Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kertomuksia ja kuvauksia
Author: Tavaststjerna, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia ja kuvauksia" ***


KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Karl A. Tavaststjerna


Suomentanut

Juhani Aho



Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.



SISÄLLYS:

Meri.
Urheilija.
Jää on murrettu.
Pikku kaupunki.
Pomppe.
Väärinkäsitys.
Kotiin.
Laulajan palkka.
Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.
Rautatiejuttu.
Joulu Kuusamossa.
Keppi-Leena.
Kaikkien suosikki.
Taiteilijain tukala elämä.
Maria.



Meri.


Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä.
Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo,
mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja
hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin
miellyttää.

Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen
asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella
tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta
synkimpään suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten
kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä
ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan
joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus
viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.

Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle
tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän
taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä
voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä
seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen;
näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen
pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen
pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien
keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena
yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun
syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut
kirjoittaa siitä arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.

Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan
tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli
epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti
tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden
valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja
minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun,
minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.

Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on
huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua
ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa
petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa
heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään
ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa
voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa
ihmisissä on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.

Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista
ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen,
jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa
minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden
takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren,
jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää
tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.

Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi.
Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä,
joka tekee elämästä elämän.



Urheilija.


Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella
Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana
juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon
valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia
ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka
on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta
Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat,
jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.

Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä
erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili
kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meillä oli
neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet
keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi
suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli
puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut
mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle
Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä
penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa,
ojentihe ja nautti.

-- Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni
suurin nautinto.

Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin
heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista
tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen
rakkautensa purjehtimiseen.

-- Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha,
järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä
parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin
vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja
tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.

Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän
tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta
seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja
tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän
valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa,
ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:

-- Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu
ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla,
kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä
voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi;
siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei
olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.

Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen
kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta,
yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun
seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:

-- Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle,
on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan
vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun
sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja
onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin,
niin... on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita,
vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi,
että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja
ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston
valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli
nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa,
sisämaalaiselle outoa tuoksua.

Entä merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida
ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni
neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja
hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä
huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat
äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa
laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku
huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta,
kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes
katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja
nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä
rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta...

-- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...!
Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui
unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan
jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman
mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen
mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt
kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta
merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi
kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin
vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat
kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen,
hansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli käynyt
mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi
taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun
myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas
hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan,
vieraille maille ja uusiin oloihin...

-- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä
minä kuitenkaan merille lähtenyt, -- oli niitä niin usein, että
lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva
myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä
teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta
päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona,
ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos
saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En
olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni
siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli
minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri,
jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan
sitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten
tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu
perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä
enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi,
en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään
niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa
määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen
nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä,
mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.

Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun
löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän
vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua
kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään
muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata
tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni
oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu
rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin
vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani
olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni
halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia.
Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni.
Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan,
on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia
nuoralaitoksia täällä perässä, -- ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat
itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän
nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut
omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.

Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen
minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein
itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut
tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan
suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi
tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.

-- Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä
laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria
kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni
syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen
rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni
osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä
huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt
vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan
ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten,
arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että
purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä
kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana
ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: -- sen
valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän
tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta
ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla
kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä
kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen,
että hän ymmärtää sukkeluuden.

Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen
enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin
liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat
huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä
lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui
niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein
kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana
etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova
jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.

-- Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, -- eikö tätä voi sanoa
vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa
mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, -- eihän
se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, -- kiinnitä
kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje
ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi
kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä
haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin
tapojani merellä.

Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja
halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto
tuprusi savuna kokan edessä.

-- Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se
seiso komeasti -- mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun
olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules
nyt, kokki... Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa... ja
sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta
Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa
peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!

-- Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen
se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se
on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä
olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin,
yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko
paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin
tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni
nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin
sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä
puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi,
joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta
en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä
suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten.
Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa,
sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta
kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin
voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta
vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen
purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla
kannelle; -- enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin
perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele -- vai mitä? Mutta en
kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään
toiste tehnyt.

Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen
oli katettu kajuutassa.

-- E-hei! Tuo se tänne kannelle! -- On aivan liika kaunis ilma
mennäksemme katon alle syömään.

Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi
pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti
ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.

Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla
tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:

-- Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä!
Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on
työtä sadalle miehelle -- mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin
se on aina merellä -- unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja
tiedätkö mitä, -- se on aivan helkkarin hauskaa tämä...!

Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet
Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton
ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä -- me itse.
Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa
maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.



Jää on murrettu.


Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan,
valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon
talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle,
joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan
puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset
matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä
antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa
tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja
matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan
tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi
antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä
päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan
että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena
ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.

Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen,
aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra,
tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet
siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä
katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku
esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen
lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan
epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.

-- ... sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan,
lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.

-- Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi,
-- tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.

-- Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan
toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.

-- Niin, niin, -- mutta me voimme pettyä.

-- Me? -- Oh, mutta, -- te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin
tässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä
ihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.

-- Meidän on kai jo mentävä laivaan; -- ajatelkaas, jos jäisimme maihin!

-- Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä...

He kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:

-- Siis kuitenkin mahdollista...

Loppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja
heidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta
vasten.

Kun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman
näköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja
pysähtyi.

-- Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse
mennä laivaan, esitteli nuori mies.

-- Oletteko varma siitä?

Vastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä
aivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:

-- Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.

Nainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa
vihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä
ja huudahti:

-- Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä
laivaan.

-- Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja
hammasta purren.

-- Minä en voi. Minä en saa...

-- Teidän täytyy!

-- Minä en tee sitä.

-- Vai niin --

Nuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet
jo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki
matkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja
nuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta.
Sitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:

-- Päättäkää!

-- En.

-- Hyvästi sitten?

-- Ettekö seuraa mukana?

-- Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt
avomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä...

-- Lauta sisään! komensi kapteeni.

Nuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa
vedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin
kivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia,
laivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen
toverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei
tullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi
kalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan
paikkaan katsomatta.

Jää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti
kauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana
oli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava
aivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.

Kaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin
kupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin
liikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva
jo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän
yht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla
käsillään:

-- Tulkaa!

Viisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa
olevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla
estivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin
uusi viittaus.

-- Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan
hyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti
laidan yli laivaan...

Laiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä.
Puoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa
jääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta
tupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin
tällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä
jäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan,
ja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut
luulla koko koneiston tuleen syttyneen.



Pikku kaupunki.

Linnun silmällä katsottuna.


Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen
maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan
lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri
uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.

Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo
yksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva
kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan
pituinen tullista tulliin.

Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin
tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä
kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse
yksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät
arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät
sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.

Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä
halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se
tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset
virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta
valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.

Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia
laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin
kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista
laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee
noiden matalain kaislarantain välitse.

Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen
oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen
kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän
polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein
pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar
siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet
ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset
opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä
haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta
luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime
tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.

Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat
laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu,
ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien
lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden
yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat
Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja
rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan
rääkättävän.

Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.

Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää
soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta
ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan
ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan
soittaessa, -- on sen kylpylaitos.

Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten
soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa.
Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta
kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja
vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen
ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin
annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille,
lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat
myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa.
Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä
kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku
pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on
kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta
ne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti,
valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee
edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.

Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin
ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku
ajettava istuu, on se sotilas.

Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi
lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on
apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli
kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen
vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja
oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista
likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan.
Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty,
saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos
ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa,
alkoi puhelu aina näin:

-- Oletko ollut apteekissa tänään?

-- Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een
yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin
herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti
kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.

-- Elä hiidessä! -- Eikö pistäytä Addea katsomaan?

Ja niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei
muuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi
pöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi
tietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin
tietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä
tarvinnut, -- ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin kuiskasi
hän korvaan, että neiti Sellgren... ja silloin piti nauraa ja viiksiään
vääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos
se oli oikein väkevä.

Lääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat
hyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa
ohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin
kun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut,
oikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja
meni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon
herttainen nauru kaksoisovien läpi.

Läänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan
paperosseineen, mutta Yhdyspankin kassööri, joka säilytti rahojaan
lääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen
pitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja
lukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti
salkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian
herrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se
rauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja
ystävällistä.

Kun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat
virkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin,
nyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten
virkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin
tallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän
ympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma
taputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo
kyllästynyt lihapulliin ja potaatteihin.

Mutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa
ruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille
siellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat
olivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi
suomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman
suomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan
osasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea
boikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja
varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua
että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan,
ruotsalaisen asian hyväksi -- mutta kuinkas kävi?

Tulee mikä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista
ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku
vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa
heille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä
näyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee
muuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä
toisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla
ilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään -- Pöllönen eli mikä
Pullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan -- siinä ne nyt
näkee seuraukset koko taosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. --
Siinä ne nyt näkee! -- Mutta ei, -- perään tässä ei anneta! Työtä pitää
tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei
vanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty, -- että sillä
vielä on edustajansa maaseudullakin, on tukijansa, jotka eivät petä,
ennenkun voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus
itselleen Herralle ja Mestarille.



Pomppe.


Pomppe oli syntyjään puoleksi lintukoira puoleksi neufunlantilainen.
Mutta kun emo oli suuri ja mustavillainen koira puhdasta
neufunlantilaista rotua ja oli ennenkin saanut pentuja, jotka
kasvoivat niin suuriksi kuin vasikat, ei kukaan epäillyt Pompenkaan
puhdasrotuisuutta. Ja niinpä pantiin hänet kolmen viikon vanhana
pieneen pärekoriin ja lahjoitettiin professorin nuorelle neidelle.

Pomppe tuli vaunuissa ajaen professorin huvilaan, peitettynä vasuunsa
nuoren neiden polvella ja lihava oli hän ja pyöreä ja hullunkurinen.
Matkalla oli häntä huviteltu pienellä etusormella, joka kutitti ja
kiihoitti, vaikk'ei siitä kiinnikään saanut.

Pompesta on tuleva kartanokoira, niin päätettiin, kun hän kämmiskeli
ruokasalin lattialla ja nuori neiti tarjosi hänelle maitoa teevadilta.

Hyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän
nurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä
sitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai
vierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään
lankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä,
-- tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin
sivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän
siis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä
ruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin
piikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen
ikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun
täytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.

Muunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen.
Nuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa
hoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain
opastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.

Kun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän
ensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä.
Ne olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi
tuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä
lentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja
moni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan.
Mutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia
kanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki
hänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden,
silloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia
tuumimaan.

Jos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää
kahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän
täyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita
keskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.

Riippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili
puitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen
kanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket
kuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät
noina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin
kaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin
iltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.

Pompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. -- Pentutauti! Ja
hän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja
nuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei
parantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet
kanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja
miettiväisen näköisinä.

Nuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa --
eikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun
ajan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä
siihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.

Mutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja
vilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä
unohtanut ihastustaan -- kanoihin.

Hänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan.
Likaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä
suusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä
sai hän ruokaa, -- ja eli muuten omaa elämätään.

Silloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut
liikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin
milläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu,
hillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät
korvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan
pidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille
haaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä
niin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken
tähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! -- siinä
se kelletti hengetönnä selällään!

Pomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa,
kun karjapiika hänet keksi...

       *       *       *       *       *

Sanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa,
pitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa
yhtä suuressa arvossa.

Uuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin
hänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut
siitä suurta apua.

-- Taas kana! ilmoitti karjapiika.

Professorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat
piti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen
kaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä
pian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa
piilottamiaan purstokyniä.

Ankaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan
itseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa
ja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista
tulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.

Sitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin
intohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt
kammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon
vartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi
vetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä
virantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.

Joulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka
oli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli
heistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen
yliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla
toinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin
uskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen
ajatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys.
Seurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen
kanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla.
Hänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko,
höyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua
orsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut
lentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen
ympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.

Siitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai
olla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta
ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.

Siitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis -- liekö sitten
kuri auttanut vai omat päätökset.

Kesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri
haukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään,
ja oli poissa päivittäin.

Syksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja
kiittämään viimeisestä.

-- Missä on Pomppe?

Vai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja,
näki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin
riviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula
poikki purtu.

Se oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt
viikkokauteen.

Oliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei
kotona enää ollut ainoatakaan kanaa?



Väärinkäsitys.


Mikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa
niin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla
on omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin
vaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.

Illan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä
palotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi
karja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja
pitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä
poikanulikoita.

Kaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä
ja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää,
jotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa
märehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.

Kaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla
esiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului
komentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea
muuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään
helmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin
kohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän
paisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen
heinän korsien välissä.

Vähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään
päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja
matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin
asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista
ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: -- Tulee
sade, kasakat laulavat.

Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen
saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja
rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, -- velkavankeja ei pidetty
tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli
ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.

Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi,
pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin
maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen
kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni
kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui.
Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, -- eihän tuosta kunniakaan
mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, -- ja
onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa
ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä
sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla
velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.

Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän
muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, --
eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta
ensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, -- ei olisi ennen
kannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli
hänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:

Kun saisi tupakkaa!

Ei ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut
hän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta
pienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä
istumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No
niin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja
savu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota
ajatellessa...

Vartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan
vahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli,
kevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo
neljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun
edustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta
kun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat
kadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria
vasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.

Eihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa
hyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat
kasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille
aroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti,
mutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan
kotiseudun joki vuotaa voi.

Kolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana.
Sittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä
vieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan
kielellä kiroamaan, -- siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin:
vartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa.
Joskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan
itselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä
useinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun
hän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana
ja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli
uneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei
kuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa,
syntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan,
päästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.

Tänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain
tulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa
vangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes
jotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti
jalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.

Kaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan
lummekukkaisen peitteensä alla, -- eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän
nojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli,
kuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas
katsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin
kuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa
taivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee...!

Silloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.

Tupakkaa!

Mutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti
ulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei
mitään nähnyt.

Kasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi
mielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:

-- Slusha-a-aj!

-- Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi
jokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.

Kasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen,
kun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan
säpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin
vanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn
lasireiän läpi.

Mutta Heikki Hytönen venytti suunsa leveään, hyväntahtoiseen hymyyn,
pisti ulos paljaaksi kulitun, hullunkurisen päänsä niin pitkälle kuin
sai ja huusi varovasti ja salamyhkäisesti:

-- Kuuleshan, velihopea, hanki tupakkaa ukolle, jonka täytyy vaan
tyhjää ilmaa nieleksiä!

Kasakka katsahti ylös äänen kuultuaan, näki hämmästyksekseen vangin
ikkunassa ja viittasi kiivaasti ja päättävästi kädellään, että hän
hetipaikalla vetäytyisi tiehensä. Hänellä oli ankarat määräykset
vankien suhteen eikä mitään muuta puhetorvea kuin -- pyssynsä.

Mutta kun ukko näki hänen tupakoivan, ihastui hän ikihyväksi.

-- Sinäkö täällä tupakoitkin, velihopea! -- Huomenna saat tupakkasi
kolminkertaisesti takaisin, jos nyt vähän ukolle annat...

-- Perkele! huusi kasakka, pannen siihen sanaan kaiken suomenkielen
taitonsa, ja pui nyrkkiään.

-- Elähän tuossa kiroile... enhän minä ole mikään varas, niin että
turhaan siinä kiroilet... siltavouti on vaan panettanut minut kiinni
kahdestakymmenestä markasta... ja sinä saat tupakkasi nelinkertaisesti
takaisin, kun täältä huomenna pääsen vapaaksi!

Kun kasakka hetken aikaa seisoi epätietoisena siitä, mitä hänen olisi
tekeminen, sai Heikki Hytönen uutta toivoa:

-- Kuulehan nyt, velihopea... enhän tahdo kuin muutaman piipullisen...
tai kunhan vaan saisin suuhunikaan...

-- Perkele! kiljasi kasakka uudelleen ja kohotti pyssynsä.

-- Katsohan sinua, kun siinä kiroilet... enhän minä tee kellekään
pahaa... kah, soh... elähän, jumalan luoma, ihmistä ammu... minähän
olen se Hytös-Heikki Pieksämäeltä.

