Title: Yhdenvertaisuus
Author: Bellamy, Edward
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yhdenvertaisuus" ***


YHDENVERTAISUUS

Kirj.

EDWARD BELLAMY

Seitsemännestä painoksesta suomennettu



Hancock, Mich., U.S. of A.
Työmiehen Kustannusyhtiö,
1905.



SISÄLLYS:

          Edward Bellamy.
          Kirjoittajan esipuhe.
       I. Ankara ristikuulustelija.
      II. Miksi ei vallankumousta tapahtunut aikaisemmin.
     III. Minä saan täydet oikeudet maassa.
      IV. Kahdennenkymmenennen vuosisadan pankkihuone.
       V. Saan kokea uuden vaikutelman.
      VI. "Häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee."
     VII. Uutta hämmästyttävää.
    VIII. Suurin ihme -- muoti syösty valtaistuimelta.
      IX. Mikä ei ollut muuttunut.
       X. Keskiyön kylpy.
      XI. Elämä omaisuusoikeuden perusteena.
     XII. Miten omaisuuden erilaisuus hävittää vapauden.
    XIII. Yksityiskapitaali yhteisvarastosta varastettu.
     XIV. Me katselemme asevarastoani.
      XV. Minne olisimme ilman vallankumousta joutuneet.
     XVI. Tuomitseva puolustus.
    XVII. Vallankumous pelastaa yksityisomaisuuden yksinoikeuden
          vallasta.
   XVIII. Kaiku menneisyydestä.
     XIX. "Voiko neito unohtaa koristuksensa."
      XX. Mitä vallankumous sai aikaan naisten hyväksi?
     XXI. Voimisteluharjoituksissa.
    XXII. Liikevoittojärjestelmän taloudellinen itsemurha.
   XXIII. Vertaus vesisäiliöstä.
    XXIV. Minulle näytetään kaikki maan kuningaskunnat.
     XXV. Lakkolaiset.
    XXVI. Ulkomaankauppa voittojärjestelmän aikana; suojelustulli
          ja vapaakauppa tai helvetin ja syvän meren välillä.
   XXVII. Määrättyjen etujen järjestelmän vihamielisyys parannuksia
          kohtaan.
  XXVIII. Miten voittojärjestelmä teki mitättömäksi keksintöjen hyödyn.
    XXIX. Minulle osoitetaan kunnioitusta.
     XXX. Mitä yleinen sivistys merkitsee.
    XXXI. "Ei tällä vuorella eikä Jerusalemissa."
   XXXII. Eritis sicut deus.
  XXXIII. Erinäisiä tärkeitä asioita katselemassa.
   XXXIV. Miten alkoi vallankumous.
    XXXV. Miksi vallankumous edistyi alussa hitaasti mutta
          lopulta nopeaan.
   XXXVI. Teaatterissa käynti kahdennella kymmenellä vuosisadalla.
  XXXVII. Siirtymisaika.
 XXXVIII. Sokeain kirja.



EDWARD BELLAMY.


    "Älköön kukaan väärin arvelko että minä työtöntä onnellisuutta
    uneksin, yltäkylläisyyttä ilman raatamista. Työ on sekä
    yltäkylläisyyden että maailmassa elämisen välttämätön ehto. Minä
    vaadin vain että kukaan ei senvuoksi työtä tekisi että toiset
    joutilaina eläisivät, että ihmisten joukossa ei enää herroja
    olisi eikä orjia. Onko siinä liikaa? Huudahtaako joku ahdingon
    alainen sielu: Mahdotonta -- tämä toivo on ollut ihmisten
    unelmana kaikkina aikoina, jumalallisen nautinnon utuinen toive
    ja haaveilu-unelma jota maailma ei koskaan voi toteuttaa?
    Harvojen täytyy riemuilla ja monien raataa, harvoilla tulee olla
    liikaa, monilta puuttua, harvojen olla herroja, monien orjia,
    maailman raatajain köyhiä ja joutilaitten rikkaita, ja tämän
    täytyy ijäti jatkua?"

    "Eipähän; onko maailma sitten turhaan unelmoinnut? Ovatko
    ihmisrakkaitten hartaat kaipailut kohti saavuttamatonta onnea
    kohonneet? Eivätkö mitään ole ne vapauden, yhdenvertaisuuden ja
    onnen huokailut jotka ovat sydäntemme sisimpään istutetut?"

                                            Edward Bellamy.

Edvard Bellamy, jonka "Vuonna 2000" ("Looking Backward") ensiksi
tuhansien mielessä herätti ihmissuvun parantamistoivon ja joka
itse hartaasti uskoi että tämä toivo on toteutuva, syntyi Chicopee
Fallsissa, Massachusettsissa, maaliskuun 26 päivänä 1850. Hän oli
pastori Rufus King Bellamyn ja hänen vaimonsa Maria Louisa Butnamin
kolmas poika. Hänen isänsä oli yhtäjaksoisesti kolmekymmentä viisi
vuotta pappina Chicopeen kauppalassa, ja hänen isänisänsä isoisä
oli pastori Joseph Bellamy, tunnettu etevänä jumaluusoppineena.
Merkittävä ja epäilemättä perinnöllinen piirre Edward Bellamyn
luonteessa oli hänen halunsa pysyä alallaan, ja melkein kokonaan hän
elämänsä vietti synnyinseudullaan. Poikana hän kävi kauppalan koulut.
Myöhemmin hän oli kaksi vuotta Union Collegessa Scheneetadyssa sekä
vuoden verran matkusteli ulkomailla. Tästä matkastansa, jonka hän
18-vuotiaana teki, hän kirjoittaa: "Hyvin muistan Europan matkani
ajoilta, miten paljon syvemmin vaikutti minuun kurjuuden tumma tausta
kuin sitä vastaan nähtävissä olevat palatsit ja katedraalit. Europan
suurkaupungeissa sekä maalaisväestön tölleissä aukenivat silmäni
vasta täydelleen näkemään koko laajuudessaan seuraukset ihmisen
epäihmisyydestä ihmistä kohtaan."

Näitä ajatellen ja alituisesti mielessänsä punniskellen ja pohtien
yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, Bellamy vietti seuraavat 20
vuottansa ollenkaan lausumatta mielipidettänsä niiden suhteen. Hän
luki lakia ja sai lakimiehen oikeudet. Hän liittyi Springfield Unionin
toimitukseen sekä sitten New York Evening Post lehden toimitukseen
ja oli perustamassa Springfield Daily News lehteä. Ollessaan
sanomalehtimiestoimessa hän kirjoitteli aikakauslehtiin lyhyitä
kertomuksia, alkuperäisyytensä ja voimansa takia huomattavia, jotka
hänen kuolemansa jälkeen ovat kootut ja julaistut "Sokean maailma"
("The Blindman's World") nimisessä teoksessa.

Loistavan lupaava ura avautui hänelle kirjallisessa työssä. Englannissa
häntä mainittiin "Hawthornesta polveutuvaksi", kun hänen mainio
teoksensa "Tri Heidenhoffin käräjänkäynti" ("Dr. Heidenhoff's Process")
ilmestyi. (Nathaniel Hawthorne oli amerikalainen suosittu kirjailija
viime vuosisadan alkupuoliskolla).

