Title: Israelin tyttäret
Author: Haahti, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Israelin tyttäret" ***


ISRAELIN TYTTÄRET

Kirj.

Hilja Haahti



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.



ESITOIMINTA


Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine
vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset
lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut
maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun
sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen
puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin
asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan
kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien
rinnalla.

Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka
seisoivat keskellä pihaa.

-- Tämä on mainiota! -- huudahti Toimi vilkkaasti. -- Joka päivä voimme
lyödä palloa tuossa nurmella.

-- Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, -- selitti
Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa
taskuihin.

-- Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,-- virkkoi huoahtaen
Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden
selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia,
koko perheen suosikkia.

-- Onhan tädillä kissa, -- nauroi Toimi.

-- Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, -- kehui Pentti.

Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty,
mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä
ollut muutakaan ajanvietettä.

-- Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat
pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan
isälläsi, -- lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, -- taitaa olla oikein
hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan
-- Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni
joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse
on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei
koko kesänä ole katurakennuksessa asunut.

-- Eikö lähelläkään ole keitään poikia? -- kysyi Toimi oikein
sääliväisenä.

-- Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi
pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat
juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa.

Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin
ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi
nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa.

-- Vai juutalaisia!

-- Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa?
Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän
luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, -- Pentti nyökkäsi
päätään kujarakennukseen päin, -- sanoi hänen nyt todellakin päässeen
kolmannelle.

-- Niin, muistatkos Toimi, -- virkkoi Esko, -- se oli se poika, joka
osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että
minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me.

-- Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on
toisluokkalainen, -- ivaili Toimi.

Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan
kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja
nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa
puheainetta asiain näin ollen.

-- Juutalaisväkeä tuossakin asuu, -- virkkoi hän sentähden hetken
kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. -- Äijä, ämmä
ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta
teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua
tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja
äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa.

Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: -- Sinun vanhempasi kai
ovatkin oikein pohatoita?

Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta
tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti
keikahti ympäri korollaan ja vastasi: -- No elleivät ole sellaisia kuin
sinun, niin osa vähemmässäkin.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin
jotakin leikkimään.

-- Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia!

-- Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne
tyttöjä vai mitä?

-- Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja
Tuulikki siskoni, -- kertoi Toimi.

-- Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan
vuoden vanha, -- lisäsi Esko. -- Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa
minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän
kauvemmin luonansa.

Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti
heidät huudahtamalla: -- Kas tuossa nyt ovat ne juutit!

Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät
säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen
pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset.
Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät,
kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.

-- Ne ovat Haijele ja Mirjam, -- selitti Pentti puoliääneen. -- Tuota
vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.

-- Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, --
virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.

-- Mutta... Esko epäröi eikä sanonut enempää. _Hänen_ isänsä oli niin
kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet
itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä
piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti
niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he
olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui
Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan
kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.

Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla
ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut
tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti
kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän
kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen
kaihomielisine katseineen.

Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten
näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.

-- Mitä te siinä töllistelette? -- huusi hän pihan toiselta puolelta.

Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee
metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka
vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: -- Me kuuntelemme
soittoa.

Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna
oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.

-- Sointu soittaa kitaraa, -- kertoi Esko.

-- Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin
erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, --
virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.

-- Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? --
kuiskasi Esko Pentille.

-- Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!

Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä
noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään
voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam
seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis
kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.

Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä
oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti
Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja
pyörähytti ympäri.

-- Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!

Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan,
ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka
häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli
väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.

Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka
nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa
oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.

Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo
ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.

-- Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! -- tiuskasi matami
vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti
oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo
Pollin kakarat!

Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein
reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja
kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut.
Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja
huudahti säihkyvin silmin:

-- Minä vihaan kristittyjä!

Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen
ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi
tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi
jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö
nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä
ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski
pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä
Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt,
mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti
juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.

Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin
vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.

Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset,
katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin
olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä
sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia,
hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet
pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia,
pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia
ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja
epäjärjestystä.

Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin
paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla
vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa
silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti
kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin
katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.

-- Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.

Tyttö kääntyi pois.

-- Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut
kannella.

Rebekka alkoi nyyhkyttää: -- Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi
parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei
sitä jaksa kestää.

Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän
heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:

-- Minä kostan heille, kostan, kostan!

Mutta isä keskeytti hänet.

-- Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys,
jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne,
lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.

-- Helpompi sanoa kuin tehdä, -- huoahti Rebekka.

-- Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, -- jatkoi isä Israel.
-- Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.

Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä
oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet
milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt
tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän
koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä
naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.

Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain
askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä
äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.

-- Rebekka, -- hän sanoi, -- tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä
synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.

Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.

-- Niin, -- jatkoi Israel, -- meidän täytyy joutuisasti päättää ja
toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa
kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.

Rebekka väänteli käsiään.

-- Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he
syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa
meidät mukaasi!

-- Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se
heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin
vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat.
Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa
tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi
liikenee sinulle ja tytöille.

-- Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja
lyövät, ja kuinka sitte käy?

-- Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta... Isä näytti
miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas
tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni
sydänkäpynen.

-- Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, -- sanoi hän hetken
ajateltuansa. -- Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan,
että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen
suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee
pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta
vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan
paikan.

-- Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?

-- Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin
sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön
tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua
vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä
sen vertaa auta.

-- Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni...

-- Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua
rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni
lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen
huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain
odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen
luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun
on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata?
Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.

-- Minä kuitenkin niin pelkään... Mutta enhän minä ymmärrä...

-- Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.

Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti
harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta,
joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. --
Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä,
otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret
hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli
samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui
kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla
uhkaamassa.

Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että
lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli
valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä
lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.

Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata
hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta
yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä
Ruubenin kanssa keskustellen.

-- Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!

-- Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä --
hän joka tämän kultakellon lähetti minulle -- on siitä kirjoittanut
äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja.
Sellainen minustakin täytyy tulla!

-- Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?

-- Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En
voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö
kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä
ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi
ylöspäin ja eteenpäin!

-- Kyllä minä ymmärrän! -- huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi
miettiväisenä: -- Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän
koskaan ole kutsunut minua luoksensa.

-- Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän
se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun.
Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla,
niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne,
Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.

Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.

-- Älä sano minua Haidiksi, -- hän pyysi hiljaa.

-- Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.

-- Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta
sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.

-- Aina sinä olet itsepäinen, -- nauroi Ruuben. -- Minä taas soisin
paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta
ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.

-- Me olemme valittua kansaa! -- huudahti tyttö nousten seisomaan.

-- Voimme olla, -- vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.

-- Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! -- huusi Haijele
kiihkosta vapisten.

-- Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!

Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan
hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan
nähneensä Haijelen itkevän.

-- Haijele rakas, sinä et saa itkeä, -- hän lohdutteli hätääntyneenä.
-- En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden
poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!

Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät
kuivuneet.

-- Sinä et tahtoisi olla juutalainen, -- hän nyyhkytti.

-- Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me
molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.

Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä
jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä
lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä
vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän
asti ei ollut kenellekään uskonut.

-- En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon
sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!

-- Sinne et voi koskaan päästä.

Tyttö huokasi syvään.

-- Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty
seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet,
että olisin voinut lentää sitä katsomaan.

-- Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.

Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.

-- Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty.
Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.

Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus
salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon
tuli säihkyi:

-- Meidän täytyy taas kukistaa se moskea -- kaikkien juutalaisten koko
maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me
rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä
ihmetellään maan äärestä toiseen!

-- Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, -- arveli Ruuben hymyillen.
Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa
kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi
lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä
sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.

Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä.
Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän
valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua
synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt
juoksivat käsikkäin ulos kadulle.

Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin
uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka
selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin!
Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä
oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä
olivat luoksensa houkutelleet.

Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin
vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui
porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt,
sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.

Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja
hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse.
Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti
lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet
taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:

    "Karitsana Jeesuksen
    lakkaamatta riemuitsen.
    Rakas Paimeneni hellä
    mua kaitsee hyvyydellä,
    tuntee mun ja varjelee,
    nimeltäni mainitsee.

    Onnellinen karitsa,
    eikö syytä riemuita?
    Täällä aika ihanainen,
    siellä koti taivahainen,
    Paimeneni, luonasi:
    Aamen, suur' on onneni!"

Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja
he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he
eivät itsekään ymmärtäneet.

Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.

-- Menkää syömään, -- sanoi Israel. -- Minä paastoan tänä iltana.

-- Ei minullekaan ruoka maita, -- virkkoi Rebekka.

Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta
pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä
sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle
rupeamista.

Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana.
Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta
pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina
aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi
Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: -- Mitä
te Rainilla teitte?

-- Me leikimme nukilla, -- vastasi Mirjam.

-- Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta,
-- lisäsi Haijele.

Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.

-- Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?

-- Minä haluan kunniaa! -- vastasi Haijele totisesti.

-- Ole vaiti, -- sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka
hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi,
vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan
tuomittu Gojimin keskellä -- hän uneksi kunniasta! -- Ja Israelista
tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen
sydäntänsä.

Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa.
Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet
olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.

-- Kuuleppas, Haijele, -- virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen
tytön molempiin käsiin, -- tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit
matkustaa pois Suomesta?

Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät
säteilivät tähtinä.

-- Isä kulta, isä kulta, saanko minä?

-- No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä
aikoisit kunniaan päästä?

Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat
silmänsä, lausuen:

-- Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset
viimein menestyvät.

Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai
lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi
sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten
itsensä hän vastasi:

-- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun
kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä
hän latelee.

Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan
olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti,
kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni
kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja
äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä,
ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.

-- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta
vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi,
kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.

-- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut
päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni.
Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle
kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm =
"nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!

Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää,
miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja
menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin
iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli
pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka
hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän
saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?

Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen
muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön
riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [=
Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?

Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele
rukoili vakavasti ja juhlallisesti:

-- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael,
vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni
puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]

Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.

Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli
nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut
enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen
mielessään.

-- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin
Haijelen mukaani?

-- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?

-- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se
nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut;
kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää
ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää
saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.

Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi
kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni
huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi,
jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.

-- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei
muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli
heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi
kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.

Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee
oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel
parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä
hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen
poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa
oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel
oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen
sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti
salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa
kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan
sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki]
lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom
Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.

Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi?
Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä
polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen
mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta
puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä
näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui
sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta
mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat
kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä
tavalla lähestyä suurta Jehovaa?

Kuinka häntä kauhistutti...

Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin
ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita.
Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka
monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen
kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai
petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen
tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu
kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan,
kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka
ylennetään...

Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta
Jom Kippurina...

Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä
synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä
noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi...

Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista
huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista
riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta]
hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista
opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui
kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta
hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen
silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta
tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan
Schechina suojasi Haijelen unta.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja
pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli
kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa
pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä.
Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja
väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla
tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika
kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä
huomattiin turhaksi.

Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli
suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit
tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut
pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona
saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo
osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli
ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa",
eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja
keittiöissä.

    "Polle äijä se juutalainen,
    se musta Israeli,
    härkiä tappoi, herroja petti
    ja muhkeasti eli..."

Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja
tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla,
tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin,
"Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä
Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet
osattomiksi.

Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut
juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan
hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?

Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin
toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin
hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli
kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn
niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu
musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen,
että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän
kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva,
jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin
monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se
tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:

    "Pollen Haijele, poikain likka,
    juutin koria lapsi --"

Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli
hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti
antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. --

Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä
rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut.
Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll
oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan
se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan
uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!

Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin
itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen
puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä
tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä;
Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä
kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin
kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:

"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se
oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla
rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että
sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin
kuolema."



KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN



I

AARONIN SAUVA


Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen
rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen,
yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan
kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä
lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi
suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli
ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen
vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet
siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista
rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? --
Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte
he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin
kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi
tänne sabbatin aamuina.

Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka
masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille
sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen
väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen,
ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa
[talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti
ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois.
Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.

Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin.
Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan
lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.

Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon,
olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui
keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui
hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa
olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet
kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin
kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät
päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui
kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.

Se oli Haijele Poll.

Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä
valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin
kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja
Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva
viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.

Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin
laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat
sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta
kiihtyen kosken kuohuiksi.

-- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui.
-- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia
ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden
hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä
se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä
sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on
tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva
kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun
maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön
vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin
meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän
Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!

Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro
lauloi riemuisan aamenen.

Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko
jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän
nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.

Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea
syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien
levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin,
mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa
taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui
kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä
oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.

Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut.
Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät
naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä
eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä,
teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta
tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin
sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut.
Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se
nyt oli kadoksissa.

Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu
Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin,
tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He
seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai
tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa,
täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen
suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli
kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti
varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", --
niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä
hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?

Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti
sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella.
Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja
kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko
pitkällä kadulla!

Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt
ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt.
Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista
yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.

Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne
hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.

Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin
tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään
ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen
kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin
kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja
kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan...

Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen
armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?

Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta
takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen
tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet
vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä
suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät,
mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä
asia kuin että aurinko maata valaisi.

Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut
hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka
juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän
oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat
kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän
oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä.
Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!

Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.

Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua
eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa
Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin,
ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta
oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin
tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa.
Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä
Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja,
jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin --
ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua
se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui
levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa
hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin
rautoja kuin rakastavan sydämen.

Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat...

Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli
hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä
mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi,
jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa
luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa
vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta
väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään
omistanut mitään?

Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin
hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.

Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan
alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime
aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin
etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi
hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut
että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua
lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui
kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt.
Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa
itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?...
Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva
oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi
kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut
aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas
oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt
lienee keksinyt? --

Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.

No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä
hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin
parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat
uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli
Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat
ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se
josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille
kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi,
totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran
täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..."

Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän
henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.

Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä
jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita
tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn
ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.

Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä?
Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista
[Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä
kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja
hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei
hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut
odottaakaan Ruubenilta.

Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan
heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.

Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina...

Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä
muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän
hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian
iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen
tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin
sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät
suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.

Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.

-- No, tyttöseni, sano, oletko utelias?

-- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui
tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen
rakkaus säihkyi.

-- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla
on kaksinkertainen salaisuus!

-- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen...

-- Enemmän, enemmän.

-- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka
vaatettaa sinua paremmin kuin --

-- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle.
-- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä
veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa.

-- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.

-- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri
suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin
rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?

Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin
käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:

-- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja
hänen nimellensä...

Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä
vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli
tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa
kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään
huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.

-- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi.

-- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri
sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle...

Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi
äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.

-- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö!
Minäkö tutkintoajan määrään?

-- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä
ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän?

Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi
kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.

-- Niin, tiedänhän.

Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten
horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla.
Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota
uneksittua uutta kohti?...

Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin
talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan
tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.

Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.

-- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai
katkeraksi.

Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja
tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.

-- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben,
rientäen hänen jäljissään.

Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista,
joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma,
huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut
kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä.
Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.

Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka
seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea
Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen,
ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin
aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.

Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele
leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen
sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä
vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa
leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen
kodissaan rikottu. --

-- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko,
ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan.

-- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me
jätämme vähitellen sijan teille nuorille.

-- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu
vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa
ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä
rabbiini puhui.

-- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen
katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin
viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.

-- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän
kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen
kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy...

Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne.
Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi,
mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui
vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut
noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras
tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.

Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin
Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa
olla häiritsemättä kahdenkesken.

Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja
lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan
ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa
kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori
asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän
tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän
kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.

-- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.

Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö
ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.

-- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä.

Haijele tuli.

-- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.

Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti
pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän
kysyi: -- Saanko?

Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa,
kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen
olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.

-- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo
kauvan sydämessäni.

-- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle.

-- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja
tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja
sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se
on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen --
vai kuinka, Haijeleni?

-- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla
kertaa...

-- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet
minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta
etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä
ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste,
rakkaani, ei tänään!

-- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat
mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on
selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti,
tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni
sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän
täytyy tietää, minne se vie!

-- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön
punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään
vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli
myrskyisenä.

-- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet
monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta
ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!

Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen
tulen voimaa.

-- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi.

-- Rakkautta Israeliin!

Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin
äänin:

-- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan...

-- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden
kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi
maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän
äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen
Ruubenille.

-- Ota se takaisin...

-- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?

-- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää
Aaronin sauvan...

Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä,
mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.

-- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme
onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan
sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita
setäsi tänään selitti meille?

Haijele hymyili surullisesti.

-- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen
puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko
itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä
oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.

-- Mitä siis tarkoitat?

-- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko,
toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en
tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä
minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä
takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki
hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.

Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti
voimakkaassa mielenkuohussa:

-- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?

Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi
Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:

-- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua
rakastamasta?

Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän
katosikaan?

-- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben,
yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä
Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.

-- Mikä teillä nyt on, lapset?

Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan
kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa
hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?

-- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni
ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan
aprikoida.

-- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan
tervehdykseni sedälle.

-- Etkö jää päivälliselle luoksemme?

-- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun
on aika mennä.

Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.

-- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta
pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.

Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.

-- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut...

Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut,
antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.

-- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein.

-- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele.

Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä,
irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen.
Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki,
kasvot käsiin kätkettyinä. --

Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki,
jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa
ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan
toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa.
Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet,
välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset
töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.

Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä
istui yksinäinen tumma nuorukainen.

-- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, --
tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.

-- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan
koko kekkereitä.

-- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten.
Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.

-- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin
jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin
vähän miehistyy.

Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja
notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.

-- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle.
-- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat
neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!

He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä
heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.

-- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla,
hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus.

Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin
vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.

Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet,
joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää!
Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut
pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka...
olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne
karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?

Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri,
pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa
ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt...

Miksi sen täytyi tapahtua?

Koska hän ei rakastanut kansaansa.

Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän
siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta
häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli
heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.

Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?

Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen
pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta...

Mikä on totuus?

Niin, ken sen tietäisi.

Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se
tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä
totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen
siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte
lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä
ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.

Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se
oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä
totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen
rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä
olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt...

Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi
hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä
minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa.
Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.

Totuus -- niin, mikä on totuus?

Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen
täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon
mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa...

Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään
kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä
juutalaiskielellä laulamaan:

    "Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen,
    mir wellen nischt dürfen leihen un borgen,
    was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen,
    wenn Maschiach werd kummen!

    Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen,
    un nur vun die Chasidims wegen -- --"

["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat
juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja
paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".]

Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui
käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja
riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä
syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään
pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät
muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala...

Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua.
Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja
setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin
voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin
Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea
Israelin tytär!

-- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. --
En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika.
Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua
siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!

Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen
mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa.
Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän
joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa --
ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele
tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia
vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.

Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä
tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut
tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta
lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan
ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.

-- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen
hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman
äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.

-- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti
alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.

-- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa
polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille
takaisin. --

Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua
Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden
varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan
sanan ympärillä:

    "Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.]

Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa
Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä
vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?

Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie
tullutkaan:

    "Ich muss noch wandern
    vun ein Land zum andern,
    ich bin bald da, bald dort.
         Jeruschalajim,
         Jeruschalajim,
    mein teuerer, heiliger Ort!"

["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä,
milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]

Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä,
itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.

Sionistit!

He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden
ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin
Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja
täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa,
Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut
toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla
oikeassa!

Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen
hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha.
Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.

Oma maa, oma koti! --

Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen
saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti
Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi:

-- Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa!



II

VANHOJA TUTTUJA


-- Äiti, Haijelelta tuli kirje!

Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja
vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin
oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä
likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut
halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.

Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta
virkkoi sentään jokseenkin tylysti:

-- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.

Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän
olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton
pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame
vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.

Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:

-- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne...

Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän
heitti sen ostajalle.

-- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.

Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän
oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin
kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän
antoi sen takaisin.

-- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!

Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.

-- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa
rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.

Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton
ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain
muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista
kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli
ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän
kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti
hän melkein pelkäsi.

Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko
hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?

-- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein.

-- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin
huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti
uudestaan paperin esille.

-- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai
suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee
meitä sähköttämään...

-- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas
tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla
sill'aikaa. --

Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun
kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut,
tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet
tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen
hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun
Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.

-- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt,
ennenkuin hän palaa.

-- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen,
-- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun
hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.

Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.

-- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies
on viidettä vuotta ylioppilaana!

-- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin
oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.

-- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se
kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä
minulla on parempia.

Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota
seurasta, kun Pentti samassa sanoi:

-- No tuossa heidän puotinsa on.

-- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?

-- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen.

-- Tai kravattineuloja...

Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli
niin matala, että Pentin täytyi kumartua.

Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön,
Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna,
minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei
huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis.

Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä
murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla?

-- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi,
hämmästystä teeskennellen.

Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.

-- Kyllä --

-- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas
Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä
paremmin?

Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu,
joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät
juuri hauskoja muistoja herättäneet.

-- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko
hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui,
sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti
niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi
Mirjamille:

-- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin
ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää...

-- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö
yksinkertaisesti.

-- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi
päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla
katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.

Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka
hengästyksissään palasi kirje kädessä.

-- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta.

-- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He
olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti,
minä ihan pelkäsin heitä.

-- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä,
sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä
hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi...

Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat
suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö
he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata...

Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin
tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.

-- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti,
koettaen karistaa pois nolouttansa.

-- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko.

-- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa
edes keikailla, -- sanoi Toimi.

-- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?

-- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi
napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin
parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. --
Hyvästi! Minä menen talolle nyt.

Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle
päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.

Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen
syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton
hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli
sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu
hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään
nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan
toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli...

Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se
ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?

Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla
jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran
oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut
tyttöä loukata.

Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka
nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään
ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu
sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.

Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen
sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:

-- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä
ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!

Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin
Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon
lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden
silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen
huomiota pääkaupunginkin kaduilla.

-- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa
kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan
tiennäyttäjää?

-- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa,
kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein
ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta
äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.

-- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko.
-- Onko se joku ylioppilas?

He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.

-- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti
Poll.

Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä...
mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois,
Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.

-- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, --
neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti
Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa
varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa.
Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo
laulaa duettoja.

-- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan...

-- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?

-- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen
Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko
vielä? Mutta sinähän olit niin pieni...

-- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?

-- Ei, vaan hänen sisarensa.

-- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on
näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä
vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet
jo ennakolta.

Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi
seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.

-- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso,
onhan se sentään sopivampaa...

Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää
sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin
vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan
nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes
Sointu vihdoinkin palasi.

-- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän
iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein
hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko,
hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin
pahoillansa. Mitähän varten?

-- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi
Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen
sydämeen.

-- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole
hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä,
kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?

Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman
sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin
hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden
puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.

-- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat
vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän
kanssansa.

-- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy
huulillansa.

Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin
rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli
saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään
ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän
täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut
kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis
ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. --
Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön
rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin!

Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi,
jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he
lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella
kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin
oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa.
Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.

Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella
ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta
eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä
luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt
hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin
kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili;
ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt
-- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä
edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää
vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.

Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo
lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva
Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet,
jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet
juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi
lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui...
Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan...

Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla.
Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel...
Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä
Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin
kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa
he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori
sanottiin siitä pojasta tulevan...

Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no
voi toki! Mutta tämä toinen?

Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni,
jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia
silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä
kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja
pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin
hakisivat...

Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi
vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja
odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.

-- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan
rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi
merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio.
Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä
näyttämässä...

Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli
kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana
iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa
myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin
maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen
sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli...

Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin
aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas
olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin
kaunis?

Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi
tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa.
Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin
että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa
ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin
paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.

Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan...
Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan
olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin
takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi...
Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!

Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa,
oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin
oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi
esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi
jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki
levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä
äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa...

Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.

Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta
kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin
ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä
katsomaan.

Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä
toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.

-- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva
Sliman Mirjamille.

Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti
Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten
äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän
kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.

Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat
äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa,
kun oikein koetti.

Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja
rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään
itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos
kaupoista sovittiin...

Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi
siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti
ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti
näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta
pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö
tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen
ymmärsi...

Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä
häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi
väistymään.

Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi
sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi
tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan
hänenkin kohtaloansa.

Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan
herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli
vähällä hyrähtää itkemään.

-- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen
hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut
valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt
minä tulin pyytämään sinua.

Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka
kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.

-- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me
hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja
oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.

-- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.

Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta
olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia,
joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.

-- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan
tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!

Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia
oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän
sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi...

Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin
äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin,
kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla
kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli
päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia
iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa!

Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla
voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli
riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka
epätoivoisena huudahti:

-- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan,
ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut.
Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia
tyttöhattaroita!...



III

ALENNUKSEN KESKELLÄ


Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut
Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.

Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta.
Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin
kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä
sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut
Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; --
niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja
puuhkalakit...

Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa
kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa
astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden
avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar
taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona
heräsi...

Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen,
kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.

Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän
surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei
kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.

Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä.
Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet,
ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin
Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch =
hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen
järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli
sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta,
hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli
jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt,
joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä
sanoja Naftalinsa puolesta...

Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin
repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele
lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni?
Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia
syvässä kunnioituksessansa.

Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli
hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka
kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista
yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo?
Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli,
että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän
jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein
puolijumalaksi.

Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet
esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He
tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta
sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä
paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai
kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä --
ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän
pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! --
Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö
sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan
muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää
niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.

He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala,
yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä
omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen
yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt
pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt
ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita,
käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki.

Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin,
silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel,
kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän
ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka
verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria
muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin
parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi
Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata:
oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein
vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan...

Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä
kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa,
panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja
ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät
Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?

Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi
ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin
paikallensa takaisin.

Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin
sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä.
He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan.
Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan...
Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa
haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille:
"Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi,
Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut
junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin.
Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi!
Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen
kuin sinä...

Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut
eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja
kyllin Ruubenille...

Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti.
Vai niin -- hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä
ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä
ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei
hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker
tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin
läheinen...

Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.

Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi
sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei
sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja
epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä
juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen
kielen hän oli unohtanut -- jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä
kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä
oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen
rääsykasojen keskellä. -- Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli
mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt
aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi
kävelyilma kuin eilen.

Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja
leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista
ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä
kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi
ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään
sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele
ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti,
ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti
toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen
pimeään yöhön...

Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin
katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei
ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He
pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa,
että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.

-- Kas, Haijele! -- huudahti hän hämmästyneenä. -- Kuinka sinä tänne
osasit? -- Saanko esitellä: Fräulein Kaisla...

Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla
kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille
jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut
myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.

-- Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, -- virkkoi hän lyhyeen.

-- En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän
sitte pääsee ulos.

Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen
suomalaistytön kanssa.

-- Menen siis yksin, -- hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja
nyökäten päätään siskollensa.

-- Älä suotta mene! -- huusi Mirjam hänen jälkeensä. -- Sinne on vaikea
löytää.

-- Ole huoletta, en minä eksy, -- vastasi Haijele levollisesti, jatkaen
matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.

Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat
kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat.
Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin
toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla.
Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit.
Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa
harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä
laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa,
kun ei tarvinnut yksin olla.

-- Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, -- virkkoi Sointu
Haijelen kadottua näkyvistä. -- En koskaan ole voinut unohtaa hänen
silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä?
Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan
kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.

-- Sinä soitit ja lauloit silloin...

-- Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.

-- Ei, kyllä minä muistan.

-- Mitä sitte?

Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:

-- Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois...

Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat
silmänsä Mirjamiin, lausuen:

-- Lauloinko Jeesuksesta?

Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.

-- Vihaatko sinäkin häntä? -- kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.

Ei vastausta.

-- Ja vihaatko minua myös?

-- En, en, -- pääsi Mirjamin huulilta. -- Kuinka minä sinua vihaisin?

-- Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö
ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.

-- Kyllä minä tiedän! -- Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. --
Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.

-- Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua,
ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. -- Soinnun silmät
säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: -- En minä tiedä
ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä
enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.

Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: -- Missä hän
on? Eikö hän kuollut?

-- Hän nousi haudasta ja elää jälleen.

-- Eipä!

-- Minä tiedän, että hän elää.

-- Oletko nähnyt hänet?

Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: -- Olen, Mirjam.

Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että
Mirjam tuskin rohkeni kysyä:

-- Missä?

-- En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.

Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään
näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli
juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin
Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.

-- Älä puhu mitään hänestä! -- huudahti hän viimein. -- Mene pois,
Sointu, minä en tahdo!

Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: -- Minä
rukoilen puolestasi. --

Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli
unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis
voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten
ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan
lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän
perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.

Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle.
No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän
liikettä kuin muualla.

Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin
hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin
askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa
nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: -- Finns
dä gamla kläder? -- Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että
herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan
uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän
luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.

Se oli Haijelen äiti.

Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli
taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat
nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama
iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta
takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.

Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä,
tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa
alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin
kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille,
kun ei muitakaan ollut.

-- Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi!
Kun kissaa silittää, niin se raapii.

Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri
hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon
lukenut.

-- Elääkö hän vielä -- se Jeschu? -- kysyi hän muitta selityksittä,
levottomuus kasvoillansa.

-- Mitä? -- Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti
tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: --
Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen
nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä
toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa...

Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta
hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.

-- Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata
laulamasta.

-- Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja
sydämesi! -- virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. -- Otho haisch
["Tuo mies" -- tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli
ajatustesi viipyä hänessä. --

Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä
hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan
ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin
erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä
kansallensa.

Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja
ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä
vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan.
Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä
hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne
ollut tullut vanhoja lautasia pesemään... Hänen täytyi nyt saada
lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa
tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut
puutetta olla...

Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä... mitä
tämä oli?

"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen
iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa
juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta
ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen
pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."

Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?

Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta
hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän
pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille
antanut.

Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat
hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi
toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä
äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden
sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen
oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan
käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä,
toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.

Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle.
Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.

Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi
kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin
kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa
lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa
tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat
keskenänsä Haijelesta:

-- Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?

-- Niin, niin, ei hän meistä huoli, -- huokasi Rebekka. -- Ylpeä hän on
ja liian ylhäinen.

Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä
auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan;
ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen
lapsena...

Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle
ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne
laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti
oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista,
ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut
vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin
odottavina.

Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän
otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. -- Joudu, -- hän
kehoitti, -- vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.

Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista
juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa
valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa,
jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta
kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne
siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin,
lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka
valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä
iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen
ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella
kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut
jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä
tuntui aivan kuin Israel -- olow hascholom -- vielä olisi elänyt ja
siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä
niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut
oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma
valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli
onnellisempi kuin vuosikymmeneen.

Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan
ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä
viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä
iltana hän tahtoi puhua heille.

-- Soisin että kuuntelisitte, -- hän lausui hellemmin ja
sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, -- minä haluaisin kertoa
jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa...

-- Hesekiel! -- huudahti Rebekka, -- onko hän kirjoittanut sinulle?

-- Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda
nuori rouvansa kotiin, -- lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.

Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut
kärsimättömäksi -- joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän
vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.

-- En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko
milloinkaan kuulleet hänestä?

Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.

-- No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle
itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä
talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä
kuolleita, kuivettuneita luita.

-- Huh, -- sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat
harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.

-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan
eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi:
"Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen,
hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet
ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä
ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai,
Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki,
tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he
tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja
henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja
heitä oli sangen suuri joukko.

Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle
sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista
tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan
kiihkeästi odottivat jatkoa.

-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat
koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet,
meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan
teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan
teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te
virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen
Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."

Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta
oikein käsittää, mistä oli kysymys.

-- Katsokaa, se on nyt tekeillä, -- alkoi Haijele selittää. -- Juuri
siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi,
suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman
ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin
maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee
edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin
profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.

-- Ja mistä tulee henki? -- kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut
ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.

-- Henki -- niin...

Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän
lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa
käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista
hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen
luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.

-- Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on
koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni
uhrata. Ja nyt -- rukoilkaamme yhdessä...

Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä
hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista
todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin
pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut
aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.

Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi
vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä...

-- Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat
etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa
kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin
tapahtukoon!"]

Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä,
jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle
itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä -- niin,
mitä oli tuo henki?

-- Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, -- vastasivat
monet sionistit. -- Ei, se on kuuliaisuuden henki, -- väittivät
toiset. -- Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin
pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. -- Jumalan Henki se on, --
sanoivat taas toiset, -- uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies.
Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se
on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti.
-- Ei se ole oppi, vaan persoona, -- vakuuttivat vihdoin muutamat. --
Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin
maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri...

-- Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, -- jatkoi
Haijele ajatuksiansa.

Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?

Uusi lainkuuliaisuus -- se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa.
Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä,
verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä
järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili...

Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta
tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin
joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen
seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että
heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky.
Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut -- petturi
hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin
ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.

Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. -- Niin, jääköön kaikki hänen
haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta
ja Baabelin vankeudesta... Adonai, Adonai, muista kansaasi...

Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.

Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä.
Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi
hartaan halunsa toteuttaa.

Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän
sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota
vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen,
hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän
vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä
hymyllänsä.

Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli
Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli
nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla
ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin
ystävällistä... Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun
kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin
hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa
nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.

Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin
se Nasarealainen -- Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli
niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele
niin sanoi -- mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki
kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä...

Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon
oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he
tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin
epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi
isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi
puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä
nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.

Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?

Kuin vastaukseksi tämä lausui: -- Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian
varhain.

-- Mi... missä? Ethän tarkoita --?

Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä
olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain
senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti
vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.

-- Niin, kyllä se on synagooga.

Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat
ylös.

-- Tänne meidän tulee mennä, -- opasti Mirjam. Ja hänen sanansa
vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti
päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran"
portaita kohti.

-- Eikö tämä ole erehdys? -- kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään
ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.

-- Ei -- katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä --
kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.

Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he
astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi
silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli
makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan
kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet
niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista
järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni
lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden
luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät
päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois
penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.

Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä
oli osa juutalaisten synagoogasta!

Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa
katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen
käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti
kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat
seisoivat hartaina paikoillansa.

Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet,
mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa...

Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen
miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan.
Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan
täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva
Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.

-- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi
pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä
kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi.
Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se
saadaan...

Haijele vaan huokasi vastaukseksi.

Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului
tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi
Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa.
Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.

Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta
ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti
haikeaan, hillittömään itkuun.

Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi
rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:

--"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian,
kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin
olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu,
Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"

"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä
hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu,
Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"

Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin.

Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli
rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja
päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä,
miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava,
herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen
suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli
ensimmäinen askel ylös alennuksesta.

Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin
valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä
juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin...

Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle
kirjeen.

-- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun
se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.

-- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä
hän avaa.

Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi
kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.

Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa.
Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän
avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.

Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki
ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:

-- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että
rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!

"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se
yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt
toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni
täydessä kirkkaudessansa?

"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun
turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin
epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun
täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa,
jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon
sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.

"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee...

"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia
en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät
minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä
tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut
sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille
tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni --
mistä syystä, en tiedä.

"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että
sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun
arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle
lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"

Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta
samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.

-- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä
odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta
silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me
käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.



IV

TÄHTI-ILTOJA


Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin
tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja
Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei
voinut heitä odottaa.

Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat
kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle.
Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä,
jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.

Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni
kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää.
Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis
ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja
valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha
mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman
jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa
samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin
kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar
parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.

Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana.
Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui
välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa.
Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?

Vihdoinkin!

Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään,
ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin
lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset,
haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja
keijukaisten parvi liiteli sisälle.

Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön
ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka
liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä
odottaa kokonainen pitkä ilta.

Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä.
Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan
asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän
istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien
huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että
ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.

Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen
tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä
kelpasivat nuorille miehille.

Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi
heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme
seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti
heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi
pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka
sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa
näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin
tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin
erilleen.

Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin
mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle.
Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben
olisi astunut yli lattian...

Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä
nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle
mentiin...

Ei, ei, ei.

Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien,
lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa
pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä
toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein
lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan...

Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona
me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan
täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä
polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän...

-- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! --

Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella
hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään
juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket
hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä
ympärillä.

Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori
juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.

Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo
ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä
vaikea keskeyttää hänen iloansa.

-- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti.
-- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen
toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. --

Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin
säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.

-- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman
sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.

-- Saanko sitte saattaa teidät kotiin?

-- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.
Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. --
Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva
Sliman tulee!

He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen
kätensä irti, ja he katosivat salista.

Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.

-- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam.

-- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, --
vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.

Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä
yhteen.

-- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!

-- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko.
Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi
puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo
perillä.

-- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla.

-- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam.

-- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas
Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea
tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua...

Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin
hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta
kotoisin?

-- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain
ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja
sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.

Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat,
seisoen yhä paikallansa.

-- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, --
olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan
kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?

-- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein
kuuluvasti.

-- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä...

-- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa
ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä!

Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän
kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa?

Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti
tänä iltana.

-- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin
issikalla.

Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.

Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys,
valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu
lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana.
Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti
ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt
suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin
ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa
-- eikä tahtonutkaan...

Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän
käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt
hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka
olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista.
Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen,
jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi...

       *       *       *       *       *

Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön
tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin
ihmisten liikkumisaika.

-- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni...

-- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua
rakastat?

-- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?

-- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.

-- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.

-- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he
tekisivätkään minulle...

-- Eihän heidän sitä tarvitse tietää.

-- Kuinka me muuten menemme naimisiin?

Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi
hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt
emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!...

Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan
kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta
myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto
tuhoa ennustava.

-- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein.

-- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta.

-- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin
katuja?

-- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi.

Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.

-- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.

Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?

-- Sano, missä olit ja kenen kanssa!

-- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen
kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa
sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan
maininneet Nasarealaista...

Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys
tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut
pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.

-- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen,
mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö,
kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot
tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme --

-- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli
Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia
puijannut.

-- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin
kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!

Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei
Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä
seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa.
Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.

Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele
toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän
oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä
sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt
niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos
hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä
kotonakin Leipzigissä.

-- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen.

-- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan
samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään;
silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta
ihaniin iltakävelyihin.

Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt
kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan
sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti
ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta
ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni
Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan
padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän
kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi
pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut.
Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi
palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä
nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.

Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen,
jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja
sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele
ei mitään esteitä laittaisi...

       *       *       *       *       *

Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja
Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus
Mirjamille.

-- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman
lupasi illalla käydä luonamme.

Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni
kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut
vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi
tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron
ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!

-- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja
nosti kauluksen korvillensa.

-- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa
maailmoissa.

-- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu.
-- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin
täällä.

Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. --
Juttele koko unesi, -- hän pyysi.

-- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä
korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa
puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului
vieno laulu -- siihen heräsin.

-- Missä se keto oli?

-- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.

Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.

-- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt
häiritsevänsä.

-- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös...

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta
minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä
ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen
liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan
hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja
aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin
mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa.
Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti
väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi...

-- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.

-- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta
kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.

Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.

-- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että...
että tahtoisit kuolla?

Sointu painoi päänsä alas.

-- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.

-- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys
kävi läpi hänen ruumiinsa.

Silloin Sointu kohotti katseensa.

-- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.

Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka
kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa
nyt siitä tarkempi selko.

-- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun
käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?

-- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja
taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo,
sillä hän kuivaa kyyneleet...

-- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää
kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt?

-- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta
he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka
hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen
varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille
kristityille portti aukene...

-- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.

-- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa
ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat
kirjoitetut...

Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna
välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"

-- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi
syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu.

Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä
iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että
he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt
varmaankin myöhästyisivät tunnilta.

Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt
olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam
oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut
jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista.
Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas
tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu,
vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä...

Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla
portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella
hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan
kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän...

-- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin
silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan
varmaan sinusta vielä tulee kristitty.

Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei
katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin
kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä
siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat
tuntuivat ajavan takaa.

"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."

Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin
kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli
lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti
ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta
selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen
kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja
peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin
hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut
pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei
tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin
tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli
kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten
voinut Eskon vaimoksi tulla...

Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja
heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin
kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli
niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos
ehkä Eskon tähden --

Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan
tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi...

Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja
aikoi sitä tehdä vieläkin...

-- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa
äänen sivultansa.

-- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat
rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja
lemmen hehku.

Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka
tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan
katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka
puhui paremmin kuin sanat.

-- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse
ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi?

-- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam
helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä
aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi
pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu
minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni...

-- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni,
-- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo
kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua...

-- Sano se uudestaan ja uudestaan!

-- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin
taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen,
joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti
avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä
suuremmaksi.

-- Mikä se on? Näytä, näytä!

Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam
huudahti riemusta.

-- Onko se kihlasormus?

Esko joutui vähän hämillensä.

-- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä
muistona minulta, kun olen poissa.

-- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin
onnellinen, että en enää mitään pelkää!...

Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja
Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat
tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa
anoen.

-- Täytyykö sinun lähteä?

-- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.
Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,
Mirjam -- älä itke!

-- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat...

-- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian
minä kirjoitan sinulle.

-- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä...

-- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle;
siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni
sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä
silmäsi kirkkaina.

Mirjam koetti hymyillä.

-- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja
hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.

-- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!

Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön
puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.

-- Nyt hyvästi!...

Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen
asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat
lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo
huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.

Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin...

Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo
mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen
poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei
sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut
nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin
uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.

-- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin
äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että
laulutuntisi ovat loppuneet.

-- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. --
Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa
tehnyt...

-- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa
pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan
ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen
sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle
puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa
väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla
tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän...

-- Mutta Haijele, kyllähän muutkin --

-- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin
kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin
se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi.
Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni --

-- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi
rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.

-- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen
tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat
ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon
kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.

Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin
katsein: -- Puolustatko häntä, äiti?

-- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?
Mutta en minä soisi...

Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi
nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.

-- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja
kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa
riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä
kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen
kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin
tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi
kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!

Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen
kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.

Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.



V

ORKAMOSSA


Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat
ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät
kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon
povella on unhotusta ja uutta elämää...

Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se
ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia
ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta
tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita
pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen
paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä
vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä
tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut
muita kuin vanha mummo ja pari lasta.

Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon
alaiseksi.

-- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi.

-- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli
vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.

-- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta
pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta
kokoontuu.

-- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea
leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?

-- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki
voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään
yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa.
Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin,
koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.

Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän
oli koko lailla häpeillänsä.

-- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua,
unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin,
en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee...

-- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen
enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme
edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?

-- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin
alle.

-- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut
kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä
poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.

Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti
roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja
tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan...

-- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. --
Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?

-- Mitä tarkoitat?

-- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat
kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu...

-- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti,
että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan
taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut
paremmin!

-- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan
sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen,
luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla
sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.

-- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko
kiivaasti.

-- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon
kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän.
Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa,
että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat
helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin --

-- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.

-- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. --
Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön
rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko
niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en
olisi odottanut sinulta.

-- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä
-- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta
kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista
rakkautta...

-- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte
hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi
noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä
sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin
kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin.
Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!

-- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko
nyreästi.

-- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta
lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen
toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai
kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa
tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?

-- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi
alenna Mirjamia! Muuten --

-- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle --
niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.

Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi
Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin
matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli
neljä kilometriä Orkamon kartanoon.

-- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan.
Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä,
nahkalapaset käsissä.

-- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. --
Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?

-- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön
sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis
ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti
Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten
silmien pirteyden.

Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.

-- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran
eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä
laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta
tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne.
Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.

Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta
Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin
kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta
totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen
metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni
kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka
talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä
heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen,
vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan
vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten
kouluajoilta hyvin tunsivat.

Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän
ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden.
Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta
hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi
ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli
lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen
ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he
yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään,
jos Toimi tahtoisi...

-- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden
kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti
luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan.

-- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin
joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin...

-- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili
Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.

-- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo
inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin,
kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin
minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein
mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea.
Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä
olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!

-- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin
asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja
hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä
arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi
lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää
riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.

Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä
kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti.

-- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä
olevan kynttilän.

Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen
siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin
jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman
välinpitämättömällä äänellä:

-- Milloin täältä posti menee?

-- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa
Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän
veitikkamaisesti.

-- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!

Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa
vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta
tarkastelisi...

Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän
veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan.
Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien
muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen
ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä.
Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia
tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan
paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää...

Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta
kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa.
Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä
lakkaamatta uudistuvin sävelin.

Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi,
sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta
sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista,
jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.

Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä
tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli
suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut
avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää.
Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli
matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt
mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta
kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se
olikaan?

Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin,
sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois
hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen
huomentervehdyksen saanut.

-- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä
maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin --

-- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen
povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.

Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä
helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa
kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen
joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu
sujui vapaasti ja iloisesti.

Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän
oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin,
ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti
tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän
oli oikeassa Eskonkin mielestä.

-- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.

-- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko.

-- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja
laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.

-- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!

-- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. --
Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule
itse mukaan!

Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt
kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää.

Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte
Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen
ylöspäin.

-- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään.
-- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon
kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. --
Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden
kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea
osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."

Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin
tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se
olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin
ymmälle tuon tytön takia?

Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili
jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne
säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:

-- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä?
Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille
voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam
Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen...

-- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat
Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin
välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan
juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.

-- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi,
minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:

    "Polle äijä se juutalainen,
    se musta Israeli..."

Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi
olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään
hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.

-- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti
Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.

-- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias!

-- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään
inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja
korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä
kauppaa niitten kanssa?

-- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti.

Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla
tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan.
Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle
olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki
niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä
häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti.
Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat
sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon
hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan
pettyä.

Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja
hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät
mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin
heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua
tänä aamuna.

Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon
mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut,
kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa
ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa.
-- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä
pudistaen. --

Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä,
kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.

-- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"

Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi
kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen
tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta
ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa
vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän
Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin
ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa.
Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja
Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut
jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki
ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä
lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli
jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.

Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei
Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?

Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin --
tietysti...

Nopeasti Esko kääri paperin auki.

Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen
selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus
oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.

"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän
tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat
välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam
Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei
sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen?
Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa
tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut?
Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin
kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.

Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?

Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi
uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi
vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko
juutalaissaksaa?

Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain
öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät
häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa.
Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut
enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen
tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan
Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin
äärettömän ikävä!

Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti
vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat...

-- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä.
-- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät
Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä,
ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen
asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.

Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi
jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja!
Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt
jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut.
Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen
hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin
olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi
näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä
ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän
omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön
hyväksi luopui periaatteistansa, niin --

Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?

Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä
isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan
kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle,
ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon
ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme
palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte
rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala
heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa...

Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin
ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja
ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä
valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He
elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti
vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo
aika saada levätä.

Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja
Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty
hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä
pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä
suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei,
ei hänelle sanaakaan näistä asioista!

Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä
neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton
tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.

Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä
neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."

Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon
muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt
muuttua vain korvakaiuksi...

Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli
kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja
Sointu sitä kulkivat turvallisesti...

-- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. --
Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!

Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon,
joka kukkasilla peitti mustat syvyydet...

Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui
pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja
huusi tytölle vastaan:

-- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!