Kasakka ei ymmärtänyt sanaakaan. Ukko oli hänestä liiaksi ujostelematon
ollakseen suuri pahantekijä, mutta oli hän jo kyllästynyt siihen,
että tämä noin ääneensä puheli tuolla ylhäällä, sillä ankarimman
rangaistuksen uhalla oli vahtimiehiä kielletty vankien kanssa
puhelemasta. Jos kuka sen nyt sattuisi kuulemaan, niin saisi hän
vähintäinkin vuorokauden pimeää arestia ja sen lisäksi vielä
löylytyksen kapteenilta, joka ei suinkaan korvapuustiin rajoittuisi.
Hän tunsi kyllä kapteeninsa. Vielä kerran koetti hän hyvällä saada ukon
vaikenemaan. Pani pois pyssynsä ja hätisteli kummallakin kädellään
tuolle itsepäiselle suupaltolle, niinkuin hätistetään lehmää, kun
tahdotaan sitä pelottaa, ja samalla kiroili hän: perkele... perkele...

Mutta nyt tuli ukko aivan haltioihinsa kasakan leikillisyydestä, nauraa
hohotti ja alkoi uudelleen rupatella:

-- Sinäpä vasta veitikka olet, joka ensin uhkaat ampua ja sitten telmät
kuin hupakko, ennenkun tupakkaa annat...

Silloin kasakka taas tähtäsi.

-- Kah, soh, joko nyt taas rupeat... elä leikittele pyssyn kanssa,
saattaa lauveta!... mitä huudat?... enhän niinä ole mikään murhamies
enkä varas, min' oon se Hytös-Heikki Pieksä...

Heikki Hytönen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla
suuttunut, huutanut hänelle venäjäksi, että vetäytyisi tiehensä, mutta
kun ukko yhä oli itsepäinen, tähtäsi hän ikkunan pieleen ja laukasi.

Juuri kuin Heikki Hytönen oli kotipitäjänsä nimen mainitsemaisillaan,
horjahti hän taapäin huoneesen, aikoi pyyhkäistä käsillään otsaansa ja
kaatui sanaa hiiskumatta selälleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan
ja siitä kimmonnut syvälle Heikki Hytösen itsepäiseen kalloon.

Kasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.

Tuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelistä muuanne
siirtynyt. Siellä on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta
yhtä varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme
astuvat määrätyt askeleensa lääninvankilan vahtikojujen edessä ja
tupakoivat salaa, mutta ymmärtävät paremmin suomea, vaikkeivät olekaan
niin vilkasliikkeisiä kuin kasakat.

Ivan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eikä ammu enää Hytösiä.
Mutta laiha, työnteon murtama vaimo vanha sai lähteä mökistään
Pieksämäellä kuuden pienen lapsensa kanssa, eikä siltavouti koskaan
saanut takaisin kahtakymmentä markkaansa.



Kotiin.

Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto.


I.

Lukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen,
todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin
päivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi
ollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni
ympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin
piparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin
kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi
kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai
kynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin
rahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin
kotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat
velvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella
tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä,
joka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.

Olin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan
tehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun
ainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se
oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli
siellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa.
Toistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan
polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni
sekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa
yläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa
ensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan
voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin
jääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.

Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä
päin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme
kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa
levittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut
vastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta
kynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut
reikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti
steariinin sulasta...

Vihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun
arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen
todistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio
kiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin
selkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin
paikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat
saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin
että olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja
Siunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen
samalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä
potkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli
hyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle
takaa päin tulevien painosta.

Vajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä
viimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan
koulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin.
Samaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle,
hajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle
kiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista
ensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman
riemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä,
jotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä,
tarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista
ruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat
ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi
savuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran
punaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi
kukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa.
Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka
pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko
kultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin
kuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes
tien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle
ruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.

Ja nyt olin maalla, joka satain peninkulmain laajuisena levisi
ympärilläni lumisine, synkkine metsineen, loppumattomme jäineen
ja untuvan hienoine hankineen. Reen jalas narisi yksitoikkoisesti
kahdenkymmenen pykälän pakkasessa, jäähileet häikäsivät silmää, ja
hevonen ilmaisi sieramiaan päristellen, että olimme tervetulleet
kotiin. Valkolan Matti istui kuskilaudalla ja ojensi oikean jalkansa
ulos reestä niinkuin kunnon kuskien tapa vaati. Hengityksestä kasvoi
kuuraa turkin kauluksiin ja hevonen oli jo kupeiltaan valkea.

Valkolan Matti oli tullut kaksikymmentä peninkulmaa läpi lumisten
metsien minua noutamaan ja tämä oli hänen ensimmäinen kaupunkimatkansa.
Useamman kerran koetti hän saada alkuun puhetta kaupungin
merkillisyyksistä, mutta minä olin vielä hajamielinen ja vastailin
yksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. Pääni oli täynnä
kaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ympäristö minussa herätti,
ja kauniin talviyön kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan
lentoon läpi äärettömien, kylmän kirkkaiden avaruuksien.

Vaan pian olin taas kaupungissa, josta äsken olimme lähteneet. Siellä
oli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja
harmitti. Kun eron ensimmäinen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki
taas mieleen. Vanha kimnaasi oli äskettäin muuttanut nimensä ja
ohjelmansa. Entisten lyyryillä koristettujen univormunappien ja
sinisten sortuukkien sijasta ei meillä nyt ollut minkäänlaisia
ulkonaisia merkkejä ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea.
Meitä kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin
mikä muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin
päässeet neljänneltä luokalta ja olimme tietoihin ja ikään nähden yhtä
arvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli
minun suurimpia surujani ja minä tiedän, että se yhtä raskaasti painoi
monen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut
tupakoimaan salaa ja tyhjentämään punssilasinsa niin, ett'eivät
opettajat siitä vihiä saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien
ollut koskaan tarvinnut huolia.

Tieto tästä alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sillä juuri maalla
lupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen
määrin katkeran mieleni valtaan, että melkein kadehdin kadeteilta
heidän univormuaan ja itsetuntoaan. Enkä keksinyt mitään keinoa
kohottautuakseni siihen etevään asemaan, joka oikeastaan olisi ollut
minulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta metsän ranta
siirtyi siirtymistään jälelle päin, aina samanlaisena. Hevonen kulkea
nujerti mäkeä ylös mäkeä alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty
kulkunen teki tehtävätään, kiihtyi alamäessä lyhyeen oikulliseen
tahtiin, mutta helisi tasaisella tiellä rauhallisesti ja voimakkaasti,
niin että kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa
tai lähellä vuoren rinnettä. Minua vaan vähän vanhempi Valkolan Matti
pureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli hän
yhtä taitava kuin isänsäkin pirskauttamaan sylkeään hampaiden välistä
monen sylen päähän lumihankeen. Hän oli kadehdittava, vaikka olikin
oppimaton, hän oli paljoa riippumattomampi kuin minä ja etevämmyyteni
hänen suhteensa väheni oppipaikastani poistutun matkan neliöllä.

Katsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti hän minua
muutamasta ylioppilastuttavastani kotipitäjässä, eräästä pitkästä,
pönäkästä ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihittävä.
Ja silloin muistin minä, mikä mies hän jo oli ollut kimnaasin
ensimmäisellä luokalla ollessaan. Hänhän oli jo ensimmäisenä
kimnasisti-kesänään saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista.
Ajattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin
minä...! Yht'äkkiä välähti ajatus päähäni ja sai minun helpoituksesta
huokaamaan. Miks' en minä voisi tehdä samoin? Olihan hän tosin
siihen aikaan vanhempi kuin minä nyt, mutta tietoni olivat yhtä
hyvät kuin hänenkin! Kaksi vuotta enemmän tai vähemmän eivät paljoa
vaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siitä, että
voi levittää tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui
yht'äkkiä niin miehuulliseksi ja suureksi, että milt'ei kyynel
silmääni herahtanut. Tässä minä istuin runsaine kirkkohistoriallisine
ja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin
tunsin minä omaavani äärettömät aarteet pyhää tietoa, jota voisin jakaa
hartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.

Päätetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymystä setä
Ramseniuksen, kotipitäjäni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena
hänen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko käveli tyytyväisenä,
vaikkakin vähän kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen
ehdotustani. Hän puhalteli suuria savupilviä piipustaan ja minä
pöllyttelin urhakasti omaani minäkin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja
samoinkuin Herran oma ääni usein ja mielellään pilvistä puhui, kuului
ukonkin ääni nyt oikein ukkosen äänen kaltaiselta, kun hän virkkoi:
Jaa, jaa, -- kannattaa ajatella asiata, -- kannattaa ajatella!

Olin hyvin tyytyväinen vastaukseen. Arvoni sekä Matin että koko
pitäjän silmissä tulisi vakautumaan mitä suuremmoisimmalla tavalla ja
minä näin Anna Ramseniuksen kauniilla silmillään minua merkitsevästi
katselevan, kun hän tuli sisään ja setä hänelle ilmoitti päätöksemme.
Aloin istua yhä vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi
Herran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana,
kaukana menneisyyden hämärässä. Puristaen Annan kättä omaani astuin
minä kirkkoon eräänä sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, että kirkossa olisi
ollut urut esiintymistäni juhlistamassa. Lopulta täytyi minun kuitenkin
tyytyä lukkarin särkyneesen ääneen, mutta Anna lupasi tukea sitä
kauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut
Anna Ramseniusta, mutta nyt tunsin minä elämäni onnen riippuvan
hänestä, ainoastaan hänestä. Se varmuus tuli niin äkkiä, että aivan
unohdin viimeisen "lemmittyni" kaupungissa, hänet, jonka oma vielä
eilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.

Hetkeksi pysähtyivät siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja
hartaat ajatukseni, minusta tuntui ikäänkuin olisi minua vedetty pois
tämän maailman taisteluista ja minun rintani täytti tyyni rauha,
jommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan käsi lepäsi yhä
edelleen minun kädessäni ja elämän pikkumaisuudesta pakenimme me
maailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yläreunan kaltaiset,
missä pienet keruubi-päät hymyilivät keskellä autuaallisen näköisiä
pilviä ja keskellä ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.

Silloin putosin minä yhtäkkiä alttaritauluni yläreunasta rekeeni
jälleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin täynnä
rauhallista onnea, että oikein iloitsin noista kahdesta matkapäivästä,
jotka olivat edessäni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua
suurta tehtävääni miettimään. Sillä ajatukseni eivät koskaan olleet
vilkkaammat eivätkä mielikuvitukseni selvemmät kuin silloin kun istuin
reessä lämpimäin nahkasten välissä ja näin valkoisten lumimaisemain
kuin sumussa ohitseni kiitävän.

Juuri kuin olin iloisimmillani siitä, että sain näin vapaasti
haaveilla, eivät mielikuvani tahtoneetkaan siitään selvitä. Oli
niin kuin olisi jonkunlainen hämärä peittänyt kirkon ja kuuntelevat
talonpojat. Annan käsi kylmeni ja luiskahti pois minun kädestäni, en
saanut sanaa suustani, setä Ramsenius alkoi nurista ja minun pyhäinen
tunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei
tahtonut ottaa pysyäkseen.

Rupesin silloin valitsemaan tekstiä saarnaani, syventyäkseni
yksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin
pälkähti päähäni, että almannakkahan se määrääkin tekstit enkä
minä. Siitä intoni yhä vaan kylmeni ja kun Matti samassa käännähti
kuskilaudallaan virkkaen jotain syöttöpaikasta, niin unohdin minä
korkean kutsumukseni ja takerruin hänen kanssaan pitkään puheluun
kaiken maailman jokapäiväisistä asioista. Vaan osasikin se veijari
mielistellä minua sillä, että olin tullut niin aikamieheksi ja
totiseksi...!


II.

Olimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli
kulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää
pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme
me Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria
asioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt
kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä,
ennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni
ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä.
Majatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti
virkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu
ensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan
häntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi
ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie.
Talvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että
nyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä
tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli
tähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi
kuukin nousemaan.

Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä
ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja
että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin
olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne
mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut
mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä.
Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin
vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se
syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan.
Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin
sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää,
mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin
huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä,
jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme.
Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen
vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti
kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja
isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä
jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.

Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran
olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin
kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme
kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille
rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.

Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien
ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä.
Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle.
Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä,
tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä.
Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui
nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla
jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo
kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan.
Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan
teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri
muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.

Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka
halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla
lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan
salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei
meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä,
mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia
tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat
äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua
omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen
omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta
kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin.
Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että
kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se
kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!

Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo
auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut,
että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät,
oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin
ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut
mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli
pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät
kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita,
kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti
voinut nähdä.

Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi
ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset,
havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme,
lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi
kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme
olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja
autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään.
Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean,
tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien
peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden
takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi
piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:

-- Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?

-- Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.

-- Mistä?

Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin
selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä
nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat
meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli
minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen
loan jalkojeni alla.

Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet,
kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa.
Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden
ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa
pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani
opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen
aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut
pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon,
että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain
joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli
ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan,
lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka
teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset
määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville
siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi
erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo
vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti,
ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla,
että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän
vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen
piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni
ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.

Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein
selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä
aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä
tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin.
Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen,
mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen
puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet
armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää,
pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä,
ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan
yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan
kannen kimmeltävien saaristojen.

Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön
hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän
avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen
epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa
jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi
jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen,
reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina
maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen,
kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana
edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen.
Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta,
kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en
sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta
allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan
kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön,
Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni
Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille
kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä
tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti
istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä
mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien
kohti "Onnen saarta".


III.

En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt
maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista
kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka
ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista
niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan
kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä
sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin,
että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä
tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin
jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti,
ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän
noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja
minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän -- ainoastaan nimeksi
-- tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin
punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen
läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia.
Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt
olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet
nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain
turvallisessa majatalossa.

Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi,
pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana
ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne
vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun
kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla
täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan
isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä,
äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset
saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa.
Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin
iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä
tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä
mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina
juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa
täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa.
Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja
vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin
eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia
jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi
saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä
minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.

Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on
karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja
kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään
Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä
muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten
tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä,
puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan
porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet,
hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän
ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on
täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen
ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei
kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.

Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika
Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä
tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu
äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli
valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua
harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja
huudahtaa: -- Kaarlo --! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut,
tervetullut!

Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes
huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli
savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja
avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut
huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain
hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin
miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon
kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona
Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin,
joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla
maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni
muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.

Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.

-- No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!

Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni,
ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni,
etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella
ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta
niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan
kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean
huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.

-- Nuo ajat sinä huomenna pois, -- ne eivät sovi koulupojalle, sanoo
isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes
viiksiksi, sanoi vaan "nuo".

Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä
näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä
taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy
ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä,
mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi,
näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö
nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin
koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen
kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.

Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:

-- Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni
enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä
näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja
pudisteli minua kauluksesta.

-- Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.

Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni
ollakseni vapaampi liikkeissäni.

-- Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, -- tässä vielä kuivia
vaatteita tarvitaan tän' yönä!

Matti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen
sitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia
auttamaan.

-- Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.

Tartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat
jäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.

Kunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa,
miten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet
joutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus
ollut paljoa vaikeampi.

Hetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja
voimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa,
parin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja
huohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu,
hiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki
jäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta
ruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä
vedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.

Minä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika
likelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta
aikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin
kylmä. Ainoastaan toinen jalkani oli hiukan kastunut, kun rekeen
hulahtanutta vettä oli vähän tunkenut saapasvarresta sisään. Matti,
joka oli kohta paikalla, kun hevonen upposi, hypännyt jäälle, oli aivan
kuiva.

Saatuaan kiinni hevosen suitsista rauhoitti hän sitä ystävällisillä
sanoilla ja päätä taputtamalla. Sitten peruutti hän sitä vähän matkaa
ja koetti kehoittavasti huutaen ja suitsista vetäen saada sitä
hyppäämään jäälle. Hevonen kokosi voimansa suureen ponnistukseen,
kohottautui melkein pystyyn jääpalaisten keskessä ja koetti Matin
yhä sille hoilatessa iskeä etujalkansa jään reunaan. Saikin se
toisen kavionsa jään reunaan, mutta jää murtui ja hevonen hulahti
takaisin mustaan avantoon ja Matin täytyi heittää suitset irti.
Jääpalaset kolasivat ja vesi loiski, hevonen päristeli vettä
suurista, tuhuttavista sieramistaan ja oli taas entisessä uivassa
asennossaan. Lyhyellä, levottomalla, navakalla hirnahduksella ilmaisi
se tyytymättömyytensä vankeuteensa ja teki uuden yrityksen omin voimin
pelastaakseen. Se onnistuikin niin hyvin, että hän nyt sai molemmat
kavionsa jäälle, ja Matti juoksi ilosta huudahtaen apuun.

-- Siinä se on hevonen, joka itse itsensä auttaa, sanoi hän ylpeillen.