Tämä kertomus, samoinkuin sitä seuraava "Neiti Ludingtonin Sisar"
sekä monet hänen lyhyistä kertomuksistaan, oli sulavan jutun muotoon
laadittu tarkka tutkiskelma sielutieteellisistä ilmiöistä, joihin
hän aina osotti tavatonta harrastusta. Tiedemiehen rauhallinen ja
mietiskelevä ura näytti hänelle varmalta. Mutta tästä ajasta hän
kirjoittaa:

"Mikäli saatan tarkkuudella muistaa, niin istuin syksyllä tai talvella
1886 kirjoituspöytäni ääreen lopullisesti päätettyäni koettaa järkeillä
taloudellisen järjestelmän suunnitelman jonka kautta tasavalta voisi
turvata kansalaistensa toimeentulon ja aineellisen hyvin voinnin
yhdenvertaisuuden pohjalla, mikä vastaisi ja täydentäisi heidän
poliitillista yhdenvertaisuuttaan."

Tämän yrityksen tuloksena oli "Vuonna 2000", julkaistu 1888. Tällä
kirjalla, jota levisi yli miljoonan kappaletta, oli merkittävä vaikutus
itse tekijään. Mies, tavallisissa oloissa maltillinen ja hiljainen,
joka mielessään pyörivistä ajatuksista harvoin antoi puheenaihetta
-- mies, jolla oli harvoja läheisiä ystäviä, vaikka ei ketään
vihollisiakaan, ja joka varsin vähän harrasti tavallista yhteiskunnan
kulkua -- hän työntäytyi koko vahvan umpimielisen luontonsa voimalla
ajamaan natsionalismin asiata. Hän läksi Bostoniin ja perusti New
Nation nimisen sanomalehden yksinomaan sitä asiata ajamaan. Tässä
toimessa hän kulutti aikaa, intoa ja rahaa tuhlaamalla. Sitäpaitsi,
muutamia julkisia puheita lukuun ottamatta, hän yhä syventyi seuraavain
kymmenen vuoden kuluessa tutkimaan "Vuonna 2000" teoksessa esitettyjä
kysymyksiä. Näiden tuloksena ilmestyi hänen viimeinen teoksensa
"Yhdenvertaisuus" ("Equality") vuonna 1897.

Tähän hän sanan todellisessa merkityksessä tyhjensi koko elämän
verensä. Se oli laadittu puolittain sairasvuoteella, hän sai koko
ajan kamppailla Uuden Englannin valtioiden varsinaisen perintötaudin,
näivetystaudin kanssa. Saatuaan vihdoin nähdä teoksensa kirjapainossa
viimeisteltynä, hän vaivoin pääsi Denveriin vaimonsa ja kahden
lapsensa kanssa mielessä riutuva toivo että lännen leppoisa ilmanala
hänen terveytensä palauttaisi. Hänen kulkunsa lännessä oli kuin
suuremmoista voittokulkua, minkä hänen teoksensa maine oli valmistanut,
ja kuvaavasti osotti miten suuri on harrastus paremmuutta kohti
nykyisyydestä -- ihmisten vangituissa mielissä.

Mutta ilmanalan vaihdos tapahtui liian myöhään. Hartaitten pyyntöjensä
johdosta Edward Bellamy tuotiin takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän
vielä eli kuukauden ja jossa toukokuun 22 päivänä 1898 "se valo, joka
oli valaissut monien ilmanalojen ja maitten sorrettujen polkuja,
levollisesti ja rauhallisesti sammui."

Edward Bellamyn jälkeen jättämien paperien joukossa on käsikirjoitus
nimeltä "Solidarisuuden uskonto", jonka taakse on kirjoitettu:
"Toivoisin että tämä paperi minulle luettaisiin kuolemaisillani
ollessani. Sen veron haluaisin suorittaa olematta itserakas sille
neljänkolmatta vuotiaalle pojalle joka sen kirjoitti." Tässä ihmisen
kaksinaisluonteen tutkiskelmassa on löydettävissä sen intohimoisen
kaipuun siemen yleishyvän saavuttamiseksi, yksityisedistyksen
vastapainoksi, mikä tämän ylevän miehen elämässä, on kuvaavana
piirteenä.



KIRJOITTAJAN ESIPUHE.


"Looking Backward" (suomennettu: "Vuonna 2000") oli pieni kirja, enkä
voinut saada mahtumaan siihen kaikkea mitä halusin sanoa asiasta. Sen
jälkeen kuin se julaistiin ovat siitä pois jääneet asiat osottautuneet
enemmän tärkeiksi kuin ne jotka se sisälsi, joten minun on ollut
pakko kirjoittaa toinen kirja. Olen säilyttänyt "Looking Backward"
teoksen ajan, vuoden 2000, myöskin "Equality" ("Yhdenvertaisuus")
teoksen aikana ja olen käyttämät ensinmainitun kertomuksen kehystä
tämän lähtökohtana jonka nyt tarjoon. Jotta ne jotka eivät ole
lukeneet kertomusta "Looking Backward" eivät joutuisi syrjäytetyiksi,
liitettäköön tähän pääasialliset tapahtumat pääkohdissaan:

Vuonna 1887 Julian West oli rikas nuori mies eläen Bostonissa. Hänen
oli määrä pian mennä naimisiin nuoren varakkaasta perheestä olevan
naisen kanssa, jonka nimi oli Edith Barlett, ja asui sillä aikaa
yksinään miespalvelijansa Sawyerin kanssa perhepalatsissaan. Kun häntä
vaivasi unettomuus, oli hän talon perustuksen alle rakennuttanut
kivihuoneen jota hän käytti makuuhuoneena. Jos tämänkään pakopaikan
hiljaisuus ja yksinäisyys ei voinut antaa hänelle unta, kutsui hän
joskus ammattitaitoisen nukuttajan vaivuttamaan hänet hypnoottiseen
uneen, josta Sawyer osasi hänet herättää määrätyllä ajalla. Tämän
tavan, samoinkuin maanalaisen huoneen olemassa olonkin tiesi vain
Sawyer sekä se hypnotisti joka palvelustaan antoi. Toukokuun 30
päivän illalla 1887 West lähetti noutamaan tätä viimemainittua ja
hänet nukutettiin tavallisuuden mukaan. Hypnotisti oli aikaisemmin
ilmoittanut isännälleen aikovansa muuttaa kaupungista kokonaan pois
samana iltana ja kehoitti häntä kääntymään toisten ammattimiesten
puoleen. Samana yönä Julian Westin talo syttyi tuleen ja paloi poroksi.
Sawyerin jäännökset löydettiin ja tunnettiin, ja vaikka ei Westistä
mitään merkkiä löydetty, päätettiin että hän tietysti myös oli surmansa
saanut.

