välittänyt kappaleesta!...



VI.


Ei ollut enää työnpuutetta. Elokuun keskivaiheilla olivat Jürgensenit
tulleet kotiin, ja Maisalla oli ollut yllinkyllin työtä ommellessaan
syyspukuja sekä siellä että konsuli Schoulla ja Brandtilla.

Tranemit olivat myöskin kutsuneet häntä, mutta Maisa ei mitenkään ollut
voinut lupautua sinne ennenkuin syyskuun ensimäisellä viikolla. Se oli
kyllä myöhäistä, -- kaikki he, rouva ja tyttäret, odottivat Maisaa
laittamaan heidän pukujaan kuntoon voidakseen jälleen näyttäytyä ulkona.

Nyt oli Maisa jo istunut siellä useita päiviä. -- Rouva oli lempeä,
muisti tuoda suklaata, kun oli aamupäivä vieraita, tai teetä
iltapäivisin, -- Maisaahan tarvittiin niin välttämättömästi.

Mutta heti ensimäisenä päivänä siellä istuessaan huomasi Maisa, että
siellä oli ikäänkuin suurenmoisempaa ja vauhdikkaampaa. Aiottiin ostaa
uusi, hieno brysselinmatto saliin ja tummat ripsi-ikkunaverhot.

Ja eikös Karelius, kuski ollut saanut kahta kiiltävää nappia
päällystakkinsa kaulukseen, -- odotahan vain, pian saat vielä lisäksi
nauhoja ja kaikenlaisia käänteitä takkiisi! -- -- -- Ei milloinkaan
ollut Maisa kuullut, että hänellä oli niin hieno nimi kuin Svendsen,
jolla häntä nyt alinomaa puhuteltiin.

Varmaankin saataisiin rouvaa pian kutsua valtioneuvottareksi.
Kielsberghän oli sanonut, että nimitystä odotettiin joka päivä.

Mutta oli ikävää, että tuo Anton alinomaa keksi asiaa Maisan huoneeseen
ryhtyen laskemaan leikkiä ja juttelemaan Maisan kanssa! -- Maisan
oli oikein vaikea sietää häntä hänen siinä seisoessaan. Hän oli niin
olevinaan, ja nuo vaaleat silmät välkähtelivät niin ilkeästi ja sitä
paitsi oli hän käynyt oikein tunkeilevaksikin. Maisan täytyi usein
ommella aivan kaksinkertaisella innolla näyttääkseen, ettei hän
tahtonut olla vähimmässäkään määrässä tekemisissä tuollaisen junkkarin
kanssa. Mutta korvia aivan kuumoitti, Anton oli varmaankin nähnyt
Maisan kesällä Klingenbergillä ja tehnyt omia johtopäätöksiään...

Rouvasta tuntui varmaankin tyhjältä, kun Signe oli poissa, Arnalle
ei voinut puhua kaikkea, mitä ajatteli. -- Ja Greta oli saanut
kasvatuksensa kokonaan toisenlaisissa oloissa, perhe ei silloin vielä
ollut niin vaurastunut; -- hän seisoi siinä suurine, kysyvine silmineen
antaen toisten pukea hänet miten vain tahtoivat vierailuhattuihin ja
-pukuihin.

Rouva kävi Torpilla joka aamupäivä, siellä oli kovin hienoa. Arna
kertoi, että tukkukauppias oli antanut kymmenentuhatta taalaria
myötäjäisiksi.

Mutta Maisan täytyi sydämessään myöntää, että kun nuo komeat,
pariisilaiset syysvaatteet olivat saapuneet -- sekä rouvalle että
Greta-neidille ja Arnalle, -- ja niitä sitten täytyi ratkoa ja
korjailla ja neuloa uudelleen, niin oli kuitenkin tämä ulkomainen
ihana villakangas ikäänkuin pumpulinsekaista. -- Kuosi ja malli
jäivät tietysti jäljelle, hienot koristeet myöskin; -- mutta paljon
norjalaistakin tuli lisäksi niihin; -- ja miten paljon ne olivatkaan
maksaneet! -- Mutta ei mistään hinnasta pitänyt kenenkään saada tietää,
että niitä oli korjailtu täällä kotona.

Kesäasunnolta tuotiin georgiineja ja maljakkoihin syyskukkia kaikkiin
huoneisiin, omenoita ja päärynöitä, punaisia ja mustia viinimarjoja
hillottaviksi. Kokonaisia sokeritoppia kannettiin puodista pihan yli ja
pantiin sulamaan suureen, tinattuun messinkikattilaan. Täti Rask seisoi
keittiössä hillotölkkien ja sianrakkojen keskellä, kädessä nauhaa,
jolla piti sitoa purkit.

Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat
ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän
matkalla puhalteli ja jäähdytteli; -- hän vei sen rouvan nähtäväksi
kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän
pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka
kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju
sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli
touhua kaiken päivää.

Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin...

Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata
hänet... -- siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei
hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli
ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa,
sateessa ja pouta-ilmalla -- ommelleensa ompelemistaan -- keittäneensä
kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja...

Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan...

Niin -- silloin, niin; Maisa ei ollut tiennyt mitään parempaa silloin --

Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan
ja puhui hänelle kaikki asiansa; -- mutta mitähän hän oikeastaan
mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi...

Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta -- ne seudut
olivat varmaankin ihmeitä täynnä -- -- -- ja oli aivankuin Kielsbergin
mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana --
sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. --

Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan
pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän
iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa
vettä ja nähdessä sen pöydällä.

Ei auttanut vastustus, -- Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä
kädessäänkin, -- ja todellakin teki hän sen lopuksi.

Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli
vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt,
tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia
nenälasien vieressä -- yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain
oli joku, jonka kanssa jutella. -- Hui, Maisaa peloitti kyllä niin
kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja
ruveta kotiopettajaksi; -- hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa
kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa,
niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja.
Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo
luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan...

Hän saattoi olla aivan raivoissaan, jos hänen oli täytynyt seistä ja
odottaa ja kuluttaa turhaan aikaansa Maisan tullessa liian myöhään
määräpaikalle, jossa heidän piti tavata, tai kun Maisa kotiväen vuoksi
ei tahtonut viipyä liian kauan ulkona. Hän saattoi moittia Maisaa
turhantarkaksi ja pikkumaiseksi ja oikein haukkua häntä, kaikin tavoin,
puhua, että ompelijattarilla välttämättä täytyi olla kiusallisia,
pikkumaisia puolia, -- se muka kuului asiaan! -- ja muuta sellaista
-- siksi kunnes paha tuuli oli ohi. Kielsberg sai olla millä tuulella
tahansa, puhua mistä tahtoi, kaikki oli yhtä hauskaa, kunhan hän vain
oli siinä puhelemassa, Kielsberg saisi sekä lyödä että pidellä pahoin
Maisaa!

Maisahan ei ollut koskaan voinut kiintyä kehenkään; niihin, joiden
luona hän ompeli, ei hän ollut kiintynyt enempää kuin ompelulankaan.

Ja jos Maisa nyt jälleen joutuisi yksinään kuljeksimaan seuraavan
talven eikä saisi ajatella joskus tapaavansa Kielsbergiä, -- niin olisi
koko maailma pimeä ja autio. Ei Maisa puhunut liikoja, vaikka sanoikin,
että Kielsberg oli hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa.

-- Lena tuli sisään kädet punaisina ja kattoi pöytää; hän oli
pusertanut mehua.

Keittiössä oli tänään hirveä touhu. -- Täti Rask lähetti hyvin makeata
luumukeittoa päivälliseksi; hän ei voinut poistua keittiöstä ennenkuin
kaikki oli valmista.

Syötyään kävivät rouva ja neidit keittiössä ja ruokasäiliössä
tarkastamassa purkkeja ja pulloja ja kirjoittamassa nimilappuja, jotka
kiinnitettiin näihin niiden jäähdyttyä. --

"Uh, -- että minun tänäänkin pitää panna ylleni vanha kevättakkini,
-- vaikka uusi on juuri valmistumaisillaan!" Arna tuli sisään oltuaan
hetken aikaa puhdistamassa marjoja, sormet vielä aivan tahmeina; hänen
täytyi kiiruhtaa pukeutumaan, sillä piti joutua ranskantunnille. "Ja
minunhan täytyy kulkea pitkin Grottemäkeä aivan Schoun ohi!"

Hän nuolaisi kielenpäällään varovasti huuliaan, sen Arna varmaankin oli
polttanut, vaikkei tahtonutkaan myöntää maistelleensa hilloja. -- --

-- -- -- "Ovatko -- -- ovatko -- -- kaikki ulkona?" kysyi Anton
varovaisesti ovelta; -- siinä hän taas vilkuili tänäänkin!

"Sitä en tosiaankaan tiedä." -- Maisa polki kaksilankaista
ompelukonetta, niin että hurisi.

Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine,
kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.

"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja
läheni Maisaa.

"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, -- sisarenne oli juuri
täällä."

"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"

"Aivan samaa kuin eilen."

"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!... Nuo markka ja kuusi
killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne
huvitteluihin. -- Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella...
Ette edes ajatellakaan sellaista..."

Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet
liivintaskuissa.

"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."

"Vai niin -- vai niin, -- he, he, he, -- luonnollisesti --
luonnollisesti, -- miten hirveän kopea te olette!

"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä -- huvitellaksenne esimerkiksi
huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."

Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti sen
Maisan syliin.

"Menkää pois rahoinenne, sanon! -- kas tuossa... kas tuossa -- olkaa
hyvä, -- taikka muuten heitän sen."

Hän ojensi sen hänelle.

"Oh, joutavaa", nauroi hän, "-- ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! --
ottakaa, mitä saatte. -- Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan
ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."

"Tahdotteko ottaa sen takaisin -- heti!..."

Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask
samassa tuli sisään keittiönovesta.

Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.

"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.

"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään
kuten muulloinkin..." Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli
hirveän jäykkä; -- viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.

"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä",
-- sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.

"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata
sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.

"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi
Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla
ja aivan tuntui polttavan Maisaa; -- mutta eihän hän voinut nyt enää
ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut
niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän
kuitenkin oli ottanut vastaan sen...

-- Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; --
häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.

Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen -- -- Ja jos hän nyt vielä
lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, -- -- niin ei
tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli...

Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti
oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan... Tuntui siltä, kuin olisivat
nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.

Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?...
Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään -- ehkä
Maisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.

Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän
pääsisi viisitaalarisesta...

Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet,
-- vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!

Oh, -- miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen
tuottaa?! --

Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?...

Ensin oli Maisasta tuntunut kaikkein luonnollisimmalta uskoa asia
hänelle ja hän oli vain toivonut, että tapaisi tämän illalla. -- --

Mutta mitä enemmän Maisa asiaa ajatteli, sitä huolekkaammalta tuntui.
Ehkäpä tämänkin mielessä heräisi epäluuloja, kun hän kuulisi, miten
Maisaa kohdeltiin niissä taloissa, joissa hän ompeli! Ehkäpä hän
ylenkatsoisi Maisaa!

Hän mietti miettimästä päästyäänkin...

Jollei Kielsberg heti ajattelisikaan sillä tavoin, niin voisi tämän
mieli kuitenkin myöhemmin muuttua kun hän huomaisi Maisaa kohdeltavan
kuin muitakin tyttöjä. Varmaankin Maisa menettäisi hänen silmissään
jotain! --

Hän tunsi kuristavaa sydämentuskaa ja alkoi ikäänkuin nähdä Kielsbergin
silmissä tuon kovan ilmeen. -- Ei hän välittäisi mistään muusta sen
rinnalla!

Oh, -- miten maailma tuntui kylmältä, autiolta ja tyhjältä!

Vielä mennessään kotiin päin illalla epäili hän puhuako Kielsbergille
vai ei.

Ja entäpä jos tuo viisitaalarinen, joka oli hänen taskussaan,
hukkuisi... Mikä silloin avuksi?... Täytyi kun täytyikin aivan kädellä
koettaa sitä pahusta kerta toisensa perästä. -- --

       *       *       *       *       *

Maisa ei ollut voinut pidättäytyä, vaan oli itkien kertonut kaikki
Kielsbergille.

Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko
matkan...

Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, -- pääsi häneltä. Näytti siltä
kuin olisivat he hänen tiellään! -- Mutta hänkin koettaisi ehkäistä
heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta,
muuta paitsi rahavelkoja, -- ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä
Tranemia kohtaan.

Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua.
Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä,
että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.

Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen
takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.

Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti.
Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle
ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan
töistä. -- Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi;
-- tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä
seuraavankin viikon.

Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!...

Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin
että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; -- Anton ei
varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata
häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin
ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin
pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain
näön vuoksi.

Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto,
jäisikö Anton hetkeksikään yksin... Tämä seisoi kädet taskussa ja
vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin
edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.

Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.

Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki
torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen
jälkeensä.

Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat,
kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi...

       *       *       *       *       *

-- Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella!
-- Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena
siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti
Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois
joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät
tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.

Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja
ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi.
Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän
kankaaseensa...

Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että
Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?... Ole hyvä, Lena,
ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä
pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi -- --"

-- Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa
oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van
huomata, miten hullusti oli käynyt...

Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; -- hänellehän oli
käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, -- ja nyt hän ei koskaan
enää saisi työtä siellä.

Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä,
-- hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat
tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!...

-- Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä -- niin pienenä --

Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä
jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, -- niin olisi hän poissa, eikä
kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai
Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet...

Poissa -- niin, -- ei, hän ei tahtonut pois. -- Maisa ei tahtonut pois
hänen luotaan, joka asui tuolla ylhäällä katonrajassa. -- Kenestäkään
muusta ei hän välittänyt -- ei penninkään vertaa kestään heistä!

Ja hän puhuisi suunsa puhtaaksi rouvalle huomenna tuosta hyvästä
Antonista ja sanoisi millainen poika tämä oli, -- juuri niin,
hän kertoisi suoraan, miten kaikki oli käynyt, -- aivan niin --
viisitaalarisesta ja kaikesta -- niin totta kuin hänen nimensä oli
Maisa Jons! -- Hän ei suorastaan saanut rauhaa ennenkuin se oli tehty.

Tuskin oli puhettakaan nukkumisesta; -- ja hän heräsi jälleen ennen
neljää aamulla, jolloin hänen täytyi nousta ylös, sillä hän ei
saattanut enää olla sängyssä kauemmin.

Niin, kyllä hän puhuisi suunsa puhtaaksi!...

Tullessaan Isollekadulle sinä aamuna ei Maisan tarvinnut tirkistää
kelloa Vapahtajantornissa, -- hän tiesi olevansa liian aikaisin
ulkona, ja hän kulki pari kertaa korttelin ympäri kuluttaakseen aikaa,
ennenkuin meni portista sisään Tranemeille.

Kyllä hän puhuisi!

Hän ei nähnyt ketään muuta kuin vilahdukselta Arnan, joka söi
aamiaista, ja sitten täti Raskin, joka ei vielä ollut pukeutunut ja
teki aamuaskareitaan.

"Toivomme, että saisitte tänään valmiiksi kaiken sen, mitä nyt
ompelette, neiti Jons", -- sanoi hän, -- "kaikki muu, mistä olemme
puhuneet, saa jäädä myöhemmäksi."

Se sanottiin niin lyhyesti ja jäykästi; mutta Maisan silmät katsoivat
rohkeina hänen kasvoihinsa; neiti sulki ruokasalin oven hiljaa kiinni
ikäänkuin hän olisi tahtonut kokonaisen seinän Maisan ja muun talon
välille.

Jollei hän puhuisi suoraan, niin --

-- "Pariisissa ei voitu aavistaa, miten paksu Greta on", -- alkoi Arna
laskea leikkiä; hän tuli sisään ja tarkasti ohimennen sisaren takkia
ennenkuin menisi ulos.

Mutta Maisa ei ollut juttelutuulella ja koetti vain saada takinselän
ompeluksen koneeseen; se oli täytynyt päästää niin suureksi kuin
mahdollista.

Vihdoinkin kuuli hän rouvan äänen sisältä. -- Sormet alkoivat liikkua
niin kömpelösti ja ompeleminen pysähtyi ja kaikki meni hullusti...

Hän antoi neulan mennä aivan hitaasti ja varovaisesti kankaan läpi,
se auttoi pitämään levottomuutta loitolla. Mutta kurkkua kuristi
hänen jännittyneenä odottaessaan; hänelle kävi yhä selvemmäksi ja
selvemmäksi, että hänen täytyi purkaa sisunsa rouvalle...

