Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Hiltu ja Ragnar - Kertomus kahdesta ihmislapsesta
Author: Sillanpää, Frans Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hiltu ja Ragnar - Kertomus kahdesta ihmislapsesta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



HILTU JA RAGNAR

Kertomus kahdesta ihmislapsesta


Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.



LUKIJALLE.


Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 ja
oli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause:
"Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon
ja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle
suomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän
kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää.""

Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta Helsingin
Diakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiin
mestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi.
Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaa
lauseen oleellista alkuosaa.

F. E. S.



Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä
oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja
junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut,
maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden
tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi,
siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan
vaunussa oli hyvästi tilaa.

Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa
muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki
ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja
hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka
kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat
ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka
junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti
olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti
hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian
välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain
ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla
äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.

Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita
vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin
anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian
läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on
tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna
jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa,
päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä
matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet
toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän
oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta.
Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen
hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan.
Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea
sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys
on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki
toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan.
Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan
kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja
kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.

Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan
Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten
niin pian -- rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla -- päättyi
järven kuutamoisiin laineisiin.

Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä
somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset
järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset
verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka
ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa,
joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa
Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut
oikeastaan tarkoittivat.

Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan
ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta.
Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään
palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten
jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos
sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia
piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa
maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä
selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän
sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen
ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli
niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli
häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen
omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei
ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä,
hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle
niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että
kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he
hallitsivat... Sitten oli vielä muuan seikka -- ulkomuoto. Sillehän
nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin --
äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka
koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili...
Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä,
ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli
kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina
laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään
vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan
pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan
hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun,
että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi
rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia.

Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun
Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma
nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein
oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään.
Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan
läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan
voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen
perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden
sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin
koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään
kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään
häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti
liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut.

Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy
yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään
kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla.

Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut,
nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas,
mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun
jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki
oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan
voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi
muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien
vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen
ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin
koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen
tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis
luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli
eläissään sangen vähän ajatellut.

Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja
ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan
harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli,
yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa.

Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin,
muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän
aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen
lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin
hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina
voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen.
Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä
oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat
hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki,
oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli,
kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar
ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti
mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista
piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti
hänet pois...

Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen
yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin
kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä
ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi
itseään, niin piikaa nuhdeltiin.

Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista,
mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi.
Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja
piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen
tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja
nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän
herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen
ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli
poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen
-- äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja
tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli
pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä
painanut -- sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa
ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt
turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei
olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki
pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli
ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän
kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se
oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen
nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella.
Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista
suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin
tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja
naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa
ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin,
ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika
alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle.

Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta
herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin
kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun
pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein
yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin
nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä
hiukan varomaton -- ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi
äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä
siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi
uuden piian odotukseksi.

Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen
tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen
maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin
nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että
hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä
vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen
näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista,
asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä
myös hiukan äänessä.

Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä
välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää
välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti
hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi
hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois
ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi
odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli
nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän
tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja
silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän
liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä
ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei
hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten
ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin
ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava
seikka.

Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin
tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas
ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin
näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun
tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti
osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen
laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos.
Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin,
joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta
ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön
avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän
käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten
antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin:

-- Ettekö osaa pumputa?

Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä
ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar
otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin
näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi:

-- Mitä sinä siellä teet?

-- Minä autan tyttöä, se ei ymmärrä pumputa.

Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä
puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä
hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö
jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen
perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet,
hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat
pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli
poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta -- aurinkokin melkein tuntui
lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan
syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen
nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut
kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut
koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa...
Hän ei enää ollut alapuolella.

Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä
alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä
vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi
ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei
hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi
havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen
mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä
tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat -- ja mitä tämä oikeastaan
oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa -- jotka muutenkin
pitivät häntä minä pitivätkään -- jos he olisivat tämän nähneet?
Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin -- ja -- niin -- mutta nyt
oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa,
ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli -- hän tosiaan
_ajatteli_ tällä hetkellä -- ponnahti ylös, meni makuulle ja monet
tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli
Ragnarille Hiltun tulopäivä.

Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen
nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi
raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä
huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen
varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään
enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa
pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen
silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar
päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska
iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha
intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa
ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua.
Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin
poissaolossa suuri viehätys.

Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja
jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat
ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta
salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän
nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä
surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren
halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat
lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus,
niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä
tänä iltana -- joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän
iltojen nousevaa lukua.

Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi
ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului
huutavan kyökkiin:

-- Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa
sitten hänellekin teetä.

Sitten hän tuli saliin ja huomattuaan Ragnarin hiukan hämmästyi:

-- Täällähän on vallan pimeä, miksi et ole ottanut tulta?

Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi
hämärähetkiä -- semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja
olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän
sitä vastaan edes voivotellut.

Ragnar vastasi: "Minä aioin juuri sytyttää, kun mamma tuli."

Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan
ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska
kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että
hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön -- hän todella sanoi
tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli
hyvää ja sopusointuista tänä iltana.

Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan,
vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat
tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli
tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne
nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista
iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä
huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään
päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille.
Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin.

Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan
ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen
erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä
suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä
enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin
vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat,
niinkuin kuutamoistuntoja.

Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti
malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi
tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan
myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika.

Kuinka olikaan -- kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta
Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat
rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen
niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken
Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta
sitten.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja
vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat
Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko
laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki
tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä
kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet,
niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat
tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on
omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan.
Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan
alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa
Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo
ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä
sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla.

Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi
siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä
iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin
käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa
varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä
ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä
näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi
joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska
siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa
ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut
mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska
on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva
tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia
vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta,
toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä
kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa,
arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja
puhtaisiin uomiin...

Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta,
jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra
Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi
aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven
puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä.

Tämä ilmiö syntyi siten, että Ragnar -- joka pysäkiltä palatessaan
melkein vapisi iloisesta kiihkosta, mutta ei silti ymmärtänyt mitä
tehdä -- ensin otti tulen salin lamppuun. Hän teki sen vain jotain
tehdäkseen ja istui sitten kuuntelemaan. Samassa hän jo nousi ja
käveli välikköön päin, lähemmäksi kyökin ovea. Mutta kun kyökissä
hiukan kalahti, hypähti hän jo takaisin ja oli häärivinään jotain
pöydän luona. Hiltua ei kuulunutkaan, hiljaiset äänet vain jatkuivat
kyökissä. Ragnar tiesi, että Hiltun pian oli tultava kattamaan hänelle
ateriaa tähän pöytään -- hän sammutti mitään ajattelematta lampun ja
jäi istumaan pimeään. Kuu oli noussut korkeammalle ja vaalentunut,
sen loisteessa oli erikoisen kiihdyttävä ihanuus, joka johtui siitä,
että äiti nyt varmasti oli poissa. Kuun paiste oli ainoa, joka
tänä iltana enää tuli sisään tähän huvilaan, se tuli omin lupinsa
puunlatvusten lävitse. Ragnar tunsi outoa, nyt syttyvää toveruutta
tuota ikuista luonnonilmiötä kohtaan. Toveri ikäänkuin iski suloisen
synnillisesti silmää, se ikäänkuin huomautti, että onhan oltu
tovereita lastenkamarista asti, vaikkei ole näissä näin läheisissä
satuttu ennen yhtymään... Ei ollut sillä hetkellä piirtoakaan ehjänä
siitä kuvasta, jonka Ragnarin äiti luuli pojan sieluun muovanneensa.
Ihmisen eläimellisen puolen alkeellisimmat seikat ryöppysivät hyvin
alkeellisina mielteinä tuon suurikasvuisen ihmislapsen tajussa...

Ragnarin mieleen vilahti, että hän menee yläkertaan odottamaan Hiltun
illalliskutsua. Hän hiipi hiljaa portaita kohden välikköön, mutta
juuri silloin ehti siihen Hiltu tarjottimineen eikä huomannut Ragnaria
pimeässä, ennenkuin hänen olkapäänsä kosketti Ragnarin käsivarteen.
Ragnarin ajatus toimi samaan tapaan kuin humaltuneen ihmisen. Oli muka
hyvin tärkeätä, että hän käsivarresta ohjasi Hiltua pimeän salin halki
pöydän ääreen. Hän tulkitsi tämän ajatuksen jonkinlaisilla sanoillakin,
joiden onttouden hän itse hyvin kuuli. Hiltu sanoi yksinkertaisesti:

-- Ottakaa tuli, että näen kattaa pöydän.

-- Entä jos en otakaan.

-- Ottakaa nyt vaan.

Oli ihan hiljaista. Kuunpaiste liekehti lehmusten välissä.

-- Onko Hiltu minun ystäväni, kun minä olen täällä näin yksin?

Ragnar tunsi, ettei hän olisi sanonut juuri niin, jos hän olisi saanut
puhua ruotsia.

-- Ette tekään ole minun ystäväni.

-- Olenhan.

-- Ettepä, koska säikytätte. Minä pelkään muutenkin täällä. Ottakaa nyt
tuli.

       *       *       *       *       *

-- Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa, minulla ei ole enää ketään
-- Lause jäi kesken. Äänessä tuntui äkillisen voimakkaan itkun
alkupuuskahdus, eikä tyttö osannut enää oikein pyrkiä poiskaan. Hän ei
vielä pelännyt Ragnaria.

       *       *       *       *       *

Kuunpaiste tuli hetki hetkeltä rohkeammaksi. Se puhui samalle
miehiselle vaistolle kuin toisaalta tytön ihon tuoksu ja huoneiden
ihana yksinäisyyden tuntu. Nämä kokemattomuudessaan yhdenarvoiset
ihmislapset olivat joutuneet pienten luonnon seikkojen valtoihin.
Ragnarin kuivin kasvaneessa nuorukaissielussa virkosivat monet
viime päivienkin ohi uinuneet toiminnat: rakkaus, sääli, itsenäinen
vastuunalaisuus, puhtaan ihmisyyden tajuaminen. Hänen tähänastinen
elämänsä oli tarkoin säästynyt tilanteilta, jotka niitä olisivat
herättäneet, ja niin ne olivat nukkuneet tähän asti. Mutta äkkiä
heräävä elo on aina epävakaista, vaikkapa herääjät olisivat
enkeleitäkin. Ja mitä saattoikaan rehtorskan Ragnarilla olla
sanottavaa, kun joutui enkeleille vastaamaan?

Jokaisessa sielussa ovat enkelit aina rehellisiä. Ne ovat ainoat,
jotka täysin tajuavat pelkän ihmisyyden arvon. Ihmisyyden alkaminen
on aina korkein tapaus, mitä tässä olemisen piirissä voi sattua.
Ihmisyyden sikiäminen ja edelleen kasvaminen on sinänsä -- ihan
sinänsä -- valtava tapausten sarja, jonka vaaliminen ja ihaileminen on
enkelilegionille kyllin arvokasta. Ulompana aineessa voidaan rappeutua,
syvin ja oleellisin ihmisyys tekee matkansa aina rappeutumatta.
Enkelit iloitsevat, jos jonkun ihmisyyden kohdalle sattunut aine edes
osittain jaksaa seurata itse ihmisyyttä... Kun ei mitään tapahdu,
pysyvät enkelit syvimmissä keskuksissa, ne uinuvat. Mutta kun suuri
tapaus tulee odottamatta, niin ne käyvät levottomiksi. Inhimillisessä
lemmenkohtauksessa kaksi ihmisyyden keskusta joutuu samaan piiriin, ja
silloin enkelit vapisevat toivon ja epätoivon vaiheilla. Onko ihmisyys
tästä tapauksesta voittava ja vahveneva?

Jossain kaukana keskuksista oli Ragnarin kolea pää aivoineen ja
aistimineen. Hän tajusi tilanteen merkityksen ja vaistosi voimiensa
vähyyden. Hän kuuli ikäänkuin vieraan suusta ne sanat, jotka Hiltun
läheinen nyyhkytys toi hänen huulillensa:

-- Älä pelkää -- minä rakastan sinua -- kyllä minä otan tulen --
rakastatko sinä minua?

Mutta silloin tyttö jo itki ääneensä ja lähti pyrkimään kyökkiä kohden.
Ragnar kulki hänen ohessaan riippuen yhä kiinni hänessä. Kuu valaisi jo
välikönkin. Ovella Ragnar yritti suudella tyttöä, mutta ei onnistunut.
Sitten hän hellästi laski tytön menemään keittiöön ja palasi itse
saliin.

Naisen, nuoren neitseen, kyyneleet olivat ensikerran vuotaneet hänen
tähtensä. Se seikka hyväili hänen lapsellisen itsekästä olemustaan
niinkuin lämmin raukaiseva ilma; niinkuin jokin sellainen hyvä, jota
äiti ei sietänyt (-- äiti, jonka vieraus ja vanhuus nyt Ragnarin
vaistolle paljastuivat, kun hänen mieleensä vilahti, että äiti voisi
yhtäkkiä astua tähän ilmapiiriin). Se oli yhtä tämän runsaan kuutamon
kanssa; tämän ensikertaisen yksinäisyyden kanssa, jossa kumminkin oli
verrattomasti enemmän eloa kuin missään tähänastisessa tilassa.

Sillä Ragnarilla oli tällä hetkellä hyvin vahva ja outo yksinäisyyden
tunne. Se Hiltu, joka nyt oli häntä lähellä tässä kuutamoisessa
ilmassa, oli vain mykkä vaativakatseinen mielikuva, ei se, joka oli
paennut kyökkiin ja ehkä jo tyyntynyt itkemästä.

       *       *       *       *       *

Hiltu nyyhkytti keittiön sängyllä. Hän oli kuin matkalainen, joka on
istahtanut tiepuoleen lepäämään. Tänä iltahetkenä oli hänen matkansa
sillä asteella -- hänen maallinen matkansa, jonka kehyksenä tähän
asti oli ollut Toivolan ränstynyt, suloinen salotölli. Siellä hän oli
kasvanut kenenkään aavistamatta, että hän, vähäpätöisistä vähäpätöisin,
kasvoi tällaista kehystä varten; saadakseen kerran itkeä erään huvilan
keittiössä Pyynikin rinteellä lähellä Tamperetta. Nuoresta iästä
huolimatta oli matka jo ollut pitkä ja monivaiheinen.

Kuinka lämpöisiä olivatkaan ne vaivat, jotka erämaassa olivat versoneet
ihmisenlasta luonnehtien. Riepuihin käärittynä himmeässä valossa imi
siellä pieni vakahinen äidin rintaa. Äiti oli äsken toraillut, mutta
vaistomaisesti hän vaikenee imettäessään. Hänen ajatuksensa tuntuu
imelältä, mutta hän ajattelee kumminkin, sillä ajatus valuu itsellään
samaan tapaan kuin maito rintoihin. Tuolla iällä kuuluu lapsi (sitä
todella sanotaankin lapseksi -- ei kakaraksi eikä mukulaksi) vielä
kokonaan vaimoväen asioihin. Se ei ole mikään pieni ihmisenalku; se
on jotain semmoista, jota ämmillä on ja jota niille tulee; joka on
ristittävä ja ämmä sen jäleltä kirkkoonotettava; josta kaikesta vähät
tietää ja välittää tuo mies, joka tuossa nuolee lusikkaansa päästessään
niukalta aterialtaan. Äitiä lievästi tympäisee se hellyys, jota hän
tuntee, mutta hän ei voi hellyydelle enempää kuin laskevalle maidolle!
Kun hänen mieleensä tulee, että lapsi ehkä kuolee, niin on tämän
ajatuksen puhtaus ja korkeus melkein sietämätön. Samean nykyhetken
asialliset seikat olisivat ainoita kohtuullisia ajateltavia, mutta niin
kauan kuin lapsi imee, asettuvat kaikenkaltaiset entiset ja tulevat
ajatuksen eteen.