Sata kolmetoista vuotta myöhemmin syyskuussa herran vuonna 2000 tohtori
Leete, muuan lääkäri Bostonissa, joka jo oli eläkettä nauttiva,
toimitti kaivostöitä puutarhassaan yksityisen laboratoriorakennuksen
perustamiseksi, jolloin työn tekijät tapasivat muuratun kiviseinän
tuhan ja hiilen peitossa. Sen avattua löydettiin kellari joka oli
komeasti sisustettu 19:nen vuosisadan makuuhuoneen malliin, ja
sängyssä nuoren miehen ruumis, joka näytti siltä kuin vastikään olisi
laskeutunut nukkumaan. Vaikka isoja puita oli kasvanut kellarin
yläpuolella, niin nuorukaisen ruumiin erinomainen säilyminen
houkutteli tri Leetea koettamaan herättää sitä eloon, ja hänen omaksi
hämmästyksekseen hänen ponnistuksensa menestyivät. Nukkuja heräsi eloon
ja lyhyen ajan kuluttua täyteen nuoruuden kukoistukseen jota hänen
ulkonäkönsä oli osottanut. Hänen hämmästyksensä saadessaan tietää mitä
hänelle oli tapahtunut oli niin suuri että se pyrki vaaralliseksi
hänen järjelleen, mutta sen esti tohtori Leeten lääketieteellinen
kyky sekä yhtä paljon talon toisten jäsenten, tohtorin vaimon ja
kauniin tyttären Edithin, ystävällinen kohtelu. Pian kuitenkin nuori
mies unohti ihmettelemästä sitä mitä hänelle itselle oli tapahtunut
sen hämmästyksen takia mitä sai kokea oppiessaan tuntemaan ne
yhteiskunnalliset vaihteet joiden läpi maailma oli hänen nukkuessaan
kulkenut. Askel askeleelta kuin lapselle hänen isäntäväkensä selitti
hänelle, joka ei ollut tuntenut muuta elintapaa kuin olemassaolon
taistelua, mitkä olivat ne kansallisen yhteistoiminnan yksinkertaiset
periaatteet yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi joiden perusteelle
uusi sivistys nojautui. Hän sai tietää että ei enää ollut olemassa
ketään joka oli tai voisi olla rikkaampi tai köyhempi kuin toiset,
vaan että kaikki olivat taloudellisesti yhdenvertaiset. Hän sai
tietää ettei koskaan enää tehty työtä toiselle enemmän pakosta kuin
sopimuksestakaan, vaan että kaikki samanarvoisina olivat kansan
palveluksessa tehden työtä yhteisen varaston hyväksi joka yhtäläisesti
jaettiin. Kaikki nämä ihmeet, niin selitettiin, olivat sangen
yksinkertaisesti syntyneet tuloksina yleisen kapitalismin asettamisesta
yksityisen kapitalismin sijaan ja tuotanto- ja jakokoneiston
järjestämisestä yleisen yhteyden liikkeenä tuottamaan yleistä hyötyä
yksityisen voiton asemasta.

Mutta vaikka ei kauan kestänyt, ennenkuin nuoren muukalaisen ensi
hämmästys uuden maailman laitoksien johdosta vaihtui innokkaaksi
ihailuksi ja hän oli valmis myöntämään että ihmissuku vasta ensi kerran
oli oppinut miten tulee elää, hän pian alkoi tulla murhemieliseksi
kohtalonsa takia joka oli saattanut hänet uuteen maailmaan jättääkseen
hänet vain toivottoman turvattomuuden mielialan puserrettavaksi,
jota hänen uusien ystäviensä kaikki ystävällisyys ei voinut poistaa,
koska hänen täytyi tuntea että se oli vain säälin aiheuttama. Sitten
hän huomasi että hänen kokemuksensa olivat paljon ihmeellisemmät
kun oli otaksunutkaan. Edith Leete ei ollut kukaan muu kuin Edith
Barlettin, hänen kihlattunsa tyttären tyttären tytär; tämä oli kauan
murehtinut kadotettua sulhastaan, mutta oli lopuksi kuitenkin löytänyt
lohdutuksen. Kertomus hänen surullisesta kohtalostaan, joka oli
järisyttänyt hänen elämäänsä nuoruudessa, oli perheen muinaistieto
ja perheen perintömuistojen joukossa olivat Julian Westin kirjeet
yhdessä valokuvan kanssa joka esitti niin suloista nuoruutta että
Edith oli äidin äidin äitinsä surua muistellen päättänyt olla kokonaan
naimisiin menemättä. Pukuhuoneensa pöydällä hän piti nuoren miehen
kuvaa. Tietysti siitä oli seurauksena että maanalaisen huoneen asukkaan
alkuperä oli täysin tunnettu hänen pelastajilleen heti löydön jälkeen;
mutta Edith syistä jotka hän itse tunsi oli vaatinut ettei toisen
pitänyt saada tietää kuka hän oli, kunnes hän katsoi itse parhaaksi
kertoa sen hänelle. Kun hän sitten oli huomannut ajan sopivaksi tehdä
tämän, ei ollut enää kysymystäkään nuorella miehellä turvattomuudesta,
sillä mitenkäpä saattoi kohtalo selvemmin osottaa että kaksi henkilöä
oli toisilleen määrätty?

Hänen onnensa malja oli nyt täynnä. Kun hän laskeusi vuoteelleen
tohtori Leeten talossa, häntä kiusasi inhoittava painajainen. Hänestä
tuntui että hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa vuoteellaan
maanalaisessa huoneessa jossa nukuttaja oli hänet uneen vaivuttanut.
Sawyer oli juuri lopettamassa niiden keinojen käyttämistä joita
käytettiin hypnotismin vaikutuksen katkaisemiseksi. Hän pyysi
aamulehteä ja luki päivämääräksi toukokuun 31 p. 1837. Silloin hän
tiesi että koko tämä ihmeellinen juttu vuodelta 2000, sen onnellinen
huolista vapaa veljien maailma ja siellä kohtaamansa kaunis tyttö
olivat vain unen katkelmia. Aivot sekaannuksissa hän kulki kaupungille.
Hän näki kaiken uusilla silmillä ja kaikki oli vastakkaista sille
mitä oli nähnyt vuoden 2000 Bostonissa. Kilpailulle perustuvan
teollisuusjärjestelmän mielipuolisuus, epäinhimillinen ylöllisyyden ja
kurjuuden vastakkaisuus -- ylpeys ja halpamaisuus, ääretön likaisuus,
viheliäisyys ja mielettömyys koko asiain järjestelmässä mikä hänen
silmiinsä sattui joka käänteessä häiritsivät hänen järkeänsä ja
saattoivat hänen sydämmensä kipeäksi. Hän tunsi olevansa kuin ainoa
terve mies joka sattumalta oli joutunut hulluinhuoneeseen. Päivän
näin vaellettuaan hän illan tullen joutui entisten toveriensa seuraan
jotka pilkkailivat häntä hänen surkeasta ulkonäöstään. Hän kertoi
heille unensa ja miten se oli saattanut hänelle ajatuksen oikeamman,
jalomman ja viisaamman yhteiskuntajärjestelmän mahdollisuudesta. Hän
väitteli heidän kanssaan osottaen, miten helppoa olisi, jättämällä
syrjään mielettömän kilpailun, veljellisen yhteistoiminnan kautta
saada todellinen maailma yhtä siunausta tuottavaksi kuin se mistä hän
oli uneksinut. Ensiksi he ivailivat häntä, mutta nähdessään hänen
vakavuutensa he suuttuivat ja leimasivat hänet saastutetuksi olennoksi,
anarkistiksi, yhteiskunnan viholliseksi ja ajoivat hänet pois
luotaan. Ankaroissa sieluntuskissa hän heräsi, tällä kerralla heräsi
todellisesti eikä unessa ja huomasi olevansa vuoteellaan tohtori Leeten
talossa ja 20:nen vuosisadan aurinko paistoi hänen silmiinsä. Katsoen
huoneensa akkunasta ulos hän näki Edithin puutarhassa noppimassa kukkia
aamiaispöydälle ja hän kiirehti ulos kertoakseen unensa hänelle. Tälle
kohdalle jätämme hänet jatkamaan kertomusta itsestään.



YHDENVERTAISUUS



LUKU I.

Ankara ristikuulustelija.