Neula kulki niin tasaisesti ja Maisa polki konetta niin tasaisesti...
Hän ei katsellut ympärilleen, koetti vain jännittyneenä kuunnella, mitä
ympärillä tapahtui, mutta ei kuullut enää mitään...

Eikös rouva pannut takkia ylleen mennäkseen Torpille! -- Maisa kuuli
hänen menevän eteiseen, tavallisesti hän ensin käväisi Maisan luona.

Hänen kiihtynyt mielensä rauhoittui niin yhtäkkiä, että täytyi hetkeksi
keskeyttää työ. -- Piti odottaa. --

Ja nyt puhuisi rouva tietysti siitä Signelle...

-- Oh, mitä kaikkea he voivatkaan ajatella... Miksi ei Maisa heti ollut
jättänyt viisitaalarista neiti Raskille? -- Sehän oli ollut siinä
lattialla! -- Ja hiipiä tuolla tavoin eteiseen Antonin jäljessä! Ei
näyttänyt siltä kuin olisi Maisalla ollut hyvä omatunto... Pojankaan
mieleen ei varmaan olisi noin yhtäkkiä juolahtanut tarjota rahaa,
jollei Maisa jotenkuten ollut kehoittanut häntä siihen. --

Asia tuli yhä arveluttavammaksi; -- ja Maisan rohkeus väheni
joka kerran, kun neiti Rask kulki huoneen läpi noin kylmänä ja
vieraannäköisenä.

Entä rouva? -- Ja nyt lisäksi rouva Torp? -- Uskoisivatko he Maisan
selittelyjä? -- Tuskin. --

Taas istui Maisa masentuneena ja ahdistuksissaan, sormet kylminä
ja hikisinä; -- varmastikaan hän ei enää joutuisi Torpillekaan
ompelemaan...

Greta-neiti seisoi velttona ja rauhallisena antaen Maisan
sovitella takkia ja ottaa mittaa tuosta leveästä selästä; -- hänen
mielenrauhaansa ei varmastikaan mikään voisi järkyttää, vaikkapa Maisa
olisi vetänyt viimeisen hengenvetonsa -- --

Ovikello soi. -- Maisa tunsi rouvan kaksi lyhyttä soittoa.

Hänen täytyi rohkaista mielensä; -- pahemmin ei enää voisi käydä.

Maisa istui ja koetti reipastua. Niin, jollei rouva nyt tulisi,
täytyisi hänen pyytää saada puhutella tätä. -- Varmaankin tämä juuri
nyt kertoi neiti Raskille, mitä Signe asiasta arveli -- --

Ja -- -- kas tuossa hän nyt oli!

Rouvalla oli vielä hattu päässään, tuo, jossa oli tiheä, musta
strutsinsulka ja keltaiset nauhat ja kukkia sisäpuolella korvan
kohdalla.

"Tulen puhuakseni vakavasti kanssanne, neiti Jons", -- sanoi hän ja
istuutui tuolille vähän matkan päähän.

Niin pääsin minä sitten alkamasta, ajatteli Maisa, hän kyllä pitäisi
puolensa!

Rouva taivutti päätään hiukan taaksepäin ja katsoi ylhäisesti häneen.
Katseessa kuvastui ehkä hiukkasen ihmettelyä tai uteliaisuutta myöskin;
-- mitähän vetovoimaa saattoikaan olla tässä, ei enää aivan nuoressa
tytössä kapeine, hiukan keltaiseen vivahtaville kasvoineen ja tiheine
yhteenkasvaneine kulmakarvoineen...

"Tahdon suoraan sanoa teille, että tällä kerralla epäilimme suuresti
lähettäessämme sanan teille, todellakin epäilimme sangen suuresti,
neiti Jons", lisäsi hän painokkaasti ja loi kauniit silmänsä suoraan
häneen... "On paljon velvollisuuksia ja on otettava huomioon useita
näkökohtia, kun täytyy suojella sellaista taloa, jota toiset pitävät
ylempänä itseään -- ja on oltava äärimäisen tarkka niihin ihmisiin
nähden, joita tuo taloonsa... Tahdon sanoa tämän teille suoraan, kun
me nyt olemme saaneet tietoomme, että te vietätte kaikkea muuta kuin
kunniallista elämää, -- ja että teidät voidaan nähdä aivan julkisesti
yhdessä kaiken maailman ylioppilaiden kanssa..."

Maisa hätkähti ja kävi kalpeaksi. Hän oli istunut sanat valmiina suussa
ja tahtonut purkaa syytöksensä Antonia vastaan; -- ja silloin iskettiin
Kielsbergiin ja häneen. -- Veri virtasi takaisin hänen kasvoihinsa.

"Ei kukaan voi sanoa, rouva, että vietän siveetöntä elämää!"

"Sattuu niin onnettomasti, neiti Jons, että olemme kesällä itse
nähneet teidän kulkevan ja hymyilevän ja hulluttelevan Klingenbergin
teatterikäytävässä erään ylioppilaan kanssa ja antavan hänen tarjoilla
teille virvokkeita. Poikani Theodor oli kanssamme; -- ja voin
sanoa teille, että emme uskoneet omia silmiämme... Mehän olisimme
luonnollisesti voineet olla turvautumatta teihin enää..."

"No niin, -- jos nyt tahdotte tietää sen, rouva", pääsi häneltä
kyyneleet silmissä, -- -- "niin olin siellä erään tuttavani kanssa...
Ette tapaa minua kaiken maailman ylioppilaiden kanssa -- -- eikä
hänellä ollut mitään menoja minun vuokseni eikä hän tarjoillut minulle,
sillä hänellä oli sinne vapaapiletit."

"Tahtooko hän kenties naida teidät?" kysyi rouva kylmästi.

Maisa katsoi häneen suu auki, ällistyneenä ja hämmentyneenä...

"Se on eräs ylioppilas", -- tuli sitten.

"Kysyn, sanotteko olevanne kihloissa ja menevänne naimisiin hänen
kanssaan?"

"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, -- "hän pyrkii itsekin
eteenpäin -- ja..."

"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."

Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.

"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa... ei ketään paitsi
minua, jonka hän tuntee", -- sanoi hän sitten itkua niellen -- "ja --
että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." --

Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia
huuliaan.

"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon
taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä
ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."

Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa
silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa.
Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:

"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä
uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte
istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka
-- lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta
maineestaan -- --."

Ei, -- nyt minun täytyy puhua Antonista!... ajatteli Maisa katkerana
-- -- -- Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut
Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia
siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä... Ei hyödyttäisi mitään
selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta --

"Tämähän ei koske yksistään meitä, -- kaikki tuttavamme, joiden luona
ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet
teidät..."

Maisa näki niin peloittavan selvästi kaikki ne perheet, jotka
tuomitsisivat hänet, -- ovi toisensa jälkeen sulkeutuisi, ja hän
seisoisi kadulla hyljeksittynä ja leivättömänä, -- Maisa tiesi, mitä se
merkitsisi -- --

Hän silmäsi rouvaa, koettaen katseellaan saada lähimäiseltään apua,
ja rouvan kasvoille kohosi haihtuva puna; -- mutta hänenhän oli
puolustettava Antoniaan.

... "Ja vaikka olemmekin nähneet teidät omine silminemme
Klingenbergillä, on sisareni tahtonut ryhtyä tuohon epämiellyttävään
tehtävään käydä tiedustamassa teistä teidän asunnostanne. -- Tahdomme
saada täyden selvyyden asiasta."

Maisa tunsi, kuinka sievästi ovi sulkeutui hänen edessään...

Ja samalla tapaa kävisi Torpilla ja Schoulla ja Brandtilla ja
Kalnaesilla ja kaikkialla, -- toinen toisensa jälkeen --

... Siellä Dörumeilla, -- ajatteli hän -- ei hän saisi mitään huonoa
arvostelua; -- mutta epävarmaa oli, auttoiko se mitään; -- hän oli
nähnyt rouvan silmistä, että oli kysymys Antonista...

Jalka, joka polki konetta, pysähtyi, hän vaipui vähänväliä ajatuksiinsa
-- -- -- Ja sitten ompeli hän jälleen sitä suuremmalla vauhdilla
unohtaakseen kaikkityynni.

Ovikello soi, vieraita tuli ja meni jälleen pois.

Lena katsoi sivulle tuodessaan kahvia ja näytti olevan hyvin hämillään,
varmaan oli hänkin huomannut, että jotakin oli ilmassa...

-- Viiden aikaan tuli neiti Rask takaisin...

Hän oli varmaankin nuuskinut hyvin; -- saa nähdä, mitä syytöksiä he nyt
olivat keksineet; -- Maisa saisi kyllä pian kuulla kaikki!

Aina vähänväliä kuohahti hänen raivonsa uudelleen; -- koettaisivatpa
vain polkea hänet kuoliaaksi!

He puhelivat hyvän aikaa sisällä.

Jumala tietäköön, mitä neiti Rask nyt oli kuullut, ajatteli Maisa
uhmaavana, -- siellähän pidetään nyt suorastaan pitkä neuvottelukokous
mokomankin vuoksi!...

"On varmaankin parasta, että annatte ruokasalin oven olla hiukan auki,
Lena; -- Maisalla voi olla kylmä siellä." --

Rouva siellä puhui ja Maisaan vaikuttivat tämän sanat niin, että häntä
vapisutti. Äänessä oli ollut pieni armeliaisuuden vivahdus.

Greta-neidin tullessa katsomaan takkia väijyi Maisa tämän
kasvojenilmettä tutkistellen itsekseen oliko tämä hiukkaakaan
lempeämpi; mutta hänessä ei näkynyt muuta kuin velttoa rauhallisuutta.

Neiti Raskin tullessa ruokasaliin katsahti Maisa häneen nopeasti yli
ompelukoneen päästäkseen selville hänen ilmeestään. Neiti ryhtyi
panemaan pöytäliinakangasta astiakaappiin tehden sen varsin hitaasti ja
rauhallisesti; hän pani sen ensin tuolille eteensä ja Maisa näki hänet
kaiken aikaa.

Ennen illallista tuli rouva ovelle asettuen lampunvarjostimen taakse
niin ettei hänen kasvojaan voinut selvästi nähdä.

"Ette luonnollisesti ole voinut paljoakaan ommella tänään, neiti Jons",
-- kuului varsin ystävällisesti. "Voitte tulla huomenna uudestaan ja
valmistaa Gretan takin. Puusepän matamihan kehui teidän käytöstänne."

Maisan sielussa kirkastui... Ei voinut sanoa, miten kevyt oli
hengittää! Oli ihanaa tietää, ettei varmaankaan enää ollut mitään
pelättävää...

-- Niin, nyt kaikki oli ohi -- -- ohi...

Oi, millainen taakka olikaan ollut hänen hartioillaan! Mutta nythän
kuuli jo rouvan äänestäkin tämän puhuessa Lenalle, ettei Maisaa enää
aiottu erottaa.

Ja sitten "voittehan tulla huomenna valmistamaan Gretan takin." --
Rouva Tranem tarkoitti kuitenkin hyvää, -- hänkin oli tavallaan
hyväntahtoinen. --

Oh, niin, nyt oli kaikki jo ohi, -- tosiaankaan ei Maisalla ollut enää
mitään levottomuuden syytä. Hän tunsi, ettei kannattanut enää ajatella
sitä.

Maisa iloitsi niin suunnattomasti siitä, että näin oli käynyt, --
niin pahalta kuin oli näyttänytkin. -- -- Hui, -- Maisa muisti rouvan
kasvojen ilmeen silloin kun tämä oli päättänyt erottaa hänet vain
siksi, että oli peloissaan Antonin vuoksi.

Ei kannattanut ajatella sitä enää, -- nyt oli kaikki ohi!

Mutta minkä vuoksi olivat he jälleen niin ystävällisiä Maisalle? -- Yhä
uudestaan ja uudestaan täytyi Maisan ihmetellä sitä eikä hän kuitenkaan
voinut sitä käsittää, vaikka se lakkaamatta pyörikin hänen päässään...

Antonin ja Maisan vuoksihan he olivat olleet niin kiihdyksissä,
vaikkakin he sitten olivat syyttäneet toista saadakseen Maisan pois
tieltä... Niin paljon oli varmaa. -- Ja sitten olivat he jälleen
tulleet niin ystävällisiksi vain sen vuoksi, että Dörumit olivat
puhuneet hyvää Maisasta!

Sitä ei voinut käsittää!

Se oli kuin solmu, jota Maisa turhaan koetti aukaista -- hän nyki
nykimistään sitä auki.

Niin -- mutta sehän oli samantekevä, -- ohi oli se nyt kuitenkin!

Maisa tapaisi Kielsbergin tänä iltana, oi, miten suunnattoman
keventyneeksi tunsikaan hän mielensä! Mutta ei -- hän ei sanoisi
sanaakaan Kielsbergille tästä... Jos hän kysyisi, sanoisi Maisa vain,
että kaikki oli jälleen muuttunut hyväksi eikä kannattanut ajatellakaan
asiaa enää. -- Maisa ei tahtonut näyttäytyä kurjana ja avuttomana
Kielsbergin silmissä.

       *       *       *       *       *

Vasta seuraavana aamuna joutui Maisa puheisiin matami Dörumin kanssa,
-- hän ei ollut tahtonut kysellä asiasta, sillä hän ajatteli, että
matami Dörum kuitenkin alkaisi kertoa siitä.

Tämä oli sangen pidättyvä. Näkyi selvään, että hänestä oli epämieluisaa
Maisalle kertoa sellaisia kyselyjä tapahtuneenkaan.

"Niin tosiaankin, -- tukkukauppias Tranemin neiti oli ollut siellä
eilen ja tahtonut tietoja neiti Jonsista. Hän oli varmaankin ajatellut,
että Maisasta olisi jotain sanomisen aihetta, luullut, että Dörumit
sallisivat elää huoneissaan sellaisen, joka ei viettäisi oikeata,
säännöllistä elämää... Mutta olikin matami vastannut hänelle niin
että tuntui; -- ja sekä matami että Dörum olivat sanoneet, että niin
hyvää, ahkeraa, työteliästä, huolellista ja säntillistä tyttöä saisi
etsiä, -- ja miten säntillisesti maksoikaan hän aina määrättynä päivänä
kuukausirahansa! Niin, matami ei tietenkään ruvennut selittelemään
tuolle hienolle neidille, että Maisan, kuten muittenkin, täytyi joskus
lykätä muutamaksi päiväksi maksunsa... Mutta hän oli silloin mennyt
niine tietoineen -- se lörppösuu!"

-- Kas niin, kaikki oli jälleen hyvin; sen huomasi yksin Lenastakin,
joka oli varsin puhelias ja tiedusteli, eikö aamulla ollut maa ollut
kuurassa Grönlandsleerissä.

Oli niin hauskaa nyt auringon paistaessa huoneisiin aamusumun
hälvettyä; ruokasalin uunissa räiskyi tuli, siitä virtasi lämpöä
Maisankin huoneeseen ja kaikki ovet olivat auki ja Tranemit juttelivat
välittämättä hänestä, ikäänkuin kuuluisi hän perheeseen.

Oli niinkuin kaikki olisi ollut ilkeätä unta!...

Rouva tuli ja seisoi hetken aikaa katsoen Maisan työtä.

"... Olen oikein paljon ajatellut teitä, Maisa! -- -- Sisareni
sai kuulla niin paljon teistä tuolta matamilta. Olettehan miltei
kihloissa erään siistin kelpo suutarin kanssa, joka asuu siellä
samassa talossa... Ja sehän on melkein päätetty asia myöskin, --
kertoi matami... ainoa, mikä puuttuu, kuuluu vain olevan neiti Jonsin
myöntymys," -- hymyili rouva koettaen hiukan laskea leikkiä ja
tarkastellen Maisaa suurilla tummanruskeilla silmillään.

"Niin, voihan olla mahdollista, että hän on hiukan ajatellut siihen
suuntaan", tunnusti Maisa vältellen ja hymyili, -- "jos rouva kerran
tahtoo tietää sen niin" --

"Ja hänhän aikoo perustaa nyt oman työpajankin muuttopäiväksi?"

"Niin kyllä, hän on kauan ajatellut sitä, -- ja hän on säästellyt
myöskin rahoja niin että hän voi aloittaa silloin myöskin."