Lapsihan voi jäädä elämäänkin. Se on tyttölapsi, siis sen käy
maailmassa niin ja niin. Mieltä etovina vilahtelevat äidin omat
entisyydet. Tuo äijä, joka äsken horisi jotain leipien liian pikaisesta
kulumisesta ja että hän lopettaa sellaiset salaiset äkkikulumiset; se
ei tiedä niistä entisyyksistä, eikä sen päähän ikänä voisi pälkähtää
ruveta niitä arvelemaankaan. Se tietää vain, että ämmällä on nyt jo
toinen; tuskin se ajattelee, että ne ovat erikoisesti hänen, niinkuin
ei tuo tuolla olekaan. -- Tämä on tyttölapsi, samaa tympeyttä kohden se
on kulkeva, kun tästä rinnoilta ehtii.

Niin oli lasta kerran imetetty pienen öljytuikun heikossa valossa
syysiltana. Se hetki näytti silloin kolkolta, mutta kumminkin
tykkivät siinä erämaan kohdassa monet tuhannet lämpimät solut luoden
elämää, suurinta kaikista salaisuuksista. Eikähän elo sielläkään
ollut pelkkää syysiltaa; oli sittemmin taas kesäiltojakin, jolloin
nelivuotias tyttölapsi jo seisoi multaisella pirtin seinustalla
odotellen nyyhkytysten taukoamista. Oli pieneltä vahingossa särkynyt
kahvitassi... Ja siinä matalaa metsänrantaa katsellessa suvisen
ehtoon tyvenessä nyyhkytykset vaikenivatkin ja asia unohtui, samoin
kuin kesken jäänyt ateriakin. Nelivuotias salomaan haaveilija palasi
hämyiseen pirttiin ja meni makuulle. Pitkä, hiukan värähtelevä
hengenveto oli jo unen alkua.

Se oli kaikki ehjää ja yhtenäistä elämää ja kasvamista. Hintelät
jäsenet venyivät pitemmiksi, tukka ulottui ohuelle palmikolle,
aistimukset lisäsivät päivä päivältä pientä ymmärrystä. Maailmaan oli
noussut Toivolan Hiltu; oli jo monta ihmistä, jotka sen nimen tiesivät.
Se kelpasi jo taloon heinäaikana tekemään apupäivää ja eräänä syksynä
se kuului siihen joukkoon, joka lähti rippikouluun. Mikä on siinnyt
ja syntynyt, se kasvaa edelleen, siksi kunnes tulee jokin tulema.
Vaikkapa olisi ollut kuinka tarpeetontakin sikiäminen ja syntyminen,
niin sikiö kumminkin jatkaa etenemistään, että se sitten voisi kuolla.
Sillä muuten sellainen seikka ei voi peräytyä. Ei voida muulla tavoin
tehdä tyhjäksi sellaistakaan suurten luonnonlakien pientä ja sokeaa
soveltamista erämaan viheliäisissä oloissa -- joissa hyvin sopisi uskoa
tällainen asia parempien kokemuksesta, tarvitsematta nyt jokaisen
Jussin sitä aina vaan itse yrittää.

Niinpä niin, rippikouluunhan niitten on vaatteineen sieltä tultava,
työtä niitten on tehtävä -- yleensä kaikkea sitä iänikuista, josta ei
kuitenkaan mitään tule. Joku tällainen tyttölapsi voi vaistomaisesti,
tiedottomasti tajuta koko tämän typerän kohtalon hirmuisuuden. Niinkuin
olisi veressä aavistusta jostakin: että ihmisessä pitäisi olla jokin
semmoinen seikka, joka tämän sen maallisen käväisyn pelastaa kohtalolta
ja että sitä seikkaa tämä minunkin jäsenteni ja ymmärrykseni tämmöinen
itsestään tapahtuva varttuminen kuvastelee -- niinkuin hedelmätönkin
kukka kuvastelee oikeata kukkaa. Ja kun veri näin aavistelee, niin
olento koettaa hädissään hääriä, niinkuin uskollisinkaan hääriminen
mitään auttaisi, niinkuin ehjinkään teriö voisi tyhjän kukan
hedelmälliseksi tehdä. Toinen aavistus sanoo, että sinä elät vain
kuolemaa varten. -- Ei kuolla, ei kuolla -- koetetaan olla siivo ja
uskollinen -- ei kuolla. Niin sykkii veri vastaan.

Kun Hiltusta kerran alkoi olla apua, oli hänestä sitä paljon enemmän
kuin monesta hänen ikäisestään. Riitaiselle äidilleen hän oli melkein
vaivaksi sillä, ettei häntä päässyt kunnolla kurittamaan; hänellä oli
siinä suhteessa ikäänkuin rintalapsen olemus. Tytöllä oli joka päivä
ikäänkuin jokin päämäärä, johon haaleahkot silmät aamusta alkaen
katsoivat. Hän teki käskemättä sen, minkä tiesi jokapäiväiseksi
tehtäväksi, häiriten sillä joskus äitiään, jolle laiminlyönti tuotti
eräänlaista nautintoa. Kun Hiltu pesi jonkin astian ihan puhtaaksi,
vaikkei se sillä hetkellä ollut ihan välttämätöntä, niin äiti tuskastui
ja ärähti. Sillä sellainen puhtaana seisova astia häiritsi yleisen olon
ehjää ja auttamatonta tilaa.

Semmoisesta Hiltu säikähti ja masentui: niinkuin olisi töykeästi
huudettu julki arin asia, minkä hänen vaistonsa tiesi. Tai niinkuin
olisi jokin vieras olento muuten vain tyrkännyt hajalle jonkin aran
tasapainolaitteen -- siepannut pois oljenkorren.

Tämmöisiä tapauksia tuli silloin tällöin ja ne syvensivät sitä tytön
olemuksen erikoissävyä, joka toisaalta suojeli häntä eloisilta
ihmisiltä. Rippikoulu oli kokonaisuutena yksi semmoinen tapaus, kaukana
kotoa, vieraitten olentojen vilinässä. Siellä oli suuriäänisiä, rotevia
tyttöjä, jotka tiesivät ja tunsivat koko kirkonkylän ja pitivät
iloa jos jollakin tavoin. He matkivat maantiellä vanhan unilukkarin
ääntä väristäen kädellä kurkkuaan, kävivät kauppapuodista tahtomassa
kaupanpäällisiä ja heittelivät saarnatuolia virsikirjan kansilla. Yksi
suuriluinen hotkottaja kävi kerran käsiksi Hiltuun ja pyöritti häntä
ympäri niin rajusti, että Hiltun suuret rasvakengät tekivät ilmassa
omituisia avuttomia kaaria. Itku ei ollut tällöin Hiltulta kaukana, ja
moneen riehakkaan tyttöön tämä tapaus vaikutti kiusallisesti; heistä
tuntui, että Hiltuun ei sopinut kajota... Sitten mentiin taas kirkkoon
ja opetus alkoi. Siellä oli kuitenkin parempi olla, sillä siellä sai
olla yksin, vaikkakin pastorin ankaran puheen puserruksessa. Pastori
antoi hirvittävän elävyyden niille lauseille, joita Hiltu oli höpissyt
katkismuksesta ja raamatunhistoriasta. Oli todella näkevinään Jumalan
jossakin taivaassa, sen tajusi joskus oppitunnilla tainnuttavan
selvästi; oli kauhistavaa ajatella, että oli aina Jumalan näkyvissä, ja
mahdotonta oli ajatella, että Jumala -- oikein se tainnuttava Jumala
-- voisi antaa anteeksi ihmisten synnit, joita vilisemällä vilisi
kaikkialla. Olisi tuntunut verrattoman suloiselta, kun olisi ollut vain
Jeesus, eikä ollenkaan Jumalaa...

Hiljainen Hiltu, joka väliajoilla seisoskeli muista erillään kirkon
seinustalla, kävi koko kouluaikansa ankaraa sisällistä taistelua,
joka kiihtyi kiihtymistään itse rippipyhän lähestyessä. Toisaalla
oli tämä kirkko ja pastorin voimallinen puhe, joka oli oikein ja
totta, koska se oli Jumalasta; toisaalla oli elämä, hänen omansa,
kotolaisten ja kaikkien näitten täällä. Kuinka voitiin ollenkaan
elää, kun kerran oli Jumala, kirkko ja pastori ja hyvin tiedettiin,
mitä ne kukin sisälsivät? Pastori selitti järjestään eritellen kaikki
ihmisten synnit ja sanoi, että jokainen heistä -- siis Hiltukin --
oli jokaiseen syntiin vikapää; tappamiseen, varkauteen, huorintekoon.
Pastori sanoi edelleen, että joka uskoo, hän saa kaikki nämä synnit
anteeksi. Uskoihan Hiltu kaiken, mitä pastori sanoi. Mutta kuinka voi
semmoinen Jumala, joka siellä taivaassa istui, koskaan mitään anteeksi
antaa? Ja kuinka suunnaton olikaan tämän maailman ihmisten syntien
määrä! Siellä naurettiin, oltiin juovuksissa, halattiin tyttöjä,
haukuttiin ja riideltiin -- itse rippikoulutytöt, niin pian kuin
pääsivät kirkosta ulos, kuvastelivat kaikkea tätä. Tuntui mahdottomalta
ajatella, että Jumala voisi olla jossain tekemisissä kaiken tämän
kanssa. -- Ihmisyyden "suuret kysymykset" ovat luonnonilmiöitä, jotka
esiintyäkseen eivät tarvitse muuta pohjaa kuin ihmisyyttä.

Hän ei paljoa tiennyt tästä maailmasta sinä aikana minkä liinalla
käynti kesti. Urut hyräilivät hänen lainatuille, väljille vaatteilleen,
suuren seurakunnan läsnäolo humisi takaapäin korviin, kunnes oli
päässyt polvistumaan liinalle. Silloin oli edessä turvallinen tyhjä
tila, jonne hänen ohitseen ei enää kukaan tunkeutunut; näkyi vain
kaartuva rivi tyttöjen vakavia kasvoja. Tällä ainoalla hetkellä Hiltu
tunsi olevansa lähellä tovereitaan, sillä hän vaistosi, ettei niistä
nyt kukaan pitänyt häntä silmällä eikä pilkannut hänen hätäänsä... Nyt
rovasti laskeutui alas korokkeelta antamaan leipää, nyt sai Iita, nyt
sai Lempi, nyt se lähestyy, lähestyy, nyt se tapah... Hän ei nähnyt
kuinka toiset saivat viiniä, hän näki vain lähestyvän kalkin.

Ja taas liikkuivat urkujen soidessa Hiltun väljät lainavaatteet
kuorista penkkiä kohden. Niiden sisällä kulki hentoinen Hiltu kuin
unessa. Jos hän jotain tajusi, niin hän tajusi sen, ettei hänellä
sillä hetkellä ollut mitään suoranaista suhdetta Jumalaan -- Jumala
oli ikäänkuin vallan poissa, yhtä kaukana kuin oli tämä tilaisuus
varsinaisesta koulunkäynnistä. Tällä kertaa hänellä oli suhdetta
vain urkuihin, seurakuntaan, pappeihin ja toisiin tyttöihin. Kun hän
pääsi paikalleen ja toisten tavoin painoi otsansa kirjalautaan, ei
hän rukoillut, vaan lepäsi ja hiveli siellä piilossa nenäliinalla
tulehtuneita kasvojaan. Hän oli kuin väkevän virran pyörteissä; se
ei kolhinut tällä kertaa, mutta vei kumminkin väkevästi mukanaan.
Ihmiselämä on kohtalon suorittamista.

Keväisenä sunnuntaina kirkonajan jälkeen hän äitinsä kanssa käveli
pitkän matkan kirkolta Toivolan torppaan. Puolitiessä he riisuivat
kenkänsä ja jatkoivat avojaloin. Luonto soitti äänetöntä säestystään
heidän menolleen. Viimeinen avokylä oli jäänyt taakse, he olivat
tulleet metsätielle, jossa iltaan raukenevan taivaan alla ei ollut
ainoatakaan tukaluutta heidän tiellään. Heidän -- äidin ja tyttären --
sielunsa ja mielensä, vaikka olivatkin sangen erilaiset ja toisilleen
jotenkin vieraat, lepäsivät tällä kirkkomatkan viimeisellä virstalla
yhteisen luonnon lienteässä lumossa. Heidän kummankin kasvoillaan oli
erikoinen ilme, jota olisi voinut sanoa vaikkapa päivän uupumuksen
tuomaksi. Se oli kumminkin etäisempää uupumusta, jonka salaisen syyn
luonto heille heidän tunnelmassaan heidän tietämättään kyllä ilmoitti.
Jos he olisivat olleet kehittyneempiä ihmisiä, tietäjiä, olisivat he
väittäneet haluavansa nukkua jo pois, illan rauhaan ikuisesti pois.

Nyt he kenkiään kantaen väsyneinä ja nälkäisinä kävelivät kotiinsa.
Hiltu tunsi viimeisiä jätteitä kouluaikaisista sisäisistä
ahdistuksistaan, kun häntä hiukan oudostutti viedä näin pian
suuhunsa silakkaa ja perunaa. Sen hän kuitenkin teki -- jonkinlainen
sisäisen tappion tunne oli muutenkin tämän pitkän päivän kuluessa jo
väkinäisesti asettunut hänen tiedottomaan tajuunsa. Uni tuli. Poloinen
Ville -- pikkuinen poika, jolta Kalle, iso poika, joskus talvella
oli puulla lyönyt selkärangan vialle -- piti jatkuvaa tuskallista
vikinäänsä, johon eivät kirkkolaiset sikeän unensa tähden enää
heränneet. Jussin, äijän, oli itsensä tänä yönä noustava antamaan sille
vettä. Hän höpisi jotain tyynnyttelevää, korjasi samalla nuorempien
peitettä ja nukkui sitten itsekin. Mutta lukemattomat solut tykkivät
sittenkin kevätkesäisessä erämaan yössä asumuksessa ja sen ympärillä.

Kesä kului ja Hiltu teki tehtäviään, vaikka hän olikin hiukan toisessa
vireessä kuin oli ollut ennen ripille pääsyään, lapsuuden puolella.
Vaivaisen Villen tila huononi nyt nopeasti, ja Hiltusta tuntui
siltä, kuin olisi tuo taitamaton jollakin tavoin kärsinyt hänen
puolestaan, niinkuin pääsisi hän itse salavihkaa jonkin ohitse siinä
kun Ville sairastaa. Hän ei tietensä toivonut Villen kuolemaa enempää
kuin muutkaan, mutta kaikki olivat entistä enemmän herpaantuneet
jonkinlaiseen toimettomaan odottelemiseen. Isä laiminlöi päivätöitään,
oleskeli ja istuskeli ja vihdoin kesän kuumimmillaan ollessa lähti
asianaiheetta jonnekin Tampereen taakse. Sillaikaa juuri se vapauttava
seikka tapahtui: Ville nukkui kuolemaan eräänä iltapäivänä, sirkkojen
laulaessa intohimoisesti pihamaan rehevässä ruohossa. Hiltu ei voinut
olla pirtissä; hän katseli sinertävää metsänrantaa, jonka taakse
haalea, kuuma taivas painautui. Jotain itkun tapaista jutkahti hänen
kurkussaan. Siellä jossain etäällä kaljupäinen isä kuljeskeli. Kalle
oli lähtenyt kotoa jo kauan sitten, ja Ville oli äsken kuollut
pirtissä. Mitä tämä oleminen on?