Mutta hevonen ei jaksanut kaukaa pysyä rasittavassa asemassaan, kaviot
luisuivat yhä lähemmä jään reunaa ja Matin huudot ja riuhtomiset
olivat turhat. Elukkaparka ymmärsi epätoivoisen asemansa yhtä hyvin
kuin mekin. Tähtien valossa voin minä hyvästi erottaa sen apua anovan
katseen, joka ikäänkuin näytti moittivan minua siitä, että seisoin
siinä toimetonna yrittämättä mitään häntä pelastaakseni. Hänen
suuret, liikkuvat sieramensa puhuivat voimakkaampaa hädän kieltä kuin
mitkään ihmisen kasvot, ja minä kiiruhdin Matin luo jotain tyhmää
ehdottamaan. Mutta joko nyt Matti oli tunteettomampi eläinten kielelle
kuin minä, tai oli hän sitä mieltä, että hevosia oli hevoisina
kohdeltava, oli miten oli, hän haki esille ruoskan, hihkasi pari kertaa
sydämmettömästi, tarttui taas suitsiin ja huimasi hevosta ruoskalla
armottomasti selkään. Epätoivoissaan nousi hevonen melkein pystyyn,
teki viimeisen ponnistuksensa ja sai enemmän kuin puolet mustasta
ruumiistaan jään reunalle.

-- Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.

Kirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe
hiljalleen ylös.

-- Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.

Silloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja
minä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi
takaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi
päättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan
iskuja ja haukkumasanoja.

-- Siinä se nyt on, virkkoi Matti. -- Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi
hän yhtä rauhallisesti.

-- Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.


IV.

Nyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja
minä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen,
jossa varmaankin kävi virta.

-- Ka, no -- kun hevonen vei... vastasi hän.

-- Kulkeeko tie tästä?

-- Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?

-- Oletko ajanut harhaan?

-- Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.

-- Oletko nukkunut -- häh?

-- Nukkuihan herrakin.

Nyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat
koettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat,
ja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne
kannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.

-- Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja
päästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.

-- Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.

-- Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. -- Muistelen
nähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina
merkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!

-- Elähän nyt, -- menehän nyt vaan, niin minä huudan. -- Ja minä
päästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani
helti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen
herkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli
tekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua
ja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon
tuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen
yhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin
että lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä.
Matti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä
olin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin
viimein:

-- Paljoko kello on?

Minua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin
kuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:

-- Kello on viisi!

Samassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen
taa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala
tiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin,
aloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta
nahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen.
Hevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen
silloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä
todella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.

Ensiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin
tuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan.
Kuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua
niin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun
täytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan,
ruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia
sanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton
ääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja
päästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi
vilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä,
pysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto
sulana; -- muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen
että päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka
kerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.

Ymmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla
äänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän
vaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin
kovasti, että jää ympärillä helisi.

Istuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten
mietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen
ollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää
edesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen
murhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä
hengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua
täytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki
syyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan
pudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan
niin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan
ehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta
sitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.

Silloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen
hetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti
päähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä
vilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi
hevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle
toveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään
eikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli
minusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää
kainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi
tekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti
käsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.

Oli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja
puolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei
kuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä
ja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa
lähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin
saada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin
toveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt
jättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni
kaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos
niiksi olisi tullut.

Pian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi
vakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä
nyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut
täällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta
kuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius
rakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani
hädässä kahdenkertaisella ilolla.

Käännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä
ilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne
olisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja
hevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea
pistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden
muun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin
eriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa
ja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä
ei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan
pörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen
jähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka
oli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi
vielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa
epätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:

-- Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.

Hevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän
matkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin
tyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän
miehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä
tehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan,
ja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä
jälkeen.

-- Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.

-- Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin
tyhjää pulloani.

-- Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä
valoi, vaikka olikin pakkanen. -- Ähäh! -- Eikös ole hyvä, että
hevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna
jo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut
omistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän
virkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa
konjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt...

Kun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset
hänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen
koetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen,
asettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma
kyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli
häntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen.
Varovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin
taloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin
ja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin
vieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.

Tulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos
olisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.

Kun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan
päässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.

-- Niin no, vastasi Matti, aivan niin kuin herra tahtoo.

-- Vaan etkö saata saada toria isältäsi, jos hän kuulee, että olet
ollut hukuttaa ruunan?

-- Saattaapa niinkin olla, sanoi Matti.

-- Eiköhän olisi parasta, jos ei kukaan saisi mitään tietää?

-- Se nyt on aivan herran vallassa.

-- Katsohan, saattaisimmehan kumpanenkin saada toria kotona.

-- Kyllä kai se on niinkuin herra sanoo.

-- Emmekö sitten kerro kenellekään koko asiasta?

-- Parastahan taitaa olla.

Kotona otettiin minut avosylin vastaan, mutta ei ollut minulla mitään
viiksiä, joilla olisin voinut pöyhkeillä astuessani vanhoihin, mataliin
huoneihin. Eikä näkynyt siellä setä Ramseniusta eikä Annaakaan. Isä
kysyi totisen näköisenä lukukausitodistustani, mutta äiti ja sisaret
tahtoivat kuulla uutisia suuresta maailmasta.

Jäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi
salaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun
minun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä
seurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista
matkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka
järvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi
kärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.

Tietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin
kysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään.
Ja silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna
Ramseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun
ajan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan
jäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme
viikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi
aivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten
ymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.



Laulajan palkka.

Kirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.


"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni
teki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa
pakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin
verivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin
kirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki
voimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin
minulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa
juuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni
sekä itseni että perheeni varalta.

"Tänä iltana olin teaatterissa -- ylhäällä kolmannella rivillä --
nähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani
aikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin
sieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran
ja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan -- pyyhkiä.

"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi
antamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen -- vaikka
myöhäisenkin -- taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja
päästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen
entisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi
sitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja
suuren turhamaisuutensa.

"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija
Fonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.

"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen
Pyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla,
vanhain päiväin turvalla ja -- merkillisintä kaikista -- melkein
tyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita
revolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo,
ystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet
suuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni
otti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja
yöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi -- ja minä valitsin
jälkimäisen.

"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään
niistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin
Luojan ivaa -- siinä totuus, jonka olen oppinut.

"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli
niin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan
tapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai
jostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:

_"Runoilija Arvid Oskar Fontelius"_ -- nuo neljä sanaa harvennettuina
-- "on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa". Siinä kaikki. Mutta
minusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani
kykenemättä sitä oikaisemaan.

"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä
aikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella -- puhumattakaan
sydämmestä...!

"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni,
pukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä
suosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni
mukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin
tapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja
siitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei
ollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta
tuli rikoksellinen -- pintapuolisesti katsoen, -- ja niinhän ihmiset
mieluimmin aina asioita katsovat!

"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä
jäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:

"-- Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?

"-- En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa
ja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin
lopussa.

"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies
ja runoilija painoasiamiehenä, -- mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät,
että kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi,
mutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota
sanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta
ei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, -- minä
olin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs
ystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:

"-- Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme
huolta runoilijoistamme!

"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.

"Seuraavana päivänä oli hakemukseni uutisena sanomalehdissä ja
parin viikon kuluttua olin minä saanut viran. En kuitenkaan ilman
nöyryytyksiä. Mutta niitä nöyryytyksiä kestin helpommin, sillä ne
tulivat vihollisiltani. Aikaisemmat kokemukseni julkisuuden alalla
ja kustantajien suhteen saamani kokemukset, jotka olivat minun
liittolaisiani ja joilta minulla oli oikeus vaatia jotakin, koska
kaiken ikäni olin tehnyt työtä heidän hyväksensä -- ne kokemukset
olivat paljon polttavampia nöyryytyksiä. Sillä ne sattuivat syyttömään,
joka oli oikeassa.

"Suoritin, tietysti, kumarruskäyntini painoylihallituksen esimiehen
luona hyvään aikaan. Tahdoin ainakin olla varma siitä, ettei alentavaan
hakemukseeni vastattaisi kieltävästi, kun kerran sen kautta kaikki olin
alttiiksi pannut. Sillä minä olen syntynyt gentlemanniksi, ja minussa
asuu gentlemannin ylpeys, joka onkin elämäni onnettomuus.

"Esimies otti minut vastaan epäluulo katseessaan, mutta oli kohtelias.
Tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan -- hän oli kenties kokenut samaa
kuin minäkin.

"Kun kerroin hänelle asiani, katseli hän minua hetken aikaa
kummastellen. Sitten herkesi hän leikilliseksi, taputteli minua
olkapäähän ja sanoi:

"-- Kuka olisi uskonut, että meistä tulisi virkaveljiä!

"-- Olosuhteet pakoittavat minua hakemaan vakituista paikkaa, sanoin
minä. En virkkanut mitään siitä, että olin turhaan etsinyt paikkaa
sanomalehdistössä, että olin koetellut kaikilla mahdollisilla
radoilla yksityistenkin palveluksessa. Sittenkin täytyi minun yhä
uudelleen kertoa syy käyntiini, ennenkun sain hänet uskomaan. Hän
vainusi vaan minun totisuudestani tuota leikillistä kronikööriä, joka
käyskenteli ympäri etsimässä aineksia johonkin ilkeään artikkeliin
painoasiamiehistä. Hän oli hyvin varovainen, hyvin kohtelias ja hyvin
täsmällinen. Jospa hän olisi tiennyt, kuinka hyvin minä osasin lukea
hänen ajatuksen!

"Hän rykähteli lopulta:

"-- Eikö sitten sanomalehdistö meidän maassamme todellakaan voi tarjota
paikkaa vanhoille työmiehilleen...?

"-- Ei, valitettavasti kyllä. Se tarvitsee vaan kielipolitikkoja.
Tarvitsee vaan nuorta väkeä, jolla on uudenaikaista reportteritaitoa,
mutta ei tarvitse aatteen miehiä.

"-- Mutta onko se nyt ihan totta, että te...?

"-- Herra hovineuvos, -- minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta
tahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta.
Muutoin -- te ymmärrätte sen, herra hovineuvos -- muutoin panen kaikki
alttiiksi, voittamatta mitään.

"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti,
melkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:

"-- Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen
neuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä,
ell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi
pannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus
sen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan
sanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin
velttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan
ylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko
elonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan
teiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin
vapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä
rikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on -- sillä minäkin olen isänmaan
ystävä!

"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin
avonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi
selittäen:

"-- Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät
teoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin.
Edellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne
näihin virkatoimiin...

"-- Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos,
ystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun
ryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni
voisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa
luku- ja kirjoitustaidostani...?

"-- Ei se ole mikään puoltolause, -- päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette
te tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä
etupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne...

"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella
oltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa
johtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka
kiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen
kasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan
voileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle,
toiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri
kirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä
päivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni
kirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta
osaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat
suonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä
-- pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia,
mutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni
hengen edestä, -- ja -- taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä.
Kauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi
painosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä
olinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu
vastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita
kumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia',
vaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta
annoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.
Lupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!

"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta
lauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt
koulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, _rukoilin_ tuota
virkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret
periaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi
esimiehiäni ikävään välikäteen.

"Ja niin sain minä viran.

"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää
keskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa
maanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja
ilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli
määrännyt, toisin -- se teki minut narrikseen.

"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn
harmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen
muinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen
ja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta
ohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle
vapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee
milloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin
silloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin
kokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään
pois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi
kohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni,
ja tänään olen minä kone, -- älykäs kone -- niinkuin virkamiehen
konsanaan tulee ollakin.

"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla
tervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi
pois heidän seurastaan -- olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä
ei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä
liittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan
helmassa!

"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana
ne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat
minun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen
ikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään
sysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän
päivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, -- sillä minä
olen kuollut.

"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole
tottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden
on minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna,
setelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun
terveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni
laskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan
elävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa,
sankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri
niin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti
itselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni.
Lapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa
panna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun.
Kun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan
tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon
ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten
huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen
tähden.

"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä
itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä.
Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, -- koti on minun
paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset
elämältä jo vuosi sitten.

"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen
erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi
koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen -- nurinpäin.

"Ja sen nimi on:


        Laulajan palkka

    Ei tuntea voi mun maailma
    Sun nauttimatas elon autuutta,
    Mi poistavi laulajan kaihot,
    Kun äkkiä saat sinä huomata,
    Miten tähkivi oudolla pohjalla
    Sun riemun ja tuskasi laihot.



Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.

Kertomus poika-ajoiltani.


Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla
pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa
latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän
lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini
perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä
vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa
nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin
muistoihini.

Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini -- kaksi
saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti
toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin
järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret
tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin
vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta
lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän
synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme
lukeneet.

Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa
Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa
houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä
jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista
tehtävätään.

Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä
Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten -- toistaiseksi.
Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden
edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon
mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi.
Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa
sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi
vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin
ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin
matolle -- Lutzenin tantereelle -- varmasti vakuutettuna siitä, että se
tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.

Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle
kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen
ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän
olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei
voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se,
että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla
innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin
niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin
täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle.
Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta,
ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti
uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut
ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle
asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti
järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.

Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin
Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni
myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni
polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen
Lützenin tappelun alkamista.

Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa
Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä
sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin
ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä.
Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan
kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka
olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin
nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain
edustajaksi.

Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat.
Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta
kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun
minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa,
onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle
-- enimmäkseen kyökin pöydän alle -- sillä Kastorilta oli ankarasti
kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja
varsinainen herraskomeus alkoi.

No niin -- tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan
oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa
olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä
katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita.
Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää
pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla
käyttämillään aseilla: -- hampailla!

Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa
tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin
pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi
koirankarvoja suustaan.

Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?

Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja
sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta,
käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa
naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset,
niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan
pianolla _Te Deum_ s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.

Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan
leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme.
Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun
vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa.
Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan
minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman
eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut
kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin
palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta
minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket
ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta
huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle
heti päivällisen jälkeen.

Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona
talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa.
Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun
"nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen
ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla
hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset,
Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan.
Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin
suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen
tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain
asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman...

Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa
olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan.
Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in
asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön.
Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka
vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan
kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa,
minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä
pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin
niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.

Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun
hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja
vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä
myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme
kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta,
joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä
tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota
oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi
vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin
horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat
anastaa etusijan.

Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein
pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme.
Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen
kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta
katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä
nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas
saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja
hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi,
tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta.
Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus
repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti
mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain
arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa
selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.

Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin
naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni
niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain,
puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle
paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.

Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies
Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!

Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa
olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin
ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea
Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja
Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle
jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun...!

Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat
ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului
vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden
pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen
urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli
tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin
loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut
sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä
kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni
maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt
kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta.
Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut
tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani,
saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne
rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus
vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä
kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.

Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia
kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni
ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa
sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän
ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet
olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan
kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri
tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja
peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin
jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta
tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän
salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön
kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä
valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi.
Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen,
joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea
metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli
ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.

Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni
eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni
aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä
tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli
vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet
tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti
eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että
he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista
tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin
minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri
sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli
voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten
lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos
vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa
syödä itseni, -- muu ei tässä enää näkynyt auttavan.

Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni
jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän
läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin
kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava,
että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni
askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden
hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.

Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä
hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän
ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni
ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko
syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani
kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin.
Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä
nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen
tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa
Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen
oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen
nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli
mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän
peikot.

Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani
askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten
susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta
rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa,
ainoastaan _ajatellen_ säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä --
kaiken tämän susien tähden.

En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin
väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin.
Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle
milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani
katoavan.

Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi.
En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta,
kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli
olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi
ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset
kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani
juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä
alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua
suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan
uudessa, vähemmän edullisessa valossa.

Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet
olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan
aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni
vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta
hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.

Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle
paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta
pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne
vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.

Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani
oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen
epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa
olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen
ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään
jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin
erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.

Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta,
jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle
tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan
pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka
kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien
ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta
upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä,
että hukka minut oli perivä.

Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni
lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä
turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti
ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin
kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni
varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun
en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa,
vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja
olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut
puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat
sudet haistaa läsnäoloni!

Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen
käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet
kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on
tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun
mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo
rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin
kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.

Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi
seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa
tulevaisuutta silmiin. -- Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi
niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.

Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua
pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla
kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä
onnistuisi!

Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia
hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen
olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan
toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista
peltoa pitkin.

En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt
ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt
siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut
puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten
koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen
määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni
varmaankin olisi kuulunut pihaan.

Etumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan
seipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa
päättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta
verenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään.
Hämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs,
suuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja
lähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle,
kun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla
puolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä
kiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin,
painaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin
kalliista kuin suinkin.

