Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kapteeni Singletonin seikkailut
Author: Defoe, Daniel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Singletonin seikkailut" ***


KAPTEENI SINGLETONIN SEIKKAILUT

Kirj.

Daniel Defoe


Englannista lyhennellen suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa,
1910.



SISÄLLYS:

Alkusanat.
ENSIMÄINEN LUKU
  Kapina laivassa.
TOINEN LUKU
  Purjehdus Epätoivon niemelle.
KOLMAS LUKU
  Matka Afrikan mantereelle.
NELJÄS LUKU
  Minusta tulee kapteeni.
VIIDES LUKU
  Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
KUUDES LUKU
  Rynnistys rannikolle.
SEITSEMÄS LUKU
  Merirosvo ja kveekari.
KAHDEKSAS LUKU
  Orjalaiva tuuliajolla.
YHDEKSÄS LUKU
  Laivasto Afrikan vesillä.
KYMMENES LUKU
  Riistaretkiä itäisillä vesillä.
YHDESTOISTA LUKU
  Haaksirikko Ceylonin saarella.
KAHDESTOISTA LUKU
  Käännös elämän uralla.



Alkusanat.


_Daniel Defoe_ oli 59-vuotias, kirjottaessaan "Kapteeni Singletonin
seikkailut" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo
kolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan
"Robinson Crusoe'nsa", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee
lyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti,
jona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän
tapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää
tuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista
vankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön
romaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet
seikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon
tuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.

Syynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat
mieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä
arkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja
haaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä
riveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta
kertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen
todenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa
hienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea
todellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.

Niinpä myöskin "Kapteeni Singletonin seikkailut" kauttaaltaan
tuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta
selostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta
kertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten
antaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä,
piiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen
romantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja
lienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta
takaperin sekä elettiin että -- nuorisolle kirjotettiin. Defoe on
maailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.

_Suomentaja_.



Kapteeni Singletonin seikkailut.



ENSIMÄINEN LUKU.

Kapina laivassa.


Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni,
niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun
hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana
vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään
raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta
sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään
naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin
pensaikossa piilossa telmien.

Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina
kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja
siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut
aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen
siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini
hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt
lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa.
Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.

Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka
tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua,
ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden
vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään
puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä
toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa,
ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta
vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli
pantu Bob Singleton.

Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman
letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai
isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa
kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.

Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin
jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan
liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani
kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta,
johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen
tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua
olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon
kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.

Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä
kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta.
Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi
joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani
väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin
likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle
Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.

Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että
hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa
hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas
lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen
kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin
vuoden 1695 vaiheilla.

Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka
oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta
minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi
jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta;
silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä
kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.

Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun
Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi
heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En
ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes
osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en
myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte
todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli
haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa.
Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen,
lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut
ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.

Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä
kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä
turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai
näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen
penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin
hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään
surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan
minulle, että minun oli lähdettävä.

"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.

"Minne haluat -- vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."

"Millä keinoin sinne lähtisin?"

"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?" ihmetteli hän.

"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten
laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen
viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja
toimittanut minulle päivälliseni."

"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa.
Lähdetkö minun matkaani?"

"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja
kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä.
Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa;
sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia
de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen
galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut
laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin
väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää
omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen
sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja
kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.

Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista
päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli,
niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja
kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan
latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin
puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin
saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä
mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista
tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta
julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa,
että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit
molempiin.

Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se
tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi
kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien
Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos
los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi
melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai
kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia
kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa
isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä
kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.

Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen
hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin,
mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä
harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti
minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin
ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan
konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia
yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja
niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.

Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä
kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa,
joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta
tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se
väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista
maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he
sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia
pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä
joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin
parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja
syystä kylläkin.

Kohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle
tulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan
kukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut.
Mutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni
täydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta
asti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia,
pysyen sillä kannalla kaiken ikäni.

Saatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria
kuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt
nimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän
itselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän
kuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta
erehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut
hoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa
pysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä.
Armeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä
taasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.

Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden
saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua
englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää
minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä
pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi;
sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta
sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan
muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään
olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta
katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta
silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan
orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan
turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan
englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.

Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun
Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni,
niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän
kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi
kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin
raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni
alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus
pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin
katkerata kostoa.

Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin
ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta
ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen
viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt
melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi
sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden
kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä
rannasta.

Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun
ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin
kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin
ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta
sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin
kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi
kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin
kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena.
Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat
suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla,
osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan
kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni,
kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä
raudoissa, minä niistä yhtenä.

Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa
laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki
kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta
rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin
muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin
sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin
silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.

Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat
syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin
käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä
moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren
rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni
turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan
minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen
surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä
saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä
tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita
minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun
osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle
suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.

Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä
hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut;
mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä
sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai
minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin
luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni
kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani
puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun
teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä
omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.

Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta
en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin
onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan
kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi.
Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta
älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja
hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen
olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni
hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin
hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä
vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti,
että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin
anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi,
että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta
portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä
noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän
arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka
asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.

Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme
nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana,
että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme
käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä,
ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt
kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili
ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi
pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta
suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana
päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni
ohella.

Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini
näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista
pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.

Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen
hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun
aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he
ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme.
He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme
ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi
saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä,
mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.

Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat
kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos
he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen
asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet
mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin
ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin
kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille
lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista
sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin
parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva
ajautumaan rannikolle kuten mekin.

Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin
sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti
rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa;
alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän
olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme
majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme
ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät
pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta
piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.

Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että
olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä,
kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl.
penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että
kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan
häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan,
ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui
vastaamaan hänestä.

Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän
puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään
rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta
juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle,
keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli
muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies
komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä
nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan.
Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät
raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi,
mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.

Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte
pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin.
Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella
kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä
maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän
apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin
pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua
miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita
sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät
kaikkikin.

Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän
turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa
kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille
ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan
lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat
vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin
missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos
hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin
olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli
parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan
turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa
menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi
velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen,
että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli
selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista
lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän
kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan,
niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.

Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja
päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin
osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he
kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun
tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta
seuraavana aamuna.

Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen,
haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä
hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää
heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun
joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että
esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia
varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla
lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä
perimään sen takaisin rannasta.

Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle.
Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona
joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät
ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä
laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki
kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.

Kapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat
puolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista
pommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana
hytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse
lähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon
aseita ja ampumavaroja.

Huomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja
kohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli
suopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden
uskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille
lähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva
oli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään
nurkumisen syytä.

Miehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen
vaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään,
jonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet
huomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi
hiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi
tarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa
metsänriistalla -- ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän
perimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa
isonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä
tynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa
saavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat
yrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon
jonkunlaisen aluksen.

Kapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada
häiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen
sisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista
hyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa
vaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin
asemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja
tai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen
toimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän
laivakorppuja.

Miehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti
vielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä
saapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme
ja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut
varmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään
takaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei
ketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.



TOINEN LUKU.

Purjehdus Epätoivon niemelle.


Meitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä,
oivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla.
Mukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka
vastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena
Goassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat
tuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa,
ja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla
ei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään.
Viimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna
sellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani
kaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.

On helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme
karttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen
viemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi
lannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen
laivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että
me emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja
kuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa
oli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt
nurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa
ollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi
joutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta
muiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.

Havaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa
luottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin;
etusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja
muita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu
oli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta
vaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme
tienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin
lue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista
paholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää
saada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten
menetellä.

Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle.
He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin
säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen
niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja
villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville
kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat
merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.

Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs
miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja
nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua
tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän
kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa;
viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti
veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi
kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa
jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin
he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla
lehmällä.

Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut
kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset
kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava
metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata
puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä
metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden
nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä
kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista.
Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt,
etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän.
Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille
kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei
halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää
etsittäisi.

Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä
kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko
hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää
rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi
jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli
suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi,
ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja
tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista
purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin,
joka saataisiin helpommin aikaan.

Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan
niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli
Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä
edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta
miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle
paljon lisätä.

En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä
neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä,
millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten
sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi
yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja
kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi
ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme
juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi
varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.

Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä
oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai
käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää
rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli
omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein
saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.

"Oiva neuvo", virkahti yksi.

"Mainiota kerrassaan", yhtyi toinen.

"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on
antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua
hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon,
mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan,
ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka
kaulaan."

"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos
joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin.
Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja
hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson
neuvon varsin hyväksi."

Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön,
valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan.
Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme
siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja
tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja
nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla
mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.

Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi
ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita
lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse
Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään
mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden
ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon
hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä
auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki
kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme
rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.

Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja
olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl.
penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin
korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja
aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä
hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä
likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan
tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin
olimme maissa jälleen.

Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä.
Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti
puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle
osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän
välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso,
simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu
karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina
yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta
meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei
ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan
vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.

Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä
työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä
mistään kompeistansa viilaa.

"Kyllä", vastasi puuseppä, "mutta pieni se on."

"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön,
kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa
avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä
hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja
ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja
niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään
mitä vaihtelevimmalla tavalla.

Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa
tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka
lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta
hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän
arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin
pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet,
saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.

Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti
kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi.
Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla;
ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen
useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja
toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme
onnelliseksi.

Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi
säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan
kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella
oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa
kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen
lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää
sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan.
Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan
kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin
vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä
ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan
vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen
kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.

Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella
parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties
yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan
mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle
Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren
sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle
ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.

Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme
sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy.
Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen,
kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä
hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään
merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja
koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti
säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä
muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla
kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme
kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan
lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään
ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat
hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä
vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin
suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet
veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin
viitsimme mukaamme ottaa.

Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme
kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita.
Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen
menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja
itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään
kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista
väkeä parveili tuijottelemaan meitä.

Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili
lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he
olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme,
niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä.
Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin
luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme
menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka
yhtä ja toista aikoilimme.

Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen
puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun
me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme
20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden
kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.

Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa,
leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä
sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme
ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä
kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan
Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me
arvioitsimme.

Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin
navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen
ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki
kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen
ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen
pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin
saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta,
joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme
näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä
paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa
enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän
kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.

Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää
ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan,
ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen
puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme
kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.

Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden
engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin,
johon leikkasi portugalinkielellä sanat:

"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon."

Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme.
Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan
unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen
mukaisesti sen linnoitimmekin.

Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän
vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta
kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä
koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista
pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva
vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan
peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan
päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä,
pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme
ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin,
ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme
juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein
sujuakseen.

Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa.
Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan
saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme
noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi
ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen
kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia
ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme
tässä leirissämme.



KOLMAS LUKU.

Matka Afrikan mantereelle.


Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut
päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata
seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.

Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana
oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän
me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan
pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset
korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa
mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä
puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä,
läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut
kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät
"Kapteeni Bobin" mieltä.

Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla,
että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat
siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena.
Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin
jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset
neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.

Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli
aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän
kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat
lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin
siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä
meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet,
kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä,
länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää
sivulle.

Meidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti
tuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja
matkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin
huomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho,
sillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin,
olimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren
keskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja
nyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme
saaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin
kolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.

Ei ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen
kiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme
hinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska
olisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä
eivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.

Tätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo
ruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun
vihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta
kolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin
puhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä
vuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä
muutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.

Seikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos
olisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella
säällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan
moisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin
mukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle;
mutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa
kohteliaampia kuin saaren eteläosassa.

Saimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he
näkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku
heidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia,
tuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi
ilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut
kenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin
ilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä
saattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi
rauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään
korkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski
keihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he
loppumatkan lähenivät aseettomina.

Kun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti
rakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään
apuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi,
ja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme
tai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin
kuin me olimme osanneet.

Senjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä
yllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta
mitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme
tarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi
toinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa
vieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti
meille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme
joitakuita kuivatuiksi lihoiksi.

Tässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta
hyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja
kuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se
oli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä
aina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli.
Kymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia
tai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.

Havaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita,
joita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin;
erityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan
vesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina.
Toisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja
tämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties
vielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella
puolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla
varustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin
rannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.

Valmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran.
Purjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä
itäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä
rannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan
juomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla
ystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet
toisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan
tai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen
tietävän toisistaan.

Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran
ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut
yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen
laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan
kivimatalikkoon.

Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä
nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä
rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse,
kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa
eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen
pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää
näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun
sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.

Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme
poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme
olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla
laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia
rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme
lukuamme.

Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä
laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia,
telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä -- laivanrakennuksesta jääneitä
rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan
kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat
siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai
kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta,
minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja
lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.

Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi
kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät
käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi
minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun
verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen
suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja,
eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava
omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen
pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta
pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä,
joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.

Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme
veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava
rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme
korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan
käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän
rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista,
minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili
tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.

Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan
heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme
rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen
aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se
oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen
pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi
[taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin
olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena
oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja
vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme
kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin
hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä
kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä
keinoa sellaisten valmistamiseen.

Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta
polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin
terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme
perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi.
Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.

Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen
sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen
parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja
ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme
suotuisalla tuulella merelle.

Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän
rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun
ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus
oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan
epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti
Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan
pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja
juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman
taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä
auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä
idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.

Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme
entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat
kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen
tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille
suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme.
Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme
rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen,
entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä
suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat
suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä
yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno
pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin
peräntakaisella.

Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun
lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän
uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta
kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi
suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen
länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan
muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.

Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli
pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin
rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta,
se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän
vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman:
"Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää
pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla,
kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi,
ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.

Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta
saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä
karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme.
Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta
juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme
mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä,
niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli
vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme
edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli
meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.

Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme,
vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan
pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme
kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin
ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin,
joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme
laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita
lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme
purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen,
jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa
kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä
tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.

Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku
jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme
rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme
pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi
pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen.
Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili
miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.

Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä
kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia
tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän
oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan
päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi
auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä,
ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme
noutaa ne, kuten teimmekin.

Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia
hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut
mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät
säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme
ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen
rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja,
koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden
viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi
mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä,
joten ei puutteesta ollut tietoakaan.

Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja
suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja
lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot
olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen
olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin
erämaihin.

Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on
hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa
tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen
keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle
Atlantin valtamereen asti -- vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen.
Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä
erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen,
vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten
leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme
kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa;
tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja
jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt
olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.

Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin.
Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan.
Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja
pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme
siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät
turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin
kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat
kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta
me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas
sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista,
jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa
kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se
miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin
ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa
kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua
kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos
hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.

Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin.
Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa
petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli
tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin
kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta,
nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan.
Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.

Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia
päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan
8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran
avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja
29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten
matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme
keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon
päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät
Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta
kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa
paha pettymys.

Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin
olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille
opetti.

Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin
kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun
huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana
kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia
villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin.
Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet
kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.

Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä
kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa
kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista
ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa
nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo
meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.

Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi,
sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa
maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi
meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten
hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena
puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku
puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät
kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä
ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen
eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat
kiinnitettävät.

Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti
heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden
alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä
orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta
ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei
neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen
toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.

Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut
heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta
havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa
heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän
miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit
ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi
tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen
nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta
oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta
silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi
häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen
ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla
kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi
käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä
sydämeen.

Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän
muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen
leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin
seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan
etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta;
muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä
ällistellessämme tätä menoa.

Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta
toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa
tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle.
Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla
jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin
taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.

Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous
karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan
siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta.
Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme,
jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua
eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla
tehoaisi.

Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske
ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme
riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat
valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että
heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin
keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä
toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme
heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui
paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.

Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme
liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät
kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä
kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä
tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli
nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset
olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.

Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo
seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin.
Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan,
mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen
kuin noidutut.

Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä
hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai
haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan
pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme,
että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla
haavatta kuollutkin.

Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan
meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi -- en tiedä
kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat
eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät
lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti
mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia
kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi.
Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin
kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme
heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta
luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän
kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei
käynyt ollenkaan luottaminen.



NELJÄS LUKU.

Minusta tulee kapteeni.


Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että
minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen
parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat
vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi
-- tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi -- silloin
kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle
havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti
päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että
nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää
niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin
laivaan, jos se olisi ollut lähellä.

Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän
piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen
meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä
lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he
laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia
panoksia varallekin.

Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua
käskijäksi.

"Nyt, seigneurs", huudahdin, "hurratkaamme."

Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla
merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.

"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet
ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa
olinkin, kuten olen jo kertonut.

Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio,
mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin
lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa
siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti
kantaa.

Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään
käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti
lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein
kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle
ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin
tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme
oleva matka oli.

Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä,
joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he
alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies
ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen
kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä
ystävällisyydellä liittyivät minuun.

Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies
ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija.
Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen
kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä.
Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja
hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin.
Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät
unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden
toteuttamiseen.

Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja
kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme
kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.

"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava
päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun
ansiotasi."

"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior
Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."

Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun
pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.

Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle
kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli,
kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli
kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut
luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti
runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi
edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta
olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin
johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties
tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin
hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista
onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.

Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat,
että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että
jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut
hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti
parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa
lävistettynä.

Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme
heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet
meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana
esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti
kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan
matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi
kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä
seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti
sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa
vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin
valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän
konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin
uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.

Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta
ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen
käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä
suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin
määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.

Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla
kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen
portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi,
että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä
löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä,
joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme
sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän
ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa
että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta
sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että
kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.

Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea
mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän
veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka
oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet
laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi
miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi
mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme
häntä selittämään heille matkamme määrän.

Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille,
että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain
maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra").
He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa
aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden
vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille,
ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa
halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että
mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me
emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää),
emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä.
Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta
kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit
lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä
kummallisimpia huutoja.

Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi
nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä
mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa
ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta
sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan,
sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään,
huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi
takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja
ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin
aikaan hänen oli jouduttava takaisin.

Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes
katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana
aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta
prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa
kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä
leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja,
puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.

Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata
eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten
nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme
valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta
näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi
noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja,
jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla
kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun
olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun
tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin
terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin
luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä,
että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat
aseet hänelle.

Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että
jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme
laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki
sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon
pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä
kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun
osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse.
Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän
vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja
edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan
mitä hyvänsä -- neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä
kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat
säyseitä kuin koirat.

Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit
oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli
pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana;
mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä
lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella
pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen
polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme
oivallisia nahkaisia vesileilejä.

Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt
neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain
ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja
varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan
päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin
hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän
aikaa.

Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi
laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana
näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa.
Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui
kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös
virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän
kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme
kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme
kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian
voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.

Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan
laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki
rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja
kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin
miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin
olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan
engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja
seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan
pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti
kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla
toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa
alempana.

Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies;
jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet
kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa
edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi
karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista
kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta
kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta
leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien
vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.

Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja
sulloi siihen kelpo panoksen.

"Nyt, kapteeni Bob", sanoi hän, "missä on prinssisi?"

Huusin tämän esille.

"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano
heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle
noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."

Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet
joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He
seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika
tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla.
Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen
ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät
säikähtäneinä pakoon.

Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui
maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat
kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä
puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta
niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella
vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.

Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni
korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi
joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain
sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti
siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja
kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille
veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole
eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he
toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin
seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä,
viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia
vuosia myöhemmin Lontooseen.

Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla,
jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme
laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara,
ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme
kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme
ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat
ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista
neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus
ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista
tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli
ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä
menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana
rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi
aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa
luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen
vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.

Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän
tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme
satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja
ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella
hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen
neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta,
sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään.
Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa,
luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme
eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä
sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain
sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä,
jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja
taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät
toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein.
Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja
lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa,
alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita
valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.

Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme
vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan
heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa.
Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina;
hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme
mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien
taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti,
mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa.
Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat
toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme
täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä
päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan
oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan
sidottuina kaksittain yhteen.

Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme
heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä
sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa,
ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla
tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä
olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme
suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän
tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen
esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.

Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme,
kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan
irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi
meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta
pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he
jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima,
joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja
käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.

Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten
elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien
pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että
olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta
olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen
halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei
ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme
ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa
pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se
säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.

Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita,
melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka
ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa;
eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista
hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme
hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme
siis oivallisesti toimeen.

Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan
päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia
päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme
huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt.
Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille
siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa
läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme
muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme
aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin
alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen
jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.

Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja
esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten
tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta
taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään
määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman
mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.

Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka
huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun.
Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista
kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla
hyökkäämään kimppuumme.

Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta
prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja
kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan
(siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä
noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin
naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.

"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä,
"sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he
yrittävät sekaantua hommiimme."

Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä
tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa
suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme
joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin
mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.

Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme
lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme
vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani
viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa
koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He
palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin
lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan
hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet
kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja
olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin
ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa
teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään
miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä
tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin
raivonhenget.

Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin;
sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat
suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja
ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja
yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat
pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi
keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään
kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein
taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon
sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen
panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.

He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä
jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana
nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät
käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin
käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun
näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta
suunnilleen 120 metriä.

Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit,
rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää,
kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita,
kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli
tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset
järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.

Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme
oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän
pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme.
Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten
olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti
ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme
me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja
haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme
kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei
yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä
tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi
miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä
iskemään heidät maahan musketeillansa.

Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen
ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä
ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä
jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat
tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti
kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin
menettelisivät.

Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä
sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi
kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi
kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea
kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi
mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät
neekerien vakinaisia taakkoja.

Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan
kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää -- villit
nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme
se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän
otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.

Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin
kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä
vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita
villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja
heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana
oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja
missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona
hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska
emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon
taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme
erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen
kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja
saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella
puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme
vapaaehtoisesti tahi väkisin.

Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa
rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi
silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen
ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi
edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme
oli varsin taitava mies.



VIIDES LUKU.

Kultavirralla Sisä-Afrikassa.


Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja
saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala
omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton
apo autio erämaa -- ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä
pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta
kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että
elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin,
ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla
lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta
uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta
kaikille matkamiehille.

Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt
ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700
engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi
pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki,
niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua
etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen
Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun
tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua
eteemme.

Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin
nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle
yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl.
penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet
kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme
lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa
näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta
engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen
pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi
maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin
täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että
koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin
pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle
kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme
lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei
erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi
takaisin.

Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme
voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi,
mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla
sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis
palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme
jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa
ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.

Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme
varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron,
yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden
liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta
osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä.
Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.

Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun
pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme
lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat
paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme
kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin
neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme
kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten
läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä
voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.

Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi
ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme
olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin
viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään
tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja
suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta
täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän
tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja
monet meille tajuamattomat karmivat äänet.

Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes
salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina,
saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin
tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja
taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi
tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina
pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä
hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.

Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille
hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa,
jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata
takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa
siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa
joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä
me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen
takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka
oli samoamassa juomapaikalleen.

Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty,
että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä
runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä;
tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan
päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta
lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin
kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi.
Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista
engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä
punnerruksella.

Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme
jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa
tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi
osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit,
keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma
pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista
huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat
omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme
neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut
kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.

Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja
hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei
hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä
kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli
puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka
etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn
vaikutuksesta.

Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka
riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi
päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen -- tarkotan eteenpäin
matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata
mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta
päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin
kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa
kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat
sisälsivät runsaasti vettä.

Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme
eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen
ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme,
sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se
pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta
nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi
lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi
kuitenkin yhä entistänsä enemmän.

Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet
levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta
puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö
olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli
samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin
järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista,
mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me
ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet,
sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä
varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet
eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja
kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme.
Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia
seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi
tapausta.

Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka
hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli,
ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme
leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa
kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja
seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin
huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta
puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen
metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa,
kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä
edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun
matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan
ärjynnän tappionsa raivossa.

Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski
meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla
karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan,
ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ
pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti
olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon
kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut
siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan
käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi,
samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen
tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä
hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.

Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme
hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja,
mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme
myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia
raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina
kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat
vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden
kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi
alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia
vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen
vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin
on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman
lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine
hampainensa tiemme vieressä.

Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo
laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme
säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä
pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi,
kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa.
Yksi penikoista -- jotka olivat vauraita nekin -- hyppäsi erään
vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä
näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme.
Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia
ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja
puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme.
Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi
oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien
hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä
kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat
erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.

"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan
kaikki ne."

Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä
seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä.
Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa
etäämpänä.

"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän
ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina
että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."

Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä;
niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä
kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki
pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.

Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon
päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin
olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia
pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä
kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin
verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme
hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea
kuin edellinen.

Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran
halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä
neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa
taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl.
penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden
varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme
yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan
runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin
kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta.
Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen,
joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein
joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.

Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston
laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen
juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle
karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen
isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.

"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän,
"laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin
antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta
meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"

Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset
suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies,
vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus
mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme
mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua
ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä.
Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin
laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran
uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai
tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi
mahdottomaksi kestää.

Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin
vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me
virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana
musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä
ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden
varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan
prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt,
ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin
ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta
suotta hiiskuisi mitään.

Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan
suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä,
ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä.
Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää
heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme
vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin
sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin
siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko
meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.

Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään
sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan
siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa,
ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä
saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien
karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään
ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin
huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten
kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa
yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai
kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.

Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön,
osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren
molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä
työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl.
penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes
vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei
hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis
arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.

Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli
mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme
kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan
kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi
ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä
kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme
sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä
kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme
sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan
kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.

Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan
antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa;
kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa.
Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme
lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin
mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet
herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja
kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin
alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin
hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla
saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle
virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas
virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan
hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli
unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme
takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme,
ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa,
kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties
olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta
määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että
yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme
ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.

Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti,
nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta
prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla
kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun.
Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan
vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja
koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa
ruokavaroja ja muuta sellaista.

Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi
kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja
sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta
soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat
näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki,
ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja
oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja
muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat
ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.

Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä
puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain
riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset
syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin
jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan
tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen
toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli
paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi
sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä,
käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä
kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset
pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme.
Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte
erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.

Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin
vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa
hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät
näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta
olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun
puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen
aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan
yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt
hiukan etelämmäksi.

Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan
ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi
joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat
hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä
yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset
laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme
joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja
vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme
kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä.
Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä
ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.

Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme
sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman
hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään
salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua.
Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon
-- ison leijonan -- vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan
sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta
yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme
tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja
muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme
takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot
paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.

Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä
ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme
olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä
jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi
sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla
vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka
suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä
huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.

Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo
melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään
vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli
helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme
yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta
engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin
pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli
rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme
iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä
kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.

Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt
mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja
minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet,
että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle
ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta.
Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin
puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman
ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta
taivaanrantaan.

Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme
joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi;
olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää
sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa
samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!"
Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita
vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin
pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka
juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.

Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla
erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo
päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon
ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle
rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko
vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen
päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä
pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta
vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä
kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä
eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen
havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen
välille.

Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun,
joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan
polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa
vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän
asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä
näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään
nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain
mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen
kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta
kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan
toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi
rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.

Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin
vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan
päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi
kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen
alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja
meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme
itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme
saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden
ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme,
että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän
kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.

Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni
päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen
matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta
kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman
päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat
meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman
päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen
halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan
eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit
lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin
oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä
europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten,
espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin
uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.

Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme
länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä
myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä
puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi
vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä
rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi
pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen
europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja
siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni
päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan
muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme
varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme
vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman
järkevyydestä.



KUUDES LUKU.

Rynnistys rannikolle.


Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää,
joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä
tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen
pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään
seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana
avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa,
yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet
moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää
takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä
tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.

Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti
korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja
jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa
tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla
ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten
juurelle.

Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta
kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen
kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille
masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän
vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä
löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme
haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan
juotavaksi kelpaavaa.

Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki
olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa,
ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman
näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja
teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin
kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen
kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan.
Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle
maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua
alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli
aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen
maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla.
En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen
nähnyt sitä käytettävän.

Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan
hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka
suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei
jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään
elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään
eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin
pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden
merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti,
jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen
pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki,
joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi
seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä,
pitäen tarkoin silmällä riistaa.

Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun
matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle
täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli
suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa
suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa
nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja
vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme
niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme
neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka
päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän
olosuhteissamme oli varsin mukavaa.

Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa,
kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä
kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme
karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa;
itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi
entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen
päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme
suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran
oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme
tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän
päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista
päivää.

Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä
suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja
pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan
kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui
hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta
parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän
pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi
ruokavaroja.

Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme
jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului
kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin
heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme
riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta
pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä
eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin
otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti.
Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa
aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti
hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön,
ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin,
ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.

Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla
rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli
ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi.
Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä
voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan
murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa
varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista
paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme
kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan
asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko
heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.

Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me
kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme,
huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja
kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme,
pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan
kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen
viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan
tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla
mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.

Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella
kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti
jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin
ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina
pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään
asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen
keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun
nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä
kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin
mukaan luoteeseen päin.

Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin
tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis
maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme
yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin
jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso
ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle
suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla
huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä
saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia
kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.

Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat
neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan
hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta
yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä
olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin
valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä
meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian
käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.

Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan
ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman
takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin
tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja
lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan,
kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle
rannalle.

Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he
puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi
lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän
luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle,
että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen).
Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja
tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän
minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista
olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti
näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta
yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä
päättämään.

Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli
sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa
eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän
näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka
parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä.
Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon
hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta
olleensa ihan alastomana.

Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei
voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä
sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut
ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa
tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä
pelastajina.

Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta,
ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja
toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien
välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat
paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot
-- eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia
pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa
europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen
kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.

Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme
tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän
yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat
elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi
seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset
kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla
koruilla, joita Europasta tuodaan.

Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme
kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme
mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa,
ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti
lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt
meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli
huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla
tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen
kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.

Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun
ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen
yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun
aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa
omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi;
hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen
heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä
ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän
karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan
vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien
siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin
pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta.
Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon,
menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.

Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle
päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi
nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri
heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin
tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta
tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä
olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi
taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien
heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle
ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme
kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta
sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja
aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa
vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut
olevan niillä seuduilla saatavissa.

Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme
ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä
nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos
villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi
lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä
häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä -- yksikään
meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään
liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin
tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että
tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme
apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa
suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.

Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki
neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme
pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja
ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken
yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä
jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi
velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman
rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.

"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi
kultahietaa -- ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa.
Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä
joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä,
mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien
kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää
kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."

Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl.
penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen
kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän
sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä
ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän
olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos
olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä
tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei
ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.

"Tässä", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun
kappaleen, "on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei
ole ollut mitään arvoa." Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan
vaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme
hiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi
arvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa
katuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen
sanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki
olivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää
hänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen,
vannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin
valallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille
antoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.

Hän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä
ruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren
määrän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä
olin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat
verrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin
laahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen
jälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin
täytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme
paikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita
ja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka
me maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä
läksimme taipaleelle.

Suuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000
engl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan
joen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme
sen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen
paisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin
pohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme
kädet täynnä hiekkaa, sanoen: "Katsokaa". Huomasimme siinä jokseenkin
runsaasti kultajyväsiä seassa.

"Nyt voimme luullakseni käydä työhön", arveli hän.

Neekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa.
Ensimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja
kaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän
mitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan.
Silloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa.
Pystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme
kahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.

Pysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien
kanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja
jotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet
jotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut
seurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi
seitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia,
kaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.

Kultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa
takoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja,
tiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla
sanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita
takokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein
lopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti
vastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme
leluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä
elefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti
tämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat
hänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä,
sillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme
ajan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin
meille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt
tähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan
kaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme
sopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja
penkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.

Tiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria
rikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä
kaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin
väsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita
villien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin
kaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli
mahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää
korjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka
päässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin
vaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä
ollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti
katuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000,
10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa
mukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain
pari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.

Haavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen
jälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta
kellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan.
Minulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä
tiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi,
eikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata
se niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja
lähteä jälleen merille saalistamaan lisää.

Hän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi
kuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me
tahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon,
missä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan
isosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä
puolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko
pohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä
asuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät
maissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata
sadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.

Ryhdyimme jälleen huuhtomaan kultaa, ja oppaamme ohjasi hommiamme niin
hyvin, että ponnistuksemme harvoin olivat tuloksia tuottamatta. Vähän
ajan kuluttua pyysi hän lupaa saada neljän tai viiden neekerin keralla
lähteä viikon ajaksi etsimään onneansa ja katsomaan mitä hän voisi
etäämpänä löytää yhteisen varastomme kartuttamiseksi. Me suostuimme,
kaksi miehistämme halusi lähteä mukaan, ja he ottivat matkalleen
kuusi neekeriä sekä viimeiset kaksi puhveliamme. Leipää he ottivat
kahdeksaksi päiväksi, mutta kuivattua lihaa ainoastaan kahdeksi. He
nousivat äsken mainitsemani vuoriston harjalle ja huomasivat sen
takana näköjään aivan saman erämaan, joka meitä oli täydellä syyllä
kauhistuttanut ollessamme sen toisella puolella.

Heidän kokemuksistaan kävisi liian pitkäksi tässä kertoa. He viipyivät
poissa kaksikuudetta päivää, tuoden mukanaan runsaasti seitsemäntoista
naulaa kultahiekkaa, jossa oli joukossa paljoa isompia jyväsiä kuin
olimme ennen nähneet. Sitäpaitsi oli heillä noin viisitoista tonnia
elefantinhampaita, jotka hän osittain hyvällä, osittain pahalla oli
saanut seudun villit noutamaan ja kantamaan alas vuoristosta, hankkien
taas toisia laahaamaan ne ihan leirillemme asti. Suurestipa meitä
hämmästyttikin nähdä hänen seurassaan parisataa neekeriä, mutta asian
käsitimme heti, kun he kaikin heittivät kantamuksensa röykkiöksi
leirimme ulkopuolelle. Vielä oli heillä kaksi leijonan ja viisi
leopardin taljaa, hyvin isoja ja muhkeita. Hän pyysi pitkällistä
poissaoloansa anteeksi ja valitti saalistansa pieneksi, sanoen
tekevänsä vielä yhden retken ja odottavansa siitä parempaa.

Kantajat saivat koruja palkakseen, poistuen hyvin tyytyväisinä. Pian
läksi hän toiselle matkalle, nyt mukanansa kymmenen valkoihoista ja
kymmenen neekeriä sekä samat kaksi puhvelia ruoka- ja ampumavaroja
kantamassa. He läksivät jälleen samoille tienoille ja viipyivät
ainoastaan kaksineljättä päivää, sillävälin kaataen kokonaista
viisitoista leopardia, kolme leijonaa ja useita muita otuksia,
sekä tuoden neljäkolmatta naulaa kultahietaa ja ainoastaan kuusi
elefantinhammasta, mutta nepä olivatkin tavattoman isoja.