Isä tuli kotiin kun äiti vähistä vanhoistaan kokoili jotain valkoista
Villen ruumiin ympärille. Sinä iltapäivänä oli hiukkasen olevinaan
kaivattua vapautuksen tunnetta, mutta pitkällistä se ei ollut. Yhä vain
odotettiin jotain ja usein oltiin entistä tuskaisempia. Ville paran
kuolema oli siis ollut liian heikko tapaus kyetäkseen muuttamaan oloa
tilasta toiseen.

Isän poissaollessa äiti yhä useammin ääneensä huoahtaen oikaisi
sängylle ja sieltä vaisusti neuvoi mitä Hiltun oli tehtävä. Olihan
äiti ennenkin oikonut sängyllä, mutta ei ollut neuvonut mitään, vaan
äkäillyt, jos ei Hiltu itse ymmärtänyt kaikkea. Nyt hänen puheessaan
oli lempeyden vivahdus. Kummallisen enteilevää aikaa tämä oli, auringon
vakaasti alentuessa taas syksyä kohden.

Joskus joku äijän karilas istuu Toivolan pirtissä ja jaarittelee.

-- Taitaa Riina olla vähän kivun vallassa?

-- On tässä tietämistä, huokaa äiti.

-- Pian tuosta Hiltusta paisuu uutta emäntää; johan se on kirkon
perällä käynyt.

-- Ei tiedä.

-- Ää -- kyllä ne koirakset pian haistavat uuden pyyntimaan.

Äijä paasaa pitkälti tympeää paasaamistaan, vaikkei hänelle enää
vastaillakaan. Hän on kuin jokin harvoin nähty ilkeä eläin. Kun
hän lopultakin lähtee, on hän käynnillään pyyhkinyt pois asumuksen
vakinaisen tunnelman, jättämättä mitään sijaan. Ei oikein varmaan
edes tiedetty, kuka se äijä oli. -- Mutta elämä on kumminkin entistä
kiusallisemmin takertunut johonkin.

On lauantai, siis lämmitetään sauna. Riina tekee sen itse huohotellen
ja vaivojaan valitellen. Se oli sama sauna, josta palattuaan Riina ei
enää sängystä noussut. Niin oli siis päästy ainakin siihen asti, että
Riina sairasti kunnollisesti vuoteellaan. Jonkun ajan perästä alkoi
mädän haju ilmetä -- Kyllin, kyllin -- ei jaksa enää tätä kehitellä
pitemmälle ja syvemmälle. Semmoisia teitä Hiltu kulki, sitä vauhtia
häntä vietiin ohi äidin tuskallisen kuoleman selvään syksyyn asti.
Tällöin hän oli erämaan puolesta niin valmiiksi pehmitetty, ettei
eteen tullut matka häneen tehnyt sanottavaa vaikutusta. Vain hiukan
tuli kyyneleitä silmiin, sillä tänne jäävä elonosuus oli kumminkin
kaikkine vaiheineen varhaisimman lapsuuden itkuista alkaen jonkinlainen
ehjä, lämmin kokonaisuus. Lapsuudenaikaiset talvi- ja suvihämärät,
ripillepääsy, Villen ja äidin kohtalo ja kuolema, ne olivat kaikki
näinä lähdön hetkinä arvokkaita muistoaarteita. Niin myös pienet
kotiinjäävät, Lempi ja Martti, ohuine ranteineen; ja itse isä Juha,
joka näihin aikoihin vielä eli oman kohtalonsa eloisimmissa touhuissa.

Edessä ei ollut mitään, ei mitään. Joukkojen ja yksilöiden kohtalot
ovat hyvinkin verrannollisia. Niinkuin suurien sotien, nälän ja ruton
aikoina kansanlaumat lähtevät liikkeelle vain jotakin taivaanrantaa
kohden, niin lähti tämä heikko yksilö nyt erämaastaan. Ja niinkuin
kansanlauma saapuessaan uljaaseen kaupunkiin ei ihaile kupoolien ja
kuvapatsaiden loistoa, vaan parveilee vaistonsa mukaan, silmissä oma
loimunsa, niin tämäkään ihminen ei paljoa nähnyt laivoja, junia,
tehtaan piippuja, joita myöten häntä kuljetettiin. Sillä tämä kaikki
oli hänelle jokseenkin merkityksetöntä.

Hän tuli taloon, jossa oli monta huonetta, kaikki uuvuttavan puhtaita
(ja sittenkin niitä yhä puhdistettiin). Hän tuli sinne ja oli siellä
-- minne hän sieltä olisi mennyt? Hänenhän piti olla palveluksessa
ei enempää eikä vähempää kuin piikana, hän, Hiltu. Piika -- siihen
sanaan liittyi Hiltun tajussa sellainen arvon, voiman ja varmuuden
määrä, ettei hän unissaankaan olisi osannut semmoista itselleen
kuvitella. Täällä se oli varsin mahdotonta. Eihän hän ruokkinut lehmiä,
ei keittänyt ruokaa työstä tuleville miehille, ei lakaissut pirtin
lattiaa. Täällä ei ollutkaan pirttiä eikä pirtin tuoksua, ei saappaita
eikä tallukoita, ei sylkyä eikä tupakkamällejä muurin otsalla. Täällä
oli kolkon puhtaita huoneita, joissa oli samanlainen ilma kuin
ulkona taivasalla; vaikka niissä oli lämminkin, niin palelsi niiden
tuoksuttomuus. Täällä ei kellään ollut järjellistä tehtävää: täältä ei
lähdetty päivätöihin eikä tänne kukaan tullut päivätöihin. Täällä vain
syötiin, nukuttiin ja häärittiin aivan tarpeetonta häärimistä. Ei edes
päivisin makailtu, vaikka siihen olisi ollut tilaisuuttakin.

Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen --
tai oikeammin sisällyksettömyyden -- täällä. Hän ei niitä ajatellut,
mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki
tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä
käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa
elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet
tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin
sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka,
jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin
ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi
syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus
jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä
muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan)
eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli -- ikäänkuin valtavan,
ennen aavistamattoman meren pohjassa -- jommoisesta ei ole tapana enää
pinnalle palata.

Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä
yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista
täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.

       *       *       *       *       *

Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän
asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia
kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta
luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa,
siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin.
Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys
sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan,
niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin
luontevalta. Hiltukin virkosi -- olihan hänellä vaistot. Hänen arka
katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut
hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus,
kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli
siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti
kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta
kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten
hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin
laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja
hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä
siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut
minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien
alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin
huvilan -- huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä
oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on
rehtorskan poika --. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi,
jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua
ylhäällä? -- ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi
maata toisiaan lähempänä -- mutta ei sentään samassa huoneessa.

Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään.
Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen.
Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu
tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä
ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla
oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken
töistä.

Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että
rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo
valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska
itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa
-- hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä
vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti
hänen kanssansa. Kuinka -- jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa?
Ei se ainakaan portilta palannut.

Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt
tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän
jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan
virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se
oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin
saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi
tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki
uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista
hän ei ollut tottunut näkemään... Hän tunsi kaikki huvilan huoneet,
tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin -- jonka päässä uhkui
vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman
rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli
tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä
tarvittavaan määrään... Hän on jo ripillä käypä... Näinä iltoina on
ollut kirkas kuunpaiste.

Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi -- tästäkin illasta tulee
vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei
kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että
hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin
elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja
siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan
käskyjen mukaista -- kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se
tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön
ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä
hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin... Kuu teki nousua. Aterian
valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä
viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä
saliin elähtyneenä jostakin -- siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä
iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.

Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka
siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät
niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli
nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne
rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville
enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin
kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka
mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä
samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain
hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan
ihmislapset kestä uuden syntymistä.

Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön
sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä
entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin
koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa
luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja
pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken.
Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön.
Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten
takanakin.

       *       *       *       *       *

Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään
ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa
aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva
kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton
harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni
puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen
mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen
sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti
varjot ja koko sen yön olemattomaksi.

Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön
mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut.
Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut
niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan
poissa, mahtavasti poissa.

Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi
aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen
varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä
aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina
syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän
oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut.
Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin
kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin,
Ragnar -- Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään
minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun
jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa -- tukala ehkä
juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun
hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat
sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet
niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen
jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja
korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä.

Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi
nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka,
joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra,
outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata,
mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti
säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin
kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä.

Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva
oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin
yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen
lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän
oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen
lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä
ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden
suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin
tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka.
Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan
kömpelö nuori piikatyttö.

Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo
omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta
olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen
liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon
hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella
tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun.

Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen
nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa
hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan
tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on
poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi
vaiherikas elonpäivä alkaa.

       *       *       *       *       *

Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään,
ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun
hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet -- niin silmin
näkyväiset kuin muuten tajuttavat -- ikäänkuin katsomaan, katsomaan
ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista
vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin
mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot
edellytyksineen ... ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli
tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka
naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit
olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää,
vakavaa, lämmintä -- ja kaikki palautui nyt aamuvalossa.

Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä
viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä,
jonka vaisto sanoo tulevan -- illalla kun taas on kuutamo. Mutta se
olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken
iloa, menneen ja tulevan unohtamista.

Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii,
palatakseen iltahämyssä -- jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen
odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne
laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä.

Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei
oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia.
Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt
vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt
liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se
ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota
siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran
oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän
vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä,
tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen
hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia
tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan
leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan
ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt,
kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu
semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten
kuului kaupungilla liikkumiseen.

Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan
hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli
kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että
mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa
kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on
poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli
sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna.
Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei
hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä,
mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja
mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes
ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki.

Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta
muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa,
jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli
kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt
lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa.
Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei
erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä
tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa
ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi
murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen,
kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen
kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai
professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi
läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria.

Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan
Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja
mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään.

Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan
tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut
Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä
toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri
se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin
tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti
paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar
ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi
katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän
vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi
Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä,
että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa
oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun.
Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut
ketään.

Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista
alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee
molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän
oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä.
Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut... Oli hyvin
viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä.
Kaikki oli kovin luontevaa... Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä
näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä...

Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa
Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut
pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan -- ei ollut ketään näin aikaisin
päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen
noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen,
jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin
"Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli
uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli
pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti,
niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen
nuorukaisten vaiheille.

Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori
Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen
tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta
kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos ...
mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut
kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin
paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli
ravintolaan... Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden
kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia,
tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki.

Yhä hauskemmalta tuntui, kun neiti sitten toi punssia, jota Murtomäki
oli tilannut. Nainen, vieläpä varsin uhkea ja tuuheatukkainen,
avaamassa punssipulloa tuossa lähellä, hänelle ja Murtomäelle... Näin
olivat muutamat pojat olleet kahdeksannella luokalla ja heidät oli
erotettu.

-- Sinä et ole tainnut paljoa istua ulkona, sanoi Murtomäki, kun he
olivat maistaneet laseistaan. Ei hänkään ollut usein istunut, mutta
joskus näin sattumalta tuntui hauskalta. Kun on näin loman loppupuoli,
kesä mennyt vaiheineen ja pian taas työt alkavat. Oletko koko kesän
viettänyt huvilassasi? Siinähän se on lähellä tämän Manchesterin
hauskin kesäpaikkakin, Rosendaali. Kevätkesällä pidimme siellä kerran
aika hauskaa urheilujuhlien päättäjäisissä. Me tulimme purjehtien
Aitolahdelta muutamien neitosten kanssa... Yöllä oli tuuli laskenut,
aurinko oli korkealla kun saavuttiin kotiin. Sandströmi otti meistä
valokuvankin.

Ragnar katseli kuvaa. Purjeveneessä istui hauskoissa asennoissa kaksi
nuorta neitosta kummallakin sylissään nukkuvan nuorukaisen pää. Poikien
tupsulakit olivat neitosten päässä. Kapean lahdelman vastarannalla
toimittivat muutamat naiset aamulypsyä lehmikarjassa... Ragnar ajatteli
omien kesäöittensä ujoja hetkiä, muisti Lempiä, jonka äiti oli ajanut
pois, muisti Hiltua ... ja tunsi samalla kiihkeätä halua, että tämä
seikkailu nyt nopeasti etenisi. Juuri kun punssin ensimmäinen hieno
värähdys tuntui hermoissa, soitti Murtomäki tarjoilijatarta tilatakseen
tupakkaa. -- Jos neiti toisi minullekin, pyysi Ragnar katsoen neitiä
silmiin ja samalla tarttuen lasiinsa. -- Olisihan siitä molemminkin
saatu, sanoi Murtomäki. -- Jaa, mutta nuori-herra tahtoo erikseen,
sanoi neiti niinkuin Ragnaria puolustellen.

Kun neiti toi tupakat, alkoi Murtomäki tiedustella paria ylioppilasta,
oliko heitä täällä näkynyt. -- Ei ollut näkynyt, mutta neiti luuli
tietävänsä, että ne nykyisin tapaavat istua Seurahuoneella.

Niin Ragnar hetki hetkeltä ikäänkuin kääriytyi tähän oloon.
Tottumattomana hän muutamasta lasista tuli siihen tilaan, että alkoi
töllistellä omaa sisäistä itseään niinkuin jotain erillistä olentoa.
Tuntui hyvältä, ihan kuin olisi jostakin kohtalokkaasta typeryyden
vaiheesta päässyt livahtamaan pois, ennenkuin kukaan oli typeryyttä
huomannut. Kuinka hävettäviä olivatkaan kaikki hänen tuskansa olleet.
Kuinka vahvalta tuntuikaan nyt koko oleminen. Ja mikä oli mamma ja
hänen tahtonsa? Tämä on Tamperetta... Tajunta pohti näitä itsekseen,
sillaikaa kun suu puhui toverin kanssa, mutta puheessakin nuo leppeät
taka-ajatukset tuntuivat pieninä välilauseina.

Neiti kävi vielä pari kertaa heidän pöytänsä luona. He taisivat tilata
toisenkin punssipuoliskon. Viereiseen suojaan oli ilmestynyt pari
muutakin vierasta, päivä oli selvästi hievahtanut iltapuolelleen.
Ragnar huomasi istuvansa yksin, mutta samassa Murtomäki tuli.

-- Nyt me menemme Seurahuoneelle syömään päivällistä. Sandström on
siellä kanssa, minä soitin.

He kulkivat taas samaa pehmeätä mattoa kassan ohi ulos Kauppakadulle,
kirkkaaseen arkiseen ilmaan. Ragnar tunsi, että hän kyllä voisi
horjahdella, mutta ei kumminkaan horjahtele. Tuolla päin on Esplanaadi,
josta he päivemmällä tänne saapuivat. Nyt he lähtivät toisaalle päin.
Ragnar havaitsi, että Murtomäen vaatetus oli jollakin tavoin somempi
kuin hänen omansa... Mamma ei saa tästä mitään tietää.

       *       *       *       *       *

Muuan entisyydestä tuttu seikka saapui kohtaamaan vähätietoista
Hiltua tänä päivänä, kun hän yksinään kamppaili tuossa suuressa
huvilassa, jota hän ei osannut pitää kotinaan. Hänellä oli jo parina
vuonna ilmennyt omituinen ajoittainen vaiva, joka ei ollut oikeata
sairauttakaan, koska hän varsin hyvin saattoi olla jalkeilla sen
tähden. Se meni aina ohitse, mutta kun hän parahiksi ehti unohtaa koko
asian, tuli se uudelleen ihan entisen kaltaisena kestäen taas aikansa.
Häntä hiukan huimasi sekä vuoroin vilutti ja lämmitti. Ei hän ollut
siitä koskaan mitään puhunut kenellekään; mitä semmoisesta puhumaan ja
mitä siihen olisi kukaan voinutkaan.