Taas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu
täyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä
isken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti
osu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää
pelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen
otteluun, olen nyt oikea "hakkapeliitta", nostan taas miekkani iskuun
ja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, -- ja se on
toinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne
tuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta,
mutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt
niiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat
aivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan
oikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman
iskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun "Tähden silmän"
viattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään
kimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän
vakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin "Tähden
silmä", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos
minun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun
voin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä
noita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.

Vaan silloin loikkaa kolmas susi aidan yli aivan minun kohdaltani. Minä
unohdan "Tähden silmä"-politiikkani vaaran uhatessa ja isken kaikin
voimin seipäälläni hirviön niskaa kohden, mutta en osu sitä muuta kuin
takajalkaan. Sudelta pääsee mitä surkein älähdys, joka on niin Kastorin
älähdyksen kaltainen, silloin kun se saa taistella Tillynä, että
minulta hämmästyksestä putoaa seiväs käsistäni ja minä huudahdan:

"Kastor!"

Susi heiluttaa häpeissään ja ystävällisesti häntäänsä, aivan niinkuin
koira, joka on saanut selkäänsä. Samassa laukkaavat kaikki kolme sutta,
haukkuen kuin koirat, maantietä pitkin yksinäistä matkamiestä vastaan,
jonka musta varjo erottuu lunta vasten metsätiellä.

"Hyi -- Kastor! Ett'et häpeä haukkumasta talon väkeä!" kuulen minä
kotiopettajani äänen sanovan.

Seipääni putoo kädestäni hankeen. Onnistun nyt paremmin pääsemään ojan
yli ja kiiruhdan valkeana kuin lumiukko pihaan. Pihalla seisoo vieras
kuomireki ja kyökissä saan tietää, että metsäherra on tullut meille
vieraaksi ja aikoo olla yötäkin. Onko sillä koiria mukanaan? On toki
kaksikin! Oli juuri äsken täällä kyökissä pyytämässä niille ruokaa.

Taisteluni susien kanssa tuli kaikkien tiedoksi kotiopettajan kautta,
jolle en malttanut olla salaisuuttani kertomatta. Siihen loppui
kolmekymmenvuotinen sotakin. Kustaa Aadolfin sankarisielu pääsi
rauhaan, samoin Tilly, Pappenheim ja Wallenstein. Mutta naapurin
poikain kanssa elin kuitenkin sotajalalla aina pääsiäiseen saakka.
Kastori nilkutti toista takaistaan vielä muutamia päiviä suuren
susikahakkamme jälkeen, mutta minä koetin lohduttaa ja lepyttää häntä
kaikellaisilla makupaloilla, joita ruokapöydästä salaa kannoin hänen
koppiinsa.

Joka toinen yö läpi koko talven näin unta, että olin olevinani
"Tähden silmä", joka makaa kinoksessa selällään ja antaa susien
nuuskia itseään, mutta pelastuu joka kerta, kun tuoksuttaa itsestään
viattomuutta ja kuluttaa silmiään.



Rautatietuttu.


Siinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain,
kiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme
ollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin
kahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin
totisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai
kaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran
ohitsesi tyhjään ilmaan.

Luulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta
peräkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa.
Mutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole
aikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.

Niinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit,
täyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut,
sillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito
järjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää
koko tunniksi.

Juna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja
naisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat
tusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja
samalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman
verran ohitse ilmaan.

Voisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.

Kerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet
hymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.

Varmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka
usein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä,
joka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä
olla arka maineestaan.

Hänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut
ryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan
huomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu
muuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa
matkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.

Mutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman
tarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä
leskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on
jotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät
kilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa
puvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt
kahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.

Kun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä
hyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin
muitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa
tyhjään ilmaan.

Olen tarkastellut häntä siksi, kunnes hän alkoi minua kyllästyttää.
Alahuuli pistää hiukkasen ulos ylähuulen ohi, siksi juuri kuin
tarvitaan, että hänen juroutensa olisi täydellinen.

Onhan se aivan kauheaa tuo tuommoinen olento, jota ei voi miltään
puolen lähestyä.

Välistä melkein toivon, että hän olisi kihloissa vastoin sukulaistensa
tahtoa ja että minä olisin erehtynyt hänestä, sillä saapihan se
tuollainen velvollisuudentunnon perikuva kaikkia hyveitä kauhistumaan.

-- Neljäkymmentä penniä, -- muita sanoja en ole kuullut hänen
huuliltaan. Jos syöt aamiaista, sanoo hän: yksi markka! Hänen taitonsa
kuppeja käsitellä on aivan sietämätöntä, sillä tuo tunteeton katse
liukuu aina tuuman verran ohitse ulos tyhjään ilmaan.

Vaikk'on kuinka kiire, ei hän koskaan tee hätäilevää liikettä;
koneellisesti niinkuin rahan mittari rahapajassa ottaa hän sisään
hopeata ja antaa ulos kuparia. Mutta harvoin tapahtuu että tarvitseisi
odottaa, kun on kerran pöydän luo päässyt, sillä hän taitaa ammattinsa.

Ei hänen tarvitse sanaakaan virkkaa vanhemmalle apulaisnaiselleen, joka
ymmärtää hänen pienimmät viittauksensa.

Kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan on rautatie-elämän
täsmällisyyttä kaikkine sovittuine merkkeineen.

Luulen, että jos hän pudottaisi kupin maahan, se olisi
rautatieonnettomuus hänen elämässään.

Soitetaan. Juna lähtee Pietariin!

-- Kuppi kahvia?

-- Neljäkymmentä penniä, vastaa hän ja tuo kiihoton katse hipasee
ohimoitasi ja häipyy jonnekin epämääräiseen tyhjyyteen, samalla kuin
kymmenen pennin raha valahtaa sormiesi välitse ja putoo liivisi taskuun.



Joulu Kuusamossa.


Metsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen
sydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä,
joita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen
leikki leikittävänään. He ovat "syömäsillä". Leipäpalaisten virkaa
tekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.

Metsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen
vaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan
sen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen
laskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä
kerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta
virkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen,
likaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan
hämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen
pisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan
tähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä
kuorsausta.

Tupaa valaisee osaksi heikko, vaalea talvivalo, joka vaivoin pääsee
tunkemaan läpi jäätyneen ja päreillä tukitun lasin, osaksi nuo
kaksi hiiltyvää halkoa, jotka vähä väliä lupsahtavat alaspäin.
Valaistus ulottuu noin kolme kyynärää korkealle mustasta lattiasta,
sitten alkaa noki, kiillellen siellä täällä, missä vaatteet ja
ihmisten kädet ovat seinää ja orsia kosketelleet. Seinävierillä on
kiiltäviksi hankauneita, tukevia penkkejä; niiden yläpuolella on
seinäkaappi, vaatteita, uusi, valkea lammasnahkaturkki, karvalakki ja
piilukkopyssy. Kolmas osa tuvasta on tarvittu suuren uunin paikaksi,
jonka kalkilla rapattu otsapuoli on jo aikoja sitten nokeutunut.
Toinen kolmannes on tarvittu tyhjän, ikkunan alla olevan ruokapöydän
sijaksi. Pöytä on ainoa Valkonen esine koko tuvassa ja valaisee sitä
suurella, aution näköisellä pinnallaan, jota hietainen huosiain on
vuosikausia kulutellut. Kolmannen kolmanneksen ovat lapset anastaneet
leikkipaikakseen; -- pienin istuu kätkyessä, mutta ottaa sieltä käsin
vilkkaasti osaa leikkiin.

Tupa ei ole köyhimpiä. Seinät ovat kyllä nokiset, mutta eivät näytä
likasilta, sillä noki kiiltelee kuin musta öljyväri. Huonekalutkin
ovat siistin puoleiset eivätkä lapsetkaan ole ylenmäärin repaleiset.
Navetassa kuuluu vielä lehmäkin ammahtelevan. Kymmenen peninkulmaa
tämän asumuksen ympärillä leviävät pettuleivän luvatun maan, Kuusamon,
suunnattomat salot, joiden siimeksessä on monta sellaistakin majaa,
missä lehmät, lampaat ja kanat vielä asuvat samassa majassa ihmisten
kanssa. Hevosta haaveksivat monet kuin suurta onneaan, mutta monelta se
vielä puuttuu, on kuin unelma, joka toteutuu milloin toteutuneekaan,
seuraavassa sukupolvessa, jonkun sadan vuoden kuluttua.

Muuten olisi tässä mökissä kaikki hyvin, kun vaan olisi -- leipää.
Sentähden ovat lapset "syömäsillä" puupalikkain kanssa ja sentähden ei
isän tee mieli pysytellä valveella. Mutta yhtäkkiä lakkaavat lapset
leikkimästä, ja kuulostavat. Lumi narahtelee oven takana, joku tarttuu
ripaan ja paksu pakkaispilvi tulvahtaa tupaan. Sen mukana tulee sisään
huurteisiin ryysyihin puettu vaimo ja paiskaa oven kiinni jälkeensä.
Lapset parveilevat hänen ympärillään, pieninkin kurkottautuu ulos
kätkyestä ja putoaa lattialle. Tottuneella liikkeellä tempaa nainen
huutavan lapsensa huurteiseen syliinsä, viihdyttää sitä vähän ja menee
katsomaan uunille.

-- Antti hoi! sanoo hän karsaalla äänellä. Nyt ei auta muu kuin nouse
ylös ja ala laputtaa kirkonkylään.

-- Häh? -- vastataan uunilta -- eihän lie vielä tuvan nurkkakaan ilmi
tulessa! Mihinkä se on semmoinen kiire? Eihän sitä yötä vastenkaan
taipalelle...

-- Kiirekö? Vieläkö pitäisi nurkankin palaa? Entäs se, kun nälkä
sisuksia polttelee! Tuli kuin tulta! Minulla on hyviä uutisia
Pusulasta. Kaikki ovat menneet sieltä kirkonkylään, jossa valtio jakaa
jauhoja jouluksi. Ei siinä auta sinunkaan muuta kuin lähteä, niin
saadaanhan edes selvää leipää jouluksi.

Antti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa
päätään.

-- Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?

-- Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää
elää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee
meille kaikille tällä tavalla.

-- No, no... no, no... niinhän tuo lienee kuin sanot... Kunhan sinulla
nyt ei olisi niin helvetin hätä!

-- Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt
nälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut
tukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole
tukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos
en minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna
nekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä
kerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta
kuin tämän vaivaisen kannikan.

Hän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset
kokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.

-- Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän
hengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas
uunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos
selkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti
kiirehdi ovea sulkiessaan.

-- Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi
samassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun
lapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo
sukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun,
mutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa
häneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.

-- Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.

-- En minä heidän hevosiinsa.

-- Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein
koko viikolla?

-- Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain
peninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.

-- Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin
kannettava -- --

Ei kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi
varottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää,
päreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään,
että puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä
tämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei
keksi.

Viimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee
takaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten
nousee hän uunille ja panee maata.

-- Milloinka lähdet?'

-- Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.

Seuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut
taivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie
alas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.

Hän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan
vatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti
hän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti
tupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja
läksi.

       *       *       *       *       *

Kun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen,
kuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa
kahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti
taivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun
harrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän
pysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo
hevosia ja miehiä odottamassa.

-- Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?

-- Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.

Sama se. -- Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee
kauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa
hän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen.
Kuulustelu alkaa:

-- Mikä nimesi?.-- Antti Metsäntausta. -- Mistä? -- Metsäntaustan
torpasta Pusulan kylästä. -- Jauhojako tahdot? -- Jauhojahan minä, kun
niitä kuuluu saavan ilmaiseksi? -- Oletko tositarpeessa? -- Enpähän
minä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään.
-- Onko sinulla sitten nälkä? -- En ole nähnyt leipää viikon päiviin.
-- Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi
peninkulmaa. -- Niin... tuota... eihän siinä muukaan auttanut.

Kauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:

-- Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän
autettavianne, uskokaa pois!

Taas alkaa kuulustelu: -- Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?

Antti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän
kalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: -- Tuota,
että, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole
tuttuja täällä... ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan...

-- Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi
tarpeessa?

Ei ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä
päivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.

-- Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti
joutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan
selitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:

-- Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä
todella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta
todistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna
takaisin... meidän täytyy olla tunnollisia.

Antti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen
kauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu
sanaakaan sanomatta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin
kauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa,
siltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut
hänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja
täyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman
matkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.

-- Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä
sen kanssa suoriudun!

-- Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.

-- Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet
nälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti
saada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.

-- Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta,
jotka näkevät nälkää? kysyi nainen.

-- Enhän kehdannut kaikkien kuullen... minulla on niin hyvä luonto
siitä, että häpeen.

Eihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa
kiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean
kouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän
vielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:

-- Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa
kevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä
vatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta
nyt ei ole mitään paluumatkaa varten.

Kauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla
kaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi
tekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.

-- Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja
paiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:

-- Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä
mahtane ikäänikään olla.

Sitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa,
astuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen,
seisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.

Ei ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan
vaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön
aikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta
metsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät,
kunhan tässä pääsee vauhtiin.

Sää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta,
ja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa,
sitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen
vetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se
on loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet
alkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle
ja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän
enää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään
liika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että
tekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen
mieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli
viiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin
kipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa
niskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat
olkapäihin.

Kaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta.
Hetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään
lepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa
voittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten
puhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa
säkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin
jouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu
palamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän,
tähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee
vähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen
sinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista
autiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas
erämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän
kotonaan uunin päällä.

       *       *       *       *       *

Metsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen,
laskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin
kotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan.
Sattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi
tavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin
ja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina
puuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta
joulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.

Ennen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille
hyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei
toki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan
tuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän
aineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka
hetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee
pimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta
lapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä
levolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut
näyttää.

-- Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.

-- Milloinkas se isä sitten tulee?

Äiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut
heidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin
veisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan
aattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät
kuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin
huonossa sovussa.

Hän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään
siitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän
ulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa
pimeään metsään kimakalla äänellä:

-- Antti hoi! Tule pois!

--... hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.

Hän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja
purskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet
eivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli
ääneen: -- Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit
minun ajaa mieheni talvipakkaseen -- miksi, miksi? Parempi olisi ollut,
jos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä... Miksi?...
Miksi?

Vanhin tyttö herää kuullessaan äitinsä valittavan. Kun hän näkee hänen
itkevän, alkavat hänenkin kyynelet vuotaa. Äiti sulkee hänet syliinsä,
kostuttaa hänen tukkansa ja poskensa suurilla kyynelillään, heiluttaa
häntä edestakaisin ja valittaa lakkaamatta:

-- Nyt ei meillä ole mitään muuta odotettavana kuin kuolema... Kunpa se
tulisi edes pian!

-- Kuolema? Mitä se on? kysyy tyttö.

Vastaamatta kantaa äiti tyttärensä vuoteelleen, taivuttaa päänsä ja
sydämmensä kaikkivaltiaan eteen, rukoilee kauvan ja palavasti miehensä
puolesta, lastensa puolesta ja omasta puolestaan... koko syntisen
maailman puolesta.

       *       *       *       *       *

Hyvin tarkka korva voi aamupuoleen yötä kuulla hiljaista kahinaa, joka
vitkalleen lähenee Metsäntaustan torppaa. Yhtäkkiä paukauttaa pakkanen
ilolaukauksen tuvan nurkassa. Anna herää horroksistaan, iloinen
aavistus lentää hänen mieleensä, paitasillaan juoksee hän ovelle ja
näkee valkean haamun tulevan tupaa kohden hankea pitkin.

-- Herra Jumala! -- Antti! -- Viimeinkin tulit!

Mutta ei saa Antti sanaakaan suustaan vastaukseksi, hän mutisee jotain
epäselvää, astuu vaivaloisesti alas suksiltaan ja jättää ne siihen
seinämälle. Anna vetää hänet pirttiin, sanatonna vaipuu hän penkille ja
huokasee syvän helpotuksen huokauksen.

Päresoihtu kädessään päästelee Anna miehen tamineistaan, tarkastaa
häntä huolellisesti, peläten hänen paleltuneen, mutta rauhoittuu
nähdessään, että hän hikoilee. Viimeinen ponnistus kotiin tullessa on
sen vaikuttanut.

-- Ja nyt suoraa päätä saunaan, Antti! Siellä on vielä löylyä ja
saadaanhan sitä lisääkin, jos tarvitaan.

Antti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet
saunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että
Antilla ei ole paitaa vaatteiden alla.

Kun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee
uunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut
kirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin
paljon kuin tahtovat.

Ääretön ilo!

Vasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut,
että tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa
suksensa seinää vasten pystyyn.

Tuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea
liina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään
-- ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo
keskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän
ympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä
syliinsä nuorimman.

-- No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.

Kun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset
sanansa kotiin tulonsa jälkeen.

-- Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän
täältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne
sieltä löydän.

-- Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.

