Title: Lehtisiä mietekirjastani
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lehtisiä mietekirjastani" ***


LEHTISIÄ MIETEKIRJASTANI

Kirj.

Zacharias Topelius


Suomentanut Juhani Aho



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.



SISÄLLYS:

Ulosantajain esipuhe
Kuinka ajatukset kuihtuvat
Uskoni
Usko ja tieto
Kuolemattomuus
Iankaikkinen elämä
Synti, armo ja omatunto
Paha
Kaikki-yhteisyys
Sallimus
Ihmeteot
Enkelit
Tuhatvuotinen valtakunta
Tuomio ja maailman loppu
Maanpallo maailman-kaikkeudessa
Ihminen maailman-kaikkeudessa
Valo
Elämä
Suku ja yksilö
Minä
Lapsi
Nuoruus
Elämän kesä ja syksy
Rakkaus
Koti
Koulu
Kansa ja isänmaa
Kirkko
Saarnamies
Opettaja
Painetun sanan edesvastaus
Sanomalehdistö
Puolueet
Raha
Työ
Ajatus
Suuruus
Unhotetut
Muistopatsaat
Maine
Kirja
Määräperäisyys maailman historiassa
Perusviivat



ULOSANTAJAIN ESIPUHE


Tähän toistakymmentä vuotta sitten alkoi Z. Topelius koota
"Mietekirjansa" hajanaisia lehtiä, jonka ensi suunnitelman hän jo
oli laatinut v. 1870. Hänen tarkoituksensa oli antaa jälkimaailmalle
tilaisuutta tutustua hänen personalliseen käsitykseensä ajan ja
iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei sen vuoksi, että hän olisi
pannut mielipiteilleen mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan koska
hän tunsi sisällistä tarvetta esittää ne hedelminä pitkän elämän
kokemuksista.

Alkuperäinen suunnitelma sisälsi paljon suuremman määrän kirjoituksia
kuin mitä tekijä ehti sepittää. Nämä ovat vaan "Lehtisiä
mietekirjastani", jotka nyt hänen kuoltuaan julaistaan. Puhtaaksi
kirjoittaessaan ja järjestäessään eri kirjoituksia ovat ulosantajat
seuranneet tekijän viimeistä suunnitelmaa: kirjan sisällöksi, mutta
niitä lehtiä uudelleen painoon toimitettaessa, jotka ovat olleet
julaistuina aikakauskirjoissa ja kalentereissa, on seurattu aikaisempia
käsikirjoituksia, koska tekijä tuollaista lehteä satunnaisesti
julaistessaan siihen usein kokosi ja supisti useampien kirjoitusten
sisällön.

Kunkin kirjoituksen alla olevasta päiväyksestä näkyy, että kaikkein
useimmat niistä ovat syntyneet v. 1895 eli vähän sen jälkeen kuin
tekijä seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana oli parantunut
hengenvaarallisesta taudista. Sen johdosta Mietekirjan suunta osaksi
muuttui. Hengellinen sisältö tuli pääasiaksi, ja lehdet uudesta
oikeinkirjoituksesta, naiskysymyksestä, kuvaamataiteesta, tieteistä,
kuolemanrangaistuksesta, ruumiinpoltosta y.m. jäivät kirjoittamatta.

Muissakin suhteissa on tätä Topeliuksen viimeistä teosta pidettävä
valmistumatonna. Siinä on aukkoja ja puutteita, joita tekijä työtään
viimeistellessä aikoi täyttää. Siitä ovat osoitteena käsikirjoitukseen
tehdyt reunamuistutukset. Mutta ainoastaan katkonaisimmat ja tekijän
itsensä hylkäämät kirjoitukset ovat poisjätetyt. Eräs luku sodasta on
ulotettu ja useita kertoja puhtaaksi kirjoitettu, viimeksi Helmikuun
12 p:nä 1898, joka oli viimeinen päivä, jolloin tekijä oli terveenä ja
työvoimissaan.

Z. Topelius tunsi, enemmän kuin monet muut kirjailijat,
vastuunalaisuutta lausumastaan sanasta. Hän sanoo eräässä tämän kirjan
esipuheen katkelmassa: "Jokainen sana, Kaikkivaltiaan: tulkoon! yhtä
paljon kuin lapsen soperrus, luopi oman ajatusmaailmansa. Sentähden ei
mikään sana voi palata alkulähteeseensä jälkeä jättämättä. Luonnonäänet
haihtuvat, ajatus semmoisenaan on itämätön siemen, mutta sana on teko,
jolla on edesvastuunsa."

Helsingissä Lokakuulla 1898.



KUINKA AJATUKSET KUIHTUVAT


Olen lukenut monenlaisia määritelmiä ajatuksesta. Filosoofi rakentelee
ja sitoo sen mittausopillisiin viivoihin -- runoilija ratsastelee
sillä pilvissä ja painaa sen tunteiden vahaan -- koronkiskuri lyö sen
rahaksi, -- suutari naulitsee sen kengän pohjaan -- tylsämielinen
tuijottaa siihen niinkuin huuhkaja päivään, mutta mikä se on, sitä ei
voi kenkään sanoa. Se on minä, se on sinä, se on yhtaikaa kaikki ja
ei mitään. Kuitenkin on se maailman valtias. Sen historia on maailman
historia.

Koettakaamme sitä kuvin esittää -- olettakaamme, että se on aalto:
että se syntyy meressä ja vaipuu merehen takaisin. Että on lintu: joka
lentää ja uupuu. Kukka: joka itää ja kuihtuu. Kautta vuosisatojen voi
se kulkea, niinkuin valonsäde kautta avaruuksien, mutta ei ikuisesti --
jos se on syntynyt ihmisen aivoissa -- se vaipuu alas, uupuu, kuihtuu,
sammuu. Siinä on sen rajoitus rajattomassa avaruudessa. Ikuisuuden
ajatuksen -- Jumalan ajatuksen edessä täytyy sen taipua tahtoen tai
tahtomattaan.

Ajatukset ovat sielun kasvimaailma. Tahdotko tietää, kuinka
ajatusmaailma itää, niin kysy sitä kevähältä! Kuinka kuihtuu, kysy
syksyltä. Kevät katsoo aina eteenpäin, syksy aina jälelleen, mutta
syksyllä on se etu, että voi katsoa eteenpäin uusiin keväihin. Siinä on
vanhain onni.

Monet kuihtuneet ajatukset ovat vaan kuihtuneita kaprifolioita. Elä
tuomitse niitä kuolemaan, ne ovat monikesäisiä. Anna niille sadetta,
paistetta ja lämmintä ilmaa: ne voivat vielä tuoksua.

2.7.1890.



USKONI


Usko on ihmishengen pohja. Henki ilman uskoa on vaan pohjaton meri.
Sentähden alkaa jokainen elämänkäsitys uskolla.

Uskoni on yksityisasia Jumalan ja minun välillä ja liikuttaa muita
ainoastaan siinä määrin, mikä vaikutus sillä voi olla. Tunnustan tämän
uskoni milloin tahansa ja missä tahansa minun tulee siitä todistaa,
mutta minusta on tarpeetonta näytellä sitä pääsylippuna taivaaseen.
Tässä on minun nyt vaan esittäminen elämäni perustus.

Olen onnellinen siitä, että olen kasvanut lutherilaisen kirkon
uskossa, jota rakastan ja kunnioitan, en sen vuoksi, että pidän tätä
kirkkoa erehtymättömänä ja ainoana autuaaksi tekevänä, vaan siksi,
että se rehellisesti etsii totuutta Jumalan ilmoitetusta sanasta.
Uskon kansakoululapsen tavoin Lutheruksen pieneen katkesmukseen, siis
kolmiyhteiseen Herraan Jumalaan, hänen lakiinsa ja evankeliumiinsa. Ja
sen minä uskon sielustani ja sydämmestäni, en omasta voimastani, en
järkeni ja oppini avulla, vaan Jumalan armosta, joka Kristuksen kautta
on kutsunut minut ihmeelliseen valoonsa.

Yhtä en tahdo salata, nimittäin että katson kristinuskon sisimmässä
luonteessaan olevan elämää eikä uskoa. Kirkkojen opinkappaleet ovat
syntyneet uskon sisällön selittämiseksi ja rajoittamiseksi, mutta
ovat ainoastaan puutteellisia inhimillisiä kokeita sovittaa sanoiksi
sitä, jota voidaan elää ainoastaan hengessä. Mitä rikkoutumisia, mitä
kiusallisen katkeria riitoja kristittyjen kesken onkaan tämä sanoiksi
sovittaminen synnyttänyt! Olen sitä mieltä, että kristinuskon koko
varsinainen sisältö voidaan lausua muutamin yksinkertaisin sanoin:
_Uskon Jumalaan Kaikkivaltiaaseen, Isääni, taivaan ja maan luojaan.
Uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Ihmisen Poikaan, minun
ja maailman Vapahtajaan. Uskon Jumalan Pyhään Henkeen ja iankaikkiseen
elämään._

Ei sanaakaan enemmän, mutta ei myöskään pilkkuakaan vähemmän. Yhdistä
kaikki särkyneet kirkot, lahkot ja mielipiteet tähän tunnustukseen,
joka sisältyy pääajatuksena kaikkien kristittyjen uskossa; pidä kiinni
tästä yhdyssiteestä, älä pane arvoa sen rinnalla oleviin sivuasioihin,
ja kaikki tulevat yhtymään Kristuksen ristin ympärillä, samalla kun
paljon rauhattomuutta ja paljon pahennusta on katoava maailmasta.

En ymmärrä sitä suvaitsevaisuutta, joka katsoo kaiken uskon yhtä
hyväksi, kunhan se vaan on vilpitön. On oleva raja totuuden ja
erehdyksen välillä. En tunnusta mitään kristinoppia ilman raamatun
Kristusta. Minä tuomitsen erehdyksen, en sitä, joka erehtyy. En voi
nähdä kanssaihmiseni sisimpään. En tunne niitä teitä, joita myöten
Jumalan Henki voi johdattaa meitä kaikkia pimeyden kautta valoon;
tiedän vaan, että niitä on paljon. Miksi olisi minun tieni ainoa oikea,
ainoa mahdollinen?

Kristinusko on salaisuus, jonka perille voidaan tulla ainoastaan
sisällisen kokemuksen tietä. Sitä _puuttuen_ päättelemme niinkuin sokea
väreistä, sen _omistaen_ täytyy meidän taipua niinkuin lapset Jumalan
ja raamatun auktoriteetin eteen. Mutta se ei estä meitä ajattelemasta,
tutkimasta ja kysymästä, aina kuitenkin nöyrinä pysyen. Raamattu itse
on vastaava kysymyksiin, ei niin, että me poimimme siitä ne paikat,
jotka tukevat meidän ennakkomielipiteitämme ja jätämme huomaamatta
tai kiellämme ne, jotka ovat niiden kanssa ristiriidassa, vaan niin,
että heitämme omamme hetkeksi syrjään ja vertailemme näennäisesti
ristiriitaisia niinkuin opetuslapset, jotka rehellisesti etsivät
totuutta.

Olen oppimaton raamattua tulkitsemaan enkä vaadi mielipiteelleni mitään
arvoa. Mutta minä kysyn, niinkuin monet muutkin kysyvät, ja tahdon nyt
tehdä pari kysymystä, joihin luulen löytäneeni vastauksen.

Olen esim. löytänyt erehdyttävän käännösvirheen Lutheruksen
pienessä katkesmuksessa, toisessa uskonkappaleessa. Lutherus tapasi
kreikkalaisessa alkutekstissä sanan _hades_, kuoleman valtakunta,
johon sanaan katolilaiset perustavat oppinsa kiirastulesta. Tätä oppia
välttääkseen käänsi Lutherus sanan _hades_ sanalla _helvetti_, "alas
astui helvettiin". Mutta Math. 25: 41:n mukaan on helvetti ennen
tuomiota valmistettu ainoastaan perkeleille, ja olisi Kristus siis
astunut heidän luokseen. Luen siis sen kaiken toisessa uskonkappaleessa
näin: "astui alas kuoleman valtakuntaan".

Tärkeämpää raamatun tutkimuksen vapaudelle on oppi Jumalan
kolminaisuudesta, joka epäilijälle on mitä pahin loukkauskivi.
Uskallan tehdä selityksen koetuksen 1 Kor. 15: 24--28 perusteella.
Paavali sanoo, että lopussa on Kristus, sittenkun kaikki hänen allensa
tuomiossa heitetyt ovat, antava valtakunnan Isälle ja myös itse hänen
allensa heitettävä, että Jumala kaikki kaikissa olisi. Kun me siis
tunnustamme kolmiyhteistä Herraa Jumalaa, ei meitä samalla mikään
estä ajattelemasta kolmijakoisuutta rajoitetuksi Kristuksen tehtävään
maailman vapahtamiseksi, se on aikaan, ajanjaksoon (aion) maailman
luomisesta maailman loppuun. Sen jälkeen seuraa ajaton iankaikkisuus,
jolloin jakamaton Jumala on kaikki kaikissa.

Ajatukseni ei voi ulottua yli ajan rajain. Kristus on tässä samoin kuin
kaikessa muussakin valinnut nuo inhimilliset vertaukset, Isä, Poika,
ja Henki, joiden avulla ajatuksemme voi käsittää pelastustyön, ja
panee senvuoksi painoa yhteydelleen Isän kanssa ja jakamattoman Isän
ylevämmyydelle. Muistakoot muuten epäilijät, että ihminen, Jumalan
kuvaksi luotu, on samalla tavalla ajassa kolmiyhteinen olento ruumista,
sielua ja henkeä, mutta tulevassa elämässä tuomion jälkeen olennoltaan
henkeä.

1.8.1895.



USKO JA TIETO


Usko käsittää ihmisen päävoimat ja on, sekä toimiessaan että
levätessään, suurin valta maailmassa. Uskoa verrataan voimaan, joka
vuoria liikuttaa; usko kaataa ja nostaa, parantaa ja tappaa? Kuka
raivoo niinkuin uskonvimmainen? Kuka kärsii niinkuin marttyyri? Kuka
rakastaa niinkuin vastarakkauden saavuttanut, kuka vihaa niinkuin
hyljätty? Uskovainen yksin on varma taivaan autuudesta. Ja tämän voiman
uskaltaa tieto uhkamielisyydessään kieltää ja sitä pilkata, tuo tieto,
joka aina etsii, kysyy, arvelee eikä voi väittää mitään varmaksi
tänään, jota ei toinen tieto jo huomenna väittäisi valheeksi! Tieto on
Juno-pilvissä, jota ajatus aina on syleilevinään sumussa ja jonka se
aina uudelleen kadottaa näkyvistään. Halveksinko tietoa? Kysy minulta,
tahdonko palata Ptolemaion maantieteeseen, kysy minulta, olenko koskaan
tuntenut ihmishengen sammumatonta janoa tutkimaan ja kysymään! Ja
kuitenkin sanon minä, että tieto, joka mittaa tähdet ja valtameret, on
heikko lapsi sen jättiläisuskon rinnalla, joka voittaa maailman, joka
on nähnyt sen luomisen ja ennustaa sen häviötä.

Monet pitävät uskoa ja tietoa sovittamattomina vastakohtina.
Kristityt sanovat: järki ei saa mestaroida uskoa. Tieto taas asettaa
ensimmäiseksi ohjeekseen uskon kieltämisen. Molemmat erehtyvät: usko
ja tieto sopivat kyllä toisiinsa, täydentävät toisensa ja sisältyvät
toisiinsa, niinkuin lähde sisältyy jokeen, niinkuin taru historiaan.
Raamattu, joka niin usein rankaisee väärää oppia ja varoittaa siitä
tiedosta, joka hulluttaa, ei milloinkaan aseta yhdenvertaiseksi
tietoa ja epäuskoa. Kristus sanoo: minä olen totuus. Paavali sanoo:
me _tiedämme_, ketä _uskomme_. Järkiperäinen tieto sisältyy uskoon
todistettuna sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman
todistuksia tieteen selviöihin. Luonnontiede rakentaa maailman
atoomeista: näytä minulle atoomit, näytä eetteri! Niitä ei ole
missään, ne ovat todistamaton usko, ja kuitenkaan ei kukaan epäile
niiden olemassa oloa. Lähde kieltää joen pysymällä reunojensa sisällä,
joki kieltää lähteen liikkumalla eteenpäin. Ja kuitenkaan ei lähde
ole muuta kuin lepäävä joki, joki ei muuta kuin liikkuva lähde.
Molempien päämäärä ja tarkoitus on ääretön meri. Usko alkaa ja loppuu
Jumalassa, joka on korkein tieto. Tiede alkaa olettamisella, joka ei
ole mitään muuta kuin uskoa, ja päättyy äärettömyyden eteen asetettuna
kysymykseen. Mitä on tämä sitten muuta kuin kulkua uskosta uskoon,
lähteeltä mereen?

Sentähden on usko aina liikkuvan, vaihtelevan ja väreilevän ihmishengen
pohja, jonka voimakkuuteen kansojen elinvoima perustuu. Kansa on
voimakas ulkonaisesti ja sisällisesti ainoastaan niin kauvan kuin
se säilyttää tietoisuutensa Jumalasta, uskonsa. Kun se katoo, alkaa
kuihtuminen, jota ei mikään loistava sivistys ajan oloon voi estää.
Sivistys koskettaa ainoastaan ihmisen olennon kehää eikä sen sisustaa,
ja joutuu, itse katoavainen ollen, kaiken katoavaisen kohtalon
alaiseksi.

Uskoton mies on kuin rannaton aalto, juureton ja pohjaton, joka
kiertää oman itsensä tai katoavaisten tarkoitusperien ympärillä, jotka
siksi kerrakseen kiinnittävät hänen huomiotaan. Miehellä on kuitenkin
edes nämä tarkoitusperänsä, mutta uskoton nainen on ristiriidassa
oman itsensä kanssa. Vaikka olisi kuinkakin älykäs ja teräväpäinen,
ei hän näitä lahjojaan käyttämällä voi löytää elämänsä keskustaa;
hänen tekojaan määräävät vaikuttimet ovat kasvaneet kiinni siihen
välittömyyteen ja ehdottomaan uhraavaisuuteen, joka on uskon sisin
olento. Riistä häneltä tämä elämän pohja, opeta häntä perustautumaan
arvostelevaan ajatukseen, ja hän ei ole enää nainen, vaan arvostelun ja
tunteen, järjen ja intohimojen sekasikiö, joka häilyy molempien välillä
ja joutuu molempien erehdysten uhriksi.

Ollessaan kristillinen elinvoima on uskolla vastakohtanaan epäusko,
olkoon että tämä tunnustaa opin ja kieltää elämän, tai peittelemättä
kieltää, elämän ja opin. Edellinen muoto on tavallisin; tunnustuksella
on kuitenkin niin syvät juuret, että ihmiset sitä ainakin kantavat
kuolleena uskona huulillaan, vaikka sydän olisikin kylmennyt ja
kovennut. Mutta epäusko siinä merkityksessä, ett'ei mitään uskota, on
sisällötön sana. _Natura abhorret a vacuo_, luonto ei siedä mitään
tyhjää. Kun meissä syntyy sellainen tyhjä aukko, hyökkäävät peikot
sijaan. Niin eroittamaton on usko ihmisen sisimmästä olennosta, että
senkin, joka kaikki kieltää, lopulta täytyy uskoa omaan itseensä.
Vapaa-ajattelijat erehtyvät: se Jumala, jonka he kieltävät, palaa
ehdottomasti takaisin epäjumalana. Se aikakausi, joka järkeä palveli,
oli ääriään myöten täynnä taikauskoa. Sinä, joka kutsut Jumalaa
vanhaksi lastentaruksi, polvistu Cagliostron edessä, vaadi vastausta
kuolleilta tai palvele omaa itseäsi!

8.8.1895.



KUOLEMATTOMUUS


Jos meillä takanamme olisi tyhjyys ja edessämme ainoastaan kuolema,
hauta ja uusi tyhjyys, mitä varten eläisimme? Mitä varten lempisimme,
taistelisimme, kärsisimme, kieltäytyisimme, työskentelisimme,
uskoisimme ja ajattelisimme?

Niin, mitä varten? Kaikkihan olisi vaan katoavaa unelmaa, niin vähän
kaikkien tähän elämään panemiemme huolien arvoista, että me yhtä hyvin
jäädä nukkumaan ensimmäiseen lapsuutemme kehtoon ja odottaa kuolemaa
kuin ruveta näkemään niin paljon vaivaa toivottomasta elämästä.
Olisihan silloin päiväperhonen onnellisempi meitä, sillä hän syntyy
ja kuolee päivän auringon mukana eikä ennätä kysyä, mitä varten on
olemassa. Mutta meillä on levottomat ajatuksemme, jotka eivät anna
meille mitään rauhaa, meillä on sammumaton onnen janomme, ahnaat
aistimme, tutkiva henkemme, joka ei koskaan lakkaa kysymästä. Mitä jää
tähteeksi kuolleelle, kun kaikki hänen takanaan ja edessään on ijäksi
ohitse? Pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kylmyys, unohdus, horrostila,
häviö. Mikä kolkko kaukamaa, katsottuna lämpöisen ihmiselämän
valoisilta vaaroilta!

Sentähden ovat ne, jotka eivät usko tulevaa elämää, pakotetut hakemaan
toivoa, onnea, palkkaa ja päämääräänsä maallisuuden ahtaiden rajojen
sisältä, maallisesta kunniasta, vallasta, nautinnoista ja himojen
tyydytyksestä. Se onnistuu heille ehkä nuoruudessa, niinkauvankun pitkä
tulevaisuus lupaa heille kaikkea, mutta vanhalla, parantumattomalla
sairaalla, elämästään pettyneellä ei ole enää huomista päivää. Ja
itsessään nautinnossa kummittelee jo sen toivoton, pikainen loppu.
Ilman kuolemattomuutta sotkeutuvat elämän arvoitukset avautumattomiksi
umpisolmuiksi.

Ne taas, jotka hakevat palkkaansa jalossa toiminnassa kansansa ja
ihmiskunnan hyväksi, eivät voi itseltään salata, että he työskentelevät
unhotusta varten. Mitä jää jälelle heidän työstään, kun ei heitä enää
ole olemassa? Katoava nimi, uusia tuntemattomia tarpeita ja hauta, jota
välinpitämättömät tallaavat. Ilman uskoa elämään tämän elämän jälkeen
emme voi antautua edes jaloimpienkaan tarkoitusten hyväksi toimimaan,
koska kaikki on päättyväistä, katoavaista, tyydytystä vailla, kysymys
ilman vastausta ja olemassaolo ilman jälkeä.

Mitä on elämä, joka kuolee? Hauta vastaa: se on toivottomasti haihtunut
toivo! Ei, sanoo Kristus: elämä, joka kuolee, on siemen maassa! Se
kylvetään katoavaisuudessa ja nousee katoamattomuudessa; se kylvetään
voimattomuudessa ja nousee voimassa. Minä olen ylösnousemus ja elämä,
joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut.

Mitkä sanat nämä keskellä katoavaisuutta! Minä kuvittelen mielessäni,
että näitä sanoja lausuttaessa vavahtivat vuoret, yö valkeni ja syvä
helpotuksen huokaus humahti läpi luomakunnan. Kuolon varjo on vaan
elämän sarastusta. Kauhistuksen kuningas rukoilee elämän Herraa ja
täydentää hänen töitään.

Ilman iankaikkista elämää olisi Jumalan luomakunta ristiriidassa
itsensä kanssa. Luonnontieteet sanovat meille, ett'ei hitunenkaan
ainetta huku, ainoastaan muuttaa muotoaan. Olisiko nyt Jumalasta
syntynyt, kaikkia hallitseva henki yksin hävityksen lain alainen?
Kuinka paljon kuihtuukaan ympärillämme ennen aikojaan, kuolee
kehtoonsa, päättyy keski-eräisenä tietämättä edes eläneensäkään!

Kuolemattomuus yksin vastaa kaikkiin kysymyksiin, ratkaisee kaikki
näennäisesti ratkaisemattomat pulmat ja avaa äärettömän avarat näköalat
tuolla puolen mustan esiripun, jonka takana lyhytnäköinen maallinen
silmämme näkee vaan usvia ja yötä. Kuolemattomuus on oikeutta, tuomiota
ja laupeutta. Ilman sitä ei Jumala enää olisi rakkaus, hän olisi
oikullinen, julma, kova kohtalo.

Sinä, joka kevein mielin tuhlailet maisen elämäsi lyhyitä hetkiä,
niinkuin ei niistä koskaan loppua tulisi, muistaos, että painut virran
mukana rannatonta merta kohti! Ja sinä, joka petyit elämän luullusta
onnesta, joka olet uupunut, olet epätoivossa ja uppoat, etkä enää voi
kohottautua ylös, nosta itkettyneet silmäsi sitä äärettömyyttä kohti,
jota me kutsumme lopuksi, mutta joka onkin vaan alku, ja kyyneliesi
läpi kuumottaa sinulle uusi aamu, jonka aurinko ei ikinä laske!



IANKAIKKINEN ELÄMÄ


Buddhan ja spiritistien mukaan ei iankaikkinen elämä ole muuta kuin
loppumattomissa kehityssarjoissa jatkuvaa maallista elämää. Epäilemättä
sisältyy aika häviävänä osana iankaikkisuuteen, mutta kuinka äärettömän
erilaiseksi muuttuukaan kaikki, kun maailman ja ajan rajoitus
katoaa! Siirtyminen äärellisyydestä äärettömyyteen synnyttää uuden
olemassaolon, uuden elämän.

Kaikkia kuvittelujamme iankaikkisesta elämästä hämmentää aistillinen
käsityksemme, josta emme voi vapautua. Ajattelemme tuolla puolen
haudan yhtäällä maallisen paratiisin, toisaalla palavan syvyyden
tulikivijärvineen. Se ei ole paljoa korkeampi käsitys kuin villin,
joka panee leipää vainajan kirstuun. Hakisimmeko sitten vertauskohtaa
henkielämälle filosofian itseensä sulkeuneesta, puhtaasta
ajatusmaailmasta? Mahdotonta. Tuo maailma on kolkko ja autio erämaa,
"die Wüste des Denkens"... Kristinusko ei voi tyytyä tähän jääkylmään
absoluuttisuuteen; se julistaa eloa tykkivän persoonallisuuden jatkuvaa
elämää kuolemankin jälkeen. Sen korkein autuus on "Jumalan kasvojen
katseleminen", persoonallinen suhde Kristukseen ja yhteys autuaitten
henkien kanssa. Ajatuksen erämaan täyttää uhkuva elämä, joka on
jatkuvan kehityksen ehto.

Ei mikään riitele vastaan, vaan kaikki saattaa aavistamaan sielujen
kehitystä kuoleman jälkeen, kirkkaudesta kirkkauteen Jumalaa kohti,
hämäryydestä pimeyteen pois Jumalasta. Monet kristityt eivät tahdo
tunnustaa ikuista helvetin rangaistusta ja kieltävät Jumalan rakkauden
nojalla sen, että yhden ainoan iankaikkinen kadotus tekisi tyhjäksi
kaikkien muiden autuuden. Niin, Jumala on rakkaus, mutta kuinka voi
hän itseensä yhdistää ne, jotka _eivät tahdo_? Jumala ei ole voinut
armahtaa perkelettä, kieltämättä persoonallisuuden pääehtoja, tahdon
vapautta. Me emme voi päästä Kristuksen selvistä sanoista: "se tuli,
joka ei koskaan sammu, se mato, joka ei koskaan kuole".

Yksi toivo vielä on. Raamatussa usein käytetty sana _aionios_, jonka
Lutherus on kääntänyt sanalla _iankaikkinen_, merkitsee kreikkalaisessa
alkutekstissä pitkää ajanjaksoa, jota voi toinenkin seurata. Kristuksen
ajallinen tehtävä tapahtuu aikana ennen tuomiota. Täyttämyksen
iankaikkisuudessa, kun Kristus on jättänyt kaiken vallan Isälle,
katoo aika ja Jumala on kaikki, ja kaikki on Jumala. Siellä ei ole
pahalla eikä siis myöskään kärsimyksellä mitään sijaa. Perkeleen ja
auttamattomasti paatuneiden kohtaloksi jää siis täydellinen häviäminen,
jää se, jota raamattu kutsuu _toiseksi_ iankaikkiseksi kuolemaksi.
Ensimmäinen kuolema on ainoastaan persoonallisen olemassaolon uusi
muoto.

Sinä, joka vaikeroit iankaikkisen rangaistuksen soveltumattomuutta
Jumalan anteeksi, antavaan rakkauteen, sinä joka loukkaudut hyvän
ja pahan kaksinaisuudesta, alistu sen äärettömän viisauden alle,
joka yhdistää Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hänen armahtavaan
laupeuteensa ja suopi suurimmillekin syntisille parannuksen toivon, kun
he vaan _tahtovat_!

Aika kestää maailman loppuun ja tuomioon. Ensimmäisen kuoleman kautta
vapautuneet henget tuovat kanssansa maalliset muistonsa, jotka tekevät
heidät joko onnellisiksi tai onnettomiksi, mutta ikäänkuin nukkuvat,
tietämättöminä ajan lennosta. Kaikki tarvinnevat enemmän tai vähemmän
aikaa vähitellen tottuakseen uuteen olemiseen; Kristus, jolla ei syntiä
ollut, tarvitsi vapautumiseensa neljäkymmentä päivää ylösnousemisensa
jälkeen. Todenmukaista on, että muut kuolevaiset tarvitsevat pitemmän
väliajan, riippuen siitä, missä määrin heidän sielunsa on kiinni
maallisissa. Endorin noita kutsui Samuelin hengen esiin kaksikymmentä
vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Ei ole mitään syytä kieltää sitä, että
saiturit ja pahantekijät kuoltuaan harhailevat aarteittensa kätköjen
tai pahatekojensa paikan ympärillä. Meillä on oikeus ajatella, että
rakkaat vainajat ovat näkymättöminä läheisyydessämme vielä jonkun aikaa
kuolemansa jälkeen, mutta heidän henkiensä rauhan vuoksi on meidän
toivominen heille täydellistä lepoa.

Sillä elämässä ja kuolemassa löytää henki rauhansa ainoastaan
lepäämällä Jumalassa. Autuaat henget eivät kummittele. Kadotetut,
puuttuvaiset, odottavat, maahan vielä kytketyt henget ovat kuoleman
jälkeen vailla kaikkia keinoja halujensa tyydyttämiseksi. Heidän
itsetietoinen ajatuksensa elää, heidän muistonsa seuraavat heitä,
vaikkakin voimattomina. Kuoleman valtakunnan tyhjyys ja hiljaisuus
sulkee heidät heihin itseensä ja sitoo heidät näkymättömillä
siteillä. Vielä elää heidän tahtonsa siihen suuntaan kuin ennenkin.
Kristus ei unhota heitä, hän tarjoo heille vielä viimeisen toivon.
Kun se hyljätään, asettuvat pahat henget hänen sijalleen. Ylöspäin
tai alaspäin kulkeminen on yhä heidän vallassaan, mutta se on vaan
passiivista vastaanottamista eikä aktiivista toimintaa, niinkuin
elämässä. Elkää luulko, että kehitys pysähtyy! Sen täytyy tuomiolla
esittää ratkaiseva tulos.

Heittäkää pois kaikki unelmat maallisista paratiiseista tuolla puolen
ajan! "Mitä ei mikään silmä ole nähnyt eikä mikään korva kuullut
ja mikä ei minkään ihmisen sydämmessä ole syntynyt", sen on Jumala
säilyttänyt uskollisilleen. Paikan äärettömyys ja kaikki loistavat
tähtimaailmat ovat avoimina heidän silmiensä edessä. Aikain etäisyyttä
ja menneiden sukupolvien unhotusta ei ole heillä enää olemassa. He
lepäävät Jumalan kaikkivaltiudessa, Jumalan rakkaudessa ja Jumalan
kiitoksessa, mutta he lepäävät alati enenevässä, alati täydellisemmässä
kirkkaudessa. Kristuksen kirkastuminen on ainoa kuva, joka meillä on
iankaikkisesta elämästä.



SYNTI, ARMO JA OMATUNTO


Elämä ja kuolema ovat yhdistetyt synnistä ja armosta, Eevasta
ja Mariasta, lankeemuksesta ja sen hyvityksestä. Vanhurskaus on
ihmismaailman perusajatus, pyhyys on Jumalan. Ilman syntiä ei olisi
mitään vanhurskautta: se on ihmisen suuri puute. Ilman armoa ei olisi
mitään pyhyyttä: se on Jumalan täydellisyys. "Jumala katseli ihmisten
lapsia, ja katso, heidän joukossaan ei ollut yhtään vanhurskasta, ei
ainoatakaan." Ihminen katsoi ylös Jumalaan Kristuksessa, ja katso,
siellä oli enemmän kuin vanhurskautta, siellä oli lain täyttämys yli
kaiken inhimillisen mitan, siellä oli vanhurskaus muuttunut Jumalan
pyhyydeksi.

Me emme voi ajatella vanhurskautta ilman koettelemusta, ilman
kiusausta, ilman lankeemuksen mahdollisuutta. Jumala ei ole tahtonut
luoda mitään niin valmista, ett'ei sen tarvitsisi kehittyä: hänen
täytyisi silloin uusia oma itsensä. Jumala yksin on täysin valmis,
iankaikkisesti täydellinen; hänen kehitystään voidaan ajatella
ainoastaan hänen luomassaan, joka säteilee hänen suuruuttaan. Mitä
Jumala olisi yksistään omassa itsessään ilman sitä, minkä hän on
luonut, on meille käsittämätöntä ja sentähden tarpeetonta koettaa
saada selville. Filosofia hakee turhaan sanaa, johon Jumalan käsite
semmoisenaan sisältyisi. "Absoluuttinen?" -- Sisällötön sana.

Kukistetun ylpeyden, mutta samalla myöskin helpoituksen tunne
rinnassamme astumme me taas alas tästä käsittämättömyydestä
aistiperäiseen inhimilliseen näköpiiriimme kaikkine sen puutteineen.
Siellä tapaamme Jumalan ihmishaamussa, kaikkivaltiaana kuninkaana,
joksi häntä mielessämme kernaasti kuvailemme, viisaana ja vanhurskaana
isänä, joka tuntee niinkuin me tunnemme, joka tuomitsee niinkuin me
tuomitsemme korkeimman rakkauden ja oikeuden mukaan, mitä voimme
ajatella. Ja silloin huomaamme, että tämä tuttu, inhimillinen Jumala on
meitä paljoa lähempänä kuin kaikki kokeemme luoda Jumalaa aistittomista
aatteista. Tämän Jumalan, eikä tieteen laatiman Jumalan kanssa me
teemme tilimme synnistä ja armosta.

Mitä on synti? Kapina Jumalaa ja hänen siveellistä
maailmanjärjestystään vastaan, joka on hänen laissaan ilmoitettu.
Useimmat käsittävät sen niiksi ulkonaisiksi rikoksiksi, jotka ovat
luetellut kymmenissä käskyissä, ja katsovat olevansa vanhurskaita niin
kauvan kun heidän omatuntonsa ei soimaa heitä semmoisista. Kristus
on näihin lisännyt ajatussynnit, tunnesynnit ja sanasynnit, joita me
kauhistumme, kun tutkimme itseämme, ja joista ei viattominkaan meistä
voi vapautua. Jo siitä me ymmärrämme, että vanhurskaus ihmisten edessä
ei merkitse mitään sydänten tutkijan edessä. Mutta siihen tulevat
lisäksi vielä laiminlyöntisynnit, jotka Kristus erittäin mainitsee
tuomiopäivänä. Hyvän laiminlyömisen asettaa hän yhdenvertaiseksi pahan
tekemisen kanssa. Mikä kauhistava syvyys _tässä_ tuomiossa! Ei ole
kyllä siinä, ett'emme varasta, murhaa, valhettele, panettele, vihastu,
kadehdi, vihaa: joka kerta kun olemme laiminlyöneet jonkun rakkauden
työn, joka kerta kun emme ole antaneet anteeksi vihamiehelle tai
häntä rakastaneet, olemme me rikkoneet täydellisen rakkauden lakia
vastaan emmekä voi puolustautua. Se pieni synnin puronen, jonka olemme
näkevinämme juoksevan elämämme läpi, paisuu Vapahtajan sanoja kuullessa
kuohuvaksi koskeksi, joka tempaa kaiken luulotellun vanhurskautemme
kuiluunsa.

Ja kuitenkin on sinulla, vanhurskas Jumala, vielä pelastava siltapuu
meitä varten. Ainoa synnitön ihmisten seassa ojentaa meille kätensä,
niinkuin hän ojensi sen Pietarille kuohuvissa aalloissa, ja sanoo:
"joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut". Synti on
kuoleman äiti, Kristus on elämän herra ja elämä Kristuksessa on synnin
kuolema.

