Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Elämäni muistoja
Author: Tagore, Rabindranath
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Elämäni muistoja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ELÄMÄNI MUISTOJA

Kirj.

Rabindranath Tagore


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.



SISÄLLYS:

 1. Johdanto.
 2. Opetus alkaa.
 3. Kotona ja ulkosalla.
 4. Palvelijat käskijöinä.
 5. Normaalikoulu.
 6. Säeseppona.
 7. Erinäisiä opintoja.
 8. Ensimmäinen matkani.
 9. Runollisia harjoituksia.
10. Srikantha Babu.
11. Bengalin-opintomme päättyvät.
12. Professori.
13. Isäni.
14. Eräs matka isäni seurassa.
15. Himalajan vuorilla.
16. Kotiinpaluu.
17. Opintoja kotosalla.
18. Kotoinen ympäristöni.
19. Kirjallisia kumppaneita.
20. Julkaisuja.
21. Bhanu Singha.
22. Isänmaallisuus.
23. "Bharati".
24. Ahmedabad.
25. Englanti.
26. Loken Palit.
27. "Särkynyt sydän".
28. Eurooppalainen musiikki.
29. Valmiki Pratibha.
30. "Iltalauluja".
31. Esitelmä musiikista.
32. Virran varrella.
33. Vieläkin "Iltalauluista".
34. "Aamulauluja".
35. Radzhendrahal Mitra.
36. Karwar.
37. "Luonnon kosto".
38. "Kuvia ja lauluja".
39. Eräs välivaihe.
40. Bankim Tshandra.
41. Laivanruho.
42. Menneitä.
43. Sadeaika ja syksy.
44. "Duuri- ja mollisointuja".



1

Johdanto.


Minä en tiedä, kuka se on, joka maalaa kuvia muistin kankaaseen; mutta
olipa hän kuka tahansa, joka tapauksessa hän maalaa kuvia: hänen
siveltimensä työ ei tarkoita pelkkää tapahtumien uskollista
jäljentämistä. Hän valikoi ja karsii, omaa makuansa noudatellen. Hän
tekee monesta suuresta oliosta pienen ja monesta pienestä suuren. Hän
työntää arkailematta taka-alalle sellaista, mikä oli lähellä, ja tuo
etualalle sellaista, mikä todellisuudessa sijaitsi taampana. Sanalla
sanoen: hän maalaa kuvia eikä kirjoita historiaa.

Niin kehittyy elämän ulkopinnalla tapahtumien sarja, ja sen
sisäpuolelle syntyy joukko kuvia. Nämä sarjat vastaavat toisiansa,
mutta eivät ole sama asia.

Meillä ei ole aikaa perinpohjaisesti tarkastella tuota meissä
sijaitsevaa työpajaa. Toisinaan sattuu silmiimme siitä jokin osa, mutta
enimmälti se jää katseen saavuttamattomana pimeän peittoon. Miksi tuo
uupumattoman uuttera maalaaja maalaa, milloin hän saa työnsä valmiiksi,
mihin kokoelmaan hänen kuvansa ovat aiotut -- kukapa voi sen sanoa?

Muutamia vuosia sitten, kun minulta tiedusteltiin kuluneen elämäni
tapahtumia, minulla oli tilaisuutta kurkistaa tuohon kuvakammioon. Minä
olin ajatellut tyytyä valitsemaan hieman aineksia elämäkertaani varten.
Mutta kun avasin oven, huomasin kohta, etteivät elämän muistelmat ole
mikään elämäkerta, vaan näkymättömän taiteilijan alkuperäinen teos.
Monenkirjavat, sinne tänne sirotellut värit eivät ole ulkonaisen valon
heijastumaa, vaan kuuluvat maalaajalle itsellensä ja johtuvat hänen
sydämestänsä, jonka syvien ja kiihkeiden tuntojen sävy niissä on. Niin
ollen ei kankaaseen kuvattu kertomus kelpaa oikeudessa esitettäväksi
todistuskappaleeksi.

Mutta vaikka yritys, jonka tarkoituksena on kerätä täsmällisiä
historiallisia tietoja muistin aarrekammiosta, lieneekin hedelmätön,
sisältyy kuvien katselemiseen kumminkin suuri viehätys, ja minä olen
sen viehätyksen lumoissa.

Tie, jota kuljemme, suojakatos, jonka alla lepäämme, eivät ole
matkustaessamme meille kuvia -- ne ovat liian välttämättömät, liian
ilmeiset. Mutta kun sitten illalla, ennen majataloon saapumista,
katsahdamme taaksepäin kohti niitä kaupunkeja, vainioita, virtoja ja
kyliä, joiden kautta aamuinen kulkumme on johtanut, niin nuo näyt
muuttuvat painuvan päivän valossa todellisiksi kuviksi. Niinpä minäkin,
kun minun aikani oli tullut, katsahdin taakseni elämäni tielle ja
jouduin näkemieni valtoihin.

Herättikö tuon harrastuksen pelkkä luonnollinen kiintymys omaan
menneisyyteeni? Jonkinlaista henkilökohtaista tunnetta asiaan tietenkin
liittyi, mutta kuvilla oli sitäpaitsi oma itsenäinen taiteellinen
arvonsa. Minun muisteloihini ei sisälly yhtään ainoata tapausta, jota
kannattaisi säilytellä ikiajoiksi. Mutta asian arvo ei ole ainoa
seikka, joka oikeuttaa merkitsemään sen muistiin. Jos vain voi tehdä
toisille tajuttavaksi ja tunnettavaksi sen, mitä on itse todella
tuntenut, niin säilyttäminen merkitsee aina jotakin lähimmäisillemme.
Jos ne kuvat, jotka ovat muistiin hahmoutuneet, voidaan ilmaista
sanojen avulla, niin ne ansaitsevat sijan kirjallisuudessa.

Minä tarjoan muistikuvani lukijalle kirjallisina tuotteina. Olisi
erehdys, jos otaksuttaisiin niiden tarkoituksena olevan oman
elämäkertani esittämisen. Siltä näkökannalta nämä muistelmat
ilmenisivät sekä hyödyttöminä että epätäydellisinä.



2

OPETUS ALKAA


Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini
olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan,
alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole
jäänyt mitään muistiini.

Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade
rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan
purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (_kara, khala_
j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle
ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu
palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on
runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen
silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja
mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa.
Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko
pitkän päivän.

Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi
mielessäni.

Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan
perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa,
olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen
silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa
aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut
kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja
kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman
kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin,
millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus.
"Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli
pakko kuolla?"

Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella
kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt.
Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti
saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun
kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa
valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä,
joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja
häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut
saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta
poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja
lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien
ihmeväikettä.

Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään -- ja
lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa
joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."

Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä
kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan,
joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään.
Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en
ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut
kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili
liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli
kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää
minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo
läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin
sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä
mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä,
mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä
aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole
eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.

Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä
Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä,
mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn
rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei
osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina,
ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt
sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan
parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini
erittäin varhaisella iällä.

Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten
nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä
olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.

Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin
Ramajanaa.

Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin
voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini
palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi!
Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti
epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö,
jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin
hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka
krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton
poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin
sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon
karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni
sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta
kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos,
istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin
paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin
omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon
heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun
itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti
kirjan minulta pois.



3

KOTONA JA ULKOSALLA


Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia.
Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään.
Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen
silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen
silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina
merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.

Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa
he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden.
Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu
alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.

Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme
luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa.
Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet
yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta
puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi
tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat,
vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa
niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa;
onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden
ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa.
Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut
siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne
jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska
niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.

Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja
ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän
olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän
maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat
henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat
liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet
mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja
me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään
ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten
säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella
osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen
viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii
vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa
on häneen tuhlattu.

Me vietimme päivämme palvelijoiden olopiirissä, ulompien suojien
kaakkoisessa osassa. Eräs palvelijoistamme oli Shjam, tummaverinen,
pyylevä, kähärätukkainen poika, joka oli kotoisin Khulnan
piirikunnasta. Hän asetti minut istumaan määrättyyn paikkaan, veti
sitten liidulla viivan ympärilleni ja varoitti juhlallisen näköisenä ja
sormi kohotettuna minua astumasta tuon kehän ulkopuolelle, missä
arvaamattomat vaarat minua uhkasivat. Minulle ei milloinkaan oikein
selvinnyt, olivatko nuo vaarat laadultaan aineellisia vaiko henkisiä,
mutta ankara pelko minut silloin tavallisesti valtasi. Minä olin
lukenut Ramajanasta, millaiset kärsimykset tulivat Sitan osaksi, kun
hän oli poistunut Lakshmanin hänen ympärillensä piirtämästä kehästä,
joten minä en mitenkään voinut epäillä sen tehoisuutta.

Huoneen ikkunan edessä oli lammikko, jonka veteen johtivat kiviportaat.
Sen lännenpuolisella rannalla, puutarhanmuurin vierustalla, kasvoi
suunnattoman suuri viikunapuu, eteläpuolella rivi kookospalmuja. Minä
istuin taikakehässäni lähellä ikkunaa ja vietin koko päivän silmäillen
alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse ulos, katselin katselemistani
tuota näköalaa ikäänkuin kuvakirjaa. Jo varhain aamulla saapuivat
naapurimme toinen toisensa jälkeen kylpemään. Minä tiesin, milloin
kukin heistä tuli. Minä tunsin jokaisen omituisuudet. Eräs pisti aina
sormensa korviinsa, kun sukelsi määrätyt kerrat pinnan alle. Toinen ei
uskaltanut ihan syvälle veteen, vaan väänsi kerran toisensa jälkeen
veden päänsä päälle kohottamastansa pyyhinliinasta. Kolmas pyyhki
nopein käsivarrenliikkein pois pinnan sameuden ja sukelsi sitten äkkiä
pinnan alle. Eräs hyppäsi ilman enempiä empimisiä ylimmiltä
porrasaskelmilta, toinen asteli vitkalleen alas, aamurukouksiansa
hymisten. Eräs oli aina kovin kiireissään ja juoksi kotiin kohta, kun
oli sukelluksensa suorittanut. Toinen ei ollenkaan hätäillyt, kylpi
kaikessa rauhassa, hieroskeli jäseniänsä kelpo tavalla ja puki yllensä
puhtaat vaatteet muistaen pitää huolen siitä, että lanneliina tuli
oikein laskostetuksi, käveli vielä pari kierrosta ulommassa
puutarhassa,[2] poimi kukkia ja lähti vihdoin hitaasti astelemaan
kotiin päin raikkaan ruumiinsa viileätä mielihyvää uhoten. Sellainen
oli näkymöni keskipäivään saakka. Sitten kylpypaikat tyhjenivät ja
hiljenivät. Vain ankat siellä yhä vielä pulikoivat etsien etanoita tai
puhdistellen höyheniänsä koko pitkän päivän.

Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni
suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret
olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi,
tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät
olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin
aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan
katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti.
Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja
siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä
myöhemmin kirjoitin:

"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä
vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin
katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli
leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"

Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän
ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä
kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja
poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen
leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.

Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka
meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain,
ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio,
jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun
tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti
ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta
se oli vapaa, ja minä olin vangittu -- me emme voineet päästä toisiamme
kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi.
Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa.
Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja
mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi
ehdittyäni:

"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat
toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu
huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule
tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu:
'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah',
huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."

Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin
ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt
hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin
jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin
tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat
kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät
hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät
kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat
aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon
hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.

Minä seison siinä silmäillen ulos... Katseeni kohtaa ensin rivin
kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden
lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja
lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen
seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka
Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen
keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä
asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä
korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja
tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia.
Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä
suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin
otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta
leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän
taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin
puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen
keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen
_tshai tshuri tshai_... Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko
olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.

Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen
kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti
suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta
ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen
ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen
salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden
tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke,
joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä
ihmeellisimpiä näkyjä.

Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään
viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa
ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa
intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa
johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä
avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni
-- nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä
mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua
yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen
vesisuihkun alla.

Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä
kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on
yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se
unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin
ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita
lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on
vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen
onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä
leluja, on leikin maailma tuhottu.

Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan
liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista
luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka
rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen
sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei
mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta
velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli
riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat
toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä
viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut
häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.

Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut
paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston
samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua.
Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä
täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja
kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle
kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun
hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja
lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen
värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.

Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota
vielä nytkin mainitaan nimellä _golabari_ (lato, aitta). Nimi osoittaa,
että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa.
Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat
toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta
sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon
_golabariin_ minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en
mennyt sinne leikkiäkseni -- paikka sinänsä veti minua puoleensa.
Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo
autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin
ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa;
hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä
sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään
tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan
jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita
ja pääsemään _golabariin_, niin tunsin itseni todella vapaaksi.

Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut
milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun
leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen
sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona
hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se
oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä
ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi
olla aivan lähellä -- ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa;
mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä.
Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle
vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi
aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin:
"Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en
huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa
minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan
palatsi sijaitsi meidän talossamme.

Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä
salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla
piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä
oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto
olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen:
"Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä hänellä ei voinut olla.

Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen
kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo
siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän
odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin,
mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole
omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään
vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen
vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen
huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni
sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa
kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja
ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä,
että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana
asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa,
niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi
näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias
paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti
ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen
taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun
havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme
täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.

Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt
ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme
pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran
emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme
aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon
pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan
bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties
kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.

_Magh_-juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi
paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien
kaivaminen aloitettiin _magh_-kuun ensimmäisenä päivänä.
Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa,
mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin
ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen -- olin nähnyt, kuinka
syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi -- ja
vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista,
jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin
minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu
salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi
hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa
jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin,
mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin,
"voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään
kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin
salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle."
Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan
salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä
luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi,
ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme
kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa
yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan
liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten
arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä
enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin
hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään,
että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman
koulumestarit!



4

PALVELIJAT KÄSKIJÖINÄ


Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa.
Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni
historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa.
Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja
rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina
samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta
filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut,
ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon
kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana
joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan
vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat
kärsimystä.

Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin
metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa
kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä
lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana;
olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan.
Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten
päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin.
Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat,
ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.

Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin
säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme
olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois
inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että
palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään;
kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat
lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella
ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on
varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan
siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä
olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen
taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana
hoitajan hartioille -- niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu
juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin -- ja vaikka
rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan
voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.

Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän
iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.

Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän
koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa
näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan
niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen
täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti
ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta
syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi
pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan
äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti
oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti,
ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko
käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan
niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien
vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan.
Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella
huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman
sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille
henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen
korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa
siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä
lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli
ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa,
lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.

Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät
olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen
öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja
Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan.
Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet
kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat
hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu
avoinna, ääneti, ihmetellen.

Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan
tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa
himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt
hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty
makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei
ollut vielä tietoa.

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha
palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan
lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan
leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty,
ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.

Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar
lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten
palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän
osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä
niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.

Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta,
joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti
opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis
aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen
ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan
kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme
kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen
kertaan meille tyrkyttämään.

Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme
nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja
eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja
_lutshi_-kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua
-- melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne
putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta
voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi
kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli
otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.

Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta
iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä
halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli
hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen
riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja
paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton
sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti
silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.



5

NORMAALIKOULU


Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä
alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä
olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen
puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin
osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin
selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa
vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot
oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat
varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä
enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani,
kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään
heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä
tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin
korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut
heitä sillä tavoin kasvattaaksensa -- eikä olisi tietenkään voinut
heihin niin väkevästi vaikuttaa.

Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä
kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut
opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja
väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt
huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut
valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta
kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien
välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin
koulumestarien.

Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin
vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä
vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen
alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä.
Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen
iloista ainesta.

Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin
muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista
loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei
sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt
koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen
nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella
armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat,
luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset
velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun,
tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta
kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.

Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä
kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan
säkeen:

_Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling_.

Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä
tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli _kallokiksi_
muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:

... full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä,
laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)

Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi
minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin
miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa,
niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin
sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi -- useimpien
poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä
astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani
katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi -- kaksi vuotta --
kolme vuotta -- miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten
vietettävä.

Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin
siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi
itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä.
Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja
toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä
monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.

Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli
tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin,
mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten
ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi
joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne
riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös.
Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto
olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen
yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi
kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin
aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen,
mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy
vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään
lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin
se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.

Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan
tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat
arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti
koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun.
Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa
tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.



6

SÄESEPPONA


Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti,
pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään
tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin
mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee
johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen
sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja
kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten
neljätoistatavuisen _pajar_-säkeen luonteen.

Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa --
niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä
epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi
missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan
tuottavani sellaista runoutta.

Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana
ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä
katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun
ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä
tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.

Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten
hyväksi näin, muodostivat _pajar_-säkeen, niin runoilemisen taide oli
äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt
toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen
ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen
ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään
hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin
paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.

Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua
enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella
avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen
lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin
piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.

Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja
maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi.
Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6]
joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään
talosta soveliaita kuulijoita.

Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme
pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme
menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme
Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään
taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa:
"Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on
kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.

Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa
kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja
kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa
apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja
juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni
kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!"
virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on _dvirepha_?"[7]

En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi
olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä
olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme
se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme
kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan -- päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei
voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut
säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista
vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan
ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten
hyvänsä, sana _dvirepha_ säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui
siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.



7

ERINÄISIÄ OPINTOJA


Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta
kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni
vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta
puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut
ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä
lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.

Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia
tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin
koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi
suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin
puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme
verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja
historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat
piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla
tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän
jälkeen me olimme vapaat.

Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui
melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme
käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa.
Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti
sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella
osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja
kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös
kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa
ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä
höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath
Babu saapunut.

Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen
luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä
tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka
luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa
varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista
laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän
leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden _sutrain_
saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa
voiton.

Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet
tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli
lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.

Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En
tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä,
kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät
heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän
kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka
iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän
ohjelmaansa kuulu englanninkieli!

Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa
yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan
tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun
lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden
kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma
oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen
johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan
tarpeettoman nopeasti.

On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti.
Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät
esiin ainoastaan _bael_-pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko
olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin
_kadamba_-kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia
minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole...! Me istumme
kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle.
Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut
näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo
voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta
löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen
katumme varrelta ei.

Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää
Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin
avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi.
Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa,
hänen tuntinsa olivat _illalla_ ja hän opetti _englanninkieltä_! Olenpa
varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle
bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi
surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän
lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.

Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä
tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä
tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä -- runoako vai
suoranaista, se jäi meille selviämättä -- eräästä englantilaisesta
kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin
hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi.
Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo --
että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.

Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia
tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä
päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi:
"Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän
avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä,
joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.

Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko
ihmisen puhuvan -- en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi
käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi
miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko
ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt,
mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että
opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä
siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa
innostukseen.

Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston
leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en
sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai
minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa
katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin
mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman,
ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.

Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi
McCullochin _Lukukirjaan_. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten
uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja
täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin
houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys
ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia
kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja
sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä
näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen
johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja
rivejä, mutta turhaan.

Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun
toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin
pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista
oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti
kuin ennenkin.

Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin
asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin
alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen
kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä,
joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan
ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä
vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa
silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.



8

ENSIMMÄINEN MATKANI


Dengue-kuumeen kerran raivotessa Kalkuttassa osan suurta perhettämme
täytyi asettua Tshatu Babun huvilaan virran varrelle. Me lapset
jouduimme lähtemään mukaan.

Se oli ensimmäinen matkani. Gangesin ranta tervehti minua kuin ystävää
jostakin edellisestä olemassaolosta. Palvelijain asunnon edustalla oli
guava-lehto, ja minä vietin päiviäni istuen sen varjossa kuistikolla ja
katsellen puunrunkojen välitse välkkyvää virtaa. Joka aamu herätessäni
tuntui siltä, kuin olisi päivä saapunut luokseni kultareunusteisena
kirjeenä, jossa minua odotti jokin ihmeellinen uutinen. Jotta
pieninkään osanen ei joutuisi hukkaan, minä pukeuduin niin nopeasti
kuin suinkin voin ja kiiruhdin ulos tähystyspaikalleni. Joka päivä näin
Gangesin paisuvat ja alenevat vuoksi- ja luodevedet, lukuisat alukset
viilettelivät kukin tavallansa pitkin virran pintaa, puiden varjot
väistyivät lännestä itään, ja vastakkaisella rannalla, puiden
varjoläikkien yläpuolella, pulppusi kultainen elämänveri illantaivaan
lävistetystä rinnasta. Toisinaan päivä oli pilvinen varhaisesta aamusta
alkaen; vastarannan metsä lepäsi tummana, ja tummat varjot väikkyivät
virralla. Sitten alkoi äkkiä pauhata sade, joka himmensi näköpiirin:
toisen rannan hämyinen rajaviiva lausui kyyneleiset jäähyväisensä,
virran povea paisuttivat pidätetyt huokaukset, ja lehvistössä pääni
päällä temmelsi kostea tuuli.

Minä tunsin itseni uudestisyntyneeksi päästyäni muurien, palkkien ja
parrujen komeroista vapaaseen luontoon. Niin tutustuessani uudelleen
kaikkiin olioihin minä olin näkevinäni häiritsevien, rumentavien
verhojen väistyvän maailman ja itseni väliltä. Olenpa varma siitä, että
se siirappi, joka kylmien _lutshi_-kakkujen keralla muodosti
aamiaiseni, maistui yhtä hyvältä kuin Indran taivaassansa nauttima
ambrosia, sillä kuolemattomuus ei piile nektarissa, vaan sen
nauttijassa, ja jää saavuttamatta, jos sitä etsimme.

Talon takana oli muurin ympäröimä puutarha lammikkoineen, jonka veteen
johtivat portaat, kylpytasanteelta. Tasanteen vierellä kasvoi
suunnattoman suuri _dzambolan_-puu, ja ylt'ympäri seisoi taajoina
ryhminä erilaisia hedelmäpuita, joiden varjoon piiloutuneena lampi
lepäsi. Tuon yksinäisen pienen puutarhan hunnutettu kauneus viehätti
minua sanomattomasti, aivan eri tavalla kuin talon etusivulta virralle
päin avautuva laaja näköala. Se oli kuin talon morsian, joka lepää
yksinään päivällislevollansa kauniisti kirjailemansa pieluksen varassa
hiljaa kuiskaillen sydämensä salaisuuksia. Minä vietin monta
keskipäivän hetkeä tuon jättiläispuun alla uneksien lammen syvyyksissä
sijaitsevasta _jakshain_[9] kaameasta kuningaskunnasta.

Minun teki kovin mieleni päästä kerran näkemään bengalilaista maakylää.
Sen lukuisat pienet rakennukset, olkikattoiset puistomajat, kujat ja
uimarannat, vainiot ja torit, leikit ja juhlat, kaikki sen elämän
ilmiöt sellaisina kuin mielikuvitukseni ne minulle esitti, vetivät
minua kovin puoleensa. Sellainen kylä olikin kohta puutarhanmuurimme
takana, mutta meitä oli kielletty siellä käymästä. Me olimme päässeet
ulos häkistämme, mutta emme olleet vielä vapaat: istuimme oksalla,
mutta jalkaa rasitti vielä kahle.

Eräänä aamuna kaksi vanhempaa veljeäni lähti kylään. Minä en kyennyt
enää hillitsemään haluani, pujahdin huomaamatta ulos ja seurasin heitä
vähän matkan päässä. Kulkiessani varjoisaa kujaa, joka johti tiheiden
pensasaitojen välitse ja viheriäin vesikasvien peittämän lammen ohi,
minä omaksuin ihastuneena kuvan toisensa jälkeen. Minä näen vieläkin
alastoman miehen lammen rannalla vitkalleen pukeutumassa ja
puhdistamassa hampaitansa pehmeäksi pureksitulla oksalla. Sattuivatpa
sitten veljeni havaitsemaan, että minäkin olin tulossa. "Sinäkö täällä?
Suori itsesi matkaan! Lähde heti takaisin!" he toruivat. He kerrassaan
kauhistuivat minut nähdessään. Minä olin paljain jaloin, nuttuani ei
peittänyt hartialiina tai päällysvaate, sanalla sanoen: minä en ollut
siinä asussa, että olisin voinut soveliaasti lähteä ulkosalle.
Ikäänkuin se olisi ollut minun syyni! Minullahan ei ollut sukkia eikä
muutakaan ylimääräistä vaatetusta, joten minun ei ainoastaan täytynyt
palata pettyneenä tällä kertaa, vaan oli yleensäkin luovuttava kaikista
asian auttamista koskevista toiveista. Mutta jos pääsy kauemmaksi
olikin takaa suljettu, niin etupuolella Ganges vapahti minut kaikesta
vankeudesta: mieleni voi, milloin tahtoi, käydä johonkin iloisesti
purjehtivaan alukseen ja kulkea sen mukana maihin, joiden nimeä ei
yksikään maantieteen oppikirja mainitse.

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Senjälkeen en ole enää
käynyt tuossa _tshampak_ puiden varjostamassa huvilanpuutarhassa. Sama
vanha rakennus ja samat vanhat puut ovat siellä varmaan vieläkin, mutta
minä tiedän, ettei se kumminkaan enää ole sama -- sillä mistäpä nyt
ottaisin sen lapsellisen ihmettelyn ja ihastelun, jonka valossa sen
muinoin näin?

Me palasimme kotiimme Kalkuttaan. Ja jokainen päiväni oli jälleen
palanen, joka viskattiin Normaalikoulun ammottavaan kitaan.



9

RUNOLLISIA HARJOITUKSIA


Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja
ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön
käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät
käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin
_Baitarani_-virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille.
Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä,
ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.

Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni
runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka
ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli
kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen -- toivottavasti ei kukaan
epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä
selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi:
"Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän
silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä,
jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.

Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä.
Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa
kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä
hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien
tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa
poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin
kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen
sija Gobinda Babun sydämessä.

Eräänä päivänä hän kutsui minut välihetken aikana huoneeseensa. Minä
lähdin sinne peläten ja vapisten, mutta olin tuskin ehtinyt astua
sisään, kun hänkin tiedusteli minulta: "Sinäkö runoilet?" Minä olin
kärkäs tunnustamaan. Hän antoi tehtäväkseni sommitella runon jostakin
ylevästä siveellisestä periaatteesta, en muista enää mistä. Ainoastaan
ne, jotka ovat olleet hänen oppilainansa, tietävät, kuinka suunnatonta
alentuvaisuutta ja ystävällisyyttä sellainen häneltä tuleva
toimeksianto merkitsi. Saatuani seuraavana päivänä säkeet valmiiksi
minä jätin ne hänelle. Hän vei minut mukanansa korkeimpaan luokkaan ja
asetti seisomaan poikien eteen. "Lausu se!" kehoitti hän. Ja minä
lausuin kaikuvin äänin.

Tuo moraalinen runoelma oli kiitettävä ainoastaan sikäli, että se aivan
pian hävisi. Sen moraalinen vaikutus luokkaan ei ollut suinkaan
rohkaiseva -- missään tapauksessa se ei herättänyt tekijään kohdistuvia
kunnioituksen tunteita. Useimmat olivat varmat siitä, etten minä ollut
runoa itse tehnyt. Eräs sanoi voivansa näyttää kirjan, josta sen olin
jäljentänyt, mutta kukaan ei kehoittanut häntä niin tekemään;
todistaminen on kiusallista niille, jotka mielellään muutenkin uskovat.
Runollisen maineen tavoittelijoiden lukumäärä alkoi siitä pitäen
arveluttavasti lisääntyä; sitäpaitsi olivat käytetyt menettelytavat
sellaiset, ettei niistä sopinut toivoa voittoa siveelliselle
kehitykselle.

Nykyjään ei ole ollenkaan merkillistä, jos joku poika sepittää säkeitä.
Runous on kadottanut sädekehänsä. Muistan vielä, kuinka niinä aikoina
pidettiin niitä harvoja naisia, jotka runoilivat, jumalallisina
ihmeolentoina. Kun nykyaikana kuullaan puhuttavan jostakin nuoresta
naisesta, joka ei runoile, niin suhtaudutaan asiaan epäilevästi.
Nykyjään runous versoo jo paljoa ennen koulun korkeimpaan luokkaan
ehtimistä, ja yksikään nykyinen Gobinda Babu ei välittäisi vähääkään
puheenaolleesta runollisesta suorituksesta.



10

SRIKANTHA BABU


Siihen aikaan minulla oli onni löytää kuulija, jonka vertaista ei
varmaankaan ole toista. Hänellä oli niin erinomainen kyky nauttia
kuulemastansa, että hän olisi jo sen vuoksi ollut kerrassaan mahdoton
minkään kuukauslehtemme kirjalliseksi arvostelijaksi. Tuo vanha mies
muistutti mitä elävimmin täysin kypsää mangopuun marjaa: hänen
olemuksessaan ei ollut hapon jälkeäkään eikä yhtäkään karkeata säiettä.
Hänen lempeiden, sileiksiajeltujen kasvojensa yli kaartui avara kalju
päälaki, suussa hänellä ei ollut vaivoinansa yhtään hammasta eikä
hampaan tynkääkään, ja hänen suurissa, hymyilevissä silmissään loisti
alinomainen ilo. Kun hän puhui pehmein syvin äänin, niin hänen suunsa,
silmänsä, kätensä ja koko olemuksensa puhuivat nekin. Hän kuului vanhan
persialaisen kulttuurin piiriin eikä ymmärtänyt sanaakaan
englanninkieltä. Hänen eroamattomina kumppaneinansa olivat vasemman
käden hoitelema piippu ja sylissä lepäävä _sitar_, ja hänen kurkustansa
kumpusi lakkaamaton laulu.

Srikantha Babu ei kaivannut mitään nimenomaista esittelyä, sillä kukaan
ei voinut vastustaa hänen lapsensydämensä luontaista tenhoa. Kerran hän
vei meidät mukanansa suureen englantilaiseen valokuvaamoon
kuvauttaakseen itsensä meidän kerallamme. Siellä hän kertoi
vilpittömään tapaansa, hindustanin- ja bengalinkieltä sekaisin
käytellen, olevansa köyhä mies, mutta kovin haluavansa saada nimenomaan
tämän valokuvan, ja voittikin liikkeenjohtajan sydämen siinä määrin
puolellensa, että hän hymyillen suostui maksua alentamaan. Ja niin
lapsellisen vilpitön oli Srikantha Babun käytöstapa, niin kaukana
olivat hänestä kaikki pahennuksen herättämistä koskevat ajatukset,
ettei sellainen tinkiminen tuntunut ollenkaan sopimattomalta tuossa
jäykän juhlallisessa englantilaisessa liikkeessä. Toisinaan hän vei
minut mukanansa erään eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo. Sielläkin
hän verrattomasti vilkastutti seuraa leikeillään ja lauluillaan,
huvittamalla lähetyssaarnaajan pientä tyttöä ja mitä ehdottomimmin
ihailemalla talon emännän kautokengässä piilevää pienoista jalkaa. Joku
toinen niin merkillisesti käyttäytyvä henkilö olisi epäilemättä
tuntunut kiusalliselta, mutta hänen ilmeinen vilpittömyytensä miellytti
kaikkia ja pakotti heidät hänen iloonsa yhtymään.

Epäkohteliaisuus ja julkeuskaan eivät voineet mitään Srikantha Babulle.
Siihen aikaan asui talossamme eräs verrattain mainehikas laulaja.
Päihdyksissä ollessaan hän pilkkaili Srikantha Babu raukan laulua
ollenkaan valikoimatta lauseparsiansa. Srikantha Babu sieti sen aivan
tyynesti yrittämättä puolestaan loukata. Kun miehen sietämätön karkeus
vihdoin johti hänen karkoittamiseen, niin Srikantha Babu kävi
innokkaasti pitämään hänen puoltansa. "Eihän syy ollut hänen",
huomautti hän, "vaan paloviinan".

Hän ei voinut suhtautua rauhallisesti kenenkään kärsimyksiin, eipä edes
kuulla niistä kerrottavankaan. Jos siis joku pojista halusi häntä
kiusata, niin hänen tarvitsi vain lukea joitakin kohtia Vidjasagarin
teoksesta _Sitan karkoitus_. Se kidutti häntä kovin, hän ojensi kätensä
torjuen ja rukoili lukijaa lopettamaan.

Tämä vanhus ei ollut ainoastaan meidän, vaan myöskin isäni ja
vanhempien veljiemme ystävä. Hän oli samanikäinen meidän kaikkien
kanssa. Samoinkuin puro osaa leikitellä jokaisella kivellä ja
karkeloida sen keralla, samoin riitti hänelle vähäisinkin asia
sanomattoman ilon aiheeksi. Kerran olin sepittänyt hymnin, jossa
koskettelin asiaankuuluvalla tavalla tämän maailman koettelemuksia ja
murheita. Srikantha Babu uskoi varmasti, että isäni kovin ihastuisi
tutustuessaan sellaiseen uskonnollisen runouden helmeen. Rajattoman
innostuksensa vallassa hän tarjoutui sen hänelle itse esittämään.
Onneksi minä en sattunut olemaan läsnä, vaan kuulin vasta jälkeenpäin
isääni kovin huvittaneen sen seikan, että maailman kärsimykset olivat
ylen varhain yllyttäneet hänen nuorinta poikaansa runollisiin
vuodatuksiin. Olen varma siitä, että Gobinda Babu, koulunjohtaja, olisi
suhtautunut kunnioittavammin niin vakavaa aihetta koskeviin
ponnistuksiini.

Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut
minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja
kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä
lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin
kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan
samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi
tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.

Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen
oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän."
Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että
hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan
"Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä
kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä _sinä_ olet meidän
sydäntemme sydän."

Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin
viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella
sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo
sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta
nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä.
Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa
Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran
kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten
asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi
minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten
laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"



11

BENGALIN-OPINTOMME PÄÄTTYVÄT


Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona
harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa
kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai
Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös
Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman
havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen
käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun
mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen.
Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan
makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme.
Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin
käytettäisiin miekkaa partaveitsenä -- paha miekalle, paha leualle.
Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän
kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja
sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren
suosiota.

Normaalikoulussa harjoittamamme opinnot päättyivät varsin äkkiä. Asian
laita oli näin. Eräs koulumme opettajista halusi lainata kirjastostamme
isoisäni elämäkerran, jonka oli kirjoittanut Mitra. Serkkuni ja
luokkatoverini Satja rohkeni ottaa esittääkseen pyynnön isälleni. Mutta
sitten hän johtui siihen päätökseen, ettei ollut hyvä puhutella häntä
jokapäiväisellä bengalinkielellä. Senvuoksi hän sommitteli itselleen
lauseen vanhaa kirjakieltä ja esitti sen niin ylen huolellisesti, että
isäni ilmeisesti johtui ajattelemaan bengalinopintojemme jo ehtineen
hieman liian pitkälle ja olevan vaarassa käydä liiallisiksikin.
Seuraavana aamuna, kun pöytämme oli jo tavallisuuden mukaan asetettu
etelänpuoliselle kuistikolle, mustataulu riippui naulassaan ja kaikki
oli valmiina, jotta Nilkamal Babu voi aloittaa opetuksensa, meidät
kaikki kolme kutsuttiin yläkertaan isäni huoneeseen. "Te saatte
lopettaa bengalinkielenopintonne", virkkoi hän. Sydämemme olivat ilon
huumeessa.

Nilkamal Babu odotti alakerrassa, kirjamme lepäsivät avoimina pöydällä,
ja hän epäilemättä harkitsi, eikö olisi syytä tutkia vielä kerran
Meghnadhvadha alusta loppuun meidän kerallamme. Mutta samoinkuin
kuolinvuoteella lepäävästä jokapäiväisen elämän puuhat näyttävät
epätodellisilta, samoin muuttui meidänkin silmissämme kohta kaikki,
mestaristamme aina siihen naulaan saakka, jossa mustataulu riippui,
pelkäksi haamuksi. Ainoana huolenamme oli, kuinka saisimme uutisemme
soveliaalla tavalla ilmoitetuksi Nilkamal Babulle. Melkoista
itsehillintää käytellen onnistuimme sen vihdoin suorittamaan
mustalletaululle piirrettyjen mittausopillisten kuvioiden ihmetellen
tuijotellessa ja Meghnadvadhan silosäkeen osoittaessa ilmeistä
ällistystä.

Lähtiessään mestarimme lausui: "Velvollisuuteni on toisinaan pakottanut
minua kohtelemaan teitä ankarasti -- älkää kantako minulle senvuoksi
kaunaa. Myöhemmin te opitte ymmärtämään, mikä arvo oppimallanne on."

Minä olen oppinut sen ymmärtämään. Oman kielemme opinnot elvyttivät
meidän henkeämme. Oppimisen tulisi mahdollisimman suuressa määrässä
noudattaa ravitsemistoimintaa. Kun jo ensimmäinen suupala maistuu
hyvältä, niin sulatuselimet alkavat kohta toimia, ennenkuin joutuvat
rasitetuiksi, joten sulatusnesteet pääsevät täysin vaikuttamaan. Aivan
toisin on laita, kun bengalilaista poikaa aletaan opettaa
englanninkielellä. Ensimmäinen pala on murtaa molemmat hammasrivit
hänen suustansa -- siellä tapahtuu todellinen maanjäristys! Ja kun hän
vihdoin havaitsee, ettei suupala kuulu kivikuntaan, vain on sulava
makeinen, niin puolet hänelle suodusta elämänajasta on ehtinyt kulua.
Oikeinkirjoitusta ja kielioppia märehdittäessä sisäinen ihminen jää
nälkäiseksi, ja kun hän vihdoin maistaa mitä pureksii, niin ruokahalu
on sillävälin hävinnyt. Ellei koko ihmismieli ole alun pitäen
toiminnassa, niin sen voimat eivät pääse milloinkaan täysin
kehkeytymään. Kaikkien ympärillämme vaatiessa englanninkielistä
opetusta velisarjamme kolmas mies oli kyllin urhoollinen vaatiakseen
bengalinopintojemme suorittamista. Hänelle olkoon vielä taivaassa
harras kiitokseni.



12

PROFESSORI


Kun olimme jättäneet Normaalikoulun, meidät lähetettiin Bengalin
akademiaan, eurasialaiseen laitokseen. Me tunsimme arvomme kovin
lisääntyneen ja olimme nyt saavuttaneet ainakin vapauden ensimmäisen
esikartanon. Itse asiassa olikin suurempi vapaus ainoa tuossa
akademiassa saavuttamamme voitto. Me emme ymmärtäneet mitään siitä,
mitä meille opetettiin, emmekä ollenkaan yrittäneetkään mitään oppia,
ja kukaan ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään. Oppilaat olivat
kiusallisia, mutta eivät vastenmielisiä -- ja se oli suuri lohdutus. He
kirjoittivat kämmenpohjaansa "Aasi" ja löivät sen selkäämme huutaen
ystävällisesti: "Hei vaan!" He antoivat takaapäin iskun kylkiluillemme
ja silmäilivät sitten viattomina toisaalle. Ylenkypsien banaanien mehua
he vuodattivat päälaellemme ja pakenivat huomaamattamme. Joka
tapauksessa tuntui siltä, kuin olisimme kohonneet liejusta kivikkoon;
meitä kiusattiin, mutta ei loattu.

Tämä koulu oli eräässä suhteessa minulle varsin edullinen. Siellä näet
kukaan ei hellinyt sellaisia turhia toiveita, että meidänlaisten
poikien opillista kasvatusta voisi mitenkään edistää. Se oli pieni
laitos, jolla oli mitättömät tulot, joten johtajat havaitsivat meissä
erään tärkeän edun: me suoritimme koulumaksumme säännöllisesti. Niinpä
ei edes latinan kielioppi muodostunut meille kompastuskiveksi, ja
suunnattomimmatkin virheet jättivät selkämme täyteen terveyteen. Se ei
suinkaan johtunut meihin kohdistuvasta säälistä -- koulunjohtajat
olivat puhuneet opettajille!

Mutta miten vaaraton laitos lieneekin ollut, se oli joka tapauksessa
koulu. Huoneet olivat kamalan synkät, niiden seinät seisoivat
ympärillämme kuin vartioivat poliisimiehet. Rakennus muistutti pikemmin
kyyhkyslakkaa kuin ihmisasumusta. Siinä ei ollut yhtään koristusta, ei
kuvia, ei värin jälkeäkään, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut
viehättää pojan mieltä. Oli jätetty kerrassaan huomioonottamatta se
tosiasia, että myötä- ja vastatunnoilla on lapsen mielessä tärkeä
sijansa. Astuessamme portista koulun ahtaalle pihalle me niin ollen
tunsimme koko olemuksemme masentuvan -- ja koulun laiminlyöminen
muuttui pysyväiseksi viaksemme.

Me löysimme vielä apurinkin. Vanhemmilla veljilläni oli persialainen
opettaja, jota tapasimme nimittää Munshiksi. Hän oli keski-ikäinen ja
pelkkää luuta ja nahkaa, ikäänkuin hänen luustonsa peitteeksi olisi
kiinnitetty tumma pergamentti ilman lihan ja veren täytettä. Hän tunsi
luultavasti hyvin persiankielen, ja hänen englannintaitonsakin oli
varsin kiitettävä, mutta hänen kunnianhimonsa ei suuntautunut
kummallekaan alalle. Hän uskoi varmaan, että hänen taitavaa
sauvamiekkailuansa saatettiin verrata ainoastaan hänen mestarilliseen
laulutaitoonsa. Hänellä oli tapana asettua keskelle aurinkoista
pihamaatamme ja suorittaa sauvallansa mitä ihmeellisimpiä
miekkailutemppuja -- oma varjo vastustajanansa. Minun tarvinnee tuskin
sanoa, ettei varjo päässyt milloinkaan voitolle: kun Munshi vihdoin
äänekkäästi huudahti ja voitokkaasti hymyillen iski sitä kalloon, niin
se lepäsi nöyränä hänen jaloissaan. Hänen honottava ja kerrassaan
epäsointuinen laulunsa kuulosti jostakin aaveidenmaailmasta kaikuvalta
kamalalta ähkymisen ja valituksen sekamelskalta. Laulunopettajamme
Vishnu häntä toisinaan ivaili: "Kuulehan, Munshi, sinä sieppaat vielä
leivän suustamme!" Munshin ainoana vastauksena oli halveksiva hymähdys.

Tuosta selviää, että Munshiin kävi vaikuttaminen hyvillä sanoilla, ja
totta onkin, että me voimme saada hänet milloin tahansa kirjoittamaan
koulun johtajalle ja selittämään poissaolomme syyn. Johtaja ei huolinut
kirjeitä lähemmin tutkia, koska tiesi, ettei vaikuttanut vähääkään
kasvatuksellisiin tuloksiin, kävimmekö opetusta nauttimassa vai emme.

Minulla on nyt itselläni koulu, jossa pojat tekevät kaikenlaista
ilkivaltaa, sillä se kuuluu kerta kaikkiaan poikien olemukseen --
samoinkuin koulumestarien olemukseen se, etteivät he voi sellaista
menettelyä hyväksyä. Kun joku meistä opettajista on tarpeettomasti
kuohuksissaan poikien käyttäytymisen vuoksi ja johdutaan jakamaan
asiaankuuluvia rangaistuksia, niin oman kouluaikani vallattomuudet
asettuvat riviin eteeni ja silmäilevät minua hymyillen.

Minä huomaan nyt selvästi virheen olevan siinä, että poikia
arvosteltaessa käytetään täysi-ikäisten mittakaavaa, unohdetaan, että
lapsi on vilkas ja liikkuva kuin virtaava vesi ja ettei niin ollen
tarvitse olla ylenmäärin huolissaan jokaisen pienen epäsäännöllisyyden
vuoksi, koska virran vauhti itse on paras asian auttaja. Vasta
seisahtumisen tapahtuessa alkaa uhata vaara. Senvuoksi on opettajan
varottava virheitä huolellisemmin kuin oppilaan.

Tuossa koulussa oli bengalilaisia poikia varten erikoinen
virkistyshuone, missä he voivat noudattaa kastinsa vaatimuksia. Siellä
me solmimme ystävyysliittoja eräiden toisten kanssa. He olivat kaikki
meitä vanhempia. Eräästä kannattanee kertoa hieman laajemmin.

Hänen erikoisalanansa oli noituus, maagien oppi. Olipa hän kirjoittanut
ja julkaissut tätä aihetta käsittelevän kirjasenkin, jonka alkulehdellä
oli hänen nimensä professorin tittelillä varustettuna. Minä en ollut
milloinkaan ennen kohdannut koulupoikaa, jonka nimi oli julkaistu
painosta, joten häneen -- tarkoitan: häneen noituustieteen professorina
-- kohdistuva kunnioitukseni oli erittäin syvä. Kuinkapa olisin voinut
johtua ajattelemaan, että painettujen kirjainten suorissa riveissä
saattoi olla mitään epävarmaa? Oliko mikään vähäpätöinen asia merkitä
omat sanansa lähtemättömällä musteella tulevaisia aikoja varten? Kun
joku kaiken kansan nähden ja kuitenkin arastelematta tunnusti
vakaumuksensa, niin kuinka voitiin suhtautua epäillen sellaiseen
verrattomaan itseluottamukseen? Muistan vielä, kuinka sain nimeni
kirjasimet jostakin kirjapainosta ja kuinka merkilliseltä minusta
tuntui, kun niihin mustetta pyyhkäistyäni voin niiden avulla painaa
paperiin oman nimeni.

Meillä oli tapana tarjota tuolle koulutoverille ja kirjailijaystävälle
sija vaunuissamme, kun koulusta palasimme. Siitä oli seurauksena, että
hän alkoi käydä luonamme. Hän oli etevä teatteriasioidenkin tuntija.
Hänen avustamanansa me pystytimme painikentällemme näyttämön verhoten
bamburakennelman värillisellä paperilla. Yläkerrasta saapunut
nimenomainen kielto esti meitä esittämästä siinä mitään näytelmää.

Eräs erehdysten komedia luonamme sentään näyteltiin ilman minkäänlaista
näyttämöä. Komedian kirjoittajan olen jo aikaisemmin lukijalle
esittänyt: hän ei ollut kukaan muu kuin serkkuni Satja. Ne, jotka nyt
tuntevat hänen tyynen ja rauhallisen olemuksensa, kerrassaan
säikähtäisivät, jos kuulisivat millaisia kepposia hän keksi.