Nyt se taas tuli puolenpäivän jälestä, kun hän ymmärsi, että
nuori-herra, Ragnar, oli lähtenyt kauemmaksi kotoa.

Aamupäivä oli melkein ajatuksetonta jännitystä: milloin hän pakostakin
kohtaa Ragnarin ja mitä se hänelle sanoo? Hän laittoi aamiaisen
ajallansa, mutta ei mennyt kutsumaan; ei saanut mentyä, vaikka olisi
pitänyt. Jollakin vaistollaan hän odotti, että Ragnar tulee hänen
luoksensa tänne alas. Ei pyri koskettelemaan, vaan tulee hyvänä,
entistä vakavampana ja -- ikäänkuin viisaampana. Sitä hän odotti ja
pelkäsi. Sitten se tuli, mutta ei tullut kyökkiin, vaan meni saliin
ja ryhtyi aterioimaan. Hiltu pysyi paikoillaan kyökissä, odottaen
että Ragnar kilistäisi, niinkuin puuttuisi jotain pöydästä, vaikka
ei puuttunutkaan. Ei Ragnar tehnyt sitäkään. Syötyään hän meni ulos
päässään tuo ihmeellinen valkoinen tupsulakki, jota hän ei kotona
koskaan käyttänyt. Se herätti kyllä Hiltussa epäilystä, mutta hän ei
voinut käsittää, että Ragnar nyt olisi lähtenyt kauas kaupunkiin.
Katsomatta häntä, puhumatta mitään. Se ajatus toi kurkkuun kuivan palan
ja mieleen luonnottoman tunteen: jospa olen nähnyt unta. Ei, ei, onhan
rehtorska poissa. Hiltu lähti saliin korjaamaan aamiaispöytää liikkuen
kuin uhalla rohkeasti -- jos nuori-herra hyvinkin ehtii jo saliin,
ennenkuin hän sieltä poistuu. Ei tullut. Eikä tullut vielä sinäkään
aikana, kun hän kyökissä peseskeli astioita. Ihan tahallaan hän
kalisteli yhä lujempaa; jos olisi rehtorska ollut kotona, olisi hän jo
aikaa tullut torumaan. Nyt sai koloa sen kuin kapineet kestivät; vaikka
olisi rikki viskannut, ei olisi ketään tullut.

Tämän tajutessaan tyttö äkkiä lakkasi työstä ja istahti sängylle. Ei
enää tullut mieleen uniepäilyksiä. Kyllä tämä on totta, kauhean totta.
Ragnar ei tullut enää hänen lähelleen. Kenties hän meni pois pitemmäksi
aikaa, ehkä siksi kunnes tietää rehtorskan palaavan. Hän ei tahdo olla
täällä minun kanssani. Ja jos hän ei tahdo, niin se on minun vikani ja
minä tein sen vian eilen ehtoolla.

-- Mutta millä minä häntä vastaan rikoin? Silläkö, että itkin ja
karkasin tänne kyökkiin? Mutta tuntuihan minusta hyvältä tehdä niin.
Jos nuoriherra, Ragnar, silloin oli minulle hyvä, niin sillä tavallahan
minä puolestani olin hänelle hyvä.

Hiltu muisti kuinka hän tuon oven takana tuossa välikön puolella oli
vastustanut, ja sitä muistaissaan tuntui hänestä vieläkin kuin olisi
hyväillyt Ragnaria.

Tämä poikkeuksellinen tilanne, istua näin toimetonna keskellä päivää ja
vielä tällaisia hirveitä miettimässä, se yhä kiihoitti tytön mieltä.
Hän melkein värisi, kun hän _oikein_ ajatteli nuoren-herran nimeä,
jota ei kukaan ollut hänelle koskaan suoraan sanonut, mutta jonka hän
niin hyvin tiesi. Ragnar se on... Samassa tuntui väristys lisääntyvän
itsestään, ilman ajatusta. Päätä pyörrytti, ja vastustamattomasti hän
oikeni sängylle. Asia oli tuttu. Se kosketti entisyyteen ja samalla
hävisivät nykyisyyden yksityiskohdat. Mielenkäynti omituisesti
seisahti, niinkuin kaikki entinen ja tuleva olisi lakannut olemasta.
Ragnarit, rehtorskat, isät ja kotiolot, kaikki ne olivat hetkisen
täsmälleen yhtä vieraita ja yhtä kuolleita. Ei mikään kuvitelma voinut
suuntautua mihinkään niistä. He olisivat kaikki voineet tulla ovesta
sisään sillä hetkellä, eikä Toivolan Hiltu-tyttö olisi hievahtanutkaan.

Kunnes hän pitkän tuokion päästä kohottautui puoliksi istualleen.
Kasvoissa oli hehkua ja koko ruumiskin tuntui lämpenevän. Uudelleen
hän ajatteli Ragnaria alkaen vähitellen tottua itse nimeenkin. Hän oli
näkevinään Ragnarin hymyilevänä ja vaiteliaana, semmoisena kuin se oli
täällä liikkunut rehtorskan aikana, varmaan jo silloinkin ajatellen
häntä, Hiltua... Mitä tämä nyt oikein on? Ragnarhan on minun kultani
ja minä olen Ragnarin heila -- voi voi, onko tämä nyt sitä? Kyllä se
sitä on, ei muuten sillä tavalla tehdä kuin Ragnar teki eilen ehtoolla.
Tämmöistäkö se on kaikilla? Hän muisti jotakin nuorta piikatyttöä,
jolla tiettiin olevan varma hyvä sulhanen, muisti hänen silmiensä
ilmettä, kun hän liikkui ihmisten parissa sunnuntaiehtoisin. Köyhiä
olivat muistot, mutta löytyipä sieltä vaan kauneuden pilkahdus avuksi
tälle hetkelle.

Lievä kuume antoi yhä eloisuutta koko olemukseen. Ragnar palaa kyllä
vielä, tulee yksinään tuota tietä, niinkuin minä olen täällä yksinäni.
Sen pitemmälle ei tytön mielikuvitus mennyt, koska ei sielu muuta
kaivannut, kuin että Ragnar tulisi. Vaikkapa hän vain olisi tuolla
ylhäällä kamarissaan, niin olisi tämä talo kuin suljettu linna, johon
ei kukaan saavu. Rehtorskat ja ne muut pysyvät yhä kuolleina seikkoina
tytön ajatusten ulkopuolella, niinkuin he eivät ikinä voisi tulla
tänne, sitten kun kerran Ragnar on tullut.

Hiltu nousi ja alkoi taas toimitella äsken keskeytyneitä töitään.
Hän teki tahallaan hiukan toisin kuin oli käsketty ja opetettu; se
viehätti kovasti, aivan kuin olisi itse ollut oma määrääjänsä. Hyräily
pyrki huulille, vaikka hyräilyssä paremmin huomasikin että ruumiissa
oli jotain erityistä. Saatuaan astiat kaappiin hän nousi yläkertaan
ja meni rohkeasti Ragnarin huoneeseen. Kas, täällähän olikin vielä
siivoamatta. Hiltu teki sen vallan toisella tavalla kuin koskaan
aikaisemmin. Kiirehtimättä hän liikuskeli huoneessa edestakaisin; jospa
Ragnar tulisi, ei hän sitä säikähtäisi. Hän istahti Ragnarin sängylle
ja lopulta oikaisi siihen painaen kasvonsa tyynyä vastaan. Nytkin
saisi Ragnar tulla; nyt juuri hän saisikin tulla ja löytää Hiltun
tästä. Tämän suloisempaa hyvää en hänelle voisi osoittaa, kuin että
jäisin tähän hänen tullessaan. Hän seisoisi ja katselisi, tai vaikkapa
koskettaisikin hartioitani.

Lämmin puistatus tuntui koko olemuksessa; se oli kuin vilua, mutta
kumminkin lämmintä. Ragnar oli olevinaan jo siinä, taas tuo kumma
Ragnar, joka tämän pitkän ja ainoalaatuisen päivän kuluessa oli
kasvanut tytön tajuntaan, yhä selvemmäksi hahmoutuen, mitä kauemmin
tytön yksinoloa jatkui. Toistui tässäkin hintelässä tapauksessa tuo
ikuinen luonnonilmiö, kuvan muodostuminen... Kuva, se on sielun korkein
saalis noissa oloissa. Kuva, se ottaa ja antaa ensimmäiset syleilyt ja
suudelmatkin, silloin kun niitten aika alkaa. Kaikessa onnessa on kuva
tärkeä tekijä. Eikä kuva tarvitse paljon aineksia siitäkseen, kunhan
sitten on sielulla varaa siinnyttä ravita.

Tytön kasvojen alla tuoksahti siisti tyyny nuorukaisen iholle. Hän
nousi, toimitteli vielä jotakin ja lähti taas; meni toiseen yläkerran
huoneeseen, vaikkei ollut mitään asiaakaan, ja seisahti siellä ikkunan
pieleen katselemaan ensikerran eläissään täältä sisältä Pyhäjärven
selkiä ja saaria. Vaikkei hän sitä joka hetki ajatellut, oli tämän
onnellisen oleskelun perustuksena yhäti se kuvitelma, että Ragnar tulee
ja että muita ei tule, ei koskaan. Onnen ehto on ajattelemattomuus,
eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan
hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on
taluttamassa sitä teurastuspaikalle.

Aika alkoi tulla pitkäksi. Olisihan niitä tainnut olla rehtorskan
määräämiä töitä, niin sanottuja välitöitä, mutta niihin tuntui nyt
luonnottomalta kajota. Itsehän Hiltu nyt paraiten tiesi mitä teki.
Tunnit kuluivat; oli jo selvästi iltapuoli. Hiltu meni ulos, seisoskeli
käytävällä, kiersi huvilaa, käväisi alhaalla laiturin luona ja
juoksi taas sisälle niinkuin jotain pakoon. Sisäilma tuntui paremmin
suojelevan sitä, mitä nyt oli suojattava. Voihan sisällä kierrellä
huoneesta huoneeseen, mielin määrin katsella ikkunoista ja vaikkapa
oikaista sängylle.

Niin hän tekikin, kunnes silmä alkoi havaita hämärän. Oli siis tämä
päivä mennyt, pitkä, yksin vietetty onnellinen päivä, ja nyt Ragnar
varmaan pian tulee.

Hiltu lähti taas ulos. Nyt hän hiljalleen käveli ylös huvilan portille
päin. Jos hän kauempaa huomaa Ragnarin tulevan, niin hän itseään
näyttämättä juoksahtaa takaisin sisälle, eikä tule esiin ennenkuin
Ragnar hakee hänet.

Hän ehti portille asti, mutta silloin hän odottamatta kuulikin
äänekästä puhelua ja näki neljä nuorta miestä tulossa tänne päin. Hiltu
ei käsittänyt, että ne olisivat huvilaan tarkoittaneet, ennenkuin
selvästi kuuli Ragnarin äänen sanovan jotakin, jossa oli tuo tuttu sana
"flikkan". Silloin Hiltu lähti nopeasti takaisin alas kyökin eteen ja
siitä sisälle. Hän luuli huomanneensa, että joku noista neljästä lähti
juoksemaan hänen jälkeensä. Ragnar se ei kumminkaan ollut.

       *       *       *       *       *

Kun rehtorivainaan ikivakiintuneessa huvilassa näin oli alkanut
järkkyä, niin jatkui sitä sitten myös. Mentiin kiihtyvää vauhtia, kun
kerran lähdettiin. Ei ollut tähän huvilaan sen olemassaolon aikana
vielä saapunut senkaltaista seuruetta kuin nyt tänä iltana: neljä
melkoisesti humaltunutta ylioppilasta ja niistä yksi rehtorivainaan
oma poika. Olisi ylivoimaista mielikuvituksen ponnistelua yrittää
kuvitella semmoista tilannetta, että rehtorska Palmerus olisi
äkkiarvaamatta palannut matkaltaan ja olisi nyt vastaanottamassa näitä
herroja, joista hän tuntisi ja tietäisi ainoastaan oman poikansa.
Ehkä sellainen tilanne kyllä hyvinkin selviäisi. Kolme lähtisi ja
yksi jäisi. Rehtorska on ymmärtäväinen ihminen; hän ehkä itkisi,
mutta hän käsittäisi hyvin, että hänen kultainen hieno poikansa on
sattumalta joutunut noiden hambuusien seuraan. Ja hän ymmärtäisi myös,
ettei tuommoinen tilapäinen kompastus, vaikka hetkeksi sotkeekin
tahdin, kuitenkaan kykene tahraamaan hänen poikansa taattua ydintä.
Tällä laajalla ymmärtämyksellään hän vain ympäröisi ainoan lapsensa
entistä turvallisemmin, pahin kääntyisi parhaaksi. -- Niin kyllä,
jollei nuorukaisella olisi muitakin johteita tähän kompastukseen kuin
paha sattuma. Mutta kaikeksi onneksi tapahtuukin aina vain niinkuin
tapahtuu, ilman vaihtoehtoja.

Niinpä saapuvien herrojen hyvää tuulta ei mikään häirinnyt. Kyökin
ikkunasta tosin katselivat Hiltun suurentuneet silmät tuota
äkkiarvaamatonta ilmiötä, jonka suhteen hänellä oli täysi syy jälleen
tarkistaa havaintoaan, oliko se ehkä unta. Hänen katseensa ei kiintynyt
kehenkään yksityisesti, mutta koko ryhmä herätti hänessä kauhua, hän
ei osannut siihen millään tavalla suhtautua. Mitä tämä nyt on, joka
näin äkkiarvaamatta tulee kokopäiväisten aatosten ja pyörrytysten
jälkeen? Hän, nuori ja tottumaton tyttö, yksinään täällä, kun saapuu
tuommoinen joukko, jonka saapumisen tarkoitusta on mahdoton arvata.
Että Ragnar oli heidän joukossaan, se teki asian melkein pahemmaksi.
Ragnar oli kauempana nyt kuin äsken poissa ollessaan. Kaiken päivää
oli Ragnar ollut näkymättömissä, nyt häntä tuskin oli olemassakaan --
kun kuva särkyi. Tuntui kuin kaikki edellä ollut olisi tähdännytkin
siihen, että Ragnaria eräänä iltana, juuri nyt, tuodaan kotiin pahasti
loukkaantuneena ja tajultaankin häiriintyneenä. Tai on semmoiseen nyt
juuri rientämässä ja hän, Hiltu, yksin näkee vaaran, mutta ei pääse
sanomaan.

Koko päivänä Hiltu ei ollut itkenyt. Nyt hänen kasvonsa alkoivat
nytkähdellä ja vääntyä, niinkuin lapsen, joka pelkää outoa ihmistä. Hän
olisi mielellään paennut, tämä yö voi olla hänen turmionsa, jollei hän
pääse täältä pois. Mutta minne hän pakenisi? Tässä pimenevässä hämyssä
hänelle tuli sellainen mielikuva, ettei koko laajassa maailmassa ole
muita kuin nuo neljä olentoa, joille hän ei voi mitään sanoa. Ne ovat
kuin epäilyttäviä muukalaisia, jotka eivät ymmärrä tätä puhetta.

Samassa häntä huimasi niin, että hänen taas oli oikaistava sängylle.
Hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan kuinka vieraat nousivat yläkertaan
nuoren-herran huoneeseen ja alkoivat liikkua ja puhella siellä. Sitten
hänen tuli yhä parempi olla, hän suoristi kätensä ja ajatteli, että
näin tehdään silloin kun kuollaan. Kului hyvä tuokio. Hän tajusi,
kuinka Ragnar tuli huoneeseen ja mielevästi liikehtien lähestyi
vuodetta, mutta se ei häntä paljon liikuttanut, hänen oli niin hyvä
olla. Hän oli pyörtynyt, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Ja
kaikki tuntui jollakin tavoin herttaiselta.