"No, sittenhän olette onnellinen ihminen, Maisa! Olette nyt ommellut
tässä talossa niin monta vuotta ja ollut ahkera ja huolellinen, --
eikä ainoastaan meillä, vaan niin monen meidän tuttavamme luona... Ja
sisareni ja minä olemme oikein ajatelleet teidän hyväänne, -- olette
nyt varmaan kaksikymmentä viisi, kuusi vuotta, eikä köyhälle tytölle
tule niin monta tarjousta enää -- ja kuten tiedätte ei ole hauskaa
tulla vanhaksi sellaisen, jonka täytyy elää kättensä työllä... Olen
varma, että jos puhuisimme muutamille muille perheille, joitten luona
olette ommellut, niin tahtoisivat he kaikki auttaa teitä, eikä olisi
lainkaan mahdotonta saada kerätyksi niin paljon rahaa, että voisitte
ostaa itsellenne hyvän ompelukoneen -- niin että teilläkin on jotain
vietävää yhteiseen pesään -- -- Suutari ei varmaankaan ole epätietoinen
siitä, kenestä tulee emäntä hänen taloonsa?" laski hän leikkiä.

Maisa pudisti nopeasti päätään:

"Varmastikaan ei minusta tule hänen emäntäänsä, -- muuten saan kiittää
rouvaa."

"Tämä on nyt pelkkää ymmärtämättömyyttä, -- hänhän on kunnon mies, joka
pitää teistä, senhän itsekin tunnustatte, ja voi elättää teidät."

"Oh, rouva, hän on varmaankin niin hyvä kuin päivä on pitkä; -- mutta
en milloinkaan ole antanut hänelle aihetta, jotta en narraisi häntä."

"Millaisia suunnitelmia teillä oikeastaan on, Maisa!... Voitteko toivoa
parempaa kuin kunnon käsityöläisen?"

Maisa hymyili itsekseen, -- hänellä oli joka tapauksessa omat
toiveensa, hänellä...

"Jollei pidä jostakin ihmisestä, niin voi avioliitosta tulla vain
onneton, jos menee naimisiin hänen kanssaan" -- vastasi hän vältellen.

"Tuo kuuluu aivan hupsulta, Maisa. Tämähän on niin erinomaisen hyvä
tarjous; te voisitte kumpikin tahollanne ansaita rahaa yhteiseen
pesään."

"Niin, huomaan kyllä, että rouvasta voi näyttää tämä aivan
mielettömältä, -- ja samoin Dörumeista myöskin... ja se voisi
varmaankin olla varsin edullinen minulle. Mutta olen nyt koettanut ja
koettanut", -- Maisa puhui suoraan toivoen voittavansa myötätuntoa
osakseen, -- "en todellakaan oikein jaksa sietää koko suutaria"!

"Minusta tuntuu pahalta, neiti Jons, että puhutte asiasta noin
kevytmielisesti" -- sanoi rouva hyvin vakavasti. "Olin tosiaankin
luullut, että teissä olisi ollut enemmän vakavuutta pohjalla. -- -- --
Niin, en tosiaankaan, ikävä kyllä, sitten voi auttaa teitä; -- luulin
keksineeni keinon, joka päästäisi teidät pälkähästä, neiti Jons!...

"Sillä ymmärtänettehän toki, että sellaisia ylioppilashistorioita
ei teidän maineenne enää siedä, jos tahdotte tämän jälkeen astua
jalallanne meidän tai johonkin muuhun parempaan perheeseen?"

Hiki helmeili Maisan kasvoilla ja rinta alkoi kuristua kokoon. Hän oli
siinä, missä oli ollut eilenkin, ei askeltakaan etempänä, -- juuri
siinä, -- ja häntä pyörrytti pelkkä ajatuskin.

-- -- "Jollette voi mennä naimisiin tuon ylioppilaan kanssa, --
ja itsehän sanotte, ettette voi, -- niin ei ole teillä muuta
mahdollisuutta, kuin mennä rehellisesti ja kunniallisesti naimisiin! --
Ja jos sanoisin nyt mielipiteeni sen mukaan kuin olen oppinut tuntemaan
teitä, neiti Jons" -- virkkoi rouva harmistuneena, "niin en tosiaankaan
sääli teitä, vaan suutaria. -- Missä te oikeastaan luulette paikkanne
olevan? -- Pelkään, että teillä on haaveiluja -- käytte pää pyörällä ja
tahdotte lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

"Niin, ymmärrätte nyt, miten on laita. Joka tapauksessa olette mahdoton
ompelemaan hyvissä perheissä!"

Rouva oli saanut puhuttavansa puhutuksi ja aikoi mennä, mutta pysähtyi
käsi ovenrivalla.

"On ikävää, ettette ymmärrä omaa parastanne... Tehän olette ollut kelpo
työntekijätär, -- ja toivoisin, että voisitte paremmin ymmärtää oman
asemanne...

"Tulkaa nyt tänne jälleen huomenna, ja istukaa täällä rauhassa ja
ajatelkaa asiaa; -- tahdon oikein asettaa sen sydämellenne teidän
itsenne vuoksi, Maisa. -- Mehän pidämme teistä ja tahtoisimme kernaasti
nähdä, että teille kävisi hyvin." Rouvan tyynet, tummat silmät
katsoivat häneen osaaottavasti.

-- -- -- Maisa ei oikein muistanut, kuinka oli pannut kokoon työnsä
ja tullut ulos Tranemin portista kulkiessaan ajatuksiinsa vaipuneena
pitkin katukäytävää. Hän tiesi vain, ettei hän sinä iltana tahtonut
tavata Kielsbergiä ja kertoa suutarista, ja päästessään Isollekadulle
kääntyi hän yhtäkkiä valtionsairaalaan päin, -- hän erotti jo kaukaa
nuo korkeat, humisevat puut. Siitä kiirehti hän nopeasti Hammersborgiin
päin, päässä himmeä ajatus käydä Martha Mon luona. -- Ja vähän sen
jälkeen kulki hän jälleen pitkin Graendseä ja uudestaan alhaalla
torilla. -- -- -- Tornikello on varmaankin yhdeksän, eiköhän se ole?
-- Se oli vain puoli; -- Maisa saattoi tuskin nähdä sitä pimeässä,
-- mutta sen täytyi olla puoli kymmenen. -- Hän tahtoi olla varma
siitä, ettei tapaisi Kielsbergiä ja meni eräälle sivukadulle ja palasi
takaisin toista tietä olematta edes oikein selvillä siitä, mitä -- --

Nyt hän oli jälleen torin läheisyydessä. --

Vain yhdeksän! --

Maisa tahtoi odottaa puoli kymmeneen ja kulki kertaalleen korttelin
ympäri... Hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin ettei tahtoisi tavata
Kielsbergiä.

Maisa muisti yht'äkkiä päässeensä selvyyteen siitä, mitä oli miettinyt
ja ajatellut ja millä vaivannut päätään nyt koko ajan näinä päivinä.
Jos Maisa ottaisi suutarin, voisivat Tranemit olla levollisia Antoniin
nähden...

... Eikä hänen pitäisi tulla liian myöhäänkään kotia, niin että
täytyisi mennä työpajan läpi ja mahdollisesti tapaisi Ellingin. Tämä
ikäänkuin pyöri Maisan ympärillä alituisesti nyt näinä päivinä,
milloin Maisa vain tuli kotiin, -- puolin sanoin vihjaillen hänestä
ja työpajastaan, -- Ellinghän aloittaisi siellä työn lokakuun
kahdentenakymmenentenä päivänä, muuttopäivänä -- -- --

-- Hän makasi ja väänteli ja heittelehti kaiken yötä, ja seuraavana
aamuna oli hän aikaisin ylhäällä ja meni suutari Lövstadin luo
Siltakadulle, ennenkuin meni Tranemille, saadakseen toisen kenkänsä
korjatuksi, -- Maisa ei tahtonut teettää sitä kotona, sillä hän ei
tahtonut tavata Ellingiä.

Hän oli nähnyt aamulla sekä rouvan että neidit. He olivat tervehtineet
häntä sangen ystävällisesti, muuta hän ei voinut huomata, ja olivat
selittäneet, mitä tuli ommella. -- Heillä oli työtä vielä koko
seuraavaksikin viikoksi -- arveli täti Rask.

Mutta tuntui kuin olisi rouva ollut suorastaan kärtyisä tänään, -- Lena
ei osannut tehdä mitään hänen mielikseen, -- oli lämmittänyt huoneita
aivan kuin keskellä talvea, -- ja sitten olivat ikkunat olleet liian
kauan auki, niin että huoneet olivat aivan kylmät... Ja neiti Raskin ei
ollut onnistunut myöskään keittää hyvää kahvia aamiaiseksi.

Kas, nyt tuli rouva Torp...

Maisa hätkähti tämän nähdessään; mutta rouva Torp nyökkäsi aivan
välinpitämättömänä; -- ei lainkaan näyttänyt siltä kuin olisi tämä
ajatellut Maisaa, -- hän vain pani hatun ja nahkakaulurin eräälle
tuolille ruokasaliin ja meni suoraan äidin luo kamariin.

Maisassa heräsi pieni toivon kipinä, -- ehkä kaikki voisi mennä ohi...

Oli rauhoittavaa istua näin ikäänkuin kaiken ulkopuolella, sillaikaa
kuin heillä oli omat puuhansa ja kun he näyttivät kokonaan unohtaneen
hänet... Hän istui ja kuunteli ovikellon soidessa, kuka tuli, ja kuka
meni...

Ja nyt tuli Signe jälleen pois ja otti päällysvaatteet ylleen, hän
puhui vielä varsin innokkaasti:

"Torp sanoo, ettei hän milloinkaan -- milloinkaan, äiti! -- ole kuullut
mainittavan hänen nimeänsä tämän asian yhteydessä ennenkuin nyt tänään
sanomalehdessä. Mutta Schoulla on aina ollut niin käsittämättömän
paljon tuttavuuksia, -- ja tietysti hänet nyt vedettiin esille juuri
ratkaisevassa silmänräpäyksessä..."

Varmaankin joku asia kokonaan täytti heidän ajatuksensa, --
Signellekään ei oltu tarjottu viiniä eikä suklaata --

Mutta Maisan mieltä ei tuo kiinnittänyt; tänään hän oli iloinen
saadessaan istua koko päivän omassa nurkassaan, -- ehkäpä paha sää
menisi ohitse.

-- Lehdissä oli varmaan ollut jotain, josta he eivät pitäneet, jotakin
tästä valtioneuvoskysymyksestä...

Theodor, juristi, viipyi kauan äidin luona hämärätunnilla; ja sitten,
kun lamppu sytytettiin, istuutui Arna Maisan luo kirja kädessä.

Hän käänsi lehden toisensa perästä -- se meni nopeaan -- ja katsoi
yhtämittaa muualle...

"Todellakin toivoisin, että Schousta tulisi valtioneuvos!" -- pääsi
häneltä; näytti siltä kuin ei lukeminen oikein olisi kiinnittänyt hänen
mieltään tänä iltana, -- ajatukset olivat varmaankin Grottebakkenilla.

Niin, Arnalla oli Jakobinsa, ei ollut ketään, joka olisi tahtonut
riistää tätä häneltä! -- -- --

-- -- Ei oltu mainittu enää sanaakaan Maisasta Tranemeilla; -- ja
viikko oli mennyt, päivä toisensa jälkeen, joitten kuluessa Maisa
ajatteli paljon jännittyneenä ja levottomana istuessaan ompelemassa.
Hän oli ollut hiljainen ja taipuvainen, koettanut keksiä sellaista,
mikä imartelisi rouvaa, ja voittanut vaatimattomuudellaan puolelleen
täti Raskin. -- Hän oli koettanut tehdä itsensä pieneksi ja
huomaamattomaksi ja unohdetuksi, -- oli tullut aikaisin ja tehnyt työtä
niin kauan kuin suinkin sai luvan tehdä, -- hän oli hämmästyttänyt
heitä saamalla työt valmiiksi paljon ennen kuin he olivat voineet
odottaakaan ja ollut niin kunnollinen ja ymmärtäväinen ja hyvä -- ja
iloinen sitäpaitsi...

Ja kaiken tämän ohella istunut kuin kuolemaan saakka pelästynyt eläin
ja koettanut keksiä keinoja selviytyäkseen pulasta.

Vain yksi keino oli: ehkä hänet unohdettaisiin, -- ehkä Tranemit
rupeaisivat pitämään hänestä ja luottaisivat häneen, niin että he
mieluimmin tahtoivat unohtaa asian.

Tänään oli lauantai ja viimeinen päivä, jolloin hänen piti olla siellä
-- -- jos sekin nyt kuluisi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, --
niin näkisi hän auringon paistavan, vaikkapa olisikin pilkkoisen
pimeätä hänen mennessään kotiinsa illalla! --

Maisa istui ja ompeli hyvin innokkaasti heidän pukujansa -- niiden
piti tänään valmistua; -- säpsähtäen levottomasti joka kerran oven
avautuessa, peläten rouvan tulevan; -- hän tiesi koko päivän missäpäin
taloa tämä liikuskeli --

Aamupäivä oli jo kulunut, Maisa oli laskenut kaikki puolet tunnitkin
aina kellon käheästi lyödessä; -- ja iltapäiväkin oli samoin mennyt
aina teeaikaan saakka.

Rouva oli lähtenyt vierailuille; häntä odotettiin kotiin, mutta häntä
ei kuulunut; -- kello kävi jo seitsemättä --

Jospa rouvalla kuitenkin olisi muuta ajattelemista! -- Pitihän nyt
ratkaistaman, tulisiko hänestä valtioneuvoksetar vai ei...

Hän oli silloin ollut niin kiivas sen vuoksi, että oli levoton
Antonin tähden; -- mutta sen jälkeen oli hän saanut niin paljon muuta
ajattelemisen aihetta; varmaankaan rouva ei muutoin olisi voinut olla
niin ystävällinen Maisalle nyt koko ajan; -- -- Tranemit pitivät
hänestä, siitä Maisa oli varma.

Jospa... jospa rouva ainoastaan maksaisi! Maisa oli näkevinään rouvan
hymyilevän ja sulkevan puoleksi silmänsä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että
oli unohtanut asian.

Jospa Maisa pääsisi kunnialla kotia! --

Kone seisahtui rouvan tullessa sisään --

Hän oli myöhästynyt, oli käynyt niin kaukana. Onko täällä käynyt
vieraita?... Onko isä kysynyt minua?...

Hän tuli täysin purjein Maisan luo:

"Niin, Maisa, tiesin kyllä, että kävisi hyvin, -- vihdoinkin olen
saanut kootuksi rahat teille kunnollista ompelukonetta varten!... Aina
kolmekymmentäkolme taalaria!... Minulla on ollut sellainen homma, etten
voi sitä sanoakaan, saadakseni tavata kaikkia näitä perheitä. -- Ja
nyt iltapäivällä olen sitten ajanut ympäriinsä -- viimeksi aina kauas
Jürgenseneille.

"Mutta nyt on teillä sitten ainakin jotain varmaa itsellenne, Maisa!
-- -- Ja tästä jää vielä vähän jäljelle rahaa, niin että saatte hiukan
kapioihinkin... Kaikki soivat niin mielellään tämän rahalahjan teille,
niin melkeinpä ensimäisestä sanasta olivat he valmiita antamaan...
Täytyy sanoa, että he suurella mielenkiinnolla seuraavat aikeitanne,
Maisa!

"Ja kun sisareni maanantaina käy siellä luonanne ja sanoo matamille,
että jos tuo suutari nyt oikein kauniisti osaa pyytää, niin saa hän
kyllä myöntävän vastauksen... ja sitten voidaan heti kuuluttaa, ja
teistä voi tulla suutarin emäntä jo jouluun mennessä."

Maisan silmissä maailma musteni ja päätä pyörrytti; -- hänestä tuntui,
että hänet ikäänkuin oli pistetty pussiin; rouvahan oli käynyt
kertomassa asian kaikissa perheissä.

Hän istui hiljaa ja hymyili typerästi voimatta vastata... Seinäkello
näytti seitsemää, mutta ei lyönyt tuolla epämiellyttävällä, käheällä
äänellä, ja Maisasta tuntui, että hän itse ikäänkuin koetti
koettamistaan vetää henkeä keuhkoihinsa ja oli tukehtumaisillaan -- --

       *       *       *       *       *

Maisa oli kuumeessa koko yön, nousi aina vähänväliä istumaan sänkyynsä
ja tuijotti eteensä ja mietti.

Kaikki näytti pimeältä... Saattoi olla yhtä hyvä heittäytyä suoraan
Aker-jokeen, -- kulkea sen mukana aina sen laskukohdalle saakka...
sinne ruoppauslaitoksen luo -- keskelle tuota inhoittavaa mutaa, jota
ruopattiin, -- -- kravut saisivat kernaasti pureutua häneen kiinni,
ja ankeriaat kiertyä hänen ympärilleen, -- niin olisi yhtä hyvä kuin
nytkin.