Tapaus, jonka nyt kerron, sattui hieman myöhemmin, kun olin kahden- tai
kolmentoista vuoden ikäinen. Maagillinen ystävämme oli kertoellut
meille niin monista olioiden ihmeellisistä ominaisuuksista, että minä
tuskin kykenin hillitsemään uteliaisuuttani halutessani päästä niitä
omin silmin näkemään. Mutta tarvittavat ainekset olivat niin
harvinaiset tai niin etäältä tuotavat, ettei niitä voinut saada
haltuunsa ilman Sindbad Purjehtijan suomaa avustusta. Kerran sentään
sattui niin, että professori erehtyi mainitsemaan saatavissa olevia
olioita. Kukapa olisi uskonut, että siemen, joka kastettiin
yksikolmatta kertaa erään määrätyn kaktuslajin mehuun ja jälleen
kuivattiin, itäisi, kukkisi ja tekisi hedelmää yhden ainoan tunnin
kuluessa? Minä päätin ryhtyä kokeeseen muuten ollenkaan epäluuloisesti
suhtautumatta väitteeseen, jonka esittäjän, professorin, nimi oli
julkaistu painetussa kirjassa.

Minä sain puutarhurimme hankkimaan minulle runsaan määrän tuota
maitomaista nestettä ja lähdin eräänä sunnuntai-ehtoopäivänä
yksinäiseen kattotasanteen kulmaukseen suorittaakseni kokeen
mangonkiveä käyttäen. Minä olin kerrassaan syventynyt tehtävääni,
kastoin ja kuivasin vuoron perään -- mutta täysi-ikäinen lukijani
tuskin huolinee minulta tiedustella, millä menestyksellä. Minulla ei
ollut aavistustakaan siitä, että Satja oli sillävälin eräässä toisessa
kulmauksessa saanut itämään ja versomaan salaperäisen kasvin, oman
luomuksensa. Sen merkilliset hedelmät kypsyivät myöhemmin.

Tuon kokeentekopäivän jälkeen professori minua tahallansa vältteli,
kuten vähitellen voin huomata. Hän ei sijoittunut samalle puolelle
vaunuihin ja näytti muutenkin arasti karttavan kaikkea kohtaamista.

Eräänä päivänä hän äkkiä ehdotti, että me kukin vuorostamme
hyppäisimme koulupenkiltämme. Hän sanoi haluavansa tarkata erilaista
hyppäämistyyliämme. Sellainen tieteellinen uteliaisuus ei tuntunut
meistä ollenkaan oudostuttavalta, kun kysymyksessä oli maagillisten
tieteiden professori. Jokainen suoritti hyppäyksensä, minä muiden
muassa. Hän pudisti päätänsä ja virkkoi aivan hiljaa: "Hm!" Parhaatkaan
suostuttelumme eivät saaneet häntä enempää ilmaisemaan.

Joitakin päiviä myöhemmin hän kertoi meille eräiden hyvien ystäviensä
haluavan mielellään meihin tutustua ja pyysi meitä käymään kerallansa
heitä tervehtimässä. Me saimme luvan, ja niin lähdettiin. Huoneeseen
kokoontuneet pojat näyttivät kovin uteliailta. He sanoivat haluavansa
kovin kuulla minun laulavan. Minä lauloin laulun tai kaksi. Koska olin
vielä lapsi, en tietenkään voinut mylviä kuin härkä. "Sievä ääni",
myöntelivät he kaikin.

Virvokkeita tarjoiltaessa he istuivat ympärillämme ja pitivät meitä
silmällä. Minä olin luonnostani ujo ja tottumaton vieraaseen seuraan;
sitäpaitsi oli Isvarin kasvatusmenetelmä tehnyt minusta ikäpäivikseni
heikon syöjän. Vähäinen ruokahaluni näytti vaikuttavan voimakkaasti
heihin kaikkiin.

Tämän komedian viidennessä näytöksessä minä sain professoriltamme
muutamia merkillisen tunnekylläisiä kirjeitä, jotka selvittivät koko
tilanteen. Ja nyt saakoon esirippu laskeutua.

Satja kertoi minulle myöhemmin, että oli minun mangonkiveä noituessani
onnistunut uskottelemaan professorille, että hoitajamme olivat pukeneet
minut pojaksi vain siinä tarkoituksessa, että minä voisin saada
paremman koulutuksen, mutta että todellakin oli kysymyksessä valepuku.
Niille, joita haaveellinen tiede huvittaa, minä mainitsen vielä
selitykseksi, että tytön otaksutaan hyppäävän vasen jalka edellä ja
että minä olin niin hypännyt professorin toimeenpanemassa kokeessa.
Minä en ollut silloin aavistanutkaan, millaiseen kamalaan
harha-askeleeseen olin tehnyt itseni vikapääksi!



13

ISÄNI


Pian minun syntymäni jälkeen isäni alkoi alinomaa matkustella.
Senvuoksi ei olekaan liioittelua, jos sanon, että tuskin tunsin häntä
varhaisen lapsuuteni aikana. Silloin tällöin hän yht'äkkiä palasi, ja
hänen mukanansa saapui vieraita palvelijoita, joiden ystäväksi minä
innokkaasti pyrin. Kerran tuli siten luoksemme nuori pandzhabilainen
palvelija nimeltä Lenu. Hänen osaksensa tullut innostunut vastaanotto
olisi kelvannut itselleen Randzhit Singhille. Hän ei ollut ainoastaan
vieras, vaan lisäksi pandzhabilainen -- ihmekö siis, että hän heti
voitti sydämemme?

Me kunnioitimme Pandzhabin koko kansaa yhtä hartaasti kuin Mahabharatan
Bhimaa ja Ardzhunaa. He olivat sotureita, ja jos he olivatkin toisinaan
taistellessaan joutuneet häviölle, oli vika ilmeisesti vihollisen.
Tuntui ihanalta, että pandzhabilainen Lenu oli meidän talossamme.

Kälylläni oli lasikuvun alla sotalaivan malli, joka vedettynä keinui
sinisillä silkkilaineilla soittorasian helistessä. Minä pyysin
hartaasti häntä lainaamaan sen minulle, jotta voisin näyttää ihmettä
ihastelevalle Lenulle.

Kun olimme kotonamme kuin häkkiin suljettuina, niin kaikki se, mikä
jollakin tavoin johti mieleen vieraita maita, viehätti minua
erikoisesti. Tämä oli osaksi syynä siihen, että Lenu tuntui minusta
niin merkittävältä. Siitä aiheutui sekin, että juutalainen Gabriel
kirjailtuine viittoinensa -- hän kaupusteli ruusuöljyä ja muita
hyvätuoksuisia nesteitä -- herätti minussa palavaa mielenkiintoa.
Jättiläiskokoiset kabylit avaroine pölyisine housuinensa ja
laukkuinensa ja myttyinensä vaikuttivat nuoreen mieleeni vaarallisen
kiehtovasti.

Isämme palattua olimme varsin tyytyväiset, kun saimme kierrellä hänen
läheisyydessään ja hänen palvelijoittensa seurassa. Hänen luoksensa me
emme päässeet.

Kerran, isäni ollessa Himalajalla, brittiläisen hallituksen vanha pöpö,
venäläisten maahanhyökkäys, herätti jälleen kansassa suurta
mieltenkuohua. Eräs hyväätarkoittava rouvashenkilö oli rehevän
kuvitteluvoimansa varassa kertonut äidilleni seikkaperäisesti kaikista
uhkaavan vaaran yksityiskohdista. Kukapa tiesi sanoa, minkä solan
kautta venäläisten hurjat joukot syöksyisivät maahan tuhoisan
pyrstötähden tavoin?

Äitini oli kovin huolissaan. Muut perheenjäsenet eivät nähtävästi
yhtyneet hänen pahoihin aavisteluihinsa, ja niinpä hän, enää toivomatta
täysi-ikäisten myötätuntoa, etsi tukea minusta, poikasesta. "Etkö
kirjoita isällesi venäläisistä?" kysyi hän.

Tuo kirje, joka kuljetti äitini huolen viestit, oli ensimmäinen isälle
kirjoittamani. Minä en tietänyt, miten kirje oli aloitettava, miten
lopetettava enkä mitään muutakaan asiaankuuluvaa seikkaa. Niinpä lähdin
Mahanandan, talon kirjurin luo. Kirjeen tyyli tuli siten epäilemättä
olemaan sangen moitteeton, mutta sen tunnesisältöön oli tullut sitä
ummehtuneisuuden tuntua, joka välttämättä liittyy kaikkiin
toimistohuoneessa sepitettyihin kirjelmiin.

Minä sain kirjeeseeni vastauksen. Isäni kehoitti minua olemaan ihan
levollinen: jos venäläiset tulisivat, niin hän itse ne karkoittaisi.
Tuo luottavainen vakuutus ei näyttänyt vapauttavan äitiä pelon
vallasta, mutta minusta se karkoitti kaiken isääni kohdistuvan
pelokkuuden. Minä halusin siitä lähtien kirjoittaa hänelle joka päivä
ja kiusasin senvuoksi Mahanandaa. Päästäkseen ahdisteluistani hän
sommitteli minulle luonnoksia, jotka minä jäljensin. Mutta minulla ei
ollut aavistustakaan siitä, että oli suoritettava postimaksut. Minä
ajattelin, että kirjeet, jotka jätin Mahanandan haltuun, enemmittä
huolitta joutuivat määräpaikkaansa. Mahananda oli minua koko joukon
vanhempi, joten tarvitsee tuskin sanoa, etteivät kirjeeni milloinkaan
saapuneet Himalajan vuorille.

Kun isäni pitkäaikaisen poissaolon jälkeen tuli kotiin muutamaksi
päiväksi, niin meistä tuntui siltä, kuin hänen valtava olemuksensa
olisi täyttänyt koko talon. Määrättyinä hetkinä näimme vanhempien
veljiemme, juhlallisesti viittoihinsa puettuina, astelevan hänen
huoneeseensa rauhallisin askelin ja vakavan näköisinä, nopeasti
viskaten pois pureksimansa maustemällin. Jokainen näytti olevan
varuillansa. Äitini itse valvoi keittämistä ollakseen varma siitä,
ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Vanha hovimestari Kinu, valkoisissa
livereissään ja korkeassa turbaanissaan, seisoi vartioimassa isäni
huoneen ovea ja kehoitti meitä olemaan meluamatta kuistikolla hänen
huoneensa edustalla hänen ollessaan päivällislevollansa. Meidän piti
hiipiä hiljaa ohi, enintään kuiskutellen, eikä ollut lupa luoda
silmäystäkään sisään.

Kerran isämme palasi kotiin antaakseen kolmelle meistä pyhän
bramaaninnuoran. Korkeasti oppineen Vedantavagisin avustamana hän oli
kerännyt siinä tarkoituksessa kaikki asiaankuuluvat Veda-kirjojen
määräykset. Me istuimme päiväkaudet Betsharam Babun keralla
rukoushallissa opetellen oikein korostuksin lausumaan "Brahma Dharma"-
nimistä Upanishadivalikoimaa, jonka isäni oli toimittanut. Me kolme
tulevaa bramaania, hiukset ajeltuina ja korvissa kultaiset renkaat,
jouduimme sitten kolme päivää kestävään yksinäisyyteen kolmanteen
kerrokseen.

Juttu oli erittäin hupainen. Korvarenkaista kävi toisiansa mainiosti
nykiminen. Eräästä huoneesta me löysimme pienen rummun. Se mukanamme me
siirryimme parvekkeelle, ja kun näimme alhaalla jonkun palvelijan
kulkevan ohi, pärrytimme kelpo tavalla. Mies katsahti ylös, mutta lähti
kohta kiireesti pakoon kääntäen katseensa toisaalle.[12] Sanalla
sanoen: emme voi väittää viettäneemme noita päiviä yksinäisissä
askeettisissa mietiskelyissä.

Olen kumminkin varma siitä, että meidänlaisiamme poikia löytyi
entisaikojen erakkoloistakin. Ja jos jokin vanha lähdekirja kertookin,
kuinka kymmenen tai kahdentoista vuoden ikäinen Saradvata tai
Sarngarava[13] viettää lapsuusiällänsä päiväkaudet uhreja toimittaen ja
kiitoslauluja laulaen, ei meidän ole pakko ehdottomasti tiedonantoon
luottaa, sillä Pojan Luonnon kirja on sitäkin vanhempi ja samalla
pätevämpi.

Kun olimme ehtineet täyteen bramaaniuteen, niin minä toistelin erittäin
innokkaasti pyhää _gajatri_-tekstiä. Minä mietin sitä, voimallisesti
keräten mieltäni. Sillä iällä minä tuskin kykenin käsittämään sen
täyttä merkitystä. Muistan hyvin, kuinka koin avartaa tajuntaani
"maahan, avaruuteen ja taivaaseen" kohdistetun alkurukouksen avulla.
Vaikea on sanoa, mitä oikeastaan tunsin tai ajattelin, mutta varmaa
ainakin on, ettei sanojen merkityksen selvillesaaminen ole inhimillisen
ymmärryksen tärkein tehtävä.

Opetuksen pääasiallisena tehtävänä ei ole merkitysten selitteleminen,
vaan hengen ovelle koputtaminen. Jos pyydetään jotakuta poikaa
kertomaan, mitä hänessä sellaisen koputuksen vaikutuksesta herää, niin
hän luultavasti antaa typerän vastauksen. Se näet, mitä sisäisessä
maailmassa tapahtuu, on verrattomasti suurempaa kuin kaikki se, mitä
käy sanojen avulla ilmaiseminen. Ne, jotka uskovat yliopistollisten
tutkintojen täydellisesti osoittavan kasvatuksellisia tuloksia,
jättävät tuon tosiasian huomiotta.

Minä voin palauttaa mieleeni monia seikkoja, joita en ole ymmärtänyt,
mutta jotka siitä huolimatta ovat minuun syvästi vaikuttaneet. Kerran,
kun seisoin vanhimman veljeni kanssa virran rannalla sijaitsevan
huvilamme kattotasanteella ja yht'äkkiä kasaantui taivaalle
pilvijoukko, hän lausui ääneen muutamia säkeitä Kalidasan teoksesta
_Pilvi-Viestinviejä._ Minä en ymmärtänyt sanaakaan sanskritia eikä
ollut tarpeenkaan sitä ymmärtää. Sointuisa rytmi hänen hurmioisesti
lausumanansa riitti minulle.

Erään toisen kerran, kun en vielä ollenkaan kunnollisesti ymmärtänyt
englanninkieltä, joutui käsiini runsaasti kuvitettu _Old Curiosity
Shopin_ painos. Minä luin koko kirjan, vaikka vähintään yhdeksän
kymmenesosaa sanoista oli minulle vieras. Niiden epämääräisten
mielikuvien avulla, joita toisten nojalla itselleni muodostin, minä
punoin itselleni kirjavan johtolangan, johon voin pujottaa kirjan
kuvat. Jokainen yliopiston tutkija olisi epäilemättä julistanut minut
mahdottomaksi ja kelvottomaksi, mutta lukeminen ei ollut sittenkään
ollut minulle ihan tulokseton.

Kerran olin isäni mukana Ganges-virralle tehdyllä venhematkalla. Hänen
kirjojensa joukossa oli vanha Fort William-painos Dzhajadevan _Gita
Govinda_-teosta. Se oli painettu bengalinkielen kirjakkeilla. Säkeitä
ei ollut painettu eri riveihin, vaan ne jatkuivat suorasanaisen
esityksen tavoin. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sanskritia, mutta
monet sanat olivat minulle bengalinkielen nojalla tuttuja. En osaa
sanoa, kuinka moneen kertaan luin tuon _Gita Govindan_. Muistan vielä
hyvin tämän säkeen:

"Metsän pirtissä pienoisessa he viettivät yönsä."

Se toi mieleeni epämääräisen kauneuden tuoksua. Yksi ainoa sanskritin
sana _nibhrita-nikuñdzha-griha_, joka merkitsee yksinäistä
metsäpirttiä, oli minulle täysin riittävä.

Minun oli pakko itse ottaa selkoa Dzhajadevan taitehikkaan
monimutkaisesta runomitasta, koska säkeitten leikkauskohdat olivat
hävinneet painoksen kömpelössä suorasanaisessa esityksessä. Ja tuo
selonotto minua kovin ilahdutti. Minä en tietenkään voinut täysin
ymmärtää Dzhajadevan ajatuksia, olisipa tuskin oikein väittää, että
niitä osittainkaan ymmärsin. Mutta sanojen sointuisuus ja runomitan
rytmikäs juoksu loihtivat mieleeni ihmeen kauniita kuvia, joiden vuoksi
jäljensin koko teoksen itseäni varten.

Samoin kävi, kun minä hieman vanhemmaksi ehdittyäni luin erään säkeen
Kalidasan _Sodanjumalan syntymästä_. Säe liikutti minua kovin, vaikka
ainoat sanat, joiden merkityksestä sain selkoa, olivat nämä: "tuuli,
joka kantaa siivillänsä Mandakinin pyhien, putoavien vesien vihmasumua
ja värisyttää deodarin lehvistöä --". Nämä muutamat sanat herättivät
minussa harrasta halua saada kokea koko teoksen kauneuksia. Kun minulle
myöhemmin eräs kirjanoppinut sanoi, että seuraavilla riveillä tuuli
"halkoi riikinsulkatöyhtöä intomielisen metsästäjän päälaella"; niin
tämän viimeisen kuvan mitättömyys herätti minussa pettymystä. Olin
ollut paremmassa asemassa silloin, kun olin luottanut omaan
mielikuvitukseeni säkeistöä täydentäessäni.

Jokainen varhaisen lapsuutensa muistelija varmaan myöntää, etteivät
hänen suurimmat voittonsa olleet hänen parhaimmin ymmärtämiänsä
asioita. Meidän _kathakamme_[14] tietävät hyvin tuon totuuden.
Senvuoksi heidän kertomansa sisältääkin aina hyvän joukon soinnukkaita
sanskritin sanoja ja ylen hämäriä viittailuja, joita ei ole
ajateltukaan yksinkertaisten kuulijoiden täysin ymmärrettäviksi, vaan
joiden yksinomaisena tarkoituksena on vaikuttaa suggestiivisesti.

Sellaisen suggestion arvoa ei pitäisi suinkaan halveksia niidenkään,
jotka mittaavat kasvatusta aineellisten voittojen ja häviöiden nojalla.
He yrittävät aina tehdä tiliä siitä, missä määrin oppilaat kykenevät
toistamaan jokaista heille jaettua opetuksen annosta. Mutta lapset,
samoinkuin kaikki ne henkilöt, joita ei ole opetuksella kyllästetty ja
kyllästytetty, elävät vielä alkuautuuden tilassa, missä tietoa
saavutetaan jokaista tiedon askelta nimenomaisesti tajuamatta. Vasta
sitten, kun tuo paratiisi on menetetty, tulee se paha päivä, jona
kaikki on ymmärrettävä. Se tie, joka johtaa tietoon välttäen
ymmärtämisen autioita polkuja, on kuninkaallinen tie. Sen sulkeuduttua
maailman markkinahyörinä tosin voi jatkua kuten ennenkin, mutta avoimen
meren rannalle ja vuoren korkealle huipulle ei kulku silloin enää
johda.

Jos siis, kuten sanoin, en sillä iällä voinutkaan tajuta
_gajatri_-tekstini täyttä merkitystä, oli minussa jotakin, joka tuli
toimeen ilman täyttä ymmärtämistä. Mieleeni muistuu, kuinka eräänä
päivänä, kun istuin kouluhuoneemme nurkassa sementtipermannolla
tekstiin syventyen, silmiini yht'äkkiä tulvahtivat kyynelet.
Minä en tietänyt, mitä nuo kyynelet merkitsivät, ja ankarassa
ristikuulustelussa minä olisin luultavasti antanut selityksen, joka ei
olisi mitenkään _gajatriin_ liittynyt. Tajunnan syvyyksissä tapahtuvat
asiat näet eivät aina selviä sillekään, jonka tyyssija on saman
tajunnan pinnalla.



14

ERÄS MATKA ISÄNI SEURASSA


Tapahtuneen pyhän toimituksen jälkeen minun ajeltu pääni aiheutti
minulle suurta huolta. Vaikka eurasialaiset koulupojat osoittavatkin
lehmälle kaikkea sille kuuluvaa arvonantoa, jättää heidän bramaaneihin
kohdistuva kunnioituksensa, kuten tiedetään, paljonkin toivomisen
varaa. Niinpä olikin varmaa, että meidän ajellut päämme joutuisivat
maalitauluksi, johon he suuntaisivat ivansa nuolet, ehkäpä vielä
toisenlaisiakin heittoaseita. Tuon mahdollisuuden minua parhaillaan
huolestuttaessa minut kutsuttiin eräänä päivänä isäni luo. Isä kysyi
minulta, tekikö mieleni lähteä hänen mukanansa Himalajan vuoristoon.
Bengalin akademiasta Himalajan vuoristoon! Tahdoinko? Ah, kunpa olisin
voinut ilmaista riemastustani huutaa kajahduttamalla niin että taivaat
olisivat haljenneet, jotta hän olisi aavistanut, kuinka kovin tahdoin!

Lähtöpäivänämme isä tapansa mukaan kokosi perheen rukoussaliin
jumalanpalvelukseen. Kosketettuani kunnioittavasti vanhempien
sukulaisteni jalkoja minä nousin vaunuihin isäni keralla. Ensi kerran
eläessäni olin saanut ylleni täyden vaateparren. Isäni itse oli
valinnut kuosin ja värin. Kullalla kirjailtu samettipäähine täydensi
asuni. Sitä minä kuitenkin kannoin kädessäni, koska minua epäilytti,
kuinka se sopisi minun hiuksettoman pääni yhteyteen. Kun astuin
vaunuihin, niin isäni käski minua laskemaan sen päähäni, joten ei ollut
muuta neuvoa. Hänen silmäillessään toisaalle minä otin sen päästäni;
hänen kääntyessään minuun päin minun täytyi aina asettaa se takaisin
päähäni.

Isäni oli erittäin täsmällinen kaikissa toimissaan ja määräyksissään.
Hän ei mielellään jättänyt mitään asiaa epäselväksi tai epämääräiseksi
eikä sietänyt minkäänlaista huolimattomuutta tai hutiloimista. Hänellä
oli tarkoin määrätty sääntökokoelmansa, jonka nojalla hän järjesti
suhteensa toisiin henkilöihin. Siinä suhteessa hän erosi useimmista
maanmiehistänsä. Meidän toisten mielestä ei säällinen huolimattomuus
siinä suhteessa ollut lainkaan haitaksi; mutta hänen kanssaan
seurustellessamme meidän täytyi olla erittäin varuillamme. Hän ei
niinkään moittinut kulloistakin asiaa sinänsä kuin sitä seikkaa,
ettemme täyttäneet omaa mittaamme.

Isälläni oli myös tapana harkita jokaista yksityiskohtaa myöten se,
mitä suunnitteli suoritettavaksi. Jos oli järjestettävä jokin
juhlallinen tilaisuus, johon hän itse ei voinut ottaa osaa, niin hän
ajatteli ja määräsi ennakolta jokaisen esineen paikan, mainitsi
kullekin meistä kuuluvat velvollisuudet, kunkin vieraan istumasijan,
mitään seikkaa unohtamatta. Jälkeenpäin hän tiedusteli asiaa kultakin
erikseen ja sai siten täydellisen vaikutelman koko tilaisuudesta. Minun
ollessani hänen kanssaan matkalla hän määräsi minulle mitä tarkimmat
käyttäytymisohjeet jättämättä minkäänlaista pujahduspaikkaa, vaikka
muuten sallikin minun huvittaa itseäni miten hyväksi näin, ollenkaan
ajattelematta minua siinä suhteessa häiritä.

Ensimmäisenä pysähdyspaikkana, jossa meidän oli määrä viipyä muutamia
päiviä, oli Bolpur. Satja oli ollut siellä hieman aikaisemmin
vanhempiensa kanssa. Kukaan jossakin määrin itsetietoinen nykyaikainen
lapsi ei olisi uskonut niitä matkakertomuksia, joita hän meille
palattuansa esitti. Mutta meidän laita oli toisin: meillä ei ollut
mitään tilaisuutta oppia vetämään rajaviivaa mahdollisen ja mahdottoman
välille, Mahabharatamme ja Ramajanamme eivät antaneet meille siinä
suhteessa minkäänlaista opastavaa vihjettä. Ei meillä ollut myöskään
kuvitettuja lastenkirjoja osviittanamme. Me opimme tuntemaan kaikki
maailmaa vallitsevat järkkymättömät lait vasta sitten, kun törmäsimme
niihin.

Satja oli meille kertonut, että junanvaunuun astuminen on kamalan
vaarallinen asia, ellei henkilö ole aivan erinomaisen tottunut --
pieninkin erehdys ja mies oli mennyttä. Ja sitten, junaan päästyä, piti
kaikin voimin pidellä kiinni istuimestansa, koska lähtötempaus oli niin
hirmuinen, ettei muuten tietänyt, minne sinkoaisi. Niinpä olinkin
ankarassa jännityksessä, kun saavuimme asemalle. Me pääsimme kuitenkin
vaununosastoomme niin helposti, että minä varmasti tunsin pahimman
olevan minua odottamassa. Ja kun sitten vihdoin lähdimme liikkeelle
sanomattoman leppoisesti, ilman seikkailun häivääkään, niin minä tunsin
itseni kiusallisen pettyneeksi.

Juna kiiti eteenpäin. Avarat vainiot ja niitä reunustavat
sinisenharmaat puut, joiden varjossa kylät lepäsivät, sulautuivat
taaksemme jääden kuvavirraksi, joka häipyi kangastuksena näkyvistä. Oli
ilta, kun saavuimme Bolpuriin. Kantotuoliin noustessani minä suljin
silmäni. Minä tahdoin säilyttää ihmeellisen näyn kaikessa kauneudessaan
voidakseni kehitellä sen valvovien silmieni nähtäväksi aamun valossa.
Minä pelkäsin vaikutelman tuoreuden katoavan, jos yrittäisin
epämääräisessä hämärässä nähdä sitä häipyvinä vilahduksina.

Päivänkoitteessa herätessäni sydämeni vavahteli valtavaa odotusta ja
jännitystä. Edeltäjäni oli minulle kertonut, että Bolpurissa oli
jotakin sellaista, mitä ei löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Se
oli päärakennuksesta palvelijain asumuksiin johtava tie, joka ei ollut
millään tavoin katettu, mutta jota pitkin kävellessään ei tarvinnut
pelätä yhdenkään sadepisaran tai auringonsäteen kosketusta. Minä lähdin
etsimään tuota ihmeellistä tietä, mutta lukija ei varmaankaan
kummastele, kun sanon, etten ole sitä vieläkään löytänyt.

Kaupungin lapsena minä en ollut milloinkaan nähnyt riisipeltoa ja olin
maalannut mielikuvitukseni kankaalle erittäin viehättävän kuvan
paimenpojista, joista olimme lukeneet. Satja oli minulle kertonut, että
Bolpurissa olevaa taloamme ympäröivät tuleentuvat riisipellot ja että
jokapäiväisenä askareena oli leikkiminen paimenpoikien keralla, riisin
poimimisen, keittämisen ja syömisen muodostaessa huvin ytimen. Minä
silmäilin ylen uteliaana ympärilleni. Mutta missä, ah missä olikaan
riisipelto tällä karulla nummella? Paimenpoikia saattoi jossakin olla,
mutta kuinka voisikaan heidät erottaa muista pojista?

En kumminkaan tarvinnut pitkää aikaa lakatakseni kaipaamasta mitä en
nähnyt -- se, mitä näin, riitti minulle hyvinkin! Täällä eivät olleet
palvelijat käskijöinä, ja ainoa minua piirittävä kehä oli sininen
taivaanranta, jonka näiden autioiden tienoiden jumalatar oli piirtänyt
niiden ympärille. Siinä kehässä minä sain liikkua mielin määrin.

Vaikka olinkin vielä lapsi, ei isäni mitenkään rajoittanut minun
vaelluksiani. Hiekkaisen maaperän syvennyksiin oli sadevesi uurtanut
syviä vakoja ja luonut punaisesta sorasta ja piikivistä monimuotoisia
pienoisvuorijonoja, joiden välitse virtailivat pienoiset, Lilliputien
maisemiin soveltuvat joet. Siltä alueelta minä keräsin useita
merkillisiä kiviä nuttuni helmaan kuljettaen kokoelmani isäni
nähtäväksi. Hän ei milloinkaan suhtautunut askarruksiini yliolkaisesti.
Päinvastoin: hän kerrassaan innostui.

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Mistä oletkaan saanut kaiken tuon?"

"Niitä on vielä paljon, paljon enemmän, tuhansia ja tuhansia!"
riemuitsin minä. "Minä voisin tuoda yhtä paljon joka päivä."

"Sepä olisi somaa!" vastasi hän. "Etkö voisi niillä koristaa minun
pientä kukkulaani?"

Puutarhaan oli aiottu kaivaa kaivo, mutta kun pohjavesi oli liian
syvässä, niin aikeesta oli luovuttu ja oli kasattu kaivettu maa
pieneksi kumpareeksi. Sen huipulla isäni tavallisesti istui
aamurukoustansa suorittaessaan ja voi nähdä itäistä taivaanrantaa kohti
leviävän aaltomaisen tasangon ääreltä nousevan auringon. Sen kukkulan
koristamiseen hän minua kehoitti.

Minua huolestutti kovin se, etten Bolpurista lähtiessäni voinut viedä
mukanani kiviaarrettani. Minun on yhä vieläkin vaikea käsittää, ettei
minulla ole mitään ehdotonta oikeutta vaatia olioita säilymään luonani
vain siitä syystä, että olen ne kerännyt. Jos kohtaloni olisi silloin
kuullut hartaan rukoukseni ja sallinut minun kuljettaa tuota
kivitaakkaa iät kaiket mukanani, niin tuskinpa olisin rohjennut sille
nyt nauraa.

Eräässä rotkossa minä tapasin lähteen, jonka vesi virtasi purosena,
missä pienoiset kalat ponnistelivat uiden vastavirtaan.

"Minä olen löytänyt ihmeellisen lähteen", kerroin minä isälleni.
"Emmekö voisi noutaa sieltä kylpy- ja juomavettämme?"

"Tietysti", myöntyi hän heti yhtyen minun riemastukseeni. Hän käski
siitä lähtien käyttämään minun lähdettäni vesikaivona.

Minä harhailin väsymättä noiden pienoisvuorien ja -laaksojen välissä
toivoen tapaavani jotakin sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt.
Minä olin Livingstone tuossa löytämättömässä maassa, joka oli kuin
käännetyssä kaukoputkessa nähty. Kaikki, mitä siellä oli, kääpiömäiset
taatelipalmut, surkastuneet villit luumupuut ja muut sopivat hyvin
keksimieni pienoisvuorten, pienen puron ja pienoisten kalojen seuraan.

Todennäköisesti minua järjestykseen totuttaakseen isäni jätti haltuuni
pienen rahasumman vaatien minua tekemään sen käyttelemisestä tiliä.
Sitäpaitsi hän antoi toimekseni arvokkaan kultakellonsa vetämisen. Hän
jätti ottamatta huomioon vahingonvaaran pitäessään silmällä minun
vastuuntuntoni kehittelemistä. Kun olimme yhdessä aamukävelyllämme, hän
käski minua antamaan almun jokaiselle kohtaamallemme pyytelijälle.
Mutta minun tilini ei tahtonut milloinkaan pitää paikkaansa. Eräänä
päivänä oli kuluttamani määrä suurempi kuin saamani summa.

"Minun täytyy tosiaankin tehdä sinut rahastonhoitajakseni", virkkoi
isäni. "Raha näyttää sinun hallussasi lisääntyvän."

Hänen kelloansa minä vedin niin väsymättömän innokkaasti, että se oli
pian lähetettävä Kalkuttaan kellosepän käsiteltäväksi.

Tässä muistuu mieleeni se myöhempi aika, jolloin tilan hoitaminen
uskottiin minulle ja minun täytyi jokaisen kuun toisena tai kolmantena
päivänä esittää silloin jo heikkonäköiselle isälleni tiliasema. Minun
oli ensin luettava hänelle kaikki yleissummat, ja jos jokin herätti
hänessä epäilyksiä, niin hän tiedusteli yksityiskohtia. Jos yritin
nopeasti liukua jonkin erän ohi, jota pelkäsin hänen moittivan, tai
yritin sitä salata, niin se tuli välttämättä ilmi. Senvuoksi olivatkin
kuukauden ensimmäiset päivät minulle aina kovin huolestuttavat.

Kuten jo mainitsin, oli isäni tapana pitää kaikki selvänä mielessään --
olipa sitten kysymys tilieristä tai juhlien järjestämisestä bai
omaisuuden lisäämisestä tai vaihtamisesta. Hän ei ollut vielä nähnyt
Bolpurin uutta rukoussalia, mutta oli kaikkia yksityiskohtia myöten
jo siihen tutustunut niiden tietojen nojalla, joita jokaisen
Bolpurissa-kävijän oli hänelle annettava sieltä palattuansa. Hänellä
oli erinomainen muisti: kun hän kerran oli asian käsittänyt, se ei
milloinkaan häneltä unohtunut.

Isäni oli omistamaansa _Bhagavadgitan_ painokseen merkinnyt ne säkeet,
joista erikoisesti piti. Hän pyysi minua jäljentämään ne hänelle,
samoin niihin kuuluvan käännöksen. Kotona minä olin ollut poikanen,
jota ei otettu ollenkaan lukuun, mutta nyt, kun toimekseni annettiin
niin tärkeitä tehtäviä, minä tunsin kohonneeni loistavaan asemaan.

Sininen kirjoitusvihkoni oli jo mennyt menojansa, ja minä olin saanut
haltuuni kokonaisen sidotun päiväkirjan. Minä pidin nyt silmällä sitä,
että runoiluni esiintyi ulkonaisestikin kaikin puolin arvokkaassa
muodossa. Ei ollut kysymyksessä ainoastaan runojen kirjoittaminen, vaan
oli esiinnyttävä runoilijana omassa kuvittelussaankin. Bolpurissa
runoillessani minä senvuoksi mielelläni loikoilin nuoren kookospalmun
alla. Se tuntui minusta oikealta runolliselta asenteelta. Minä lepäsin
siinä karheassa nurmettomassa hiekassa päivän polttavassa helteessä ja
sepitin sotaista balladia "Kuningas Prithvin häviöstä". Sotaisen
henkensä runsaudesta huolimatta se ei voinut välttää varhaista
kuolemaa. Tuo sidottu laulujeni kirja on aikoja sitten seurannut
vanhempaa sisartansa, sinikantista vihkoani, lähettämättä minulle
osoitettansa.

Me lähdimme Bolpurista, viivyimme lyhyen ajan Sahebgandzhissa,
Dinapurissa, Allahabadissa ja Khanpurissa ja saavuimme vihdoin
Amritsariin.

Eräs matkalla sattunut tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömäksi. Juna
pysähtyi eräällä suurella asemalla. Junailija tuli tarkastamaan
matkalippujamme. Hän silmäili minua tutkivasti, ikäänkuin olisi hänen
mielessään ollut jokin epäily, jota hän ei tahtonut ilmaista. Hän
poistui ja palasi erään toisen virkailijan keralla. Molemmat
liikuskelivat hetkisen levottomina osastomme ovella ja lähtivät sitten
jälleen pois. Vihdoin saapui itse asemapäällikkö. Hän katseli puolta
matkalippuani ja kysyi sitten:

"Eikö poika ole kahtatoista vuotta vanhempi?"

"Ei", vastasi isäni.

Minä olin silloin vasta yhdentoista vuoden ikäinen, mutta näytin
vanhemmalta.

"Teidän tulee maksaa kokonainen matkalippu hänen puolestansa", sanoi
asemapäällikkö.

Isäni silmät välkähtivät, kun hän sanaakaan virkkamatta veti esiin
setelin ja ojensi sen asemapäällikölle. Kun he sitten toivat isälleni
takaisin pientä rahaa, niin hän heitti sen halveksien heille takaisin
asemapäällikön itsensäkin hävetessä halpamaisen epäluulonsa
ilmautumista.

Amritsarin kultainen temppeli muistuu mieleeni kuin unennäkö. Minä
seurasin isääni monena aamuna tuohon järven keskellä sijaitsevaan
sikhien _Gurudarbariin_. Siellä kaikuvat lakkaamatta pyhät
laulut. Palvojien joukossa istuessaan isäni toisinaan yhtyi
kiitoshymniin, ja heidän ilonsa siitä, että vieras otti osaa heidän
jumalanpalvelukseensa, ilmeni erittäin sydämellisenä; meillä oli
palatessamme mukanamme uhrilahjaksi annettua rintasokeria ja muita
makeisia.

Eräänä päivänä isäni kutsui erään kuorolaulajan luoksemme ja kehoitti
häntä laulamaan muutamia pyhiä lauluja. Mies oli ylen tyytyväinen
saamaansa palkkioon. Seurauksena oli, että meidän täytyi ryhtyä
tehokkaasti itseämme puolustamaan -- niin ankara laulajien paljous näet
alkoi meitä ahdistaa. Havaittuaan talomme mahdottomaksi valloittaa he
ryhtyivät väijyskelemään meitä kaduilla. Aamukävelyllä ollessamme me
näimme tavan takaa sukeltavan esiin olkapäältä riippuvan _tamburan_, ja
olipa silloin mielemme niinkuin linnun, joka näkee pyssynsuun
suunnattuna itseänsä kohti. Aloimmepa siinä määrin varoa _tamburan_
ääntä, että jo sen etäältä kuullessamme karkasimme pakoon ollenkaan
joutumatta sen lumoihin.

Illan tullen isäni tavallisesti istui kuistikolla, puutarhan puolella.
Minut kutsuttiin hänelle laulamaan. Kuu on noussut, sen säteet, puiden
lomitse pujahdellen, lankeavat kuistikon permantoon. Minä laulan
_behaga_-sävelmää:

"Elämän synkkyydessä kuljen kerallasi..."

Isäni kuuntelee hartaasti, pää painuneena ja kädet ristiin laskettuina.
Tuo iltakohtaus on vieläkin eloisana mielessäni.

Olen jo kertonut, kuinka isääni huvitti, kun hän Srikantha Babulta
kuuli ensimmäisistä yrityksistäni uskonnollisen hymnin alalla.
Myöhemmin minä sain täyden korvauksen. Erään _magh_-juhlamme aikana
laulettiin useita minun sepittämiäni hymnejä. Eräs niistä alkoi näin:

"Ei näe silmä sinua, sa olet silmäterä..."

Isäni makasi silloin sairaana Tshinsurassa. Hän kutsutti luoksensa
minut ja veljeni Dzhjotin, pyysi veljeäni säestämään minua kotiuruilla
ja kehoitti minua laulamaan hymnejäni, toisen toisensa jälkeen --
muutamia niistä minun piti laulaa kahdestikin. Kun olin lopettanut, hän
virkkoi:

"Jos maan kuningas ymmärtäisi kieltä ja osaisi oikein arvostaa
kirjallisuutta, niin hän epäilemättä palkitsisi runoilijaa. Koska ei
ole niin laita, täytynee minun se tehdä." Samalla hän ojensi minulle
maksuosoituksen.

Isäni oli ottanut mukaansa eräitä Peter-Parley-kokoelman nidoksia
käyttääkseen niitä minua opettaessaan. Ensimmäiseksi hän valitsi
Benjamin Franklinin elämäkerran. Hän ajatteli, että sitä sopi lukea
kuin kertomuskirjaa ja että se oli samalla kertaa huvittava ja
opettava. Pian hän kumminkin havaitsi erehtyneensä. Benjamin Franklin
oli liian suuressa määrin liikemies. Hänen harkitsevan moraalinsa
ahdashenkisyys vaikutti isääni vastenmielisesti. Toisinaan Franklinin
varovainen käytännöllinen älykkyys sai hänet niin kärsimättömäksi,
ettei hän voinut pidättyä moittivasta arvostelusta. Aikaisemmin minä
olin askarrellut sanskritinkielen opinnoissa ainoastaan sikäli, että
olin opetellut ulkoa joitakin kieliopin sääntöjä. Isäni kävi kerallani
suoraa päätä toiseen sanskritin lukukirjaan antaen minun oppia
taivutusluokat lukemisen ohella. Bengalinopintoni olivat minulle nyt
suureksi hyödyksi.[15] Isäni kehoitti minua alun pitäen yrittämään
kirjoittaa jotakin sanskritinkielellä. Lukukirjasta oppimani
sanavaraston avulla minä rakensin valtavia yhdyssanoja sirotellen
säästelemättä hyväsointuisia m- ja n-äänteitä ja muuttaen siten
jumalien kielen varsin helvetilliseksi sekamelskaksi. Isäni ei
kumminkaan koskaan pilkannut minun uskaliaisuuttani.

Sitten me luimme Proctorin _Yleistajuista tähtitiedettä_, jota isäni
selitti minulle helposti ymmärrettävällä englanninkielellä ja josta
minun oli sitten tehtävä selkoa bengalinkieltä käyttäen.

Niiden kirjojen joukossa, jotka isä oli ottanut mukaan itseänsä varten,
herätti huomiotani kymmenen tai kaksitoista nidosta käsittävä laitos
Gibbonin Rooma-teosta. Se näytti minusta ylen ikävystyttävältä. "Minä,
joka olen vielä poikanen", mietin minä itsekseni, "joudun
auttamattomasti lukemaan paljon kirjoja vain siitä syystä, että minun
on pakko ne lukea. Mutta miksi viitsii täysi-ikäinen, jonka ei tarvitse
lukea, ellei tahdo, kiusata itseänsä sellaisella?"



15

HIMALAJAN VUORILLA


Me viivyimme suunnilleen kuukauden Amritsarissa ja lähdimme sitten
huhtikuun keskivaiheilla Dalhousie-vuorille. Himalaja kutsui minua niin
voimallisesti, että viimeiset Amritsarissa vietetyt päivät tuntuivat
kerrassaan loppumattomilta.

Kun aloimme nousta vuoristoon, keveissä kantotuoleissa, niin
porrasmaisesti kohoavat vuorenrinteet olivat parhaillaan kevään
kukkaloistossa. Nautittuamme leipää ja maitoa me joka aamu lähdimme
liikkeelle, ja ennen auringonlaskua yövyimme seuraavaan majapaikkaan.
Katseeni ei löytänyt lepoa koko pitkän päivän kuluessa -- niin kovin
pelkäsin niiltä voivan jäädä jotakin havaitsematta. Milloin tie kääntyi
rotkoon ja taajenivat suurten puiden ryhmät, joiden varjosta vähäinen
vesiputous solisi alas -- ikäänkuin erakkomajan pieni tyttö, joka
leikkii mietiskelyynsä vaipuneiden harmaantuneiden viisaiden vaiheilla
ja laverrellen hypähtelee tummien sammalpeitteisten kallioiden yli --
silloin _dzhampanin_ kantajat laskivat taakkansa maahan levätäkseen.
Miksi, ah miksi meidän täytyykään jättää sellaiset paikat taaksemme,
huokasi kaipaava sydämeni, miksi emme voi jäädä tänne ikiajoiksi?

Ensimmäisen näkemisen suurena etuna on se, ettei mieli vielä tiedä
monien samanlaisten olevan tulossa. Tuon oivallettuansa tuo harkitseva
elin kohta alkaa käytellä tarkkaavaisuuttansa säästeliäästi. Ainoastaan
siinä tapauksessa, että pitää jotakin harvinaisena, se antaa arvoa
kitsastelematta. Senvuoksi minä Kalkuttan katuja astellessani toisinaan
kuvittelen olevani vieras, ja vasta silloin minä havaitsen, kuinka
paljon on nähtävää siinä, mikä tarkkaavaisuuden lauetessa jää
havaitsematta. Sellaisen todellisen näkemisen nälkä se ajaa ihmisiä
vieraisiin maihin.

Isäni jätti pienen rahalippaansa minun huostaani. Hänellä ei ollut
minkäänlaista aihetta ajatella, että minä olin soveliain henkilö
vartioimaan niitä melkoisia rahasummia, jotka hänellä siinä oli
matkakustannuksia varten. Hän tiesi varmaan, että ne olisivat olleet
paremmassa tallessa, jos hän jätti ne palvelijalleen Kishorille.
Niinpä voinkin vain otaksua hänen halunneen kasvattaa minua
velvollisuudentuntoon. Eräänä päivänä, majapaikkaan tultuamme, minä
unohdin antaa sen hänelle ja jätin sen pöydälle. Siitä sain vakavat
nuhteet.

Joka kerta, kun saavuimme majapaikkaan, isäni käski tuoda istuimia
rakennuksen edustalle, ja siinä me sitten istuimme. Hämärän tullen
tähdet syttyivät ja hohtelivat ihmeen loistavina läpi kuulaan
vuori-ilman, ja isäni osoitti minulle tähtikuvioita tai selitteli
tähtitieteellisiä asioita.

Se rakennus, johon Bakrotassa pysähdyimme, sijaitsi vuoren korkeimmalla
huipulla. Vaikka olikin jo toukokuu tulossa, oli siellä ylhäällä vielä
purevan kylmä, niin ettei talven routa ollut sulanut vuoren rinteiltä.

Isäni salli minun sielläkin vapaasti vaellella. Vähän matkan päässä
rakennuksen alapuolella oli laaja vuorenulkonema, taajan deodarmetsän
peittämä. Minä uskaltauduin tuohon erämaahan yksinäni, vuorisauva
kädessäni. Nuo majesteetilliset metsän puut, jotka valtavine
varjoinensa kohosivat jättiläisten tavoin edessäni -- kuinka
suunnattoman pitkän elämän ne olivatkaan eläneet halki vuosisatojen! Ja
siitä huolimatta tämä eilispäivän poikanen hiiviskeli rankaisematta
niiden runkojen välitse. Niiden varjoon astuessani minusta tuntui
siltä, kuin olisin joutunut jonkin alkumaailman jättiläisliskon
välittömään läheisyyteen ja nähnyt sen suomujen välkehtivän
lehväpeitteisen mullan valoja varjoleikissä.

Minun huoneeni oli rakennuksen toisessa päässä. Vuoteessani maaten minä
voin nähdä verhottomista ikkunoista kaukaisten vuorenhuippujen himmeän
hohtelun tähtien valossa. Toisinaan -- en tiedä mihin aikaan -- minä
puolittain havahduin ja näin isäni, punaiseen hartiahuiviin
kääriytyneenä, sytytetty lamppu kädessään, hiljaa astelevan ohitseni
lasikuistikolle, missä hän istui hartausharjoituksissaan. Nukuttuani
vielä vähän aikaa minä havaitsin hänen seisovan vuoteeni vieressä; hän
ravisteli minut hereille ennen yöpimeän hälvenemistä. Oli tullut hetki,
jolloin minun piti painaa muistiini sanskritin taivutusluokkia. Kamala
talvinen herääminen vuoteen hyväilevässä lämmössä! Auringon noustua,
kun isäni oli päättänyt aamurukouksensa, me nautimme yhdessä
maitoaamiaisemme, ja sitten seurasi toinen hartaushetki, jonka
kestäessä hän lauloi Upanishadien säkeistöjä minun seisoessani hänen
vierellänsä. Sitten me lähdimme kävelyretkelle. Mutta kuinkapa olisin
kyennyt pysyttelemään hänen rinnallansa? Moni täysikasvuinenkaan ei
siihen pystynyt! Niinpä minä tavallisesti vähän ajan kuluttua luovuin
yrityksestä ja kapusin jotakin oikopolkua pitkin takaisin kotiin.