Monta kertaa osottaen suosiota ja mielenkiintoa kuunteli Edith uneni
kertomista. Kun vihdoin olin lopettanut, hän rupesi miettimään.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoin.

"Ajattelin", hän vastasi, "miten olisi asianlaita ollut, jos unesi
olisi ollut totta."

"Totta!" huudahdin. "Miten olisi se voinut olla totta?"

"Minä tarkoitan", hän sanoi, "jos kaikki olisi ollut unta, kuten itse
otaksuit painajaisen ahdistaessa, etkä sinä koskaan toden teolla olisi
nähnyt meidän kultaisten sääntöjen [Kultainen sääntö: Mitä te tahdotte
että ihmiset teille tekisivät, se tehkää myös heille. -- Suom. muist.]
tasavaltaamme etkä minua, vaan olisit vain nukkunut yhden yön ja
uneksinut kaiken meistä. Ja otaksutaan että olisit käynyt kaupungilla
juuri niinkuin unessa oli laita ja olisit kulkenut sinne tänne
kertomassa ihmisille heidän elintiensä pelottavasta, mielettömyydestä
ja rikollisuudesta ja kuinka paljon jalompi ja onnellisempi tie oli
olemassa. Ajattelehan mitä hyvää olisit voinut tehdä, miten olisit
voinut auttaa ihmisiä noina päivinä, jolloin he niin paljon apua
kaipasivat. Minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla suruissasi siitä
että tulit takaisin luoksemme."

"Sinäpä näytät siltä kuin olisit itse jo suruissa", sanoin, sillä hänen
mietiskelevä muotonsa tuntui sopivan tällaiselle olettamukselle.

"Oh, en", hän vastasi hymyillen. "Ainoastaan sinun takiasi. Itseeni
nähden on minulla sangen hyviä syitä ollakseni iloinen takaisin
tulostasi."

"Niinpä minäkin arvelen. Olethan itse päätellyt että jos minä olisin
uneksinut kaiken ei sinulla olisi ollut mitään olentoa pelastettavana,
vaan ainoastaan nukkuvan miehen aivokuvittelu viime vuosisadalta."

"Sitä puolta en asiasta ajatellut", hän sanoi hymyillen, mutta
yhä puolittain vakavana; "jos minusta olisi ollut enemmän hyötyä
inhimillisyydelle kuvitteluna kuin todellisuutena, ei minun olisi
pitänyt ajatella -- epämukavuutta."

Mutta minä vastasin suuresti pelkääväni ettei mikään tilaisuus, jossa
ihmissukua yleensä saattoi auttaa, olisi voinut minua herättää henkiin
missään eikä minkäänlaisissa olosuhteissa sen jälkeen kuin hän olisi
jäänyt jälelle vain uniolennoksi -- häpeämätön itsekkyyden tunnustus
jonka hän hyväntahtoisesti sivuutti erityisesti siitä moittimatta,
epäilemättä ajatellen minun onnetonta esitystäni.

"Sitäpaitsi", jatkoin tahtoen hiukan enemmän puolustaa itseäni, "se ei
olisi voinut vaikuttaa mitään hyvää. Olen juuri kertonut sinulle, miten
painajaisen ahdistaessa viime yönä, kun koetin kertoa aikalaisilleni
ja myös paraille ystävilleni siitä jalommasta tavasta jota noudattaen
ihmiset voisivat yhdessä elää, he minua pilkkasivat hulluna ja
mielipuolena. Sen he ehdottomasti olisivat tehneet todellisuudessakin,
jos uni olisi ollut totta ja minä olisin kulkenut ympäri saarnaamassa,
kuten edellytit."

"Ehkä harvat olisivat toimineet ensiksi siten kuin uneksit heidän
tehneen", vastasi hän. "Ehkäpä he eivät heti olisi pitäneet
taloudellisen yhdenvertaisuuden aatteesta, peläten että se
merkitsisi heidän alentamistaan ja ymmärtämättä että se merkitsisi
kaikkien kohottamista yhteen äärettömän paljon korkeammalle elämän
ja onnellisuuden, aineellisen hyvinvoinnin ja siveellisen arvon
tasanteelle kuin mitä onnellisinkaan koskaan ennen oli nauttinut. Mutta
vaikkakin rikkaat olisivat aluksi epäilleet sinua heidän luokkansa
viholliseksi, niin köyhät, köyhäin suuret joukot, todellinen kansa, he
varmasti alusta alkaen olisivat kuunnelleet, sillä heille kertomuksesi
olisi merkinnyt suuren ilon riemukasta ennettä."

"En ihmettele että sinä siten ajattelet", vastasin, "mutta vaikka
minä yhä opettelen tämän uuden maailman aapistoa, tunsin aikalaiseni,
ja tiedän ettei asia olisi käynyt niinkuin sinä ajattelet. Köyhät
eivät olisi kuulleet sen paremmin kuin rikkaatkaan, sillä vaikka
köyhät ja rikkaat minun päivinäni olivat katkerassa riidassa joka
asiasta, olivat he vakaita siinä uskossa että aina täytyy olla
olemassa rikkaita ja köyhiä ja että aineellisen tasa-arvoisuuden tila
oli mahdotonta. Yleensä oli tapana sanoa ja usein näytti todellakin
että yhteiskunnallinen uudistuksen harrastaja, joka koetti parantaa
kansan tilaa, tapasi pettymystä synnyttävää estettä enemmän kansan
joukon toivottomuudessa jota hän tahtoi kohottaa, kuin niiden
harvojen käytännöllisessä vastustuksessa joiden ylivaltaa uhattiin.
Ja todellakin, Edith, ollakseni todenmukainen oman luokkani suhteen
täytyy minun sanoa että paraat rikkaitten joukosta usein yhtä paljon
tämän saman toivottomuuden kuin harkitun itsekkyyden takia joutuivat
vanhoillisiksi, kuten me heitä kutsuimme. Näet siis että ei olisi
mitään hyvää vaikuttanut, vaikka olisin käynytkin saarnaamassa, kuten
olet kuvitellut. Köyhät olisivat pitäneet puhettani yhdenvertaisuuden
mahdollisuudesta omaisuuden suhteen kauniina sanoina, joiden
kuulemiseen työmiehen ei olisi kannattanut aikaa tuhlata. Rikkaista
pääosa olisi ivaillut ja parempi osa huokaillut, mutta kukaan ei olisi
sitä vakavasti korviinsa ottanut."

Mutta Edith hymyili levollisesti.

"Kovin tuntuu rohkealta minun koettaa oikaista vaikutelmiasi omista
aikalaisistasi ja siitä mitä heidän olisi odottanut ajattelevan ja
tekevän, mutta huomaathan että omituiset seikat antavat minulle
jonkinlaisia etuja. Sinun tietosi omasta ajastasi loppuvat ehdottomasti
1887, jolloin jouduit tapausten kulun ulkopuolelle. Minä taasen olen
käynyt koulua 20:nellä vuosisadalla ja minun on ollut pakko usein
vasten tahtoani opiskella 19:nen vuosisadan historiaa; luonnollisesti
siis tiedän mitä tapahtui sen päivän jälkeen, johon sinun tietosi
loppuivat. Minä tiedän niin mahdottomalta kuin se sinusta tuntuukin
että tuskin olit vaipunut pitkälliseen uneesi, ennenkuin Amerikan
kansan syvästi ja laajalta valtasi halu päästä sellaiseen järjestykseen
jota me nautimme ja että sangen pian se valtiollinen liike syntyi
joka erilaiset muutosasteet läpäistyään aiheutti aikaisin 20:nellä
vuosisadalla vanhan järjestelmän kukistumisen ja nykyisen perustamisen."