-- Eihän ne, -- kun minä panin ne paitaani...!

Kun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan
sitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.

-- Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee
Antti.

Se virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:

    Koko maailm' iloit' mahtaa,
    Kaikest' sielust' mielestänsä.

Lapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne
hartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.



Keppi-Leena.


Kun pappilan lapset maita metsiä harhaillessaan eksyivät Visulahden
puolelle ja Saimaan selät alkoivat välkkää petäjämetsän läpi,
pysähtyivät he peloissaan, katsoivat toisiinsa kuin mieliään
rohkaistakseen ja kuiskasivat kukin osaltaan:

-- Keppi-Leena!

Sillä jos kulettiin vielä vähän matkaa kaitaista polkua pitkin,
niin tultiin vanhalle aholle, joka nyt kasvoi tuuheita leppiä ja
tumman vihreitä katajapensaita ja ahon laidassa oli rappeutunut,
hajoamaisillaan oleva tölli, jossa Keppi-Leena asui.

Keppi-Leena oli nilkuttava akka ja oli hänessä jotain salaperäistä,
joka suuresti kiihoitti lasten mielikuvitusta. Vanhemmat lapset olivat
kerran kuulleet isän sanovan, että Leena oli pahamaineinen, ja kun
eivät lapset oikein ymmärtäneet, mitä tuo sana tiesi, niin alkoivat he
kuvitella häntä noita-akaksi, jolla oli kaikki semmoisen ilkeän olennon
tuntomerkit: ränstynyt mökki metsän sisässä ja leipälapio, jolla hän
pisti metsään eksyneitä pikku lapsia uuniinsa ja söi ne illalliseksi
makosana paistina suuhunsa, -- monista muista tuntomerkeistä
puhumattakaan.

Sentähden pääsi kaikkien lapsien huulilta pelästynyt huudahdus:

-- Keppi-Leena!

Ja useimmittain pyörähtivät he kuin salaisesta sopimuksesta kotiinpäin
ja vaikenivat kuin myyrät alkutaipalesta, kunnes pääsivät niin
pitkälle, ett'ei enää tarvinnut pelätä Keppi-Leenan kuulevan. Silloin
alkoi metakka uudelleen kahta äänekkäämpänä. Ja pienet kurkut, jotka
tuo salaperäinen pelko äsken oli kokoon kiristänyt, päästelivät ääniä,
niin että mäet kaikuivat ja metsä metelöitsi. Pienet sydämmet, jotka
tuskin olivat enää sykkiä uskaltaneet, temmelsivät nyt taas vapaasti ja
iloisesti, ja vaikkei kukaan tahtonut myöntää pelänneensä, tuntui aivan
niinkuin olisi hengenvaarasta pelastunut.

       *       *       *       *       *

Keppi-Leena oli entisen ruotusotamiehen Kären vaimo. Kun ruotuväki
lakkautettiin, oli Kärki joutunut puille paljaille. Ei ollut miehellä
muuta tavaraa kuin kulunut sotilaan lakki ja muistonsa kymmenvuotisesta
kasarmielämästä; ei ollut kykyä eikä taipumustakaan työn tekoon, mutta
sen sijaan sekä kykyä että taipumusta päihtymään markkinoilla ja muissa
kokouspaikoissa.

Noin varustettuna elämän taisteluun sai hän eronsa ja muutamien
markkain vuotuisen eläkkeen sekä yhdet sotamiehen pitovaatteet, jotka
kersantti pataljoonan päällikön ehdotuksesta antoi hänelle, samoinkuin
muutamille muillekin niiden puutteessa oleville. Mutta Kärki ei
ollenkaan ollut puutteessa olevan näköinen. Ensimmäisen puolen vuoden
kuluessa käyskenteli hän pitäjätä tarkastellen, toisen kuluessa
tarkasteli hän lääniä ja kolmantena jo koko isänmaata. Hän liikkui
vanhan sotilaan ryhdillä ja kehui ja puhui, ja ihme se oli, mutta
leipänsä hän hankki minne tulikaan ensimmäisenä vuotena.

Vähitellen herkesi kuitenkin kehuminen ihmisiä huvittamasta, sotilaan
ryhtikään ei enää kaupaksi käynyt, ja reipas Kärki alkoi alaspäin
liukua, vaikka viiksensä olivatkin pitemmät kuin kenenkään muun
kymmenen peninkulman alalla, ja vaikka hän osasi tehdä kunniaa aidan
seipäillä ja vesikorennoilla ja vaikka sotamiehen lakki oli yhtä
uljaasti kallellaan kuin ennenkin. Sen musta väri oli jo aikoja sitten
vaalennut jonkunlaiseksi aivan alkuperäiseksi vihreän keltaiseksi,
jonka olisi hyvinkin voinut ottaa muotiväriksi meidän päivinämme.
Univormuvaatteet olivat menneet kaiken maailman tietä paperitehtaasen
ja sijaan oli tullut jonkunlainen sekalainen kansallispuku, jossa näkyi
jälkiä talonpoikain tamineista ja herrasväen hienoista vaatteista
ja jossa hän esiytyi niin varmasti ja itsetietoisesti, että sen
kokoonpanoa tuskin huomasikaan.

Mutta kaikesta huolimatta luisui Kärki luisumistaan alaspäin. Hänet
jo tunnettiin tarpeeksi hyvin omassa läänissä ja naapurilääneillä oli
omat entiset ruotusotamiehensä, jotka pitivät ihmisiä puhetuulella,
kun heidän sallittiin ruokapöydän ääreen istuutua. Sitäpaitsi oli
tapahtunut, että kirveitä ja hopealusikoita katoili taloista samoihin
aikoihin kuin Kärki oli ollut vieraana, ja vaikk'ei häntä syyhyn
saatukaan, oli kuitenkin seikkoja, jotka puhuivat rumaa kieltään häntä
vastaan.

Sentähden oli hänen naurunsa viime aikoina alkanut käydä entistä
terävämmäksi ja sentähden aukeilivat ihmisten ovet hänelle yhä
jurommin, kun hän niihin kolkutti ja leikillisin sanoin pyyteli
päästäkseen sisään.

Se katkeroitti ajan pitkään Kären mieltä.

Hänen entinen mainio humalatuulensa, joka oli saanut kaikki ihmiset
hänelle tarjoilemaan, muuttui pahaksi.

Hän alkoi joutua riitaan juomaveikkojensa kanssa, ja hänen sulava
kielensä, joka aina ennen oli ollut sen puolella, joka tarjosi, voi nyt
yhtäkkiä kääntää kärkensä itseään mesenaattia vastaan suureksi iloksi
kaikkien niiden, jotka eivät olleet tarjonneet. Mutta nuo pahantuulen
puuskaukset ne koituivat lopulta omaan niskaan.

Sillä eihän ollut enää ollenkaan harvinaista, että hän sai kulkea
viikkokausia karvasta pisaraa suuhunsa saamatta.

Silloin luuhistui tuo reippaasti kallellaan keikaileva sotilaslakki
surullisesti alas otsalle; terhakka ryhti vaipui kokoon, ja kun
matkamiehet kohtasivat hänet talottamalla taipalella, niin eivät
kuormaansa pysähdyttäneet, vaan katselivat vähän peloissaan luota
metsärosvon näköistä miestä eivätkä oikein rauhoittuneet, ennenkun
näkivät hänen tien käänteesen katoavan. Eivätkä lie vielä sittenkään
tahtoneet tyyntyä, sillä olihan mies synkin ja terävin silmin
tarkastellut kuormaa ja sen ajajaa.

Eipä sillä, että Kärki olisi koskaan todenteolla ajatellut rosvoksi
ruvetakseen. Saattoihan hän tosin puheissaan sellaisiin luuloihin
aihetta antaa, mutta tyytyi kuitenkin täydellisesti seuraan mihin
tahansa, jossa hänelle ryyppy tarjottiin ja viitsittiin hänen
rosvojuttujaan vähänkään uskovalla korvalla kuunnella.

Vaan ei hän enää päässyt semmoisiinkaan seuroihin.

Oudoissa paikoissa alkoi häneltä jo leivänkin saalis väsäytyä, kun ei
ihmisillä aina ollut halkojakaan hakkauttaa -- muuhun työhön ei hän
koskaan alentunut, mutta puita oli hän nähnyt parempainkin ihmisten
voimistelukseen pilkkovan.

Vähitellen ajoi routa porsaan kotipuoleen, mutta sielläkin otettiin
hänet kylmäkiskoisesti vastaan. Kylmäkiskoiseksi vastaanotoksi sanoi
hän sitä, ett'ei ryyppyjä tarjottu, ja niin eli hän laiskan miehen
töitä tehden raittiisti ja siististi jonkun aikaa.

Siihen aikaan tutustui hän Keppi-Leenaan. Olihan tavattu joskus
ennenkin, ja Leena oli kyllä kauvankin pitänyt silmällä tätä
maankuulua, iloluontoista miestä, mutta Kärellä ei ollut mielessään
Leenasta muuta kuvaa kuin kuva jalkapuolesta akasta, joka kulkea
nilkuttaa ruumistaan pitkään kepin torrakkoon nojaten.

       *       *       *       *       *

Eräillä markkinoilla läänin pääkaupungissa oli Kären onnistunut kehua
itsensä muutamain nuorten renkimiesten seuraan ja päästä osalliseksi
heidän kestitykseensä. Seurustelu päättyi tappeluun, jossa Kärki sai
isänniltään pahanpäiväisesti selkäänsä. Pidot olivat ulkoilmassa
kauppias Karhusen puutarhan nurkassa, ja sattumalta tuli Keppi-Leena,
joka oli markkinoilla hänkin ostoksiaan toimittamassa, menneeksi
pihan kautta puotiin juuri silloin kuin tarjottavat tavarat olivat
loppumaisillaan.

Leena tunsi heti Kären hänen sotilastakistaan, joka kummallisella
tavalla horjui edestakaisin ja ylös ja alas puutarhan lehdettömän
pensaikon takana. Samalla kuului sieltä huutoa ja melua ja kiivasta
kinaa. Tuossa tuokiossa oli Leena nilkuttanut puutarhan aitauksen luo
ja näki raosta tirkistäissään, että Kärkeä nakeltiin kuin kinnasta
neljän reippaan miehen välissä kädestä käteen. Miehet olivat kovin
kiihoittuneita, heidän poskensa hohtivat ja silmät rasvan raukeina
kimmeltivät.

Hän käsitti heti, että Kärelle tuossa epätasaisessa taistelussa tulisi
käymään pahasti, jos ei sitä jotenkuten keskeytettäisi. Kärki sai iskun
iskunsa perästä ruumiisensa, mutta juuri kuin hän kasvoihin satutettuna
lyykähti istualleen maahan, harppasi Leena taistelevain väliin, asettui
toiselle jalalleen seisomaan ja heilutti uhkaavasti pitkää sauvaansa.

-- Vai niin, -- neljä nuorta miestä ylitä vanhaa miestä vastaan!
Ett'ette häpee! Tapatte hänet vielä, humalaiset roistot! huusi hän
kiihoittuneella äänellä ja pyöräytti keppinsä suojelevasti Kären eteen,
joka istui maassa nenä ja suu verta vuotaen.

-- Mitä akalla on täällä tekemistä? Pois tieltä Keppi-Leena! huusi
muuan rengeistä ja survasi häntä.

Vaan sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa sai hän aika
iskun olkapäähänsä Keppi-Leenan sauvasta, sitä vaille, ettei nenään
käynyt, ja kimakalla äänellä, joka kuului yli puolen kaupungin, alkoi
Leena huutaa apua ja poliisia, jolloin renkienkin sekavissa aivoissa
samalla selvisi, mistä oli kysymys. Ja päästäkseen akkain juoniin
sekautumasta jättivät he taistelutantereen saaliineen Leenan haltuun.
Suurella riemulla Leena sen anastikin. Markkinamiehet eivät Suomessa
ole juuri uteliaisuudella pilatut. Jotkut ohi kulkijat pilkistivät
kyllä puutarhan lankkuaidan raoista sisään, mutta kun eivät sen enempää
huutoa kuulleet, sai Leena jäädä rauhaan otuksensa kanssa.

Hän istuutui Kären viereen ja pyyhki veren hänen kasvoiltaan; sitten
meni hän kaivolle vettä noutamaan, mutta kun palasi, olikin Kärki jo
pitkällään. Ensin luuli Leena hänet kuolleeksi, mutta pian huomasi
hän miehen kuitenkin vielä hengittävän. Hangattuaan häntä aika
tavalla kasvoihin sai Leena hänet vähän virkoamaan, mutta mies käytti
tilaisuutta vaan aika tavalla kirotakseen ja vaipui uudelleen uneensa.

Nyt tapahtui niin, että Leenalla oli hevosensa kauppiaan pihalla,
jonka puodista juuri äsken oli ostoksensa ostanut. Kun Kärki oli uneen
vaipunut, ei Keppi-Leena oikein tiennyt, mihin hän ryhtyisi. Eihän
käynyt heittäminen häntä paljaalle maallekaan loikomaan, sillä kylmä
tulisi olemaan syksyinen yö ja saattaisi mies siihen vielä kuoliaaksi
paleltua. Leena päätti sentähden lähteä apua hakemaan saadakseen
miesparan kannetuksi väen tupaan, jossa saisi nukkua siksi, kunnes
selviäisi. Viimein onnistuikin hänen kuvata nukkuneen tila niin
kamalaksi, että sai muutamia miehiä houkutelluksi puodista puutarhaan.

Kylminä ja välinpitämättöminä siitä, oliko hän vahingoittunut,
vai ei, katselivat miehet kaatunutta sankaria, mutta eivät
yrittäneetkään ruveta häntä pois kantamaan, vaikka Keppi-Leena kyllä
heitä siihen kehoitteli. Vasta sitten, kun hän, loukkautuneena
moisesta kylmäkiskoisuudesta isänmaan puolustajaa kohtaan, oli
kertonut äskeisestä tarmokkaasta esiintymisestään ja uhannut huutaa
vallesmannia ja viskaalia, kävivät miehet laiskasti Kärkeen käsiksi ja
onnistuivatkin viimein saamaan hänet seisaalleen.

Mutta kun Kärki tunsi itseään kauluksesta riiputettavan, heräsi hän
horroksistaan ja alkoi riuhtoa itseään irti niin äkäisesti, että
miesten täytyi puolimatkassa tupaan heittää hänet käsistään.

-- Piru häntä kantakoon mokomaa juopporattia, joka potkii kuin hullu!
sanoivat miehet.

-- Ei tarvitsekaan! örisi Kärki, joka oli alkanut virota ja koki päästä
pystyyn.

-- Kas niin, -- pysy nyt vaan koreesti hiljaa, niin vievät nämä miehet
sinut tupaan, ett'et tarvitse paleltua kuoliaaksi yöllä, kehoitteli
Keppi-Leena.

-- Paleltuako...? Ohoh! On minulla rahaa! virkkoi Kärki jotenkin asiaan
kuulumattomasti ja koetteli jalkojaan, pitäisivätkö ne. Tehtyään pari
pitkää heilahdusta sai hän ne vakautumaan allensa ja pysähtyi sitten
muutamiksi silmänräpäyksiksi paikoilleen, ikäänkuin olisi itsekin
ihmetellyt tätä voimainsa näytettä. Älyttömin silmin tuijotti hän vähän
aikaa läsnäoleviin, haparoi toisella kädellä poveaan, sai esille jonkun
vanhan lompakon tapaisen ja levähytti sen auki.

-- Tääll' on rahaa, pojat! Ja nyt me ryypätään.

-- Etkö ole jo saanut tarpeeksi takkiisi vai vieläkö tahdot lisää?
kysyi toinen miehistä.

-- Takkiisi? -- Kuka on saanut takkiinsa? Ryssät! Minä olen antanut
niille takk... yksi kymmentä vastaan.

-- Onkohan sillä todellakin rahaa? kysyi Keppi-Leena levotonna.

-- Mistäpä hän olisi saanut, sanoivat miehet ylenkatseellisesti.

-- Tääll' on rahaa! huusi Kärki ja heilutti lompakon tähteitä niin,
että sieltä todellakin putosi viisimarkkanen maahan.

-- Katsohan tuota, kun kylvää rahoja kuin tukkilainen!

-- Herra isä! Ottakaa pois, ettei se saa humalassa tavaraansa hävittää!
huusi Keppi-Leena ja nilkutti ottamaan ylös viisimarkkaista.

-- Tavaraansa! matki toinen miehistä pilkallisesti. Kyllä ne eivät sen
miehen rahoja ole, liekö ansainnut yhtä ainoata markkaa viiteen vuoteen.

-- Mistäs se sitten olisi ne saanut? kysyi Keppi-Leena.

-- Ainahan niitä on rahoja markkinoilla! irvisteli mies.

-- Eipä taida Kärki pitää niin tarkkaa rajaa omillaan ja muiden
rahoilla, lisäsi toinen.