Kun isäni oli palannut, niin minulla oli englannintunti. Kello kymmenen
jälkeen seurasi kylpy jääkylmässä vedessä; ei auttanut ollenkaan pyytää
palvelijaa ilman isäni lupaa kaatamaan siihen saavillisen kuumaa. Minua
rohkaistakseen isäni kertoi minulle niistä sietämättömän kylmistä
kylvyistä, joita hän oli nuoremmalla iällänsä kestänyt.

Toisena kiusana oli maidon juominen. Isäni piti maidosta ja voi juoda
sitä suuret määrät. Mutta miten lieneekään ollut laita: eikö tuo
ominaisuus ollut siirtynyt perintönä minuun, vai olivatko ne
epäedulliset olosuhteet, joista edellä kerroin, asiaan vaikuttaneet --
missään tapauksessa minä en ollenkaan voinut maitoon mielistyä.
Onnettomuudeksi me nautimme ateriamme yhdessä, joten minun oli
vedottava palvelijain armeliaisuuteen. Heidän inhimillistä hyvyyttänsä
(tai heikkouttansa) sain kiittää siitä, että maljani oli suurimmalta
osalta vaahtoa täynnä.

Päivällisen jälkeen minulla oli jälleen oppitunteja. Mutta se oli
liikaa lihalleni ja verelleni. Surkeasti lyhennetty aamu-uneni kosti
kuin kostikin itsensä: minä vaivuin auttamattomaan unenhorrokseen.
Mutta jos isäni armahti minun vaikeata tilaani ja päästi minut
menemään, niin samassa jo olin vapaa uneliaisuudestani. Sitten ei muuta
kuin: heipä hei ja vuorille!

Minä kuljin usein sauva kädessäni huipulta toiselle isäni ollenkaan
estelemättä. Kokemuksenani on, että hän ikänsä kaiken vältti meidän
riippumattomuutemme rajoittamista. Minä olen monesti sanonut tai tehnyt
sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja mitä hän moittikin, ja hän
olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut saada minut taukoamaan, mutta hän
odotti mieluummin, kunnes estävä toiminto johtui minun omasta
olemuksestani. Hänelle ei riittänyt se, että me vain passiivisesti
omaksuimme sen, mikä on oikeata ja soveliasta, hänen toivonansa oli,
että oppisimme sydämestämme rakastamaan totuutta, koska hän tiesi, että
pelkkä rakkaudeton suostuminen on arvotonta. Hän tiesi myös, että
totuuden voi jälleen löytää, vaikka onkin siitä harhautunut, mutta että
se jää ehdottomasti saavuttamatta, jos se omaksutaan pakollisesti tai
sokeasti ulkoapäin.

Minä olin varhaisessa lapsuudessani kuvitellut, kuinka mainiota olisi,
jos pääsisi härkävaunuissa matkustamaan suurta valtamaantietä aina
Peshavariin saakka. Kukaan muu ei suunnitelmaani kannattanut, ja
käytännölliseltä kannalta siinä epäilemättä olikin paljon
muistuttamista. Mutta kun sitten mainitsin siitä isälleni, niin hän
piti sitä mainiona ajatuksena -- eihän rautateitse matkustamisesta
kannattanut puhuakaan! Samassa hän jo alkoi minulle kertoa omista
seikkailunomaisista vaelluksistansa, jalkaisin ja ratsain
suoritetuista. Minkäänlaisesta vaivalloisuudesta tai vaarallisuudesta
hän ei tietänyt mitään sanoa.

Erään toisen kerran, kun minut oli vast'ikään nimitetty Adi Brahma
Samadzhin sihteeriksi, minä lähdin isäni luo hänen asuntoonsa Park
Streetin varrella ja huomautin hänelle olevan mielestäni väärin, että
yksin bramaanit saivat johtaa jumalanpalvelusta toisten kastien ollessa
suljetut pois siitä tehtävästä. Hän antoi minulle arvelematta luvan
korjata asiaa, jos siihen kykenin. Mutta kun olin saanut vallan, minä
huomasin, ettei minulla ollut riittävää kykyä. Minä osasin keksiä
puutteellisuuksia, mutta en pystynyt luomaan täydellisyyttä! Missä
olivat tarvittavat miehet? Oliko minussa voimaa kiinnittämään itseeni
oikean miehen? Oliko minulla kykyä rakentaa uudestaan se, mitä aioin
särkeä? Jonkinlainen muoto on parempi kuin ei mikään, kunnes oikea mies
löytyy -- tuo tuntui minusta olevan isäni katsantokanta olevissa
oloissa. Hän ei kumminkaan hetkeäkään yrittänyt lannistaa rohkeuttani
viittaamalla vaikeuksiin.

Samoinkuin hän salli minun vaeltaa vuoristossa mielin määrin, samoin
hän jätti asiakseni valita vapaasti itselleni tien, jonka ajattelin
johtavan totuuteen. Hän ei säikkynyt sitä vaaraa, että voisin erehtyä,
eikä pitänyt peloittavana minua kohtaavien surujen mahdollisuutta. Hän
näytti esikuvaa eikä rankaisevaa raippaa.

Minä kerroin isälleni paljon kotoisista oloista. Kun sain kirjeen
joltakulta kotona-olijalta, kiiruhdin näyttämään sitä hänelle. Uskon
tosiaankin siten ilmaisseeni hänelle paljon sellaista, mitä hän ei
olisi saanut kuulla keneltäkään muulta. Isäni puolestaan salli minun
lukea niitä kirjeitä, joita hän sai vanhemmilta veljiltäni. Siten hän
opetti minulle, kuinka minun oli hänelle kirjoittaminen; hän näet ei
suinkaan vähäksynyt ulkonaisia muotoja ja menoja.

Muistuu mieleeni, kuinka toinen veljeni eräässä kirjeessään hieman
sanskritinsekaisella kielellä valitti, että hänen täytyi raataa itsensä
kuoliaaksi velvollisuuksiensa suorittamiseen kytkettynä. Isäni kehoitti
minua selittämään sellaista tuntoa. Minä tein sen omalla tavallani,
mutta hän arveli toisenlaista selitystä paremmaksi. Omahyväisyyteni
yllytti minua pysymään kannallani ja puolustamaan sitä laveasti häntä
vastaan. Joku toinen olisi saanut minut nuhdellen vaikenemaan, mutta
isäni kuunteli kärsivällisesti loppuun asti ja pyrki osoittamaan oman
katsantokantansa oikeutusta.

Toisinaan isäni kertoi minulle hupaisia juttuja. Hän tiesi monta
tarinaa oman aikansa kultaisesta nuorisosta. Siihen kuuluivat muiden
muassa ne hienostelijat, joiden herkälle iholle Dakkan muslimin
kirjailtu reunus oli liian karkea, joten oli joitakin aikoja
hienoimpana muotina käyttää musliinia, josta oli reunus repäisty irti.

Eräs tarina, jonka kuulin isältäni ensi kerran, huvitti minua
erinomaisesti. Siinä oli puhe maidonmyyjästä, jonka luultiin ohentavan
maitoansa veden avulla. Eräs hänen asiakkaistansa toimitti yhä useampia
henkilöitä tarkastamaan hänen lypsyänsä, ja mitä suuremmaksi
tarkastajien lukumäärä kasvoi, sitä sinisemmäksi muuttui neste, kunnes
vihdoin, asiakkaan itsensä saapuessa hänen luoksensa, maitomies
selitti, että jos oli tyydytettävä vieläkin useampia tarkastajia, niin
maito kelpaisi lopulta enintään kaloille!

Kun olin siten viettänyt muutamia kuukausia isäni seurassa, niin hän
lähetti palvelijansa Kishorin kuljettamaan minua takaisin kotiin.



16

KOTIINPALUU


Minua vanginneen ankaran hoitovallan kahleet olivat lopullisesti
katkenneet, kun olin kotoa lähtenyt. Palatessani minä pääsin
oikeuksiini. Minut oli syrjäytetty kauan nimenomaan siitä syystä, että
olin ollut aina läsnä; nyt, kun olin ollut poissa näkyvistä, minut
otettiin huomioon.

Jo paluumatkalla sain kokea ylenneen arvoni esimakua. Yksin matkoilla,
palvelija mukanani, terveyttä ja vilkkautta uhkuen ja kullalla
kirjailtu lakki päässäni minä pistin kaikkien silmiin, ja kaikki
englantilaiset, jotka junassa kohtasin, osoittivat minulle melkoista
huomiota.

Kotiin saapuessani en palannut ainoastaan matkaltani, vaan siirryin
sitäpaitsi karkoituspaikastani palvelijoiden asumuksesta varsinaiseen
olopiiriini sisäsuojiin. Kun perhe kokoontui äitini huoneeseen, niin
minä pääsin joka kerta kunniasijalle. Ja talomme silloinen nuorin
morsian tuhlasi minulle tuhlaamalla rakkautta ja kunnioitusta.

Varhaisessa lapsuudessa naisen huolenpito yleensä tulee osaksemme
pyytämättä, ja koska se on välttämätön samoinkuin valo ja ilma, niin se
otetaan vastaankin ilman mitään tietoista kiitollisuutta -- kasvava
lapsi osoittaa pikemmin useasti taipumusta vapautumaan naisellisen
huolenpidon verkosta. Mutta se onneton olento, jolta tuo aikanansa
puuttuu, jää tosiaankin paljoa vaille. Sellainen oli ollut minun
valitettava osani. Kun siis palvelijoiden parissa kasvettuani yht'äkkiä
sain osakseni runsaat määrät naisellista hellyyttä, en suinkaan voinut
suhtautua siihen tunteettomasti.

Siihen aikaan, jolloin sisäsuojat olivat vielä saavuttamattomissani, ne
muodostivat kuvitelmieni kultalan. Zenana, joka ulkonaisessa
katsannossa on vankeuden paikka, oli minulle kaiken vapauden tyyssija.
Siellä ei ollut koulua enempää kuin opettajiakaan, eikä kenenkään
näyttänyt olevan tarvis tehdä mitään, mitä ei halunnut. Sen eristetyssä
joutilaisuudessa oli jotakin salaperäistä; siellä sai leikkiä ja
toimitella mitä mieli, tarvitsematta tehdä kenellekään tiliä
puuhistansa. Tuon havaitsin varsinkin nuorimmasta sisarestani, joka
tosin oli mukana mestari Nilkamalin opetustunneilla, mutta jota
kohdeltiin aivan samoin, suorittipa hän tehtävänsä hyvin tai huonosti.
Kun me sitten kymmenen tienoissa kiireesti nautimme aamiaisemme
ehtiäksemme ajoissa kouluun, niin hän lähti huoletonna omille teillensä
palmikon hartioilla heilahdellessa ja meidän tuntiessamme polttavaa
kateudentuskaa.

Kun sitten uusi morsian, kultaisin kaulahelyin kaunistettuna, saapui
taloomme, niin sisäsuojat kävivät entistä salaperäisemmiksi. Hän, joka
tuli muualta ja kumminkin kuului meidän joukkoomme, veti minua
ihmeellisesti puoleensa -- minä tunsin polttavaa halua päästä hänen
ystäväksensä. Mutta kun sitten monien juonien avulla onnistuin
pääsemään hänen läheisyyteensä, niin nuorin sisareni huiskaisi minut
pois huutamalla: "Mitä te pojat täällä teette? Korjaudu täältä ulos."
Pettymykseen liittyvä loukkaus viilsi mieltäni syvälti. Heidän
huoneittensa lasiovien läpi voi nähdä kaikenlaisia eriskummaisia leluja
-- posliini- ja lasiteoksia -- jotka olivat upeasti koristellut ja
väritetyt. Meitä ei pidetty mahdollisina eikä kelvollisina niitä edes
koskettamaan, vielä vähemmin rohkenimme ajatellakaan pyytää jotakin
niistä saadaksemme sillä leikkiä. Kaikesta huolimatta nuo meille
pojille oudot ja ihmeelliset esineet osaltansa loivat sisäsuojien
houkuttelevaan tenhoon vielä erikoista viehätystä.

Toistuvien torjumisten nojalla minua siten pidettiin loitolla.
Samoinkuin ulkoinen maailma oli sisäinenkin minulle saavuttamaton.
Siitä syystä ilmenivät minun kuitenkin siitä saamani vaikutelmat
kuvankaltaisina.

Kello käy kymmenettä illalla, Aghor Babu on päättänyt opetustuntinsa,
ja minä vetäydyn sisään mennäkseni levolle. Pitkässä, uudinten
himmentämässä käytävässä, joka johtaa ulkosuojista sisempiin, riippuu
heikosti liekehtivä lamppu. Tuon käytävän päässä on neljä tai viisi
porrasaskelmaa, joihin valo ei enää ulotu, ja niitä pitkin minä pääsen
sisäpihaa kiertävälle parvekkeelle. Itäiseltä taivaalta lankee kuutamon
juova parvekkeen länsikulmaan jättäen muut osat pimeän peittoon. Tuossa
valoläikässä istuvat palvelustytöt likelle toisiansa kerääntyneinä,
punovat puuvillan jätteitä lampunsydämiksi ja juttelevat hillityin
äänin kotikylistänsä. Moni sellainen kuva on painunut lähtemättömäksi
mieleeni.

Illallisen jälkeen me pesemme kuistikolla jalkamme ja kätemme,
ennenkuin laskeudumme avaraan vuoteeseemme. Sitten tulee joku
hoitajistamme, Tinkari tai Sankari, istuutuu vuoteemme pääpuoleen ja
alkaa hiljaisin äänin kertoella tarinaa prinssistä, joka matkustaa
matkustamistaan halki aution suomaan, ja kun tarina päättyy, niin
huoneessa vallitsee hiljaisuus. Kasvot seinään päin käännettyinä minä
tuijottelen niitä tummia ja vaaleita täpliä, joita on seinään syntynyt
laastituksen paikoitellen irtauduttua ja jotka vain hämärästi
häämöttävät himmeässä valossa. Uneen vaipuessani minä loihdin ne
monenlaisiksi haaveellisiksi kuvioiksi. Toisinaan minä kuulen keskellä
yötä unenhorrokseeni yövartijan huudon. Vanha Svarup se siellä kiertää
parvekkeelta toiselle.

Sitten tuli uusi asioiden järjestys, jonka vallitessa kuvitelmieni
tuntematon tarumaa soi minulle mitä runsaimmassa määrässä sen
vastaanoton, jota olin kaiken aikaa hartaasti ikävöinyt. Se, minkä
oikeastaan olisi pitänyt tulla osakseni päivä päivältä, korvattiin
minulle nyt yht'äkkiä kaikkine suorittamatta jääneine erinensä.
Tunnustan mielelläni, että päätäni hieman pyörrytti.

Pieni matkamies oli matkojensa historiaa tulvillaan, ja jokaisen
toiston jännitys sai kertoman yhä irrallisemmaksi, kunnes se ei enää
ollenkaan vastannut tosiasioita. Kuten kaikki muukin, menettää
tarinakin tuoreutensa, ja samalla joutuu myöskin kertojan kunnianloiste
kärsimään. Siitä syystä hänen on pakko joka kerta käytellä uusia värejä
saadakseen sen säilymään vereksenä.

Vuoristosta palattuani minä olin tärkein puhuja siinä seurassa, joka
iltaisin kokoontui äitini ympärille kattotasanteelle. Äidin silmissä
saavutettava maine on yhtä houkutteleva kuin helposti voitettu. Kun
Normaalikoulua käydessäni ensi kerran keksin oppikirjastani sen tiedon,
että aurinko on satoja ja tuhansia kertoja suurempi kuin maa, niin minä
kerroin sen kohta äidille. Sen piti todistaa, että se, mikä näyttää
pieneltä, voi todellisuudessa olla melkoisen suuri. Minulla oli myös
tapana esittää hänelle runojen katkelmia, joita oli käytetty
esimerkkeinä bengalin kieliopin erinäisissä luvuissa. Nyt minä esitin
hänen iltakokouksissaan niitä tähtitieteellisiä makupaloja, joita olin
Proctorista poiminut.

Isäni palvelija Kishori oli joitakin aikoja kuulunut runolaulajiin,
jotka esittivät vanhoja eepillisiä runoelmia Dasaratin helisevin
säkein. Kun olimme vuoristossa toistemme seurassa, hän sanoi minulle
usein: "Kuulehan, veljyeni,[16] jos sinä olisit ollut joukossamme, niin
olisimmepa saaneet aikaan loistavan esitystilaisuuden." Tuosta koitui
mieleeni houkutteleva kuva: kuinka minä olin laulajapoikana kulkemassa
paikasta toiseen, lausuen ja laulaen. Minä olin oppinut useita hänen
ohjelmistoonsa kuuluvia lauluja, ja saavuttivatpa ne suurempaakin
suosiota kuin auringon fotosfääriä ja Saturnuksen monia kuita koskevat
juttuni.

Voimallisimman vaikutuksen teki äitiini kuitenkin se saavutukseni, että
minä, sisäsuojien muiden asukkaitten täytyessä tyytyä lukemaan
Ramajanaa Krittivasan bengalinkielisenä käännöksenä, olin isäni kanssa
tutkinut itsensä Maharshi Valmikin alkuteosta sanskritsäkeineen
päivineen. "Luehan minulle hieman tuota Ramajanaa, ole hyvä!" virkkoi
äiti, uutisen johdosta ikihyväksi ilahtuneena.

Valitettavasti rajoittuivat Valmikin-lukuni sanskritinlukukirjaan
sisältyvään lyhyeen otteeseen, jota en ollut sitäkään vielä saanut
täysin vallittaviini. Kun sitä nyt uudelleen tarkastelin, havaitsin
vielä, että muistini minua petteli ja että paljon siitä, minkä olin
luullut osaavani, oli käynyt minulle hämyiseksi. Minä en kumminkaan
rohjennut puolustella itseäni sanomalla "Olen sen unohtanut", kun äiti
jännittyneenä odotti poikansa ihmeellisten kykyjen näytettä.
Esityksessä, johon sitten ryhdyin, epäilemättä ilmeni suurta
eroavaisuutta Valmikin tarkoitusten ja minun tulkintani välillä. Tuo
hyväsydäminen viisas taivaallisella istuimellaan on kuitenkin varmaan
antanut anteeksi poikaselle, joka uhkarohkeasti pyrki saavuttamaan
äitinsä hyväksymisen kunniaa -- mutta toisin on varmaan laita
Madhusudanin, kopeuden kukistajan.

Äitini, joka ei kyennyt salaamaan erinomaisen sankaritekoni aiheuttamaa
iloa, tahtoi saada toisetkin saman ihastuksen valtoihin. "Sinun pitää
se lukea Dvidzhendralle (vanhimmalle veljelleni)", virkkoi hän.

"Siinäpä nyt ollaan!" mietin minä koettaen keksiä kaikkia mahdollisia
verukkeita; mutta äitini ei ottanut mitään niistä kuulevaan korvaansa.
Hän kutsutti veljeni Dvidzhendran ja huusi hänelle kohta hänen
huoneeseen astuessaan: "Kuulehan, kuinka Rabi lukee Valmikin Ramajanaa;
hän suorittaa sen mainiosti!"

Ei auttanut; se oli tehtävä! Mutta Madhusudan armahti minua ja
päästi minut menemään annettuaan minun sitä ennen hieman kokea
kopeutta-masentavaa voimaansa. Veljeni oli varmaan kutsuttu kesken
kiireisten kirjallisten töiden. Hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan
kuunnella minun käännöstäni sanskritista bengaliin, vaan kuunteli,
kuinka luin muutamia säkeitä, virkkoi: "Hyvinhän se luonnistuu", ja
lähti pois.

Ylennyttyäni sisäsuojien asukkaaksi minä tunsin sitä vaikeammaksi
ryhtyä jatkamaan kouluelämääni. Minä turvauduin jos jonkinlaisiin
verukkeisiin päästäkseni Bengalin akademiasta. Sitten minua yritettiin
lähettää St. Xaverin lähetyskouluun. Mutta tulos oli sama. Muutamien
kiihkeiden yritysten jälkeen veljeni luopuivat kaikista toiveista
minuun nähden -- lakkasivatpa minua sättimästäkin. Vanhin sisareni
virkkoi eräänä päivänä: "Me toivoimme kaikin, että Rahista tulisi mies,
mutta hän on mitä pahimmin pettänyt toiveemme." Minä tunsin, että
sosiaalinen arvoni oli nimenomaisesti vähenemässä, mutta en voinut
sittenkään suostua lähtemään koulun iankaikkiseen polkumyllyyn, josta
oli karkoitettu kaikki kauneus ja elämä. Se tuntui minusta sairaalan ja
vankilan kaamealta yhdistelmältä.

St. Xaverin koulusta minulla on vieläkin eräs arvokas muistelo eloisana
mielessäni: sen opettajien muisto. He tosin eivät olleet kaikki yhtä
eteviä. Varsinkaan niissä, jotka meidän luokkaamme opettivat, en voinut
huomata minkäänlaista henkeen kohdistuvaa kunnioitusta. He eivät
millään muotoa eronneet opetuskoneiden tavoin toimivista
koulumestareista. Sellainen kasvatuskone on armottoman voimallinen: kun
siihen vielä liitetään ulkonaisen uskonnollisuuden mylly, niin nuorten
ihmisten sydämet epäilemättä murskautuvat. Sellainen jauhinmylly oli
St. Xaverin mylly. Mutta kuten jo sanoin, minulla on sieltä muisto,
joka koroittaa sen opettajien minuun tekemän vaikutuksen ihanteelliseen
tasoon.

Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme
tekemisissä -- mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään
opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen
käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut,
etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta
näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta
hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin
selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen
piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua
omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä,
kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha
näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.

Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä
kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja
ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De
Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme
takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan
liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski
kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli
pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan
unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta
minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää
siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan
temppeliin.

Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli
pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin
häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän
osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa
poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli
siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin -- varsinkaan
nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään
määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan
valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa
on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi
ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin
joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä:
"_Ni_ -- privatiivipartikkeli, _rod_ -- päivänsäteitä; siis Nirod: se,
mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"



17

OPINTOJA KOTOSALLA


Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme.
Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin
kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja
koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan
_Sodanjumalan syntymän_ kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän
luki minulle myös _Macbethin_, ja kun oli selittänyt tekstin
bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän
tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään
koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun _karmani_
on ainakin siitä taakasta vapaa.

Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni
kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle
kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani
_Sakuntalaa_. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun
_Macbeth_-käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut
kuljetti.

Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti
valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä
kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet.
Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona,
minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla.
Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen
puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin
huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan
selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.

Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen,
ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja
luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta
ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei
minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi
kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin
täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä
seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten
kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät,
osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet
kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä
emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa
lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää,
mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.

Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt
siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä
sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet
taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina
lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle
sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.

Eräänä ehtoopäivänä kirjan omistaja pelasi korttia ja oli heittänyt
olkapäänsä yli sen _sarinsa_ kulman, jossa hän avaimiansa säilytti.
Minä en ollut milloinkaan korteista välittänyt, enpä voinut koko peliä
sietää. Mutta sinä päivänä osoittamastani käytöksestä tuota tuskin
olisi voinut havaita, siinä määrin viehättynyt minä olin heidän
peliinsä. Vihdoin, toisen puolueen ollessa saavutettavan voiton
jännityksessä, minä käytin hyväkseni otollista hetkeä ja aloin aukaista
solmua, jossa avaimet piilivät. Minä olin taitamaton ja toimin
sitäpaitsi kiihtyneenä liian kiireesti, joten minut yllätettiin.
_Sarin_ ja avainten omistaja veti hymyillen solmitun kulman
olkapäältänsä ja otti avaimet syliinsä jatkaen samalla peliänsä.

Sitten minä keksin sotajuonen. Tätini nautti mielellään beteliä, ja
minä kiiruhdin asettamaan sitä hänen saataviinsa. Niin ollen hänen oli
pakko myöhemmin nousta sylkeäkseen suustansa pureksimansa betelin, ja
hänen niin tehdessään avaimet putosivat hänen sylistänsä ja joutuivat
jälleen olan yli heitetyiksi. Tällä kertaa varkaus onnistui, syyllinen
meni menojansa, ja kirja tuli luetuksi! Sen omistaja yritti minua
nuhdella, mutta yritys ei menestynyt, sillä me nauroimme molemmin
katketaksemme.

Tri Radzhendrahal Mitra julkaisi sekalaissisältöistä kuukauskirjaa.
Kolmannella veljelläni oli kirjahyllyssään sidottu vuosikerta. Minun
onnistui saada nidos haltuuni, ja muistan varsin hyvin, millaista
nautintoa tunsin, kun sitä luin ja yhä uudelleen luin. Minä vietin
monta keskipäivän hetkeä maaten selälläni vuoteessani ja pidellen
rinnallani tuota suurta nidosta, joka kertoi minulle Narvhalista,
vanhojen kadien merkillisistä tuomioista tai Krishna-Kumarin
romanttisista kohtaloista.

Miksi meillä ei nykyjään ole sellaisia aikakauslehtiä? Meillä on
toisaalta filosofisia ja tieteellisiä kirjoitelmia, toisaalta mauttomia
romaaneja ja matkakertomuksia, mutta ei yhtäkään sellaista vaatimatonta
aikakauslehteä, jota jokainen tavallinen ihminen voisi nautinnoksensa
lukea -- kuten ovat esim. "Chambers's Journal" tai "Strand" Englannissa
-- joka tarjoaa tavalliselle lukijalle yksinkertaista, mutta
kelvollista ravintoa ja josta on mahdollisimman suuri hyöty
mahdollisimman lukuisille ihmisille.

Minä tutustuin nuorella iälläni erääseen toiseenkin aikakautiseen
julkaisuun. Sen nimenä oli _Abodhabandhu_ (Tietämättömän ystävä). Minä
löysin muutamia sen numeroita vanhimman veljeni kirjastosta ja ahmin
niitä päivän toisensa jälkeen istuen hänen eteläparvekkeen puolella
sijaitsevan työhuoneensa kynnyksellä. Tämän aikakauslehden sivuilla
minä ensi kerran tutustuin Viharilal Tshakravartin runoihin. Hänen
runoelmansa vaikuttivat minuun voimallisemmin kuin mitkään muut siihen
aikaan lukemani. Hänen lyriikkansa koruttomat huilunäänet herättivät
mielessäni vainioiden ja metsäniittyjen musiikkia.

Saman aikakauslehden sivuille minä vuodatin monta kyyneltä lukiessani
Paulin ja Virginian tarinan pateettista käännöstä. Ihmeellinen meri,
tuulen häilyttelemät kookospalmulehdot rannikolla ja taampana rinteillä
hilpeästi leikkivät vuorikauriit -- millaisen mieltävirkistävän
kangastuksen ne loivatkaan kalkuttalaiselle kattotasanteelle! Ja ah,
millainen merkillinen asia olikaan se romanttinen lemmenleikki, joka
tapahtui tuon yksinäisen saaren metsäpoluilla, osanottajina
bengalilainen lukija-poika ja pieni Virginia monivärisine huiveinensa!

Sitten tuli Bankimin _Bangadarsan_ ja valloitti kohta kaikki
Bengalin sydämet. Oli jo kyllin vaikeata odottaa, kunnes seuraava
kuukaudennumero ilmestyi, mutta kun vielä oli odotettava, kunnes
vanhemmat veljeni olivat ehtineet sen lukea, niin asia kävi kerrassaan
sietämättömäksi! Nyt voi kuka tahansa ahmia yhteen menoon koko
Tshandrashekharin tai Bishabrikshan, mutta samalla jää kokematta
kuukaudesta toiseen siirtyvä kaipaus ja ennakoiminen, pitkiksi ajoiksi
riittävä lyhyen lukemisen syvä nautinto, jokaisen kappaleen jatkuva
mielessään keinuttaminen seuraavaa odotellessaan, tyydytyksen ja
tyydyttämättömän kaipuun yhtyminen, polttava uteliaisuus ja sen
laukeaminen, ne pitkäikäiset ilot, joita alkuperäisen vihkosarjan
lukeminen aiheutti.

Sarada Mitterin ja Akshai Sarkarin toimittamat valikoimat vanhojen
runoilijoiden teoksia herättivät nekin minussa suurta mielenkiintoa.
Vanhemmat veljeni olivat sarjan tilanneet, mutta eivät lukeneet
sitä säännöllisesti, joten minun oli helppo saada se haltuuni.
Vidjapatin merkillinen ja rappeutunut _maithila_-murre veti minua
vaikeatajuisuutensa vuoksi sitä enemmän puoleensa. Minä koetin saada
selville hänen tarkoitustaan ilman julkaisijan selityksiä merkiten yhä
uudelleen muistiin hämäräperäiset sanat kulloisessakin yhteydessään.
Kieliopillisia omituisuuksia minä samaten otin huomioon, mikäli siihen
kykenin.



18

KOTOINEN YMPÄRISTÖNI


Suuri nuoruudessa nauttimani etu oli se kirjallinen ja taiteellinen
ilmakehä, joka taloamme ympäröi. Muistan vielä, kuinka lapsuudessani
seisoin parvekkeen kaiteeseen nojaten ja silmäilin sitä erillään
seisovaa rakennusta, joka sisälsi vastaanottohuoneet. Ne olivat joka
ilta valaistut. Loistavia ajoneuvoja saapui pylväistöön, ja vieraita
tuli ja meni alinomaa. Minä en kyennyt oikein saamaan selville, mitä
siellä tapahtui, tuijottelinhan vain pimeältä paikaltani ikkunoiden
valaistuja rivejä. Erottava avaruus ei ollut suuri, mutta suunnaton oli
se juopa, joka erotti minun lapsen-maailmaani noista valaistuista
suojista.

Vanhempi serkkuni Ganendra oli hankkinut itselleen oppineen Tarkaratnan
kirjoittaman näytelmän ja järjesti sen kotonamme esitettäväksi. Hänen
kirjallisuuteen ja kaunotaiteisiin kohdistuva innostuksensa oli
rajaton. Hän oli ydinmiehenä siinä ryhmässä, joka näyttää melkeinpä
tietoisesti pyrkineen kaikin tavoin edistämään sitä renessanssia, joka
tapahtuu meidän päivinämme. Hänessä ja hänen ympäristössään oli
herännyt nimenomainen kansallistunto, joka ilmeni sekä vaateparressa
että taiteen ja kirjallisuuden eri aloilla. Hän tutki innokkaasti eri
maiden historiaa ja oli itse alkanut sepittää Bengalia käsittelevää
historiallista teosta, jota ei kumminkaan ehtinyt saada valmiiksi. Hän
oli kääntänyt ja julkaissut sanskritdraaman _Vikramorvasi_, ja useat
yleisesti tunnetut hymnit ovat hänen teoksiansa. Voipa hyvinkin sanoa,
että hän on meidät opastanut kansalliseen runoiluun. Niihin aikoihin
pidettiin joka vuosi hindu-messuja, ja siinä tilaisuudessa tavallisesti
esitettiin hänen laulunsa "Menneestä Intiasta laulan, häpeissäni".

Minä olin vielä lapsi, kun serkkuni Ganendra kuoli nuoruutensa
kukoistuksessa. Ne, jotka ovat hänet kerran nähneet, eivät voi
milloinkaan unohtaa hänen kaunista, solakkaa ja muhkeata vartaloansa.
Hän vaikutti vastustamattomasti niihin henkilöihin, joiden kanssa
joutui tekemisiin. Hän veti puoleensa joukon ihmisiä ja kiinnitti
heidät itseensä; niin kauan kuin hänen valtava vetovoimansa oli
vaikuttamassa, oli irti tempautuminen mahdoton. Hän kuului niihin
meidän maamme erikoisuutena oleviin henkilöihin, jotka persoonallisen
kiintovoimansa nojalla helposti tekevät itsestään perhekuntansa tai
kylänsä keskeisen henkilön. Kaikissa muissa maissa, joissa muodostuu
suuria valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia ryhmiä,
sellaiset henkilöt joutuisivat yhtä luonnollisesti kansallisiksi
johtajiksi. Kyky kerätä joukko ihmisiä yhteisöksi perustuu erikoiseen
lahjakkuuteen. Tuo lahjakkuus tuhlautuu meidän maassamme, ja tuhlaus on
mielestäni yhtä valitettava kuin jos tähtiä pudoteltaisiin taivaalta
tulitikuiksi.

Vielä paremmin muistan hänen nuoremman veljensä, serkkuni Gunendran.
Hänkin aina täytti talon persoonallisuudellansa. Hänen avara, lämmin
sydämensä osoitti samaa rakkautta kaikille, sukulaisille, ystäville,
vieraille ja palvelijoille. Joko laajalla etelänpuolisella
parvekkeellansa tai nurmella suihkukaivon luona tai pengermällä lammen
partaalla hän oli vapaaehtoisesti kerääntyneiden vieraiden
keskusmiehenä osoittaen verratonta vierasvaraisuutta. Hänen taiteelle
ja kyvyille osoittamansa vilkas osanotto piti häntä alinomaisen
innostuksen tilassa. Uudet juhlia ja huveja, näyttämöesityksiä tai
muita hauskutuksia koskevat suunnitelmat löysivät hänestä auliin
kannattajan ja menestyivät hänen avustaessaan erinomaisen hyvin.

Me olimme silloin liian nuoret ottaaksemme mitenkään osaa kaikkiin
noihin askarruksiin, mutta niiden aiheuttamat hilpeyden ja elämän
aallot ulottuivat meidän uteliaisuutemme uksille saakka. Muistan vielä,
kuinka vanhimman veljeni kirjoittaman pilan esitystä harjoitettiin
serkkuni suuressa seurusteluhuoneessa. Parvekkeen kaidepuun vieressä
seisten me kuulimme avoimesta ikkunasta helakkaa naurua, johon
sekaantuivat leikillisen laulun sävelet, ja silloin tällöin näimme
vilahdukselta Akshai Mazumdarin merkillisiä irvistyksiä. Emme saaneet
kunnolla selkoa, mistä laulussa oli kysymys, mutta toivoimme asian
meille myöhemmin selviävän.

Muistuu mieleeni, kuinka saavutin serkkuni Gunendran erikoisen
arvonannon erään vähäpätöisen seikan nojalla. Minä en ollut saanut
koulussa milloinkaan palkintoa muusta kuin hyvästä käytöksestä. Satja
oli joukossamme se, joka oppi helpoimmin opittavansa. Hän suoritti
kerran hyvin jonkin tutkinnon ja sai palkinnon. Kun olimme ehtineet
kotiin, minä hyppäsin vaunuista ilmoittaakseni suuren uutisen
puutarhassa olevalle serkulleni. "Satja on saanut palkinnon!" huusin
minä riemuiten, juosten hänen luoksensa. Hän veti minut hymyillen
lähemmäksi. "Entä sinä, etkö sinä ole saanut palkintoa?" kysyi hän.
"En", vastasin minä, "en minä, mutta Satja". Satjan menestykseen
kohdistuva vilpitön iloni näytti erikoisesti liikuttavan serkkuani. Hän
kääntyi ystäviensä puoleen ja kiitti sellaista luonteenpiirrettä.
Muistan hyvin, kuinka ymmälle jouduin, sillä en ollut milloinkaan nähnyt
tunnettani siinä valossa. Tuo palkinto, jonka sain siitä, etten ollut
saanut palkintoa, ei vaikuttanut minuun hyvin. Ei haittaa, jos lapsille
annetaan lahjoja, mutta lahjojen ei pitäisi olla palkintoja. Ei ole
terveellistä, että pienokaiset tulevat liian itsetietoisiksi.

Päivällisen jälkeen serkkuni Gunendra tavallisesti lähti
toimistohuoneisiin siihen osaan taloa, missä me asustimme. Vanhempien
veljieni toimisto oli eräänlainen klubihuone, missä liikeasioiden
suorittamista höystettiin runsaalla naurulla ja keskustelulla. Serkkuni
paneutui pitkälleen sohvaan, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta
hiipien hänen luoksensa.

Hän kertoili minulle useimmiten tarinoita Intian historiasta. Muistan
vielä, millaisin hämmästyksen tuntein kuuntelin kertomusta siitä,
kuinka Clive, pystytettyään brittiläisen vallan Intiaan, palasi kotiin
ja leikkasi poikki oman kurkkunsa. Historian kulku joutui uuteen
vaiheeseen, ja sillävälin tapahtui traagillinen ratkaisu ihmissydämen
salatuissa syvyyksissä. Kuinka voi sellainen kamala sisäinen häviö
liittyä niin loistavaan ulkonaiseen voittoon? Tuo kysymys rasitti kovin
mieltäni koko päivän. Toisinaan minä vihjaillen ilmoitin serkulleni
Gunendralle, että taskussani oli jotakin. Hänen vähänkin rohkaistessaan
sukelsi sieltä uskaliaasti esiin käsikirjoitus. Minun tarvinnee tuskin
sanoa, ettei serkkuni ollut ankara arvostelija; hänen ilmaisemiansa
mielipiteitä olisi tosiaankin voinut mainiosti käytellä reklaaminansa.
Kun lapsellisuuteni jossakin runossa ilmeni liian tungettelevana, hän
ei kumminkaan voinut pidättää sydämellistä nauruansa.

Eräänä päivänä minä esitin runoelmaani "Intia-Emo", ja kun erään säkeen
päässä ainoa mieleeni johtuva loppusointu oli "kiesit", niin minun
täytyi se hyväksyä, vaikka ei ollutkaan jälkeäkään sellaisesta tiestä,
jota pitkin moiset ajoneuvot olisivat voineet vieriä -- loppusointu oli
välttämätön, ja kaikkien järjen epäilysten täytyi vaieta. Se naurun
myrsky, jolla serkkuni Gunendra kiesejäni tervehti, puhalsi ne menemään
samaa olematonta tietä, jota olivat tulleetkin, ja sittemmin niistä ei
ole kukaan mitään kuullut.

Vanhin veljeni kirjoitti siihen aikaan pääteostansa, jonka nimi oli
_Unimatka_. Tavallisesti hän suoritti työtänsä etelänpuolisella
parvekkeella istuen, matala kirjoitusteline edessään. Serkku Gunendra
oli joka aamu siellä hänen luonansa vähän aikaa. Hänen rajaton
nauttimiskykynsä auttoi leppoisten kevättuulosten tavoin runon
versomista. Vanhin veljeni vuoroin kirjoitti, vuoroin luki
kirjoittamaansa, ja hänen omien päähänpistojensa aiheuttama meluisa
hilpeys sai koko parvekkeen vavahtelemaan. Veljeni kirjoitti paljoa
enemmän kuin lopulta otti valmiiseen teokseensa; niin hedelmällinen oli
hänen runollinen mielikuvituksensa. Samoinkuin mangonkukkien runsaus
kevätaikana peittää mangolehtojen varjoisen maaperän heleään mattoonsa,
samoin oli hänen _Unimatkansa_ hylättyjä lehtiä sinne tänne
siroteltuina kaikkialla talossa. Jos joku olisi ne kerännyt, niin ne
muodostaisivat nyt kukkavihkon bengalilaisen kirjallisuutemme
kaunisteeksi.

Ovilla salaa kuunnellen ja nurkissa kurkistellen me yleensä saimme
riittävän osamme sellaisesta runon juhlasta; niin runsas se oli ja niin
paljon siitä liikeni vieraille. Vanhimman veljeni luova kyky oli
silloin kukkeimmillaan, ja hänen kynästänsä virtasi runon vuo -- aalto
aaltoa ajaen, sointuja ja lausumia -- joka riemukkain voittolauluin
täytti uomansa ja tulvi yli sen äyräiden. Ymmärsimmekö me oikein
_Unimatkan_? Mutta tarvitsiko meidän se ehdottomasti ymmärtää
voidaksemme siitä nauttia? Me kenties emme saavuttaneet valtameren
rikkaita syvyyksiä -- ja mitäpä olisimmekaan silloin niistä hyötyneet?
-- mutta me hekumoimme lanta-aaltojen riemussa, ja kuinka hilpeänä
virtailikaan veri suonissamme, kun ne peittivät meitä pärskeellänsä!

Mitä enemmän minä ajattelen noita aikoja, sitä selvemmin havaitsen,
ettei meillä enää ole sitä, mitä mainitaan _madzhlin_[18] nimellä.
Poikaiällämme me näimme viimeiset säteet siitä häipyvästä
sydämellisestä seurallisuudesta, joka oli varsin luonteenomainen
edelliselle miespolvelle. Naapuruustunteet olivat silloin niin
voimakkaat, että sellainen seurustelu oli nimenomainen välttämättömyys,
ja kaikki ne, jotka voivat sen miellyttävyyttä osaltansa lisätä, olivat
erittäin haluttuja. Nykyjään ihmiset käyvät toisiansa tervehtimässä
liikeasioissa tai yhteiskunnallista velvollisuuttansa täyttäen, mutta
_madzhli_ ei enää kerää heitä yhteen. Heillä ei ole aikaa, ja heidän
suhteensa eivät ole enää niin sydämelliset! Millainen hyörinä siihen
aikaan talossamme vallitsikaan, kuinka hilpeänä kaikui keskustelun
sorina, ja kuinka helisikään nauru parvekkeillamme! Esivanhempiemme
kyky kerätä ympärillensä parvi ihmisiä ja pitää yllä vilkasta ja
huvittavaa keskustelua on hävinnyt. Ihmisiä tulee ja menee yhä
vieläkin, mutta samat parvekkeet ja huoneet näyttävät nyt autioilta ja
ilottomilta.

Noina aikoina oli kaikki, huonekaluista juhlapitoihin asti, tarkoitettu
monien nautittavaksi, joten suurimmassakaan upeudessa ja loistossa ei
ollut minkäänlaista kopeuden sävyä. Loistokkuus on siitä lähtien
melkoisesti lisääntynyt, mutta se on käynyt samalla kalseaksi, siitä on
kadonnut taito saada ylhäinen ja samoin alhainen tuntemaan olevansa
kuin kotona. Puutteellisesti, köyhästi vaatetetut eivät saa enää niitä
käytellä lupaa kysymättä, pelkkien hymyilevien kasvojensa oikeudella.
Niillä, joiden rakennus- ja huoneensisustustapaa me nyt yritämme
jäljitellä, on oma seurallisuuden laatunsa avaran vieraanvaraisuuden
merkeissä. Onnettomuutenamme on, että olemme menettäneet mitä olemme
omistaneet emmekä kykene rakentamaan seuraelämäämme uudestaan,
eurooppalaisen mallin mukaiseksi, joten kotoinen elämämme on muuttunut
ilottomaksi. Me kokoonnumme vieläkin liike-elämän ja politiikan asioita
pohtimaan, mutta emme milloinkaan enää nauttiaksemme vain toistemme
kohtaamisesta. Pelkkä lähimmäisenrakkaus ei enää yllytä meitä keräämään
ihmisiä toistensa seuraan. Minä en voi kuvitella mitään rumempaa kuin
tämä seurallinen itaruus, ja kun nyt muistelen niitä, joiden heleä
nauru, suoraan sydämestä pulputen, useasti kevensi meidän arkisen
elämämme kuormaa, niin he ilmenevät minulle jostakin toisesta
maailmasta tulleina vieraina.



19

KIRJALLISIA KUMPPANEITA


Minä sain poikaiälläni ystävän, jonka suoma apu oli verrattoman arvokas
kirjalliselle kehitykselleni. Akshai Tshaudhuri oli neljännen veljeni
koulukumppani. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisen
kirjallisuuden maisterin arvon ja oli yhtä suuri asiansa rakastaja kuin
tuntijakin. Mutta toisaalta hän oli yhtä mieltynyt vanhaan
bengalilaiseen kirjallisuuteemme, nimenomaisesti myöskin
Vaishnava-runoilijoihin. Hän tunsi satoja nimettömien tekijöiden
sepittämiä bengalilaisia lauluja ja niitä hän tapasi ylen mielellänsä
esittää -- kimein äänin, välittämättä sävelmästä tai rytmistä enempää
kuin kuulijainsa ilmeisestä tyytymättömyydestäkään. Mikään ulkoinen tai
sisäinen mahti ei myöskään voinut estää hänen nokkelia sormiansa
rummuttamasta lähimmän pöydän tai kirjan kantta kuulijoiden
mielenkiinnon vilkastuttamiseksi.

Hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kykenevät erinomaisesti
kaikesta nauttimaan. Hän oli yhtä taipuvainen keksimään jonkin asian
pienimpiäkin hyviä puolia kuin ylenmäärin niitä ylistämään. Hänellä oli
erinomainen kyky kädenkäänteessä sommitella runoja ja lauluja, jotka
eivät olleet suinkaan arvottomia, mutta joista hän itse ei ollenkaan
ylpeillyt. Hän ei välittänyt vähääkään niistä lukemattomista
paperiliuskoista, joihin oli tuotteitansa raapustellut. Jos hänen
kykynsä olivat runsaat, niin hän itse puolestaan suhtautui niihin mitä
suurimmalla välinpitämättömyydellä.

Eräs hänen pitempi runoelmansa saavutti _Bangadarsanissa_.
ilmestyessään suurta suosiota, ja minä olen kuullut hänen laulujansa
laulavan monen, joka ei ole hänestä itsestään mitään tietänyt.

Luontoperäinen kirjallisuuden rakkaus on paljoa harvinaisempi kuin
oppineisuus, ja Akshai Babun intomielinen kiintymys se herätti
minussakin kirjallisuuden harrastusta. Hän oli yhtä vapaamielinen
ystävänä kuin kirjallisena arvostelijanakin. Vieraitten seurassa hän
oli kuin kala kuivalla maalla, mutta ystävien piirissä eivät haitanneet
ollenkaan iän enempää kuin viisaudenkaan eroavaisuudet. Meidän poikien
keralla hän oli itsekin poika. Kun hän myöhään iltasella oli lähtemässä
pois vanhempien veljieni _madzhli_-seurasta, niin minä tartuin usein
hänen hihaansa ja hinasin hänet kouluhuoneeseemme. Siellä hän,
koulupöydällämme istuen, paneutui yhä yhtä hilpeänä meidän pienen
seuramme elähdyttäväksi keskukseksi. Monta kertaa kuulin hänen
sellaisessa tilaisuudessa pitävän innostunutta esitelmää jostakin
englantilaisesta runoelmasta; toisinaan houkuttelin hänet
keskustelemaan jonkin teoksen erikoisista eduista, jotakin
kriitillisesti seulomaan tai kerallani kiivaasti kiistelemään,
toisinaan taas luin hänelle omia tuotteitani saaden palkakseni
säästelemätöntä ylistystä.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli kirjallisen ja persoonallisen
kehitykseni parhaita edistäjiä. Hän oli itse intomielinen ihminen ja
halusi herättää toisissa samaa mieltä. Hän ei sallinut milloinkaan
ikäeromme estää minua vapaasti ilmaisemasta ajatuksiani ja tunteitani
hänen seurassaan. Hänen suomaansa suurta vapauden lahjaa ei kukaan muu
olisi rohjennut minulle tarjota; monet moittivatkin häntä siitä syystä.
Hänen kumppanuutensa teki minulle mahdolliseksi karistaa pois
arkatunteisuuteni. Se oli varhaisen lapsuuteni ankaran painostuksen
jälkeen minulle yhtä välttämätöntä kuin kesän paahtamalle maankamaralle
monsuunituulien tuoma siunaus.

