Title: Jean-Christophe X - Uusi työpäivä
Author: Rolland, Romain
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe X - Uusi työpäivä" ***


JEAN-CHRISTOPHE X

Uusi työpäivä


Kirj.

ROMAIN ROLLAND


Jean-Christophen I-IV ja VI-X osat ovat Joel Lehtosen suomentamia,
V osa Huugo Jalkasen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



      Päättäessäni tämän teoksen omistan sen
      kaikille vapaille hengille, -- olkoot he mitä
      kansallisuutta hyvänsä, -- jotka kärsivät,
      taistelevat ja kerran voittavat.

                                       _R. R._



ALKUSANANEN JEAN-CHRISTOPHEN VIIMEISEEN OSAAN.


Olen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen
koettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa
raskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia
ponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan
alla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali,
estetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. -- Olen kuvannut, millaisia me
olimme.

Nykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä
jalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja
onnellisempia kuin me.

Minä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä
riisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja
ylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.

_Romain Rolland_.

Lokakuulla 1912.



    Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.

Elämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot.
Vuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat
muotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon
musiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa
silmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään
sinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin
pilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus
ajaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä
olet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat
omat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha,
tähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, --
hopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.

Musiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman
auringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka
on elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä
ihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu
rintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki,
neitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot,
sinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin
silmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat
vedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun
turvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat
yksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.

Oi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki,
joka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, -- sinä,
rakkauteni ja onneni, -- suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni
hunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin
käsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen
sinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen
hymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän
suonentykytyksiä.



ENSIMÄINEN OSA



Christophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta
tyhjenee elämän malja. Mutta _hänen_ elämänsä on muualla. Sillä ei
ole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava
musiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman
telmeelle.

Christophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa.
Ikä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen
sydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole
tinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys
ei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan
Pensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja
tunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä.
Christophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra
muuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on
kaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet
kiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä
huippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät,
on tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei
Christophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän
pyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja
taivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, -- niinkuin apostoli
Paavali Rafaelin taulussa, -- ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää
kiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.

Christophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja
kamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa
enemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta
toteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla.
Frescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja
tyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin
vallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota
Christophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien
harmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe
oli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle
aistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella.
Mutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin,
jotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin
perukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen
viimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa
perustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä
ymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus,
vastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään
autettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta
eristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman
jälkeen kehittynyt.

Sillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli
täydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai
vapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita
hänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi
Saksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä
esityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka
häntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista;
sitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan
kuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin
Saksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on
myöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt
sanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä.
Voittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä
valoa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa?
Siivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä,
häikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka
terveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan:
Mars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa
vavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän
alle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa
pois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä,
ja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo
piikkikypäräinen mies?

Joku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi
pilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois
kypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina
mielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut:
Sveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget
oli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja
etsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella.
Goethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa
kokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä
nyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt.
Sitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat "seitsemän kukkulan
kaupungista" paenneet. -- Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on
yhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma
ahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda "ikuisen kaupungin"
runollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien
henkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa
alastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten
viivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten
voimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut
matkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen
elämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä,
pikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat
hänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei
voinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän
löytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle
Palavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta
ja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet
elämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen
tarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa
taisteluunsa!

Asettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät,
jotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset
viat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon
vankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät
hyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee
ostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään
haaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy
karusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava
ulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään
taivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut,
chalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja
alituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja
siistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä
kirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden,
jossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten
miljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia
huvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.

Nämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina
he siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja
kansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen
kuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä
vielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina
oleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät
huomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa
harrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja
harrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat,
voisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä
tulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne
nukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja
unelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja
reipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä
traditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä
nuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden
karheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin
mustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on
kaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei
erota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa
samaa elämän kirjaa.

Christophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin
todella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin
pintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia
merkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta
europalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää
ystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen
muisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin
hidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti,
kalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe
ei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti
arpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti
parantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua
rakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin
tässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena
muukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla
paikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha
muuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli
ilmassa... "_Mein Reich ist in der Luft..._"



Oli kesäilta.

Christophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla
rinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa
tietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden
mäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen
kasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty.
Kummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne
olisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella
hohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara
pisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.

He näkivät toisensa yht'aikaa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen.
Nainen oli mustiin puettu, hän erottui selvästi taivaan kirkkaasta
taustasta; hänen takanaan juoksi kaksi lasta, pieni poika ja pikku
tyttö, noin kuuden tai kahdeksan vuoden ikäisiä, leikkien ja poimien
kukkasia. Muutaman askeleen päästä he tunsivat toisensa. Heidän
mielenliikutuksensa näkyi heidän silmistään; mutta he eivät ilmaisseet
sitä ainoallakaan voimakkaalla sanalla tai liikkeellä. Christophe
oli hyvin järkyttynyt; toinen... hänen huulensa vapisivat hiukan. He
pysähtyivät. Tuskin kuuluvasti lausuttiin:

-- Grazia!

-- Tekö täällä!

He antoivat toisilleen kättä, eivätkä puhuneet mitään. Ensin koetti
Grazia päästä hiljaisuudesta. Hän sanoi, missä hän asui ja kysyi,
missä Christophe. Jäykkiä ja hajamielisiä vastauksia, joita he tuskin
kuuntelivatkaan ja jotka he kuulivat vasta sitten, kun he olivat
jo toisistaan eronneet: niin olivat he nyt syventyneet katselemaan
toisiaan. Lapset olivat tulleet heidän luoksensa. Grazia käski heidän
tervehtiä Christophea. Christophella oli melkeinpä vihamielinen tunne
niitä kohtaan. Hän loi heihin kylmän silmäyksen, eikä virkkanut mitään;
hänen sielunsa oli pelkkää Graziaa, hän tahtoi ainoastaan tutkia hänen
kauniita, hiukan kärsiviä ja vanhentuneita kasvojaan, Grazia joutui
hänen tarkastelustaan hämilleen, ja sanoi:

-- Haluatteko tulla tänään?

Ja hän mainitsi hotellinsa nimen.

Christophe kysyi, missä hänen miehensä oli. Grazia näytti surupukuaan.
Christophe oli liian liikutettu voidakseen jatkaa. Hän erosi kömpelösti
Graziasta. Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta, tuli hän takaisin
lasten luo, jotka poimivat mansikoita, tempaisi ne rajusti syliinsä,
syleili niitä ja riensi sitten pois.

Illalla tuli Christophe hotelliin. Grazia istui lasikuistilla, ikkunan
vieressä. He asettuivat syrjäiseen paikkaan. Vähän väkeä; pari, kolme
vanhaa naista. Christophea suututti heidän läsnäolonsa. Grazia katseli
häntä. Christophe Graziaa, toistaen hänen nimeänsä aivan hiljaa.

-- Minä olen muuttunut paljon, vai mitä? sanoi Grazia.

Liikutus täytti Christophen sydämen.

-- Te olette kärsinyt, virkkoi hän.

-- Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan,
joihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.

He eivät keksineet enää sanoja.

-- Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa
puhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?

-- Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?

-- Minä en voi puhua vapaasti.

-- On parempi niin.

Christophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten
myöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia
ollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina
vaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään
hän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja
sitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä
tuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.

He kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun
vähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli
muutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe
aavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan
varsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa,
ensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun
itsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki,
että hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.

Kirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.

Grazia pyysi häntä tulemaan takaisin ylihuomenna. Christophe oli
suruissaan, että Grazia tahtoi tavata häntä vasta niin myöhään. Ja
onnen ja tuskan tunteet taistelivat hänen sydämessään.

Seuraavana päivänä pyysi Grazia kuitenkin kirjeellä Christophea
tulemaan jo silloin, keksien jonkin tekosyyn. Tuo arkipäiväinen ja
lyhyt kirje sai Christophen hurmauksiin. Grazia otti Christophen tällä
kertaa vastaan yksityishuoneistonsa salissa. Lapset olivat hänen
luonaan. Christophe katseli niitä vielä, hiukan ymmällään ja samalla
kovin hellästi. Hän huomasi, että pikku tyttö, -- vanhempi lapsista,
-- muistutti äitiään; hän ei tahtonut ajatella, ketä poika muistutti.
He juttelivat seudusta, ilmoista, kirjoista, joita oli levällään
pöydällä; -- mutta heidän silmistään puhuivat toiset asiat. Christophe
toivoi saavansa puhella Grazialle vielä läheisemmin. Mutta silloin tuli
sisään eräs hotellissa asuva Grazian ystävätär. Christophe näki, miten
rakastettavan kohteliaasti Grazia otti tuon vieraankin vastaan; hänen
käytöksessään tuota vierasta naista ja Christophea kohtaan ei tuntunut
olevan mitään eroa. Christophesta se oli tuskallista; mutta hän ei
ollut Grazialle suinkaan vihainen. Grazia esitteli, että he lähtisivät
kolmisin kävelemään; tuon kolmannen seura, vaikka hän olikin nuori ja
viehättävä, teki Christophen jääkylmäksi; ja hänen koko päivänsä meni
pilalle.

Christophe ei sitten nähnyt Graziaa ennenkuin kahden päivän kuluttua.
Ne kaksi päivää hän vain odotti ja odotti päästäkseen Grazian seuraan.
-- Tälläkään kertaa ei hänen onnistunut saada sen paremmin kuin ennen
puhella Grazian kanssa. Vaikka Grazia olikin häntä kohtaan hyvä, pysyi
hän aina hillittynä ja varovaisena. Ja Christophe lisäsi tietämättään
sitä varovaisuutta eräillä germaanilaismaisilla tunteenpurkauksillaan,
sillä ne saattoivat Grazian hämilleen ja tekivät hänen käytöksensä
vaistomaisesti torjuvaksi.

Christophe kirjoitti hänelle kirjeen, joka liikutti Graziaa. Christophe
sanoi siinä, että elämä oli niin lyhyt: heidän elämänsä oli niin
pitkälle kulunut! Ehkäpä heillä ei ollut enää runsaita aikoja nähdä
toisiaan: oli tuskallista ja melkein rikollista olla käyttämättä
hyväkseen näitä lyhyitä hetkiä, jolloin he voisivat puhella vapaasti
keskenään.

Grazia vastasi lyhyellä ja sydämellisellä kirjeellä: hän pyysi
anteeksi, että hän oli vastoin tahtoaankin ikäänkuin epäluuloinen;
se johtui siitä, että elämä oli tuottanut hänelle haavoja; siitä
arkuudestaan hän ei saattanut päästä; kaikki liian vilkkaat
tunteenilmaukset, vaikkapa ne olivatkin vakavia, loukkasivat,
pelästyttivät häntä. Mutta hän tunsi kyllä tämän uudestaan saadun
ystävyyden arvon; ja hän oli siitä yhtä onnellinen kuin Christophe. Hän
pyysi Christophea tulemaan luokseen päivälliselle sinä iltana.

Christophen sydämen täytti tulviva kiitollisuus. Hotellihuoneessaan
hän heittäysi sänkyynsä, painoi päänsä pieluksiin ja itki. Sillä
tavoin purkautui ilmi kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyys. Sillä
Olivier Jeanninin kuolemasta asti oli hän ollut aivan yksin. Tämä kirje
toi nyt ylösnousemuksen suloisen sanoman hänen hellyyttä janoavalle
sydämelleen. Hellyys!... Hän luuli saaneensa siitä jo iäksi luopua:
hänen oli täytynyt tottua olemaan sitä vailla. Nyt hän tunsi, kuinka
suuresti vailla hän sitä oli ja miten suuri kaipuu hänen rintaansa oli
keräytynyt: kaipuu saada rakastaa...

Suloinen ja pyhä tuo yhdessä vietetty ilta... Christophe ei voinut puhua
Grazialle muuta kuin aivan merkityksettömiä asioita, vaikka he olivatkin
päättäneet olla salaamatta mitään toisiltaan. Mutta kuinka paljon hyvää
hän puhuikaan sävelillä, kun Grazia pyysi katseellaan häntä asettumaan
pianon ääreen ja musiikilla puhumaan hänelle! Grazia hämmästyi, miten
nöyrä tämän miehen sydän nyt oli, miehen, jonka hän oli nähnyt ennen
niin ylpeänä ja kiivaana. Kun he erosivat, ilmaisi heidän kättensä
hiljainen puserrus, että he olivat löytäneet toisensa, eivätkä eroaisi
enää koskaan. -- Satoi, tuuli ei hengähtänytkään. Christophen sydän
lauloi onnesta.

Grazia ei voinut viipyä seudulla enää muuta kuin jonkun päivän;
hän ei lykännyt lähtöään yhtään tuntia myöhemmäksi eikä Christophe
uskaltanut häneltä sitä pyytää tai edes valittaa suruaan. Viimeisenä
päivänä kävelivät he kahdenkesken, lasten kanssa; kerran valtasi
Christophen sellainen rakkauden ja onnen tunne, että hän tahtoi lausua
sen Grazialle, mutta hiljaisella, hellällä liikkeellä Grazia keskeytti
hänen sanansa ja virkkoi hymyillen:

-- Vaiti! Tunnen, mitä voitte sanoa.

He istahtivat tien viereen sille paikalle, jossa he olivat täällä
toisensa ensi kertaa kohdanneet. Grazia katseli yhä hymyillen maisemaa,
joka avautui alhaalla heidän eteensä; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut
tuota maisemaa, tuota laaksoa. Christophe katseli hänen lempeitä
kasvojaan, joihin kärsimykset olivat jättäneet merkkinsä; sakeassa,
mustassa tukassa kiilsi jo kaikkialla valkeita hapsia. Hänen sydämeensä
syttyi jumaloitseva ja intohimoinen säälintunne tuota kärsinyttä
ihmistä kohtaan, tuota ruumisraukkaa kohtaan, johon sielulliset tuskat
olivat painaneet selvän leimansa. Sielu näkyi kaikkialta ajan iskemistä
haavoista. -- Ja Christophe pyysi hiljaisella ja vapisevalla äänellä
Grazialta suurinta lahjaa... yhtä hänen valkeista hapsistaan.



Grazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden
hän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe
oli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys
saattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää
enää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä.
Hän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän
kirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa
myöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei
ollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle
se tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei
myöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän
tunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua.
Christophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja
kuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen
uskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma.
Mutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!...

He olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa.
Jollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi
tuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli
tehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan
muuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet
ihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä
sellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista.
Italia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin
ne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat
kirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan
samaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija,
joka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain
vetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen
ja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten
sydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi
muuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana
ilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista
ajattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan... Ei, hänellä
ei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan
-- (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla
melodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) -- Mutta se kansa oli
kuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan
kulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla
silmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.

Hän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet
olivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen
elämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen.
Kolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut
pilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja,
märkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston
auringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään,
oli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua
luomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin
käytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien
aurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja
olemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet
jäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein,
yölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan
ilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten
jähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja
ummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään;
päinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa
puolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän
rakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!...

Kun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi
rautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja
läpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä
unta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä
päivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin
iloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut
sielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja
sydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä
kului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän
unohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden
näkemisestä.

Milanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden
verkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita,
laihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä
punaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset
alpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa,
reunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla
taivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka
alas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa
käänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin
farandolo-tanssi, -- Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja
oranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja
sen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon
supistetuin siivin...

Merenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken
matkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat
aiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä;
kaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli
ostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota
vastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja
käytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi
häntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin
tunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi,
nähdessään junan menevän ohitse: "Onnea matkalle!" Kuultavassa yössä,
hohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa
rannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi
kylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa.
Hän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla
nälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa... Valoa,
kaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu
meihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen
kautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, -- valo, sinä elämälle
leipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja
näkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten
hän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän
enää milloinkaan saata ilman sinua elää...

Viisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää:
silloin hän unohti -- ensi kertaa elämässään -- olevansa säveltäjä.
Hänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta
ja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja
millä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut
kansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee
luonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki
on musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella,
punainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella
kaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas.
Marmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien
muurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista
kirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista,
jotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja
kypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys
on aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin
kieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän
uuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko
ahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään
harmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama
luonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei
ollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti
kiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman
hyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja
väsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän
eli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan
ilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän
täällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla
oli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen
venetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; -- ainoalle
pöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja
jonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina
kuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; --
ravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa
ja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; --
sekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin
maantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa
appelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat
velttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat
nenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja,
laiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen
hyräilevänsä _Cavalleria rusticanaa_. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli
täydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa...

Kunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko
sen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava
ja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat
ystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi,
öljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä
harjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava,
oranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä,
ja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili
Christophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta
maasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.

Silloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt
välimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot,
muinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei
hän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se
vähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit,
neliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua
siihen enempää.

Kohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä:

-- Mitä kautta te tulitte? Poikkesitteko Milanoon, Firenzeen?

-- En, vastasi Christophe; mitä sinne?

Grazia nauroi:

-- Sepä kysymys! Ja mitä arvelette Roomasta?

-- En mitään, sanoi Christophe; minä en ole nähnyt mitään.

-- Mitä te puhutte?

-- En mitään. En yhtään muistomerkkiä. Hotellista päästyäni tulin
suoraan teidän luoksenne.

-- Roomaa nähdäkseen ei tarvitse käydä kuin kymmenen askelta...
Katsokaapa tuota kiviseinää tuossa vastapäätä... Sen valaistus on
jotain.

-- Minä en näe muuta kuin teidät, vastasi Christophe.

-- Te olette barbaari, näette ainoastaan oman aatteenne. Ja milloin
lähditte Sveitsistä?

-- Noin viikko sitten.

-- Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?

-- En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle,
sattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon
ajan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en
tiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että
se oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki...

-- Kiitos, virkkoi Grazia.

(Christophe ei kuunnellut.)

-- ... Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä
ennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.

-- Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin.
Te olette muuttunut viime näkemästä.

Christophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan
toisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia
olisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe
näki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten
aikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen
katseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon
paisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun
olennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia
muistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä
Pyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe
oli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden
jälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian
madonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:

_Color verus, corpus solidum et succi plenum._

Hänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen
ruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki.
Grazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu,
liikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota
Pohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli
hän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki
hänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin
paljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti
ihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen.
Ikä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle
suojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja
hänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan,
selvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea
tukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan
raukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän
itsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut
minkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää
suloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.



Grazia otti mielellään vastaan vieraita, -- vieläpä juuri heitä
valikoimatta, -- ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun
nuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin
ja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin
kuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon,
hyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja
Ranskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka
oli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten
kanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi;
siellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä
ja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot.
Kukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä,
juutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta
kaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten
rosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen
ylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama,
vaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät
kaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin
hekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian
tasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista,
jotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman
paletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.

Christophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili
sitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin
henkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein
olivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä
alamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni
aivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä,
joka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla
häijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä,
pirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa
skeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta.
Eikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa
ainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee
ja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien
"kaporalismia". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen
inhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio
Emilianuksen ystävät...

    Homo sum...

Kaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla
piili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus.
Mutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden
lauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen
hermostuneisuus, -- lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen
toiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä.
Ne osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa
varjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla,
hyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen
välittämättömänä.

Kenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He
sekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin
epävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita,
kauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot
piirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka
rakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja
maalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata,
musiikkia... He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan
erikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään
mitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta
sillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja
laiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän
keskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen,
mukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset
ajatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan
rauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä,
vaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi
rajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä
ja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan
vanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa
ja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin
korkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He
olivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa
taikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän
rakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He
eivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: "_Primum
vivere_...", vaan mieluumminkin: "_Dapprima, quieto vivere_."

_Quieto vivere_: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä
tarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan
ohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra,
jonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja
kuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen
tarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa
kunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa
erään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo _quieto vivere_. Nämä
ihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä,
ikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin
tuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä
oikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä:
silloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja,
purkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät
nyt _opera buffaa_. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi
ylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista
kiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia
vakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä
niinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa
kärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät
välinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla
horteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi
hullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille
ominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, -- ikäänkuin
halkeamia, joita näkee _Campagna romanan_, Rooman ympäristön, kamarassa.

Näiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon
mieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa
nukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä
tuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia
viisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä
kiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle
kuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti
matkustaa pois koko kaupungista.



Hän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa
italialaisen ympäristön lumoa.

Nyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli
Roomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat
puutarhat, _Campagna_, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin
kultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan
salaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan
mennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli
halveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen,
jos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin
kävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin
sitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain
luhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini,
ilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä _Campagnalla_, pitkin
ruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi
lähtenyt jokena virtaamaan, -- ja vesijohtojen raunioiden juurella,
noiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia
pilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja
pitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja,
helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä,
suoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden
jalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla
kaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti
aaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät
vanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla
kuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien...
Aivan hiljaista... Aurinko kuin tulta... Tuuli leyhyi yli Campagnan...
Jonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien
ympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän
tykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe,
jonka päätä auringonpaiste (ja joskus _Castelli_-viinikin) huumasi,
istui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän
hymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa
joi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. -- Aina yön pimenemiseen. --
Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän
pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon...
Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta
kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi
kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!

Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa
tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se
liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri
se sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa.
Se valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret
miehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä),
kaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, --
vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä
ja uskojensa puolesta erilaisia, -- he kaikki palvelivat kilvan tätä
uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät
merkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli "ajatella rohkeasti".
Olla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat
rajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen,
sen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan,
koko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä
nuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen
ajattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät,
kuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka
arkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä
kaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta,
joka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan
hengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan
ja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää
älyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he
uhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle,
jota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja
kaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat
sitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja
vastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon
ja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen
tapaan:

_"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään
kaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä
olen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa
elämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä
ei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista.
Harjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee
ennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota
vastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin
sen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää
häilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne.
En puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on
yläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin
suussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin
ihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten
olette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii
totuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan
mies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja
tahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki
työskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät
totuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi
itse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet
totuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen
kyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi.
-- Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat
niihin, joissa sinä vallitset!..."_

Kun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin
kaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja
hän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen
sattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan
vastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he
kuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen
yhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat
Christophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo
Olivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen
ystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita
Parisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt
italiankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat
heille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.

Myöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa
oli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita
arvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he
eivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he
olivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät
he etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän
kansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä
saaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet.
He olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina,
liian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun
he olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi
ei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat
unelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä,
rotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai
ei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on _terza
Roma_. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut
sangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset
lahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa
ja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky
puhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä
on esimerkkinä italialaisten _Risorgimento_. -- Tällainen myrsky alkoi
nyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret
natsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai
idealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan
muuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman
kuningattaren, kansalaisia.

Ensin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa
ja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle
vastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä
heille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä
paljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut
sen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän
kuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen
tylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja
narrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja
huopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien
välillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai
toiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät
autodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut
elämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä
höylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään
noiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan
liioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön
silmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat
pohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat,
että heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin
välinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet
aatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa
nukkuvan tarmon heräämään.

Heitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet
hankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti
puhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet
Grazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin
yhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa
kannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta
vastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia
tuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa
sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet
loukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan
aatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska
he olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä
kypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä
suvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat
aina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti
intellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille
ajatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä
raakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen
syntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat
jääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten
kykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia.
Aivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan
vasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä
ainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.

Christophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle
rehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo,
joiden ohjeena oli kultainen keskitie, _via di mezzo_: ainainen pelko
häpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai
toiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä
viimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se
ainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät,
oli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian
luokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan
heidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia
kuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin
hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin
elämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo
omalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että
hän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät
näyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi
vielä sitä rauhaa vastaan?... Ah, se johtui siitä, että hän olisi
rakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei
voinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että
hänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.



Grazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina
sanoi hän hänelle eräänä päivänä:

-- Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen?
Älkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin
muutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan,
että se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus
teatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä
kirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja
huvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.

-- Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?

-- Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää
liikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu
tekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan
kohtalaisen hyvien... (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään;
tiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan
heiltä apua saisi...) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos
tapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette
minulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin
keskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja
mikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.

-- Minä tahtoisin kaiken, sanoi Christophe jurottelevasti.

Hän tunsi kuitenkin hyvin, että Grazian puhe oli vilpitöntä. Ja hän
oli niin varma Graziasta, että kysyi häneltä eräänä päivänä, kauan
epäröityään:

-- Ettekö te milloinkaan sitten tahtoisi...?

-- Mitä?

-- Olla minun.

Christophe oikaisi:

-- ... että olisin teidän?

Grazia hymyili:

-- Mutta olettehan minun, ystäväni.

-- Te tiedätte hyvin mitä tarkoitan.

Grazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea
kädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:

-- En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.

Christophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.

-- Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te
ottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan
vilpittömästi, hyvinä ystävinä.

-- Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?

-- Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?...
Muistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin
kauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä
tunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt
ajattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet
ystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen
elämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu...

-- Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin
silloin.

-- Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.

-- Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!

-- Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas,
minä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole
kylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut
ympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on
hiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta
kuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset
ovat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.

-- Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin
kauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun
sulautumisen yhdeksi!

-- Kauniina... unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä
enemmän kuin kukaan muu.

-- Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä,
lapsia?... Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin
paljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?

-- En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka
ei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille
uskollinen eikä ymmärtäisi teitä.

-- Kuinka olette paha!... Mutta te teette väärin kun laskette sellaista
leikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.

-- Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?

-- Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka
saatoitte sanoa niin?

-- Mitä minä siis sanoin?

-- Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella
vaimon hakemista minulle?

-- Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin
onnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.

-- No, jos se on totta, niin...

-- Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän
onnettomuutenne.

-- Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen.
Mutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte
onnettomaksi minun kanssani?

-- Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä
liiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi... Ja
sitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua
aivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut
filosofi... Mutta suoraan sanoen, -- (tehän tahdotte minulta suoruutta,
eikö niin? Ette siitä minulle suutu?) -- no niin, minä tiedän jo omat
heikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä,
etten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en
tahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä
en tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.

Christophe sanoi suruisesti:

-- Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle
makeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat
teistä inhoittavia.

-- Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette
hyvä ja minulle rakas ihminen.

-- Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?

-- Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista,
persoonallista luonnetta.

-- Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.

-- Ja sen tähden minäkin teitä. Mutta juuri siksi joutuisimmekin
ristiriitaan.

-- Emme joutuisi.

-- Joutuisimme. Tahi minä, koska tiedän, että te olette enemmän
kuin minä, soimaisin itseäni siitä, että häiritsisin teitä pienellä
luonteellani; ja silloin minä tukehduttaisin luonnettani, olisin vaiti
ja kärsisin.

Vedet tulivat Christophen silmiin.

-- Oh, sitä minä en tahdo! En mitenkään! Mieluummin kaikki
onnettomuudet kuin että te saisitte kärsiä minun tähteni, kun syy olisi
minussa.

-- Ystäväni, älkää olko pahoillanne. Te tiedätte, että minä puhun näin
ehkä ainoastaan mielistelläkseni itseäni... Ehkä en olisikaan niin
hyvä, että uhrautuisin tähtenne.

-- No, se olisikin paikallaan.

-- Mutta silloin minä uhraisin teidät, ja se jälleen kiduttaisi
minua... Näette nyt, että pulma on ratkaisematon niin puolelta kuin
toiselta. Olkaamme edelleen niinkuin nyt olemme. Onko mitään parempaa
kuin tämä meidän ystävyytemme? Christophe pudisti päätään, hiukan
katkerasti hymyillen:

-- Niin, kaikki vie lopultakin siihen, että te ette rakasta minua
tarpeeksi.

Grazia hymyili niinikään, lempeästi, hiukan alakuloisesti. Hän sanoi
huokaisten:

-- Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori,
ystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin
voimakas kuin te... Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta
kuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.

-- Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!

-- Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin,
kenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan
nuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran.
Minä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin
oli hyvä aika, muka... olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää
tarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä.
En olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun.
Ah, ennen, silloin!... Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut
minulle merkin!...

-- No niin, niin, puhukaa...

-- Ei, eihän se hyödytä...

-- Siis ennen muinoin, jos olisin... Oh, hyvä Jumala!

-- Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.

-- Minä ymmärsin. Te olette julma.

-- No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.

-- Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.

-- Christophe-parka! En saa puhua hänelle mitään, kaikki koskee häneen.
En puhu siis enää mitään.

-- Ei, ei! Puhukaa vain... Sanokaa nyt jotain.

-- Mitä?

-- Jotain hyvää. Grazia nauroi.

-- Älkää naurako! huudahti Christophe.

-- Ja te: älkää surko.

-- Kuinka minä en mielestänne surisi?

-- Siihen ei teillä ole syytä, sen vakuutan.

-- Minkä tähden ei?

-- Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.

-- Onko se totta?

-- Ettekö te usko, kun sen teille sanon?

-- Sanokaa se vielä.

-- Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä
tyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?

-- Täytynee kai!

-- Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen,
että rakastan teitä enemmän kuin te minua.

-- Ah, jospa olisi niin!

Christophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla,
että Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt
yhä:

-- Sanokaa se nyt!...

Grazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä
kasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan
odottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian
syliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän
katsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: "Vaiti!" -- ja katosi.



Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle
rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi.
Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus
ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle
koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä
ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei
ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia
myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa
vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun
hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan
kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa
tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen
ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä
yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.

Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu
mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy;
sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen.
-- Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään
liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen
liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut
välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut
yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään
mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä
kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään
itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin
suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.

Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa
elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se
kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä
asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin
ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja
laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea
uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin.
Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä
tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan,
ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana.
Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa
tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen,
jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.

Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli
Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi
yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi
vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän.
Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin
älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle
vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä
kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan:
ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka
kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen
muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.

Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen
vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores
nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten
ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat
mantelipuut. Heränneellä _Campagnalla_ alkoivat ruohikot lainehtia
ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat
puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin
putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset
kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli
lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.

He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta
uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet,
tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli
kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin
mikä Diana-jumalatar. -- Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin
ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat
Rooman loistavan _settecenton_ jätteitä siitä haaksirikosta, johon
se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai
heidän ihailuaan _Villa Mattei_, tuo antiikin Rooman etuvarustus,
jonka juurella aution _Campagnan_ viimeiset aallot raukeavat. He
kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten
sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi
paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi
muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän
surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä.
Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon,
valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha.
Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta
kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse
avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään,
taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään
surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki
yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin... Grazia kertoi
myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta
kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui
Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen
silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne
muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän
mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka
nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne
mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien
lomista.

Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen
sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille
taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä
samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden
marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista
kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut
suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät,
naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty
kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen
silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit
eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän
ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita
madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia,
teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä
niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien
jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt
oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi
salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen
halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti
puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen
nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista
ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja
metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja
hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta,
jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin
sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen
kaiun.

Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään
Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen
hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien
muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin,
joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja
epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen
valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan
myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa
mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä
murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja
ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja _Stanzat_
täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa
kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten
ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain,
puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta.
Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista.
Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta,
rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa
hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä
ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi
hillitsee kuin Auringon hevoset...

Ja Christophe mietti mielessään:

-- "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha,
niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät
ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että
hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian
tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja
Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?...
Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä
ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka
kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu
liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja
nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus,
joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet
titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta,
ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä..."

Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha
kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa,
itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden
puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä
että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman
kuningasta. -- Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas...

Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa.
Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään,
jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä
menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa
vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen
raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat,
toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan.
_Campagnan_ kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen
eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden
herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.



Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne
johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi
Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua
siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian
kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia
oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.

Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi
Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä
suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä
näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.

Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon.
Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe
otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä
vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat
vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta
rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle,
mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia
tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän
toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi
hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin
aivan kuin lämpöisen _sciroccon_ petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen
tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta
eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli
tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin.
Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen
saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy
kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea
sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään
liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille,
joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri,
joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän
tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta...
(uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut
pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti
kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti:
liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä
elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi
Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä,
että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin
ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka
hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia
ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta
ainoastaan Christophen edusta.

Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen
aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen
ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua
ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt
paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin
kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka
kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut
mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi
tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta
niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli
tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian
mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden
oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä?
Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille
kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan.
Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!...
Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin,
joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua... -- Christophe olisi
sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut
tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa
Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista
rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka
he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään
oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli
järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat
Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet
häntä perheensä jäseneksi. -- Mitä Christophen nyt oli tehtävä?
Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä
sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan
olleet varmoja!...

Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies
tarvitsee musiikkia, -- hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy
saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa
henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä
syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys
on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole
voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka
se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja
saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! -- Italia ei
Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se
oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden
liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat
keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on
elettävä siellä.

Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut
vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia
tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen
nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin
siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin
sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa
Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. --
Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli
kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä
maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa.
Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.

Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava
häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi.
Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän
oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin
Christophen etua, -- vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia
ajattelisi sitä.

Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa
silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo:
"_Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa
siihen suostuu_."



TOINEN OSA



Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän
tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän
ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei
häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut
vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset
päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja,
jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus
oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän
tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen
ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä
olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?... Tällaista uutta surua
vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa
oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut
(ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) -- erään hotellin, joka oli
mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten
ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa
orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän
kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi
nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä
hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo
etukäteen:

"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki..."

Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa
niinkuin politiikassakin. Sama _Markkinatori_ siellä edelleen
kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen
aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä
muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla
tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret
olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin
taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta
oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.

Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut...

       *       *       *       *       *

"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut
minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui
minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa.
Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa
julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki
ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet.
Filomela -- (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja
minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa
näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) -- Filomela on
toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt
Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut
virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen
pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat
joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit,
jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan
nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin
valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He
ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. -- Sitäpaitsi
olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken
rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä
kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen
kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset
piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan.
Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.

"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä.
Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa
entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen
kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa
sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset
minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä
kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä,
jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua
nykyään ylistelevät... Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua.
Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin
saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen
ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten
joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni.
On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa
meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos
tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia
työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. -- Nyt se on tehty,
nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä
ja näen.

"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan!
Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen... Mutta
nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä
minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan
saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli
silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat
hävittäneet kaikki... Sellaista repijäin rotua he ovat.' -- Eipäs:
he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan
raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista.
Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä...

    "_Wenn ein Ding geschehen,
    Selbst die Narren es verstehen..._"

[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]

"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen
epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka
töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät.
Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään
huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä
omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä
töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on
elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei
enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat
sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat;
ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy
uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus
ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia
mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän
anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa
heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin
preussilainen sapelivalta.

"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa,
jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää
kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat
tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten,
toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset
ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä
nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja
kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan
läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot.
Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään
eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut
syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita
aitokeskiaikaisia sieluja.

"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen
käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan:
olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän
asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten
hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi
keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen
kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi
huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat
auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet
minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin
lauselmat ovat teidän _cinquecentistienne_ jälkeläisiä.

"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut
vanhoja _Markkinatorin_ aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin
herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan
muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää
olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä,
sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit
olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin
oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan
että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa.
Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet
termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin
voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä,
nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna,
joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He
kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen
jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset
hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat
kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden
elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien
itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa
he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia,
yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä
vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien
hölmöt hommat.

"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet.
Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka
haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.

"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä
ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun
oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on
rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin
jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä
tehnyt? Se on surkea lahja... Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan
lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä
näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia
nurmikenttiä... (Oletteko ollut Villa Doriassa?)... Ja nyt ovat
jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne
nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette
lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista
huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne
silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette
kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne
tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista
haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä
puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin
seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen
oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne
kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te
ette ole vain niitä kuulevinanne...

"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään
kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin
ovat annetut? -- Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen.
He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!...

                                                _Christophe_."

       *       *       *       *       *

"Tyyni sulotar" vastasi:

"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku
nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä
tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä,
ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi,
että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän.
Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin,
että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin
silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä
kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään
ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän
keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten
hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja
kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin
Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen
kanssa.'

"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä
silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että
olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta.
Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden
pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten
pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa.
Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan
masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti
pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.

"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi,
ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri _ingannatore_!
Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt,
mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten -- (miksi ette käy häntä
katsomassa?) -- täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia
sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään
menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko
niin irtaantunut kaikesta?... Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki,
että se ilahduttaa teitä... Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin
siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että
valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se
ei saa olla... On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan.
Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne
niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat
heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta
minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen
kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään
menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan
muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan,
ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti
olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun
ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko.
Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää
enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä.
Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja
niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. _Sempre
avanti, Savoia_!... Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla
takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te
Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä
en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on
luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että
te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia,
jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin
tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa
nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille
olleet. -- Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon
vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista,
minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.

"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa.
Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin
Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille
kovin vihoissaan. -- 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme
heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän
ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu
se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi...'
Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö...

"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle
närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään
ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan
musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.)
Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla
Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty
rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta.
Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.

                                        _Ystävättärenne G_."

       *       *       *       *       *

-- "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä
lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte
mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä
voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta
pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette.
Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he
ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä
pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he
olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he
pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään?
Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei
hän häntä ymmärrä...

"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan
eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole
tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en
katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta
kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä
puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät
kammitsoinut, -- onnettomuudeksi sekä heille että meille, -- tuntuu
minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä
oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä
välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen
saavutuksia ja arvoasteita, -- tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden
he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman
maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia...

"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta
edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä
huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten
naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia,
inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät
ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka,
mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus;
sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka
tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä
vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena.
Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan
aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista
näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän
ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku
yrittäjiä!... Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat
tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju
aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan
ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se
on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen
kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan
eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin
kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä
perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden
naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.

"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne
Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon
naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että
käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan,
jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään
minua eräässä orkesteriharjoituksessa -- (koetettiin kuudetta
sinfoniaani). -- Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla,
ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä
rakastan tällaista musiikkia!...'

"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä
aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen
nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet,
poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne
muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan.
Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin
pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko
maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä;
he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina
liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän
suustaan ei lähde muita sanoja kuin _Racing, Rowing, Rugby, Derby_.
Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! _Pelléas_-aika naisilta on
mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella,
ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa
paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat
hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi.
Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä.
Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee
kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta
hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue
mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut
armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset
ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille
turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, _nargileen_ huumausta.
Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja
sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten
joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit,
sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan
kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin
antikviteetteja, _Orpheusta, Tristania_, 'Passionia', ja voimistelua.
Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.

"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen:
estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän
on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa
kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta
hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät
hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla
on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän
ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään,
aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa
'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin,
että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain
keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän
ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa,
valitsee hän Akatemiaan jäseniä. -- Hän on nyt suvainnut vaatia minua
suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia.
Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen,
tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun... Minä kostan hänelle
puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja
hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen...'
Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei
myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa,
ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. -- Olen käynyt kaksi kertaa
hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että
olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä
lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran,
kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin
unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon
pyrypilveen... Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan
mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa
näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat
keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät
erinomaisesti yhdessä.

"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini
yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan,
että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä
reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se
jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on
ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole
aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen
välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen
halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan
ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä
minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. -- Sitä odotellessani
katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani
on... (voitteko arvata?)... ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota
somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan
kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät
silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin.
Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa,
minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen
vakuutan teille.

"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita
teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni,
enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan
sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä
kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia
mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin
päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin,
kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen
haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin
kadotukseen tuomittu... Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni
kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen
itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä
me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole
niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka
vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette
minun kertoa tässä teille erään esimerkin.

"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa
kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella
tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä
piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin
kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään _Medicien_
kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle
hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa,
täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa
haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista.
Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä
muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä
tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika,
ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä
tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin
kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti
pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän
karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa,
käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän
laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut.
Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen
suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut
hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja
lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin
joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt
uuden nuottienmerkitsemistavan -- (jälleen monien entisten lisäksi!);
sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä
myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat,
laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan
nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä
ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä
on neroutta...' -- Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen
sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa
maaseutukaupungissa... Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta
rakkautta kuin hyväkin.

"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten
mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen
järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan
salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen
kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli
turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut
ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut.
Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin
kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko
heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa
vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista
sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut
omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle
vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton
sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai
hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan
sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja
perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää.
Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta
niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa
tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä
jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia
olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja
mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan
temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko
nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan:
naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että
nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään
tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa
ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta
tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.

"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä
nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta
hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana
vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi,
ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa
oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin
hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut
esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että
tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen
lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä
mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi
luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia
hyllyvällä suolla... Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli
selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia,
lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä
intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun
hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän
rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni
nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä... Perinpohjin
kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia
nurkkapyhimyskuntia kohtaan, -- (joskaan hän ei voi estää itseään,
enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on
tuota siunattua menestystä)...

"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen
poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä,
niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen
kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt;
vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt
musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen
keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin
huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää
toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon
lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi
se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon
rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja
antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät
he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin
rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu,
kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän
elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä;
heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota
saavutettavan...

"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen
raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen
minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä
piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat
toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin
välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta.
Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä
tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten
pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen
Jumalan, joka on minua auttanut?...' Tällaiset ajatukset tekevät
ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat
taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei
välimatka ole suuri...

"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta:
taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän
voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi
vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka
minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta
ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille,
kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani
on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te
tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi... (en mieli valehdella)... se alkaa
huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä
tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.

                                               _Christophe_."

       *       *       *       *       *

Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi
sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja
tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai
tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle
kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina
ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä
asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle
kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.

Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä
ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli.
Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain
tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut
sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa
olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet
kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän
oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän
rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä
sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla
ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden
oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan
hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat
välittömämmiksi.

Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen
mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu.
Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten
muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan
erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut
kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti
hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva,
että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset,
rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä
kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät
varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku,
laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen
vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin
pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla
että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä
häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli
epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen
yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa
ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö,
kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi
sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän
onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän,
vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden
kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys,
kulttuuri- ja taideylpeys, -- kaikki ne kelpasivat sille, kunhan
ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi
ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä
polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui
sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken
väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa
välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä
oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä.
Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he
huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni
puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.

Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi
maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon
tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan
määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut
maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön
säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä,
raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän
oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri
nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän
tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen
menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin
oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, -- tuo pieni
gallialainen kukko, -- ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja
pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen
laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä
kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja
onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.



Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän
ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin
lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen
mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän
erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän
kasvot... Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei
voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä
lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä
henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja
sitten eläneet miljoonat sielut, -- nuo jättiläismäiset puut, joiden
lehtiä ja hedelmiä me olemme, -- Maan henget. Sivuilta selkenivät
Emon yli-inhimilliset kasvot, -- hänen, joka oli meitä ennen, joka
säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna
vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset
rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista
taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän
kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama
kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.

Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen
europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki
hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, -- (se oli siro neitsyt,
Pallas-Athenen kilpeä kantava, -- jumalatar, jonka sinisten silmien
katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka,
vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin
ryntäävät barbaarit maahan) -- kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta
katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin
rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli
näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä
saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään
tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen
kuolemaansa...

Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan
luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta,
kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein
pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon
osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla
lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan
malttanut hetkeäkään odottaa.

Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita
ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota
hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei
mitenkään kaunis, -- hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri
samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, -- kysyi, mitä hän
tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän
oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä.
Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka
oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään.
Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään
sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe
tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli
melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli
ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman
ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa
kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös
ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu
loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi
kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva
ääni: Christophe tunsi heti paikalla... Emmanuelin! Sen sairaan pikku
työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää... Myöskin Emmanuel
kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.

He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä
Olivier Jeanninin... He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä.
Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden
päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli
tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä
syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. --
Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen
huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier...", niin
voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.

Emmanuel kysyi:

-- Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte
löytää minut?

Christophe vastasi:

-- Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin _hänen_
äänensä.

-- Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä
nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.

(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)

Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:

-- Hän piti teistä enemmän kuin minusta.

Christophe hymyili:

-- Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi;
hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.

Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan
traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti
Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.

He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja
viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos
jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana,
kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain
kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä...
Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen
yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita
tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli
joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja
lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut
ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla
terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se
ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun,
jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut
hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä
kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle,
opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi
oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko
sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja,
saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon
ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen
kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier
Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut
auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se
säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli
lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä
lamppuun.

Emmanuel sanoi:

-- Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti
pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen
valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.

Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier
oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi:
ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin
syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden
kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli
kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen
rotunsa epopeiaa.

Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon
omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan
kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea
ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja
hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko
gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen,
tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan
miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin
temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta.
Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt
ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten
kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin
aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja
niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen
kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa
ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin,
tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan.
Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille
sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus
Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi
uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi
sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella
uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön.
Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu.
Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko
nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia
kohtaloita...

Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen
kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli
kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen
vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä,
jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että
tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun,
toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan
hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti
ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut
tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki
intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan
asketismiin.

Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua
että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa
ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi
oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava,
näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin
enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä.
Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä
luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi
loukanneensa Emmanuelia.

Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan.
Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen
käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti
ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että
Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.

Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli
häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen
seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin
ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina:
aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään
vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä
orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska
Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle
nimen "hölmö". -- Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun
näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi
mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen
tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan
Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille
soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin
erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä
Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille,
jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja
lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja
ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he
ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat
ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita
hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.

Christophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei
saanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut
ensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan
hänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus
ainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu
vallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran
hänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen
entusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi
silloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten
hän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi
ja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään
vihamies.

Monenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä
vähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja
täydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa
ja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa
omalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat
keskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli
voimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää
kokonaisuutta ikeensä alle, -- (olihan hän alkohoolin turmeleman isän
ja prostitueeratun naisen poika); -- hillitön mielikuvitus, joka
nousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä
suunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, -- eikä koskaan voinut
arvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti --; sankarillinen
idealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina
levottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä
syvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan
katsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen
elinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa
kohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi,
ja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä.
Mutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään
ollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa
sekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.

Emmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa,
joka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut
Christophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti
Emmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen
taloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa
mukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli
hänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan
työläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana.
Hänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa
tukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan
sekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten
toverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla
yksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä.
Tyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen
palava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut
silmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää,
pelkästään kuunvalossa, "Kurjia", Hugon _Les Misérables_-romaania.
Hän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli
vieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon
mahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen
Emmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän
antautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli
Emmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa
niin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus
liikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä,
ainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää
ilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana.
Emmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä
oli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää
katsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä
sanoa hänelle: "Mene matkaasi!" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa
ja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin
vähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, -- sillä hän
kärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, -- niin
oli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset
(oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa
samanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä
seikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään
hellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin
ohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut
niitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi
kiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi
tehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän
saisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi,
ja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.

Emmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä
vastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha
kateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää
ihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin
itse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen
natsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten
ruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden,
kaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut
sitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa
toisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi,
ikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi
hyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen
rintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan
tekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan
mitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään
ja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä,
traditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei
voinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista
ajatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, -- olipa
ärtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään
asemaan.

Christophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi
ja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin
loukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen
pystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus,
eikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita,
vaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten
kansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko
ihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä
Emmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin
ääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva
kärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan
kuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti
kuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta
runoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui
haltioituneena hengen voitoista, -- noista toisten ja toisenlaisten
voittojen edeltäjistä, -- ilmojen valloituksista, "lentävästä
Jumalasta", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti
ne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa
odotti läheinen _revanche_! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei
estänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö
johti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua.
Hän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi
pelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota
laulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin
ihmiset pitäisivät _Markkinatorin_ aikoja parempina kuin nykyistä
aikaa... Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin
oltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi
sitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan
aikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja
ahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä
rauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat,
-- Ludvig XIV tai Napoleon, -- näyttävät meistä kaukaa katsoen
ihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin
toteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta
sankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin
muutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa.
Ystävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka
monet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä,
epäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli
usein katkeroitunut. -- Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin,
jota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille
antamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta
epätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma
huokaisisi helpotuksesta: "Ohhoi!"... Minkälainen erämaa olikaan
_Imperatorin_ ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla
afrikalainen aurinko...

Christophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin
vihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe
silloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa
ominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä
selvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe
oli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret
eivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä
näkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.

Christophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:

-- Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen,
mitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa
luottamustaan tulevaisuuteen!

Mutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi
persoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista
alleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon
omaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn
kaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen
ylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan
torjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan...

Emmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta
ovensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. -- Christophen täytyi
tyytyä olemaan tapaamatta häntä.



Oli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat
Parisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia
aatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia
voittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan,
keskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne,
joiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa
häntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään;
hän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän
toiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä
kuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen
ystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti
sanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen
mukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä.
Hän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan,
koska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän
uuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden
palata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan
erästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli
kuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon
kotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi,
että hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin
tässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen
kotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän
on ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on
tuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa
taivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.

Christophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle
ja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä
laskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti
matkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun
tulikin sitten seuraava _post-scriptum_:

"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty."

Christophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän
paljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen
sydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin
itsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään
hänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä
hän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa.
Sellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet
hänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän
Grazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut...

Sinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä,
tultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi,
että häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden
ikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe
pyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät
siniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento
ja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta,
hiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen
kirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili
katsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.

-- No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?

-- Minä tulin, alkoi poika...

(Hän sekautui uudestaan, punastui ja oli vaiti.)

-- Kyllähän näen, että tulitte, nauroi Christophe; mutta mitä varten
tulitte? Katsokaa nyt minuun, pelkäättekö te minua?

Poika hymyili jälleen, pudisti päätänsä ja vastasi:

-- En pelkää.

-- Hyvä! No, sanokaahan nyt ensin, kuka olette.

-- Olen... yritti poika jälleen.

Hän keskeytti taas. Hänen katseensa, joka kierteli uteliaana pitkin
huonetta, oli huomannut uunin reunalla Olivier Jeanninin valokuvan.
Christophe silmäili vaistomaisesti sinne, minne poikakin.

-- No niin, rohkeasti vaan! huudahti Christophe.

Poika sanoi:

-- Minä olen hänen poikansa.

Christophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin
käsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin
paikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein
toisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:

-- Pikkuiseni... rakkaani...

Yhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä
otsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli
näin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen
käsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä,
hän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli
peräytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä.
Hänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy
huulillaan:

-- Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi... Näetkös, minä
rakastin häntä niin paljon.

Poika oli vaiti ja yhä arka.

-- Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe... Ja
kuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?

Hän kysyi:

-- Mikä on nimesi?

-- Georges.

-- Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges... Miten vanha
olet?

-- Neljätoista vuotta.

-- Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?... Se on minusta
niinkuin eilinen päivä, -- tai niinkuin pitkien aikakausien yö...
Kuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat,
ja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat
silmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet
voimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta
punastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka
sinut lähetti minun luokseni?

-- Ei kukaan.

-- Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?

-- Olen kuullut puhuttavan teistä.

-- Kuka on puhunut?

-- Äiti.

-- Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.

-- Ei.

Christophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi:

-- Missä te asutte?

-- Parc Monceaun lähistöllä.

-- Tulitko sieltä jalkaisin? Niinkö? Siinä on patikoimista. Taidatpa
olla väsynyt.

-- Minä en ole väsynyt milloinkaan.

-- Kas vaan! Näytäpäs käsivarsiasi.

(Christophe tunnusteli hänen käsivarsiaan.)

Sinäpä olet luja miehenalku... Ja mikä sinut sai tulemaan minua
katsomaan?

-- Se, että isä piti teistä enemmän kuin kenestäkään.

-- Niinkö _hän_ sinulle sanoi?

(Tämän lauseensa Christophe oikaisi:)

-- Äitisikö sinulle on niin sanonut?

-- Äiti.

Christophe hymyili mietteissään. Hän ajatteli: "Hänkin, Jacqueline...
Miten he kaikki rakastivat häntä! Miksi he eivät sitten rakkauttaan
hänelle näyttäneet?..."

Christophe jatkoi:

-- Minkä tähden sinä tulit vasta nyt?

-- Minä halusin tulla jo ennemmin. Mutta luulin, että te ette tahtoisi
minua nähdä.

-- Minäkö!

-- Viikkoja sitten näin teidät Chevillardin-konserteissa; olin siellä
äitini kanssa, muutaman tuolirivin päässä teistä; minä tervehdin teitä;
te katsoitte aivan lävitseni ja rypistitte kulmianne, ette vastannut
minulle.

-- Minäkö katsoin muka sinuun?... Rakas poikaseni, mitä sinä
ajattelet?... Minä en sinua nähnyt. Silmäni ovat heikontuneet. Siitä
syystä minä vain rypistelen kulmiani... Niinkö pahaksi minua luulit?

-- Minä luulen, että te voitte olla _myöskin_ paha, jos tahdotte.

-- Niinkö arvelet? sanoi Christophe. No, jos luulit, etten minä
tahtonut sinua nähdä, niin kuinka uskalsit nyt tulla luokseni?

-- Siksi, että minä tahdoin nähdä teitä.

-- Entäpä jos olisin ajanut sinut ulos?

-- Minä en olisi antanut itseäni ajaa.

Georges lausui tämän nopeasti ja päättävästi, samalla sekä ymmällään
että uhmaavasti.

Christophe purskahti nauruun; ja samoin Georges.

-- Olisit tainnut työntää minut itseni ulos?...

Katsopas mokomaa vintiötä!... Ei, toden totta, sinä et muistutakaan
isääsi.

Poikasen herkkäilmeiset kasvot synkkenivät.

-- Te sanotte, etten minä muistuta häntä? Mutta äskenhän te väititte,
että...? Te siis luulette, ettei hän olisi pitänyt minusta? Ettekä siis
tekään pidä minusta?

-- Mitä sinä siitä, pidänkö sinusta?

-- Paljonkin.

-- Miksi?

-- Siksi, että minä pidän teistä.

Ja yhdessä ainoassa tuokiossa välkähti pojan silmissä, huulilla, koko
kasvoilla kymmenenkin erilaisen tunteen ilmettä. Aivan kuin kevättuuli
lennättää huhtikuun päivänä pilvien varjoja yli peltojen ja niittyjen.
Christophelle tuli suuri ilo nähdä, kuulla häntä; hänestä tuntui aivan
kuin hän olisi vapautunut menneisyyden suruista; katkerat kokemukset,
kärsimykset ja Olivier-ystävänkin murheet, kaikki olivat kadonneet:
Christophe tunsi syntyvänsä uudestaan tässä nuoressa Olivier'n elämän
vesassa.

He puhelivat keskenään. Georges ei ollut tuntenut laisinkaan
Christophen musiikkia ennenkuin näinä viimeisinä kuukausina; mutta kun
Christophe oli tullut Parisiin, oli hän käynyt kaikissa konserteissa,
missä hänen teoksiaan soitettiin. Kun Georges puhui niistä, oli
hänen kasvoillaan vilkas ilme ja silmissä riemukas säteily, ja hän
oli aivanpa itkuun valmis: niinkuin rakastunut. Hän tunnusti viimein
Christophelle, että hän piti musiikista tavattomasti ja että hänkin
olisi tahtonut säveltää. Mutta muutaman kysymyksen tehtyään Christophe
huomasi, ettei poikasella ollut musiikin alkutietojakaan. Hän kyseli
nyt, mitä Georges oli opiskellut. Nuori Jeannin kävi lyseota; hän sanoi
iloisesti, ettei hän ollut mikään erinomainen oppilas.

-- Mikä on vahvin puolesi? Matematiikka vai muut aineet?

-- Melkein yhtä kehno olen kaikissa.

-- Mitä ihmettä! Ethän suinkaan liene laiska?

Georges nauroi kursailematta ja vastasi:

-- Taidanpa olla.

Sitten hän lisäsi ikäänkuin kahdenkeskeisenä salaisuutena:

-- Mutta minä tiedän, etten kuitenkaan ole.

Christophe ei voinut olla purskahtamatta nauruun:

-- No, miksi sinä et siis ole ahkera? Eikö mikään herätä haluasi?

-- Päinvastoin, kaikki sitä herättää.

-- No, mikä sitten on esteenä?

-- Kaikki onniin mieltäkiinnittävää, en jouda...

-- Et jouda? Mitä peijakasta sinä sitten hommaat?

Georges teki kädellään epämääräisen liikkeen:

-- Vaikka mitä. Minä soitan, urheilen, minä käyn näyttelyissä, minä
luen...

-- Olisi kai parempi jos lukisit koulukirjojasi.

-- Koulussa ei lueta koskaan mitään mieltäkiinnittävää... Ja sitäpaitsi
me matkustelemme. Viime kuussa minä kävin Englannissa, näkemässä
Oxfordin ja Cambridgen välistä _matchia_.

-- Se mahtaa edistää sinun oppimistasi!

-- Mitä siitä. Sillä tavoin oppii enemmän kuin koulussa.

-- Entä äitisi, mitä hän sellaisesta sanoo?

-- Äiti on sangen järkevä. Hän tekee, mitä minä tahdon.

-- Peijakkaan poika!... Kiitäpäs onneasi, etten ole sinun isäsi.

-- Te saatte kiiltää onneanne, etten ole teidän...

Oli mahdotonta vastustaa pojan veikeilyä.

-- No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi
Christophe?

-- Tunnen.

-- Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.

-- Osaan päinvastoin hyvinkin.

-- No koetetaanpas vähän.

He rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti,
mutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja
virkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin
tietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi
ensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan
kirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon,
hätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta
päästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta
häntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis
innostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen
kasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä
tai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset
tuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää,
kuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan,
mutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.

-- Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa
aikaan mitään, jos et tee työtä.

-- Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.

-- Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei
kelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?

-- Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua
koko iäkseen yhteen ammattiin.

-- Mutta se on kuitenkin ainoa tapa oppia hoitamaan sitä ammattia hyvin.

-- Niinhän ne väittävät.

-- Mitä? Niinkö "ne väittävät"?... Minä todistan sen. Neljäkymmentä
vuotta olen nyt koettanut ammattiani oppia. Minä tuskin alan sitä osata.

-- Neljäkymmentä vuotta koettanut oppia! Ja milloin sitä ammattia
sitten tekee?

Christophe purskahti nauruun:

-- Pieni viisasteleva ranskalainen!

-- Minä tahtoisin musiikkimieheksi, sanoi Georges.

-- No, sitä urakkaa ei aloiteta koskaan liian aikaisin. Tahdotko, niin
minä opetan sinua?

-- Oh, miten siitä olisin onnellinen!

-- Tule tänne huomenna. Koetetaan katsella, mihin sinusta on. Ellei
sinulla tee mitään, kiellän sinua työntämästä milloinkaan hyppysiäsi
pianoon. Jos sinulla on taipumuksia, niin koetamme tehdä sinusta
jotakin... Mutta sen sanon sinulle etukäteen: minä panen sinun tekemään
työtä.

-- Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.

He päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta
juuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä
kohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana.
Tosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin
uudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.

Mutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan.
Hän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti
siitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä
odottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut
niin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän
jälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli
heltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan
ystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan
viehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen
ja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä
täytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama
autuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä
päivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan
sangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili
hänelle menneisyys. -- Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin
seuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä.
Christophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan
puolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa:
hänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite
ollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun
vanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä
ilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin,
ettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat
epätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta
sellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.

Eikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä
siitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka
päivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään
Sveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään
siinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt
huvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi
Fontainebleau'hon.

Lokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen
oveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että
oli syönyt sanansa.

-- Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta
matkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.

-- Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.

-- Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa... Ja sitäpaitsi
minä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.

-- Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?

-- Tämän kuun alussa.

-- Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!... Kuulepas,
sano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?... Eikö hän pidä
siitä, että sinä käyt luonani.

-- Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.

-- Onko se totta?

-- Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin
hänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin
tehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun
kolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli
hän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti
hän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten
minä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun
tulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.

-- Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta
minun luokseni?

-- Ei, ei, älkää luulko sitä... Oi, te olette suuttunut minuun!
Anteeksi... Se on totta, minä olen niin huolimaton... Torukaa minua,
mutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi,
niin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä
voida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.

-- Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne
musikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?

-- Oh, minä ajattelen yhä niitä.

-- Se ei vielä vie pitkälle.

-- Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut,
minulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte
nähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut...

(Poika katseli Christopheen mairittelevasti.)

-- Sinä vain ilveilet, sanoi Christophe.

-- Te ette usko, että tarkoitan totta.

-- En tosiaankaan.

-- Se on kauheaa! Kukaan ei usko minua. Minä olen siitä surullinen.

-- Minä uskon sinua, kun näen sinut työssä.

-- Ruvetaan sitten heti.

-- Minulla ei ole nyt aikaa. Huomenna.

-- Huomiseen on liian pitkältä. Minä en jaksa kestää sitä, että te
halveksitte minua kokonaisen päivän.

-- Sinä alat kiusata minua!

-- Mutta minä rukoilen!...

Christophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon
ääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä,
asetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges
ei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen
suuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi,
niiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa
kömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen
tunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia
ilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan
teki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava
eikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena,
jota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin
omakohtaisesti elää. -- He eivät puhelleet pelkästään musiikista.
Opetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia,
henkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään
aisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä
Christophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan
tuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten
toisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!... Isässä
oli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa
se oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki
auringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä
puhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi,
että Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä
samoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua
oli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous,
sellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa...
Isän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin
monenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.

Georges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä
seuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut
Christopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena... Ja
sitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää
niin usein kuin ennen... Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä
ei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.

Georges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja
vilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka
voimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas.
Hänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä:
hän oli onnellinen...

Christophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges
jätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä,
että hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi
lyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että
Christophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään.
Hän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea.
Hävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen
kohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä
Jacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. -- Niin elivät he erossa
toisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja
ainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä
toisiinsa.



Talvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen
sydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen
ystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan
todellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä
edessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin
saadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada
silloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä
muistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja
sävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan
kuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa
kuin lämpöä.

Christophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen
musiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen
saavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään;
elämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli
päässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt.
Ei ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin
näkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin
sen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä
yksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli
Parisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman
utelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja
nyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja
barbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä
uusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen
sattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri
selvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen
neronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain
rytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä
kohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä
kautena antaunut hillittömästi alttiiksi "_kaaoksen silmille, jotka
kiiltävät järjestyksen harson läpi_", antaunut siinä määrin, että
paremmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen
päästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen
taikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli
oli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen
taidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi
hän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin
väsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan
puolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin,
-- kaikkien taiteiden Brahmseihin, -- kuiviin aineenkirjoittajiin,
homehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse
ovat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat
heidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat...
Ei, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni
ei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon
keskinäisen sopusoinnun järjestystä... Christophe koetteli nykyään
taiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia
sointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä
syvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria
ja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset
basilikat ja kupoolit.

Tällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi
kului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä
katseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne
olleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.

Silloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot
ja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta
kirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli
hänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne
kutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko
oli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli
vastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo
_the home_, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen
ihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli
kuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä
hänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, -- (miten paljon
sanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä
niistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) -- ja niinpä
heräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan
kulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa
lapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin
Christophe sai hänen kirjeensä.

Tuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän
häntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään
vieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei
ilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut
oman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi
hänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että
Grazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi
itseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian
olon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen
hänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet
hienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla
koetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen
hellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle,
että Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti
häntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä,
ystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin
mitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen
varjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa
tulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä
Christophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja
katsoi vaiti häneen.

-- Mikä teidän on? kysyi Grazia.

-- Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.

Grazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:

-- Se on totta.

Heidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta
olla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he
olisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä
nainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen
päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä
ikäväksi. Hän oli kohta huomannut -- (hänen silmänsä huomasivat yleensä
kaiken) -- tuon Grazian ja Christophen välisen "flirtin", kuten hän
sitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä
ihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä
kertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän
sekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle
jokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin
heidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista
asioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä,
mutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut
pysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni
ulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa.
Silloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin
lasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He
eivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen
koruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli
naisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat
olivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä
emännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä
yhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle
epäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli
kiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän
luotaan, huokasi Grazia:

-- Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!...

-- Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on
ikävä, vastasi Christophe.

Grazia nauroi:

-- Kuulkaahan: sallitteko minun... (täällä on mahdoton puhella
rauhassa)... sallitteko minun tulla joskus luoksenne?

Christophe oli aivan järkyttynyt:

-- Luokseni! Tulisitteko te?

-- Se on ehkä teistä vastenmielistä?

-- Vastenmielistä! Minustako! Hyvä Jumala!

-- No niin, sopiiko siis tiistaina.

-- Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, minä päivänä ikinä tahdotte!

-- Siis tiistaina kello neljä. Onko se päätetty?

-- Oi kuinka te olette hyvä.

-- Odottakaahan. Ainoastaan yhdellä ehdolla.

-- Ehdollako? Minkä tähden? Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Te
tiedätte, että minä suostun kaikkeen, ehdoilla tai ilman ehtoja.

-- Minä määräisin mielelläni ehdon.

-- Minä täytän sen.

-- Te ette tiedä, mikä se on.

-- Se on yhdentekevää, minä täytän. Mitä vain tahdotte.

-- Mutta kuulkaahan toki, jankkaaja!

-- Sanokaa.

-- Se on sellainen, ettette saa ennen tuloani koskea mihinkään, --
mihinkään -- asunnossanne; kaiken pitää saada jäädä aivan nykyiselleen.

Christophen kasvot venyivät pitkiksi. Hän oli tuskastuneen näköinen.

-- Ah, tämä ei ole leikkiä. Grazia nauroi:

-- Näettekös nyt, millaista oli luvata etukäteen! Mutta te olette
luvannut.

-- Mutta miksi te sitä tahdotte?...

-- Siksi, että tahdon nähdä teidät kodissanne sellaisena kuin olette
siellä joka päivä, silloin, kun ette odota minua.

-- No, mutta sallinette minun ainakin?...

-- En mitään. Minä en salli mitään.

-- Toki kuitenkin...

-- En, en, en mitään! Minä en tahdo kuulla mitään. Tahi minä en sinne
tulekaan, jos se on parempi...

-- Tiedätte hyvin, että minä taivun mihin tahansa, jos vain tulette.

-- Te lupaatte?

-- Lupaan.

-- Kunniasanallanne?

-- Niin, tyranni!

-- Kiltti tyranni?

-- Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa,
ja tyranneja, joita vihaa.

-- Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?

-- Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.

-- Se on niin hauskasti nöyryyttävää.

Päätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin
rehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan,
mitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi
senkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään
sanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli
häpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän
odotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen
minuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin
askelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja
nyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti
puettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat
toisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia
oli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin
liikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian
sisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo
valmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli
sellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja
Christophe lähelle häntä.

-- Tässä on minun työhuoneeni.

Mitään muuta ei Christophe voinut sanoa.

Tuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä
hymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä
itselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän
ennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että
hän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian
sydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen
Christophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut
vähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että
se kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä
kohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei
ollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa
se täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka
saattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei
ainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin
pöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita:
papereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella,
tuoleilla, -- (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin
tunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen
paikkaa, jossa hän itse istui:

-- Tässäkö te kirjoitatte?

-- En, vastasi Christophe; tuolla.

Hän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä
selin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta
sanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet,
mitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän
improvisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä,
ja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän
jotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin
kauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja
hän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin
se sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.

Kun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta
pianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen
hengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:

-- Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.

Grazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe,
Jonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui...

Grazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:

-- Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?

Myöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten
liikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti
hänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.

(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut
koskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:

-- Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.

-- Miksikä niin?

-- Nukkua sellaisessa sängyssä!)

Makuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen
Beethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä,
Christophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan
toinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt
sen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti
asian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:

-- Tunnetteko minut tästä?

-- Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.

-- Minkälaisena pidätte minusta enemmän?

-- Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon.
Minä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette
aivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen
jo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita
minulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä
jo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes...

Christophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään.
Kun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe
näytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka
oksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle:

-- Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä
toin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä
mahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne
päällystakkinne.

-- Päällystakkini?

-- Niin, niin, antakaa vain.

Grazia kaivoi käsilaukustaan silmäneulan ja ompelurihmaa.

-- Mitä, aiotteko te...?

-- Pari nappia herätti minussa ankaraa huolta toissa päivänä. Missähän
ne tänään ovat?

-- Se on totta, minä en ole vielä tullut ommelleeksi niitä kiinni. Se
on niin ikävää!

-- Poika-parka! antakaa ne tänne.

-- Minua hävettää.

-- Menkää te keittämään teetä. Christophe toi huoneeseen vesipannun ja
väkiviinakeittiön, ettei olisi hetkeksikään joutunut pois ystävänsä
läheisyydestä. Grazia katseli syrjästä veitikkamaisesti Christophen
kömpelöitä puuhia. He joivat teetä haljenneista kupeista, jotka olivat
Graziasta lievimmin sanoen aivan kauheat mutta joita Christophe
vakavasti puolusti, koska ne olivat muistoja siltä ajalta, jolloin hän
ja Olivier olivat eläneet yhdessä. Kun Grazia lähti, kysyi Christophe:

-- Ettekö ole vihainen minulle?

-- Mistä?

-- Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:

-- Minä hommaan tänne järjestystä.

Grazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe
laskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.

-- Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni!
Hyvästi.



Sovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa
määräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää
hulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan.
Graziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea
sellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka
Christophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla,
niin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen
huulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi
tehnyt ystävättären levottomaksi.

Christophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun
kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin
kohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa
kappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.

Graziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt
aivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti
ylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa
liehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla
paitsi Christophen seurassa, -- niin, myöskin Christophen seurassa.
Milloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään
kylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja
hillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän
oli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin
naisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut
maailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli
hyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät
kiinnittäneet liioin hänen harrastustaan -- (ja Christophe tiesikin
sen hyvin). -- Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa
ainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen...
Rakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin
kätkössä... Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset,
tuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka
kirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä
voimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja,
mutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo
sentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.

Grazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen
uurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta;
harvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja
kuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja!
Naisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä
sekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään
vetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei
jaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä
niin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa
saadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä
luonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että
Christophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän
aivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen,
että hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä
oli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle
suurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän
hänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä
parhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan
ja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun
eivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut
heidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe,
kuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut
silloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän
silti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä
hänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä
hänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä
Christophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan
ja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen,
mitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä
tavoin ollut koskaan rakastanut Christophea... Sydämen ja ruumiin
salaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä
siltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta
häntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan.
Christophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin
tällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän
tuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus
oli hänen omansa, -- ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua
kehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut.
Eikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin.
Hän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi
antaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa
sinun hymyäsi, Gioconda...

Christophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle
selveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina,
jotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen
vähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä
tahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista:
saanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja
mutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi
kuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä... Ihmisten
kaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet
nuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne
Jones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden,
shakespeareläisen tuskan jäytämät... Mutta kun hän puhuu, onkin
hän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja
itsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka
piilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä.
Missä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun
tavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona,
sairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua
jollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä
ehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit
ottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella
sukuperään.

Graziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa,
perintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara
hävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi
sen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla
voi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin
sen luotsiksi, -- noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut
ja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi
tehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen
kuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun
Grazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden
sävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua.
Mutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen;
hänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja
sametinpehmeän yhteissoiton.



Onnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme
perinnöksi parhaimpia puolia verestämme.

Grazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista
vuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi
eikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti
lapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea;
erikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta
joutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe
piti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian
vieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa
omistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea... Kaksi samasta varresta
kasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman
hymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun
kukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista:
sillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole
syvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti
ja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä
naista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen
sukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä
sukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen
hänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä,
muisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle
aukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun
hänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?

Pikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi
sisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta;
hän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon
huonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret
siniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta
hentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin
hermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen
näyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet.
Lionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä
lapsistaan, jotka ovat raihnaampia; -- ja johtipa Graziaa tähän sekin
hyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he
rakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin
kunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä
puolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat
tunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin
muisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat
rakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen
sielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.

Vaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi
Aurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe
aavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen
osanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan.
Christophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika
kätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, -- ja jota Christophe
ei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi
pakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi
helliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut
erikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta
Lionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti "tuota
toista"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun.
Grazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut
pojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä
enemmän.

Tauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti.
Grazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille.
Christophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä
mielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli
tuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista
tavoista.

Grazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon.
Piankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden
tautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja
keskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli
kärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta
läheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan
ja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois
Palatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen _chalet'n_, paimenmajan,
missä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea
vuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä.
Kuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe
tunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär
kirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä
yksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta
hän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut
taipua tunnustamaan: "Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä..."

Eräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä,
joka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän... oli
köysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään... Mies sieltä tuli,
nopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti
vähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti
huoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja
nauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui
hän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää
jotakin... Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja
katseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe
pellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut
tulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin
hän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:

-- Tule...

Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella.
Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee,
että häntä lyödään. Hän sanoi:

-- Minä tulin... Antakaa anteeksi... Grazia vastasi hänelle:

-- Kiitos.

Sitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.

Christophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni.
Koko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen
kiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia
häijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli
niin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia
ja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta,
ja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta
päästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain
onni niin puhdas, -- heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen
vaipuneen pikku sairaan vieressä, -- että Grazia nousi yhtäkkiä
paikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle
polulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän
nojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman
juovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun
lyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi
ainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:

-- Rakas, rakas ystävä!...

Ja hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.

Ei muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut
pyhä.



Poikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui
pienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän
ei enää ollenkaan välittänyt "yleisestä mielipiteestä"; hän tunsi
uskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot
olivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt
raukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti,
vaikkapa sitä häväistäisiinkin, -- mikä oli luonnollinen seuraus.
Hän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä
tahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa;
hän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki
olivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar.
Yksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian "rohkeita". Grazia
katkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan
rauhallisesti niinkuin tahtoi.

Kuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia
oikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä.
Christophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan
tapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he
kysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai
Christophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli
ja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa
ei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset
olivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin
oli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin
entisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin
vakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän
olla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa
liikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen
sydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren
onnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen
vaimokseen.

Tästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen
kuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen
mielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta
kuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa.
Vaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia
tuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet
häntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja
pyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein
inhimillinen onni. -- Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se,
että hän sai tavata Arnaud-vanhukset.

M:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa
noin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon
vanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin
kokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt
hän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron,
olivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa
pikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu
kuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta
tuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja.
Kerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti
kohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin,
ilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin
meni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta
etukäteen heille tulostaan.

Hän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he
torkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha
aviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni,
vanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet
ikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän
hellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa
yhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä... -- He
iloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän
toi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja
ne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta.
Herra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo
unohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana.
Vaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella
kuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen
hiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta
kirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki
monta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin
ne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud
kuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin
vaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan,
ettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana
alinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt
hymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli
heitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin... Saadapa vanheta
tuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin
asti. Sanoa itselleen: "Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä
ympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne
ovat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat
himmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin
tähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi
ponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani,
kuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet
kärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on
minulle menneisyyden soittoa."... Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka
pitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan,
vieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä
oli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka
tuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!...

Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä
matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se
vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe
oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa
pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja
hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.

Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan
ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli
kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa
vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman.
Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan.
Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:

-- "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä
tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se,
että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?... Kuinka on laita!
Rakastanko minä häntä?..."

Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:

-- "Minä rakastan häntä."

Silloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa,
käheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka
kuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt
kysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski
yhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen
rauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja
yski.

-- Mihin koskee?

Lionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.

-- Puluseni, sano nyt, mihin koskee.

-- En tiedä.

-- Koskeeko tänne?

-- Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.

Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia
pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään
yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien
vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi,
ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä
hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen
sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen
mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän
hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia
vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä
hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.

Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia.
Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen
kyky, -- joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla.
Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa,
niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa
ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä.
Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän
kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu
tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä
tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan,
joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen
sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa
uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen
tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä,
sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä
vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän
syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan...
Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen,
oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä
kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen
silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi.
Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä.
Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan
salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin
syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat
yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin,
kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti
äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa
kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia
nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. -- Lionello alkoi
huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista
loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi.
Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi.
Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran
aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui
vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi
vilustunut. -- Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden
sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi
poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten
revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui
Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi
maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli
ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän
huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten
turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli
mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin
oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut
enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin,
vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja
Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta
leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta
ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi
ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja:
joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi
lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä
kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei
hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä,
ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti.
Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta
hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät
ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, -- heidän tyynet
juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa
juhlaa, -- koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.

Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän
lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen
lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään
hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)

Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen.
Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin
kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun
asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen!
Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä... Eräänä päivänä Grazia
tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.

-- Niin, miksikä emme? kysyi hän,

-- Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan
väikkyi sydäntäsärkevä hymy.

Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa
poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon
valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin
epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet
yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan
viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja
tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille
jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita
lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät
ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea;
joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli
ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa
alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän
menetteli.

Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään.
Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut
oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä.
Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon
lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa
ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä
tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi
Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus
toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään;
ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat.
Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin.
Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä
keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle
apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli
viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä.
Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia
ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin
Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian
rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä
illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta
Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin
hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:

-- "Ystäväni ajattelee minua."

Ja suuri rauha oli heille tullut.



Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa
vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen.
Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan,
näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta
ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti
Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut
Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut,
olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile
käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli
se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli.
Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi
niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen
henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä
hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut:
suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti
oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin
musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun
ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia,
jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa
yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä,
tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista
punottuja sävellyksiään:

-- Meidän lapsiamme.

He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin.
Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon,
joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! -- Siellä
osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret
Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä.
Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja
nähdä elämänvirran kierivän ohitse!... Nyt heitti Grazian horjuva
terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta
pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen
salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli
Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen
ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan
kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän
jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen,
kirjoitti Christophe hänelle:

"_Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia_..."

Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä
kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt
heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen
Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä.
Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta.
Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua
suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja.
Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään
muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian
oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin,
kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat
lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa
pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen
terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli
sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi
hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti
surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän
hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin
yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä
tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti
suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin
määrin toisiinsakin tarttumaan.

Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä
Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla
toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä
samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen
toisensa.

Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa;
enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein
yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin
lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin
palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla
Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie
rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja
kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen.
He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin
katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys...
Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi
hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui
lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson
Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.

Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut
etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli
vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita
usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat
vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä.
Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska... Ei mitään
enää. Kaikki on mennyt...

Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä,
joka ei ole luotu menemään.



KOLMAS OSA



Ero yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän
säilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen
kaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen
ja hartaan kaiun.

Christophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi
syvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää
uhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen
ohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä.
Kumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista,
kyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.

Christophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne
enää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä
vielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan
vastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät
hänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa.
Colette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut
Christophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti
aikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko
poikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli
itsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen
välittää pojasta.

Siitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen
avioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline
viettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän
pysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut
lähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa
ikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi.
Tekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan;
mielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat
vieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti,
tekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden
suojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän
oli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa
tosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli
hukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.

Hänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt
jäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä
itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen
keskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa
poikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa
ainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline
koetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan
Olivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi
aina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa
vaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän
poikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline
huomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä
tuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän
joskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan
Olivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen
pessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken
kaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin
hellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään,
vaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita
yhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä
fyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään,
eleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän
olevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun
nuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän
sitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten
vaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti
poikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet
yhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa
sielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään
kaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian
tärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja:
kun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka
huokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä
pintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline
katkerana pojalleen:

-- En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.