Tämä on armoa. Tämä on vanhurskauttamista entisen elämämme suhteen,
pyhyyttä tulevan elämän suhteen. Joka päivä luiskahdamme vaeltaessamme
alas syvään koskeen, ja joka päivä ojentaa meille Kristus taas kätensä
jyrkänteiden yli. Joka kerta kun teemme syntiä, kuohuu menneisyyden
koko koski ylitsemme, ja joka kerta kun Kristus nostaa meidät, on virta
takanamme kuivana kuin kevätpuronen kesän auringossa.

Vedotaan hyvään omaantuntoon. Niin, omatunto on se enkeli, jonka Jumala
pani vartioimaan sydämmemme porttia, ja lapsuuden päivinä kuulemme me
selvästi sen äänen. Myöhemmin käymme usein vähäkuuloisiksi. Niin pian
kun omatuntomme on muuttunut kahlekoiraksi, opimme lahjomaan sitä oma
vanhurskaudella. Puolustautua me aina voimme ja me teemme sitä niin
kauvan, että talonvartijan haukku vähitellen vaikenee. Sellainen on
monen hyvä omatunto. Kokonaan vaieta se ei kuitenkaan koskaan voi.
Kun se on kauvan nukkunut ja viimein herää, tuntuu sen ääni läpi
kuparimuurien ja ajaa meitä edellään kuin rosvoja yöllä.

On sitkeäunisia ja herkkäunisia omiatuntoja. Herkkäuniset voivat käydä
levottomiksi väärinkäsitetystä sanasta, kielletystä ruokalajista,
punasesta nauhanpalasta. Tällaisia omiatuntoja täytyy kohdella kuin
sairaita lapsia; ei saa "pahentaa yhtä näistä pienimmistä".

Onnellinen se, joka voi rauhallisesti tutkia ajatuksia, sanoja,
tunteita ja tekoja Jumalan sanan kuvastimessa, ja tutkia niitä niin,
ett'ei käy sanan ääreen ennakolta laadituilla mielipiteillä. Ainoastaan
puhdassydämmiset voivat nähdä Jumalan. Ainoastaan ne, jotka heittävät
pois kaiken oman viisauden, tulevat osallisiksi Jumalan viisaudesta.

20.8.1895.



PAHA


"Jumala katsoi kaikkia kuin hän tehnyt oli, ja katso, ne olivat sangen
hyvät!" -- Mistä tuli sitte paha maailmaan?

Ei, Jumala ei ole luonut pahaa, vaan hän on luonut vapauden. Ilman
vapautta olisi Jumalan luoma ilman mitään siveellistä arvoa. Ilman
valitsemisen vapautta ei hyvällä ole oikeutta kutsua itseään hyväksi,
ja väärinkäytettynä on vapaus pahan alku.

Mitä? -- huudahtaa loukkautunut tunteeni, olisiko vapaus, järjellisen
olennon korkein etu, vapaus, jonka puolesta maailman parhaimmat ja
jaloimmat ovat kaikkina aikoina taistelleet ja vertaan vuodattaneet,
olisiko se pahan alku? Muistele historian hirmuvaltiaita, pystytä
kunniapatsaita Filip II:lle ja Metternichille, polvistu, orja, Aasian
itsevaltiaiden edessä! ja julista tätä oppia silmät häpeästä maahan
luotuina!

Kärsivällisyyttä! Vapaus on jokaisen ajattelevan olennon ensimmäinen
tarve. Minä palaan vielä siihen. Mutta vapaus on valtaa ja valta
viekoittelee. Mahtava tahtoo olla yksin mahtava, vapaa tahtoo olla
yksin vapaa. Meidän tulee muistella kertomusta ensimmäisestä luomisesta
löytääksemme pahan juurta.

Ensimmäiset luodut olennot olivat enkeleitä, joille oli annettu vapaus,
joka oli paljoa suurempi kuin ihmisille annettu, koska he eivät
niinkuin hän olleet sidotut aikaan eikä paikkaan eikä maan tomuun. He
olivat mahtavampia kuin maailman mahtavimmat; mutta tyytyivätkö he
siihen? Eivät, heidän vapautensa oli yhdessä ainoassa kohden rajoitettu
siten, että heidän tulisi tunnustaa ja totella luojaansa herranaan
ja mestarinaan. Tämä ainoa side painoi heitä, tuntui riistävän
vapaudelta kaiken sen arvon. He nousivat tätä ainoata sidettä vastaan
saavuttaakseen täydellistä vapautta. Heille oli tuntematonta se, mitä
me kutsumme rakkaudeksi ja kiitollisuudeksi.

Kaunein ja lahjakkain näistä onnellisista, vapaista olennoista oli
Saatana, -- ei se tyhmä, pilkattu, kurja, sarvipäinen ja kaviojalkainen
perkele, joksi kansantaru vihassaan ja pelossaan on hänet alentanut,
vaan Miltonin Saatana, ylienkeli, jonka äly on terävä ja jonka voima on
jättiläisen. Muutamat uskovat, että Saatana oli asunut maailmassa ennen
ihmisen luomista ja että hän sentähden vihasi jälkeläistään ihmistä,
mutta tätä vaikutinta ei tarvita. Tekemällä tyhjäksi sen, mitä Jumala
oli tarkoittanut ihmisellä, kosti hän Jumalalle.

Historian takainen tapahtuma muutamain enkelien kapinasta ja
kukistumisesta on meille tunnettu raamatun hämäristä viittauksista.
Tämä oli ensimmäinen paha maailmassa, ja se oli syntynyt vapauden
väärinkäyttämisestä ylpeydessä ja vallanhimossa. Ja tässä pahassa
kehittyivät langenneet enkelit yhä enemmän kärsiessään tappion häpeää
ja rangaistuksen kahleita. Alkujaan hyvä Saatana paatui yhä enemmän ja
muuttui pahan periaatteeksi, lakkaamatta silti olemasta persoonallisuus.

Voisihan, inhimillisesti puhuen, sanoa, että Jumala on tehnyt kokeita
vapauden kanssa. Ensin korkeamman vapauden kanssa, joka ei onnistunut.
Sitten rajoitetumman vapauden kanssa, joka annettiin ihmiselle, eikä
sekään onnistunut. Mutta Jumala ei kokeile, ja kaikkein vähimmin
kokeilee hän luotujen olentojensa onnen kanssa. Kaikki oli ennakolta
tiedettyä, kaikki oli koetusta, jossa luomakunnan korkein positiivinen
perusajatus olisi voitettava, samalla kun kuona, alhaisempi ja
negatiivinen omaan mitättömyyteensä menehtyi.

Seurasivat sitten nuo perityt, itämaiseen pukuun puetut muistot
paratiisista, käärmeestä ja ihmisen ensimmäisestä synnistä. Nuo
kaksi lasta eivät voineet vastustaa lasten halua makeaan hedelmään.
Tämän lasten tarun salaperäinen syvyys on siinä, että se vielä
tänäkin päivänä uudistuu jokaisessa lastenkamarissa ja jokaisessa
ihmissydämmessä. Kaikki synti on, niinkuin näiden lasten synti oli,
ihmisen tahdon kapinoimista Jumalan tahtoa vastaan. Heidän heräävä
omatuntonsa, heidän verukkeensa, häpeänsä ja katumuksensa, uudistuu
yhä aivan samoissa pääpiirteissä. Vielä tänäkin päivänä hävittää hyvän
ja pahan tiedon puu lapsuuden paratiisin. Käärmeen sanat: "Te tulette
niinkuin Jumala" kuuluvat vielä jokaisessa ihmissielussa, Kristus antoi
näille sanoille toisen merkityksen: "Teidän tulee olla pyhät, niinkuin
taivaallinen isänne pyhä on".

Paha syntyi siis vapauden väärinkäyttämisestä ja teki vapaudesta sen
vastakohdan. "Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja." Ihminen
on maan elävä sielu ja käsittää sen vuoksi koko alemman luomakunnan.
Hänen lankeemuksestaan seurasi luonnon lankeemus, kaikkien sota kaikkia
vastaan ja kaikki se hirvittävä itsekkäisyys, joka nyt saastuttaa ja
surettaa kaikkia eläviä olennoita. Petoeläimiä ja myrkyllisiä kasveja
ei ollut paratiisissa. Kuolema seurasi heti kohta lankeemuksen jälkeen.
Jumala antoi alastomalle ihmiselle hänen ensimmäiset vaatteensa
eläinten nahoista, siis tapetuista eläimistä.

Saatanan, perkeleen, joka on kapinoitsija, murhamies ja valehtelija
alusta pitäen, on Kristus voittanut, mutta hänellä on lupa kiusata
ja koetella ihmistä tuomiopäivään saakka, koska ainoastaan se, joka
on "voittanut", on otollinen tulemaan Jumalan valtakuntaan. Lutherus
laulaa: "Kavala, kauhia, On kiivas, kiukkuinen". Ja tämän kavaluuden
voima on suurin silloin, kun emme aavista hänen läsnäoloaan tai
kiellämme hänen olemassaolonsa. Hänen parhaita temppujaan on se, että
hän antaa nauraa ja pilkata itseään, ett'ei kukaan pelkäisi häntä.
Kuulosta, ja sinä olet jokaisessa sanassa, jokaisessa itsekkäässä
ajatuksessa tunteva hänen käärmeen äänensä sisimmässäsi! Mutta elä
pelkää häntä, seiso häntä vastaan, ja hän on pakeneva luotasi: hän
on pelkuri, niinkuin kaikki tyrannit. Valvo, rukoile, ja sinä olet
paljastava valhettelijan tuhanten valepukujen takaa. "Yksi ainoa sana
voi hänet langettaa."

Paha ei ole itsessään mitään. Paha on olemassa ainoastaan sen kautta,
että se kieltää hyvän, niinkuin pimeys on olemassa ainoastaan sen
kautta, että valoa puuttuu. Ei ole kahta maailman valtiasta, paha ja
hyvä, ainoastaan yksi valtias, hyvä. Sillä vastoin tahtoaankin palvelee
pahakin Jumalan tarkoituksia, eikä se muuta voi kuin voimattomuudessaan
kieltää. Mutta kaikki kieltäminen haihtuu pois omaan tyhjyyteensä. Paha
on vaan ohimenevä kohta ajassa ja häviää iankaikkisuudessa.

5.8.1895.



KAIKKI-YHTEISYYS


Elämä on täynnä arvoituksia. Ensi vuonna, sanoo tilastotiede, tulee
tässä maassa tapahtumaan niin ja niin monta tapaturmaa, varkautta,
ryöväystä ja murhaa, niin ja niin monet tulevat sokeiksi, kuuroiksi,
halvatuiksi, mielipuoliksi, juomareiksi, myrkyttäjiksi, väärentäjiksi,
itsemurhaajiksi. Turhaan me vedoten ihmisen vapaaseen tahtoon panemme
vastalauseemme, joskaan ei onnettomuutta, niin ainakin rikosta vastaan.
Kauhuksemme toteutuvat kaikki nämä ennustukset ja vaikkakin numerot
ovat epätasaiset lyhemmiltä ajanjaksoilta, ovat ne aina pysyvät ja
säännölliset pitemmiltä. Vähennys yhtenä vuonna synnyttää enennyksen
toisena. Kuinka on tämä selitettävissä? Olemme olevinamme vapaita ja
huomaamme olevamme luonnon voimain orjia!

Eikä sillä hyvä. Ensi vuonna tulevat nälänhätä, kulkutaudit, sodat,
tulvat, maanjäristykset tuhoamaan niin ja niin monta ihmistä. Ensi
vuonna tulee niin ja niin monta laivaa joutumaan haaksirikkoon, niin
ja niin monta tulipaloa syttymään, niin ja niin monta syntymään ja
niin ja niin monta kuolemaan. Pahat ja hyvät, syylliset ja syyttömät
joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Minkätähden? Niin, minkätähden on
kirjoitettu, että Jumala rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina
kolmanteen ja neljänteen polveen? Onko sitten Jumala julmempi kuin
mikään tyranni maan päällä?

Eikä vielä silläkään hyvä: ihminen, esi-isä, on tehnyt syntiä, ja
suku sukunsa perästä saa polvi polvelta pitkien aikojen kuluessa
kantaa seurauksia hänen synnistään! Ihminen, Kristus, on yksin
vanhurskaudessaan täyttänyt Jumalan lain, ja suku sukunsa perästä tulee
ikuisiksi ajoiksi osalliseksi hänen vanhurskaudestaan, ne näet, jotka
uskovat hänen nimeensä!

Jumala antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille maailmassa. Vastaus
kaikkiin näihin kysymyksiin on kätkettynä yhdessä ainoassa sanassa:
_kaikki-yhteisyys_, joka merkitsee kaikkein yhteistä ja keskinäistä
vastuunalaisuutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä. Sama veri,
sama liha ja luu, sama henki, sama sielu, samat puutteet ja edut, sama
kehitys ja sama tarkoitusperä on maailman järjestyksen kannalta meillä
kaikilla. Se on raudankova, kauhea side, rikki repimätön kuparikahle,
joka sitoo kaikki ihmiset ilman eroitusta samaan tuomioon.

Me nääntyisimme kaikki tämän taipumattoman kohtalon alle, ell'emme
löytäisi kaikkea sovittavaa vastapainoa Jumalan vapaassa armossa,
jota eivät mitkään rajoitukset sido. Rakkauden katsantokanta on
korkeampi kuin luonnon järjestyksen. Samalla kun suvun kaikki-yhteisyys
kietoo meitä synnin ja kuoleman kahleihin, jakavat Jumalan rakkaus
ja Kristuksen sovitus korkeampaa oikeutta. Tässä astuu yksilö esiin
ja suku väistyy takaisin. Se syyllisyys, joka on meissä kaikissa,
on asteettainen syyllisyys, joka riippuu uskosta ja töistä. Mikä
ihmeellinen viisaus! Jokainen meistä punnitaan: punnitaan perinnölliset
taipumuksemme, voimamme tai heikkoutemme, ympäristömme aina kehdosta
alkaen, kasvatuksemme, kohtalomme ja niiden vaikutus aina hautaan
saakka, ja niiden mittain mukaan pannaan meidän tiliimme syntiset
ajatuksemme ja syntiset tekomme. Toisessa vaakakupissa on Kristuksen
sovitus ja ihmisen usko, ja uskokin on pantu asteihin. Uskon mittana
on sen vilpittömyys eikä sen voima. Vanhurskaus tuomitsee, armo antaa
anteeksi. Lopputuomio lykätään aikain loppuun, mutta luopi se varjonsa
jo maalliseenkin elämään.

Miksi nurkua epävapaan luonnonlain taipumattomuutta? Miksi ei
kernaammin kääntää kasvojaan siihen armahtavaan rakkauteen, joka
tasoittaa kaikki näennäiset vääryydet, vastaa kalkkiin vastaamatta
jääneihin kysymyksiin ja antaa aina etsivän, tutkivan, ikävöivän
ihmishengen löytää olemisensa tarkoituksen kuivumattomassa
alkulähteessään.

6.8.1895.



SALLIMUS


On jo mainittu, että tilastotiede, joka pitää kirjaa ajan ilmiöistä,
lyhyempien ajanjaksojen kuluessa osoittaa paljon epäsäännöllisyyksiä,
jota vastoin se näyttää yhä säännöllisempiä tuloksia, kuta pitempi on
se ajanjakso, jota tarkastelemme. Kaksikymmen-vuotisesta nuorukaisesta
näyttää hänen kulunut elämänsä mutkaiselta, jyrkältä mäeltä;
viisikymmen-vuotiaana näkee hän kukkulain ja tasankojen vaihtelevan;
seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana esiintyy kaikki tasankona,
koska välimatka tasoittaa kukkulat ja syvänteet.

Historiata kohtaa sama ilmiö sen luodessa katseensa yli vuosituhanten.
Kukkulat, jyrkänteet, laaksot ja tasangot kyllä ovat olemassa,
mutta katsoja näkee vain meren, jonka aallot haihtuvat kauvas
silmän siintämättömiin. Olen nähnyt historiaa esitettävän monelta
eri kannalta, ajanjaksolliselta, valtiolliselta, kansalliselta,
sivistyshistorialliselta; mutta en ole siinä huomannut maailman
johtoa ulkopuolella kristillistä elämän katsomusta. Olen nähnyt
aaltoja ja taas aaltoja, mutta en merta. Missä on meri? Missä
yhtenäisyys, johtopäätös, johtava käsi? Yksityiskohdat rasittavat
ja himmentävät katsettamme. Vähän auttaa, että lopputarkoituksiksi
asetamme yleisiä näkökohtia: sivistyksen, jalostumisen, onnen,
vapauden, veljeyden. Missä on meillä todistus siitä, että tämä
tarkoitus joka hetki vaikuttaa maailman tapahtumiin ja että jokainen
näennäinen taantumisaskel kokonaisuuden kannalta katsottuna osoittautuu
edistykseksi?

Koetan tuonnempana selittää tätä puhuessani "maailman historian
pääpiirteistä". [Esitelmä tästä aineesta, nimeltään "Det providentiela
i verldshistorien" kirjoitettiin jo v. 1890 yliopiston 250
vuotis-riemujuhlaan Turussa. _Ulosantajan muistutus_.] Aine on niin
runsas ja tärkeä-arvoinen, että sen voi valaista ainoastaan historia
itse.

Koska jokainen ihminen on pienoismaailma, mikrokosmos, ja koska häneen
siis sisältyy koko ihmiskunta, uusiutuu maailman hallinto jokaisen
yksilön elämässä ja kohtaloissa. Ei ole mitään kohtaa elämässämme,
suurta tai pientä, jossa voisimme välttää sen vaikutusta. Vaikea on
saada tätä mahtavata vaikutusta sopimaan tahdon vapauteen. Meillä
on tässä yksi inhimillisen olemuksen salaperäisimpiä arvoituksia.
Filosofia ja sen determinismi ovat purreet hampaansa rikki tähän
kivikovaan pähkinään. Antiikin kohtalo ja muhamettilaisten fatalismi
tekivät ihmisestä orjan. Ainoastaan kristillinen maailmankatsomus
vapauttaa meidät yhdistämällä Jumalan ja ihmisen rukouksessa:
"tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa!"

On verrattain helppoa ajatella sallimuksen johtoa suuressa, mutta yhtä
helppoa ei ole ajatella, missä johto päättyy pienessä? Taistelussa
joudutaan tappiolle, valtaistuin kukistuu, laiva joutuu haaksirikkoon,
ystäviä pelastuu hengenvaarasta, sen me kyllä ymmärrämme, se oli niin
sallittu, mutta mitä se on, kun jalkani kompastuu, hammastani pakottaa,
kun lehti putoaa puusta tai nappi liivistäni? Kristus on sanonut:
Teidän hiuksenne ovat kaikki luetut.

Kun on kysymys maailman hallinnosta, täytyy meidän luopua tavallisista
käsitteistämme, mikä on _pientä_ ja _suurta_. Jalka, hammas, lehti
ja nappi ovat yhtä hyvin sijoitetut tapausten sarjaan kuin taistelu,
valtaistuin, laiva ja ystävän pelastus. Se, mitä me kutsumme
_sattumaksi_, on vain kykenemättömyytemme nähdä yli tapausten
syiden ja seurauksien. Putoavalla lehdellä on entisyytensä puun
kasvamisessa, maanlaadussa ja vuodenajassa, ja tulevaisuutensa siinä
kasvullisuudessa, jota tämä lehti on edistävä, sittenkun se itse on
mädäntynyt. Liivini napilla on entisyytensä nappitehtaassa, rihmassa,
räätälissä ja siinä, millä tavalla minä kulutan; tulevaisuutensa on
sillä siinä, mikä kerran on tuleva tästä napista, kun se on murentunut
atoomeiksi. Kaikki tämä on meille yhtä arvaamatonta pienessä kuin
suuressakin. Kuka voi sanoa, mikä hedelmällinen kasvullisuus vielä voi
versoa pudonneesta lehdestä tai mitä uusia elimistöjä kerran on syntyvä
napin atoomeista?

Alentuuko se käsi, joka ohjaa maailmoita, suuntailemaan korttipelin
pieniä tapahtumia? Me häpeämme sitä tunnustamasta ja kuitenkin uskovat
monet hyvään ja huonoon onneen pelissä, ennakolta määrättyyn myötä- tai
vastoinkäymiseen tuhansissa pikku asioissa! Taikausko on vaan uskon
irvikuva. Lakkaa hakemasta lukemattomia sommitelmia, joista et koskaan
voi saada selkoa, ja etsi sallimuksen johtoa kaikessa, jossa sinulle
ja maailmalle näyttää olevan järjellinen merkitys. Käy rauhallisesti
levolle köyhänä, neuvotonna ja auttamatonna tietämättäsi, mistä
huomenna olet löytävä leivän tai keksivä keinon; isäsi taivaassa tietää
tarpeesi.

Mikä suuri tyydytys sinulle tietäessäsi, että on olemassa aina valvova
silmä, aina uupumaton rakkaus kaitsemassa tuota aina vaihtelevaa ja
ylen heikkoa ihmiselämää!

21.2.1895.



IHMETEOT


Mitä on ihmeteko?

-- Se on sitä, joka on ristiriidassa tunnettujen luonnonlakien kanssa
tai jota ei niiden avulla voida selittää.

-- Tunnemmeko kaikki luonnonlait?

-- Emme, me tunnemme vaan osan ja keksimme yhä uusia, ennen
tuntemattomia.

-- Kuinka rohkenemme siis epäillä ihmetekoa? Sehän voidaan selittää
uuden, vielä tuntemattoman luonnonlain avulla.

-- Näytä se ensin tosiasiaksi, niin tahdomme me tutkia sen syitä ja
seurauksia.

-- Eivätkö raamatun ihmeet ole todistettuja tosiasioita, henkilöiden
näkemiä, jotka kahdeksantoista vuosisataa on tunnustanut luotettaviksi?

-- Anteeksi, todistajain luotettavaisuutta ei kukaan ole epäillyt,
on ainoastaan epäilty heidän ja heidän aikakautensa kykyä oikein
arvostella näitä luultuja tosiasioita.

-- Kuka vallitsee luonnon lait?

-- Olkoon vaan, että se on Jumala, joka on ne luonut.

-- Onko Jumala kaikkivaltias?

-- On, epäilemättä.

-- Mutta jos Jumala on kaikkivaltias, niin voipihan hän jotain
tarkoitustaan varten muuttaa luonnonlain tai siksi kerrakseen
lakkauttaa sen voiman.

-- Ei, hän on luonut ne muuttumattomasti vaikuttaviksi, koska hänen
luomakuntansa ilman sitä ei voisi pysyä.

-- Mistä me sen tiedämme?

-- Siitä, että sama voima muuttumattomasti synnyttää saman vaikutuksen,
niin pitkälle kuin kokemuksemme ulottuu.

-- Kokemuksemme ei ulotu pitkälle. Olisiko Jumala tässä ainoassa
tapauksessa, mitä luonnonlakeihin tulee, rajoittanut kaikkivaltiutensa?

-- Olen jo huomauttanut, että ilman sitä tulisi hänen luomakuntansa
kukistumaan. Jos aurinko olisi pysähtynyt minuutiksikaan Ajalonin
laaksossa, olisi maailman järjestys tullut häirityksi ja koko
aurinkokunta olisi romahtanut pirstaleiksi.

-- Ei pidä käyttää tieteen raskainta moukaria murskatakseen niin hentoa
perhosta kuin on rahvaanluulo. Eikö ole silminnähtävää, että raamattu
tässä mainitsee vaan rahvaanluulon? Emmekö sano, että aurinko seisoo
kolme päivää yhdessä kohti kevät- ja syyspäivän tasauksen aikana?

-- Ahaksen päiväkellosta ja auringosta Ajalonin laaksossa ei puhuta
rahvaanluulona, vaan ihmeenä.

-- Raamatun ihmeet tarkoittavat aina ihmisten uskoa. Tosiasia on,
että Israelin kansa näki illan valkenevan, olkoon syy siihen nyt
sitten mikä tahansa, näki siinä ihmeen ja sai rohkeutta voittamaan. On
vaikeamminkin selitettävä ihme, johon Vapahtajakin vetoo, nimittäin
Joonas merieläimen vatsassa. Ja kuitenkaan ei kertomuksessa (Joon. 2
luku) panna mitään painoa eläimeen, mutta sitä enemmän meren syvyyteen.
Sellaista on luettava lapsen uskolla. Ei ole sekotettava pääasiaa
sivuasioihin.

-- No hyvä. Maailman avaruuden mekaniikka perustuu vetovoimaan,
painolakiin. Jos painolaki hetkeksikään lakkautetaan, sortuu koko
maailma. Ja kuitenkin sanotaan, että Vapahtaja kulki veden päällä.

-- Painolaki, joka on aineen mekaniikka, ei voi sitoa aineetonta
henkeä. Jos nyt aineen mekaniikka hetkeksi lakkautetaan joka kerta
kun ihminen tai eläin vapaasta tahdostaan nostaa kättä, jalkaa tai
siipeä, kuinka paljon nopeammin liikkuukaan henkiruumis? Ja Jumalako
olisi sidottu lakiin, joka ei voi sitoa hyönteistä! Tarkistakaa
luonnonlakinne korkeamman mittakaavan mukaan! Joka kesä muuttaa aurinko
ja kasvikunta veden rypäleessä viiniksi, ja nyt ei Jumala muka olisi
voinut jouduttaa tätä muutosta Kanaan häissä! Joka päivä synnyttävät
vielä vaillinaisesti tunnetut elimelliset vaikutukset terveyttä tai
tauteja; niin, pelkkä ajatus voi tehdä meidät joko sairaiksi tai
terveiksi, mutta Jumala ei muka voisi silmänräpäyksessä tehdä sairaasta
tervettä! Jokainen kevät herättää eloon kuolleen luonnon, mutta
Jumala ei muka voisi herättää kuollutta haudastaan! Kuinka kurjan
voimattomaksi teette te tuon Jumalan, jota te teeskennellen kutsutte
kaikkivaltiaaksi!

-- Niinkauvan kun ei kenenkään ole onnistunut esittää tieteellisesti
varmaa todistusta siitä, että Jumala on näkyväisiä tarkoituksiaan
varten käyttänyt muita keinoja kuin luonnonvoimia, emme katso
velvollisuudeksemme uskoa ihmeitä.

-- Hyvä! Onko maailmankaikkeus tieteellisesti todistettu? On. Ovatko
sen alku, sen loppu, sen laajuus, sen liikunta, sen keskipiste myöskin
todistetut? Eivät. Siis on maailman kaikkeuskin jo ihme. Samaten
myöskin luonnonlait, koska me vaan voimme huomata niiden vaikutukset,
mutta emme tiedä niiden alkua ja sisällistä olentoa. Samaten
ihmishenki. Samaten sinun ja minun persoonallisuuteni. Kaikkialla
todistettuja ilmiöitä, mutta vaikuttimet, pohja, alku ja loppu ovat
tuntemattomat. Mikä sitten tässä maailmassa lopulta _ei ole_ ihmettä?
Me epäilemme todistamattomia tosiasioita, kun kaikki ympärillämme ja
me itsekin olemme todistamattomia. Me olemme lasten kaltaisia, jotka
tuntevat tien ainoastaan omalle portilleen, mutta rupeavat näyttämään
matkamiehelle tietä maailman laitaan. Tunnemme ainoastaan vähäisen
murtoman aineen luonnonlaeista ja vielä vähemmän hengen laeista. Tämän
päivän keksinnöt voittavat aina eiliset, ja kuitenkin me kirjoitamme
lakeja maailman hallitsijalle: tuon hän voi tehdä, tuota ei voi. Suokaa
anteeksi: onko tämä järkeä?

-- Sallikaa meidän sitä siksi kutsua, kunnes löydämme paremman!

Sanokaa: kunnes me voimme nöyryyttää ylpeytemme korkeamman järjen
edessä, joka yhtämittaa osoittaa meidän erehtyneen, mutta jota me emme
koskaan voi lakata mestaroimasta!

25.2.1895.



ENKELIT


Käytetään väärin rahvaanluuloa ja kulutetaan sitä niin kauvan, ett'ei
lopulta kukaan siihen usko. Ei ole enkelien vika, että jokainen
kisälli maalaa niitä seinälle, että jokainen narri sekoittaa niitä
kaunopuheliaisuuteensa ja että jokainen keikari häikäilemättä kohtelee
niitä kuin mitä muutakin taikauskoa.

Uskon enkelien olemassa oloa, en ainoastaan sen vuoksi, että ne
sisältyvät pääajatuksena raamatun kertomukseen maailman luomisesta,
vaan koska ne ovat välttämätön rengas älykkäiden olentojen ylenevässä
sarjassa. Uskon näkymättömän henkimaailman olemassa oloa, joka
kaikkialla ympärillämme täyttää suuren tyhjyyden taivaan ja maan
välillä ja jota ilman ei voi ajatella ainaista yhteyttä näiden
välillä. Pilkatkoot luonnontutkijat enkelien siipiä ja sanokoot niitä
sopimattomiksi kasvannaisiksi -- ja kuka voi väittää, että enkeleillä
on siivet sentähden, että me kuvailemme heitä lentävinä? Tehkööt vaan
filosoofit heistä vertauskuvia tai ruumiittomia ajan aatteita ihmisten
mielikuvituksessa. Jos kerran kysymme tieteeltä neuvoa, niin hyväksyn
kernaammin seuraavan Godet'n laatiman kehityssarjan, joka määrittelee
suvun ja yksilön suhdetta tahdon vapauteen nähden: 1) elimetön
luomakunta on suku ilman yksilöitä; 2) elimellinen luomakunta, kasvit
ja eläimet, on epävapaa sukuunsa sidottu yksilö; 3) ihminen on suvun
yhteydessä oleva vapaa yksilö, jonka tahto on riippumaton; 4) enkelit
ovat vapaita, suvuttomia yksilöitä. Ei ainoatakaan näistä renkaista
voida jättää pois, murtamatta ankarasti johdonmukaista ajatussarjaa.

Meidän on ajatteleminen jokainen enkeli erikoisena luotuna olentona,
jolla ei ole esivanhempia eikä jälkeläisiä. Heidän vapautensa on
suurempi kuin ihmisen, koska he eivät niinkuin hän ole sidotut aikaan,
paikkaan tai aineelliseen ruumiiseen. Muuten kuvaa raamattu heitä
kuolemattomiksi, ruumiittomiksi sukupuolettomiksi palvelijoiksi, jotka
ovat määrätyt auttamaan Jumalaa hänen johtaessaan luonnonvoimia ja
ihmisten kohtaloita, siis maallisiin tarkoituksiin. Mutta se ei estä,
että heidän tehtävänsä ulottuu yli koko maailman-kaikkeuden, joka näkyy
siitä, että he ovat Jumalan ylistyksen tulkkia koko luomakunnassa,
samalla kun heidän historiansa osoittaa, että he itse ovat kehityksen
alaisia. Tämä heidän yhtäläisyytensä ihmisen kanssa selittää myöskin
heidän vilkkaan osanottonsa kaikkeen, joka on tärkeää Jumalan
valtakunnalle ihmismaailmassa. He surevat ja iloitsevat ihmisten
kanssa, auttavat Jumalan valituita heidän taisteluissaan, vaaroissaan
ja kiusauksissaan, vastaanottavat heidän henkensä kuolemassa,
julistavat maailman tuomion ja ovat sen elonkorjaajia.

Keskenään ovat he jaetut luokkiin, joilla on vähempi tai enempi voimaa
ja vapautta. Enkelit esiintyvät ainoastaan maailman-historiallisten
tapahtumain aikana, mutta näkymättöminä ovat he alinomaisessa
toiminnassa. Enkelien vartiotoimi ja heidän suojeluksensa ilmenee
kauttaaltaan maailman historiassa. Olen aivan varma siitä, että
ainoastaan epäuskomme ja Jumalasta ja yliluonnollisesta poiskäännetyt
ajatuksemme estävät meitä tuntemasta heidän läsnäoloaan useissa
elämämme tilaisuuksissa. En ole koskaan nähnyt, en koskaan kuullut
yliluonnollisia olennoita, mutta minä olen -- samoinkuin monet
muutkin -- useissa tilaisuuksissa aivan selvästi huomannut heidän
läsnäolonsa hämmästyessäni jotain ihmeellistä pelastusta tunnetuista
tai tuntemattomista vaaroista tai jotain yht'äkkistä hyvän tai pahan
vaikutusta. Sellaiset tilaisuudet jäävät usein huomaamatta. Me kutsumme
niitä sattumiksi, mutta maailmanjärjestys ei tiedä sattumista; tai
kutsumme me niitä sallimukseksi ja unhotamme nuo tämän sallimuksemme
aina toimivat välikappaleet.

Ei voi lukea mitään hellempää ja suloisempaa kuin Kristuksen sanat
lapsille: "heidän enkelinsä taivaissa alati näkevät taivaissa olevan
isäni kasvoja". Jumala on lapsia niin isällisesti läsnä sentähden, että
maailma monine kirjavine vaikutuksineen ei vielä ole ehtinyt tunkea
hänen ja heidän väliinsä.

Taivaan ja maan vaiheilla, mutta lähinnä maan ilmakehää, tulee
meidän vielä ajatella oleviksi demonit eli pahat henget, langenneet
enkelit. Jo nimityksessä "langenneet" on kätkettynä alempi kanta,
ja Paavalikin ajattelee heidät asuviksi ilmakehässä. Niinkuin hyvät
enkelit ovat kehittyneet korkeampaan vapauteen, ovat pahat kehittyneet
orjuuteen. Heitä kuvataan kahleisiin sidottuina, koska he ovat
kahlehditut pahuuteen ja itsekkäisyyteen eivätkä voi siitä irrottautua.
Vapautettuina hävittäisivät he luomakunnan, mutta heidän on vaan
sallittu kiusata, pettää ja hävittää niin kauvas kuin kahletta ulottuu,
samalla kun heitä painaa se nöyryytys, että heidän pahatkin ajatuksensa
edistävät Jumalan tarkoituksia.

Buddha, spiritismi ja rahvaanluulo sekoittavat kuolleiden henget
enkeleihin. Mutta kirjoitettu on, että ainoastaan lapset ja
Jumalan lapset kerran tulevat "_enkelien kaltaisiksi_", niin, jopa
tuomitsevatkin (langenneita) enkeleitä. Ei kukaan kuollut voi nousta
ylös enkelinä. Enkelit ovat korkeampia luotuja olentoja ilman
perhesiteitä, mutta me toivomme kerran vielä voivamme nähdä poismenneet
rakkahimpamme ja itse heiltä tunnettaa.

Jos silmämme eivät olisi luodut vain aistilliseen näkemiseen, jos me
voisimme ajatuksen silmällä nähdä sitä, mikä nyt on meille näkymätöntä,
niin tulisimme havaitsemaan jotakin, joka muistuttaa tomuhiukkasia
valaisevaa auringon sädettä hämärässä huoneessa. Näkisimme yht'äkkiä
ilmassa ympärillämme vilisevän lukemattomia eläviä ja alati liikkuvia
olennoita; keksisimme kaikkialla enkeleitä ja pahoja henkiä häärimässä
määrätyissä tehtävissään, ja heidän seassaan harhailevia, vielä
unen horroksissa olevia olennoita, jotka äskettäin vielä ovat
olleet maan päällä. Samaten kuin joka hetki hengitämme bakterioita,
aavistamattakaan niiden olemassa oloa, vaikka ne vaikuttavat joko
vahingollisesti tai hyödyllisesti ruumiiseemme, niin huomaisimme me
myöskin ihmeeksemme, että suuri osa siitä, jota me luulemme joko
satunnaisiksi vaikutuksiksi tai oman tahtomme vapaiksi teoiksi,
todellisuudessa onkin noiden näkymättömien olentojen vaikutusta,
jotka lähenevät ja hallitsevat meitä kukin lajinsa mukaan, ollen
hyviä, jos me itse hyviä ollen olemme heidän kaltaisiaan, tai pahoja,
jos me lähenemme heitä pahoine ajatuksinemme tai taipumuksinemme.
Me näkisimme silloin alinomaisen eri vaikutuksien kilpailun. Meidän
täytyisi luopua osasta toimintavapauttamme menettämättä kuitenkaan omaa
päättämisoikeuttamme. Me tulisimme vissiin määrään saakka säilyttämään
vapautemme ja seuraamaan tai vastustamaan heitä, mutta se hetki voisi
tulla, jolloin me kadottaisimme vastustusvoimamme ja vaipuisimme orjina
tottelemaan meitä voimakkaampia himoja. "Jokainen, joka tekee syntiä,
on synnin orja". Mutta me oppisimme myöskin avonaisin silmin paremmin
vaarinottamaan järjellisten olentojen vapautta. Me näkisimme niinkuin
Elisan palvelija Dothanissa taivaan sotalaumain loistavissa tamineissa
puolustavan meitä pahan vaikutuksia vastaan.