Elleivät kahleeni olisi siten katkenneet, minä kenties olisin
rampautunut koko elämäni ajaksi. Vallanpitäjät eivät milloinkaan väsy
käyttelemästä vapauden mahdollista väärinkäyttöä aiheena vapauden
epäämiseen, mutta varmaa on, ettei vapaus ansaitse nimeänsä, ellei
sellaista mahdollisuutta ole olemassa. Ainoa keino oppia käyttelemään
jotakin välinettä oikein on se, että aluksi käyttelee sitä väärin.
Itsestäni minä joka tapauksessa voin varmasti väittää, että se vähäinen
onnettomuus, mikä vapaudestani on johtunut, on aina lopulta itsestänsä
korjautunut. Minä en ole milloinkaan kyennyt omaksumaan mitään
sellaista, mitä on yritetty minulle tyrkyttää tarttumalla korviini --
ruumiillisesti tai henkisesti. Pelkkä tuska oli tuloksenani, ellei
minun sallittu menetellä niinkuin itse tahdoin.

Veljeni Dzhjotirindra salli minun esteettömästi etsiä oikean tien omaan
itseeni, ja vasta sitten voi luontoni varustautua tuottamaan --
okaitansa kenties, mutta myöskin kukkiansa. Omat kokemukseni ovat
johtaneet minut pelkäämään vähemmän pahaa itseänsä kuin väkivaltaisia,
hyväätarkoittavia yrityksiä. Rankaisevaa poliisivaltaa, valtiollista
samoinkuin yhteiskunnallistakin, minä terveesti kammoksun. Niistä
aiheutuva orjuus on pahin syöpä ihmiskunnan ruumiissa.

Eräinä aikoma veljeni tapasi istua päiväkaudet pianonsa ääressä
syventyneenä uusien sävelmien luomiseen. Niitä kumpusi runsain määrin
hänen karkeloivien sormiensa tiestä. Me, Akshai Babu ja minä, istuimme
hänen vieressään yrittäen keksiä sanoja hahmoutuviin sävelmiin
voidaksemme ne paremmin säilyttää muistissamme.[19] Niin minä suoritin
oppiaikani sävellyskoulussa.

Meidän poikaiällämme viljeltiin perheemme keskuudessa musiikkia varsin
uutterasti. Siitä oli minulle se etu, että voin ponnistelematta
kyllästää sillä koko olemukseni. Mutta samalla siitä oli se haitta,
etten saavuttanut teknillistä varmuutta, joka on ainoastaan
asteittaisen oppimisen avulla hankittavissa. Niinpä en olekaan musiikin
alalla saavuttanut varsinaista kelpoisuutta.

Himalajalta palattuani minä sain yhä suurempaa vapautta. Palvelijain
käskyvalta loppui pian kerrassaan; minä keksin monta juonta päästäkseni
vapautumaan koulukahleistanikin, ja kotiopettajillenikaan minä en
jättänyt liian suurta määräämisoikeutta. Gjan Babu, joka oli kerallani
lukenut _Sodanjumalan syntymän_ ja pari muuta kirjaa jokseenkin
pintapuoliseen tapaan, erosi toimestansa antautuakseen lainopilliselle
uralle. Hänen seuraajaksensa tuli Bradzha Babu. Ensimmäisenä päivänä
hän käski minua kääntämään _Wakefieldin maalaispappia_. Minä en pitänyt
kirjaa huonona, mutta kun opettajani siitä rohkaistuneena alkoi
laajemmin järjestellä opintojeni tehokasta edistämistä, niin minä en
enää ollutkaan mukaan otettavissa.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luopuivat vanhemmat veljeni kaikista
minuun kohdistuvista toiveista. Minä tunsin itseni niin ollen vapaaksi
ja voin antautua mielin määrin täyttämään kirjoitusvihkoani. Se, mitä
siihen raapustin, ei suinkaan kohonnut odotuksia korkeammalle. Mieleni
oli kuin kuumia höyryjä täynnä, ja höyryn täyttämät kuplat
kiiriskelivät joutilaan mielikuvituksen pyörteen vaiheilla
tarkoituksettomina, vailla päämäärää. Minkäänlaista hahmoutumista ei
tapahtunut, ei syntynyt muuta kuin levotonta liikettä, kuplain
kumpuilemista ja takaisin vaahdoksi raukeamista. Se vähäinen sisällys,
mikä sepitelmistäni oli löydettävissä, ei ollut omaa tuotettani, vaan
toisilta runoilijoilta lainattua. Omaani oli vain rauhattomuus, mieleni
kiehuva jännitys. Kun syntyy liikettä, ennenkuin voimat ovat ehtineet
tasapainoon, niin tuloksena voi olla ainoastaan sokea sekamelska.

Kälyni[20] harrasti lämpimästi kirjallisuutta. Hän ei lukenut vain
aikaansa kuluttaakseen; ne bengalinkieliset kirjat, joita hän luki,
täyttivät kerrassaan hänen mielensä. Minä olin hänen kumppaninsa
kirjallisuuden maille tehdyillä retkillä. Hän oli _Unimatkan_ hartain
ihailija. Samoin minäkin, sitä enemmän, kun olin kasvanut samassa
ilmakehässä, jossa teos oli luotu, ja runoelman kauneudet olivat
kutoutuneet sydämeni kaikkiin säikeisiin. Se oli onneksi minun
runollisen jäljittelykykyni rajojen ulkopuolella, joten ei johtunut
milloinkaan mieleeni yrittää luoda jotakin samanlaista.

_Unimatkaa_ sopii verrata suurenmoiseen palatsiin, jossa on
lukemattomia saleja, kammioita, käytäviä, kulmauksia ja komeroita
täynnä ihmeen taiteellisesti ja taitavasti suoritettuja veistokuvia ja
maalauksia, ja sen ympäristössä puutarhoja lehtimajoineen ja
suihkulähteineen ja varjoisine paikkoineen. Se ei ainoastaan hämmästytä
runollisten ajatustensa ja kuviensa runsaudella; sen kielen ja
ilmaisutavan rikkaus on yhtä ihmeteltävä. Ei ole mikään vähäinen asia
sellainen luova voima, joka kykenee tuottamaan niin suurenmoisen ja
yksityiskohtiansa myöten täydellisen rakennelman, ja tämän oivaltaminen
lienee ollut syynä siihen, etten minä milloinkaan johtunut ajattelemaan
sen jäljittelemistä.

Tähän aikaan ilmestyivät Viharilal Tshakravartin laulut "Sarada
Mangal"-nimisenä sarjana _Arja Darsanissa_. Kälyäni nuo suloiset
laulelmat kovin viehättivät. Useimmat niistä hän osasi ulkoa. Hän
kutsui runoilijan usein luoksemme ja oli omin käsin kirjaillut häntä
varten istuintyynyn. Niin sain minäkin tilaisuutta häneen tutustua ja
päästä hänen ystäväksensä. Hän mieltyi kovin minuun, ja minä aloin pian
käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä, aamulla, keskipäivän
aikaan ja illalla. Hän oli kuin itse hyvyys, ja mielikuvituksen
valokehä tapasi ympäröidä häntä runollisen astraaliruumiin tavoin, joka
näytti hänen oikealta kuvaltansa. Hän oli aina täynnä aito taiteellista
iloa, ja joka kerta, kun kävin hänen luonansa, minäkin hengittelin sitä
osaltani. Usein minä tapasin hänet pienessä huoneessaan kolmannessa
kerroksessa, missä hän makasi viileällä sementtipermannolla keskipäivän
helteessä kirjoittaen runojansa. Vaikka olinkin nuori poikanen, hän
tervehti minua aina niin vilpittömän ystävällisesti, etten milloinkaan
tuntenut vähintäkään arkuutta hänen seurassaan. Sitten hän luki minulle
runojansa tai lauloi laulujansa, kerrassaan innostukseensa uppoutuneena
ja koko ympäristönsä unhottaen. Hänen äänensä tosin ei ollut
erikoisessa määrin lauluvoimainen, mutta hän ei ollut aivan
epämusikaalinenkaan, joten voi saada hyvän käsityksen hänen
tarkoittamastansa sävelmästä.[21] Kun hän suljetuin silmin koroitti
sointuisan. syvän äänensä, niin sen ilmeikkyys korvasi kaikki, mitä
suorituksista muuten puuttui. Mielessäni kaikuu vieläkin eräitä lauluja
sellaisina kuin hän ne minulle lauloi. Toisinaan minä sävelsin hänen
runojansa ja lauloin niitä hänelle.

Hän oli Valmikin ja Kalidasan suuri ihailija. Muistan vielä, kuinka hän
kerran, kaikuvin äänin lausuiltuansa Kalidasan Himalaja-kuvausta,
virkkoi: "Pitkien a-äänteiden toistuminen ei tässä ole mikään sattuma.
Runoilija toistelee tahallaan tätä äännettä _Devatatmasta
Nagadhiradzhaan_ saakka, siten paremmin kuvatakseen Himalajan valtavaa
suuruutta."

Siihen aikaan oli kunnianhimoni korkeimpana toivelmana, että minusta
tulisi Vihari Babun kaltainen runoniekka. Olisinpa kenties rohjennut
uskoa niinkin, että osasin jo kirjoittaa hänen tavallansa, ellei
kälyni, hänen harras ihailijansa, olisi minua siitä estänyt. Hän
muistutti mieleeni erästä sanskritinkielistä sananlaskua, jonka mukaan
runoilijamaineen arvoton tavoittelija joutuu häpeään. Hän varmaankin
tiesi, että jos turhamaisuuteni kerran pääsisi valtaan, sitä olisi
vaikea jälkeenpäin saattaa suitsitetuksi. Niinpä eivät runolliset
kykyni eivätkä laulunlahjanikaan helposti saaneet häneltä kiitosta.
Sensijaan hän koki käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta
ylistääkseen jonkun toisen laulua minun kustannuksellani, joten minä
vähitellen tulin varmasti vakuutetuksi siitä, ettei ääneni ollut
suurenkaan arvoinen. Runovoimaani koskevat epäilykset alkoivat
niinikään minua ahdistella; mutta koska se oli ainoa toiminnankenttä,
missä minulla oli jonkinlaisia mahdollisuuksia saada itsekunnioitustani
säilymään, en voinut antaa toisen henkilön arvostelun kerrassaan
riistää kaikkia toiveitani; olipa viettini sitäpaitsi niin voimallinen,
että oli kerrassaan mahdotonta ehkäistä runollista uhkarohkeuttani.



20

JULKAISUJA


Kirjallinen toimintani oli toistaiseksi rajoittunut kotoiseen
olopiiriin. Sitten perustettiin kuukauslehti _Gjanankur_ (Versova
tieto), joka nimellensä uskollisena otti alkiorunoilijan
avustajaksensa. Se alkoi erotuksetta julkaista kaikkia runollisia
havittelujani, ja vielä tänäkin päivänä elää sydämeni sopukassa pelko,
että kun kerran koittaa minulle tuomion päivä, niin joku kiihkomielinen
kirjallinen poliisimies toimittaa etsinnän unhottuneen kirjallisuuden
sisimmässä zenanassa, hienotunteisuuden vaatimuksista vähääkään
välittämättä, ja tuo nuo tuotteeni yleisön armottomien katseiden eteen.

Ensimmäinen suorasanainen teokseni ilmestyi sekin _Gjanankurin_
lehdillä. Se oli kriitillinen kirjoitelma, ja sillä oli tavallansa oma
historiansa.

Oli ilmestynyt runokokoelma nimeltä _Bhubanmohini Pratibha_.[22] Akshai
Babu _Sadharanissa_ ja Bhudeb Babu aikakauslehdessä _Education Gazette_
olivat tervehtineet uutta runoilijatarta ylenpalttisin kiitoksin. Eräs
minua vanhempi ystäväni, jonka ystävyyteen tulin niinä aikoina, kävi
luonani ja näytti minulle kirjeitä, jotka oli hänelle lähettänyt
nimimerkki _Bhubanmohini_. Hän oli eräs niistä, jotka olivat kerrassaan
kirjan lumoissa, ja hänellä oli tapana usein lähettää tekijättärelle
kirjoja ja vaatekappaleita kunnioituksensa ilmaukseksi.[23]

Eräistä runoista puuttui siinä määrin pidättyväisyyttä sekä ajatukseen
että ilmaukseen nähden, että minusta tuntui sietämättömältä ajatella
niitä naisen sepittämiksi. Minulle näytetyt kirjeet tekivät vieläkin
mahdottomammaksi uskoa kirjoittajaa naiseksi. Epäilykseni eivät
kumminkaan järkyttäneet ystäväni harrasta uskoa; hän palvoi
epäjumalaansa kuten ennenkin.

Sitten minä ryhdyin teosta arvostelemaan. Minä lähdin matkaan täysin
purjein ja selittelin oppineeseen tapaan lyyrillisten ja muiden
lyhykäisten runojen luonteenomaisia piirteitä saaden suurta etua siitä,
että painettu sana on ylen julkea eikä suinkaan huoli ilmaista
kirjoittajan todellisia tietoja. Ystäväni saapui ankaran vihan vallassa
ja sinkosi minulle uhkauksen, että eräs _baccalaureus_ tulisi
kirjoittamaan vastineen. Eräs _baccalaureus_! Minä menin ihan
sanattomaksi. Tuntoni oli aivan sama kuin nuoremmalla iälläni, kun
sukulaiseni Satja ilmoitti minulle poliisimiehen saapuneen. Minä näin
jo hengessäni, kuinka todistelujen triumfipylväät kohosivat siihen,
missä minun hienot havaintoni murskautuivat omien silmieni eteen
arvovaltaisten lainalauselmien hyökätessä armottomasti niiden kimppuun,
ja näin, kuinka lukevan yleisön luo johtava ovi minulta kerrassaan
sulkeutui. Voi sinua, arvosteluni, minkä onnettoman tähden alla
olitkaan syntynyt! Minä vietin päivän toisensa jälkeen mitä kamalimman
jännityksen vallassa. Mutta baccalaureus jäi tulematta aivan samoin
kuin Satjan poliisimies.



21

BHANU SINGHA


Kuten jo mainitsin, olin uutterasti tutkinut niitä Vaishnava-runoelmia,
jotka Akshai Sarkar ja Sarada Mitter olivat koonneet ja julkaisseet.
Niiden kieli, johon sekaantui runsaasti maithili-murteen aineksia,
tuntui minusta vaikeasti tajuttavalta, mutta se yllytti minua sitäkin
enemmän, ja minä pyrin kaikin tavoin saamaan selkoa niiden
merkityksestä. Minä tunsin niitä kohtaan samaa kiihkeätä uteliaisuutta
kuin aikaisemmin silmäillessäni siemenen näkymätöntä itua tai
tuijotellessani maan pölyisen kuoren peittämiin salaperäisiin
syvyyksiin. Intoani piti eleillä se toivo, että yhä syvemmälle tuon
aarrekammion tutkimattomaan pimeään tunkeutuessani toisin päivänvaloon
vielä löytämättömiä runollisia jalokiviä.

Niissä askareissa ollen johtui mieleeni kietoa omat teokseni
samanlaiseen salaperäisyyden huntuun. Akshai Tshaudhurilta olin kuullut
kertomuksen nuoresta englantilaisesta runoilijasta Chattertonista.
Hänen runoistansa minulla ei ollut aavistustakaan, ja samoin lienee
ollut Akshai Babunkin laita. Jos olisimme ne tunteneet, niin koko juttu
olisi voinut menettää mehunsa. Mutta näin ollen asian romanttinen aines
sai mielikuvitukseni syttymään tuleen; olihan hän näet pettänyt
lukemattomia onnistuneilla klassikkojen jäljitelmillä. Ja vihdoin tuo
onneton nuorukainen oli surmannut itsensä. Jättäen itsemurhan pois
ohjelmasta minä vyötin kupeeni käydäkseni kilpasille nuoren
Chattertonin keralla.

Eräänä päivänä puolipäivän tienoissa oli taivaalle kerääntynyt
pilviverho. Minä nautin päivällislevon varjoisasta rauhasta maaten
vuoteessani ja kirjoitin kivitaululleni maithili-runon mukaelmaa
_Gahana kusuma kuñdzha madzhe_. Minä olin siihen hyvin tyytyväinen ja
luin sen ensimäiselle tapaamalleni henkilölle. Ei ollut pienintäkään
vaaraa, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt, joten hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin nyökätä vakavasti ja virkkaa: "Hyvä, tosiaankin
oikein hyvä!"

Edellämainitulle ystävälleni minä sanoin eräänä päivänä: "Satuin tässä
kaivelemaan _Adi Brahma Samadzhin_ kirjastoa ja löysin sieltä vanhan
repaleisen käsikirjoituksen, josta olen tähän jäljentänyt pari vanhan
Bhanu Singha-nimisen[24] Vaishnava-runoilijan runoa". Sitten luin
hänelle pari omaa mukaelmaani. Hän ihastui ikihyväksi. "Tuota ei olisi
kyennyt kirjoittamaan _Vidjapati_ tai Tshandidaskaan", huudahti hän
innoissaan. "Minun täytyy saada käsikirjoitus, jotta voin jättää sen
Akshai Babulle julkaistavaksi."

Sitten minä näytin hänelle käsikirjoitusvihkoni ja todistin
ratkaisevasti, ettei runoelmia ollut voinut kirjoittaa _Vidjapati_
enempää kuin _Tshandidaskaan_, koska minä itse satuin olemaan niiden
tekijä. Ystäväni kasvot venähtivät, ja hän jupisi: "Niin, tuota, eivät
ne ole hullumpia."

Näiden Bhanu Singhan runojen ilmestyessä _Bharatissa_ tri Nishikanta
Tshatterdzhi oli Saksassa. Hän kirjoitti maamme lyriikkaa käsittelevän
tutkimuksen verraten sitä eurooppalaiseen. Bhanu Singha sai kaikkein
vanhimpiin laulajoihin kuuluvana kunniasijan, jollaista yksikään
nykyaikainen runoilija ei voi itselleen toivoa. Tämä oli se tutkimus,
jonka nojalla Nishikanta Tshatterdzhi saavutti filosofiantohtorin
arvon!

Mutta olisipa Bhanu Singha ollut kuka tahansa, voin vannoa, että jos
hänen teoksensa olisivat myöhempinä vuosinani joutuneet käsiini, minä
en olisi antanut pettää itseäni. Kieliparsi olisi voinut käydä
täydestä, sillä vanhat runoilijat eivät kirjoittaneet äidinkieltänsä,
vaan keinotekoista taidekieltä, joka esiintyi eri runoilijain
käyttelemänä erilaisena. Heidän tunteissaan sitävastoin ei ollut mitään
teennäistä. Jos olisi huolinut vähänkin tutkia Bhanu Singhan runojen
sointua, olisi kohta havainnut niiden epäaitouden. Niissä ei ollut
vähimmässäkään määrässä vanhojen huilujemma viehättävää melodiaa, ne
kilisivät vain kuin uudenaikaiset, vierasmaalaiset soittorasiat.



22

ISÄNMAALLISUUS


Ulkoapäin katsoen voi näyttää siltä, että perheemme piiriin on
pesiytynyt moni vieras tapa ja tottumus, mutta varmaa on, että sen
sydämessä liekehtii kansallinen ylpeys, joka ei ole uhannut milloinkaan
sammua. Se syvä kunnioitus, jota isäni tunsi maatansa kohtaan, ei
milloinkaan horjunut hänen elämänsä monissa vaiheissa, ja siitä on
hänen jälkeläisiinsä kehittynyt voimakas isänmaallinen tunne.
Isänmaanrakkaus ei kumminkaan kuulunut luonteenomaisena piirteenä
niihin aikoihin, joista tässä kerron. Sivistyneistömme karttoi
tarkoin sekä omaa kieltänsä että isänmaallisuuttansa. Kaikesta
huolimatta olivat vanhemmat veljeni aina harrastaneet bengalilaista
kirjallisuutta. Kun eräs naimaliiton nojalla perheeseen liittynyt uusi
sukulainen kerran kirjoitti isälleni englanninkielisen kirjeen, niin se
palautettiin viipymättä lähettäjälle.

_Hindu Melan_ nimellä mainittiin vuotuisia messuja, joiden
järjestämistä meidänkin perheemme oli osaltansa edistänyt. Babu
Nabagopal Mitter oli nimitetty niiden johtajaksi. Tämä lienee ollut
ensimmäinen yritys suuren isänmaallisen juhlan toimeenpanemiseksi
Intiassa. Velisarjamme toinen mies sepitti sitä tilaisuutta varten
kansallislaulun "Bharater Dzhaja". Isänmaallisten laulujen laulaminen,
isänmaanrakkautta uhkuvien runojen lausuminen, kotimaisten taide- ja
käsityötuotteiden näytteilleasettaminen ja kyvyn ja taidokkuuden
edistäminen olivat tämän _Melan_ luonteenomaisina piirteinä.

Lordi Curzonin pitäessä hovia Delhissä minä kirjoitin suorasanaisen
artikkelin ja myöhemmin, lordi Lyttonin siellä ollessa, runoelman.
Silloinen brittiläinen hallitus tosin pelkäsi venäläisiä, mutta ei
neljäntoista vuoden ikäisen runoilijan kynää. Vaikka runoelmastani ei
puuttunutkaan niitä tulisia tunteita, jotka ovat sille ikäkaudelle
soveliaat, ei esivallan koko piirissä -- sotavoimien ylipäälliköstä
aina poliisiviranomaiseen saakka -- ilmennyt hämmästyksen-oirettakaan.
Ei myöskään mikään _Times_ lehdessä julkaistu kyynelherkkä
kirje ennustellut imperiumin nopeata, paikallisten valvojien
välinpitämättömyydestä johtuvaa kukistumista. Minä esitin runoelmani
_Hindu Melan_ aikana, puun juurella seisten, ja kuulijoitteni joukossa
oli Nabin Sen, runoilija. Hän palautti myöhemmin, kun olin jo ehtinyt
täysi-ikäiseksi, tämän asian mieleeni.

Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli vastuussa eräästä poliittisesta
yhteenliittymästä, jonka puheenjohtajana oli vanha Radzhnarain Bose. Se
piti kokouksiansa rappeutuneessa rakennuksessa erään syrjäisen kadun
varrella Kalkuttassa. Keskustelut olivat salaperäisyyden verhoamat.
Tämä salaperäisyys olikin asian ainoa pelkoa ja kunnioitusta aiheuttava
puoli, sillä neuvotteluissamme enempää kuin toimissammekaan ei
todellakaan ollut mitään sellaista, minkä olisi tarvinnut peloittaa
hallitusta tai kansaa. Muilla perheemme jäsenillä ei ollut
aavistustakaan siitä, missä me vietimme iltapäivämme. Talon ulko-ovi
oli lukittu, kokoushuone oli pimeä, tunnussanana oli jokin pyhien
kirjojen _mantra_, ja me keskustelimme kuiskaten. Tuo kaikki soi meille
riittävät väristykset, ja muuta me emme kaivanneetkaan. Minäkin, pelkkä
poikanen, olin seuran jäsenenä. Me ympäröimme itsemme sellaisella
puhtaan mielettömyyden ilmakehällä, että näytti siltä, kuin olisimme
alinomaa leijailleet innostuksemme siipien kantamina. Ujoutta, arkuutta
tai pelkoa meissä ei ollut; tärkeimpänä tarkoituksenamme oli omassa
innostuksessamme hekumoiminen. Urheudella lienee haittansakin, mutta se
on epäilemättä aina herättänyt ihmisissä suurta kunnioitusta. Kaikkien
maiden kirjallisuudessa tapaamme väsymätöntä pyrkimystä tuon
kunnioituksen vireilläpitämiseksi. Milloin ja missä niinmuodoin
erikoinen seura ihmisiä kokoontuneeksi, he välttämättä joutuvat
noudattamaan tuota virikettä. Meidän täytyi tyytyä tyydyttämään
virikkeitämme siten, että sallimme mielikuvituksemme vapaasti liidellä,
kokoonnuimme, pidimme suurta suukopua ja lauloimme kumouksellisia
lauluja.

On aivan varmaa, että jos taipumukselta, joka on ylen syvästi juurtunut
ihmisluontoon ja jota ihminen itse pitää suuressa arvossa, suljetaan
kaikki purkautumistiet, siten luodaan luonnoton olotila, joka edistää
toimitarmon rappeutumista. Ei riitä se, että pidetään avoinna tie
johonkin hallintoelämän haaraan kuuluvaan virkaan -- jos kaikki rohkean
uskaltamisen urat on suljettu, niin ihmissielu janoaa vapauttansa ja
etsii salaista pakotietä, jonka taipaleet voivat olla hyvinkin
monimutkaiset ja päämäärä mahdoton aavistaa. Olen varma siitä, että jos
hallitus olisi noina aikoina, epäluuloisuuden ajamana, käynyt ankarasti
meitä ahdistamaan, niin tuon seuran nuorten jäsenten esittämä komedia
olisi voinut muuttua kamalaksi murhenäytelmäksi. Mutta nyt on leikki
aikoja sitten loppunut, yksikään Fort Williamin tiili ei ole joutunut
siitä kärsimään, ja me hymyilemme asiaa muistellessamme. Veljeni
Dzhjotirindra alkoi suunnitella kansallispukua koko Intiaa varten ja
esitti seuralle erinäisiä ehdotelmia. _Dhoti_ (lantioliina) oli
epäkäytännöllisenä hylätty, housut olivat hänen mielestään liiaksi
muukalaiset, ja niin ollen hän keksi eräänlaisen välitysmuodon, jossa
_dhoti_ oli melkoisesti huonontunut housujen silti parantumatta.
Housuihin näet oli liitettävä eteen ja taakse näennäinen
_dhoti_-laskos. Ja sitä kauhistuttavaa esinettä, joka syntyi turbaanin
ja hellekypärän toisiinsa yhdistämisestä, ei kaikkein intomielisinkään
seuramme jäsen olisi uskaltanut nimittää koristeelliseksi. Kukaan
tavallisella rohkeudella varustettu henkilö ei olisi rohjennut sitä
tehdä, mutta veljeni puki täydet varusteet yllensä keskellä päivää ja
astui eräänä ehtoopäivänä talon halki oven ulkopuolella odottaviin
ajoneuvoihin välittämättä sukulaisten ja tuttavien, ovenvartijan ja
ajomiehen sanattomasta ihmetyksestä. On epäilemättä olemassa paljonkin
urheita intialaisia, jotka ovat valmiit kuolemaan isänmaansa puolesta,
mutta olen varma siitä, ettei monikaan lähtisi kadulle yleisön
katseltavaksi sellaisessa pan-intialaisessa puvussa, vaikka olisikin
isänmaan menestys kysymyksessä.

Veljeni järjesti joka sunnuntai metsästysretken. Useita niistä
henkilöistä, jotka kutsumattomina vieraina ottivat retkiin osaa, me
emme edes tunteneet. Mukana oli eräs puuseppä, samoin rautio ja monia
muita, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Verenvuodatus oli
ainoa näistä metsästysretkistä puuttuva asia; en ainakaan minä voi
muistaa sellaista sattuneen. Muut asiaankuuluvat varusteet olivat niin
runsaat ja tyydyttävät, että kuollut tai haavoitettu riista ei ollut
ollenkaan tarpeen. Kun lähdimme jo aamulla anivarhain, niin kälyni
varusti mukaamme kelpo määrän _lutshi_-kakkuja ja muuta muonaa,
ja koska varusteittemme runsaus ei millään tavoin riippunut
metsästysonnestamme, ei meidän tarvinnut milloinkaan palata tyhjinä.

Maniktolan lähistöllä on runsaasti huvilainpuutarhoja. Johonkin niistä
me lopulta poikkesimme, ja jonkin lammen kylpytasanteella istuen kävi
ylhäinen ja alhainen tuimasti _lutshien_ kimppuun, joista ei jäänyt
jäljelle muuta kuin ne astiat, joissa niitä oli kuljetettu.

Bradza Babu oli eräs näiden verettömien jahtiretkien innostuneimpia
osanottajia. Hän oli Metropolitan Institutionin johtaja ja oli toiminut
joitakin aikoja kotiopettajanamme. Kerran hän onnellista mielijohdetta
noudattaen kysyi _malilta_ (puutarhurilta) siinä puutarhassa, johon
olimme tunkeutuneet: "Hei, kuulehan, onko setä käynyt täällä
hiljattain?" _Mali_ tervehti häntä heti kunnioittavasti ja vastasi:
"Ei, herra ei ole käynyt täällä hiljattain." "Hyvä, niinpä voimme
pudottaa puista muutamia kookospähkinöitä." Sillä kertaa saimme vielä
hienot kulaukset kakkujemme lisäksi.

Seurueeseemme kuului myöskin eräs pienen tilan omistaja. Hänellä
oli huvila virran varrella. Eräänä päivänä meillä oli siellä
ulkoilmakekkerit, kaikista kastisäännöistä huolimatta. Iltapuolella
nousi hirmuinen myrsky. Me seisoimme virran rannalla, veteen johtavilla
portailla, ja kajahduttelimme lauluja myrskyn säestettäviksi. En voi
varmasti väittää, että ääniasteikon kaikki seitsemän ääntä olivat
Radzhnarain Babun laulussa selvästi toisistansa erotettavissa, mutta
siitä huolimatta hän antoi äänensä kaikua, ja samoinkuin vanhoissa
sanskritinkielisissä teoksissa selitykset tukahduttavat tekstin, samoin
Radzhnarain Babun musikaalisissa ponnistuksissa voitti heikomman
ääniaineksen hänen eleittensä ja ilmeittensä tarmokas leikki; hänen
päänsä häilyi puolelta toiselle, tahtia merkiten, myrskyn tuivertaessa
hänen tuuheassa parrassaan. Oli jo myöhä yö, kun palasimme kotiin
vuokravaunuissa. Sillävälin olivat myrskypilvet hajautuneet, ja tähdet
tuikkivat. Oli tullut aivan pimeä, ei tuntunut tuulen henkäystäkään,
kylänraitit olivat autiot, ja tiheikössä tien kummallakin puolella
viettivät kiiltomadot äänetöntä juhlaansa.

Seuramme eräänä tehtävänä oli edistää kotimaista tulitikkuteollisuutta
ja pienteollisuutta yleensäkin. Siihen tarkoitukseen oli kunkin jäsenen
lahjoitettava kymmenykset tuloistansa. Tulitikkuja piti valmistettaman,
mutta siihen tarvittavaa puuta oli vaikea saada. Vaikka näet hyvin
tiedämmekin, kuinka tulisia vaikutuksia tarmokkaan kouran pitelemä
_khangras_-patukka[25] voi aikaansaada, on toisaalta selvää sekin,
ettei sen sytyttävän vaikutuksen esineenä ole lampunsydän. Monien
kokeilujen jälkeen meidän onnistui valmistaa laatikollinen tulitikkuja.
Tuotteen ilmentämä kansallinen innostus ei ollut sen ainoa arvo, sillä
valmistukseen kulutettu rahamäärä olisi riittänyt niihin menoihin,
joita talon lieden sytyttäminen kokonaisen vuoden aikana vaatii.
Toisena pienenä vikana oli se, etteivät nämä tulitikut ottaneet
syttyäkseen, ellei ollut käsillä kynttilää, jonka avulla niitä yllytti.
Jos niissä olisi ollut kipinäkin sitä isänmaallista tulta, joka oli ne
synnyttänyt, niin ne olisivat varmaan vielä nytkin käypää tavaraa.

Kuulimmepa sitten, että eräs ylioppilas askarteli mekaanisten
kangaspuiden keksimishommissa. Me heti asiaa tutkimaan. Kukaan meistä
ei kyennyt arvostelemaan teoksen käytännöllisyyttä, mutta uskomis- ja
toivomiskykymme oli yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa. Poika-parka oli
jo joutunut koneensa aiheuttamien kustannusten vuoksi velkoihin, jotka
me tietenkin suoritimme. Ja vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmestyi
luoksemme Bradzha Babu, pää kiedottuna jonkinlaiseen harvakuteiseen
karkeaan pyyheliinaan. "Meidän kangaspuissamme kudottu!" huusi hän,
heilutti riemastuneena käsiänsä ja suoritti jonkinlaisen sotatanssin.
Tämä kaikki siitä huolimatta, että Bradzha Babun pään luonnollinen
peite oli jo alkanut harmaantua.

Vihdoin meidän seuraamme liittyi muutamia käytännöllisellä älyllä
varustettuja henkilöitä, jotka sallivat meidän maistaa tiedonpuun
hedelmää ja karkoittivat meidät paratiisistamme.

Tullessani tuntemaan Radzhnarain Babun minä en vielä ollut riittävän
iäkäs voidakseni antaa täyttä arvoa hänen monipuolisuudellensa. Hänessä
viihtyivät vieretysten monet vastakohdat. Tukan ja parran huurteesta
huolimatta hän oli yhtä nuori kuin nuorin meistä; hänen kunnianarvoinen
ulkomuotonsa oli vain valkea viitta, jonka peitossa hänen nuoruutensa
säilyi aina tuoreena. Hänen laaja oppineisuutensakaan ei ollut kyennyt
häntä vahingoittamaan, sillä hän säilyi siitä huolimatta aivan
koruttomana. Elämän loppuun asti virtasi hänen herttaisen naurunsa
lakkaamaton vuo, vanhuuden vakavuuden, sairauden, kotoisten huolien,
ajatuksen syvyyden tai tietojen moninaisuuden sitä ollenkaan estämättä,
vaikka kaikista mainituista elämän lahjoista oli hänelle liiennyt
runsaat annokset. Hän oli ollut Richardsonin rakkaimpia oppilaita ja
oli kasvanut englantilaisen sivistyksen ilmakehässä, mutta siitä
huolimatta hän luopui kaikista häiritsevistä aikaisemmista
tottumuksistansa ja antautui hartaasti harrastamaan bengalilaisen
kirjallisuuden kehitystä. Vaikka hän olikin mitä leppoisin mies, oli
hän samalla täynnä tulta ja intoa, joka leimusi rajuimmin hänen
isänmaallisuudessansa: tuntui siltä, kuin se olisi tahtonut polttaa
poroksi kaikki hänen kotimaansa virheet ja puutokset. Tämän lempeästi
hymyilevän, intoahehkuvan, iät kaiket nuorena säilyneen pyhimyksen
muistoa maanmiestemme kannattaa hyvinkin pitää arvossa ja kunniassa.



23

"BHARATI"


Se kausi, josta tässä kerron, oli minulle yleensä hurmioisen
kiihtymyksen aikaa. Minä vietin usein unettomia öitä, en mistään
erikoisesta syystä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että tahdoin
tehdä jotakin epätavallista. Minä jäin yksin lukemaan himmeään
kouluhuoneeseen; etäisen kirkon kello ilmoitti lyönneillään jokaisen
neljännestunnin, ikäänkuin kuluvat hetket olisivat huutokaupassa
myytävinä, ja toisinaan kaikuivat ruumiinkantajien _haribol_-huudot
heidän astellessaan Tshitpur-katua pitkin kohti Nimtollan
polttopaikkaa. Eräinä kesän kuutamoöinä minä vaeltelin kuin rauhaton
henki kattotasanteen kasvien ja kukkien, valojen ja varjojen keskellä.

Olisi väärin tuomita tuo pelkäksi runolliseksi haaveiluksi. Melkoisesta
iästänsä huolimatta hämmästyttää meitä toisinaan itse maakin
poikkeamalla vakaasta säännönmukaisuudestansa; nuoruutensa päivinä,
jolloin se ei vielä ollut niin kiinteä ja kuorekas, se usein purki
itsestänsä tulta ja liekkejä ja teki montakin hurjaa temppua. Ihmisen
laita on samoin varhaisen nuoruuden aikana. Ne ainekset, joista hänen
elämänsä on määrä muodostua, eivät ole vielä ehtineet lopulliseen
hahmoonsa ja kuohahtelevat usein hillittömästi.

Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindra päätti perustaa _Bharati_-nimisen
aikakauskirjan, jonka julkaisijana oli toimiva vanhin veljeni ja jota
suunnitellessamme me saimme innostuksellemme uutta ravintoa. Minä
olin silloin vasta kuusitoista täyttänyt, mutta minuakaan ei
jätetty pois toimituskunnasta. Vähän aikaisemmin minä olin
nuorekasta turhamaisuuttani ja julkeuttani osoittaen kirjoittanut
_Meghanadavadhaa_ koskevan arvostelun. Samoinkuin happoisuus on
kypsymättömän mangohedelmän tunnusmerkkinä, samoin osoittaa
morkkaushalu arvostelun epäkypsyyttä. Muiden kykyjen puuttuessa
pistelykyky näyttää olevan terävimmillään. Minä siis olin tavoitellut
kuolemattomuutta jättämällä kynteni jäljet tuohon kuolemattomaan
eepilliseen runoelmaan. Tämä hävytön kritiikki oli ensimmäinen
_Bharatille_ jättämäni avustus.

Ensimmäisessä vihkossa minä vielä julkaisin pitkän runoelman nimeltä
_Kavikahini_ (Runoilijan tarina). Sen tuottajana oli ikäkausi, jonka
aikana kirjoittaja tosiaankaan ei ollut nähnyt maailmasta mitään muuten
kuin oman epämääräisen itsensä liioiteltuna kuvana. Niinpä tarinan
sankari luonnollisesti oli runoilija, ei tekijä sinänsä, vaan
sellaisena kuin hän halusi toisille ilmenevänsä. Olisi tuskin oikein
sanoa, että hän halusi _olla_ sellainen kuin kuvailemansa henkilö;
viimeksimainittu esitti pikemmin sitä, mitä hän otaksui itseltään
toisten odottavan ja mikä saisi ihmiset ihaillen nyökkäämään ja
myöntämään: "Epäilemättä, aito runoilija, ihan niinkuin pitääkin."
Siinä puhuttiin koreasti ja laveasti kaikkikäsittävästä rakkaudesta,
aloittelevan runoniekan mieliaiheesta, joka kuulostaa komealta ja on
helppo muuttaa sanoiksi. Kun ihmisen oma henki ei ole vielä kokenut
minkään totuuden sarastetta ja toisten sanat ovat hänen ainoana
asevarastonansa, niin ilmaisu ei voi olla korutonta eikä pidättyvää. Ja
kun hän vielä esittää suurennellen sellaista, mikä on sinänsäkin
suurta, niin eriskummaisuuden ja naurettavuuden vaaraa on mahdoton
välttää.

Nyt, punastuen lukiessani noita poikaikäni vuodatuksia, minä joudun
pelon valtaan ajatellessani, että pyrkimys vaikutuksen saavuttamiseen
on voinut aiheuttaa myöhempiinkin teoksiini samaa virheellisyyttä,
joskaan ei yhtä ilmeisessä muodossa. Äänekkyyteni epäilemättä saa usein
kuulumattomaksi sen, mitä tahdon sanoa, ja aika on asian kerran
paljastava.

_Kavikahini_ oli ensimmäinen kirjana ilmestynyt teokseni. Kun olin
toisen veljeni keralla lähtenyt Ahmedabadiin, niin eräs intomielinen
ystäväni yllätti minut: painatti ja julkaisi sen ja lähetti minulle
kappaleen. En voi sanoa hänen menetelleen oikein, mutta silloinen
tunteeni ei ollut närkästyneen tuomitseva. Hän sai kuitenkin
rangaistuksensa, tosin ei tekijältä, vaan yleisöltä, joka ei
hellittänyt kukkaronnauhoja. Minä sain kuulla, että nidosten kuollut
taakka lepäsi raskaana kirjakauppiaitten hyllyillä ja menestyksettömän
kustantajan sydämellä.

Se, mitä minun silloisella iälläni kirjoitetaan, ei missään tapauksessa
kelpaa julkaistavaksi. Ei ole varmempaa keinoa taata itsellensä
katumusta kypsää ikää varten kuin se, että alkaa liian aikaisin
painattaa tuotteitansa. Asiassa on sentään eräs hyväkin puoli:
vastustamaton halu nähdä teoksensa painettuna kuluttaa itsensä loppuun
jo nuorella iällä. Keitä lukijat ovat, mitä he sanovat, mitä
painovirheitä on jäänyt korjaamatta -- nuo ja muut surut koetaan kuin
lastentaudit, joten myöhemmällä iällä on tilaisuutta suorittaa
kirjallista työtänsä terveempien mielialojen vallitessa.

Bengalilainen kirjallisuus ei vielä ole niin vanha, että se olisi
kehitellyt niitä sisäisiä estoja, joiden tehtävänä on totuttaa sen
harrastajia kohtuullisuuteen. Bengalilaisen kirjailijan tulee tottua
itseänsä hillitsemään karttuvan kokemuksensa nojalla. Niin ollen ei ole
vältettävissä, että hän verrattain pitkän ajan kuluessa sepittää koko
joukon mitättömiä tuotteita. Kunnianhimo, joka yllyttää yrittämään
luoda ihmeitä niiden vaatimattomien lahjojen nojalla, jotka ovat
käytettävissä, on aluksi ylenmääräinen kiusaus, joten varhaisissa
tuotteissa aina ilmenee taipumus astua omien luonnollisten kykyjen ja
samalla totuuden ja kauneuden rajojen yli. Kestää kauan, ennenkuin
henkilö löytää oman, todellisen minuutensa ja oppii kunnioittamaan
kykyjänsä sellaisinaan.

Olipa miten tahansa, minä olen tahrinut _Bharatin_ sivuja monella
hävettävällä nuoruuden hullutuksella, ja minua ei suinkaan hävetä
ainoastaan tuotteitteni kirjallinen puutteellisuus, vaan myöskin niiden
inhoittava julkeus, suunnattomat liioittelut ja vaatelias teennäisyys.
Samalla minun kuitenkin on tunnustaminen, että kaikissa tuon kauden
tuotteissa hehkui innostus, jonka arvo ei voi olla vähäinen. Se oli
aikaa, joka luonnostaan taipui erehtymään, mutta myös nuorekkaasti
toivomaan, uskomaan ja iloitsemaan.

Ja jos erehdyksen polttoaines oli välttämätön ruokkimaan innon liekkiä,
niin liekki ei ole suotta suorittanut elämässäni hyvää työtänsä, vaikka
se, minkä oli määrä palaa tuhkaksi, todellakin on tuhkaksi rauennut.



24

AHMEDABAD


_Bharatin_ toisen vuosikerran alkaessa ilmestyä toinen veljeni ehdotti
ottavansa minut mukaansa Englantiin, ja kun isäni suostui, niin tämä
uusi sallimuksen osoittama suosio tuli minulle yllätyksenä.

Aluksi minä lähdin veljeni mukana Ahmedabadiin, missä hän toimi
tuomarina. Kälyni lapsinensa oli silloin Englannissa, joten talo oli
tosiaankin tyhjä.

Tuomarin taloa mainittiin _Shahibaghin_ nimellä; se oli aikoinaan ollut
padishaahien palatsi. Laajaa pengermää kannattavan muurin vieritse
virtaili Savarmati-joki kesän kaventamana avarassa hiekkauomassaan.
Veljeni lähtiessä virkatoimiinsa minä jäin yksin suureen palatsiin,
missä vain kyyhkysten kujerrus häiritsi keskipäivän hiljaisuutta, ja
epämääräinen uteliaisuus ajoi minua huoneesta toiseen.

Erään suuren huoneen seinäkomeroihin veljeni oli sijoittanut kirjansa.
Niiden joukossa oli Tennysonin teosten loistopainos. isoin kirjakkein
painettu ja lukuisilla kuvilla varustettu. Kirja oli minulle yhtä mykkä
kuin palatsi, ja minä vaeltelin jokseenkin samoin sen kuvien keskellä.
Teksti ei suinkaan ollut minulle ihan käsittämätön, mutta se tuntui
pikemmin epäselvältä kujerrukselta kuin sanojen kokoomukselta. Veljeni
kirjojen joukossa oli myös kokoelma sanskritinkielisiä, tri Haberlinin
julkaisemia runoja, jotka oli painettu vanhassa Serampurin
kirjapainossa. Niitäkään minä en ymmärtänyt, mutta soinnukkaat
sanskritin sanat ja runomitan juhlallinen liike pitivät minua
lumoissaan pakottaen minua lukemaan _Amaru Salakan_ runoja niiden
pehmoisten rummunlyöntien säestämänä.

Palatsin ylempi tornikomero oli minun erakkolanani; ainoina
kumppaneinani olivat ampiaiset, joilla oli siellä pesä. Minä makasin
siellä yksinäni yön syvässä hiljaisuudessa. Toisinaan pirahti pesästä
vuoteeseeni ampiainen tai pari, ja jos satuin kääntyessäni niitä
loukkaamaan, niin kohtaus muodostui epämieluisaksi ampiaiselle ja
pistävän kiusalliseksi minulle.

Kuutamoöinä minua huvitti käyskellä virranpuolisella avaralla
pengermällä. Siellä minä sepitin ensimmäiset omat sävelmät eräitä
laulujani varten. Niihin kuului muiden muassa ruusutytölle osoitettu
laulu, jolla on vieläkin sijansa julkaistujen teosteni joukossa.

Havaitessani, kuinka puutteellinen englannintaitoni oli, minä ryhdyin
lukemaan eräitä englanninkielisiä kirjoja sanakirjan avulla.
Varhaisemmalta iältäni oli tapanani olla huolimatta siitä, mitä en
ymmärtänyt, ja tyytyä siihen rakennelmaan, jonka mielikuvitukseni loi
sieltä täältä tajuamine yksityiskohtien nojalla. Vielä nytkin minä koen
tämän tavan aiheuttamia hyviä ja pahoja seurauksia.



25

ENGLANTI


Vietettyämme siten puoli vuotta Ahmedabadissa me lähdimme matkalle. Ei
ollut mikään onnen tuokio se, jona aloin kirjoittaa kirjeitä matkaltani
sukulaisilleni ja _Bharatille_. Nyt ei ole enää vallassani niitä
peruuttaa. Ne olivat pelkkää nuorekkaan kehuskelun tuotetta. Sillä
iällä ihmismieli ei vielä oivalla, että sen suurimpana ylpeytenä on
ymmärtämisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen kyky ja että
vaatimattomuus on paras keino sen valtapiirin avartamiseksi. Ihailua ja
kiitosta pidetään heikkouden tai petturuuden merkkinä, ja halu
huudollansa voittaa ja loukkaavalla kritiikillänsä hajoittaa saa aikaan
älyllisen ilotulituksen. Voisin kenties nyt hymyillä noille
yrityksilleni osoittaa etevämmyyttäni herjaamalla toisia, ellei niiden
suoruuden ja yleisen ritarillisuuden puute tekisi niitä ylen
kiusallisiksi.

