Title: Punainen lentohävittäjä
Author: Manfred, Richthofen, Freiherr von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punainen lentohävittäjä" ***


PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ

Kirj.

RATSUMESTARI, VAPAAHERRA MANFRED VON RICHTHOFEN

Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.



SISÄLLYS:

Alkusanat.
Vähän suvustani.
Kadettiaikani.
Tuloni armeijaan.
Ensimmäinen upseeriaikani.
Sota syttyy.
Rajan yli.
Ranskaan.
Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.
Partiossa Loenin kanssa.
Ikäviä aikoja Verdunin edustalla.
Ensi kerran ilmassa.
Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.
Holckin mukana Venäjällä.
Venäjältä Ostendeen.
Pisara verta isänmaan puolesta.
Ensimmäinen ilmataisteluni.
Champagne'in taisteluissa.
Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.
Ensimmäinen lentoni omin päin.
Harjoitusajaltani Döberitzistä.
Lentäjä-urani alkuajat.
Holck k.
Lento ukkosilmassa.
Ensi kertaa Fokkerilla.
Pommituslentoja Venäjällä.
Boelcke!
Ensimmäinen englantilaiseni.
Somme-joen taistelu.
Boelcke k.
Kahdeksas.
Majuri Hawker.
Pour le mérite.
"Le petit rouge".
Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.
Itse maahan ammuttuna.
Lentäjän urotyö.
Kuuma päivä.
"Punainen paholainen".
"Moritz".
Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.
Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.
Anti-Richthofen-laivue.
Isäukko käy minua tervehtimässä.
Lento kotimaahan.
Veljeni.
Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.
Alkuhärkä.
Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.
Lentokoneemme.



ALKUSANAT.


Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä
maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat
erikoisen etevyyden ja maineen.

Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan
tekijä, ratsumestari _Manfred von Richthofen_. Maaliskuun 21 p:nä
1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa
vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa
sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin
kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:

Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari
vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa.
Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten
linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä
lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän
lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta
keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa
kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa
oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi
ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja
hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti
oli osunut sydämen lähettyville.

Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella
sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen
kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän
uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä
toiminnasta.

Suomentaja.



Vähän suvustani.


Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla
paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina
olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota
ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut,
hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä
lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun
seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa
kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.

Äitini suvussa -- hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf -- on
asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita,
vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806.
Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin
kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin
reserviratsumestarin arvoon.

Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa -- äidinäitini
on syntyisin Falckenhausen -- voidaan huomata ainoastaan kaksi
erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander
Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin
saarella, Norjassa ja Unkarissa.

Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän
pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo
hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen
ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi,
minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa
aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta
hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen
märkänä pakkasessa.

Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana
jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta
sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta
ratsumiehiä.

Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan,
joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan
päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.

Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä
henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2
p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni
saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua
Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin.
Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin
lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin
sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.

Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.

Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora
"Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. -- Suom.].
Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän
kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii
sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.



Kadettiaikani.

(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)


Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen
mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni
paljon kysytty.

Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa.
Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut
mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin
luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän,
ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut
paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena
seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle.
Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen
kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan
temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua
pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.

Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran
kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin
Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan
vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni
kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin
nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.

Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.

Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet
niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin
määrin ihmisten tavoin.

Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut,
joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi
häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa,
jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut
valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.



Tuloni armeijaan.

(Pääsiäisenä 1911.)


Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan
valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi
rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o
1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu
rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia
tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan
sinne.

Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä
nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".

Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon
kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.

Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani
osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli
jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat
paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä
ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".

Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri
urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin.
Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon
"aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan
enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana
sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani,
kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin --
8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa,
ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani
oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin
hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan
hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen
ostajan -- ja kaatui kohta sodan alussa.



Ensimmäinen upseeriaikani.

(Syksyllä 1912.)


Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni
niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä
puhuteltiin "herra luutnantiksi".

Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli
todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon
edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan
suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta
hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen
sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.

Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa
"Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli
minulle hyvänä tukena.

Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja
esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa,
"Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla
oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää
ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien
esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi
lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.

Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä
ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.

Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla
Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani
oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas
että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin
jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen
molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin
itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin
vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö
heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin
nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi
kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella
puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan,
loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin
ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa.
"Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun
jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut
kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa
raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.

Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi
tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin,
sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut.
Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja.
Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka
suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle
sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen
yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut
kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin
silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin
samalla noudattanut aikaa.



Sota syttyy.


Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja
sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn.
Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma
tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota
todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi
me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten
päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä
sotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan
upseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman
pelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei
kukaan ajatellut.

Wedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman
hämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka
tervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän
sanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan,
ettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen
tarjota meille kunnolliset aamiaiset.

Olimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui
ja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli
alakuloisen näköinen.

Me tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille
matkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa
rajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta
alkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että
rajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen
seurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää,
että kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä
linnoittamaan erinäisiä paikkoja.

Pian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme
juhlaamme.

Seuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.



Rajan yli.


Me rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä "sota"-sanasta.
Kukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä
tekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä,
mitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa
palveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin
näyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.

Meille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein
mielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen
selkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä,
jotka vaativat todellista miestä.

Määräykset taskussani -- määräykset, joiden tärkeydestä ja
merkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän,
-- ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista
vastaan.

Rajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani
tulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään
sillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna
rajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.

Kaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi
pikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä,
jotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna
kylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti
yllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet
aluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet
istumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi
vähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin
jätettiin vahti pitämään seutua silmällä.

Joka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni
pian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään
viimeistä ilmoitusta.

Viidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna
yönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen -- sillä
olin asettanut hevoseni sen läheisyyteen -- ja huusi: "Kasakat ovat
täällä!" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei
näkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.

Veimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin
tekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo
viidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen
kanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.

Hiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä
alkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea
vilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat
pysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat
hyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin
pariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta
ja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut
vankeudesta.

Tietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis
olla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua,
sillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi
"ryöväriä ja poliisia".

Muutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.

Seuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa.
Seitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki
töllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin
paljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että
muka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin
hiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo
oli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan
ennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.

Sitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt
sanomalehteen.

Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai
määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia
talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin
päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja
kertoi itse seuraavaa:

"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä
huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti
päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan,
hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja
hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin
vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."

Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa
hyökkäyksensä johdosta.



Ranskaan.


Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne?
-- Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko
pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät.
Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.

Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan
vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten.
Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä
huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle
sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa.
Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä
epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa
jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden
päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut
omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin
läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä
näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään
ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin,
missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja
heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen
junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet
kosketuksissa vihollisen kanssa -- ja sotaa ol& vasta kestänyt noin
viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä
armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti
n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja
sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli
löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se
teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta
Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).

Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin.
Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun
juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan
aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt
kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme,
ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei
koskaan ole saatu selvää.

Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että
hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä
vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä
siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut
samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen
olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.

Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui
meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin
luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa
hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että
jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille.
Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme
sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin
arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.

Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka
sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme
hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa
saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla
ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi
eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan
vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti
toimiva marssisuunnitelma.

Mitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan.
Jokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko
lentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet
ei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli
tuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin
jokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka
kiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä
erotuksetta.

Jatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana
päivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni
marssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista
ym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.

       *       *       *       *       *

Kerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa.
Sinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan
hevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan
periaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en
tietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.

Olin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni
kaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin
kirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä
mutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia
silmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen
tunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti
ollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni,
tavattoman turvalliseksi.

Kuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet
hyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme
että myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko
joukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa
serkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä
Arlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana
väärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.

Olimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet
vihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan
jälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen
vuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun
parasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran
elää uudestaan.



Kun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.

(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)


Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko
piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle
15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään
isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut
helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon,
vaikka, niitä on mahdoton nähdä.

Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme
suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli
kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei
oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.

Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään
epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko
jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen
jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani.
Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen
ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä
seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut
kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.

Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti
joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä
satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta
löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan
pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani,
mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että
hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua
sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan
ja haavoittanut erästä ulaania käteen.

Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät
kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että
tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni
täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista.
Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta
ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan
osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät
he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa
koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään.
Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli
miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon
sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella
tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.

Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen
ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin
partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani
ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin,
täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään
ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on
karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin,
varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni
hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan
maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni
silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä
seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa
huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin
täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti,
niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla
puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla
virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen
niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet
loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä
edessämme kohosi metsänreunassa este.

Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan
pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa
vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100
kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa.
Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät,
vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani,
hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta
käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa
kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani,
kuin että he olisivat paenneet vihollista. -- Mutta tämä juttu saattoi
käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti
ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn
takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet
sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua
ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja
viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin
matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan
vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä
tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen
hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa
rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden
etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan
esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään.
He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja
annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut
ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit
sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa.
Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä
kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli,
ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi
hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa
alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen
päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan
yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä
ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä,
ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.

Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi
eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli
jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut
pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli
tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia -- niitä oli monta --
ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen
alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja
päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä
nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli
palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin
päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit
olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.



Partiossa Loenin kanssa.


Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti
taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli.
Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin
ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten
ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme
takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme
seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla
täytyy olla täydellinen toimintavapaus.

Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen
seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli
peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää
yömme jokseenkin rauhassa.

Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit,
niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta
kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä,
että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.

Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat
meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me
suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne
näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja
kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan.
Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet
taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo.
Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat
lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa
sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä.
Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos
vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.

Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra
luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni
yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa
tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä
sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme
jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi
sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena
vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia
myöhemmin kuorsasimme jälleen.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme
virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.

Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja
vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei
ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.

Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme
vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että
meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia
sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä.
Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei
kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman
nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen
sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin.
Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin
tällä hetkellä jossakin vankileirissä.

Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä
olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä
ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne
päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta
vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).

Pyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme
vilisi punahousuja, -- arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100
mieheksi, -- jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi
nurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä,
jotka -- kuten saimme tietää -- olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon
vangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt
krenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.

Myöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen,
miten viime vuorokausi oli kulunut.



Ikäviä aikoja Verdun'in edustalla.


Niin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in
edustalla sanoa todellakin "ikäväksi". Aluksi makasin ampumahaudassa
sellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli
lähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta
siinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin
paremmanpuoleiseksi "etappisiaksi". Suorastaan huoltojoukkoihin en
sentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut
mennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa
maan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta
siinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava
mäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja
ja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui.
Tällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina
perin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.

Jo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei
vielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi
suojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun
linnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon
tavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella
kaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja
lapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen
mahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että
ranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin
päässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita,
ja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme
heidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin
tavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).

Lakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit
olivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen
kilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea
käsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa.
Etumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean
vaikeata kuin huoltojoukoista.

Moisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan
varhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli,
nimittäin puhelin-päivystäjänä olo.

       *       *       *       *       *

Vapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La
Chausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni
olin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden
oleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja
lumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin
puihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin
vartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja
aamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta
vaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras
mielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta
perunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti
erityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven
rannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha
muori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa
lähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta
viime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.

Toisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla,
kun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti
hevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin
satakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi
otus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt
villisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka
tavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä
huoneessani. Se on kaunis muisto.

       *       *       *       *       *

Näin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran
majapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä
hyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän
lähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös
mitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi
kärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin
hakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun
tällöin sanoneen: "Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan
kokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa." Aluksi lienee
ollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni
kuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915
lentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.



Ensi kerran ilmassa!


Kello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä.
Olin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut
kuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin,
laverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan
tavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani
tuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin
ensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta
häiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa
ymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos
otin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon,
hartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu --
sanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut
lähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone
alkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni
istuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti
pois altani.

Minulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun
oli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän
matkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen -- vielä
kerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman
lentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
missä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua.
Ihmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki
ihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin
oli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin
kaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan!
Viis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle
tuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.

Olisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia,
kuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset
keinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa
epävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne.
Siinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan
mahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa.
Mutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman,
ja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin,
moottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä
pidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: "Nyt sitten mäiskähdetään
maahan." Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti,
maahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli
niin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin
kerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän.
Laskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.



Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.


Kesäkuun 10 p:nä 1915 saavuin Grossenhainiin lähteäkseni sieltä
rintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä
pelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni
lentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa.
Siihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt
laatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva
tiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin
rintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle,
missä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.

Mackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut
venäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa
valloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut
sitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana
tunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu "tekijä" --
luutnantti Zeumer, -- hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta
osaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.

Nyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon
ratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin
tiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.



Holckin mukana Venäjällä.

(Kesällä 1915.)


Kesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana
koko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka.
Olin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten
minulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.

Ratsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni
oli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä
suorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.

Tiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja.
Kerran sitten kuulin sanottavan: "Kreivi Holck on tulossa tänne." Heti
välähti aivoissani ajatus: "Juuri sen miehen sinä tarvitset."

Holck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella
Mercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan -- jalan.
Hän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin
Jaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi
täytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa
tulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä
edeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta
minkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan
tavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne
palvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä
ei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle.
Hänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei
hänelle paljoakaan merkinnyt.

Kreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan
lentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli
harvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa
luokkaansa vastustajaansa ylempänä.

Teimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän
oli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan
epävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle
tukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni
taas entisellään.

       *       *       *       *       *

Viimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme
oikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta
ammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin
tuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma
herransa.

Meidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta
emme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme
tarpeettomasti panisi "kärryjämme" vaaralle alttiiksi laskeutumalla
maahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti.
Venäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja
-- hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen
suunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin
yläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen
metrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme
paremmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck
mietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin
häntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin
kierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta
suurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi
savupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa.
Mutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä
tuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin
lentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu
pisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä
vielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan
tasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin
kiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos
koneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin.
Kohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni
raudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää
kuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.

Myöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä
hetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut
niin ilkeältä.

Putosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko
kiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa
sallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta
tosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä,
kunnon "Albatross" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas
suoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Olimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja
tahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme
näet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan
500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin
takanani sanovan. "Moottori rupeaa juonittelemaan."

Minun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä
moottorista kuin "kaurakaasuttajasta", enkä minä itse ymmärtänyt siitä
hiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi
toimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis
ojasta allikkoon.

Näin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan.
Muuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui
500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan
riivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.

Moottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin
painuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli
ja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä
edellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.

Ilmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme "kärryistä" maahan ja koetimme
ehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan.
Minulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.

Metsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin
sotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin,
että hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana
merkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi,
pääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen
kaartinkrenatööri.

Valiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen
asemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.

Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku
lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana
jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa
laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen
jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme
joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich
adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille
hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden
"kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä
ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.

Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla
lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.



Venäjältä Ostendeen.

(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)


Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut
siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen
(elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä
paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".

Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä
ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa,
joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle
välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme
paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan
saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan
viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme
joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin
sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme
juomassa iltapäiväkahviamme.

       *       *       *       *       *

Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme
ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen
laivasto-osasto lähestyy.

Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan
jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja
todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi,
muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti
kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä
se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin
tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä
kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti
iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin
olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt
alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa.
Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja
suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan.
Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset
saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi
granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle.
Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli
englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.

Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme
olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli
kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta
peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin
yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin
allamme, ei veden pinnalla, vaan -- sikäli kuin minusta näytti -- veden
sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin
tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan -- ei tietysti 40
kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen
läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani,
että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin
sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin
siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä
paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se
oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene.
Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon
minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, -- eikä aina
hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan.
Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli
mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö
heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli
puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä
edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi
pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne
on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle.
Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla
vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni
toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin,
tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin
siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt
nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20
kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin.
Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein
kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän
kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä
moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle
ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.

Onnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä
samana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.



Pisara verta isänmaan puolesta.

(Ostende.)


En ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla
hetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen
ihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti
lensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani,
kolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun,
mutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.

Kerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään
hauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille;
ensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä,
mitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti
nähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani,
joka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se
typerä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty
pommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja
peitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä
koko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä
näkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se
oli maalin lähelläkin -- tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi
kunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi
hiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun
laitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät
tähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin
hänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja -- läiskis! -- sain
näpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että
pikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.

Tällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin
nopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.

Rakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin
syystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen.
Minun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan
lentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan
kuitenkin ylpeästi sanoa: "Minäkin olen haavoittunut sodassa."



Ensimmäinen ilmataisteluni.

(Syyskuun 1 p:nä 1915)


Zeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin
päästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella
taistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista
rohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan
mahdottomana.

Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme
ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä
aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen,
joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan.
Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti.
Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan
nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä
käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.

Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja
minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan
neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui
kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa,
koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta
taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja
toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi
ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin
kovin pettynyt, ohjaajani samoin.

Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti
minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän
ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon -- sanalla sanoen,
lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä
saanut kolahduksen.

Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko
osumia.

Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi
yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut
taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että
kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti
pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen
lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että
voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan
pudotetuiksi.

Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin,
ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus.
Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä
monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.



Champagne'in taisteluissa.


Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa,
sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me
lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella
taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että
vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut
taistelukonetta.

Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin
vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman
takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa
rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin
likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että
minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut
meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi
vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen
patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä
alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni
ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi
todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän
kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan
kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen
rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle,
vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle
puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi
nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani,
ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan
se, otetaanko hänet mukaan lukuun.



Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.


Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä
sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in
taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät
päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä
1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui
viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti.
Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi
asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut
vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta.
Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun
aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka
ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan
vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun
hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka
tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis
kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?"
Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin
tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan
yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään
tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni
tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani
pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla,
minä taas suurella taistelukoneella.

Koetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka
herätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein
korttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin
kypsyi minussa vähitellen päätös: "Sinun täytyy itsesi oppia lentämään
Fokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin."

Hartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta.
Sillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin
tilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön
innokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo
lentää omin päin.



Ensimmäinen lentoni omin päin.

(Lokakuun 10 p:nä 1915.)


Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle
koetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.

Opettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: "Kas niin, lennäpä
nyt yksin!" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle:
"Minua peloittaa liiaksi." Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan
pidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai
tahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.

Zeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen;
kuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut
siitä, että unohtaisin ainakin puolet.

Panin koneen liikkeelle, lisäsin kaasua, kone sai määrätyn nopeutensa
ja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin
lensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin
vastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut
mitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein
hyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin
merkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet
edessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet
tarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen
ne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun
Zeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä
liikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi "koulukone"
lisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat
helposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni
härnäily.

Kaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni,
ja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.

Parin viikon kuluttua sain jo suorittaa ensimmäisen tutkintoni.
Joku herra von T. oli tuomarina. Lensin säännönmukaiset kahdeksikot
ja suoritin määrätyt maahanlaskeutumiset, jonka jälkeen astuin
hyvin ylpeänä pois koneestani, mutta sainkin mitä suurimmaksi
kummastuksekseni kuulla, ettei minua ollut hyväksytty. Ei ollut muuta
keinoa kuin suorittaa ensimmäinen kokeeni myöhemmin uudestaan.



Harjoitusajaltani Döberitzistä.


Voidakseni suorittaa lentäjäntutkintoni minun täytyi lähteä
Berliiniin. Siellä käytin tilaisuutta hyväkseni auttaakseni
tähystäjänä jättiläiskonetta lentoon ja sen jälkeen anoin komennusta
Döberitziin (marraskuun 15 p:nä 1915). Jättiläiskone miellytti minua
alussa suuresti. Mutta hullunkurista kohtalon leikkiä, juuri tämän
jättiläisvehkeen ansiosta minulle selvisi, että ainoastaan mitä
pienin lentokone voi kelvata minun tarkoituksiini taistelulentäjänä.
Tuollainen suuri rumilus on liian kömpelö taistelussa, mutta juuri
taisteluhan minulle on pääasia.

Suuren taistelukoneen ja jättiläislentokoneen välillä on se ero, että
jättiläislentokone on huomattavasti suurempi ja tarkoituksenmukaisempi
pommikoneeksi, mutta ei niin sopiva taistelua varten.

Kokeeni suoritin nyt Döberitzissä miellyttävän yliluutnantti v.
Lynckerin kanssa. Sovimme hyvin yhteen ja meillä oli sama intohimo
sekä sama käsitys myöhemmästä toiminnastamme. Päämääränämme oli
lentäminen Fokkerilla päästäksemme yhdessä samaan hävittäjälaivueeseen
länsirintamalle. Vuotta myöhemmin pääsimme tähän päämääräämme, mutta
yhteistoimintaamme kesti vain lyhyen ajan, sillä hyvä ystäväni sai
surmanluodin pudottaessaan kolmannen vastustajansa.

Döberitzissä vietimme usein hauskoja hetkiä. Ehtoihimme kuului mm.
"maahanlaskeutuminen lentokentän ulkopuolelle".

Tällöin yhdistin hyödyn ja huvin. Maahanlaskupaikakseni valitsin
Buchowin maakartanon, jossa olin hyvä tuttu. Minut oli sinne kutsuttu
villikarjun metsästykseen, mutta tämä sopi huonosti yhteen palvelukseni
kanssa, sillä kauniina iltoina tahdoin lentää mutta samalla tyydyttää
myöskin metsästysintoani. Sen vuoksi valitsin maahanlaskupaikakseni
sellaisen seudun, josta mukavasti pääsin metsästysmailleni.

Otin mukaani toisen lentäjän tähystäjäksi ja lähetin hänet illalla
takaisin. Yön väijyin metsäkarjuja ja seuraavana aamuna sama lentäjä
kävi noutamassa minut kotiin.

Jollei toinen olisi voinut noutaa, käydä minua noutamassa, niin
olisinpa joutunut pahaan pulaan, sillä siinä tapauksessa olisin saanut
huvikseni patikoida kymmenisen kilometriä. Sen vuoksi tarvitsin
miehen, joka kaikilla ilmoilla pystyi noutamaan minut "yöpuustani".
Joka mieheltä ei kuitenkaan voida vaatia, ettei hän lainkaan välitä
sääsuhteista, mutta minun onnistui kuitenkin löytää oikea mies.

Kun kerran taas olin viettänyt yöni ulkona, puhkesi aamulla hirmuinen
lumipyry. Oli mahdoton nähdä 50 metriä eteensä. Kello oli juuri
kahdeksan, sovittu aika, jolloin lentäjän piti käydä noutamassa minut.
Kaikessa hiljaisuudessa toivoin jo, ettei hän tänä aamuna tulisikaan.
Mutta samassa kuulin surinaa -- nähdä en voinut miltään --, ja viisi
minuuttia myöhemmin oli kaunis lintuni edessäni, vaikka vähän surkean
näköisenä.



Lentäjä-urani alkuajat.


Joulupäivänä 1915 suoritin kolmannen tutkintoni. Otin tähän
lentosuunnitelmaani matkan Schweriniin käydäkseni katsomassa
sikäläisiä Fokker-tehtaita. Tähystäjäksi otin mukaani asentajani ja
lensin myöhemmin hänen kanssaan Berliinistä Breslauhun, Breslausta
Schweidnitziin, Schweidnitzistä Lubeniiin, Lubenistä Berliiniin ja
pysähdyin aina välillä tervehtimässä tuttavia ja sukulaisia. Vanhana
tiedustelulentäjänä minun oli helppo löytää oikea suunta ja tuntea
seudut.

Maaliskuussa saavuin taistelueskaaderiin n:o 2 Verdun'in edustalle
ja opettelin nyt ilmataistelua lentokoneenohjaajana, s.o. opettelin
hallitsemaan konetta taistelun aikana. Tässä tarkoituksessa lensin
kahdenistuttavalla koneella.

Armeijan tiedonannossa minut mainittiin ensi kerta huhtikuun 26
p:nä 1916, vaikkei nimeltä, niin kumminkin erään urotyöni johdosta.
Olin rakentanut lentokoneeni tasojen väliin Nieuport-koneen
malliin konekiväärialustan ja olin hyvin ylpeä tästä laitoksesta
jo sellaisenaan. Sille kai vähän naurettiin, sillä se oli hyvin
yksinkertaisen näköinen. Minä itse luotin tietysti siihen sokeasti ja
sain pian tilaisuuden kokeilla, sitä käytännössä.