Englantilainen ystävämme todisti, että olimme nyt käyttäneet
aikaamme hyvin. Olimmehan viidessä kuukaudessa keränneet niin paljon
kultahietaa, että sitä nyt entisen lisäksi oli viisi naulaa ja
neljännes kutakin osakasta kohti, taitavan seppomme saatua vähin erin
kuusi tai seitsemän naulaa käytettäväkseen lelujen valmistukseen. Ja
nyt puhelimme lähtevämme rannikkoa kohti, lopettaaksemme vaelluksemme.

Mutta oppaamme nauroi. "Ei, nyt ette voi lähteä", sanoi hän, "sillä
sadekausi alkaa ensi kuussa, eikä silloin voi olla liikkeellä."

Meidän täytyi myöntää hänen muistutuksensa oikeaksi. Ryhdyimme
varustautumaan ruokavaroilla, kierrellen kaikki metsästysretkillä, ja
neekerimme kaatoivat muutamia hirviä, jotka parhaamme mukaan kuivasimme
päiväpaisteessa, sillä meillä ei enää ollut suolaa. Sateet saavuttivat
meidät sitten, ja runsaasti kahteen kuukauteen saatoimme tuskin
askeltakaan poistua mökeistämme. Pienet jokemme paisuivat vuolaiksi
virroiksi. Kauniin sään palattua sanoi oppaamme, ettei hän tahtonut
yrittää enää houkutella meitä viipymään kauvemmin, koska kerran emme
välittäneet siitä, saisimmeko lisää kultaa. Ensi kertaa elämässään
sanoi hän nyt tavanneensa miehiä, jotka tyytyivät jo saamaansa kultaan
ja joista saattoi todella sanoa, että he eivät viitsineet kumartua
sitä jalkojensakaan juuresta ottamaan. Mutta hän katsoi kuitenkin
velvollisuudekseen huomauttaa meille, että nyt tulvan jälkeen oli
parhaiten saatavissa kultaa. Jos jäisimme vain kuukaudeksikaan, niin
näkisimme tuhansia villejä kaikkialla huuhtelemassa niitä europalaisia
laivoja varten, joita saapuu rannikolle. Tulvat nimittäin hivuttavat
suuria määriä kultaa ylängöiltä, ja jos käyttäisimme hetkeä hyväksemme
ennen noiden tuloa, niin kuka ties mitä kaikkea saisimmekaan aikaan.

Emme tosiaankaan hennonneet pidättyä näin loistavasta tilaisuudesta.
Ensimältä emme paljoakaan löytäneet, joet kun eivät olleet vielä
laskeutuneet varsinaisiin uomiinsa; mutta muutaman päivän kuluttua
kertyi saalis runsaaksi ja jyväset olivat isompia. Eräs mies löysi
pienen pähkinän kokoisen murun. Ei kulunut paljoa yli kuukauden, kun
meillä oli kaikkiaan koossa lähes kuusikymmentä naulaa, mutta silloin
olikin jo villejä naisineen ja lapsineen möyrimässä suurin parvin
jokaisessa joessa ja purossa sekä kuivalla ylängölläkin, joten meidän
tuotantomme ehtyi. Mutta veitsiseppämme oli varannut valmiiksi ison
määrän korujansa ja niillä saatiin vaihdetuksi kultahietaa niiden
moninkertainen arvo.

Kolmen kuukauden kuluttua oli kutakin osakasta kohden taas neljä
naulaa lisää koolla. Silloin läksimme viimeinkin taivaltamaan
Kultarannikkoa kohti. Tämä matka oli hyvinkin vaiherikas. Vapautimmepa
vankeudesta erään neekerikuninkaankin, joka oli ollut oppaamme
hyväntekijänä, ja toimitimme hänelle takaisin kuningaskuntansa, jossa
lienee ollut kolmisensataa asukasta. Hän kestitsi meitä komeasti ja
lähetti alamaisensa meidän englantilaisemme keralla hakemaan kaikki
elefantinhampaamme, jotka meidän oli täytynyt jättää jäljelle, ja
kantamaan ne eräälle virralle, jonka nimen olen unohtanut. Siellä me
teimme lauttoja ja pääsimme yhdessätoista päivässä Kultarannikolle
erääseen hollantilaiseen siirtolaan, tullen perille ihan terveinä ja
tyytyväisinä.

Norsunluumme möimme hollantilaiselle kauppahuoneelle ja saimme
vaatteita ja muuta tarpeellista itsellemme ja niille neekereillemme,
joita katsoimme sopiviksi pitää seurassamme. Kannattanee mainita,
että meillä vaelluksemme päättyessä oli neljä naulaa ruutia jäljellä.
Neekeriprinssin me vapautimme kokonaan, vaatetimme hänet ja annoimme
hänelle puolitoista naulaa kultaa, jota hän jo varsin hyvin osasi
käytellä. Me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.
Englantilaisemme jäi joksikin aikaa hollantilaisen kauppahuoneen
hommiin ja kuoli siellä surusta, kuten jälkeenpäin kuulin. Hän
nimittäin oli lähettänyt useampia tuhansia puntia Englantiin Hollannin
kautta, ollakseen turvattu omaistensa luokse palattuaan, mutta
ranskalaiset sieppasivat laivan kaikkine lastinensa.

Muut kumppanini läksivät pienellä parkkilaivalla kahteen Gambian
lähellä 14. leveysasteella olevaan portugalilaiseen siirtolaan, ja minä
taasen kahden neekerin saattamana, jotka pidin mukanani, läksin Cape
Coast Castleen. Sieltä pääsin laivalla Englantiin, tullen syyskuussa
perille, ja siten päättyi ensimäinen hurjistelumatkani. Toiset eivät
tuottaneet yhtä hyvää satoa.

Minulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka
se oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle
olisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen
säästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren
osan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun,
ja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden,
kun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli
mennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen
haaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin
ja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi
menneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.



SEITSEMÄS LUKU.

Merirosvo ja kveekari.


Vuoden ---- vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan
olevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni,
joiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä
joutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti
kuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka
kiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti
katunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut
loppuun.

Otin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan.
Espanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan
Groyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi
niistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin
väleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme
toinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä
aamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan
ottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän
kysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki
kestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen
valmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei
ollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.

Hän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen
ryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla
kuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.

Hän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja
sanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden
keralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä
samaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä.
Minua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä
yhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja
päästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina
rynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut
vähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut
täydellisesti.

Sovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka
nimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan
haltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu
vain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei
auttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.

Kapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa
ottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut
kaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään
arkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden
kuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet
päivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut
elämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.

On helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä
satamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä
mielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme
seuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian
saaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi
kantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain
kauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä
ampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin
lahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni
Kiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin,
niiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka
olin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia
kääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli
kerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.

Hän oli käynyt kaupungissa ennenkin ja tarjoutui ostamaan ruutia,
luoteja, pikku aseita ja mitä hyvänsä tarvitsimme pelkästään sillä
vakuudella, että ne maksettaisiin laivaan tuotaessa sellaisilla
englantilaisilla tavaroilla kuin meillä lastinamme oli. Niinpä hän ja
kapteeni kävivätkin kahteen mieheen tekemässä kauppoja; he viipyivät
poissa vain kaksi tuntia, tuoden mukanaan ainoastaan aamin viiniä ja
viisi astiallista konjakkia.

Seuraavana aamuna tuli laivamme viereen kaksi _barcos longos_
täydessä lastissa, tuoden viisi espanjalaista tekemään vaihtokauppaa.
Kapteenimme möi heille yhtä ja toista rihkamaa, ja he luovuttivat
meille kuusitoista tynnörillistä ruutia, kaksitoista pikku
nassakkaa hienoa ruutia pyssyjämme varten, kuusikymmentä muskettia
ja päällystölle kaksitoista tussaria; kanuunankuulia tuotiin
seitsemäntoista tonnia, musketinluoteja viisitoista tynnörillistä,
sekä joitakuita miekkoja ja kaksikymmentä paria hyviä pistooleja.
Tämän lisäksi he toivat kolmetoista aamia viiniä (sillä me halveksimme
nyt herrasmiehiksi tultuamme laivaolutta), kuusitoista astiallista
konjakkia sekä kaksitoista tynnörillistä rusinoita ja kaksikymmentä
laatikkoa sitruunia. Kaikki maksoimme englantilaisilla tavaroilla, ja
kapteeni sai päälle päätteeksi kuusisataa kultakolikkoa rahassa. He
olisivat tulleet toistamiseen, mutta me emme tahtoneet viipyä kauvempaa.

Sieltä purjehdimme Kanarian saarille ja jatkoimme matkaa Länsi-Intiaan,
missä riistimme espanjalaisilta jonkun verran ruokavaroja ja valtasimme
muutamia aluksia, vaikkakin vähäarvoisia. Pitkää aikaa en silloin
ollutkaan heidän parissaan, sillä otettuamme Carthagenan rannikolla
erään espanjalaisen purren esitti minulle ystäväni, että pyytäisimme
kapteeni Wilmotia siirtämään meidät siihen ja antamaan meille
suhteellisen määrän aseita ja ampumavaroja, jotta yrittäisimme mitä me
voisimme tehdä. Pursi oli paljoa sopivampi hommiimme kuin iso laiva,
ja parempi kulkemaan. Hän suostui, ja me päätimme kohdata toisemme
Tobagon edustalla. Sopimus oli sellainen, että molempien laivojen
saalis jaettaisiin yhteisesti kaikkien kesken. Sitä seurasimmekin hyvin
säntilleen, ja laivamme yhtyivät jälleen noin viisitoista kuukautta
myöhemmin Tobagon saaren luona.

Lähes kaksi vuotta risteilimme noilla vesillä, etupäässä espanjalaisia
hätyytellen. Emme tosin säälineet englantilaisiakaan laivoja, tai
hollantilaisia ja ranskalaisia, jos niitä sattui tiellemme; ja
kapteeni Wilmot valtasi erään uus-englantilaisen laivan matkalla
Madeirasta Jamaikaan sekä toisen, joka oli viemässä ruokavaroja New
Yorkista Barbadosiin, mikä seikka oli meille suureksi avuksi. Mutta
englantilaisia laivoja emme tavotelleet ensiksikään siitä syystä,
että ne jonkinkaan kokoisina tekivät kovin ankaraa vastarintaa, ja
toisekseen syystä että niistä sai vähemmän saalista, Espanjalaisilla
taasen oli yleensä rahaa mukanaan, ja sitä me parhaiten osasimme
käyttää. Kapteeni Wilmot olikin erityisemmän julma silloin kun tuli
vallanneeksi jonkun englantilaisen laivan, jotta hänestä ei olisi liian
aikaisin kuultu kotimaassa ja sotalaivoja käsketty pitämään häntä
silmällä. Mutta tämän osan hautaan tällä kertaa äänettömyyteen.

Me kartutimme varastoamme näinä kahtena vuotena melkoisesti,
korjattuamme 60,000 kultakolikkoa eräästä laivasta ja 100,000 toisesta;
ja siten ensin rikastuttuamme me päätimme koitua voimakkaiksi, sillä
me olimme vallanneet Virginiassa rakennetun kuunariparkin, joka oli
oivallinen merenkulkija sekä hyvä purjehtija, ja pystyi kantamaan
kaksitoista tykkiä, niinpä myös ison espanjalaisen fregatin, joka
purjehti verrattoman hyvin sekin ja jonka jälkeenpäin taitavien
puuseppäin avulla sovitimme kantamaan kahdeksankolmatta kanuunaa. Ja
nyt me tarvitsimme lisää miehiä, joten läksimme Campêche-lahtea kohti,
arvellen saavamme sieltä niin paljon väkeä kuin halusimme; ja siinä
olimme oikeassa.

Möimme siellä purren, jota minä olin johtanut. Kapteeni Wilmot piti
oman laivansa ja minusta tuli espanjalaisen fregatin kapteeni,
toverini Harris vanhimpana luutnanttinani, ja hän olikin niin rohkea
ja yritteliäs mies kuin missään tapaa. Kuunariparkkiin pantiin yksi
pitkä tykki, joten meitä nyt oli kolme vankkaa, hyvin miehitettyä
ja kahdeksitoista kuukaudeksi muonitettua laivaa, sillä me olimme
siepanneet kolme uus-englantilaista ja new-yorkilaista purtta, joilla
oli lastina jauhoja, herneitä sekä tynnöreihin säilytettyä lihaa ja
läskiä Jamaikaan ja Barbadosiin vietäväksi. Lisää lihaa saadaksemme
me menimme maihin Kuban saarella, missä tapoimme niin paljon mustaa
karjaa kuin mielemme teki, vaikka meillä oli hyvin vähän suolaa sen
säilyttämiseen.

Kaikista täällä sieppaamistamme laivoista, me otimme ruudin ja luodit,
pyssyt ja lyöntimiekat; mitä miehiin tuli, otimme me aina mukaamme
haavurin ja puusepän, jollaiset miehet olivat meille alituiseen hyväksi
avuksi. Eivät he aina olleet vastahakoisiakaan tulemaan mukaan, vaikka
he omaksi turvakseen, siltä varalta että sattuisi huonosti käymään,
mielellään olivatkin joutuvinansa väkisin viedyiksi.

Niinpä joutui joukkoomme eräs hauska miekkonen, kveekari nimeltä
William Walters, jonka otimme purresta, joka oli matkalla
Pennsylvaniasta Barbadosiin. Hän oli haavuri ja häntä nimitettiin
tohtoriksi; mutta laivassa hän ei ollut haavurin virassa, vaan oli
matkalla Barbadosiin saamaan paikkaa. Hänellä oli kaikki ammattinsa
kojeet mukanaan ja me panimme hänet siirtymään meidän laivaamme
kaikkine kapineinensa. Hän oli todellakin hupainen veikko, hyvin
järkevä mies ja erinomaisen taitava alallaan; mutta parasta oli se,
että hän oli keskusteluissaan aina hyväntuulinen ja miellyttävä, sekä
sydämeltään yhtä miehuullinen ja rohkea kuin kukaan meistä.

William ei huomatakseni ollut kovinkaan vastahakoinen tulemaan
mukaamme, mutta hän näytti päättäneen tehdä sen siten, että selvästi
ilmenisi hänen pakonalainen tilansa, ja tätä varten hän pistäysi
puhuttelemaan minua.

"Ystävä", sanoi hän, "sinä sanot että minun täytyy lähteä sinun
mukanasi, eikä minulla ole voimaa vastustaa sinua, jos tahtoisin. Mutta
haluaisin, että toimittaisit laivani kapteenilta omakätisen todistuksen
siitä, että minut vietiin väkisin ja vastoin tahtoani."

Ja hänen tätä sanoessaan kuvastui hänen kasvoillaan niin suurta
tyytyväisyyttä, että minun täytyi käsittää hänen ajatuksensa.

"Kyllä, kyllä", vakuutin minä, "olipa tämä vastoin tahtoasi tahi ei,
niin minä panen hänet ja koko miehistön antamaan siitä todistuksen,
tahi otan heidät kaikki mukaamme ja pidän kunnes sen antavat."

Kirjotutin itse todistuksen, jossa oli lausuttuna, että hänet vei
merirosvolaiva väkisin vangikseen; että hänen kirstunsa ja kapineensa
vietiin ensin, ja että hänet sitte työnnettiin veneeseen kädet seljän
taakse sidottuina. Tämän alle kirjottivat nimensä kapteeni ja miehistö.

Sydännyin sadattelemaan häntä, huusin muutamia miehiäni sitomaan
hänen kätensä, ja niin laskimme hänet veneeseemme. Omalle laivalleni
tultuamme kutsuin hänet luokseni.

"Nyt, ystävä", sanoin, "olen tosin tuonut sinut tänne väkisin, mutta
en luullakseni niin kovin vastoin tahtoasi kuin entiset kumppanisi
uskovat. No niin, sinusta koituu meille hyödyllinen mies ja hyvän saat
varmasti kohtelunkin."

Päästin hänet irti siteistään, hän sai takaisin kaikki tavaransa ja me
vahvistimme tuttavuutemme yhteisellä lasillisella.

"Sinä olet kohdellut minua ystävällisesti", puheli hän, "ja minä tahdon
olla sinua kohtaan vilpitön, tulinpa tänne omasta halustani tahi en.
Minä teen sinulle niin paljon hyötyä kuin osaan, mutta sinä tiedät,
ettei minun asiani ole sekaantua taisteluihin."

"Ei, ei", huomautti kapteeni Wilmot, "mutta silloin voit hiukan
sekaantua, kun meille tulee rahojen jako!"

"Ne ovat hyödyksi haavurin kirstun täydentämisessä", myönsi William
hymyillen, "mutta minä tahdon olla kohtuullinen."

William oli mieluinen kumppani; mutta siinä suhteessa oli hän
paremmalla puolella meistä, että me varmasti joutuisimme hirteen, jos
meidät saataisiin kiinni, kun taasen hänellä ei olisi mitään hätää. Hän
esiintyy vast'edes hyvinkin paljon tässä kertomuksessa.

Pitkällinen risteilymme näillä vesillä alkoi nyt tulla niin hyvin
tunnetuksi, ettei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Ranskassa ja
Espanjassa julkaistiin kertomuksia urotöistämme, ja paljon juttuja
kerrottiin siitä, kuinka me muka kylmäverisesti murhasimme ihmisiä,
sitoen heitä kaksittain yhteen seljät vastatusten ja paiskaten mereen;
mutta niistä ei puoletkaan ollut totta, vaikka tulikin tehdyksi enemmän
kuin tässä sopii mainita.

Tästä oli kuitenkin seurauksena, että useampia englantilaisia
sotalaivoja lähetettiin Länsi-Intiaan ja määrättiin erittäinkin
risteilemään Meksikon lahdessa, Floridan salmessa ja Bahaman
saaristossa, ahdistaaksensa meitä, jos mahdollista. Me emme olleet niin
älyttömiä, ettemme olisi tätä odottaneet näin kauvan viivyskeltyämme
samoilla seuduilla. Mutta ensimäisen varman viestin niistä saimme
Hondurasissa, jolloin eräs Jamaikasta tullut laiva kertoi meille kahden
englantilaisen sotalaivan olevan tulossa sinne suoraan Jamaikasta meitä
etsiskelemään.