Minä olin varhaisimmista vuosistani saakka ollut tosiaankin
ulkomaailmasta eristettynä. Kun minun nyt, seitsemäntoista vuoden
ikäisenä, piti yht'äkkiä joutua keskelle englantilaisen seuraelämän
virtaa, oli syytä pelätä, että uimiskykyni voisi pettää. Mutta kun
kälyni lapsineen oli Brightonissa, niin minä voin välttää ensimmäisen
järkytyksen hänen suojaamanansa.

Talvi oli tulossa. Eräänä iltana, kun istuimme jutellee lieden ääressä,
syöksyivät lapset sisään ilmoittaen sen kuohuttavan uutisen, että oli
satanut lunta. Me lähdimme kohta ulos. Oli pureva pakkanen, taivas oli
valkean kuutamon valaisema ja maa valkoisen lumen peittämä. Minä en
nähnyt luonnon kasvoja sellaisina kuin ennen, vaan ihan toisenlaisina
-- ikäänkuin unikuvana. Kaikki lähelläoleva näytti väistyneen etäälle,
ja jäljelle oli jäänyt ainoastaan syviin mietiskelyihin vaipuneen
askeetin valkoinen hahmo. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista
ilmestystä, että minut vain ovesta astuessani yllätti uusi,
ihmeellinen, sanomaton kauneus.

Päiväni kuluivat hilpeästi kälyni hellässä hoivassa ja vallattomissa
leikeissä lasten keralla. Minun merkillinen englannin-ääntämiseni heitä
kovin huvitti, mutta vaikka muuten otinkin täydestä sydämestäni osaa
heidän piloihinsa, en sittenkään kyennyt tuon seikan hupaisuutta
tajuamaan. Kuinkapa olisinkaan saanut heille selväksi, ettei ollut
mitään loogillista syytä erottaa toisistaan sanassa _warm_ esiintyvää
a-äännettä ja _worm_-sanan o-äännettä? Niinpä täytyi minun ottaa
kantaakseni se pilkka, joka olisi oikeastaan ollut suunnattava
englanninkielen naurettavaan oikeinkirjoitukseen.

Minä aloin kerrassaan mestarillisesti keksiä yhä uusia keinoja lasten
askarruttamiseksi ja huvittamiseksi. Tämä taito on myöhemminkin monesti
ollut minulle hyödyllinen, ja minä käyttelen sitä hyväkseni yhä vielä.
Mutta kekseliäisyyteni ei ole enää yhtä ehtymätön. Silloin minulle
tarjoutui ensikerran tilaisuus täydestä sydämestäni antautua lasten
kanssa askartelemaan, ja antini oli tuore ja runsas kuten sellainen
esikoislahja ainakin.

Minä en kumminkaan ollut lähtenyt tälle matkalle vaihtaakseni
merentakaisen kotini meren tällä puolella olevaan. Tarkoituksena oli,
että minä opiskelisin lakitiedettä ja palaisin kotiin barristerina.
Niinpä minut eräänä kauniina päivänä lähetettiin Brightonin kouluun.
Minua tutkivasti silmäiltyänsä johtaja lausui ensimmäisiksi sanoikseen:
"Onpa teillä komea pää!" Tämä yksityisseikka on jäänyt muistiini, koska
se kotosalla elelevä henkilö, joka oli innokkaasti pyrkinyt pitämään
turhamaisuuttani aisoissa, oli istuttanut minuun sen vakaumuksen, että
kalloni ja piirteeni yleensä olivat moniin toisiin henkilöihin verraten
vain keskinkertaiset.[26] Lukija laskee toivottavasti ansiokseni, että
empimättä uskoin, mitä hän sanoi, ja mielessäni valittelin sitä
säästeliäisyyttä, jota Luoja oli minua rakentaessaan osoittanut. Minä
havaitsin monessa muussakin tilaisuudessa, että englantilaiset
tuttavani arvostivat minua toisin kuin kotoinen arvostelijani, ja minä
vaivasin kovin päätäni ajatellessani molempien maiden makuarvostelmien
erilaisuutta.

Eräs seikka minua Brightonin koulussa kovin ihmetytti: toiset pojat
eivät kohdelleet minua ollenkaan epäystävällisesti. Päinvastoin: he
pistivät usein taskuuni omenoita ja oransseja ja juoksivat pois. Minä
voin selittää tuon omituisen käytöksen johtuvaksi vain siitä, että olin
muukalainen.

Tässäkään koulussa minä en käynyt kauan. Mr Tarak Palit[27] oli silloin
Englannissa. Hän huomasi, etten minä opistossani päässyt edistymään, ja
sai veljeltäni luvan ottaa minut mukanansa Lontooseen, missä minun piti
asua yksin täysihoitolassa. Hänen valitsemansa asunto sijaitsi Regent's
Parkia vastapäätä. Silloin oli sydäntalvi. Ikkunani edustalla
kasvavissa puissa ei ollut yhtään lehteä; niiden paljaat, lumiset oksat
ojentuivat kohti taivasta -- ja tuo näky sai minut värisemään luita ja
ytimiä myöten.

Äsken saapuneelle vieraalle on tuskin kamalampaa olopaikkaa kuin
talvinen Lontoo. Minä en tuntenut ketään lähistöllä enkä osannut
liikkua omin neuvoin. Tulivat jälleen päivät, joina minä istuin yksin
ikkunan luona ja tuijottelin ulkoiseen maailmaan. Mutta sen näkö ei
ollut tällä kertaa viehättävä. Sen kasvot olivat synkät, taivas oli
samea, sen valo vailla loistoa kuin kuolleen silmä, näköpiiri kokoon
kutistunut, vailla avaran, vierasvaraisen maailman houkuttelevaa hymyä.
Huone oli niukasti kalustettu, mutta siinä sattui olemaan harmoni, jota
minä mielin määrin soittelin varhaisen iltahämärän laskeuduttua.
Toisinaan tuli intialaisia minua tervehtimään, ja vaikka en heitä
kunnollisesti tuntenutkaan, olisin heidän lähtiessään mielelläni
tarttunut heidän nuttunsa liepeeseen pidättääkseni heidät kauemmin
luonani.

Näissä suojissa asuessani minulla oli latinankielen opettaja. Hänen
laiha hahmonsa kuluneine vaatteineen näytti kestävän talven kouraisua
yhtä huonosti kuin alastomat puut. En tiedä, kuinka vanha hän oli,
mutta hän näytti ilmeisesti vuosiansa vanhemmalta. Toisinaan sattui,
ettei hän opetuksen kestäessä kyennyt löytämään jotakin sanaa, vaan
tuijotteli hämillään ja häpeissään eteensä. Hänen omaisensa pitivät
häntä hassahtavana. Hänet oli ottanut valtoihinsa eräs teoria. Hän
uskoi, että kunakin aikakautena ilmeni jokaisessa inhimillisessä
yhteisössä maanpiirin kaikilla kulmilla sama vallitseva aate, joka
tosin esiintyy erilaisissa muodoissa eri sivistysasteiden mukaan, mutta
on kumminkin pohjaltaan aina sama. Ja tuo kulloinenkin aate ei suinkaan
siirtynyt kansasta toiseen kosketusten nojalla, sillä se ilmeni
sielläkin, missä ei minkäänlaista kosketusta ollut olemassa. Nyt oli
hänen suurena huolenansa kerätä tosiasioita tuon teorian tukemiseksi.
Hänen ollessaan niissä askareissa häneltä puuttui leipää ja vaatteita.
Hänen tyttärensä eivät kovinkaan kunnioittaneet hänen teoriaansa ja
soimasivat häntä alinomaa hänen narrimaisuudestansa. Toisinaan
voi jo hänen kasvoistansa nähdä, että hän oli löytänyt jonkin
todistuskappaleen ja että väite oli vastaavassa määrässä voimistunut.
Sellaisissa tapauksissa minä otin asian puheeksi, ja hänen
innostuksensa tempasi minut mukaansa. Toisina päivinä hän oli vaipunut
syvän synkkyyden valtoihin, ikäänkuin hänen taakkansa olisi ollut liian
raskas kantaa. Silloin hänen opetuksensa joutui joka askelella
pysähdyksiin, hänen silmänsä tuijottelivat tyhjään avaruuteen, ja hänen
henkensä kieltäytyi kiskoutumasta latinankielen alkeiskieliopin
sivuille. Minä tunsin syvää myötätuntoa tuota ruumiiltaan raihnasta,
sielultaan teorianrasittamaa miestä kohtaan, ja vaikka hyvin tiesin,
etteivät latinanopintoni edistyneet, en kumminkaan hennonut erottaa
häntä toimestaan. Tämä näennäinen latinankielen opiskelu kesti koko sen
ajan, jonka niissä suojissa asuin. Kun olin aikeissa siirtyä pois ja
edellisenä iltana tahdoin maksaa hänen tuntinsa, hän virkkoi
surullisesti: "Minä en ole tehnyt mitään, olen vain riistänyt teiltä
aikaa enkä siis voi ottaa teiltä maksua." Minun oli hyvin vaikea saada
hänet lopulta ottamaan vastaan palkkionsa.

Vaikka latinankielen opettajani ei tahtonutkaan milloinkaan rasittaa
minua todisteillansa, minä en vieläkään pidä hänen teoriaansa ollenkaan
hylättävänä. Minä uskon varmaan, että ihmisten henkiä yhdistää
toisiinsa jokin syvällä piilevä yhtenäinen mediumi, jonka välityksellä
jokainen jossakin yksityisessä osassa tapahtuva häiriö salaisesti
johtuu toiseen.

Palit Babu sijoitti minut sitten erään Barker-nimisen yksityisopettajan
luo asumaan. Viimeksimainittu otti luokseen ylioppilaita, joita varusti
tutkintoihin. Hänen lempeätä pikku vaimoansa lukuunottamatta ei koko
talossa ollut mitään sellaista, mitä olisi jonkinmoisella oikeudella
sopinut sanoa viehättäväksi. Voi varsin hyvin ymmärtää, kuinka
sellainen opettaja löytää oppilaita, sillä noilla olento-raukoilla ei
ole mitään valitsemisen varaa; mutta kiduttavaa on ajatella, kuinka
sellainen mies saa itselleen vaimon. Mrs Barker oli yrittänyt
lohduttautua hankkimalla itselleen sylikoiran, mutta Barker,
halutessaan rangaista vaimoansa, kidutti koiraa. Naisen onnettomaan
luontokappaleeseen kohdistama kiintymys niin ollen vain lisäsi hänen
kärsimystensä kenttää.

Minä olin ylen iloinen, kun kälyni vapautti minut tuosta ympäristöstä
kutsumalla minut Devonshiren Torquayhin. En osaa sanoin kertoa,
millaista onnentuntoa minussa herättivät vuoret ja meri, kukkaiset
niityt, varjoisat männiköt ja pienet levottomat leikkikumppanini. Siitä
huolimatta minua toisinaan kiusasi kysymys, miksi täällä, missä
silmilleni tarjoutui ylen runsaasti kauneutta, missä mieleni oli iloa
tulvillaan ja joutilaat päiväni leijailivat taivaan rannattomassa
sinessä kantamatta muuta taakkaa kuin minun häiriytymättömän onneni,
runous ei minua kertaakaan kutsunut. Niinpä lähdin eräänä päivänä,
käsikirjoitusvihko ja sateenvarjo muassani, kalliorannalle täyttämään
runollista kutsumustani. Valitsemani paikka oli epäilemättä kaunis,
sillä se ei ollut minun runollisesta kyvystäni riippuvainen. Etenevä
laakea kallionkieleke kaartui alinomaisin kaipauksin yli vedenpinnan,
ja sen edessä ja yläpuolella nukkui läpikuultoisen sinisen veden
vaahtopäiden tuudittelemana hymyilevä, aurinkoinen taivas, unessakin
kuunnellen aaltojen tuutulaulua. Kallion takana lepäsi hongiston helman
varjo leveänä kuin väsyneen metsänneidon yltänsä riisuma viitta. Tuolla
kivisellä valtaistuimella istuen minä kirjoitin runon _Magnalari_
(Uponnut venhe). Olisin kenties voinut ajatella sen onnistuneen
hyvinkin, jos olisin silloin ymmärtänyt viskata sen mereen. Mutta
sellaista lohdutusta minulla ei ole, sillä runo on vieläkin olemassa,
ja jos se onkin karkoitettu julkaistuista teoksistani, voi jokin uusi
painos tuoda sen jälleen ilmoille.

Velvollisuuden sanansaattaja ei kumminkaan ollut joutilas. Se kutsui
minua jälleen, ja minä palasin Lontooseen. Tällä kertaa minä sain
suojan tri Scottin perheestä. Eräänä kauniina ehtoopäivänä minä
hyökkäsin hänen luoksensa kaikkine kamssuineni. Kotosalla olivat vain
valkotukkainen tohtori itse, hänen rouvansa ja vanhin tyttärensä.
Kuullessaan vieraan intialaisen hyökkäyksestä olivat molemmat nuoremmat
tyttäret pelastautuneet erään sukulaisensa luo. Luulenpa, että he
palasivat vasta sitten, kun saivat kuulla, etten ollut vaarallinen.
Erittäin lyhyessä ajassa minä tulin kuin perheen jäseneksi. Mrs Scott
kohteli minua kuin omaa poikaansa, ja hänen tytärtensä minulle
osoittama sydämellinen ystävällisyys on sukulaistenkin kesken
harvinainen.

Eräs seikka minulle selvisi tämän perheen keskuudessa eläessäni: että
ihmisluonto on kaikkialla yhdenlainen. Me sanomme mielellämme -- ja
minäkin olin siihen asti niin uskonut -- että intialaisen vaimon
miehellensä osoittama harras uhrautuvaisuus on aivan ainoalaatuinen ja
ettei sellaista löydy Euroopasta. Mutta ainakaan minä en voinut keksiä
minkäänlaista seikkaa, joka olisi erottanut Mrs Scottia ihanteellisesta
intialaisesta aviovaimosta. Hän piti alinomaa huolta miehestänsä. Kun
heidän varansa olivat rajoitetut, ei talossa ollut liian paljon
palvelijoita, ja Mrs Scott toimitti itse kaikki, mitä hänen miehensä
tarvitsi. Ennen Mr Scottin kotiintuloa iltasella hän asetti hänen
nojatuolinsa ja villaiset kotikenkänsä lieden luo. Hän ei milloinkaan
hetkeksikään unohtanut, mistä hänen miehensä piti ja mikä häntä
ilahdutti. Joka aamu hän ainoan palvelijattarensa keralla järjesti koko
talon, yliskamarista keittiöön saakka, ja portaiden messinkisiä
kaidepuita ja ovien nuppeja ja nastoja hangattiin, kunnes ne hohtelivat
kuten ennenkin. Näiden jokapäiväisten taloustoimiensa vuoksi hän ei
kumminkaan unohtanut seurallisia velvollisuuksiansa. Saatuaan päivän
askareet suoritetuiksi hän otti vielä innokkaasti osaa kirjallisiin ja
soitannollisiin illanviettoihimme. Hyvän emännän vähäisimpänä
velvollisuutena näet ei suinkaan ole joutohetkien hilpeydestä
huolehtiminen.

Toisinaan minä liityin tyttöjen seuraan heidän illalla harrastaessaan
pöydän hypittämistä. Me laskimme sormemme pienelle teepöydälle, joka
alkoi liikkua ympäri huonetta. Asia kehittyi niin pitkälle, että
kaikki, mitä kosketimme, alkoi väristä ja vapista. Mrs Scott ei
ollenkaan pitänyt sellaisista puuhista. Siitä huolimatta hän sieti
asian urhoollisesti, koska ei tahtonut vaikuttaa painostavasti meidän
nuorekkaaseen mielialaamme. Mutta kun sitten kerran kävimme käsiksi tri
Scottin silkkihattuun sitä hypittääksemme, niin tuo oli hänelle liikaa.
Hän kiiruhti luoksemme kovin kiihtyneenä ja kielsi meitä hattuun
koskemasta. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Saatana olisi
hetkeäkään tekemisissä hänen miehensä päähineen kanssa.

Kaikissa hänen toimissaan ilmeni hänen mieheensä kohdistuva syvä
kunnioitus. Kun ajattelen hänen liikuttavaa alttiuttansa, niin minulle
käy selväksi, että naisen rakkauden korkein täydellisyys on sellaisesta
syvästä kunnioituksesta löydettävissä, että naisen rakkaus kasvaa
palvonnaksi, jos se kehittyy luonnolliseen tapaan ja ilman ulkonaisten
seikkojen ehkäisevää vaikutusta. Missä vaatelias ylellisyyselämä on
vallitsemassa ja missä kevytmielisyys himmentää päivät ja yöt, siellä
tämä rakkaus joutuu häpäistyksi ja naisen luonto ei saavuta
täydellistymisensä iloa.

Minä vietin siellä muutamia kuukausia. Sitten oli veljeni aika palata
kotiin, ja isäni kirjoitti, että minun oli lähdettävä hänen mukanaan.
Minua se tieto ilahdutti. Kotimaani päivänpaiste ja kotimaani taivas
olivat jo kauan minua hiljaa houkutelleet. Minun sanoessani jäähyväisiä
Mrs Scott tarttui itkien käteeni. "Miksi olette tullut meidän
luoksemme", sanoi hän, "kun näin pian lähdette pois?" Perhe ei enää asu
Lontoossa. Muutamat sen jäsenet ovat jo siirtyneet toiseen maailmaan,
toiset ovat hajaantuneet paikkoihin, joista minulla ei ole tietoa.
Mutta heidän kotinsa muisto säilyy iät kaiket mielessäni.

Eräänä talvipäivänä, astellessani katua Tunbridge Wellsissä, minä näin
erään miehen seisovan tien vieressä. Hänen rikkinäisistä jalkineistansa
pilkistivät paljaat varpaat, ja hänen rintansa oli osittain vailla
verhoa. Hän ei virkkanut minulle mitään -- kenties siitä syystä, että
kerjääminen oli kielletty -- mutta katsoi minua silmiin tuokion ajan.
Rahakappale, jonka hänelle annoin, oli nähtävästi suurempi kuin hän oli
odottanut, sillä minun astuttuani pari askelta kauemmaksi hän juoksi
jälkeeni, tarjosi rahakappaletta takaisin ja sanoi: "Armollinen herra,
annoitte minulle epähuomiossa kultarahan." Minä en luultavasti olisi
tätä tapausta muistanut, ellei eräällä toisella kerralla olisi käynyt
aivan samoin. Kun näet ensimmäisen kerran saavuin Torquayn asemalle,
siirsi kantaja matkatavarani aseman edustalla oleviin ajoneuvoihin.
Etsittyäni kukkarostani turhaan pientä rahaa minä ojensin hänelle puoli
kruunua vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hetkisen kuluttua hän saapui
juosten vaunujen jälkeen ja huusi ajomiestä pysähdyttämään. Minä jo
ajattelin, että hän, kokemattomuuteni havaittuansa, kenties aikoi
yrittää saada minulta vieläkin enemmän. Vaunujen pysähdyttyä hän
virkkoi: "Armollinen herra, olette varmaan antanut minulle puoli
kruunua pennyn asemesta!"

En voi väittää, ettei minua Englannissa ollessani milloinkaan petetty,
mutta missään tapauksessa ei siinä määrin, että minun kannattaisi sitä
yhä muistella. Pikemmin minä siellä saavutin sen vakaumuksen, että
ainoastaan ne, jotka itse ansaitsevat luottamusta, osaavat luottaa
toisiin. Minä olin tuntematon muukalainen ja olisin helposti voinut
jättää maksamatta rangaistusta pelkäämättä, mutta yksikään lontoolainen
kauppias ei ole suhtautunut minuun epäluuloisesti.

Koko sen ajan, jonka Englannissa vietin, minä olin joutunut osalliseksi
erääseen naurettavaan komediaan, jota minun oli esittäminen alusta
loppuun asti. Minä tutustuin sattumalta erään edesmenneen korkean
anglo-intialaisen virkamiehen leskeen. Hän oli niin ystävällinen, että
mainitsi minua hyväilynimellä Ruby. Eräs hänen intialainen ystävänsä
oli sommitellut englanninkielisen valitushymnin hänen puolisonsa
kuoleman johdosta. On turhaa tässä laveammin selitellä sen runollista
arvoa tai arvottomuutta. Minun onnettomuuteni oli siinä, että
hautalaulun sepittäjä oli merkinnyt sen laulettavaksi _Behaga_-sävelmää
käyttäen. Leski näet pyysi minua eräänä päivänä sen siten laulamaan.
Viattomassa typeryydessäni minä suostuin. Onnettomuudeksi ei ollut
läsnä ketään muuta kuin minä tajuamaan, kuinka kamalan naurettava
oli tämä _Behaga_-sävelmän ja noiden mauttomien säkeiden
toisiinsaliittäminen. Leski näytti kovin liikutetulta kuullessaan
intialaisen valituslaulua esitettävän alkuperäisin sävelmin. Minä
otaksuin asian siihen loppuvan, mutta niinpä ei ollutkaan laita.

Minä tapasin samaisen lesken useita kertoja vierasseuroissa, ja kun me
päivällisen jälkeen liityimme naisten seuraan oleskeluhuoneeseen, niin
hän pyysi minua laulamaan tuon sävelmän. Kaikki odottivat jotakin
erinomaista intialaisen musiikin näytettä ja kannattivat vilkkaasti
hänen pyyntöänsä. Sitten ilmaantui hänen taskustansa tuon kohtalokkaan
valitusrunon painettuja kappaleita, ja minun korviani alkoi kihelmöidä.
Vihdoin minun oli aloitettava, pää painuksissa ja ääni värähdellen,
vieläpä hyvin tietäen, että olin ainoa huoneessaolijoista, johon esitys
teki riittävässä määrin sydäntäsärkevän vaikutuksen. Sitten kajahti
kuorossa, pidätetyn naurunhihityksen ohella: "Paljon kiitoksia!"
"Erittäin mielenkiintoista!" Ja siitä huolimatta, että oli kolea talvi,
minä tunsin voimallisesti hikoilevani. Kukapa olisi kyennyt minun
syntyessäni tai tuon kunnianarvoisen anglo-intialaisen kuollessa
ennustamaan, kuinka ankara isku hänen manallemenonsa minulle oli!

Tri Scottin luona asuessani ja yliopistollisia luentoja kuunnellessani
minä sitten joksikin aikaa jouduin lesken kosketuspiirin ulkopuolelle.
Hän asui eräässä etukaupungissa jonkin matkan päässä Lontoosta, ja minä
sain tavan takaa häneltä kirjeitä, joissa minua kehoitettiin käymään
siellä. Valitushymniin kohdistuva kammo sai minut kumminkin olemaan
noudattamatta noita kutsuja. Vihdoin hän lähetti minulle kiireellisen
sähkösanoman. Saadessani sähkötiedon olin luennolle menossa, ja
Englannissa-oleskeluni läheni silloin jo loppuansa. Minä pidin
velvollisuutenani käydä vielä kerran rouvaa tervehtimässä ja niin minä
taivuin hänen hartaaseen pyyntöönsä.

Sen sijaan että olisin palannut luennolta kotiin, minä lähdin suoraa
päätä rautatieasemalle. Oli hirmuinen sää: pureva pakkanen, lumipyry,
sumua. Minun päämääränäni oli pääteasema. Niinpä en ollut millänikään,
en huolinut ollenkaan tiedustella, milloin saapuisin perille.

Kaikki asemasillat olivat oikealla kädellä, ja minä istuin
oikeanpuolisessa ikkunanpielessä kirjaani syventyneenä. Oli jo tullut
niin pimeä, ettei ulkona erottanut mitään. Muut matkustajat astuivat
junasta toinen toisensa jälkeen. Olimme vast'ikään lähteneet
viimeisenedelliseltä asemalta. Sitten juna jälleen pysähtyi, mutta ei
ollut näkyvissä ketään, ei myöskään valoja eikä asemasiltaa.
Tavallisella matkustavaisella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada
selkoa siitä, miksi juna toisinaan pysähtyy asemien välimaalle, joten
minä en yrittänyt mitään arvailla, istuinhan vain ja jatkoin lukemista.
Sitten juna alkoi liikkua vastakkaiseen suuntaan. Eipä näy voivan
aavistaa, mitä junan päähän kulloinkin pälkähtää, mietin minä syventyen
vieläkin kirjaani. Mutta kun sitten saavuimme takaisin edelliselle
asemalle, en voinut enää olla aivan huoleton. "Milloin saavumme --iin?"
kysyin minä. "Sieltähän te juuri tulette", kuului vastaus. "Mihin nyt
olemme menossa?" kysyin minä. "Lontooseen." Nyt minulle selvisi, että
juna oli edestakainen. Tiedustellessani, milloin seuraava juna oli
siihen suuntaan menevä, sain kuulla, ettei sinä iltana enää junia
liikkunut. Ja seuraavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, ettei ollut
majataloa viiden mailin piirissä.

Minä olin lähtenyt kotoa jo aamiaisen jälkeen kymmenen tienoissa enkä
ollut sittemmin mitään nauttinut. Kun ei ole valinnan varaa, niin
askeettisuus käy varsin helpoksi. Minä napitin paksun päällystakkini
kiinni leukaa myöten, istuuduin asemasillan lyhdyn alle ja jatkoin
lukuani. Minulla oli mukanani Spencerin etiikan-esitys, _Data of
Elhics_, joka oli hiljattain ilmestynyt. Minä lohduttauduin
ajattelemalla, etten muuten olisi niinkään helposti saanut tilaisuutta
kohdistaa siihen koko tarkkaavaisuuttani.

Vähän ajan kuluttua saapui eräs kantaja minulle ilmoittamaan, että
puolen tunnin kuluttua saapuu ylimääräinen juna. Minä olin uutisen
johdosta niin iloissani, etten enää kyennyt jatkamaan eetillisiä
opintojani. Minä saavuin vihdoin perille kellon ollessa yhdeksän --
oikeastaan minun olisi pitänyt olla läsnä jo seitsemän aikaan. "Mitä
tämä merkitsee, Ruby?" kysyi emäntäni. "Missä olettekaan viivytellyt?"
Minä en voinut liikoja ylpeillä lyhyesti esittäessäni merkillisiä
seikkailujani. Päivällinen oli ohi. Mutta koska huonoa onneani tuskin
voitiin pitää minun syynäni, en odottanut mitään ankaraa rangaistusta,
sitäkin vähemmän, kun tuomarinani oli naishenkilö. Mutta korkean
anglo-intialaisen virkamiehen leski virkkoi minulle ainoastaan tämän:
"Tulkaahan, Ruby, saamaan lasi teetä."

Minä en ole milloinkaan ollut erinomainen teenjuoja, mutta koska
toivoin kalvavan nälkäni siitä tyyntyvän, sain niellyksi lasin väkevää
keitosta ja pari kuivaa korppua. Saliin saapuessani minä havaitsin
vierasseurassa vanhahkoja naishenkilöitä sekä erään sievän
amerikkalaisen neidin, jonka emäntäni veljenpoika oli kihlannut ja joka
näytti uutterasti suorittelevan avioliittoa edeltäviä tavanomaisia
rakkaudentunteen vaiheita.

"Mitäpä, jos hieman tanssittaisiin?" ehdotteli emäntä. Minun mielialani
enempää kuin ruumiillinen tilanikaan ei vastannut sellaisen urheilun
asettamia vaatimuksia. Mutta tottelevaiset ne tässä maailmassa enimmät
mahdottomat asiat aikaansaavat, ja vaikka tanssi alun pitäen olikin
järjestetty ainoastaan nuorta paria varten, minä siitä huolimatta
minäkin tanssin verrattain iäkkäitten naisten keralla -- hieman teetä
ja pari pientä korppua erottamassa minua nälkäkuolemasta.

Siihen eivät kärsimykseni kumminkaan loppuneet. "Missä yönne vietätte?"
kysyi emäntäni. Se oli kysymys, jota en ollut varustautunut vastaamaan.
Minä silmäilin häntä sanattomana, ja hän selitti, että majatalo
suljettiin keskiyön aikaan, joten minun oli parasta viipymättä lähteä
sinne. Vierasvaraisuutta ei kumminkaan täydellisesti puuttunut, sillä
minun ei tarvinnut yksinäni etsiä tietä majataloon, vaan eräs palvelija
lyhtyineen opasti minut sinne. Aluksi ajattelin asian voivan koitua
siunaukseksi ja ryhdyin perille tultuani kohta tiedustelemaan ravintoa:
lihaa, kalaa tai kasviksia, kuumaa tai kylmää, kunhan jotakin. Minulle
ilmoitettiin, että juomia voin saada mitä lajia halusin, mutta ruokaa
en minkäänlaista. Sitten minä päätin etsiä unohdusta unesta, mutta
senkään maailmojakäsittävässä helmassa ei näyttänyt olevan sijaa
minulle. Makuuhuoneeni kivipermanto oli jäisen kylmä, ja koko
sisustuksen muodosti vanha vuode raihnaisen pesutelineen keralla.

Aamusella anglo-intialainen leskeni kutsutti minut murkinoimaan. Minä
havaitsin edessäni kylmän aamupalan, ilmeisesti eilisen päivällisen
jäännöksiä. Eipä olisi haitannut ketään, vaikka olisi edellisenä iltana
suotu minulle siitä vähäinen annos, haaleana tai kylmänä. Minulle siitä
olisi ollut se etu, että tanssini olisi vähemmän muistuttanut maalle
kiskaistun karpin tuskaisia tempoiluja.

Aamiaisen jälkeen emäntäni ilmoitti minulle, että se lady, jota minut
oli kutsuttu laulullani ilahduttamaan, makasi sairaana vuoteessaan ja
että minun oli esitettävä serenadini hänen makuuhuoneensa oven
edustalla. Minut asetettiin seisomaan ylimmälle porrastasanteelle.
Leski osoitti suljettua ovea ja virkkoi: "Tuolla hän on." Ja minä
viritin _Behaga_-sävelmän kääntyen oven takana piilevän tuntemattoman
puoleen. En ole saanut tietää, miten se sairaaseen tehosi.

Lontooseen palattuani minä sain sairasvuoteessa sovittaa typerän
myöntyväisyyteni. Tri Scottin tyttäret vannottivat minua olemaan
pitämättä tuota englantilaisen vierasvaraisuuden näytteenä. He
väittivät Intian suolan olleen asiaan vaikuttamassa.



26

LOKEN PALIT


Siihen aikaan, jolloin kuuntelin englantilaista kirjallisuutta
käsitteleviä luentoja University College'issa, oli
kuuntelijakumppaninani Loken Palit. Hän oli suunnilleen neljä vuotta
minua nuorempi. Siinä iässä, jolloin näitä elämäni muistoja kirjoitan,
neljän vuoden ikäero ei merkitse mitään. Seitsemäntoista ja
viidentoista vuoden välistä juopaa ystävyyden sitävastoin on vaikea
silloittaa. Poika, jolta puuttuu ikävuosien painokkuus, pyrkii aina
ylen huolellisesti varjelemaan vanhemmuutensa arvoa. Kun oli
kysymyksessä Loken, ei mieleeni kumminkaan kohonnut rajoittavaa siltaa,
sillä minä en voinut mitenkään tuntea häntä nuoremmakseni.

Opiskelevat pojat ja tytöt istuivat toistensa seurassa College'in
kirjastossa. Siellä oli meilläkin _tête-â-tête_. Jos olisimme olleet
sievästi rauhalliset, ei kukaan olisi valittanut, mutta nuori ystäväni
oli täynnä vallattomuutta, joka vähimmästäkin aiheesta purkautui
helmeileväksi nauruksi. Kaikkien maiden tyttölapset käyttelevät
opintoihinsa luonnottoman suuren määrän uutteruutta, ja minä tunnen
katumusta, kun muistelen niitä lukuisia moittivia sinisiä silmiä, jotka
turhaan karistelivat hillittömän hilpeytemme yli nuhtelevia
katseitansa. Niinä aikoina minä kumminkaan en tuntenut vähintäkään
myötätuntoa häiriytynyttä oppimisintoa kohtaan. Sallimus on ollut
minulle niin armollinen, että on säästänyt minua kaiken ikäni
päänkivistykseltä ja keskeytyneiden opintojen aiheuttamilta
omantunnontuskilta.

Melkein lakkaamattomasta naurustamme huolimatta me sentään saimme
toimeen hieman kirjallista keskustelua, ja jos Loken ei ollutkaan
perehtynyt bengalilaiseen kirjallisuuteen siinä määrin kuin minä, niin
tuon seikan korvasi hyvinkin hänen terävä älynsä. Me keskustelimme muun
muassa bengalinkielen oikeinkirjoituksesta.

Aihe oli seuraava. Eräs tri Scottin tyttäristä halusi harjoittaa
johdollani bengalinkielen opintoja. Opetettuani hänelle aakkoset minä
ilmaisin ylpeyteni siitä, että bengalilainen oikeinkirjoitus on
tunnollinen eikä alinomaa huvikseen riko sääntöjänsä. Minä selitin
hänelle, kuinka mielellämme olisimme nauraneet englantilaisen
oikeinkirjoituksen oikuille, ellei meidän valitettavasti olisi ollut
joskus pakko tutkintoa varten päntätä niitä päähämme. Mutta ylpeyteni
johti lankeemukseen. Kävi ilmi, ettei bengalilainen oikeinkirjoitus
sekään sallinut itseänsä kahlehdittavan, mutta että tottumus oli
sulkenut silmäni sen epäsäännöllisyyksiltä.

Sitten aloin etsiä lakeja sen laittomuuden säännöstelemiseksi. Minä
kerrassaan hämmästyin, kun havaitsin, millaista ihmeellistä apua Loken
kykeni minulle siinä suhteessa antamaan.

Kun Loken myöhemmin astui intialaiseen siviilivirkaan ja palasi
kotimaahan, niin se työ, joka oli helmeilevän hilpeänä kummunnut ilmi
College'in kirjastossa, virtasi edelleen valtavampana vuona. Lokenin
hillitön kirjallisuudesta iloitseminen vaikutti tuulena minun
kirjallisten seikkailupurtteni purjeissa. Ja kun nuorekkaan
uskallukseni korkeimmillaan ollessa sepitin suorasanaista ja runoa
rajun vauhdikkaasti, niin Lokenin suoma rajoittamaton hyväksyminen esti
tarmoani hetkeksikään herpautumasta. Moneen erinomaiseen runolliseen
lentoon yllytti minua oleskelu hänen huvilassaan. Usein me kokoonnuimme
kirjallisiin ja musikaalisiin seuroihimme ehtootähden merkeissä ja
hajaannuimme vasta, kun heleä kointähti ja aamun tuuloset kehoittivat
meitä sammuttamaan lampun.

Sarasvatin[28] monien lootuskukkien joukossa on ystävyyden kukka
varmaan hänen suurin suosikkinsa. Minä en ole löytänyt paljoakaan
kultaista kukkapölyä sen vaiheilta, mutta hyvän toveruuden suloista
tuoksua olen saanut osakseni yltäkyllin.



27

"SÄRKYNYT SYDÄN"


Englannissa ollessani minä aloitin toisenkin runoelman, jota jatkoin
kotimatkalla ja jonka perille ehdittyäni saatoin päätökseen. Se
ilmestyi nimellä "Bhagna Hridaj" (Särkynyt sydän). Siihen aikaan minä
pidin sitä hyvinkin hyvänä. Ei ollut kumma, että kirjoittaja niin
ajatteli, mutta se saavutti aikanaan lukijoittensakin suosiota. Muistan
vielä, kuinka sen ilmestyttyä Tipperan radzha-vainajan ensimmäinen
ministeri tuli nimenomaisesti minulle ilmoittamaan, että radzha kovin
ihailee runoelmaa ja kohdistaa suuret toiveet tekijän myöhempään
kirjalliseen kehitykseen.

Sallittakoon minun tässä mainita, mitä tästä kahdeksantoista vuoden
iällä kirjoittamastani runoelmasta lausuin eräässä kirjeessä, kun olin
ehtinyt kolmenkymmenen vuoden ikään:

"Alkaessani kirjoittaa runoelmaa _Bhagna Hridaj_ minä olin
kahdeksantoista vuoden ikäinen -- en enää lapsi enkä vielä nuorukainen.
Tätä rajamaata eivät valaise Totuuden suoranaiset säteet, sen heijastus
vain näkyy siellä täällä; muu osa on varjossa. Ja niinkuin hämärän
varjot ovat sen kuvat suunnattomiksi venyviä ja epämääräisiä ja
näyttävät todellisen maailman haaveiden tyyssijana. Merkillinen seikka
on se, etten ainoastaan minä ollut kahdeksantoista vuoden ikäinen, vaan
kaikki muutkin näyttivät olevan samassa iässä. Me häilyimme kaikin
samassa pohjattomassa, olemattomassa haaveiden maailmassa, missä
syvimmätkin ilot ja kärsimykset tuntuvat unien maailman iloilta ja
kärsimyksiltä. Koska ei ollut olemassa mitään todellista, johon sitä
olisi käynyt vertaaminen, mitättömyys valtasi sen aseman, joka kuuluu
suurelle."

Tämä elämäni kausi, viidennestätoista kolmanteenkolmatta ikävuoteeni,
oli äärimmäisen sekasorron aikaa.

Kun maan varhaisten vaiheiden aikana maa ja vesi eivät vielä olleet
selvästi toisistansa eronneet, niin suunnattomat, muodottomat matelijat
ryömivät liejuisella maaperällä kasvaen jättiläiskasvien seassa. Samoin
kiiriskelevät kypsymättömän iän hämäräaikojen intohimot, yhtä
muodottomina ja eriskummaisina tiettömien ja nimettömien erämaittensa
loppumattomien varjojen seassa. Ne eivät tunne itseänsä enempää kuin
vaellustensa päämäärääkään, ja siitä syystä ne ovat aina valmiit
jäljittelemään jotakin muuta. Niinpä minun kehittymättömät kykyni tuona
mielettömän toimeliaisuuden kautena, päämääräänsä tuntematta ja
kykenemättä sitä tavoittamaan, etsivät purkautumistietä tungeksien ja
yrittäen liioitellen osoittaa etevämmyyttänsä.

Maitohampaat aiheuttavat puhjetessaan lapselle kuumetta. Vasta kun ne
ovat tulleet ilmi ja avustavat ravitsemistoimintaa, koko tuo järkytys
tulee oikeutetuksi. Samoin kiduttavat nuoruusikämme intohimot henkeä
sairauden tavoin, kunnes ovat saavuttaneet oikean suhteensa
ulkomaailmaan.

Minun tuona kautena saavuttamani kokemukset tosin ovat jokaisesta
etiikan oppikirjasta löydettävissä, mutta ne eivät ole silti
halveksittavat. Kaikki se, mikä pitää taipumuksiamme suljettuina meihin
itseemme ja estää niitä vaikuttamasta vapaasti ulospäin, myrkyttää
meidän elämäämme. Niin itsekkyys, joka kieltäytyy antamasta
vieteillemme vapaata valtaa, estää niitä saavuttamasta tarkoitustansa
ja on senvuoksi aina märkivien erehdysten ja luonnottomuuksien
myötäilemä. Kun viettimme saavat vapaan liikkumisalan hyvän toiminnan
piirissä, niin ne karistavat pois sairaalloisuutensa ja palautuvat
omaan luontoonsa -- siinä on niiden oikea päämäärä, ja siitä ne
löytävät olemassaolonsa ilon.

Tässä kuvailemaani kypsymättömän henkeni tilaa edistivät sen ajan
antamat esimerkit ja opit, ja enpä ole varma siitä, etteivät sen
vaikutukset ole vielä nytkin havaittavissa. Silmäillessäni taaksepäin
nyt puheenaolevaan aikaan minä selvästi huomaan, että olimme saaneet
englantilaisesta kirjallisuudesta enemmän kiihoketta kuin ravintoa.
Kirjallisina epäjumalinamme olivat silloin Shakespeare, Milton ja
Byron, ja intohimon voimakkuus oli se heidän teostensa ominaisuus, joka
meihin voimallisimmin vaikutti. Englantilaiset hillitsevät
seurallisessa elämässään tarkoin kaikki intohimoiset purkaukset, ja tuo
lienee syynä siihen, että ne vallitsevat heidän kirjallisuuttansa,
jonka luonteenomaisena piirteenä on erinomaisen kiihkeiden tunteiden
riehunta aina välttämättömään itsensätuhoamiseen saakka. Joka
tapauksessa me pidimme tuota hillitöntä kiihkoisuutta englantilaisen
kirjallisuuden ydinominaisuutena.

Akshai Tshaudhuri, joka opasti meitä englantilaiseen kirjallisuuteen,
esitti meille sen teoksia huumaavan rajusti ja intohimoisesti. Romeon
ja Julian lemmenhurma, Kuningas Learin voimattoman valituksen
raivokkuus, Othellon mustasukkaisuuden kaikkihävittävä palo olivat
asioita, jotka herättivät meissä intomielistä ihastusta. Meidän
pakonalainen sosiaalinen elämämme, ahtaampi toimintakenttämme, oli
sellaisen yksitoikkoisuuden ympäröimä, etteivät myrskyisät tunteet
päässeet siihen vaikuttamaan; kaikki oli mahdollisimman hiljaista ja
rauhallista. Niinpä olikin luonnollista, että sydämemme vaativat
englantilaisen kirjallisuuden kiihkeiden tunneliikuntojen elähdyttävää
vaikutusta. Me emme suhtautuneet esteettisesti nautiskellen
kirjalliseen taiteeseen, vaan tervehdimme riemuiten hyrskähtävää
aaltoa, joka keskeytti seisahdustilan, vaikka se samalla kuohuttikin
pintaan pohjamutia.

Shakespearen ajan kirjallisuus on ikäänkuin sotatanssi tuona kautena,
jolloin renessanssi koko reaktiokiivaudellansa taisteli Euroopassa
ihmissydämen väkivaltaista sortamista ja tukahduttamista vastaan.
Tärkeimpänä asiana ei ollut hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa koskeva
kysymys -- ihmisen mieli tuntui silloin kiihkeästi pyrkivän kaikkien
esteiden läpi olemuksensa sisimpään pyhäkköön, missä toivoi löytävänsä
valtavan kaipauksensa tavoitteleman ihannekuvan. Siitä johtuu sen ajan
kirjallisuuden karkeus, rehoittavuus ja hillitsemätön esitysmuoto.

Noiden eurooppalaisten bakkanaalien henki pääsi meidän säädylliseen
sosiaaliseen maailmaamme, herätti meidät ja elähdytti meitä. Meitä
häikäisi kahleettoman elämämme loisto, joka lankesi totunnaisuuden
tukahduttamaan, kehkeytymistilaisuutta etsivään sydämeemme.

Englantilaisessa kirjallisuudessa oli jo ollut sellainen ajankohta
silloin, kun Popen tasaisten säkeiden poljento väistyi Ranskan
vallankumouksen tanssirytmin tieltä. Sen runoilija oli Byron. Hänen
raju intohimonsa liikutti meidän hunnutettua sydän-morsiantamme sen
yksinäisessä kolkassa.

Niin vallitsi englantilaisen kirjallisuuden uutteran harrastamisen
aiheuttama kiihtymys aikamme nuorison mieltä, ja minun sydäntäni nuo
aallot koskettivat alinomaa joka taholta. Sellainen ensi-herääminen on
tarmon vaikutuksen eikä sen tukahduttamisen aikaa.

Kaikesta huolimatta meidän olotilamme oli aivan toisenlainen kuin
eurooppalaisten Euroopassa oli kirjallisuuden hillitön vapaudenkaipuu
historiallisen kehitysvaiheen heijastumaa. Ilmaus vastasi tunnetta. Se
myrsky, jonka ulvonta kuultiin, raivosi todellakin. Se pieni tuulonen,
joka meille asti saapui ja pienen maailmamme tyyntä pintaa hieman
väreilytti, ei humissut paljoa kuuluvammin kuin kuiskaus. Mutta se ei
voinut sydämiämme tyydyttää, ja niin me aloimme jäljitellä myrskyä
johtuen siten helposti liioitteluihin -- sama taipumus vallitsee meitä
yhä vieläkin eikä nähtävästi ole helposti korjattavissa.

Syynä on se tosiasia, ettei englantilainen kirjallisuus ole vielä niin
hillittyä ja pidättyvää kuin aito taiteen tulee olla. Inhimillinen
tunneliikunto on ainoastaan eräs runouden aineosa eikä muodosta sen
päämäärää. Oikea päämäärä on koruttomuuden ja pidättyväisyyden muodossa
ilmenevä täyden täyteläisyyden kauneus. Tätä väitettä ei englantilainen
kirjallisuus vielä myönnä ehdottomasti oikeaksi.

Tämä englantilainen kirjallisuus yksin muovaa lapsuudestamme saakka
mieltämme. Me emme opiskele muita eurooppalaisia kirjallisuuksia,
klassillisia enempää kuin nykyaikaisiakaan, niitä, joiden taiteellinen
muoto osoittaa järjestelmällisesti harjoitetun itsekurin tuotteena
ilmenevää kehittynyttä sopusuhtaisuutta, ja siitä näyttää mielestäni
johtuvan, ettemme kykene muodostamaan itsellemme oikeata käsitystä
kirjallisen työn varsinaisesta tarkoituksesta ja menetelmästä.

Akshai Babu, joka oli tehnyt englantilaisen kirjallisuuden
kiihkotunteisen luonteen meille havainnollisen eläväksi, oli itse
tunteenomaisen elämän kannattaja. Hänestä ei näyttänyt niin tärkeältä
se, että totuus saavuttaa täydellisimmän todellisuusmuotonsa, kuin se,
että se tuntuu sydämessä. Hänen älynsä ei ollenkaan kunnioittanut
uskontoa, mutta _Shjaman_ (Tumman Emon) laulut liikuttivat hänet
kyyneliin. Hän ei tuntenut kutsumusta viimeisen totuuden etsimiseen;
kaikki se, mikä liikutti hänen sydäntänsä, oli hänelle hetkellisenä
totuutena; nimenomainen karkeuskaan ei häntä säikähdyttänyt.

Ateismi oli vallitsevana sävelenä sen ajan suosituimmissa
englanninkielisissä suorasanaisissa teoksissa -- Bentham, Mill ja Comte
olivat sen kauden mielikirjailijoita. Heiltä olivat peräisin ne
järkeilyn ilmaukset, joita nuorisomme käytteli väittelyaseinansa.
Millin aika muodostaa erikoisen vaiheen Englannin historiassa. Se
edustaa valtioruumiin terveellistä reaktioa: nämä tilapäisesti siinä
vaikuttavat hävittävät voimat vapauttavat sen kasaantuneesta
ajatuskuonasta. Me intialaiset omaksuimme nuo voimat teoreettisesti,
mutta emme milloinkaan ajatelleet ottaa niitä käytäntöön, viljelimmehän
niitä vain siveellisen kumouksemme kiihokkeina. Ateismi oli meille
niinmuodoin pelkkää päihdykettä.