Kohtasin Nieuport-koneen, jossa, mikäli minusta näytti, oli myöskin
ohjaajana aloittelija, sillä hän käyttäytyi hirvittävän tyhmästi.
Lensin häntä vastaan, mutta hän lähti pakosalle. Hänellä oli ilmeisesti
lataushäiriö. Minusta ei lainkaan tuntunut siltä, että olisin ollut
ryhtymässä taisteluun, vaan pikemminkin ihmettelin itsekseni: "Mitä
siitä seuraa, jos nyt ammun häntä?" Lensin nyt ensi kerran aivan
lähelle vihollista, painoin konekiväärin liipasinta, kuului lyhyt sarja
hyvin tähdättyjä laukauksia. Vastustajani nousi pystyyn, keikahtaa
sitten ylösalasin. Aluksi luulimme, -- tähystäjäni ja minä -- että
tuo oli vain niitä monia taidonnäytteitä, joita ranskalaisten oli
tapana tehdä vastustajansa nähden. Mutta tämä taidonnäyte ei tahtonut
ollenkaan loppua, lentokone putosi yhä syvemmälle. Silloin tähystäjäni
taputti minua päähän ja huusi: "Onnittelen, hän putoaa!" Vihollinen
putosi todellakin metsään Douaumont'in linnakkeen taakse ja hävisi
puiden väliin. "Sen sinä ammuit maahan", selvisi minulle heti. Mutta
-- vihollislinjojen taakse. Lensin kotiin ja ilmoitin lyhyesti:
"Ilmataistelu, yksi Nieuport ammuttu alas." Päivää myöhemmin luin tästä
urotyöstäni armeijantiedonannossa. Olin aika laolla ylpeä siitä, että
minun 52 uhriini ei tätä Nieuport'ia ole luettu.

       *       *       *       *       *

Armeijan tiedonanto huhtik. 26 p:ltä 1916:

Kaksi vihollisen lentokonetta on ammuttu alas ilmataistelussa Fleuryn
kohdalla, Douaumont'in etelä- ja länsipuolella.



Holck k.

(Huhtikuun 30 p:nä 1916.)


Kerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri
kohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin
hyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen
onnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista.
Taistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin
tästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika
huimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja
aioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni,
kuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku
taistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi,
pakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet
mennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista,
sitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen.
Fokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet
painetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi
hänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi
syöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä
mielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.

Kotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo
lentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan
äskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.

Pää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan
maahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan
ollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus,
jonka vertaisia vain harvoin tapaa.



Lento ukkosilmassa.


Toimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut
ukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin
joutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui
kokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen
vuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.

En vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen
malttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut
hyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen
Metziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin
silloin kokemaan seuraavaa:

Olin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin
lentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin
lähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja
pikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät
koettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin
varmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt
pelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis
moottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa.
Minun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran
nähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli,
joiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni:
"Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota
mustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla.
Paikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli.
Pitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi
koneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan.
Mutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut
laskeutua maahan, siis eteenpäin vain!

Ympärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa.
Äkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan
sitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä
ja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää
ainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli
oli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien,
ja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää
korkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin
synkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en
vielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi
varman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä
paiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt,
olisin ollut mennyttä kalua.

Äkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä
ukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut.
Kokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi
olla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.

Kuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä,
lensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani
jo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin
kotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun
jo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.

En koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.

Muistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita
hetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.



Ensi kertaa Fokkerilla.


Lentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys
-- saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan
päällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä
ympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin
istua yksin pienessä lentokoneessa.

Omistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen
ystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin
pelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen
sai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En
ollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä
oli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut
mitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen
Nieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka
jälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen
Miehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki
muut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen
toverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus,
että Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan
päähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen
moottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan.
Kun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui
vihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti
sytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan
metrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen
kuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme
ampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme
"Fokkeri".

Muuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin
minä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen
maailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni
tuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani
moottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja
silmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton
kasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.



Pommituslentoja Venäjällä.


Kesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein
tienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän
vihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja
tahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle.
Matkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola-
ja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua
rautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät
puolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama
asunto.

Mutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta,
mitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen
kanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa
kyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat
ihania aikoja.

Venäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme
parhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme
tärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko
laivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan.
Paikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana,
ei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä,
ja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa
vieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä
sotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä.
Jokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen
maali pommeillemme.

Kaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin
pommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan
noita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä.
Tänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue
lensi erikseen.

Koneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran
moottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko
laskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset
ovat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä,
lyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara
Venäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos
sellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu
ammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä,
mutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on
lentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.

Koneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla
kantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120
kg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli
minulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt
lihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta,
että... kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella
niitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan
ryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin
maalaukselliselta.

Lentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla
lentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä
keskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin
epämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150
"hevosen" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne
kuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin
pääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen
nauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa
päämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen
tuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita
saartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy
useinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni
oli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää
aivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla
oikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli
oikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.

Lensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin
liikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut
olisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko
kylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty
lukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia
sotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo
ennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme
vielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät
olleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut
ratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta
oli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi
muuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä
vauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin
tuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta
metriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme
täyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle,
tähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse.
Tosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy
missään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan
toiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin
käyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme.
Silloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti.
Aikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin
turvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista
hengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.

Teemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja,
sillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja
konekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin
aasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset.
Erittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se
herättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten
heti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi
olla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat
konekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme
näkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme
omistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan
rauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin
palloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa,
mutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan
pitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen
siten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan
ja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta
lentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme,
että meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä
oli luodinreikä.

Toisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan
venäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme
uhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti
patruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme
vihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli
Yhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos
saisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle
tavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla
hyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja
erotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä
marssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä
siltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja
sekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan,
mutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat
eri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme
pommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme,
saatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti
konekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja
meistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos,
siitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle
kertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten
hyökkäyksen.



Boelcke!


Elokuun aurinko paahtoi melkein sietämättömän kuumasti Kovelin
hietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin
joku mainitsi: "Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi
oikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä." Ja illalla tuo kuuluisa
mies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta
mielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli
paluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi
aikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa,
hän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän
tarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia
miehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen
vuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä
-- päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme
ryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada
jälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet
mikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.

Seuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla
kolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan
"Pour le mérite" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt,
mitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta
mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua
oppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun
hän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.

Kolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan
tulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni
toteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.

Mutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin
menestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: "Älä
tulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!"



Ensimmäinen englantilaiseni.

(Syyskuun 17 p:nä 1916.)


Olimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen
ampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä
päivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke
aikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään
meistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä
Boelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina
päivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin
englantilaista.

Seuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten
puolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme
ilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja
ensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen
johdossa, johon sokeasti luotimme.

Olimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme
ampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla
vihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi
tietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut
ihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti
pysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki
ymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme
kunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta,
mutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme
välillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää
meidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja
huomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli
ainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen
pommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa,
Boelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista,
mutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan
lähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli
suuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin
häntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt
alkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä
vastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin.
Toiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri
ampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan
mikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen
hetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun
onnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa
vakaumustani: "Hänen täytyy pudota", joka minulla nyt on, vaan olin
kovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero.
Kun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin
vihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä:
"Niin sinun pitää tehdä!"

Englantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen
ampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli
muitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä
olevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: "Hänen täytyy
pudota, käyköön kuinka kävi." Sitten vihdoinkin sain suotuisan
tilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja
lensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen
niskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä
häntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä
vastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki,
hänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan
mahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista
liikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin
hullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti
pystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän
makasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.

Englantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun
meikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin
kiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin
koneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani
olin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä
englantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan.
Juoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita
sotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi.
Moottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet.
Tähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla
kaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.

Kotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo
aamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin
kauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: "Yksi
englantilainen ammuttu alas." Heti syntyi yleinen riemun remahdus,
sillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden
mukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt
ensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.

Voin huomauttaa, että sen jälkeen ei ainoakaan englantilainen
lentoeskaaderi uskaltanut saapua Cambrain seuduille saakka, niin kauan
kuin siellä toimi Boelcken hävittäjälaivue.



Somme-joen taistelu.


Koko elämässäni en ole tavannut suurenmoisempaa "metsästysaluetta"
kuin Somme'in taistelun päivinä. Jo aamuisin, ylösnoustessamme
saapuivat ensimmäiset englantilaiset, ja viimeiset katosivat vasta
auringon jo aikoja laskettua. "Hävittäjälentäjien todellinen Eldorado",
sanoi Boelcke kerran. Juuri tähän aikaan Boelcke kohotti kahdessa
kuukaudessa voittojensa lukumäärän, kahdestakymmenestä alasammutusta
viholliskoneesta neljäänkymmeneen. Meillä aloittelijoilla ei silloin
vielä ollut mestarimme kokemusta, vaan olimme tyytyväisiä säilyessämme
ehein nahoin. Mutta mukavaa aikaa se oli! Ainoakaan lentoretki ei
mennyt ilman ilmataistelua. Usein tapahtui suuria ilmataisteluja,
neljäkymmentä-, kuusikymmentäkin englantilaista, mutta ikävä kyllä
ei aina yhtä monta saksalaista. Englantilaiset luottivat suureen
lukumääräänsä, me miestemme kuntoon.

Mutta englantilaiset ovat kuitenkin sisukkaita miehiä, se täytyy
myöntää. Usein he saapuivat aivan alhaalla lentäen tervehtimään
Boelckeä pudottaen pommejaan tämän lentokentälle. He suorastaan
haastoivat meidät taisteluun ja tilaisuuden saadessaan aina myöskin
ryhtyivät siihen. Olen tuskin tavannut ainoaakaan englantilaista,
joka olisi vetäytynyt pois taistelusta, kun sitä vastoin ranskalaiset
melkein aina mitä huolellisimmin välttivät yhteentörmäystä
vastustajansa kanssa ilmassa.

Hävittäijälaivueemme eli tällöin ihania aikoja. Johtajan henki
syöpyi hänen oppilaisiinsakin. Me saatoimme sokeasti antautua
hänen johdettavikseen. Kenenkään ei tarvinnut pelätä sellaista
mahdollisuutta, että toverit jättäisivät hänet pulaan. Sellainen ei
edes pälkähtänyt päähämmekään. Ja niin teimme reippaasti ja kevein
mielin työtämme vihollisemme kimpussa.

Sinä päivänä, jolloin Boelcke putosi, oli hänen laivueensa jo
saavuttanut neljäkymmentä voittoa. Nyt on voittojen luku jo noussut
koko joukon toiselle sadalle. Boelcken henki elää edelleen hänen
reippaiden seuraajiensa keskuudessa.



Boelcke k.

(Lokakuun 28 p:nä 1916.)


Päivänä muutamana lensimme jälleen tuon suuren miehen johdossa
vihollista vastaan. Hänen kanssaan tunsimme itsemme aina ihmeen
turvallisiksi. Sellaisia miehiä kuin Boelcke oli olemassa vain yksi.
Tällä kertaa oli hyvin myrskyinen ja pilvinen sää. Muut lentäjät kuin
hävittäjäkoneet eivät sinä päivänä yleensä ollenkaan nousseet ilmaan.

Jo pitkän matkan päästä huomasimme rintaman kohdalla kaksi röyhkeää
englantilaista, joita nähtävästi myöskin huvitti tällainen huono sää.
Meitä oli kuusi, toisella puolella ainoastaan kaksi. Mutta vaikkapa
heitä olisi ollut kaksikymmentä, ei Boelcken antama hyökkäysmerkki
olisi lainkaan hämmästyttänyt meitä.

Taistelu alkaa tavalliseen tapaan. Boelcke on ottanut osalleen toisen
englantilaisen, minä toisen. Minun täytyy vetäytyä syrjään, sillä eräs
omista tovereistani häiritsee minua. Katsahdan ympärilleni ja huomaan
Boelcken parinsadan metrin päässä juuri ahdistavan uhriansa.

Kaikki sujui niinkuin tavallisesti aina. Näin Boelcken ampuvan
englantilaisen alas. Aivan hänen lähellänsä lensi eräs hänen hyvä
ystävänsä. Se oli mielenkiintoinen taistelu. Molemmat ampuivat,
englantilaisen saattoi odottaa joka hetki putoavan. Äkkiä huomasin
molempien saksalaisten lentokoneiden tekevän luonnottomia liikkeitä.
Päässäni välähti heti ajatus: yhteentörmäys. En vielä koskaan ennen
ollut nähnyt yhteentörmäystä ilmassa, ja olin kuvitellut sellaisen
aivan toisellaiseksi. Varsinaista yhteentörmäystä ei ollutkaan
tapahtunut, pikemminkin kone oli vain hipaissut toista. Mutta kun
lentokoneella on kova vauhti, vaikuttaa mitä lievinkin kosketus kuin
voimakas sysäys.