Kun siis Ragnar hämärän vuoksi raapaisi tulta ja valaisi sänkyyn päin,
näytti hänestä siltä, kuin Hiltu hauskasti kujeilisi hänen kanssaan.
Sellainen päätelmä kelpasi hyvästi hänen humaltuneelle ajatukselleen.
Hiltu avasi silmiään ja hymyili hänelle heikosti niinkuin lapsi.
Ragnarin tuli sammui ja hän lähestyi sänkyä hapuillen käsillään tytön
selkää ja niskaa. Tämä tuntui tytöstä kovin hyvältä; hän yritti
hiljalleen nousta istumaan, mutta ei vähääkään vastustellut toisen
hyväilyjä. Humalan ja pimeän turvin Ragnar jatkoi pitelyään, ja
onnistui siinä nyt paljoa, paljoa paremmin kuin vuorokausi sitten. Hän
oli nyt kokeneempi mies. Hän oli tänään kuullut puhuttavan naisesta
enemmän ja viisaammin kuin koko iässään. Nainen oli aivan toista kuin
niissä kirjoissa esitettiin, joita rehtorska ovelasti oli asetellut
pojan saataviin. Aivan toiset seikat olivat naisessa pääasioita ja
ihanampia asioita.

Hiltu oli tointunut, mutta joku osa hänen tahdostaan oli vieläkin
suloisesti lamassa. Eilisestä tuttu kuutamohämy antoi tuon äsken niin
oudon Ragnarin hetken ajan käydä oikeasta Ragnarista, kun hän vieressä
istuen painoi poskeaan tytön poskea vastaan ... niinkuin ollut päivä
olisi lyhentynyt olemattomaksi. Mutta onni oli lisännyt vaatimuksiaan
ajan pitkittyessä ja niitä oli mahdoton täyttää. Eihän voinut tehdä
olemattomiksi ylhäällä valaistussa kamarissa iloilevia tovereita, eikä
Ragnar liioin voinut palauttaa mieltänsä uusilta laajoilta ja kovin
viehättäviltä teiltä. Ragnarista päinvastoin tuntui, että kaikki oli
menossa niinkuin pitikin. Oli hauskaa, että ilta kului näin. Hänhän oli
niinkuin ihminen, joka on pitkän matkan juosta läähättänyt joittenkin
etenevien perässä ja lopulta heidät saavuttanut ja päässyt mukaan
ajoneuvoihin unohtamaan juoksun vaivat.

Hyvin miesmäisesti Ragnar lopetti hyväilynsä, niinkuin se olisi
ollut vain joku tilapäinen luonteva asento, ja ilmoitti, että hänen
oikeastaan piti pyytää Hiltua toimittamaan heille kahvia tuonne ylös.
Siellä on kolme vierasta. Ne tulivat häntä saattamaan ja lähtevät pian.
Tytön yhteydessä ei Ragnar ajatellut kokopäiväistä poissaoloaan. Niin
voimakkaana päivänä ei nuorukainen ole "poissa" mistään, eikä se, joka
on päässyt mukaan, enää ajattele jääneitten uupumusta. Iloisena ja
Jumalaa kiittäen se, joka on päässyt pelastusveneeseen, katkoo niiden
sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat.

Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä
rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa.
Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven
aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla.
Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan.

Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan.
Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä
oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan
muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta.
Ragnar oli taas poissa -- jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli,
mutta -- nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa
kahvia.

Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan;
sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin;
nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa.
Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva
alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet...
Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet
ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin
olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä
liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen
yhtäläistä... Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli
muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää ... ja
piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt
häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. --
Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti
hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi
vain liikkua.

Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki
hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar
välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään
huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat
alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua,
jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan
sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen.
Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina,
ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu
kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin,
kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle
kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja,
pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä
puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä.

-- Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka
solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion
herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran
sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh -- Mutta se on narri, joka
jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka
se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin
mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen
taisto, marchons tous et demain -- jaa pojat: demain -- C'est la lutte
finale..." Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta
huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei",
niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen
laulun teit?

-- Ei mutta tämäkö on neiti Hildeborg.

Murtomäki keskeytti loilotuksensa, nousi seisomaan ja tarkasteli Hiltua.

-- Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en
minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin
noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. -- Ei mutta
kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä
hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia.

Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi
ojossa ja supisten hänelle hiljempää. -- Älkää pelätkö, me olemme samaa
kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se
vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on
hyvin kaunista; ottakaa nyt vain.

Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas,
johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi
pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki
juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi
lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja
Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä
puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui
poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen
laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin
vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka
äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa.

Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi
olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja
pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella
ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta
pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita
kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus
viehätti, joskus taas vieroitti -- kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä
ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa
siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle
vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi
ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi
äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden:
"Juo, poikani." -- "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki
samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno
nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa.

Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi,
ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi
toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki
kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä
ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa -- vaikka:
vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti
jälleen ovea kohti.

-- Minne sinä menet? Älä nyt taas --.

-- Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka
olenkin polyteekkari -- kuuta katsomaan, heh-heh -- lainaa sinä
kiikariasi.

-- Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla
teet?

-- Kysyykö mies, mitä lasilla tehdään? Minä tahdon skoolata kuun kanssa.

Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin
alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in
seinem stillen Reigen --

Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin
yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja
edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät
ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat
siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä
jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin
sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat
vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa.
Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti...

Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi
taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä
kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu
kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. -- "Solveig, antakaa
minun suudella teitä, vain yhden kerran." -- Hiltu ei ollut myötä eikä
vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki.
Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva.

Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen
kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat
alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui
sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni
toisten joukkoon.

Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin
päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen
erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota
piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla --" Ragnar
näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja
vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä.

Murtomäki puolestaan tuli yhä hiljaisemmaksi ja nukahti viimein
siihen sohvankulmaan, missä istui. -- C'est la lutte finale, sanoi
Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla.
Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa
maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut
saapua.

Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta
Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut
varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin
kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja
juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti
hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden
pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla.

Enempää puhumatta hän palasi takaisin, mutta ei mennytkään ylös, vaan
poikkesi kuun valaisemaan saliin ja asettui sinne istumaan lähelle
ikkunaa. Hän nautti suunnattomasti tästä hetkestä, jonka hän näin oli
itselleen varannut. Siellä Hiltu meni kellariin, ja Murtomäki, jota
kohtaan Ragnar nyt tunsi vastenmielisyyttä, hän nukkuu ylhäällä ja
toiset kaksi ovat tukevia miehiä, jotka eivät sieltä lähde. Hiltu ei
löydä kellarista pulloa; minä tiedän sen ja menen kohta sinne hänen
perässään. Jos Murtomäki on tyttöön kajonnut, kajoan minä häneen nyt
heti, kellarissa. Sinne ei kukaan tule... Vieraat lähtevät, ehkäpä
Murtomäkikin... Tästä pullosta ei ehditä juoda muuta kuin vähän... Kuu
paistaa kirkkaasti. Järven päällä on valoisa usva. Se näkyy puitten
välistä niinkuin vedenpinta muulloin.

Hiukan väristen ja hyräillen jotain säveletöntä ääntä Ragnar lähti
ulos. Ylhäällä puuvajan edessä näkyi ajurin hevonen ja rattaat, mutta
miestä ei näkynyt. Tuntui niinkuin olisi pitänyt olla menemättä
kellariin, mutta hän meni kumminkin hilliten vaistomaisesti askeliaan.
Sieltä pilkahti lyhdyn valo ja kuului hiljaista voihketta. Pimeän
puolelta Ragnar näki, kuinka ajuri imi viiniä pullon suusta ja
kuullessaan lähestyvät askeleet nopeasti pisti sen manttelinsa
alle. Hiltu näytti itkevän ja pyrki pois työntäen etsimänsä pullon
Ragnarille. -- "Sisko tuli vastaani tossa kellarin edessä ja sanoi,
ettei hän oikein uskalla mennä pimeessä, ja minä sanoin, että kyllä
minä tulen sun kanssas." -- "Niin kai", sanoi Ragnar jyrkällä äänellä
ja seisoi paikoillaan, kunnes ajuri kömpi ulos hänen ohitsensa. Ulkona
ajuri hyvin luontevasti kysäisi, että täältäkö se kyyti oli tilattu.
Ragnar ei vastannut siihen mitään, vaan meni sisälle ajurin jäädessä
kyökin edustalle odottelemaan. Hiltu oli ilmeisesti itkien juossut
kyökkiin, mutta Ragnar ei tällä kertaa halunnut sinne katsoa.

Tuntien jäsenissään ja ryhdissään aivan erikoista nyt juuri paisuvaa
voimaa hän tuli huoneeseensa, jossa Sandström ja Kivivaara jo olivat
hiukan pitkäksyneet hänen viipymistään. Luontevin liikkein hän ryhtyi
avaamaan pulloa ja sanoi: "Sain kun sainkin pahuksen. Tyttö ei
hankkinut löytää."

Toiset huomasivat kumminkin, että Ragnarin mielessä liikkui jotakin,
jota heidän ei sopinut jakaa. Kivivaara, joka tähän asti oli vähimmin
puhunut, sanoi nyt, että tämä oli tarpeetonta hommaa isännän puolelta.
Kun yksi joukosta jo oli ojentunut, sopi heidänkin lähteä. Eiköhän se
ajurikin jo ala saapua.

-- Kyllä se siellä jo norkailee, mutta odottakoon, sanoi Ragnar ja
tarttui rauhallisesti lasiinsa. Toisetkin maistoivat, mutta nousivat
samalla, Sandström ja Kivivaara, kaksi täyttä herrasmiestä, joille tämä
päivä ei ollut mikään erikoinen. Ilta oli kulunut täälläkin, niinkuin
se aina kului. Kun Ragnar viittasi vasta alussa olevaan pulloon,
viittasi Sandström puolestaan nukkuvaan Murtomäkeen ja huomautti,
että pullo kyllä on tarpeen, ennenkuin "huomisaamuna kansat on veljet
keskenään".

Ragnar lähti heitä saattamaan portille asti ja palasi sieltä hitaasti
ikäänkuin voimiaan tunnustellen. Ensi kerran eläissään hänestä tuntui,
että hän on tämän talon isäntä, joka, piru vie, sai tehdä täällä mitä
tahtoi. Jo ulos asti hän oli tuntevinaan tytön itkun hytkeen.

Mutta kun hän tuli välikköön, istui siinä Murtomäki puulaatikon
päällä ja paasasi, sopersi jotakin repaleiksi mennyttä filosofiaansa
olemattomalle kuulijalle. Sillä kyökin ovi oli kiinni. Ja vaikkapa
se tällä kertaa olisi aukikin ollut, eivät ne puheet olisi kuulijan
korvaan ottaneet.

-- Tule ylös nukkumaan, että tyttökin pääsee rauhaan, sanoi Ragnar
hiukan tylysti -- niin että hän itsekin uskoi omaa ääntänsä.

-- Minä lähden kaup-punkiin.

-- Lähde sinne tai tule tänne, mutta älä siinä torku.

Ragnar nousi portaitten puolitiehen ja jäi siihen kuuntelemaan.
Murtomäki ehkä huomasi tämän, tai saattoi olla huomaamattakin. Hetken
päästä hän kumminkin liikahti ja lähti ovea kohden yrittäen laulella
niin hyvin kuin taisi: -- Sua neito kaunis katselen -- likellä vettäsi
-- kuin kukka kaunis suloinen -- kuvastimessasi.

Tämä sekasotku oli tarkoitettu hyvästijätöksi Solveigille.

Tarpeellisen ajan odotettuaan Ragnar palasi takaisin alakertaan,
lukitsi ulko-oven ja meni sitten kyökkiin katsomaan tyttöä, joka siellä
oli. Äsken saavutettu voiman tunne viipyi jäsenissä. Hän ei epäröinyt
vähääkään.

       *       *       *       *       *

Kun Hiltu, jätettyään Kallen ja nuoren-herran kellariin, pelosta
ja häpeästä itkien juoksi kyökkiin, oli hänellä vain yksi tuskan
jännittämä toivo: että vieraat pian lähtisivät. Sitten sai käydä kuinka
tahansa, kun hän oli kahden kesken Ragnarin kanssa. Ragnar oli nyt
kellarikohtauksen jäleltä kyllä oudon väkevä, mutta samalla ikäänkuin
entistä turvallisempi.

Siellä Ragnar meni ohi kyökin oven. Tuleeko Kalle vielä sisälle? Ei
kuulu, ei voikaan kuulua. Kalle lakkeineen ja nappeineen on nyt poissa.
Kunpa menisivät toisetkin.

Nyt lähdetään, nyt tullaan alas. Mutta vain kaksi, Ragnar kolmantena.
Ja ylhäältä ei kuulu mitään. Mitä vielä tulee? Hiljaisuus.

Nyt lähtee ylhäältä kolmaskin, se sama, joka kävi täällä, Hiltu menee
ja salpaa kyökin lukon. Ei tänne, ennenkuin Ragnar tulee. Kunpa nyt
pian kaikki selviäisi.

Jo tulee, koettaa ovea. Kun ei pääse, niin puhuu; puhuu laahustaen ja
välillä kiihtyen:

-- Te olette kovasydäminen, neiti Hildeborg. Minä olisin vain ottanut
teitä kädestä ja kertonut teille lammaspaimenesta, joka paimensi
isänsä lampaita isänsä vainion perimmäisessä kolkassa, ja siellä hän
rakasti minua ja minä häntä -- en minä kurottanut korkealle, minä
olisin tyytynyt lammaspaimeneen ja minä sainkin hänet, saakeli soikoon,
mutta minä menetin hänet kans', sillä hän hurmaantui konttoristiin ja
hänestä tulee konttoristiskä tai ristiska -- huom. vokaalisointu. Muuan
kenraalintytär sanoi minulle kerran, että minä olen säädytön -- hän ei
tarkoittanut, että minä olisin uuanstendinen -- tästä te ette ymmärrä
mitään, sillä te ette ole päässyt korkeamman sivistyksen osallisuuteen,
mutta korkeamman siveyden te olette...

Jaaha, siinäkö sinä tulet -- minä tässä lukon takaa tunnustan
rakkauttani neiti Hildeborgille -- en häneen, sillä hän on Solveig
vuohipaimen, mutta minä rakastin lammaspaimenta, joka hylkäsi minut...

Aivan niin. Ragnar toimittaa sen pois ja me jäämme kahden. Nyt se
lähti, Ragnar seisoo ylhäällä portailla ei mene huoneeseensa asti.
Hiltu hiipi ovelle ja väänsi salvan auki. Hän vapisi.

Ragnar sanoi katseltuaan tyttöä jonkun aikaa hyvin läheltä: "Älä
pelkää, vaikka se on sinun veljesi. Ei siitä mitään tule."

Tyttö peitti kasvonsa, mutta ei sanonut mitään, eikä liioin
vastustellut Ragnarin hyväilyjä. Ei hän puuttunut siihenkään, kun
Ragnar nousi ja sammutti lampun. Pitkältä, pitkältä jatkui vielä
semmoista, jota ei vaisto noussut vastustamaan. Tällä, mitä nyt humisi
tajunnassa ja tuntui jäsenissä, ei enää ollut mitään yhteistä sen
kanssa, mitä olivat naljailleet juopuneet miehet ja elähtäneet ämmät.
Tämä oli ennen tietämätöntä, tätä oli vain nyt, kun Ragnar vihdoinkin
oli tullut eikä enää menisi.

Ja kun vihdoin viimein Ragnar teki ensimmäisen hyvin vähäisen teon,
joka havahdutti vaistot vastarintaan, niin ei tilanne siitäkään
muuttunut, se vain vahveni.

Yön tunnit kuluvat, läheisen illan tapaukset etääntyvät entisyydeksi.