Hyvä on, että me heikot olennot, jotka helposti horjumme ja helposti
kaadumme, emme ole yksin tässä koettelemusten maailmassa.

Daniel antaa meidän uudella tavalla tutustua enkelien salaperäiseen
tarkoitukseen. Hän esittää heidät joukkopersoonallisuuksina, maailman
historian eri kansain edustajina, Persian ruhtinaana, Median
ruhtinaana. Enkeli muuttuu siinä kansan pääominaisuudeksi, kansanhengen
ilmestysmuodoksi persoonallisuutena, suojelusenkelinä. Se kuuluu meistä
itämaiselta tarulta, mutta saa toisen merkityksen, kun muistamme, mikä
voima on aatteiden yhdynnässä. Kun useita yksilöjä, erittäinkin suuria
kansanpaljouksia yhdistää rukous, laulu, kauhu, henkinen kulkutauti,
uskonnollinen heräys, harhaoppi tai ajan kysymys, jota tavallisesti
kutsumme ajan hengeksi, voipi se levitä hämmästyttävällä nopeudella
ja voimalla. Me sanomme: se on aate! Niin, mutta tämä aate muuttuu
toimiessaan maailman historiaksi.

22.5.1895.



TUHATVUOTINEN VALTAKUNTA


Tuhatvuotinen valtakunta on ensimmäisten kristittyjen lohduttava
toivo siitä, että, yhtä varmaan kuin heidän rakastettu herransa
ensitulemisensa aikana astui maahan köyhänä ja halpana palvelijan
haamussa, yhtä varmaan kuin hän silloin kärsi kiittämättömyyttä,
pilkkaa ja ristin kuolemaa, yhtä varmaan on hän kerran palaava
kuninkaallisella kunnialla taivaan pilvissä ja paneva kaikki
vihamiehensä astinlaudakseen. "He saavat nähdä, ketä ovat pistäneet."
Maailman tuomio ja loppu eivät tule, ennenkun tämä Herran toinen
tuleminen on sitä ennen tapahtunut.

On paljon juutalaisuutta tässä käsityksessä -- kosto, hyvitys,
voitonriemu, Israelin voitto ja Jerusalemin asettaminen maailman
pääkaupungiksi. Herran apostolit tulevat istumaan kahdellatoista
valtaistuimella ja tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukua. Zebedeuksen
poikain julkea rukous kunniaistuimesta ja Esaian kaunis ennustus
ikuisesta rauhasta tulevat toteutumaan jo ajassa, sillä missä ovat
ihmiset maailman lopussa?

Mutta kuka ei samalla tässä käsityksessä tunne syvää ja liikuttavaa,
koko ihmiskunnan rinnasta nousevaa huokausta? On ikäänkuin itkevät,
autioille poluille eksyneet lapset näkisivät kaukaa pimeässä yössä
valonsäteen tuikkavan kotoaan. Niin paljon kärsiviä, kuolevia, etsiviä,
hapuilevia sukupolvia oikeutta huutamassa, niin monta vuosisataa
pisaroina häviämässä iankaikkisuuteen, eikä vielä sittenkään näy mitään
loppua maailman murheista! Vuosituhannet odottavat, mutta yhä näyttää
rauhan ja rakkauden aikakausi olevan yhtä kaukana kuin ennen! Onko
Jumala siis lupauksensa unohtanut? Ei, hän on luvannut uskollisilleen
sabbatin levon jo ajassa, ja hän on sen heille antava. "Niin, tule,
Herra Jeesus!" Ja tuo rakastettu, hartaasti toivottu vastaa: Katso,
minä tulen pian ja palkkani tulee kanssani!

Oi, tämä pian, tämä _pian_, se on Herralle niinkuin tuhannen vuotta!

_Milloin_ on hän tuleva, lohduttaja, kaikesta pahasta pelastaja?
Ennustukset ovat hämärät ja näennäisesti ristiriitaiset, ovat kaukaisia
maisemia ja muodottomia kuvia. Vapahtajan sanoissa (Math. 24) ovat
tuhatvuotinen valtakunta ja maailman loppu asetetut kohta jälkeen
Jerusalemin hävityksen roomalaisten kautta. Apostolit odottivat Herraa
jo eläessään. Kautta vuosisatojen ovat ennustajat ajan merkkien mukaan,
Danielin ja Johanneksen Ilmestyksen mukaan, puhuneet tästä _pikaisesta_
tulemisesta ja tuskin on yksi ajan määräys osoittautunut vääräksi,
kun jo toinen osoittaa lähimpään tulevaisuuteen. Kaikista uusin puhuu
huhtikuusta 1898. Eräs englantilainen lady on kutsunut Vapahtajata
asumaan talossaan Lontoossa ja sisustaa nyt huoneitaan mitä komeimmalla
tavalla häntä vastaan ottaakseen.

Mitä on meidän kaikesta tästä ajatteleminen? Onko meidän kuunneltava
haaveilijoita, jotka alinomaa näkevät Ihmisen pojan merkit taivaalla?
Tai onko meidän uskominen uutta teologiaa, joka koettaa päästä
ihmeellisestä ennustuksesta selittämällä, että tuhatvuotinen valtakunta
ja maailman tuomio ovat jo osittain toteutuneet maailman historiassa?
Mutta Herra sanoo, että hän on tuleva niinkuin salama, niinkuin varas
yöllä, kun häntä vähin odotamme. Pois kaikki ajan laskut ja kaikki
selitykset! Meidän on otettava vaaria merkeistä, odotettava häntä jo
tänään ja odotettava yhä edelleen, vaikka hän viipyisikin kymmeniä
tuhansia vuosia! Meidän ei ole tultava kärsimättömiksi, vaikka merkit
meidän aikanamme tulevat yhä selvemmiksi, vaikkakin vastakohdat käyvät
yhä räikeämmiksi, vaikkakin esiriput lankeavat haudan ja tulevan
elämän salaisuuksien eteen, vaikka kehitys suin päin liukuu viettävätä
pintaa ja vaikka ihmiskunta puolen vuosisadan aikana on saanut luonnon
voimia enemmän valtaansa kuin ennen puolen vuosituhannen. Meidän tulee
odottaa, odottaa ja valvoa ja katsoa, ett'ei öljy lampuissa sammu,
ennenkun ylkä tulee. Hän tulee kyllä, tulee yhtä varmaan kuin aamu
seuraa mustaa yötä ja pilvet jo punottavat idässä!

Mutta ne, jotka silloin elävät, saavat nähdä mullistuksen, josta meillä
tuskin voi olla käsitystäkään. Ensimmäinen ylösnousemus kutsuu Jumalan
uskollisimmat uuteen kirkastettuun elämään maailmassa. Elävät tapaavat
jo kauvan sitte kuolleita, kaikki maallinen hallitus lakkaa, kaikki
maalliset asiat henkevöityvät ja luonnonelämän ja henkielämän väliset
aidat katoovat. Meillä ei ole mitään kokemusta semmoisesta, mutta me
voimme käsittää, että se uusi ihminen, joka silloin asuu maailmassa
ja on saavuttanut historian lopputarkoituksen, on kohotessaan myöskin
nostava alemman ja alimman luomakunnan lankeemuksen kirouksesta ja
aineen orjuudesta vapauteen ja uuteen ja korkeampaan olemukseen. Mitä
toiveita! Mikä unelma! sanovat toiset. Olkoon vaan unelma, niinkuin
tämä elämä on unelma, josta me heräämme iankaikkisuuteen: Onnelliset
ne, jotka hiljaisuudessa odottavat! Herra kysyy: "Kun Ihmisen Poika
tulee, onko hän vielä löytävä uskoa maailmassa?" Oi, tule, Herra
Jeesus, ja kohtaa meitä uskossamme!

12.2.1895.



TUOMIO JA MAAILMAN LOPPU


Buddhaopin sielujen vaellus, jonka mukaan on olemassa yhä jatkuva
sarja maallisia, aineeseen kytketyitä olemusmuotoja, on loppumatonta
kidutusta Kristuksen oppiin verraten, että me kerran kuolemme ja sitten
tulemme tuomiolle. Buddhan oppi särkee hengen yhteyden tuhansiin
toisistaan tietämättömiin pirstaleihin. Meistä näyttää siltä kuin
sielujen vaellus paljastaisi perittyjen taipumusten ja ennen aikojaan
keskeytyneiden olemusmuotojen selittämättömät arvoitukset. Mutta se
olento, joka kerran oli kivi, kerran heinänkorsi, kerran sammakko,
kerran krokodiili tai ihminen, oli jokaisessa näissä olemuksensa
muodoissa eri olento. Se koettelemus, jota tällä tarkoitetaan, ei ole
enää itsetietoinen oman itsensä koettelemus, vaan kokonaan riippuvainen
olemisehdoistaan ja ulkonaisesta ympäristöstään. Buddhan opilta
puuttuu kristinopin kaksi ruhtinaallista aateluskirjaa: jumalankuva ja
ihmishengen vapaa itsensä määrääminen.

Ei mikään ole elämässä niin varmaa, ei mikään yön ja päivän tavoin
seuraa toistaan niin täsmälleen kuin tuomio seuraa rikosta. Tuomio
seuraa ihmiskuntaa, tuomio kansoja, tuomio joka ihmistä hänen itsensä
tähden, tuomio ajatuksia, sanoja ja tekoja, tuomio kaikkea elämää,
joka vapaan tahtonsa avulla voi valita hyvän ja pahan. Ne, jotka
kevytmielisesti ajattelevat Jumalan kaikkea anteeksi antavaksi
Jumalaksi, joka peittää kaikki sokealla rakkaudellaan, eivät ole
lukeneet maailman historiaa eivätkä tarkastaneet elämää ympärillään
eivätkä omia kokemuksiaan. Tuomion täytyy seurata joka rikosta, muuten
ei olisi mitään pyhää ja vanhurskasta Jumalaa, ainoastaan tuomio
vanhurskaudessa ja tuomio armossa. Nykyisyys todistaa siitä joka hetki;
mutta jos me etsimme todistusta menneisyydestä, tapaamme me sen kansan,
joka muodostaa maailman historian keskustan, Juudaan kansan, ja joka
vielä tänäkin päivänä todistaa tuomion vanhurskautta ja yhtä varmasti
on kerran todistava lupauksen armosta.

Noiden tuhannen vuoden jälkeen, jotka Kristuksen valtakunta on oleva
olemassa maan päällä, katoavat kaikki ajan määräykset hämärään
kaukaisuuteen. Onko tuomiota ja maailman loppua odotettava heti tämän
tuhatvuotisen valtakunnan loputtua tai onko niiden välillä vielä oleva
aika, joka on täynnä taisteluja ja mullistuksia, siitä väitelkööt eri
raamatun selitykset. Yksi asia on vaan varma, se, että kaikki yritykset
selittää ennustuksia jo osaksi maailman historiassa toteutuneiksi, ovat
turhia vääristyksiä. Nimittäkää jo päättyneitä aikakausia tulevain
tapahtumain kuvastuksiksi tai kutsukaa niitä maailmanhistorian
logiikaksi, sen me kyllä ymmärrämme, mutta elkää juljetko kieltää
ilmoitetun sanan todistusta aikain päättymisestä!

Se on Anti-Kristus, synnin ihminen, joka viimeisinä aikoina on nouseva
kaikkea vastaan, jota vielä pidetään pyhänä maailmassa, ja jonka
jo Johannes oli tuntevinaan, se on hän, joka on johtanut raamatun
tulkitsijat harhaan, Hänellä on voinut olla edeltäjiä; Muhamettia,
Paavia, Napoleon I:stä (Apollyon) on pidetty Anti-Kristuksena, -- tai
olkoon hän personoitu synti, Jumalan pilkka, aikain epäusko, mutta
hänet kuvataan kuitenkin siksi varmasti persoonallisena, että hänen
täytyy olla joku vielä tuntematon henkilö. Godet sanoo nerokkaasti:
Anti-Kristuksen täytyy olla juutalaisen. Tuo valittu kansa, joka
ristiinnaulitsi Kristuksen, on ainoa, joka voi synnyttää hänen
täydellisen vastakohtansa.

Raamattu käyttää voimakkaita sanoja niistä tapahtumista, jotka käyvät
edellä ja valmistavat maailman loppua. Taivaan voimat vapisevat,
tähdet putoavat, vuodet pakenevat, maa kääritään kokoon kuin vaate,
kansat kuihtuvat, kuolleet nousevat ylös. Kaikki tapahtuu yhtäkkiä ja
odottamatta tulen kautta eikä, niinkuin nyt kuullaan kamariviisaiden
ennustavan, siten että vedet kuivuvat ja auringon valo vähenee,
kunnes kaikki elämä jäätyy niinkuin kuussa. Lähempänä raamattua on
yhteentörmäyksen mahdollisuus maan ja jonkun pyrstötähden kanssa, jota
mahdollisuutta tähtitiede ja fysiikka eivät uskalla kieltää. Onhan
maailman avaruus täynnä kosmillista tomua, murskautuneiden maalimain
pirstaleita, jotka kerran ovat olleet, mitä meidän maamme nyt on, ja
ennustavat sen kohtaloa.

Tavallisesti käsitetään maan loppu maailman kaikkeuden loppuna. Mutta
raamatun käsitys käy selville sen ennustuksesta, että nykyistä maata
seuraa uusi taivas ja uusi maa, "joissa vanhurskaus asuu". Kirkastettu
ihmishenki muuttuu uuteen ja korkeampaan olemukseen jollekin
taivaankannen loistavista auringoista, joissa kaikki on valoa Jumalan
kirkkauden loisteessa. Vaan eivät nämäkään auringot ole ikuisia, niillä
on aikansa ja ne katoovat väistyäkseen vielä täydellisempien luotujen
tieltä, ja niin voimme me ajatella uuden siirtymisen maailmasta
maailmaan, kirkkaudesta kirkkauteen. Mutta ei mikään ajallinen ja
aineellinen asia sovellu täysin ikuisuuden aatteeseen. Ja niin
pysähdytään lopulta siihen tuntemattomaan, näkymättömään, aineettomaan
keskustaan, jota kaikki kappaleet kiertävät ja joka ei voi olla mikään
muu kuin kaiken luomakunnan alkulähde, ikuinen henki, Herra Jumala.

Mikä syvyys maailman tuomiossa, jommoisena Kristus esittää sen Math.
24 luvussa! Ei mitään varsinaista rikosta panna kadotettujen syyksi,
ainoastaan laiminlyöminen; ei mitään varsinaista hyvettä lueta
autuaitten ansioksi, ainoastaan rakkauden käskyjen täyttämys. Sisäiseen
ytimeensä keskitettyinä todistavat nämä tuomiot vaan itsekkäästä
epäuskosta tai uhrautuvasta uskosta. Sielun taipumus Jumalaan tai
hänestä pois jää ratkaisevaksi. Ja toinen kuolema, täydellinen tyhjyys
on toivottomain armo. Siis kuitenkin armo viimeiseen saakka. Mitä muuta
voidaan vaatia rakkauden Jumalalta? Armoa elämässä, armoa kuolemassa ja
armoa tuomiolla, kaikki, kaikki, vaan vanhurskautta ja armoa!

27.6.1895.



MAANPALLO MAAILMANKAIKKEUDESSA


Kristitty, joka takertuu vanhaan uskoon siitä, että maa ja ihminen ovat
maailman keskipiste, pyörii maailman kanssa kehässä itsensä ympäri
eikä pääse koskaan vapaaksi. Epäilijä, joka on vapautunut kaikesta
uskosta keskustaan, ei myöskään löydä kehää, vaan suistuu haparoivana
toivottomaan kaokseen. Vapautta on vaan äärettömässä avaruudessa, mutta
sillä täytyy olla kiinnekohtansa Jumalassa, jossa kaikki rajat ja
kaikki mitat katoavat.

Mikä hyppäys uskon tutusta, kodikkaasta maailmasta käsittämättömään,
kauhistuttavaan tuntemattomuuteen! Mitä jää jälelle kristinopista, kun
maa on alennettu mitättömäksi saareksi äärettömässä maailman meressä
ja ihminen katoavaksi tomuhiuteeksi äärettömässä luomakunnassa? Eikö
Kopernikus ole suistanut Kristusta valtaistuimeltaan?

Iisakki Newton ja monet suurimmat luonnontutkijat ovat vastanneet
tähän kysymykseen kieltävästi, ja kuitenkin on mahdotonta kieltää
Kopernikuksen järjestelmän kristinuskoa vastaan tekemien väitteiden
merkitystä. Se saa monet omattunnot levottomiksi ja on kolmensadan
vuoden kuluessa ollut uudenaikaisen epäuskon päälinnoitus, jota näyttää
olevan vaikea, jopa mahdotonkin hävittää.

Ensiksi on huomautettava, että aseet ja taistelutanner ovat erilaiset.
Kristityt tunnustavat tieteen tuomio-oikeuden kaikissa niissä
asioissa, jotka kuuluvat tiedon piiriin, mutta vaativat itselleen
samaa tunnustusta hengellisissä elinkysymyksissä. Tiede on rajoitettu,
usko rajoittamaton. "Luonnollinen ihminen ei tajua mitään siitä, mitä
Jumalan henkeen kuuluu."

Olen jo huomauttanut, että usko ja tieto eivät ole vihollisia, eivät
ole sovittamattomia; ne täydentävät toisensa, ne sisältyvät toisiinsa.
"Me _tiedämme_, ketä me _uskomme_." Järjellinen tieto sisältyy uskoon
todistettuna, sisällisenä kokemuksena, samoinkuin usko sisältyy ilman
todistuksia tieteen selviöihin.

Asettukaamme hetkeksi uskon ulkopuolelle tieteen alalle tutkiaksemme
sitä kristinuskoa hävittävää tulosta, joka muka on seurauksena
Kopernikuksen järjestelmästä.

Miten kieltää tämä järjestelmä kristinuskon? Siten, että se siirtää
maan, ihmisen ja maailman vapahtajan luomakunnan keskeltä sen
kaukaisimpaan kolkkaan.

Missä on tämä todistettu? Missä on keskipiste? Missä on kehä? Missä
on kolkka? _Ensimmäinen_ tosiasia on ääretön, rajoittamaton avaruus.
_Toinen_ on aurinkokuntain ja kaikkien taivaankappalten liikunta
eteenpäin, josta loogillisella välttämättömyydellä seuraa _kolmas_:
tuntematon maailman keskusta, jonka ympäri kaikki kiertää. Ja nämä
kolme tulosta johtavat yhtä suurella loogillisella välttämättömyydellä
_neljänteen_, nimittäin maailmankaikkeuden keskinäiseen
kaikki-yhteisyyteen kaikissa sen osissa.

Onko näissä tieteen havaannoissa mitään, joka kieltää kristinuskon?
Emmekö päinvastoin näe niistä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta,
suurenmoista kehityssarjaa, yhteistä syyllisyyttä, tuomiota, armoa ja
koko maailmankaikkeudelle yhteistä pelastusta, joka kaikki on kuin
kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu tähtitaivaaseen? Miten olisi siis
Kopernikus kieltänyt Kristuksen?

Siten, että hän on siirtänyt pelastuspaikan pieneen, vähäpätöiseen
taivaankappaleeseen, joka tahdottomasti seuraa toista, mahtavampiin
taivaankappaleihin verrattuna vähäpätöistä aurinkoa. _Maailman_
vapahtajako olisi astunut alas noin katoavan pieneen paikkaan
luomakunnassa? Ihmiskunnanko syyllisyys ja pelastus vaikuttaisi koko
luomakuntaan? Mahdotonta!

Voi sinuas epäusko, sinä pieni pullisteleiva sammakko, sinä lankeat
samaan ansaan kuin se esi-isäimme lapsellinen usko, joka tahtoi pitää
maata kaiken keskustana! _Sinä_ et usko, sinä vaan mittaat. Ja millä
sinä mittaat? Samalla mitättömällä maallisella mittapuulla, jolla
turhaan olet koettanut mitata taivaanavaruuksia ja jonka tuhat kertaa
olisi pitänyt vakuuttaa sinua omasta riittämättömyydestäsi. Mikä on
luomakunnassa _pientä_ ja mikä _suurta_? Mikä ero on sekunnin ja
vuosituhannen välillä? Mikä on suurempi ja mikä pienempi: aurinko, joka
on 324,000 kertaa maata suurempi vai tuo pieni bakterio, jota täytyy
suurentaa 5000 kertaa, ennenkun näemme sen tuskin näkyvänä pisteenä?
Mene, mittaa äärettömyys ja sano sitten, että maa ei ole mitään,
niinkuin aurinko ja niinkuin kaikki tunnetut suuruudet eivät ole
mitään, mutta elä puhu tämän kurjan verrannollisen mittapuusi turvissa
maan pienuudesta!

Usko tuntee muitakin henkiolentoja kuin ihmisen, mutta ei tiedä muiden
taivaankappalten asukkaista. Tiede tietää yhtä vähän ja saa tyytyä
mahdollisuuksien laskemiseen. Suurissa tulipalloissa ei voi ajatella
olevaksi mitään elimellistä elämää. Raamattu ja historia osoittavat,
että Jumala käyttää suuria joukkoja pienten kehityksen pohjana ja
että hän mielellään viljelee niitä tarkoitustensa välikappaleina.
Todenmukaista on, että elimellinen elämä ja äly ainoastaan
kiertotähdissä löytävät olemisensa ehdot.

Myönnä aluksi todeksi, että Kopernikuksen järjestelmä ei mitään
vaikuta kristinuskoon! Tämä järjestelmä on löytänyt ihmeellisen
avaimen maailmankaikkeuden koneistoon, mutta se on vasta alullaan
eikä ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa. Sen vastaiset
keksinnöt tulevat näyttämään uusia, vielä aavistamattomia yhtymäkohtia
kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Jo nyt myönnetään, ett'ei
mikään estä valonsädettä, joka leimahti Jerusalemissa Kristuksen
ristinpuusta sinä ja sinä päivänä, jatkamasta vielä tänäkin päivänä
matkaansa läpi avaruuden. Spektraalianalyysi tutkii muiden säteiden
kanssa taivaankappaleita ja jatkaa suurien keksintöjen tekemistä
maailmojen yhteydestä. Yksi olettaminen tunkee tieltään toisen. Miksi
vaihtaisivat kristityt varman uskonsa näin epävarmaan tietoon?



IHMINEN MAAILMANKAIKKEUDESSA


Jos on katsottava turhamaisuudeksi, että ihminen luulee olevansa luotu
Jumalan kuvaksi, annettakoon se hänelle anteeksi sentähden, että hän
tuntee ainoastaan alhaisempia, itsensä alapuolella olevia elimistöjä,
joihin hän voi verrata itseään. Hän hakee korkeampaa vertauskohtaa,
mutta löytää yläpuolella itseään ainoastaan Jumalan. Kun ei hänellä
ole mitään aavistusta Jumalan persoonallisesta muodosta, olettaa hän
väärinkäsitetyn ilmoitetun sanan johdosta, että hänen oma muotonsa on
jälkipainos Jumalan muodosta, vaikkakin äärettömästi pienennettynä.
Mutta ilmoitettu sana ei voi tarkoittaa ulkomuotoa. Jumalan kuva
ihmisessä on käsitettävä henkisesti ja ajateltava älyllisesti,
vapaalla tahdolla, omallatunnolla, kehityksen mahdollisuudella ja
kuolemattomuuden elon siemenellä varustetuksi hengeksi. Ihminen luulee
kuitenkin oman muotonsa täydellisemmäksi ja kuvaa sen vuoksi Jumalan ja
enkelit inhimillisissä muodoissa, varustaen kuitenkin enkelit siivillä,
koska hän ajattelee heidät lentäviksi.

Hän ei tyydy kuvaamaan Jumalaa ainoastaan ihmisen muotoisena, hän
antaa hänelle myöskin ihmisen ajatuksia, sanoja, tunteita, haluja ja
himoja. Nauramme Homeron jumalille, jotka aseilla varustettuina käyvät
taistelemaan kuolevaisten rivissä, mutta mitä on vanhan testamentin
vihastuva, vihaava, kostava ja julma Jumala muuta kuin ihmisen kuva.
Ne ovat lasten käsityksiä ja lasten lauseita sellaiset, että Mooses
näki Jumalan selän. Vähitellen muuttuu Jumala rakastavammaksi ja
henkisemmäksi olennoksi, kunnes Kristus, samalla kun hän selvyyden
vuoksi käyttää inhimillisiä vertauksia, nimenomaan sanoo: Jumala on
henki ja tahtoo, että häntä on palveltava hengessä ja totuudessa.

Emme tapaa mitään olentoa maailman-kaikkeudessa, johon voisimme verrata
itseämme. Me voimme lapsellisten esi-isäimme tavoin ajatella olevamme
luotujen olentojen ensimmäisiä tai voimme me niinkuin pessimistit
pitää itseämme epätäydellisimpinä. Luultavinta on, että olemme
väliasteessa meitä korkeampien ja toisten meitä alempien olentojen
välillä. Jo Herder huomautti, että maamme on keskellä aurinkokuntaa,
josta seuraisi, että olemme kehittyneempiä kuin nuoremman Venustähden
asukkaat ja kehittymättömämpiä kuin Marsin, joka on vanhempi kuin
maanpallo. Asukkaista juoksevassa tilassa olevalla Jupiterilla ja
kaukaisemmilla kiertotähdillä, kiintotähdistä puhumattakaan, ei
meillä ole mitään käsitystä. Vertaamalla maanpalloa niihin joudumme
ajattelemaan, että kaikki taivaankappaleet ovat, ovat olleet tai
tulevat olemaan asutut. Mutta varmaa se ei suinkaan ole. Meistä näyttää
mahdottomalta, että auringossa ja pyrstötähdissä voisi olla eläviä
olentoja. Tuo suuri määrä hengetöntä maailman avaruudessa harhailevaa
tomua on ehkä tarkoitettu synnyttämään uusia taivaankappaleita
tai ylläpitämään aurinkojen lämmön säteilyä. Kuka sanoo, ett'ei
avaruuksissakin ole erämaita?

Kuuta arvellaan asumattomaksi, ilman vettä ja ilmaa, ikäänkuin
meidän uteliaisuutemme kiusaksi. Tähän olettamiseen ei meillä ole
muuta todistusta kuin maassa eläväin elimistöjen tarpeet. Vaan
kuka sanoo meille, ett'ei elämää voi olla ilman vettä ja ilmaa?
Ollen lähin naapurimme kuun jälkeen on Marstähti joutunut uusimpain
tutkimustemme esineeksi. On luultu siellä huomattavan järjellisten
ihmisten mietittyjä töitä, kanavia; haaveillaan liikeyhteyden
aikaansaamista mittausopillisten kuvioiden tapaan tehtyjen merkkitulien
avulla. Ei mikään ole mahdotonta. Spektraalianalyysi osoittaa, että
aurinkokuntamme aineelliset osat ovat, muutamia vielä tuntemattomia
aineita lukuunottamatta, samat kuin maanpallon ja viittaavat yhteiseen
alkuperään.

Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin
maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin
kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi.
Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä
sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo.
Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa
ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin
maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on
syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman
avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa
löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä,
johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista.
Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei
valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua
alkulimaa, protoplasmaakaan.

Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi
tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen
kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi
tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä
aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa
tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat
hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa
ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden
eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.

Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat
taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi
turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä
tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla;
kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää
paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä
pelkäävät.

16.3.1895.



VALO


Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden
loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille.
Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien
sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia,
ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää,
joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi.
Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja
rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni
niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa
kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on
musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden
välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten
välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat
pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle
rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun
kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään
oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi
muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on
luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta
ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta,
kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo
toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen.
Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen
häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä.
Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu
keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.

    "Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."

Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota
päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta
sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan.
Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun
valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä
loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet
kolme kuukautta kadoksissa!

Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren.
Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit,
eläimet ja ihminen ovat alkujaan _itsestään loistavia_. Se on vaan
meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta
se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan,
ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä
ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä
ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa
kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien
aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut
oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet
tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat
sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet:
valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta
alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy
liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa
luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan
ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.

Optiikan nerokkaat keksinnöt -- valoaaltojen heijastus, imeytyminen,
yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen,
värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa -- ovat kaikki tieteen
kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä
selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka
väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia
kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa,
mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin
oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa
pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei.
Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja
yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä
on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai
seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan
ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus
paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta
on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu.
Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa
tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus
ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä
olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän
matkan mukaan?

Ei, valo ei ole elementti, niinkuin muut kokoonpantu aineesta,
vaikkakin se vaikuttaa elementteihin ja sen ilmiöt voidaan niissä
laskea ja mitata; valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailman
hengestä, Jumalasta. Koko sen esiintyminen viittaa siihen. Kun se
tulee, niin kaikki herää, syntyy uudesta, kasvaa, kukkii, iloitsee
ja toivoo. Kun se katoo, niin kaikki hapuilee, häviää, katoo
tuntemattomaan tyhjyyteen. Käyskelen kotiseutuni polkuja aamun
valossa: kaikki on tuttavallista, rakasta ja iloista, Jumalan kirkkaus
kulkee kanssani ja tasoittaa kaikki polut, paljastaa kaikki kätketyt
kuilut. Kulen saman tien yön sakeassa pimeydessä; kaikki on toisin,
tuntematonta ja eksyttävää, uhkaavaa; kuilut aukeavat, jalkaa livettää;
missä olen? Jumalani, anna kasvojesi valaista minua, ohjaa minua
kotiini!

Mitä on valo? Esi-isämme kumartivat aurinkoa; ne olivat lasten luuloja,
jotka vielä häikäsevät meitä, kun me palvelemme kultaa, komeutta,
kunniaa, kaikkea, joka loistaa ja hurmaa. Valo ei ole Jumala; se on
vaan hänen hameensa lieve. "Valo on Jumalan vaatteus" (Ps. 104: 2).



ELÄMÄ


Sanokaa minulle, arvoisat herrat filosoofit, fysioloogit ja runoilijat:
mitä on elämä? Eipä silti, ett'en voisi elää sitä ajattelematta, mutta
onhan hetkiä, jolloin tekee mieli kysyä.

No niin, vastataan minulle: elämä on ilmiö, fyysillinen ja älyllinen,
ruumiillinen ja henkinen. Elämä on kyky liikkua, tuntea, ajatella,
vastaanottaa vaikutuksia. Elämä on aivojen, sydämmen, keuhkojen,
hermojen toimintaa, verenkulkua, hengitystä kaikkine niihin kuuluvine
seikkoineen. Muutamat lisäävät: se on tietoisuus; Spencer sanoo:
se on yhteys ympäristön kanssa. Onko vielä useampia vastauksia?
On, lukemattomia. Hyvä. Sanokaa minulle nyt, mikä on valekuollut,
tylsämielinen, mielipuoli, suonenvedon kangistama? Onko hän elävä vai
kuollut?

Onko vaikea määritellä näin laajaa käsitettä. Voi sanoa Calderonin
tavoin: elämä on unelma. Tai Salomonin tavoin: elämä on varjo, savu.
Tai kreikkalaisen viisaan tavoin: elämä on savun varjo, _skia kapnes_.

Ehkä uskallan minä vaatimattomasti lisätä: elämä on elimellisesti
kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, jonka keskellä on verrannollinen
voima. Elämä on psykillisesti ja henkisesti kysymysten kiertokulkua, ja
vastauksista riippuu sen tulos.

Yksi on varma: että kullakin elämällä on tarkoituksensa, tehtävänsä
ja ett'ei mikään elämä häviä jäljettömiin itseensä ja ympäristöönsä
nähden. Mitä varten se muuten olisi olemassa? Ei ole mitään sattumaa
luomakunnassa, ei mitään hyödytöntä tai tarkoituksetonta. Meistä
näyttää siltä kuin tuhlaileisi luonto äärettömästi synnyttäessään
elämää, joka pian katoaa ja kuitenkin on häviö uuden elämän ehto.

Tässä avartuu näköpiiri, ja vastaväitteiden luku lisääntyy
moninkertaisesti. Kenen on edesvastaus epäonnistuneesta elämästä, jonka
jälet pysyvät? Perityt taipumukset, yhteiskunnan kasvatus ovat tehneet
kurjan ja rikoksentekijän semmoisiksi.

Turhaa kaunistelua. Jos kaikki rikokset ja kaikki kurjuus ovat
toisten tuottamia, ei ihmiskunta ole muuta kuin tahdoton lammaslauma.
Jos ulkoapäin tulevat vaikutukset olisivat yksin määrääviä, olisi
kaikki mekaniikkaa. Näitä vaikutuksia vastaan, jotka meitä kaikkialla
ympäröivät, meitä uhkaavat, meitä kiusaavat, on meillä vastapainona
tahdon vapaus. Tahdon kasvatuksesta ja vastustusvoimasta riippuu
lopulta kaikki. Vapautus edesvastauksesta tulee vasta sitten, kun
ulkonainen pakko tai siveellinen syyntakeettomuus on todistettavasti
hervaissut tahdon vapauden.

Minun nuoruudessani ei ollut Darwinia, mutta oli kuitenkin jo
mielipiteitä, jotka pitivät kiinni _generatio aequivoca_'sta,
puolustivat elämän syntymistä suoraan elottomasta aineesta. Mooseksen
luomishistoria oli luonnonfilosoofien ivan esineenä. Oken esitti
viehättävän olettamisen ensimmäisen ihmisen synnystä. Ihminen oli
auringon valon, ilman ja kosteuden vaikutuksesta syntynyt suuren
intialaisen kukan kuvussa, joka oli niin suuri ja ruokainen, että se
voi kantaa lasta kahden tai kolmen vuoden vanhaksi. Runollista! Entäpä
uskottavaa?

Sitten tuli uusi tiede, biologia, joka alkoi tarkemmin tutkia
_generatio aequivoca_'a. Ja katso, silloin huomattiin tarkimpien
tutkimusten kautta, että missä ei elimellistä elämää ennen ollut
olemassa, siinä oli mahdoton synnyttää elämää suoraan aineesta! Elämä
syntyy ainoastaan elämästä, ilman korkeampaa herätystä on ja pysyy
aine kuolleena. Jokainen uusi elämä on uusi luomistoimi. Hyvästi,
protoplasma, alkulima, kehitysteoria kaikkine siihen kuuluvineen!

En ole tarvinnut Henry Drummondin vakuutusta tästä totuudesta, jossa
usko ja tieto yhtyvät täydellisessä sopusoinnussa. Olen pienestä pitäen
vihannut materialistista maailmankatsomusta. Ihmishengen etsiminen
aivoista ja elävän elimistön etsiminen raadosta on minusta aina ollut
yhtä arvotonta kuin että ihmisruumis olisi hiiltä, vetyä, happea,
typpeä, fosforia ja kalkkia. Miksi tonkia liassa, kun on saanut
silmät katsoakseen ylös? Ihminen on tuhkaan puettu henki! Ihmisyys ei
yksin riitä. Ilman jumaluutta päättyy kaikki ihmisyys auttamattomasti
eläimellisyyteen.

Ei ole minulla mitään syytä oman elämänkatsantoni vuoksi halveksia
muiden katsantoa. Tunnustan materialismin voiman analyysin teossa.
Mutta sitä nimetöntä sisällistä maailmaa, jonka idealismi asettaa
ainaiseen ja erottamattomaan yhteyteen ulkoapäin tulevain vaikutusten
kanssa, en voi koskaan kieltää. Tämä sisäinen maailma, sen
veriset taistelut, sen riemuisat voitot, sen surkeat tappiot, sen
syntiinlankeemus ja ylösnousemus annossa, sen vaihtelut, toiveet,
surut ja ilot ovat näkymättöminä olleet elämäni koko todellisuus, jota
vastoin ulkonaiset tapahtumat ovat vaan koskettaneet sen kehää.

Kaikki luonnossa katsoo elämää korkeimmaksi hyväksi ja puolustaa
sitä vaistomaisesti. Ihminen yksin näkee ja hakee jotain korkeampaa.
Hän yksin voi kärsimättömyydessään katsoa elämää kuormaksi.
Kuolemanrangaistusta ja itsemurhaa ei saa asettaa yläpuolelle
siveellistä maailmanjärjestystä.

Ja kuitenkin on elämä kaikkine mahdollisuuksineen rikkaista rikkainta.
"Kun se parhaimmillaan on ollut, on se ollut vaivaa ja työtä." Niin,
parasta ja hyödyllisintä ihmiselämässä on sen työ rakkaudessa ja
uskossa.