-- Maisan piti nyt sunnuntaiaamuna pukeutua; mutta hän huomasikin
istuvansa pyyheliina kädessä tuolilla sängyn vieressä, edessään
seisomassa Dorthe, kuuromykkä, hiljaisena ja pelästyneenä, kasvoilla
surullinen ilme; hän tunsi kyllä, että nyt olivat Maisan asiat varsin
huonosti.

Maisa ei jaksanut pukea ylleen, vaan heittäytyi sänkyyn ja teki
merkkejä Dorthelle, että hänen päänsä oli niin kipeä, niin kipeä.

Hän oli pitkänään koko sunnuntaipäivän raskaassa, epämiellyttävässä
horrostilassa, -- hänellä oli epäselvä ajatus nousta ylös iltapäivällä
hämärän seuduissa; oli niinkuin olisi ollut helpompi silloin, kun ei
oikein näkisi itseään selvästi; -- mutta hän jäi yhä makaamaan...

Vain eräs ajatus yhä palautui selvästi hänen mieleensä: hän tahtoi
heti muuttaa tästä talosta ja asettua asumaan Martha Mon luokse
Hammersborgiin.

Hänen sydämessään oli kuitenkin hämäränä välkkynyt pieni
toivonkipinä... voimakkaampana kuin hän itsekään oli osannut ajatella.
-- -- Mutta nyt ei ollut enää mitään, mitään keinoa päästä pulasta!

Hän näki äidin edessään -- -- ja nuo pitkät tummat piilipuut, jotka
ikäänkuin lakaisivat pilviä ylhäällä sairaalan puutarhan yläpuolella,
-- -- nyt ne lakaisivat hänet pois -- pois harmaitten pilvien mukana...

Muuan ajatus heräsi hänessä, hän hypähti ylös ja alkoi pukeutua.

Siihen aikaan, jolloin Maisa tiesi Kielsbergin menevän ulos ja jolloin
he aina tapasivat, hiipi hän alas portista.

-- Kaikki oli nyt lopussa, -- Kielsbergillä ja hänellä ei milloinkaan
enää tulisi olemaan mitään yhteistä...

Hän kulki huomaamattaan tavallista tietään.

"Ihmettelenpä, mitä oikeastaan olette tehnyt, Maisa?" huusi Kielsberg
kärsimättömästi Maisalle jo kaukaa Siltakadulta, -- "tuskinpa olen
nähnyt teitä kokonaiseen viikkoon!"

"Ei tee luonnollisesti mitään, vaikka odotankin, minullahan on
niin paljon joutilasta aikaa, arvelette varmaankin?... Voin päästä
lääkäriksi kymmenen vuoden kuluttua! Mutta jollen saa nähdä teitä
useammin, voin yhtä hyvin heti paikalla ottaa kotiopettajan paikan
kaukana Romsdalenissa. Tehän ette tule milloinkaan, -- annatte minun
kulkea ja odottaa ja odottaa... Niinkuin minä en juuri teidän vuoksenne
uskaltaisi aloittaa uutta talvea velkoineen ja kaikenkaltaisine
vaikeuksineen..."

Kielsberghän tiesi niin hyvin, että kun Maisa ei tullut määrättynä
aikana, niin hän ei päässyt, täytyi istua ja ommella kauemmin kuin
tavallisesti.

-- "Mutta tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut, Maisa?" hän katsoi
Maisaa aivan läheltä silmiin. -- -- "Sanonkohan teille sen?... Minä
nautin siitä aivankuin olisi makea karamelli suussani", sanoi hän ja
maiskautti suutaan; Maisa tunsi niin hyvin tuon hänen tapansa. -- -- --
"Niin, tänään tukkukauppias Tranemista -- _ei_ ole tullut valtioneuvos,
-- _eikä_ rouva Tranemista valtioneuvoksetar...

"Siksi tuli nimittäin pääkonsuli Schou -- niin!

"Näin toimituksessa sähkösanoman, jossa sanottiin, että nimitys on
tapahtunut eilen. -- Sangen harmillista Tranemeille -- vai mitä
luulette? -- etenkin rouvalle ja hänen ranskalaisille muodeilleen?
-- Ja tuolle inhoittavalle poikanulikalle viisitaalareineen...
Epäilenpä hiukan, että juuri minun sanomalehtikirjotuikseni on osaltaan
vaikuttanut asian ratkaisuun. Viittasin tässä eräänä päivänä konsuli
Schouhun, kirjoitin että hän juuri on mies, jota koko liikemiesmaailma
kunnioittaa. --

"Niin, ehkäpä me kaksi, Maisa, kun asiaa oikein ajatellaan, olemme
tehneet hänestä valtioneuvoksen! virkahti Kielsberg avomielisen
iloisesti. -- Sillä tehän aina sanoitte pitävänne noista Schouista...
Seitsemän kertaa kostettiin Kainille, seitsemän ja seitsemänkymmentä
kostetaan Lameckille! -- -- Tämä herra Anton -- --

"Kas niin, -- kas niin, Maisa? -- onko kuulijakuntani niin äänetöntä
tänään... ei mitään kättentaputuksia... ei mitään suosionosoituksia?...
Liian väsynyt ja rasittunut, pikku raukka! -- --

"Mutta tehän olette niin hirvittävän vakava!"... Kielsberg huomasi nyt
vasta kumartuessaan Maisan puoleen katulyhdyn valossa, että hän näytti
kalpealta ja hämmentyneeltä --

He olivat kävelleet pimeään iltamyöhään saakka, -- olivat pysähtyneet
silloin tällöin jonkun katulyhdyn luona, -- ja tulivat nyt hitaasti
takaisin tähtitaivaan kaartaessa yli talojen...

"Maisa", sanoi hän huolestuneena ja tarttui hänen käteensä. -- "Mikä
teidän on?... Oletteko jälleen levoton kotiopettajapaikan vuoksi?...
Peloissanne, etten minä voisi selviytyä?... Että minun täytyisi
matkustaa pois?..."

Hän kohtasi aran katseen ja tunsi Maisan sormien
kouristuksentapaisesti, levottomasti värähtävän hänen tarttuessaan
Kielsbergin käteen ja pusertaessa sitä.

Yht'äkkiä painautui hän kiihkeästi Kielsbergin rintaa vastaan, kätkien
kokonaan kasvonsa niin ettei tämä lainkaan nähnyt niitä -- ja riuhtaisi
samassa itsensä irti kiiruhtaen pitkin katua ja portista sisään --

"No, mutta Maisa... mutta Maisa... odottakaahan... Kuulkaahan toki!..."



VII.


"Matami Ellingsen... matami Ellingsen!" -- huudettiin keittiön ovelta.

Ihan varmasti täytyi tämän olla kotona; pesusoikkohan oli keskellä
puoleksi pestyä lattiaa...

"Matami Ellingsen!"

"Vai niin... ai, ai, ai!... Mikä on?"

Matami oli heittäytynyt hetkeksi sänkyyn. -- "Vai niin -- tehän siellä
olettekin, Jörgine, -- tuli hiukan valittavasti -- tuon lattianpesun
tähden saan kärsiä alituiseen; rintani käy siitä kipeäksi; -- se on
vaivannut minua aina siitä saakka kun jouduin naimisiin..."

Hän oli varsin laiha nainen, punertavan ruskeat hiukset kammattuina
nutturalle ja peitettyinä pitsillä, hame oli vielä ylhäällä
lattianpesun jälkeen; pienillä, vilkkailla silmillään, joita ympäröi
kärsivät, kahvinruskeat kasvot paksuine, tiheine kulmakarvoineen
katseli hän ovella seisovaa Jörgineä.

"Sepä ikävää... niin, sitten kai ei kannata puhua teidän kanssanne,
matami Ellingsen?"

"Näette, miten on laitani", -- kuului surullisesti. -- "Jos tahdotte
kenkiänne, niin saatte tulla, myöhemmin, -- Ellingsen ei ole
kotona -- --

"Voi!" -- puhkui hän jälleen... "Näettehän etten voi antaa teille
minkäänlaisia tietoja, -- en ole ottanut niitä vastaan enkä -- saatte
olla kiltti ja tulla uudestaan, -- kuuletteko... Ellingsen on tänään
kaupungilla pohjanahkaa ostamassa.

"-- Uh, tätä lauantaipäivää, jolloin täytyy pestä lattiat", sanoi matami
itsekseen ja heittäytyi jälleen sänkyyn.

Jörgina tiesi, mitä merkitsi suutari Ellingin pohjanahan osto, -- sen
vastauksen ymmärsivät kaikki naapuristossa asuvat sangen hyvin.

"Niin, minulla olikin nyt vallan toista asiaa teille tänään, matami
Ellingsen... Sisareni Andrina vihitään huomenna; -- ja harsoa ja
morsiuskoristetta olisi vähän laitettava, -- ja hänen leninkinsä pusero
on suorastaan hullunkurinen, -- ja siksi arveli äiti, että kysyisimme,
tahtoisitteko te, matami Ellingsen, olla niin erinomaisen kiltti ja
tulla meitä auttamaan."

Matami nousi puolittain istumaan.

"Andrina? -- kas vain, vihitäänkö hänet todellakin...?"

"Vihitään, perämies Eriksenin kanssa."

"Eriksenin -- Eriksenin? vai niin -- --. Onko hän tästä kaupungista?"

"On kyllä."

"Kas vain, niinkö!"

"Niin, he menivät kihloihin joulun jälkeen; -- ja nyt tahtovat he mennä
naimisiin, ennenkuin hän jälleen lähtee merille..."

"Vai niin, huomenna on siis häät purjeen tekijän luona!..."

"Ja äiti arveli --"

"Niin, kyllä tulen; -- on kai parasta, että tulen niin pian kuin
mahdollista?"

Matami seisoi nyt keskellä lattiaa.

"Huh, huh tätä lattiata... jospa sitä ei olisi, niin..." -- hän katsoi
siihen melkein kuin olisi unohtanut sen.

"-- Olisi erinomaista, jos voisitte tulla nyt aamupäivällä, niin että
saisimme työskennellä päiväaikaan."

"Minunhan täytyy saada joku hoitamaan pientä tyttöraukkaani, jonka
hampaita särkee" -- sanoi matami ymmällä. -- "Katsokaas, lähteä kesken
lattianpesun pienen lapsen luota, kun mies on poissa..."

Hän neuvotteli nähtävästi paremminkin itsensä ja omantuntonsa kanssa
kuin Jörginen, ja tyytymättömyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan.

-- "Voittehan ottaa jonkun sijaanne tänne vain täksi päiväksi, matami
Ellingsen!"

-- "Näin perheenäidin ei sovi juosta noin vain kotoaan -- -- --
Niin niin -- ottaa joku sijaani, sanotte -- vain tämän kerran..."

"Voisitte tosiaankin auttaa meitä suuresti tänään, emme tiedä, miten
selviydymme muuten."

"Voisinhan saada läkkisepän Annan tänne täksi yhdeksi kerraksi, -- jos
hän on vapaana... Odottakaa hiukan" -- --

Kädenkäänteessä teki Maisa tulen hellaan, asetti täysinäisen
vesikattilan sille, -- kiiruhti kamariin, missä lapsi oli, korjaili
sen vuodetta -- ja päästi hameensa alas ottaen samalla hatun ja takin
ylleen.

"Jääkää te vain tänne, Jörgina, tapaan Annan kyllä tähän aikaan, --
jollen, niin en tiedä, mihin menisin! Vanha Olina on tänään
kotona." -- -- --

-- Oli aivan kuin lääkäri olisi tullut taloon, kun Jörgina tuli kotiin
matami Ellingsenin kanssa, jonka sanottiin käyttelevän neulaa erittäin
näppärästi ja jota voitiin kutsua kaupungin hienoimpiinkiin perheisiin;
nämä tunsivat tämän niiltä ajoilta, jolloin hän oli istunut heidän
luonaan ompelemassa.

... Niin, tuo pusero oli todellakin leikattu niinkuin -- matami
Ellingsen ei tahtonut sanoa millä lailla, nähdessään sen Andrinan
yllä... mutta ei haitannut, koska se oli liian laaja; pahempi olisi
ollut, jos se olisi ollut liian ahdas --

"Siihen tulee kyllä oikea kuosi -- näettekö matami Jes?... Morsiamen
ei tosiaankaan tarvitse olla huolissaan, -- se käy kuin tanssi... Se
teidän perämiehenne on kai hyvin kaunis, Andrina?"

Matami tuli sisään tuoden tarjottimella aamupäiväkahvia ja vehnäleipää;
-- kaikki olivat jälleen hyvällä tuulella.

"Ja miten kruunataan morsian? -- Myrttiseppele luonnollisestikin; --
mutta entä hiukset? Teidän pitää kähertää niitä ainakin edestä ja
ohimoilta..."

Purjeentekijän luona oli ollut kovin painostava mieliala; he olivat
olleet niin huolissaan tuon lähestyvän juhlahetken vuoksi, mutta nyt he
tunsivat itsensä niin turvallisiksi, kun matami Ellingsen oli tullut,
tämä oli niin selvillä kaikesta ja osasi asettaa kaikki kuntoon.

Koko iltapäivä aina myöhään yöhön ommeltiin ja juotiin kahvia
ja juteltiin, siksi kunnes morsiamen ylle oli kokeeksi puettu
morsiusleninki ja huntu ja pantu papiljotit yöksi hänen tukkaansa; --
oli kuin olisivat he tunteneet matami Ellingsenin jo monta vuotta...

"Ja sitten pitää teidän mennä nukkumaan, ettekä saa ajatella liian
paljon perämiestänne, niin että olette kaunis huomenna," -- sanoi hän
hyvästiksi ja kiiruhti kotiin. --

-- Vanha Olina tuli häntä keittiössä vastaan. -- "Elling on tullut
kotiin", ilmoitti hän hiljaa...

"No olipa hyvä, että olet tullut, Elling", sanoi matami ystävällisesti
astuessaan sisään. -- "Olet kai saanut jotain syötävää? -- Sanoin, että
Olina valmistaisi sinulle lämmintä ruokaa."

"Niin -- minäkö, -- ei suinkaan minusta kannata huolehtia."

"Minun täytyi mennä purjeentekijä Jesin luo, -- Andrina vihitään
huomenna; he eivät tienneet, miten korjata tämän leninkiä, -- eikä
käynyt päinsä suututtaa heitä myöskään."

"Eipä suinkaan, eipä suinkaan, -- enhän minä puhu mitään, en mitään;
-- on vain niin kummallista, niin. Hohhoi!" -- Elling istui uneliaana,
juotuaan kaiken päivää, nyrkki paksussa mustassa tukassaan ja katsoi
alas pöytään. Matala, synkännäköinen otsa oli tummissa rypyissä ja
kulmakarvat yhteenpuristettuina.

Hän antoi molempien nyrkkiensä vaipua alas pöydälle...

"Hoh-hoi! -- kun vain pääset lentämään häkistä, niin olet niin perin
onnellinen."

"Etkö tahdo jotain syötävää, ennenkuin panet maata, -- täällä kaapissa
on vielä eilistä lientä."

"On kovin ystävällistä kysyä niin, -- he he. -- Ei kiitos. -- -- --
Minä tässä istun ja mietiskelen, kun on semmoista miettimistä, niinkuin
onkin -- niin --"

"Ooh, voisit sen sijaan tehdä töitäsi, Elling", sanoi Maisa
kärsimättömästi -- "niin tekisit jotain hyödyllistä, -- ja minun ei
tarvitsisi valehdella ihmisille ja nähdä vihaisia kasvoja sinun ollessa
poissa työpajasta!"

"Minähän vain kysyn, miksi niin teit?" -- toisti mies itsepäisesti. --

"Olet nyt juopotellut jo tiistaista lähtien!"

"Aivan niin, niin niin, olet aivan oikeassa, -- enhän minä sano mitään,
en mitään, -- -- ja sinä olet saanut niin paljon enemmän oppia kuin
minä, niin että minä kyllä väittelyssä joudun tappiolle... Minä vain
kysyn minkä vuoksi? Täytyyhän saada kysyä, vai mitä?... Sillä minä
oikein mietin sitä -- --" Hän hymyili itsekseen ja pudisti päätään...
"kun sitten tulee kotiin niin" -- --

"Ei kai siinä ole mitään pahaa, että koetan vähän ansaita lisää silloin
kun voin, Elling, -- sillä minunhan täytyy tehdä velkaa sekä leipurille
että kauppiaalle, niin että aivan hävettää."