       *       *       *       *       *

Tunnit ovat kuluneet ja iltayön äänet etääntyneet. Kuun paiste
on valkoista ja kirkasta. Vaikka se ei osukaan suoraan kyökkiin,
on huoneessa kumminkin niin valoisaa, että ihmishahmot selvästi
erottuvat -- nuo kohtalon toisiinsa takerruttamat ihmishahmot. Yhdessä
vaienneitten äänien kanssa on ajan hetkiltä aivan olemattomiin kadonnut
se ominaisuus, jota merkitään päiväyksellä. Eikä ole heidän kummankaan
tajussa liioin mitään ajallisen asiallista. Siellä vallitsee puhdas
kiihtynyt luonnontila.

Tuo ihmeellinen tila, yksi elämän pimentopuolen valtailmiöitä, joka on
pitänyt narrinaan tyhmiä ja viisaita, vääriä ja vanhurskaita, nöyriä ja
kopeita, ja jota vastaan asetettuina ihmisten juhlallisimmat asenteet
käyvät naurettaviksi. Jossa ihmiset vissin rajan yli mentyään eivät
enää ole puhtaita eivätkä riettaita, he vain huohottaen toteuttavat
jatkuvaa kohtaloketjua, kunnes hetken mentyä järki hymähtelyineen ja
jaloine päätöksineen saa luvan koteutua. Niinkuin siivooja palatsiin
juhlan päätyttyä.

Nuorukainen ja neito ovat juuri tulemaisillaan mieheksi ja naiseksi.
Toisen taivuttelu ja toisen vastustelu ovat samaa kiihkeätä pyrkimystä.
-- Älä pelkää, minä nain sinut, sopertaa toisen suu toisen korvaan
typerän, tarpeettoman vakuutuksen. Silmät suljettuina, voimat
menehtymäisillään toinen kumminkin vastustaa viimeiseen asti, syleilee
kiihkeästi ja vastustaa ... vieläkin...

Kohtalo tekee karkean kujeen. Kyökin ikkunaan koputetaan voimakkaasti,
ja ruudun takana näkyy miehen pää. Kaikki luhistuu sopimattomasti,
rumasti, ilkeästi... Äskeinen ihon tuoksu tympäisee silmänräpäyksessä,
ja vastustajalta katoo kuin poikki leikaten kaikki vastustamisen aihe.
Ragnar hiipii kyökistä välikköön, astuu muutamia askelia sisälle päin,
viivyttelee ja palaa sitten ovelle kysymään: "Ken siellä."

-- Anna minun sittenkin nukkua sohvallasi, en minä viitsinyt kävellä
kaupunkiin, minä olen niin pirusti väsyksissä ja janottaa.

Nuo kolme ovat taas saman katon alla. Kahden mielessä on kalsea, valju
aamupuolen tuntu. Ragnar ei ole ollenkaan suutuksissaan Murtomäelle,
ei kenellekään eikä millekään. Häntäkin unettaa, mutta toisaalta ei
nukkuminenkaan tunnu luontevalta. Murtomäki nukkuu heti kun saa vettä
ja pääsee äskeiseen sohvaansa. Ragnar istuu tylsästi tuijotellen
vuoteellaan. On vielä olevinaan mielessä niinkuin pienen pieniä hurman
rippeitä. Sitten hänkin nukkuu.

Kolmas siellä alhaalla ei tiedä nukkuuko hän vai valvoo. Hän on niillä
tiloillaan, joille äsken jäi, silmät vieläkin suljettuina. Hän ei
ajattele mitään, mutta vaisto odottaa, että keskeytyksen jälestä tulisi
hiljaisuus, palaisi se joka äsken lähti. Jostain tietoisuuden uumenista
sanotaan, että kaikki on lopussa kun on tapahtunut se, mitä oli
tapahtumaisillaan. Mutta sen täytyy tapahtua loppuun asti. Minä en saa
tästä hievahtaa enkä avata silmiäni. Niin kauan on elämistä kuin jatkuu
tätä tässä. Kyllä minä jaksan odottaa. Nyt on yö, ei tule rehtorska,
ei mennä tutkimaan kellariin; ei tule kukaan sanomaan, että olen juonut
viiniä, että olen Ragnarin morsian. On kaikki hyvin tässä näin. On jo
kauan ollut hiljaista; miksei jo kuulu hiipimistä? Minä olen morsian ja
lepään tässä hiljaa.

Hiltu oli odottanut päivän, nyt hän sai odottaa yön. Ja niinkuin
päivällä odotus oli kasvattanut kuvan, niin kasvatti nyt öinen odotus
vielä vahvemman kuvan. Odottaminen ei nyt merkinnyt aikaa, se merkitsi
sitä, että jokin, joka jo oli peruuttamattomasti olemassa, ei vielä
vaikuttanut. Ei voinut kuvitella, että tämä yö enää muuttuisi päiväksi.

Niin kumminkin tapahtui ulkona luonnossa. Kuun valo käy valjummaksi,
mutta sittenkin on niinkuin näköisämpää. Piikatyttö istuu kyökin
sängyssä puku ja hiukset epäjärjestyksessä, katse haaleana. Hän nousee
kuin unissakävijä, lähtee siinä asussa, missä on, ulos ovesta ja hiipii
hiljaa yläkertaan. Päässä jyskyttää ja sydänalassa läikähtelee, mutta
kumminkin hän hyvin tarkkaavasti kuuntelee oven takana. Sieltä kuuluu
kahden hengitys eikä ole epäilystäkään, että he molemmat nukkuvat.
Tekisi mieli oikaista siihen oven eteen, sulkea silmänsä ja uskoa, että
on tullut se, jota odotti tähän uupumukseen asti.

Taas oli Hiltu aivan yksin. Ja niinkuin kadonnut kuva oli ollut
vahvempi yön hetkinä odottaessa, niin oli yksinäisyys myös masentavampi
nyt aamun sarastaessa. Hän asteli portaita hitaasti ja enää
piittaamatta vaikka olisi jalanääni kuulunutkin, asteli, seisahteli --
ja huokaili -- niinkuin lukemattomat hänen osasisarensa, rotevammat ja
koulutetummatkin, ovat kukin elämänsä vuosina tehneet.

Tiesi mitä olisi tapahtunut jo tänä aamuhetkenä, jollei hän olisi
ollut niin äärettömän väsynyt. Huomisen päivän aavistus seisoi jossain
lähimailla selvänä mutta ikäänkuin asiaankuulumattomana. Uni oli nyt
enempi kuin mikään muu.

Kaikki kolme nukkuvat. Aamun valjetessa unen lukemattomat tekijät
pitävät sekavaa ja kiihkeätä häärinäänsä kolmen hengen uumenissa.

       *       *       *       *       *

Kun sitä oli siellä jatkunut mittaamattoman ajan, kuun ja auringon
kiertyessä, toisen pois ja toisen esiin, alettiin heräillä. Ensin
heräsi se, joka oli ensin nukkunutkin, Murtomäki. Hänen silmänsä
aukenivat, pää kohosi, ja tuhat seikkaa lehahti mieleen sanomaan,
kuinka asiat taaskin olivat. Ainakin se tärkeä asia, jota varten hän
oli kaupunkiin tullut, oli vielä toimittamatta. Hän oli jättänyt sen
tähän päivään ryhtyäkseen siihen heti aamusta, virkein mielin.

Hän nousi istualleen, antoi harittavan katseensa todeta, että kello
oli seitsemän, ja ymmärsi, ettei unen jatkumisesta enää tullut mitään.
Lohdullinen auringonvalo ikäänkuin viittoi kaupunkiin päin, pitkin
viehkeätä Pyynikin tietä, avarampaan oloon, pois tästä komerosta.

Ragnarkin heräsi vieraansa ähkäyksiin ja liikkeisiin. Ensi hetkessä
tuntui hänestäkin kovin oudolta tämä ympäristö, niin tuttu kuin se
olikin. Tuntui siltä, kuin hän olisi hyvin törkeästi laiminlyönyt
jonkin näihin esineisiin kuuluvan seikan, ja nyt olisi edessä tilinteon
hetki. Sinne tänne toikkaroiva Murtomäki oli kuin laiminlyönnin
kiusallinen merkki. Tuli mieleen eilinen kohtaus vesikioskin luona...

-- Missähän minun lakkini on, köhisi Murtomäki.

Ragnar ei osannut muuta kuin jotakin urahtaa. Silmä pyrki taas
untumaan, mutta seurasi kumminkin Murtomäen hommia, aina siihen asti,
kunnes tämä hätäisesti nyökäten lähti ulos. Portaista kuuluivat hänen
etenevät askeleensa, sitten oven käynti ja sitten hiljaisuus, jota
Ragnarin korva jäi kuuntelemaan. Ajatus sai selville, että tämä päivä
kumminkin vasta on lauantai; sillä viime yö oli nyt juuri tämä yö ja
sitä ennen oli se ensimmäinen yö. Ja nyt ei ole mitään muuta kuin tämä
oleminen tässä näin, suonten tykyttäessä.

Kun Ragnar tämän jälkeen heräsi, osoitti kello kovin kummallista
aikamäärää: puolta kahta. Taas oli ajateltava, että tämä on lauantai;
oli tapahtunut mitä tahansa, mutta lauantai tämä on... Tuossa istui
Sandström ja tuossa Kivivaara, tuolien jalat ikäänkuin kuvastelevat
vielä heidän jalkojaan. Mutta milloin he oikein täällä olivat, kun
kello nyt on puoli kaksi, ja siitäkin on kauan kun Murtomäki lähti?
Ragnar ei ollut milloinkaan ennen tällä tavoin herännyt. Hän oli ollut
mukana jokaisen tähänastisen elinpäivänsä nousussa.

Hetken päästä iski mieleen, että äiti _voi_ jo tulla kotiin tänä
iltana. Hän huomasi aloitetun viinipullon ja kätki sen nopeasti
vaatekomeron perimpään nurkkaan. Sitten hän jäi tuijottamaan ulos
luonnottoman laimeaan iltapäivän valaistukseen, niinkuin olisi jotain
harkinnut. Mutta ajatus ei liikkunut, se vain katseli asiaa siihen
kajoomatta, Hiltun asiaa... Se totesi ääriviivat: kello tulee kaksi
nyt, ja joskus yöllä se jäi kyökkiin. Huima taipale, joka yhä jatkuu
tällä hetkellä. Ja etäällä ollut äiti voi olla tulossa sitä kohden.

Ragnar laskeutui alas saliin, jossa tuntikausia seissyt ateria häntä
odotti. Kyökistä ei kuulunut hiiskaustakaan; kaikkialla vain viipyi tuo
salaperäinen iltapäivän valaistus niinkuin katkeamaton jatko viime yön
lopputapauksiin. Tuntui siltä kuin Hiltukin olisi kyökissä vielä ihan
samalla tavoin kuin hän sen sinne jätti Murtomäen lyödessä ikkunaan.
Niinkuin ei kukaan eikä mikään olisi tavallisella tavalla nukkunutkaan,
vaan muuten siirrähtänyt ajassa sieltä tänne.

Syötyään Ragnar palasi huoneeseensa ja asettui sohvalle nauttimaan
miellyttävästä sameudestaan. Murtomäen aiheuttama kiusallinen
loppuhäiriö unohtui, mieli muisteli vain niitä hurman hetkiä, joina hän
vähääkään epäröimättä ja vastusta kokematta oli ihan lihaksillaankin
hallinnut ja vallinnut tuota vapisevaa tyttölasta. Tytön on nytkin
tultava tänne siivoomaan huonetta... Mutta kello on puoli kolme,
ja puoli viisi tulee juna. Minä en mene pysäkille, koska hän sanoi
tulevansa joko lauantaina _tai_ sunnuntaina.

Outo iltapäivä tuli hetki hetkeltä yhä tutummaksi. Sekin jännittyneenä
kuulosteli missä rehtorska tällä hetkellä mahtoi olla, ja toisaalta
hartaasti yhtyi niihin paisuviin kuvitelmiin, että kun ratkaisevat
iltatunnit on sivuutettu, tulee pitkä kallis yö, josta ovat kaukana
Murtomäet, ajurit ja muut. Mielikuvitus ei vielä kajonnut yön
yksityiskohtiin, se odotti. Se loi jonnekin epämääräisen etäälle
rehtorskan hahmon, tuijotti siihen ja odotti, hyvin tietäen, ettei
hahmo lähesty. Tunnit kuluivat. Kello osoitti jo sitä aikaa, jolloin
pysäkiltä hyvin sopi olla kotona, mutta vieläkin sai kulua yksi tunti,
täsmälleen yksi tunti.

       *       *       *       *       *

Niin tuli kello kuusi eikä ketään ollut saapunut. Asia oli varma:
ketään ei tarvinnut odottaa ennen kuin huomenna, sunnuntaina
iltapuolella.

Kokonainen varma vuorokausi oli siis vielä edessä. Voimakas
vapautuksen tunne sykähytti sameana ollutta mieltä. Oli hurmaavaa
jälleen hillittömin mielikuvin yltyä odottelemaan hämärän ja kuutamon
tuloa tänä uutena iltana, jonka jo pelkäsi menettäneensä. Ei hän
enää lähtisi kaupunkiin eikä kuljettaisi tänne nuorukaisia, joiden
nopeasti etääntynyt muistokin tällä hetkellä tuntui vastenmieliseltä.
Erityisesti tympäisi se muiston kohta, kuinka Murtomäki oli puhutellut
ja käsitellyt tyttöä. "Samaa kansanluokkaa" -- Ragnar ei voinut olla
tajuamatta, että noissa sanoissa oli hitunen äitelää totuutta. Ja
kun ajatukset sinne päin eksyivät, niin ne alkoivat löytää pieniä
tympeyden vivahduksia Hiltuakin kohtaan. Oli nopeasti turvauduttava
ajattelemattomuuteen.

Kas, mitkä sanat hän olikaan sanonut Hiltun korvaan suljetuin silmin ja
kuiskaavin äänin juuri hetkeä ennen kuin Murtomäki kolkutti. "Minä nain
sinut." -- Ragnar toisti nuo sanat hiljaa itsekseen samalla kiihkolla,
jolla hän viime yönä ne kuiskasi. Niiden suhdaton luonnottomuus hiveli
vieläkin koko olemusta niinkuin kuumin hekkuma, niinkuin jokin suloinen
petomaisuus, jota oli päässyt harjoittamaan. Hän kuvitteli noilla
sanoilla tunkeutuneensa sisälle tytön korvasta ja vallanneensa hänet
peruuttamattomasti, niin ettei tyttö enää voi tulla entiselleen.

Tuolla se nytkin on alhaalla ja minä täällä. Antaa ajan kulua ja pimeän
tulla... Kun äiti joskus huomenna tulee kotiin, tapahtuu jotakin, mutta
äiti ei näe muuta kuin mitä on hänen silmiensä edessä -- ja sitten
minä lähdenkin jo täältä; tulee aika, jolloin Hiltukaan ei enää ole
meillä (se ajatus ei tuntunut ikävältä)... Pahinta on viini, mutta
vielä minä sen ehdin. Kun siihen kerran on kajottu, niin voinhan ottaa
yksiksenikin. Yö on edessä.

Hän nousi ja kaatoi lasiin puolipimeässä. Samassa hän muisti viimeöisen
ajurin ja pysähtyi miettimään. Hän ei halunnut sitä asiaa selvästi
ajatella, mutta häntä kumminkin ilahutti, kun hän ymmärsi, että tyttö
sen johdosta yhä pelkäsi ja varmaan vielä tänäänkin halusi lähestyä
häntä kuiskatakseen hänelle pyynnön, jota ei viime yönä ollut saanut
sanotuksi: ettei asiasta rehtorskalle mitään puhuttaisi. Ragnar lojui
sohvalla näitä ajatellen. Siinä hän samalla ajatteli toisenkin asian:
missä hän tänä iltana oleskelisi Hiltun kanssa. Hän päätti olla
täällä ylhäällä omassa huoneessaan. Oli jotain kiihoittavaa siinäkin
ajatuksessa, että poika tuo tytön huoneeseensa. Niinkuin jonkin
harvinaisen elävän, jonka on saanut kiinni.