VI

"KIROUKSEN KIRJA"


Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä
käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka
jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä
kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat
Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan
luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan.
Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen
veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut
kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän
ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut
tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi
hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen,
varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää
se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla
järkevä...

Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain
oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä
jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.

Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän
huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi
melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.

Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.

-- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?

Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko
tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä...

Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi
hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.

-- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu
luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet...

-- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei
pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.

-- Minun on ollut niin ikävä...

-- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö,
siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä
oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.

Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä
hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun
olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.

-- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi
vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.

Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.

-- Lähdet tänään? Ja Esko --?

Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen
poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään
ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta
vastasi aivan viattomasti:

-- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa
luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.

Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä
odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen,
tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda
kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin...

Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.

-- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa...

-- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta
saatko sinä kuulla?

-- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä.

Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:

-- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon
hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun
minä jo lähden kotiin.

Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:

-- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla
vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!

Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän
vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut,
mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen
hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka
hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui
vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo
ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä
hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan,
tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista
kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä
ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi
pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut...

Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan?

-- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista
ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet!
Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan.
Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä
häntä...

-- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa.

-- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. --
Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi
nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. --
Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.

Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa,
eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin
utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi?

-- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi
epäröiden.

-- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin
muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.

Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki.
Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti
sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo
löytyisi.

Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi
itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan
Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua...

Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele
tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on
kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon...

       *       *       *       *       *

Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut
uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.

Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi
yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä
kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla
häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän
kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä
päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti
kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja
vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja
ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja
pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen
rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli
seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.

Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne
moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi
tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut
ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan
tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä
Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden
maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa
tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he
aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä
koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa.
Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea
muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä
ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle
antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili
askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa
lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä
jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat
tehtävät häntä odottivat.

Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän
tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli
hänelle rakkahin maan päällä.

Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä
kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein
olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin
sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben
aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä
siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei
Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti
heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa
kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina
oli kestänyt muuttumatta.

Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys
vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus...
Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. --

Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään.
Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät
jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan
ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi
aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika.
Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan.
Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta
lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen
raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä
hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui
syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai,
anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi.

Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen
ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen,
juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui
niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies
läheni, lausuen:

-- Olette israelilainen?

-- Olen.

-- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?

Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli
kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi
vastata.

-- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi.

Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa.
Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja
ojensi sen Haijelelle.

-- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän
virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies
kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.

-- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari
matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan
Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.

Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?

Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian
suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla
hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan
rakkaus on suurin niistä."

Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti,
tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus
järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää
lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.

Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?

Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan
penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.

Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!

Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä.
Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat,
Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän
vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin
kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta,
tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen
olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen
ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä
voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.

Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa
aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä
taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat
kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat
hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä
Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut
hänelle saapumisensa aikaa.

Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi
vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa.
Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli
valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä:
nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt
se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä!

Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen
kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas
asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt
poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta
viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja
ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen
Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi
kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut
saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli
annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja
muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta,
sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin
tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin
Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.

Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli
vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja
kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa
ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut
tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti
antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä
voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä.
Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä
ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään
vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita
siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.

Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin
kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa
he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja
palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva,
joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.

-- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi
lähettäneet?

-- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele.

-- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset
ulkona. Minä olen ihan yksin.

-- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele.

-- Niin, Ruuben -- onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? -- Bertha rouva
hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet,
laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Ei, älä huoli, -- hän sanoi. -- Suo minun mennä! Juuri Ruubenia
tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken...

Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa.
Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?

-- Kuinka se kävisi päinsä? -- hän sopersi.

-- Ruuben on sulhaseni, -- vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi.
-- Suvaitsethan siis? -- Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi
mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.

Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan
pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi --
yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa
Haijelea silmistä silmiin.

-- Ruuben, sulhaseni! -- huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.

-- Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! -- riemuitsi Ruuben ja sulki
hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.

-- No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, -- sai Bertha vihdoin
suustansa. -- Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea --

-- Kiitos, kiitos, -- sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää
he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta,
se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua,
siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli
niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana
velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa
sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä
he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei
edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat
silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä
kuiskaamalla pitivät huolen.

Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä
paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia
juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua
vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei
ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin
tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi
paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä -- eikä
mikään auttanut.

Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka
täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli
lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli
syönyt hänen karamellinsa.

Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella
silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko
he aikoivat? Turha toivo!

-- Mitä sinä luet tätä nykyä? -- kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan
ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.

Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman
vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.

-- Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on
puhua suoraan. Mutta jos tietäisit... Sano, voinko sinut kadottaa vielä
kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?

-- Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe?

-- Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki!
Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni...

Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä
riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen
ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei
hän voinut sitä ymmärtää.

-- Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi
pois, -- kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. -- Vaan
nyt... oi Ruuben... Minullakin on tuo kirja!...

Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia
kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan
hyvästi sanoaksensa.

-- Suo anteeksi, Bertha, -- hän lausui niin ystävällisesti, että pikku
rouvan heti täytyi leppyä. -- Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi.
Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka
järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä
puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos
minä vien hänet koko päiväksi.

Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa
ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren
kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui
syvään hengähtäen:

-- Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus:
"Rakkaus on suurin niistä..." Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun
tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman!



VII

JOULUYÖ


_Ensimmäinen taulu_.

Pyhä yö, kirkas yö!

Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista
kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa
syntymäjuhlaa.

Kirottu yö, pimeä yö!

Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan.
Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu
verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta
ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.

"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."

Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä,
kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli
kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko
illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä
matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän
palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt
kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas
tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen.
Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen
yhtynyt jälleen -- siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses
Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten"
piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin.
Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei
työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen
selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata
hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat
"pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.

-- Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, --
virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut
noihin hurskaisiin -- vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän
pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. --
Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?

-- Minusta täällä on valoa liiaksikin, -- tokaisi vastaan
teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. -- Olisin kiitollinen, jos
isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä.
Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.

-- Rauhoitu, hyvä ystävä, -- hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä
olalle. -- Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin
ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!

-- Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, -- virkkoi Löwe. -- Herra
Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle
oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana
asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon
kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?

-- Se oli tietysti mielenosotusta, -- vastasi Knauf. -- Ehkä heillä on
joku Goje kotiopettajattarena.

-- Mainiota! -- ivaili Löwe. -- Sitä hienompaa käytöstä heidän
puoleltaan!

-- Älkäämme tuomitko, -- lausui Efraim Poll jälleen tyynellä,
sovinnollisella äänellänsä. -- Uskokaamme, että he itkivät Israelin
kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin
silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni
tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu -- Israelin pitkä
yö?"

-- Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! -- huudahti
Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki
kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan
supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.

-- Nouse, ole kirkas! -- jatkoi Haijele hehkuvin poskin. -- Israelin
valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi --

-- Vaiti, vaiti! -- keskeytti Knauf tukiten korviansa. -- Neiti,
soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?

-- Hän on sionisti, -- sanoi joku joukosta.

Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli
joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen
olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.

-- Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten
saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos
niiden pyhyys niin helposti haihtuu!

-- Älkää pilkatko, herra! -- varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha
Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.

-- Hyvät ystävät, -- puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut
vaikenemaan arvokkaisuudellansa. -- Pyydän teitä, älkää kiihtykö
vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten
on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja
kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä
aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.

Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin
itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben
siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.

-- Kuunteleppas, -- sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli
alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli
sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.

-- Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, -- selitti Goldreich.

-- Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, -- vakuutti hänen
pelitoverinsa.

-- Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin
näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan
Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]

-- Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan
huipulla?

-- Tietysti.

-- Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä
erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.

-- Se ei ole totta!

-- Vaiti, te häpäisijät! -- huusi Knauf, pistäen jälleen sormet
korviinsa. -- Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te
uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä
turmeltuneita aikoja...

Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:

-- Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea
pyhiä asioita, vaan ette tänään?

-- Eikö tohtori sitä tiedä? -- kysyi Knauf purevasti. -- Silloin me
sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.

-- Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin
hävitys! -- huusi Goldreich.

-- Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta,
-- virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; -- käsketäänhän meitä jakamaan
sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset
ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin
toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai
kuinka, arvoisa herrasväki?

Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua
keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että
hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.

-- Hävytön suurisuu, -- mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta
nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen
puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:

-- Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin
otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?

Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.

-- No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat
narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin
lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. -- Vaan tiedätkö,
mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet?
Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.

Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.

-- Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, --
jatkoi Ruuben. -- Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää
Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on
oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".

-- Ruuben, minä en tätä kestä! -- huudahti Haijele silloin puoliääneen,
tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. -- Tule,
siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa
kaivata.

Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.

-- Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta,
milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme
enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta,
sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea... Yksi kysymys
vain, Ruuben... Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin
pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut
sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme
kuninkaaksi...

-- Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita
kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.

-- Ruuben! -- kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen
sydämeensä.

-- Rakkaani, hiljaa, hiljaa, -- tyynnytteli Ruuben huolestuneena. --
Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme,
saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen -- en minä muuta
tarkoita.

-- Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!

-- En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan,
-- sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin
valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka
työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata
sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina
on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut
kuin täydelliseen yhtymiseen -- jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta
kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan
kansani luo.

-- Kuinka minäkin inhoan heitä! -- huudahti Haijele. -- Muistan jo
lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa.
Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita...

-- He saarnaavat rakkautta, -- jatkoi Ruuben, -- mutta meitä ja
toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.

-- Niin, niin, juuri niin! -- riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta.
-- Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran
synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan,
sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät --

Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. -- Mikä nyt? -- ihmetteli Ruuben.

-- Emmehän mekään... Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.

-- Emme suinkaan -- se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa
sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista
askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin
toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta
noudattaa -- no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn
epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän
opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten
sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.

Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä,
saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli.
Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka
eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja
lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.

-- Nuo olivat kristityitä, Haijele, -- sanoi Ruuben painavasti. --
Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset
saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla... Ajatteleppa,
tänään he viettävät _hänen_ syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!

-- Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni
pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän
valhetta. Missä siis on totuus?

Se oli kuin hätähuuto -- sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä
niin usein kohonnut.

-- Jätetään nämä asiat, -- sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein
tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni
ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: -- Meidän täytyy
varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin
jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä,
ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.

-- Minä en voi.

-- Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan
käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen
liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit
Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu...

-- En voi, en voi! -- toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. --
Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja
vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä
en voi...

Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa
ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:

-- Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko
paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden
pimein yö...

       *       *       *       *       *

_Toinen taulu_.

Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on
jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna,
hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa,
surumielisesti:

    -- "Die Veigel die heben die Flügelech auf
    un nehmen auch mit meine Thränen arauf..."

["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."]

-- Tule jo sieltä nukkumaan! -- huutaa Rebekka.

-- Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! -- hän vastaa.

Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos
yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei
äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä -- eikä hän palaa, joka sen
sormuksen antoi...

-- Joudu nyt jo, Mirjam! -- muistuttaa Rebekka jälleen.

-- Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! -- hän pyytää.

Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on
jouluyö.

Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta
tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja.
Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen
jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:

    "Ja tähtönen Betlehemistä loi
    valon kirkkahan halki yön,
    ja vienot enkelilaulut soi
    ylistykseksi armotyön.

    On koittanut maailman valkeus,
    nyt syntynyt Kristus on,
    sun turvasi, huoltesi huojennus,
    sydänparkani rauhaton..."

Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen
ja alkaa hankkiutua levolle.

       *       *       *       *       *

_Kolmas taulu_.

Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa
joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja
hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli
runsaasti.

Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko
illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa.
Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa
toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa
täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin...

Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat
silmät!

Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti
selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja
oli Tuulikilta.

Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka
vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili
hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.

-- Oikea sinipiika ja metsän velho, -- ajatteli Esko, kun Tuulikki
ilmestyi vihreän puun viereen.