18.6.1895.



SUKU JA YKSILÖ


Mitä on siemen? Tulevan kasvin syntymätön elämä, ajatus, joka odottaa
sanaa, kysymys, joka odottaa vastausta. Tulevaisuus, suuruus, kauneus,
taistelu, voitto, tappio, kaikki on kätkettynä tähän mitättömään
siemeneen, jonka varpunen voi niellä. Kaikki on mahdollista, ei mikään
ole varmaa. Tuuli tempaa siemenen ja sirottaa sen minne sattuu, ei
kukaan tiedä paikkaa. Ehkä putoaa se mereen, tai vuorelle; missä on sen
tulevaisuus? Ehkä hedelmälliseen maahan ja tekee tainta. Vielä ei ole
sen tulevaisuus taattu: rikkaruoho sitä tukahduttaa, eläimet ja ihmiset
tallaavat sitä, halla tappaa sen, sade huuhtoo sen pois, aurinko kuivaa
sen. Monet ovat ennenaikaisen kuoleman mahdollisuudet. Ja kuitenkin
voittaa elämä. Yksi sadasta juurtuu ja korvaa ne yhdeksänkymmentä
yhdeksän, jotka hävisivät. Eikö tämä tapahtuisi ennakolta määrätyn lain
mukaan?

Ja mitä on ihmiselämän historia muuta kuin siemenen historiaa? Se
äidinkohtu, joka sitä kantaa, on itse alkanut ja läpikäynyt pitkän
sarjan vaikutuksia. Toinen sarja sattumuksia, jotka kuitenkin ovat
ennakolta määrättyjä renkaita maailman järjestyksessä, vie yhteen
määrätyn miehen ja määrätyn naisen, ja heistä saa alkunsa kolmas
lapsi. On mahdotonta, ett'ei tämä yhtyminen olisi ennakolta määrätty.
Kutsukaa ennemmin mitä tahansa sattumaksi: lapsi ei voi olla sattumus.
Lapsi on uusi, itsenäinen, henkinen olento, jolla on tehtävänsä ja
vastuunalaisuutensa, jota ei koskaan voida luoda sattuman niskaan.
Mutta molempain vanhempain vaikutukset, sekä ruumiilliset että
henkiset, sisältyvät lapseen ja yhtyvät siinä muihin elämän ja
ympäristön vaikutuksiin. Tuloksena on joka kerta kolmellainen yhteys
perinnöllisiä taipumuksia, elämän kasvatusta ja omaa kehitystä.
Kiellätkö sinä perisynnin? Miks'ei yhtä hyvin kieltää perityitä
jäseniä, perityitä taipumuksia? Suku on ruumiin ja sielun pääpiirteihin
nähden keskenään kaikkiyhteistä, niinkuin meri on sitä veteensä nähden.
Aallot ne ne vaan pinnalla vaihtelevat. Ja lopputarkoitus on yhtäkaikki
yhteistä: henkevöitynyt uusi ihminen. Mikä suuremmoinen ajatus
vapauttaa meri vesihöyryiksi! Mikä maailman uudistus vapauttaa ihminen
tomun orjuudesta "Jumalan lasten ihanaan vapauteen"!

Suku hallitsee meitä ruumiillisesti ruumiin toiminnan kautta, jota
kukaan ei voi välttää, mutta henkisesti voi se meidän vapaassa
tahdossamme synnyttää vaan taipumuksia. _Stellae inclinant,
nonnecessitant_. Ei mikään perisynti, eivät mitkään perityt vaistot,
himot ja halut voi vapauttaa meitä omasta syystämme. Ne kiusaavat
meitä, vaivaavat meitä, eivät anna meille mitään rauhaa, mutta ne eivät
orjuuta meitä, me olemme ennen kaikkia muita luotuja saaneet voiman
vastustaa heitä vapaalla tahdollamme. Siinä on valtamme salaisuus
maailmassa, ja siinä on meidän tuomiomme. Ei kukaan ole vanhurskas
Jumalan edessä, koska ei kukaan ole kestänyt siinä taistelussa, joka
on pantu taisteltavaksemme. Kaikki olemme kokonaan taikka osaksi
kutistuneet aineen orjuuden alle, jonka voittamiseen vapaa henkemme on
saanut voiman.

Jokainen yksityinen ihminen kätkee itsessään koko ihmiskunnan ja on
osallinen sen edesvastauksesta. Sama voima, sama heikkous, samat
tarpeet, samat viholliset, samat taistelut, sama juuri ja sama pohja
Jumalassa. Jokainen rikos ihmistä vastaan, jokainen hyväteko on
rikos tai hyväteko kaikkia vastaan. Kristuksen selitys käsitteestä
"lähimmäinen" sitoo meidät kaikki yhteen. Se ratkaisee samalla
kertaa sen, missä määrin _kuolemanrangaistus_ ja rangaistus yleensä
on oikeutettu. Murhayritys yhtä ihmistä vastaan on murhayritys
kaikkia vastaan. Yhden oikeuden loukkaaminen on kaikkien oikeuden
loukkaamista. Itsemurha on rikos ei ainoastaan itsemurhaajaa vastaan,
mutta myöskin sitä ihmiskuntaa vastaan, johon hän kuuluu ja josta hän
on vastuunalainen. Kokonaisuus on jokaista osaansa suurempi. Oikeus
on kaikkien oikeuden yhteys, eikä voi olla riippuvainen yksilön
mielivallasta.

Jos nyt tämän mukaan jokainen rikos periaatteellisesti on rangaistava
suuruutensa mukaan, niin olisi meillä olemassa Vanhan Testamentin laki,
joka määrää silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Mutta sentähden on
Kristuksen rakkaus lähetetty maailmaan, ei päästämään laista, vaan
lakia täyttämään. Rakkaus on korkeampi kuin oikeus, koska rakkaus yksin
on täydellisin oikeus. Toinen ihminen ei voi tuomita toisen sisäisimpiä
tarkoituksia, koska hänellä aina voi olla salaisia vaikuttimia, jotka
tekevät, että inhimillinen oikeus itse asiassa muuttuu vääryydeksi
ja tuomitsee umpisilmin. Sentähden sanoo Kristuksen laki: rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, etsi toisessa samat lieventävät
asianhaarat, jotka löydät itsessäsi. Ja seuraus tästä on se, että laki:
hammas hampaasta ja silmä silmästä, verrattuna toisen tuntemattomiin
vaikuttimiin, tähtää yli maalinsa ja tappaa tutkimatta. Kristuksen
laki ei enää pane kuolemanrangaistusta täytäntöön sen ehdottomassa
ankaruudessa, mutta hän on pannut sen täytäntöön omassa itsessään,
yksi kaikkien edestä, koska hän kantoi koko ihmiskunnan syyllisyyden,
ja koska tämä syyllisyys, johon sisältyi luomakunnan kapina luojaa
vastaan, välttämättömästi oli rangaistava.

Onko siis Jumala ollut sokea kaikkien ihmisten heikkoudelle, niille
lukemattomille lieventäville asianhaaroille, joita nämä voivat
esiintuoda synnin kiusausten puolustukseksi? Ei, hän on nähnyt
kaikki, ja sentähden hän on sälyttänyt synnin rangaistuksen,
kuoleman, sen ainoan synnittömän ja pyhän niskoille, joka yksin voi
kärsiä kaikkien muitten edestä, koska hän kärsi syyttömästi. Tämä
on armoa ei ainoastaan teoloogien selitysten mukaan, mutta myöskin
yleisinhimillisessä merkityksessä. Korkein oikeus punnitsi samalla
vaa'alla kaiken synnin ja kaiken heikkouden.

Leo Tolstoi väittää, ett'ei rangaistus ole oikeutettu, ja perustaa
mielipiteensä Kristuksen sanoihin. "Sinun ei pidä oleman pahaa
vastaan", sinun pitää voittaman paha hyvällä. Kenelle sanoi Kristus
nämä rakkauden sanat? Samoille lyhytnäköisille ihmisille, joille hän
ennen oli sanonut: "elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" Ja
kuitenkin rankaisi hän ei ainoastaan viikunapuuta, joka ei kantanut
hedelmiä, vaan myöskin farisealaisia, Jerusalemia ja Juudaan kansaa, ja
viimeisellä tuomiolla hän on sanova niille, jotka ovat hänen vasemmalla
sivullansa: "menkää pois minusta, te kirotut!" Ei, Kristus ei ole
kieltänyt rikosta eikä myöskään rangaistusta.

Tolstoin mukaan ei Paavali olisi kristitty, koska hän on sanonut,
ett'ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja saman kirjailijan mukaan
olisivat yhteiskunta ja laki epäkristillisiä, koska ne eivät voi
pysyä pystyssä pahaa rankaisematta. Erehdys on siinä, että Kristus on
varoittanut yksityistä ihmistä oman käden oikeudesta, ja Tolstoi on
sovittanut nämä sanat yhteiskuntaan ja lakiin, välittämättä siitä, että
hän sen kautta hävittää sekä lain että yhteiskunnan, jotka eivät voi
pysyä pystyssä ilman tuomio-oikeutta. Kristus on sanonut: "minä en ole
tullut laista päästämään, vaan lakia täyttämään", nimittäin rakkauden
korkeampaa lakia. Samaten ei kristillisen yhteiskunnan lakia kaikkine
sen puutteineen peruuteta, vaan täydennetään sitä rakkauden lailla.
Sillä jos Jumala on antanut Mooseksen laille oikeuden tuomita Israelin
kansaa, niin on hän myöskin laatinut rakkauden lain tuomitsemaan
samalla oikeudella Kristuksen kansaa. Tässä on vaan kysymys kaiken sen
vihan ja koston poiskitkemisestä, jotka hämmentävät Mooseksen lakia
"heidän sydämmiensä kovuuden tähden". Kristuksen laki saa tuomita ja
rangaista, mutta ei vihata ja kostaa. Rangaistuksen rakkaus on siinä,
että sen tulee poistaa rikos ja johtaa rikollinen takaisin loukkaamansa
ihmiskunnan helmaan. Ja rangaistuksen oikeus on siinä, että rangaistu
on saanut sen oikeuden, joka sillä on vaadittavana yhteiskunnalta,
nimittäin sovituksen syyllisyydestään.

1.4.1895.



MINÄ


Missä on itsevaltias, joka hallitsee kaikkia eläviä olennoita
kehdosta hautaan ja tuolla puolellakin haudan, -- joka seuraa
sinua uskollisemmin kuin varjo, missä kulkenetkin, joka suojelee
sinua kaikkia vastaan, paitse itseäsi vastaan, joka vartioi sinun
pienimpiäkin askeleitasi, ylentää sinut yli kaikkien muiden ja polkee
kaikki muut, joka aina puolustaa sinun oikeuksiasi ja etujasi, mutta
joka myöskin sisällisen voiman häntä pakottaessa voi lahjoittaa
sinut pois, lahjoittaa pois oikeutesi ja etusi? Missä hän on tuo,
joka ei koskaan jätä sinua, ei edes hulluuden yössä, hän, jonka sinä
aina näet, jota kuulet, jonka tunnet ja jota puhuttelet, jolle uskot
salaisimmat ajatuksesi ja jolta aina kysyt neuvoa suurissa ja pienissä
tarpeissasi, mutta joka niin usein pettää sinut ja jättää sinut
avuttomaksi, silloinkun häntä enin olisit tarvinnut? Missä on hän, jota
vaistomaisesti rakastat yli kaiken muun maailmassa ja jota kuitenkin
katumuksen hetkenä voit inhota, vihata ja syntymättömäksi toivoa?

Niin, kuka on hän tuo salaperäinen aina vaihteleva, uskollinen ja
uskoton ruumiin ja sielun valtias, joka aina määrää ajatuksesi,
päätöksesi ja toimesi? Sinä ajattelet Herraa Jumalaa taivaassa, tuota
korkeinta, ensimmäistä, viimeistä ja ainoata, mutta hän ei petä
koskaan, ei muutu koskaan niinkuin maallisen elämän haltija. Hän
se siis ei voi olla. Sinä ajattelet suojelusenkeliäsi, joka sinua
kaikkialla seuraa. Mutta hänkään se ei voi olla, hän ei ylennä sinua,
ensiksi sinua masentamatta. Vielä vähemmin voi se olla joku maan
mahtavista, jotka vallitsevat tänään ja huomenna ei kukaan enää tiedä,
missä heidän sijansa on.

Hyvä; etsi häntä sielusi sisimmästä salakammiosta, siellä on hänen
valtaistuimensa ja asuntonsa; hänen nimensä on _Minä_ ja vielä
varmemmaksi vakuudeksi _Minä Itse_. Hän on tarun peikon kaltainen:
hänen voimansa on hänen nimessään, eikä hänen taikavoimansa vaikuta
siihen, joka tietää hänen nimensä. Sille, joka tietää hänen nimensä,
voipi hän käydä vastukselliseksi seuralaiseksi, ahdistelevaksi,
irvisteleväksi epäjumalaksi, josta turhaan koetamme vapautua. Niille,
jotka eivät tunne hänen nimeänsä, on hän sitävastoin mitä miellyttävin
seuraystävä, mitä älykkäin ja luotettavin neuvonantaja ja välittäjä,
joka tietää kaikki, ymmärtää kaikki ja osaa ennustaa kaikki paremmin
kuin kukaan muu. Jos epäilet tämän valtiaan kaikkitietoisuutta, teet
majesteettirikoksen; jos loukkaat häntä, on se kuoleman synti; jos
laiminlyöt tai unhotat hänet, silloinkun hän vaatii kaikkien huomiota,
on se joko anteeksiantamatonta sokeutta tai mitä suurinta hävyttömyyttä.

Semmoinen on tämän mahtavan miehen peritty luonne, kun hän esiintyy
mitä erilaisimpiin pukuihin puettuna, milloin vaateliaana, milloin
teeskennellyn vaatimattomana. Hän on raudasta ja savesta tehty
jättiläinen, hän voi olla sitkeä ja hauras, itsepäinen aina
parantumattomuuteen saakka ja nöyrä aina siihen määrin, että kieltää
perityn luonteensa. Hän kovenee loukkauksista, hän heltyy rakkaudesta.
Hän voi hellyytensä hetkinä, niin, jopa kautta koko elämänsä kieltää,
unohtaa ja uhrata tämän taipumattoman itsensä, joka on juurtunut häneen
syntymästä saakka. Kovan ulkonaisen painon alla voi hän tulla toisen
tahdon orjaksi; rakkauden vastustamattoman sisäisen ponnistuksen
voimasta voi hän muuttua mitä rakastettavimmaksi, luotettavimmaksi ja
hellimmäksi toisten etujen valvojaksi.

Hänen nimensä, hänen kaikkea polkevan perityn luonteensa ja hänen
olojen mukaan aina vaihtelevan olentonsa takana piilee nimittäin yksi
luomakunnan perusajatuksia, joka elähdyttää kaikkia eläviä ja joka on
elämän sisin juuri, jonka vuoksi sen myöskin täytyy löytyä alkulähteenä
elämän luojassa ja ylläpitäjässä, nimittäin _personallisuus_.
Personaton Jumala personallisten olentojen maailmassa olisi kaiken
elämän kuolema. Ilman personallisuutta olisi kaikki elimellinen elämä
tuomittu avuttomasti menehtymään luonnon voimien ja muiden elävien
olentojen ylivoiman alle. Personallisuus on annettu kaikelle, joka
yksilönä elää, sen olemisen säilyttämiseksi ja suojelemiseksi. Sen
ensimmäinen tunnusmerkki on oman elämän suojeleminen joko vastustuksen,
paon eli petoksen kautta. Ne eläimet, jotka eivät voi puolustautua,
pakenevat; ne kasvit ja eläimet, jotka eivät voi paeta, naamioivat
itsensä pettääkseen ja eksyttääkseen vihollistansa. Kasvikunnassa
ja suurimmassa osassa eläinkuntaa on, lukuunottamatta perhettä ja
sikiöitä, jotka ovat suojeltavat, jokainen yksilö jokaisen toisen
yksilön vihollinen tai ainakin hänen onnestansa välittämätön.
Ihmismaailmassa kilpaili jokainen alkujaan naapurinsa kanssa olemisen
tarpeista, ja oli siis vihollinen. Hitaasti ovat ihmiset kehittyneet
tunnustamaan käsitteitä _lähimmäinen_ ja _veljenrakkaus_, mutta
personallisuuden synnynnäinen itsekkäisyys pysyy ja ajaa yhä yksilöitä,
kansanluokkia ja kansoja tuimiin taisteluihin olemisen puolesta.

Näin on _Minä Itse_ kaikkina aikoina pysynyt maallisen elämän
haltijana, sillä erotuksella kuitenkin, että hän kasvi- ja
eläinmaailmassa on pysynyt tiedotonna tai puolitietoisena _yksilönä_,
jota vastoin hän ainoastaan ihmismaailmassa on saavuttanut täydellisen
olemusmuotonsa itsetietoisena _personallisuutena_. Tässä olemuksessa,
samoinkuin kaikissa muissakin, on eri asteensa. Kaikki elimellinen
elämä pitää huolta suvun jatkumisesta, mutta jo kasveissa ja vielä
enemmän eläimissä tulee siihen halu yhtyä yhteiskuntiin ja toimia
yhteisin voimin. Korkeammissa eläimissä näkyy yhteisen itsepuolustuksen
jälkiä; ihmisessä kehittyy kaikkiyhteys-ajatus: yksi kaikkien ja kaikki
yhden puolesta. Kaikki tämä osoittaa vääräksi väitteen yksinänsä
hallitsevasta minästä.

Luomakunnan laki on se, että jokainen voima sidotaan vastapainonsa
kautta: vetovoima keskipakoisuusvoiman kautta, elämän ilmiöt
katoavaisuuden kautta, valo pimeyden, itsekkäisyys rakkauden, ylpeys
nöyryytyksen ja rikos tuomion kautta. Inhimillinen laki ja yhteiskunta
ovat rakennetut vastapainojen pohjalle ja lopputuloksena on tasapaino.
Mutta kuinka paljon yli kaiken korkeammalla mahtanee olla se ikuinen
personallisuus, joka ei ainoastaan pidä kädessään kaikkia tasapainon
taistelevia ja toisiaan hävittäviä voimia, vaan vielä sen lisäksi
voi niistä kehittää elämän suuren tarkoituksen: oikeuden, totuuden,
kauneuden, hyvyyden ja pyhyyden, ja lopputarkoituksenaan kaiken
täydellisyyden!

8.4.1895.



LAPSI


Joskin elimellinen elämä on kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen,
jolla vaan keskustassaan on jotain verrannollista voimaa, niin
on tämä voima kuitenkin elämän tarkoitus, sen _raison d'être_.
Lapsuus ja vanhuus ovat alku ja loppu, hyvää-huomenta ja hyvää-yötä.
Maailmanhistoriallisessa merkityksessään on elämä kuolematonta voimaa,
ja Jumalan voimassa ainoaa todellista, koska kuolema on ainoastaan
ylimeno elämästä elämään.

Elämän lyhyt kiertokulku kehityksen sisässä, jonka laajuus on
ainoastaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta, on nöyryytys
ihmishengen ylpeydelle, mutta sopii ihmeellisen hyvin kiertotähtien
kulkuaikoihin. Muutamien satojen tai tuhansien vuosien vanha ihminen
olisi kuin kuivettunut, aikojen homeen peittämä mumia, joka olisi
kauhistus ihmiselle itselleenkin. Nyt ehtii inhimillinen suuruus tuskin
pöyhistäytyä, ennenkun sen vuori jo särkyy. Elinvoimien uudistus
jouduttaa kehitystä. Alkuunpanija kuolee pois keskentekoisesta
työstään; seuraava sukupolvi täydentää ja laajentaa työtä. Eläissään
hän kätkee itsessään kaiken edellisen elämän ja jättää suuren
perintönsä lisättynä jälkeläisilleen.

Lapsi alkaa siinä, missä kaikki elämä alkaa, äidin kohdussa, sen
ensimmäinen elämä on kasvin elämää. Se elostelee, juo, nukkuu, itkee
ja hymyilee siitä tietämättään. Salaperäisiä elimellisiä muutoksia
tapahtuu. Aivot ja pääkallo vahvovat, ruuansulattimet kehittyvät,
hampaat näyttäytyvät. Ruumis ja sielu kasvavat yhtä rintaa.
Ensimmäinen, toinen ja kolmas ymmärrettävä ääni syntyy tavallisesti
sattumalta, ja saadaan niiden jatkoa usein kauvankin odottaa. Neljäs
ääni on kuin auringonnousu; se on ensimmäinen itsetietoisuuden ilmaus.
Sitten seuraavat ensimmäiset askeleet, ensimmäinen tahto, ensimmäinen
mielikuvitus matkimisen muodossa, ja ensimmäinen tunne, joka ilmestyy
joko mieltymyksenä tai inhona. Lasten taudit ovat kehitysasteita.
Kolmen ja neljän vuoden välillä esiintyvät taipumukset ja muisto.
Kahdeksan ja kymmenen vuoden vaiheilla on lapsimaailman näköpiiri niin
laajentunut kuin se voi olla särkymättä, ja nyt alkaa elämän, kirjan
ja koulun vaikutuksen alainen päiväntasausaika. On vanhamaisia lapsia,
samoinkuin on myöhään kehittyneitä.

Ruumiin kehitys on ajanut sielunkehityksen edelle. Mutta
kahdennellatoista vuodella -- aikaisemmin tai myöhemmin -- syntyy niin
syvä kuilu, ett'ei elämässä sen syvempää. Mikä on tavallinen lapsi?
Elä vastaa minulle: _viaton_ lapsi. Ei, lapsi ei ole viaton siinä
tarkoituksessa, että se olisi ilman syntiä, itsekkäisyyttä, kateutta,
itsepäisyyttä ja muita vikoja, perityitä tai opituita; ne ilmaantuvat
jo ennen kuin lapsi tuskin voi puhuakaan. Lapsi on viaton ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että se _ei ole teoistaan vastuunalainen_. Se ei
voi yhdistää syytä ja vaikutusta, tekoa ja sen seurausta; se toimii
välittömästi hetkellisten vaikutuksien mukaan. Rikos ja rangaistus,
syy ja anteeksianto ovat hyvin tunnetuita, mutta vaikuttimet ovat
tuntemattomia. Ja tämä syyntakeettomuus ja välittömyys, joka on lapsen
heikkous, on samalla sen suurin voima. Aiheeton teko voi mennä harhaan
ja vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoituksien
puhtautta ja hartautta ja luottamusta, jotka epäilemättä ovat niitä
ominaisuuksia, joita Kristus vaatii taivaan valtakuntaan pyrkiviltä.
Täytyy ymmärtää tämä ollakseen lasta halveksimatta. Nostakaamme
ennemminkin katseemme sameasta näköpiiristämme kohden uskollista,
kirkasta lapsensilmää.

Syynä on se, että lapsi näkee maailman kokonaisena ja rikkomatonna,
se on, niinkuin sanotaan, objektiivisena. Täysikasvuisen mielessä
olevaa juopaa luonnon ja hengen välillä ei ole tässä satumaailmassa.
Leikkikalu elää ja _on_ sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä
laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä,
äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta, ja lapsi
ymmärtää heidät. Jos lapsi yhtäkkiä muutettaisiin satoja penikulmia
entiseltä paikaltaan, ei se hämmästyisi siitä vähääkään. Tässä
korkeassa ja rakastettavassa objektiivisessa katsantotavassa tunnemme
me alku-ihmisen ja hänen kadotetun paratiisinsa. Käärmeitä piilee sen
kukkien alla, mutta lapsi ei ymmärrä niitä eikä pelkää niitä. Miksi
opettaa sitä pelkäämään?

Juopa! juopa! Ensimmäisen nuoruuden portilla seisoo rakennusmestari,
joka on kohottanut korkeita muuria maailmassa, mutta muurin lapsuuden
Eedenin ympärillä repii hän säälittä maahan. Mietintö särkee maailman
pirstaleiksi. Se tunkee kuin teräskiila luonnon ja hengen väliin, se
kysyy ja kaikki särkyy. Lapsikin kysyy ja kysyy usein itsepintaisesti,
mutta se ei tutki vastausta, se uskoo. Mietintä ei mitään usko, se
vaatii todistuksia. Ja tämä maailman ensimmäinen ja suurin pedagoogi,
joka alkaa opetuksensa jo ennen minkään koulun alkamista, ei lakkaa
ennen kuin hän on repinyt lapsen onnellisen ja ehyen maailman
tuhanneksi repaleeksi tuulen viedä.

Elkäämme nurkuko sitä, mikä on välttämätöntä. Mietintä on henkivoima,
maailman voima, sen täytyy tulla, se on kehityksen ponnistin ja sen
ehto. Mutta se ei saa tulla ennen aikojaan. Se ei saa muuttaa nuppua ja
kukkaa heti kohta hedelmäksi, sillä siitä syntyy epäkypsä raakile. Voi
teitä vanhemmat, tädit ja viisaat koulumestarit, jotka ennen aikojaan
tahdotte nostaa ymmärtämättömän lapsen omalle, muka korkeammalle
kannalle; jos te voisitte aavistaa, minkä maailman te olette
hävittäneet, ei kaikki viisautenne riittäisi ostamaan takaisin niitä
uskon ja onnen aarteita, jotka olette riistäneet paljaaksi ryöstetyltä
lapseltanne.

Ei ole mitään hedelmällisempää maanalaa hyville ja huonoille siemenille
kuin lapsen sydän. Sana itää, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa
hedelmiä. Sanotaan, että lapset helposti unohtavat. Niin, heidän
mielensä on onneksi syntyjään keveä. Elämän pienet ja suuret surut
kulkevat heidän ohitsensa kuin jäljettömät tuulenpuuskat. Unhotus on
siinä, että he elävät aina uusista vaikutuksista, niinkuin perho elää
auringosta. Onnellinen aika, jolloin

    Pahe oli peikko vain
    Ja surut unohdin,
    Kun muista, paitse luvustain
    Huoletta iloitsin.

Niin, onnellinen aika, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää
kaikki ja taitaa kaikki.

18.6.1895.



NUORUUS


Elämä on kuin maisema, jossa on kaksi yhtäsuuntaista metsäistä
harjannetta ja niiden välissä syvä laakso. Lapsi on likinäköinen, hän
seisoo ensimmäisellä kukkulalla, kirkkaassa ilmassa taivaan sineä
vastaan ja näkee allaan kukkivan maailman. Nuorukainen on liukunut
rinnettä alas laaksoon, jossa kaikki tuulet temmeltävät, ja katsoo ylös
taivasta kohti, mutta näkee sen korkealla päänsä päällä, ja maailma
esiintyy hänelle tulevaisuuden näköpiirinä laakson aukeamassa. Hän
pyrkii korkeammalle, hän kiipee ylemmä. Ylös täytyy hänen päästä,
vaikka aina pilviin saakka. Mies on kiivennyt vähän matkaa vastapäätä
olevan kukkulan rinteelle eikä useinkaan näe entisyyttä allaan eikä
tulevaisuutta päänsä päällä, koska puut peittävät hänen näköalansa.
Hän elää nykyisyydessä, jossa kaikki halujen ja kunnianhimon esineet
vetävät puoleensa hänen huomionsa. Vanhus on vaikeuksien kanssa
taistellen saavuttanut vastapäisen kukkulan harjan, hän näkee taivaan
tulevaisuutena päänsä päällä ja maailman menneisyytenään alhaalla
laaksossa. Taas tuntee hän hengittävänsä raittiimpaa ilmaa, myrskyt
eivät enää ulotu tänne, hänen katseensa kantaa pitkälle, mutta hän
tuntee olevansa uupunut kiipeämisestä ja etsii itselleen suojaisen
lepopaikan harmaiden kallioiden välissä.

Ei ole epäilystäkään siitä, ett'eivät elämän ensimmäiset ja viimeiset
asteet olisi verrattain korkeampia, vaikkakin voimassa heikompia, eikä
pidä väliasteiden sentähden niitä kumpaakaan halveksia. Eroa niiden
molempien välillä tulee meidän tarkastaa.

Nuoruus näyttää olevan nopeata nousemista. Ja kuitenkaan ei ole
elämässä mitään syvempää _lankeemusta_ kuin lapsesta nuorukaiseksi.
Koko tuo rikkomaton objektiivisten huomioiden maailma, joka on
lapsen onnellinen Eedeni, on särkynyt loistaviksi pirstaleiksi, ja
jokainen pirstale tahtoo olla erikoinen maailma. Luonto on kadottanut
elämänsä, äänensä ja myötätuntoisuutensa, se ei enää ymmärrä entistä
lapsen kieltään, ei tunne enää sitä tuttavallista henkeä, joka asui
lapsessa. Nuoruuden vasta kasvanut, etsivä henki ei enää tunne omaa
itseään luonnossa. Molemmat rakastavat yhä edelleen toisiaan, niin,
lapsuuden ystävyys on muuttunut rakkauden hehkuksi. Luonto pukeutuu
ihanimpaan kukkaisloistoonsa miellyttääkseen nuoruutta ja nuoruus etsii
unelmoiden ihanteensa luonnosta. Mutta he eivät enää voi sinutella
toisiaan. Haaveet asettuvat huomioiden sijalle. Entinen vapaa veljeys
on muuttunut rakkauden ujoudeksi, he eivät etsi toisissaan enää
todellisuutta, vaan vertauskuvia. Ihanteellinen usvaharso on vetäytynyt
heidän välilleen; he ovat vieraantuneet toisistaan. Minä en ole enää
sinä, ja sinä et ole enää minä; käykäämme etsimään toisiamme!

Onko tämä lankeemus? On, aivan varmaan. Voivatko luonto ja henki, jotka
kerran olivat yhtä, haleta kahtia menettämättä vastinettaan? Voivatko
osat, kukin erältään, vastata kokonaisuutta? Ja kuitenkin on ero
korkeamman edistyksen ehto. Me tapaamme sen viimeisessä asteessa.

Olen jo maininnut, mikä on se leppymätön, välttämätön voima, joka
erottaa nuo molemmat. Se on _mietiskely_, ihmiskunnan voittamaton halu
verrata itseään ympäristöönsä voidakseen syventyä omaan itseensä.
Mietiskely sisältää aina kysymyksen: mitä, miksi, mihin? Se alkaa
tiedottomasti lapsen kiusailevissa kysymyksissä, mutta lapsi ei voi
pitää kiinni ajatuksesta, vaan päästää sen. Lakkaamatta uudistuu
kysymys, kunnes lapsi löytää vastauksen omassa itsessään. Mietiskely on
seppä, joka yöt ja päivät takoo kylmää rautaa, kunnes se alkaa hehkua.

Ikärajaa ei voida määrätä, koska se muutamilla alkaa aikaisin, toisilla
myöhemmin, riippuen saaduista vaikutuksista. Keskirajan voi olettaa
olevan kahdentoista ja kolmentoista ikävuoden vaiheilla. Sen jälkeen
käy kehitys niin pian, että yhden tai kahden vuoden kuluessa huomion
maailma on muuttunut tunteen ja ajatuksen maailmaksi. Ruumiillinen
kehitys alkaa ja henkielämä seuraa hitaammin jälestä. Syntyy sisäisiä
ristiriitaisuuksia, epävarmuutta, ujoutta ja kömpelyyttä. Personallinen
itsetietoisuus on herännyt ja luulee kaikkialla näkevänsä kiittäjiä
tai laittajia. Lapsi ei tahdo enää kutsuttaa lapseksi ja sellaisena
kohdeltaa. Lapsi, mikä loukkaus! Ei mikään ikäkausi halveksi niin
suuresti lapsuuden leikkejä kuin tuo kolmen-, neljän- ja viidentoista
vuoden muka korkeampi viisaus.

Parin tai kolmen vuoden kuluttua on tämä ylpeys jo haihtunut ja lasta
katsotaan vieraaksi olennoksi, mutta jota kuitenkin voidaan sietää.
Tuhannet muut asiat tunkevat esiin, rakkaus kaikkine asteineen ja
muotoineen, kunnia, jolla ei ole mitään maalia liian korkeata, oma
voima, rohkeus, itseluottamus, joka pyyhkii sanan "mahdotonta" kielensä
sanakirjasta, suuruuden ihailu, kauneus, nero, uljuus; ja lopuksi nuo
ihannoivat unelmat, jotka joskus löytävät tyydytyksensä rakkaudessa,
joskus isänmaassa, toisen vuoron taas häviävät johonkin tuntemattomaan
taivaan ja maan välillä. Ajatusmaailma on tässä ijässä suuri ja
rikas, mutta vielä suurempi ja rikkaampi on tunteitten maailma. On
ihmeellinen viehätys nuoruuden haaveissa. Niiden kauneuden salaisuus
on niiden rajattomassa innostuksessa. Oi, tuota innostusta, joka voi
sulkea syliinsä kaikki, kieltäytyä kaikesta ja kyetä kaikkeen, sitä ei
voi mikään muu korvata! Elkää uskoko tunteiden pysyväisyyteen, mutta
uskokaa niiden vilpittömyyteen! Nuoruus voi pettää itsensä, mutta
vilppi on sen luontoa vastaan. Olen vanhaksi käynyt ja usein pettynyt,
mutta uskon nuoruuteen niinkuin siihen, mikä on parasta minussa
itsessäni. Eikä koskaan voi nuoruus asettaa päämaaliaan tarpeeksi
korkealle, jos mieli jotain jäädä jälelle, sittenkun elämä on kyninyt
kotkalta siipihöyhenet. Ken ei ole kerran elämässään lähtenyt maailmaa
valloittamaan? Kaiken toivominen ei auta vielä kaikkeen kykenemään,
mutta se on uskomista voiton mahdollisuuteen!

Kenellepä elämä tarjoisikaan niin paljon kuin nuorukaiselle? Koko tuo
äärettömän pitkä, rajaton tulevaisuus on hänen, ja kuitenkin voi hän
uhrata elämänsä mitättömästä asiasta. Katumetelien aikana Pariisissa
v. 1848 nähtiin nuorten poikain yhtämittaa kaatuvan kartessikuulain
satuttamina, ja yhtä mittaa kiipeili uusia poikia katuvarustusten
päälle saadakseen olla mukana näkemässä.

Nuoruus on elämän vastustamaton liikevoima. Ei kaikki suuri ole
nuorison luomaa, mutta kaikki suuri on alkanut nuorison unelmissa
ja vakaantunut sen uhrautuvassa innostuksessa. Jumala itse, sanoo
Almqvist, ei ollut neljääneljättä vuotta vanhempi kuollessaan maailman
edestä.

8.4.1895.



ELÄMÄN KESÄ JA SYKSY


Kesällä tulee suurin lämpö aina suurimman valon jälkeen. Korkein hengen
kehitys ilmaantuu tavallisesti myöhemmin kuin suurimmat ruumiilliset
voimat. Tavallisesti on ruumiillinen kehitys korkeimmillaan
kolmannella-, äly neljännellä- tai viidennelläkymmenennellä
ikävuodella. Mutta luonnonlait täydentävät toisiaan. Tylsämielinen
ja mielipuoli voivat olla ruumiillisesti voimakkaita, vaikka sielu
lepää, ja monet kuuluisimmat runoilijat ja oppineet ovat tuotantonsa
korkeimmillaan ollessa olleet ruumiiltaan kukistuneita. Ruumis ja sielu
taipuvat ihmishengen vapauden alle, mutta hengen taistelu lihaa vastaan
ja lihan taistelu henkeä vastaan pysyvät kaikkina aikoina yhtäläisinä.

Monet, ja varsinkin herkkäveriset luonteet, pysyvät pohjaltaan lapsina
tai nuorukaisina vielä vanhoillaankin, niin, jopa aina kuolemaansa
saakka. On niinkuin tuntisi keväisen ilman tuulahduksia Joulukuussa.
Ei mikään ole näiltä onnellisilta voinut hävittää lapsuuden välittömiä
vaikutuksia eikä nuoruuden ihanteita. Kylmä järki nauraa heille; minä
rakastan heitä -- ja tunnen heidät.

Elämän taistelun tavallinen meno on se, että välitön vaikutus
ensiksi kalpenee ja että kokemus kovakätisesti oikoo haavekuviamme.
Keski-ikäisellä miehellä ja naisella on liian paljon tekemistä
ympäristönsä ja todellisuuden kanssa ehtiäkseen haaveilla.
Lukuunottamatta surujen arpia ja rakkaita muistoja ovat menneisyys
ja tulevaisuus menettäneet merkityksensä. Tarkastakaa historian
kirjoittajaa ja muinaistutkijaa! Tutkivatko he mennyttä niinkuin
olisivat he itse siinä eläneet? Eivätkö he tee sitä enemmän ajatellen
sen tuloksia nykyisyydessä?