Jos en mene alas, on Hiltun tultava tänne. Loikoilen täällä hämärissä.
Tulee hetki, jona hänen askeleensa lähestyvät tuota ovea. Ja kun hän
tulee, tulee hän halunsa ajamana...

Niin ei kumminkaan enää tapahtunut. Alhaalla ei tähän aikaan enää
ollut entistä Hiltua. Siellä kyllä hengitti muuan nopeasti vanhentuva
olento, mutta jos ken olisi päässyt häntä läheltä ja rauhallisesti
katselemaan, olisi hän havainnut, että tyttö jo oli tästä maailmasta
irtautumassa. Sameasta aamusta alkaen pitkin päivää jokin näkymätön
seikka hänessä ja hänen ympärillään yhä kasvoi, hänen itsensä yhä
heikentyessä. Ajatus yritti joka silmänräpäys tarttua johonkin,
mutta kimmahti aina takaisin, niinkuin olisi koskettanut veristä
hiertymää. Olemuksen pohjalla tykytti vaisto, uupumuksen luonnottomasti
herkistämänä, sanattomalla tavallaan lähestyviä tosiasioita: Kun
semmoisella vaistolla ei ole sanoja eikä käsitteitä, ei se siis voi
_puhua_ kuolemastakaan. Sen ilmoitusta voisi verrata tuoksuun, jonka
sielu tuntee.

Lienee niin, että lähestyvä kuolema useimmissa tapauksissa lähettää
valittuunsa samantapaiset heijastelut, vaikka ne paremmin huomataan
sairasvuoteen ääressä. Ja samaan tapaan kai eloon jäävätkin useimmiten
suhtautuvat siihen, joka lähtee. Hoidellaan ja lääkitään vielä, vaikka
hyvin jo tiedetään, että loppu on alkanut. Vasta kamppailun kiihtyessä
mieluummin poistutaan. Kuolinvuoteen ääressä esitetään usein harrasta
teeskentelyä.

Ragnar otti vielä toisen lasin ja kolmannenkin, ennenkuin hän
odotukseen kyllästyneenä vihdoin lähti alas.

Hän tapasi Hiltun astioita kuivaamassa. Hän hymyili jollakin tavoin
äänen sanoessa tytölle:

-- Eikös neiti tänään aio ollenkaan siivota herran huonetta.

Se oli olevinaan viehkeä sukkeluus. Niin sanat rappeutuvat mielen
mukana.

Hiltu laski astian ja liinan kädestään ja lähti sanaa sanomatta
yläkertaan. Ragnar ei ollut mistään millänsäkään. Hän lähti perässä,
hitain, laimein askelin, yritellen hyräilyä. Kamarissa hän istahti
sohvalle katselemaan tytön toimia. Tyttö laittoi ensin sijan
päiväkuntoon ja alkoi sitten järjestää pesupöytää. Otti siitä mitä oli
ottamista ja Ragnariin katsomatta lähti viemään niitä alas. Ragnar
käsitti hyvin, että tytön oli juuri niin tehtävä ja että hän vielä
palaisi saattamaan puhdasta vettä, mutta sittenkin häntä jokin vaivasi.
Hän nousi ja joi vielä yhden lasin tytön poissa ollessa.

Tyttö tuli ja laski vesikannun pesupöydälle. Sitten hän katsoi
ympärilleen, ennenkuin lähti. -- Ragnar näki, ettei tyttö viivytellyt
hänen tähtensä. Nyt oli jotain kiusallista mukana.

-- No tule nyt toivottamaan hyvää huomenta, olenhan äsken noussut. Ja
kertomaan kuinka sinulta on yö mennyt.

Samalla Ragnar siirrähti sohvalla niinkuin olisi tilaa tehnyt. Ei
sujunut, tyttö meni. Ragnar ehti eteen, otti tyttöä käsivarsista ja
hymyili semmoista hymyä, joka jokaista naista luonnostaan ilettää;
sillä sellainen hymy tulee mieheltä aina silloin, kun olisi aihetta
johonkin aivan muuhun kuin hymyyn ja laihaan leikinlaskuun.

Ragnar sai tytön viereensä sohvalle, mutta hän tunsi alusta alkaen,
että siinä oli nyt aivan toinen olento kuin tähän asti. Tämän
vastustelu oli toista lajia: se ei hurmannut, vaan vieroitti. Se pyrki
todella pois ja oli ennen pitkää pääseväkin. Ainoa, mikä Ragnaria
tyydytti, oli se tietoisuus, että pitkä häiriintymätön yö joka
tapauksessa oli edessä.

Sanoipa Ragnar nyt mitä sanoja hyvänsä, kaikki ne olivat tehottomia jo
ennen kuin tulivat äännetyiksi. "Onko sinulla kiirettä?" -- "Joko sinun
täytyy mennä?" -- "Ole nyt minun kanssani." -- "Otatkos viiniä?"

Ei vastausta mihinkään, vain kiusaantunutta oloa ja pyrkimystä pois.

Tytön mentyä oli Ragnarin olo jossain suhteessa entisellään. Hän
nimittäin oleskeli huoneessaan ja tarkkaili korvallaan ja arvelullaan,
mitä kyökissä tapahtui. Hän katsoi kelloa ja maistoi pullosta. Oli
hauska olla muutenkin. Tyttö kumminkin _oli_ siellä kyökissä.

Taaskin siirrytään illasta yöhön -- viimeiseen yöhön. Rehtorivainaan
huvilassa ei nukuta tänäkään yönä.

Samaan tapaan kuin illalla äitinsä tuloa, odottaa Ragnar nyt uutta
lähtöään alakertaan, pitkittäen aikaa tunnista tuntiin, että yö oikein
vakiintuisi ja tyttö ehkä asettuisi makuulle. Hän maistelee pullon
vähiin päin ja kokee viinin vaikutuksen tutumpana. Tietenkään ei tyttö
tule tänne ylös, vaan asettuu omaan sänkyynsä. Viini kiertää suonissa
ja nousee aivoihin muuttaen sakeat mielikuvat selviöiksi.

Kello oli vähän yli kahdentoista, kun Ragnar vihdoin meni kyökkiin,
vakaana ja rohkeana niinkuin mies yön hetkinä ainakin menee naisensa
luo. Kyökissä eivät asiat olleet lainkaan niin kuin hän oli odottanut.
Tyttö kyllä ilmeisestikin oli häntä odottanut, sillä hän istui
valveilla ja lampussa paloi tuli. Ragnar sammutti sen ensi työkseen.
Silloin tyttö nousi ja meni kuutamoisen ikkunan luo seisomaan kasvot
ulospäin. Kun Ragnar meni siihen häntä hivelemään, puuskahti tytöltä
itku ja hän työnsi raivostuneella liikkeellä tungettelijan menemään.

Ragnar hymähteli ja mutisi jotakin puhuen huomaamattaan ruotsia. "Va
fan ä' de' för djävulstyg." Hän teki vielä joitain yrityksiä, mutta
kun tyttö näytti pyrkivän ulos pakosalle, jätti Ragnar hänet vihdoin
rauhaan ja meni huoneeseensa.

Hän ei ollut erikoisen masentunut. Hän ei ollut ymmärtävinään koko
olentoa.

       *       *       *       *       *

Siellä se hiljaa nyyhkyttää kyökissä sängyn soppeen nykertyneenä.
Kyyneleet ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta nyyhkytystä jatkuu;
maallinen epätoivo polttaa loppuun varastojaan, kaluaa tyhjäksi
elintarmon tuon vähäpätöisen hermoston lukemattomista inhimillisistä
säikeistä siksi kun aamu tulee. Onkin jo aamupuoli; ja aivoissa on
semmoinen tuntu, että tätä itkua ja nyyhkytystä on kestänyt hyvin
kauan. Aivan varmaan sieltä asti, jolloin pientä Ville-vainaata sattui
selkään, ja sitten läpi kaikkien vaiheitten.

Nyt Hiltu jo kyllä tietää itsekin, että hän kuolee. Se tietoisuus ei
häntä sinänsä kauhista, hän tuskin sitä sanaa muistaa, mutta häntä
kauhistaa se, mikä on edessä lähinnä, yhä lähempänä. Hänen ei tarvitse
mitään ajatella tietääkseen, että hänessä on äitivainaansa tauti.
Äitivainaan koko sairaus on hänen silmiensä edessä, jos hän ne sulki
tai avasi. Äitivainaa ikäänkuin suurenee ja lähestyy häntä osoitellen
omaa vaivaansa, jonka Hiltu parka liiankin hyvin tuli tuntemaan häntä
hoidellessaan. Hiltu vääntelehtii ja koettaa olla sitä tajuamatta,
mutta äidin kuva katsoo kipunsa takaa suoraan aivoihin, ja vaikka Hiltu
koettaa myöntää, että hän kyllä tietää, ja hän kyllä näkee, niin äiti
sittenkin paljastaa koko kipunsa... Äidin kuva on suuri, vanha ja ruma,
ja sen jylhä katse tahtoo sanoa, että totta kai sinä kivun sait, koska
olet minun sikiöni, sieltä lähtenyt, mistä kipukin... Minä sain kivun
vanhana ämmänä, mutta sinun jo mukulana vuotaa... Tule tänne vaan, ei
sinun tarvitse niin kauan virua kuin minun.

Hiltu nousee ja tuijottaa ulos, missä kuun valo on vaihtumassa päivän
valoon. Kun kiinteästi katsoo eteensä, väistyy äitivainaan aavekuva,
mutta tosiasiat eivät väisty. Yö on kulunut aamulle, ja jo iltahämystä
asti hän on ollut selvillä siitä, mitä hänessä tapahtuu: veri vuotaa,
ehkäpä jo löyhkääkin, vaikkei hän sitä itse huomaa. Pyörrytys on
lakannut; se oli semmoista onnellista hyvää kipua, joka loppui siihen,
kun tämä alkoi; tämä jonka edessä on pimeä loputon tila, jota päin
nyt syöksytään, syöksytään yhä hirvittävämmällä vauhdilla. Vauhtia
lisäämässä ovat lähestyvä rehtorska, joka poissaolollaan on vain
ladannut musertavaa voimaansa; Kalle, viinit, kaikki se käsittämätön,
mitä täällä on tapahtunut, Ragnar, Ragnar, jota ei ole olemassa --
vain tuo kauhea olento, joka vielä tänä yönäkin kahdesti on käynyt
ahdistamassa olentoa, jonka salainen häpeällinen vamma yhä jatkuu ja
pahenee. Kaikki nuo lukemattomat seikat kohoavat kiihkeästi jyrkäksi
seinäksi, huiputtomaksi vuoreksi, jonka takana on entisyys. Se kaatuu,
kaatuu nyt pian ja paiskaa hänet olemattomuuteen, joka on sama kuin
pimeys. Hänen kuormansa on suurempi kuin hän kantaa jaksaa. Hän
hapuilee virsikirjaa. Heikossa aamuvalossa hän tapaa virren, jossa
puhutaan sateesta ja vuodentulosta; hän avaa loppupuolesta ja löytää
raskaan vaimon rukouksen, lukee sitä vähän matkaa, mutta työntää kirjan
pois, kun muistaa ja _tuntee_, mitä hänen ruumiissaan tapahtuu. Ei
löytänyt eikä voinutkaan löytää Hiltu sitä lausetta, jota hän olisi
tarvinnut: "Pikkuinen ihmislapsi, hentoinen emonalku, älä pelkää!
Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, eikä sinullekaan ole tehty mitään
pahaa. Se mitä luulet äitivainaasi taudiksi, on luonnollinen asia,
jonka vaarattomia enteitä ovat olleet sinun ajoittaiset pyörrytyksesi.
Se ei merkitse enempää eikä vähempää, kuin että sinä alat olla kypsä
synnyttämään maailmaan uusia ihmisiä, joille voi olla varattuna se
onni, joka sinulta, äidiltäsi, isältäsi ja hyvin monelta muulta on
kielletty. Nouse ja pyri sinne päin."

Mutta yhtä mahdotonta kuin kauas huvilan kyökkiin eksyneen Toivolan
Hiltun oli löytää tuota lausetta virsikirjasta, yhtä mahdotonta oli
tuomitun ihmisen enää siinä vauhdissa suistaa kohtaloaan, jonka enteet
olivat paljon etäisemmät kuin hänen pienet pyörrytyksensä.

Kun ei päässyt ajatus alkuunkaan. Kun kaikkialta oli tie tukossa ja
jokainen hengenveto kiristi yhä ahtaammalle. Itse aika ja sen kuluminen
oli vieras vihamielinen ilmiö; se teki yöstä aamua, uupunutta huomioon
ottamatta, uhkasi valtavalla päivällä, jonka päässä ei enää olisi
uutta, suojelevaa yötä. Nouseva päivä tappaa, ottamatta kuitenkaan
henkeä... Huvilasta harjulle johtava tie valkeni yhä selvemmäksi.
Hiltu käsitti tekonsa avuttomuuden, mutta kumminkin hän nousi, silmäsi
vuoteeseensa, yritti sitä hiukan kohentaa ja hiipi sitten ulos. Siinä
oli tie, jota myöten hänen muka sopi paeta täältä, lähteä umpimähkään
tuohon suunnattomaan, jota myöten häntä oli päiväkausi tuoda humistettu
ja joka ei hänen tajussaan edes ollut samaa kuin maailma. Sopi kyllä
kävellä tietä pitkin, ei se loppunut eikä mitenkään häirinnyt; ei
yhtään elävää olentoa näkynyt eikä ääntä kuulunut. Mutta minne se
johtaisi? Vaikkapa tuon käänteen takaa näkyisi Toivolan pirtti ja
pihamaa, niin -- mitä sitten? Näkymaahan ei matka kumminkaan koskaan
loppuisi.

-- Ei takaisin kyökkiin, pieneen rajoitettuun alaan. Vielä oli
yönkulmaa hiukan jäljellä ja se mitä oli kyökin seinien sisällä oli
kumminkin järkkymättömän tuttua. Siihen oli kevyempi tuijottaa... Kun
vain ensin pääsi sinne hiljaa -- kiireesti sängyn nurkkaan.

Hiltu oli tuskin ehtinyt kyökin tumpeaan ilmaan, kun ylhäältä alkoi
kuulua liikehtimistä. Jokainen kolahdus oli kuin ilkeä uhkaus; hän
tajusi vain äänet sinänsä, uuden vihamielisen tekijän, joka tuli
tähän viimeiseen hiljaisuuteen. Nyt äänet siirtyivät kamarista
käytävän puolelle, nyt alkoivat laskeutua. Eksyneen epätoivo nousi
korkeimmilleen. Kaikki ruumiilliset kosketukset, etäiset ja äskeiset,
kaikki tapahtuneet rikkomukset, kipu -- niin, mistä kipu johtui?
Herra Jumala, siitähän se johtui! Hiltu syöksyi taas ulos, seisahti
rappusilla niinkuin pakoaukkoa etsien ja alkoi sitten juosta ylöspäin,
vaikka äskeisestään ymmärsi, ettei sieltä päin ollut apua. Osui
sisään pienestä ovesta, jossa oli haka sisäpuolella; sulki sen ja
kiipesi huohottaen jyrkkiä portaita ylös tasanteelle, johon pienestä
akkunasta osui kirkas aamuvalo. Tunto sanoi, että oli päässyt kenenkään
näkemättä. Jäsenet valahtivat jännityksestään suureen ja suloiseen
uupumukseen, itku yritti antaa viimeiset lohdulliset rippeensä. Silmät
painuivat kiinni, ja avoimilla huulilla pysähtyi tuska paikoilleen
muistuttaen tällöin hymyä. Poloinen tunsi lopultakin levon saaneensa,
vaikkei hän tietystikään tässä paikassa sitä pitemmälti nauttisi.
Lepäsihän vain makeimman lyh ... lyhyen ... hetkisen ... veti syvään
henkeään ... muutaman ... kerran.