-- Mitä sinä siellä yksin mietit? -- kysyi hän iloisesti, taivuttaen
syrjään kaihtavan oksan.

-- Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne
Orkamoon.

-- Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! -- pilaili Tuulikki. --
Estetiikkasi tähden tietysti jäit.

-- Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota
edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.

He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti
ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi
jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:

-- Uskotko sinä taikoja?

-- Uskon tarinoita metsän neitosista.

-- Tuosta kirjastako niitä luet?

-- Vaikkapa siitäkin:

    "Ken metsän neitosen nähnyt on,
    sen viepi metsän hukka..."

-- Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.

-- Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan
sanotaan:

    "Ken metsän neitosta _rakastaa_..."

Tuulikki punastui.

-- Kuuleppa vielä, -- jatkoi Esko lukuansa:

    -- "En, en minä niitä ymmärrä,
    Sun taikojas, tyttönen sorja,
    sen tiedän vaan, että ijäti mä
    olen Tapion immen orja!"

Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi
lausua:

    -- "Tapion talot on hongista
    ja kammiot kalevanpuista."

Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki
oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän
täydensi ajatuksen:

    "Tapion talot on hongista
    ja kammiot kalevanpuista.
    Ja jos metsän tyttöä rakastat,
    niin ethän sä huoli muista?"

Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö
lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja
kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.

Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin
rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa
ja vakuuttanut: -- En, en, Tuulikki -- muista en huoli kuin sinusta
vain! -- Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti
sykkiessä.

Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt.
Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa
joka riviltä totistuivat:

    "Minä katselen kahta lehteä
    ja kahta kielon kukkaa,
    minä muistelen mustia silmiä
    ja muistelen mustaa tukkaa.

    Miss' on hän nyt, mitä miettiikään --"

Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä
valittaen:

-- Voi, voi minua kurjaa!

       *       *       *       *       *

_Neljäs taulu_.

Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin
perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia
yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista
sydämistä:

    "Ah Herrani mun Jeesuksen',
    tee asunnokses sydämen'!"

-- Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, -- sanoi
vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten
istuivat.

-- Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, --
vastasi tämä hiljaa huoaten.

-- Niin, niin, se on maailman meno, -- virkkoi isä, hänkin huoahtaen.
-- Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja
tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! --

Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa,
herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä
hetkeksi pidätti vanhempansa.

-- Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni --
tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän
ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä...

-- Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, -- sanoi äiti.

-- Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu -- mutta
jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä
luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä,
opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät
tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.

-- Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin
arvelet, -- sanoi rovasti miettiväisenä. -- Kerran he huusivat, että
Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen
tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että
kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.

-- Helsingissä ei ole ketään, -- toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä
silmiin.

-- Me tarvitsemme enemmän Henkeä, -- sanoi rovasti.

-- Ja rakkautta, -- lisäsi hänen vaimonsa.

-- Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten
puolesta? -- pyysi Sointu. -- Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on
kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä
mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin
takaisin.

-- Rukoillaan, lapseni, -- vastasi isä liikutettuna.

Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin
pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään
yöhön.



VIII

SIONISTIT


Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana
katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt
asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja
teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen
suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka
oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon
todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa --
tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina
saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla
ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä.
Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen,
vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli
miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti
puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä
epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita.
Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät
häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa
yksi ainoa kansa koko maailmassa -- Israel, ikuinen kansa.

Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat
kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle
kuuluvaa -- jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa
pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut
vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli
toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri
kierteli kuumana, sydän eli -- vaikka tosin ainoastaan luonnollista,
kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän
alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema,
sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.

-- Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? -- saattoi kysyä joku
ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut
kaupunkiin.

-- Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.

-- Mitä ne sionistit ovat?

-- Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa
kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.

-- Siitäkö he keskustelevat täällä?

-- Niin, siitä.

-- Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme
viitsii majoittaa tuota joukkoa?

Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan.
Esimerkiksi näin:

-- Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä
saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka
imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa,
mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän
toivon toteutumista.

Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:

-- Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot
tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!

Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:

-- Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on
Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.

Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes
kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra
pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne
toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he
myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat
kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa
heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä,
jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa.
"Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra
on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet."
Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.

-- Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.

-- Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään
merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia
siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa
niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa,
että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin
Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän
tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien
pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä,
se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.

Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta
sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen
suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä
varten.

Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia
aikaisemmin sali on täyttynyt.

Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan
ihastuksesta.

-- Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat,
jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he
ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon
kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!...

Puhe käy salissa kosken kohinana.

Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa
kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa,
että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka
hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.

-- Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! -- huudahtaa toinen
riemuiten vastaan. -- Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa,
Austraaliassa... Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää
maailmaa!

Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen
viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat
kuin kuumeessa.

"Voima, joka järkyttää maailmaa"... Mitä se häneen koskee? Hänelle on
olemassa yksi ainoa sana: -- Leipää! -- Oi, hän tietää hyvin, mitä
nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla
idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu
sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on
tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.

Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman
näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:

-- Mistä olette?

-- Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.

-- Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain.
Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin -- kurjuuden
kurjuus...

Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa
mainittiin, kohotti hän päänsä.

-- Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun
vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni
myöskin.

-- Jumala armahtakoon!

-- Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa...

-- Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä
välin kuin he --

-- Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! -- huudahti
pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies,
hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. -- Te
pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon
ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos,
koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan
se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin
juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot
siihen ne käännytysmiljoonat!

-- Niin, niin, niin! -- melusivat toiset ympärillä.

-- Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, -- huomautti muuan länsimainen
sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. -- Paroni Hirsch
on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi
käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät
tahdo meille niitä varoja antaa.

-- Hävyttömät! -- Miksei? -- Me otamme ne! -- Huutoja sateli, kiihko
yhä yltyi.

-- Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!

-- He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat
kuin korpivaellus Kanaaniin.

-- Tohtori Herzl antaa meille rahaa!

-- Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja
viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että
me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.

Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi
paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei
ollut leivänkään toivoa.

-- Rohkaiskaa mielenne! -- kuiskattiin hänen korvaansa. -- Me teemme
minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. --

Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä
istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin
lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin
maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein,
mikä kokouksessa oli tuleva esille. -- Toiset taas kävelivät parvittain
pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat
vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan
voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. -- Kolmas joukko huolehti
kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia
jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn
kuului. -- Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät
päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. -- Pois lainakielet!
Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! -- Jotkut
erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he
tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen
taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.

Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi
rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.

-- Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, -- vakuutti
toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.

-- Miksi veli siis tänne lähtikään? -- kysyi hänen toverinsa,
länsieurooppalainen.

-- Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi
jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä
joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen
elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää
uskonnon.

-- Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin.
Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä
aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.

-- Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan
kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän,
ja tuo -- ja tiesi kuinka monta.

-- Niin, se on surkeata... Mutta puhun minä kuitenkin.

-- Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu!
Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla
istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla.
Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina
edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei
niin ollut laita?

-- Hm... niin... olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.

-- Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta
niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora
kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit
hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia
aitauksia, jotka --

-- Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin,
-- keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät
leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. --
Pyydän teitä, -- hän jatkoi, -- lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja
sukupuolestani!

Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti
voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi
mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa
kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa,
se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.

Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti
sanatulvaa:

-- Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne
on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te --

-- Vaietkaa jo toki! -- huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi
auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut
huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut -- niin voimakas,
raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta
kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan,
riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle
kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas,
tohtori Herzl.

Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus
loisti. Tervehdittyään hän alkoi:

-- "Arvoisat kongressin jäsenet! -- --"

Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat
kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen.
Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä
suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys.
Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin
vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin
kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.

Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun
verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla
ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia
soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä
kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.

Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei
tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se
oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta
ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut
aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.

Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin
ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.

Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat
puheen.

Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!

-- "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi
siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen
lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää
lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa -- --"

Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli
paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.

-- -- "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus
täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua -- --"

-- Hyvä, hyvä! -- huusi Galitsialainen tovereinensa.

-- -- "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian
lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen
kansallisuuden naamaria kantaa -- --"

Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut
hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.

-- -- "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme -- --"

-- Kuuletko! -- kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista
kylkeen.

-- -- "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei?
Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on
raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa
ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen
aikaan!"

Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo
johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta
vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen
auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa
kohotettava.

Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.

Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten
koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä,
hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista -- kaikesta,
mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain
vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan
omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.

Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin
koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien
harrastus oli kääntynyt.

Puhuja ehti loppulauseeseensa:

-- "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä.
Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda
voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan -- jos se
tahtoo!"

Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei
vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää
puutkin juurinensa. -- Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan
kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin
käsiksi.

Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta
sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava
yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja
kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori
neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä
yhteisen aatteen hyväksi.

Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi
ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena,
jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja
sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa
edustajien kunnioituksen.

Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi
sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri
tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen
kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä
huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran
tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori,
lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla
Israelin tytär!

Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele
kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä
tunteina oli ympäröinnyt.

-- Muistatko, Ruuben, -- hän kuiskasi, -- sinä kehoitit minua pimeänä
yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin
sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin.
Kaikki, kaikki olen unohtanut -- jopa tuon inhottavan rabbiininkin,
joka sanoi sieluani saastaiseksi!

Ruuben hymyili hänelle.

-- Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!

-- Entä sinä? -- kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä
ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada
toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.

-- Olihan se -- jos ei muuta niin uutta... Kun hän näki Haijelen muodon
muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:

-- Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin
puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui
kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.

Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.

-- Olinko minäkin villi?

-- Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta
mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.

-- Kauniimpi, kauniimpi... Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin
raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja
hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?

-- Olin kaiketi... Sitä se oli kuin odotinkin.

Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi
silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.

-- Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!

Ruuben hämmästyi.

-- Haijele, oletko tietäjä? Niin -- kenties...

       *       *       *       *       *

Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut
Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa
seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.

Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki.
Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän
ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:

-- Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.

-- Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!

-- Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam...

-- Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa
ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi!
Sinä jäät luokseni --

Päivälliskello soi.

-- Hyvä on, -- kuiskasi Haijele. -- Pääsemme noista vieraista
ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En
varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.

Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.

Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi
poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.

-- Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä
ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän
rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!

Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian
käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.

-- Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti
pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli
ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä
erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa.
Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari
viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se
teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään
ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista
illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas
matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua
ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan -- ja nyt oli helppo tekeytyä
tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. _Me_ voimme
sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti...

-- Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä
kuitenkaan ymmärrä... Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit
mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit
ajatuksesi?

-- Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää
kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä
tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs
nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi.
Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta --

Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli
Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman
ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin
kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt _hänen_ kosijaksensa.
No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä
itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele,
sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.

Ruuben oli vaiti.

-- Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana,
että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat.
Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran
olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.

-- Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei
huolisi tuosta Junkerista?

-- Silloin minä... silloin... Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En
voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut?
Kristitty ylioppilas! _Mirjam_ oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon
sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai
häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. _Minun_ sisareni
kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista
tapahtuisi -- toista tai toista. Ei, ei -- minä riennän estämään! Ja
jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön
häntä, kunnes hän taipuu... Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni!
"Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"...

Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa,
kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää.
Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua
hellästi ja tyynnyttävästi:

-- Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin
jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas
ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat
kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti,
eikö niin?

Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:

-- Kiitos, että muistutit minua.

-- Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?

-- Tee se, -- kuiskasi Haijele.

-- "Rakkaus on suurin niistä..."

-- Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?

-- Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen
luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.

Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:

-- Oi Ruuben!

Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät
ripset painuivat silmiä varjostamaan.

Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin
pian hän ei voinut antautua.

-- Mutta minä olen Israelin tytär!

-- Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet
valistunut ja jalo Israelin tytär.

Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen
rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi
molemmat kätensä Ruubenille.

-- Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!

-- Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.

Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita,
kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä
asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja
kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön
jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu,
mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja
lähensi sydämiä valtavalla voimalla.

"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat -- niin,
olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme
asuinsijan puolesta!"