Keski-ikäinen kutsuu tulevaisuudeksi virkaylennyksiä, eläke-ikää,
pääomaa, lasten kasvatusta, virkoja ja avioliittoja, perheen perinnöitä
ja etuja, tai myöskin Jumalan valtakuntaa ja iankaikkista elämää.
Kuinka nykyisyys kokonaan kiinnittää tämän ikäluokan huomiota,
näkyy muun muassa sananlaskusta "terveys ennen kaikkea". Terveys on
lapsuudessa, samoinkuin kyyneleetkin, hyvin helposti haihtuva huoli,
ja nuoriso ajattelee sitä ainoastaan silloin, kun henki on vaarassa.
Keski-ikäinen sitävastoin pelkää aina olevansa sairas, turvautuu
rohtoihin ja tekee vuosisopimuksia lääkärien kanssa. Ei kukaan rakasta
elämää niinkuin se, jolle se on saanut käytöllisen merkityksen; on
vielä niin paljon tekemistä, täytyy pitää tarkasti elämätään.

Ammatti, toimeentulo, virka, ammattitutkinnot, koti, perhe, lapset,
talous, seuraelämä, puoluetaistelut, politikka, kokoukset, naapurit
vievät keski-ikäisen ihmisen ajan. Se ei ole työ, joka kuluttaa
elämän lankaa, vaan sisällinen ja ulkonainen rauhattomuus, surut,
pelko, epäilys, odotus, pettynyt toivo, rakkaus ja ystävyys, omat ja
muiden hairahdukset, erehdykset, epäluulot, pettymykset, katumus,
kuvailut, hullutukset, tavat, paheet -- ne ovat ne, jotka elämän lankaa
kuluttavat. Ei ole enää kykyä unohtamaan eikä aikaa hyvittämään.
Keskittämällä tahdon voimamme nykyisyyteen toimitamme me käytännössä
mitä voimme. Jos me pidämme kirjaa elämästämme, huomaamme me, että
toimintamme summa on suurin keski-ijällä. Mutta nykyisyydessä eläminen
on samalla kahleutumista sen vaatimuksiin, kykenemättömyyttä lepäämään
muistoissa ja löytämään lohdutusta toivossa. Päivä toistaan seuraa, ja
mitä on meidän syöminen, mitä juominen ja millä itseämme vaatettaminen?

Kristus sanoo: hakekaa ensin Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!
Missä ei tämä vastaus anna elämälle uutta sisältöä, siellä kuihtuvat
ruumis ja sielu sitä mukaa kuin elämän ajalliset päämaalit katoavat.
Uupumus ottaa osansa, hermot ja jänteet höllenevät, ajatus aaltoilee
yhä hitaammin, ja ennenkun aavistammekaan, päädymme siihen rauhan
suvantoon, jota kutsutaan vanhuudeksi ja joka ei ole rauhallinen sen
vuoksi, että olisimme siinä suojatut myrskyiltä ja huolilta, vaan koska
maalliset velvollisuudet painavat vähemmin ja koska elämän sudet,
intohimot, silloin tavallisesti ovat lakanneet ulvomasta.

Eivät kaikki vanhat ymmärrä vanhuuden etuja. Tavat ja intohimot
riippuvat sitkeästi kiinni meissä vielä vanhuutemmekin päivinä
ja kieltäymys on vaikeasti opittava taito. Vanhuus riisuu yöksi
ensin koristeensa, sitten elämän arkivaatteet, lopuksi läheisimmän
ympäristönsä. Se, joka voi tyynesti toimittaa tämän riisuntansa ja
haudata menneisyytensä tai kätkeä maahan rakkaimpansa, voi toivoa ne
jälleen näkevänsä; se, joka ulkomaailman pala palalta murtuessa hänen
edessään, kuitenkin voi säilyttää itsensä ja uskonsa, hän on voittanut
vuosiensa vihat, hän ei huku yöhön, vaan odottaa aamua. Hänen ehtoonsa
on kuin pohjolan juhannusyö, jolloin aamu ja iltarusko ojentavat
toisilleen kätensä yhtyvässä valossaan.

Silloin, vasta silloin, on tämä ruumiillisesti voitettu, mutta
henkisesti murtumaton kiipeilijä saavuttanut vastapäisen kukkulan,
maallisen elämän kukkuloista korkeimman. Kaikki vanhukset katsovat
takaisin pitkää, kulettua taivalta, kaikki seisovat he tornissa --
ja elävät muistoissaan, mutta niille, jotka ovat saavuttaneet tuon
kukkulan, avautuu ääretön taivaanranta, korkeampi kuin lapsuuden,
avarampi kuin nuoruuden, aukeampi kuin keski-ijän. Tämä vanhus on
palannut takaisin lapsuuden katsantotapaan siinä, että ulkonainen
ja sisällinen maailma, luonto ja tietoisuus ovat hänessä yhdeksi
kutoutuneet. Hän ei mietiskele enää, hän tuntee, ja joskin hän
vertailee, ei hän arvostele. Hän on saanut takaisin välittömän
vaikutuksen lahjan, mutta sitä hallitsee nyt tietoisuus ja jalostaa
tyytymys. Enkelit ja luonto eivät enää puhu, ja kuitenkin tajuaa hän
heidän äänettömän kielensä. Hän elää, ei kuitenkaan enää hän, vaan se
äärettömyys, joka samaan syliinsä sulkee menneisyyden, nykyisyyden
ja tulevaisuuden ja jota kristityt kutsuvat jumalaksi. Tottahan on,
että katselijan täytyy olla kristitty ajatellaksensa kaikkea ennakolta
näkevää ja kaikkea yhdistävää ja rakastavasti suojelevaa personallista
Jumalaa, jossa hän ei katoa, vaan jossa hän yhä pysyttää olemisensa
yksilönä. Hänen tulee olla kristitty ollakseen pelkäämättä hävitystä,
joka aina seisoo epäilijän oven edessä, mutta myöskin vanha pakana
kuolee rauhassa aavistellessaan koittavaa aamua katoavan elämän takana.

Mikä erilainen ehtoo! Yksi alkaa yönsä kärtyisenä ja nurkuvana,
toinen uupuneena, tylsänä ja välinpitämättömänä, kolmas lähtee
valveilla ja toivovana tuohon tuntemattomaan maahan, varmana siitä,
että hän käy elämästä elämään, heikkoudesta voimaan, inhimillisestä
keskentekoisuudesta hengen täydellisyyteen, epäilyksestä avaruuteen,
uskosta näkemiseen, hämärästä kirkkauteen, olemisen kuohuvasta koskesta
sen rauhalliseen lähteeseen Jumalassa.

11.4.1895.



RAKKAUS


Miksi jakautuu vapaa ihmisolento kahteen toisistaan niin suuresti
eroavaan vastakohtaan kuin ovat mies ja nainen? Koska kaikella pitää
olla vastakohtansa, ett'ei häviäisi itsekkäisyyteensä. Kahtia jako on
laskettu vaan maallista elämää varten. Haudan tuolla puolen ei ole
miestä eikä naista.

Että mies ja nainen, vaikka eroavatkin suuresti toisistaan ruumiin
muotojen, kehityksen ja henkisten taipumustensa kautta, kuitenkin
ovat yhtä, se käy selville siitä, että se kuolematon osa, joka heistä
jää jälelle, on yhtäläinen molemmilla, samoin kuin heitä molempia
yhdistää sama syntymä ja kuolema, sama edesvastaus, ihmisoikeus ja
kansallisoikeus Jumalan valtakunnassa.

Kapalolapsi, vaikka hänen sukupuolensa onkin jo määrätty, on kuitenkin
tiedottomuudessaan luomakunnan alkuolento, jakamaton ihminen. Hajaannus
näyttäytyy jo varhain lahjoissa ja taipumuksissa, mutta liikuttavaa
on lapsuudessa se, jota kutsutaan viattomuudeksi ja jota minä kutsun
syyntakeettomuudeksi, nimittäin, että lapsessa aina on jälellä jotain
jakamattomasti inhimillistä.

Seitsemännestä ikävuodesta viidenteen- ja kuudenteentoista ja välistä
kauvemminkin, on olemassa sotakanta pojan ja tytön välillä. Poika
esiintyy toimivana, ahdistavana, ylpeänä, tyttö vastaa kyynelillä,
mutta on kärtyisä ja arka. He ovat kaksi vastakkaista sähkövirtaa,
jotka räiskähtelevät kohdatessaan. Koti ja yhteiskoulut koettavat
tasoittaa näitä virtoja saattamalla ne yhtämittaiseen yhteyteen
keskenään ja onnistuvatkin, joskaan ei sammuttamaan kipinöitä, niin
ainakin tekemään ne vaarattomiksi.

Kun virrat noin karkoittavat toisiaan, näyttäytyy samalla vastakkainen
voima, sisäinen vetovoima. Sota jatkuu yhdenikäisten kesken, mutta
lapsuuskin luopi itselleen ihanteita ja hakee ne yläpuolelta itseään.
Poika halveksii pieniä tyttöjä, mutta rakastuu samalla muutamia vuosia
vanhempaan tyttöön. Koulutyttö ihailee hiljaisuudessa nuorta opettajaa,
joka hänestä on kaiken täydellisyyden kukkula. Se on tuo pyhä, puhdas
ensimmäinen rakkaus, joka uskoo kaikkeen ja on valmis uhraamaan kaikki,
eikä pyydä mitään muuta kuin saadakseen olla tuntematon ja kätketty.
Ei sanaakaan. Ei selityksiä. Pieninkin epäilys olisi onnettomuus ja
ilmitulo olisi pyhyyden raiskausta.

Tämä kaino liekki voi joskus muuttua todellisuudeksi ja kehittyä
avonaisiksi suhteiksi, mutta useimmiten sammuu se ja jää rakkaaksi
lapsuuden muistoksi, niin kauniiksi ja araksi, ett'ei sitä saa epäpyhin
käsin kosketella. Rakkaus ja runous, sanoo Bulwer, ovat lapsentauteja,
mutta onnellinen se nuorukainen, joka ikänsä päiväntasausmyrskyissä
säilyttää tämän rakkautensa ensimmäisen pyhän muistonsa rikkomatonna.
Se on oleva hänen suojelusenkelinsä kiusauksen hetkinä, se pysyttää
hänen sydämmensä salakammioissa uskon kaikkeen puhtaaseen elämässä,
uskon hänen omaansa ja naisen siveelliseen arvoon.

On puhuttu ja kirjoitettu niin paljon rakkaudesta, että se, joka
on tuntenut kaikki sen virit ja myrskyt, tuskin tietää mitä
lisäisi. Jos sanon, että kuusitoistavuotiaan rakkaus on toinen kuin
kaksikymmentäkaksivuotiaan ja kolmekymmenvuotiaan taas toinen kuin
neljä- tai viisikymmenvuotiaan, niin on se samaa kuin on sanottu sata
kertaa ennen. Jos sanon, että kahdeksantoistavuotiaan naisen rakkaus
on leikkiä verrattuna kolmekymmen-vuotiaan naisen rakkauteen, joka
on hänelle koko hänen elämänsä, on sekin ennen sanottu. Jos lisään,
että mustasukkainen mies tappaa sekä kilpailijansa että rakastettunsa,
mutta mustasukkainen nainen ainoastaan kilpailijansa, on sekin jo ennen
koettu. Ainoastaan ensimmäinen rakkaus on, seuraaviin verrattuna,
epäitsekäs. Kaikessa maallisessa rakkaudessa, jopa korkeimmassa
ja puhtaimmassakin, äidin rakkaudessa, on itsekkyys kätkettynä
salaisena ehtona. Kaikki, äitikin, pyytävät jotain takaisin, nimittäin
vastarakkautta. Jos hänen täytyy siitäkin luopua, murtuu hänen
sydämmensä.

Rakkauden sisin juuri on kuitenkin itsensä ja kaiken kieltäminen sen
vuoksi, jota rakastetaan. Suomenkielessä ei ole sanaa semmoiselle
antautuvalle alttiudelle. Roomalaiset ymmärsivät _caritas_-sanalla
merkitsemällään rakkaudella toista kuin sanalla _amor_. Taivaallinen
rakkaus, _caritas_, ei vaadi palkkaansa. Paavali on kirjoittanut sen
ohjelman 1 Kor. 13 luvussa. Sen korkein esikuva on Jumalan rakkaus
Kristuksessa. Sen maalliset seuraajat taistelevat kaiken ikänsä
itsekkäisyyttä vastaan ja voittavat, verta vuotaen Jumalan voimassa.
Ei se ole patsaspyhimys, joka ylpeydestä uhraa itsensä, ei katumuksen
tekijä, joka tahtoo olla oma vapahtajansa, ei hyväntekijä, joka
merkitsee nimensä keräyslistaan ihmisten kiitoksen vuoksi, ei sotilas,
joka kuolee kunnian vuoksi, ei tiedemies, joka toivoo suuren keksinnön
kautta tulevansa kuolemattomaksi, ei mikään kansa tai yhteiskunta tai
yksityinen, joka riemuiten rientää voittamaan, olkoonkin vaikka suuren
aatteen vuoksi, -- ei, sanalla sanoen, kukaan eikä mikään niistä,
jotka etsivät omaa kunniaa ja palkkaa; vaan ne, jotka unhotettuina
työskentelevät, kärsivät, taistelevat ja kuolevat rakkautensa vuoksi.
Ne ovat ne, jotka ihmetellen kysyvät tuomiopäivänä: Herra, milloin
näimme sinun isoovana, alastonna, sairaana tai vangittuna ja tulimme
tykösi? He ovat unohtaneet kiitoksensa sentähden ett'eivät odottaneet
palkkaansa. Ilmaiseksi ovat he saaneet, ilmaiseksi antavat he takaisin.

Mitä voin minä tämän jälkeen lisätä maallisesta rakkaudesta? Miksi
tulevat niin monet avioliitot onnettomiksi tai ainakin pettyvät
rakkaudestaan? Sentähden, että jokaiseen tällaiseen yhteyteen
tarvitaan molemminpuolista kieltäymistä. Mistä tulevat niin monet
pettyneet toiveet, kylmenneet ystävyyden suhteet, rikotut lupaukset ja
odottamattomat pettymykset? Siitä, että me itsekkäinä olemme käyneet
toisiamme kohtaamaan ja pyytäneet palkkaamme, silloinkun meidän olisi
pitänyt antaa rakkautemme.

Rakkaus on kuin elämän perusajatus ja seuraa sitä kehdosta hautaan
ja haudan toiselle puolelle. Rakkaus rakentaa, yhdistää, sovittaa ja
sitoo yhteen kaikki, mihin koskee. Ota pois rakkaus, ja maailma on
oleva, mitä luullaan kuun olevan, hedelmätön erämaa. Vetovoima on
rakkauden tiedoton valta elottoman aineen yli, mutta se on pakkovalta,
joka sitoo eikä koskaan päästä. Rakkaus totuudessaan on itse vapaa ja
kaikkea vapauttava. Elä usko tottumusta, elä velvollisuutta, käskyä,
ihailua, intohimoa, elä usko selittämätöntä hypnoottista vaikutusta,
joiden usein nähdään sitovan kaksi olentoa toisiinsa; usko ainoastaan
sitä rakkautta, joka antaa vapaasti ja ottaa vapaasti! Onnettomat ne
kansat ja yksityiset, jotka vihaavat! Vaikkakin viha olisi seurauksena
verisistä vääryyksistä! Viha on raskas paino, joka auttamattomasti
vetää uhrinsa pohjattomaan kuiluun. Kartago vihasi Roomaa ja hävisi.
Puolalaiset vihasivat venäläisiä, ranskalaiset vihaavat saksalaisia,
irlantilaiset vihaavat englantilaisia eivätkä ymmärrä, ett'ei vihalla
ole tulevaisuutta; vihalla ei ole muuta toivoa kuin kosto ja kosto
kilpistyy takaisin kostajaan. Mitä olisi maailma ilman anteeksi antoa?
Mitä olisi taistelu ilman sovitusta? Taivu, itsevanhurskas, itserakas
ja jäykkä sen Jumalan edessä, joka on rakkaus, ennenkun hän antaa sinun
hävitä vihan pohjattomaan kuiluun!

15.4.1895.



KOTI


Perhe, yhteiskunta, valtio vastaavat nuorella ijällä kotia, koulua,
isänmaata. En määrittele niitä, valaisen niitä omalta kannaltani.
Olen lähtenyt rakastetusta kodista, joka oli juureni aina viidenteen
kymmenenteen vuoteeni saakka. Erosin aina kaipauksella tästä kodistani,
palasin sinne aina ikävöiden. Isäni jälkeen, joka minun ollessani
kolmannellatoista kutsuttiin pois työstään isänmaan palveluksessa,
oli minulla äiti, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Rukoilin sen vanhan pihlajan juurella, jonka alle kaksi pientä
veljeäni oli haudattu, mutta minä olin saanut pitää sisaren, jonka
maailmankatsanto erosi paljon omastani, mutta joka kuitenkin oli
minulle niin rakas, ett'ei mielipiteiden eroavaisuus koskaan häirinnyt
sopuamme. Löysin puolison, joka oli uskottuni sekä suruissa että
iloissa, ja Jumala antoi meille hyviä, lahjakkaita lapsia, jotka
ovat jakaneet kanssamme surut, ilot ja toiveet, lapsia kolmanteen ja
neljänteen polveen. Meillä oli jokapäiväinen leipämme alinomaisessa
luottamuksessa Herraamme, paimeneemme. Meille suotiin paljon ystävyyttä
ja paljon rakkautta, terveyttä, työvoimia ja mieluinen vaikutusala. Kun
tähän lisään iankaikkisen elämän siemenen, jonka äitini varhain kylvi,
ja Jumalan varjeluksen kurituksessa ja lohdutuksessa, on käsitykseni
kodista täten juurineen paljastettu.

Enhän voi asettaa onnellista kotiani malliksi kaikille kodeille, mutta
vertaillessani tulen minä siihen tulokseen, että kodin vaikutukseen
perustuu hyvä tai paha meissä koko elämäksemme. Sen vaikutukset jäävät
kulumattomiksi läpi elämän vaihtelevien kokemusten. Äitini kuoli
seitsemänkymmenen seitsemän vuoden vanhana, ja viimeisenä hetkenään,
kun kaikki välillä oleva oli unhotettu, kulkivat hänen ajatuksensa taas
takaisin hänen lapsuutensa kotiin, kun hän oli kymmenen vuoden vanha.

Isässä, äidissä ja sisaressa opimme me ensin rakastamaan ihmisiä.
Hevonen, koira, lammas ja linnut saattavat meitä tutustumaan elämään
ja luomakuntaan. Kotipihamme koivu, lapsuutemme järvi, poriseva
purosemme opettavat meitä ensiksi rakastamaan isänmaatamme. Kun lapsena
palasin koulusta, syleilin minä riemuissani haapojani puutarhassamme,
ne levittivät lehtensä minun ylitseni ja tervehtivät minua lehviensä
suhinalla. Näistä puista kasvoi maani ja kansani; tuulen suhinasta
puhui minulle luonnon kieli.

Kaupunkien lapset, jotka asuvat vuokratuissa asunnoissa, kasvavat
ilman tätä kasvattavaa rakkautta vakituiseen kotiin. Perhe on meille
isänmaa, mutta jos perheen jäsenet ovat kadonneet virkahuoneeseen
tai seurapiireihin, jää lapsille ainoastaan muisto palvelusväestä,
tovereista ja kirjoista. Nämä lapset ovat vaarassa kasvaa itsekkäiksi
ja ahdasmielisiksi. Ystävä voi johtaa heitä, isänmaallinen juhla voi
ylentää heidän ajatuksiaan, mutta lapsuuden vaikutukset ajavat toisiaan
takaa alinomaisessa vaihtelussa ja hyviä esimerkkejä täytyy, niinkuin
satuja, aina uudelleen esittää.

Kodit ilman jumalanpelkoa kasvattavat lapsia ilman pohjaa. Kodit,
joissa uskonto on ulkonaista tapaa, kasvattavat sunnuntai-kristityitä.
Kodit, joissa lapsia pakotetaan kuulemaan saarnoja, joita eivät
ymmärrä, kasvattavat ulkokullatuita. Kiroukset, riidat, panettelut,
juorut, epäjärjestys ja valhe, istuttavat lapsiin samoja vikoja.
"Pienilläkin padoilla on korvat." Sana, josta sitä kaikkein
vähimmin aavistamme, on tarttunut ja itää. Mitä kodin kuriin
tulee, on kokemukseni se, että kaikki liiottelu on vahingollista.
Ankaria, kiivaita vanhempia ja järjetöntä kuritusta koettaa lapsi
välttää hätävalheilla ja silmänpalveluksella. Höllyys synnyttää
tottelemattomuutta, suositteleminen ylvästelyä ja kateutta.
Ruikuttelevat nuhteet synnyttävät välinpitämättömyyttä. Hyvin
pedagoogiset isät asettavat kasvatuksen ohjeeksi vapauden ilman
muuta rajoitusta kuin ilmeiset lainrikokset ja avonaisen uhkan. Olen
nähnyt enemmän huonoja kuin hyviä seurauksia tästä järjestelmästä.
Se on ikkunain auki pitämistä kaikille tuulille. Vaikutuksia tulvii
kaikilta tahoilta ja tarpeen on, että ne kotona tarkastetaan.
Kokemukseni on se, että kuritus on oikeutettu valheesta ja tahallisesta
tottelemattomuudesta kolmesta seitsemään vuoteen kaikille, ja pojille
kahdestatoista kolmeentoista vuoteen. Lievemmät rangaistukset, niinkuin
aresti (ei kuitenkaan pimeässä huoneessa), nurkkaan paneminen ja
pakotus pyytämään anteeksi sovitetaan rikoksen laadun mukaan. Rakkaus
ei ole rakkautta, jos sitä ei yhdistetä kuritukseen. Lapsen tulee nähdä
vanhempien surevan heidän tottelemattomuuttaan. "Joka kuritta kasvaa,
se kunniatta kuolee".

Vaikk'ei kodin vaikutus olekaan yhtä tärkeä aikaihmiselle, on
se kuitenkin aina voimakas. Anna hänen nauttia järjestyksestä,
puhtaudesta, hauskuudesta ja tyynestä ja lempeästä yhdyselämästä, niin
ei hänen ole tarvis hakea huviaan ulkoapäin kaikista sen karkeammissa
ja hienoimmissa muodoissa. Anna hänelle kaiken tuon vastakohta ja hän
on pakeneva tuota kotia, jossa hän viihtyy huonosti ja joka on hänelle
vaan pakollinen yösija.

Kiittäköön se, joka on saanut hyvän kodin, joka päivä Jumalaansa tästä
siunatusta lahjasta, ja verratkoon kohtaloaan ei ainoastaan tämän
maailman onnettomiin, kodittomiin paimentolaisiin, vaan myöskin niihin
vanhoihin naimattomiin miehiin, jotka viettävät raihnaisen vanhuutensa
palkattujen palvelijain hoidossa ja lopettavat itsekkään elämänsä
haudassa, jonka partaalla ei kukaan rakkauden kyyneliä vuodata!

17.4.1895.



KOULU


Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen
kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu
on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin
ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua
omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka
tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta
erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.

Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien
tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden
periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin
vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin
kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi:
totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen
ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin
saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat
aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma,
huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.

Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista
olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli
siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden
jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi
ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin
se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti
tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi,
että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi
opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän
itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden
ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota
oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla.
Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä
kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja
latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin
johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja
osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon
raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei
19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: _requiescas
in pace_.

Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla
tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain
kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä
kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua,
laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen
kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei
kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä
siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta.
Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan
valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt
ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina
kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan,
että kasvattaisi ihmistä.

Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta
hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota
hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on
tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä?
Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon
voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan
sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka
kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät,
kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden
hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta
jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin
kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden
vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja
aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä
laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä
on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää
luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen
laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun
koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka
eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa
viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna
käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja
vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja
mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä
vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se
kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu,
kun koulu on lopussa?

Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä,
kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet
karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana
kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta
enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa"
[Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan
ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova
kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa,
johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella
menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä
hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin
elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa
menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt
kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta
vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä
saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.

En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus,
tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena
siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset
muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla
pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä
on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa
tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen
kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se
on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?

En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa -- vaikka onkin ainoa,
minkä minä tunnen -- ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa,
jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja
järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta
ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso
tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin
perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen
käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ,
kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja
kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa,
sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti
tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen
kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen;
järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita
vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita,
että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas
ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta
hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja
tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on
pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä,
vaatimatonta ja hyvää, -- ja joskaan tämä koulu ei kykene
tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia
sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut
kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.

18.4.1895.



KANSA JA ISÄNMAA


Se elämä, joka virtailee ulos kodista ja koulusta, jakaantuu kahteen
jokihaaraan, realiseen eli käytännölliseen ja ihanteelliseen. Valinta
riippuu milloin taipumuksista, milloin pakosta, milloin ympäristöstä.
Käytännön mies toimittaa enemmän yksityiskohdissa, ihanteiden mies
enemmän laajuudessa. Käytännön miehen tehtävä on hetken, ihanteitten
miehen tehtävä tulevaisuuden; edellisen ahdas, mutta varma, jälkimäisen
rajoittamaton, mutta epävarma.

Kansa ja isänmaa ovat käsitteitä, jotka jakavat ihmiskunnan parsiin. Ne
ovat olleet olemassa niin kauvan kun historia muistaa, ja ne tulevat
olemaan niin kauvan kun eri maat tarjoavat eri elinehtoja. Muukalainen
oli aina raakalainen, helleeni ja juutalainen olivat aina valituita.
Kansat ovat yksilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien, mutta
etupäässä heidän itsekkäisyytensä kollektiivisia inkarnatsiooneja.
Se itsekkäisyys, jota yksilö koettaa voittaa toisten vuoksi, pääsee
valloilleen kansoissa, ilmaantuu heissä säälimättömämmin ja väistyy
ainoastaan väkivallan tieltä. Väkivallan, viekkauden ja kaikellaisen
vääryyden harjoittamista kansansa ja isänmaansa hyväksi kutsutaan
isänmaan rakkaudeksi; maansa vihollisten hävittäminen, ryöstäminen,
tappaminen ja tuhoaminen on kunniakasta ja urhokasta. Oman kansan
ja oman maan ylistäminen ja muiden halventaminen on kansallista
itsetuntoa. Onnellisia ne kansat, joita luonto ja asema pakottaa
pysymään nöyrinä; he voivat vielä toivoa itselleen tulevaisuutta.

Se oli ainoastaan Kristuksen suuri sydän, joka voi sulkea koko
ihmiskunnan samaan veljen syliin ja julistaa oppia rakkaudesta kaikkia
kohtaan. Hänen sanansa kulkevat kaikkea yhdistäen, kaikkea sovittaen
maailman yli ja loiskivat kuin kevätsade jäävuoria vastaan. Kaikkialla
kohtaa niitä vastarinta. Kansat tarttuvat aseihin toisiaan vastaan,
viekastavat ja pettävät toisiaan. Yksilöt joutuvat käsikähmään,
jopa itse uskonnotkin sotivat. On käytännöllisiä kansoja, niinkuin
englantilaiset, ja ihanteellisia, niinkuin ranskalaiset ja saksalaiset.
Mutta ovatko he silti vähemmin itsekkäitä? Englantilaiset kulettavat
samassa laivassa raamatuita, epäjumalankuvia ja opiumia. Saksalaiset
tahtovat omikseen anastaa jokaisen suuren aatteen ja persoonallisuuden.
Eroavaisuus näkyy siinä, miten nämä kansat sivistävät vieraita
valloitettuja kansoja. Englantilainen järjestää, käyttää kaikki
hyväkseen, hallitsee niin kauvan kun voi, mutta jättää, sittenkun
on pakotettuna luopumaan saaliistaan, vapauteen kasvatetun kansan.
Saksalainen alistaa kaikki kauppaetujensa alle, saksalaistuttaa,
sivistää, polkee ja jättää poistuessaan köyhän kansan, joka on
kadottanut uskon omaan itseensä. Ranskalainen tuhlaa verensä kunnian
vuoksi, sivistää vallan vuoksi, ei halveksi voittoa, mutta uskottelee
itselleen, kun on pakotettu jättämään valloituksensa, että hän on
sivistyttänyt raakalaisia.

Niin ihmeellinen on maailman hallituksen mekaniikka, että tämä kaikkien
itsekkäisyys toisia kohtaan on aina vaikuttava liikevoima, joka vie
kansoja, yksilöitä ja ihmiskuntaa eteenpäin. Mitä olisi tämä suuri
ihmissuku, koottuna yhteen ainoaan suureen laumaan ilman eroittavia
rajoja ja kansallisuuksia? Mitä olisi tämä suku ilman tarpeita, ilman
kilpailua, ilman harrastuksia, vaatimuksia ja vastakohtia, niin,
mitä olisi se ilman himoja, kateutta ja halua johonkin kaivattuun
ja toivottuun? Ei voi ajatella sellaista viatonta, mutta samalla
myöskin tahdotonta ihmiskuntaa muullaisena kuin Itämaiden muinaisten,
suunnattoman suurien valtakuntain kaltaisena, joissa hirmuvaltias
hallitsi orjia. Minkä kautta on Eurooppa, maan osista pienin eikä
suinkaan rikkain, vähitellen kohonnut kaikkia muita mahtavammaksi?
Sen kautta, että sopivasti sijotetut meret, maat ja vuoret ovat
muodostaneet rajoja ja synnyttäneet toisistaan erotettuja kansoja.
Näiden kansain yhteys ja kilpailu ovat synnyttäneet Euroopan
sivistyksen, jota vastoin Aasian arot ja Afrikan erämaat ovat milloin
yhdistäneet kansoja suuriksi laumoiksi, milloin eroittaneet heidät
toisistaan. Euroopassa on Venäjä samoista syistä jäänyt takapajulle,
mutta leviää kevättulvan voimalla itäänpäin.

Luulisi, että maanpallon 1,500 miljoonaa asukasta, jotka jokainen
ovat itsekkäitä yksilöitä ja joista ei kukaan ole täysin toisensa
kaltainen ruumiin ja sielun puolesta, tarjoisivat tarpeeksi vaihtelua,
mutta yksilön kokonaisuus ei riitä, edistys vaatii sen lisäksi vielä
moninaisia kansoja. Ei mikään ole hullumpaa kuin katoolisen kirkon
vaatimus puustavin yhtäläisyydestä samassa uskossa. Sitä ei Kristus ole
koskaan tarkoittanut puhuessaan "yhdestä lammashuoneesta ja yhdestä
paimenesta"; hän on lisännyt, että "Jumala tahtoo palveltaa hengessä
ja totuudessa", puustavista riippumatta, mutta hengessä. Ei mikään ole
valtiollisesti lyhytnäköisempää kuin panslavisuuden ja pangermanisuuden
yritykset sulattaa eri kansoja pakottamalla heitä oppimaan häiritseväin
kieltä ja käsitystä isänmaasta siten vahvistaakseen valtion yhteyttä.
Oletetaan, että n.k. suuret kansat kerran tulevat nielemään pienet
kansat paljoutensa vetovoiman avulla. Aineen painolakeja ei kuitenkaan
voida sovittaa vapaaseen ihmishenkeen. Pakko mikä hyvänsä synnyttää
vastustusta eikä edistä yhteyttä, mutta hajoittaa sitä. Poista pakko
ja pane sijaan vapaus, silloin on olettaminen oikea, vaikka onkin
epätietoista, onko siitä kehitykselle hyötyä. Historia todistaa,
että kehitystä ja edistystä autetaan parhaiten siten, että eri
katsantokannat saavat murtua toisiaan vastaan ja sen kautta kilpailla
keskenään.

Ovatko siis kansa ja isänmaa itsekkäisyytensä vuoksi esteenä
ihmisten sovulle ja onnelle? Eivät. Esiintyen itsekkäisinä ulospäin
valmistavat he keskuudessaan vaikutusalaa rakkaudelle ja tarkoitusperää
kieltäymykselle. Kansa ja isänmaa ovat välttämättömiä renkaita
kehityksen ketjussa, ja on niiden tarkoitus ketjun maallisessa päässä
sulautua ihmiskuntaan. Kristuksen tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole
enää oleva kansoja eikä vieraita, ainoastaan omaisia, uskotuita ystäviä
saman isän helmassa.

Maantiede ja tilastotiede ovat yksimieliset siitä, että jokainen maa
asemansa, ilmastonsa ja hedelmällisyytensä kautta kasvattaa sen kansan,
joka siinä asuu, ja päinvastoin, että jokainen kansa sivistyksensä
voiman kautta luopi uudestaan sen maan, jossa se asuu. Sovita tähän
tosiasiaan maailman hallitus ja me ymmärrämme, että Jumala on antanut
jokaiselle maalle ennen määrätyn kansan ja jokaiselle kansalle
ennen määrätyn maan, jossa se voi toteuttaa samaten ennen määrättyä
tehtävätään. Tarkasta vaan tuota pientä, ahdasrajaista Palestiinaa!
Eikö tämän kolmen maanosan ja kahden valtameren, itä- ja länsimaiden
välillä oleva pieni maa, johon sisältyy kaikki luonnon ja historian
vastakohdat, ole edeltäpäin määrätty suorittamaan tehtävää maailmassa?
Ja eikö meille kaikki sano, että ennustukset siellä tulevat toteutumaan
ja että Jerusalem aikain täyttyessä on määrätty maailman pääkaupungiksi?

Sosialistit sanovat olevansa kosmopoliitteja. Mitä on kosmopoliitti?
Maailmanmatti ilman maata ja kansaa, "ein hiesiger", joka luulee
olevansa kotonaan kaikkialla, mutta ei ole kotonaan missään. Onko hän
kristitty? Rakastaako hän ihmisiä? Ei, hän rakastaa vaan itseään, ei
välitä kenestäkään muusta. Hävitköön maailma, kunhan hän vaan löytää
laudanpalasen sen päällä pelastuakseen.

Isänmaakin voi muuttua epäjumalaksi ja onkin muuttunut siksi monelle,
toisille on se kaunis nuoruuden unelma. Ja kuitenkin on tässä aatteessa
jotain pyhää, jotain suurta, ylentävää, sovittavaa, yhdistävää. Isänmaa
on monen turva, monen koti, monen hauta, ja kuitenkin on se niin
kokonaan minun, että kannan sen sydämmessäni ja katsantotavassani.
Se sisältää kaiken, joka on minulle rakasta ja kallista maailmassa,
menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden, työn palkan, rakkauteni
huolenpidon ja elämäni lähimmän päämaalin. Sano, voiko kuolla tämän
maan edestä? Voi -- ja elää! On helpompi kuolla kuin elää aatteelleen;
voimamme on heikkoutta, tahtomme häilyväisyyttä. Mutta tietäen tai
tietämättään ovat kaikkina aikoina monet tuhannet eläneet, kärsineet ja
kuolleet tämän maan puolesta, joka joka aamu kutsuu meitä seuraamaan
isiemme jälkiä. Kyllästy tähän maahan, valita sen köyhyyttä, pudista
sen tomu jaloistasi, muuta pois rikkaampiin maihin, koeta unohtaa
lapsuutesi kehto, äitisi rukous! Turhaan, sinä et pääse erillesi
kansastasi ja maastasi, sinä viet sen mukanasi, minne maailmassa
matkannetkin, se on sisin juuresi, et voi siitä irtautua, ja jos
voitkin, tunnet voimiesi ja hyvinvointisi kukkulallakin ollessasi, että
jokin, joka antoi elämällesi sen sisällön, on sinussa kuollut.

21.4.1895.



KIRKKO


Olen sanonut ja pysyn siinä, että rakastan ja kunnioitan lutherilaista
kirkkoamme, ja olen onnellinen siitä, että olen syntynyt sen helmassa,
että minua on sen käsivarsilla kannettu kasteeseen ja kristinuskoon,
eikä tämä perustu tottumukseen tai auktoriteettiuskoon, vaan elämässä
kypsyneeseen vakaumukseen. En mistään hinnasta tahtoisi vaihtaa
tunnustusta, joka tyydyttää tietoisuuttani Jumalasta ja on kasvanut
kiinni sydänjuuriini; mutta siitä huolimatta olen minä kirkon
nykyisiin muotoihin nähden paljonkin eriävällä kannalla. Tämän aineen
koskettaminen ei ole minulle vaikea sen vuoksi, että pelkäisin oikaisua
kirkon oppineemmilta ja kokeneemmilta jäseniltä, vaan siihen nähden,
ett'en tahtoisi lisätä niiden monien toisistaan eriävien ajatussuuntain
lukua, jotka nyt ampiaisparvien tavoin surisevat tuon vanhan
kunnianarvoisen temppelin ympärillä ja eksyttävät uskovia.