Tämä oli todella hupaisa tieto minulle, mutta ryhtyessäni utelemaan.
Edithiltä asioita edelleen, hän huokasi ja pudisti päätään.

"Kun olen koettanut näyttää tietojeni etevämmyyttä, täytyy minua
nyt tunnustaa tietämättömyyteni. Tiedän vain sen tosiasian että
vallankumouksellinen liike alkoi, kuten sanoin, sangen pian sen
jälkeen kuin olit vaipunut uneen. Isän tulee kertoa sinulle loput.
Minä saatan hyvällä syyllä nyt asiasta puhuessamme myöntää, sillä sinä
sen pian itsekin huomaisit, etten tiedä yleensä mitään sen enemmän
vallankumouksesta kuin 19:nen vuosisadan asioista ylimalkaan. Sinä
et voi kuvitellakaan, miten ankarasti olen koettanut syventyä asiaan
kyetäkseni puhumaan kanssasi järkevämmin, mutta pelkään ettei siinä ole
ollut mitään apua. En voinut sitä ymmärtää koulussa eikä tunnu siltä
että ymmärtäisin sitä paremmin nytkään. Olen varma etten koskaan tiedä
sen enempää kuin tänä aamuna. Sen jälkeen kuin kerroit minulle, miten
vanha maailma esiintyi sinulle unessasi, on puheesi saattanut ne päivät
niin pelottavan lähelle että voin ne melkein nähdä, mutta vieläkään
en voi sanoa että ne näyttäisivät hitaistakaan järkevämmiltä kuin
ennenkään."

"Asiat olivat epäilemättä sangen huonolla ja synkällä kannalla",
vastasin; "mutta en voi nähdä mikä niissä erikoisen järjetöntä oli.
Mikä on vaikeus?"

"Päävaikeus johtuu täydellisestä sopimuksen puutteesta aikalaistesi
vaatimusten välillä mikäli ne koskivat tapaa millä heidän
yhteiskuntansa oli järjestetty sekä historioissa kerrottuja
tosiasioita."

"Esimerkiksi?" kysäsin.

"En luule että on paljon apua epäilysteni selvittämisestä", hän
sanoi. "Sinä kai päättelet minun olevan typerän näiden murheitteni
vuoksi, mutta minä koetan sinulle osottaa mitä tarkoitan. Sinä kykenet
selvittämään asian jos kukaan. Sinä olet juuri kertonut minulle
kansan pelottavan erilaisista olosuhteista, tuhlauksen ja puutteen
vastakohdista, rikkaitten ylpeydestä ja vallasta, köyhien halpuudesta
ja orjuudesta sekä kaikista muista tämän kauhistuttavan jutun
vaiheista."

"No niin."

"Näyttää siltä kuin nämä vastakohdat olivat yleensä yhtä suuret kuin
minä edellisenä historian aikakautena tahansa."

"Epäiltävää on", vastasin, "tokko koskaan on suurempaa eroavaisuutta
ollut eri luokkien olosuhteitten välillä kuin minkä olisit tavannut
puoli tuntia käveltyäsi Bostonissa, New Yorkissa, Chicagossa tai
jossain muussa suurkaupungissa Amerikassa 19:nen vuosisadan viimeisellä
neljänneksellä."

"Ja kuitenkin", sanoi Edith, "näkyy kaikista kirjoista että samaan
aikaan amerikalaiset eniten kerskailivat sillä että erosivat kaikista
muista ja entisistä kansoista ja olivat vapaita ja yhdenvertaisia.
Alituiseen tapaa tämän lauseen sen ajan kirjallisuudessa. Nyt sinä olet
selittänyt että he eivät olleet enemmän vapaita kuin yhdenvertaisiakaan
missään sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan olivat jakaantuneet
kuten aina ennenkin rikkaisiin ja köyhiin, herroihin ja palvelijoihin.
Tahdotko nyt olla hyvä ja kertoa minulle, mitä he tarkoittivat
sanoessaan itseään vapaiksi ja yhdenvertaisiksi?"

"Sillä tarkoitettiin luullakseni että he kaikki olivat yhdenvertaisia
lain edessä."

"Se tarkoittaa tuomioistuimissa. Entä olivatko rikkaat ja köyhät
yhdenvertaisia tuomioistuimissa? Saivatko he saman kohtelun osakseen?"

"Minun täytyy sanoa", vastasin, "etteivät he missään muualla olleet
vähemmän yhdenvertaisia. Laki määräsi kirjaimellisesti kaikki saman
arvoisiksi, mutta ei todellisesti. Oli enemmän erotusta rikkaan
ja köyhän ihmisen aseman välillä lain edessä kuin missään muussa
suhteessa. Rikkaat olivat todellisesti lain yläpuolella, köyhät sen
rattaiden alla."

"Missä suhteessa sitten olivat rikkaat ja köyhät yhdenvertaiset?"

"Heidän sanottiin olevan yhdenvertaisia mahdollisuuksien suhteen."

"Minkälaisissa mahdollisuuksissa?"

"Parantaa tilaansa, tulla rikkaaksi, päästä toisten ohi taistelussa
rikkauden puolesta."

"Minusta näyttää tämä, jos se totta olisi, tarkoittavan -- ei että
kaikki olivat yhdenvertaisia -- vaan että kaikilla oli yhtäläinen
tilaisuus päässä eriarvoisiksi. Mutta oliko totta että kaikilla oli
samallaiset mahdollisuudet päästä rikkaaksi ja parantaa tilaansa?"

"Asian laita lienee ollut sellainen jossain määrin ja jonain aikana,
kun maa oli uusi", vastasin, "mutta minun aikanani ei sellaista enää
ollut. Kapitaali oli todellisesti anastanut yksinoikeudekseen kaikki
taloudelliset mahdollisuudet sinä aikana; liikeyrityksiä eivät voineet
avata ne joilla ei ollut jonkun erinomaisen sattuman kautta pelastettua
pääomaa."

"Mutta varmaankin", sanoi Edith, "olivat kai ihmiset jossain suhteessa
todella yhdenvertaisia, joka oli tämän kaiken yhdenvertaisuuden
kerskailun pohjana?"

"Oli kyllä. He olivat valtiollisesti yhdenvertaisia. Heillä kullakin
oli yksi samanarvoinen ääni, ja enemmistö oli ylin lain laatija."

"Niin sanovat kirjat, mutta se vain tekee asiain todellisen tilan
ehdottomasti ymmärtämättömäksi."

"Miten niin?"

"Miten, sillä jos näillä ihmisillä kaikilla oli samanlainen äänivalta
hallituksessa -- näillä raatavilla, nälkiintyneillä, viluisilla,
köyhäin hylkiölaumoilla -- miksi he eivät hetkeäkään vitkastelematta
tehneet loppua näistä eriarvoisuuksista joiden takia he kärsivät?"

"Hyvin luultavasti", hän lisäsi, kun en heti vastannut, "minä vain
osotan omaa typeryyttäni puhumalla näin. Epäilemättä jää minulta
huomaamatta joku tärkeä asia, mutta etkö sinä sanonut että kaikilla
näillä ihmisillä, ainakin miehillä, oli äänivalta hallituksessa?"

"Varmasti; 19:nen vuosisadan jälkipuoliskolla ääni-mieheen-järjestelmä
oli päässyt yleisesti käytäntöön Amerikassa."