Sivistyneistö jakautui senvuoksi pääasiassa kahteen luokkaan. Toiset
tahtoivat alinomaa esittää todisteita, joiden tuli särkeä kappaleiksi
kaikki usko Jumalaan, huolimatta siitä, halusivatko kuulijat sellaisia
todisteita vai eivät. Samoinkuin metsästäjä tuntee surmaamishalun
kutkutusta sormenpäissä nähdessään elävän olennon puun latvassa tai sen
juurella, samoin nämä intoilijat, havaitessaan jossakin kuvitellussa
turvapaikassa vilkkuvan uskoa, heti tunsivat halua lähteä sitä
hävittämään. Meillä oli vähän aikaa eräs kotiopettaja, jonka
mieliaskareena tuo oli. Vaikka olinkin vielä poikanen, en minäkään
päässyt välttämään hänen hyökkäyksiänsä. Hänen tietonsa eivät
suinkaan olleet erinomaiset eivätkä hänen mielipiteensä innokkaan
totuudenetsinnän tuloksia, vaan enimmäkseen toisten huulilta keräiltyjä
lausumia. Mutta vaikka taistelinkin kaikin voimin häntä vastaan, minun
sittenkin täytyi suuren ikäeromme vuoksi kokea montakin katkeraa
häviötä. Toisinaan minä tunsin itseni siinä määrin loukatuksi, että
teki melkein mieleni itkeä.

Toista ryhmää eivät muodostaneet uskovat henkilöt, vaan uskonnolliset
epikuurolaiset, jotka löytävät nautintoa ja lohdutusta siitä, että
kerääntyvät yhteen ja uppoutuvat miellyttäviin näkyihin, ääniin ja
tuoksuihin uskonnollisia juhlamenoja asian verhona käytellen; he
hekumoivat jumalanpalveluksen loisteliaissa syrjäseikoissa. Kummankaan
ryhmän epäily tai eitto ei ollut heidän oman vaivalloisen etsintänsä
tulos.

Vaikka nämä uskonnolliset harhautumat minua kiduttivat, en kumminkaan
voi sanoa täysin välttäneeni niiden vaikutusta itseeni. Nuoressa,
epäkypsässä mielessäni tapahtui tämäkin kumous. Minä hylkäsin perheemme
keskuudessa käytännössä olevat jumalanpalvelusmuodot, koska ne muka
eivät vastanneet minun vakaumuksiani. Minä kiihdin tunteitteni
palkeilla itseeni rajun lieskan. Se oli pelkkää tulen palvontaa, minun
uhrini oli vain määrä ruokkia sen lieskaa, mitään muuta tehtävää ei
sillä ollut. Ja koska pyrkimykselläni ei ollut mitään lopullista
silmämäärää, niin se oli määrätön ja vailla minkäänlaista rajaa.

Samoin kuin uskonnon oli tunneliikuntojenikin laita. Minä en tuntenut
minkäänlaista tarvetta päästä saavuttamaan niiden pohjalla olevaa
totuutta, koska kiihtymykseni oli oma tarkoitusperänsä. Mieleeni
johtuvat erään silloisen runoilijan säkeet:

    Sydän omani on,
       sitä myynyt ma en.
    Jos runtelen, ruhjon ja surmaankin sen,
       sydän omani on!

Totuuden kannalla ollen sydämen ei tarvitse itseänsä runnella; mikään
ei pakota sitä ruhjomaan itseänsä olemattomaksi. Ihminen ei kaipaa
murhetta, mutta sen pistävyys voi erikseen otettuna tuntua nautinnolta.
Tuota nautintoa runoilijamme usein innokkaasti etsivät unohtaen samalla
sen Jumalan, jonka palvelukseen olivat vihkiytyneet. Tästä
lapsellisuudesta kotimaamme ei ole onnistunut vieläkään vapautumaan. Me
etsimme vielä tänäkin päivänä esteettistä tyydytystä uskonnon
ulkonaisten muotojen noudattamisesta, kun meiltä jää tajuamatta
uskonnon totuus. Samoin merkitsee isänmaallisuutemme suurelta osalta
kotimaahan kohdistuvan mieluisan tajunnanasenteen ylellisyysilmiötä
eikä taipumusta ja tahtoa isänmaan palvelemiseen.



28

EUROOPPALAINEN MUSIIKKI


Brightonissa ollessani minä kerran kävin erään primadonnan konsertissa.
Nimen olen unohtanut. Se saattoi olla rouva Nilsson tai rouva Albani.
En ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään niin erinomaisesti
ääntänsä hallitsevan. Meidän parhaimmatkaan laulajamme eivät kykene
peittämään ponnistuksentuntoansa eivätkä arastele laulaa varsinaista
asteikkoansa korkeampia tai matalampia ääniä miten sattuu. Meikäläiset
asiaatuntevat kuulijat ovat sitä mieltä, ettei haittaa, vaikka jääkin
heidän mielikuvituksensa asiaksi täydentää, mitä esityksen
moitteettomuudesta puuttuu. Siitä syystä he eivät pahastu, vaikka
moitteetonta sävelmää esitettäessä ääni kaikuu kalsealta tai ele on
kömpelö; päinvastoin: he näyttävät toisinaan olevan sitä mieltä, että
tuollaiset vähät ulkonaiset puutokset sallivat sävelteoksen sisäisen
täydellisyyden esiintyä sitä paremmin -- niinkuin suuren askeetin
Mahadevan ulkonainen köyhyys saa hänen jumalallisen olemuksensa sitä
esteettömämmin ilmenemään.

Tuo tunne näyttää Euroopassa olevan kerrassaan vieras. Siellä täytyy
ulkonaisen kaunistuksen olla yksityiskohtia myöten moitteeton, ja
pienimmänkin puutoksen on häveten vältettävä yleisön korvaa ja silmää.
Meidän soitannollisissa tilaisuuksissamme ei kukaan ole millänsäkään,
vaikka _tanpurain_ virittämiseen ja suurten samoinkuin pientenkin
rumpujen koepärrytykseen kuluu puoli tuntia. Euroopassa sellaiset asiat
suoritetaan ennakolta, näyttämön takana, sillä sen, mikä astuu esiin,
täytyy olla moitteetonta. Laulajan äänessä ei niinmuodoin saa ilmetä
yhtäkään heikkoa kohtaa. Meillä pidetään tärkeimpänä tehtävänä sävelmän
virheetöntä ja taiteellista esittämistä;[29] siihen kohdistetaan kaikki
ponnistukset. Euroopassa on kehittämisen esineenä ääni, ja äänen
nojalla siellä suoritetaankin uskomattomia asioita. Meikäläinen
taiteenystävä on tyytyväinen, kun on kuullut laulua; eurooppalaiset
sitävastoin lähtevät kuulemaan laulajaa.

Tuo oli kokemukseni sinä päivänä Brightonissa. Minulle se oli kuin
sirkusesitys. Mutta jos ihailinkin taituruutta, laulusta en kyennyt
nauttimaan. Tuskin voin olla nauramatta, kun eräät _cadenzat_
jäljittelivät linnunliverrystä. Minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että
ihmisääntä käyteltiin väärin. Kun sitten astui esiin mieslaulaja,
tunsin melkoista helpotusta. Erikoisesti minua miellyttivät
tenoriäänet, joissa oli enemmän inhimillistä lihaa ja verta ja jotka
eivät siinä määrin muistuttaneet onnettoman, ruumiittoman hengen
valituksia.

Kun sitten kuulin ja opin yhä enemmän eurooppalaista musiikkia, aloin
sen olemusta tajuta, mutta vielä nytkin uskon varmaan, että se ja
meidän musiikkimme asuvat aivan eri suojissa eivätkä astu samasta
ovesta ihmissydämeen. Eurooppalainen musiikki näyttää kutoutuneen
Euroopan aineelliseen elämään siinä määrin, että sen laulujen tekstit
ovat yhtä vaihtelevat kuin tuo elämä itse. Jos me yritämme käytellä
sävelmiämme yhtä monipuolisesti, niin ne menettävät merkityksensä ja
muuttuvat naurettaviksi. Meidän sävelmämme kohoavat yli jokapäiväisen
elämän rajojen, ja vain siten ne voivat siirtää meidät syvimmän
kärsimyksen ja korkeimman auvon maille, koska niiden tehtävänä on
paljastaa näkyviimme olemuksemme sisimmät, sanattomimmat,
salaperäisimmät syvyydet, missä hurskas löytää valmiin erakkomajan ja
nauttijakin lehtimajansa, mutta missä ei ole tilaa touhuisalle
liikemiehelle.

En voi väittää tavoittaneeni eurooppalaisen musiikin sielua. Mutta se
vähäinen osa, minkä tulin ulkoapäin ymmärtämään, herätti minussa
tavallaan erinomaista mielenkiintoa. Se tuntui minusta ylen
romanttiselta. On hieman vaikea yksityiskohtaisesti ilmaista, mitä
tuolla sanalla tarkoitan. Tahdon sen avulla viitata elämän meren
monivivahteisuuteen, runsauteen, aaltoiluun, sen lakkaamattoman
väreilyn alinomaa vaihtuvaan valo- ja varjoleikkiin. Sen ohella on
toinenkin aspekti -- puhtaan avaruuden, taivaan tyynen sinen, hiljaisen
äärettömyyden aavistelun näköpiirin etäisimmillä rajoilla. Olipa miten
tahansa, minä voin vain toistaa -- joskaan kenties en kykene siten
täysin selvästi tuntoani ilmaisemaan -- että olen eurooppalaisen
musiikin mieltäni sykähdyttäessä aina sanonut itselleni: se on
romanttista, se muuntaa melodiaksi elämän häipyväisyyttä. Eräät meidän
musiikkimme muodot epäilemättä taipuvat jossakin määrin samaan
suuntaan, mutta vähemmän ilmeisesti ja huonommin onnistuen. Meidän
sävelmämme suovat äänen tähtivälkkeiselle yölle, aamun ensi
sarasteelle. Ne puhuvat murheesta, jonka synkät pilvet pimentävät
taivaan, ja metsiä-vaeltavan kevään sanomattomasta hurmiosta.



29

VALMIKI PRATIBHA


Meillä oli runsaasti kuvitettuna painoksena Mooren _Iiriläisiä
sävelmiä_, ja minä kuuntelin usein, kuinka Akshai Babu niitä
innostuneesti esitti. Laulut ja kuvat nostattivat mieleeni vanhan
Irlannin unikuvan. Minä en ollut silloin vielä kuullut alkuperäisiä
sävelmiä, mutta olin hyräillyt itsekseni näitä iiriläisiä lauluja,
kuvaharppujen minua säestellessä. Minua halutti kovin kuulla niiden
oikeat sävelmät, oppia ne ja laulaa Akshai Babulle. Sellaiset toiveet
valitettavasti toisinaan toteutuvat ja kuolevat toteutuessaan.
Englantiin tultuani minä kuulin muutamia niistä laulettavan ja opinkin
ne, mutta samassa loppui haluni saada niitä enemmän oppia. Ne olivat
koruttomia, murheellisia ja suloisia, mutta toisaalta tuntui siltä,
kuin ne eivät olisi oikein sopineet siihen harpun hiljaiseen hyminään,
joka täytti unelmieni vanhan Irlannin salit.

Kotiin palattuani minä lauloin oppimani iiriläiset sävelmät
omaisilleni. "Kuinka onkaan Rabin äänen laita?" huudahtivat he. "Kuinka
omituiselta ja vieraalta se soikaan!" Heidän mielestään oli
puheäänenikin vaihtanut sävyä.

Tuosta askartelusta vieraan ja kotimaisen musiikin parissa oli
tuloksena _Valmiki Pratibha_.[30] Tämän musiikkidraaman sävelet ovat
enimmälti intialaisia, mutta niistä on karistettu pois niiden
klassillinen juhlallisuus; sen, mikä oli tottunut ilmoilla
leijailemaan, piti nyt oppia liikkumaan maan pinnalla. Ne, jotka ovat
nähneet ja kuulleet sen esitettävän, todistanevat, ettei draama ole
menettänyt arvoa eikä vaikutusvoimaa, vaikka se onkin varustettu
intialaisilla sävelmillä. Se seikka onkin _Valmiki Pratibhan_ ainoa
erikoisuus. Melodisten muotojen kahleistansa irroittaminen ja
monipuolinen soveltaminen minua miellytti, jopa kerrassaan lumosikin.

Muutamat _Valmiki Pratibhan_ laulut oli sävelletty alkujaan ankaran
klassilliseen tapaan; eräät sävellykset olivat veljeni Dzhjotirindran
tekemät, ja jotkut harvat olivat peräisin eurooppalaisista lähteistä.
Intialainen _Telena_-tyyli soveltuu erikoisen hyvin draamallisiin
tarkoituksiin, ja sitä onkin puheenaolevassa teoksessa ahkerasti
käytetty. Kahta englantilaista sävelmää oli käytetty rosvojoukon
juomalauluina ja erästä iiriläistä melodiaa metsänneitojen
valitusvirtenä.

_Valmiki Pratibha_ ei sovellu luettavaksi kappaleeksi. Sen merkitys
häipyy olemattomiin, ellei sitä kuulla laulettavan ja nähdä
näyteltävän. Se ei ole eurooppalaismallinen ooppera, vaan pieni
sävelletty näytelmä. Toisin sanoen: se ei ole alkujansa musikaalinen
sävelteos. Erittäin harvat siihen sisältyvät laulut ovat merkittäviä
tai viehättäviä; ne ovat kaikin vain kappaleen musikaalisena tekstinä.

Ennen Englannin-matkaani meidän luoksemme kokoontui toisinaan
kirjallisuuden miehiä, ja seuralle tarjottiin musiikkia, lausuntoa ja
vähäisiä virvokkeita. Minun palattuani pidettiin vielä sellainen
kokous, joka joutui olemaan viimeinen. Juuri sitä tilaisuutta varten
minä sommittelin _Valmiki Pratibhan_. Minä esitin _Valmikia_ ja kälyni
_Sarasvalia_ -- ja kappaleen nimi viittaa noiden kahden henkilön
tarinaan.

Minä olin lukenut jostakin Herbert Spencerin teoksesta, että ihmisen
ääni alkaa sointuisasti vaihdella, kun voimakkaat tunteet siihen
vaikuttavat. Totta on, että äänensävy tai -sointi on vihan, surun, ilon
ja ihmetyksen ilmaisemisessa yhtä tärkeä kuin puhuttu sana. Se
Spencerin ajatus, että ihminen on keksinyt musiikin kehitellessään
noita äänen tunnepitoisia modulatioita, näytti minusta oikealta.

Miksipä ei voisi -- niin ajattelin -- tuota ajatusta noudattaen esittää
näytelmää jonkinlaisena resitatiivina? Meikäläiset runolaulajat
pyrkivät jossakin määrin siten menettelemään, koska näet heidän
lausunnanomainen esityksensä usein muuttuu lauluksi, joka ei kumminkaan
saavuta täyttä melodista muotoansa. Silosäe on loppusoinnullista
joustavampi, joten sellainen laulunsekainen lausuminen, joka tosin ei
ole vailla rytmiä, voi vapaammin soveltua tekstin tunnesisällön
tulkitsijaksi, koska se ei pyri noudattamaan säännöllisen
sävelmuodostuman vaatimia, sointua ja tahtia koskevia ankarampia
sääntöjä. Kun tunteen ilmaiseminen on tarkoituksena, eivät nuo
muodolliset puutokset häiritse kuulijaa.

Menestyksellisesti noudatettuani tätä uutta suuntaa _Valmiki
Pratibhassa_ minä siitä rohkaistuneena sepitin toisen samanlaisen
musiikkidraaman. Sen nimenä oli _Kal Mrigaja_ (Kohtalokas metsästys).
Aiheena oli kertomus siitä, kuinka kuningas Dasaratha tulee
vahingossa surmanneeksi sokean erakon ainoan pojan. Se esitettiin
kattotasanteellemme rakennetulla näyttämöllä, ja sen paatos tuntui
syvästi liikuttavan kuulijoita. Jälkeenpäin minä liitin tämän kappaleen
vähin muutoksin _Valmiki Pratibhaan_, joten se ei enää ilmestynyt
itsenäisenä teosteni joukossa.

Paljon myöhemmin minä sepitin kolmannen laulunäytelmän nimeltä _Majar
Khela_ (Majan leikki). Se erosi edellisistä sikäli, että siinä
muodostivat tärkeimmän osan laulut eikä draamallinen toiminta. Toisissa
oli sarja draamallisia kohtauksia pujoteltu melodian kehään; tämä oli
lauluseppele, jota parahiksi piti koossa draamallisen toiminnan säie.
Sen erikoispiirteenä oli tunteen leikki eikä toiminta. Minä olinkin
sitä sepittäessäni ikäänkuin musiikin kyllästämä.

Sitä haltioitumista, jonka vallassa olin sepittäessäni _Valmiki
Pratibhaa_ ja _Kal Mrigajaa_, en ole tuntenut mitään muuta teostani
kohtaan. Niissä molemmissa sen kauden musikaaliset virikkeet löysivät
ilmaisunsa.

Veljeni Dzhjotirindra istui koko pitkän päivän pianonsa ääressä
muovaillen klassillisia sävelmiä miten hyväksi näki. Hänen sormiensa
koskettimilla liikkuessa nuo vanhat muodot saivat arvaamattomia uusia
hahmoja ja ilmaisivat uusia tunteen vivahduksia. Sävellajit, jotka
olivat tottuneet vanhaan arvokkaaseen käyntitapaansa, osoittivat
hämmästyttävää voimaa ja eloisuutta, kun ne pakotettiin liikkumaan
hilpeään, sovinnaisuudesta poikkeavaan tahtiin, ja tehosivat nekin
vastaavassa määrässä. Veljeni nopsien sormien tiestä versovat sävelet
tuntuivat suorastaan juttelevan meille, Akshai Babulle ja minulle, kun
istuimme siinä soittoniekan vieressä ja yritimme keksiä sävelmiin
sopivaa tekstiä. En tahdo väittää, että sepittämämme _libretto_ oli
hyvää runoutta, mutta sävelten kannatteeksi se kelpasi.

Tuon kumouksellisen toiminnan aiheuttaman rajun ilon vallassa minä
sepitin molemmat laulunäytelmäni, jotka karkeloivat hilpeästi
missä tahdissa tahansa, ollenkaan välittämättä teknillisestä
moitteettomuudesta enempää kuin siitäkään, olivatko sävelmät kotoisia
vai vieraita. Bengalin lukevan yleisön mieli on useita kertoja joutunut
kuohuksiin jonkin esittämäni mielipiteen tai kirjallisen muodon vuoksi,
mutta merkillistä on havaita, ettei yleisesti tunnustettujen
musikaalisten käsitysten piirissä suorittamani hävitystyö herättänyt
minkäänlaista pahennusta; päinvastoin: ne, jotka tulivat kuulemaan,
poistuivat tyytyväisinä. _Valmiki Pratibhaan_ sisältyy muutamia Akshai
Babun sävellyksiä sekä Vihari Tshakravartin _Sarada Mangal_ kokoelmaan
kuuluvien laulujen sovitelmia.

Näitä musiikkidraamoja esitettäessä minä tavallisesti otin huolekseni
pääosan. Näytteleminen miellytti minua jo varhaisella iälläni, ja minä
olin varma erikoisesta lahjakkuudestani sillä alalla. Uskonpa
osoittaneenikin, ettei vakaumukseni ollut tuulesta temmattu.
Aikaisemmin minä olin vain kerran esittänyt Alik Babun osaa eräässä
veljeni Dzhjotirindran sepittämässä ilveilyssä. Nämä olivat niinmuodoin
oikeastaan ensimmäisiä näyttelijäkokeitani. Minä olin silloin vielä
sangen nuori, ja mikään ei näyttänyt väsyttävän ääntäni eikä tuottavan
sille vaikeuksia.

Talossamme kuohui siihen aikaan päivä päivältä ja hetki hetkeltä
musikaalisen tunnevoiman koski, jonka pärske heijasti olemukseemme
sateenkaaren koko väriasteikon. Vastasyntynyt tarmomme raivasi sitten
nuorekkain innoin, vereksen uteliaisuuden ajamana, uusia uria kaikkiin
suuntiin. Meistä tuntui siltä, että meidän piti yrittää kaikkea, ja
mikään tehtävä ei näyttänyt mahdottomalta. Me kirjoitimme,
lauloimme, näyttelimme, tulvimme joka puolelle. Niin minä aloitin
kahdennenkymmenennen ikävuoteni.

Näitä voimia, jotka riemusaatossa kuljettivat elämäämme eteenpäin,
ohjasi veljeni Dzhjotirindra. Pelko oli hänelle kerrassaan vieras.
Kerran, kun olin vielä poikanen enkä ollut milloinkaan ennen
ratsastanut, hän antoi minun nousta hevosen selkään ja ratsastaa
vierellänsä täyttä laukkaa, ollenkaan pelkäämättä, että kokemattoman
kumppanin voisi käydä huonosti. Kun samana vuonna, ollessamme
päätiluksillamme Shilaidassa, kerrottiin tiikerin kiertelevän
lähistössä, niin hän otti minut mukaan metsästysretkelle. Minulla ei
ollut pyssyä -- ja jos olisi ollut, niin itse olisin saanut pelätä sitä
enemmän kuin tiikeri. Me jätimme jalkineemme dzhungelin laitaan ja
hiivimme eteenpäin paljain jaloin. Vihdoin me ryömimme bambutiheikköön,
sen oasmaisten oksien hieman meitä raapiessa, ja minä kyyristyin
jotenkuten veljeni taakse, kunnes temppu oli tehty. Minä en olisi
voinut edes kengällä kopsahuttaa säädytöntä petoa, jos se olisi
rohjennut iskeä minuun ilkeät käpälänsä!

Siten veljeni soi minulle täyden vapauden, ulkonaisen samoinkuin
sisäisenkin, kaikkiin vaaroihin nähden. Mikään tapa tai tottumus ei
merkinnyt hänelle sidettä, ja niinmuodoin hänen onnistui vapauttaa
minut arkuuteni ja puuttuvan itseluottamukseni vallasta.



30

"ILTALAULUJA"


Siinä omaan itseeni rajoittuvassa olotilassa, josta edellä kerroin,
minä kirjoitin joukon runoja, jotka muodostavat _Sydämen autiomaa_
nimisen ryhmän Mohita Babun toimittamassa teosteni painoksessa.
Erääseen myöhemmin _Aamulaulujen_ nimellä ilmestyneessä kokoelmassa
julkaistuun runoon sisältyvät seuraavat säkeet:

    On laaja autiomaa; sen nimi on _Sydän_;
    sen metsän taajat lehvät tuutivat pimeyttä kuin äiti pienokaistaan.
    Minun tieni hukkui sen uumeniin.

Tuosta aiheutui runoryhmän nimi.

Paljon sellaista, mitä kirjoitin tuona aikana, jolloin elämäni ei ollut
ulkomaailman yhteydessä, jolloin olin vaipunut omaa sydäntäni
katselemaan, jolloin haaveeni väikkyivät monenlaisissa valepuvuissa
aiheettomien liikutusten ja määrättömien kaipausten vaiheilla, on
jätetty tuosta painoksesta pois; vain muutamat niistä runoista, jotka
alkujaan ilmestyivät _Iltalauluja_ nimisessä nidoksessa, on sijoitettu
ryhmään _Sydämen autiomaa_.

Veljeni Dzhjotirindra oli vaimoineen lähtenyt pitkälle matkalle, ja
heidän kolmannessa kerroksessa kattotasannetta vastapäätä olevat
huoneensa olivat tyhjinä. Minä otin ne ja tasanteen haltuuni ja vietin
päiväni siellä yksinäisyydessä. Siellä yksin ollessani minä jälleen
erkanin pois -- en tiedä miten -- niiltä runollisilta raiteilta, joita
olin joutunut noudattamaan. Vaikuttamassa kenties oli se, että olin
erilläni niistä, joita olin yrittänyt miellyttää ja joiden runollinen
maku muovasi sitä muotoa, mihin olin kokenut ajatuksiani sovittaa,
joten nyt vaistomaisesti vapauduin heidän minulle tyrkyttämästänsä
tyylistä.

Minä aloin kirjoittaessani käyttää kivitaulua. Sekin auttoi minua
vapautumaan. Aikaisemmin käyttelemäni kirjoitusvihkot tuntuivat
edellyttävän verrattain korkeata runollista lentoa, johon voin kohota
ainoastaan vertailemalla saavutuksiani toisten tuotteisiin. Kivitauluun
sitävastoin sopi kirjoittaa, miten kulloinkin mieli teki. "Älä pelkää",
se tuntui sanovan. "Kirjoita mitä tahansa; yhdellä pyyhkäisyllä on
kaikki tiessään!"

Siten kahleista vapautuneena kirjoittaessani muutamia runoja minä
tunsin mieleeni kumpuavan suuren ilon. "Vihdoinkin", sanoi sydämeni,
"on se, mitä kirjoitan, minun omaani!" Älköön kukaan erehtykö
luulemaan, että ylpeilin. Pikemmin olin aikaisemmista tuotteistani
ylpeillyt, ja se olikin ollut ainoa niille uhraamani tunne. Mutta
itsensätodellistamista ei sovi nimittää itsekylläisyydeksi. Vanhempain
esikoiseen kohdistuva ilo ei suinkaan johdu sen ulkonaisista eduista,
vaan siitä, että se on ihan heidän omansa. Jos lapsi lisäksi sattuu
olemaan erinomainen, niin he voivat siitä ylpeilläkin -- mutta se on
toinen asia.

Tulvivan iloni vallassa minä aluksi en ollenkaan välittänyt
runomitasta, ja samoinkuin virtakaan ei juokse suoraviivaisesti, vaan
kiertelee kaartelee mielin määrin, samoin menettelivät minun säkeeni.
Aikaisemmin se olisi minusta näyttänyt rikokselta, mutta nyt minä en
tuntenut minkäänlaista tunnonvaivaa. Vapaus murtaa aluksi lain ja
muovaa sitten itse lakeja, jotka tekevät sen todellisen itsehallinnon
alaiseksi.

Näiden harhailevien runoelmien ainoana kuuntelijana oli Akshai Babu.
Ensikerran niitä kuullessaan hän oli yhtä hämmästynyt kuin
ilahtunutkin, ja hänen hyväksymisensä tasoitti vapauteni tietä.

Vihari Tshakravarti oli sepittänyt runonsa kolmitahtiseen mittaan.
Sellainen runomitta saa aikaan pyöreän, täyteläisen vaikutelman aivan
toisin kuin kulmikkaat paritahtiset. Se pyörii helposti, liukuu
karkeloiden nilkkatiukujensa helistessä. Minä olin aikoinani kovin
mieltynyt siihen runomittaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ajanut
polkupyörällä enkä kulkenut jalkaisin. Ja minä olin tottunut siihen
liikkumistapaan. _Iltalauluissa_ minä havaitsemattani luovuin tuosta
tottumuksesta joutumatta minkään muun nimenomaisen säännön siteisiin.
Minä tunsin itseni täysin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä en ollenkaan
ajatellut enkä pelännyt joutuvani moitittavaksi.

Se voima, jonka tunsin itselleni voittavani, kun vapauduin
perintätapojen kahleista, sai minut oivaltamaan, että olin etsinyt
mahdottomista paikoista sellaista, mikä sijaitsi minussa itsessäni.
Vain itseluottamuksen puute oli minua toistaiseksi estänyt ottamasta
haltuuni sitä, mikä oli omaani. Tuntui siltä, kuin olisin herännyt
vankeusunesta ja havainnut itseni kahleettomaksi. Niinpä hypähtelinkin
iloissani ylen rajusti päästäkseni varmuuteen siitä, että voin vapaasti
liikkua.

Minulle itselleni tuo on runollisen urani merkittävin vaihe.
_Iltalauluni_ eivät liene runoina paljonkaan arvoiset. Ne ovat
epäilemättä varsin kypsymättömiä. Kieli, rytmi ja ajatuskaan eivät ole
päässeet kunnollisesti hahmoittumaan. Niiden ainoana ansiona on, että
minä olin ensimmäisen kerran tullut kirjoittaneeksi mitä todella
mielessäni liikkui ja miten itseäni miellytti. Elleivät nuo sepitelmät
sinänsä olekaan arvokkaat, niin tuolla mielihyvällä oli varmaan
merkityksensä.



31

ESITELMÄ MUSIIKISTA


Olin vast'ikään aikonut aloittaa lakitieteelliset opintoni, kun isäni
kutsui minut takaisin Englannista. Muutamat ystävät, jotka olivat
huolissaan opintourani katkeamisen vuoksi, pyysivät häntä hartaasti
lähettämään minut uudestaan matkaan. Niinpä lähdinkin toiselle
Englannin-matkalleni, tällä kertaa erään sukulaiseni seurassa. Mutta
kohtaloni vastusti lainopillista suuntautumistani niin voimallisesti,
etten tällä kertaa päässyt edes Englantiin asti. Meidän täytyi jostakin
syystä astua maihin Madrasissa ja palata Kalkuttaan. Syy ei ollut
läheskään yhtä vakava kuin sen seuraus, mutta kun nauru ei kohdistunut
_minuun_, niin jätän sen tässä kertomatta. Minun siis oli täytynyt
palata tyhjin toimin molemmilta _Lakshmin_[31] pyhäkköä kohti
tekemiltäni vaellusretkiltä. Toivon kumminkin, että ainakin lainopin
jumala silmäilee minua suopeasti, koska en ole puolestani lisännyt
oikeusopillisten kirjastojen yltäkylläisyyttä.

Isäni oleskeli siihen aikaan Massuri-vuorilla. Minä lähdin hänen
luoksensa peläten ja vapisten. Mutta hänpä ei osoittanutkaan
minkäänlaista närkästystä, vaan oli pikemmin mielissään. Hän varmaankin
piti palaamistani jumalallisen kaitselmuksen siunauksena.

Tuon lähtöni edellisenä iltana minä pidin Bethune-seuran
kutsumana esitelmän Lääketieteellisen korkeakoulun aulassa. Se oli
ensimmäinen julkinen esitelmäni. Seuran puheenjohtajana oli hänen
kunnianarvoisuutensa K.M. Banerdzhi. Aiheenani oli musiikki. Minä jätin
huomiotta soitannon ja yritin osoittaa, että laulannon tärkeimpänä
päämääränä ja tarkoitusperänä on esittää paremmin se, mitä sanat
pyrkivät ilmaisemaan. Esitelmäni teksti oli sangen laiha, mutta minä
esitin pitkin matkaa lauluja siten aihettani havainnollistaen. Ne
mairittelevat kiitoslauseet, jotka sain puheenjohtajalta, johtuivat
varmaan nuoren ääneni liikuttavasta vaikutuksesta ja sen vakavista,
erilaatuisista ponnistuksista. Nyt minun kuitenkin täytyy tunnustaa,
että tuona iltana innokkaasti esittämäni mielipide oli väärä.

Laulumusiikilla on omat erikoiset tehtävänsä ja luonnepiirteensä.
Sanat, joihin se sattuu liittymään, eivät saa liiaksi käytellä
tilaisuutta hyväkseen yrittämällä tehdä tarpeettomaksi sävelmää, jonka
pelkkänä kannatteena ovat. Laulu on sinänsä riittävän rikas; miksi se
siis odottaisi sanojen suomaa apua? Pikemmin se alkaa siitä, missä
pelkät sanat pettävät. Sen mahti sijaitsee sanomattomuuden alueella; se
lausuu meille sellaista, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan.

Mitä pienempi laulun kannettava sanainen taakka on, sitä parempi.
Hindustanin klassillisessa laulutyylissä[32] sanat eivät merkitse
mitään, vaan sallivat sävelmän vaikuttaa omalla tavallansa. Laulu
kohoaa täydellisyyteensä, kun sen sävelmuoto saa vapaasti kehkeytyä ja
kuljettaa kerallansa tajuntamme omaan ihmeelliseen olopiiriinsä.
Bengalissa sanat kumminkin ovat aina pysytelleet niin tärkeässä
asemassa, ettei maakuntamme laulutaide ole kyennyt täysin kehittelemään
musikaalisia mahdollisuuksiansa, vaan on tyytynyt jäämään sisarensa
runouden palvelijattareksi. Vanhoista _Vaishnava_ lauluista aina Nidhu
Babun sepittämän saakka se on pysytellyt viehätyksinensä taka-alalla.
Mutta samoinkuin maamme vaimot vallitsevat miehiänsä tunnustamalla
riippuvaisuutensa, samoin on musiikkimme vihdoin vallitseva runoa,
jonka nimenomainen auttelija se nyt on.

Olen tuon usein kokenut omia laulujani sepittäessäni. Itsekseni
hyräillessäni ja kirjoittaessani:

    Mikä onkaan salainen aatoksesi, minun armaani;
    kuiskaa se hiljaa minulle, minulle yksin --

minä havaitsin, etteivät sanat sinänsä olisi milloinkaan voineet
saavuttaa sitä vaikutuskehää, johon sävelmä ne siirsi. Sävelmä kertoi
minulle, että se salaisuus, jota vaadin kuultavakseni, oli kutoutunut
metsänaukioiden viheriään salaperäisyyteen, sulautunut kuutamo-öiden
hiljaiseen valkeuteen ja piiloutunut näköpiirin tuolle puolen väikkyvän
rajattoman sinen verhoon -- että se oli maan, taivaan ja vesien
yhteinen ja syvin salaisuus.

Varhaisella poikaiälläni minä kuulin laulunkatkelman:

    Ah rakkaani, ken vaatetti sun muukalaiseksi?

Tuo ainoa säe loihti mieleeni niin ihmeellisiä kuvia, että olen yhä
vielä niiden lumoissa. Eräänä päivänä ryhdyin kirjoittamaan sanoja
erääseen omaan sävelmääni tuon laulun soidessa mielessäni. Säveltäni
hyräillen minä kirjoitin:

    Sun tunnen, nainen vieraan maan!
    Sun meren aalto tänne toi.

Ellei tuota säveltä olisi ollut, en tiedä, kuinka runoni olisi lähtenyt
muotoutumaan; mutta sävelmän tenho ilmaisi minulle muukalaisen koko
suloudessaan. Hän se on, sanoi sieluni, hän, joka yhä uudelleen saapuu
sanantuojana salaisuuksien valtameren toiselta rannalta. Hän se on,
jonka me silloin tällöin vilahdukselta näemme kasteisina syysaamuina,
tuoksuntäyttäminä kevään öinä, sydämemme syvimmässä -- ja jonka laulua
tavoittaaksemme toisinaan kuuntelemme sinisen korkeuden ääniä. Sävel
oli kuljettanut minut tuon maailmojalumoavan muukalaisen ovelle, ja
senvuoksi olivat lauluni kaikki sanat häneen kohdistetut.

Kauan jälkeenpäin kuulin Bolpurin kadulla pyytelevän _baulin_[33]
laulavan kävellessään:

    Häkkiin liitää vieras lintu ja jälleen kiitää pois;
    ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois!

Minä havaitsin _baulin_ ilmaisevan samaa asiaa. Tuntematon lintu
antautuu toisinaan häkkiin visertääkseen meille viestejä vapauden
tuntemattomasta maasta. Sydän mielii pitää sen aina luonansa, mutta ei
voi. Mikäpä muu kuin laulun sävelmä kykenee meille kertomaan
tuntemattoman linnun tulemisesta ja menemisestä.

Siitä syystä minä julkaisen aina vain vastahakoisesti pelkkiä laulujeni
sanoja, koska sielu niistä välttämättä jää pois.



32

VIRRAN VARRELLA


Kun palasin kotiin aloittamaltani toiselta Englannin-matkalta, veljeni
Dzhjotirindra asui vaimoineen Tshandernagurissa eräässä virran varrella
sijaitsevassa huvilassa, ja minä lähdin sinne heidän luoksensa.

Siinä oli Ganges jälleen! Jälleen päivät ja yöt, joita ei käy sanoin
kuvaaminen, iloansa väsähtävät, kaipaustansa potevat yöt, joihin
sointui metsäisten äyräittensä viileässä varjossa liikkuvan virran
valittava hyminä. Bengalin valoatulviva taivas, etelätuuli, virran
leppoisa juoksu, todella kuninkaallinen hitaus, avara joutilaisuus,
joka ulottuu taivaanrannasta toiseen ja viheriästä maasta siniseen
korkeuteen -- kaikki tuo merkitsi minulle samaa kuin ruoka ja juoma
nääntyvälle. Täällä minä tunsin tosiaankin olevani kotona ja havaitsin
kaikkialla Emon huolenpitoa.

Siitä ei ole kovin pitkä aika, mutta sittenkin on ehtinyt tapahtua
paljon muutoksia. Virran varrella sijaitsevat pienet pesämme, jotka
sievinä ryhminä pilkistivät näkyviin vihreyden peitosta, ovat
väistyneet, ja niiden sijaan on kaikkialle kohonnut tehtaita, jotka
lohikäärmeiden tavoin nostavat sihiseviä päitänsä sylkien kidastansa
mustaa savua. Nykyaikaisen elämän puolipäivänhelteessä ovat henkiset
lepohetkemmekin supistuneet vähimpään määräänsä, ja kamala rauhattomuus
on tunkeutunut kaikille elämän alueille. Niin on kenties parempi, mutta
minä puolestani en voi pitää asiaintilaa täysin hyvänä.

Nuo suloiset virran varrella viettämäni päivät liukuivat pois kuin
pyhitetyt lootuskukat, jotka uivat pyhää virtaa alaspäin. Muutamia
sateisia ehtoopäiviä minä vietin suoranaisen hurmion vallassa laulaen
vanhoja _Vaishnava_-lauluja omin sävelin ja säestäen esitystäni
kotiuruilla. Toisina iltapäivinä me istuimme venheessä ja annoimme
virran kuljettaa itseämme alaspäin; veljeni Dzhjotirindra säesteli
lauluani viulullansa. Me aloitimme _Puravi_-sävelistä[34] ja
vaihdoimme musiikkimme sävyä sitä mukaa kuin päivä painui mailleen.
_Behaga_-sävelmiin ehdittyämme me näimme lännen taivaan sulkevan
kultaiset porttinsa ja kuun kohoavan puiden latvojen takaa.

Sitten me soudimme takaisin huvilan valkamaan ja istuuduimme
virranpuoliselle pengermälle levitetylle matolle. Hopeinen rauha lepäsi
mailla ja vesillä, tuskin yhtäkään venhettä oli ohikulkemassa, rantaman
puut näkyivät vain tummana varjona, ja kuutamo kimalteli virran
pehmeästi liukuvassa pinnassa.

Sitä huvilaa, jossa me asuimme, mainittiin nimellä "Moranin puutarha".
Kiviliuskoin katetut porrasaskelmat johtivat vedestä avaralle
kuistikolle, joka muodosti osan taloa. Huoneet eivät olleet
säännöllisesti järjestetyt, eivätkä edes kaikki samassa tasossakaan,
joten eräisiin oli laskeuduttava pitkin porrasaskelmia. Suuressa,
laiturin puolella sijaitsevassa oleskeluhuoneessa oli kirjavat
lasi-ikkunat värillisine kuvineen.

Eräässä kuvassa näkyi keinu, joka puolittain tiheään lehvistöön
piiloutuneena riippui oksassa, ja tuon lehtimajan valo- ja
varjoväikkeessä keinui kaksi ihmislasta. Toinen kuva esitti leveitä
portaita, jotka johtivat linnamaiseen palatsiin ja joita pitkin asteli
juhlapukuisia miehiä ja naisia. Valon sattuessa ikkunoihin nuo kuvat
ihmeellisesti hehkuivat, ja tuntuipa siltä, kuin ne olisivat täyttäneet
virran ilmakehän juhlapäivien musiikilla. Kaukainen, aikoja sitten
unohtunut juhla näytti ilmaisevan itseänsä hiljaisin valon viestein,
keinuvan parin lemmenonni tuntui ikuisella tarinallansa luovan eloa
metsikköihin virran rantamalla.

Talon ylin huone sijaitsi pyöreässä tornissa. Siinä oli ikkunoita joka
ilmansuuntaan. Se oli runoiluni tyyssija. Sieltä ei nähnyt mitään muuta
kuin ympäröivien puiden latvat ja avaran taivaankannen. Minä sepitin
silloin uutterasti _Iltalaulujani_ ja kirjoitin tuosta huoneesta:

    Sinne, missä pilvet uupuvat uneen äärettömyyden povelle,
    minä olen rakentanut huoneen sinulle, Runoudelle!



33

VIELÄKIN "ILTALAULUISTA"


Tähän aikaan kirjalliset arvostelijat pitivät minua runoilijana, jonka
rytmi oli epäsäännöllinen ja esitystapa sorahteleva. Kaikki teokseni
leimattiin hämäriksi, varjomaisiksi. Tuo ei minua suinkaan silloin
ilahduttanut, mutta syytös ei kumminkaan ollut ihan aiheeton.
Runoudestani tosiaankin puuttui ulkoisen todellisuuden kiinteätä
ainesta. Mutta mistä olisinkaan sen saanut varhaisen ikäkauteni
eristetyssä elämässä?

Erästä väitettä en kumminkaan voi tunnustaa oikeutetuksi. Tuon
epämääräisyyttä tehostavan syytöksen takana piili se salavihjaus, että
epämääräisyyteni oli tahallista teennäisyyttä -- mahtivaikutuksen
tavoittelua. Hyvän näkökyvyn onnellinen omistaja taipuu ivailemaan
silmälaseilla varustettua nuorukaista, jonka väittää käyttelevän
välinettä pelkkänä koristeena. Poika parkaa sopii kyllä säälitellä,
mutta tehdään liian pahoin, jos otaksutaan hänen vain teeskentelevän
heikkonäköisyyttä.

Tähtisumu ei ole mikään valmis luomus, vaan edustaa erästä
kehitysvaihetta. Jos jätämme huomiotta kaiken runouden, joka ei ole
saavuttanut lopullista määrättyä muotoansa, niin emme oivalla
kirjallisuuden todellista olemusta. Jos jokin inhimillisen luonnon
kehitysvaihe on löytänyt oikean ilmauksensa, niin se on kyllin arvokas
säilytettäväksi; se on hylättävä ainoastaan siinä tapauksessa, että
ilmaus ei ole oikea. Ihmisen elämässä on eräs kausi, jolloin hänen
tunteensa patoutuvat lausumattomien asioiden paineen alaisina ja
jolloin niissä elää epämääräisyyden nimetön tuska. Runoutta, joka
yrittää tuota ilmaista, ei voida nimittää perusteettomaksi --
pahimmassa tapauksessa se voi olla arvotonta, mutta niinkään ei
tarvitse välttämättä olla laita. Virhe ei piile siinä, mitä ilmaistaan,
vaan ilmaisemisen epäonnistumisessa.

Ihminen on kaksijakoinen olento. Sisäisestä ihmisestä, joka
kätkeytyy,ajatusten, tunteiden ja tapahtumien ulkoisen virran taakse,
tunnetaan ja välitetään vähän, mutta siitä huolimatta se on
vaikuttavana tekijänä elämän kehityksessä. Kun ulkoinen elämä ei soinnu
sisäiseen, niin sisäinen ihminen joutuu kärsimään, ja hänen tuskansa
ilmenee ulkoisessa tajunnassa tavalla, jota on vaikea nimetä tai edes
kuvailla ja joka muistuttaa pikemmin epämääräistä valitushuutoa kuin
sanoja, joissa on määrätty merkitys.

Se surumieli ja tuska, joka etsi ilmaustansa _Iltalauluissa_, juontui
olemukseni syvyyksistä. Samoinkuin unen tukahduttama tajunta taistelee
painajaista vastaan yrittäen herätä, samoin taistelee sisäinen minuus
vapautuakseen monista esteistänsä ja päästäkseen ilmi. Nuo laulut
muodostavat sellaisen taistelun historian. Kuten luomistossa yleensä,
on runoudessakin toisiansa vastustavia voimia. Jos niiden välinen ero
on liian suuri, tai jos ne liiaksi lähenevät toisiansa, niin ei
nähdäkseni voi syntyä runoutta. Mutta milloin epäsoinnun tuska pyrkii
ratkeamaan sopusoinnuksi ja yrittää tuota tapahtumaa ilmaista, silloin
runous puhkeaa esiin musiikkina, niinkuin huilussa laulava hengitys.

Kun _Iltalaulut_ ilmestyivät, niitä tosin ei juhlittu torvia soittaen,
mutta siitä huolimatta ne eivät jääneet vaille ihailijoita. Minä olen
toisessa yhteydessä kertonut, kuinka Ramesh Tshandra Dattin vanhimman
tyttären häissä Bankim Babu seisoi ovella, ja isäntä tervehti häntä,
kuten tapa on, ojentamalla hänelle kukkaseppeleen. Minun saapuessani
Bankim Babu otti nopeasti seppeleen, laski sen kaulaani ja
virkkoi: "Hänet on seppelöitävä, Ramesh; etkö ole lukenut hänen
_Iltalaulujansa_?" Ja kun Datt tunnusti, ettei ollut vielä ehtinyt sitä
tehdä, Bankim Babu antoi muutamille niistä sellaista tunnustusta, että
tunsin saaneeni runsaan korvauksen.

_Iltalauluillani_ minä voitin itselleni ystävän, jonka suosio lankesi
kuin päivänpaiste orastavaan runouteeni suoden sille yllykettä ja
tukea. Tarkoitan Babu Prijanath Seniä. Vähän aikaisemmin hän oli
lukenut _Särkyneen sydämen_, joka sai hänet luopumaan kaikista
toiveista minuun nähden. Minä voitin hänet takaisin _Iltalauluillani_.
Hänen tuttavansa tietävät hänet kokeneeksi purjehtijaksi kaikilla
kirjallisuuden seitsemällä merellä,[35] joiden pää- ja sivureiteillä
hän alinomaa liikkuu käytellen melkein kaikkia kieliä, intialaisia
samoinkuin muukalaisiakin. Hänen kanssaan keskustellessaan pääsee
silmäämään mitä etäisimpiin aatteiden maailman seutuihin. Se oli
minulle mitä arvokkain asia.

Hän voi lausua kirjalliset mielipiteensä arkailematta, koska hänen
arvostelmiansa oli tukemassa korkealle kehittynyt aisti. Tämä
arvovaltainen kritiikki auttoikin minua sanomattomasti. Minulla oli
tapana lukea hänelle kaikki mitä kirjoitin, ja ellei olisi ollut hänen
ymmärtävän arvostelunsa sadekuuroja, en tiedä, olisivatko nämä
ensimmäiset kynnökseni tuottaneet niin runsasta satoa.