"Kas niin... Aivan niin, hei vaan!... Nyt se kuullaan!" -- Elling
nojasi otsaansa molempiin nyrkkeihinsä ja jäi istumaan sillä tavoin
puolitorkuksissa Maisan hoidellessa pikku tyttöä uunin luona.

Elling nosti pari kertaa päätään...

-- "Minä ponnistelin ja tein työtä vähintään kolme neljä vuotta...
oliko sinulla kenties jotain muistutettavaa minua vastaan silloin?"

"En nytkään sanoisi mitään, Elling, jos sinä vain olisit hiukan
säännöllisempi etkä joisi."

"Minä istuin niin ahkerana ja uskollisena lestin ääressä, -- mutta
sitten kyllästyy alituisesti vetämään ja vetämään tuota pikilankaa,
-- kyllästyy niin, että olisi valmis kiertämään sen kaulansa ympäri.
Niin, etkö luule minun istuneen ja ajatelleen sitä, he he he, --
kiertäisi sen nelinkertaiseksi ja kerrassaan lopettaisi kaikki. -- --
Mitä sinä siitä välittäisit? -- Pääsisit vain suutarin häkistä jälleen
maailmalle, ja voisit ryhtyä ompelemaan -- -- Olisit varmaankin hyvin
iloinen silloin." --

"On häpeä, Elling, että juot itsesi noin juovuksiin. -- Ja kyllä kai
tiesit, kenen otit; en ollut minäkään niin halukas... Enkä muuta tiedä
kuin että teen työtä ja ponnistelen täällä sinun kanssasi niin paljon
kuin voin... Pikku tyttöraukka!" -- huokasi hän ja katsoi nurkkasänkyyn
päin, "on hyvä, ettei hän ymmärrä mitään."

"Hu-m-m," -- mies istui hetken ja murisi... "Niin, sinä saat kyllä
asian kääntymään niin, että onnettomuus jää sinun puolellesi... Enkä
minäkään sano kerrassaan mitään siitä." -- Hän pudisti raskaasti
päätään --

"Olenko sanonut sinulle yhtäkään pahaa sanaa sinun tullessasi kotiin
tuollaisena?"

"Ehei, ei, eipä ei, -- sinä olet kyllä yhtä kiltti, olenpa selvä taikka
juovuksissa, oletpa kyllä!"

"On hyvä, että huomenna on sunnuntai", sanoi Maisa sovittavasti; hän
oli riisunut leningin yltään ja seisoi nyt alushameessa ja yönutussa.
-- "Koetahan päästä sänkyyn nyt, Elling, jollet tahdo jäädä istumaan
koko yöksi siihen pöydän ääreen...

"Älä vain tule lähelleni juovuksissa ollessasi, sanon minä."

Mies asetti jälleen kädet pöydälle eteensä ja painoi päänsä raskaasti
niitä vastaan.

"Niin, minä olen onnellinen, oikein onnellinen".

-- Hui -- miten humalaisena Elling istuikaan, juopuneen kyyneleet
silmissä. -- Maisa seisoi ja katsoi häntä nyrpistäen ylähuultaan:

"Kas niin, koetahan nyt saada saappaat jalastasi, -- minä autan sinua."
-- -- --

       *       *       *       *       *

Matami Ellingsen otti väliin kotiin työtä; toisinaan ompeli hän
palvelustytöille tai naapurien matameille. Mutta paljoa ei hän ehtinyt
tehdä, sillä päivät kuluivat pikkulasta hoitaessa ja talousaskareissa;
-- ja tämä ei ainoastaan merkinnyt sitä, että asetti padan tulelle;
hänen täytyi useimmiten myöskin huolehtia siitä, että oli jotain pataan
pantavaa, ja se täytyi hankkia lainaamalla ja velkaa tekemällä.

Hänellä oli nyt ommeltavana matami Valsethin, väkipyöräntekijän vaimon
pumpulileninki. Mutta paljoakaan ei sillä tavoin ansainnut; -- enempää
kuin kaksi markkaa tai puoli taalaria ei hän voinut pyytää sellaisesta
yksinkertaisesta puvusta.

Olihan hyvä, että Maisa oli siistinyt kamarin, sillä hän näki, että
matami Valsethin silmät olivat auki hänen tullessaan sisään; muilla
talonasukkailla oli niin paljon muistuttamista Maisan suhteen sen
vuoksi, ettei tämä voinut olla aivan kuin nuo toiset, jotka eivät
milloinkaan olleet tehneet muuta kuin seisoneet pesusoikon ääressä koko
ikänsä!

Matami Valsethillahan ei ollut mitään makua, -- hän tahtoi myöskin
saada kapan hameeseensa, koska sellainen nyt oli muodissa; ja matami
Ellingsen näki kyllä, että hän hiukan loukkaantui; mutta hän sai hänet
vihdoinkin vakuutetuksi siitä, ettei kappaa sopinut tehdä tuosta
paksusta, jäykästä arkipäiväisestä kankaasta. -- Ei, siitä täytyi tehdä
leninki, jossa oli kiinteä pusero ja koristeompelua. Kun hän nyt tulisi
koettelemaan, saisi hän itse nähdä, kuinka se sopi hänelle.

Matami Valsethilla oli niin paljon puhuttavaa tänäänkin siinä
seistessään; -- hän puhui vain sitä, mitä oli kuullut väkipyöräntekijän
puhuvan, tämä luki niin tarkkaan sanomalehdet:

... Oslo ja Gamlebyen saivat kärsiä vääryyttä sekä katukivitykseen
että kaasuun ja veroihin nähden... ja kaupungillahan oli nyt
valaistuslaitoskin ja ajatelkaas, että oli ihmisiä, jotka tanssivat ja
juhlivat ja tekivät yön päiväksi, sillaikaa kun köyhällä tuskin oli
palaakaan leipää...

"Mielestäni ne, jotka eivät ole rikkaita, huvittelevat yhtä mielellään
kuin ne, jotka ovat rikkaita, -- kaikki, jotka vain voivat", -- sanoi
matami Ellingsen.

Matami Valseth keikutti hiukan paksua ruumistaan, niin että näytti
siltä kuin olisi hän mielellään lennättänyt hänet, joka seisoi pitäen
kiinni leningistä, pitkän matkan päähän itsestään.

"Niin, tehän tunnette niin hyvin tuon hienoston, matami Ellingsen!" --
vastasi hän korskeasti.

"Niinpä kyllä, matami Valseth, olenhan minä ommellut heille ja nähnyt
heidän elämäänsä aikoinani; -- kyllähän minä ompelinkin kaikkein
hienoimmissa taloissa."

Matami ei vastannut; -- mutta hartioitten ja selän nytkähdyksistä
näkyi, ettei hän pitänyt Maisan vastauksesta, -- hän oli sangen jäykkä
ottaessaan leningin yltään.

... "Lopuksi ei tiedä, kuinka hienoja nuo köyhät suutarin väet
tahtovatkaan olla", murisi hän mennessään ulos ovesta. -- "Sillä ei
ole mitään, jolla matami Ellingsen ei olisi ylpeillyt... Puhuipa mistä
tahansa, -- niin oli hän kaikesta selvillä, sekä teatterista että
siitä, kuka ottaisi vastaan kuninkaan tämän tullessa; -- -- kaiken
tiesi hän paremmin kuin kukaan muu." --

Matami Ellingsen oli kyllä huomannut, ettei väkipyöräntekijän vaimo
ollut oikein armollinen hänelle, mutta eihän myöskään voinut ruveta
kiltisti kuuntelemaan kaikkea, mitä hän puhui.

Ja eikös ollut Elling käyttänyt tilaisuutta hiipiäkseen ulos matami
Valsethin ollessa sisällä! -- Nyt ei Elling varmaankaan tulisi kotiin
ennenkuin illalla, ei varmaankaan.

-- -- Jos hän saisi vähän enemmän ommeltavaa, niin että ansaitsisi
enemmän, -- silloin voisi hän antaa lattianpesun jollekin ja samoin
vaatteiden pesun joella. Niin, se olisi suuri helpotus! -- Hän oli
usein ajatellut kysyä paremmilta ihmisiltä siellä Gamlebyenissä, eikö
heillä olisi jotain työtä, joka ei olisi varsin kiireellistä ja jota
hän saisi ottaa kotiinsa.

Mutta hänen oli niin vaikea ryhtyä siihen, -- näyttäisi aivan siltä
kuin kulkisi kerjuulla; -- eivätkä hekään varmaankaan mielellään
uskoisi kangastaan kenelle hyvänsä.

Eikä hänellä oikein ollut sellaisia vaatteitakaan, jotka olisi voinut
pukea ylleen ja joissa hän olisi näyttänyt joltakin mennessään
tarjoamaan työtään...

Maisahan oli tässä muutamana päivänä sattunut tapaamaan rouva Solbergin
kadulla -- entisen Mina Jürgensenin; -- hän oli heti tuntenut tämän
kevyestä käynnistä ja vaaleista hiuksista ja koko olennosta, vaikka
hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut, käynyt niin paksuksi ja niin
tukevaksi.

Ja todellakin tunsi rouva myöskin Maisan, -- vaikka tämä olikin ollut
niin huolimattomasti puettu; hän oli heittänyt vain vanhan ruudullisen
villahuivin ympärilleen ja juossut alas yhtiökauppaan ostaakseen
maitoa. Mutta Mina-rouva kysyi heti hyvin kummastuneena:

"Kas, oletteko Maisa?... Maisa..."

"Ellingsen", -- oli hänen täytynyt auttaa häntä.

Ja sitten hän oli pysähtynyt ja puhellut ja kysellyt Maisan asioita, ja
hänen oli täytynyt kertoa lapsistaan, sekä vanhimmasta pojasta, joka
kuoli kaksi vuotta sitten ja joka oli ollut pitkän aikaa sairaloinen ja
heikko, ja tyttöraisustaan, joka oli toisella vuodella ja joka oli nyt
niin levoton kun sai hampaita...

Ja rouva Solberg kertoi, että hänellä oli kolme lasta, tyttö ja kaksi
poikaa, jotka aina olivat tukkanuottasilla; -- vanhin oli viiden vuoden
vanha, melkein yhtä vanha kuin matami Ellingsenin poika olisi ollut,
jos tämä olisi elänyt; rouvan häät olivat kesällä, kun Maisan olivat
olleet joulun aikaan edellisenä vuonna...

Rouvan mielestä Maisa oli näyttänyt laihalta ja huonolta; hän oli
varmaankin ajatellut, etteivät heidän asiansa voineet olla hyvin, sillä
hän kysyi varsin varovaisesti, kuinka he selviytyivät.

Mutta Maisahan ei ollut kyennyt avoimesti kertomaan hänelle, että
heidän raha-asiansa olivat useinkin rappiolla, vaan vastasi nopeasti,
että pahemminkin voisi olla. Maisa olikin melkein unohtanut huolensa
nyt tavatessaan rouvan ja seisoessaan siinä juttelemassa.

Rouva Solberg ei ollut unohtanut sitä aikaa, jolloin Maisa oli istunut
heidän luonansa ja ommellut leninkejä; hän muisti, kuinka erinomaisen
sievä hän oli ollut vaaleanpunaisessa röyhelöisessä leningissä
Solbergin tanssiaisissa.

Hän tuli sangen vilkkaaksi ja sanoi, että matami Ellingsenin pitäisi
jonakin päivänä tulla heidän luokseen Homansbyeniin pikku tyttö
mukanaan katsomaan hänen pienokaisiaan -- -- --

-- Maisa oli aina surrut sitä, että he olivat myyneet lastenvaununsa
pikku pojan kuoltua; näytti niin köyhältä kulkea lapsi käsivarrella, ja
tullessaan kotiin tunsi hän aina itsensä niin väsyneeksi ja uupuneeksi.
Mutta meriluutnantti Solbergin herrasväki asui siten, että saattoi ajaa
sinne uudella raitiovaunulla, jonka näki kadulla heti, kun pääsi hiukan
lähemmäksi kaupunkia. Ja todellakin olisi varsin hauskaa saada ajaa
raitiovaunulla sinne ja jälleen takaisin. Sellainen huvitus virkistäisi
kyllä häntä, joka alituiseen rehki ja ponnisteli, tylsänä kulkien aina
samaa latua, ja joka olisi tuskin tiennyt, että pian taas on kesä,
jollei olisi päässyt hiilien ja puitten ostosta.

Hänen piti nyt kaikella muotoa saada pieni olkihattu punaisin
silkkinauhoin pikku Jensinelle ja uusi sitsikankainen huppukaulustakki,
jollaisia hän oli nähnyt tänä vuonna hienoissa lastenvaunuissa olevilla
pienokaisilla; ja Ellingin täytyisi neuloa pari pieniä kenkiä. Maisa
oli pukenut Jensinen yhtä hienoksi viime vuonna myöskin; mutta nyt oli
hattu jo käynyt liian pieneksi, ja villatakki oli täytynyt käyttää
vaununpeitteeksi.

Hänen täytyi puuhata ja touhuta aamusta iltaan saadakseen kokoon niin
paljon rahaa, että sai ostetuksi hatun ja nauhat sekä takkikankaan ja
neulomatarpeet. Elling oli onnistunut saamaan lainaksi eräältä uudelta
Siltakadun kulmassa asuvalta nahkurilta kolme leiviskää pohjanahkaa
ja siten saivat he hiukan rahaa kahdesta parista saappaita. Ellinghän
näytti niin luotettavalta, mutta hänen käytöksessään oli jotain niin
arkaa, että he lopulta kuitenkin epäröivät.

Maisa ompeli jokaisena vapaana hetkenään saadakseen kuntoon lapsensa
ja itsensä. Mutta kun ei ollut varaa pitää palvelijaa, täytyi hänen
yksinään hoitaa koko talous, pestä ja puhdistaa kaikki paikat ja pitää
työpaja siistinä, sekä sitäpaitsi auttaa Ellingiä silloin kun tällä
oli töitä. -- Ja seuraavalla viikolla olisi jälleen pyykinpesu purolla
talon yläpuolella. Hänen täytyi seisoa siellä vedessä ja raataa karttu
ja saippua vesisoikossa ja huuhtoa ja kuivata vaatteita, pikku tyttösen
istuessa hänen vieressään jollakin vaatteella maassa, -- auringonpaiste
teki kyllä hyvää sille raukalle...

Sunnuntaina Maisa ei tahtonut mennä Solbergeille, sillä silloin olivat
he kaiketi lapsineen joko vanhan Solbergin luona maalla tai asessori
Jürgensenin luona.

Mutta lopultakin tuli tuumasta tosi; -- ja kellon käydessä neljättä
eräänä iltapäivänä nousi hän pois raitiovaunusta Homansbyn luona pikku
Jensine käsivarrellaan.

Oli paljon uutta siinä osassa kaupunkia, sekä uusia taloja että uusia
katuja, oli niin kauan siitä kun Maisa oli kulkenut tätä tietä, -- niin
kokonaan oli kaikki muuttunut niinä kuutena vuonna, jotka hän oli ollut
naimisissa!...

Meno sille puolen kaupunkia oli hänestä nyt kuin pitkä matka, --
hänestä, josta se aikoinaan oli tuntunut vain kivenheitolta. Siihen ei
oltu pitkiä aikoja pantu. Mutta nythän hän ei milloinkaan enää kävellyt
kauemmaksi kuin Oslon ahtaille kaduille.

Maisa oli kiirehtinyt pitkin katukäytävää ja seisoi nyt luutnantti
Solbergin punaisen tiilikivirakennuksen keittiönrappusilla.
Rakennuksessa oli kaksi pientä tornia ja puutarha sen ympärillä sekä
alaslaskettavat verhot suurten ikkunain edessä. Hän oli puhdistanut ja
siistinyt Jensineä ja suoristi vielä hänen leuan alla solmussa olevia
silkkinauhojaan, ennenkuin meni sisään.

Matami Ellingsen oli edeltäpäin niin iloinnut tästä käynnistä; mutta
nyt kun hetki oli tullut, oli hän varsin levoton ja jännittynyt siitä,
miten hänet otettaisiin vastaan -- oli toista seista täällä hienon
talon edessä kuin hän oli kuvitellut.

No niin, piti mennä sisään.

Siellä seisoi sorea tyttö, valkea hieno esiliina edessään, kuppeja
kuivaamassa ja asettamassa tarjottimelle.