-- Kylläpä olette sydämmettömiä ja ilkeitä ihmisiä, valitti Keppi-Leena.

Mutta Kärki oli horjahtanut Leenan kärryjä kohden ja putosi nyt
istualleen tallin seinämälle, aivan hevosen viereen, joka korviaan
luimisti ja aikoi potkaista.

Siihen tuli Keppi-Leena viisimarkkaista kantaen, jonka oli maasta
noukkinut, ja tarjosi sen Kärelle:

-- Täss' on rahasi! Laittau nyt vaan tupaan ja nuku pois humalasi!
Muuten heität vielä pois kaikki, mitä sinulla on.

Kärki otti setelin ja käänteli sitä hyvin totisena kohmettuneiden
käsiensä välissä, näkyi sitten tuumivan jotain ja hörähti leveään,
typerään nauruun. Samassa nakkasi hän setelin ilmaan ja huusi:

-- Tulkaa vaan tänne akat ja kaikki -- tääll' on rahaa kuin roskaa!

-- Eihän sitä voi tuohon jättää, hävittää kaikki rahansa, sanoi
Keppi-Leena miesten puoleen kääntyen.

-- Ota hänet sitten rattaillesi sinä! sanoi miehistä toinen.

-- Niin saat hänet sitten viisimarkkasineen! lisäsi toinen.

Ja tyytyväisinä antamaansa apuun palasivat miehet takaisin puotiin.

Keppi-Leena katseli vähän aikaa ympärilleen ja tuumi. Eihän voinut
mitenkään jättää miestä oman onnensa nojaan siinä tilassa kuin hän oli,
varsinkin kuin jo kerran oli pelastanut hänet murhamiesten käsistä. Ja
kun se vielä rahojaankin noin nakkeli!

Leena kumartui Kärkeä kohti ja virkkoi:

-- Kas niin, -- nousehan nyt rattaille, niin tulet muassani.

-- Häh? kysyi Kärki kummastellen.

-- Nouse rattaille, niin saat tulla muassani! uudisti hän.

-- Mi-minkä tähden?

-- Ett'eivät tappaisi sinua etkä saisi hävittää rahojasi.

-- Kah, niin -- tääll' on rahoja! sanoi Kärki ylpeillen ja tavotteli
poveaan.

-- Mistä olet ne saanut?

Kärki tuumi vähän aikaa. Sitten iski hän silmää niin viekkaasti, että
olisi luullut selväksi mieheksi, hymähti vielä viekkaammin ja sanoi:

-- Noh, kah, -- ainahan niitä on pieniä hommia... nythän on markkinat,
kah, markkinatpa markkinat, -- lallatteli hän.

-- Et vaan liene varastanut?

Kärki oli loukkaantuvinaan ja koetti oikaista selkänsä. Vaan kun se
ei istuvalta mieheltä oikein onnistunut, kompuroi hän seinän varassa
seisaalleen ja sanoi suojelevalla, tyynellä äänellä, niinkuin olisi
lasta rauhoittanut:

-- Mitä sanot? Varastanutko! Elähän nyt! Elähän nyt, hyvä ihminen!
Voipihan sitä muullakin tavoin ansaita... markkinoilla. Kuka on sanonut
minun varastaneeni? kysyi hän melkein selvinneenä.

-- Nuo miehethän ne vaan, mutta en minä uskonut.

-- Eläkä uskokaan, sanoi Kärki hyväksyvästi. Sitten vetäsi hän
likasella kädellään kasvojaan ja sai siihen verijälkiä.

-- Mistä tämä veri tulee?

-- Olivathan vähällä sinut tappaa, vaikket enää muista, ja olisivat kai
tappaneetkin, jos en minä olisi tullut väliin ja pelastanut sinua.

-- Tappaa! Elä puhu loruja! Minähän olin heidät tappaa. Luuletko,
ett'en sen vertaa tiedä -- höh!

Kärki kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

Merkillistä kyllä oli Keppi-Leenalla sen verran naisen älyä, ett'ei hän
ruvennut vastustelemaan. Muuten ei hän luultavasti koskaan olisi saanut
uhrata elämäänsä miehen hyväksi. Sitä peläten hän nyt varmaankin tämän
ainoan kerran tukki suunsa totuuden sanalta ja vaikeni.

Ja kun Kärki kerta toisensa perästä veteli kasvojaan saadakseen
selville, mistä se tuo veri pakana vuoti, mennä hynttäsi Keppi-Leena
hevosensa luo ja alkoi päästellä marhamintaa. Sitten kääntyi hän päin
Kärkeen ja sanoi päättävästi:

-- No, -- kun tullet mukaani, niin pääset selkääsi saamasta etkä
rahojasi hukkaa.

-- Minnekkä? kysyi Kärki jo jotenkin selvänä.

-- Pois kaupungista maalle.

-- Mitä on minulla maalla tekemistä?

-- Jää sitten tänne, kun mielesi tehnee ja juo itsesi päihisi taas ja
makaa yösi putkassa, jos luulet siellä paremman olevan!

Keppi-Leena tarttui hevosta suitsiin ja teki lähtöä.

-- Mutta tuota... Kärki epäröi. Mutta minnekkä sitten mennään?

-- Eikö sitten saatettaisi mennä vaikka minun luokseni -- on siellä
siksi sijaa, kun tarvitaan.

Kärki katseli häntä kummastellen. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan
johonkin varmaan suuntaan, mutta huomasi samassa, että Leena seisoikin
vaan yhden jalan varassa pitäessään hevosta suitsista, ja huudahti:

-- Kah -- sinullahan onkin vaan yksi jalka!

-- Kyllä se minulle riittää. Ja autan minä itseni yhdellä yhtä hyvin
kuin moniaat kahdella, ja ehkä vielä paremminkin.

Hän nykäsi hevosta ja aikoi lähteä. Mutta silloin huusi Kärki:

-- Ei -- elähän! Minnekkä sinulla on semmoinen kiire! Minne me sitten
menemme?

Keppi-Leena pidätti hevostaan ja katsoi ympärilleen.

-- Johan sen sanoin. Tuletko vai etkö?

-- Onko sinulla sitten viinaa? kysyi Kärki.

Keppi-Leena oli jo maiskauttamaisillaan huulia hevoselleen, mutta taas
pääsi hänessä naisen luonto voitolle, hän melkein häpesi heikkouttaan,
mutta vastasi empimättä:

-- On kai sitä nyt sentään tuloryypyksi.

Kärki kiipesi hyvillä mielin rattaille ja istui siinä jotenkin
vakavasti ja yläruumistaan aivan paljon huojuttamatta, mutta Leena
maiskautti lähtömerkin ja ajoi saaliineen kaupungin läpi, kun hämärä
alkoi kietoa huntuunsa markkinakojuja eikä kellään ollut aikaa
rattailla istuvalle matkueelle suutaan soittaa.

       *       *       *       *       *

Keppi-Leena ei ollut mikään kaunotar. Jouduttuaan vaivaiseksi jo
lapsena ollessaan, jolloin hänen vasemman jalkansa oli "kolottanut
pois", oli hän siitä huolimatta niin toimelias ja lujatahtoinen, että
jo aikaisin oli päässyt riippumattomaksi kunnasta ja köyhäin hoidosta,
joiden varaan luonto muuten näytti hänet määränneen. Äärettömällä
sitkeydellä ja säästäväisyydellä sai hän kootuksi pienosen rahasumman,
joka enimmäkseen oli hankittu vehnäsiä kirkon mäellä myyden. Sen käytti
hän palkatakseen miehen, joka auttoi häntä penkomaan vähän peltoa
pappilan maalle, ja rakentamaan majasen; loput rahoista käytettiin
hevosen ja lehmän ostoon.

Kun Leenalla oli pesänsä valmis, oli hän jo puolivälissä
viidettäkymmentä, mutta olipa hänen vanhuutensakin nyt turvattu
ja saattoi hän ylpeydellä katsella takaisin uutteran elämäntyönsä
tuloksiin ja sen hedelmistä nauttia.

Ei olisi voinut kenenkään päähän pälkähtää, että Keppi-Leena kulki
naimapuuhissa. Mutta eräänä päivänä pari vuotta sen jälkeen kuin
oli saanut talonsa kuntoon, tuli hän pappilaan panettamaan itseään
kuulutuksiin entisen ruotusotamiehen Kären kanssa. Sitä ennen oli kyllä
kulkenut kummallisia huhuja siitä, että hän suojeli luonaan tuota
pahamaineista sotamiestä, ja kompasanoja sateli hänen päälleen, kun hän
vehnäsiään kirkon aidan takana myyskenteli. Mutta hän antoi puhuvain
puhua, varma kun oli siitä, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ja kun
tiesi, ett'ei hänen kerran saavuttamansa luottamus ollut niinkään
helposti järkytettävissä.

Mutta kun kirkkoherrakin kerran otti moittiakseen häntä sellaisesta
julkisesta Jumalan ja ihmisten pilkasta, niin vastasi hän varotuksiin
panettamalla itsensä kuulutuksiin.

Siitä syntyi tietysti naurua ja puheita pitäjällä, ja kaikki viisaat
ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Kirkkoherra ei voinut olla tuntonsa
rauhan vuoksi kutsuttamatta Leenaa kahdenkeskiseen keskusteluun ja
antamasta hänelle pieniä viittauksia Jumalan vanhurskaudesta ja
siitä, että ehkä sentään riittäisi synnin sovittamiseksi sekin, jos
Leena alkaisi säännöllisesti kirkossa kulkea eikä aina pysähtyisi
myymään vehnäsiään sen ulkopuolella. Sillä naimiskauppa Kären kanssa
hävittäisi varmaankin kaikki hedelmät hänen tähänastisesta uutterasta
ja yksinäisestä elämästään.

Mutta Keppi-Leena vastasi, että jos hän kerran oli ollut pahennukseksi
pitäjäläisille suosiessaan Kärkeä huoneessaan, niin tahtoi hän nyt
myöskin erehdyksensä avioliiton avulla parantaa.

Nehän olivat kumoamattomia syitä ja kolmantena sunnuntaina vihki
rovasti heidät pitäjään tuvalla yhteen.

Eihän se nyt ollut yksistään rakkauskaan, joka oli saanut Keppi-Leenan
tätä askelta ottamaan. Sillä vaikka hänessä olikin vähän ihailun
sekaista sääliä kuuluisata Kärkeä kohtaan, niin ei hänen aikomuksensa
kuitenkaan ollut, silloinkun hän pelasti hänet markkinoilta, tehdä
hänestä aviomiestä itselleen. Hän tahtoi vaan koettaa, mihinkä mies
kykenisi.

Hän oli tullut siihen kokemukseen, että hänen pieni maanviljelyksensä
ja vähäiset hevosenajonsa onnistuivat ainoastaan silloin kuin hän itse
voi ne toimittaa. Mutta paloaan kyntämään hän ei kyennyt, toisjalkanen
kun oli. Melkein kaikki muut työt hän itse suoritti. Hakkasi itse
halkonsakin ja veti ne kotiin. Leikkasi itse rukiinsa ja ohransa, mutta
antoi puida naapurissa.

Vaan usein oli tapahtunut, että pelto antoi huonon sadon -- tietysti
oli se huonosti kynnetty. Ja olihan sekin nähty, että vähäinen sato
yhä pieneni, kun se naapurissa puitiin. Kun nyt juuri syyskuun lopussa
oli saatava vilja puiduksi, oli Leena miettinyt keinon, minkä avulla
voisi oman saunan muuttaa riiheksi. Kärki saisi olla apuna sitä keinoa
toteutettaessa. Sitä paitse oli hänelle kyllä muitakin töitä, jos
näyttäisi olevansa mies niitä tekemään.

Näiden syiden nojalla päätti Leena ottaa hänet huostaansa. Jos lienee
muitakin syitä ollut, mutta niitä ei hän nyt huolinut ajatella. Kun on
toisjalka, ikää puoliväliin viidettäkymmentä, kasvot kuin kovaa nahkaa
ja ruumis kaikellaisten vaivain murtama, niin eihän tuota tahtonut
naurunalaiseksikaan joutua.

Mutta Kärki suoritti kokeensa odottamattoman hyvin. Olihan siitä vähän
väittelyä ensi iltana luvatusta viinaryypystä, mutta Keppi-Leena tiesi,
miten miestä oli käsiteltävä. Seuraavana aamuna oli Kärki jo selvä
mies, kävi työhön käsiksi ja suoriutui siitä jotakuinkin hyvin, kun ei
Leena liikojakaan vaatinut. Toisenakin päivänä oli hän selvä ja meni
työhön. Ja niin kului kokonainen kuukausi hyvässä sovussa.

Kärki voi vallan mainiosti, kun oli työtä kohtuullisesti ja kotikuria
tarpeeksi. Hänen iloinen luontonsa tuli takaisin ja hän kehui Leenalle
enemmän kuin koskaan ennen. Leena oli taas siksi viisas, ettei mitään
valheeksi väittänyt.

Sentähden jäi Kärki taloon, teki työtä minkä jaksoi, ja kehui minkä
jaksoi. Keppi-Leena viihtyi hyvin hänen seurassaan ja sato oli tänä
syksynä kolmannesta suurempi kuin viime vuonna.

Mutta jo seuraavana sunnuntaina sai Leena kuulla ensimmäiset
pilkkapuheet kirkonmäellä. Parin viikon perästä puuttui jo rovastikin
asiaan.

Silloin rohkasi Leena mielensä ja kosasi, kosk'ei Kärki itse näkynyt
älyävän, vaikka sai hyvinkin selviä viittauksia. Pari päivää
mietittyään antoi Kärki myöntävän vastauksen.

Häänsä viettivät he niin, että ostivat vihiltä päästyään kannun
viinaa, josta sulhanen joi jo kolmannen osan kotimatkalla. Morsian ei
virkkanut mitään, arvellen, ett eihän niitä nyt häitäänkään saa joka
päivä viettää. Ja illalla hoiti hän miehensä nukkumaan, sulki viinan
tähteet kaappiinsa ja ajatteli iloisin mielin tulevaisuuttaan. Ei ollut
Kärki riitaa rakentanut, vaan juonut juomasta päästyäänkin ja kehunut
menestyksistään naismaailmassa.

       *       *       *       *       *

Kaikki meni tasaista menoaan kappaleen aikaa yli uuden vuoden.

Silloin sai isäntä kerran luvan lähteä kaupunkiin ostoksille. Leena
tahtoi näyttää, että hän luotti mieheensä ja uskoi hänelle hevosen ja
rahojakin. Eipä hänen sitä alussa tarvinnutkaan katua. Kärki ei ollut
aivan vailla kunniantuntoa hänkään, vaikk'ei kukaan ollut osannut
vedota siihen niinkuin hänen vaimonsa.

Hän palasi kotiin jo saman päivän iltana, pienessä hutikassa vaan,
mutta reessä oli hänellä täysi viinalekkeri.

-- Mitäs tämä merkitsee? Mistä olet saanut noin paljon viinaa? kysyi
Keppi-Leena.

-- Hiljaa -- hiljaa! kuiskasi Kärki ja iski viekkaasti silmää.

-- Ja missä ovat ostokseni?

-- Tässä!

Kärki kaivoi ne ylvästellen esiin reen pohjasta.

-- Mutta millä ihmeellä olet viinaa saanut?

-- On niitä ketulla keinoja, sanoi Kärki tyytyväisenä.

-- Mutta mitä teemme me niin paljolla viinalla?

-- Etkö sinä mitään älyä, eukko parka?

Kärki katseli riemuiten Leenaa. Vaan ei Leena mitään ymmärtänyt, ei
hituistakaan. Silloin asettui Kärki viinalekkerin eteen kädet puuskassa
ja oli hyvin mahtavan näköinen.

-- Me ruvetaan rikastumaan niinkuin kauppamiehet kaupungissa, sanoi
hän. Täällä on tukkitöissä paljon janoista väkeä ja minä tiedän omasta
kokemuksestani, miten hyvälle ryyppy pakkasessa maistaa. Kun tämä
tynnöri on tyhjäksi myyty, on meillä kolmekymmentä markkaa puhdasta
voittoa. Ja minä olen saanut sen niin hyvillä ehdoilla, ett'et voi
aavistaakaan.

Keppi-Leena pani kiven kovasti vastaan, vaikka olkoon voitto kuinka
suuri tahansa ja käski Kären jo huomenna viemään viinansa sinne, mistä
oli sen saanutkin.

-- Oletpa sinä lapsekas, sanoi Kärki.

-- Vai lapsekas! Vaan viinasaksaksi en rupea minä!

-- Viinasaksaksi! Hyi, kuinka rumasti puhut hyvästä rahanansiosta! Kuka
käskee sinun viinasaksaksi rupeamaan? Tämä on minun asiani tämä, eikä
sitä enää voi peruuttaa.