Me satuimmekin olemaan epäsuotuisten tuulten sulkemina lahdelmaan,
emmekä olisi kyenneet vähääkään ponnistelemaan pois, jos ahdistajamme
olisi käynyt suoraan päin. Mutta englantilaiset olivat jostakin
kuulleet, että me muka olimme Campêche-lahdessa, ja he purjehtivat
sinne, joten me sekä vältimme heidät että olimme niin paljon
yläpuolella tuulen heistä, että he eivät olisi voineet mitään yrittää
meitä vastaan, vaikka olisivat olopaikkamme tienneetkin.

Käytimme tätä etua hyväksemme ja loittonimme Carthagenaan. Sieltä me
työläästi luovailimme melkoisen matkan päässä rannikolta hollantilaisen
Curaçaon saaren kohdalle asti ja sieltä Tobagon saarelle, mikä entiseen
tapaan oli yhtymäpaikkanamme; se oli autio, asumaton saari, joten se
samalla soveltui turvapaikaksemme. Siellä kuoli kuunariparkin kapteeni,
ja kapteeni Harris, silloinen luutnanttini, otti kuunariparkin
päällikkyyden.

Me päätimme lähteä Brasilian rannikolle ja sieltä Hyväntoivonniemelle
sekä edelleen Itä-Intiaan. Kapteeni Harris, kuunariparkin päällikkönä,
väitti alustansa liian pieneksi noin pitkälle matkalle, mutta pyysi
kapteeni Wilmotin lupaa saada vielä lähteä omintakeiselle risteilylle,
seurataksensa meitä ensimäisellä laivalla, minkä saisi vallatuksi.
Sovimme siis tapaavamme toisemme Madagaskarilla, jota minä suosittelin
etenkin ruokavarojen helpon saannin vuoksi.

Onnettomalla hetkellä erosi hän meistä, sillä sen sijaan että olisi
saanut siepatuksi laivan meitä seuratakseen joutui hän, kuten
jälkeenpäin kuulin, englantilaisen sotalaivan vangiksi ja kuoli
mielenkarvauteen ja suruun ennen kuin ehti Englantiin, missä hänen
luutnanttinsa jälkeenpäin hirtettiin merirosvona. Se oli loppu miehen,
joka minut tähän onnettomaan ammattiin toimitti.

Me läksimme Tobagosta kolme päivää jälkeenpäin, ohjaten Brasilian
rannikkoa kohti. Mutta emme olleet vuorokautta enempää purjehtineet,
kun meidät erotti toisistamme kamala myrsky, jota herkeämättä ja
hellittämättä kesti kolme päivää. Tässä käänteessä sattui kapteeni
Wilmot onnettomuudeksi parhaillaan oleskelemaan minun laivallani
suureksi mielipahaksensa; sillä me emme ainoastaan kadottaneet hänen
laivaansa näkyvistämme, vaan emme sittemminkään nähneet sitä ennen
kuin Madagaskarille tultuamme, missä se oli joutunut haaksirikkoon.
Me menetimme tässä myrskyssä etumastomme märssyä myöten ja olimme
pakotetut peräytymään Tobagon saarelle suojaan sekä vaurioitamme
korjaamaan.

Tämä toimenpide oli vähällä syöstä meidät tuhoon. Olimme tuskin
päässeet maihin haeskelemaan märssytangoksi kelpaavaa puuta, kun
näimme kolmekymmentäkuusi-kanuunaisen englantilaisen sotalaivan
tulla viilettävän rantaa kohti. Se oli meille aika yllätys, heikossa
tilassakin kun olimme; mutta hyväksi onneksemme olimme jokseenkin
likellä korkeiden kallioiden suojapuolta, eikä sotalaiva nähnyt meitä,
vaan eteni jälleen risteilylleen. Me siis vain tarkkasimme, mille
suunnalle se meni, ja yöllä läksimme työmme keskeyttäen merelle,
suunnaten kulkumme päinvastaiseen suuntaan. Odotuksemme mukaan emme
sitä sitten enää nähneetkään.

Meillä oli laivassa vanha mesaani-märssytanko, ja sitä käytimme
toistaiseksi etumärssytangon sijaisena. Läksimme Trinidadin
saarelle ja soudimme muutamia miehiämme maihin, vaikka rannalla
olikin espanjalaisia; he kaatoivat meille kelpo petäjän uudeksi
märssytangoksemme, jonka sijoitimme näppärästi paikoillensa. Myöskin
saimme sieltä jonkun verran karjaa muonavarojemme jatkoksi, ja sitte
läksimme Brasilian rannikkoa kohti.

Ensimäisenä yrityksenämme siellä oli vain saada raitista vettä. Mutta
me kuulimme, että Kaikkien Pyhimysten lahdessa oli portugalilainen
laivasto valmiina purjehtimaan Lissaboniin, odotellen vain suotuisaa
tuulta. Se sai meidät pysähtymään, nähdäksemme heidän lähtevän merelle
ja hätyytelläksemme tai karttaaksemme niitä sen mukaan, olisiko niillä
sota-aluksia suojanansa tai ei.

Illalla rupesi länsilounaasta navakasti puhaltamaan, ja kun se oli
portugalilaiselle laivastolle otollinen tuuli, ja sää oli miellyttävä
ja kaunis, niin kuulimme lähtömerkkejä annettavan. Me luikahdimme erään
saaren kätköön, jiikasimme isonpurjeemme ja fokkapurjeemme, laskimme
märssyraa'at alemma ja teimme märssypurjeet kiinni, jotta voisimme
mahdollisimman mukavasti vaania niiden tuloa. Seuraavana aamuna
näimmekin koko laivaston saapuvan esille, mutta näky ei meitä ollenkaan
miellyttänyt, sillä siinä oli kuusikolmatta laivaa, useimmat hyvin
varustettuja ja isoja, ja joukossa oli sotalaivoja. Ei siis sopinut
meidän sekaantua peliin, vaan me pysyimme kauniisti piilossa kunnes
laivasto oli poissa näkyvistä, ja purjehdimme sitte ristiin rastiin
jonkun muun saaliin toivossa.

Ennen pitkää näimmekin purjeen ja läksimme heti ajamaan takaa. Mutta
se oli hyvin nopeakulkuinen ja lähti vauhtiinsa luottaen suoraan
aavalle päin pakoon. Silti, kun meillä ei ollut lastia, lähenimme sitä,
vaikkakin verkalleen, ja jos meillä olisi ollut päivä edessämme, niin
olisimme sen varmasti saavuttaneet. Mutta vähitellen tuli pimeä ja me
tiesimme kadottavamme sen näkyvistämme.

Iloinen kveekarimme, nähdessään meidän vielä lisäävän purjeita
seurataksemme sitä pimeässä, vaikkei sitä enää näkynytkään, tuli hyvin
kuivakiskoisesti puhuttelemaan minua.

"Singleton veikko", virkahtaa hän, "tiedätkö mitä olemme tekemässä?"

Minä vastaan: "Tokihan minä sen tiedän; olemmehan ajamassa laivaa
takaa?"

"Ja kuinka sinä sen tiedät?" kysyy hän, edelleenkin hyvin totisena.

"Ei, se on totta", myönnän minä; "me emme varmasti tunne tolaamme."

"Niin, ystävä", puhelee hän, "luullakseni voimme olla varmat siitä,
että me etäännymme siitä emmekä aja sitä takaa. Pelkäänpä sinun
kääntyneen kveekariksi ja päättäneen olla väkivaltaista kättä
käyttämättä, tahi sitten olevan pelkurin ja pakenevan vihollistasi."

"Mitä tarkotat?" ärjäisin minä (ja taisin kirotakin). "Mitä nyt
irvistelet? Sinulla on aina jokin kuiva kompa meistä hampaissasi."

"Ei", haastaa hän, "on hyvin selvää, että laiva läksi aavalle suoraan
itää kohti vasiten häivyttääkseen meidät jäljiltä, ja voit olla varma
siitä, että sen määräpaikka ei ole sillä suunnalla; sillä mitä tekisi
se Afrikan rannoilla tällä leveysasteella? Mutta oitis pimeän piiloon
päästyänsä se kääntää tuuleen ja luovii takaisin Brasilian rannikolle,
siihen lahteen, jonne tiedät sen ensin olleen menossa; ja emmekö siis
ole etääntymässä siitä? Minulla on hyvät toiveet siitä, ystävä",
laskettelee hän kuivaa leikkiänsä, "että sinusta tulee kveekari, sillä
minä näen, ettei sinun tee mieli tapella."

"Varsin hyvin, William", vakuutan minä; "minusta tulee oiva merirosvo."

Mutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa.
Kapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän
puhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja
pyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi
aamulla.

Me käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme,
pyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla
varahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme
purjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta
mastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at
alemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän
aikaa.

Kaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin
purjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme
alallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä
nostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne
kuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen
kuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan
yrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen
laukaistuamme.

Neuvottelimme parast'aikaa mitä tehdä sille, kun William tuli luokseni.

"Kuulehan, ystävä", puheli hän, "oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi
naapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä!
Etkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut
heille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä,
usko pois, kysymään sinulta miksi niin teit."

"Tosiaankin, William", vastasin, "se saattaa olla totta; mitä siis
ensiksikin tekisimme?"

"Sinulla on vain kaksi valittavaa", arveli hän: "joko käydä päin ja
vallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan
sinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla,
viipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan
sinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta
lainasit heidän laivansa?"

Niin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme
nähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan
miehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin
kimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme.
Huomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan
meidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja
jauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä
tarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit
ja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin
ja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä
joitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen
satamaan, ja siinä kaikki.

Tämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin,
kunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden
päivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut
ankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa
säätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse
sikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun
siis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan
juuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne
käymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon,
mutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein
täydessä takaa-ajossa.

Ellei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat
toteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä
meillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme
parhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme
heidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan
aavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi
meitä löytämään.

En tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän
valjetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme.
Suureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme.
Hätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella
kanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi
meille sekin; siten se lähenikin meitä taas.

Tämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta.
Tietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta
konnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas,
ilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni
vuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.

"Hyvä", hän virkkoi, "me käymme taisteluun!"

Miehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta
jo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen
noin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät
innolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen
luokseni.

"Ystävä", sanoo hän, "mitä varten tuo laiva seuraa meitä?"

"No", vastaan minä, "tapellaksensa tietenkin."

"Vai niin", tuumii hän, "ja luuletko sen saavuttavan meidät?"

"Kyllä, sen piankin näet."

"No, veikkonen", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, "miksi siis
vieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi
tavata se edempänä kuin täällä?"

"Samanpa tuo lienee tekevää", vastaan; "mutta mitäpä tässä muutakaan?"

"Mutta turhaahan on tuottaa niille poloisille tarpeetonta vaivaa",
huomauttaa hän; "pysähtykäämme kuulemaan, mitä niillä on meille
sanottavana."

"Ne aikovat puhua ruudilla ja kuulilla", virkan minä.

"Niinkö vain?" puhelee hän. "No, jos se on heidän maansa kieli, niin
meidän kai täytyy puhua heille samaa, tai muutoinhan he eivät meitä
ymmärrä?"

"Aivan oikein, William", vahvistan minä, "me ymmärrämme tarkotuksesi."
Ja kapteeni huusi minulle:

"William on jälleenkin oikeassa; yhtä hyvin täällä kuin meripenikulmaa
edempänä." Hän antoi käskyn: "Jiikatkaa isopurje; me vähennämme
purjeita."

Kun odotimme tulijaa tuulen alapuolelta, siirsimme kahdeksantoista
kanuunaa paapuurin laidalle, päättäen antaa sille sellaisen
yhteislaukauksen, että siitä tuntuisi lämpimältä. Kesti puolisen
tuntia, ennen kuin se ehti likelle, joll'aikaa me pysyttelimme liki
tuulta, joten sen oli pakko jäädä tuulen alapuolella; saadessamme sen
perähankamme kohdalle me äkkiä käänsimme sille kylkemme ja laukaisimme
siihen laidallisemme, lakaisten sen kantta keulasta perään asti ja
kaataen suuren joukon väkeä. Portugalilaiset joutuivat hämmennyksiin,
niiden laiva oli vauhdissa ja tunki kokkapuunsa isonmastomme vanttien
etuosaan, niin että he eivät voineet kunnolleen päästä meistä eroon.
Siten olimme toisissamme kiinni; vihollinen ei saanut enempää kuin
viisi tai kuusi kanuunaa tähdätyksi meihin, paitsi pyssyjänsä, kun
taasen kaikki meidän sillä laidalla olevat tykkimme saivat tehotuksi
siihen.

Keskellä taistelun tulisinta tuoksinaa, voimieni takaa häärätessäni
komentosillalla, huusi minulle kapteeni, sillä hän ei ollut
hetkeksikään poistunut joukostamme:

"Mitä lempoa ystävämme William tuolla tekee? Onko hänellä mitään asiaa
kannella?"

Minä astuin keulaan päin, ja siellä ystävämme William parin kolmen
reippaan miehen kanssa siteli laivan kokkapuuta meidän isoonmastoomme
kiinni, jotta vihollinen ei pääsisi käsistämme; ja tuon tuostakin hän
kiskaisi taskustaan pullon ja antoi miehille rohkaisuryyppyjä. Luodit
satelivat hänen ympärillään tuiki tiheässä, sillä portugalilaiset --
se tunnustus minun täytyy heille antaa -- taistelivat hyvin riuskasti,
ensimältä uskoen olevansa varmat saaliistansa ja luottaen ylivoimaansa.
Mutta siinä hyöri William yhtä tyynenä ja vaarasta välinpitämättömänä
kuin olisi istunut punssimaljan ääressä, kovin toimekkaasti pitäen
vain huolta siitä, että neljänkymmenenkuuden kanuunan laiva ei pääsisi
pakenemaan kahdenkymmenenkahdeksan kanuunan laivaa.

Ottelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät
urheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että
portugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa
olimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän
keulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.

"Ystävä", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, "mitä tarkotat? Miksi et
käväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?"

Ymmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen
runkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän
peräpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät
voineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä
laivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen
saattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista
joukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat
vastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja,
he tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja
me valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me
olisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen
vastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet
käyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli
niiden miehistöä vähentänyt.

Riemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki
niiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään
ankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän
kuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili
piankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni
portugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä
sen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli
joitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana
aamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi
muutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää;
viimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin
Hyväntoivonniemellä.



KAHDEKSAS LUKU.

Orjalaiva tuuliajolla.


Pitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle,
odottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin
vaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla
on tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi
meitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden
ajan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla,
mihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.

Minun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja
sieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni
Averysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä,
joita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa
valtaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui
Suur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen,
kerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin
laivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.

Olisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä,
minne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella
kiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta
vastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa
neuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan;
ainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.

Mutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen
yläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet.
Se ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä
kohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan
pysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi
pyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan.
Jätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi,
millaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen
oloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden
jalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva
riippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an
raksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit --
joiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin -- olivat
nykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas,
niin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti.
Fokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon,
mutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas
keulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan
yli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen
meidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään
näyttänyt minkään maan lippua.

Lähetessämme laukaisimme kanuunan saadaksemme sen kiertämään tuuleen.
Se ei ollut millänsäkään siitä eikä meistä, vaan tulla tohotti
eteenpäin kuten ennenkin. Me laukaisimme uudestaan, mutta siitä ei
ollut apua. Viimein me tulimme pistoolin kantaman päähän toisistamme,
mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä mitään vastausta kuulunut;
aloimme sen vuoksi ajatella, että laiva oli jossakin haaksirikkoutunut
ja ajelehti nyt miehistönsä hylkäämällä. Mutta kun asetuimme ihan sen
viereen, kuulimme laivan sisältä melua ja näimme sen laita-aukoissa
ihmisiä vilahtelevan.

Tällöin miehitimme kaksi venettä ja aseestimme niiden miehistön hyvin,
käskien heitä hyökkäämään laivaan niin samalla hetkellä kuin osasivat
sovittaa; toisen veneellisen piti rynnätä ankkurikettingin kohdalta
toiselta sivulta ja toisen taasen keskikohdalta toiselta sivulta. Mutta
heidän laskiessaan laivan kylkeen ilmestyi kannelle niin hämmästyttävä
paljous mustia merimiehiä, että se vene, jonka piti hyökätä
keskikohdalta, peräytyi pelon vallassa. Toisen veneen väki kyllä kapusi
laivaan, mutta luuli toisen veneellisen tulleen syöstyksi takaisin ja
nähdessään laivan täpösen täynnä miehiä he kiireen kautta hyppäsivät
kaikki takaisin veneeseensä ja soutivat laivallemme.

Nyt valmistausimme laukaisemaan siihen laidallisen, mutta ystävämme
William opasti meidät oikeaan. Hän nähtävästi oivalsi asian oikean
laadun aikaisemmin kuin me ja asteli luokseni, sillä minun laivani se
ensimäisenä kohtasi tuon oudon tulokkaan.

"Ystävä", sanoi hän, "luulen sinun olevan nyt väärässä, ja miehesikin
ovat erehtyneet käytöksessään. Tuon laivan sinä saat haltuusi ilman
mitään kanuunoihisi turvautumista. Sinä näet, että laiva ei tottele
peräsintänsä ja että se on kurjassa tilassa. Laskeudu sen kylkeen
kiinni ja väkesi astukoon siihen suoraan laivasta. Olen varma siitä,
ettei mitään kahakkaa synny, sillä noita on kohdannut joku meille
tietymätön onnettomuus."

Meri oli tasainen ja tuuli heikko; minä noudatin hänen neuvoansa
ja laskin laivaan kiinni. Miehemme tunkivat heti siihen, ja siellä
oli lähemmä kuusisataa neekeriä, miehiä, naisia ja lapsia, mutta
valkoihoisia ei ainoatakaan.