Lepo oli kumminkin tullut. Antaa kipujen ja vaivojen olla. "Antaa
olla", niin oli viimeiseksi sanonut Riinakin, äitivainaa, jonka
muistokuva nyt jo tuntui lempeältä. Antaa kaiken olla silloin kun
tällainen suuri lepo tulee; suuri lepo jota kohden koko elämä on
alustaan asti pyrkinyt, kautta kaikkien tapausten; suvi-iltojen
itkunnyyhkeineen; himmeiden talvipäivien, kun ei äiti voinut antaa
muuta kuin vettä, vaikka lapsi pyysi maitoa; ripilläkäynnin kauniine
aurinkoisine taisteluineen: suviöiden, joina hänen luultiin nukkuvan,
mutta hän kuuntelikin ensin Villen ja sitten äidin vaikerteluja; ja
vihdoin pienten sisarusten hyvästijätön syksyisenä päivänä. Siihen
asti se oli kuin eilen tapahtunut. Sen jälkeen hän ei ollut levännyt
ennenkuin nyt. Nyt hän lepäsi, tässä rauhallisella käymälän penkillä,
valoisan ikkunan pielessä, jonne ei kukaan eikä mikään enää tullut.
On suloista torkahtaa jollakin tuolilla ennen varsinaista yösijalle
menoa, kun tietää että kaikki askareet ovat poissa eikä ole huolta
huomisestakaan. Alkuun päästyään ei uupunut ajattele muuta kuin lepoa
-- ei muuta -- kuin lepoa --

Mutta suloisestakin torkunnasta on vihdoin siirryttävä lopulliselle
unisijalle, vaikka siirtyminen katkaiseekin hienoimman alkulevon.
Hiltu ymmärsi, ettei hän jää tähän eikä mene sisällekään, mutta silti
ei hän vähääkään epäillyt leponsa jatkumista. Hän laskeutui alas
portaat paljoa hitaammin kuin oli ne äsken noussut, pani oven kiinni,
sulkematta kumminkaan hakaa, ja käveli taas kyökille päin koettaen ihan
tietoisesti varjella lepotilaansa järkkymästä. Tultuaan oven edustalle
ei hän vielä selvästi tiennyt, mitä hän tekee. Puitten välistä näkyi
järven pinta, jolla tuhannentuhatta pientä lainetta ajoi toistaan
takaa kihelmöiden kirkkaassa aamuvalossa. Kun katsoi sitä tuollaiseen
rajoitettuun alaan, tuntui lepo jatkuvan seisaallakin. On tietysti
paljon voittamista, kun sinne oikein menee. Niinkuin torkkujalla on
sija tehtävänä ja vaatteet riisuttava.

Jokseenkin nopeasti kävellen, katse himmeänä ja hatarana Hiltu käveli
rantatietä laiturille, aina päähän asti, ja heittäytyi sieltä kylki
edellä veden kiehtoville patjoille.

Oli varhainen sunnuntaiaamu, jokseenkin lämmin. Laimeneva kuu ja
liekehtivä aurinko katselivat lyhyttä kamppailua, jonka aiheutti
ruumiin lukemattomissa soluissa viipyvä sokea elinvoima; ne eivät vielä
olisi tahtoneet lopettaa sitä tapaussarjaa, joka seitsemäntoista vuotta
sitten oli heidän yhteisestä emosolustaan alkanut. Pian kumminkin
kaikki asettui ja häiriytynyt pienoisaallokko sai jatkaa peliään
laiturin päässä niinkuin muuallakin.

       *       *       *       *       *

Ne äänet, jotka Hiltua ratkaisevassa vaiheessa niin säikyttivät, olivat
Ragnarin askelia, kun hän nousi ikävältä vuoteeltaan lähteäkseen
kolmannen kerran tänä yönä alakertaan. Hän oli tällöin jo hyvin
yhtäkaikkisella mielellä, vain jonkinlainen tahdoton itsepintaisuus
piti häntä valveilla; niinkuin muka vieläkin vain pitäisi yrittää saada
tämä asia parempaan päätökseen ennen päivän tuloa. Vuode oli ikävä, yhä
vain yhtä ikävä, vaikka niinkin suuria asioita oli tapahtunut. Unelias
vaisto oli sanonut ja jo lakannut sanomastakin, ettei _tämä_ asia
enää tästä parane; että jotain tuuletuksentapaista kyllä on saatava,
mutta vallan muualta päin. Nuoressa ohjeettomassa lemmessä on lämmintä
ja vakavaa, mutta jollei vakavuutta kyetä säilyttämään, niin silloin
lämmin ummehtuu ja rääkkäys alkaa.

No niin, sopii mennä vielä kerran alas. Sopii mennä hävittämään tuo
tyhjä pullo, ettei se vahingossakaan jää tänne. Hän lähti ja kuuli
samassa, että alhaallakin liikuttiin. Ehkäpä -- ehkäpä sielläkin vielä
jotain toivottiin.

Ragnar tuli alas ja katsoi kyökin ovesta sisään. Siellä ei ollut
ketään -- mennyt siis ulos. Hänkin meni ulos ja käytävää kävellessään
kuvitteli sellaista laihaa mahdollisuutta, että tyttö johonkin
asettuneena tekisi hänelle kehoittavan eleen. Hän käveli aina
huvila-alueen rajalle ja heitti siellä tyhjän pullon aidan yli. Sitten
hän palasi takaisin mitään kuulematta tai näkemättä, kääntyi sisälle
ja katsoi taas kyökkiin, jossa ei vieläkään ollut ketään, vain äsken
jätetty sija, joka nyt teki äitelän vaikutuksen. Ilkeätä tämä oli,
odotella rehtorskaa tuon suotta piinautuneen olennon kanssa, jolle
hän oli kuiskannut: "minä nain sinut". Noustessaan ylös kamariinsa
Ragnar oli melkoista kiusaantuneempi kuin äsken alas tullessaan.
Juuri äidin tuloa ajatellen tuntui Hiltun olemassaolo kiusalliselta.
Ei ollut mitään takeita siitä, kuinka se suhtautuisi äitiin. Senhän
näkee päältäkin niin ilkeästi... Kun ei sitä saa edes kunnollisesti
puheilleen.

Ragnarkin kaipasi jotakin loppuratkaisua, mitä hyvänsä. Ja tulihan se
tietenkin hänellekin.

Kun hän viimeisen retkensä jäljeltä juuri oli päässyt jonkinlaiseen
unenhortoon, alkoi korvaan saapua outoja ääniä. Ne jatkuivat
jatkumistaan ja lopulta alkoivat lähestyä. Rappusista kuului selvästi
outoja, tottumattomia jalan ääniä. Ragnar pelästyi hurjasti ja syöksyi
ottamaan takkiaan. Mitä onkaan nyt tulossa? Olipa hän kumminkin onneksi
hävittänyt pullon.

Hän työnsi oven auki jääden itse kamarin puolelle. Käytävässä seisoi
pelästyneen näköinen viiksiniekka mies knallihattu päässä ja hänen
takanaan kurkisteli ujostelematta nuorehko nainen. Näki selvästi,
että he eivät olleet nousseet unisijoiltaan vaan olivat viettäneet
yönsä valvoen. Jostain alhaalta päin kuului vielä parin muun ihmisen
kuiskutusta.

Ragnar tajusi, ettei hänellä ollut vaaraa, mutta että jotain
erinomaista nyt oli tapahtunut. Tuli ei ollut irti, sillä kaikki oli
hiljaista eivätkä nämä ihmiset hätäilleet. Ei se liioin voinut koskea
mammaa, hänestä eivät toisi sanomia tuonnäköiset ihmiset. Kuinka nämä
olennot olivat päässeet sisälle? Hiltu --

Kaikki tämä ehti käväistä Ragnarin ajatuksessa, ennenkuin knallipäinen
alkoi puhua:

-- Anteeksi nyt, että me näin tullaan, mutta me sourettiin tuolta
ohitte ja nähtiin kun yks nainen hyppäsi järveen teirän laiturilta.
Me sourettiin kyllä kiiruusti siihen, mutta se oli ehtiny jo upota.
Me vartoiltiin ja koiteltiin, mutta sitten me tultiin maihin kattoon,
ja kun täällä oli köökin ovi auki, niin me aateltiin, että jos se oli
täältä.

He kulkivat yhdessä alas rappusia. Mies innostui puhumaan yhä enemmän.
Että he olivat olleet tuolla Hyhyn kylässä, kun tuon toisen miehen
serkulla on siellä talo, ja niin edespäin, ja juuri kun he olivat
menossa, niin juoksi nainen, ja niin edespäin.

Ragnar tutki yhdessä heidän kanssaan kyökin. Vuoteessa oli peite
paikoillaan, mutta siitä näki, että sen päällä oli oleskeltu (täytyihän
sen näkyä). Pienellä pöydällä oli kulunut virsikirja (sen Ragnar
havaitsi nyt vasta). Ragnarin täytyi hiukan vapisevalla herrasäänellään
näille olennoille selitellä olosuhteita: että hänen äitinsä oli
matkalla, että tyttö oli ollut vähän sairaalloinen ja omituinen. Sitten
käytiin vielä rannassakin -- niinkuin siitä olisi jotain apua ollut.
Vihdoin knallipää, joka esiintyi joukon viisaimpana, oivalsi, että oli
tehtävä ilmoitus poliisille. Olihan täällä telefooni. Mutta oliko tämä
kaupungin puolta vai Pirkkalan puolta? Ehkä nuoriherra soittaa.

Mentiin sisälle. Kun Ragnar oli hetken puhua solkannut, kutsui hän
knallipään puhelimeen ja silloin asiat nopeasti selkisivät.

-- Ylikonstaapeli käski meidän olla täällä siihen asti kunnes poliisit
saapuvat.

Tämän ihmeellisen joukkueen vierailu rehtorivainaan huvilassa kello
viiden aikaan, sunnuntaiaamuna, se oli toki viimeinen kohtaus tässä
kolmivuorokautisessa näytelmässä.

Siinä täytyi nyt Ragnarin puolisen tuntia olla isäntänä näille
herroille ja heidän naisilleen -- jotka viimemainitut tuskin olivat
vielä sanaa sanoneet. Puoliuntuneina ja kovasti rasittuneinakin heidän
olossaan tuntui vain tuo erikoinen tehtaalais-viehkeily, joka niin
helposti tarttuu turhanpäiväiseen maalaishempukkaan, kun hän pääsee
kaupunkiin ja saa sällituttavia. Siinä saa kyllä joku juosta järveen,
siinä saa tulla vaikka maanjäristys, mutta neiti Lyydi Nieminen, jolla
on hattu, saketti ja saurookengät, ei missään tilanteessa unohda sitä
tylsää sanankäännettä, joka jollain kikatusmatkalla on hänen kielelleen
jäänyt.

Täytyy sanoa, että Ragnar Palmerus tähän aikaan jokseenkin nopeasti sai
tutustua elämän eri puoliin ja vielä ilman sitä ohjausta, johon hän
oli tottunut. Nyt hän vapisi koettaen niin hyvin kuin saattoi peittää
sitä tuntemattomilta vierailta. Hän hytisteli niinkuin olisi ollut
viluissaan; eikä hän olisi itselleenkään osannut sanoa, mikä häntä
vapisutti. Mutta äskeinen yhtäkaikkisuus oli nyt tyystin poissa.

Poliisit tulivat vehkeineen ja saivat heti ruumiin ylös. Ragnar katseli
sitä niinkuin muutkin. Suuret silmät olivat rakosellaan ja kaareva
sinertynyt ylähuuli jätti hampaankärjet näkyviin. Siinä oli kuolleen
hennon Hiltun ympärillä se sarsipuku ja jalassa ne rasvakengät, jotka
hänellä oli ollut etäisestä salotöllistä lähtiessään, mietteliään isän
tullessa saattamaan ja kahden pienen sisaruksen painaessa neniään
ruutuun nähdäkseen hiukan pitemmälle kuinka Hiltu meni huvilaan.

Siinä oli nyt nuori ruumis vaatteineen vieraitten olentojen
töllisteltävänä.

Sillä vieraita he kaikki olivat -- Ragnarkin, tämän huvilan
nuori-herra. Erikoinen, vain Ragnarin tapaiselle väelle ominainen
itsetiedoton julma tunteettomuus oli hänet vallannut, tai oikeammin
palautunut vallitsevaksi. Kun poliisit olivat pitäneet lyhyen
kuulustelun, jossa hyvin selvisi kaikki, mitä selvitä saattoi,
lähtivät he seurueen veneellä viemään ruumista kaupunkiin. Seurue
lähti jalkaisin naikkosten naljaillessa vastalauseitaan, "sillä
heidän varpaansa olivat kipeet". Ragnar jäi yksin ja kiirehti
nyt uudestaan ja lopullisesti ajattelemaan äitinsä palaamista ja
siihen kuuluvia seikkoja. Joltain kannalta hän ajatteli sattunutta
tapaustakin. Poliisit olivat puhuneet ruumiinavauksesta. Ragnar oli
kovin tyytyväinen, kun hän ymmärsi, ettei tytölle ollut sattunut
mitään sellaista, mikä näkyisi tutkimuksessa. Viinikysymys oli pahin.
Jollei sitä olisi ollut, olisi hän mitä hartaimmin toivonut äitinsä
pikaista paluuta. Jos äiti viipyisi huomiseen, voisi hän korjata asian
hankkimalla kaupasta uudet pullot juotujen sijaan. Tai ehkäpä se
kävisi tänäänkin jollakin tavoin, jos ravintolasta sattuisi saamaan
samanlaisia. Hän voisi yrittää käyttää Murtomäkeä apunaan vielä tämän
kerran.

Ja sitten -- Ragnar ei ajatellut selkeästi, niinkuin tottunut
ajattelija, vaan pikemminkin vaistoili -- sitten olisi lopussa tämä
hullu vaihe, joka juonsi alkunsa hänen hulluista piikahaaveistaan.
Onni suosi häntä, sillä tämän hulluuden ainoa todistaja oli poissa;
kun nuo vähäiset vaatejätteet vielä saisi pois kyökin seinästä, olisi
koko huvila ikäänkuin uudessa siivossa. Hänen lapsellisuutensa näissä
asioissa, yhdet niinkuin toisetkin, pysyivät ikuisesti salassa ja
toivo viittoi eteenpäin uusia, verevämpiä, luonnonmukaisempia uria.
Tuntui tosiaan siltä, että tämä vähäpätöinen tapaussarja juuri tässä
tärkeässä suhteessa oli tuon kaikin puolin hienopiirteisen nuorukaisen
kehitykselle kylläkin tärkeä. Vaikkapa rehtorskakin kerran saisi kaikki
tietää, kunhan hän vain tämän ymmärtäisi, niin liikkuisi sinä päivänä
sittenkin ylevä ilo hänen vanhassa herrasväensydämessään.

Tämä tapahtui syyspuolessa 1906, vuotta jälkeen suuren lakon. Siitä
nuori-herra Ragnarkin lähti kehittymään kansansa historiallisten
vaiheitten mukana, suorittaakseen kerran, kun aika oli täytetty,
edellytystensä mukaisen osuuden sen elämässä.

Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista
syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan
katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo
tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hiltu ja Ragnar - Kertomus kahdesta ihmislapsesta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home