Valtiokirkko vai kansankirkko? Epäilemättä jälkimäinen. Kirkko laissa
määriteltyine uskoineen ja valtio palkkaamine pappeineen olisi
kristinuskon asettamista lasikaappiin ja sen kansanjuurien repimistä.
Kansankirkko ilman yleistä lakia, jätettynä ilman johtoa päivän
vaihtelevien mielipiteiden heiteltäväksi, olisi sielujen laillistettua
anarkiaa. Jonkunlainen kompromissi näiden molempien kesken olisi
saatava aikaan siten, että valtio, s.o. kansan oikeudentunto, tukee
kristinuskoa järkähtämättömänä pohjanaan, mutta tunnustaa omantunnon
vapauden yksilön järkähtämättömänä oikeutena.

Kuinka yhdistää nämä kaksi ehtoa? Valtio sanoo: me olemme kristitty
kansa, me tunnustamme kristinuskon kaikkien lakiemme, laitoksiemme
ja kaiken kasvatuksemme pohjana. Jokaisen tuomarin, virkamiehen ja
opettajan täytyy tunnustaa Jeesus Kristus, vaikka hän kuuluisikin
muihin uskontunnustuksiin kuin lutherilaiseen. Lutherilaisten uskonnon
opettajana tulee hänen olla lutherilainen. Kaikissa oppilaitoksissa,
paitsi teknillisissä ammattikouluissa, opetetaan uskontoa oppilaiden
uskontunnustuksen mukaan. Kristinuskoon kuulumattomat saakoot elää
meidän lakiemme turvissa sillä ehdolla, että noudattavat lakejamme, ja
harjoittaa elinkeinoja, mutta käännytystyö olkoon heiltä kielletty.
Avioliiton rakentaminen kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä olkoon
myös sallittu sillä ehdolla, että lapset kasvatetaan kristinuskoon.
Vapaa eriuskolaislaki, ei mitään ehtoollispakkoa, vapaa sielunpaimenten
vaali, ei mitään keisarinpitäjiä. Valtio valvoo, seurakunta vallitsee
ja hallitsee. Ei mitään pappisylimystöä.

Tämä viimemainittu on onneton perintö katooliselta ajalta, samoinkuin
pappisvalta valtion armosta on onneton perintö juutalaisilta.
Pappisylimystö, kirkkoherrat kirkon paimenten sijassa ovat
sietämättömät siellä, missä etevimpien ja ensimmäisten tulee olla
kaikkien palvelijoita. Ruotsalainen "prest". (pappi) tulee sanasta
_presbyteros_, joka merkitsee seurakunnan vanhinta. Pappi on pyhän
hengen välittäjä ja palvelija, joka ei voi syntyä jokapäiväistä
leipää varten tuomiokapitulin valtakirjan kautta. Ei myöskään saa
sallia jokaisen suulaan suutarin esiintyä sananjulistajana ja kirkon
palvelijana. Kolportöörit hakevat häikäisykeinoja ja saastuttavat usein
Jumalan sanaa. Tarkastus on tarpeellinen ja tapahtuu ehkä sopivimmin
seurakunnan valitsemien kokeneiden kristittyjen avulla, jotka
muodostavat kirkkoraadin. Tämän valtuuttaa taas toimeensa synoodi,
jonka eri maanpaikat valitsevat.

Tunnettuja ovat ne kiihoitukset ja ne vehkeet, jotka usein
seuraavat papinvaaleja, ja ankarat pakkomääräykset ovat sen vuoksi
puolustettavissa. Saakoon kirkkoraati sitä varten määräävän vallan,
valitusosoituksella synoodiin. Uusi laki sisältäköön kaikki
kansankirkon itsehallinnon osat.

Kaupunkien kirkot olkoot auki joka päivä niinkuin katoolisetkin
niille, jotka tuntevat tarvitsevansa siellä hakea Jumalaansa. Hänellä
on vähän iloa meidän sunnuntai-kristillisyydestämme. Maalaiskirkoissa
jätettäköön tämä riippuvaksi lähinnä asuvien toivomuksista. Seurakunnan
sielunpaimen on vapautettava kunnallisista toimista, jotka nyt nielevät
niin suuren osan hänen kallista aikaansa.

Nykyisistä kirkonmenoista on monta väärinkäytöstä poistettu, mutta
toisia on vielä jälellä. Evankeliumin kahteen kertaan lukeminen on
koulukäsky, ja Isä meidän (miksei nyt jo "Meidän isä"?) lukeminen
kolmeen kertaan saman jumalanpalveluksen aikana on katolilaisten
lörpöttelevää _paternoster_'ia. Saarnan vanhastaan pinttynyt jakaminen
ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan on kaikkea elämää tappava
jäännös teoloogisista kouluaineista. On hyvä, että koko seurakunta
ottaa osaa virren veisuuseen, eikä niinkuin monin paikoin kuuntele
valmista urkulehteriltä, mutta kun kirkkoveisuu useinkin on hyvin
vaillinaista, olisi hyvä, jos harjoitetut kansakoulunoppilaat joka
seurakunnassa johtaisivat virren veisuuta.

Virsikirjojamme, sekä ruotsalaista, että suomalaista, on komiteain
toimesta paljonkin parannettu entisestään, mutta ne ovat kuin ovatkin
paikatuita. Kansan hyvinkin yleisen epäluulon niihin oikeuttaa niiden
liiaksi uudenaikainen kieli. Olen ruotsalaisessa virsikirjakomiteassa
turhaan koettanut osoittaa, että virsi on luonteeltaan henkevöitynyt
kansanlaulu. Puustavi kuolettaa. Voima ei ole sanoissa, vaan elämässä.

Saarnamiehistä tuonnempana.

Jumalan henki käy tuulahduksen tavoin läpi maailman eikä sen kulkua
voi kukaan laskea. Kaikki ajan vihurit puhaltavat nyt kirkkomme
puutteellisia muotoja vastaan, ja moni ennustaa sen pikaista häviötä.
Minä en usko niin käyvän. Minä uskon, että se tarvitsee uutta
puhdistusta vanhalla pohjalla, ja se on tuleva ensi vuosisadalla. Minä
uskon, etteivät kuoleman portit tule olemaan sitä mahtavammat. Ruoho
katoo, kansa on kuin ruoho, mutta Jumalan sana pysyy iankaikkisesti.

31.8.1895.



SAARNAMIES


Kun huomasin itseni kykenemättömäksi lääkärin toimeen, kävin
miettimään, eikö minun ehkä pitäisi ruveta lukemaan jumaluusoppia.
Mutta tuo dogmatiikka, joka haihduttaa kristinuskon ytimen elottomiksi
ajatusdogmeiksi, pelotti minua ja tuntui epämiellyttävältä. Minulla oli
rakas ystävä ja sukulainen, pappi, joka toden teolla järjesti elämänsä
evankeliumikirjan mukaan; ihailin yhtä tai kahta "kuninkaallisesta
papistosta", jotka puhuivat Jumalan hengen sanoja janooville sieluille,
mutta useimmat sielunpaimenet olivat minusta palkkapaimenia, joiden
sanat kantoivat kauhtanaa ja kaulusta, mutta jotka mielessään ja
elämässään palvelivat Mammonaa. Meillä ei ollut silloin vielä
valtiopäiviä, mutta kun sittemmin näin pappissäädyn koolla, ei
ystävyyteni ja kunnioitukseni useita sen jäseniä kohtaan voinut estää
minua saamasta samaa vaikutusta, jota tunsin katsellessani apteekkarien
kokousta, mistä tuulahti vastaani rohtojen ja sairashuoneiden lemua.

Nämä univormuihin puetut sielujen parantajat tuntuivat minusta yhdessä
joukossa nähtyinä kovin epähenkisiltä keskustellessaan maallisista
asioista, ja kaikki papin toimen loisto näytti häviävän säädyssä.
Luovuin jumaluusopista.

Toisen kerran näin minä lahjakkaan koulunopettajan esiintyvän ilman
papin kaulustaa, ainoastaan tavalliseen mustaan takkiin puettuna,
Tukholman baptistikirkossa ja puhuvan sieluille elämän yksinkertaisia
sanoja ilman noita tavallisia puheenparsia. En hyväksy baptistien
keppihevosta, uutta kastetta, joka on minusta Vapahtajan sanain
halveksimista: "sallikaa lasten tulla minun tyköni elkäätkä kieltäkö
sitä heiltä"; mutta tuo vilpitön, sytyttävä, elävä elämä, joka pulppusi
tämän baptistipapin sanoista, oli minusta parempaa kristillisyyttä kuin
moni oikeauskoisen kansankirkon kirjoitettu saarna.

Omat puutteellisuudet ovat opettaneet minua varovasti arvostelemaan
muiden puutteita. Tunnen osanottoa tuota vast'alkavaa saarnamiestä
kohtaan, joka ahkerasti harjoitteleikse ja tarkkaan miettii ainettaan
ja varmuuden vuoksi kirjoittaa saarnansa. Hän tahtoo tunnollisesti
täyttää velvollisuutensa, mutta hänen puhujalahjansa eivät ole
keskinkertaista paremmat ja kaipaavat harjoitusta. Hän on lukenut
saarnansa kuin ulkoläksyn, mutta muisti pettää ja hänen täytyy tuon
tuostakin katsoa paperiin. Saarnatuolissa on hämärä, hän ei pääse
heti päästä kiinni, hän pysähtyy, etsii, änkyttää muutamia sanoja
ja hakee taas. Suuri, äänetön, odottava seurakunta tuolla alhaalla
kirkossa leviää kuin pilvi hänen silmäinsä eteen ja hämmentää hänen
ajatustensa juoksua. Hän ei näe enää mitään, ei muista mitään, lopettaa
saarnansa kesken kaikkea ameneen ja turvautuu käsikirjan määräämiin
rukouksiin saarnan jälkeen. Ne hän onneksi muistaa ja hätätilassa on
hänellä kirjansa. Nuo monet päät tuolla alhaalla kumartuvat, saarna
on päättynyt ja nöyryytetty nuori saarnamies hiipii alas rappuja ja
katoo sakastiin. Ei mitään kirkkopahennusta ole tapahtunut, ainoastaan
muutamat tottuneet kirkossa kävijät ja pappien arvostelijat kuiskaavat
toisilleen apostoolisten jäähyväissanojen jälkeen: "hän hätääntyi".

Seuraavana sunnuntaina näen minä toisen papin kirkon puhujalavalla.
Hän on sileäleukainen keski-ikäinen mies, kaulassa hyvin kiilloitettu
kaulustin, ja sujuvalla puhelahjalla varustettu taitava saarnamies.
Ei aikoihin ole hän enää saarnojansa kirjoittanut, eivätkä ne tuota
hänelle suurta vaikeutta. Hän on silmäillyt päivän tekstiä ja merkinnyt
kohdat 1, 2, 3 saarnaoppaastaan. Hän puhuu tunnin ajan kuin kirjasta:
ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin edespäin. Kyllähän usein
kerrotaan samoja asioita, täytyyhän kuulijoihin tyrkyttää sanoja, kun
puuttuu ajatuksia, mutta sanatulva jatkuu keskeymättä ja tavanmukaisen
kolmantensa ja neljäntensä jälkeen pääsee hän onnellisesti loppuun.
Vanhat kirkkomiehet sanovat toisilleen: se oli hyvä saarna! Joka
merkitsee sitä, että kaikki kävi niinkuin pitikin, vaikk'ei
jättänytkään mitään jälkeä. Ja saarnamies itse sanoo kotiin tultuaan
vaimolleen: oli vahinko, mamma, ett'et ollut kirkossa tänään!

Seuraavana sunnuntaina esiintyy vaalisaarnaaja, hänkin vanhempi
pappismies, joka on kokenut ammatissaan ja harjaantunut voittamaan
ääniä papinvaaleissa. Hän on perinpohjin valmistautunut sulattamaan
kovimpiakin sydämmiä, joskaan ei vaalimiesten, niin ainakin heidän
vaimojensa. Hän alkaa heti tuolla laulavalla äänellä, jota moni
pitää jumalisuuden oikeana leimana. Tämän itkevän esityksen kanssa
on sopusoinnussa selonteko kaikesta siitä liikuttavasta, jonka
siihen tottunut ja taitava saarnamies voipi puristaa jokaisesta
saarnatekstistä. Ei kestä kauvan, ennenkun eukkojen kokoon käärityt
nenäliinat etsivät juoksevia kyynelvirtoja. Lopulta kuuluvat tukahdetut
nyyhkytykset, jotka ovat jokaisen saarnamiehen oikea ylpeys, vastaavan
hänen omaan itkuiseen ääneensä. Tämä pappi on välttämättä valittava.
Semmoinen jumalinen mies! Ja kuinka hän saarnaa! Hän voisi kiviä
liikuttaa...

Jos näihin kolmeen lisätään neljäs, joka kuivasti kuin sanakirja ja
kylmästi kuin talvinen uusikuu esittää katkismuksen pääkappaleet
uuvuttavalla yksitoikkoisuudella, tai viides, joka päin vastoin kuin
hänen kolmas virkaveljensä julistaa puustavin tuomiota kaikkien eri
tavalla ajattelevien yli, -- niin missä on pappi? Missä on rakkauden
evankeliumi, joka on eroittamattomasti yhdistetty vanhurskaan Herran
Jumalan pyhyyden vaatimukseen? Missä on lohduttaja kaikissa suruissa,
auttaja kaikissa vaikeuksissa, Kristuksen seuraaja kaikille niille,
jotka tekevät työtä ja ovat raskautetut? Sanoja, sanoja, sanoja! Missä
on hän, joka sanoi: ne sanat, joita puhun teille, ovat henkeä ja elämää?

Tiedätkö sinä, saarnamies, joka seisot siinä yläpuolella
seurakuntalaisiasi heidän luottamuksensa kutsumana ja kutsumana
Mestarisi olemaan hänen kylvömiehenään tuolla suurella, hedelmällisellä
vaimolla, tiedätkö sinä, kenelle sinä puhut? Ymmärrätkö sinä, ett'et
seiso siinä täyttämässä virkavelvollisuuttasi ja sitten hyvän
omantunnon rauha rinnassasi istuaksesi odottavaan päivällispöytääsi?
Oletko unhottanut puhuvasi sadoille, ja taaskin sadoille janooville
sieluille, jotka tunkeilevat ympärilläsi juodaksensa sanoistasi
iankaikkisen elämän virvoittavaa vettä? Tänne tullessaan ne eivät tule
kouluun eivätkä kinkerille tavaillakseen opituita läksyjään ja saamaan
todistusta kristinopin taidostaan. Tänne tulevat he vapaasti ja ilman
pakkoa Kristuksen seurakunnan jäseninä, monet ehkä tottumuksesta ja
tavasta, mutta monet myöskin sielun sisimmästä tarpeesta kuullakseen
Jumalan äänen puhuvan sinun huuliltasi. Mitä annat sinä heille? Mikä
tuomio odottaa sinua, jos sinä annat heille kiviä leivän asemasta,
sanoja hengen asemasta? Paljon syvemmälle täytyy sinun nöyrtyä
kuin nöyrryt tuossa painaessasi alas pääsi ja ajattelemattomasti
ladellaksesi Isämeitääsi; -- nöyrry, tomu, iankaikkisen hengen eteen,
jonka edustaja olet! Kuule hänen ääntänsä, joka sanoo sinulle: Samuel!
Ja vastaa niinkuin Samuel: Herra, sinun palvelijasi kuulee! Katso,
hän käy maailman läpi meidän aikanamme ja kaikkina aikoina niinkuin
meren aalto ja pyörremyrsky, mutta sinä matelet maassa ulkoa opittuine
sunnuntailäksyinesi! Mene, seuraa häntä, puhu, mutta elä puhu omia
sanojasi, voimaton, vaan puhu hänen sanojaan, jos tahdot, että sielut
sinua kuulevat ja huomaavat siitä muun hedelmän kypsyvän kuin henkisen
unen tai muun palkan koituvan kuin palkkapaimenen palkan: nuo määrätyt
tynnörisi jyviä vuodessa!

Niin, minä tiedän, että Jumalan henki puhuu kuuluvasti meidänkin
aikanamme, puhuu heikoin tomusta tehdyin kielin, mutta kuitenkin
kielin, joissa Mestarin voima puhuu. Näiden rasitetuilla olkapäillä
lepää vielä muodoissaan puutteellinen kirkko Kristuksen sanan
kalliolla. Tule sinäkin yhdeksi heistä!

1.11.1890. 2.9.1895.



OPETTAJA


Kirkon ja papin, kansan ensimmäisen opettajan, jälkeen tulee
monihaarainen sarja muita opettajavoimia, joiden tehtävänä uudemmassa
yhteiskunnassa on valaista jokaista majaa maassa ja jokaista älyn
aluetta. Tässä on ensin huomautettava, että tieto ei vielä muodosta
luonnetta, elämän pohjaa, vaikka se sisältyykin siihen ja ett'ei
opettajan toimi vielä ole kasvatusta, vaikka se vaikuttaakin siihen.
Se suuri, keskiajasta peritty erehdys, että tieto olisi samaa kuin
siveellinen jalostus, on ominainen ajan koko katsantotavalle ja
heittää, samalla kun se virittää valistuksen soihdun, eksyttävän
häikäisevän valon suuriin aukkoihin _ihmisen_ kasvatuksesta.

Opettajan tulee vaikuttaa oppilaaseen yhtä paljon oman esimerkkinsä
kuin antamainsa tietojen kautta. Vaikkakin tämä myönnetään, heikontaa
hänen kasvatustaan usein tuo erehdys, että tieto riittää kaikkeen.
Opettajan tulee herättää yhtä paljon kuin opettaa; tuleehan koko hänen
tehtävänsä olla älyn herättämistä. Opettajan tulee ohjata taipumuksia
oikealle uralle, ei kohdella niitä kuin kuollutta ainetta, ei kohdella
puuttuvia taipumuksia samalla tavalla kuin eteviä. Koulun suurimpia
vikoja on aina se, että annetaan samat läksyt ja asetetaan samat
vaatimukset sekä hyvä- että huonolahjaisille oppilaille. Ainoastaan
tylsämielinen on vailla mitään taipumuksia. Olemassa olevan taipumuksen
keksiminen ja ohjaaminen vaatii samaa suurta taitoa, jota valtiomies
tarvitsee valitessaan kykeneviä apumiehiä ja sotapäällikkö valitessaan
oikeaa miestä oikealle paikalle. Kuinka monet taipumukset menevätkään
hukkaan, kun niitä pakotetaan muille aloille kuin mitkä luonto on
niille osoittanut, ja kuinka moni elämän onni murtuukaan herätessään
liika myöhään tietoisuuteen oikeasta tarkoituksestaan!

Opettajan työ on usein raskasta, mutta hänen edesvastuunsa musertaisi
hänet, jos hän voisi arvata kaikki opetustapansa seuraukset siinä
elämässä, jota hän valmistaa. Jos hän tekee parhaan kykynsä mukaan
velvollisuutensa, täytyy hänen samoinkuin lääkärinkin lohduttaa itseään
sillä, että on onnistunut jonkun kerran, vaikkakin olisi paljoa
useammin ollut onnistumatta. Se, että osa edesvastauksesta kohtaa kotia
ja elämän vaikutuksia, voi jossain määrin lohduttaa hänen omaatuntoaan,
mutta ei voi kuitenkaan vapauttaa häntä osallisuudesta ihmisen
hunningolle joutumiseen.

Useimmat nuoret opettajat astuvat toimeensa luottaen kokoamaansa
tietovarastoon ja luulevat vaan tarvitsevansa avata ilmareiän
antaakseen oppinsa tulvailla oppilaihinsa. Kuinka pian tulevatkaan he
huomaamaan, että kaiken kylvön menestys on siinä maassa, johon siemen
lankee! Onneksi on lapsuuden ja nuoruuden kylvövainio herkkä kasvamaan.
Opettajan innostus tarttuu; jos hänen esityksensä on elävää, herättää
se elämää, jos se on kylmää ja kuivaa, haukottelee nuoriso. Elköön
hän luulko, että oppiaine elähyttää; se voi enemmän tai vähemmän
kiihoittaa huomiota, mutta värityksensä ja eloisuutensa saa se vasta
hänen esityksestään. Hän puhuu sille ikäluokalle, jolloin mielikuvitus
on vireimmillään ja värittää kaikkea. Olen nähnyt opettajia, joiden
on onnistunut innostuttaa oppilaitaan niin kuivaan aineeseen kuin
kielioppiin, samalla kun toiset ovat torkkuneet kuunnellessaan niin
elähyttävää ainetta kuin on historia.

Opettajan asema kouluun ja luokkaan synnyttää vaatimuksia
erehtymättömyydestä, jota eivät kaikki opettajat voi täyttää.
Lapsilla ja nuorilla on tarkka silmä huomaamaan heikkouksia, vikoja,
omituisuuksia puheessa, tavoissa, puvuissa ja arvostelevat he säälittä
tuota muka erehtymätöntä. Paraskin ja rakastetuinkin opettaja ei
pienimmänkään erehdyksen sattuessa pääse tämän ampiaisparven käsistä
ja saapi alistua kärsimään sen salaista pilkkaa. Jos hän kiivastuu,
pahentaa hän vaan asiansa; jos hänestä tulee koulun narri, on hän
hukassa. Paras keino noita ampiaisia vastaan on kylmäverisyys; mutta
jos hän sen lisäksi on tunnettu oikeamielisyydestään, joka enemmän kuin
mikään muu vaikuttaa nuorisoon, voi se samalla rakastaa häntä ja nauraa
hänelle. Kuria, joka niin usein koettelee opettajan kärsivällisyyttä,
ylläpidetään parhaiten siten, että sattuvia hairahduksia käsitellään
ankaralla oikeudella ja samalla kertaa lempeydellä. Liiallinen ankaruus
nostaa kapinaan, velttous synnyttää vallattomuutta. Paitse valhetta ja
petosta ovat lasten rikokset usein ainoastaan elämän ilon hillittömiä
hairahduksia. Opettaja, joka osaa samalla kertaa herättää kunnioitusta
ja luottamusta, pysyy kauvimmin oppilaittensa suosiossa.

Minun kouluaikanani hallitsi vitsa koulussa, ja minä olen yhäkin sitä
mieltä, että kohtuullinen ja oikea ruumiillinen kuritus neljäätoista
vuotta nuoremmille ei haittaa oppilasta eikä opettajaa. Nykyaika on
kasvattanut usein liiallista itsetuntoa. Yksilö astuu usein liiaksi
edelle yleisen järjestyksen. Laki, että ruumiillinen kuritus on
poistettu, mutta että se, joka on ansainnut kurituksen, on asetettu
ulkopuolelle lakia, tuottaa häpeää. On myönnettävä, että opettajan
asema nyt on parempi kuin patukan aikana. Epävarmaa on, onko hän
tullut oppilasta lähemmä, mutta hillittömän kiivastumisen vaara on nyt
pienempi ja hän on oppinut pitämään parempaa vaaria itsestään; oppilas
vuorostaan kasvattaa häntä. Vaikka hän yhäkin saa olla säästäväinen, ei
hän enää, käytyään kelpaamattomaksi sekä koululle että kirkolle, näe
nälkää odottaessaan kirkkoherran paikkaa.

3.9.1895.



PAINETUN SANAN EDESVASTAUS


Ajatus istui ääneti yksinäisessä luostarikammiossaan, kyllästyi
hautomaan omaa itseään, lähti maailmalle ja löysi sanoja. Sana tuli
ajatuksen ruumiiksi, muuttui toiminnaksi ja loi maailman.

Sana oli katoava ääni, etsi jalansijaa ja löysi kirjoituksen. Kirjoitus
säilytti sanan, mutta oli kytketty lehteensä, haki siipiä ja löysi
painokoneen. Tiedonannon kannalta katsoen on sana ajatuksen toukka,
kirjoitus sen kotelo, painokone sen täysivalmis perhonen. Nämä kolme
kehitysmuotoa jakavat maailman historian itsensä mukaan.

Jokaisessa näistä muodoista kasvaa ajatuksen voiman kanssa myöskin sen
vastuunalaisuus. Jumala yksin tuomitsee sanattoman ajatuksen. Puhuttu
sana tuomitaan todistajain sanan mukaan, kirjoitettu todistaa itse
itsestään, painettu sana seisoo kaikkien tuomioistuimen edessä. Sillä
puhuttu tai kirjoitettu sana on keskustelua muutamain harvain kanssa,
painettu on keskustelua koko maailman kanssa.

Painettua sanaa ei voi mikään rajoittaa ajan ja paikan rajain sisällä.
Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Se osaa kaikkialle, tulvailee
läpi kaikkien porttien ja rakojen. Päästyään kerran liikkeelle,
ei se ole minkään ihmisvoiman kiinni saatavissa. Lyö kuoliaaksi
se kurikalla: lyöt ilmaan! Polta se: polta ajatus! Sensuuri on
hullutusta; ei ole mitään muuta sulkua painetulle sanalle kuin kaiken
lukutaidon hävittäminen. Mutta sekin sulku murtuu, sillä jos joku kansa
saataisiinkin palautetuksi raakalaisen tietämättömyyden kannalle, olisi
aina joku tietäjä, joka osaisi merkkejä selittää.

Mutta nyt ei kirjoitettu sana, joka lyö maahan ja nostaa maasta,
kuolettaa ja antaa elämää, ole ainoastaan toimintaa, mutta
tuhatkertaista toimintaa, joka lähtee tuhansin jaloin ja tuhansin käsin
aikaansaamaan pahaa tai hyvää. Kuinka on tämä toiminta todistettava
ja tuomittava? Vapaa yhteiskunta voi yhtä vähän tulla toimeen ilman
painolakia kuin kivihuoneista rakennettu kaupunki voi tulla toimeen
ilman paloruiskua. Kuinka vangita sana, joka on joustava kuin ilma?
Valaoikeuksienko avulla? Sitä on koetettu: keino on välistä parempi,
välistä huonompi kuin ei mikään keino.

Kysymys on pulmallinen. Vapaa, lain kautta järjestetty sananvapaus
on yhteiskunnan elinilma. Ei ole mitään muuta kestävää muuria sanan
väärinkäytöstä vastaan kuin yleisen mielipiteen paino, joka rajottaa
sen käyttämisen. Paino painoa vastaan.

On turhaa sanoa kirjailijalle: hyvä herra tai rouva, ettekö ymmärrä,
että se sana, jonka heitätte maailmalle tänään, tulee tuomitsemaan
teitä haudallanne? Se ei ole enää teidän ettekä tiedä, missä se tulee
juurtumaan; ette aavista, missä se hedelmänsä tekee, ja edesvastaus on
teidän.

Yhtä turhaa on sanoa kustantajalle: hyvä herra, tarkastakaa sitä
teosta, jonka julkaisette, sillä te saatte osanne sen tuomiosta!
Kirjailija kirjoittaa hetken innostuksessa; te arvostelette
kylmäverisesti hänen työtänsä, sen tähden on teidän edesvastuunne
suurempi. Jos te myrkytätte kaivon, ette voi edes puolustautua
sillä, että se, joka siitä juo, syyttäköön itseään, sillä te olette
reklaameillanne tehneet kaiken voitavanne houkutellaksenne siitä
juomaan.

Kaikki tämä on jo sanottu satoja kertoja ennen ja yhtä usein unhotettu.
Mutta vaikka huonon kirjallisuuden lukijaa olisikin sata kertaa tätä
ennen muistutettu hänen osallisuudestaan tähän pahaan, tahtoisin minä
kerran vielä sanoa hänelle: miksi ostatte te semmoista, jota teidän
paremman arvostelunne täytyy halveksia? Ettekö tiedä, että juuri te
ylläpidätte ja edistätte tuota kurjaa kirjallisuutta? Ilman teidän
pennejänne ja markkojanne ei sitä ilmestyisi. Ilman lukijakuntaa
kirjoittaa kirjailija yksinpuheluja ainoastaan latojalle; se väsyttää
lopulta ja kannattaa huonosti. Hyvä herra tai neiti, te ette ansaitse
parempaa kirjallisuutta kuin mitä luette ettekä voi vaatia, että
arvostelullenne mitään arvoa annettaisiin!

Painoasetus on välttämätön, mutta on aina heikkouden merkki. Ei ole
mitään muita tokeita kurjaa sanaa vastaan kuin yleinen ylenkatse. Ei
mistään hinnasta, ei edes väärinkäytösten pelossa saa kansa luopua
vapaan sanan oikeudesta.

Ell'en olisikaan niinä kohta viitenä kymmenenä vuotena, joiden
kuluessa olen ollut tekemisissä paperin ja painomusteen kanssa,
muuta oppinutkaan, niin olen kuitenkin oppinut pelkäämään sanan
edesvastausta. Elämä on paljoa enemmän vaikutuksia kuin tekoja. Kun
nyt jumalallinen ja inhimillinen laki tuomitsee noin ankarasti tekoja,
kuinka paljoa ankarammin onkaan tuomittava vaikutus, joka on teon juuri!

Olin kuusitoistavuotias kokematon ylioppilas, kun eräässä
huutokaupassa sain käsiini aikoinaan paljon luetun, mutta nyt jo
kauvan sitten unhotetun kirjan nimeltä "_Nouveau Parterre du Parnasse
François_", painettu Haagissa v. 1739. Se oli valikoima sen ajan
uusinta runoutta, erittäin sukkelaa, mutta samalla hillitöntä pilaa
kaikesta, mikä on pyhää ja puhdasta. Että kirja oli ollut ilmaus
aikansa korkeimmasta sivistyksestä ja vaikuttanut sen etevimpiin
edustajiin, se näkyi sen omistajain kansiin kirjoittamista omakätisistä
nimikirjoituksista: Hedvig Charlotta Nordenflycht, Carl Gustaf Tessin,
Carl Fredrik Mennander. Ja mitä likaa kuitenkin, näistä kuuluisista
nimistä huolimatta! Se takertui kiinni nuorukaisen vilkkaaseen
mielikuvitukseen, se tahrasi hänen pilaantumattoman maailman
katsomuksensa ja tarvittiin vuosien taisteluita, lankeemuksia ja
parannuksia sen poistamiseksi, joka ei ehkä koskaan oikein onnistunut.
Kuinka monta nuorta sydäntä olikaan tämä ainoa pieni 272-sivuinen
duodeesi jo turmellut yhden vuosisadan kuluessa!

Tottahan on, että inhimilliset intohimot eivät koskaan katoo. Kaikissa
maissa ja kaikissa suuremmissa kaupungeissa tulee aina olemaan
roskajoukkoa. Mutta tämä roska ei saa koskaan pöyhistäytyä kansan
edustajaksi, sen kirjallisuus ei saa anastaa itselleen ajan suunnan
merkitystä! Jos se sitä koettaa, on vakaa sana, johon he vetoovat,
nouseva heitä vastaan, paljastava heidät ja antava heidät ylenkatseelle
alttiiksi.

Jokainen sana on siemen, josta vaikutuksia itää, mutta painettu sana on
kaikkien oma, se on rajoittamaton. Painettu sana lentää ulos maailmaan
kuin haavan untuva, jota kevättuuli levittelee: ei kukaan tiedä, mihin
se kerran on juurtuva; ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään,
huomenna tai miespolvien kuluttua versovat sen siemenestä. Harvoin
ajattelemme sitä nuoruutemme päivinä. Kirjoitusmuste vuotaa niin
keveästi kynästä ja tuntuu niin omituisen viehättävältä, mustenee ja
saa täysikelpoisuuden mainekirjan, kun painomuste sen jalostaa. Mutta
se sana ei ole enää minun...

6.7.1887.



SANOMALEHDISTÖ


Kolme kotkaa lähti levitetyin, joka kerta kasvavin siivin lentämään
ajatuksen munasta: puhuttu sana, kirjoitettu sana ja painettu sana.
Kaikki ovat muodottoman äitinsä ajatuksen muodostuneita olentoja, mutta
ensimmäinen on häviävä ääni, toinen katoava muoto, kolmas elää siitä
harhaluulostaan, että se rajattomasti hallitsee aikaa ja paikkaa.
Sanon sitä harhaluuloksi, sillä painetunkin sanan rajoittaa aine ja
ihmiskunnan oma olemus, mutta tämä harhaluulo tekee painetusta sanasta
maailman vallan. Jokainen painettu sana, joka ei vapaaehtoisesti suostu
elämään ja kuolemaan sinä päivänään kuin syntyy, tahtoo käydä kaikkien
luo, vaikuttaa kaikkiin ja elää kaikkia muita vanhemmaksi.

Olen puhunut kirjain painamisesta ja tahdon nyt puhua jokapäiväisestä
painetusta sanasta, jota tavallisesti kutsutaan sanomalehdistöksi.
Sen elämä on päiväperhosen elämää; sitä kilvan tavoitellaan sillä
hetkellä, kun se esiintyy; se voi saada kuohumaan maat ja kansat,
se voi hetken kuohuvien tunteiden tulkkina ilahduttaa, surettaa,
haavoittaa ja parantaa; mutta huomenna on se jo niin unohtunut kuin ei
sitä koskaan olisi ollut olemassakaan. Sanomalehdistön lapsuuden aikana
säilytti sanomalehdistö vielä huomisena päivänään ajatuksia ja asioita,
jotka ansaitsevat jäädä elämään. Lehti nidottiin ja varustettiin
ainehistolla, tutkijat hakivat siitä aineksia historian ja päivän
tapahtumain esittämiseen. Tämä ylijäämä on nyttemmin harvinaista.
Kaikki kirjoitetaan ja elää päivän kysymyksiä silmällä pitäen, jotka
huomenna väistyvät toisten tieltä; tämän päivän oraakeli on huomenna
makulatuuria, ainoastaan muutamat kirjastot täyttävät vielä hyllynsä
noilla menneen elämän arvottomilla tähteillä.

Ja kuitenkin voi ainoastaan pinttynyt virkavaltainen, eikä edes
hänkään, kieltää jokapäiväisen sanomalehdistön merkitystä hetken
suurvaltana. Se tunkee kaikkialle, koskettaa kaikkia ja jättää aina
uudistuvia vaikutuksia, jotka vähitellen iskevät ihmisiin joskaan ei
vakaumusta, niin kuitenkin aina katsantotapoja. Elä sano minulle,
että sinä vaan uutisten vuoksi joka päivä luet sanomalehteä, jonka
mielipiteitä et hyväksy, niin, jota halveksitkin. "Sano minulle, kenen
kanssa sinä seurustelet, ja minä sanon sinulle, kuka sinä olet." Sana
on sielun ravintoa; emme voi joka päivä nauttia samaa ruokaa voimatta
siitä joko hyvin tai pahoin. Onhan ryhdittömiä lehtiä, niinkuin niitä
on johdonmukaisia ja tarmokkaita; seuraa tuuliviirin heilauksia, ja
tottumus tekee sinut yhtä ryhdittömäksi.

Sanomalehdistö on meidän aikanamme pysyväinen puhujalava ja _perpetuum
mobile_'ksi muuttunut kirjoituskynä. Ei kukaan, ei matalimman
majan asukas, ei edes koulutyttökään, joka ahmii esillä olevaa
nurkkanovellia, vältä sen vaikutusta. Päivän mielipiteet, arvostelu,
katsantotavat tarjotaan lukijalle valmiiksi laitettuina. Hänen ei
tarvitse etsiä, ei kysyä, ajatella, ei epäillen ja koetellen taistella
itselleen vakaumusta. Se tulee hänen luokseen joka aamu kutsumatonna
puhuen tuolla tuntemattomalla kielellä, joka on edustavinaan yleistä
mielipidettä ja jonka salaperäinen voima suurimmaksi osaksi on
siinä, että se on tuntematon. On tahdottu saada aikaan se muutos,
että kirjoittajat panisivat nimensä johtavain kirjoitusten alle, ja
olisihan jo tämäkin tarkastus toivottava, olisi mies sanan takana,
mutta useimmat toimitukset tahtovat pysyttää nimettömyyttä, koska
nimi poistaa sanalta sen orakelimaisen salaperäisyyden loiston. Ja
niin synnyttää tottumus saada mielipiteensä tarjottimella esitetyksi
haluttomuuden itse tutkia sitä kysymystä, joka on esillä. Ainoastaan
muutamilla harvoilla on voimaa vastustaa yhä uudistuvia vaikutuksia.
Muutamat panevat vastalauseitaan, mutta yhtyvät lopulta siihen
mielipiteeseen, jota heille joka päivä syötetään. Tällä tavalla
sanomalehdet luovat yleistä mielipidettä, samalla kun ovat olevinaan
vaan sen tulkkeja. Ja lukija, suuri yleisö, tottuu yhä enemmän olemaan
punnitsematta itsenäisesti asioita, luullen sitä kuitenkin tekevänsä,
kun se ottaa omanaan pussista sen, mikä sinne jo ennen on säkistä
pistetty.