Boelcke jättää heti uhrinsa rauhaan ja liitelee suuressa kaaressa
maata kohti. En vieläkään voinut käsittää, että hän todellakin syöksyi
maahan, mutta kun hän liiti minun alitseni, huomasin osan hänen
koneensa siivistä murtuneen. Mitä sitten tapahtui, sitä en voinut
huomata, mutta pilviin laskeuduttuaan hän menetti koneensa toisen
siiven kokonaan. Silloin lentokone oli menettänyt ohjauskykynsä ja
hän syöksyi alas uskollisen ystävänsä yhä seuratessa jäljestä. Kotiin
saavuttuamme odotti meitä siellä jo surusanoma: "Boelcke on kuollut."
Sitä oli vaikea käsittää.

Kipeimmin tämä koski tietysti siihen, jota täytyi sanoa onnettomuuden
aiheuttajaksi.

On aivan omituista, että jokainen Boelckeen tutustunut ihminen
luulotteli olleensa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Olen tullut
tuntemaan noita Boelcken "ainoita todellisia ystäviä" nelisenkymmentä,
ja jokainen heistä luuli olleensa ainoa.

Sellaiset ihmiset, joiden nimeä Boelcke ei koskaan tiennyt, luulivat
olleensa hänelle hyvin läheisiä. Tämä oli merkillinen ilmiö, jonka olen
huomannut ainoastaan hänestä. Mieskohtaisia vihollisia ei hänellä ollut
koskaan. Hän oli kaikkia kohtaan yhtä ystävällinen suosimatta ketään
enemmän, ketään vähemmän kuin toisia.

Ainoa, joka ehkä oli vähän lähempänä häntä koin muut, oli juuri nyt
kuvaamaamme onnettomuuteen osallisena.



Kahdeksas.


Kahdeksan oli Boelcken aikana jo sangen huomattava luku. Kuullessaan
nykyään niin tavattoman suurista alasammuttujen koneiden määristä
tulee jokainen asiaan perehtymätön siihen käsitykseen, että
lentokoneen pudottaminen on käynyt entistä helpommaksi. Voin kuitenkin
vakuuttaa, että se käy kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta yhä
vaikeammaksi. Nykyään siihen tarjoutuu tietysti useammin tilaisuutta,
mutta valitettavasti lisääntyy samalla myöskin mahdollisuus joutua
itse ammutuksi alas. Vastustajan aseistus kehittyy yhä paremmaksi.
Kun Immelmann ampui alas ensimmäisen viholliskoneen, hänellä oli
onni kohdata vastustaja, jolla ei ollut lainkaan konekivääriä.
Marraskuun 9 p:nä 1916 lensin pienen taistelutoverini, 18-vuotiaan
Immelmannin kanssa vihollisia vastaan. Toimimme yhdessä Boelcken
hävittäjälaivueessa, mutta tunsimme toisemme jo ennestään ja tulimme
aina erittäin hyvin toimeen keskenämme. Toveruus oli pääasia. Lähdimme
siis matkaan. Minulla oli jo seitsemän, Immelmannilla viisi voittoa.
Niihin aikoihin jo sangen kunnioitettavat määrät.

Olimme olleet rintaman kohdalla vain hetken, kun huomasimme
englantilaisen pommituseskaaderin. Se lensi aivan häikäilemättä meitä
vastaan. Englantilaiset saapuivat tietysti tälläkin kertaa tavattoman
monilukuisina, kuten Somme'in taistelun aikana yleensä. Luulen tuossa
eskaaderissa olleen 40 à 50 lentokonetta, aivan täsmälleen en voi
niiden lukua ilmoittaa. Ne olivat valinneet pomminsa maaliksi erään
paikan sangen läheltä meidän lentoasemaamme. Vähän ennen kuin ne olivat
ehtineet määräpaikkaansa minä pääsin laivueen viimeisen lentokoneen
kintereille. Ja heti ensimmäiset laukaukseni tekivät nähtävästi
vihollislentokoneen konekiväärin hoitajan taistelukyvyttömäksi,
ne lienevät hiukan kutittaneet ohjaajaakin, koskapa hän päätti
heti laskeutua pommeineen maahan. Kärvensin hänen turkkiansa vielä
muutamilla laukauksilla, joiden vaikutuksesta hän koetti vieläkin
nopeammin päästä maanpinnalle.

Hän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa
lentoasemaamme.

Immelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen
kanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle.
Lensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa
pudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun
vastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan
mullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki
vaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin
kokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren
pahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis
jokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini
läheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko
ihmisiä.

Vähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin
ja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa
minulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin
mielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää,
miltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että
englantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa
oli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt,
tarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy
nopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta
ollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla
epäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat
tavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle,
joka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki
kaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet,
joista ei voinut arvoa määritellä -- sanalla sanoen, vainusin jotakin
tavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen
kiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli,
sitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin.
Illalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen
kuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut
komennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten
aikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin
siis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi
Saksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.



Majuri Hawker.


Ylpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23
p:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.

Jo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut
tekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.

Lensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja
huomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin
juuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita
katseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin
siihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi
minun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei
kestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä
minuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon
veitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän
käännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni,
kun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat
ympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin
kaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta
oikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse.
Käsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä
tämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä.
Hänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen
sijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin
englantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.

Kun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä
päätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä
kiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä
yhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet
melkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme
taakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti
minulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin
korkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: "Weil, well, how do you do?"

Kiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan
80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan
vastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin
huomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut
päähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.

Vähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan
leikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan
meidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti
hän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä
käsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja.
Tällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka
ei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa
hän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin
rastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli
minulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen
ampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö
oli vähällä vielä riistää minulta voittoni.

Pää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä
konekivääri-ampumahautojemme taakse.



Pour le mérite.


Kuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan
kaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin
pyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni
Lynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: "Mikä
on teidän päämääränne -- mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?"
Silloin lausuin noin vain piloillani: "Hävittäjälentäjien etunenässä
lentäminen on varmaankin sangen mukavaa." En minä itse eikä kukaan
muukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran
tämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, -- ei
tietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin
--, kun häneltä kysyttiin: "Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi
hävittäjälentäjäksi?" -- hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen
minua lausuen: "Tuossa on se mies!"

Boelcke ja Immelmann olivat saaneet "Pour le mérite" kunniamerkkinsä
kahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä.
Mitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat
arvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui
sähkösanoma: "Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11
päälliköksi" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin
jo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun
piti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne.
Tämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon
tervetulleempi.

Kaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa
viettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma,
jossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda
minulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen.
Se oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.

       *       *       *       *       *

En ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen
johtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten
ollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran
toimisi Richthofenin hävittäjälentue.



"Le petit rouge."


Päivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni
tulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen
lintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.

Kerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin
muut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka
kaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei
saanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen
kaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo
ilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa
tapauksessa: "Hän lemuaa." Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut
viime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.

Tunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi
olla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet
laskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli
jo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.

Koin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä
epäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä
tavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni
laskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti,
jota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan
vara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.

Viholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua
urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he
eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti,
joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä.
Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan
elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän
kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani
ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme
antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).

Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi,
miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani.
Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin
tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten
kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö.
Minä olin säästänyt häntä -- hän on hyvillään sen johdosta -- mutta
palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.

Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut -- hyvin ymmärrettävistä syistä!
-- puhutella ainoaakaan vastustajaani.



Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.

(Helmikuussa 1917.)


Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka
ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin
on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on
aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän
tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun
täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan
kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen
vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina.
Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi
englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään
se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.

Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta
mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina
voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden
tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa
maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko
asian.

Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun
väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan
aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun
kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta
ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä
kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee
kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa
hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa.
Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.

Englantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän
germaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he
erehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää
meidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita,
syöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän
vaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät
ole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.



Itse maahan ammuttuna.

(Maaliskuun puolivälissä 1917.)


On oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan.
Mielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää,
joka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen
tasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.

Lennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää
laivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla
Minun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani
kohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys,
jolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta
ei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran
kalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut
kuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se
jännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta
minä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut
laivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen
kaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa
taistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava
tavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin
omilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin
ammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen
selkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme
lähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.

Meitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri
sääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen,
noin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on
aivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin,
varsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa.
Mutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme
hetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia
ilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen
sain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki
täyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti
oltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä
hullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden
tulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista
miekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä
tehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. "Olet myyty mies!"
Syöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut
tai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen
merkki. Ajattelen itsekseni: "Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu."
Hän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin
sen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut
hauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla
kiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua.
Ihminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin
naurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.

Nyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä,
olen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja
ammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian
alkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan.
Äskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja
asiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä
minuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa
koettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee
anteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi.
Mutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä
kertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun
muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin
ajattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen
ampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus
moottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin
koneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä
tunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen
huomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua
leikistä.

Putoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen
moottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos
bensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä
lentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni
on näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on
hehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa.
Pudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin,
sillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä.
Olen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen
matka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta
oli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin
suuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen
työntämättä sitä taaksepäin.

Pian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun
maahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He
ovat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin
omien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan.
Onkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee
yhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän
koneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen
ampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla
tavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan,
toisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon.
Lentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin
käynyt samalla tavoin kuin minullekin.

Olen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen
ruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen
en tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta
haaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis -- silmät auki! Huomaan
niityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri,
jos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla
Hénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki
sujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän
laskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.

Ryhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita
luodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään
taistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei
ollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut
laukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut
vielä aika hyvin.

Istuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää
naamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa
upseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle
oli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni
läähättäen ja kysyi: "Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin
koko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon!
Se näytti kerrassaan kamalalta!" Vakuutin, ettei minulle ollut
tapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän
ei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa
hänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa
oli. Hän oli pioneeriupseeri.

Istumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään
tyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: "Hyvänen aika, missä teidän
kuljettajanne on?" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja
katsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi,
että hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina
ja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: "Minä
ajan yksin." Sana "ajaa" on julistettu pannaan lentäjäin kesken.
Siellä ei "ajeta", vaan "lennetään". Tuon kunnon herran silmissä
menetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin
"ajavani" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran
kylmäkiskoisemmaksi.

Saavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen
öljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli
tietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon
pahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan
levolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen
kehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt
taistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa,
mutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan
ollut kovin sotaisen näköinen.

Jonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen:
"Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?" Hän ei tietysti ollut kuullut
nimeäni, kuten jo mainitsin. "Kyllä", vastasin, "silloin tällöin."
-- "Vai niin -- vai niin -- oletteko ehkä ampunut kaksikin?" -- "En
kahta, vaan kaksikymmentäneljä." Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja
selittää, että hän tarkoittaa "maahanammutulla" vihollisella sellaista
konetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan.
Vakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta
tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena
valehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että
ateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä
hänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan
ja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon.
Siellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite
kaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan
ainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut,
mutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi
sanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni.
Sanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän
oli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään
ostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes
toverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä
kuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä
näet sanottiin ennen joukon kesken "maalitauluksi", sillä jokaisessa
ilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi.
Kerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan
haavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän
makasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme.
Valitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset
kehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin
sankarikuoleman isänmaansa puolesta.

Jo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni
Hénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen
sataneljännekseni täyteen.



Lentäjän urotyö.

(Maaliskuun lopulla 1917.)


Jokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen
"Siegfried-linja". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin,
oli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo
tosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian
luovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto.
Vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset
luopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.

Juuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl
uhrasi henkensä isänmaan puolesta.

Boelckem hävittäjäosaston eräällä retkellä oli luutnantti Voss
voittanut ilmataistelussa englantilaisen, pakottanut tämän laskeutumaan
maahan sille alueelle, jota hyvin voidaan sanoa puolueettomaksi
alueeksi. Me olimme tosin jo poistuneet sieltä, mutta vihollinen ei
ollut vielä miehittänyt sitä. Ainoastaan tiedusteluosastoja, sekä
englantilaisia että saksalaisia, liikkui tällä miehittämättömällä
vyöhykkeellä. Englantilainen lentokone oli siis pudonnut
taistelulinjojen väliin. Kunnon englantilainen oli kai luullut
maanmiestensä jo saapuneen tälle alueelle ja hänellä olikin hyvä syy
otaksua niin. Mutta Voss oli toista mielitä., Nopeasti ja päättävästi
hän laskeutui maahan uhrinsa viereen. Kiireesti hän irroitti vihollisen
konekiväärit ja muut käyttökelpoiset osat tämän lentokoneesta ja otti
ne mukaansa omaan koneeseensa, kaivoi tulitikkulaatikon taskustaan, ja
muutaman sekunnin kuluttua oli englantilaisen kone liekkien vallassa.
Minuuttia myöhemmin hän jo huiskutti ystävällisesti kättään voitokkaan
ilmaratsunsa selästä joka taholta paikalle rientäville englantilaisille.