Ky-yllä, rouva oli kyllä kotona; mutta --

"Olen matami Ellingsen, olen ennen ommellut rouvan vanhempien luona..."

Palvelustyttö katsoi hiukan epäröiden häntä ja tuota koreasti puettua
lasta.

"Sanokaa vain, että täällä on Maisa Jons, niin tietää rouva kyllä, kuka
olen."

Matami Ellingsen seisoi yhä palvelustytön järjestellessä kuppeja
tarjottimelle ja ottaessa kiiltävän kahvikannun hellalta. Hänestä
tuntui ikäänkuin hän ja lapsi olisivat tiellä, kunnes palvelija
vihdoinkin vei sisään tarjottimen.

Hän silitti ja siisti jälleen Jensineä ja katsoi ympärilleen kirkkaan
kiiltävässä keittiössä kattilan poristessa tulella.

Tuo suurellinen, hieno palvelijatar ei ollut edes ymmärtänyt pyytää
häntä istumaan, -- vaikka näki, että toinen piti lasta käsivarrellaan!
-- -- Mutta kun rouva tulisi, saisi hän oppia uudet tavat, -- ehkäpä
saisi tarjota matamillekin kahvia -- ehkäpä nähdä, kuinka hänen
Jensinensä pääsisi lasten luo...

Palvelijatar viipyi varsin kauan sisässä.

"Hys, hys --"

Jensine alkoi käydä kärsimättömäksi ja pani sormensa kipeään suuhunsa.

Maisa näki ikkunasta lastenvaunuja työnnettävän ulkona. Ne kyllä
pysähtyivät päärapun eteen. --

Hän kumartui keittiöpenkin yli nähdäkseen paremmin, -- kas nyt otti
lapsentyttö -- varmaankin joku imettäjä -- pienokaisen pois vaunusta ja
lähti sisään...

Kas, tuohan olikin heidän nuorin pikku tyttönsä, joka oli vain
neljännesvuotta nuorempi kuin Jensine; -- hän ei näyttänyt vielä varsin
varttuneelta kasvoista päättäen, -- hänellä oli takki ja hattu --
paljaat käsivarret -- oikein sievä sinisissään, vaunussakin oli sininen
kuomu --

-- Mutta taitaapa vain olla äitinsä näköinen, ainakin tuo terävä pieni
leuka on äidin.

Matami Ellingsen oli kokonaan syventynyt katselemiseen, kun
palvelijatar tuli jälleen ulos.

"Rouva pyysi sanomaan terveisiä, että hänen on aivan mahdoton ottaa
vastaan teitä tänään; -- hänellä on kaupunkilaisvieraita, mutta että
olisitte niin hyvä ja tulisitte tänne toisen kerran ja ottaisitte
lapsen mukaanne."

Matami Ellingsen kävi ankarannäköiseksi, mutta hän asetti Jensinen
istumaan keittiön penkille ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut
ja solmi huolellisesti hattunauhan; hän ei tahtonut näyttää
palvelustytölle, miten noloksi ja pettyneeksi hän tunsi itsensä.

"Tahdoin vain poiketa sisään, kun kerran olin käymässä näillä tienoin,
koska rouva oli pyytänyt minua", -- selitti hän.

-- -- Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän
oli oikein iloinnut jostakin!... Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin
tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; --
olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää,
millainen maailma on --

Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista -- ja
kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen
tehdä tämän matkan. -- Mitä hänellä oli siellä tekemistä, -- eiväthän
he tarvinneet häntä!...

Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, -- niin, sillä tavoin sinut
otettiin vastaan -- tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti
kohdeltu. -- -- "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan
vihastuneena.

-- "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin
huvitelleet tänään!..."

Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui
raitiovaunussa.

Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa
vaunussa!

"Hys, hys, Jensine! -- -- Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin
sekä hatunnauhat, -- täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi
hävetä. -- Hiljaa, hiljaa..."

Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli
pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen
huutavan.

Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi
vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi
puutarhojen ja unisten talojen.

Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!

Kas, nyt tuli pari herraa, joitten varmaankin piti mennä kotiin, --
ehkä jostain virastosta tai konttorista.

Ja torilla tuli Hansen lihapuodeista. Hän istuutui ja alkoi laskea
rahojaan vetäen niitä esiin paksusta lompakostaan; -- sanottiin, että
hän tahtoi näyttää suurelliselta.

Siltakadun kulmassa vaihdettiin vaunua. Kokonainen seurue hienoa
väkeä seisoi odottamassa, -- sekä rouvia että neitejä, -- heidän piti
varmaankin mennä johonkin vieraisille.

Matami Ellingsen ryhtyi jälleen siistimään ja silittämään Jensinen
takkia ja hattua. Hienoa nenäliinaa, jota hän tuskin oli näyttänytkään
Solbergin keittiössä, käytti hän nyt puhdistaakseen ja vilvoitellakseen
Jensineä.

Hän istui ja kuunteli heidän puheluaan, saattoihan olla, että hän tunsi
vanhastaan perheen, jonka luo heidän piti mennä -- ja myöskin sen
toisen perheen, josta he niin paljon puhuivat!

Pitempi neideistä ei voinut olla tarttumatta toiseen Jensinen
kiiltonahkaisista kengistä: --

"Hänen silmänsä ovat kuin pari pientä pähkinää, -- mikäs tämän
pienokaisen nimi on?..."

"Onko hänellä hammaskipua?" sanoi tämän vieressä istuva rouva,
varmaankin tuon pitkän neidin äiti; -- "hän niin vääntää suutaan."

Ja sitten kumartui nuorempi neiti lähemmäksi ja tarttui Jensinen
toiseen jalkaan; -- ja heidän seurassaan olevan herran mielestä oli se
hyvin hauskaa.

"Ei hän varmaankaan voi syödä piparimynttipastilleja, äiti?"

"Oletko hullu, lapsi!"

"Kuumuuden vuoksi arvelin..."

Ja sitten hän näytti niin hämmentyneeltä, kun herra nauroi.

"Te annatte varmaankin tuttia hänelle, matami?"

"Kenelle?" kysyi herra ikäänkuin olisi arvellut, että asia yhtä hyvin
saattoi tarkoittaa nuorta neitiä, -- hän katseli neitiä rakastuneesti.

Kyllä, matami Ellingsenillä oli kyllä tapana tehdä niin. -- -- --
Mutta, -- hän istui ja mietti, -- kuka oli tuo rouva? -- -- Hän muisti
kasvot -- --

Kas, -- nyt selvisi asia matami Ellingsenille. -- Kyllä hän oli nähnyt
rouvan ja tyttäret; -- hehän olivat vankilantarkastajan herrasväkeä,
matami oli ommellut muutaman kerran siellä monta vuotta sitten.

Hänen täytyi saada se sanotuksi; -- ja sitten alettiin puhua ja porista
loppumattomiin aina siihen saakka kun heidän kaikkien piti astua
vaunusta Grönlandin pysäkillä --

"Hyvästi, matami Ellingsen... Hyvästi pienokainen"... Rouva nipisti
Jensineä jalkaan.

"Hyvästi rouva... Hyvästi, neiti"... Oli ollut oikein hauskaa tavata
heitä --

Hän kiiruhti kotiin päin Jensinen kera erästä pientä katua ylöspäin.

Ja kun hän ajatteli noita lukemattomia kertoja, jolloin hän oli
kulkenut jalkaisin samaa tietä kauaksi kaupungille, -- ja nyt
raitiotievaunussa...

Hän näki Ellingin; tämä tuli ulos nahkaesiliina edessä ja
paitahihasillaan.

"Noo, -- kuinkas kävi?"

"Voit uskoa, Elling, että minulla on..." -- Maisa muisti vielä
raitiovaunukohtausta; -- mutta sitten hän hillitsi itsensä --

"Niin, enhän epäile, että sinulla on ollut erinomaisen hauskaa
kaupunginmatkallasi", murisi mies vihaisena; -- Maisa tunsi niin hyvin
tuon katkeruuden!

"Lapsi on väsyksissä, minun täytyy panna hänet sänkyyn niin pian kuin
mahdollista."

Ja vähän sen jälkeen oli matami ottanut leningin yltään ja seisoi padan
ääressä; -- Elling ei pääsisi sanomaan, ettei hän saanut iltaruokaansa
oikeaan aikaan -- tämän kaupunginmatkan vuoksi!...

       *       *       *       *       *

Toisessa kerroksessa olevista asianajajan ikkunoista saattoi nähdä, kun
matami Ellingsen meni purolle pesemään vaatteita. Sen vuoksi täytyi
hänen pukea huolellisesti lapsen ylle ja olla itsekin siistinnäköinen
-- ehkä hän vain ottaisi hatun päähänsä ja heittäisi villahuivin
hartioilleen ja jättäisi puseronsa kotiin.

Nyt sattuikin niin ikävästi, että rouva Apenaes, joka oli niin
täsmällinen ja tarkka, seisoi ikkunan ääressä ja huusi hänelle, että
hän oli pudottanut jotakin.

Mutta sangen naurettavaa oli rouva Apenaesin mielestä se, että tuo
köyhä matami aina ikäänkuin tahtoi olla hauskasti puettu... Alhaalla
kellarikerroksessa asui suutariraukka, jonka luona toimitettiin
ryöstöjä sekä maksamattomista veroista että nahkalaskuista, niin
että palvelijatar meni heiltä tiehensä viime syksynä. Ja kuitenkin
puki matami pikku tyttönsä aivan ihmeellisen hyvin ja koristeli
hänet kuin nuken! -- Oli suorastaan kiusallista nähdä tuo pieni
olento purolla punaisessa hatussa ja hienossa kudotussa takissa sekä
kiiltonahkakengissä...

-- Tuo pieni Oslon katurivien yläpuolella oleva puro, jossa matami
Ellingsen pesi pyykkiänsä, juoksi irtonaisen puutorven läpi heikkona
suihkuna aidan luona olevaan ojaan. Lähellä vesilammikkoa ja
sen ruostuneita läkkilevyjä oli tahkokivi, jota hän käytti sekä
istuimekseen että pyykkilaudan aluseksi, ja hajallaan muutamia vanhoja
pytyn jäännöksiä -- Ja juuri suutarinmatami oli ensiksi keksinyt, että
purossa oli aivan erinomaisen pehmeätä vettä pyykinpesuun, saippua
kuohui siinä aivan kuin parranajossa. Sen vuoksi oli hän tahtonutkin
miehensä asettamaan puutorven ojaan!

Kaksi vuotta sitten oli matami Ellingsen oleillut täällä aivan yksin.
-- Arveltiin, että hän piti itseään aivan liian hyvänä pesemään
pyykkinsä muiden joukossa alhaalla pumpun luona, niin että kesti jonkun
aikaa ennenkuin ihmiset osasivat tulla sinne. Mutta kun kirvesmies
Kristianin vaimo oli kokeillut siellä ja selvään osoittanut, ettei hän
tahtonut ketään mukaansa sinne, niin ei enää ainoakaan mäenrinteen
talon asukkaista tahtonut tietää mitään pumpusta.

Oli vain liian vähän vettä siellä, samaan aikaan ei voinut pestä kuin
yksi tai kaksi kerrallaan.

Alussa koettivat kaikki päästä hyviin väleihin matami Ellingsenin
kanssa, jolla ikäänkuin oli etuoikeus paikkaan; mutta näytti siltä
niinkuin he viime aikoina olisivat kokonaan unohtaneet matamin. He
toruivat ja koettivat päästä ensimäisinä tuon mitättömän puron luo.

Hän oli pessyt vaatteita siellä tunnin ajan iltapäivällä, lapsi istuen
vieressä maassa. Jensenin palvelija oli saanut luvan viruttaa ja
vääntää kuiviksi vaatteita hänen vieressään. Ei tosin ollut hauskaa
pitää häntä siinä ääressä tutkimassa joka vaatekappaletta; mutta
ystävyyden vuoksi --

Ja eikös tuolta tullut niityn poikki matami Röberg miehensä,
ajurinrengin, kanssa, joka kantoi pesusoikkoa ja vaatteita! He eivät
viitsineet pyytää lupaa vaan heittivät pesusoikon suorastaan veteen; --
ja Jensenin palvelijatar kiiruhti väistymään pois tieltä.

Mutta jos he olivat laskeneet, että matami Ellingsen muuttaisi paikkaa,
niin he olivat erehtyneet. -- Hän tarkasti loukkaantuneena matamia
aivan perinpohjaisesti kiireestä kantapäähän saakka.

Tämä oli kuten Röbergin muori itse tiesi -- hän kutsui häntä muoriksi
eikä matamiksi, -- hänen puutorvensa ja hänen pyykkilautansa ja
hän oli keksinyt paikan, ja kun matami Ellingsen itse pesi pyykkiä
purolla, niin piti kai jokaisen käsittää, joka oli saanut hitusenkaan
kasvatusta, ettei sopinut tunkeutua sinne silloin! --

Matami Röbergin ei auttanut muu kuin koota jälleen pyykkinsä. Hän vain
kääntyi ympäri ja niiasi vaatemytty kainalossa poismennessään pyytäen
samalla miestään kaikella muotoa ottamaan lakin sievästi päästään
hienon rouva Ellingsenin edessä, -- ei käynyt päinsä paikkauttaa enää
siellä saappaitaan...

Mutta silloin kävi matami Ellingsen aivan kalpeaksi ja raivoissaan tuli
sanoneeksi:

"Ehkeipä tuo ollutkaan niin väärin sanottu -- Jos niiksi tuli, niin
voisihan hän nyt olla rouvakin -- sen sijaan, että seisoi täällä ja
riiteli raakojen ihmisten kanssa!"

"Kas niin, -- sepä oli puhetta se;" -- Röbergin muori nauroi
pilkallisesti -- "nyt sai jokainen kuulla totuuden!" -- Rouva Ellingsen
tunnusti siis, minä hän piti itseään! -- Niin, varmasti saisi hän pitää
rouvan nimen missä ikinä hän kulkikin ja lainaili...



VIII.


Seinäkello oli kauan sitten muutettu pois palvelijainhuoneeseen,
kuvitettu Abelardin ja Heloisen historia oli hävinnyt! -- Maisan pieni
huone tukkukauppias Tranemilla oli muutettu tarjoiluhuoneeksi, jossa
oli ovenvartiat ruokasalin ovella ja pari leveitä mukavia rappuja alas
keittiöön; -- ei se enää sopinut neuloja-Maisan huoneeksi!

Hänestä oli tullut ikäänkuin vanha tunnettu huonekalu Tranemeilla
niinä kymmenenä vuotena, joina hän nyt oli ommellut heidän luonaan sen
jälkeen kun oli sattunut tuo surullinen onnettomuus, että mies oli
pudonnut Akersjokeen ja hukkunut eräänä iltana pyrkiessään humalassa
kotiinsa. Jäätyään leskeksi oli Maisa jälleen ruvennut ompelemaan ja
vähitellen saanutkin hiukan työtä sieltä ja täältä myöskin muutamissa
noista vanhoista tunnetuista perheistä, joille hän osasi olla
hyödyllinen.

Häntä sysättiin sinne ja tänne, missä vain sattui olemaan tilaa, hän
istui väliin palvelijain väliin makuuhuoneessa, leinin, hammassäryn tai
päänsäryn vaivaamana. Hänellä oli koetut tuntomerkit ilmojen suhteen:
milloin tuli pakkanen, milloin satoi lunta, mikä tuntui parhaiten
päässä, mikä hartioissa tai selässä. Hän oli turmellut silmänsä
kokonaan eräänä vuonna vetäytymällä niin kauaksi kuin mahdollista
ikkunasta välttääkseen leiniä.

Ja mieliala riippui ilmasta ja ikkunavedosta.

Oli pimeä ja tuulinen syyspäivä; sade vihmoi ikkunaa vasten, joka oli
käynyt niin vinoksi ja jota oli niin vaikea sulkea täällä Tranemin
talon vanhalla puolella. Hän istui palvelijain huoneessa huivi
käärittynä leuan ympäri ja maustepussi poskea vasten hammassäryn
helpottamiseksi, hän päärmäsi vanhoja, hienoja pellavaisia lakanoita.

Nuo alituiset rahahuolet, jotka eivät milloinkaan jättäneet häntä,
saattoivat ajoittain tuottaa hänelle paljon kärsimyksiäkin.

Hän oli nyt vihdoinkin ollut poliisikamarissa ja hankkinut itselleen
luvan arpoa pois vanhan ompelukoneensa.