34

"AAMULAULUJA"


Gangesin varrella oleskellessani minä kirjoitin hieman
suorasanaistakin, en mistään määrätystä aiheesta enkä varmaa
suunnitelmaa noudattaen, vaan niinkuin poikaset pyydystävät perhosia.
Kevään meissä herätessä syntyy kaikenlaisia monivärisiä, lyhytikäisiä
kuvitelmia, jotka enimmälti huomaamattamme väikkyvät mielessämme. Oli
kenties pelkkä mielijohde, että päätin noina joutilaina päivinä kerätä
ne, jotka olivat mieleni vallanneet. Mahdollista myös, että vapautunut
minäni oli joutunut uuteen vaiheeseen, avannut sanaisen arkun ja
päättänyt kirjoittaa miten halusi; käsitelty aihe ei ollut ratkaiseva
asia, riitti, kunhan kirjoittaja olin minä. Nämä suorasanaiset
kappaleet julkaistiin myöhemmin nimellä _Vividha Prabandha_ (Sekalaisia
kirjoitelmia), mutta ne kuolivat ensimmäisen painoksen keralla eivätkä
ole enää päässeet uudelleen ilmestymään.

Näihin aikoihin minä luullakseni aloin kirjoittaa ensimmäistä
romaaniani, nimeltä _Bauthakuranir Hat_.

Kun olimme viettäneet joitakin aikoja virran varrella, niin veljeni
Dzhjotirindra vuokrasi talon Kalkuttasta, Sudder Streetin varrelta,
läheltä museota. Minä asuin hänen luonansa. Siellä sepittäessäni
romaania ja _Iltalauluja_ minussa tapahtui jonkinlainen tärkeä kumous.
Eräänä myöhäisenä ehtoopäivänä käyskelin talomme parvekkeella
Kalkuttassa. Illan hämyssä hehkuva rusko loi kaikkialle ihmeellistä
tenhoa. Naapuritalon seinätkin näyttivät kaunistuvan. Loihtuisa
iltavalaistusko tässä poistaa jokapäiväisyyden verhon maailman
kasvoilta? mietin minä. Ei! Varmaankaan ei! Samassa minä huomasin
seikan johtuvan siitä, että minuun oli laskeutunut ilta, jonka varjot
pyyhkivät _minuuteni_ olemattomiin. Minuuden ollessa voitolla,
kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikki havaitsemani sekoittui siihen ja
piiloutui sen taakse. Nyt, minuuteni väistyttyä syrjään, minä näin
maailman todellisessa hahmossaan. Ja siinä hahmossa ei ole mitään
jokapäiväistä, se on kukkuroillaan kauneutta ja iloa.

Tuon kokemuksen jälkeen minä pyrin tietoisesti tukahduttamaan
minuuttani ja suhtautumaan maailmaan pelkkänä katselijana, ja joka
kerta oli palkintonani aivan erikoinen ilontunto. Minä muistan
yrittäneeni selittää eräälle sukulaisellekin, kuinka maailman voi nähdä
oikeassa valossaan ja kuinka sellaisen näkemisen aikana painostuksen
tunto meistä äkkiä häviää; mutta luultavaa on, että yritykseni
epäonnistui.

Sitten sain vielä toisenkin ilmestyksenomaisen kokemuksen, jonka
vaikutus on kestänyt koko elinikäni.

Sudder Streetin varrella sijaitsevasta talostamme voi nähdä kadun
toiseen päähän ja Vapaakoulun puutarhaan saakka. Eräänä aamuna minä
seisoin kuistikolla silmäillen siihen suuntaan. Aurinko oli parhaillaan
nousemassa tuuheiden puunlatvain takaa. Kauemmin katsellessani minusta
yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä,
minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat
esiin kauneuden ja ilon aallot. Tuo loiste tunkeutui silmänräpäyksessä
sydämeni ympärille kertyneiden surun ja alakuloisuuden laskosten läpi
ja valoi minuun kaikkeuden ihmeellistä valoa.

Samana päivänä kumpusi esiin runo "Vesiputouksen herääminen", joka
tosiaankin syöksyi eteenpäin putouksen tavoin. Runo tuli päätökseen,
mutta kaikkeuden ilonhohdetta ei enää peittänyt minulta mikään verho.
Ja muuttuipa asia sellaiseksi, ettei mikään maailman henkilö tai olio
näyttänyt minusta mitättömältä eikä epämiellyttävältä. Pian senjälkeen
minä jouduin kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.

Oli eräs merkillinen ihminen, joka toisinaan kävi luonani ja esitti
minulle kaikenlaisia typeriä kysymyksiä. Eräänä päivänä hän kysyi
minulta: "Kuulkaahan, hyvä herra, oletteko jo nähnyt Jumalan omin
silmin?" Minun tunnustettuani, etten ollut nähnyt, hän väitti itse
nähneensä. "Mitä siis näittekään?" kysyin minä. "Hän kiehui ja kuohui
minun silmissäni!" kuului vastaus.

On helppo arvata, ettei minua yleensä erikoisesti ilahduttanut joutua
keskustelemaan ylen vaikeatajuisista kysymyksistä sellaisen henkilön
kanssa. Sitäpaitsi minua silloin kiinteästi askarruttivat omat
kirjalliset työt. Kun hän kuitenkin oli varsin sävyisä nuorukainen, en
tahtonut häntä loukata, vaan siedin häntä parhaani mukaan.

Mutta kun hän nyt saapui luokseni eräänä ehtoopäivänä, minä tunsin
hänet nähdessäni todellista iloa ja lausuin hänet sydämellisesti
tervetulleeksi. Eriskummaisuuden ja mielettömyyden viitta näytti
luisuneen pois hänen hartioiltansa, ja minun iloisesti tervehtimäni
henkilö oli todellinen ihminen, jota en suinkaan pitänyt missään
suhteessa itseäni huonompana ja joka sitäpaitsi tuntui läheiseltä
sukulaiseltani. Kun en hänet nähdessäni kokenut minkäänlaista harmin
häivääkään enkä tuntenut tuhlaavani aikaa hänen kanssaan
seurustellessani, niin minut valtasi rajaton riemu, ja tuntui siltä,
kuin olisin vapautunut jostakin valheiden verkosta, joka oli
aikaisemmin aiheuttanut minulle paljon tarpeetonta ja epäoikeutettua
harmia ja tuskaa.

Kun seisoin parvekkeella ohikulkijoita silmäillen, niin jokaisen --
kenen tahansa -- käynti, vartalo ja kasvot näyttivät ylen ihmeellisiltä
heidän siinä liukuessaan ohi kaikkeuden meren laineina. Aikaisemmin
minä olin nähnyt vain silmilläni, nyt aloin nähdä koko tajunnallani.
Kun kaksi nuorukaista tuli hitaasti astellen, käsivarsi toisen olalla,
niin tuo näky ei ollut minulle merkityksetön, sillä se osoitti minulle
ikuisen ilon pohjattoman lähteen, josta naurun loppumaton vihmasade
sinkoutuu yli kaiken maailman.

Minä en ollut milloinkaan ennen tarkannut sitä jäsenten ja ääriviivojen
leikkiä, joka säestelee ihmisen vähäisimpiäkin tekoja; nyt minut
kerrassaan lumosi niiden joka taholta ja joka hetki ilmitulviva
monivivahteinen runsaus. Minä en kumminkaan nähnyt niitä erillisinä,
vaan osina sitä ihmeen kaunista suurta karkeloa, joka alinomaa ilmenee
kaikkialla ihmisten maailmassa, kaikissa heidän kodeissansa, kaikissa
heidän monimuotoisissa pyrinnöissään ja toimissaan.

Ystävä nauraa ystävän seurassa, äiti hyväilee lastansa, lehmä lähenee
toista ja nuolee sen ruumista, ja kaiken tuon takana oleva
mittaamattomuus koskettaa mieltäni melkein kipua tuottavin järkytyksin.

Kun siihen aikaan kirjoitin:

    En tiedä, kuinka olikaan, kun sydämeni aukaisi ovensa
    ja salli kaiken maailman tulvia sisään iloisin tervehdyksin --

niin tuo ei ollut runollista liioittelua. Se ei edes kyennyt
ilmaisemaan kaikkea, mitä tunsin.

Minä vietin joitakin aikoja tässä onnenautuuden tilassa, itseni
unohtaen. Sitten veljeni suunnitteli lähtöä Dardzhilingin vuorille.
Sitä parempi, ajattelin minä. Himalajan korkeilta huipuilta minä näen
syvemmälle siihen, mikä Sudder Streetin varrella oli minulle
kirkastunut, ja joka tapauksessa olin näkevä Himalajan uuden
näkemiskykyni valossa.

Mutta voitto lankesi Sudder Streetin varrella sijaitsevan pienen talon
osaksi. Vuorille noustuani minä silmäilin ympärilleni ja havaitsin
kohta, että uusi näkemiskykyni oli kadonnut. Syntini oli varmaan siinä,
että olin kuvitellut voittavani enemmän totuutta ulkoapäin. Olkoon
vuorten kuningas miten taivaitatavoittava hyvänsä, se ei voi suoda
minulle mitään lahjoistansa; Hän, jolta kaikki lahjat tulevat,
sitävastoin voi sallia minun päästä näkemään ikuista kaikkeutta
kaikkein rumimman kadun varrella ja nopeasti häipyvänä ajan tuokiona.

Minä vaeltelin honkien keskellä, istuin vesiputousten vierellä ja
peseydyin niiden vedessä, katselin pilvetöntä taivasta vasten valtavana
piirtyvää Kintshindzhungaa, mutta sitä, minkä olin toivonut täältä
helpoimmin tavoittavani, minä en löytänyt. Olin oppinut sen tuntemaan,
mutta en kyennyt sitä enää näkemään. Minun jalokiveä ihastellessani
kansi oli äkkiä sulkeutunut, ja nyt minä tuijottelin lipasta, jossa se
piili. Mutta miten taiteellisen viehättävä lipas lieneekin ollut, minä
en voinut enää missään tapauksessa erehtyä luulemaan sitä tyhjäksi
koteloksi.

_Aamulauluni_ tulivat päätökseen, niiden viimeinen helinä soi häipyvänä
runossa _Kaiku_, jonka kirjoitin Dardzhilingissä. Runo osoittautui niin
vaikeasti tajuttavaksi, että kaksi ystävääni löi vetoa sen todellisesta
tarkoituksesta. Kun he sitten tulivat luokseni kuulemaan arvoituksen
selitystä, niin minäkään en kyennyt sitä heille antamaan, ja ainoana
lohdutuksenani oli se, ettei kumpikaan heistä joutunut senvuoksi rahaa
menettämään. Ah, ainaiseksi olivat menneet ne päivät, joina kirjoitin
ylen helppotajuisia runoja "lootuskukasta", "järvestä" ja muista
sellaisista aiheista.

Mutta miten onkaan: kirjoitetaanko runoja jonkin asian selittämiseksi?
Se, mitä sydän tuntee, pyrkii runoksi hahmoutumaan. Kun siis joku runon
kuultuansa sanoo, ettei ole sitä ymmärtänyt, niin minä en tiedä mitä
hänelle sanoa. Jos joku sanoo tuoksuvasta kukasta, ettei hän sitä
ymmärrä, niin hänelle voi vastata ainoastaan: ei siinä ole mitään
ymmärtämistä, sehän on tuoksu. Jos hän itsepintaisesti jatkaa: minä
_tiedän_ sen, mutta mitä tuo kaikki merkitsee? niin täytyy joko vaihtaa
puheenaihetta tai tehdä asia vieläkin vaikeatajuisemmaksi sanomalla,
että tuoksu on muoto, johon kaikkeuden ilo kukassa pukeutuu.

Vaikeutena on juuri se seikka, että sanoilla on eri merkityksensä.
Senvuoksi on runoilijan pakotettava ne runomittaan ja rytmiin, jotta
merkitys hieman estyy ja tunne saa tilaisuutta ilmaista itseänsä.

Tämä tunteenilmaus ei ole mikään perustavan totuuden toteaminen, ei
tieteellinen tosiasia eikä hyödyllinen moraalinen periaate. Samoinkuin
kyynel tai hymy on sekin vain sisäisten tapahtumien kuva. Jos tiede tai
filosofia voi siitä jollakin tavoin hyötyä, niin hyötyköön, mutta se ei
ole sen olemisen ytimenä. Jos lautalla joen poikki kulkiessanne voitte
vielä ohimennen pyydystää kalan, niin pitäkää itseänne onnellisena,
mutta lauttavenhe ei sittenkään ole kalastajavenhe, ja meillä ei ole
oikeutta soimata lautturia siitä, ettei hän harjoita kalastusta.

_Kaiku_ on kirjoitettu niin kauan sitten, ettei siihen enää kiinnitetä
huomiota, joten minua ei enää vaadittane tekemään tiliä sen
merkityksestä. Mutta olivatpa sen virheet tai edut muuten mitkä
tahansa, joka tapauksessa voin lukijoilleni vakuuttaa, ettei
tarkoitukseni ollut esittää arvoitusta tai kätkeä siihen jotakin syvää
viisautta. Seikka oli se, että sydämeeni oli syntynyt kaipaus, jonka
esinettä minä nimitin Kaiuksi, kun en keksinyt mitään muuta nimeä sitä
varten.

Kun kaikkeuden uumenissa piilevästä alkulähteestä lähtee sointujen
virtoja, niin niiden kaiku heijastuu sydämiimme rakkaittemme kasvoista
ja kaikesta ympärillämme olevasta kauneudesta. Minä viittasin siihen,
että meidän tulee rakastaa tuota kaikua eikä niitä olioita, jotka sitä
sattumalta heijastavat, sillä se, mihin me tänään tuskin huolimme luoda
katsettamme, voi jo huomenna olla hartaimman kiintymyksemme esineenä.

Minä olin aikaisemmin katsellut maailmaa ainoastaan ulkoisin silmin ja
olin senvuoksi ollut kykenemätön havaitsemaan siinä ilmenevää
kaikkeuden iloa. Kun sitten olemukseni syvyyksistä tuleva valonsäde
yht'äkkiä löysi tien ulos, niin tämä valo levisi kaikkeuteen ja
kirkasti sen niin, ettei se enää ilmennyt olioiden ja tapahtumien
sekasortoisena joukkiona, vaan kuvastui silmiini kokonaisuutena. Tuo
kokemus tuntui minulle kertovan sointujen virrasta, joka kumpuaa
kaikkeuden sydämestä, leviää avaruuden ja ajan piiriin kaikuen sieltä
ilon aaltoina, jotka virtaavat takaisin lähteeseen.

Kun taiteilija kaiuttaa lauluansa täydestä sydämestänsä, niin se on
oikeata iloa. Ja ilo muuttuu kaksinkertaiseksi, kun hän kuulee saman
laulun toisen henkilön esittämänä. Kun siis maailmojen runoilijan
luomus palaa hänen luoksensa ilon tulvana, jonka me sallimme virrata
yli tajuntamme, niin me havaitsemme heti, sanoin selittämättömällä
tavalla, mihin tuo tulva on virtaamassa. Ja kun sen havaitsemme, niin
rakkautemme alkaa toimia, minuutemme irtautuvat kiinnitysköysistänsä ja
tahtovat mielellään liukua ilon virtaa pitkin alaspäin kohti sen
ääretöntä päämäärää. Sitä tarkoittaa se kaipaus, joka meissä herää, kun
näemme kauneutta.

Virta, joka tulee äärettömyydestä ja valautuu äärellisyyteen -- se on
itse totuus, itse hyvyys; se on lakien alainen ja muodoltaan määrätty.
Sen kohti äärettömyyttä palaava kaiku on kauneus ja ilo, jotka ovat
vaikeasti kosketettavissa ja säilytettävissä ja senvuoksi kohottavat
meitä itseämme korkeammalle. Tuota minä yritin lausua _Kaiku_-nimisessä
sepitelmässäni vertauksen tai laulun muodossa. Ei sovi ihmetellä, ettei
tulos ilmennyt selvänä, sillä tarkoitus ei ollut silloin selvä
itsellenikään.

Sallittakoon minun ottaa tähän osa eräästä _Aamulauluja_ koskevasta
kirjeestä, jonka myöhemmällä iälläni kirjoitin:

"Maailmassa ei ole ketään, kaikki ovat minun sydämessäni -- tuo
mieliala kuuluu eräälle määrätylle ikäkaudelle. Herätessään sydän
ojentaa käsivartensa ja mielii syleillä koko maailmaa, niinkuin
pienokainen hampaita saadessaan luulee kaiken olevan suuhun
pistettävää. Vähitellen se oppii oivaltamaan mitä tarvitsee, mitä ei.
Sen epämääräiset taipumukset täsmällistyvät, käyvät keskittyessään
tarmokkaammiksi ja pääsevät vaikuttamaan."

"Jos haluamme tavoittaa koko maailman, emme saa mitään. Vasta kun
kaipaus koko olemuksen väellä keskittyy johonkin esineeseen, alkavat
äärettömyyden ukset kuumottaa näkyviin. Aamulauluissa sisäinen
minuuteni ensikerran pyrki ulospäin, ja sen vuoksi niistä kerrassaan
puuttuu sellaista keskitystä." --

Ensimmäisen tulvahtamisen kaikkeutta syleilevä ilo kuitenkin johdattaa
meidät lähemmäksi olevaisen yksityisiä muotoja. Järven täyteläisyys
purkautuu jokena. Siinä mielessä myöhempi, alinomainen rakkaus on
ensimmäistä rakkautta ahtaampi. Sen vaikutussuunta on määrätympi, se
pyrkii joka kohdassansa todellistamaan kokonaisuutta ja joutuu
niinmuodoin liikkumaan kohti äärettömyyttä. Sen lopullisena
saavutuksena ei ole aikaisempi sydämen oman sisäisen ilon epämääräinen
leviäminen, vaan yhtyminen ulkopuolella olevaan äärettömään
todellisuuteen ja samalla oman kaipauksen täydellinen täyttyminen.

Mohita Babun julkaisemassa painoksessa nämä _Aamulaulut_ on sijoitettu
siihen runoryhmään, jonka otsakkeena on _Nishkraman_ (Esiintulo).
Niihin näet sisältyvät ensimmäiset merkit siitä, että olin
astunut _Sydämen autiomaalta_ avoimeen maailmaan. Sitten tämä
pyhiinvaeltajasydän tutustui tuohon maailmaan, vähitellen, monin tavoin
ja monin tunnelmin. Ja kun se vihdoin on liukunut ikuisesti muuttuvan
epävakaisuuden viimeisenkin laiturin ohi, niin se saavuttaa
äärettömyyden -- ei epävarmojen mahdollisuuksien epämääräisyyttä, vaan
totuuden korkeimmassa täydellisyydessään.

Varhaisimmista ikävuosistani saakka minä elin vaistomaisesti mitä
kiinteimmässä yhteydessä luonnon kanssa. Jokainen puutarhamme
kookospalmu oli minulle selvä yksilö. Kun Normaalikoulusta palattuani
seisoin kattotasanteella ja näin taivaanrannalle kasautuvan
sinisenharmaita vedenkyllästämiä pilviä, niin minut valtasi sinä
tuokiona niin sanomattoman syvä ilo, että voin sen vielä nytkin
mieleeni palauttaa. Kun aamulla avasin silmäni, niin hilpeänä heräjävä
aamu kutsui minua leikkikumppaniksensa; pitkien, hiljaisten lepohetkien
aikana hehkuva puolipäivän taivas houkutteli minut lähtemään arkisesta
maailmasta erakkokammionsa yksinäisyyteen; yön pimeys avasi pääsyn
aaveittensa poluille ja kuljetti minut kaikkien seitsemän meren ja
kolmentoista virran yli, kaikkien mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien
tuolle puolen, suoraan satujen maailmaan.

Kun sitten nuoruuden sarastaessa ahnas sydämeni alkoi vaatia ravintoa,
niin tuon sisäisen ja ulkoisen leikin välille kohosi erottava aita. Ja
minun koko olemukseni kuohui hätääntyneen sydämeni vaiheilla muodostaen
kurimuksen, jonka pyörteeseen sen tajunta rajoittui.

Tätä sisä- ja ulkomaailman välisen sopusoinnun menettämistä, jonka
aiheuttivat puutetta kärsivän sydämeni hillittömät vaatimukset, sekä
siitä johtunutta ennen omistamani erikoisen olemuksenyhteyden
raukeamista minä valittelin _Iltalauluissa. Aamulauluissa_ minä
riemuiten tervehdin porttia, jonka jokin tuntematon isku oli
rajamuuriin murtanut ja jonka välityksellä minä jälleen saavutin
kadottamani yhteyden, en ainoastaan sellaisena kuin olin sen ennen
omistanut, vaan eroajan vuoksi vielä syvällisempänä, vielä
täydellisempänä.

Niin päättyi elämäni ensimmäinen kirja, näihin yhteydestä, erosta ja
jälleenyhtymisestä kertoviin lukuihin. Mutta oikeastaan on väärin puhua
tässä päättymisestä. Samaa aihetta on yhä uudelleen käsiteltävä ja
johdettava se vaikeampien selkkausten läpi korkeampien ratkaisujen
tasoon. Jokainen uusi ratkaisu päättää kauden elämässäni, joka
edetessään muodostaa yhä avartuvan spiraalin. Jos siis mikä kohta
hyvänsä voi hätäisesti katsoen näyttää toisista eroavalta, ne sittenkin
johtavat kaikin samaan alkukeskukseen.

_Iltalaulujen_ aikana syntyneet suorasanaiset kirjoitelmat julkaistiin,
kuten jo sanoin, nimellä _Vividha Prabandha_. Toiset, jotka sepitin
samoihin aikoihin kuin _Aamulaulut_, koottiin _Alotshana_
(Tutkisteluja)-otsakkeen alle. Näiden kokoelmien luonteenomainen
erilaisuus kelpaa hyvin osoittamaan minussa sillävälin tapahtunutta
muutosta.



35

RADZHENDRAHAL MITRA


Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindran mieleen johtui perustaa
kirjallinen akademia, jonka avulla hän tahtoi liittää yhteen kaikki
huomattavat kirjallisuuden miehet. Akademian tehtävänä piti olla varman
sanaston laatiminen bengalinkieltä varten ja yleensäkin kielen
elvyttäminen ja kehittäminen -- siis jokseenkin sama tehtävä kuin se,
jonka myöhemmin perustettu _Sahitja Parishat_ (Kirjallisuusakademia) on
omaksunut.

Tri Radzhendrahal Mitra suhtautui akademia-ajatukseen innostuneesti ja
toimi sen lyhyen olemassaoloajan sen puheenjohtajana. Kun yritin
suostutella oppinutta Vidjasagaria siihen liittymään esittäen
yhdistyksen tarkoitusta ja mainiten ehdollaolevien jäsenten nimiä, niin
hän virkkoi: "Minä neuvon teitä jättämään meidät pois -- suurten
peruukkien keralla te ette pääse mihinkään; he eivät ole milloinkaan
yhtä mieltä." Hän kieltäytyi. Bankim Babu suostui tulemaan jäseneksi,
mutta en voi sanoa hänen osoittaneen suurtakaan asianharrastusta.
Lyhyesti sanoen: akademian toiminta-aikana Radzhendrahal Mitra suoritti
yksin mitä suoritettiin. Hän otti aluksi käsille maantieteellisen
sanaston, suunnitteli itse luettelon, painatti sen ja lähetti
jäsenille, jotta he voivat esittää ehdotuksiansa. Ajattelimme myös
ottaa bengalinkieleen kunkin vieraan maan nimen sellaisena kuin se maan
omalla kielellä lausuttuna esiintyi.

Vidjasagarin ennustus toteutui. Osoittautui mahdottomaksi saada
tietomiehiä mihinkään yhteistyöhön. Ja akademia jo riutui tuskin
alettuaan versoa. Mutta Radzhendrahal Mitra oli perehtynyt kaikkiin eri
aloihin; hän itse oli ilmetty akademia. Minun asian vuoksi näkemäni
vaivat tulivat runsaasti palkituiksi, kun sain tilaisuuden tutustua
häneen. Olen oppinut tuntemaan useitakin aikalaisiani bengalilaisia
oppineita, mutta kenenkään muun aikaansaama vaikutus ei ole ollut niin
loistelias.

Minä tapasin käydä hänen luonansa Maniktalan holhouslautakunnan
toimistohuoneissa. Minä saavuin aamulla ja näin hänen aina olevan
ahkerassa työssä, mutta nuoruuden ajattelemattomuus sai minut
arvelematta häntä häiritsemään. Hän ei osoittanut koskaan minkäänlaista
kärsimättömyyden oiretta. Minut nähdessään hän heti siirsi työnsä
syrjään ja alkoi kanssani jutella. Hän, kuten tiedetään, oli hieman
huonokuuloinen ja antoi senvuoksi tuskin koskaan tilaisuutta kysymyksen
esittämiseen. Hän kävi käsiksi johonkin yleiseen aiheeseen ja puhui
siitä, ja juuri näiden pohdintojen viehättävyys veti minua hänen
luoksensa. Kenenkään muun henkilön kanssa keskustellessani en ole
saanut niin lukemattomia ajatusvirikkeitä mitä erilaisimmilta aloilta.
Minä kuuntelin kerrassaan lumoutuneena.

Hän oli luullakseni oppikirjakomitean jäsen ja luki huolellisesti,
reunamuistutuksia tehden, jokaisen hänelle lähetetyn teoksen. Toisinaan
hän valitsi jonkin sellaisen kirjan lähtökohdaksi esittäessään
bengalinkielen rakennetta tai yleensä kielitiedettä koskevia ajatuksia,
jotka olivat minulle erittäin hyödylliset. Ei ollut montakaan asiaa,
jota hän ei ollut tutkinut, ja kaikki tutkimansa hän osasi sommitella
selvään ilmaisumuotoon.

Ellemme olisi luottaneet toisiin haeskelemiimme akademian jäseniin,
vaan olisimme jättäneet kaikki tri Radzhendrahalin tehtäväksi, niin
nykyinen _Sahitja Parishat_ olisi epäilemättä löytänyt paljoa enemmän
tuon yhden ainoan miehen suorittamia esitöitä.

Tri Radzhendrahal Mitra ei ollut ainoastaan perinpohjainen oppinut,
vaan myöskin huomattava persoonallisuus, kuten jo hänen ulkonaisesta
olemuksestansa voi havaita. Julkisuudessa hän esiintyi tulisen
kiivaasti, mutta osasi myös jutella mitä miellyttävimmällä tavalla,
ilman alentuvaisuuden häivääkään kaikkein vaikeimmista kysymyksistä
minunlaiselleni nuorelle pojalle. Minä käytin hänen auliuttansa
hyväkseni siinä määrin, että pyysin häneltä avustusta _Bharatia_ varten
ja sainkin sen, _Tuonen koira_-nimisen. Toisia hänen suuria
aikalaisiansa minä en olisi uskaltanut kohdella niin vapaasti, mutta en
olisi myöskään saanut osakseni samaa hyväntahtoisuutta.

Sodan polkuja astellessaan hän saattoi hyvinkin säikähdyttää kaupungin
kollegioissa ja yliopiston senaatissa olevia vastustajiansa. Siihen
aikaan oli Kristo Das Pal tahdikas poliitikko ja Radzhendrahal Mitra
urhea taistelija.

"Aasialaisen seuran" julkaisuja ja tutkimuksia varten hän tarvitsi
avustajiksensa eräitä oppineita sanskritin taitajia, jotka suorittivat
hänelle mekaanisen työn. Minä muistan, kuinka muutamat kateelliset ja
halpamaiset panettelijat saivat tuon johdosta tilaisuutta väittää, että
kirjanoppineet itse asiassa suorittivat koko työn Radzhendrahalin
väärämielisesti anastaessa itselleen kaiken ansion. Näemmepä vielä
nytkin varsin usein, kuinka välineet julkeasti vaativat itselleen
jalopeuran osaa työn tuloksista ja kuvittelevat käyttelijän toimineen
pelkkänä koristeellisena kuviona. Jos kynäparassa olisi henkeä, niin se
varmaan valittaisi, että joutuu itse vain mustattavaksi kirjoittajan
saadessa kaiken kunnian.

On merkillistä, että tämä harvinaisen etevä mies on saanut
maanmiehiltänsä kovin vähän tunnustusta, kuoltuansakin. Eräänä syynä
lienee se, että pian hänen jälkeensä kuolleen Vidjasagarin sureminen ei
jättänyt sijaa toisen menetyksen täydelle oivaltamiselle. Lisäksi
lienee ollut vaikuttamassa sekin, että hänen työnsä tärkeimmät osat
koskivat bengalilaisen kirjallisuuden rajojen ulkopuolella olevia
aiheita, joten hän ei päässyt aivan lähelle kansan sydäntä.



36

KARWAR


Veljeni Dzhjotirindra lähti vaimoinensa länsirannikolla sijaitsevaan
Karwariin, ja minä liityin heidän matkaansa. Karwar on Kanaran
piirikunnan pääkaupunki Bombayn alueella. Se on sanskrit-kirjallisuuden
Malaja-vuorten seutu, jossa viihtyy kardemummapensas ja sandelipuu.
Vanhimman jälkeinen veljeni oli siihen aikaan siellä tuomarina.

Pieni, kukkuloiden ympäröimä laivalaituri on niin syrjäinen, ettei se
ollenkaan näytä satamapaikalta. Sen kuunsirppiä muistuttava ranta
ojentaa käsivarsiansa silmänkantamattomalle avoimelle merenselälle
äärettömyyttä tavoittelevan kaipauksen ilmeisenä vertauskuvana. Leveätä
hiekkarantamaa reunustaa kasuariinimetsä, jonka toista päätä leikkaa
_Kalanadi_-joki laskien siellä mereen raivattuaan itselleen tien halki
vuorisen alueen.

Muistan, kuinka eräänä kuutamoiltana soudimme pienessä venheessä jokea
ylöspäin. Me pysähdyimme erään vanhan, kuninkaallisen vuorilinnan luo
ja osuimme pienen talonpoikaistalon siistille pihamaalle. Siihen me
istuuduimme nauttimaan mukana kuljettamiamme eväitä kuutamon säteiden
kimmotessa ulkosuojien katoista. Palatessamme me sallimme venheemme
liukua virran mukana. Yö lepäsi liikkumattomien vuorien ja metsien ja
hiljaa virtailevan _Kalanadi_-joen yllä luoden kaikkialle kuutamon
loihtuisaa valoa. Kesti verrattain kauan, ennenkuin saavuimme virran
suulle. Niinpä emme suorittaneetkaan koko matkaa venheessä, vaan
nousimme maihin ja kuljimme kotiin pitkin hiekkarantamaa. Oli jo
myöhäinen yö, meren pinta ei värähtänytkään, kasuariinienkin
alinomainen levoton suhina oli vaiennut. Avaraa hiekkalakeutta
reunustavien puiden varjo lepäsi liikkumattomana sen pinnassa,
ja näköpiiriä ympäröivät sinervänharmaat vuoret lepäsivät
häiritsemättömässä unessaan yön taivaan alla.

Me muutamat ihmisolennot astelimme tuon rajattoman valkeuden syvässä
hiljaisuudessa varjojemme vierellä, sanaakaan virkkaamatta. Kun olimme
ehtineet kotiin, niin uneni oli häipynyt johonkin sitäkin syvempään
olotilaan. Runo, jonka silloin kirjoitin, liittyy erottamattomasti tuon
etäisellä merenrannikolla vietetyn yön vaikutelmiin. En tiedä, kuinka
se lukijaan vaikuttanee ilman siihen kutoutuvia muisteloita. Tämän
epäröimisen vuoksi se jätettiin pois Mohita Babun toimittamasta
teosteni painoksesta. Toivottavasti ei pidetä sopimattomana, että
liitän sen näihin muistelmiini.

     Salli minun vaipua, itseni unohtaen, sydänyön syvyyksiin.
     Salli maan minut vapauttaa, sen tomukahleitten kirvota.
     Olkaa etäisinä vartijoinani, tähdet, vaikka olettekin kuutamon
                                                        humaltamat,
     ja sallikaa taivaanpiirin hiljaa minua siivillään suojata.
     Laulua älköön olko, ei sanaa, ei sointua, ei kosketusta;
                                           ei unta eikä heräämistä,
     vain kuutamo, joka hurmionhuimauksena kiehtoo taivasta ja minua.
     Maailma on kuin laiva lukemattomine pyhiinvaeltajinensa,
                                 taivaan kaukaiseen sineen katoava,
     ja laivamiesten laulu kaikuu ilmoilla yhä hiljeten.
     Mutta minä vaivun äärettömän yön povelle, häivyn olemuksestani
                                          pois, hituseksi hiukenen.

Huomautettakoon tässä, ettei teos ole välttämättä hyvä siitä syystä,
että se on sepitetty tunteitten kuohuessa yli äyräitten. Sellaisena
hetkenä tunne pikemmin patoaa ilmaisuansa. Jos ei ole hyvä, että
runoilija on kerrassaan loittoutunut siitä tunteesta, jota haluaa
lausua julki, ei hän toisaalta saa olla liian lähelläkään sitä, jos
mieli luoda aito runoutta. Muisti on se sivellin, joka käsittelee
parhaiten oikeita runollisia värejä. Liiallinen läheisyys on liiaksi
pakottava eikä jätä sen valtaan jäävälle mielikuvitukselle riittävää
liikkumisvapautta. Runoudessa, mutta myös jokaisessa muussakin
taiteessa, taiteilijan mielen täytyy päästä asianmukaisesti aiheestansa
loittonemaan -- ihmisen _luovan_ olemuksen täytyy päästä yksin
vallitsemaan. Jos aihe tempaa itsellensä määräämisvallan, niin
tuloksena on pelkkä tapahtuman selostaminen eikä sen heijastuminen läpi
taiteilijan mielen särmiön.



37

"LUONNON KOSTO"


Karwarissa ollessani minä kirjoitin draamallisen runoelman _Prakritir
Pratishodha_ (Luonnon kosto). Sen sankarina on eräs _sannjasi_
(erakko), joka on yrittänyt voittaa luontoa katkomalla kaikki
toiveittensa ja kiintymyksiensä muodostamat siteet saavuttaakseen siten
oikeata ja syvällistä tietoa itsestänsä. Mutta eräs pieni tyttö johtaa
äärettömyyden kanssa seurustelevan takaisin maailmaan ja inhimillisen
kiintymyksen kehään. Siten palatessaan _sannjasi_ tajuaa, että suuri on
löydettävissä pienestä, ääretön rajoitetusta muodosta ja sielun ikuinen
vapaus rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät
rajattomuuteen.

Karwarin rannikko on epäilemättä omansa tekemään ilmeiseksi, ettei
luonnon kauneus ole pelkkää kuvittelumme heijastumaa, vaan että siinä
elää äärettömyyden tenhoisa ilo.

Luonnon ilmetessä meille lakiensa taikalauselmien muodossa ei suinkaan
liene ihmeteltävää, ettemme käsitä sen äärettömyyttä, mutta kun sydän
koskettaa välittömästi rajattomuutta kauneudessa, onko silloin enää
mitään epäilyksen sijaa?

Luonto johtaa _sannjasin_ sydämitse sen äärettömyyden luo, jonka
valtaistuin on kohotettu äärellisyyden piiriin. _Luonnon kosto_
osoittaa toisaalta vaeltajat ja kylänmiehet, jotka elävät tyytyväisinä
kotoisessa jokapäiväisyydessänsä mitään korkeampaa tajuamatta,
toisaalta _sannjasin_, joka uhraa itsensä ja kaikkensa oman
kuvittelunsa kehittelemälle äärettömyydelle. Rakkauden silloitettua
molempien maailmojen välisen kuilun ja erakon ja ihmisen yhtyessä
yhdeksi samalla häviää äärellisyyden näennäinen jokapäiväisyys
samoinkuin äärettömyyden näennäinen tyhjyyskin.

Tuo esitti hieman muunnetussa muodossa minun omien kokemusteni
historiaa: kuinka luolaan, johon olin paennut välttääkseni kaikkea
ulkomaailman kosketusta, äkkiä pilkahti loihtuisa valonsäde liittäen
minut jälleen kiinteämmin luontoon. Tämä _Luonnon kosto_ muodostaa
tavallansa johdannon kaikkiin myöhempiin teoksiini. Paremmin sanoen:
kaikissa kirjoitelmissani on sama perusaihe -- ilo, joka koituu siitä,
että ääretön löytyy äärellisestä.

Karwarista palatessamme minä kirjoitin muutamia lauluja, jotka aioin
liittää _Luonnon kostoon_. Minut valtasi suuri ilo, kun istuin laivan
kannella ensimmäistä hyräillen ja kirjoittaen:

    Äiti, salli lemmikkisi lähteä meidän kerallamme,
    Salli meidän viedä hänet kedolle, missä karjamme
                              käyvät laitumella.[36]

Aurinko on noussut, umput ovat auenneet, paimenet ajavat laumojansa
laitumelle, mutta aurinko ei heitä ilahduta, eivät kukatkaan eikä
leikki nurmikoilla. He tahtovat saada _Shjaminsa_ (Krishnan) mukaansa,
seuraansa. He haluavat nähdä äärettömyyden kauniina ja suloisena, he
ovat nousseet aikaisin, koska tahtovat yhtyä sen hilpeään leikkiin
näiden lehtojen ja vainioden, kukkuloiden ja laaksojen keskellä -- ei
ihaillakseen sitä loitolta tai majesteetillisessa voimassaan. Heidän
vaatetuksensa on mitä yksinkertaisin. Heillä on kevyt keltainen viitta,
ja kedonkukkaseppele on heidän ainoana koristuksenansa. Sillä ilon
valtakunta on kaikkialla, ja ne, jotka ajavat sitä takaa ylen kiivaasti
tai etsivät sitä upeudesta ja ulkonaisista olosuhteista, kadottavat
sen.

Pian Karwarista palattuani minä menin naimisiin. Olin silloin
kahdenkolmatta vuoden ikäinen.



38

"KUVIA JA LAULUJA"


_Tshabi o Gan_ (Kuvia ja lauluja) on nimenä kokoelmalla, jonka useimmat
runot ovat syntyneet tänä aikana.

Me asuimme siihen aikaan eräässä ulomman Kehätien varrella
sijaitsevassa talossa, johon kuului puutarha. Eteläpuolella se
rajoittui laajaan _basti_-alueeseen.[37] Minä istuin usein ikkunassa
silmäillen tuon väkirikkaan pienen asuntoalueen elämää. Minua ilahdutti
nähdä sen asukkaat työssä, leikissä ja levossa ja varsinaisissa
askareissaan. Tuo kaikki oli minulle elävää tarinaa.

Siihen aikaan minut oli ottanut valtoihinsa voimallinen näkemisen kyky.
Minä kudoin jokaisen yksityisen pienen kuvan ympärille mielikuvitukseni
hohdetta ja sydämeni iloa, ja jokainen niistä sai sitäpaitsi oman
tunnevoimansa erikoisen värityksen. Minä iloitsin jokaisesta erikseen
näkemästäni kuvasta niinkuin maalaaja, koska halusin samoinkuin hänkin
nähdä hengessäni mitä oli silmieni nähtävissä ja silmieni avulla sitä,
minkä mieleni kuvitteli.

Jos olisin ollut maalaaja, olisin varmaan yrittänyt siveltimelläni
luoda säilyvää kertomusta näkemistäni ja kuvittelemistani tuona aikana,
jolloin mieleni oli herkän altis vaikutelmille. Se väline ei kumminkaan
ollut käytettävissäni. Minulla oli ainoastaan sanoja ja rytmejä, joita
en vielä kyennyt kokoamaan täsmällisiksi kuvioiksi, ja käyttelemäni
värit virtasivat vielä rajojensa ulkopuolelle. Siitä huolimatta minä
vietin -- niinkuin poikanen ensimmäisen värilaatikkonsa ääressä --
päiväkaudet sommitellen uudestaansyntyneen nuoruuteni kirjavia
haavekuvia. Kun noita kuvia nyt katselee silloisen kahdenkolmatta
vuoden ikäni valossa, niin eräät piirteet ovat kömpelöstä
piirustuksestaan ja sekavista väreistään huolimatta yhä tunnettavissa.

Sanoin jo, että kirjallisen elämäni ensimmäinen vaihe päättyi
_Aamulauluihin_. Samaa aihetta jatkettiin sitten toisessa muodossa.
Minä tiedän varsin hyvin, että monet uutena kehityskautena kirjoitetut
lehdet ovat arvottomat. Kun jotakin uutta on syntyvä, täytyy aluksi
tehdä sarja valmistelevia kokeita. Jos ne olisivat olleet puun lehtiä,
niin ne olisivat aikanansa pudonneet. Kirjan lehdet valitettavasti
pysyvät siinä kiinni vielä silloinkin, kun niitä ei enää kaivata.
Noiden runoelmien luonteenomaisena piirteenä oli se harras
mielenkiinto, jota niissä osoitettiin vähäpätöisillekin olioille.
_Kuvat ja laulut_ käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta luodakseen
niihin merkitystä värittämällä niitä suoraan sydämestä kumpuavilla
tunteilla.

Tahtoisin ilmaista asian paremmin. Kun mielen soitin on oikein
kaikkeuteen soinnutettu, niin kaikkeuden sävelet voivat aina saada sen
myötäheläjämään. Tuon musiikin minussa kerran virittyä ei mikään
tuntunut enää mitättömältä. Kaikki se, mihin katseeni sattui, herätti
minussa vastakaikua. Samoinkuin lapset käyttelevät leikkiessään
hiekkaa, kiviä, simpukankuoria tai mitä muuta käsiinsä saavat (koska
heissä elää leikin henki), samoin havaitsemme me, nuoruuden täyttäessä
olemuksemme, että kaikkeuden kannel on virittänyt kaikkialle eri
sävelin soivia kieliänsä ja että meidän sopii laulumme säestykseksi
koskettaa lähimpiä yhtä hyvin kuin mitä muita tahansa, tarvitsematta
lähteä niitä kauempaa etsimään.



39

ERÄS VÄLIVAIHE


_Kuvien ja laulujen_ ja _Duuri- ja mollisointujen_ välillä versoi ilmi
lasten kuvalehti _Balaka_, joka kuitenkin päätti lyhyet elonpäivänsä
yksivuotisen kasvin tavoin. Vanhimman jälkeisen veljeni vaimo kaipasi
kuvallista lastenlehteä. Hän ajatteli, että perheemme lasten piti sitä
avustaa kirjoituksilla, mutta kun sitten oivalsi, ettei tuo tulisi
riittämään, niin ryhtyi itse sitä julkaisemaan ja pyysi minua
avustajaksensa. Kun _Balakaa_ oli ehtinyt ilmestyä pari numeroa, minä
kerran tulin matkustaneeksi Deoghariin tervehtimään Radzhanarajan
Babua. Palatessani junassa vallitsi ahdinko, ja kun ainoan saatavissani
olevan makuusijan yläpuolella paloi lamppu, jonka valoa ei käynyt
himmentäminen, niin minä en päässyt uneen. Niinpä ajattelin, että voin
käyttää tilaisuutta hyväkseni ja sommitella tarinan _Balakaa_ varten.
Ponnistuksistani huolimatta tarina väisteli minua väistelemistään.
Mutta sensijaan tuli uni avukseni.

Minä näin unessa temppelin kiviportaat, yltä yleensä uhrieläinten veren
tahrimat. Pieni tyttö seisoi siinä isänsä seurassa tiedustellen
murheellisin äänin: "Isä, mitä tämä on? Mistä kaikki tämä veri?" Isä,
joka tunsi mielensä liikutetuksi, yritti näennäisen tylysti vaientaa
kyselevää pienokaista. Herätessäni minä tiesin tarinani tavoittaneeni.
Uni on minua usein muulloinkin auttanut tarinoita ja samoin muita
kirjoitelmia sepittäessäni. Tuon uninäyn minä punoin Tipperan kuninkaan
Gobinda Manikjan tarinaan sommitellen siitä _Balakaa_ varten pienen
jatkokertomuksen nimeltä _Radzharshi_.

Ne ajat olivat mitä huolettomimmat. Mikään erikoinen asia ei tuntunut
pyrkivän hahmoutumaan minussa tai teoksissani. Minä en ollut vielä
liittynyt Elämän tien vaeltajien suureen joukkoon, vaan istuin pelkkänä
katselijana ikkunassani tien vieressä. Monet kiiruhtivat ohitseni
monenlaisia tehtäviänsä suorittamaan minun siinä istuessani ja
katsellessani, ja toisinaan astui luokseni kutsumatta kevät tai syksy
tai sateiden aika jääden vähäksi aikaa vieraakseni.

Vuodenajat eivät kumminkaan olleet minun ainoat vieraani. Kaikenlaisia
merkillisiä ihmisiä, jotka ajelehtivat ankkuristansa irtautuneiden
alusten tavoin, kävi toisinaan minun pienessä huoneessani. Eräät heistä
yrittivät monin erinomaisin keinoin päästä minusta hyötymään
kokemattomuuteni kustannuksella. He vaivautuivat ihan suotta juonia
keksiessään. Minä olin silloin täysin epäluuloista vapaa, tarvitsin
itse ylen vähän enkä kyennyt ollenkaan erottamaan rehellistä vierasta
epärehellisestä. Olen useasti luulotellut varustavani oppirahoilla
opiskelijoita, joille opintomaksut olivat yhtä tarpeettomat kuin heidän
lukematta jääneet kirjansa.

Kerran saapui luokseni pitkätukkainen nuorukainen tuoden kuvitellulta
sisareltansa kirjeen, jossa minua pyydettiin pitämään huolta tästä
veljestä, koska hän kovin kärsi äitipuolen hirmuvallan alaisena.
Äitipuoli oli pelkkä kuvitelma samoinkuin sisarkin. Veli itse oli
epäilemättä ilmeinen tosiasia. Siitä syystä tuo sisaren kirje oli tässä
tapauksessa yhtä tarpeeton kuin erinomainen metsästäjätaituruus
silloin, kun on pudotettava puusta lintu, joka ei kykene lentämään.

Eräs toinen veikko tuli ilmoittamaan opiskelevansa yliopistossa ja
kertoi haluavansa suorittaa tutkinnon, josta hänet kuitenkin esti jokin
aivohäiriö. Minä olin pahoillani, mutta kun en ollut perehtynyt
lääkeoppiin enempää kuin mihinkään muuhunkaan tieteeseen, en tietänyt,
minkä neuvon olisin hänelle antanut. Mutta sitten hän selitti unessa
nähneensä, että vaimoni oli jonkin edellisen elämän aikana ollut hänen
äitinsä ja että hän parantuisi, kunhan saisi juoda hieman vettä, joka
oli koskettanut vaimoni jalkoja. "Te kenties ette sellaisia asioita
usko", päätti hän hymyillen puheensa. Minä vastasin, ettei uskoni
voinut mitenkään asiaan vaikuttaa, mutta että tahdoin varsin mielelläni
häntä auttaa, jos hän itse uskoi parantuvansa. Sitten hankin hänelle
pullosen vettä, joka muka oli koskettanut vaimoni jalkoja. Hän tunsi
kohta voivansa verrattomasti paremmin. Kehityksen luonnollinen kulku
johti vedestä kiinteään ravintoon. Siten hän asettui asumaan huoneeni
nurkkaan ja tupakoi tuttavinensa niin voimallisesti, että minun täytyi
paeta savun kyllästämästä kammiostani. Hän osoitti vähitellen mitä
ilmeisimmin, että hänen aivonsa hyvinkin saattoivat olla jollakin
tavoin vikautuneet, mutta tylsät ne eivät missään tapauksessa olleet.