Kuuma päivä.


Huhtikuun 2 päivä 1917 oli lentueelleni kuuma päivä. Lentokentällemme
saakka kuului rumputulen jyrinä, ja taas tänään se oli tavallista
kiivaampaa.

Olin vielä vuoteessani, kun sotilaspalvelijani syöksyi huoneeseeni
huutaen: "Herra luutnantti, englantilaiset ovat jo täällä." Vielä
puoliunisena katsahdan ulos ikkunasta ja todellakin, eikös jo
kaarrellut hyviä ystäviäni lentokentän yläpuolella. Hyppäsin sängystä
ja pukeuduin silmänräpäyksessä. Punainen lintuni oli jo valmiina
lähtemään aamutyöhön. Asentajani tiesivät, etten jättäisi tätä hyvää
tilaisuutta käyttämättä. Kaikki oli siis valmiina. Nopeasti kiedoin
vielä turkitkin ylleni ja sitten ilmaan.

Olin kohonnut ilmaan viimeisenä. Toiset toverini olivat jo paljon
lähempänä vihollista. Pelkäsin jo paistin vilahtavan sivu suun,
että saisin vain matkan päästä katsella valmista kuinka toverini
suorittaisivat ilmataistelunsa. Mutta äkkiä yksi noista tungettelevista
vieraista suuntasi koneensa suoraan minua kohti. Annoin hänen rauhassa
lähestyä, ja nyt alkoi hauska tanssi. Vastustajani lentää milloin
selällään, milloin tekee mitäkin temppuja. Kone oli kahden istuttava
hävittäjäkone. Olin hänen yläpuolellaan, ja sen vuoksi pian vakuutuin
siitä, ettei hän enää voinut päästä käsistäni. Taistelun lomassa
sattuneen tauon aikana katsahdin ympärilleni ollakseni varma siitä,
että olimme kahdenkesken. Siis kumpi ampuu paremmin, kumpi pysyy
tyynempänä ja hillitsee itsensä paremmin vaaran hetkellä, se voittaa.

Ei kestänyt kauankaan, ennen kuin olin pakottanut hänet laskeutumaan
lähelle maata vähintään kahden kilometrin päähän rintamalta, vielä
oikein tosissani ampumatta häntä. Luulin hänen aikovan laskeutua
maahan, mutta nytpä erehdyinkin vastustajastani. Äkkiä huomaan hänen
vain muutamia metrejä maanpinnan yläpuolella suuntaavan lentonsa
jälleen suoraan eteenpäin ja koettavan päästä karkuun. Tämä oli minusta
kuitenkin jo liikaa. Hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, ja tämä
tapahtui niin alhaalla, että pelkäsin törmääväni allamme kohoavan
kylän taloihin. Englantilainen puolustautui viimeiseen hetkeen saakka.
Vielä viimeiseksi lopuksi huomasin koneessani osuman. Mutta nyt en enää
päästänyt häntä käsistäni, hänen täytyi pudota. Hän syöksyikin täyttä
vauhtia keskelle taloryhmää.

Leikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut
suurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.

Hyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana
palasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti
kovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille
pudottaneeni N:o 32:n.

Eräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa.
Olimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin
taisteluihin.

Lähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin
saapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta
tervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä
pudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on
vielä nytkin pahin kilpailijani.

Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen
matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin
huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.

Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi
jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu
minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi
meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.

Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti
mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä
paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi
välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta
saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.

Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän
englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli
heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin
toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken.
Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä
aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi,
mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain
jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni
ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli.
Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin
hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se
oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin
ulos pilvestä ja, -- onnea pitää miehellä olla! -- kuin ihmeeksi
osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän
ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin
huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti
jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan,
sillä moottori oli pysähtynyt.

Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi
huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt
vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä
olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui
aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes
laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran
vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko
ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän
tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!

Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut
hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän
maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä
hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia,
joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.

Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.



"Punainen paholainen."


Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra,
joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän
vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista
saada nähdä tuollainen ilmataistelu.

Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer
huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen
käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.

Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen,
kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä
vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen
ratsuväkihyökkäykseen, -- ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna
maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme
olivat -- kaksi ilmitulessa ja kolme muuten -- syöksyneet maahan meidän
puolellemme.

Kunnon ystävämme oli aivan ihmeissään. Hän oli kuvitellut asian aivan
toisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu
oli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita
syöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin
näkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi
järkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä
unissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän
syvyyteen.

Jos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei
enää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Kun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään
kunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä
välin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin
mukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa
seuraavan ylpeän ilmoituksen: "6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13
vihollisen lentokonetta".

Tämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue
kerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan
8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä
vastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä
nuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli
pudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.

Illalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen
myöskin hyvin väsyneinä.

Seuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta
edellisen päivän urotöistä.

Mainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas
kahdeksan englantilaista.

Näiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:

Pudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme
juuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota
punaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja
siitä puhuttiin yleensä nimellä "Le diable rouge", Punainen paholainen.
Hänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella
koneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö.
Mies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu
neito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan
suinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut
siitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin
luonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.



"Moritz."


Kaunein olento, mitä maailma koskaan on nähnyt, on oikea ulmilainen
doggi, pikku "sylikoirani", "Moritz". Ostin sen Ostendessa kunnon
belgialaiselta viidellä markalla. Sen emo oli kaunis eläin, samoin yksi
sen esi-isistä, niin että se oli täysin "puhdasrotuinen". Siitä olen
aivan varma. Sain vapaasti valita, ja tietysti otin kauneimman. Zeumer
otti toisen ja risti sen "Maxiksi". "Max" kuoli äkkikuoleman, jäi auton
alle, muitta "Moritz" viihtyi ja menestyi erinomaisesti. Se nukkui
vuoteessani ja sai hyvän kasvatuksen. Se seurasi minua Ostendesta
kaikkialle, ja kiinnyin siihen suuresti. Kuukausi kuukaudelta "Moritz"
kasvoi ja varttui yhä suuremmaksi ja tuosta pienestä vunnukasta
kehittyi vähitellen oikein iso otus.

Kerran otin sen mukaani lentoretkellekin. Se oli ensimmäinen
tähystäjäni. Lentokoneessa se käyttäytyi varsin järkevästi ja tähysteli
erittäin kiinnostuneena alapuolellamme lepäävää maailmaa. Täytyy vain
huomauttaa kuinka asentajani tämän retkeni jälkeen päivittelivät, että
heidän täytyi siivota lentokoneesta yhtä ja toista. Mutta "Moritz" oli
hyvin tyytyväinen matkaansa.

Se on nyt jo toisella vuodella, mutta yhä vielä sama lapsellinen otus
kuin muutamien kuukausien vanhana. Se pelaa erittäin hyvin biljardia.
Valitettavasti kyllä menee tällöin monta palloa, mutta varsinkin monta
biljardiverkaa kaiken maailman tietä. Se on myöskin erittäin innokas
metsästäjä. Asentajani ovat siihen hyvin ihastuneet, sillä se hankkii
heille usein maukkaan jänispaistin. Minä tavallisesti annan sille vähän
selkään sellaisesta, sillä minua se ei oikein miellytä.

Muuan huono ominaisuus Moritzilla kuitenkin oli. Se juoksi näet
lentokoneiden kanssa kilpaa niiden lähtiessä kentältä liikkeelle.
Lentäjäkoiran tavallinen kuolema tällaisissa tilaisuuksissa on potkurin
isku päähän. Niinpä se kerrankin taas juoksi aika kyytiä lähtevän
lentokoneen edellä. Mutta tietysti se jäi jälkeen ja yksi hyvä potkuri
oli pian mennyttä kalua. "Moritz" ulvoi kamalasti, mutta tällä
tavoin täyttyi se aukko, joka minun laiminlyöntini johdosta oli sen
kasvatukseen jäänyt. En ollut tahtonut leikata sen häntää enkä korvia,
mutta nyt oli lentokone toiselta puolen korjannut tämän vahingon.
Kauneus ei ollut koskaan rasittanut sitä, mutta toinen riippuva korva
ja toinen puoleksi leikattu korva pukevat sitä erinomaisesti. Jollei
sillä olisi kieppurahäntää, se olisi todellakin oikea ulmilainen doggi.

Moritzilla on aivan oikea käsitys maailmansodasta ja vihollisista.
Nähdessään ensimmäisen kerran kesällä 1916 oikeita syntyperäisiä ryssiä
-- juna pysähtyi, ja Moritzia käytiin hiukan kävelyttämässä -- se
karkoitti tungettelevat venäläiset nulikat hirmuisesti haukkuen. Se ei
liioin kärsi ranskalaisia, vaikka itse onkin oikeastaan belgialainen.
Uudessa majapaikassa käskin kerran talonväen siistiä huoneeni. Kun
illalla saavuin kotiin, ei huoneessa ollut tehty mitään. Suuttuneena
käskin noutaa luokseni jonkun ranskalaisen. Tuskin mies oli avannut
oven, kun "Moritz" otti hänet vastaan varsin epäystävällisesti. Nyt
minulle selvisi heti, minkä vuoksi herrat ranskalaiset olivat pysyneet
poissa minun linnastani.



Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.


Täysikuuyöt ovat sopivimmat yölentäjille.

Huhtikuun täysikuunöinä olivat kunnon englantilaisemme erittäin
vilkkaassa toiminnassa. Tämä tapahtui tietysti Arras'n taistelun
yhteydessä. He olivat nähtävästi saaneet selville, että olimme
järjestäneet olomme erittäin mukavaksi hyvin suurella ja kauniilla
lentokentällä Douain lähellä. Kun kerran yöllä istuimme kasinossamme,
soi äkkiä puhelin ja saimme ilmoituksen: "Englantilaiset tulevat!" Tämä
aiheutti tietysti suuren riemun. Meillähän oli pomminkestävät suojat;
siitä oli kunnon Simon pitänyt huolen. Simon on rakennusasiaimme
hoitaja. Riensimme siis kaikki pommisuojaan, ja pian alkoi todellakin
kuulua -- ensin vielä aivan hiljaa, mutta pian aivan varmasti
lentokoneen moottorin surinaa. Ilmatorjuntatykit ja valonheittäjät
näyttävät myöskin saaneen jo hälytyskäskyn, sillä ne alkavat vähitellen
osoittaa toiminnan merkkejä. Mutta ensimmäinen vihollinen oli vielä
aivan liian kaukana, sitä ei voinut vielä ruveta ahdistamaan. Tämä
kaikki huvitti meitä suuresti. Pelkäsimme vain, etteivät englantilaiset
sittenkään löydä tietä lentokentällemme, sillä öiseen aikaan se ei ole
niinikään helppoa, varsinkin kun asemamme ei sijainnut viertotien,
järven eikä rautatien lähistöllä, jotka yöllä ovat lentäjän parhaina
tienviittoina.

Englantilaiset lensivät kaikesta päättäen hyvin korkealla. He kiersivät
ensin kertaalleen koko lentokentän ympäri. Luulimme heidän jo
valinneen toisen päämäärän. Mutta äkkiä he pysähdyttivät moottorinsa
ja laskeutuivat alemmaksi. "Nyt on tosi kysymyksessä", arveli Wolff.
Olimme ottaneet esille kaksi kivääriä ja aloimme ampua englantilaista.
Meidän oli vielä mahdoton nähdä heitä, mutta jo pelkkä pamauskin
rauhoitti hermojamme. Nyt viholliskoneet joutuvat valonheittäjän
valoon. Koko lentokentällä syntyy suuri riemu. Englantilaisilla oli
aivan vanha kone. Saatoimme tarkoin erottaa sen tyypin. Se oli enää
kilometrin päässä meistä. Mutta se lensi suoraan lentokenttäämme
kohti. Se saapui yhä lähemmäksi. Nyt se oli korkeintaan sadan metrin
korkeudessa. Silloin vihollislentäjä pysähdytti uudestaan moottorinsa
ja lensi suoraan meitä kohti. Wolff arveli vielä: "Herran kiitos,
hän on valinnut lentokentän toisen puolen maaliksensa." Mutta pian
putosi ensimmäinen pommi ja sitä seurasi useita pienempiä. Miekkonen
järjesti meille siten kauniin ilotulituksen. Arkoihin jäniksiin se
saattoi myös tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Olen yleensä sitä mieltä,
että pomminheitto yöllä voi tehdä ainoastaan siveellisen vaikutuksen.
Hätähousuille se on kyllä kiusallista, muitta ei muille.

Meistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset
voisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo "pitkäpyrstö" pudotti
pomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä,
sillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää
täyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan
englantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin
alhaalta käsin maahan vihollistoveria.

Ilmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta
alhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun
englantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja
aloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme
noille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä
sotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti.
Kasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin
paaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina.
Koettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja
asetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme
sitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli
ilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää.
Jokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.

Istumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin
syöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: "Ne tulevat, ne
tulevat!" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki
kiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut
sotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on
kiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka
ollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.

Ensimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin
korkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja
suureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme
maalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen.
Nyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua,
ja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei
olisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan
hyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan
vastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti
ei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet
hän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus
miekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti
järkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä
hetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti
nopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin
räjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema.
-- Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin
konekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä.
Schäfer uskalsi tietysti väittää: "Minä osuin häneen!" Hän ampuu kyllä
sangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä.
Muuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan
tuohon liikkuvaan maaliin.

Puuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että
vihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti
tosin parin metrin päässä minun "le petit rouge'istani", tuottamatta
sille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja
yön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa
ilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta,
että uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin
alhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton
korviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen
aivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi.
Paitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön
jälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut
tuon herran tullessa.

Seuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että
olimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista
alas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat
vangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten
pakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei
siis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin
tyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet
yhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme
rauhaan.



Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.


Huhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme
myöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme.
Kaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän
tuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, -- mutta Schäferiä ei kuulu.
Häneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt
laskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi
vihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista,
mutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko
pannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän
laskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja.
Ainoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä
tilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti,
että hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään.
Puhelinupseeri ilmoittaa iloisena: "Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää
että hänet noudetaan kotiin."

Seuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo
edessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa
kestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin
tyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on
nälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:

"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen
puolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän.
Hyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa
matkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan
ahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus
tietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet
ajatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä
jonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan
metrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani
ovat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu
pamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta
ennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys.
Englantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua
kuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä
moottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen
hetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä
ennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä
Monchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat
yhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien
lähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä
oikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt
englantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä.
Onneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.

"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne
olivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään
ollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti.
Ennen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä
paikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin
lentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui
lakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin
savukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen
juoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin
tunti.

"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni
kuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden
liikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei
minua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä.
Äkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen
jälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi
englantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt
oli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti
mahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä
mittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne
englantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs -- ja olin vähällä
heittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio,
joka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut
komppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin
edellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen
etulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua
menetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten
kotimatkalle.

"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen
tie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen
tulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen,
heidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana.
Olin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten.
Vasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja
siten yhteyteen lentueemme kanssa."

Olimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme.
Hän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan
heittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer
ahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla
lentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan
maahan.



Anti-Richthofen-laivue.


Englantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin
päättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen
he olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli
sillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme
englantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan
ahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.

Minun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet _koko_
hävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme
englantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin
tuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja
englantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan
asemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan
estänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän
siitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi
mennä heidän luokseen.

Lensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata
vastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin
ensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista
huvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet
jonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt
heille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen
Spad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon
vahvempia.

Wolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan
kolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui
puolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain
vastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni
ja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi,
kaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme,
se ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.

Minun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen
moottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän
puolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran
hänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui
aivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit,
kumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa
syvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan
ole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut
jäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä
osoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.

Samaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet
vastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan
verraten lähelle.

Lensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: "Toivottavasti
Anti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä."



Isäukko käy minua tervehtimässä.


Huhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia
poikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana
Lillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin
näen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli
kymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin
taistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan
ja tervehtii isäukkoa: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan
englantilaisen koneen." Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: "Hyvää
huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Isäukko oli
kovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia
isiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän
mieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia
ammuskelemaan -- niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista,
sitten lähdimme jälleen lennolle.

Sillä välin tapahtui lentokenttämme yläpuolella ilmataistelu, jota
isäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet
siihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen
laivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme
kävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi
koneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui
maahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se
oli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen
lentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan
oikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän
liian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle
tuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan
onnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen
koneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli
isälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.

Päivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen
kirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia
lentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen
ilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo
toisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme
pienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli
sillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa
ja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli
merkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä
sekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä.
Ensimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi.
Emme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi
vihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis
voineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin
hekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja
lensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä.
Silloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle
rintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme
kohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat
tunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi.
Mutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa
toisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää.
Veljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä
lähinnä lentävän, minä otan toisen.

Nyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta
vihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies
miestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan
vastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy
kappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt
taistelusta.

Minun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat,
johtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä
taistelussa vastustajansa kanssa.

Minulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten
itsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt
vihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen
lentokone nousi äkkiä pystyyn -- varma merkki siitä, että siihen
oli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi
jotakin sellaista -- lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät
irti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle
minun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o.
heilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen.
Suurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.

Toiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet
näytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei
voi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos
joku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain
katsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas
kone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.

Lennämme yhä edelleen ja nousemme korkeammalle, sillä tuonne ylös
on ilmestynyt muutamia Anti-Richthofen-kerhon jäseniä. Me olimme
tällä kertaa helposti tunnettavissa, sillä aurinko paistoi lännestä
koneisiimme ja saattoi ne loistamaan kauniin punaisina pitkän matkan
päähän. Lensimme lähellä toisiamme, sillä jokainen tiesi, että nyt
jouduimme tekemisiin sellaisten kanssa, jotka harjoittivat samaa
ammattia kuin mekin. Valitettavasti he olivat taaskin korkeammalla,
niin että meidän täytyi odottaa heidän hyökkäystään. Näyttivät
olevan kuuluisia kolmitasoja ja Spad-koneita, aivan uusia, mutta
voittohan ei riipu koneesta, vaan miehestä, joka siinä istuu. Mutta
nuo naapurit olivat petollisia eivätkä rohjenneet ryhtyä taisteluun.
Tarjosimme heille siihen tilaisuuden sekä omalla puolellamme että
heidän puolellaan. Mutta he eivät ottaneet taisteluhaastetta vastaan.
Mitähän varten he sitten komeilivat laivueellaan, joka oli asettanut
päämääräkseen ampua minut maahan, jos heitä sitten rupeaa jänistämään,
kun tiukka paikka tulee!

Vihdoin: yksi joukosta rohkaisi itsensä ja ohjasi koneensa alaspäin
meidän viimeistä miestämme vastaan. Taisteluun tietysti ryhdytään,
vaikka se tapahtuukin meille epäedullisissa olosuhteissa, sillä
yläpuolella oleva on aina paremmalla puolella. Mutta kun vieraat eivät
tarjoa parempaa, täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Teemme sen vuoksi
kaikki täyskäännöksen. Englantilainen huomaa sen ja luopuu kohta
aikeestaan. Mutta nyt on leikki jo alkanut. Toinen englantilainen
yrittää samaa. Hän on valinnut vastustajakseen minut, ja tervehdin
häntä heti yhtäaikaa molemmilla konekivääreilläni. Tästä mies ei
kuitenkaan näyttänyt pitävän, vaan koetti syöksylennolla minusta eroon.
Mutta tämä juuri oli hänen turmionsa, sillä tällä tavalla hän joutui
minun alapuolelleni. Nyt pysyttelin hänen yläpuolellaan. Ken kerran
on joutunut minun alapuolelleni, varsinkin jos on lisäksi yksin ja
meidän puolellamme, häntä voidaan pitää menetettynä miehenä, varsinkin
jos kone on yhden hengen kone, siis hävittäjälentäjä, joka ei voi
ampua taaksepäin. Vastustajallani oli erittäin hyvä kone ja hän lensi
hyvin nopeasti. Mutta hänen ei ollut kuitenkaan määrä päästä omille
linjoilleen. Tultuamme lensin kohdalle, aloin ampua häntä, mutta olin
vielä liian kaukana hänestä. Tämä olikin vain sotajuoni, jolla tahdoin
tehdä hänet levottomaksi. Hän meni ansaan, alkoi tehdä mutkia. Käytin
sitä hyväkseni päästäkseni häntä lähemmäksi. Koetin samaa sotajuonta
uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Joka kerran miekkonen meni
ansaan. Tällä tavoin olin vähitellen hiihdätellyt häntä lähemmäksi.
Nyt olen aivan hänen kintereillään. Tähtään tarkasti, odotan vielä
hetkisen, ja korkeintaan 50 metrin päästä hänestä painan molempien
komekiväärieni liipaisimia. Ensin kuuluu heikkoa ratinaa, mikä on varma
merkki siitä, että on osunut bensiinisäiliöön, sitten ilmestyy kirkas
liekki ja herra lordi katoaa syvyyteen.

Tämä oli jo neljäs voitto samana päivänä. Veljelläni oli kaksi.
Näytti melkein siltä, kuin olisimme vartavasten kutsuneet isäukkomme
tällaisiin peijaisiin. Ilo oli tietysti ylimmillään.

Illaksi olin kutsunut luokseni muutamia herroja, hyvän ystäväni
Wedelin, joka sattumalta oleskeli näillä seuduilla. Kaikki sujui
kuin sopimuksen mukaan. Me veljekset olimme ampuneet yhteensä kuusi
englantilaista samana päivänä. Siten olimme tuhonneet kokonaisen
lentäjälaivueen. Enpä luule englantilaisten noihin aikoihin kovinkaan
pitäneen meistä.



Lento kotimaahan.


Olin jo pudottanut viisikymmentä vastustajaa. Arvelin, että
kaksikuudetta olisi parempi; sen vuoksi ammuin jo samana päivänä vielä
kaksi. Mutta tämä oli oikeastaan vastoin kaikkia sopimuksia.

Minulle oli oikeastaan annettu lupa ampua vain yksiviidettä. Minkä
tähden tämä luku oli määrätty, sen voi jokainen hyvin ymmärtää, mutta
juuri siksi tahdoinkin välttää sitä. En ole suinkaan ennätysten
tavoittelija, ja yleensä me lentäjät emme sellaisista ollenkaan välitä.
Me täytämme vain velvollisuutemme. Boelcke olisi varmaankin pudottanut
satakin viholliskonetta, jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä liian
aikaisin. Ja monet muut kaatuneet toverimme olisivat voineet saavuttaa
paljon korkeampia lukuja, jollei äkillinen kuolema olisi heitä siitä
estänyt. Mutta puolisataa on sekin hauska luku. Nyt olin myöskin saanut
toivoni täytetyksi, minun sallittiin pudottaa viisikymmentä ennen kuin
lähdin lomalle.

Toivon voivani pian juhlia toista 50-lukua.

Saman päivän iltana minut kutsuttiin puhelimeen, ja kanssani halusi
puhua ei mikään sen pienempi tekijä kuin itse "suuri päämaja". Tuntuipa
somalta olla näin suoranaisessa yhteydessä "kaikkein korkeimpien
viskaalien" kanssa. Sain mm. kuulla sen ilosanoman, että hänen
majesteettinsa keisari oli lausunut haluavansa henkilökohtaisesti
puhutella minua, ja päiväkin oli jo määrätty: toukokuun 2 p. Mutta
nyt oli jo huhtikuun 30 päivä kello yhdeksän illalla. Junalla en enää
olisi ehtinyt noudattaa korkeimman sotapäällikkömme toivomusta. Päätin
sen vuoksi -- mikä olikin paljon hauskempaa -- suorittaa matkan
ilmateitse. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle, mutta en yhdenhengen
istuttavalla "le petit rouge'illani", vaan suurella kahdenhengen
koneella.

Istuuduin takaistuimelle, en siis ohjauspaikalle. Ohjauksesta sai
tällä kertaa huolehtia luutnantti Krefft, joka myöskin kuului
hävittäjälaivueeseeni. Hän oli juuri lähdössä toipumislomalle, joten
matkamme sopivat erinomaisesti yhteen. Näin hänkin pääsi nopeammin
kotiseudullensa, ja hän oli siitä hyvin iloinen.