Hänen oli täytynyt tehdä velkaa Jensinen hoidosta ja ruuasta, ne rahat
hänen täytyi välttämättä hankkia. Neljätoistavuotias tyttö ei voinut
elää tyhjästä, ja muori, jonka kanssa heillä oli yhteinen keittiö
työväenasuntokasarmissa, ei tahtonut odottaa kauemmin kuin kuukauden
loppuun. --

Jospa hän vain saisi tukkukauppiaan merkitsemään listaansa... Mutta
tuntui vaikealta mennä listoineen konttoriin noiden kaikkien keskelle,
-- hehän pitivät sitä vain kerjäämisenä...

Hän ajatteli aina olevansa viimeisen kerran pakotettu turvautumaan
heidän apuunsa. -- Ja miten kiusalliselta tuntui ryhtyäkään pyytämään
sitä!...

Hän istui siinä väsyneenä ja alakuloisena ja tuijotti eteensä, --
muistuttaen itsekin vanhaa, loppuun käytettyä ompelukonetta --

Voi, -- tuo hammassärky ja leini, jonka hän oli hankkinut itselleen
vetoisissa ikkunanpielissä, vaivasi alituiseen...

Nii-in, hän sai kyllä taistella ja rehkiä tässä elämässä. Hän tekisi
tehtävänsä, niin kauan kuin taisi, ja sitten...

Pari kyyneltä putosi laihoille käsille.

Hän kuuli rouva Arna Schoun äänen keittiöstä.

... "Onko täällä jo kahvi juotu? -- Ja minä kiiruhdin tänne, niin etten
ehtinyt kotona juoda!

"... Kas, teillähän on jälleen tuota ihanaa kermakakkua...

"Ei, rakas täti, älä nyt vain ryhdy mihinkään puuhiin minun vuokseni! --

"Täti Raskhan kävi oikein levottomaksi vain siksi, etten minä mielelläni
tahdo menettää iltapäiväkahviani! --

"Onko neuloja-Maisa täällä tänään?"

Arna-rouva avasi oven reippaasti, kuten tavallisestikin, ja sanoi:

"Kas niin, täällähän te istutte, Maisa?... Mitä kuuluu? Hammaskipuko
teitä tänään vaivaa vai päänpakotus? -- Korjaatteko lakanoita? -- --
No, voi teitä raukkaa, siis hampaankolotusta. Ei tosiaankaan ole ihme,
jos saakin sen tuolla ikkunan luona..."

Tuo komea, reipas rouva, joka odotti pienokaista, tuli sisään.

"Eikö äidillä ole neilikkatippoja, ne auttavat."

"Voi ei, rouva", huokasi Maisa; -- "pian luulen, ettei minulle ole apua
mistään!"

"Ovatko asiat nyt tänään niin kokonaan päin männikköön, Maisa?"

Maisa kuivasi silmiään:

"En tiedä, miten minun käy, jollen saa ketään merkitsemään mitään
listaani."

Hänen oli täytynyt koettaa saada arvotuksi pois vanha ompelukoneensa.

"Oletteko järjiltänne, Maisa! -- sen, minkä avulla voitte hankkia
jokapäiväisen leipänne? Ettehän voi olla niin peräti ajattelematon vain
sen vuoksi, että olette nyt rahapulassa."

"Niin, ettekö usko minun aprikoineen asiaa monena yönä. -- Mutta sehän
on niin raskas minun poljettavakseni ja se neuloo niin lujasti, että on
vallan kauheata ratkoa sitä sitten, verrattuna niihin ompelukoneisiin,
joita nykyään käytetään ja joissa tarvitsee vain vetää lankaa, niin
koko neulos aukeaa. Ja minulle, jonka täytyy korjata niin paljon
vanhaa, on se niin vaikeaa, nähkääs --

"Jos sitten arvonnasta karttuisi vähän enemmänkin, niin käyttäisi hän
sen pienen käsiompelukoneen ostoon; se ei nykyaikaan maksanut enempää
kruunuissa kuin vanha oli maksanut taalareissa...

"Kunhan nyt vain joku arvokkaampi henkilö merkitsisi ensin jotakin
listaan, -- niin sitten kyllä jotkut työläisetkin merkitsisivät!"...

"Mutta, jollei sitä voi käyttää enää, Maisa?"

"Kyllä sitä joku voi käyttää, kunhan sitä vain hiukan korjataan, --
joku, joka ompelee vain kotona omiksi tarpeikseen. -- Ja, kun he
näkevät, että voivat saada vain yhdellä kruunulla -- kokonaisen suuren
poljettavan ompelukoneen."

"Kas niin, antakaa minulle tuo listanne, Maisa!" Arna-rouva kiiruhti
sisään vieden sen muassaan.

Hän meni varmaankin näyttämään sitä äidille...

Maisa oli hiljakseen toivonut, että tukkukauppias merkitsisi
summakaupalla, -- noin viisikin arpaa yhdellä kertaa, -- -- mutta
nyt hän rupesi epäilemään, että kun rouva saa tietää asiasta, ei hän
merkitsekään enempää kuin yhden tai kaksi arpaa...

Jospa hän vain olisi rohkaissut itsensä ja itse mennyt puhumaan
tukkukauppiaan kanssa!...

Sitten pitäisi hänen mennä Torpeille ja muutamiin muihin paikkoihin ja
selittää, miten hän oli joutunut sellaiseen pulaan...

Mitä kauemmin hän istui ja odotti arpomislistaa, sitä
vaikeammalta ja vaikeammalta näyttivät heidän, Jensinen ja hänen
toimeentulomahdollisuutensa, -- varsin synkältä näytti!...

Ja sitten tuo särky rinnassa, jonka hän oli saanut pestessään
lattioita, -- se palasi aina, kun oli jotain erikoisen vaikeata...

Arna-rouva olikin aina niin nopea toimissaan.

-- Kunpa hän vain olisi mennyt suoraan tukkukauppiaan puheille!

Kesti niin kauan; -- -- nyt oli tukkukauppias varmaan jo sekä nukkunut
päivällisunensa että mennyt konttoriin. Näytti jo varsin synkältä ja
toivottomalta, kunnes Arna-rouva jälleen tuli takaisin tuoden listan
muassaan:

"Isä merkitsee kymmenen kruunun edestä arpoja, minä viiden... ja sitten
saa Signe myöskin olla antelias. -- Minä otan puhuakseni ukko Schoulle
ja ehkäpä vielä muutamalle muulle, -- niin teillä on tuo summa!"

Neuloja-Maisa löi käsiään yhteen pitäen samalla kiinni lakanasta.

"Voi sitä Arna-rouvaa!" Hän itki ja nauroi samalla kertaa.

Oi, kuinka maailma kirkastuisi, -- -- siitä riittäisi Jensinen
tarpeisiin ja jäisi vielä muuhunkin! --

"Kuulkaa, Maisa, minun täytyi varta vasten tulla kertomaan muuatta
uutista, Jakob on nimitetty pataljoonanlääkäriksi."

"Todellako?" -- sanoi Maisa täynnä mielenkiintoa.

"Ja sitten saamme asua täällä kaupungissa."

"Kas vain! -- Ja sitten hän varmaankin saa univormun?"

"Tietysti; -- ja nyt me muutamme saman kadun varrelle asumaan, niin
että te saatte istua ja ommella sitten meilläkin, Maisa."

"Mutta valtioneuvoksetar Schou... mitäs hän sanoo, kun muutatte pois?"
-- kysyi Maisa varovaisesti. -- "Vai niin, -- täälläkös pikku poju
tepastelee isoisän luokse."

"Olen niin suunnattoman iloinen, Maisa, -- saan asua sopivan kaukana
appivanhuksistani, -- niin kilttejä kuin he ovatkin, niin he kuitenkin
ikäänkuin tahtoisivat vallita Jakobia -- luonnollisesti" --

Tämä oli hauskempaa kuin mitä Maisa oikein uskalsi sanoakaan, --
sillä hänhän tiesi niin hyvin, minkälaista Arna-rouvan elämä oli
appivanhusten luona; hän ei ollut niitä, jotka suvaitsivat toisten
tahdon olla määräävänä.

"Vai niin, vai niin -- tästähän tuli suuri elämänmuutos! -- Ja rouva on
jo ollut katselemassa asuntoa?"

"Olen, tänään."

"Kunhan siellä ei vain olisi hatarat akkunat, -- ne ovat niin
tavallisia näissä uusissa rakennuksissa. Mutta voihan vaatia
korjauksia, rouva Schou."

"Kas niin, hyvästi sitten, Maisa! -- pyytäkää nyt vain vähän
neilikkatippoja äidiltä."

"Voi, mutta ihan totta, luulenpa, että tuo ilkeä hammaskipu on mennyt
tiehensä. -- On hyvä, että se tulee ja menee." -- --

Hän saattoi hyvästi ottaa maustepussin pois, -- oli tarpeeksi, kun oli
huivi leuan ympäri. -- -- Oo, hän voi jättää senkin pois.

... Saattaa olla, että rouvasta ja valtioneuvoksesta on ikävää, --
istui hän ja tuumiskeli, -- kun poika ja lapsenlapset muuttavat pois --
kun he nyt olivat asuneet siellä yhdessä...

Hän muisti kyllä tuon vanhan historian, -- siitä, kuinka konsuli
Schousta tuli valtioneuvos eikä tukkukauppias Tranemista. Hiljaa,
hiljaa, parasta on, ettei se asia tullut julki ennenkuin taivaassa...

       *       *       *       *       *

Neuloja-Maisa oli myöskin päässyt tämän kalliin talven yli, -- vaikka
yleensä ihmisillä oli niin vähän rahaa nyt, -- ja vaikka nuo monet
konkurssit olivat herättäneet niin suurta kauhua kaupungissa.

Ja Maisalla oli kyllä ollut omat ajatuksensa, kun tuo mahtava, rikas
valimon Schlüsselburg löi rukkaset pöytään... hän, joka sai tuon
kauniin Lizzi Kalnaesin -- Maisa ompeli juuri portinvartia Evensenillä
kellarikerroksessa vinoon vastapäätä noina ratkaisevina päivinä, --
ja näki istuessaan kuinka hiljaista oli siellä, ikkunaverhot olivat
varovasti alaslaskettuina ikäänkuin olisi ollut sairaita talossa. Niin,
Lizzy-raukka, ei ollut hauskaa istua nyt tuon vanhan miehen luona,
jonka hän oli ottanut yksinomaan hänen rahojensa vuoksi -- nyt oli
mennyttä koko komeus...

Ehkäpä Maisa vielä joutuisi ompelemaan heille johonkin pikkuasuntoon,
-- neuloja-Maisa oli ennenkin nähnyt käyvän niin hullusti!

Hän oli kyllä saanut koetella joka kaupunginosaa, eikä kukaan olisi
voinut uskoa, miten erilaista voi olla. Monissa paikoin kyllä näki,
että ihmiset saattoivat tarkoittaa toistenkin parasta, -- kun vain
tulivat ajatelleeksi sitä. -- Mutta oli sellaisia, jotka tinkivät ja
laskivat killingin eron, niin että oli häpeä puhua siitä. Maisa oli
usein istunut sydän kurkussa ja arvaillut, kuinka monta äyriä hän saisi
mukaansa illalla; -- ja kuitenkin epäilivät he vielä, että hän veisi
kotiinsa kaikki, mitä vain saisi käsiinsä...

Maisalla oli tänään työtä kotona. Hän oli saanut ommellakseen
lihakaupan matami Hansenin puolikasvaneelle tyttärelle leningin, ja hän
oli oikein iloinen siitä, että oli tullut tuntemaan matamin; tämä oli
niin hyvä maksamaan ja muisti aina Maisan mennessä kotiin antaa hänelle
milloin luun, josta saattoi keittää lientä, milloin hakattua lihaa
lihapulliksi.

Niin, Jensine-raukka, hän tarvitsi kyllä sen, -- eihän hän useinkaan
saanut ruokaa, mikä olisi antanut voimia kasvavalle tytölle.

Maisa istui ja ompeli huoneessaan työväen asunnossa. Ikkunan ääressä
oleva pöytä, muutamat vanhat tuolit, joiden päällys oli jo kulunut,
mutta joiden luja puuosa oli puuseppä Dörumin työtä, muutamat hyllyt ja
pikkuesineet olivat ainoat, jotka olivat jäljellä siitä ajasta, jolloin
Maisa oli ollut naimisissa Ellingsenin kanssa, lukuunottamatta tuota
vanhaa, hänen omalta nuoruudenajaltaan polveutuvaa piironkia ja sänkyä
vaalenneine pumpulipeitteineen.

Oli myöhäinen iltapäivä; hän alkoi ihmetellä, paljonko kello oli ja
aukaisi ikkunan katsoakseen tulivatko lapset kansakoulusta; -- kellon
täytyi kohta jo olla kuuden vaiheilla, niin että Jensine pian tulisi
kotiin, -- musta lanka oli juuri loppunut...

Kas niin, tuossahan he jo olivat; koko joukko ryntäsi näkyviin, Jensine
myöskin pitäen toista pitkää tyttöä kädestä.

"Kiiruhda toki, Jensine!" huusi hän ja viittoi hänelle ikkunasta.

Hän meni tytärtään portaisiin vastaan palanen ruisleipää kädessä,
niin että tällä oli jotakin pureskeltavaa, kun juoksi portaita alas
ostamaan lankaa. Mutta Jensinen täytyisi joutua, -- ei pysähtyä siellä
alhaalla, niin että pääsisi hiukan auttamaan Maisaa; hän saisi ommella
hameenkaistoja; matami Hansenin piti saada leninki sunnuntaiksi...

Eikä kestänytkään monta minuuttia ennenkuin Jensine mustine hiuksineen
oli jälleen ovella.

"Mahtaakohan Jensenin muori tarvita hellaansa -- vai voisimmeko
ehkä keittää hiukan kahvia? -- -- -- Mutta enpä luule, että on enää
palaakaan sikuria" -- muisteli hän. "Saat mennä kuin vihuri jälleen
alas hakemaan sitä, Jensine." --

"Hella on vapaa", sanoi Jensenin matami ja avasi oven keittiöön; hänen
miehensä oli kaupunginlähetti eikä milloinkaan tullut kotiin ennenkuin
myöhällä.

Jensine tuli jälleen takaisin sikuritoppa kädessä.

"Saat nyt ryhtyä neulomaan, sill'aikaa kun minä keitän kahvia... Nuo
kappaleet yhteen, näetkös" --

Jensine istui Maisan paikalle tämän kiiruhtaessa keittiöön ja tehdessä
tulta.

"Kas niin, annahan minun katsoa", sanoi hän tullessaan jälleen sisään.
"Niin, enkös arvannut, että syövyttäisit liian paljon vinoksi leikattua
kappaletta -- -- On parasta, että ensin harsin sen sinulle, -- jottet
ompele sitä aivan hullusti."

Maisa istuutui jälleen tuolille ja alkoi harsia. "Minä kyllä ompelenkin
sen yhtä pian itse, -- sinä vain viivytät minua... Rakas muori Jensen,
minun täytyy pyytää teitä olemaan niin kiltti ja auttamaan minua;
panisitteko puita pesään, -- minulla on niin kiire, niin" --

Jensine oli istuutunut sängynlaidalle ja heilutti pitkiä jalkojaan,
sillaikaa kun äiti vähän väliä katsoi neuvottomana häneen...

Jensenin muori seisoi ja luki lehteä, joka juuri oli tullut; hän tutki
aina "Kadotettu"-osaston ja muuta sentapaista takasivulla.

"Minun mielestäni teidän pitäisi panna Jensine kauppias Faabergin
hienoon paitatehtaaseen", -- sanoi matami Jensen painokkaasti -- "sillä
eihän hän opi mitään täällä kotona tuolla tavoin!"

"Hänen täytyy ensin päästä ripille", arveli Maisa.

Niin... mitenkähän hän selviytyisi siihen saakka? Kyllä oli puuhaa
tarvittavien varojen hankkimisesta tuolle lapsiparalle, jos tahtoi
kasvattaa hänet kelvollisesti...

Oli alituista taistelua tuosta työnsaannistakin, josta kuitenkin piti
elää!... Kaikkialle oli ilmestynyt niin monta nuorta ja näppärää
ompelijaa, joitten kanssa piti kilpailla; -- ja, jollei hän olisi
ymmärtänyt niin erinomaisen hyvin, -- sen hän kyllä saattoi itse
sanoa, -- korjata ja kääntää vanhoja vaatteita ja tehdä palveluksia
vähävaraisille perheille, niin ei olisi paljoakaan jäänyt jäljelle
ruokaan ja asuntoon ja puihin hänelle ja Jensinelle -- ja sitäpaitsi
vielä kenkiin, eihän voinut kulkea ilman niitä kurassa.