-- Miks'ei?

-- Kun on välttämättömänä ehtona kontrahdissa se, että lekkeri on
tuotava tyhjänä takaisin, muuten minut hetipaikalla ilmi annetaan
vallesmannille. Vaan jos minä saan hoitaa tämän asian mieleni mukaan,
niin on meillä kolmekymmentä markkaa viikon parin kuluttua. Vai eikö
sinulle raha kelpaa?

Keppi-Leena torui Kärkeä siitä, että tämä oli niin ankaroihin ehtoihin
suostunut ja väitti, ettei kauppiaasta olisi milloinkaan Kärelle viinaa
annettu, jos ei olisi tiedetty, että toinen siitä vastaa.

-- Niin, mutta nyt on viina tässä etkä sinä suinkaan tahtone päästää
ryöstömiestä taloon tai mennä käräjiin salakaupasta, ennenkun olemme
pennin pätkääkään voittaneet?

Kärki tuli yhä kaunopuheliaammaksi ja kuvasi niin kauniisti kaikkia
tämän kaupan etuja, vedoten varsinkin Leenan jotenkin kehittyneesen
ahneuteen, että tämä viimein rauhoittui, vaikka olikin vakuutettu
siitä, että viina ei tulisi kostuttamaan muiden kurkkua kuin Kären.

Senpätähden hän kävikin aika tavalla ihmeihinsä, kun Kärki seuraavan
päivän iltana palasi metsästä vaan hiukan humalassa ja kymmenen markkaa
taskussaan. Hän oli aivan mainiolla tuulella ja puhui niin kauniisti
näistä sivutuloistaan ja esitti sen kaiken niin kauniissa valossa,
että Keppi-Leenalta pääsi nauru nähdessään miehensä ilakoiden käsiään
hykertävän ja kiertelevän viiksiään kuin parhaat kaupungin herrat.

Mutta tämä viinalekkeri oli oleva ensimmäinen ja viimeinen, sen oli
Keppi-Leena päättänyt.

Se oli vaan ensimmäinen. Sillä viikon kuluttua oli se tuottanut
puhdasta voittoa kolmekymmentä markkaa eikä Kären metsäretkistä ollut
vaaraa mitään. Kiusausta lisäsi vielä se, ett'ei Kärki juonut enää
milloinkaan itseään sikahumalaan eikä riitaakaan rakentanut, vaan tuli
aina kotiin iloisena ja pyylevänä, taskut täynnä kiliseviä kolikoita.
Ihme ja kumma, miten äkkiä mies voi niin kokonaan muuttua!

Kevään tultua loppui tukin hakkuu salolta. Silloin sai Kärki Leenan
suostumaan siihen, että liike muutettaisiin omaan tupaan, jossa jo
alkoi näkyä merkkiä kasvavasta varallisuudesta. Ja Kärki kuletti
kaupungista lekkerin toisensa perästä, kestitti vieraitaan anteliaalla
kädellä ja kantoi makson selän takana. Hän oli mainio ravintolan isäntä
ja tuo epätasainen metsätie, joka vei maantieltä Keppi-Leenan mökkiin,
alkoi olla kuin valtatie, jota matkamiehet iloikseen ajelivat.

Kesemmällä joutui Kärki rettelöihin muutaman naapurin rengin kanssa,
joka ei suostunut maksamaan niitä monia ryyppyjä, jotka oli velaksi
saanut. Renki kielsi vasten naamaa olleensa missään tekemisissä Kären
kanssa ja kun Kärki kerran häntä muiden läsnäollessa pahanlaisesti
häpäsi, suuttui mies, keräsi todistajia ja ilmiantoi sekä Kären että
Keppi-Leenan luvattomasta viinanmyönnistä vallesmannille.

Heidät manuutettiin syyskäräjiin ja tuomittiin suuriin sakkoihin
salakapakoitsemisesta. Niitä maksakseen täytyi Keppi-Leenan myydä
hevosensa juuri kuin sitä olisi syyskyntöihin tarvittu.

Sen kolauksen jälkeen oli Kären vaikea pysyä kotosalla. Oli niinkuin
olisi omatunto vaivannut, kun näki hevosen puutteessa maanviljelyksen
rappiolle menevän.

Keppi-Leena oli käynyt alakuloiseksi, ja alinomaa sai Kärki kuulla
moitteita siitä, että oli saattanut heidät häviöön.

Sentähden katosi Kärki eräänä aamuna eikä tullut takaisin ennen
kuin useiden viikkojen kuluttua. Hän oli alkanut entisen elämänsä,
syysmarkkinoilla joutui hän kiinni ensikertaisesta varkaudesta.
Kärsittyään rangaistuksensa syyhyi hänen sormiaan uudelleen. Kun
hänellä oli heikko luonto ja kun ei hän hakenut kiusauksiinsa suojaa
Keppi-Leenaltakaan, lankesi hän taas, ja kun oli kolmannen kerran
langennut, annettiin hänelle elinkautinen eläke kruunun puolesta.

       *       *       *       *       *

Keppi-Leena istui yhä edelleen matalassa, lahovassa majassaan, tämän
maailman menoa murehtien. Aho oli jo aikoja sitten umpileppään
kasvanut, pelto oli muuttunut niityksi ja lehmä vanha vanheni yhä
ja ehtyi. Eikä ollut hänellä enää voimia pönkittää yhä enenevää
onnettomuuttaan. Salakaupasta saamansa isku oli hänet masentanut niin,
ett'ei ollut enää työhön eikä mihinkään.

Lehmäänsä lypsi hän kuitenkin niin kauvan kuin lehmä eli, leipoi
happamia vehnäsiään ja myyskenteli niitä entiseen tapaansa
kirkonmäellä, mutta ei sekään liike enää kannattanut. Ihmiset häntä
karttelivat, hänen maineensa oli pilattu, ja sitten oli ilmestynyt
uusia ja hempeämpiä kilpailijoita, jotka veivät voiton vanhalta,
pahamaineiselta Keppi-Leenalta.

Ruustinna vaan vielä oli joskus hänelle ystävällinen. Puhellessaan
hänen kanssaan keskitti Keppi-Leena kerran kaiken elämän viisautensa
seuraaviin sanoihin:

-- On sillä vaan kumma voima tuolla viinalla, kun sen näkyy pitävän
olla kiroukseksi sillekin, joka ei ole sitä eläissään maistanut.

Ja kun tuli puhe hänen vanhuudestaan, sanoi hän:

-- Olen jo kerran pelastaunut vaivaistalosta eivätkä minua sinne toista
kertaa saa.

Ja niin kävikin. Sillä eräänä syysyönä paloi Keppi-Leena hökkeliinsä.
Eikä kukaan tiennyt, miten tuli oli päässyt irti.



Kaikkien suosikki.


Kapteeni Vidmarkilla oli hyvä muisti ja hän oli hyvä kertoja. Usein oli
hän kertonut meille kaskuja Cablesta, ja kerran jutteli hän koko hänen
elämäkertansa.

Emme olleet -- alkoi hän -- mitään huonoja toveria, vaikka
aina ahdistimme iloista ystäväämme Cablea hänen alinomaisista
naisseikkailuistaan. Jo ensimmäisinä vuosina kadettikoulusta
päästyämme, kun meidät oli komennettuna etelä-Venäjälle, puhkesivat
hänen lumooja-lahjansa täyteen kukoistukseensa. Kaikkialla, missä
hän miekkaansa helisteli ja mustia viiksiään laverteli, syttyi joku
naissydän palamaan, ja vaikka me toverit melkein aina satuimme olemaan
läsnä, kun onnettomuus tapahtui, emme tehneet mitään sen torjumiseksi.

Naiset olivat kuin hulluja häneen, ei kukaan voinut sanoa miksi, hän
kaikista vähimmin. Hän tyytyi vaan siihen, että niin oli, eikä huolinut
koskaan ajatella seurauksia. Hän otti vastaan ihastuneen naissydämmen
uhrin yhtä helposti ja mutkattomasti kuin muut ihmiset ottavat
ystävyyden, välittämättä seurauksista ja käsittämättä sen sisältöä.
Se oli hänestä yhtä luonnollista kuin lapsesta on äidinrakkaus eikä
hän sen enemmän sen johdosta päätään punonut. Ei ollut hänellä
hämärintäkään käsitystä siitä, mitä on vastuunalaisuus tai mitä
ujous, mutta hyväsydämminen hän oli, oli kuin leikkisä, ilvehtivä,
rakastettava penikka. Miehiin teki hän melkein narrimaisen vaikutuksen,
mutta naiset tulivat kuin hulluiksi hänet nähdessään.

Onhan hyvin kiitollista panna lempi leikiksi, ja käyhän se päinsä
erinomaisen hyvin -- kun on muista kysymys. Cablen valloitukset
olivat milt'ei ainoana yleisenä ilomme aiheena yksitoikkoisen
maanpakolaisuutemme aikana. Jos itse satuimme joitain valloituksia
tekemään, pidimme ne salaisuutenamme, sillä ei kukaan tahtonut joutua
pilanteon esineeksi. Mutta Cable ei koskaan salannut menestystään
naismaailmassa ja ehkä hän juuri sentähden olikin niin vastustamaton.

Cable ei ollut puhdas suomalainen, vaan sekarotua, josta Suomessa
tavataan niin monta eri lajia. Isänsä oli venäläinen englantilainen ja
kielten opettaja, joka oli joutunut häviölle tukkiasioissa, äiti oli
Suomessa syntynyt, mutta puoleksi ruotsalaista perua. Poika pantiin jo
nuorena kadettikouluun, pääsi heti vapaaoppilaaksi, tuli upseeriksi
maksamatta vanhemmilleen mitään.

En ole koskaan nähnyt huolettomampaa ihmistä. Luvut kadettikoulussa
eivät ole omiansa herättämään synkkämielisyyttä tai epäilyksiä
eikä sitä tee toverielämäkään. Kukin lukee luettavansa parhaan
kykynsä mukaan, kiristää sotatakkia vuosi vuodelta kiinnemmälle ja
opettelee kantamaan miekkaa; siellä tanssitaan ja harjoitellaan
johtamaan franseesia ranskankielellä. Sillä välin on aseharjoituksia,
voimistelua, kenttäharjoituksia ja jotenkin kovaa kuria. Lupa-ajoilla
saa olla koulutyttöjen ihailun esineenä ja siinä se kasvaa tietoisuus
siitä, että on merkitsevä henkilö vielä merkitsevämmässä laitoksessa:
sotaväessä. Jolla nyt ei ole taipumusta kovin syvämietteisiin
mietiskelyihin, hän voi Cablen tavoin kahdenkymmenen vuoden vanhana
lähteä kadettikoulusta ja vetää ylleen uuden upseerin univormun melkein
pyhällä tunteella siitä, että tästä se nyt tulee -- jos ei ole jo
tullutkin -- sivistyksen ja historiallisen kehityksen kaunein kukka.
Senjälkeen lähetettiin Cable puolenkymmenen kadettitoverin kanssa,
joiden joukossa minä olin yksi, erääsen pieneen kasarmikaupunkiin
Venäjällä täydentämään kielitaitoaan ja saamaan käsitystä tuon
jättiläisen suuren sotalaitoksen ylevistä ominaisuuksista. Sitä ennen
olimme vannoneet pyhän valan uhrataksemme viimeisen veripisaramme tuon
mainion järjestelmän palveluksessa.

Cable oli vannonut valan yhtä rauhallisesti kuin hän muutamia vuosia
sitten oli rintamaan asettuneena astunut ehtoolliselle, ja se näkyi
tekevän hänelle erittäin hyvää. Liekö koskaan kukaan antautunut
viattomamman ilon valtaan kuin hän ja huolettomammilla silmillä
katsellut Venäjän rannattomia tasangolta. Hän viihtyi hyvin kaikkialla
minne tuli, piti meidän muidenkin hyvää tuultamme vireillä, kun välistä
tuli koti-ikävä, ja suorastaan hurmasi kaikkia naisia.

Eipä sillä, että hän olisi ollut kaunis, eikä hänen ryhtinsäkään ollut
tavallista komeampi, ei hän ollut Adonis eikä Marskaan, mutta hänellä
oli tavattoman ystävällinen, toverillinen tapa kohdella naisia. Hän
kohteli heitä kuin leikkitovereja, laski pilaa heidän kanssaan mitä
herttaisimmalla tavalla ja pääsi heidän uskotukseen tavattoman pian,
samalla kuitenkin tuon tuostaankin miekkaansa helistäen ja viiksiään
kiertäen, etteivät sentään aivan kokonaan unohtaisi, että hän oli
sotilas ja mies. Hän käytti tunnollisesti hyväkseen kaikki sotilaan
ulkonaiset ja kaikki omat sisälliset etunsa naisia voittaakseen -- ja
voitti ne.

Ei ollut hänellä oikeastaan mitään etuja valvottavana, sillä niin pian
kuin hänet kirjoitettiin sotilaan kirjoihin, otti valtio hänen etunsa
valvoakseen, ja hänellä oli aikaa uppoutua muiden etuja valvomaan.
Uskoessaan aina parasta kaikista muista ja kykenemättä käsittämään,
mitä on ilkeys ja pahansuopaisuus, pakotti hän tietämättään kaikki
kateuden nuolet itsestään kilpistymään, varistaen ne päältään niinkuin
vesilintu veden varistaa, ja aina oli hän yhtä lapsellisen huoleton
ja reippaan raitis. Olen nähnyt hänen päivää ennen suurta paraatia
panttaavan univormunsa lainatakseen rahaa emännälleen tietämättä,
kuinka saisi sen huomenna takaisin lunastetuksi.

Tietysti tuli hänestä kaikkien lemmikki. Toverit rakastivat häntä
kilpaa naisten kanssa, ja kaikki katsoimme me kunnian asiaksi auttaa
häntä. Meillä on nyt kerran se luonto, että tahdomme hellytellä
jotakin, ja kun tuo joku on niin rakastettava ilmiö kuin Cable ja kun
hän ja me kuulumme laitokseen, jossa yhteistunne on niin voimakas
kuin sotaväessä, muuttuu hänen elämänsä osaksi meidän elämäämme ja
kasvavat hänen harrastuksensa meidän harrastuksiimme kiinni. Hän oli
siksi rauhallinen, ett'ei antautunut liika suuriin rettelöihin, jotka
olisivat voineet univormun kunniaa loukata, ja samalla myös siksi
itsetietoinen, ett'ei kukaan uskaltanut hänen hyvyyttään väärinkäyttää.
Sen lisäksi oli hän niin avomielinen, ett'ei hän meiltä viideltä
toveriltaan koskaan mitään salannut. Sentähden voi hän harvoin tehdä
mitään, jota emme jo kauvan sitten olisi aavistaneet ja siitä häntä
varoittaneet. Ja Cable otti aina varoituksen kielloksi, -- hän oli
tavattoman mukautuvainen eikä ollut hänessä jälkeäkään itsenäisyydestä
lähimpiä ystäviään kohtaan. Hän kenties oli tullut huomaamaan, että
tämä toisten johdettavaksi antautuminen vapautti hänet puuhaamasta
itsensä kanssa, sillä hän oli ja pysyi meidän suurena lapsenamme,
meidän elävänä omaisuutenamme.

Kaikissa suhteissaan ulkomaailmaan oli hän aina sotaväen puolella.
Hän oli sotamies kiireestä kantapäähän ja alistui toverikunnan tahdon
alle rajattomalla uskollisuudella. Toverikunta suo suuria vapauksia
ja niitä käytti hän empimättä hyväkseen. Hän voi pettää juutalaisen
koronkiskojan kylmäverisemmin kuin kukaan meistä, ja jos täytyi sanoa
yhteinen hätävalhe päällikölle, sanoi hän sen koneellisesti ja silmää
räpäyttämättä, ja hänellä oli tavaton kyky valehdella niin, ett'ei
kukaan voinut olla uskomatta.

Olo-aikamme etelä Venäjällä oli lopussa ja meidän oli kohta palattava
takaisin Suomeen ja kunkin asetuttava pataljoonaansa. Ero Venäjältä ei
ollut meille muille erittäin vaikea, mutta pahemmin oli Cablen laita.
Mustaveriset venakot ihailivat hänen englantilaista rauhaisuuttaan
ja hänen lapsellista luonnettaan, mutta hän itse oli säilynyt heiltä
jotenkin hyvin, kunnes muutamia kuukausia ennen lähtöämme tarttui
pahasti kiinni. Hän rakastui korviaan myöten köyhään, pieneen
kahdeksantoistavuotiseen kauppiaan tyttäreen, joka oli sivistymätön ja
seuraelämään tottumaton, mutta jolla oli slaavilaisen naisen hehkuva
nuori sielu ja mustat silmät.