Lähtöni tapahtui jotenkin päätäpahkaa. En voinut ottaa mukaani
lentokoneeseen muuta kuin hammasharjan, joten minun täytyi jo ennen
lähtöäni pukeutua valmiiksi siihen asuun, jossa minun oli määrä
ilmoittautua suuressa päämajassa. Sotaretkellä ei sotilaalla ole
juuri paljonkaan siistejä vaatekappaleita mukanaan, ei ainakaan
minunlaisellani rintamasotilaalla.

Veljeni sai nyt laivueen johdon käsiinsä; heitin lyhyet jäähyväiset,
sillä toivoin pian voivani palata entiseen toimeeni noiden kunnon
toverieni joukkoon.

Lentomatkamme kävi Liège'in (Lüttichin) ja Namurin yli Aachenia ja
Kölniä kohti. Oli sentään ihanaa saada kerrankin ilman sotaisia
ajatuksia kiitää ilmameren ulapoilla. Sää oli ihana, parempi kuin
moniin aikoihin. Sinä päivänä oli varmastikin rintamalla oikein
paljon työtä. Armeijamme pallot katoavat pian näkyvistämme, ja
kiidämme yhä kauemmas pois Arras'in taistelujen jyminästä. Allamme
on vain rauhallisia maisemia. Höyrylaivat kulkevat jokia pitkin,
tuolla porhaltaa pikajuna, me sivuutamme sen kuin leikkien. Tuuli on
myötäinen. Maa näyttää meistä tasaiselta kuin lattia, eikä kauniita
Maasin vuoriakaan huomaa vuoriksi. Niitä ei voi tuntea edes varjoista,
sillä aurinko paistaa melkein kohtisuoraan. Tiedämme vain, että ne
ovat olemassa, ja käyttämällä hiukan mielikuvitusta voi haaveilla
pujahtavansa niiden viileihin luoliin.

Päivä oli jo kulunut pitkälle, kohta oli keskipäivä. Allemme kasautuu
pilviä, jotka peittävät maan näkyvistämme. Määräten suunnan auringon
ja kompassin mukaan lennämme edelleen. Hollannin läheisyys alkaa
kuitenkin vähitellen tuntua kiusalliselta, sen vuoksi päätämme pyrkiä
jälleen tuntumaan maan kanssa. Laskeudumme pilvien alapuolelle ja
huomaamme olevamme juuri Namurin kohdalla. Täältä suuntaamme Aachenia
kohti, mutta tämän kaupungin jätämme kuitenkin vasemmalle ja saavumme
puolenpäivän aikaan Kölniin. Lentokoneessamme vallitsi iloinen
mieliala, sillä meillä oli edessämme pitkänpuoleinen loma; sitä paitsi
oli kaunis ilma, ja mielessä se tietoisuus, että olimme saapuneet
onnellisesti ainakin Kölniin saakka, joten saatoimme olla varmat siitä,
että vaikka pieniä kommelluksia tapahtuisikin, minä kuitenkin ehtisin
suureen päämajaan hyvissä ajoin.

Kölniin oli sähkötetty tieto meidän tulostamme. Meitä odotettiin
siis siellä. Edellisenä päivänä sanomalehdet olivat kertoneet minun
52:nnesta ilmavoitostani. Vastaanotto olikin sen mukainen.

Kolme tuntia kestäneestä lentomatkasta oli pääni kuitenkin käynyt
hieman raskaaksi, jonka vuoksi päätin ottaa pienet päivällisunet, ennen
kuin lähdin suureen päämajaan. Kölnistä lensimme nyt hyvän matkaa
pitkin Reiniä. Tie oli minulle tuttu, sillä olen usein kulkenut sen
höyrylaivalla, autolla ja junalla sekä nyt vihdoin lentokoneella. Mikä
näistä matkoista oli hauskin? Sitä on vaikea sanoa. Höyrylaivasta
näkee kyllä paremmin erinäisiä yksityiskohtia, mutta lentokoneesta
saatu yleiskatsaus ei myöskään ole hulluimpia. Reinillä on aina oma
viehätyksensä, näin ylhäältäpäin. Emme lentäneetkään kovin korkealla,
jotta olisimme voineet paremmin nauttia vuorten läheisyydestä, sillä
kauneinta Reinin varsilla ovat kaikissa tapauksissa mahtavat metsän
peittämät kukkulat, linnat jne. Yksityisiä taloja emme tietysti voineet
nähdä. Vahinko, ettei voi lentää samalla kertaa nopeasti ja hitaasti.
Olisin kernaasti vähentänyt vauhdin mahdollisimman hitaaksi.

Liiankin nopeasti katoaa kaunis maisema toisensa jälkeen. Korkealla
lentäessä ei oikeastaan ole sellaista tunnetta, että matka käy hyvin
nopeasti. Autossa tai pikajunassa esim. nopeus tuntuu tavallisesti
hyvin suurelta, jota vastoin lentokoneessa matka oikeastaan aina,
kun kerran on saavuttanut tietyn korkeuden, tuntuu sujuvan hitaasti.
Nopeuden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun on ollut viisi minuuttia
katsomatta ympärilleen ja rupeaa sitten jälleen tarkastamaan seutuja.
Koko äskeinen kuva on silloin täydellisesti muuttunut. Minkä viisi
minuuttia sitten näki suoraan allaan, näkyy nyt kulmasta ja sitä ei
enää tunne entisekseen. Sen vuoksi lentäjä voikin helposti eksyä,
jos on hetkisenkään tarkkaamatta seutua. Iltapäivällä saavuimme
sitten suureen päämajaan, jossa muutamat siellä työskentelevät
toverini ottivat minut sydämellisesti vastaan. Minun on noita
"musteentuhrijoita" oikein sääli. He nauttivat vain puoleksi sodasta.
Ensin ilmoittauduin ilmavoimia komentavalle kenraalille. Seuraavana
aamuna odotti tuo suuri hetki, jolloin minun oli määrä tulla
esitellyksi Hindenburgille ja Ludendorffille. Sain odottaa hyvän aikaa.
Millainen vastaanotto oikeastaan oli, sitä en osaa tarkoin kuvata.
Ensin ilmoittauduin Hindenburgille, sitten Ludendorffille.

Tuntuu hiukan kaamealta olla huoneessa, jossa maailman kohtaloita
ratkaistaan. Olin sen vuoksi jokseenkin iloinen, kun olin jättänyt
"pääpaikan" taakseni ja minut kutsuttiin klo 12 päivälliselle hänen
majesteettinsa keisarin luokse. Tänään oli syntymäpäiväni, ja joku oli
varmaankin kertonut siitä hänen majesteetilleen, koskapa hän tiesi
onnitella minua. Ensin voittojeni, sitten viidenkolmatta ikävuoteni
johdosta. Sain myöskin yllätyksenä pienen syntymäpäivälahjan.

En koskaan ollut voinut edes uneksia, että viidentenäkolmatta
syntymäpäivänäni saisin istua Hindenburgin oikealla puolella ja että
kenraalisotamarsalkka mainitsi minut puheessaan.

Seuraavaksi päiväksi olin kutsuttu keisarinnan luokse, niin lähdin
Hornborgiin. Siellä söin aamiaista hänen majesteettinsa luona ja
täälläkin minulle annettiin syntymäpäivälahja. Sitä paitsi minulla
oli kunnia näyttää hänen majesteetilleen keisarinnalle lentotaitoni.
Illaksi olin jälleen kutsuttu sotamarsalkka von Hindenburgin vieraaksi.

Seuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa
nousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin
bensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire
Berliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän
mielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen.
Pilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista
kaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli
jälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet
reunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma
sää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä
olin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut
aavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu!
Olin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle.
Kylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän.
Mutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin
jokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta
suunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin
mukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien,
kylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan
luontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En
todellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea
seutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus,
sillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.

Pari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä
laskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei
ole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on.
Jos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin
koetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se
oli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut
erottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain
mielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi
niityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme.
Paha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen,
Sen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista.
Olimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja
sitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme
aivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta
varmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin
läheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme
loppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä
teetkin, teet hullusti.

Muutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka
kello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko
väkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden
kunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi "Nuorison maanpuolustusyhdistys"
(Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.

Täistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat
kiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.



Veljeni.


Olin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman:
"Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti." Ei sen enempää.
Myöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran
ollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista
vastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen
linjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen
jalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin
ne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he
mitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen
yläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen,
englantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi
ja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen
niskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi
hänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän
ei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla
puolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin
tietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei
veljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin
ei koko juttu huvita häntä lainkaan. -- Vasta aivan lähellä maata hän
pääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen.
Englantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.

Tällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten
matalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen,
lentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella
kuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena
olevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen
sää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi
vasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän
oli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta
metriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn
kukkuloiden taakse -- väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat
seuranneet hänen taisteluansa.

Lento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein
miellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu.
Tosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin
alhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen.
Kuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen
jalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on
osunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka
eivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen
mitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän
ei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään
pitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä
vimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin
vähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle.
Mutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan
ilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä
kohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat
myöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu
lentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan,
on oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa
itseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä
"kyyhkysestä" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen
lentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua
siihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu
viiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen.
Minä en ole nähnyt -- olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä.
Mutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa
kyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana.
Vasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.

Omituinen tunne kerrassaan, kun veli näkee veljensä taistelussa
englantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta
vähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa.
Hänen olisi ollut helppo välttää taistelua -- syöksymällä syvyyteen.
Mutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi
juolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras
käsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani.
Huomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä
kohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen
ollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta.
Mutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri
kieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään
tahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei
tietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta
minun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti
sitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli
saavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni
kiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen
yläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä
käsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman
sekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän
syöksyi auttamattomasti maahan.

Seisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa
tuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen
päässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen
säiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman
senttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko
kuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää
silmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein
nopeimmin.

Mutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin
esim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa
maahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone
oli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen
miehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin
korkeudesta. Ajatella -- 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo
ajatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi.
Yrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen
hän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta
kerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi
kaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka
jo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut
mitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä
hän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen
sieluntilansa ollut kärsinyt.

Toisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai
surmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan
ja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan.
Vasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja
näin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän
saaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa
ollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!

Kerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse
näkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja
löysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja,
hävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta,
mutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi
henkiin.

Toiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että
eräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän
kaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin
hitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle
kaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen -- ja miesparka taittoi
niskansa.

       *       *       *       *       *

Veljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen
sotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen
upseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä
hän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu
itsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:

Syystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset
olivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä
hyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan
jäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti
ollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen
yli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä
takaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa --
kuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät
muutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan
niissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän,
kunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.

Talvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä
tuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin
hän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono
koulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti
kolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.

Hän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut
surmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen
voidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin
viikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista
vastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän
saisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella
lentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän
englantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti
ilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka
yksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki
riippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis
mikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa]
enkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä
sotilas.

Neljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä
englantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko
lentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen
vastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä
viikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta
voittoa.