Ei, -- onkos nyt kummempaa kuultu! --

-- "Käsi... käsi-ompelukoneita vähittäismaksulla!" luki Jensenin muori
hiukan vaivaloisesti. Ilmoituksen otsake oli siinä painettuna suurilla,
lihavilla kirjaimilla.

Maisan työ pysähtyi hetkeksi ja hän kuunteli tarkkaavaisena.

-- "Ensimäisenä maksueränä kolmasosa hinnasta."

-- Vai niin... hm, vai niin... -- Hän alkoi jälleen ommella --

"Tiedätkö, äiti, voisimme saada kuusitoista kruunua lipastostamme!"
puhkesi Jensine innokkaana sanomaan; hänkin huomasi, mitä tämä ilmoitus
merkitsi.

Maisa katsoi hätkähtäen ja epäilevänä suureen lipastoon, joka aina
oli seurannut häntä läpi elämän, -- ja josta hänelle oli ollut niin
paljon puuhaa, kun heidän piti muuttaa... Saattoiko se nyt ehkä hankkia
hänelle ompelukoneen? -- Kuusitoista kruunua...

"Äiti, meillä on tuskin mitään siinä", jatkoi Jensine -- "muuta kuin
jotain roskaa ja sitten kuppeja ja kangasta raskaassa alalaatikossa."

Maisan äiti oli kerran käyttänyt sitä laatikkoa Maisan sänkynä, oli
hän itse kertonut, -- ja Jensinekin oli pantu siihen -- -- Tuntui niin
kummalliselta, että senkin piti joutuman pois... Mutta sijaan saisi hän
käsiompelukoneen!

... "Ja sitten voisimme ottaa työtä kotiin, Jensine, sekä työväen
asunnoista täältä että muualtakin."

"Sepä muuttaisi elämämme kokonaan toisenlaiseksi... ajattele, että sitä
vain saisi vääntää kammesta, äiti!"

"Oh, eihän se yksistään riipu siitä, mutta --"

"Pitäisi vain saada hankituksi työtä tänne kotiin", -- arveli Jensine.

"Menen huomenna aikaisin aamulla Andersenille kuulemaan lipastosta.
Sillä, -- olisipa ompelukone huomenna talossa, niin -- -- eipä
olisikaan niin hirveätä kiirettä matami Hansenin leninkiä
ommeltaessa... Saat juosta alas, sinä Jensine, ostamaan hiukan hyvää
kahvileipää...

"Eikä sinunkaan tarvitsisi sitten minun mielestäni niin pian joutua
paitatehtaaseen", sanoi hän hänen jälkeensä ovessa.

... Jensine saisi kyllä kunnialla seista kirkon lattialla silloin...

Ja oikein hyvän koneen hän tahtoisi! -- Hän ymmärtäisi kyllä valita
ompelukoneen --

-- "Enkä minä antaisi sitä turmeltavaksi, ensin opettaisin sinulle,
miten sitä on käsiteltävä", -- kuului vielä tyttären tullessa takaisin
leivän hausta.

Käsiompelukone vähittäismaksulla... Sinun pitää pyytää lainaksi sitä
sanomalehteä...

Jensine istuutui piirongille ja nakutti kantapäillään sille iloiset
hyvästit. --

       *       *       *       *       *

Oli kuin suuri juhla ompelija-Maisalle, kun hän kerran keväällä sai
tulla jälleen Tranemeille ja istua palvelijainhuoneessa, auringon
paistaessa viistoon läpi ikkunan pesutelineelle, jossa olivat Marenin
kaikki pikkutavarat, peili y.m. aina palvelijoitten sänkyihin saakka.
Hän istui niin, että tunsi auringonsäteitten lämmittävän niskaansa ja
hartioitansa; koko huhtikuun oli vallalla oikeat leini-ilmat... ja
tuntui aivan siltä kuin virkoaisi hän eloon jälleen.

Pikku Jakoba Schou oli tullut vierailulle aamupäivällä. Hän kertoi
saaneensa luvan jäädä pois koulusta hirveän päänsäryn vuoksi. Mutta
Maisa ei sitä suurestikaan huomannut. Sillä Jakoba juoksi ympäriinsä ja
leikki nukellaan aivan sydämensä pohjasta. Nuken piti muuttaa hienoon
kaksikerroksiseen taloon, jonka hän oli rakentanut asettamalla kaksi
tuolia päälletysten -- -- Ja sitten piti Maisan ommella uusi takki
Rosalle...

Kyllä, kyllä Maisa ompelisi sen, kunhan hän vain saisi ensin parsituksi
uutimet, joitten piti joutua pesuun...

"Mutta mitäs ihmettä sinä oikein rakentelet sinne tuolin alle?"

"Siihen tulee kauppapuoti ja jonkun pitää vuokrata se, Rosa ja hänen
miehensä, joitten oma talo on, eivät voi antaa sen seista tyhjänä, sen
voit kai ymmärtää... ja jonkun täytyy aina asua alakerrassa, jotta
huoneet pysyvät lämpiminä."

"Mutta eikös olekin tytöntypykkä viisas, niin että -- -- --"

"Kuinka minä en sitä tietäisi, -- isähän on itse sanonut niin...
Hänellä on myöskin kotiompelija."

"Vai niin, -- missä sitten?" --

"Sinun minä annan olla kotiompelijana" --

"Vai niin, vai niin... niin, minähän voin ryhtyä siihenkin" --

"Sinun täytyy sanoa, milloin hän saa tulla antamaan mittaa itsestään ja
koettelemaan; -- minulla on myöskin metrinmitta, näetkös."

"Puhutko sinäkin nyt sentimetrimitasta... eikö olisi voitu pysyä
tuumissa."

Aurinko paistoi, kymmenvuotias Jakoba leikki, ja Maisa eli mukana
tuumissa ja leikissä, hänen piti esittää ompelijatarta Rosan
keittiökamarissa. Noilla kapeilla kasvoilla ja omituisessa ylähuulessa
oli tyytyväinen ja vilkastunut ilme, johon oli samalla kertaa
sekoittunut jotain uurastavaa ja huoletonta. Kulmakarvat olivat
tulleet suuremmiksi ja tiheämmiksi, ja niskatukka, jossa aina väliin
auringonsäteet välkkyivät, oli sangen harmahtavaa.

Jakoba oli pannut kuntoon koko kellarikerroksen, kun vanha seinäkello
herätti hänen huomionsa. Se surisi, mutta ei lyönyt ja näytti jo puolta
yhtätoista --

Maisa huomasi hänen olevan levottoman siitä, ettei takki tulisikaan
valmiiksi aamupäivällä; -- hän oli mennyt isoäidin luo; -- ja tuli
hetken perästä takaisin tuoden muassaan palasen vanhaa kukikkaista,
villaista kultakirjokangasta ja silkkivuoria.

"Tästä saat ommella takin Rosalle, Maisa; -- pyysin ensin täti
Raskilta, mutta hän on tänään niin kuuro, ettei hän ymmärrä mitään."

"Tuo tänne se; -- ja nukke myöskin. Se saa olla nyt kotiompelijan luona
sillaikaa kun sinä leikit."

Ompelija-Maisa jäi kuitenkin istumaan molemmat kädet sylissään, ja
kesti kauan ennenkuin hän alkoi --

Hän tuijotti kankaaseen... Kas, sehän kuului pariisilaistakkiin!...
Eikö hän tuntisi sitä... sitä, jota hän ompeli tuona iltana, -- nyt
siitä oli jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta... Tuona iltana, jolloin
hän vapisi ikäänkuin olisi henki ollut kysymyksessä, niin peloissaan
ja levottomana ja tuskissaan, kun rouva tuli kotiin... ja toivoi
välttävänsä tuomion, -- ja sitten kuitenkin -- hänen täytyi, hänen
täytyi ottaa Elling! -- -- -- Niin, miten hän ompeli ja mietti ja istui
ja laski minuutitkin takkia valmistaessaan, hän muisti tarkalleen tuon
viiston ompeleen ja kuinka hän luuli rouvan ehtivän tulla ennenkuin hän
pääsisi loppuun -- -- ja kukkaset villaisessa kirjokudoksessa, -- ne
ikäänkuin pyörivät hänen silmissään, niinkuin silloinkin... Ja sitten,
kun takki oli valmis ja hän taittoi kokoon sen Gretalle...

Noilla hiljaisilla, kalpeilla kasvoilla päilyvät silmät saivat
läpitunkevan ilmeen hänen istuessaan ja tuijottaessaan kankaaseen, ja
sydän löi haljetakseen... Joku toinenkin sai vastata joskus siitä, mitä
silloin tapahtui sekä Ellingille että hänelle --

"Mutta etkö alakaan leikata, Maisa?"

Maisa nousi ja otti sakset piirongilta. Hänen vartalonsa oli hoikka ja
hento, aivankuin vanhanpiian, ja hän ryhtyi heti ottamaan mittaa ja
leikkaamaan.

"Kas niin, nyt saat jälleen viedä pois nukkesi."

"Niin, mutta Rosan pitää saada tulla koettelemaan?"

"Luonnollisesti."

"Koska saan tulla?... Rosa kysyy", hän ojensi esiin nuken.

"Oh, -- neljänneksen yli yksitoista."

"Mutta et saa narrata minua."

"Enhän toki, minä olin kyllä täsmällinen, sen saa Rosa-rouva kyllä
nähdä."

Maisa istui ja ompeli Jakoban leikkiessä ja keskustellessa Rosan kanssa
vuokrasta, päivänsäteet lämmittivät lattiata aina seinäkellon jalkaan
saakka...

Siitäkin tuli todellinen pariisilaistakki, siitä pienestä, jota hän
nyt ompeli -- -- ja ajatukset kiitivät vähitellen tuosta yhtäkkiä
aukimenneestä haavasta erääseen, jonka elämänpolkua hän aina oli kaukaa
seurannut; -- monta vuotta oli tämä jo ollut lääkärinä Nordlandissa,
matkustellut ulkomailla tutkiakseen eräitä tauteja, joista hän sitten
oli kirjoittanut etevän teoksen. Nyt oli hänellä virka Bergenissä...

Ja viime kesänä, kun täällä oli suuri luonnontutkijain kokous ja suuria
juhlallisuuksia ja huvimatkoja tehtiin sekä maitse että meritse heidän
kunniakseen, -- silloin oli hän nähnyt niistä listoista, joita oli
Schoulla, hänenkin olevan heidän joukossaan...

Ja kun Tivolissa pantiin toimeen suuret juhlapäivälliset, niin oli
Maisa asettunut seisomaan portin luo tiheään ihmisjoukkoon, joka tahtoi
nähdä heidän tulonsa. Hän oli seisonut siellä jo ennen kello kolmea ja
oli tarttunut kädellään portinpylvääseen juuri kun he alkoivat tulla,
-- jotkut käsikädessä ja jutellen -- kevyihin päällystakkeihin puettu
juhlapukuinen yleisö, -- silloin tällöin saattoi kuulua joku sanakin
heidän puheestaan, -- toisilla oli päällystakit käsivarrella... Kuuli
sekä tanskaa että ruotsia ja muitakin kieliä, -- ja ympärilläseisovat
mainitsivat silloin tällöin jonkun nimen, kun joku oikein kuuluisa
vierasmaalainen kulki ohi... Mutta ei hän välittänyt katsoa niihin...
Kaupungin huomatuimmat lääkärit -- heidäthän kaikki tunsivat --
ohjasivat kukin jotain vierasmaalaista. --

Ja sitten -- niin, -- sitten tuli eräs heistä, lyhyenläntä professori
kulkien pienen, laihan, voimakkaan miehen vierellä, joka taivutti
viisaat, vilkkaat, leveäleukaiset kasvonsa varsin lähelle professoria
puhuessaan ja tehdessään kädenliikkeitä, ja silmät loistivat ja
välkehtivät silmälasien takaa. Hieno musta hattu oli reippaasti hiukan
viistossa, -- varmaankin siksi, että aurinko paistoi niin kuumasti, --
peittäen tumman, pehmeän tukan, jossa näkyi hiukan harmaata, -- hän
tunsi hyvin sen, vaikka aika olikin jättänyt siihen jälkiään, -- ja
tuon viisaan suun, joka hymyili...

Hän pysähtyi hiukan päällystakki käsivarrella, ja nuo harmaat silmät
suuntautuivat, juuri kun hänen piti mennä portista sisään, siihen
kohtaan, missä Maisa seisoi... Oli aika, jolloin he yhdessä menivät
sisään siitä portista!...

Maisasta näytti, että hänellä oli kolme ryppyä otsassa... Hän oli
silloin tehnyt työtä ja ponnistellut eteenpäin, ei ollut ihmekään, että
hän oli saanut ne...

Mutta Maisa oli niin iloinen voidessaan ajatella, ettei yksikään niistä
ollut kuitenkaan tullut siihen hänen vuoksensa... Hän oli ottanut
kotiopettajan paikan ja lähtenyt pois kaupungista heti kun Maisa
oli kirjoittanut ja kertonut hänelle kaikki, -- niin että Maisa ei
milloinkaan ollut saanut tietää, miten hän oli suhtautunut asiaan...

Mutta hän oli varmaan ollut Maisalle jotakin toista kuin Maisa hänelle
-- -- sen Maisa kyllä saattoi nähdä nyt.

Ajatellessaan, kuinka hän iltaisin kulki sinne kauas Grönlandsleeriin,
-- niin -- juuri tästä Tranemin portilta, -- -- monesti niin
levottomana ja nopeasti, että tuskin tunsi jalkojensa koskettavan
katukäytävää -- kaipasi hän Kielsbergiä! -- Ja kuinka hän alkoi
tarkastella tätä jo lihapuotien kohdalla -- -- ja kuinka autuaan
iloiseksi ja pelästyneeksi hän samalla tuli nähdessään hänet... Siitä
syttyi niin paljon, paljon ajatuksia -- ja oli niinkuin hän ei koskaan
oikein saattaisi vapautua niistä ajatuksista -- -- -- ei oikein
tahtonutkaan -- --

"Tiedätkö, mikä meidän palvelijain mielestä on kummallista, Maisa?...
He eivät voi käsittää, miksi ihmiset kutsuvat sinua Maisa Jonsiksi, kun
sinun nimesi kuitenkin on matami Ellingsen."

"Vai niin, -- minun luullakseni ei heillä ole mitään sen asian kanssa
tekemistä, -- -- -- leiki sinä vain nukellasi." -- --

"Niin, mutta sinähän olet ollut naimisissa erään suutarin kanssa?"

"Olen kyllä -- olenhan ollut naimisissakin, niin... kahdeksan pitkää
vuotta -- ja -- Jumala minua armahtakoon! -- raskasta se aika olikin",
sanoi Maisa puolittain itsekseen...

Hän ompeli jälleen kilpaa omien ajatustensa kanssa. Ne olivat niin
yht'äkkiä vallanneet hänen mielensä, nuo muistot -- ja saivat kulkea
latuaan...

Hän ompeli ja ompeli pariisilaistakkia ja nyt hänellä oli enää jäljellä
vain hihojen asettaminen ja kauluksen ompeleminen...

Auringonsäteet kohosivat seinäkellon yläpuolelle ja Jakoba leikki
nukellaan odotellessaan...

... Kuinka kaikki tämä päättyisi... Samalla tavoin kului elämä vuodet
ympäriinsä ikkunakomeroissa ja niin se varmaankin myös loppuisi -- tai
ehkäpä leini korjaisi hänet...

Varmaankin sen vuoksi, että tuo siunattu lämmin teki niin hyvää
selälle, -- ei hän tosiaankaan voinut nyt ajatella sellaista...

"Kas niin, Maisa! nyt on kello täsmälleen neljänneksen yli yksitoista,
-- nyt tulee Rosa kuulemaan, saako hän koetella takkiaan?"

Jakoba kävelytti Rosaa toisesta kerroksesta lattian poikki...

"Aivan varmaan, rouva Rosa, jos vain tahdotte olla niin hyvä" --

"Mitä arvelette? -- Luulisinpä sen istuvan -- -- sehän oli oikea
pariisilaiskuosinen takki!... Jos Rosa-rouva on kotona hetken perästä,
niin tuon sen kotiin, että pääsette aamupäivävierailullenne."

Ja niin sai Maisa vielä istua kotiompelijana Rosan
palvelijainhuoneessa...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maisa Jons" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.