Tuon kokemuksen jälkeen minä varoin kovin luottamasta edellisten
olemassaolojen lapsiin. Maineeni lienee muuten levinnyt, sillä pian
senjälkeen sain kirjeen eräältä, joka väitti olevansa tyttäreni. Sillä
kertaa minä sentään kieltäydyin, ystävällisesti, mutta varmasti.

Koko tänä aikana Babu Srish Tshandra Magundarin ja minun välinen
ystävyys kypsyi nopeasti. Hän ja Prija Babu saapuivat joka ilta pieneen
huoneeseeni, missä keskustelimme kirjallisuudesta ja musiikista myöhään
yöhön asti. Toisinaan vietimme siten kokonaisen päivän. Itseyteni näet
ei ollut vielä ehtinyt muovautua kiinteäksi ja lopulliseksi
henkilöhahmoksi, joten elämäni liukui eteenpäin kevyesti ja
vaivattomasti kuin hattara syksyn seesteisellä taivaalla.



40

BANKIM TSHANDRA


Näihin aikoihin minä tutustuin Bankim Tshandraan. Olin jo paljoa
aikaisemmin hänet ensikerran nähnyt. Kalkuttan yliopiston entiset
ylioppilaat olivat järjestäneet vuosittaisen kokouksen, jossa Babu
Tshandranath Basu oli johtavana sieluna. Hän kenties toivoeli minun
kerran hankkivan itselleni oikeuden kuulua heidän joukkoonsa; joka
tapauksessa minua pyydettiin esittämään tilaisuudessa runoa.
Tshandranath Babu oli silloin aivan nuori mies. Minä muistan hänen
kääntäneen saksasta englanninkieleen erään sotaisan runon, jonka aikoi
itse lausua tuona päivänä. Hän tuli aikaisemmin luoksemme ja esitti sen
meille ylen innostuneesti. Se seikka, että sotilaan rakastetulle
miekallensa sepittämä oodi oli siihen aikaan hänen mielirunonsa, saanee
lukijan vakuutetuksi siitä, että Tshandranath Babukin on kerran
ollut nuori ja että silloiset ajat olivat varsin merkilliset.
Ylioppilaskokouksen tungoksessa liikkuessani minä yht'äkkiä havaitsin
erään henkilön, joka olemukseltansa erosi kaikista muista ja joka ei
voinut jäädä huomaamatta missään joukossa. Tuon kookkaan, kauniin
hahmon piirteet hohtivat niin kirkkaina, etten kyennyt hillitsemään
uteliaisuuttani; hän oli ainoa henkilö, jonka nimi tuona päivänä
herätti minussa mielenkiintoa. Kun kuulin, että hän oli Bankim Babu,
niin hämmästykseni oli sitä suurempi: minusta tuntui omituiselta
sattumalta, että hänen ulkoinen olemuksensa oli yhtä huomattava kuin
hänen tuotantonsa. Teräväpiirteinen kotkannenä, ohuet huulet ja rohkea
katse ilmaisivat valtavaa tarmoa. Voimakkaimmin vaikutti minuun se,
että hän siinä toisten joukossa käyskellessään, käsivarret laskettuina
ristiin rinnalle, kaikkea kansaa suurempana näytti kerrassaan
erikoiselta olennolta. Hän ei ollut ainoastaan hengen jättiläisen
näköinen, vaan hänen otsassaan oli todellisen ihmisten ruhtinaan leima.

Mieleeni on jäänyt ainaisiksi ajoiksi eräs tuossa kokouksessa sattunut
pieni tapahtuma. Eräässä huoneessa joku oppinut luki sepittämiänsä
sanskrit-säkeitä ja selitti niitä kuulijoillensa bengalinkielellä. Eräs
runoon sisältyvä vihjaus ei ollut suorastaan karkea, mutta joka
tapauksessa jokseenkin epähieno. Esittäjän ryhtyessä sitä lähemmin
selittämään Bankim Babu peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti pois
huoneesta. Minä seisoin lähellä ovea ja näen vielä nytkin hänen aran,
väistyvän hahmonsa.

Senjälkeen teki usein mieleni päästä häntä näkemään, mutta ei sattunut
sellaista tilaisuutta. Hänen toimiessaan Hawrassa rauhantuomarina minä
vihdoin rohkenin lähteä häntä tervehtimään. Me kohtasimme toisemme, ja
minä yritin parhaani mukaan keskustella hänen kanssansa. Mutta kun
sitten palasin, niin mieltäni ahdisti se tunto, että olin menetellyt
epäkypsän, julkean nuorukaisen tavoin tunkeutuessani kutsumatta ja
esittelemättä hänen luoksensa.

Pian senjälkeen, vuosieni lisääntyessä, minä sain paikkani nuorimpana
miehenä silloisten kirjailijoiden joukossa, mutta minulle kuuluvaa
arvosijaa ei ollut vielä määrätty. Saavuttamaani joltiseenkin
maineeseen liittyi erittäin paljon epäilyksiä ja melkoinen määrä
suopeamielisyyttä. Siihen aikaan oli Bengalissa tapana merkitä
kirjailijan asema sijoittamalla hänet jonkin länsimaisen ammattiveljen
rinnalle. Eräs oli Bengalin Byron, toinen Emerson j.n.e. Minua alettiin
nimittää Bengalin Shelleyksi. Se oli Shelleyn loukkaamista ja saattoi
tuottaa ainoastaan ivaa osakseni.

Minun yleisenä mainintanimenäni oli "Sammaltava runoilija".
Aikaansaannokseni olivat vähäiset, elämänkokemukseni mitättömät, ja
säkeissäni samoinkuin suorasanaisissakin tuotteissa oli tunne
huomattavammalla sijalla kuin sisällys. Niinmuodoin ei ollut olemassa
mitään sellaista, mihin ylistys olisi voitu vähänkään luottavasti
perustaa. Käytökseni ja vaatetukseni poikkesivat samoin tavanomaisista
muodoista. Minä pidin pitkää tukkaa ja harrastin mahdollisimman
hienostunutta, ylen runollista elämäntapaa. Sanalla sanoen: olin
eriskummallinen enkä kyennyt tavallisten ihmisten lailla sopeutumaan
jokapäiväiseen elämään.

Babu Akshai Sarkar oli näihin aikoihin alkanut julkaista
kuukauslehteänsä _Nabadzhiban_ (Uusi elämä), jonka avustajana minä
silloin tällöin esiinnyin. Bankim Babu oli vast'ikään lakannut
toimittamasta _Banga Darsania_ (Bengalin kuvastinta) ja askarteli
innokkaasti uskonnollisten kysymysten pohdinnassa, jota tarkoitusta
varten perusti kuukauslehden _Pratshar_ (Saarnaaja). Siinäkin minä
julkaisin joitakin runoja ja innostuneen Vaishnava-lyriikkaa
käsittelevän kirjoitelman.

Tästä lähtien minä tapasin Bankim Babua varsin usein. Hän asui silloin
Bhabani Datt-kadun varrella. Mutta vaikka kävinkin tavan takaa häntä
tervehtimässä, ei kumminkaan syntynyt sanottavasti keskustelua. Minä
olin siinä iässä, jolloin mieluummin kuuntelee kuin puhuu. Harras
toivoni oli, että kerran lämpenisimme jostakin asiasta kiistelemään,
mutta ujouteni oli keskustelutaitoani voimallisempi. Toisinaan oli
seurassamme Bankim Babun veli, Sandzhip Babu, joka loikoi mukavasti
pieluksellansa. Hänet nähdessäni minä ilahduin, sillä hän oli hupainen
mies. Hän jutteli mielellään, ja hauskaa oli kuunnella hänen
puhettansa. Ne, jotka tuntevat hänen suorasanaisia teoksiansa,
tietävät, kuinka kepeästi ja vaivattomasti, ikäänkuin kaikkein vilkkain
keskustelu, hänen esityksensä sujuu. Erittäin harvat osaavat siten
keskustella, ja vieläkin vähemmän on niitä, jotka kykenevät
käyttelemään tuota taidetta kirjallisessa työssänsä.

Samaan aikaan alkoi myöskin oppinut Sashadhar saavuttaa kuuluisuutta.
Minulle hänestä kertoi ensimmäisenä Bankim Babu. Ellen väärin muista,
on Bankim Babu myös vastuussa hänen esittelemisestänsä yleisölle.
Hindulaisen oikeaoppisuuden merkillinen yritys saada arvovaltaansa
uudelleen elpymään länsimaisen tieteen nojalla levitti vaikutuksiansa
pian yli koko maan. Teosofia oli jo joitakin aikoja valmistellut
maaperää sellaiselle liikkeelle. Bankim Babu ei suinkaan ollut tämän
suunnan ehdoton kannattaja. Hänen _Pratsharissa_. julkaisemassaan
hindulaisuutta koskevassa esityksessä ei ole eikä voinut olla
Sashadharin vaikutuksen häivääkään.

Minä astuin silloin eristetystä olopiiristäni julkisuuteen, kuten noita
kiistakysymyksiä käsittelevät avustukseni osoittavat. Ne olivat osalta
ivailevia säkeitä, osalta ilvenäytelmiä, osalta sanomalehtiin
lähetettyjä kirjeitä. Niin minä laskeuduin tunteiden piiristä elämän
areenalle ja aloin täydellä todella käydä puolestani taisteluun.

Siinä tuoksinassa minä tulin hyökänneeksi ankarasti Bankim Babun
kimppuun. Tämän kiistan historia on kerrottu sinä aikana ilmestyneissä
_Pratsharin_ ja _Bharatin_ numeroissa, ja sitä ei ole tarvis tässä
toistaa. Tuon taistokauden loppuessa Bankim Babu lähetti minulle
kirjeen, jonka olen valitettavasti kadottanut. Jos se olisi ollut nyt
käytettävissäni, niin lukija olisi nähnyt, kuinka erinomaisen
ylevämielisesti Bankim Babu osasi taittaa tuon valitettavan
välikohtauksen tutkaimen.



41

LAIVANRUHO


Veljeni Dzhjotirindra lähti jonkin sanomalehti-ilmoituksen
houkuttelemana huutokauppaan ja ilmoitti palatessaan, että oli ostanut
teräksisen laivanruhon seitsemällätuhannella rupialla. Ei muka
tarvinnut muuta kuin asettaa siihen kone ja järjestää muutamia hyttejä,
niin höyrylaiva oli valmis.

Veljeni varmaan piti suurena häpeänä, että maanmiehemme pitivät
liikkeessä kieliänsä ja kyniänsä, mutta eivät saaneet kuntoon yhtäkään
höyrylaivalinjaa. Hän oli, kuten jo edellä kerroin, yrittänyt valmistaa
kotimaatansa varten tulitikkuja, mutta uutterimmatkaan raapimiset eivät
olleet saaneet niitä syttymään. Sitäpaitsi hän oli halunnut panna
käyntiin mekaanisia kangaspuita, mutta kaikkien hänen vaivojensa
tuloksena oli ollut pieni karkea pyyheliina, ja kangaspuut seisoivat
sittemmin liikkumattomina. Nyt, tahtoessaan nähdä vesillä intialaisia
aluksia, hän osti vanhan laivanruhon, joka tuli aikanansa täyteen
koneita ja hyttejä, mutta vei samalla veljeni vararikkoon.

On kuitenkin otettava huomioon, että kaikkien noiden yritysten vaivat
ja häviöt lankesivat yksin hänen osaksensa, kokemuksen voitto
sitävastoin koitui koko maan hyväksi. Hänenlaisensa henkilöt, jotka
eivät suunnitelmiansa tarkoin harkitse eivätkä yleensäkään ole
liikemiehiä, täyttävät maansa liike-elämän vilkkaalla toiminnallansa.
Ja vaikka vuoksi väistyykin yhtä nopeasti kuin on noussut, se kuitenkin
jättää maaperään hedelmällistä mutaansa. Kun tulee elonkorjuun aika, ei
kukaan ajattele noita uranaukaisijoita, mutta he, jotka ovat eläessään
ilomielin uskaltaneet ja menettäneet kaikkensa, eivät kuoltuansa
varmaankaan välitä liikoja siitä, että heidät unohdetaan.

Toisella puolella oli eurooppalainen Laivayhtiö, toisella veljeni
Dzhjotirindra yksinään, ja Khulnan ja Barisalin asukkaat muistanevat,
kuinka valtavaksi näiden kauppalaivastojen välinen taistelu vähitellen
kävi. Kilpailun painostuksesta hankittiin alus toisensa jälkeen, häviöt
kasautuivat yhä suuremmiksi tulojen vähentyessä siinä määrin, ettei
enää kannattanut painattaa matkalippuja. Khulnan ja Barisalin välisen
laivakulun kulta-aika oli tullut. Matkustajia kuljetettiin ihan
ilmaiseksi, tarjoiltiinpa heille vielä virvokkeitakin rahatta ja
hinnatta! Sitten muodostui vapaajoukko, joka liehuvin lipuin ja
isänmaallisia lauluja laulaen kuljetti matkustajia intialaisen linjan
aluksiin. Jos niin ollen ei puuttunutkaan matkustajia, niin kaikesta
muusta alkoi pian olla polttava puute.

Isänmaallinen innostus ei kumminkaan voinut kumota luvunlaskun lakeja;
isänmaallisten laulujen virittäessä yhä korkeampaa innostusta teki
tilikirjan vastattavien puolella kolme kertaa kolme yhä edelleenkin
yhdeksän.

Liikeasioihin pystymättömien alinomaisena onnettomuutena on se, että
he, vaikka ovatkin itse luettavissa yhtä helposti kuin avattu kirja,
eivät milloinkaan opi ottamaan selkoa toisten henkilöiden luonteista.
Ja koska he tarvitsevat ikänsä kaiken keksiäkseen tämän heikkoutensa,
niin heillä ei ole milloinkaan tilaisuutta käytellä kokemustansa
hyödyksensä. Matkustajien saadessa virvokkeita ilmaiseksi eivät
laivamiehetkään huolineet mitään puutetta kärsiä, mutta kaikesta
huolimatta sai suurimman voiton veljeni, joka urheasti kesti häviönsä.

Toimintakentältä päivittäin saapuvat voiton tai tappion sanomat pitivät
meitä kuumeenomaisessa jännityksessä. Sitten tuli eräänä päivänä tieto,
että höyrylaiva _Svadeshi_ oli törmännyt siltaan ja uponnut. Tämä
viimeinen häviö oli verrattomasti veljeni suoritusmahdollisuuksia
suurempi, joten hänellä ei ollut muuta keinoa kuin luopua koko
yrityksestä.



42

MENNEITÄ


Sillävälin oli kuolema käynyt perheessämme. Sitä ennen en ollut
milloinkaan silmäillyt suurta niittäjää kasvoista kasvoihin. Äitini
kuollessa minä olin aivan pieni. Hän oli ollut kauan sairaana, ja me
emme edes tietäneet, milloin hänen sairautensa kääntyi kohtalokkaaksi.
Hän nukkui kaiken aikaa samassa huoneessa kuin me. Sitten hänet vietiin
sairauden kestäessä venhematkalle virralle, ja hänen palattuansa oli
hänelle järjestetty huone kolmanteen kerrokseen.

Hänen kuolemansa yönä me lepäsimme huoneessamme alakerrassa sikeään
uneen vaipuneina. En tiedä, mikä yön hetki lienee ollut, kun vanha
hoitajattaremme syöksyi itkien huoneeseen ja huusi: "Pienokaisparkani,
te olette menettäneet kaikkenne!" Kälyni nuhteli häntä ja talutti hänet
pois varjellakseen meidät kuoleman yön aikaan aiheuttamalta
säikähdykseltä. Hänen sanansa kuullessani minä puolittain heräsin ja
tunsin sydämeni sykkeen taukoavan, mutta en kyennyt käsittämään, mitä
oli tapahtunut. Kun meille sitten aamulla ilmoitettiin, että äiti oli
kuollut, niin minä en vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo menettäminen
minulle merkitsi.

Astuessamme kuistikolle me näimme äidin lepäämässä paareilla
pihamaalla. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi osoittanut
kuoleman kammottavuutta. Aamun valaistuksessa kuolema näytti niin
suloiselta kuin tyyni, rauhallinen uni, joten elämää siitä erottava
juopa ei meille oikein selvinnyt.

Vasta sitten, kun hänen ruumiinsa kannettiin ulos valtaportista ja me
seurasimme saatossa polttopaikalle, minut yht'äkkiä valtasi raju tuska,
kun ajattelin, ettei äiti milloinkaan tulisi takaisin tuosta portista
asettuakseen tavanomaiselle paikallensa taloustoimiensa piiriin. Päivä
kului hitaasti, me palasimme polttopaikalta, ja kun käännyimme omalle
kadullemme, minä katsahdin isäni huoneen ikkunaan kolmanteen
kerrokseen. Isä istui yhä kuistikolia liikahtamatta, rukoukseen
vaipuneena.

Talon nuorin miniä otti orpolapset hoiviinsa. Hän piti itse huolta
ravinnostamme, vaatetuksestamme ja kaikista tarpeistamme, ja piti
meidät aina läheisyydessään, jotta menetyksemme ei tuntuisi meistä niin
katkeralta. Eräs elämän oleellisimpia ominaisuuksia on siinä, että se
kykenee parantamaan auttamattomia asioita, unohtamaan senkin, mikä ei
ole korvattavissa. Varhaisella iällä tämä kyky on voimakkaimmillaan;
silloin ei mikään isku käy liian syvälle, mikään haava ei jätä pysyvää
arpea. Ensimmäinen ylitsemme langennut kuoleman varjo ei niinmuodoin
jättänyt jälkeensä mitään pimeätä; se liukui pois yhtä kevyesti kuin
oli tullutkin -- pelkkänä varjona.

Kun myöhempinä vuosinani, kevään ensimmäisten enteiden ilmaannuttua,
vaeltelin vailla päämäärää kuin mielipuoli, kahmalollinen puolittain
avautuneita jasmiininkukkia vyössäni, ja sivelin otsaani pehmeillä,
pyöreillä, suipponevilla nupuilla, niin minusta tuntui siltä, kuin
äitini sormet olisivat minua jälleen koskettaneet, ja minä tajusin
selvästi, että noissa suloisissa sormissa piilevä hellyys oli sama kuin
se, joka alinomaa puhkee kukkaan noista puhtaista jasmiininnupuista ja
että tätä hellyyttä on -- tiesimmepä siitä tai emme -- rajattoman
paljon maan päällä.

Kun sitten neljänkolmatta vuoden ikäisenä tutustuin kuolemaan, niin
saamani vaikutelma jäi pysyväiseksi, ja sen aiheuttama isku on yhä
liittynyt alinomaa pitenevään kyynelten ketjuun. Lapsen kevyt elämä voi
helposti väistää suurimpiakin onnettomuuksia, mutta täysikasvaneen on
vaikeampi niitä välttää. Niinpä sattuikin tuon päivän isku suoraan
rintaani.

Siihen asti ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, että elämän ilojen
ja surujen katkeamattomaan sarjaan voi syntyä aukko. Senvuoksi minä en
kyennyt milloinkaan näkemään kauemmaksi: pidin tätä elämää kaikki
itseensä sisällyttävänä. Kun sitten saapui kuolema aiheuttaen yht'äkkiä
ammottavan repeämän järkkymättömäksi luultuun rakennelmaan, niin minä
jouduin kerrassaan ymmälle. Kaikki, mitä ympärilläni oli, puut,
maankamara, vesi, aurinko, kuu ja tähdet, pysyivät yhtä muuttumattoman
todellisina kuin ennenkin, mutta se henkilö, joka oli yhtä todellinen,
joka tuhansin tavoin elämääni ja henkeeni ja sydämeeni liittyen, oli
ollut minulle verrattomasti kaikkea muuta todellisempikin, oli häipynyt
silmänräpäyksessä olemattomiin, ikäänkuin unennäkö. Kuinka hämmentävän
ristiriitaiselta kaikki näyttikään, kun käännyin sitä silmäilemään!
Kuinka voisin milloinkaan saattaa sopusointuun sen, mikä oli jäänyt, ja
sen, mikä oli mennyt?...

Se kauhea pimeys, jonka tuo repeämä oli minulle paljastanut, veti minua
yhä öin päivin puoleensa. Minä palasin alinomaa sen luo, tuijottelin
tyhjyyteen ja kyselin itseltäni, mitä minulle oli jäänyt menetetyn
sijaan. Ihminen ei voi saada itseänsä uskomaan tyhjyyteen; se, mikä ei
ole olemassa, ei ole totta; se, mikä ei ole totta, on olematonta. Siitä
syystä me lakkaamatta yritämme löytää jotakin siitä, missä emme mitään
näe.

Samoin nuori kasvi pimeässä kurkottuu tavallaan varpaisillensa
päästäkseen päivän valkeuteen, samoin pyrkii sielu, kuoleman äkkiä
levittäessä sen ympärille kieltämyksen pimeyttä, kohoamaan myöntämisen
valkeuteen. Ja mikä muu murhe olisikaan verrattavissa siihen olotilaan,
missä pimeys estää löytämästä tietä pois pimeydestä?

Ja sittenkin tuntui siltä, että tuon sietämättömän murheen kestäessä
mielessäni välkähti äkkiä ilo, vieläpä niin, että sitä kerrassaan
hämmästyin. Se tuskallinen tieto, ettei elämä ole kestävä ja
kumoamaton, tieto, joka oli aiheuttanut minulle kärsimystä, tuotti
minulle nyt lievennystä. Se ajatus, ettemme ole elämän järkkymättömien
kiviseinien sisäpuolelle suljettuja ikuisia vankeja, kohosi
tietämättäni ylimmäksi hersyttäen mieleni äkillistä, valtavaa riemua.
Se, mitä olin pitänyt omanani, minun oli täytynyt jättää -- siinä piili
se menettämisen tunto, joka minua kidutti -- mutta kun sitten katselin
asiaa voittamani vapauden kannalta, niin minut valtasi suuri rauha.

Moisen olemassaolon kaikkialla tuntuva ahdistus tasoittuu siten, että
kuolema toimii elämän vastapainona estäen sitä murskaamasta meitä.
Ihmisen ei tarvitse kestää rajoittamattoman elämänvoiman kamalaa painoa
-- tämä totuus johtui tuona päivänä mieleeni äkillisen, ihmeellisen
ilmestyksen tavoin.

Sitä mukaa kuin elämän vetovoima heikontui, luonnon kauneus esiintyi
minulle syvempää tarkoitusta sisältävänä. Kuolema oli asettanut minut
oikeaan kohtaan näkemään maailmaa yltäkylläisessä kauneudessansa, ja
kuoleman taustalle piirtyvä kaikkeuden kuva ilmeni minulle tenhoisana.

Siihen aikaan sattui ajattelussani ja käytöksessäni vielä kerran
esiintymään nuorekasta eriskummallisuutta. Minusta tuntui
naurettavalta, että minua vaadittiin suostumaan päivän tapoihin ja
muotoihin, ikäänkuin ne olisivat jotakin luonnollista ja järjellistä.
Minä en mitenkään voinut suhtautua niihin vakavasti. Mieleni oli
kerrassaan vapautunut siitä rasituksesta, että olisin ensinnä ryhtynyt
miettimään, mitä toiset saattoivat minusta ajatella. Minä kävin
hienoimmissa kirjakaupoissa, ainoana päällysvaatteenani kappale
karkeata palttinaa ja paljaissa jaloissani kevyet aamukengät. Olipa sää
kuuma, kylmä tai kostea, minä vietin aina yöni kolmannen kerroksen
kuistikolla. Siellä me voimme silmäillä toisiamme, tähdet ja minä, ja
minä olin aamun koittaessa valmiina tervehtimään nousevaa rusotusta.

Tämä elämäni vaihe ei ole minkäänlaisessa yhteydessä askeettisten
tuntojen kanssa. Minut valtasi pikemmin jonkinlainen loma-ajan
vallattomuus kun havaitsin, että koulumestari Elämä patukkoinensa on
pelkkää tarua, joten voin olla vähääkään välittämättä hänen
pikkumaisista säännöistänsä. Jos me jonakin kauniina aamuna herättyämme
huomaisimme painovoiman supistuneen pieneksi murto-osaksi entisestään,
käyskelisimmekö yhä vakavasti pitkin valtatietä? Emmekö mieluummin
vaihtelun vuoksi hyppäisi monikerroksisten rakennusten yli tai
ponnahtaisi tielle sattuvan muistomerkin kohdalla vallattomasti
ilmoille huolimatta lähteä sitä kiertämään? Niinpä en minäkään, maisen
elämän painon jaloistani irtauduttua, voinut enää noudattaa
tavanomaisia sovinnaisuuksia.

Yön pimeydessä yksin parvekkeellani minä hapuilin joka suuntaan
ikäänkuin sokea yrittäen keksiä kuoleman mustasta kiviportista
jonkinlaista vihjettä tai merkkiä. Kun sitten herätessäni aamun valo
lankesi verhoamattomalle makuusijalleni, niin minä tunsin silmieni
avautuessa ympäröivän sumuverhon käyvän läpikuultoiseksi, ja samoinkuin
aamu-usvien hälvetessä maiseman kukkulat, virrat ja metsät hohtelivat
näkyviin, samoin näytti eteeni leviävä maailmanelämän kasteraikas kuva
säteilevän uutena ja entistä ehompana.



43

SADEAIKA JA SYKSY


Hindu-kalenterin mukaan hallitsee kutakin vuotta erikoinen planeetta.
Minä puolestani olen havainnut, että kunakin elämän kautena määrätty
vuodenaika saavuttaa erikoisen tärkeyden. Ajatellessani lapsuuttani
minä muistan parhaiten sadepäivät. Tuulen pieksemä sade on peittänyt
tulvaansa kuistikon permannon. Kaikki huoneisiin johtavat ovet on
suljettu. Vanha keittäjättäremme palaa torilta, vasu vihanneksia
täynnä, kahlaa likomärkänä liejussa. Ja minä -- ollenkaan tietämättä,
mistä syystä -- laukkaan pitkin kuistikkoa hurmioisen riemun vallassa.

Muistuupa mieleeni tämäkin: Minä olen koulussa; luokkani istuu
pylväskäytävässä, jota tuulen puolella suojaavat matot. Iltapäivän
kuluessa on noussut taivaalle pilvi toisensa jälkeen; nyt ne ovat
kasautuneet ja peittävät koko taivaan. Ja kun siinä katselemme, niin
putoo sade taajoina kuuroina; ukkonen jyrähtelee pitkään ja
äänekkäästi, ja näyttää siltä, kuin jokin mielipuoli nainen
salamakynsillänsä repisi taivaankantta kappaleiksi. Mattoseinät
värisevät myrskyn käsissä uhaten joka hetki tempautua irti; on niin
pimeä, että tuskin voimme lukea. Opettaja antaa meille luvan sulkea
kirjat. Sitten me istumme jalkojamme heilutellen antaen myrskyn raivota
ja ulvoa mielin määrin, ja minun henkeni vaeltaa suoraa päätä sille
kaukaiselle, rannattomalle suolle, jonka halki sadun prinssi kulkee.

Muistan vielä syvät, pimeät _sravan_-kuun[38] yöt! Uneni rakoihin
tunkeutuva sateen rapina luo minuun miellyttävän rauhan, sikeintäkin
unta syvemmän. Ja valvoessani minä rukoilen, että vielä aamullakin
sataisi, katumme olisi tulvan vallassa ja lammen kylpypengermä veden
peitossa viimeistä porrasaskelmaa myöten.

Mutta sinä ikäkautena, josta nyt kerron, syksy on kiistämättä
valtiaana. Sen elämää kattaa _asvin_-kuun[39] kirkas, kuulea
joutilaisuus. Syysauringon sulan kullan hohteessa, jota lempeästi
heijastelee puutarhan kasteraikas vihreys, minä astelen kuistikolla ja
sepitän laulua _Dzhogija_-tyyliin:

    Mitä kaivannetkaan, sydämeni, tässä aamun kajasteessa?

Syyspäivä kuluu kulumistaan, talon malmirumpu soittaa puolipäivää,
runotyylini vaihtuu, mutta mieleni on yhä musiikkia tulvillansa, minä
en kuule työn enkä velvollisuuden kutsua, laulannan vain:

    Hetket verkkaan vierivät, ja mieli mietteitänsä hautoo --

Iltapäivällä minä lepään pienen huoneeni valkoisella lattiamatolla,
luonnosvihko edessäni, ja yritän piirtää kuvia. Minä en suinkaan
innokkaasti tavoittele maalauksen jumalattaren suosiota, leikinhän
vain, tahdon piirtää kuvia. Tärkeintä on se, mikä jää mieleeni ja jota
ei paperissa ilmaise yksikään viiva. Ja sillävälin tulvii huoneeseeni
hilpeä syysehtoo kultaisena, humalluttavana, täyttäen sen kuin pikarin.

Miten lieneekään, mutta minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki tuon
ajan päivät siinä syysvalossa ja sen syksyn taivaan alla, joka kypsytti
lauluni niinkuin se kypsyttää maamiehen laihot, syksyn, joka täytti
hohteellansa runsaat joutohetkeni, syksyn, joka valoi keveään mieleeni
aiheetonta, yltäkylläistä iloa laulujen ja tarinoiden muodossa.

Lapsuuteni sadeajan ja nuoruuteni syksyn välillä on nähdäkseni se
suuri ero, että edellisessä ulkoinen luonto otti minut valtoihinsa
huvittaen minua lukuisalla näyttelijäjoukollansa, monimuotoisilla
näyttämölaitteillansa ja soitantonsa humulla; syksyn hohtavan valkeuden
juhla sitävastoin on ihmisessä itsessään. Pilven ja päivänpaisteen
leikki väistyy taka-alalle ilon ja surun hyminän täyttäessä ihmisen
mieltä. Meidän katseemme se luo taivaan sineen sen haaveelliset
vivahteet, ja inhimillinen kaipaus se luo sen tuulien henkäyksiin
huumaavia tuoksuja.

Minun runoni ovat nyt ehtineet ihmisten asuntojen oville. Siellä ne
eivät saa mielin määrin käyskellä sisään ja ulos. Siellä on ovi oven
takana, kammio kammion sisässä. Kuinka monta kertaa meidän täytyykään
kääntyä takaisin nähtyämme vain valon ikkunasta vilkahtavan ja
kuultuamme palatsin suljettujen porttien takaa helisevän huilunsoiton!
Mielen täytyy keskustella mielen kanssa, tahdon täytyy yhtyä toiseen
tahtoon, ja monet esteet on vältettävä, ennenkuin antaminen ja
ottaminen käy mahdolliseksi. Noita esteitä vasten syöksyessään elämän
syvä vuo vaahtoaa ja pärskyy nauruksi ja kyyneliksi karkeloiden niin
rajuina pyörteinä, ettei sen suunnasta voi enää saada tarkkaa selkoa.



44

"DUURI- JA MOLLISOINTUJA"


"Duuri- ja mollisoinnut" muodostavat serenadin, joka kaikuu kaduilta
ihmisen asumuksen edustalta pyytäen päästä sisään ja saada sijan tuossa
salaperäisessä talossa.

    Tämä maailma on ihana, -- minä en tahdo kuolla.
    Minä tahtoisin elää ihmisen ikuista elämää.

Niin rukoilee yksilö kaikkeuden elämää.

Lähtiessäni toisen kerran Englantiin minä tutustuin laivalla Asutosh
Tshaudhuriin. Hän oli vast'ikään suorittanut tutkintonsa Kalkuttan
yliopistossa ja oli matkalla Englantiin antautuakseen lakimies-uralle.
Me seurustelimme ainoastaan sen lyhyen ajan, jonka alus tarvitsi
siirtyessään Kalkuttasta Madrasiin, mutta kävi jälleen ilmeiseksi,
ettei ystävyyden syvyys riipu tuttavuuden pituudesta. Hän veti minua
puoleensa koruttomilla sydämenominaisuuksillansa siinä määrin, että
tuntui siltä, kuin olisimme olleet iät päivät ystäviä.

Englannista palattuaan Ashu tuli perheemme jäseneksi.[40] Hänellä ei
ollut toistaiseksi ollut aikaa eikä tilaisuutta tunkeutua kaikkien
ammattiansa rajoittavien esteiden läpi päästäkseen sen alueella
varsinaisesti elämään ja toimimaan. Hänen asiakkaansa eivät olleet
vielä riittävässä määrin hellittäneet rahakukkaroittensa nauhoja, joten
Ashu voi vielä kokoilla hunajaa erinäisten kirjallisuuksien
kukkatarhoista. Siinä kirjallisessa hengessä, joka siihen aikaan täytti
hänen koko olemuksensa, ei ollut yhtään kirjastojen ummehtunutta uhoa;
siinä tuntui voimallisena vieraiden, merentakaisten yrttien tuoksu.
Hänen kutsuansa noudattaen minä olin mukana monella keväisellä retkellä
noissa etäisissä salomaissa.

Hän nautti erikoisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta. Minä kirjoitin
siihen aikaan runoja, jotka sittemmin julkaistiin nimellä _Kadi o
Komal_ (Duuri- ja mollisointuja). Ashu havaitsi yhtäläisyyttä useiden
minun runojeni ja tuntemiensa muinaisranskalaisten runoelmien välillä.
Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden yhteisenä luonnepiirteenä
oli kaikkeuden elämän runoilijassa herättämä viehätys, joka ilmeni
jollakin tavoin niissä kaikissa. Täyttymätön kaipuu päästä osalliseksi
tuohon avarampaan elämään oli aina perussävelenä.

"Minä järjestän ja julkaisen nuo runosi", virkkoi Ashu, ja niin hän sai
tehtävän toimitettavaksensa. Runon "Tämä maailma on ihana", jossa
arveli ilmenevän koko sarjan ydinsointujen, hän asetti kokoelman
alkuun.

Ashu oli sangen todennäköisesti oikeassa. Lapsuuteni aikana, ollessani
kodin kehään suljettuna, minä olin tähyillyt kattotasanteeltamme
monimuotoisena ilmenevää luontoa uhraten sille kaihoisassa katseessani
sydämeni. Nuoruuteni aikana minua veti yhtä vastustamattomasti
puoleensa ihmisten maailma. Siihenkin nähden minä olin syrjäinen,
silmäilin sitä vain tien ohesta. Henkeni niin sanoakseni seisoi
rantamalla innokkaasti viittoen lauttamiehelle. Elämä näet pyrki
lähtemään pitkälle matkallensa.

Ei ole totta, että erikoisessa määrin eristetty yhteiskunnallinen
asemani esti minua sukeltautumasta keskelle maailman elämää. En ole
havainnut merkkiäkään siitä, että ne maanmieheni, jotka ovat viettäneet
koko elämänsä seurallisuuden humussa, olisivat koskettaneet sen elävää
ydintä paremmin kuin minäkään. Meidän maamme elämällä on korkeat
rantatörmänsä ja porrasaskelmansa, ja sen tummiin vesiin lankeevat
valtavien puiden viileät varjot _kokilin_ huhuillessa lehvistössä
päämme päällä ihastuttavaa, ikivanhaa säveltänsä. Mutta kaikesta
huolimatta maamme on kuin liikkumaton vesi. Missä on sen virta, missä
ovat aallot, milloin saapuu mereltä vuoksivetten hyöky?

Kaikuiko silloin kadun toiselta puolen korviini se voittohymni, jota
laulaa paisuva virta raivatessaan itselleen tien mereen läpi kaikkien
kivisten esteiden? Ei! Minun yksinäinen elämäni vain tunsi kalvavaa
kaipuuta sinne, missä vietettiin maailmanelämän suurta juhlaa. Ihmisen,
joka yksinäisyydessään viettää verkkaisia joutilaita hetkiänsä, valtaa
syvä masennus, koska hän niin ollen ei tunne elämän tervettä
sykähtelyä. Sellaista mielenmasennusta vastaan minun on täytynyt aina
ankarasti taistella. Mieleni ei ottanut päihtyäkseen niiden aikojen
poliittisista liikkeistä, jotka näyttivät olevan vailla kaikkea
voimakasta kansallistuntoa, joilla ei ollut aavistustakaan maamme
varsinaisesta olemuksesta ja jotka eivät vähääkään välittäneet sen
todellisista tarpeista. Minua kidutti hurja kärsimättömyys, sietämätön
tyytymättömyys itseeni ja kaikkeen ympärilläni olevaan. Paljoa
mieluummin -- niin ajattelin -- olisin ollut Arabian beduiini!

Vapaan elämän versoessa ja rehoittaessa muualla maailmassa me seisomme
kerjäläisinä syrjässä kaihoisina juhlaa katsellen. Milloinpa meillä
olisikaan ollut varaa itseämme koristaa ja käydä toisten joukkoon?
Ainoastaan sellaisessa maassa, jossa hajoituksen hengellä on rajaton
valta, maassa, jossa lukemattomat pikkumaiset raja-aidat erottavat
ihmisiä toisistansa, jää tyydyttämättä tuo kaipaus päästä
todellistamaan maailman avarampaa elämää omassa elämässänsä.

Nuoruudessani minä kaipasin ihmisten mailmaa samoinkuin olin
lapsuudessani, palvelijain ympärilleni piirtämässä liitukehässä istuen,
kaivannut elävää luontoa. Kuinka ihanalta, kuinka saavuttamattoman
etäiseltä se näyttikään! Muita kun emme pääse siihen koskettamaan, kun
ei mikään tuulenhenki tuo meille siitä viestejä, mikään virta ei osu
luoksemme, mikään tie ei avaudu matkamiesten tulla ja mennä, niin
ympärillemme kasautuvat kuolleet oliot eivät milloinkaan väisty, vaan
keräytyvät yhä valtavammaksi rykelmäksi, kunnes kerrassaan
tukahduttavat elämän.

Sadeaikana on vain tummia pilviä ja sadekuuroja. Mutta syksyn taivaalla
vaihtelee valojen ja varjojen leikki, ja syksyisillä vainioilla
aaltoilee satoisa vilja. Samoin oli minun runoilija-urallani aluksi
usvaisia unikuvia, myrskyjä ja sateita; ilmaisutapani oli hämärä,
säkeeni olivat hillittömiä. Mutta syksyni "Duuri- ja mollisoinnuissa"
alkoi taivaalla väikkyä valojen ja varjojen leikki, ja samalla näkyivät
laihot maasta nousevan. Todellisuuden maailmaa koskettaessaan kieli ja
rytmi alkoivat saada määrättyä sävyä ja vaihtelevaa muotoa.

Niin on jälleen kirja lopussa. Nyt alkavat ne elämäni päivät, jolloin
sisäinen ja ulkoinen, sukulainen ja vieras liittyvät toisiinsa. Tästä
lähtien minun elämäni matka käy ihmisten asuinsijojen kautta. Ja hyvä
ja paha, ilo ja suru, kaikki se, mitä matkallani kohtaan, ei enää
häilähdä silmieni ohi pelkkänä kuvana. Millainen kirjava vilinä
rakentavaa ja hajoittavaa työtä, voittoja ja tappioita, vihaisia iskuja
ja rauhallista yhteistyötä!

Minä en kykene tutkimaan enkä selvittämään sitä korkeata viisautta,
jonka varassa elämäni johtaja kuljettaa minua hilpeästi halki kaikkien
esteiden, vastusten ja mutkien kohti elämän sisimmän tarkoituksen
täyttymistä. Ja ellen voi selvittää suunnitelmaa kokonaisuudessaan,
niin kaikki yksityiskohtaiset yritykseni johtaisivat alinomaa harhaan.
Kuvan erittelemisestä on tuloksena vain pivollinen tomua; taiteilijan
ilo jää tavoittamatta.

Saateltuani lukijani sisäisen pyhäkön ovelle minä nyt lausun heille
jäähyväiset.



Viiteselitykset:


[1] Eräänlainen pylväskäytävä tai parveke. Kirjoittajan kotitalo on
epäsäännöllinen kolmikerroksinen rakennusrykelmä, joka on vähitellen
kasvanut siinä asustavien perhekuntien keralla. Rakennuksia, jotka on
suunniteltu suurten nelikulmaisten pihojen ympärille, kiertävät
ulkopuolella pitkät pylväskäytävät, ja jokaisen pihan reunamalla on
kapeampia parvekkeita, joista päästään eri huoneistoihin.

[2] Talon ulko-osa kuuluu miehille, sisäosa naisille.

[3] Nämä _basti_ eli köyhien kaupunginosat, joissa on pelkkiä
rappeutuneita hökkeleitä ja jotka sijaitsevat palatsimaisten
rakennusten vieressä, ovat vieläkin eräänä Kalkuttan omituisuutena.

[4] Eräänlaisia sokeroimattomia ohukaisia, joita nautitaan leipänä
toisten ruokien keralla.

[5] Ruoat, joita parhaillaan nautitaan, ja kojeet, joita ravintoa
suuhun kuljettava käsi pitelee, katsotaan rituaalisesti saastaisiksi.

[6] Teoksen kirjoittaja on nuorin seitsemästä veljeksestä. Tässä
tarkoitetaan kuudetta veljeä.

[7] Käytännöstä hävinnyt mehiläisen nimitys.

[8] Oppineisuuden jumalatar.

[9] Jakshain kuningas on hindulaisen mytologian Pluto.

[10] Lethe-virtaa vastaava.

[11] Krishnan leikkitienoot.

[12] Ei-bramaaneille luetaan synniksi, jos silmäilevät neofyyttejä
pyhän toimituksen kestäessä, ennenkuin kaikki menot ovat suoritetut.

[13] _Sakuntala_-näytelmässä mainitut viisaan Kanvan
aloittelijaoppilaat.

[14] Ammattilaulajat ja -lausujat.

[15] Suuri osa kirjallisen bengalinkielen sanoja johtuu sellaisenaan
sanskritista.

[16] Palvelijat nimittävät isäntäänsä ja emäntäänsä "isäksi" ja
"äidiksi" ja lapsia "veljiksi." ja "sisariksi".

[17] _Nirada_ on sanskritinkielen sana ja merkitsee pilveä; sen
yhdysosat ovat _nira_-- vesi ja _da_ = antaja. Bengalinkielessä se
ääntyy _nirod_.

[18] Bengalinkielessä tämä sana on saanut kutsumatta keräytyvän
vierasseuran merkityksen.

[19] Nuottikirjoitus ei ollut silloin vielä käytännössä. Erään nykyjään
yleisimmin käytetyistä keksi myöhemmin tässä mainittu kirjailijan veli.

[20] Talon nuori morsian ja edellämainitun neljännen veljen vaimo.

[21] Tässä lienee syytä huomauttaa vierasmaalaiselle lukijalle, että
intialaisen musiikin koulutettu laulaja käsittelee improvisoiden
säveltäjän luomaa melodista ääriviivaa, joten viimeksimainitun ei
välttämättä tarvitse antaa muuta kuin selvä käsitys sellaisesta
ääriviivasta.

[22] Jos _Bhubanmohini_ käsitetään tekijännimeksi teoksen nimi
merkitsee "Bhubanmohinin hengetär".

[23] Vaatelahjat ovat yleisiä kiintymyksen, kunnioituksen tai
huomaavaisuuden ilmauksina.

[24] Vanhoilla Vaishnava-runoilijoilla oli tapana sisällyttää nimensä
runon viimeiseen säkeistöön, joten runo tuli heidän tekemäksensä
merkityksi. Bhanu ja Rabi merkitsevät kumpikin aurinkoa.

[25] Kookospalmun lehtien kuivatuista ja riivityistä keskisuonista,
jotka ovat suunnilleen tulitikun vahvuisia, punotaan tavallisessa
bengalilaisessa taloudessa käytetyt luudat. Talonemännän käyttelemänä
sellainen luuta on kansanomaisen käsityksen mukaan sovelias pitämään
järjestyksessä koko taloa, isännästä alkaen. Tässä vihjaillaan sen
paljaassa selässä aikaansaamiin vaikutuksiin.

[26] Siihen aikaan harrastettiin innokkaasti frenologiaa.

[27] Myöhemmin Sir Tarak Palit, kirjoittajan toisen veljen elinikäinen
ystävä.

[28] Sarasvati, oppineisuuden jumalatar, kuvataan valkoisiin puettuna
ja lootuskukkien keskessä istumassa.

[29] Intialainen musiikki ei pyri vain moitteettomasti esittämään
sävelmiä sellaisinaan, vaan esittävä taiteilija muuntelee improvisoiden
alkuperäisen sävellyksen teemaa.

[30] Valmiki Pratibha merkitsee "Valmikin hengetärtä". Aihe perustuu
tarinaan Valmikista, rosvopäälliköstä, joka myötätunnon liikuttamana
puhkesi valituslauluun nähdessään, millaisen tuskan vallassa oli eräs
kurki, jolta metsämies oli surmannut kumppanin. Siten mieleen
johtunutta runomittaa hän myöhemmin käytteli sepittäessään Ramajanansa.

[31] Rikkauden jumalatar.

[32] Erinäisten maakuntien laulutavasta, mutta varsinkin maan
eteläosassa vallitsevasta dravidalaisesta tyylistä eroava.

[33] Baul; erään uskonnollisen lahkokunnan jäsen.

[34] Useiden klassillisten hindustanisten sävelmien otaksutaan
sointuvan parhaiten määrättyyn vuoden- tai vuorokauden aikaan.

[35] Intialaisen pojan saduista ja tarinoista tuntemassa maailmassa on
seitsemän merta ja kolmetoista virtaa.

[36] Tämän lausuvat Krishnan leikkikumppanit hänen äidillensä
Jashodalle. Äiti puetti lempilapsensa joka aamu keltaisiin vaatteisiin
ja pisti riikinkukonsulan hänen hiuksiinsa. Mutta kun sitten tuli
puheeksi lähteminen, niin äiti kovin epäröi jättää poikastansa toisten
paimenten joukkoon. Niinmuodoin häntä täytyi usein hyvinkin
suostutella. Tämä kohta on osa _Vaishnava_-vertausta, joka kuvailee,
kuinka Krishna lapsen tavoin käyttelee maailmaa leikkiessään.

[37] Basti-alueilla sijaitsee pelkkiä hökkeleitä, joiden välitse ahtaat
polut poimuttelevat liittäen aluetta varsinaisiin katuihin. Niissä asuu
palvelusväkeä, köyhiä käsityöläisiä j.n.e. Ennen vanhaan näitä alueita
oli kaikissa kaupunginosissa, parhaimmissakin, mutta nykyjään ne ovat
viimeksimainituista häviämässä.

[38] Heinä-elokuuta vastaava kuukausi, jolloin sadeaika on
parhaimmillaan.

[39] Asvin-kuu vastaa syys-lokakuuta ja on Bengalissa suuren loman
aika.

[40] Mentyään naimisiin Tagoren sukulaisen Pratibhan kanssa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Elämäni muistoja" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home