Samalla kun sanomalehdet selittävät ja tulkitsevat päivän yleistä
mielipidettä ja keskittävät sen polttopisteeseensä, seuraa heidän
jokapäiväisestä vaikutuksestaan se perusteellisuuden ja todellisen
vakaumuksen puute, joka nykyään on niin yleinen n.s. sivistyneessä
kansanluokassa. Nykyään luetaan kyllä enemmän kuin koskaan ennen,
mutta luetaan ohimennen ja unohdetaan, pian, yksi vaikutus karkoittaa
tieltään toisen, pelätään ajattelemisen vaivoja ja valitaan helppoa
lukemista. Lukijan pintapuolisuus on yhtä suuri kuin kirjoittajan.
Ainoastaan aikakauskirjoissa tavataan vielä tarkoin mietittyjä
kirjoituksia; sanomalehtien käsikirjoitukset eivät ehdi kuivaa,
ennenkun ne nakataan latojan käsiin, ja tämä, jota kirjainten hurja
riento yökauden kuluttaa, heittää samalla kuumeentapaisella kiiruulla
vedoksensa unisen korjaajan eteen. Se on leipurinsällin yötyötä sitä
varten, että se yleisö, joka on nukkunut rauhassa, saisi syödä tuoreet
lämpöset aamukahvinsa kanssa.

Aika ajoin näkyy selviä merkkejä siitä, että niin suuri
yhteiskunnallinen voima kuin sanomalehdistö tarvitsee tehokasta
tarkastusta. Sensuuri, tuo vapaan sanan vanginvartija, joka siivilöi
hyttysiä ja nielee kameleita, on yhtä voimaton kuin vihattu. Sulje
virran väylä ja vesi tulvii rannalle! Tehokkaampi on sanomalehtien
oma keskinäinen tarkastus, sana sanaa vastaan, mielipide mielipidettä
vastaan, oikea väärää vastaan, totuus valhetta vastaan, puolustus
panettelua vastaan, silloinkuin tätä lain käyttöä ovat tukemassa
puolueettomat tuomarit, joita ei kuitenkaan valitettavasti aina ole
olemassa. Sekä sanomalehdet että yleisö ovat inhimillisesti heikkoja,
heitäkin vaivaa ammattikateus, puolueellisuus, itserakkaus ja usko
omaan erehtymättömyyteensä. Ainoa täysin tepsivä tarkastus olisi
lukijain, tilaajain toimeenpanema. Elä osta, elä lue, elä kannata
häväistyssanomalehdistöä, ja se kuolee nälkään. Mutta mistä löytää
tarpeeksi yleistä ja päättäväistä oikeudentuntoa tämän rangaistuksen
toimeenpanemiseksi? Missä häväistyslehdet elävät ja kukoistavat; siellä
ei yhteiskunta parempaa ansaitse.

Meillä ovat tuohon suuntaan käyvät yritykset toistaiseksi vielä menneet
myttyyn. Meidän sanomalehtemme eivät myy sanaansa, eivät ota lahjoja,
eivät alennu hallituksen tai rahapohattain kuuliaisiksi palvelijoiksi.
Meidän sanomalehdistömme on vielä rehellinen. Sitä voidaan kuitenkin
moittia siitä, että se on raskas ja riitaisa ilman sukkeluutta ja
leikillisyyden suolaa ja että se helposti muuttuu mieskohtaiseksi.
Siltä puuttuu kokonaan kirjoitustavan hienoutta ja sulavuutta ja
riidat pienistä kysymyksistä jatkuvat loppumattomiin suomalaisella
itsepäisyydellä, samalla kun siltä puuttuu suuria näköaloja ja suuret,
päivän näköpiirin ulkopuolella olevat kysymykset useimmittain jäävät
koskematta.

Sanomalehtimiehen toimi, joka tähän saakka on ollut sivutoimi
muiden rinnalla, muuttuu vähitellen ammatiksi. Se anastaa nykyään
harjoittajansa kaiken ajan, kysyy valpasta silmää, terävätä
arvostelua, paljon edellä käypiä opintoja, taitoa, hienotuntoisuutta
ja mukautumiskykyä, se hermostuttaa helposti ja kuluttaa pian.
Tottumus milloin kiitettynä, milloin pilkattuna lausumaan yleistä
mielipidettä antaa sanomalehtimiehelle omissa silmissään arvon, jota
hänen personallisuutensa ei aina vastaa. Hän tahtoo olla valtiomies
ja valtiotalouden tuntija, arvostelija ja reportteri, samalla kun
hän on kronikoitsija, uutisten urkkija ja liikemies. Hänen korvansa
kuuntelee kaikkialla, hänen huomionsa on suunnattuna tuhansille
tahoille, ja kuitenkin täytyy hänen täsmälleen ja nopeasti käsittää,
mitä asema vaatii. Harva voi täyttää näitä vaatimuksia, hän on syntynyt
paistinkääntäjäksi ja hänet on pantu kokiksi, ja sentähden tavataan
tässä kirjavassa joukossa usein haaksirikkoon joutuneita olennoita,
jotka eivät ole kelvanneet tai viihtyneet olemaan muilla aloilla.

Olen kaksikymmentä vuotta ollut sanomalehtimiehenä sanomalehdistömme
viattoman lapsuuden aikana, tunnustan sen yhteiskunnalliseksi tarpeeksi
ja aikamme puhuvaksi kieleksi, mutta pidän oman vakaumukseni enkä niele
sitä muilta saamana lämpöisenä, minä vaikenen ja kuulen.

4.11.1895.



PUOLUEET


Puolueet ovat vapauden ja hirmuvaltiuden äpärälapsia. Heidän äitinsä
on äänestysuurna, joka kaikkine puutteineen kuitenkin tahtoo esiintyä
yksilöllisenä vapautena, joka on kutsuttu aseihin puolustamaan yleistä
vapautta. Mutta puolue ei tyydy tähän. Se muodostuu ja järjestyy
voittaakseen vallan omalle käsitykselleen, joka puolueelle merkitsee
valtaa vallan vuoksi. Valta on siis puolueen oikea isä ja synnyttäjä,
tuo valta, joka ollen itsessään epävapaa, koska se kieltää muiden
vapauden, on yleisen vapauden verivihollinen. Vallan asettaminen
päämääräksi on, huolimatta kaikista puheista, kaikista hyvän asian
harrastuksista ja kaikesta uskosta omanvoiton pyytämättömyyteen,
todellisuudessa vaan oman vapauteni ja kaikkien vapauden toisiinsa
sekoittamista, samalla kun se alentaa äänestysuurnan itsekästen
pyyteiden nuotan peräksi.

Jos väitetäänkin, että valta vapaassa maassa on kansantahdon ilmaus
ja että se siis vaan on vapautta, niin ei silti voida väittää, että
puolueen tahto olisi kansan tahto. Puolueen sisimpänä tarkoituksena on
päin vastoin kaikkien muiden tahdon syrjäyttäminen valmistaakseen tilaa
vaan muutamain harvain tahdolle. Tälläkin tiellä päätyy puolue lopulta
epävapauden auttamattomaan umpikujaan.

Jos taas väitetään, että puolue tahtoo koota kansantahdon, keskustella
siitä ja sitä selvittää, niin on sen katsantokanta jo alusta alkaen
kierossa, koska kaikkea katsotaan vaan yhdeltä puolen. Ja jos tahdotaan
puolustaa puolueen olemassa olon oikeutta sillä, että vastapuolueen
katsantokanta on yhtä yksipuolinen ja että oikeuden tulee syntyä juuri
näiden kahden vastakohdan taistelusta, niin olisi tämä oikein, jos
ainoastaan mielipiteet murtuisivat toisiansa vastaan, mutta sen voivat
ne tehdä ilman puoluetta. Kun kaksi puoluetta taistelee keskenään, on
mielipide sivuasia ja valta pääasia.

Epävapaus on niin syvästi juurtunut koko puoluejärjestykseen, että
puolue on pakotettu tappamaan kaiken yksilöllisen vapauden omassakin
piirissään. Ei mikään itsevaltius ole ankarampi kuin puoluekurin.
Ainoastaan ehdoton alistuminen tuottaa voiton. Johtajat tekevät
vaalilistan. Mutta, -- väittää joku kapinoitsija vaalikarjassa, jota
ajetaan kuin lammaslaumaa uurnalle -- tämä nimi vaalilistallamme on
kelvoton, sen omistaja on taitamaton, epäluotettava, huonomaineinen!
-- Vaiti! -- Tämä toimenpide on mahdoton, epäkäytännöllinen, väärä!
-- Tottele! -- Ja karja kulkee uurnalle vastoin vakaumustaankin
saavuttaakseen edes jotakin, puolueen voiton, vallan.

Paitsi puolueen voittoa on olemassa toinenkin vaikutin, vastapuolueen
tappio. Puoluejohtajat tietävät varsin hyvin, että tämä viimeinen
vaikutin usein on voimakkaampi kuin edellinen ja käyttävät sitä
taitavasti hyväkseen. Mielipiteiden taistelu värittää aina
puoluetarkoituksia varten henkilöitä. Jonkun nimen värillä,
todellisella tai luulotetulla, on tavallisesti ratkaiseva merkitys.
Englannissa ja muualla esittävät ehdokkaat toki ohjelmansa ennen
vaalia. Meillä äänestetään nimien mukaan, jotka valmiina syötetään
valitsijoille.

Lista tehdään ja tarkastetaan ennakolta, joko puolueen toimikunnan
tai muutamain luotettavain valitsijain keskuudessa. Vastapuolue
harjoittaa kiihoitusta, pieninkin hajaannus voi tuottaa tappion. Pois
kurittomat, se on, ne itsenäiset, jotka uskaltavat ajatella ja toimia
oman vakaumuksensa mukaan! He ovat noita "villiä", jotka puolueiden
väliin puristettuina harvoin saavat aikaan muuta kuin haja-ääniä. Jos
ei puoluetta olisi, voisivat itsenäiset liittoutua jossain määrätyssä
asiassa ja saada äänensä kuuluville. Mutta puolueelle on asia,
samoinkuin isänmaakin, sivuasia ja puolueen voitto pääasia.

Epävapaus on kaiken puolue-elämän tunnusmerkki. Johtajat itsekin,
jotka tanssittavat nuoralla nukkejaan, ovat vuorostaan riippuvaiset
joukkojen kannatuksesta ja ovat pakoitetut tinkimään vakuutuksensa
kanssa pysyäkseen johdossa. Niinkuin kaikki itsevaltiaat kuluvat he
pian. On harvinaista ja vaatii yhtä harvinaisia lahjoja, että vanha
johtaja niinkuin Gladstone on voinut pitää puolueen ohjia kädessään
melkein ikänsä loppuun saakka. Tavallisesti syntyy muutamien vuosien
kuluttua nuorempi puolueryhmä, jonka ohjelma on jyrkempi ja keinot
ankarammat, poistaakseen vanhat johtajat. Aika on kasvanut vanhoista
vaatteistaan ja vaatii uusia miehiä uusille aatteilleen. Oikein, mutta
ei sekään edusta koko totuutta! Sillä siihen tulee nuoremman sukupolven
levottomuus vallan perimiseen. Aina ja aina vaan tuo valta! Missä on
isänmaa?

Onhan kyllä ymmärrettävää, että yhtäläiset mielipiteet tahtovat
ryhmittyä ja taistella yhdessä. Se on joukkojen painolakia ja on
välttämätön menestymiselle, Ilman sitä olisi tahtojen anarkia
mielipiteiden anarkiaa ja yleinen mielipide mahdoton. Mutta yleisen
asian puolesta yksissä taisteleminen ei ole vielä puoluetaistelua.
Mielipiteet voivat yhtyä yhdessä asiassa ja erota toisessa. Puolueen
oikea tunnusmerkki on juuri erilaisten kysymysten yhdistäminen samaan
sotahuutoon, vaikk'ei sillä olisikaan asian kanssa mitään tekemistä.
Kaikki sanovat olevansa samaa mieltä itse asiasta, mutta kun ratkaisun
hetki tulee, vaatii puolue taas osansa, ja kykenevin edustaja saa
väistyä kenen keikarin tieltä tahansa, joka vaan tunnustaa oikeata
väriä.

Onko tällainen puoluekarja kelvollinen äänestämään maansa onnesta tai
onnettomuudesta?

6.11.1890. 27.9.1895.



RAHA


Raha, sinä niin monien epäjumala, niin monien epätoivo, niin monien
toivo ja pettymys! Rakastanko sinua? En. Vihaanko ja pelkäänkö sinua?
En. Halveksinko sinua? En. Olet minulle samantekevä tullessasi,
tarpeenkin hetkenä tullessasi, ja yhtä vähän välitän sinusta
mennessäsikin samaa tietä, jota tulit. Ainoastaan silloin, kun sinun
avullasi voin auttaa tarvitsevia, olet minulle arvokas, onneakin
arvokkaampi.

Sanotaan, että olet onnen antaja. "Es ist jedes Menschen Pflicht dem
Glücke die Hand darzubieten" [Jokaisen ihmisen velvollisuus on tarjota
onnelle kätensä], sanovat saksalaiset raha-arpajaispaperin tyrkyttäjät.
Onni ja raha ovat heille ja monelle muulle sama asia. Tämä on yksi
kaikkein kimmeltävimpiä valheita, joita ajan ilmassa välkkyy. Onni ja
raha ovat toisiinsa verrattavat ainoastaan kestämättömyyteensä nähden,
toinen päämaalina, toinen keinona, hurmaavana päämaalina, kehnona
keinona! Olen tuntenut kunnioitettavia, rehellisiä miehiä, jotka
odottamattoman perinnön tai arpajaisvoiton kautta ovat menettäneet
ruumiinsa ja sielunsa. Olen tuntenut niitä, jotka ovat rikastuneet
ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta ja jotka ovat sanoneet
itselleen: "sielu, sinä olet koonnut paljon hyvää moneksi vuodeksi;
syö, juo, vietä hyviä päiviä!" Ja noita hyviä päiviä viettäessään ovat
he kuulleet äänen sielunsa salaisesta syvyydestä sanovan: "sinä hullu,
tänä yönä otetaan sinulta sielusi pois!"

Nopea rikastuminen synnyttää ylpeyttä, hidas itseluottamusta, köyhyys
kateutta ja epätoivoa. Elämän viisaus on rukouksessa: "köyhyyttä ja
rikkautta elä minulle anna, Herra; anna minulle ansaitsemani osa!"

Ja jos minä olisin yksi Ameriikan miljoonamiehistä, mistä saisin
minä ostaa omantunnon rauhan, rakkauden iloissa ja suruissa, toivon
iankaikkisesta elämästä ja mistä terveyden, jota ilman kaikki maalliset
tavarat ovat minulle arvottomat? Voin herkutella kaikissa nautinnoissa,
voin ajaa takaa kaikkia hetken huveja täyttääkseni tyhjyyttä sielussani
ja karkoittaakseni ikävyyttä, joka seuraa minua minne mennenkin
ja kuitenkin riippuu kyllästys elämään kuin lyijypaino nautinnon
liiallisuudessa. Laahustan sieluani perässäni, ja tämä sielu on nyt
niin luotu, ett'ei se löydä lepoa eikä rauhaa missään muualla kuin
Jumalassa.

Se etu on rikkailla, että he voivat lieventää toisten puutetta, tukea
nuorison horjuvia askeleita, lohduttaa monta murheellista, rohkaista
epätoivoisia ja hyväätekevissä laitoksissa jättää jälkeensä siunatun
muiston. Usein olen ollut kiusauksessa _sen vuoksi_ toivomaan itselleni
rikkauksia. Mutta sitten ovat nämäkin tarkoitukset tuntuneet minusta
kovin katoavaisilta ja kovin rajoitetuilta. Aika on hävittävä tekoni ja
muistoni. Niiden tarpeiden rinnalla, joita minun on onnistunut poistaa,
on ilmaantuva uusia ja aina uusia ja lopulta tulevat kaikki miljoonat
katoamaan kuin pisarat mereen. Silloin ovat ne siemenet pysyvämmät,
joita köyhä saarnamies tai opettaja kylvää ihmissieluihin; mutta näitä
siemeniä ei ole rahassa. Kuka voi tyydyttää janoovia ihmissieluja
kullalla?

Kaikki, paitse saituri aarteensa ääressä, ovat yksimieliset siitä,
että raha ei ole mitään itsessään, vaan ainoastaan välineenä jonkun
muun saavuttamiseen, että se on vaihtotavaraa niinkuin kaikki
muukin. Rahapulat syntyvät, niinkuin markkinapulat, kun tavaran
tarjonta ja kysyntä joutuvat pois tasapainostaan. Mutta niin
kauvan kun luonnontuotteet välittivät vaihtoa, rasittivat sitä,
samoinkuin spartalaisten rautarahain käyttämistä, kuletukset ja
välimatkat. Silloin otti saatana palasen helvetin hehkua ja heitti
sen kultakimpaleena ihmisten keskeen. Ja kun kultakin huomattiin
liika raskaaksi voidakseen valua kädestä käteen, otti hän palasen
paperia, merkitsi siihen kullan arvon ja pani sen kiertämään setelinä
tai vekselinä. Nyt oli kaikki keveätä kuin lentävä paperilappu, nyt
kiersivät miljoonat helpommin kuin ennen pikkurahat, nyt oli kultakuva
saanut siivet ja nyt tuli siitä joukkojen epäjumala. Yöt päivät
suitsuttavat he kiitosuhrejaan tälle paperileijalle; kullankaivaja
rientää muuttamaan aarteensa vekseliksi ja kulta kimmeltää nyt vaan
raskaana arvoaineena rahapajain valinkauhoissa, kultaa kirkkojen
ristejä ja vahvistaa tulevaisuuden lupaukset morsiamen sormessa.
Saatana on saavuttanut tarkoituksensa, hänen tulensa hehku lentää
jokaisen tuulenpuuskan mukana ympäri maailman, "und es ist jedes
Menschen Pflicht dem Glücke seine Hand darzubieten".

Sinä pieni 5 markan seteli, tai sinä suuri 500:n seteli, eli sinä
miljoonain kreditiivi, sinä et paina edes niin paljon kuin kurja
kupariraha ja pieninkin tuulenpuuskahdus puhaltaa sinut pois helpommin
kuin sen; sinut hävittää kipinä, joka ei taida mitään kuparille. Sinun
merkityksesi on niissä numeroissa ja sanoissa, jotka ihmiskäsi on
piirtänyt hienolle lehdellesi, ja ilman niitä et olisi arvokkaampi kuin
mikä hylkypaperi tahansa. Väärentäjä voi jäljentää sinut nykyaikaisilla
keinoillaan, lapsi voi repiä sinut, mustetahra voi pilata sinut, ja
kuitenkin on sinussa ihmisten onni, tuhannet sinua halajavat, sinä olet
työmiehen palkka, tutkijan keksinnön tarkoitus, saarnamiehen leipä,
vaihtajan tai keinottelijan toivo tai epätoivo. Mene tiehesi, sinä et
ansaitse et rakkautta, et ylenkatsetta, sinä olet kultaa tänään ja
tuhkaa huomenna! Täytä hetkellinen tehtäväsi ja katoa jäljettömiin!

Muutamat luulevat, että maan sisusta on suurimmaksi osaksi kultaa,
joka painonsa vuoksi on uponnut syvimmälle ja että se määrää
taivaankappaleen pyörinnän akselinsa ympäri. Se on vertauskuvallista,
ehk'ei olekaan muuta. Mutta jos onnistuisimme saamaan käsiimme tuon
loistavan sisustan, jos löytäisimme vuoria puhtaasta kullasta tai
hopeasta, tokkohan raha silti katoaisi? Ei, keksittäisiin uusi vaihdon
välittäjä, platina tai joku muu aine, joka olisi yhtä harvinaista kuin
kulta ja siis yhtä kallisarvoista. Raha, sen himo, epäjumala olisi
jälellä yhtä itsevaltiaana. Raha on kuolematon, niinkuin ihmisen onnen
etsintä, nautinto, valta. Helvetin hehku on kärventänyt meihin liika
syvän palohaavan voidakseen enää parantua umpeen.

Kateus murisee: omaisuus, tavara on sen varastamista, jolla ei mitään
ole! Miksi ei siis työ ole laiskalta varastamista, tieto tyhmältä
varastamista, pienet tarpeet suurilta tarpeilta varastamista? Tasoita
työ, tieto ja tarpeet yhtäläisiksi kaikille, ja raha on katoova. Mutta
perustaaksemme sellaisen malliyhteiskunnan, täytyisi 1,500 miljoonaa
ihmistä valaa samaan muottiin, niinkuin savenvalajan savikukot, ja
ihmiskunta alennettava heinäsirkkalaumaksi ilman tahtoa ja vapautta.

Raha on valtaa, kun se tehdään välineeksi, raha on helvetin hehkua, kun
se tehdään tarkoitukseksi.

10.12.1895.



TYÖ


Kuningas Taavetti sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä
vuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta ja kun se _paras_
ollut on, niin on se tuska ja työ ollut."

Alleviivaa sana _paras_!

Polttavan aurinkonsa alla asuvat itämaalaiset rakastivat lepoa ja
katsoivat sen rangaistukseksi, että Jumala lankeemuksen jälkeen
antoi ihmiselle tuskaa ja työtä. Kaikki kansat, joihin kristinusko
ei ole päässyt vaikuttamaan, katsovat työtä vapaalle miehelle
alentavaksi ja rasittavat sillä naisia ja orjia. Kristinusko on
julistanut työn kunnian, ja sen tytär sivistys tekee työtä uupumatta.
Sosiaalidemokraattien korkeimman palkan vaatimus mahdollisesti
pienimmästä työstä sotii sekä kristinuskoa että sivistystä vastaan.

Koska elämä on voimaa, on työ elämän tarkoitus ja sen päiväpuoli.
Yöpuoli, lepo, tuntuu niin suloiselta siksi, että se on työn äiti. Ota
pois voiman uudistus, ja lepo on ainoastaan kuoleman etehinen.

Ei kuitenkaan kukaan tee työtä vaan työtä tehdäkseen. Työ on keino eikä
tarkoitus; se on tie johonkin edessä olevaan. Ja tästä toisesta riippuu
työn arvo.

Kaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme
tai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään,
korkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata. Ainoastaan
itsekkäät tarkoitukset, valta, kunnia, voitto, nautinto alentavat työn
orjuudeksi, koska ne, ollen itse katoovia, kytkevät työmiehen tomuun,
joka katoaa. Niin synnynnäinen on äärettömyys vapaassa ihmishengessä,
että jokainen äärellinen, persoonallinen halu on vaan voimaton yritys
puhaltaa elämää savesta tehtyyn epäjumalaan.

Kiitä Jumalaa siitä, että hän rankaisi siunauksella, eikä kirouksella
kahden lapsen tottelemattomuuden paratiisissa! Niin voi ainoastaan
Jumala rangaista.

Mitä olisimme me ilman työtä? Ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia
olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin,
jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka
kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys
ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me
synnyimme.



AJATUS


Mitä on se, joka on minä, sinä, hän, se, kaikki ja samalla ei mitään?
Mitä on se, joka asuu kokospähkinän suuruisessa kuoressa ja joka ei
kuitenkaan mahdu maailman rajain sisälle? Mitä on se, joka yhtämittaa
syntyy ja yhtämittaa kuolee, kukoistaa ja kuihtuu ja elää kaikkina
aikoina? Mikä on se samalla heikoin ja voimakkain kaikista maallisista
voimista, tuo aina liikkuva luopääsemätön, joka ollen eetteriä ja
valoa keveämpi, ei ole sidottavissa, vangittavissa, kuritettavissa,
hukutettavissa, laskettavissa, punnittavissa, mitattavissa,
pyyhittävissä, leikattavissa, tulitettavissa eikä verotettavissa? Mitä
se on, sensuuri? Mitä se on, suurinkvisiittori? Sinun pitänee tietää
se. Se oli päivällä raskaana huolenasi, yöllä epätoivoisena unenasi.
Sinä tapoit sen, ja se eli yhä; sinä sammutit sen, ja se loisti yhä;
sinä kutsuit koko maailman todistajaksi, että olit haudannut sen
ikuisen unhotuksen helmaan, ja katso, silloin seisoi se edessäsi
keskellä toria ja puhkesi puhumaan kaikille, jotka tahtoivat kuulla, ja
jokainen ymmärsi sen!

Kauhun ja häpeän valtaamana tarjosi ajatuksen vanginvartija
käsivartensa uskon vanginvartijalle, ja molemmat menevät he
hirttäytymään siihen ihmeelliseen ansaan, jonka he tahtoivat hävittää
maailmasta, ja jota he itse eivät voineet paeta.

Ajatus, tuo paljon maailmoita matkustellut, oli paluumatkalla
purjehdusretkeltään maapallon ympäri ja istuutui perhona lepäämään
puhtaalle paperipalaselle.

Tunsin hänet. -- Oletko minun ajatukseni? kysyin minä.

-- Sinun ja kaikkien, niinkuin auringonvalo, vastasi perhonen.

-- Olet niin pitkiä matkoja kulkenut etkä ole uupunut, jatkoin minä.

-- En, minä palasin hetkeksi omaan itseeni.

-- Etkö ole aina oma itsesi?

Minusta oli kuin olisivat perhosen siivet hymyyn lehahtaneet. --
Jos minä aina olisin oma itseni, sanoi perhonen, mitä olisi sitten
maailma? Minä olen sinä, ja minua kutsutaan rakkaudeksi, minä olen hän
tai se, ja minua kutsutaan itsekkääksi haluksi. Maailman historia on
kokoonpantu minusta, sinusta, hänestä, siitä, mutta yläpuolella heitä
on välittömyys.

-- Mitä on välittömyys?

-- Se, joka on minä, mutta jota minä en ole. Se, joka käsittää minut ja
käsittää kaikki, mutta jota minä en käsitä.

-- Mitä? Onko siis jotain, jota sinä et hallitse? Tiedätkö sinä, kaiken
herra, että tämä ainoa kukistaa valtaistuimesi?

-- Tiedän, mutta minä nousen sitä vastaan, en voi tunnustaa mitään
herraa. Etsin hänen nimeänsä vangitakseni ja sitoakseni häntä; olen
hakenut kaikkia nimiä ihmisten huulilta ja kaikkia sanoja omasta
ajatusmaailmastani. Vielä en ole onnistunut sitoa häntä mihinkään
nimeen enkä mihinkään käsitteeseen, mutta minä etsin yhä, ja minä olen
löytävä hänet. Asevarastoni on tyhjentymätön.

-- Ja jos et onnistu?

-- Silloin kiellän minä hänet. Olen usein kieltänyt hänet, pilkannut
häntä ja luullut ijäksi päiväksi vanginneeni tai tuhonneeni hänet,
mutta hän on ilmestynyt uudestaan, mahtavampana kuin ennen, ja sitonut
minut näkymättömillä kahleilla, joita en voi välttää. Tuo julkea!
Minähän tässä hallitsen taivaita ja maita! Lepäisinkö ennen kun olen
voittanut väkevämpäni?

-- Sinä kepeäsiipinen perhonen, mitä uskallat sinä sanoa! Sinä kiellät
sen, joka on luonut sinut ja tehnyt sinusta maailman herran. Etkö vuoda
sinä hänen ikuisesta alkulähteestään?

-- Niinhän on minulle sanottu, mutta todistettu sitä ei ole. Jos
minun onnistuu löytää alku, jossa kaikki polveutuu itsestään atoomien
sattuman kautta, silloin olen minäkin irtautettu ja vapautettu kaikista
siteistä.

-- Perho, perho, miksi etsiä alkua, joka alentaa luomakunnan atoomien
leikkikaluksi? Olet jo itse ollut pakotettu myöntämään, että tämä
keksintösi ei enää ole ajatus, mutta voimatonta uhkaa! Etkö ymmärrä,
että julkeudellasi et kiellä ainoastaan alkuperääsi, mutta myöskin
itsesi.

-- Todista se! Enkö ole kuolematon? Enkö ole kaikkivaltias? Minähän
olen maailmankin luonut! Ja minäkö nöyristyisin!

-- Tämä välitön ja sanoin selittämätön, jolle turhaan haet nimeä,
tämä sinun kieltämäsi, pilkkaamasi, tappamasi ja taas ylösnoussut
hallitsijasi on itse alentanut itsensä niin, että astui alas
aistimaailmaasi maallisessa ruumiissa, on ajatellut ajatuksiasi ja
taistellut taistelujasi, mutta ilman uhkaa, ilman ylpeyttä, ilman
kateutta ja vallanhimoa. Olet kieltänyt hänet, ja hän on tunnustanut
sinut rakastetuksi, kadonneeksi, jälleen löydetyksi lapsekseen;
olet häntä häväissyt, lyönyt, panetellut ja tappanut hänet, ja
hän on antanut sinulle kaikki anteeksi; olet vyöryttänyt kallion
hänen haudalleen ja painanut sinettisi siihen ja kuitenkin on hän
voitollisena noussut ylös haudastaan elämän herrana, mutta ainoastaan
rakastaakseen sinua, antaakseen sinulle taas anteeksi ja pyhittääkseen
sinut. Oletko enempi kuin hän, ett'et tahdo kohota hänen luokseen, kun
hän on kumartunut sinua kohti, ja tulla hänen ihanuutensa perilliseksi,
niinkuin hän on pukeutunut sinun kurjuuteesi?

Perhonen leyhytteli levottomasti siipiään, niinkuin olisi taas tahtonut
sanoa: todista minulle, että kaikki tämä on totta!

Minä jatkoin: -- Epäileminen on synnynnäinen oikeutesi, mutta etsi
myöskin, se on yhtä synnynnäinen velvollisuutesi! Elä etsi nimiä,
elä sanoja, elä monimielisiä käsitteitä: etsi välittömyyttä lapsen
sekoittumattomissa mielijohteissa, ennenkun se vielä on herännyt sinun
särkyneeseen ajatusmaailmaasi; etsi sitä omassatunnossa, katumuksessa,
uskovaisen rukouksessa; etsi sitä luotujen kappalten yhteydessä ja
tarkoituksessa; etsi sitä elämän sanoissa, jotka ovat vuotaneet suoraan
ikuisista lähteistä; yhdistä nämä kaikki toisiinsa, elä kiellä itseäsi,
mutta kiellä julkeutesi ja kutsu itseäsi uskoksi, mutta jos tämä
sana pelottaa sinua, kutsu itseäsi tutkimuksen tulokseksi! Tee tämä
varmuudella, ja sinä olet löytänyt sen totuuden, jota olet etsinyt.

Taas liikahtivat perhon siivet. Olin kuulevinani tukahdutetun
huokauksen: mikä on totuus? -- Ja samassa oli hän kadonnut teille
tietämättömille.

Poissa! Minä houkko! Selittää ajatukselle sitä, mitä on mahdoton
ajatella, eikö se ole sama kuin jos tahtoisin pakottaa sanan sanomaan
sitä, mikä on mahdoton sanoa? Milloin ymmärtää ajatus sitä ihmeellistä,
joka kaukana hänen havainnoistaan elää hengen korkeampaa elämää meissä
ja korkealla meidän päällämme? Hän vaatii todistuksia, ja me tarjoomme
hänelle todistuksia historiasta ja elämästä, että henkimaailma
kaikkialla vaikuttaa aistimaailmaan, mutta uskooko hän meitä? Ei,
hän ei voi uskoa, niinkuin me uskon ymmärrämme, hän voi vaan kysyä,
vertailla, tulla vakuutetuksi ja tietää. Niinpiankun hän kohtaa jotain
yliaistillista, pudottaa hän siipensä, ja hänen ääretön rikkautensa
muuttuu auttamattomaksi köyhyydeksi. Hän voi istua apostolin vieressä
vankilassa, Lutheruksen vieressä luostarin kammiossa ja palvella heitä
jumalallisen sanan kieliä taitavana tulkkina, mutta jos he kysyvät
häneltä sanan tarkoitusta ja sisältöä, vastaa hän: se olen minä. Sehän
on hän, joka on keksinyt jumaluusopin. En sano, että hän teeskentelee;
hän luulee todellakin, että hänen oppinsa on elämää.

Poista vaan tämä ainoa salaperäisyys, jota hän kutsuu välittömyydeksi,
koska se ei ole syntynyt hänen välityksellään, ja hän on rikkaista
rikkain, mahtavista mahtavin. Hän etsii sanaa eikä useinkaan löydä. Hän
löytää sen vihdoin ja esiintyy köyhänä ja heikkona; ei kukaan kuule
häntä, kaikki ylenkatsovat häntä. Hän lankee kalliolle, kukoistaa ja
kuihtuu; orjantappuroihin ja tukehtuu; tielle ja häviää; hedelmälliseen
maahan ja juurtuu. Hän kasvaa, levittelekse ja sulkee syliinsä ajat
ja sukukunnat, muuttuu maailman ajatukseksi ja muuttaa historian.
Nämä ovat valituita ajatuksia; paljoa useammat kuolevat ensimmäisiä
sydänlehtiä tehdessään; toiset leimuavat revontulten tavoin yli jonkun
aikakauden, mutta kalpenevat jo seuraavana ja turhaan etsit niitä
enää taivaalta. Ajatus on kuin virtaileva ilma, se tarttuu ja muuttuu
kulkutaudiksi, johon monet sairastuvat; toisen kerran puhdistaa se
ilman kuin pauhaava myrsky. Sillä se on kaikellaisten mielijohteiden
kaltainen, hyvien ja huonojen, kuka voi seurata sitä, kuka vartioida?

Vapaus on hänen elinehtonsa. Takertuneena tapoihin ja etuluuloihin
kutistuu hän kääpiöksi, epäilys loukkaa häntä, turhamaisuus huikasee
häntä, kunnianhimo häiritsee hänen yörauhaansa, kateus raatelee
häntä tulisilla nuolilla, viha kiukustuttaa häntä, kosto vainoo
häntä. Välistä repii hän itsensä rikki mustasukkaisuudesta, välistä
liiallisesta miettimisestä, välistä jonkun aatteen vuoksi, joka häilyy
hänen edessään, mutta jolle hän ei voi antaa muotoa. Kuta vapaammaksi
hän tuntee itsensä, sitä onnellisempana, sitä mahtavampana käy hän
taistelemaan, ja voittamaan. Olen nähnyt hänet kuninkaallisen korkeana
tutkijan matalassa työhuoneessa; olen tuntenut auringon lämmön hänen
loistavista silmistään, kun hän on paljastanut jonkun vääryyden tai
puolustanut viatonta; olen nähnyt ihmiskunnan kruunun kimmeltävän hänen
kumartuneella otsallaan, kun hän nöyränä, näkymättömänä, kieltäytyvänä
on polvistunut kärsivien majoissa. Vaikkakin hän usein inhimillisessä
vajavaisuudessaan on niin heikko kuin sammuva kipinä, jonka tuulahdus
karkoittaa, varjo sammuttaa. Kuinka ihmeteltävän suuri ja voimakas
voikaan hän olla toiste, kun mittailee taivaiden valtamerta, tai
ihmissydämmen syvyyttä!

Liihoitteleva perhonen, en polvistu edessäsi, sillä sinä et ole mikään
Jumala, vaikka joskus luulet olevasi, mutta minä rakastan vapauttasi,
ihmettelen voimaasi, siunaan sinua tekemistäsi jaloista töistä
maailmassa.

29.4.1895.



SUURUUS


Ajattelen jotain suurta nimeä menneisyydessä tai nykyisyydessä, ja
kysyn itseltäni: mitä on suuruus? Onko se vaan mainetta vai onko
sisäistä arvoa? Ja koska kaikki suuri ja pieni ovat vaan verrannollisia
käsitteitä, joiden arvo saadaan vertailemalla niitä johonkin pienempään
tai suurempaan, mikä on sitten tavallista suurempaa, mikä sitten
kohoo yli ihmisten yleisen tasapinnan, tuon jokapäiväisyyden, joka
mahdollisesti on hyvin kunnioitettavaa, hyvin rakastettavaa, mutta joka
tavataan useimmilla, joskaan ei kaikilla?