Se soi viimeisenä kehoitushuutona.

Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein
tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.



IX

VASTATUSTEN


Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma
sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.

Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli
sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi
käsillään puseron märkiä hihoja.

-- Nyt minä tiedän, äiti, -- huusi hän puotiin, -- mitä ne ovat siellä
seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos
tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.

Rebekka kuunteli hörössä korvin.

-- Eivätkös ne ole julmia, -- jatkoi Mirjam. -- Tuommoinen ilma -- ja
minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.

-- No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, -- arveli Rebekka.

-- Kukahan siihen nyt tulee asumaan?

Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa
seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna.
Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele
tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi
vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein
vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen
Melidullan.

-- Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä
tattarin huone näyttää, -- sanoi hän Mirjamille.

-- Ai, minäkin tahtoisin nähdä...

-- Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, -- huusi Rebekka jo mennessään.

Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin
välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli
vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa
kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin
ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan
ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan
huoneeseensa.

-- Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? -- kysyi Mirjam nyrpeillänsä,
siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu
käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa,
mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan
käsiksi.

-- Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, -- sanoi Rebekka
äreästi. -- Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.

Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina
saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen
vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi --
ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään
hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään
tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko
ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään,
että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle
ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti
lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta
oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun
puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin
ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi
saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.

Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.

Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi!
Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse,
Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän
istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti
kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi
myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä
takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli
äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki
ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja
kauhusta...

Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun
joulukortti.

Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain
oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista
sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja
Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli
luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.

Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen
viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli
ollut kirjanmerkkinä.

Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli
kosimaan häntä pojallensa.

Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa... Eeva Peritz kyllä olisi
avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi
voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän
huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä
huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva
Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.

Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?

Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte
lihava, terhakan näköinen akka.

-- Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä
siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse
tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja
sitte pidetään häät samaan menoon...

Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi
hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän
tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko
tuo puhe leikkiä vai totta.

-- Niin, niin, -- jatkoi rouva Junker nauraen. -- Tyttö hämmästyy,
mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole
toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä
olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska
tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin
iltapäivällä --

Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen
täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.

Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin,
varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:

-- Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla... minulla on jo
sulhanen!

Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam -- tuo joka
seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset
sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän
vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.

-- Suus kiinni! -- huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli
vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna
ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. -- Älä kuuntele
hänen löpinäänsä, -- jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. --
Tuommoinen letukka -- suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin
kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina,
lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi.
Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin
siistiä, ennenkuin sulhanen tulee...

-- Ei, ei! -- huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva
Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. -- Minä rukoilen teitä, älkää
lähettäkö häntä! En tahdo -- voi, minä en tahdo!

Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa,
niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että
tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.

-- Vai semmoinen vesako tämä onkin? -- virkkoi hän vihaisesti. --
Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri
hevonen. Piiskaa tarvitsisi!

-- Ja saakin, jos ei tottele, -- vakuutti Rebekka.

Tyttö peräytyi askeleen.

-- Te ette koske minuun, ette...

-- Jos en minä, niin Haijele!

-- Haijele?

Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?

Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja
huudahti:

-- Tuossa hän on!

Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen
viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala,
mitä tästä oli tuleva?

-- Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! -- yritti hän huutaa,
mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.

-- Iltapäivällä siis, -- kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.
Toinen iski silmäänsä ja meni.

-- Boruch Haschêm, -- huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea
tervetuliaisiksi. -- Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin
olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole
sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein
se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka...

Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein
sydäntä karmi -- ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut.
Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa
kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!

Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa.
Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin
soinut?

Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän
tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.

Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä
matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta
suoraan ajanut sisarensa luo.

-- Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai
kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?

-- Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.

-- Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka
senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit
hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt
Israelinkin -- olow hascholom -- pitänyt olla näkemässä sukunsa
kunniaa...

Haijele hymyili.

-- Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä
Mirjam on?

-- Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin
tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa
lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle
liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa...

-- Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, -- sanoi Haijele
vakavasti. -- Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei
siis ole vielä suostunut Junkeriin?

-- Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt
vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä... Äsken jo yritti,
mutta sain sekoitetuksi...

-- Onko hän nyt ulkona?

Samassa joku astui puotiin.

-- Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun
täytyy mennä... Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule
toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli
siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän
avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam
kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.

-- Mirjam, mitä sinä täällä teet? -- huudahti Haijele. -- Minuako
pakenit?

Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui
likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän
tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.

-- Älä pelkää, -- sanoi Haijele melkein hellästi. -- Onko se nyt
viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta
kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy
vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.

Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena
häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen,
jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti
kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.

Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia
kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän
ennakolta oli ajatellut!

Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo
vakavaa keskustelemista.

-- Nouse ylös, Mirjam, -- sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.

Hän totteli kohta.

-- Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä
sinulla on Naftali Junkeria vastaan?

-- Ei mitään...

-- Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian,
ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki
kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään
enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?

-- En voi, en rakasta häntä, -- kuiskasi Mirjam.

-- Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi,
jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä
vastaan.

Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti,
katsoakseen Haijelea silmiin.

-- Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?

Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin
nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?

Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.

-- Minä tiedän, -- hän lausui, -- sinä rakastat kristittyä nuorukaista.
Mikä on hänen nimensä?

-- Esko Kaisla, -- vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.

-- Sointu Kaislan veli?

-- Niin.

Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.
Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:

-- Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy
hänet unohtaa.

-- Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.

Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei
ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset
ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi
huuliltansa:

-- Sinä kristityn luuska, sinä...

Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja
hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen
sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.

-- Minäkin olen Israelin tytär, -- sanoi Mirjam värähtävin huulin. --
Kunniaani ei kukaan saa koskea!

Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon
tyttösen kaulaan ja riemuita: -- Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! --
Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:

-- Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä
syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille,
joka sen antoi.

-- Missä hän on? Tiedätkö sen? -- huudahti Mirjam kiihkeästi.

-- Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?

Hän pudisti surullisena päätänsä: -- En, en.

Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi -- lapsi
joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei
tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?

Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut
tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.

-- Minä lähden ulos, -- sanoi hän Mirjamille.

-- Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän
on! -- rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.

-- En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.

-- Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:

-- Tule!

Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka
ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin,
puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti
taskuunsa.

-- Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! -- huudahti Rebekka
äkkiä, lyöden kätensä yhteen. -- Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka
päivällistä laittaisi?

-- Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään
haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.

Niin he menivät.

Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti
heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai
ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.

Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen
punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat
värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän
ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa
Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan,
käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät
juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he
olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös,
ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt
silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat
toisensa näkyvistä.

-- Se oli siis hän? -- kuiskasi Haijele.

Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.
Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.

-- Saatanko sinut takaisin kotiin? -- kysyi Haijele. Mutta samassa hän
huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään
pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat
parissa minuutissa kotona.

-- Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! -- huusi Haijele puodin
ovelta. -- Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy
mennä. -- Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.

Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi
Eskonkin -- ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.
Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.

Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen
pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt
tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen
ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin
halusi... Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava
säälimättä, säästämättä...

Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen
rikosta vähentänyt.

Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu,
jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.

-- Neiti on hyvä ja astuu sisälle, -- hän pyysi ujosti.

-- Minä etsin veljeänne, -- sanoi Haijele saksaksi. -- Onko hän kotona?

-- Ei ole. Mutta ehkä minä voisin...

-- Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!

Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.

-- Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, --
ajatteli Haijele.

-- Mitä neiti tarkoittaa? -- kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen
rehelliset sinisilmänsä.

Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.

-- Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille
ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut,
odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen
hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me
koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se -- minä
en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne
petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää
yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa
syyttää itseänsä -- mutta syyttäkää tekin itseänne, jos --

Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja
tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä
kaikesta.

-- Hyvästi, -- sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa
ja ojentaen sormuksen Soinnulle. -- Antakaa se veljellenne.

Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua
hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan
huuliltansa.

Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa
oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea
kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin
Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat
sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän
asuinpaikkaan.

Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui.
Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan
vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot
tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli
pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin
osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan,
jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta.
He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät
häpeämään vaikkapa keskellä katua.

-- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. --
Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!

Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä
liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin
palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei
tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä
muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän
kiireisesti, pyrkien ohi.

Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui
niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.

-- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä
kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti
Viljakka, vai kuinka?

-- Mitä saamaria... En minä voi muistaa...

Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin,
sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä
kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei
katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.

-- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te
nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin
ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa
hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se
tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta
kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa,
vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne
juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan
työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele
Poll.

-- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti,
kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko!

-- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen
Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan
velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin
tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka?

-- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka
siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein
rukoileva.

-- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren,
joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.

Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat
rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.

-- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja
kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.

Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat
häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.

-- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin --

-- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein
hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen
silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin
että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia
Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta
-- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt
voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän
selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten
olisi voinut huikaista silmäni...

Hän kumarsi ja poistui.

Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena.
Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä
hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta.
Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin.
Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään
julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki
Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut
keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut.
Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä...

Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.

-- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä
tuska kuvastuneena kasvoihin.

-- Mitä? Ethän --

Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.

-- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän
jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi.
Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea
katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle
näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se
olikaan mahtanut tapahtua!

Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti,
vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa.

-- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin.

-- Hän ei tahdo minua nähdä...

-- Minä menen.

Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.

-- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle
paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko
sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja,
mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä...

-- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos
Mirjam toivoisi...?

-- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä
lähden Tuulikin luo...

Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies
ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu
sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.

Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. --

Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin
makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä
aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää
lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut
maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä
nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se
olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja
tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher =
lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin
myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele
saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin
piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli,
että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska
Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.

Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän
lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen
päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut
itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.

Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester
pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin,
esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua
menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.

Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.

-- Sointu, Sointu rakas!

-- Oi Mirjam!

Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin
kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä
lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä
vuodevaatteilla makaamassa.

Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin
hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen
paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä
pistetyksi...

-- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu,
lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän
patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?

-- Sinua jaksan kyllä kuunnella.

-- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin
tehnyt...

-- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam.
Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat
nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.

-- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti
huoahtaen.

-- Hän tulee, jos annat luvan.

Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.

-- Onko se sinulle liian vaikeata?

-- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan
tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset
saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun
juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian!

Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen
kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?

-- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?

-- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet.
Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas
minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään
enää...

Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.

-- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin:
"Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole
yksin.

Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.

Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn
juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui
kosimaan.

Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy
huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen
hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.

-- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan
ja katsellen etsivästi ympärillensä.

-- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin
hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam --

-- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja
arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa
saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me
lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.

Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen
hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?

Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja
Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä
pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.

Hätäisenä Rebekka puhui:

-- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker
ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä
Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse
ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra
Junker sentään odottaisi --

-- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa.

He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa
pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin
unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.

-- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi.

Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti
melkein kirkaisten.

Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt.
Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän
päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa
vastatusten.

Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli
hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo
toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston
sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan
Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule,
-- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen
luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo,
mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli
Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan.
-- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, --
luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! --
Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he
astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.

Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.

-- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän
tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.

-- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? --
lausui Tuulikki kostuvin silmin.

-- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku
pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja
Tuulikin käsiin.

-- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki
tiehensä pelästyksissään.



X

RAKKAUS SUURIN


Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu,
koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.

-- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä,
että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.

-- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on
vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on
lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia
sairashuoneeseen.

-- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti...

-- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä
puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä
asunnossamme.

-- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka.

-- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen
vielä paikallansa.

-- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui
Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot.

Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.

-- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin.

-- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme
siellä, mutta nyt, kun tiedämme --

Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi
huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.

-- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän
tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.

Molemmat naiset hämmästyivät.

-- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi
kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian
täältä!

Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:

-- Sointu, Sointu!...

-- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu,
kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli
kadonnut ovesta.

"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille,
ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin
hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö
hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka
Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta...

Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi
oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä
hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin
kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema...

Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana...

Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo
muisti.

-- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät
haikeasti rukoilivat päinvastaista.

-- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei
-- niin en minä pelkää...

Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän
vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.

Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.

-- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?

-- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.

-- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu...
Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi,
minä pelkään...

-- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset
sairashuoneeseen.

-- Tiedätkö, että minun pitää kuolla?

-- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä
hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.

Mirjam viivähti.

-- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin
kauheata kuolla!

-- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.

-- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran
sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon
valehdellut... Enkä minä ole kristittykään...

-- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli
antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam,
eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.

-- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni
tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.

-- On aivan varmaan.

-- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu
jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta?

Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen
katseensa kirkastui.

-- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee
autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin
ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos."
Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole
kastettu.

-- Minua niin pelottaa...

-- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?

-- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois.
Etkä sinä ennätä...

-- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin,
Mirjam? Uskothan Jeesukseen?

-- Kyllä...

-- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut
sisälle.

Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi.
Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.

-- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen
äänensä:

    "Jeesus ottaa vastahan,
    sana kallis kaikukoon,
    kauvimpana kulkevan
    sydämeen se painukoon.
    Laula, laula riemuiten,
    Kristus korjaa syntisen..."

-- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.

Hän alotti uuden laulun:

    "Onnellinen karitsa,
    eikö syytä riemuita..."

Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli
kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia
kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli
jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt
samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku
Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara
helmassaan.

Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä
tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava...

Mutta Mirjam riemuitsi:

-- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!

    "Täällä aika ihanainen,
    siellä koti taivahainen,
    Paimeneni, luonasi:
    Aamen, suur' on onneni!"

-- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte
hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle!

-- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu.

Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven
eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.

-- He tulevat, he tulevat!

-- Älä pelkää!

-- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!

-- Olethan sinä.

-- En ole, en uskalla uskoa...

Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan
silmänräpäys -- sitte hän huudahti:

-- Minä kastan sinut!

He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam.
Ovea kolkutettiin.

Sointu pisti päänsä ulos.

-- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam
ole edes puettukaan vielä.

Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu
arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben
kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin.
Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja
Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.

-- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin
ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan
huokaili hiljaa.

-- Nyt sinä olet valmis.

-- En ole...

Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi
ihan haljetakseen.

Uusi koputus ovelle.

-- Kohta! -- huusi Sointu.

Tässä ei ollut viivytyksen varaa.

-- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi.

-- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki
kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan
tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta...

Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus,
joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä,
pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui
vakavin, helkähtävin äänin:

-- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.

-- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi!
Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan!

Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa
tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä
pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen
rakkaudesta sinuun ja häneen...

-- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste
silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos,
Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty...

Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa
ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin
sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen
nyökkäsi päätänsä Soinnulle.

-- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen
itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli
valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei
kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen
vastenmielisempi tehtävä.

-- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi
pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona...

-- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta
minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.

-- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa
täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää
teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä
lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö
ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi.
Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.

Sointu näytti hiukan hämmästyvän.

-- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua
pidätäkään. Kyllä minä tulen.

-- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin
kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista,
mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.

-- Sairastumistako?

-- Niin, tietysti...

-- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä
sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla
Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.

-- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?

Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.

-- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte
-- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että
Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.

Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo
kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi.
Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea
ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat
toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben
kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko
perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky
pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi
toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti
kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa --
ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä
tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja
kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun
juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat,
ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian
kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran,
että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään
pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden!
Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin
hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan
käsittämätöntä.

Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.

-- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen.

Mutta Haijele sen kuuli.

-- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko
hänen sielunsa väreili.

Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton
taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären
tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:

-- Miksi emme jo mene?

Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai
kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon
kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli
kuitenkin tullut.

Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin
muuttamaa ystäväänsä.

-- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko
tähteni?...

-- Älä sitä ajattele!

-- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie
portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä
minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin...

-- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä
pian. Sinä tulet vastaan.

-- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu...

Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen,
kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.

-- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti.

Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein
juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä
naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa
runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät
täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä
kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä
lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat.
Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona
tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin
kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla.
Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli
niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään
muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut
rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan
paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim
hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?

Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli
Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten
jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli
hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi
jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion
kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla
Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto,
että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli
matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. --
Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan.
Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään
tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.

Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon
kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata
Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin
kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö
olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui
keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä
kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."

Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä
päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin
oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä
hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi
kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".

Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina
hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä
neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai
kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin
se samalla oli kuin pettymys.

Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli
niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti
sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä
tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä.

Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi
sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja
pelätty asia tapahtunut...

Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi
käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti
Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.

Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei --
Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun
alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit
siihen uudestaan.

Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.
Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.

Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli
surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:

-- Tule kanssani!

-- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla.

-- Sairashuoneelle!

Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.

Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille
päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli
saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja
sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka
myönsi.

Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.
Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.

Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä!
Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö
itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus
oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.

-- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben
päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy
kestävän näitä mielenliikutuksia.

-- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä
aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen
kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan.
Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä
kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan
sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä
on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki,
kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt
oikein?

-- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, --
sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.

Haijele hymyili katkerasti.

-- Niin, niinhän meidän piti...

       *       *       *       *       *

Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja
Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta
ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken
keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen.
Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he
aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin,
sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän
he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton.
Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu:
"Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen
lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän
keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen
on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan,
-- oli Ruuben vastannut.

Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona,
sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät
he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka
heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.

Silloin ovea koputettiin.

-- Sisään! -- huusi Haijele.

Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli
puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.

-- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen
arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta
huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.

-- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --?

-- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.

-- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle...

Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat
hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian.
Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan
ääreen.

-- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri
heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.

-- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti.

-- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni
Isän majoihin.

-- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.

Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.

-- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo.
Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän
pyysi minua tulemaan luoksenne.

-- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.

-- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran
Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja
Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen
pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi,
ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä
oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala
katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi --
tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli
kristittynä.

Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman
iskeminä.

-- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme
Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. --
Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa
Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut
mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta
se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme
kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan --
minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta
nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta,
joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla.
Herran tiet ovat ihmeelliset.

-- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi
Haijele arasti, hämmästyneenä.

-- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.

-- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt
meiltä poissa?

Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton
syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen
asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.

-- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme.
Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt
rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän
syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme
sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.

Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.

-- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän
kysyi.

-- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle
suloinen.

Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä.
Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa
tunki kuiskaus:

-- Hän on voittanut!

-- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt
sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, --
sanoi rovasti.

Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja
rukoileva:

-- Mitä minun pitää tekemän?

Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä
vakavuudella:

-- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.



XI

ISRAELIN HYVÄKSI


-- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien
hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.

-- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi.

-- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis
valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä
kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen
verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi
askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista
leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien
rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?

Haijele katsoi kelloa.

-- Tunnin kuluttua.

-- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?

-- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.

-- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina
sinä niistä pidät huolta.

-- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben,
anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun
tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme
katoksen alla ja ijäksi yhdistymme...

Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin
päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.

-- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko
sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?

-- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen.
Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä
joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo
aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa
Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"...

-- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän
huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään
sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä
sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä
kastekyyneleen!

-- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä,
-- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet
oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan,
ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö
siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme,
koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja
olemmeko itse asiassa rehelliset?

-- Rehelliset? Mitä tarkoitat?

-- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti
Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme
lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva
askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt
lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja
uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!

-- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti.
-- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi.
Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme
pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo
milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka
opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä
vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme
Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia
harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti
noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin,
Ruuben?

-- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen
sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se
kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa
"yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin
tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se
tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.

Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky
sammui.

-- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut,
vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä
ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset,
rakastavat kristityt eivät hylkää.

-- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä
kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?

Hän painoi alas päänsä.

-- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja
mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin
eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen
tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman
kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän:
ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut...

-- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.

Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.

-- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää
kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi
meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme,
hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme
ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.

-- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein
ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva
joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.

-- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin,
Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel,
niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja
panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat
ovat koossa --

-- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti
Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää
salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen
suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas,
kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden
pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten
keskellä!

Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen
kaulansa ympäri.

-- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen
hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan
pohjaan asti.

Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen
auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja
ylhäistä valoako silmä heijasti?

Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän
riemuitsi:

-- Sinä olet minun, minun, minun!

-- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa.

       *       *       *       *       *

He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten
tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.

Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa
rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen
sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja
ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt --
sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä
tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille
Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput,
joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele
vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen
istuimen eteen.

Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä
juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin!

Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja
Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja
ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin
tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien
painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.

Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu
hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.

Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa
päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan
ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että
juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän
oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä
molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen
edessä.

-- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten
päätään Ruubenia kohti.

-- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf.

-- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,
jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina,
hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja
sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja
jälkeentulevaisianne.

Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että
nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.

-- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle!
Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja
ijankaikkiseen!

Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin
sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.

Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.

-- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.

Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.

-- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne!
Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu,
että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme,
te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein
onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me
tahdomme...

Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:

-- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka
on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin...

Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun,
mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni
erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.

-- Lapsi, mitä sinä haastat?

-- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä
mielenkuohussa hänen syliinsä.

-- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään
ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän
jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää
tietänyt, mitä sanoit.

Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.

-- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!

Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina
kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.

Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.

-- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta
päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta
koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua.
Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole
mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.

-- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.

-- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.

-- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi
parven läpi lähemmäksi.

-- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin
kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En
tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin,
että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen
etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli
nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni.
Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään
hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen
vihannut...

Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.

-- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.

-- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara.

Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin
suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt
tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.

Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti
olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli
partaansa tai riisti vaatteensa rikki.

Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi
voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.

-- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi,
sinä josta toivoin vanhuutemme iloa...

Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän
kyennyt enempää puhumaan.

-- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä
hänen rinnalleen.

Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.

-- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.

-- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua!
Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä
_hän_ on Messias...

-- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf.

-- Vaiti! -- pauhasi Goldreich.

-- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet.

Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti
molemmat käsivartensa.

--"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä
odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan
kumminkin joka päivä hänen tuloansa."

Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.

-- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne
julkisesti kieltänyt.

-- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich.

-- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt --

Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta
varmana viittasi käsi ovea kohti.

Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli
tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.

-- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme
omaa tietämme.

Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi.
Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea
kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle;
Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina.
Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe
pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne.
Sekasorto oli suunnaton.

Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki
katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka
vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.

-- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi
liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani!

Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.

Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein
tapahtui? Untako se oli vai totta?

Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä,
kun hän kuiskasi:

-- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.

-- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.

-- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine
äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme
kuitenkin hänestä huolta.

Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka
lapsen ääni:

-- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.

-- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman
ylenkatseellisesti.

Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat
vihlaisivat sydämeen asti.

-- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi
äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle.
-- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin
häpeän tietä kulkea!

-- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin
palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua?
Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.

-- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele
unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät
ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle
Jerusalemin porteista...

-- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes
omista vielä.

-- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä.

-- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele --
kadutko sinä?

-- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.

Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli
lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben
otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.

Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.

Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he
lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja
uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun
ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.

-- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias
kanssamme, -- huudahti Haijele.

Ruuben näytti miettiväiseltä.

-- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu
omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa
tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme
hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.

-- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin
silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan,
vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden
tehtävä!

-- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.
Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta...

Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben
hellästi lausui:

-- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja
isien maan?

-- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet...

Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.

-- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin
erityistä kansallemme jo täällä.

-- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli,
me jäämme ulkopuolelle.

-- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?

-- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta
muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..."

-- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?

He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.

-- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele.

Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän
heittäytyi Ruubenin rinnoille.

-- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän
olemme Herran lunastettuja!

-- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?

Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili
korkeata innostusta.

-- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren
liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi,
minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt
selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty
olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin
häälahja, minkä olisin saattanut saada.

-- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. --
Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.

-- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme,
lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte
ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.

-- Niinkuin tahdot, rakkaani.

-- Mutta harsoni otamme pois.

-- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon
kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi
-- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt
ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan
siihen valmis, Haijeleni?

-- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta,
joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa
väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja
Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen
taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä
tiedän, että voitto on meidän!

-- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien
kätensä Haijelen käteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Israelin tyttäret" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.