"Se on, kansa valitsemainsa välittäjäin kautta laati kaikki lait.
Sitähän tarkoitat?"

"Niin."

"Mutta minä muistelen teillä olleen kansalliset ja valtioiden
perustuslait. Ehkäpä ne estivät kansaa tekemästä täydelleen mitä
halusi."

"Eivät; perustuslait olivat vain hiukan enemmän perustuksellista laatua
olevia lakeja. Enemmistö niitä laati ja muutti mielensä mukaan. Kansa
oli ainoa ja ylin lopullinen valta ja sen tahto oli ehdoton."

"Jos siis enemmistö ei pitänyt jostain voimassa olevasta järjestelmästä
tai luullut sitä itselleen edulliseksi, niin se voi sen muuttaa niin
perin pohjin kuin halusi?"

"Aivan varmaan, kansan enemmistö saattoi tehdä mitä vain, jos se oli
tarpeeksi suuri ja ratkaiseva."

"Ja enemmistönä ymmärtääkseni olivat köyhät eivätkä rikkaat -- ne
joille voimassa oleva eroavaisuus oli kääntänyt kieron puolensa?"

"Juuri niin; rikkaita oli vain verrannollisesti kourallinen."

"Mikään ei siis ollut estämässä kansaa, jos se vain tahtoi, minä
aikana tahansa lopettamasta kärsimyksiään ja toimeen panemasta meidän
kaltaista järjestelmää, mikä olisi taannut sille yhdenvertaisuutta ja
hyvinvointia?"

"Ei minkäänlaista."

"Sitten vielä kerran pyydän sinua hyväntahtoisesti kertomaan minulle,
miksi he eivät yhteistunteen nimessä sitä heti tehneet ja tulleet
onnellisiksi, vaan laativat itsestään näytelmän niin surullisen että se
vielä sadan vuoden kuluttuakin saattaa meidät itkemään?"

"Sentakia", vastasin "että he ajattelivat ja uskoivat että teollisuuden
ja kaupan soveltaminen ja rikkauden tuotanto ja jako oli kokonaan
ulkopuolella hallitukselle kuuluvia tehtäviä."

"Mutta, Julian rakkaani, elämähän itsessään ja kaikki mikä yleensä
tekee elämän elämisen arvoiseksi, alkuperäisimpäin aineellisten
tarpeitten tyydyttämisestä alkaen aina hienostetuimpien nautintojen
tyydyttämiseen asti, kaikki mikä kuuluu niin sielun kuin ruumiinkin
kehitykseen, riippuu ensiksi, viimeksi ja alituisesti siitä tavasta
jolla rikkauden tuotanto ja jako on järjestetty. Sen varmasti täytyi
olla yhtä totta teidän päivinänne kuin meidänkin."

"Tietysti."

"Ja nyt sinä sanot, Julian, että kansa poistettuaan
kuninkuusjärjestelmän ja otettuaan omiin käsiinsä asiainsa ylimmän
johtovallan suostui maltillisesti asioita punniten luovuttamaan
valvontavallastaan kaikkein tärkeimmän ja ainoan todella tärkeän
etujensa luokan."

"Eivätkö historiat sitä kerro?"

"Ne kertovat niin, ja juuri sentakia en ole koskaan voinut niitä
uskoa. Asia näytti niin käsittämättömältä ja minä luulin että sitä
jollain tavalla täytyi voida selittää. Mutta sanohan minulle, Julian,
kun kansa ei luullut voivansa luottaa itseensä oman teollisuutensa ja
sen tuotteitten jakamisen järjestämisessä, niin kenelle antoi se tämän
vastuunalaisuuden?"

"Kapitalisteille."

"Entä valitsiko kansa kapitalistit?"

"Ei kukaan valinnut heitä."

"Kuka heidät sitten nimitti toimeensa?"

"Ei kukaan heitä nimittänyt."

"Merkillinen järjestelmä! No kun kukaan heitä ei valinnut eikä
nimittänyt, täytyi heidän kai kuitenkin varmasti olla tilivelvolliset
jollekulle siitä tavasta miten he käyttelivät valtaa josta jokaisen
hyvinvointi ja koko olemassa olo riippui."

"Päinvastoin, he eivät olleet velvolliset tekemään tiliä kenellekään
eivätkä millekään paitsi omalle omalletunnolleen."

"Omalletunnolleen! Ahaa, minä ymmärrän! Sinä tarkoitat että he olivat
niin hyväntahtoisia, niin epäitsekkäitä, niin alttiita yleishyvälle
että kansa kiitollisena kärsi heidän vallananastustansa. Nykyaikana ei
kansa myöntäisi vastuunalaisuusvapauden sääntöä puolijumalillekaan,
mutta arvatenkin oli toisin teidän päivinänne."

"Entinen kapitalisti kun olen itse, olisin mielissäni jos voisin
vahvistaa arvailusi todeksi, mutta mikään ei todella voisi olla
kauempana tosiasiasta. Kapitalistit erikoisesti kielsivät kaikki
hyväätekevät harrastukset teollisuuden ja kaupan kulusta. Heidän
ainoana tarkoituksenaan oli saada mahdollisimman suurta voittoa
itselleen vähääkään välittämättä yleisestä hyvinvoinnista."

"Rakas ystävä! Sinähän leimaat nämä kapitalistit vielä pahemmiksi
kuin kuninkaat, sillä kuninkaathan ainakin väittivät hallitsevansa
kansansa hyvinvoinniksi, toimien kuten isät lastensa hyväksi, ja hyvät
koettivatkin tehdä niin. Mutta kapitalistit, sinä sanot, eivät edes
olleet tuntevinaan mitään vastuunalaisuutta alamaistensa hyvinvoinnin
suhteen?"

"Eivät vähintäkään."

"Ja, mikäli minä ymmärrän", jatkoi Edith, "tämä kapitalistien
hallinto ei ollut yksinomaan vailla kaikkea siveellistä suostumusta
tai tunnustusta hyväntekeväiseen tarkoitukseen nähden, vaan se
oli suoranaisesti taloudellinen vääryys -- se on, se ei kansan
varakkaisuutta varmentanut."

"Siinä mitä minä viime yönä unissani näin", vastasin, "ja mitä olen
koettanut kertoa sinulle tänä aamuna, siinä on vain pikku katkelmia
kapitalistisen järjestelmän alaisen maailman viheliäisyyttä."

Edith ajatteli ääneti muutaman hetken. Lopultahan sanoi: "Sinun
aikalaisesi eivät olleet hulluja eivätkä narrejakaan; varmasti on
olemassa vielä jotakin jota et ole minulle kertonut; täytyy löytyä
joku selitys taikka ainakin joku syyn varjo, miksi kansa sekä luopui
valvontavallastaan tärkeimpäin ja suurinta elinkysymystä koskevien
etujensa suhteen että vielä luovutti sen luokalle joka ei edes ollut
osottavinaan mitään harrastusta sen hyvinvointiin nähden ja jonka
hallitus ei nimeksikään varmentanut sitä."

"Löytyy kyllä", sanoin, "on olemassa selitys, vieläpä sangen
tervejärkinenkin. Yksilöllisen vapauden, teollisuuden riippumattomuuden
ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden nimessä maan taloudellinen hallinto
siirrettiin kapitalisteille."

"Tarkoitatko sinä että sellaisen hallituksen muotoa joka näyttää olleen
mitä vähimmin vastuunalainen ja mitä itsevaltiain mahdollisesti:
puolustettiin vapauden nimellä?"