Jos kysyn tuolta maineelta, joka on takertunut kiinni johonkin
henkilöön ja tungettelevasti toitottaa hänen nimeään, maineelta,
joka niin usein sekoittaa parjauksen kiitokseen ja toisen kerran
ylistää jotain pikku piirrettä, kun toisen kerran taas unohtaa
urotyön tai sitä vääristelee, niin vastaa minulle tämä maine: suuruus
on loistava urotyö, suuruus on toimintakyky, joka voi kaikki mitä
tahtoo, suuruus on äly, joka kaikki vallitsee, joka murtautuu läpi
vuorten ja milloin kohottaa milloin polkee jalkainsa alle kaiken, mikä
tielleen sattuu. Suuruus voi kantaa vastoinkäymiset, onnettomuudet,
niin, jopa kukistumisensakin, mutta ei alentumistaan; suuruus ei voi
alentua alhaiseen, jota se ylenkatsoo, eikä jokapäiväiseen, josta se
notkeasti kohotakse ponnistelevain voimainsa avulla. Se voi rikkoa
ja katua, mutta ei nöyrtyä; se voi murtua, mutta ei taipua; se voi
lahjoittaa pois kaikki ja kuitenkin säilyttää oman itsensä. Se on
oikullinen siksi, että sillä on itsessään oma mittansa, ja jos se sen
mukaan mittaa muita ja huomaa ne olevan olemassa ainoastaan häntä
itseään palvellakseen, niin elkäämme sitä ihmetelkö, sillä se on luotu
hallitsemaan ja valittu johtamaan ihmislaumoja.

Nämä ovat maineen tunnusmerkit, jotka, niinkuin näkyy, sopivat
useimpiin historian mainioimpiin miehiin, ei kuitenkaan kaikkiin.
Ensimmäinen vaillinaisuus niissä on niiden ominaisuuksien
täydellinen puute, jotka jumalallinen laki määrää ihmisten ylimmäksi
ojennusnuoraksi, nimittäin nöyryyden, itsensä kieltämisen ja rakkauden.
Meistä näyttää pikemminkin siltä kuin inhimillinen itsekkäisyys
ylistäisi omia voittojaan tässä jumaloimassaan suuruuden kuvassa.
Onko kukaan laskenut niitä verisiä uhreja, jotka musertuvat voittajan
riemuvaunun alle? Itkeekö kukaan säälin kyyneltä kaiken sen hävinneen
ihmisonnen tähden, kaiken sen siveellisen turmeluksen ja kurjuuden
ja kaikkien niiden loukattujen ihmisoikeuksien tähden, joita tämä
miekkaa, valtioviisautta tai älyä aseinaan käyttävä voittaja
tarvitsee tehdessään itselleen tietä yli ihmisten päitten? Ja onko
kukaan muistanut kaikkea sitä, mitä tämä näin ylevä henkilö olisi
voinut tehdä, mutta ei ole tehnyt, kohottaakseen, lohduttaakseen,
jalostaakseen ja onnelliseksi tehdäkseen noita inhimillisiä olennoita,
jotka tahdottomina häntä tottelevat ja joilla kuitenkin, kullakin
erikseen, on ollut vaatimuksensa elämän korkeampiin tarkoituksiin
nähden?

Ei, minä en kysy maineelta, minä en tunnusta oikeaksi sen antamaa
todistusta. Kysyn jumalalliselta sanalta, kysyn historian
omaltatunnolta ja siltä lahjomattomalta sisälliseltä tuomarilta, joka
jakaa oikeutta minulle ja kaikille muille. Ne sanovat minulle, että
maineen antamat tunnusmerkit kuvaavat kuorta ja ulkonäköä, mutta eivät
kosketa suuruuden todellista arvoa. Ainoastaan yhdessä kohden koskettaa
maine todellista suuruutta, nimittäin siinä, että se vaatii ylhäältä
päin, vaatii tahdon voimaa, joka on tavallista mittaa isompi, mutta
joka useammin tavataan vähän huomatuissa ja unhotetuissa kuin niissä,
jotka maine julistaa suosikeikseen.

Suuruuden korkeammat tuomarit sanovat minulle 1) ett'ei ole mikään
suuruus se, joka ei voi kieltäytyä ja uhrautua korkeamman tarkoituksen
hyväksi; 2) ett'ei ole mitään suuruutta ilman tätä korkeampaa
tarkoitusta, jonka äly käsittää ja tahto toteuttaa; sekä 3) että
nöyryys ja rakkaus liittyvät läheisesti käsitykseen tästä samasta
tarkoituksesta, jonka vuoksi voi uhrata kaikki.

Ei voi heikoilta kuolevaisilta, joiden koko elämän läpi kaikellaiset
eri vaikuttimet virtailevat, vaatia täysin johdonmukaisia tahdon
ilmauksia, niin että heidän silmänsä aina olisivat suunnatut
tuohon korkeaan elämän päämäärään. Annan heille anteeksi heidän
epäjohdonmukaisuutensa ja erehdyksensä, en lue heikkouksia enkä
syntejä, kunhan suunta vaan on oikea. Niin, menen niin pitkälle,
että elämä voi olla suurimmaksi osaksi hukkaan mennyt ja kuitenkin
loppukohtauksessaan saada suuruuden leiman.

14.12.1895.



UNHOTETUT


Seisoa kaiken maailman epävakaisen suosion parvekkeella, olla sen
oikkujen orjana ja sen kateuden esineenä ja aina pelätä heikkoutensa
paljastamista, se ei enää ole oman elämänsä elämistä. Tehdä työtä
unhotettuna varjossa elämänsä kutsumusta täyttääkseen, ilman mainetta
ja ilman kateutta, se on oman elämänsä elämistä ja maansa ja Jumalansa
palvelemista.

Nöyryyttävää ihmisten ylistyksessä on ristiriitaisuus oman tietämänsä
puutteellisuuden ja toisten antaman arvon välillä. Suomalainen
sananlasku sanoo: "Ei niin hyvä kuin kiitetään, ei niin huono kuin
laitetaan". Kristus sanoo suuressa arvossa pidetyistä: "He ovat
saaneet palkkansa". He ovat kuluttaneet pääomansa, saaneet sen mitä
ovat hakeneet, tyydytetyn turhamaisuuden katoavan nautinnon, kunnian
tänään, unhotuksen huomenna. Seneca sanoo: "He ovat ahertaneet kaiken
elämänsä hautakirjoitustaan varten". Mitä jää jälelle? Haudan tuolla
puolen ei ole riemukaaria, ei laakeriseppeleitä, ei kätten taputuksia,
ei ylisteleviä sanomalehtiä, ei edes sitä lohduttavaa tyhjyyttä,
jota muutamat sanovat uskovansa. Ett'eivät he sitä usko, siitä on
todistuksena se, että he tuolla puolen haudan toivovat kunnioitettua
nimeä. Niin, kunniallinen, joskaan ei kunnioitettu nimi on kyllä
kallisarvoinen perintö _ajassa_, mutta ei siinä iankaikkisuudessa,
johon kuollut käy sisälle. Raamattu ei sano, että nimi seuraa häntä
sinne. Nimi on olento; ajan nimet ovat lumeen kirjoitetut. Raamattu
sanoo, että valitut saavat uuden nimen. Kuollutta seuraavat teot -- ja
tuomio.

Ihmiselämä tarvitsee muistamista ja osanottoa niinkuin se tarvitsee
aurinkoa ja rakkautta. Ainoastaan narri ja tylsämielinen tyytyvät
omaan itseensä. Tunnustaminen elähyttää ja kohottaa, silloinkun se ei
ylpistä, unhotus lamauttaa ja painaa, silloinkun ei elämän tarkoitus
ole sille vastapainona. Almqvist on sanonut: "Köyhänä oleminen on
turvautumista omaan itseensä". Unhotus on yksinäisyyden köyhyyttä: jos
sinulla on yksikään, joka sinut ymmärtää, olet rikas! Jos tämä ainoa
sinulta otetaan pois, jää kuitenkin yksi, joka kaikki ymmärtää ja
kaikki muistaa, ystävä Jumala.

Kun sinulla on tämä ainoa ystävä ja Jumala rinnallasi, voit sinä kestää
kaikkien muiden unhotuksen painon. Työsi suuntautuu ulospäin, maailmasi
ja painopisteesi sisäänpäin. Kieltäymys on suurvalta, joka terästää
yksilöt ja kasvattaa aikakaudet. Unhotettu työ on elämän salainen
säästökassa ja sukupolvien jälkimaailmalle jättämän perinnön loppusumma.

Jos muisto kuoleman jälkeen olisi ainoa lohdutus ja ainoa palkinto
vaikeuksissa ja murheissa vietetystä elämästä, mitä varten ovat
sitten nuo lukemattomat eläneet, joiden tuntemattomia hautoja
jälkimaailma välinpitämättömästi tallaa? Työmiehen lapset, ehkä
lastenlapsetkin muistavat häntä vielä: neljännen sukupolven muistosta
on hän kadonnut. Mutta, sanot sinä, hänen tekonsa elävät. Niin,
ne elävät seurauksissaan, koska ei mikään ihmiselämä katoa aivan
jäljettömiin. Mutta nämä työt tai seuraukset ovat menettäneet kaiken
personallisen leimansa, joka voisi antaa niille lohduttavaa arvoa. Teon
kuolemattomuus, joka maailman viisaiden silmissä korvaa personallisen
kuolemattomuuden, on vaan virvatuli. Tottahan on, että jokaisessa
muistossa on jotain personallista. Historia katselee kaikkea suurin
joukoin, ja kuitenkin on personallisuus sen elävä sielu. Kansantaru
etsii kaikilta personallisuutta ja piirtää sen puumerkin kaikkiin
tapahtumiin tai esineihin, jotka ovat sille jonkin arvoisia. Mutta
kaikki tämä on _ajan_ käsitystä, ja kuollut on ajan ulkopuolella.

Elköön realismi ylpeilkö tästä tunnustuksesta, joka perustuu kaikkien
korkeimpaan idealismiin, kristinuskoon. Köyhyys ja kieltäymys, eikä
personallinen kunnia ovat kristillisiä. "Kaikki kukkulat alennetaan ja
kaikki laaksot ylennetään."



MUISTOPATSAAT


On virtoja ja vastavirtoja useimmassa ihmissydämmessä. Toisaalta tarve
kohottaa omaa suuruuttaan toisten pienuudella, toisaalta tarve kohottaa
omaa pienuuttaan toisten suuruudella. Tehdään niin mielellään nollia
tai epäjumalia. Nolla on lähimmäiseni, epäjumala on nimi, joka heittää
loistoaan minunkin nimeeni.

Kun Norja oli saanut pyhän Olavin, ei Ruotsikaan enää voinut tulla
toimeen ilman pyhimystä ja keksi pyhän Eerikin. Kun Ruotsi vielä sen
lisäksi sai pyhän Brigitan, ei Suomi tahtonut olla huonompi ja keksi
pyhän Henrikin. Vielä tänäkin päivänä vaatii paavin arvo, että hän
keksii ainakin yhden uuden pyhimyksen.

Mutta pyhimyksen kunniakehä alkoi himmetä, ja palattiin roomalaisten
vanhaan tapaan, jotka palvelivat Caesaria jumalanaan. Muistopatsaiden
pitkä sarja alkoi keisareilla ja kuninkailla, jotka vuorostaan
pystyttivät patsaita sotapäälliköilleen. Heitä seurasivat
suuret löytöretkeilijät, tiedemiehet, ajattelijat, runoilijat,
kansallissankarit, teollisuuden harjoittajat. Hautakuvat olivat kauvan
ikuistuttaneet suuria ja pieniä ihmisiä.

Suomi lienee ainoa maa, joka on rikkonut tämän arvoasteikon, sillä sen
ensimmäinen muistopatsas pystytettiin tiedemiehelle, toinen ja kolmas
runoilijalle. Heitä seurasi siviilisäätyyn kuuluva hallintomies, piispa
ja lopuksi keisari, josta muualla on ollut tapana alottaa.

Suotakoon kansalle kernaasti se inhimillisen heikkouden tyydytys,
että saa kuuluistuttaa itseään suurissa miehissään. Rakkaudelle on
jotakin annettava anteeksi ja saakoon esimerkki edes jossakin muodossa
jäädä pysymään. Kuolema, joka tasoittaa suuret ja pienet, kohottaa
poismenneet jalustalle. Puutteet katoavat, elämän merkitys jää jälelle
sekoittumatonna. On puhdistavaa ja virkistävää nähdä jotain, johon
kateus ei pääse käsiksi.

Jos jatketaan niinkuin on alotettu, nähdään ensi vuosisadalla enemmän
kuolleita marmorissa ja pronssissa kuin eläviä kansojen ensimmäisissä
riveissä. Kiveen hakattu kansa vaikuttaa kovin aavemaisesti. Haetaan
haudoista sitä elävää suuruutta, jota ei enää tavata elävien joukossa.

Jos marmori tai pronssi voisi hymyillä, kuinka usein väreilisikään
säälivä iva noiden jalustalle asetettujen ihmiskunnan sankarien
kankeilla huulilla! _Vanitas vanitatum_.



MAINE


Byron heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa kuuluisa. Tunsiko hän
olevansa onnellisempi silloin kuin ennen taistellessaan tuntematonna
runouden kruunun puolesta? Ehkä, ehkä ei. Hän löysi kunnian, mutta
rauhaansa ei hän löytänyt. Hänen koko elämänsä oli rauhaton aalto.
Oikeutetuimmassakin taistelussa tarvitsee sielu hengähtää päämääränsä
varjossa.

Kunnianhimo ei tunne mitään lepoa. Pieni personallisuus asettuu aina
suuren tarkoitusperän eteen ja himmentää sen varjollaan. Ajallinen
tarkoitus sekaantuu aina suureen tulevaisuuden ajatukseen. Kaarle IX
olisi tarkkanäköisyyteensä katsoen ollut Ruotsin suurin kuningas,
ell'ei hänen olisi tarvinnut taistella säilyttääkseen valtaistuinta
suvussaan.

Kristinusko antaa suuren arvon rakkaudelle, pienen maineelle.
Suurimmat ja jaloimmat ihmiset ovat tunteneet suurempaa onnea
lapsen tai tuntemattoman talonpojan vilpittömästä ihailusta kuin
istuessaan riemuvaunuissaan riemuitsevien joukkojen heille hurraata
huutaessa. Ylistyspuheet ja julkiset kunnianosoitukset tuntuvat
heistä nöyryytykseltä, koska tuomari heidän sisässään punnitsee
heitä kultavaa'alla ja huomaa heidät liian köykäisiksi. Herjattaessa
ja paneteltaessa vaipuu vaaka joskus liika syvälle. Mielittely on
aina loukkaus, koska se alentaa mielitellyn arvostelun mielistelijän
arvostelun alle.

Jos tutkimme ylistellyn miehen tai naisen arvoa, tapaamme joskus
hiukan kunnioitusta ja rakkautta, mutta aina paljon vaahtoa. Useimmat
ihailijat matkivat, mitä muut ovat sanoneet ennen heitä; muutamat
tuomitsevat mieltymystensä mukaan, toisia ihastuttavat erityiset valon
välähdykset. Arvostelijat taas mittaavat ennen tekemänsä kaavan mukaan.
Ylen harvat ymmärtävät personallisuuden kokonaisuudessaan; yksi ainoa
suora ja tarkkanäköinen ystävä on enemmän arvoinen kuin tuhansien
ylistykset.

Elämän tarkoitus on kaikki, sen maine ei ole mitään. Tarjoa Ferdinand
Lessepsille Aasia ja Afrika alusmaiksi, jos hän täyttää Suezin
kanavan soralla, ja hän on vastaava: olkaa hyvä ja odottakaa,
kunnes olen kaivanut Panaman kannaksen! Mutta tarjoudu vaihtamaan
nuorukaisen 20 vuotta hänen 82 vuottaan vastaan, jos hän tahtoo luopua
maailman-historiallisesta maineestaan ja hän on vastaava: kernaasti,
saanhan sitten aikaa yhdistää kaksi uutta maanosaa toisiinsa.



KIRJA


Mikä on kirja? Aatemaailman varjo, jähmettynyt sana, paperille
valokuvattuna. Ei ei-mitään, ei kaikki. Kirja on aina jotain, aina
palanen ihmiselämää, vaan sittenkin ainoastaan palanen. On ainoastaan
_yksi_ kokonainen kirja, raamattu, joka yksin käsittää Jumalan ja
ihmisen, henkielämän ja luonnon elämän. Kaikki muut kirjat puhuvat
ihmisestä tai hänen asioistaan, joka ilman Jumalaa on pyörivä kivi
pyörivän pallon päällä.

Kaikki muut kirjat ovat katkelmia, osia. Ei mikään, ei edes kaikkein
täydellisimmin sepitetty tieteellinen jäjestelmäkään voi tyhjentää
ajatusta tai kokonaan kuvastaa elämää. Ammenna kauhalla valtamerestä!
Mutta kaikki kirjat sisältävät pisaroita tästä merestä. Ei mikään kirja
ole niin kokonaan aatteita vailla, niin tyhjä, ett'ei siitä löytyisi
pohjakerros ihmiselämää. Ei ole mitään niin köyhää ihmiselämää, ett'ei
siinä olisi tähteitä ihmisyydestä. Mielisairaan katkonainen ajatuksen
juoksu voidaan hetkeksi liittää yhteen, niinkuin stereoskoopin kaksi
kuvaa yhdistyvät toisiinsa yhdeksi kuvaksi. Tylsämielinen nukkuva
sielu voi välistä hänen katseessaan kuvastaa salattua sisäistä elämää.
Kehnoinkin kirja voi sisältää opetuksen. Vanha ilmoituskalenteri, joka
aikoja sitten on tehtävänsä täyttänyt, voi todistaa siitä elämästä,
joka sen ilmestymisaikana alettiin. Polta rekilaulu, niinkuin poltetaan
madonpesä tai kuivanut risukoko, kelpaahan tuhka aina johonkin, mutta
elä luule, että se on jälkeä jättämättä kulkenut maailman läpi!

Kirjat voivat elää, se on niitä luetaan vuosituhansien kuluessa,
niinkuin muinaisintialaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia, mutta
niinkuin eläinmaailmalla on kirjamaailmallakin keinonsa liiallisen
tuotannon ehkäisemiseksi. Eivät edes kalliopaasien ja assyrialaisten
tiilikivien kirjoitusmuumiat säily häviämästä. Niistä lukuisista
lampaiden luista, eläinten nahoista, pergamenteista, papyruksista,
lumppu-, riisi- ja puupapereista, joihin ihmishenki on puumerkkinsä
piirtänyt kirjoitettuna tai painettuna, on jälellä vaan puoleksi
unhotettuja repaleita kirjastoissa.

Mitä on kirjasto? Ihmishengen kirkkotarha täynnä tulevien keväiden
siemeniä, mutta vielä täydempänä kuluneiden kesien kuihtuneita lehtiä.
Kirjailijan maine on omenankukka: omena syödään tänään; kuka muistaa
sen huomenna ja kuka muistaa kukkaa? Ensimmäinen uusi tuulahdus hävitti
sen lehdet: joka oli elinehto uusille kukille ensi kevännä.

Kun meidän aikanamme näkee kirjastojen huolellisesti vuosi vuodelta
kokoovan kaikkia kirjoja, joutuu ihmettelemään, kuinka kauvan riittää
latoja näille kuihtuneille lehdille. Saksan kirjamarkkinoilla kaupitaan
vuosittain 30,000 uutta teosta 30 miljoonassa kappaleessa. Se on kalain
mätiä ja hyönteisten munia: lyhyen ajan kuluessa täyttyisi niistä meret
ja maat, ell'ei luonnonlaki tuomitseisi 99:ää 100:sta ennenaikaiseen
häviöön. Mikä läksytys herkkäuskoiselle kirjailijalle, että hänen
nimensä on muka oleva kuolematon ja hänen vaikutuksensa pysyvä! Kuka
muistaa huomenna niiden kirjain ja kirjailijain nimiä, jotka tänään
ovat kaikkien huulilla? Muutamat pysyvät pinnalla yhden sukupolven ja
uppoavat sitten vähitellen, nousevat ylös, uppoavat taas syvyyteen
ja hautautuvat lopulta luetteloihin, saaden hautauskirjoituksensa
kirjallisuushistoriassa.

Vaikutus tekemällä tehdystä kirjasta, joka rakentaa talonsa
piirustuksen mukaan, ei voi vetää vertoja eletyn kirjan vaikutukselle,
joka kertoo elämänsä tarinan, missä lukija aina tuntee jotain omasta
itsestään.

Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! -- Puhu, Herra, sinun
palvelijasi kuulee!... Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita
mietinnän avulla on turhaan koettanut ratkaista; vuosikausien turhat
vaivat kantavat odottamattoman hedelmän, ja välikappale, joka epäillen
piirtää nimensä kansilehdelle, osaa helposti erottaa sen, mikä hänelle
annettiin, siitä, mikä on omaatekemää, mikä vaan on sen varjoa.

On siunatuita kirjoja, samoinkuin on kirotuita kirjoja. Eikö
ihmiselämä ole täynnä itsetiedottomia tai puoleksi itsetiedottomia
mielijohteita? Miksi ajatus yksin jäisi niiden vaikutusta vaille?
Taiteilija ja kirjailija taistelevat usein tuota epätoivoista
taistelua teoksensa synnyttämisestä, kunnes Prometheon kipinä antaa
eloa kuolleelle sanalle. Kaikki vuosisatoja kestäneet teokset ovat
syntyneet inspiratsioonista. Taito valmistaa, henki käskee tekemään.
Juhana Gutenberg sovittaa yhteen muutamia puusauvoja ja keksii
kirjapainotaidon. Tuomas Kempiläinen kirjoittaa muistiin yksinäisten
hetkien ajatuksia hämärässä luostarikammiossa, ja vielä 400 vuotta
hänen kuolemansa jälkeen luetaan näitä ajatuksia mökkiläisten majoissa
Suomen saloilla...

1.7.1887.



MÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA


Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia
on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat
rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen
edessä on jotain, joka on tuleva.

Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä,
rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo
mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys,
korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja
kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä
kiinnekohta aaltoilevassa meressä?

Hän kysyy: -- ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän
äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu
malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla
tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet
keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat
takaisin keskipisteeseen. Ja _hän_ on keskipiste. Se on hän, joka
vallitsee maailman kaikkeutta.

Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus
tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi.
Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni
tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta,
että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema
maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän,
katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu
huomenna, -- tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua
voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä
lähimmistä naapureista, -- hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton,
tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä
historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden
kanssa edessään.

Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään
maailman kaikkeuden.

Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen
kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi
kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se
on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa
se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen
käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas
äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta
kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei
ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä
maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy
atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja
kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään.
Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään,
laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen
vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".

Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan.
Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii
äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus
pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode.
"Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."

Avaa kehä!

Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma?
Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai
liikkuuko se eteenpäin?

Avaa kehä!

Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti,
joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin
on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava
äärettömyyteen.

Avaa kehä!

Hyvä. Mutta _missä_ on sen avain?

Taas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on
Kristus.

Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii
tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka
avaa lukitun portin -- ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut
olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme
ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne
lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla,
kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei _kehissä_, vaan _kierteissä_.

Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä
vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää
meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy
elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu,
luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan"
on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis
luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka
edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä
äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään
ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan
kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei
mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään,
voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen
kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot
ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia
on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa
liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.

Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas
maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova
otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää
Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala
on itse aine -- eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän
turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman
hallintoa _määräperäiseksi_, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän
voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja
järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet
luotavat, järjestettävät ja johdettavat.

Määräperäinen -- alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen
valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu
maailmanjärjestys -- se on historian ajatus. _Ilman_ sitä on kaikki
mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen _kautta_ saa
näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme
sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä
niiden johdonmukaisessa yhteydessä.

Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari,
tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä
eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten.
Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me
näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen
vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta
pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti
kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren
ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon
kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa
eivät ole meidän ajatuksiamme."

Jos me voisimme rakentaa historian näkötornin korkeammaksi kuin
Eiffeltornin, niin korkeaksi, että jokainen yksityinen ja lopuksi
myöskin kansat silmissämme katoaisivat ihmiskuntaan, silloinhan
seisoisimme siinä valtameri allamme. Mutta silloin eivät valtameren
aallot niin säännöttömästi kuin näyttävät olevan olisi joka
tuulenhenkäyksen heiteltävinä; ne kulkisivat määrättyyn, ei minkään
myrskyn häiritsemään suuntaan niinkuin joisto pääuomansa kautta
ilmaisee maan kaltevuuden. Me silloin havaitsisimme, joskaan emme
voisi sitä ymmärtää, avonaisessa kehässä esiintyvän ihmiskunnan
kierteen. Tämän välimatkan päästä katsottuna tulisi, kierteen luonnon
mukaan, moni näennäinen edistys näyttämään taka-askeleelta, samalla
kun moni tapaus, joka läheltä katsottuna näyttää taka-askeleelta,
todellisuudessa osoittautuisi olevansa askel eteenpäin. Moni katkera
suru näyttäisi tältä välimatkalta katsottuna antavan aihetta iloon,
moni kuolema olisi elämää ja päinvastoin. Semmoinen on kierre.
Sen ruuvinmuotoinen liikunta eteenpäin näyttää meille kussakin
silmänräpäyksessä ainoastaan puolet pyörivän kehän ympärystässä, jota
vastoin toinen puoli, jota tarvitsemme oikean arvostelumme pohjaksi, on
meiltä varjossa.

On välttämätöntä muistaa tämä saadakseen käsitystä määräperäisyydestä
historiassa ja elämässä. Sillä määräperäisyyden eniten silmäänpistävät
piirteet, ne, jotka herättävät meissä nurinaa, koska ne häiritsevät
omaa tahtoamme ja meidän käsitystämme maallisesta onnesta, ovat ankara
johdonmukaisuus, solidaarisuus, vastuunalaisuus, tuomio, edistys ja
lopputarkoitus. Katsottuina tarpeellisen välimatkan päästä, semmoisina,
kuin ne näkyvät maailman hallinnon kannalta katsottuina, tulisivat
nuo lait, jotka nyt ovat meissä niin säälimättömän kovia, jopa
julmiakin, osoittautumaan olevansa -- taaskin kierteen luonnon mukaan
-- rakkautta, armeliaisuutta, vanhurskautta, pyhyyttä. Pienoismaailma
yksilössä sisältää sen, että samat määräperäiset ilmiöt tavataan
jokaisessa yksityisessä ihmiselämässä. Tullaksemme siitä vakuutetuiksi,
tarvitsee meidän vaan luoda itseämme tarkastava silmäys takaisin
jokaiseen pitempään taipaleeseen, joka on takanamme.

Erityisesti valaiseva käsitystämme määräperäisyydestä
maailmanhistoriassa on juudankansan historia. Ainoa edeltä
määrättyyn tarkoitukseensa nähden, erikoinen luonteeltaan ja ollen
vielä sanomatta viimeistä sanaansa, tuopi tämä kansa vaiheissaan
kaikkialla esikuvallisia piirteitä maailman suunnitelmasta. Meidän
oppilaitoksissamme alkaa historiallinen opetus juudankansalla, koska
me siinä näemme kristinuskon juuret paljastettuina. Voisimme lisätä:
maailman historian juuret. Juutalainen on vielä tänäkin päivänä enne
sen taivaalla.

Vertaamalla hänen historiaansa määräperäisyyden ilmaisijana muiden
kansain historiaan piirrämme, ryhtymättä sovitteluihin, joita jokainen
itse voi tehdä, ja uskaltamatta toivoa onnistuvamme muutamiin riveihin
puristaa vuosituhansien arvoitukset, seuraavat.

       *       *       *       *       *

PERUSVIIVAT

1. Henki on kaikki kaikissa, ensimmäinen ja viimeinen, ainoa itsessään
tosi, itsessään hyvä, ja senkautta itsessään vapaa. Se luopi
rakkaudessa ja luopi kaikki itsestään, itsessään, itseensä, siis oman
esikuvansa mukaan. Koska luotu ei ole luoja, esiintyy se, esikuvaan
verrattuna, epävapaana, keskieräisenä, hakien hänessä vapautensa
ja täydellisyytensä. Kaikki elämä on kasvatusta häneksi, toivolle
asetettua, vapautukseen aiottua. Vapautukseen kasvatus edellyttää vaali
vapautta, ja tämä on meidän pallollamme annettu ainoastaan ihmisille.
Sentähden elää maapallomme hänessä henkistä elämäänsä, hän on sen sielu
ja vapaa tahto, sentähden sen herra. Sentähden vetää hän myöskin koko
hänelle alistuvan alemman luonnon joko kanssansa lankeemukseen tai
vapautukseen.

2. Kaikki on ennakolta järjestettyä mitä hellimmällä huolella.
Maa on alusta alkaen laitettu tyydyttämään asujantensa tarpeita
vuosituhansiksi eteenpäin, jokainen vyöhyke elimistöjänsä varten,
jokainen maa kansaansa varten, jokainen seutu alkuasukastaan
varten, eikä päinvastoin. Vuorovaikutus on olemassa, mutta "meidän
päämme ovat kaikki luetut". Moninaisuus eikä yhteys on elämänehto.
1,400 miljoonasta ihmisestä ei ainoakaan ole toisensa kaltainen,
ja maanosista pienin on voimakkain monikansaisuutensa kautta.
Ennakkohuolenpito vaikuttaa jokaiseen momenttiin maan kehityksessä ja
sen asukasten elämän joka vaiheessa.

3. Ihmissuku, joka on kasvanut samasta juuresta, luotu samaa päämäärää
varten ja joka on riippuva samoista elinehdoista, on keskenään
solidaarinen, suku yksilön kanssa ja yksilö suvun kanssa. [Godet
rakentaa seuraavan progressionin, josta viimeisenä hypoteesina: a)
epäorgaaninen materia: suku ilman yksilöä; b) kasvi- ja eläinmaailma:
suku, joka hallitsee yksilöä; c) yksilö, joka hallitsee sukua;
d) enkelit: yksilö ilman sukua.] Yksi kaikkien ja kaikki yhden
edestä. Yksilön olemassa olo on turvattu hänen persoonallisuutensa
(itsetietoisuutensa) kautta ja hänen oman kehityskulkunsa (mikrokosmos)
kautta.

4. Lukemattomat yksilöt käytetään ja heitetään pois, näennäisesti
arvottomina, toivottomina, jälkeä jättämättöminä, mutta hietajyväsien
tavoin sisältyvinä suuren rakennusaineeseen. Monien elämä on hukkaan
mennyttä kansalta ja ihmiskunnalta, mutta ei kukaan elä jättämättä
jälkeä itseensä ja ympäristöönsä.

5. Muutamat harvat elinvoimaiset yksilöt valitaan ja kasvatetaan
kansan tietoisuuteen, johon sisältyy mahdollisuus kaikenpuoliseen
kehitykseen. Kansa on kollektiivinen yksilö, jonka luonteenpiirteet
esiintyvät kansassa kootun voiman teroittamina ja keskinäisen
vastapainon sitomina. Yksilön itsekkäisyys esiintyy kansassa
häikäilemättömänä patriotismin nimellä. Sota on raaka itsekäs vaisto,
joka kunnialoistostaan riisuttuna paljastaa villipedon. Kansainoikeus
on yritys kesyttää tiikerinpoikia, ennenkun ne ovat kasvaneet suuriksi.
"Ikuinen rauha" on kaikkien tunnustama solidaarisuus.

6. Fyysillisesti ja henkisesti ovat kansat elimistöjä, jotka ovat
itämisen, kukoistamisen ja kuihtumisen lain alaisia, mutta joilla on
järjellisten olentojen itsemääräämiskyky, siis vastuunalaisuus hyvästä
ja pahasta.

7. Jokainen vastuunalaisuus jaetaan mitan mukaan, jokainen syyllisyys
rangaistaan. Yksi kansa lähetetään toimeenpanemaan tuomiota toisen
yli. Jokainen aikakausi tuomitsee edeltäjänsä ja saa tuomionsa
jälkeentuleviltaan. Historia on tuomio eri asteissa ja vetoo
jälkimaailmaan. Korkein tuomioistuin on aikain takana.

8. Nykyisyydellä on aina juurensa edellisessä ja kukkansa tulevassa.
Kaikki nopeasti kukoistava kuihtuu pian. Kaikki pysyväisesti suuri
alkaa pienestä, palvelee nöyryydessä, kehittyy koettelemuksissa.
Kukoistukseen ja lankeemukseen voivat ulkonaiset syyt vaikuttaa, mutta
ulospäin suunnattu voima riippuu kansantietoisuuden ja sisäänpäin
suunnattu voima riippuu jumalantietoisuuden intensiteetistä.

9. Kansantietoisuus (kansallisuus) syntyy kolmesta yhdyssiteestä:
a) _kansantieteellisestä_: syntyperästä ja kielestä; b)
_maantieteellisestä_: maasta ja luonnonsuhteista; c)
_traditsionellisestä_: uskonnosta, oikeustajunnasta, kulttuurista,
yhteiskunnasta, poliittisista kohtaloista, onnettomuuden ja onnen
yhteydestä, ystävyydestä ja vihollisuudesta. Ei mikään näistä
kolmesta siteestä yksin aiheuta kansallisuutta, mutta historiallinen
traditsiooni valtaa edeltäjänsä ja on kansojen kehto.

10. Kulttuuri (sivilisatsioni) on kansan kukka ja siementyminen.
Sen laadusta ja sisällyksestä riippuu, lisääkö vai tyhjentääkö
sivilisatsioni kansan elinvoimaa. Kun korkein sivilisatsioni tulee sen
_jälkeen_ kuin kansa on saavuttanut korkeimman tietoisuuden itsestään
ja korkeimman tietoisuuden jumalasta, seuraa mädäntyminen. Kansa voi
elostella pitkät vuosisadat, niinkuin madon syömä puu elää kaarnan
mehuista. Sen kaatuminen riippuu tuulenpuuskasta.

11. Kullakin kansalla on tehtävänsä maailman suunnitelmassa ja
sisältyy se siihen omituisuudellaan. Pienet kansat valitaan kernaammin
välikappaleiksi määräperäisten tarkoitusten toteuttamiseksi kuin
suuret ja mahtavat. Miksi? Siksi, että valta ylpistyttää, ja heikkous
kasvattaa. Inhimilliset käsitykset suuruudesta ja pienuudesta eivät
sisälly maailman suunnitelmaan. Ne esiintyvät siinä usein päinvastoin.
Mitta on toinen. Kvantitatiivinen väistyy kvalitatiivisen tieltä.

12. Ihmiselämä liikkuu taivaankappalten ja aurinkokuntain kanssa
kierteisesti eteenpäin. Sen päämaali on vapautus kasvatuksen kautta
totuudessa ja rakkaudessa esikuvan kaltaisuuteen (kohta 1). Kaikki muut
päämaalit -- ulkonainen vapaus ja onni, tieto, ihmisyys -- haihtuvat
itsekkäisiin unelmiin. Jos tämä maallinen elämä olisi kaikki, kieltäisi
kuolema maailmanjärjestyksen. Jos siveellinen maailmanjärjestys
seisoisi yhdessä kohden, jos uskonnot olisivat vaan tuloksia kansain
kulttuurin määrästä, ja intelligenssin edistysaskeleet ainoat
todelliset [Buckle, Englands Civilisation, sivut 100, 151 ja 102], niin
liikkuisi yksi kehä ihmisiä eteenpäin, kun muut seisoisivat paikallaan,
joka on järjetöntä. Ihmisyys ilman jumaluutta päättyy eläimellisyyteen.
Ainoa järjellinen lopputarkoitus, minkä historia tuntee, on se
vapautus, joka yhtyy uskon ihmiselämälle asettamaan päämäärään:
"_uuteen ihmiseen_".

       *       *       *       *       *

Kenties kysyy joku, jonain kireänä hetkenä, kuinka nämä peruspiirteet
ovat sovitettavat suomenkansan historiaan.

Huomautettakoon tässä vaan eräitä kohtia, jotka voidaan erittäin
sovittaa meidän kansaamme. Suomenkansassa ilmenee määräperäisyys
huomattavimmin selvässä rotuvalinnassa (5), pitkällisessä
kasvatuksessa pienuudessa kovien koettelemusten alla (8), pienten
kansain tehtävässä (11) ja aina jatkuvassa edistymisessä sisäiseen
vapautumiseen ulkonaisen pakon alla (12). Aikalaisten silmissä
niin ääretön taka-askel kuin isoviha osoittautui, sata vuotta
jälkeenpäin, edistysaskeleena kansan tietoisuudessa. Kansalla, joka
on kokenut sellaisia kohtaloita, ei ole oikeutta joutua epätoivoon
tulevaisuudestaan. Se voidaan lyödä maahan, mutta se nousee jälleen. Se
ei _voi_ kuolla, ennenkun se on kadottanut itsensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lehtisiä mietekirjastani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.