Täten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä
erotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin
samalla kuumeisen levoton.

Kaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä
niitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä;
niiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa
tärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle
tahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä
suuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina
toteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino,
-- noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, -- ei erotus
korkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta
renessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka
kiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas
jälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. -- Georges kiipesi ikäistensä
kanssa nyt ylös vuorelle päin.

Hänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva
ominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään
hänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin
keskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt,
elämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä
kuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon
voimia lyhyen elämänsä matkalla.

Tuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi
ympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden,
sen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään
aistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset
erehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut,
mutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase,
jota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa...

Mistä se oli hänelle tullut?... Se on rodun ylösnousemuksen
mysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja
nukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas
yli äyräittensä!... Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö
sitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä
tiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia
vaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän
olisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä
yritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin
viisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut:
niitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä
ylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen
sensualismi, -- tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä
kasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä
realististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut
taiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen
kehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut
katsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan.
Ollen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen
aikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin
ja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta,
ilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien
arvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta
niitä katkaista.

Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko
luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta
tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät
suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat
valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä
kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin
yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates,
että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja.
Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä
kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia
lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja,
väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen
kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan
klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka
kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset
pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla
tunnukseksi jotakin muka _välimereläisen hengen_ valtaa. (He olisivat
saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin
_atlantisesta hengestä_.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he
asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset... Sanoja,
sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt
myöskentelivät taivasalla. -- Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki
muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli
heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi
markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään
siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin
trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on
kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan
varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä
uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta.
Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva
ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä
voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi
heidät kaikki.

Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen...
hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta
kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön
voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada
päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä,
puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta,
taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä
täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin
taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä
on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella
ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen
saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt
ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia
urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa;
hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen
johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten
hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa,
niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein
hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli
lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin
ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista
ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa
yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen
ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa
suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen
kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen
aukenevan heille. -- Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että
hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä
jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä.
Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline
luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle
ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei
Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa
niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään
nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi
siihen pystynytkin, -- ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut
voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään
kohti.

Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän
luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa
kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden
kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen
kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa
koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa
avioliitossa, -- eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten
näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät
yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille
melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun
rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen
katkeruus. -- Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline
nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät
aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa
kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he
tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee
heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.

Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä
ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt
myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta
kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki
ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja
pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi
kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman
sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä
itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin
omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja
varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille,
tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen
elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka
lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa,
mystillisellä viehätysvoimallaan.

Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen
ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas,
lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja
jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu
hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan
hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli
talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen
edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on
taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on
välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä
sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin
viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa
luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon
aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin
moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään
sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta
käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline
antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen,
ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.

Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei
sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges
oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista;
mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä
oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä
kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo
kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet
valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea,
-- suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä,
että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt
sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän
oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt.
Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa
takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat
kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä
vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen;
ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin
päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti
suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla,
sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat
kummalliset oikkunsa. -- Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette
oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen
viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut
milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä;
ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella
hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen
pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä
uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse
pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle;
ja Christophe riensi hätään.



Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen
Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan
hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea
ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota
kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta.
Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia
edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja
vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain
uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille
tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti
auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana:
vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana
kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, --
tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään
kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli
hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien
maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia
pelkkinä barbaareina.

Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja
vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet
surulliseksi tai ajattelevaksi, -- hän, joka tavoitteli kiihkeästi
nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain
helposti itsensä pettää, -- hän, jonka lujat lihakset ja aivojen
laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi _Action françaisen_, Ranskan
kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin
oppeihin -- (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) -- kuitenkin
kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen
aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa
olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta),
miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut
elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti
nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut
kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista
johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja
pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen
tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka
veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.

Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen
ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt
ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe
kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus
hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä
ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle,
lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä;
sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut
huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten
karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään
varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi
kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:

-- Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!

Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan
kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen
vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat
ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta
jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän
oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.

Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä
usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän
ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges
Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti
hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei,
vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges
suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet;
hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys
moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä,
jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin
iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen
nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko
elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut
liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla
tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän
ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi
masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut
olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin
kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges
ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon
tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet
toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen
ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin
koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven
moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen
mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka
osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko
ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa
itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen
ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä
siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä,
mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille
tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi
kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia
kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa,
jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä...

Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden,
mitä hän aikoi tehdä: -- (tiesikö hän sitä itsekään?) -- Hän ei
puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. -- Mitäpä voi silloin enää
muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa
olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen
neuvojaan kuitenkaan kuunnella.

Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus.
Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin
tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi
noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki
vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui
pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen.
Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges
oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita
asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet
ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä;
sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan
mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain
oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa,
toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen
eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana
tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti
itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse.
Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen.
Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin
itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään
aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja
kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin.
Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä
taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana
heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan
päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien
leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi
niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta
kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo.
Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa
kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä
Christophen nauru.

Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi.
Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen
sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan
taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään
inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe
tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"

-- Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole
hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä,
sinä, ulkoilman mies.

-- Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos
ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus
tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua
periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä
kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he,
jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.

-- Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista
toivottomuutta?

-- Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!

-- Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä
kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne
luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen
aika, käykää omin jaloin.

-- Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä
tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.

-- Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä?
Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen
juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.

-- Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.

-- Sinä pelkäät, vastasi Christophe.

Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin
tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä
syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos
kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.

-- Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. -- Ja hän huvittelihe
avaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen
elämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe
sulki nauraen luukun.

-- Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.

-- Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.

-- Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.

Christophe taputti häntä olalle:

-- Kas sellaista atleettia!... No niin, älä sinne katsele, ellet
tunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy
eteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää,
joka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta
odottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky:
"Satulaan". -- Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta
hevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!

-- Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.

-- Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma,
kukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin,
ajakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema...

"_Expertus vacuum Daedalus aera_..."

... Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö
selvittämään minulle edes mitä se merkitsee?

"_Perrupit Acheronta_..."

... Siinä on onnellinen osanne. Teille, te _conquistadores_!

Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun
sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi
hämmästyneenä:

-- Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän
kanssamme?

-- Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi.
Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon... Oletko
lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia
on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?...
Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät
kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet
elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet;
hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me;
ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä
otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista.
Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne
maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta
muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne,
kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan,
jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla,
tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä
aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista
(ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä
ja onnellisempia kuin me olimme... Toistaiseksi urheile, jos mielesi
tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin
kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen
ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä
paikkansa.



Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe
hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen
ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja
tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti
kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin
tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo
pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut
sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle,
hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut
pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta
ystävästään.

Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta
pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.

Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten
musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se
seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan,
eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe
oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään
hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut
vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät
ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.

-- Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita,
piskuisille...

Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka
mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, --
tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: "_Kun talonkoira on työntänyt
kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä_".

Christophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli
hyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi
Christophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän
teos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan
sen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle.
Artikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman
väärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.

Christophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:

-- Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei
sovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.

Johtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi
tottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään,
hänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen
säveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se
tuottaisi kolikkoakaan.

-- No, miksi te sitten sen hyväksyitte?

-- Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin
näennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin
nuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut.
Nyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme
kansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja
haukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi
innostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!... Sanonko
teille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin.
Nuorilla on aina huulilla tuo _Oremus_!... Se ikävystyttää meitä...
Ei verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun
he tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin _De profundis_...
Jos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka
minulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman
harvan niistä: se riittää puolestani. -- Puhutaanpa oikeista asioista.
Te saatte aina täydet huoneet...

Ylistykset alkoivat jälleen.

Christophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:

-- Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut
itseni "läpi", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin,
kun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt
heidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan
omani teiltä pois.

Johtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:

-- Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi
siltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?

-- Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.

-- Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.

Nuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä
Christophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen
kaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe
tapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä
ilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli
vakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.

Tietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen
oopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja
näyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä
mitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen
harjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko,
niinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme
neuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt
mielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi
oli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan,
jos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin
helposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä
tuskalliselta.

Ensi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä;
Christophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät
sanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin
muka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että
hänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin,
jonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä.
Christophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:

-- Hän vastaa kyllä.

"Hän" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista
sanomalehdistä lisäten siihen:

-- Oletteko lukenut tämän?

Toinen kirjoitti hänelle nyt:

-- Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin
arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on
olla sellaisesta välittämättä.

Christophe nauroi ja ajatteli:

-- Se raukka on oikeassa.

Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa
sanoa.

Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä
sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua
koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset
Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni
kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet
siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja
raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.

Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän
tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti
aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli
itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui
poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi
häntä vimmoissaan haukkua.

-- Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani!
Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua
minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä
nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit
hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä
sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin... (Olen varma, että
heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)... jos olisit
haavoittunut tai vaikka kuollut!... Onneton: silloin en olisi antanut
sinulle anteeksi eläessäni!...

Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä
ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:

-- Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman
koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran
hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.

Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä
kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:

-- Rakas poikani!... Anteeksi. Minä olen vanha hölmö... Mutta tämä
uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako
tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan
rupea sellaiseen.

-- Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.

-- Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää
sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun...

-- Teet tietysti perinnöttömäksi.

-- Mutta kuulehan nyt, rakas Georges... Mitä sellainen toimittaa?

-- Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä
tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset
tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he
kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin
pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.

-- Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he
sanovat.

-- Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.

Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi
Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina
päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa
sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta
loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen,
olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa
halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges
Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli
oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille
miettimisen aihetta. -- Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle
huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan
työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut
oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä
siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä
puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:

-- Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!



Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli
moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli
Emmanuel.

Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa,
että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja
uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen
varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta,
paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat
yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen.
-- Emmanuel oli sivuutettu.

Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt
mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen
kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden
jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä
Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa
pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan
korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka
musertaa Väkivallan. -- Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä
keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa
alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi
taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se
ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja
kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään;
se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan
pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten
poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden,
nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja
yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin
Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät
ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen
helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä.
He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen
alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin
käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden
väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista
uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista,
ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä
kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja
ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat
kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, -- ja epäuskoisimmatkin
heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle,
koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön
lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he
tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia
idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei,
he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten
mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen
oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.

Koska Christophe niinkuin hänkin, -- ja vielä enemmän kuin hän, -- oli
tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan.
Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt
häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan
siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta
tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin
häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa
kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin
tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko
Christophen tai Emmanuelin luona.

Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin
syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe
ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel
hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea
itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa
aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että
hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan:
että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo
vanha kuohupää"... Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista
suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys,
järki, klassillinen sopusuhtaisuus..."

Christophea huvitti tämä suuresti.

-- Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat
suohautaan... Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti
kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki
kiireemmin... Langaton lennätin, ilmalaivat... Entiset sukupolvet
väsähtävät nopeammin... Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää
aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse
armaassa auringonpaisteessa!

Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli
pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen
sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi
pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten.
Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.

-- Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he
tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he
ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!

-- Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin.
Täytyyhän heidänkin saada elää!

-- He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän
on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he
ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti,
auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he
siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme
mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa..." Ja kun työ on tehty, tietävät
toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää
nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän
olekaan noussut!..." Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä
kaataakseen!

-- No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan
tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista.
Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole
hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma
on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän
katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan.
Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu
on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän
laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän,
pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle!
Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä.
Muistele aina arabialaista sananlaskua: "_Hedelmättömistä puista ei
välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät
kruunaavat_"... Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään!
He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen
nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan.
Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän
hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!

Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:

-- Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka
ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa
sotaurosta?

-- He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys
on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä
liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista
rankkasadetta maan uudistuessa keväällä... Läksyttäkööt meitä vain!
He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten
kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat
kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme
rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat
sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin
nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse
uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin
riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu
jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten
väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan;
ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.

-- Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän
kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka.
_Sic vos non vobis..._

-- Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä
luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme
keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa
hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua
koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään.
Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat.
Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet
liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän
kanssaan, ja meidän voimallamme!

-- Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen
samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia
ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet
osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.

-- Suretko sitä?

-- En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata
uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava
aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää
nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!

-- Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle,
jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan
satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne
pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon
äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.



Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja
Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet
väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa
kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa
uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun
ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten
tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan
kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja;
hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään
vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että
satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista,
puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla
elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen
koittaessa kuoleva.

Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle,
ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään.
Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän
olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli
siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen
suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe
viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa,
miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan
mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen
arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis
ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon.
Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista:
kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän
tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa
rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän
rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi,
samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen
rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen,
oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.

Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä
itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen
tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut.
Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon,
jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli
saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä
ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat
erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja
kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi
maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti
kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin
saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia
teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta
silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa.
Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun
Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun
sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat
Grazian elämän.

Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään,
ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä;
kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä
siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi
tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen.
Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, -- tautiin, --
turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan
naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän
ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä
kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet
täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat
sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä
itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon
valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun
äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että
hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin
täyttyvän.

Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli
kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt
kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli
häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että
leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja
hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta
moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella
valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla
epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen:
hän ei tahtonut kuolla...

Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut,
valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset
kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa
kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan
nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä,
näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi
hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei
aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein
vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen
kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen
levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe
tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain
Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman
vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista
sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi,
minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja
miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut
pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen
henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä
elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka
oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana.
Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa,
sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa
niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin,
ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu
maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus
tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu
loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla
huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän
Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt
entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana
velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa
rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan
kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.

Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus
hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin
kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai
hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua;
tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka
pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen
kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet
varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa
Grazian kirjeessä... Seurasi jälleen tyyni... _Meeresstille_...



Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli
päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel
kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan
urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski
heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten
palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan
eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he
eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui
huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat,
ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että
Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut
vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt
uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän
näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi
anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä
paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä
tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti
hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.

He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän
tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet,
juoksi hän hänen luokseen ja kysyi:

-- Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!

Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette
hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli
kuollut.

       *       *       *       *       *

Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään.
Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua;
pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana,
jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut
Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi
tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu,
kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta
hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan
päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti
kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi,
ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä
hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa
erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli
kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia,
sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma
oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä
sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla
viikolla... Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli
sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin
oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä
ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen
illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa
Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa... Kuinka
nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä
muodostamiseen vuosisatoja on mennyt... Grazia tuskin ehti antaa
tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa
jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin
keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun
Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän,
kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö
säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:

-- Minä en katoa aivan kokonaan.



    "Quid? hic, inquam, quis est
    qui complet aures meas tantus
    et tam dulcis sonus!..."

                 (Scipion uni.)

Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse
heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut
tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen
vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän -- (nuorisohan ei kunnioita
liioin mitään) -- joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä
tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi
merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea
hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe
oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa
häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut
hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin
Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja
sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven.
Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä
hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa.
Christophe kysyi lempeästi:

-- Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?

Georges sopersi sekaannuksissaan: --

-- Niin...

-- Tule sisään.

Christophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut
ennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään
tuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa
iltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään
jotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen.
Christophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet
valaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti
toiseen huoneeseen, -- sänkykamariin, -- etsiäkseen muka sieltäkin.
Sinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä
yhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen
ruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena.
Se oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti
kirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen
kohtauksen haudalla.

Georges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä
esineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan
Christophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut
sanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe
loisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan
laisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta.
Hän virkkoi arasti:

-- Minä menen nyt.

Christophe vastasi päätänsä kääntämättä:

-- Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven.
Christophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän
ei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia.
Hän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä
kuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän
nousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui
raskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan...

Ja nyt näki hän _hänet_, sielunsa rakastetun... Grazia ojensi hänelle
käsiään, hymyili ja sanoi:

-- Nyt olet tulen piiristä päässyt.

Silloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin
avaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä
utuaalloillaan...

Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja
siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta.
Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.

                   ...Or vedi, figlio,
    tra Beatrice e te è questo muro...

Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.

Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella
puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa
ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän
kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn,
vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen
sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein
ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä.
Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt
hänkin... Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.

Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää
minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään,
Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu
oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa
vallitsi sankariponnistusten Jumala, _Dominus Deus Sabaoth_, näki hän
jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se
oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän
saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut!
Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi
sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi
kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin
ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän
kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.

Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli
tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan
hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette
oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja
kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei
tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle
riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet
päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt
kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä
liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet.
Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä,
ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen
laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa
puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään.
Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen
tehnyt?

Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia
ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli
tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen
sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina
Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana
Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein
kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli
täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät
sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa
pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä,
tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten
silmiin... Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin
päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, --
ja nauroi.

Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, --
voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan
tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän
piti sen häkissä.

Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja
samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, --
Georges tunsi sen:

_"Mulier, quid ploras?" -- "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi
posuerunt eum."_

_Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem:
et non sciebat quia Jesus est._

-- Sarja traagillisia _liedejä_ Espanjan kansanomaisten laulajain
sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin
musta liekki:

    Quisiera ser el sepulcro
    Donde á ti te han de enterrar,
    Para tenerte en mis brazos
    Por toda la eternidad.

("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut
sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä _Rauhan
Saari_ ja _Scipion Uni_, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään
muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein
kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus
varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas
äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.

Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti
parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa
elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli
puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun
harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli
syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain
lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli
vuoriston tyyntä iltaa.



NELJÄS OSA



Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä.
Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan;
savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen
ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta
kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen
ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki
sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se
syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma
tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun
raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon
välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin
vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa...

Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen
ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän
toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi
osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen
päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui
siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään
hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. -- Silloin
ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin
menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin
suunnaton asestettu yövartio.

Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin
olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta
sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se
synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä
ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen
keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna
1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata,
kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä
noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin?
Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta
maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen
on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, "_ei hän tunne enää
kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden
aivan kuin omansa_". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa
juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, -- "_koko taivas, kotkan
valtakunta_".

Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen
vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa
liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen
hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen
kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen
surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista;
hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti
muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi.
Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan
mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen
nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään
sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista,
Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he
luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta
oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin
kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä
viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton
omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen
järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet
puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa
kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi
hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on
ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa,
jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti
uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus,
omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit,
puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä
tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa
sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä
julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin,
tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.

Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen
tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia,
sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja"
fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin,
-- kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet
voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on
älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja
valoa.

Christophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus
häneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta
harmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä;
hän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha
vaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin
muukalaiset. -- Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa.
Mutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä,
että ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi.
Luonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa
Georges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat
yhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen
hengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli
enää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut
puutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat
aidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä;
muut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko
yleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä
halveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki
viimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään;
he kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat
pienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän
aristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään
kilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään;
he näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet;
kun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle;
he käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin
vaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet
edes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili
yksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi
odottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.

Etelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa
puhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen,
huolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti,
niinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas
klassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli
satojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen,
orjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille
tien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen
kansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, -- yössä
eksynyt lintu -- liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta
kukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan
jaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia
käsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!... Ettekä
tekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: "Kas tässä
kätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me
tarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja
suuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä
katkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise
käsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme
kiitoa".

Näin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa
täydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide,
niiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka
oli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat
sekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan
ja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli
selvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana
pyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion
tasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä
oli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista
älyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli
hänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä
tuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän
oli täydellisesti itseään.

Christophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista,
jotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat
voimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien
muiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne
omaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä
muu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä
siinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.

Ja Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen
käsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: -- sillä hänellä
oli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen
oppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä,
ahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi
sydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta
-- (onneksi hänelle itselleen!) -- hän ei sitä voinut: ne olivat
hänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset
musiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia
ja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä...
Väliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on
sellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin
kunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä
silloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään,
ettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat
häntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle
musikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa
imartelemalla häntä, kysyi Christophe:

-- Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette
rakkauttanne tai vihaanne?

-- Niin, mestari.

-- No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne
sanomista mitään.

Christophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka
ovat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää
sisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät
häntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma
erosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä,
joille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä
olivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää,
rakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita:
-- sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen
moraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat,
joiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille
olevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe
ei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että
toisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla
samaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän
tahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä
rakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään.
Hän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia
mielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä
myöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan
merkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras
sellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt
elämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut
liian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan
pukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon,
johon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa,
kevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia
epäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön "_gallialainen maailmansuola_"!
Skeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka
kalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä... Kuinka
kaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin
kauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan
yhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!

Christophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen
maailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia
voittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut
läheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan;
hänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä.
Voitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja
tempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät
verhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen
sydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä,
joka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti!
Kuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten
ylimpäin hengen nautintojen rinnalla!... Mutta nekin kiistat ja
sodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen,
rohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat
sydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että
puolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on
patsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen
hedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa
katkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen
luojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme... Te ette saa
meitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa.
Iskunne eivät meihin ylety... Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan
sitten olemme jo olleet muualla.



Christophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon.
Se ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää
ja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta
hohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen
täyttävät avaruuden... Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä
auringonpaisteessa...

Ensin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen,
paisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää
hedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten
laulua... Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin
syksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy
planeettain tähtitanssi, se alkaa kieppua...

Silloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan
unelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee
sitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat
ja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia
muodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana
ojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista
tulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun,
maailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille...

Taulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot
epävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja
henkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki
varastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat
levitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla
haltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee
niitä ja valitsee niistä saaliinsa...

Kaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta
vallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti
ja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan.
Katedraali kohoaa.

"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne _eivät olleet vielä
hyvät_".

Mestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian...

Unelma on täyttynyt. _Te Deum_...

Kesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja
niiden siivet leviävät yli taivaan.



Christophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen
taiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä
olemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen
rakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei,
hänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo
antaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun
juuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.

Christophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa
uhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista
rakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen
ajatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät
yhdistävä.

Georges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora
asui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan
Parisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi
vuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti;
pää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa
kuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä
ajatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat,
käsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän
iloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan
vilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän
perinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta
yhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän
kuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli
antanut hänelle nimen _Dornröschen_, -- prinsessa Ruusunen. Aurora
muistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään,
lauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä,
lapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut.
Mahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten
yritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä
on helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se
lakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia
jonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän
sitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä
edes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä
ja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia.
Oli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin
viattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin,
hänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen
naivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja
tuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa
viattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa
nuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin
nocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta,
puheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.

Christophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään
Auroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja
vielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen
ihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä
ilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan
ei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan
Aurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein
aina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana.
Kun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän
lähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin
tunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja
he ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä
mitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja
hänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora
salaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle
koskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat,
jotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle,
ja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen
liittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran
ei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden.
Hän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut
esimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora
oli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että
olisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle.
Aurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. -- Ja hän
tuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä
Georges Jeanninin.

Olivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen
niin mielenkiintoisena kuin nykyään.

Siitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita
tunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin.
He eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen
kuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti
näyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli
itsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, -- siinä
suhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen
mieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia,
matkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla
mahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla
toistensa seurassa... Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista
seurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka
ei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia
toisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään;
mutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun
he kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges,
niin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi
hämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita;
he pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli
kummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin
antamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät
toisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei
kumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen
kanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä
sietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen
jokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.

Eräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi
hän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana
sunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin
tuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi
Christophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna
odotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan,
jolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen
itseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja
kaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti
hänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:

-- Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän
tuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää
iltapäiväksi.

Aurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle
puhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili
hajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello
soi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli
häntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt
hänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti
hänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen
kaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:

-- _Biricchina, ladroncella, furbetta_...

Aurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.

Georges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen
ällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.

Niin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän
onnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä
yhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin;
hän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli
olevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin:
sillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä
itseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle
Auroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.

Mutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat
yhdessä, -- (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) --
kuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan:
Aurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä
seikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin
heidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään
kursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa
moraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he
olivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan
pitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja
avioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki,
että se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä
Christophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä
uskollisuutta _usque ad mortem_. Ja Christophe oli tätä miettiessään
hiukan alakuloinen... Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se
pursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!... Olkaamme rauhallisia.
Tulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.

Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa
päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. -- Olisi luullut,
että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi
pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan.
Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen
ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi,
tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita.
Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni
ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora
olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan
voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli,
millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli
katolinuskossa, -- Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija,
julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan,
hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta,
-- oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain
totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen
ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt
vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli
nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien
aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä
käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän
henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä
uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis
menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin
itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän
tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella
uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus
ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut
uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan
uskonnollisia.

Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei
koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut,
Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen
ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen
kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli
väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja
niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili
se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen
auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset,
salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse
filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William
James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä.
Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää
entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti
työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt
siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen
asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus,
ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä
voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän
ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus
saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.

"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne
ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä
varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon... Sen ilon, Antoinette,
johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!... Ah, jospa
onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran
heidän elämänsä tuskista kasvaa!"

Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa
vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä
omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora
kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät
uskoneet samalla tapaa kuin he.

Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen
kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:

-- Ei hän voi tätä ymmärtää...

Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä
he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään
aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun
Christophea "ei täällä enää olisi"... -- Ja kuitenkin he rakastivat
häntä paljon... Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit!
Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois...

-- "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!..."

Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille
vastata:

-- Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua
vielä ikäänkuin elävänä.

Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.

-- Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat
antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, -- sanokaa suoraan,
että minä olen vanha hölmö!

-- Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora
makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on
seikkoja, joita te ette tiedä.

-- Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!

-- Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.

Christophea hymyilytti:

-- Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää
aina kaikki.

Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli
Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa
usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat
hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät
laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin
taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin
suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja:
hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen
soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin.
Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin
antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä.
Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti
tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut,
nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven
mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli
lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi
_Tristania_. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä
sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja
kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut
sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti
hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri
sellaisena... Miekkosesta!... Oi taiteen turhuutta!...



Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", -- niin
hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi
leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle,
sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti
kaikki.

Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen
maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään
toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän
oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne
jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe
ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt
oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa
pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä
kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin
toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet
heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet
tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien
taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin
pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää
historiaan.

Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen.
Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut
paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää
luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin.
Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen
kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä
sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat
hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri
ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat
kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan
Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan
vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli
ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät
saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin
rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista,
joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan,
väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.

Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut
papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita
vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli
heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti
hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta
lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut
luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi
vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi
se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli
onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan
nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut
häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan
tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin
saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin
otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin
ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt
raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski
hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut
julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei
"se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka
mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:

-- He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen
ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe
väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.

-- Miksikä ei? sanoi Emmanuel.

Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli
kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan
katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla
hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan
isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen
hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään.
Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa
seudun eläintenkin silmistä. -- Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä
sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin
kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.

Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut
enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut
Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt
hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen
luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden
puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän
tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä
kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt
hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli
tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut
hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse;
hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän
aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli
aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että
hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin
katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen
takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita
oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että
hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita
ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui
tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti
naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt
sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen
vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa.
Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka
nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan
välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli
tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän
näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti
sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei
kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin
vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta,
ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi
papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa,
kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen
unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari
tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä
tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden
puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa,
aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon
kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään
koko ranskalaista idealismia, -- uskoa vapauteen, jolla oli omat
pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen,
syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen
veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä
hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen
ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla
väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta
keskellä Ranskan omaa sydäntä!

-- Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko
maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan
saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi
turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä
pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.

-- Ja onko se sinusta niin lohdullista?

-- On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu
joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta
Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut
nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun.
Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat?
He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään
pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät
laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on
eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet
sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka
unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile
enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii
ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua
huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo
huilut ja rummut soivat!...

(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti
hereille.)

... Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki
voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä,
että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti,
lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman
järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen
uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen
tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja
mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden
yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin
elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla.
Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii
asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin,
yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.

Emmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen
silmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel
tuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:

-- Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.

-- Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin
kauan. Minä olen vanha huuhkaja.



Tähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä
käytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa.
Hän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti
mietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta
tarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän
puhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä:

-- Krafft kyllä sen tekee... taikka:

-- Sille nauraa Christophe makeasti...

Ne, jotka eivät tunteneet häntä, sanoivat:

-- Miten itserakas hän onkaan!

Asia oli aivan päinvastainen. Hän näki itsensä ulkopuolelta, aivan
kuin vieraan ihmisen. Hän oli joutunut sellaiselle asteelle, jolloin
ei edes kauneuden puolesta käyty taistelu ole mielenkiintoista, sillä
kun on suorittanut oman tehtävänsä, on taipuvainen luulemaan, että
muutkin suorittavat tehtävänsä ja ettei lopultakaan, kuten Rodin sanoo,
"kauniin voittokulku koskaan lopu". Ihmisten ilkeys ja vääryydet eivät
enää kiihdyttäneet häntä. -- Oli varsin luonnollista, että elämä
riistäytyi hänestä erilleen, sanoi hän hymyillen.

Tosiaan, hän ei ollut enää entisissä voimissaan, Pieninkin ruumiillinen
ponnistus, pitkä kävelyretki, nopea kulku rasittivat häntä kovasti.
Hän hengästyi hyvin pian; hän tunsi sydämessään kipua. Hän ajatteli
joskus muinaista ystäväänsä Schulzia. Hän ei ilmaissut muille
huomioitaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt? Siten tekee ainoastaan
muut levottomiksi, eikä itse siitä parane. Sitäpaitsi ei hän ottanut
vaivojaan vakavalta kannalta. Hän ei pelännyt niin paljon sairautta
kuin että hänet pakotettaisiin hoitamaan itseään.

Salainen aavistus sai hänet kaipaamaan vielä kerran synnyinseutuaan.
Sen matkasuunnitelman oli hän lykännyt vuodesta vuoteen. Oli sanonut
itselleen aina, että ensi vuonna hän sen tekee... Tällä kertaa ei hän
sitä enää lykännyt.

Hän lähti salaa Saksaan, ilmoittamatta asiasta kenellekään. Matkasta
tuli lyhyt. Christophe ei löytänyt enää kotipuolestaan mitään, mitä oli
tullut sieltä etsimään. Ne muutokset, joista hänen viime retkellään
oli näkynyt enteitä, olivat nyt toteutuneet: pikkukaupungista oli
kasvanut suuri teollisuuskaupunki. Vanhat talot olivat hävinneet.
Kadonnut oli hautausmaakin, Sabinan maalaistalon paikalla kohosivat
tehtaan savutorvet. Joki oli syönyt lopultakin ne rantanurmikot, joilla
Christophe lapsena leikki. Eräällä kadulla (ja minkälainen se katu
oli!), likaisten kivimuurien välisellä kujalla, oli hänen nimensä.
Kaikki mennyt kuollutta, yksinpä kuolemakin... Olkoon! Elämä jatkui
kuitenkin; ehkäpä uneksivat, kärsivät ja taistelivat nyt toiset pikku
Christophet tämän hänen nimellään koristetun kadun surkeissa taloissa.
-- Konsertissa jättiläissuuressa _Tonhallessa_ kuuli hän esitettävän
erästä teostaan; se tulkittiin aivan vastoin sen perusajatusta;
Christophe tuskin tunsi sitä omakseen... Tulkitkootpa miten tahansa!
Vaikka ymmärtävätkin sen väärin, niin ehkä se herättää uusia aatteita.
Me olemme kylväneet jyvän maahan. Tehkää sillä mitä tahdotte; ravitkaa
sillä itseänne. -- Christophe kuljeskeli iltapimeän tullessa kaupungin
ympäristössä, joissa usva alkoi leijua. Hän ajatteli suurta usvaa,
joka pian kietoisi helmaansa hänenkin elämänsä; ajatteli rakkaita
olentoja, jotka olivat vaipuneet maan alle, ei, paenneet turvaan hänen
sydämeensä, jonka peittäisi tummuva yö, niinkuin hänet itsensäkin...
Peittäköön vain! En sinua pelkää, oi yö, aurinkojen äiti! Jos tähti
sammuu, niin tuhannet toiset syttyvät. Aivan kuin kiehuva maitokattila
kuohuu kaikkeuden äärettömyys valoa! Sinä et minua sammuta. Kuoleman
henkäys puhaltaa elämäni uudestaan tuleen.