Hänen kahdeskolmatta vastustajansa oli kuuluisa kapteeni Ball,
verrattomasti paras englantilainen lentäjä. Alkoinaan yhtä tunnetun
majuri Hawkerin olin minä jo muutamia kuukausia aikaisemmin ottanut
osalleni. Olin erityisesti iloinen juuri sen vuoksi, että oma veljeni
nyt piti huolen Englannin toisesta mestarilentäjästä. Kapteeni Ball
lensi kolmitasolla ja kohtasi veljeni yksin rintamalla. Kumpikin pyrki
toisensa kimppuun, mutta molemmat pitivät varansa. He lensivät yhä
uudelleen toisiaan kohti, mutta kummankaan ei onnistunut päästä toisen
taakse. Silloin molemmat päättivät ampua muutamia hyvin tähdättyjä
laukauksia sillä lyhyellä hetkeltä, jolloin sivuuttivat toisensa. He
lentävät taas toisiansa kohti, ja molemmat ampuvat. Molempia estää
edessä oleva moottori tähtäämästä. Osumismahdollisuudet siis kummallakin
hyvin pienet, varsinkin kun nopeus on tavallista kaksi kertaa suurempi.
Kumpikaan ei siis oikeastaan usko onnistuvansa. Veljeni, joka lensi
vähän alempana, ohjasi koneensa äkkiä ylöspäin, mutta keikahti samalla
selälleen, jolloin hänen koneensa hetkeksi menetti ohjauskykynsä. Pian
hän sai sen jäilleen oikeaan asentoon, mutta totesi samalla vastustajan
ampuneen hänen molemmat bensiinisäiliönsä rikki. Siis pakkolasku!
Sytytin on heti poistettava, muuten kone syttyy tuleen. Mutta hänen
seuraava ajatuksensa on: Missä vastustajasi on? Samalla hetkellä kun
hän itse teki kuperkeikan, hän oli huomannut vastustajansa samoin
nousevan pystyyn ja kiepsahtavan ympäri. Hän ei siis voinut olla
kovin kaukana. Koko ajan on vallitsevana ajatus: "Onko hän ylä- vai
alapuolellani?" Yläpuolella häntä ei enää näkynyt, sen sijaan veljeni
huomasi allansa kolmitason lakkaamatta pyörivän ympäri ja syöksyvän
yhä syvemmälle. Se putosi putoamistaan pääsemättä enää oikeaan
asentoon, ja murskautui maata vasten. Tämä tapahtui meidän alueellamme.
Molemmat vastustajat olivat lyhyellä kohtaushetkellä osuneet toisiinsa
kiinteillä konekivääreillään. Veljeni molemmat bensiinisäiliöt olivat
puhki, ja samalla hetkellä kapteeni Ball oli saanut luodin päänsä
läpi. Hänellä oli mukanaan muutamia kotimaasta saatuja valokuvia ja
sanomalehtileikkeleitä, joissa häntä kovin ylistettiin. Hän näytti
hiljakkoin palanneen lomalta. Boelcken aikana kapteeni Ball oli
tuhonnut 36 saksalaista lentokonetta. Mutta hänkin tapasi voittajansa.
Vai lieneekö ollut sattuma, että sellaisen suuruuden kuin hän, piti
kuolla niin tavallinen sankarikuolema?

Kapteeni Ball oli epäilemättä Anti-Richthofenlaivueen johtaja, joten
luulen englantilaisten nyt mieluimmin luopuvan yrityksestään eikä enää
pyrkivän saamaan minua kiinni. Se olisi kuitenkin ikävää, sillä siten
menettäisimme monta hyvää tilaisuutta, jolloin voimme oikein rökittää
englantilaisia.

Jollei veljeni olisi toukokuun 5 p:nä haavoittunut, hän luullakseni
olisi minun palatessani lomalta samoin voinut lähteä lomalle 62 voittoa
luettelossaan.



Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.


Isäni mielestä on suuri erotus hävittäjälentäjällä ja
sellaisella ampujalla, joka ampuu vain huvikseen. Kun minä olen
pudottanut englantilaisen, on metsästyshimoni tyydytetty ainakin
neljännestunniksi. En saata siis ampua kahta englantilaista peräkanaa.
Kun kerran yksi on pudonnut, tunnen ehdotonta tyydytystä. Vasta paljon
myöhemmin olen voinut kehittää itseni "ampujaksi".

Mutta veljeni oli heti toista maata. Minulla oli tilaisuus tarkata
häntä hänen ampuessaan neljännen ja viidennen vastustajansa.
Hyökkäsimme vihollislaivueen kimppuun. Minä olin ensimmäisenä. Olin
pian selviytynyt vastustajastani. Katsahdan ympärilleni ja huomaan
veljeni lentävän toisen englantilaisen takana; tämän kone syttyy juuri
palamaan, ja moottori räjähtää. Tämän englantilaisen vieressä lentää
toinen. Veljeni jättää nyt aivan tyynesti ensimmäisen vastustajansa
omiin hoteisiinsa, vaikkei tämä ole vielä pudonnut, vaan pysyttelee
yhä ilmassa, ja suuntaa konekiväärinsä lähellä lentävää toista
englantilaista kohti jatkaen heti ampumista. Tämäkin vastustaja putosi
lyhyen taistelun jälkeen.

Kotona hän kysyi minulta ylpeästi; "Kuinka monta ammuit?" Vastasin
vaatimattomasti: "Yhden." Hän kääntää selkänsä ja sanoo: "Minä ammoin
kaksi." Lähetin hänet heti rintamalle tiedustelemaan uhriensa nimiä
jne. Myöhään iltapäivällä hän palaa takaisin, mutta sanoo löytäneensä
vain yhden.

Siis huono tiedustelija, kuten hyvät "ampujat" tavallisesti. Vasta
seuraavana päivänä ilmoitettiin rintamalta, missä hänen toinen uhrinsa
makasi. Kaikkihan olimme kyllä nähneet hänen putoavaa.



Alkuhärkä.


Ruhtinas Pless oli kerran päämajassa käydessään antanut minulle
luvan ampua yhden visentin hänen metsästysmailtaan. Visentti on
sama eläin, jota kansan keskuudessa sanotaan alkuhäräksi. Alkuhärät
ovat kuolleet sukupuuttoon. Visenttiä uhkaa sama kohtalo. Koko
maapallolla on ainoastaan pari paikkaa, missä sitä vielä tavataan,
nimittäin juuri Plessissä ja Venäjän entisen tsaarin metsästysmailla,
Bialowiezan metsässä. Bialowiezan metsä on tietysti kärsinyt hyvin
suurta vahinkoa sodan jaloissa. Moni komea visentti, jonka muuten
ainoastaan ruhtinaalliset henkilöt tahi tsaari itse olisi ampunut,
on joutunut jonkun musketöörin muistikirjaan. [Saksal. valloittajat
suojelivat B:n visenttejä parhaansa mukaan, mutta heidän poistuttuaan
kurittomat venäläislaumat hävittivät ne viimeistä myöten, ampuivat
konekivääreilläkin. -- Suom.]

Olin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen
eläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa,
silloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.

Saavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan
asemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme
ruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet
kruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme
laskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen
tuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo
olivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla
ampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli
usein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän
aikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin
korkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin
jahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi
lievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan
metrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian
pitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä
onhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen.
Mutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi
olisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin
odottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut
ajomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen
ja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen
olisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea
ampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä
tuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt.
Oliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa
tapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta
hyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.

Tuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut,
mutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin
samanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa
istuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden
minuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen
tavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla
ampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä
tunteita olisi herännyt minussa.

Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika
veikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan
askeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua
kohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut
suoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut
minulle: "Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli
tusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän
on niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi." -- Tämä pitikin
paikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se
oli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus -- vasta silloin härkä
pysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen
päähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys
päättyi, puhallettiin "all's tot". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet
juuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.

Ajoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi
laajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat
saksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa.
Se kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei
ole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää
metsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin
ruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata
ei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä,
joita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät
tunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin
nähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei
niitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että
kätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden
äärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä
ja monta komeaa metsäkaurista.

Parin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin
Plessiin.



Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.


Jollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni
ruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä
voidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme.
Jalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis
kiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia
kunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden
aikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen
pysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän
hyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin
lentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen
lainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on
rynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan
peräytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut
viimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin
vähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.

Tykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman
tykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta.
Mutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en
siihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy
tykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset
"ammattitiedot".

Tiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä
liikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin
olevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa
venäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.

Läntisellä rintamalla tiedustelulentäjä näkee aivan toista kuin mihin
ratsumiehen silmä on tottunut. Kylät ja kaupungit, rautatiet ja
maantiet ovat kumman elottomia ja hiljaisia, mutta siitä huolimatta
vallitsee kaikkialla erotta suurenmoinen toiminta, joka kuitenkin
taitavasti salataan lentäjältä. Ainoastaan erikoisen harjautunut
silmä voi nähdä jotakin tuolta huimaavasta korkeudesta. Minulla on
hyvät silmät, mutta epäilenpä, voiko yleensä kukaan erottaa mitään
varmaa esim. viertotieltä 5,000 metrin korkeudesta. Tällöin täytyy
sen vuoksi turvautua johonkin muuhun, joka korvaa silmän, nimittäin
valokuvauskoneeseen. Lentäjä valokuvaa siis kaikki, mitä hän pitää
vähänkin tärkeänä ja mikä on valokuvattava. Jos kotiin tullessa huomaa
levyt epäonnistuneiksi, koko lentoretki on ollut turha.

Tiedustelulentäjä joutuu usein taisteluun, mutta hänellä on tärkeämpiä
asioita toimitettavana kuin huvitella ilmataistelulla. Usein on yksi
ainoa valokuvalevy tärkeämpi kuin pudotettu vihollislentokone, sen
vuoksi ei hänen kutsumukseensa, tavallisissa aloissa, lainkaan kuulu
ilmataistelujen suorittaminen.

Nykyään on hyvin vaikea suorittaa hyvää tiedustelulentoa lännessä.



Lentokoneemme.


Kuten ehkä jokainen tietää, lentokoneemme ovat sodan aikana
jonkin verran muuttuneet. Suurin ero on jättiläislentokoneella ja
hävittäjäkoneella.

Hävittäjäkone on pieni, nopea, helposti ohjattava, mutta ei voi
ollenkaan kuljettaa lastia. Ainoastaan patruunat ja konekiväärit.

Jättiläislentokone on hirviö, jonka tarkoituksena on kantaa
mahdollisimman suuri lasti; sillä on sen vuoksi suuret tasot. Se
kuljettaakin mukanaan tavattoman paljon; 3,000-5,000 kiloa ei ole
sille paino eikä mikään. Bensiinisäiliöt ovat kuin todellisia
rautatietankkivaunuja. Noin suurella laitoksella liikkuessaan ei enää
tunne lentävänsä, vaan sillä "ajetaan". Lentäminen ei enää tapahdu
tuntoaistin, vaan teknillisten koneiden mukaan.

Tuollaisen jättiläislentokoneen moottoreissa on tavattoman monta
hevosvoimaa. Tarkkaa lukua en voi mainita, mutta varmasti monta
tuhatta. Kuta suurempi voima, sen parempi. On sangen mahdollista,
että kerran voimme kuljettaa kokonaisia divisioonia tuollaisilla
koneilla. Sen rungossa voi kävellä kuin huoneessa. Yhdessä nurkassa on
merkillinen laitos, kipinälennätin, jonka avulla lennettäessä voidaan
olla alituisessa yhteydessä maanpinnan kanssa. Toisessa nurkassa
riippuu mitä kauneimpia lihamakkaroita: kuuluisia lentopommeja, joita
vihollisemme kamalasti pelkäävät. Jokaisesta nurkasta pistää esiin
konekiväärin piippu. Kone kaikkineen on lentävä linnoitus. Kantotasot
tukineen ovat kuin pylväskäytävät. Minä en voi mieltyä näihin
jättiläisaluksiin. Minun mielestäni ne ovat hirmuisia, vastenmielisiä,
ikäviä ja kömpelöitä. Minä ylistän sellaista lentokonetta kuin "le
petit rouge'iani". Sillä voi yhtä hyvin lentää ylös ja alas, selällään
ja päistikkaa ja tehdä mitä temppuja hyvänsä, sillä lentää kuin lintu,
mutta kuitenkaan se ei ole "siipilentoa", lokin lennon tapaista, vaan
koko laitos on ainoastaan "lentävä moottori". Luullakseni pääsemme
kerran niin pitkälle, että voimme ostaa lentopuvun 2 markalla 50
pennillä ja pukea sen muitta mutkitta yllemme. Toisessa päässä on pieni
moottori ja pieni potkuri, kädet pistetään siipitasoihin ja jalat
pyrstöön, sitten juostaan vähän alkuvauhdiksi -- ja sitten liitelemme
kuin linnut ilmassa.

Varmaankin naurat, hyvä lukijani, -- niin minäkin, mutta nauravatko
lapsemme, se ei ole niinkään varma asia. Varmasti olisi myöskin
naurettu, jos joku 50 vuotta takaperin olisi sanonut aikovansa
lentää Berliinin yli. Voin vielä mielikuvituksessani nähdä kreivi
Zeppelinin, kun hän v. 1910 ensimmäisen kerran saapui Berliiniin, ja
nyt berliiniläiset tuskin viitsivät katsahtaa ylöspäin, kun tuollainen
laitos surisee ilmassa.

Paitsi mainitsemiani jättiläislentokoneita ja hävittäjäkoneita on vielä
olemassa lukemattomia muita kaikensuuruisia lentokonetyyppejä. Keksintö
ei vielä ole läheskään täydellisesti kehitetty. Kukapa tietää, mitä me
vuoden kuluttua käytämme tunkeutuaksemme siniseen eetteriin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punainen lentohävittäjä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.