Näky kauhistutti minua, sillä päättelin heti, että nuo mustat
paholaiset olivat päässeet irralleen, murhanneet kaikki valkoihoiset
ja heittäneet mereen ruumiit; ja kun ilmaisin arveluni miehille,
raivostutti heitä moinen ajatus niin, että minun oli työläs estää
miehiäni hakkaamasta heitä kaikkia kappaleiksi. Mutta William pani
kaiken kaunopuheliaisuutensa heidän tyynnyttämisekseen, huomauttaen
että he itse olisivat neekerien sijassa tehneet samaten, jos olisi
tilaisuutta ollut; neekereillehän todella tehtiin mitä verisintä
vääryyttä, kun heitä väkisin myytiin orjiksi, ja heidän surmaamisensa
olisi tahallista murhaa.

Tämä tehosi heihin ja jäähdytti heidän ensi tulistumistansa;
he kaatoivat vain pari-, kolmekymmentä ja muut karkasivat alas
välikannelle entisille paikoilleen, varmaankin luullen saaneensa
entiset herransa takaisin.

Meillä oli ensimäinen peräti paha pulma siinä, että me emme voineet
saada ainoatakaan sanaa ymmärretyksi keskenämme. Yritimme merkeillä
kysyä heiltä, mistä he olivat tulleet, mutta sitä he eivät tajunneet.
Me viittasimme kajuuttiin, peräsinhyttiin, kokin kojuun ja sitten omiin
kasvoihimme, kysyäksemme eikö laivassa ollut valkoihoisia ja minne
nämä olivat joutuneet; mutta he eivät älynneet tarkotustamme. Toiselta
puolen he osottelivat alustamme ja omaa laivaansa, tehden kysymyksiä
parhaansa mukaan, puhellen tuhansia asioita ja uutterasti toistellen
kaikkea; mutta me emme ymmärtäneet rahtuakaan heidän sanoistaan ja
eleistään.

Tiesimme hyvin, että heidät oli otettu laivaan orjina ja että miehistön
oli täytynyt olla europalaisia. Laiva oli rakenteeltaan hollantilainen,
mutta suuresti korjailtu, nähtävästi Ranskassa, sillä me löysimme
pari kolme ranskalaista kirjaa. Jälkeenpäin löysimme vaatteita,
vanhoja kenkiä, muutamia tynnyrillisiä irlantilaista suolalihaa ja
newfoundlandilaista kalaa sekä muita merkkejä siitä, että laivassa oli
ollut europalaisia. Miekkoja, pyssyjä, pistooleja taikka minkäänlaisia
muitakaan aseita emme löytäneet, paitsi joitakuita pertuskia, jotka
neekerit olivat piilottaneet välikannelle. Me kysyimme heiltä, minne
kaikki aseet olivat joutuneet, viitaten omiin aseisiimme ja niihin
paikkoihin, missä laivan aseet olivat riippuneet. Muuan neekeri oivalsi
tiedustuksemme ja ilmaisi eleillään, että he olivat heittäneet kaikki
aseet mereen, kaiketikin pitäen niitä vaarallisina vielä sittekin kun
niiden käyttäjistä oli tehty loppu.

Miehistölle oli tietenkin käynyt samaten kuin aseillekin; heidät
oli paiskattu märkään hautaan. Peräsinkojussa oli selvästi jäljistä
päättäen vuotanut paljon verta, muualla laivassa olivat tapahtuneen
murhenäytelmän todistukset melkein häipyneet. Mutta parhaiten antoi
meille käsitystä tapahtuneesta se seikka, että neekereistä oli
seitsemän tai kahdeksan hyvin pahasti haavotettua, kaksi tai kolme
musketeilla. Yhdeltä oli sääri poikki ja hän virui viheliäisessä
tilassa, sillä lihaan oli tullut kuolemanvihat ja hän olisi heittänyt
henkensä parin päivän kuluttua, kuten William ystävämme sanoi.

William oli hyvin taitava haavalääkäri, ja hän osotti sen tässä
tapauksessa. Meillä oli molemmissa laivoissamme yhteensä viisi itseänsä
kouluuntuneiksi haavureiksi sanovaa, sekä pari kolme apuria, ja nämä
kaikki lausuivat mielipiteenään, ettei neekerin henkeä voitaisi
pelastaa sahaamatta hänen säärtänsä poikki. Mädännys oli muka jo
ulottunut sääriluun ytimeen ja jänteet kuoleutuneet, joten hän ei
parantuneenakaan voisi käyttää jalkaansa. William vain lyhyesti sanoi
olevansa toista mieltä ja tutkivansa haavaa tarkoin, ennen kuin
lausuisi siitä mitään varmaa. Hän sai kaksi haavuria avukseen ja ryhtyi
työhön omalla tavallaan. Leikellen pilaantunutta lihaa hän paljasti
jokaisen suonen erikseen ja sai jo ensimäisenä päivänä niin paljon
aikaan, että mies poloinen ilmeisesti tunsi suurta helpotusta.

Toiset haavurit olivat pitkin aikaa olleet näkevinään yhtä ja toista
vikaa hänen menettelyssään, ja seuraavana päivänä he jo riemuitsivat
etevämmyydestään, sillä mädännys näytti jälleen leviävän. Mutta William
valmisti potilaalle jotakin puhdistavaa lääkettä ja ryhtyi jälleen
leikkelemisiinsä. Totisesti hän lopultakin pääsi taudista voitolle,
ja kymmenen viikon kuluttua oli mies aivan terve; me pidimme hänet
luonamme ja teimme hänestä oivallisen merimiehen. Häneltä me sittemmin
saimmekin kuulla verinäytelmän yksityiskohdat, hänen opittuansa
kieltämme.

Emme koskaan saaneet tietää, missä heidät oli otettu laivaan, sillä
eihän neekeri voinut tietää meidän käyttämiämme englantilaisia
nimiä. Valkoihoiset olivat kohdelleet heitä mitä raakamaisimmin;
heitä oli yhtämittaa piesty armottomasti. Eräällä neekerillä oli
vaimo ja kuudentoista vanha tytär. Muuan valkoihoinen piteli pahoin
vaimoa ja jälkeenpäin tytärtä, ja siitä kaikki neekerit joutuivat
raivoihinsa. Vaimon mies oli ilmaissut vimmansa hyvin uhkaavasti,
jolloin valkoihoinen oli ollut hänet tappaa. Mutta yöllä neekeri, ollen
irrallaan, varasti itselleen käsikangen, ja kun sama vastustaja taaskin
saapui hätyyttelemään vaimoa, niin neekeri yhdellä iskulla rusensi
hänen pääkallonsa.

Surmatulla oli vyössään avain, jolla hänen oli tapana irrotella
neekerien käsirautoja; kapinoitsija otti avaimen ja päästi vapauteen
satakunta maanmiestänsä. Nämä nousivat kannelle, sieppasivat käsiinsä
kaikkea aseeksi kelpaavaa ja hyökkäsivät kannella olijain kimppuun. He
tappoivat nämä kaikki ja jälkeenpäin keulakannen alla asustavan osan
miehistöä. Kapteeni ja hänen muut miehensä, jotka olivat kajuutissa ja
peräsinkojussa, puolustausivat hyvin miehuullisesti ja ammuskelivat
ampumareijistä, tappaen ja haavottaen useita. Sitkeän vastarinnan
jälkeen villit pääsivät murtautumaan peräsinkojuun, missä surmasivat
kaksi valkoihoista, mutta sitä ennen oli heistä yksitoista kaatunut.
Muut puolustautujat peräytyivät luukun kautta kajuuttiin.

Laivan tykkimies oli lukinnut itsensä konstaapelien koppiin. Eräs
hänen miehensä kiskoi isonveneen ihan perän alle, ja he keräsivät
siihen kaikki aseet ja ampumavarat mitä käsiinsä saivat, laskeutuivat
veneeseen ja korjasivat siihen jälkeenpäin kajuutista kapteenin ja
hänen joukkonsa. Päästyänsä, siten kaikki vesille he päättivät rynnätä
jälleen laivan kimppuun ja yrittää vallata sen takaisin. He tekivät
hurjan hyökkäyksen kannelle ja surmasivat ensin kaikki tieltään.
Mutta neekerit olivat sill'aikaa päässeet kaikki irralleen ja saaneet
lyömäaseita, vaikkakaan eivät osanneet käyttää pyssyjä. Laivan miehistö
ei ollut kyennyt masentamaan noin suurta ylivoimaa. He kuitenkin
pysyttelivät keulalaidan alla ja ottivat veneeseensä kokin kopista
muutamat itsepintaisesti hengestänsä taistelleet miehet. Veneestä
ammuskellen he surmasivat useita kymmeniä neekereitä, mutta olivat
viimein pakotetut jättämään heidät rauhaan.

Kertojamme ei osannut selittää, kuinka pitkä aika oli tapauksesta
kulunut, mutta kauvan he vain jo olivat ulapalla ajelehtaneet. He
olivat saaneet surmatuksi noin kolmekymmentä valkoihoista; varsinkin
oli muuan jättiläismäinen neekeri saanut suurta tuhoa aikaan.
Rautakangella hän oli tappanut kolme vihollista vielä sitte kun oli
itse saanut kaksi luotia ruumiiseensa; hänet oli lopuksi kaatanut
kapteeni peräsinkojun ovella, jonka hän oli kangellansa vääntänyt
auki. Purjeita he eivät osanneet ollenkaan käytellä, olivat vain
yksinkertaisesti toivoilleet, että laiva veisi heidät takaisin
kotirannalle.

Tämän laivan vallattuamme oli ensimäisenä harkittavanamme, mitä tehdä
neekereille. Brasilian portugalilaiset olisivat ilomielin ostaneet
ne kaikki meiltä, ellemme olisi osottautuneet siellä vihollisiksi
ja tulleet tunnetuiksi merirosvoina. Mutta nyt emme uskaltaneet
mennä missään siellä päin maihin ja ryhtyä kauppoihin sikäläisten
viljelysmaiden omistajien kanssa, sillä silloin olisimme saaneet
koko maan väestön niskaamme, ja jos jossakin satamassa olisi ollut
sotalaivoja, niin olisimme varmasti joutuneet niidenkin kanssa
tekemisiin.

Myöskään emme voineet toivoa parempaa menestystä, jos olisimme
lähteneet pohjoiseen oman kansallisuutemme siirtomaihin. Ajattelimme
jo viedä ne Buenos Airesiin, myydäksemme heidät espanjalaisille,
mutta siellä ei kaiketikaan olisi voitu noin suurta määrää käyttää.
Kauvemmaskaan emme heitä taasen voineet ajatella kuljettaa, kun meillä
olisi tullut puute ruokavaroista.

Viimein auttoi meidät jälleenkin pulasta William, kuten oli tehnyt jo
monessa pinteessä. Hän esitti, että hän lähtisi orjalaivan kapteenina
parinkymmenen luotetuimman miehemme keralla ja koettaisi yksityisesti
tehdä kauppoja uutisviljelijäin kanssa pitkin Brasilian rannikkoa, ei
kuitenkaan pääsatamissa, sillä sitä ei olisi sallittu.

Me kaikki suostuimme tähän, ja sovittiin, että me itse lähtisimme
la Plata-virtaa kohden, jonne olimme ennenkin aikoneet, ja
odottaisimme häntä Port St. Pedron edustalla, kuten sitä espanjalaiset
nimittävät. Viimeksi mainittu paikka on Rio Granden suulla; siellä
on espanjalaisilla pieni linnotus, mutta se ei luullaksemme ollut
miehitetty. Risteilimme siellä edestakaisin, vaanien laivoja, vaikkakin
mitään huomion arvoisia kohtaamatta. Kuitenkin käytimme aikaa pitkän
merimatkamme valmisteluun, täyttäen kaikki vesisäiliömme ja hankkien
tuoretta kalaa ruuaksemme, jotta laivan varastot säästyivät.

William sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St.
Thomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi
viljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä
jokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan.
Laivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen
liian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää
määräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä
rannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.

William tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla,
joka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon
viidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle
pienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien
kuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme,
läksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.

Hämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua
kantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä
kohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme.
Me laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen
ankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja
kohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William
ystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun
kerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet.
Mutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti
pätevät syyt olla täysin tyytyväiset.

Pursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus
oli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me
sovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William
oli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä
summalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja,
erittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä;
tärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä
tynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000
espanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.

Ilahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti,
ja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta
portugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä
kaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian
kookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös
vastaisesta suunnastamme.

Kapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan
pitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan
joitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi
tarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta,
purjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen
meitä.

Minä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla,
ja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi
näin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta
mereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni
sikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja
me siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin.
Tämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin
saisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme
yhdestä laivastamme myöhemmällä.

Meidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka
hän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille
hyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta
jos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme
saaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana
niin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.

Me ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä
meidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää
karata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta
piankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä
neuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein
viihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun
laivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä
Gordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn
kanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä
nyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.

Me läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme
sen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme
sikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia
että hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida
niitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne
olisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet
tietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä,
niin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet,
miehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan
täyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin
lipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet
mitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin
todellista laatuamme.

Kun veneemme palasivat kolmannen kerran lastinensa noin kello viisi
aamulla, pidimme vesivarojamme riittävinä ja läksimme itää kohti. Mutta
ennen kuin he viimeistä kertaa palasivat näimme kepeällä länsituulella,
aamun harmajassa sarastuksessa tuntemattoman purren tulla viilettävän
täyttä vauhtia meitä kohti ikäänkuin peljäten meidän ennättäviin lähteä
tiehemme. Pian huomasimme sen englantilaiseksi isoksiveneeksi, ja se
oli jokseenkin täynnä miehiä. Emme voineet kuvitella, mikä sen asiana
saattaisi olla; mutta kun se oli vain vene, niin emme katsoneet olevan
haitaksi antaa heidän tulla laivaamme. Jos ilmenisi, että he olivat
tulleet vain tiedustamaan ketä me olimme, niin me antaisimme heille
täyden selvityksen ammatistamme, ottamalla heidät mukaamme, koska
kerran niin kipeästi tarvitsimme miehiä.

Mutta he säästivät meiltä kaiken vaivan. Portugalilaiset merimiehemme
eivät nimittäin olleetkaan pysyneet vedenottopaikassa niin vaiteliaina
kuin olimme luulleet. Erään itä-intialaisen kauppalaivan kapteeni oli
jostakin syystä kohdellut miehiänsä kovin ankarasti ja St. Helenalla
pieksättänyt joitakuita heistä. Tämän johdosta oli miehistö päättänyt
poistua laivasta ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Jotkut heistä
olivat tavanneet vedenottomiehiämme ja saaneet heidän puheistansa vihiä
meidän laivojemme laadusta. Viesti siitä levisi heti heidän laivaansa,
yön hiljaisuudessa he kaikin keräsivät tamineensa ja läksivät ennen
päivänkoittoa tavottamaan meitä.

He saapuivat siihen laivaamme, jonka kapteenina minä olin, ja
selittivät olevansa englantilaisia merimiehiä. Aluksi päästettiin vain
yksi heistä laivan kannelle, ja hän esitti heidän halunsa päästä meidän
joukkoomme. Huomasimme miehet reippaiksi ja päättäväisiksi, joten
vastasin heille heti tiedustavani toisessa laivassa olevan amiraalimme
mieltä. Lähetin pinassini hakemaan kapteeni Wilmotia, mutta hän oli
pahoinvointinen, ja jätti asian minun kokonaan hoidettavakseni. Mutta
ennen veneeni palaamistakaan Wilmot huusi minulle puhetorvella, jonka
äänen kaikki miehet kuulivat yhtä hyvin kuin minäkin: "Kuulen että he
ovat kelpo miehiä, toivota heidät vain tervetulleiksi ja valmistuta
heille maljallinen punssia."

Miehet hurrasivat huikeasti, syvästi kiitollisina siitä, että olivat
vapautuneet raskaasta sorrosta. Mutta me kiinnitimme heidät jälkeenpäin
vielä lujemmin sitein, sillä Madagaskarille tultuamme määräsi Wilmot
kaikkien suostumuksella, että näille miehille annettaisiin yleisestä
rahastosta sen verran kuin heille oli edellisessä laivassansa
jäänyt palkkasaatavaa, ja sen lisäksi he saivat kaksikymmentä
kahdeksannes-kultakolikkoa mieheen lahjapalkkioksi. Siitä lähtein
heillä oli sama saalisosuus kuin muillakin, ja urheita meripoikia he
olivatkin, luvultaan kahdeksantoista, niissä kaksi merikadettia ja yksi
puuseppä.



YHDEKSÄS LUKU.

Laivasto Afrikan vesillä.


Marraskuun 28. p:nä ankkuroitsimme St. Augustine-lahden suulle vanhan
tuttavani, Madagaskarin saaren, lounaiseen kulmaan. Pysyttelimme siellä
jonkun aikaa ja ostelimme alkuasukkailta hyvää naudanlihaa, josta
osan valmistimme varastoksi vastaisuutta varten salpietarin avulla ja
auringossa kuivaten.

Minä rupesin nyt lähemmin esittämään suunnitelmiani. Saaren rannoilta
oli tarjolla kaksi väylää saaliin haulle. Ensimäinen ulottui
itäpuolella olevasta lahdesta Mauritiuksen saarelle, ollen Malabarin
ja Koromandelin rannikolta, Fort St. Georgesta ja muualta tulevien
laivojen tavallinen tola. Mutta europalaiset kauppalaivat olivat
yleensä lujasti varustettuja ja runsaasti miehitettyjä, joten niiltä
voi odottaa sitkeätä vastarintaa. Sen vuoksi puolsin toista väylää,
jonka takasin tuottavan yhtä hyviä tuloksia, mutta ilman mitään
mainittavia vaaroja. Tämä oli Mokan lahti eli Punainen meri.

Kerroin heille, että liike oli siellä vilkasta, laivat rikkaita
ja Babelmandebin salmi soukka, joten me epäilemättä voisimme
risteillä sallimatta minkäänlaisen aluksen livahtaa käsistämme siinä
liikenteessä, jota rajottavat Punainen meri, Arabian rannikolla,
Persian lahti ja Malabarin puoli Intiaa.

Kuvailin kokemuksiani edelliseltä purjehdusmatkaltani saaren ympäri,
saaren pohjoiskärjen monia laivoillemme sopivia oivallisia satamia ja
ankkuripaikkoja, asukkaiden säyseyttä ja auliutta, ja turvapaikkojen
varmuutta sekä vihollisia että pahoja säitä vastaan. Suunnitelmani
tulivat helposti hyväksytyiksi. Kapteeni Wilmot, jota nyt nimitin
amiraaliksemme, oli kyllä ensin aikonut Mauritiuksen saaren seuduilla
väijyä europalaisia kauppalaivoja, mutta mieltyi pian minun esitykseeni.

On kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin
englantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä
sanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden
kanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta
puolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta,
meillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille
oli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine
rahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden
lasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava,
Sitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota
me osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta
sellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden
henkilökunnan tarpeiksi aijottua.

Me kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti
ja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta
mukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin
syvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi
työksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten
kanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja
siinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman
tulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun
jälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle.
Matka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy
pasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja.
Kolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian
rannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.

Sieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme
risteilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin
ajamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo
ahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain
köyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa
haudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista
kuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen
elantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.

Samana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja
huomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla
kuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme
saaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden
henkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia
mattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.

Yhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin
kalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme
laiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin
europalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin
Goasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja
valtasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita
kanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi
viisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla
vuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja
lastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja
silkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.

Me veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä
sille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman
päivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me
olisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat
siitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä
lähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi
30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä
muuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme
kunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.

Joitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla
oli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme
itsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten
omaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta
ottamisen arvoista ei siinä ollut.

Siten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä
niukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä
ajattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen
hiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka
tulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään.
Minä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin
halvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää
jälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen
kauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon
Persian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille
vesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.

Olin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten
kiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen
kävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja
Kap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin
ulapalla.

Siellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja
joka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa
tuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin
etelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä
oli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita
europalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt
tekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin
alamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.

Laivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He
olivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä,
karttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta
mukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita -- parasta tavaraa meille.
Nuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi
tehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta
rukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan
olisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä
vastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi
hänelle rangaistusta.

Tästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja
meille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa
samalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa,
mutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli
sairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen
suuren omaisuutensa.

Tämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä
kapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli
lähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun
puolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin,
johon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla
hänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt
oivallisen satamapaikan.

Mutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka
pidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti
äkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun,
joka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.

Tulomme hänen luokseen keskeytti seuraava tapaus.

Mangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen
välillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan
sään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme
oli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty
yhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme
amiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.

Ystäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti
kovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku
miesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua.
Minä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta
erittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin
pelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti
evätä hänen pyyntönsä.

Mutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli
nimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen
tehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi
lähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen
keralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat
löytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna
oli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa
unissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut
tulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka
tekisi meistä kaikista rikkaita.

Tämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan
ollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni
lopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa
arvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas
rannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan
varalla olevia veneitämme.

He läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti
aseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken
päivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki
oli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.

Seuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle,
kaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään
herttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se
hiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan.
He astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen
jokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta
kaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle.
Tämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen
äyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden
engl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen
näkivät laivan hylyn.

Oli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden
pinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana.
Laskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin
kookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä
tarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti
jälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella
puolella.

Meidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen
tuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä
toiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia.
Meikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja
pystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi.
Toiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan
veneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua
näyttäen.

On mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun
näkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan
vieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo
ylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin
toveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli
komentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona,
sovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!

He olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja
kuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni
Averyn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja,
saaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä
he joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä
lopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he
päättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja
itäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas
luoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme
laiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat
kuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä
menettänyt laivansa.

Kertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat
veneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi
kahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä
noin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin
sekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt
pilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet
sille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren
puolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön
ja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta
itselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.

Heidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan,
hopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut
mitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne
hän sitten oli joutunutkaan.

Olimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja
minä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme
näimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut
ymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua
nähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.

Pian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme
veneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain
viisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat
ajatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme
ankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin
Mangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki
kertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.

Toveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja
minä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja
noutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme
hauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun
aikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme
purren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan
risteiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä
kuin meidänkin toverimme olivat olleet.

Pursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi
suurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli
kaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan
liian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään
tarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen
toverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli
suunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli
Averyn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme
laivaamme ja 800 miestä.

Me sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen
sotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen
fregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa
yltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.

Neuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery,
että rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa,
asustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme;
kaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko
maailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa
ammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin
kaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme
asettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun
sisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme.
Tunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille,
joiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta
lähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.

Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni,
mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä
miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä
vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta
laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen
heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti
kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa
turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan
mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein
päättivätkin.

Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi
tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme
jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme
miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden
kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään
Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen,
salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.

Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko
joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka
eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai
englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka
varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti
Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin
tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia
vaikeuksia.

Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä
Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse
Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl.
Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa
laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle,
miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia
tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat
niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen
mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin
ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.

Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä
vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin,
että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen
eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään
houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo
jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän
seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn
leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä
muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me
jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.

Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä
parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi
miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin,
sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin
jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni
heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella
itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin
kapteeni Avery.

Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että
he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri
kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää
olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet
raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.

En ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman
melkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme
toisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä
tarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei
hän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin
purren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle
kuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen
miehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet
olivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti
suostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia.
Vähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi
kantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.

Mikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili,
se on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani,
koskapa on omakin juttuni vielä kesken.



KYMMENES LUKU.

Riistaretkiä itäisillä vesillä.


Näissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta.
Maaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja
siinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä
miehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin
rannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja
jäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa
englantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin,
tai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.

Me käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin
ja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa.
He eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin
näkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina.
Mutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme,
nostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria
ristikkäin.

Tämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat
kulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin
puhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään
voimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat
käyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet
odottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut
mitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa
samoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.

Mutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin
yhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap
Komorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin
tienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten
se hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan.
Mutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja
rannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja
purren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa
tavottamaan.

Pursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se
oli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta
hollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia.
Ne olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja
muita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön
ennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia
tavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka
me emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän
käsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli
rikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja
helmistä puhumattakaan.

Meillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos
nimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle,
niin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan,
joka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme
sillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin
päin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin
lahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen
vuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne
tuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja
kumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.

Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama
väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten
hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari,
oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.

"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville
hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"

"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän
mennä?"

"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden
mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi,
että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä
vesillä."

"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä
tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme
täällä on samaa mieltä kuin minäkin."

Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä
William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:

"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan
uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa
tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."

"Se on totta, William", myönsin minä; "mutta mitä sitte tekisitte
niille?"

"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William.
"Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin
olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä
heidät?"

"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla
kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi
pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä
heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."

Williamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat
hollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet
sitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin
olevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja
Williamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.

Katsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja
kutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan.
Ensiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti,
mutta muut neljätoista kieltäysivät.

"No minne sitte haluaisitte mennä?" kysyin.

He tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En
sanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan,
ja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe.
Ilmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta,
jos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa
siirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen
englantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta
päästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin
välttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun
oli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo
menomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat
pois väylältä.

Heidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi
ainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme
jälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan
erääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin
ympäri Koromandelin rannikolle.

Kuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että
saatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden
sikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen
englantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita
ja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla
tapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta,
jotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan
karttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin
Malakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli
pelkkiä hinduja miehistöinä.

Mutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison
kaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle
Gangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me
saimme siitä niin paljon kultaa -- jättäen koskematta muut tavarat,
joista emme välittäneet, erittäinkin pippurin --, että koko risteilymme
oli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme
nyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille.
Mutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin
puhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään
panemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin
kultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.

Lähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja
Sundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan
saalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia
laivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme
hyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti,
mutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen
vuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa
taistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.

Bengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen
satamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien
asuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin
mausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin
suolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä
elävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi
kaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista
rehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja
kanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi
oli hyvinkin suurta kiusaa.

Nyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen,
tunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä
häijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun
12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme
kulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki-
eli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä
säännöllisiä monsuunituulia.

Noilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä
suuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten
suuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli
kaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä
Acapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja,
ja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko
matkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja
paljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja
höystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.

Arvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten
välillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli
menossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin
kuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja
ja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten
päästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren
seuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia
muskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja
eräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon.
Olisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta
hollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet
asukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen
heitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla
tottelemattomia.

Päätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme
höysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme
niin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän
luotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin,
katsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.

Ensimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille.
Etumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja
jälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita
saavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme
vedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein
mahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme,
paitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää
kohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan
vaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta,
joiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita
matkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita,
joten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.

Ankkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä
kolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten
lähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon
hyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan
erän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti
ostelluksi alkuasukkailta.

Vihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle.
Irrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai
kahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja
ampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja
asetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein
kuivalla maalla.

Paikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan
kokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin
törkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen
meitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään
saalista tapaamatta.

Olimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla
länsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta
pilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus,
että meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys
huokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja
ihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että
laivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus
pysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat
taaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.

Samassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä
konsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä
räjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat
korvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin
halvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä.
Ellei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään
irti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista
prassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti
menettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten
yllättämiksi.

Minä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan
sitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin
sanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen
herättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä
vajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli
erityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni
oikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni
järkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.

Vähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä,
ettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut
muuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä
läksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme
kaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme
hälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja
olimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.

Me ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen
päiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille,
Filippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan
vasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista
laivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat
nyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja
muuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita
espanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä
kahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia
höysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta
emme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille
arvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja
osasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.

Kolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa
ja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa
mausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta
vahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan
käännyimme Kiinaa kohti.

Olimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan
saarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme
itäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on
saarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme
hankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin.
Oleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa
kauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet
nimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin
myötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten
purjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin
sieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme
asiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä
kerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja
saimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme
Formosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän
mausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo
saaneemme kylliksemme aarteita.

Ilmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta
muuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi,
kääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet
kenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme
etäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse
ja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä
englantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä
pakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä
kyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän
täytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin
kaukana kuin kävi päinsä.

Jonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista
kuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle
ilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka
kertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa
erääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena
lähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia,
karttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita
ja europalaisia tavaroita.

Tämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua
merirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille,
mitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja
heidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät
tahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan
aiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli.
Toiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein
mitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi
kauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän
etunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän
matkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti
palaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa
Kiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta
tämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa
vähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista
jäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa
lastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen
satamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi
meille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.

Näin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä
puolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään
lähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että
heidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me
laskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme
siellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William
ystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä
päivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja
asetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen
aluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu.
William tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias
ja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden
pankkiireina.

Williamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja
vilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa
ja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan
itsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan
luoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli
meidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään
väkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen
päätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.

Kolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita
tekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja,
jotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä
vilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme
tuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun
verran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille
kolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja
toisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä
ottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.

Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme
sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten
silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten
itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja
sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan
Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme
oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä
eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla.
Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara
myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman
saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.

Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä,
sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja
pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa
etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden
Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella
jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä
näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet
mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme
kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten
seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.

Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää
pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme
löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut
lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme
maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä
vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata
tavoteltavissa.

Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten
vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme
suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata
edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien
vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian
valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.

Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin
astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä
lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta
lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä
vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme
nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa
kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.

Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi.
Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen
joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen
vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän
ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli
haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan
heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan
umpimähkäisen yhteislaukauksen.

Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan
satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset
todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä
kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen
pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme
peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä
jäljellä.

Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän
kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun
latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä
masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme
haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he
vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä
tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului
villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme
näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän
ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä,
mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen
vienyt.

Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta
sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka.
Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet
kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he
lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.

Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin
valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu,
nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he
huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä,
ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa,
ettei siihen pystynyt kirveskään.

William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan,
esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin
heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos
lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka
luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun
juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.

Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa
piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin
ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa
pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului
intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme
kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin
tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään
henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme
pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko
lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren
yläjänteitä.

Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat
ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin
suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen
sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen
mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös
tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti
takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet
sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan,
kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan
savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän
ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon
ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet
mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä,
että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme
heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.

Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme
pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille
teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan
taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta
kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit
jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa
tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän
saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia
askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta
kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin
tikkaat olivatkin tipo tiessään.

Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet
huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä
paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet
tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka
piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta
tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman
toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin
työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt
nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta
olleet pinttäneet käpälämäkeen.

Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme
kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen.
Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat
asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta
tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat
nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.

"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä
lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko
taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi
selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen
päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola,
joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä,
mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."

William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä
puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin
ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu
pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen
räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla
repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun
luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien
hälinää.

Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne
käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan
käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui
itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy
sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme
kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan
ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi
tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.

Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat.
Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille,
että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen
rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta
lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen
avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi
ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua,
täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti
panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta
pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme
laukauksen vaikutuksen.

Räjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen
sora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta
linnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja
-- tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis
kostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa
tapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut
raajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan
maksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat
onttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä,
mutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.



YHDESTOISTA LUKU.

Haaksirikko Ceylonin saarella.


Nyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin
Madagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella,
mutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa
siihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata
välillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä
leveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet
Javan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin
salmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen
päin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken
aikaa suotuisana.

Mutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte
viidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme
keulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki
laivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada,
mutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli
etsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme
viimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia
joiden käytön tunsimme.

Heikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin
kahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme
olevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin
vähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa,
jättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia.
Kuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin
saaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle
rannikolle meitä ahdistamaan.

Laskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme
kelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös
teurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä
kahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa
tulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin
mielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin
hiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.

Hankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden.
Muutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä
kärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan
herroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he
ovat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.

Mutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä
maksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin
vesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä
kaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin
verran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa
oloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani
kolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti
poikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme
musertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei
tuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.

Sittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen
aukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli
pelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt
meiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan
vaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista
poukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin
pitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää.
Ohjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin
mahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.

Mutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin
tavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme
ajautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin
toinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme
läpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin
huomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni
kovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä
olimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli
rantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.

Maan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän
kauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä
seuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen
päällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija,
joka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan
liikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten
laakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli
valkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten
hänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus.
Lopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja
viittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.

Olin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William
mitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän
rannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti
mieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi
toivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi
uhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan
käsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William
tarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin
luovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti
hänelle.

Niinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen
asetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä,
pinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki
kanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla
ja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit
ampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin
lähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa
rantaan.

Puhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat
eivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian
käsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina.
Hänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen
ilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän
johdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata
ryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan
meille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti
tulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.

"Olet hollantilainen ja kristitty", vastasi William; "mutta oletko
vapaa mies vai palvelija?"

"Olen täkäläisen kuninkaan palvelija, ja hänen armeijassaan."

"Mutta oletko vapaaehtoinen vai vanki?"

"Vanki olin ensimältä, mutta nyt olen vapaana ja siis vapaaehtoinen."

"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella
heitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi
tekee, omien maanmiestesi luo?"

"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren
pohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan
nimenomaista lupaa."

"No, miksi et hanki lupaa lähteäksesi pois?"

"En ole sitä koskaan pyytänyt."

"Ja arvatenkin tiedät, että et sitä saisi, jos pyytäisitkin."

"Sitä en voi mennä takaamaan; mutta miksi tätä kaikkea kyselette?"

"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki,
niin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi,
kavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella
kristinveljiänsä?"

"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että
kuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille
kohteliaisuutta ja avuliaisuutta?"

"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin,
uskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?"

"Hän lupaa teille suuren kenraalinsa kautta."

"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että
hän aikoo pitää sanansa?"

"Miten minä voin siihen vastata? Miten voin sanoa, mitä hän aikonee?"

"Voit sanoa, mitä sinä uskot."

"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän
saattaa niin tehdä."

"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen
kysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit
meitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?"

"Minusta ei ole teidän neuvojaksenne."

"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän
vallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme?
Osaavatko he hollanninkieltä?"

"Ei, ei yksikään; ei minulla siinä suhteessa ole mitään peljättävänä."

"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän
turvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis
tulla maihin?"

"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille
kysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos
hylkäätte avuntarjouksen?"

"Kyllä me laivan vesille saamme; nyt myrskyn heikennyttyä emme pelkää."

"Sitten en voi sanoa olevan parasta luottaa heihin."

"No, se on rehellistä puhetta."

"Mutta mitä sanon heille?"

"Anna heille hyviä sanoja kuten hekin meille."

"Mitä hyviä sanoja?"

"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia,
jotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta
kiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme,
jos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta
tulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää
laivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy
huolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä
suotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme
ankkuriin."

"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen
luokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi."

"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me
osotamme hänelle kiitollisuuttamme."

"Ei, voittehan tulla hänen luokseen yhtä hyvin nyt kuin silloinkin."

"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen
luoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!"

"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen
sitte kun laiva on saatu irti."

"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi
tekee."

"Mutta hän raivostuu julmasti, jos en niin sano."

"Kenelle raivostuu?"

"Teille."

"Mitä me siitä piittaisimme?"

"No, hän lähettää koko armeijansa teitä vastaan."

"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit
heidän voivan meille tehdä?"

"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki
luoksensa."

"Onko hänellä laivoja?"

"Ei, ei ole laivoja."

"Eikä veneitä?"

"Ei, eipä niitäkään."

"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä,
jos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?"

"Voisivathan he sytyttää laivanne tuleen."

"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei
heidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan."

"Mutta entä jos kuningas antaisi teille panttivankeja turvaksenne?"

"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia
sellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa
kuin me englantilaisen koiran?"

"Ketä vaatisitte panttivangeiksi?"

"Hänet itsensä ja teidän korkea-arvoisuutenne."

"Mitä hänelle tekisitte?"

"Samaa kuin hän tekisi meille -- hänen päänsä katkaisisimme."

"Ja mitä tekisitte minulle?"

"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä
ansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja
kristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit
halunnut meidän kanssamme menetellä -- kavaltaisi sinua tunnottomien
pakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä
kohtaan sääliä."

"Saattepa siinä mieleeni ajatuksen, josta teille huomenna puhun."