"Juuri sitä, yksilön taloudellisen alkuunpanon vapaudella."

"Mutta etkö sinä vastikään kertonut että taloudellinen
alkuunpano-oikeus ja liikemahdollisuus teidän päivinänne olivat
todellisesti itse kapitalistien yksinoikeutena?"

"Kyllä niin. Myönnettiin että kellään muilla kuin kapitalisteilla ei
ollut mahtia avata mitään liikettä, ja nopeasti oltiin tulossa sille
kannalle että vain suurimmilla kapitalisteillakin oli alkuunpanon
valta."

"Ja kuitenkin sanot sinä että teollisuuden luovuttamisen syyksi
kapitalistihallinnolle on mainittu teollisuusvapauden ja yksilöllisen
alkuunpano-oikeuden edistämistä kansan kesken kokonaisuudessaan."

"Niin. Kansa arveli voivansa yksilöllisesti nauttia suurempaa toiminnan
vapautta ja rajoittamattomuutta teollisuusasioissa kapitalistien
hallinnon alaisena kuin itse joukolla ohjaten teollisuusjärjestelmää
omaksi hyödykseen; että kapitalistit tahtoisivat vielä lisäksi pitää
silmällä heidän hyvinvointiaan viisaammin ja suosiollisemmin kuin
he itse mahdollisesti voisivat tehdä, että he kykenisivät varaamaan
itsellensä runsaammin sellaisia tuotantonsa osia, joita kapitalistit
olisivat taipuvaisia heille antamaan, kuin he mahdollisesti voisivat
tehdä, jos joutuisivat itse omiksi isännikseen ja jakaisivat koko
tuotannon keskenään."

"Mutta sehän oli paljasta pilantekoa; se höysti vääryyttä vielä
solvauksellakin."

"Siltä se kuulostaa, eikö niin? Mutta minä vakuutan sinulle, sitä
pidettiin kansallistalouden terveimpänä laatuna minun aikanani. Niitä
jotka sitä epäilivät leimattiin vaarallisiksi hourailijoiksi."

"Mutta luullakseni kansan hallituksen, hallituksen jonka puolesta
se äänesti, täytyi tehdä jotakin. Täytyihän olla olemassa joitain
asiain tähteitä jotka kapitalistit jättivät valtiollisen hallituksen
huolehdittaviksi."

"Oli, oli todellakin. Sillä oli käsien täydeltä tointa pitäessään
rauhaa yllä kansan kesken. Se oli pääosa valtiollisen hallinnon
toiminnassa minun aikanani."

"Miten tarvitsi rauha niin suurta huolenpitoa? Miksi se ei itse pitänyt
huolta itsestään, kuten nyt?"

"Olemassa olevain olosuhteitten erilaisuuden takia. Taistelu
rikkaudesta ja puutteen synnyttämä epätoivo piti sammumattomassa
tulessa ahneuden ja kateuden, pelon, himon, vihan, koston ja
keinottelun kunkin likaisen intohimon helvettiä. Tätä yleistä
mielipuolisuutta aisoissa pitämässä, jotta koko yhteiskuntajärjestelmä
ei menehtyisi yleiseen verilöylyyn, tarvittiin koko armeija sotilaita,
poliiseja, tuomareita ja vanginvartijoita sekä loppumatonta lain
laadintaa riitajuttujen selvittelemiseksi. Kun vielä näihin epäsovun
aineksiin lisäät arvonsa menettäneiden ja epätoivoisten heittiöiden
lauman, joista kärsimykset olivat tehneet yhteiskunnan vihollisia ja
jotka tarvitsivat kurinpitoa -- niin olet kai valmis myöntämään että
kansan hallituksella oli tarpeeksi tekemistä."

"Mikäli voin huomata", sanoi Edith, "oli kansan hallituksen
päätehtävänä otella sen yhteiskunnallisen sekamelskan kanssa, joka
oli seurauksena siitä että se oli laiminlyönyt talousjärjestelmän
huostaansa ottamisen ja sen järjestämisen oikeuden kannalle."

"Aivan niin. Et olisi voinut asiata selvemmin lausua, vaikka olisit
siitä kirjan kirjoittanut."

"Lukuunottamatta kapitalistisen järjestelmän suojelemista sen omilta
sikiöiltä, eikö valtiollinen hallitus todellakaan mitään tehnyt?"

"Tekihän toki, se nimitti postimestarit ja tullimiehet, piti yllä
armeijaa ja sotalaivastoa ja haasteli riitaa ulkomaitten kanssa."

"Luulisinpa että kansalaisen äänioikeus hallituksessa, jos se oli
rajoitettuna mainitsemiesi tehtäväin rajain sisälle, tuskin tuntui
hänestä suuriarvoiselta."

"Luullakseni oli äänen hinta Amerikan vaaleissa, kun puolueet olivat
jotenkin tasaväkiset, minun aikanani noin kaksi dollaria."

"Hyvä isä, niinkö paljon!" sanoi Edith. "En tiedä tarkalleen, mikä oli
rahan arvo teidän päivinänne, mutta sanoisinpa että se oli nylkyhinta."

"Minä luulen että olet oikeassa", vastasin. "Minullakin oli tapana
puhua äänioikeuden kauppaamattomuudesta ja sellaisten tuomiosta jotka
kurjuuden pakosta joutuivat myymään itsensä rahasta, mutta siltä
kannalta katsoen, jonne sinä olet minut saattanut tänä aamuna, olen
taipuvainen ajattelemaan että niillä ihmisillä jotka äänensä myivät oli
paljon selvempi käsitys niin sanotun kansan hallituksemme valheista,
se hallitus rajoitettuna siihen virkaluokkaan jonka vastikään olen
kuvaillut, kuin millään muulla aikalaisteni joukolla ja että jos he
olivat väärässä, niin oli vääryys, kuten arvelitkin, vain siinä että he
vaativat liian korkeata hintaa."

"Mutta kuka maksoi äänistä?"

"Sinä olet säälimätön ristikuulustelua", sanoin. "Ne luokat, joilla
oli etua hallituksen vallitsemisesta -- se on, kapitalistit ja
viran kärkkyjät -- tekivät ostoja. Kapitalistit hankkivat viran
kärkkyjäin valitsemisessa tarvittavat rahat sillä välipuheella
että viimemainitut valituiksi tultuaan tekisivät mitä kapitalistit
halusivat. Mutta en tarkoita antaa sinulle sellaista käsitystä että
äänten enemmistö suoranaisesti ostettiin. Se olisi ollut liian julkista
kansan hallituksen valheellisuuden tunnustamista sekä myös liian
kallista. Kapitalistien viran kärkkyjäin valitsemiseksi antamat rahat
käytettiin pääasiallisesti vaikuttamaan kansaan välillisillä keinoilla.
Äärettömiä summia taistelurahastojen nimellä kerättiin tätä tarkoitusta
varten ja niitä käytettiin lukemattomiin keinoihin, sellaisiin kuin
ilotulituksiin, kaunopuheisiin, juhlakulkueisiin, torvisoittokunnille,
ulkoilmakokouksiin ja kaikenlaisiin keksintöihin joiden tarkoituksena
oli kiihoittaa kansaa tarpeellisen korkealle innostuksen asteelle
vaalissa, jotta äänestettävänä oleva ehdotus olisi mennyt läpi. Kukaan
joka ei ole omin silmin nähnyt yhdeksännentoista vuosisadan Amerikan
vaalia ei voisi osapuillekaan kuvitella sen näytelmän merkillisyyksiä."