Luulenpa, että Cable nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut
ristiriitaan elämänsä kanssa. Hän kävi alakuloiseksi, kirjoitti
epätoivoisia lempilauluja huonolla venäjänkielellä ja hänen
rakkaudestaan keskusteltiin yökaudet toverien seurassa. Cable istui
siinä haikeihin tunnelmiin vaipuneena, kunnes hänet niistä armottomasti
pudistettiin hereille sillä varmalla vaatimuksella, että hänen täytyi
toverikunnan vuoksi voittaa tunteensa, sillä eihän käynyt kulettaminen
Suomeen tuota sivistymätöntä tyttöä, eikähän hänen raha-asiansakaan
sallineet hänen mennä naimisiin. Olimme vähiin varoihimme nähden
viettäneet jotenkin iloisia päiviä ja kun Cable nyt palasi
kotimaahan, olisi hänen jotenkin vaikea pulasta suoriutua, vaikk'ei
onnistumattomiin naimisiin mennen hävittäisikään kaikkia tulevaisuuden
toiveitaan.

Cable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan
vanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä
kaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua
uuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään.
Vesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä
sanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi
karata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä
jo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun
matkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.

Ensi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme.
Hän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän
nähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain
kapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa
irroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli
niin tiukalle kiristänyt.

Istuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen,
kertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja
toivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun
hänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.

Meidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka
edusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi
hymyillen ja virkkoi:

-- Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!

Emme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä
kuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä
hakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin,
niinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me
hymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän
rohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän
ei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti
käteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme
nauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi
avonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei
meillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.

Suomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli
heti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin
kaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä
kadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi,
mutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen
yhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti
kaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla
ranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa.
Hänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli
hän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta
asia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta
siten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit.
Hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen
tuloaankin yleinen suosikki.

Hänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät
ole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan.
Rakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa
kysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen
avioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä,
ja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän
puolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat!
-- sanoin minä. -- Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä.
Ei koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan
ole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta
kaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota
kohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille
kuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.

Tuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut
hänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen
sotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan
Bellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla.
Olen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen
huoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet
ja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia
sen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä
vaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin
poika ja valehtelevan kuin viipurilainen.

En ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu
siitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä
olisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne
eivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan
mitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä
mitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella
kuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä
milloinkin miellyttää.

Sillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran
tapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja
ihmeissäni kysäsin minä: "Cable, mitä sinä mietit?" Mutta Cable
katsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan
-- hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.

Silloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja
niin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele,
-- muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut
hyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää
hyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä
nykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!

Puheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena
luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti.
Samalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni
väliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki
ääneensä niinkuin silloin teki.



Taiteilijain tukala elämä.


Kun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä
luonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän
pyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei
näyttänyt aikovankaan seurasta poistua.

He katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:

-- Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika,
matkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta,
matkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään
edessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille
tanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia
katselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni
heidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin
tekivät heidän modellinsakin.

Viihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan
päiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona.
Hänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia
joka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä
vartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli
kaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.

Nuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa
välkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui
muihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin
olisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin
kömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti,
niin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.

Thorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit
pitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, -- se oli kovin
lapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta
Thorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista
siinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä
itämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.

Meistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli
mieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin,
keikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni
tulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta
muotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin.
Palkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli
mielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.

Mutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan,
syntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin -- vai että
minä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! -- Hyvähän on,
että sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin
matkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä,
jotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille,
varoitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan -- olisipa
kuin olisikin varoitettava!

Minulle alkoi tulla hätä.

Seuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi
minuun katseen, johon en uskaltanut vastata.

-- Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä "Metsään"
lähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.

Kun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme
me lähelle rantaa "Bellevuen" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria
maalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen
aikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä
meren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja -- Johannea.
Oli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli -- Johanne.

Hän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla,
vaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme
kävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun
lamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin
näön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain
nauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut
loppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan
luontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat
synkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:

-- Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään
naurettavaa -- ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä
ole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta... ette osaa
muuta kuin irvistellä ja pilkata... minua kyllästyttää semmoiset...!
Hän tuossa... hän on ainoa, joka... hän on monta vertaa parempi kuin
kaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee...!

Johanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan
ihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja
säälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun
Thormann tarttui käteeni ja alkoi:

-- No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin
tekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi!
-- tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on
perhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!...

Johanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään.
Sitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa
ja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa
välkkyivät.

-- Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.

Hän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me
kuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.

Vastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan
hämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä
illan ruskoa kaukana ulapalla.

Me puhuimme maalauksesta.

Johanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen
viheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan.
Ikäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja
tunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni;
mutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen
merelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.

-- Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.

Kun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.

Ja kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme
toisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.

Seuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja
olipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.

-- Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.

-- En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.

Mutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne
jo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö
tuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin
piilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.

-- No, -- missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa
Pariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen
pilettiä!

Mutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan
iloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi
voinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.

       *       *       *       *       *

Monta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim.
kun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa
häämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa.
Pikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi
mielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.

Vaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin
hämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi
muuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä
vetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla,
jossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä
nukkuvassa maaseutukaupungissa.

Jo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys
modellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua
mainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin
häntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei
hän mitenkään tahtonut suostua. -- Olla läsnä silloin kuin toinen
nainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, -- ei, siihen ei siveä
suomalainen nainen voisi koskaan suostua!

Hän nipisti kiinni pienet, suloiset huulensa, ja olisi varmaankin
paukauttanut ovenkin jälessään lukkoon, jos ei se vaan olisi ollut
niin kauhean raskas, renessanssi tyyliin tehty, tamminen, vähintäinkin
viisi kyynärää korkea. Ja niin jäin minä yksin modellineni, joka ei
tiennyt mitään suomalaisesta ujoudesta ja itsetietoisesti komeili siinä
nuoruutensa kauneudella ja solakalla vartalollaan.

Tuskallisimmat olivat minulle ne hetket, jolloin työstäni lepäsin.
Vaimoni käyskenteli komeassa atelierissa äänetönnä ja jääkylmänä, ja
jos hän joskus jotain puhui, niin puhui hän niistä häntä ikävöivistä
kirjeistä, joita oli saanut kotoaan. Siellä ne häntä rakastivat niin
lämpimästi ja vilpittömästi, ett'ei hän käsittänyt, kuinka oli voinut
lähteä tätä kiertelevää elämää viettämään. Hän oli tehnyt hyvin väärin
jättäessään ne, jotka häntä niin rakastivat.

Viimein heitin minä eräänä päivänä pois pensselini, lähetin pois
modellini ja jätin luonnokseni kesken...

Alussa oli hänen mustasukkaisuutensa huvittanut minua, mutta ajan
ollen alkoi se käydä sietämättömäksi. Kun vaan rupesin puhumaankaan
maalauksesta, kyyneltyivät hänen viattomat silmänsä, hän kavahti
minua kaulaan ja pyysi mitä hellimmin sanoin, ett'en maalaisi
ainakaan häämatkallamme. Olihan se minusta naurettavaa, mutta kun
me -- totta puhuen -- matkustimme hänen rahoillaan, suostuin minä
hienotunteisuudesta hänen pyyntöönsä; -- joka tietysti oli liikanaista
hienotunteisuutta.

En koko Itaalian matkaltani tuonut kotiini muuta kuin kurjan
vuorimaisema-töherryksen, joka ei ollenkaan kuulunut alaani.

No niin, -- jo ensi iltana Kööpenhaminassa olimme me kutsutut
Thormannin luo. Hän oli nainut hänkin ja oli onnellinen perheenisä,
koolla oli pelkkiä taiteilijoita ja vanhoja tuttuja.

Tietysti tuli puheeksi myöskin seikkailuni Thormannin modellin kanssa.
Laskettiin vähän leikkiä sinä iltana, ja pieni vaimoni ymmärsi juuri
sen verran tanskan kieltä, että hän voi arvata, mitä leikki koski. Minä
antauduin nyt niinkuin ainakin yleiseksi pilan esineeksi.

Mutta Thorman vei vaimoni syrjään ja kertoi hänelle tapauksen oikein
juurta jaksaen. Illallista syödessä kiitti hän häntä sitten julkisesti
siitä, että oli tehnyt minusta miehen ja pelastanut minut modellien
käsistä suureksi hyödyksi sekä ihmiskunnalle että taiteelle.

Vaimoni oli olevinaan kauheasti huvitettu kaikesta ja päästi
huuliltaan pienoisen, surkean naurun hyrähdyksen, joka kuului hyvin
kankealta ja kylmältä; -- ei ollut se ollenkaan tuo tuore, helisevä ja
hyväsydämminen nauru, jonka minä niin hyvin tunsin.

Hajaannuimme myöhään. Näin, kuinka vaimoni mieli vielä kotiin
tultuammekin oli kuohuksissaan.

-- Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin
vaan mahdollista.

Vaan hän ei suvainnut vastata.

Jätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava
varhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa
ja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset
ystävämmekin; -- ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä
tapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.

Ja me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.

K:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa
odottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta.
Ystävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.

Vaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella.
Paha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat
kaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten
satun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta,
on hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua
ja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni
petollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja
suupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta
tempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden
kuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.

Melkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka
olimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman
nopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan
kuin salakihloissa oleva sulhanen.

Tulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin
juuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin,
että hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei
ollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos
asema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti
ja minä jäin siihen, missä olin.

Vaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja
oli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla "Metsään". Ennenkun
lähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He
istuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön
enkä ollut heitä näkevinänikään.

Silloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli
minua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä
enemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin
monta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.

Johanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa,
liikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen
vieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut
mitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.

Tunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien
kuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: -- peto ei
hievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään,
sillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän
oli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; -- kuka
tietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa?
Teki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut
kääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; -- eihän hän
voinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.

Onnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia.
Hermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin
Johannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli
kuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.

Johanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä
hän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia
henkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään
tekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis
uskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän
ajattelevan.

Tiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla
kylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili
minulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin
ennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös
ja tunkeuduin vaimoni luo.

-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!

-- Anteeksi, -- olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo
ennenkin.

Tunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en
ollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala
paratkoon! -- ei minun muutakaan auttanut.

Johanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe
taapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä
kummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja
alkoi kertoa jotain.

Istuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja
minun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja
vihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.

Johanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä
katseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja
alkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.

Vihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.

Mutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi
kimppuuni!

Olin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri
aikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun
Johanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää
kuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen
silmilleni seuraavat musertavat sanat:

-- Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä
naimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, -- mutta nyt uskoo
hän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta
rouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!

Pahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli
tällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin
neula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä
vähä enemmänkin.

Johanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä
surkeimpaan mielialaan.

Oli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni
oli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että
olisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, --
enkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon
Johannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä
nyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut
välttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä
seurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli
ollut! Voinko väittää vastaan -- ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein
loistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu
modelliensa kanssa...!

Hän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste
minua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me
astuimme hitaasti "Eläintarhan" tammien alatse rantatietä pitkin.

Valitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin
pitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä
erinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan.
Kahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen
palasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.

       *       *       *       *       *

-- Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa
sille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen
punssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen
maljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.



Maria!


Tulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli
sininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut
uskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me
itse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat
aina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.

Tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin
rauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja
arvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma
olentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni
keveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä
oloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi,
millainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, --
minusta tuntui, että tulisit sen tekemään -- ja minä riisuin pois
kaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä
vaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten,
jota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa
saamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla
minua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.

Se oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan,
mutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni
etsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen
katsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen
kasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys,
joka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui
sen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän
hellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään
vallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai
lämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä
jouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä
jommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä
ne eivät voineet viihtyä.

Ja haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta
näytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa,
ylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni,
joka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun
olentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit
silloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni
ja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin.
Kun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä
sinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä
en ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin
valpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo
salaisesti rakastit.

Silloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä
huoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista
keskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala
Sveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein
basalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä
tietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi
helähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita
mielessäsi kätkeä.

Sinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka
värähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä
huomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen
salaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten,
että tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan
siihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti
nojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli
äänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa
onnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan
sydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä,
jolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni
silmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, -- ja niin olin minä
tehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni,
ja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein
pyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli
kesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit
uskaltanut salaisuutesi ilmaista.

Et olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden
kesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen
tarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen
sinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet
pitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme
alavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme.
Me kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon
tuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa
sanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa
uskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun
heikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!

Ja sinä sait suojaa.

Kun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat
aiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen
toisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni,
ja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella.
Sinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia
säveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin
ja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin
siinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni
kajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes
sointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme
tulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita
onnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja
joiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin
sävel Sarasaten viulusta. -- Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja
minä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin
soittohaaveilija.

Autoin turkin päällesi -- ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut,
sillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti
sen ilon, jonka kadotin, -- sillä sinä _pyysit!_

Kului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, -- muutamia rauhallisia
päiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta
kuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti
tyytyväinen.

Mutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; -- ensimmäiset
kirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne
pyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät
minua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen,
että teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.

Eihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan
yhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut,
koettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta
rauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun
sitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään
tahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi
jälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti.
Kiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville
avonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.

Mutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn,
jolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon
kylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi
eikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat
käydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota
kaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, -- ja minusta
olivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!

Ja ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on
purjehtijalle.

Sinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin
sinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli
niin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta
ajatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten
tulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit
sinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun
pysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin
-- niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon
nyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, --
mutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten
kasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.

-- Minne? kysyi ajuri.

-- Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.

Miks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti
päällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei
olisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi
muutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua
koskaan ennen ollut nähnyt, -- vai käsititkö, että meidän kerrankin oli
päästävä johonkin varmaan päätökseen.

Ei, niin ei se ollut -- ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä
tartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan
ensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.

Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan
tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia,
kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois.
Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon,
naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä
uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan
sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä,
että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja
riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut
mitä jokapäiväisin asia.

Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin
kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta,
siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa
luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus
ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun
hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella,
että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit
aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut,
luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka
ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan,
voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä
teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi
itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn
vaipan alle piiloutuvat.

Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko
hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka
vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla
mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä
huntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.

Sinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita,
joita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta,
myötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä,
joka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut
sydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua.
Kaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot
kokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja
painoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen
varomattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi
salaperäisyyttä.

Mutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota
intohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki
tunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun
kätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta
herännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi
sisimmäinen toivosi siinä haihtunut:

-- Kääntykäämme takaisin!

Minä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein
kuullut:

-- Takaisin?

-- Niin, vastasit sinä, et muuta sanonut, mutta sanoit sen niin
vakuuttavan varmasti, että minä käskin vaunujen kääntyä ja näin
tienhaaran jäävän jälkeemme oikealle kädelle. Tuijotin pimeyteen
osaamatta mitään ajatella ja maiseman hämärät piirteet painuivat
selvästi mieleeni. Mutta sinä et vuodattanut kyyneltäkään raunioiksi
hajonneen onnemme haudalle, et huokaustakaan päästänyt; -- päätöksesi
oli tehty ja intohimoton luonteesi oli sen päätöksen vahvistanut.
Ovellasi kysyin minä, tahdoitko antaa minulle anteeksi -- tiesinhän
minä sen omaksi syykseni, että olimme näin toinen toisemme kadottaneet.

Silloin taivutit sinä vaan päätäsi omituisesti, merkitsevästi, ja
siihen jäin minä sitten yksin katumukseni kanssa...

       *       *       *       *       *

Eilenhän me tapasimme toisemme tuolla tien haarassa, josta kerran
käännyimme takaisin vaunuissa ajaessamme, kun talviyö oli kylmä ja
ilma raakaa. Olin nähnyt sinusta vilahduksen kerta ennenkin, mutta en
tahtonut silloin omia silmiäni uskoa. Nyt tiedän, että me molemmat
samaan aikaan olimme menneet sinne hakemaan hajonneen onnemme
pirstaleita ja kuluttamaan joutilaita yksinäisiä hetkiä ahkeran työn
lomassa.

Hajonneen onnemmeko!

Minä tiedän, että me molemmat olimme saavuttaneet elämässämme sen,
mitä ei elämä joka päivä tarjoo, mutta jota emme osanneet hyväksemme
käyttää. Sinä menit sinne muistojasi uudistamaan ja mielikuvituksesi
avulla uudelleen tuntemaan luonteittemme vanhaa vetovoimaa, ja olet
sinä niinkuin minäkin rakentanut rakkautemme raunioista muistopatsaan
toiveidemme haudalle...

Mutta kun me eilen äänettöminä ja epäilevinä vaelsimme kotiin päin
toistemme rinnalla, alkoi minussa soida vanhoja tuttuja säveliä, ja
niinkuin ennenkin kuuntelen minä niitä yhä kasvavalla hartaudella
mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia ja kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home