Siten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki
perinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli
minulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin
syytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.

Hyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen
ankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle.
Meillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen
kuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä
seuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin
joukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin
todella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan,
että joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin
maalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme
meitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä
molemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa,
mutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun
ulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä
paikastamme.

Tuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli
itäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten
vedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun
matkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden
engl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme
viidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin
toinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.

Vähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille,
tietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme
saattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet
lähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä
ainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli
saanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään
vettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen
ja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja
sitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä
laumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja
he luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.

Meillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä
vuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli
saanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi
isonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken
kaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten
armeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja
tulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin
puolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen
meitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden
merkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.

Miehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat
vuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja
lähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni
lähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu
voitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain
sillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen
mukaansa.

No niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän
päähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja
alotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:

"No, ystävä, mitä nyt sanot?"

"Tulen samalla lempeällä asialla", vastasi hollantilainen.

"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi
kaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?"

"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen
miehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea
mahdollista kohteliaisuutta."

"Ja ovatko kaikki nuo tulleet pelkiksi kutsujiksi?"

"He eivät tee teille mitään vahinkoa, jos tulette sovinnollisesti."

"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi
mokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut
esiintymään noin typeränä?"

"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette
tiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin
polttaa."

"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja,
päästäksemme pois."

Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä
pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta
tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.

"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa
olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat
minua vain suostuttelemaan teitä maihin."

"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?"

"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa
törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin
veneenne vieressä."

"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut
mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan
yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."

"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät
kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät
sekä veneenne että laivanne."

"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois."

"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?"

"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden
vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."

Samassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle,
että se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa
kohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä,
hyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa
suunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi,
marssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät
meitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni
tulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten
ne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.

Tämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä
oli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui
mahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä
viipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he
eivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä,
tuhoaseiden sadellessa joka haaralta.

Nuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu
kärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun
osuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat
tulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen
suojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat
tiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia
peräytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat
toistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin
niin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin
yrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei
kukaan heistä ollut vielä haavottunut.

Nyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me
tyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa
tiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla
panoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet
karkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä
nuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen,
heilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme
tulemaan takaisin.

Williamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui
viimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka
oli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi
saada mitä tahansa.

"Mitä tahansa!" sanoo William. "Mitä tekemistä meillä on hänen
kanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman
ulkopuolelle!"

"Niin", tuumii hollantilainen, "mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä
nähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin
hän on varmasti kuoleman oma."

"No, sittepä hän on kuollut mies", sanoo William, "sillä vaikkapa
olisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä,
niin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon
sinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos
mielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt
loppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa."

"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne", sureksi
hollantilainen; "mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he
ampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä."

"Mutta mene sanomaan hänelle", neuvoi William, "että minä olen
tarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia
tulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista
vierailua vastaan."

Hollantilainen oli ihastuksissaan heti ensi sanasta.

"Sen teen", hän sanoi; "olen varma siitä, että hän pulassaan antaa
minun lähteä."

Hän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi
suostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman
kapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.

Hänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme
ankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme
huikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa
kenraalille käydä huonosti.



KAHDESTOISTA LUKU.

Käännös elämän uralla.


Kertomukseni lähenee loppuansa. Olimme nyt avoimella ulapalla ja
purjehdimme aluksi pohjoista kohti. Oikea määrämme pää oli Madagaskar,
Mangahellyn lahti; mutta William vei minut eräänä päivänä purren
kajuuttiin, haluten puhella tovin vakavasti kanssani kahden kesken.

"Annatko minun", alotti William, "pukua sinulle suoraan nykyisistä
olosuhteistasi ja vastaisen elämäsi mahdollisuuksista? Lupaatko
kunniasanallasi, että et pane pahaksesi sanojani?"

"Kaikesta sydämestäni", vastasin minä. "William, olen aina huomannut
neuvosi hyviksi ja suunnitelmasi ovat olleet järkevästi perusteltuja.
Puhu siis vapaasti, mitä vain mielesi tekee."

"Mutta siinä ei ole kaikki mitä vaadin", jatkoi William; "siinäkin
tapauksessa, että ajattelemani esitys on sinulle vastenmielinen, tulee
sinun vannoa visusti vaikenevasi siitä."

"Sen totisesti teen, William", vakuutin, "kernaasti".

"No niin", pitkitti William, "minulla on sitten enää yksi ehto sinun
kanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi
yhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni
nähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi."

"Mitä tahansa", sanoin, "paitsi jos olisi kysymyksessä, että me
eriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua."

"Sitä en ajattelekaan", selitti William, "sikäli kuin ei se johdu
omasta päätöksestäsi."

Minä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että
William sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.

"Niin, ensinnäkin", puheli William, "kysyn sinulta, etkö sinä ja
miehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet --
millä tavalla, siitä ei ole kysymys -- niin paljon varallisuutta kuin
me kaikki osaamme käyttää?"

"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa", myönsin minä; "meillä on ollut
onni puolellamme."

"Kysynpä", jatkoi William, "ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi
ollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat
ammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan
harjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile
pelkästään varastamisen halusta."

"Näenpä nyt, mitä mielessäsi liikkuu. Totisesti alatkin kaipailla
kotiin."

"Sinäpä sen sanoit", myönsi William, "ja toivonpa sinun tekevän samoin.
Maailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin
kun ovat retkillänsä rikastuneet."

"Niinpä niin, William", huomautin minä, "kai sinä luulet alottaneesi
niin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa.
Tietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta
sinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme
erimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani;
muuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan
kasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä."

"Mutta olethan englantilainen", virkahti William hiukan
hämmennyksissään.

"Kyllä, niin luulen", vastasin; "puhunhan englantia. Mutta minä jouduin
jo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt.
Silloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä,
vaikk'en sitä enää ikinä näkisi."

"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?" kysyi hän; "mitään
tuttavaa -- ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta
vanhastaan?"

"Eipä totta tosiaan sen enempää kuin Suur-Mogulin hovissa."

"Eikä mitään rakkautta maata kohtaan, missä synnyit?"

"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään
paljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut
hoteisiinsa, kuten tiedät, William."

William oli kuin puulla päähän lyöty, ja vaikeni. Minä kehotin:

"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin
suunnitelma mielessäsi; annas kuulua."

"Ei", vastasi William, "sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki
sanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja
rauenneet."

"Mutta anna minun kuitenkin kuulla, millaisia ne olivat, William.
Sillä vaikka minä en voikaan ottaa asioita samalta kannalta kuin sinä
synnyinmaasta puhuttaessa, niin sillä ei ole sanottua, että minä olen
elämäni ajaksi mieltynyt tähän merten harhailuun. Annas kuulua, voitko
esittää minulle mitään sen jälkeen."

"Totisesti, ystäväni", sanoi William hyvin vakavasti, "sietäisi
ajatella sen jälkeen koituvaa"; ja kätensä kohottaen hän näytti hyvin
liikutetulta, ja minä olin näkevinäni kyyneliä hänen silmissään.
Mutta minä olin liian paatunut syntinen antaakseni sellaisten asiain
järkyttää mieltäni, ja purskahdin nauramaan.

"Mitä! Sinä tarkotat kuolemaa, sen takaan; etkö niin? Se on edessä
tämän ammatin jälkeen. No, se tulee, kun tulee; silloin on meistä
kaikista huolta pidetty."

"Totta kyllä", sanoi William; "mutta olisi ennen sen tuloa ajateltava
joitakuita asioita."

"Ajateltava! Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on? Kuoleman
ajatteleminen on samaa kuin kuoleminen, ja sen ainainen ajatuksissansa
pitäminen on elinaikaista kuoleman tekemistä. Onpa aikaa sitä ajatella
silloin kun se tulee."

Puheistani näette, että minä olin omiansa merirosvoksi. Mutta olkoon
kuitenkin mainittuna, että omatuntoni tuotti sydämeeni vihlaisun,
jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut, kun sanoin: "Mitä hyötyä
siitä ajattelemisesta on?" Se ilmaisi minulle, että minä vielä jonakuna
päivänä ahdistunein mielin ajattelisin näitä sanoja. Mutta harkintani
aika ei ollut vielä tullut, joten minä pysyin paatumuksessani.

"Minun täytyy sanoa sinulle, ystävä", vastasi William hyvin totisena,
"että minua surettaa kuulla sinun puhuvan noin. Ne, jotka eivät
milloinkaan ajattele kuolemaa, usein kuolevatkin sitä ajattelematta."

Minä jatkoin vielä pilantekoani ja tokaisin:

"Veikkoseni, älähän puhu kuolemasta; mistä tiedämme, että mekin
kuolemme?" Ja minä nauroin jälleen.

"Siihen ei minun tarvitse sinulle vastausta antaa", sanoi William.
"Minun ei sovi sinua nuhdella, kun olet päällikköni; mutta kernaasti
soisin, että puhuisit kuolemasta toiseen tapaan; tuo on raakaa."

"Sano minulle mitä tahansa, William, minä kuuntelen ystävyydellä",
pyysin nyt minä, alkaen tuntea liikutusta mielessäni, kun
toverillanikin kyyneleet vuotivat poskia alas.

"Juuri siitä syystä", puhui William, "että ihmiset elävät kuin eivät
koskaan kuolisi, niin monet kuolevat ennen kuin tietävät miten elää.
Mutta en minä kuolemaa tarkottanut sanoessani, että oli ajateltava
jotakin tämän elämänlaadun jälkeen tulevaa. Minä tarkotin katumusta."

"Mutta oletko sinä milloinkaan tiennyt merirosvon katuvan?" huudahdin
minä.

Hän säpsähti hiukan ja vastasi:

"Mestauslavalla olen erään tiennyt, ja toivon sinun olevan toinen."

Hänen sävynsä ilmaisi mitä hartainta kiintymystä minuun.

"No niin, William, kiitän sinua; enkä ole näille asioille kenties niin
tunteeton kuin miksi tekeydyn. Mutta anna minun nyt kuulla esityksesi."

"Esitykseni on yhtä hyvin sinun hyväksesi kuin omaksenikin", selitti
William. "Voi sattua, että joskus lopettaisimme tällaisen elämän
ja tekisimme katumuksen; ja minusta tuntuu juuri nyt olevan paras
tilaisuus meille molemmille, sattuma, joka kenties ei enää milloinkaan
niin edullisena uudistu."

"Minustakin", puutuin puheeseen, "on nykyisen elämän lopettaminen
ensin ja erikseen päätettävä. Siitä toisesta en osaa mitään sanoa,
katumuksesta ja suremisesta, mutta kaikesta sydämestäni olen kyllä
alkaakseni mukana tässä ensimäisessä tehtävässä."

Näin Williamin kasvojen kirkastuvan, ja hän alkoi luottavaisesti
selitellä:

"Minulle on tullut mieleen seuraavanlainen suunnitelma: Me olemme nyt
Persian lahden suulla; lähetä minut purrella Bassoraan myymään vielä
haltuumme jääneitä kiinalaisia tavaroita, niin minä takaan osaavani
tekeytyä viattomaksi kauppiaaksi ja myydä tavarat sikäläisille
englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille. Palattuani saan
edellisen matkan avulla järjestymään toisen matkan, jolloin minulla on
mietittynä miten saada sinut täydellä syyllä mukaan sille retkelle.
Silloin siirrämme sievästi osuutemme rahoista purteen ja tältä matkalta
emme palaja. Sinä sillävälin saat miehet siihen päätökseen, että
lähdemme Madagaskarille heti kun olen tullut takaisin."

Me järjestimme piankin kaikki suunnitelmamme yksityiskohdat. Purresta
otettiin pois kaikki kanuunat ja miehistöksi asetettiin ainoastaan
sellaista väkeä, joka sitoutui ehdottomasti olemaan pyytämättä
lupaa päästä maihin kaupantekosatamassa tai antautumatta puheisiin
henkilöiden kanssa, joita saattaisi tulla alukseen. Valeasun
täydentämiseksi William puki kaksi miestä kveekareiksi ja opetti
heidät puhumaan kveekarien tapaan; nämä olivat eräs haavuri ja eräs
vanha matruusi, sukkelaälyinen mies, joka oli toiminut luotsina Uuden
Englannin rannikolla ja osasi erinomaisesti näytellä. Tästä vanhasta
luotsista tehtiin mukamas purren kapteeni, haavurista laivalääkäri
ja hän itse oli isännistön asiamies. Ja niin he lastinsa saatuansa
lähtivät matkaan, noin kahdeksantoista miestä mukanaan.

Me odotimme kokonaista kaksi kuukautta Williamin paluuta, ja minä
aloin toden teolla olla kovasti huolissani, jopa toisinaan peljätä,
että hän oli jättänyt minut, houkutellen muut mukanansa. Olin totta
tosiaan juuri lähtemäisilläni Madagaskarille, kun hän sanomattomaksi
iloksemme palasi, tuoden paljon hyödyllisiä tarveaineita purressaan,
sekä ampumavaroja että ruokatarpeita. Hän teki minulle julkisesti tiliä
puuhistaan, jottei olisi mitään epäluuloja syntynyt.

Williamin tuoma rahasummakin oli varsin juhlallinen, lähes satatuhatta
puntaa, ja nyt hän selitteli, että hänen piti saada tehdä toinen matka
ja että minun oli välttämättömästi tultava mukaan, etenkin koska yritys
oli hänen suulautensa ja varovaisuutensa avulla onnistunut mitään
epäluuloja herättämättä. Markkinat olivat kyllä olleet hyvät, mutta
useita tavaroita oli vielä myymättä ja toisia hän oli jättänytkin
Bassoraan, sillä varsinaisten karavaanien aika ei ollut vielä tullut.
Hän oli tehnyt sopimuksiakin uusista tavaroista muka.

Miehet innokkaasti suosivat uuden matkan tekemistä, yhä vain saadakseen
yhteisen rahavaraston karttumaan, ja heidän innostukseensa vaikutti
myös Williamin huomautus, että pursi voisi tältä matkalta palata
kokonaan ruokavaroja täyteen lastattuna. Minä tunnuin olevan haluton
retkelle, mutta silloin ryhtyi Williamin laivalääkäri vuorostaan
selittelemään, ettei voinut ajatellakaan kurin jälleenkin säilyvän yhtä
onnellisesti, ellen minä olisi ehkäisemässä mahdollisia kavalluksia ja
varomattomuuksia sill'aikaa kun nuo kolme tekisivät kauppoja maissa.
Hänet oli nimittäin William ottanut osalliseksi salaisiin aikeisiimme.

Annoin vähitellen taivuttaa itseni lähtemään, ja kaikki pitivät matkaa
nyt turvallisempana, kun minäkin olisin mukana. Siirsimme ampumavarat
ja muut laivan tarpeet isoon laivaan, sälytimme purteen loputkin
myytävät tavaramme, minä toimitin ammatista nyt eroavien osuutta
vastaavan erän rahoja ja kalleuksia -- ja niitäpä olikin uhkea määrä --
salaa tavarakääryjen sekaan ja liikkeelle läksimme.

Ennen lähtöä kutsuin kaikki laivan upseerit neuvotteluun, jossa
sovittiin, että laiva odottaisi meitä kahdeksankolmatta päivää
erään pienen saaren luona Arabian puolella lahtea. Jos pursi ei
siksi palaisi, niin he purjehtisivat erään läntisemmän saaren luo
ja odottaisivat siellä viisitoista päivää. Ellei purtta vieläkään
kuuluisi, päättäisivät he jonkin tapaturman meitä kohdanneen ja
yhtymäpaikkana olisi sitte Madagaskar.

Me suuntasimme kulkumme suoraa päätä Bassoraan eli Balsoraan. Teimme
kauppoja kolme tai neljä päivää eräässä kauppamiesten asumassa isossa
kylässä, huolimatta mennä varsinaiseen kaupunkiin ennen kuin salainen
aikeemme oli pantu täytäntöön. Enin osa lastia tulikin jo siten
myydyksi. Ostettuamme useita tavaroita ja valmistauduttuamme ostamaan
lisää oli veneemme rannassa ja sen miehistönä kaikkiaan kaksitoista
miestä. Minä, William, lääkäri sekä eräs neljäs, jonka olimme valinneet
erilleen, olimme asioilla ja juuri iltahämyssä me neljä saimme
lähetetyksi erään turkkilaisen viemään puosmannille kirjettä. Antaen
miehelle toimeksi juosta minkä käpälistä lähti me jäimme piiloon
katselemaan seurauksia. Kirjeeseen oli lääkäri laatinut sisällöksi:

"PUOSMANNI TUOMAS: -- Me olemme kaikki kavalletut. Jumalan nimessä
pelastautukaa veneellä ja kiirehtikää purteen, muutoin olette hukassa.
Kapteeni, William kveekari ja George uskonsa-muuttaja on siepattu
kiinni; minä pääsin pakoon ja piilouduin, mutta en voi liikahtaa
minnekään, muutoin minut perii kuolema. Heti purteen tultuanne lähtekää
matkaan henkenne edestä. Hyvästi! -- R. S."

Me näimme turkkilaisen vievän perille kirjeen, ja kolmessa minuutissa
kiirehtivät miehet veneeseen ja alkoivat vimmatusti soutaa. Heti
purteen päästyänsä he näkyivät noudattaneen neuvoa, sillä aamulla
olivat he näkymättömissä emmekä heistä sen koommin ole mitään kuulleet.

Olimme nyt hyvässä paikassa, Bassoraan mentyämme, ja mukavissa oloissa,
me kun olimme lyöttäytyneet persialaisiksi kauppiaiksi. Toverimme
oli tehokkaasti peloteltu pois, ja meillä ei ollut muuta ajateltavaa
kuin vähitellen puuhata itsemme Europaan rikkauksinemme, jotka tosin
suunnattomalla paljoudellaankaan eivät minussa enää iloa herättäneet,
sillä minä olin alkanut yhä raskaammin mietiskellä sitä tapaa, jolla ne
oli haalittu.