Paluumatkallaan Saksasta tahtoi Christophe käydä myöskin siinä
kaupungissa, jossa hän oli tutustunut Annaan. Siitä saakka kuin hän oli
lähtenyt Annan luota, ei hän ollut kuullut hänestä mitään. Hän ei ollut
uskaltanut tiedustella uutisia Annasta. Vuosikausia oli hän vavahtanut
joka kerta, kun ajatteli hänen nimeänsäkin... -- Nyt hän oli tyyni, hän
ei pelännyt enää mitään. Mutta kun hän illalla istui hotellihuoneessa,
joka oli Reinille päin, niin herättivät huomista juhlaa soittavat
kellot menneisyyden kuvat hänessä valveille. Joesta henki jokin
kaukainen ja vaarallinen tunnelma, jota hänen oli vaikea ymmärtää;
kaiken yötä hän muisteli entisiä aikoja. Hän tunsi vapautuvansa
pelättävästä Herrasta; ja se oli hänestä surullisen suloista. Hän ei
ollut päättänyt, mitä hän tekisi huomenna. Hän ajatteli -- (mennyt
aikahan oli jo niin kaukana!) -- käydä Braunin luona. Mutta kun päivä
tuli, petti hänen rohkeutensa; hän ei tohtinut edes kysyä hotellista,
elivätkö tohtori Braun ja hänen vaimonsa vielä. Hän aikoi jo matkustaa
kaupungista pois...

Lähtöajan tullessa vei jokin vastustamaton voima hänet kuitenkin siihen
kirkkoon, jossa Anna muinoin oli käynyt; hän asettui pylvään taakse,
paikalle, mistä hän saattoi nähdä sen penkin, jossa Anna ennen muinoin
istui. Hän odotti ja oli varma, että jos Anna eläisi, niin hän vielä
tulisi sinne.

Kirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut.
Hän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset,
leuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa.
Hän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt
rukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa
ihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti.
Pari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella
liikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se
liike ollut ominainen _Annalle_... Mennessään kirkosta ulos hän kulki
läheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen
vatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi
synkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he
tunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä
kääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin
vilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen
huultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen...
Hengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää.
Hän ajatteli:

-- Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä
hän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut?
Mitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli
meitä? -- Tuhkaa. Missä tuli?

Ja hänen Jumalansa vastasi:

-- Minussa.

Silloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä
viimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.

       *       *       *       *       *

Tultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa
Lévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut
yhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli
päässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen
ja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti
tunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut
lähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan
enemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen
hyökkäyksistänsäkään.

Ja Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa
korttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan
tuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä
tavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä,
jolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.

Tuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen
tytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän
pikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa
sädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy
Luinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein
heitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin
läheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin
käsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen,
huomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista
kasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:

-- Sillä konnalla on onni aina.

Mutta sitten lisäsi hän ylpeästi:

-- On minullakin tytär.

Ja hän vertaili mielessään tyttöjä toisiinsa. Ja siitä vertailusta,
jonka tulos muuten oli se, että Aurora oli muka parempi, johtui, että
hänen mielikuvituksensa rakensi jonkinlaisen ystävyyssuhteen noiden
tyttöjen välille, tyttöjen, jotka eivät todellisuudessa tienneet
mitään toisistaan; jopa se vertailu lähensi Christophea salaa itseensä
Lévy-Coeuriinkin.

Kun Christophe tuli takaisin Saksasta, kuuli hän, että "tyhmä
pikkukaritsa" oli kuollut. Hänen isän-itsekkyytensä muisti silloin
kohta:

-- Jospa minun lapselleni olisi käynyt näin!

Ja hänessä heräsi Lévy-Coeuriä kohtaan suunnaton sääli. Ensi puuskassa
hän aikoi kirjoittaa hänelle; hän alkoi kaksikin kirjettä; hän ei ollut
niihin tyytyväinen, hänelle tuli turhamainen häpeän tunne: hän ei niitä
lähettänyt. Mutta kun hän muutama päivä myöhemmin sattui Lévy-Coeuriä
vastaan ja näki hänen tuskankalvamat kasvonsa, voitti sääli hänessä
kaikki muut tunteet: hän meni suoraan Lévy-Coeurin luokse ja ojensi
hänelle molemmat kätensä. Lévy-Coeur ei enää järkeillyt, vaan tarttui
Christophen käsiin. Christophe virkkoi:

-- Te olette kadottanut!...

Hänen heltynyt äänensävynsä järkytti toista. Hän tunsi kuvaamatonta
kiitollisuutta Christophea kohtaan... He virkkoivat muutaman tuskaa
värähtelevän sanan. Kun he sitten lähtivät kumpikin suunnalleen, ei
enää ollut jäljellä mitään, mikä ennen oli erottanut heidät toisistaan.
He olivat taistelleet toisiaan vastaan: se oli kohtalokasta,
epäilemättä; täyttäköön jokainen luonteensa lain. Mutta kun näkee
tragikomedian lopun lähenevän, riisuu pois intohimot, joilla on itsensä
naamioinut ja seisoo toisen edessä paljain kasvoin, -- molemmat ovat
ihmisiä, jotka eivät ole suuresti toisiaan parempia, ja joilla on kai
oikeus antaa toisilleen kättä, kun ovat näytelleet osansa parhaansa
mukaan.



Georges Jeanninin ja Auroran häät oli päätetty pitää ensimäisinä
kevätpäivinä. Christophen terveys heikkoni nopeasti. Hän huomasi, että
hänen lapsensa katselivat häntä levottomasti. Kerran kuuli hän heidän
puhuvan hiljaa keskenään. Georges sanoi:

-- Kuinka hän näyttää huonolta! Hän saattaa sairastua.

Ja Aurora vastasi:

-- Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!

Christophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi
heidän onneaan.

Mutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, -- (hän
oli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän
itse olisi aikonut viettää häitään), -- niin tyhmä, että antoi vanhan
tautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut
häntä ensi kertaa _Markkinatorin_ aikoina ja joka nyt uudistui.
Christophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi.
Hän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty.
Hän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa
sairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa
häiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään
Grazian tyttärelle, -- Grazialle itselleen, -- saman hyvän, minkä
Grazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa;
mutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin
onnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten
seremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen
voimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun
jo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa
kielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka
lähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan,
etteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit,
lupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna...

Heti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli
kuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin
kotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen
luokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan
vaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi
noutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi
päivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon
päästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin
kertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan
hänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun
Christophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki,
jolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe
näki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli
viereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi
sängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi
hänet ulos, -- (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä
kuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen
ja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut
takaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään "mokomalle vanhalle
hupsulle", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään
sairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta
ottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan,
eikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten
lupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat
onnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen.
Hän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän
kuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se
oli sen heille antanut!

Christophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun
viimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä
sen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä
kertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä
palvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi,
jonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen
tärkeämpi, -- (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri
Christophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei
tiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), -- lähti Christophe ulos
noutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla
hyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli.
Ei ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa.
Virkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa
saivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin
vihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen
sielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen
ruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin
kylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen
leikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli
ilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo
harvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua.
Kaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus,
joka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä
suvainneet.

"_Luullaan_", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, "_ettei
mikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin
pakollisempaa_..."

Mutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi
ja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus
kilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan
töykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla.
Christophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:

-- Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!

Talonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren;
Christophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon
yksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.

Hänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut
puhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi
olentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä
paljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi
olentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne
lauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja
kuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä
nuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä;
siihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan,
nauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi
eri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä
aivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista
ajattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien
keskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat
häntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla
heille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta
kiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän
oli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten
lörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!...

Ainoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli
Christophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään.
Heille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille
viimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset
olivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää
paranevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki
ja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen
kirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä
vaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle -- ei
taudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa
tärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.

Aina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti
voimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin
kuninkaan sanat:

"_Ich habe genug, Bruder; rette dich_". [Minun määräni on täysi, hyvä
mies, pelasta itsesi.]



Aivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä:
äärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun
taistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen
syntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei
nukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä
itseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset,
jotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren
ihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus.
Ylpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon
herra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan
ratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua,
joutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa
lekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen
eteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta
runneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa
tahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä
hän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on
päättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä
aurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:

"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on
minusta suloinen..."

Silloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä;
ja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen
puhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien
varjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys,
nykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä
piirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä
näkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja
lakastuvan; kaikki on harmoniaa...

Hän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille.
Ahdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa,
mielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa
päässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival,
kaikkein ankarin... Eteenpäin!...

Hän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti
jokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin
yhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin
mieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja
tunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se
hermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes
olisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä
inhoittavaa kuin jokin pahe... Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea
mukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin
oli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen
tökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen
suljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja
ajatteli:

-- Se ei kestä enää kauan.

Hän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä
valtasuonta:

"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen
persoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, -- vai se,
että hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei
jää jäljelle merkkiäkään?"

Epäröimättä vastasi hän:

-- "Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan
voitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi.
Kadotkoon Christophe!..."

Mutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen
kuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän
näki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin
sen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee
nopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät
sitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi
ja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän
kirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi
rakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen... Ja Christophe hämmästyi, kun
hän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.

-- Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena
itseltään.

Mutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa
enemmän... Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on
luontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon
hehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!... Luonnon äärettömät
aarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää
siepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten
portaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta
elävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä,
metrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot
tarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne
tahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta.
Se ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta
järjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni
todella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen
maata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen
kehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään.
Mutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen
pelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi
alkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse
mitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista
niistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon
nähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka
se minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti.
Hiljaisuutta ihmiselle!...

Mutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä
paperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja
koetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä
ristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:

-- Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä
olen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä
minua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi,
tiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole
koskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme
varmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.

    Bleib bei uns...



Hän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta.
Ihmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt
hän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut joku "toinen". Toinen, häntä itseään
rakkaampiko...? Kuka sitten?... Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi
unessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?... Hänen
sydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa
ystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä
kaikkia yhtä paljon.

Hän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa
mielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska
vaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan.
Niin, oli jo... Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella
oli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.

-- Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan
ollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!... Te, olennot, joita
olen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi
minulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet
ja elävät, -- kaikki elävä, -- oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä
olen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte
ääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima,
joka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas... Sydämeni paisuu
täyteläisyyttään!...

Hän katseli ikkunaan... Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka
on "kuin kaunis, sokea ihminen", kuten Balzac aikoinaan sanoi...
Christophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan -- edestä kuultavaa
puunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat
puhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki
sellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe
enää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa
ruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily
ympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva
sydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen
viime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt
toisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset
elämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän
mahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää
totellut hänen ajatustaan, -- (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään
enää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) -- hän viritti laulun
elämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi
itsekseen:

-- Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa
soittaisivat erehtymättä loppuunkin.

Hän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin
hänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt
virheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia!
Nyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:

-- Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.

Ja ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle
ja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.

-- Kuinkahan selviätte tästä?... Entäpä tästä? Vastatkaapas... Ja tästä
sitten?

Ne vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä
vaarallisemmilla.

-- Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!...

Christophe huusi _bravo_ ja nauroi ihastuksissaan.

-- Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?...
Tiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään
väsynyt... Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette
voittaneet...

Mutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen
fantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella
sitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä... Christophen tuli sääli
itseään:

-- Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti!
Instrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun
pitää saada toinen.

Mutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä
kuuntelemasta:

-- Oletko vaiti!

Hän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin
vihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain
tappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He
pyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.

-- Päästä minut, minä tahdon kuunnella!... Tahdon kuunnella! Tai minä
tapan sinut!

Hän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt...

-- Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis
sylissäni on... Se polttaa minua?...

Hourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa,
irstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka
pinnalla, viimeisen kerran...

-- Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti,
verenimijät?... Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.

Hartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois
näkymätöntä vihamiestä... Nyt hän oli vapaa!... Tuolla alhaalla sävelet
soivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien
vallassa:

-- Odottakaa! Odottakaa minua!

Hän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki
tieltään... Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski,
veri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa...

-- Tässä on helisemässä, jumaliste.

Hän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman
häntä.

... Viimeinkin päästiin tunnelista... Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas
jälleen.

-- Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!...

Mutta ketähän tämä on... Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys
on Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka
tuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei
kymmentäkään tahtia... Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä
tuo akordi on?... Entä tuo?... Ei niin nopeasti!... Odottakaa!...

Christophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan
kuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja
hänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä
aineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut:
mielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan... Ah nyt!... Tämä
on jo liikaa...

-- Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää...

Hänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki
silmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa
raoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki
hellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä
alhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle
päätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot
toistivat itsepäisesti:

-- Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin
välttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua...

Nyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät...
Mutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät...

-- Grazia, sinäkö siinä?... Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe
teitä enää hyvin... Miksi aurinko tulee niin hitaasti?

Kolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa
piipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa
heille muruja päivällisestään... Christophe näki unessaan pienen,
lapsuutensa aikuisen kamarin... Kellot... on aamu! Kauniit, kirkkaat
aallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta
kylistä... Joen kohina nousee talon takaa... Christophe seisoo
porraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen
editseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise,
Gottfried, Olivier, Sabina...

Äiti, rakastetut, ystävät... Mitkä heidän nimensä olivatkaan?...
Rakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette
siinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.

-- Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!

-- En tahdo enää teitä kadottaa. Minä olen etsinyt teitä niin kauan.

-- Heitä huolesi. Me emme eroa enää sinusta koskaan.

-- Oi, virta vie minua!

-- Virta, joka sinua vie, kuljettaa kanssasi meitä.

-- Minne kuljemme?

-- Sinne, jossa olemme aina yhdessä.

-- Pianko?

-- Katso.

Ja Christophe ponnisti viimeiset voimansa kohottaakseen päätänsä, --
(hyvä Jumala, miten se oli raskas!) -- ja näki virran, yli äyräittensä
paisuneena: se peitti pellot ja niityt, se vyöryi ylhäisenä, hiljaa,
melkein liikkumatta. Ja taivaanrannalla välkähti kuin teräs,
näytti rientävän häntä kohti hopeinen aaltoviiva, joka värisi
auringonpaisteessa. Valtameren pauhu... Ja hänen onnesta raukeava
sydämensä kysyi:

-- Onko se Hän?

Hänen rakkaittensa ääni vastasi:

-- Se on Hän.

Kun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:

-- Portti aukeaa... Tässä sointu, jota hain!... Mutta se ei ole vielä
lopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?... Me jatkamme huomenna.

Oi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan,
jota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!...

-- Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin
vähän. En osannut tehdä enempää... Minä taistelin, kärsin, harhailin,
minä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn
uudestaan, uusiin taisteluihin.

Ja virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:

-- Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja
päivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen
pari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin
siivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!



    Christofori faciem die quacumque tueris,
    Illa nempe die non morte mala morieris.



Pyhä Kristofer, -- Christophe, -- on kulkenut tulvivan virran yli.
Koko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen
jättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla
olkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu
honkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään.
Hänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän,
sanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän
pilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on
Kristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle
jäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen
äänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä
otsatöyhdöstä ja hokee: "Käy, käy!" -- Jättiläinen käy, selkä kumarassa
tuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat
vaaleta.

Yhtäkkiä helähtää _angelus_, ja kellojen parvi herää soimaan.
Uusi aamu on tullut! Mustan, jyrkän rannan takaa ylenee vielä
näkymättömän auringon kultainen sädekehä. Kristofer pääsee viimein, jo
kaatumaisillaan, toiselle rannalle. Ja hän sanoo Lapselle:

-- Nyt olemme perillä! Kuinka painava sinä olit! Lapsi, kuka oletkaan?
Ja Lapsi vastaa:

-- Minä olen syntyvä uusi päivä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jean-Christophe X - Uusi työpäivä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.