Satuimme hyväksi onneksi tutustumaan erääseen hollantilaiseen, joka
oli matkustanut Bengalista Agraan, Suur-Mogulin pääkaupunkiin, sieltä
tullut maitse Malabarin rannikolle ja jollakin laivalla Persian
lahdelle. Hänen aikomuksenaan oli mennä ylös virtaa Bagdadiin sekä
sieltä karavaanilla Aleppoon. Kun William puhui hollanninkieltä ja
oli kaikin puolin miellyttävä mies, niin me piankin jouduimme hänen
kanssaan läheisiin väleihin ja päätimme kulkea hänen mukanaan. Hänellä
oli seurueenansa useita palvelijoita, yksi niistä armenialainen, jonka
hän oli opettanut puhumaan hollantia.

Pian olimme pukeutuneet komeisiin persialaisiin asuihin ja annoimme
partamme kasvaa kuten persialaiset, ja me saimme kiittää hollantilaista
ystäväämme siitä, että hän senkin kaiken hommasi puolestamme, sillä
mehän emme persialaisuudestamme huolimatta osanneet kielestä sanaakaan.
Englantilaisia kauppiaita karttelimme kerrassaan, hollantilaisen
tätä huomaamatta. Viivyimme Bassorassa kaikkiaan kolmisen kuukautta,
ja siellä alkoi mieleni synkistymistänsä synkistyä. Toisiin oloihin
jouduttuani ja Williamin sanojen herättämänä olin alkanut ajatella
itsestäni ja maailmasta aivan toiseen tapaan kuin ennen. Yhä elävämmin
tunsin, että tilinteon aika oli lähenemässä, että katumus kaiketi jo
oli myöhäistäkin. Omaisuuteni ei ollut minusta muuta kuin multaa, jonka
säilyttämisestä en yhtään välittänyt; maalliset harrastukseni katosivat.

William oli kyllä havainnut raskasmielisyyteni, mutta ei ollut
siihen vielä kajonnut, kun minä eräänä iltana kävelyllä kaupungin
ulkopuolella itseämme viillytellessämme aloin puhua hänelle väärin
saadun rikkautemme jättämisestä. Hän oli viisas ja varovainen mies,
ja kaikki minun käyttäytymiseni oli jo pitkän aikaa ollut kokonaan
hänen neuvojensa mukaan sovitettua. Niinpä oli hänen huolekseen nytkin
jäänyt kaikki Europan-matkamme turvaaminen ja valmisteleminen, ja hän
oli juuri tehnyt minulle selvää muutamista toimenpiteistä, joihin oli
ryhtynyt kotimatkamme ja omaisuutemme suojelemiseksi. Silloin minä
äkkiä keskeytin hänet.

"Mitä, William", huudahdin, "luuletko meidän konsanaan pääsevän
Europaan kaiken tämän lastin keralla, mikä meillä on hallussamme?"

"Luulenpa tietenkin", arveli William, "niinkuin muutkin kauppiaat
vievät tavaransa perille, kunhan vain ei tule julkisesti tiedoksi, mitä
kaikkea meillä on mukanamme muutakin kuin purresta haltuumme jääneet
kauppatavarat."

"Mutta voitko sinä luulla", intin katkerasti hymyillen, "että jos
Jumala on olemassa kuten olet minulle niin kauvan vakuutellut, ja jos
meidän täytyy joutua Hänen edessään tilille -- voitko luulla, että jos
Hän on vanhurskas tuomari, Hän antaa meidän siten livistää saaliinemme,
niin monilta viattomilta ihmisiltä ryöstettyine rikkauksinemme,
kutsumatta meitä tilille siitä ennen kuin pääsemme Europaan, missä muka
nauttisimme yltäkylläisyydestämme?"

Williamia näytti kysymys hätkähdyttävän ja hämmästyttävän, eikä hän
vastannut pitkään toviin. Minä uudistin kysymykseni, lisäten omana
vakaumuksenani, ettei sellaista voinut odottaakaan. Tuokion kuluttua
sanoi William:

"Esitätpä siinä hyvin painavan kysymyksen, enkä voi siihen mitään
varmaa vastausta antaa. Mutta minä sovitan vastaukseni seuraavasti:
On ensiksikin totta, että meillä Jumalan vanhurskautta ajatellessamme
ei ole vähintäkään syytä odottaa mitään suojelusta. Mutta kun
Kaitselmuksen tiet ovat kokonaan toiset kuin inhimilliset aivoitukset,
niin voimme vielä toivoa osaksemme laupeutta, katumuksemme jälkeen,
emmekä tiedä kuinka armollinen Hän saattaa meille olla. Meidän tulee
siis toimia niin kuin pikemmin luottaisimme tähän viimeksi mainittuun,
laupeuteen nimittäin, sen sijaan että vaatisimme itsellemme tuomiota ja
taivaan kostoa."

"Mutta kuulehan, William", huomautin minä, "katumukseenhan kuuluu
parannuksen tekeminen, kuten olet minulle vihjaillut, emmekä me voi
koskaan tehdä parannusta. Miten siis voimme katua?"

"Miksi emme voi parannusta koskaan tehdä?" kysyi William.

"Siksi että me emme voi milloinkaan palauttaa mitä olemme riistäneet ja
rosvonneet."

"Sitä emme kyllä tosiaankaan voi tehdä", myönsi William, "kun kerran
emme mitenkään saa oikeita omistajia tietoomme. Mutta omaisuudestamme
luopuminen ja sen heittäminen käsistämme tänne ei olisi sen oikeata
käyttämistä; siten vain rikastuttaisimme aivan ansaitsematonta väkeä.
Sen sijaan meidän tulee sitä huolellisesti vaalia, ja edistää sillä
mitä oikeata voimme; ja kuka tietää mitä tilaisuuksia Kaitselmus suonee
meille tehdäksemme oikeutta ainakin joillekuille niistä, joille olemme
vääryyttä telineet? Meidän tulee siis ainakin jättää ratkaisu Hänelle
ja käydä tietämme. Ehdottomasti on nykyisenä velvollisuutenamme pyrkiä
johonkin turvapaikkaan, missä voimme odottaa Hänen tahtoansa."

Williamin selvä järki teki minuun varsin edullisen vaikutuksen; ja
ellei William olisi siten tyynnytellyt mieltäni, niin olisin varmaankin
taivaan kostoa kauhistuen paennut kaiken kehnosti saadun varallisuuteni
parista, kammoten sitä paholaisen kirouksena, joka tuottaisi minulle
varman kadotuksen, jos koettaisin sitä hallussani pitää. Uutta yhä
raskaampana taakkana oli minulle kaikki rikkauteni. Se oli muiden
ihmisten omaisuutta, viattomilta tunnottomasti rosvottua, enkä minä
voinut konnuudestani muuta ansaita kuin hirsipuun täällä ja kadotuksen
tulevaisessa elämässä. Vihasin itseäni mitä katkerimmin, ja kun minun
oli mahdoton palauttaa osaakaan ryöstämilleni takaisin, niin juuttui
yhä mieleeni, etten voisi katuakaan. Katumus ei nähdäkseni voinut olla
vilpitön ilman palautusta, ja sentähden täytyi minun ehdottomasti olla
kadotettu.

Minulla ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaivuin mitä
kamalimpaan epätoivoon enkä lopulta voinut ajatella mitään muuta kuin
miten eriäisin tästä maailmasta. Tosiaankin pahahenki, jos tällaiset
kiusaukset ovat pahanhengen työtä, teki tehtäväänsä uutterasti, ja
useaan päivään en muuta ajatellut kuin ampua pistoolilla kuulan
aivohini. Mutta Jumala oli armossaan liittänyt William kveekarin
ainaiseksi ystäväkseni ja sekä hengelliseksi että maalliseksi
neuvonantajakseni. Eräänä iltana vein hänet tavanmukaiselle
yksinäiselle kävelyllemme tavallista hätäisemmin. Kerroin sielunhätäni
ja pahanhengen hirveät kiusaamiset, ilmottaen vakaasti päättäneeni
ampua itseni, minä kun en voinut kestää hirmuista ahdistustani.

"Ampua itsesi!" huudahti William; "mutta mitä siitä hyödyt?"

"No se tekee lopun viheliäisestä elämästä."

"Mutta oletko vakuutettu siitä, että tulevainen on parempi?"

"En, en", sanoin ahdistuneena; "paljoa pahempi varmasti."

"Mutta sittepä on ajatuksesi ehdottomasti pahanhengen herättämä; sillä
onpa totisesti kehno syy pahan pulan takia jouduttaa itsensä pahempaan."

Tämä tosiaankin tehosi järkeen!

"Mutta minun on kuitenkin mahdoton sietää nykyistä tuskaani", voihkasin.

"Ja kuitenkin aijot kestää vielä kauheampaakin tuskaa", muistutti
William, "ja ammut siis itsesi, jotta olisit auttamattomissa?"

"Minä olen auttamattomissa."

"Mistä sen tiedät?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Niin, mutta varma et siitä voi olla", puheli hän; "varmistuaksesi
siis ammut itsesi, sillä totisesti oletkin heti haudan tuolle puolen
jouduttuasi kadotettu, kun sitävastoin tällä puolen saatat vain peljätä
tulevasi kadotetuksi."

"Minulla oli mennä yönä kauhistuttavia unia. Paholainen oli tulevinaan
luokseni kysymään, mikä nimeni on ja ammattini. Sen minä sanoin, ja
sain vastaukseksi: 'Oikeaan osasin mieheen; olen sinua etsiskellyt.
Tule nyt vain mukaan.' Minä kiljahtelin kauhuissani niin että heräsin
omaan ääneeni; ja se painajainen ahdistelee minua päiväkaudetkin."

"Vai niin", sanoi William painavasti; "annappa tänne se pistoolisi."

"Mutta mitä sinä sillä teet?"

"Mitäkö teen!" kivahti William. "No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi,
sillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät
kaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei
hollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi
täytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!"

Tämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion
voisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja
William sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin
kun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni.
Vakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului
syvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä
Jumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut
pahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa
Jumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen
armonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa
viimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle
tilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä
mielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.

Siitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani
nähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin
ymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon,
lujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt
omanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala
minut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin
erään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani
oli syössyt köyhyyteen.

Hollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme
Tigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava
tavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta.
Erityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia
kankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia
silkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme
jäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme
varten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.

Kultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en
koko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni
ryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen
samalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin
kernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli
armollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä
ja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni
että omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon
kautta Aleksandriaan.

Siellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä
tekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme
mukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen
laiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka
silloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet
heille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi
tavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan
kirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.

Lopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan.
Turvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme
ja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä
moista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä
armenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon
armenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella
keskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin
ymmärsimme itsekään.

Muutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme
pitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset,
Kumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme
paljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin
kunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.

Jonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän
enää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää
kovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin
suunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia
Englannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän
olojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville,
jotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä
kirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden
viikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore
Constantine Alexion, Ispahanista.

Sisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä
sydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun
hänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen
käsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset
hänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta
suuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta
olisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen
kanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi
perheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta,
että hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.

Kirje tuotti kyyneleet Williamin silmiin ja kovin liikutettu olin
minäkin.

"Mitä tekisin tämän kelpo naisen hyväksi?"

"Hän on lähettänyt sinulle viisi puntaa", puhelin minä tovin
mietiskeltyäni; "ja hänellä on neljä lasta elätettävänä sekä oma
itsensä viidentenä. Sellainen summa on köyhälle vaimolle hänen
olosuhteissaan samaa kuin viisituhatta puntaa meille. Lähetä
hänelle viidentuhannen punnan maksuosotus ja pyydä häntä salaamaan
kummastuksensa siitä, kunnes taas saa tietoja sinusta, mutta jättämään
puotinsa ja ottamaan talon jostakin maaseudulta läheltä Lontoota,
siellä eleskelläkseen kohtuulliselta näyttävällä tavalla, odotellen
sinulta jälleen uusia viestejä."

"Tuostapa näen, että sinulla pälyilee joitakin ajatuksia takaisin
Englantiin uskaltamisesta", sanoi William.

"Siinä toden totta erehdyt; mutta juolahtihan vain mieleeni, että sinun
sopisi uskaltaa, sillä mitä olet sinä tehnyt sellaista, ettei sinun
kävisi päinsä siellä näyttäytyä? Miksi haluaisin pidättää sinua poissa
omaistesi parista pelkästään omaksi seurakseni?"

"Ei mitenkään", huudahti William lämpimästi; "olemme retkeilleet
niin kauvan yhdessä ja tulleet toveruksina niin pitkälle, että olen
päättänyt elämäni ijän pysyä sinun seurassasi. Ja mitä sisareeni tulee,
niin en voi lähettää hänelle niin suurta rahasummaa, sillä kenen on
kaikki tämä raha mikä meillä on? Enin osa on sinun."

"Ei, William", vakuutin minä, "minulla ei ole penniäkään, mikä ei
samalla ole sinun. Kaikki on ehdottomasti tasattava, ja ellet sinä
lähetä summaa hänelle, niin lähetän minä."

"Mutta se säikähdyttää hänet ihan järjiltään", esteli William.

"No, menetelkäämme varovasti. Lähetä hänelle sadan punnan maksuosotus
ja pyydä häntä ensi tilassa odottamaan lisää, luvaten lähettää hänelle
niin paljon, että hän tulisi toimeen pitämättä puotia."

William lähettikin hänelle hyvin ystävällisen kirjeen ja liitti mukaan
sadankuudenkymmenen punnan maksuosotuksen, huomauttaen voivansa lyhyen
ajan kuluttua kartuttaa lahjaansa. Kymmenkunta päivää jälkeenpäin
hän lähetti viisisataaneljäkymmentä puntaa ja paria päivää myöhemmin
taaskin kolmesataa puntaa, mainiten lähettelevänsä tarpeeksi paljon,
jotta sisar voisi maaseudulta hankkia talon.

Hän odotti sitte vastausta kaikkiin kolmeen kirjeeseensä, ja sisar
ilmotti, että hän oli vastaanottanut rahat, mutta pysynyt hiiskumatta
kenellekään koko asiasta; hän ei ollut edes maininnut veljensä
olevan elossa, pitäen viisaampana ensin kysyä tämän mieltä olojensa
tunnetuiksi tekemisestä.

"Hei, William", huudahdin minä tuon kirjeen nähdessäni, "tälle naiselle
voipi uskoa mitä tahansa ja henkensäkin. Lähetä hänelle loputkin noista
viidestätuhannesta punnasta, niin uskallan lähteä kerallasi Englantiin
hänen asumukseensa milloin vaan tahdot."

Lähetys toimitettiin. Sisar ilmotti kohdakkoin, että hän oli setänsä
silmissä tekeytynyt sairaaksi ja kykenemättömäksi jatkamaan liikettään
sekä ottanut ison rakennuksen lähellä Lontoota, ollen aikovinaan
antaa asuntoja vuokralle elannokseen. Kaikesta päättäen tuntui hän
käsittävän, että veli jostakin syystä tahtoi kotimaahansa palattuaan
oleskella tuntemattomana ja kaikilta ihmisiltä rauhassa.

Siten avautui meille ovi, jonka olimme katsoneet koko elämämme ajaksi
meiltä sulkeutuneen. Me päätimme kaikessa salaisuudessa palata
synnyinmaahamme. William kiitteli sisarensa järkevyyttä ja ilmotti
tämän arvanneen oikein siinä, että hän tahtoi tulla takaisin kokonaan
uutena miehenä. Vieläpä toisi hän mukanaan mitä rakkaimman ystävän,
joka myöskin puolestaan lähetti hänelle viisituhatta puntaa. Siten
teimme tuon köyhän vaimon perheen rikkaaksi; ja kuitenkin petti
urheuteni, kun oli ratkaiseva askel otettava, enkä uskaltanut lähteä.
Kun William ei suostunut hievahtamaankaan ilman minua, niin pysyimme
alallamme vielä kaksi vuotta, pohtien mitä tehdä.

Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa, enkä
tiennyt miten olisin voinut käyttää suuria varojani mihinkään
hyväntekeväisyystarkotuksiinkaan. Siten olin ensimäisen lahjotukseni
tehnyt tuolle naiselle, jonka aulis ystävällisyys veljeänsä kohtaan
ilmaisi jaloa ja hyväntekeväistä luonnetta; ja toivoin hänen avullaan
saavani toiminta-alaa vastaiselle elämälleni. Mutta, kuten sanoin,
ennen lopullista Englantiin lähtöä valtasi minut mitä tuskallisin
epäröiminen, samalla kun Williamin sisar yhtämittaa valitteli, että me
nähtävästi emme lopultakaan luottaneet häneen ja hänen huolenpitoonsa,
vaikka olimme korvaamattomassa määrässä saattaneet hänet kiitollisuuden
velkaan.

Viimein aloin taipua ja sanoin Williamille:

"Veli William, jos lupaat minulle pari kolme seikkaa, niin lähden
reippaalla mielellä Englantiin."

"Annas kuulua", huudahti William.

"Ensinnäkään et saa ilmaista itseäsi Englannissa ainoallekaan muulle
omaisellesi kuin sisarellesi -- et ainoallekaan. Toisekseen täytyy
meidän pitää täyspartamme ja edelleenkin käydä kreikkalaisista.
Kolmanneksi emme saa milloinkaan julkisuudessa puhua englantia, ja
neljänneksi elämme aina yhdessä ja olemme veljeksinä."

William suostui kaikkiin ehtoihin, mutta englanninkielen kaihtaminen
olisi hänelle vaikeinta, vaikka hän siinäkin kohdassa yrittäisi
parhaansa. Jätettyämme suuria rahasummia isompien ulkomaisten
satamakaupunkien pankkeihin me läksimme laivalla Genuasta ja saavuimme
rauhassa perille niin ylellisin varustuksin kuin itämaalaiset pohatat
konsanaan. Jonkun aikaa myöhemmin minä menin naimisiin uskollisen
suojelijattareni, Williamin sisaren kanssa, ja olen paljoa onnellisempi
kuin ansaitsen.

Olen selkeästi ilmaissut teille palanneeni Englantiin, ensin rohkeasti
paljastettuani millaista elämää olen ulkomailla viettänyt. Siksi on
minun parasta jo heti lopettaa, jotteivät jotkut olisi halukkaita liian
tarkoin tiedustelemaan vanhaa ystäväänne KAPTEENI BOB'ia.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Singletonin seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home