"Näyttää siis siltä", sanoi Edith, "kuin kapitalistit eivät vain
pitäneet huostassaan taloudellista hallintoa erikoistoimenansa,
vaan myös samalla käytännössä vallitsivat valtiollisen hallinnonkin
koneistoa."

"Niinpä niin, kapitalistit eivät olisi päässeet minnekään, elleivät
olisi vallinneet valtiollista hallintoa. Kongressi, lainlaatijakunnat
ja kaupunkien valtuuskunnat olivat aivan välttämättömiä välikappaleina
heidän suunnitelmansa perille ajamiseksi. Suojellakseen itseään ja
omaisuuttaan kansan meteleitä vastaan oli vielä lisäksi erittäin
tarpeellista että heillä oli poliisi, oikeusistuimet ja sotilaat heidän
etujansa vartioimassa, sekä presidentti, kuvernöörit ja pormestarit
heidän viittaustaan tottelemassa."

"Mutta minähän luulisin että presidentti, kuvernöörit ja
lainlaatijakunnat edustivat kansaa joka heitä äänesti."

"Siunatkoon sinua! Ei, miksi he olisivat kansaa edustaneet?
Kapitalisteistahan eikä kansasta riippui heidän virassa olonsa.
Kansalla joka äänesti oli vähän valinnan varaa ketä äänestää.
Sen kysymyksen ratkaisivat valtiolliset puoluejärjestöt, jotka
kapitalisteilta kerjäsivät raha-apua. Kellekään joka vastusti
kapitalistien etuja ei myönnetty mahdollisuutta ehdokkaana vedota
kansaan. Julkiselle virkamiehelle oli kansan etujen kannattaminen
kapitalistien etuja vastaan varma keino kehitysmahdollisuutensa
uhraamiselle. Sinun tulee muistaa, jos tahdot ymmärtää miten
täydellisesti kapitalistit hallitusta vallitsivat, että presidentti,
kuvernööri tai pormestari taikka kunnallisen, valtiollisen tai
kansallisen valtuuskunnan jäsen oli vain väliaikaisesti kansan
palvelija ja riippuvainen sen suosiosta. Julkisen asemansa hän
piti vain vaalista vaaliin, harvoin pitemmälle. Hänen alituinen,
elinkautinen ja kaikki vallitseva harrastuksensa, kuten meillä
kaikilla, oli hänen toimeentulonsa, ja se riippui -- ei kansan
hyväksymisestä -- vaan kapitaalin suosiosta ja suojeluksesta, ja sitä
hänen ei kannattanut saattaa vaaranalaiseksi tavoitellessaan kansan
suosion saippuakuplia. Nämä seikat, vaikkapa ei olisi ollutkaan
olemassa suoranaisia lahjomistapauksia, selittivät riittävästi miksi
politikoitsijamme ja virkailijamme harvoja poikkeuksia lukuunottamatta
olivat kapitalistien vasalleja ja välikappaleita. Lakimiehet jotka
järjestelmämme monimutkaisuuksien takia yleensä muodostivat ainoan
julkisiin asioihin pystyvän luokan, olivat eritoten ja suoranaisesti
elämästään riippuvaiset suurien kapitalististen yhteyksien
suojeluksesta."

"Mutta miksi ei kansa valinnut virkailijoitaan ja edustajiaan omasta
luokastaan, jotka olisivat silmällä pitäneet enemmistön etuja?"

"Ei ollut olemassa mitään takeita että he olisivat olleet
uskollisempia. Heidän köyhyytensä olisi tehnyt heidät vielä
alttiimmiksi rahakiusauksille; ja köyhät, se sinun tulee muistaa,
vaikka sitäkin säälittävämpiä, eivät siveellisesti olleet sen parempia
kuin rikkaatkaan. Sitten vielä -- ja se oli tärkein syy miksi kansan
enemmistö, jona olivat köyhät, ei lähettänyt omasta luokastaan miehiä
edustajikseen -- köyhyys säännöllisesti itsestään sen esti, siis
käytännöllinen kykenemättömyys, missä tarkoituskin oli hyvä. Niin pian
kuin köyhä mies kehittyi, oli hänellä viljalta kiusauksia kavaltaa oma
luokkansa ja etsiä kapitaalin suosiota."

Edith pysyi ääneti ajatuksissaan muutaman hetken.

"Todellakin", hän vihdoin sanoi, "näyttää siltä kuin syy miksi en
ole voinut ymmärtää niin sanottua kansan hallitusjärjestelmää teidän
päivinänne on ollut se että olen koettanut keksiä mikä osa siinä
kansalla on ollut, ja nyt selviää ettei sillä ole ollut minkäänlaista
osaa."

"Sinä olet edistynyt verrattomasti", huudahdin. "Epäilemättä
käsitteiden sekoitus meidän valtiollisessa järjestelmässämme ensiksi
hämmästyttää, mutta jos vakavasti tutkit sitä tärkeintä kohtaa että
rikkaitten johto, kapitaalin ja sen etujen ylivalta kansan etuja
vastaan kokonaisuudessaan oli järjestelmämme pääperiaate, niin on
sinulla avain joka selvittää kaikki salaisuudet."



LUKU II.

Miksi ei vallankumous tapahtunut aikaisemmin.


Keskusteluumme kiintyneenä emme olleet kuulleet tohtori Leeten
askeleita hänen lähestyessään.

"Olen tarkastellut teitä sisältä kymmenen minuuttia", hän sanoi,
"kunnes en todellakaan enää voinut vastustaa haluani päästä tietämään
mikä teistä on niin innostuttavaa."

"Tyttärenne", sanoin, "on kokeillut taitoansa opettajattarena
Sokrates-järjestelmän mukaan. [Sokrates-järjestelmällä ymmärretään
tämän suuren kreikkalaisen filosoofin opetustapaa, joka yksinkertaisten
kysymysten kautta johti oppilaan ymmärtämään tarkoitettua opin
kappaletta. -- Suom. muistutus.] Sen viattoman tekosyyn varjossa että
itse on perinpohjin tietämätön on hän kysellyt minulta sangen helppoja
kysymyksiä ja saavuttanut sen tuloksen että minä näen selvemmin kuin
koskaan ennen olisin voinut kuvitellakaan meidän teennäisen Amerikan
kansan hallituksen äärettömän valheellisuuden. Kun olin itsekin rikas
tiesin luonnollisesti että meillä oli suuri osa valtaa valtiossa, mutta
ennen en ole ajatellut miten täydellisesti kansa oli vaikutusta vailla
omaan hallitukseensa."

"Ahaa", huudahti tohtori sangen iloisesti, "tyttäreni siis nousi
aikaisin tänä aamuna vuoteeltaan tarkoittaen auttaa isäänsä tämän
historiallisessa opetustoimessa?"

Edith oli noussut puutarhapenkiltä jolla olimme istuneet ja järjesteli
kukkiaan, jotka aikoi viedä sisälle. Hän pudisti päätään melkein
vakavasti vastaukseksi isänsä arveluun.

"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan peloissanne", hän sanoi; "Julian on
kokonaan parantanut minut tänä aamuna kaikesta halusta, jos minulla
sellaista lie ollut, tunkeutua syvemmälle esi-isiemme olosuhteisiin.
Olen aina ollut kovin suruissani sen aikaisen kansaraukan takia, kun
se sai kärsiä köyhyyden ja rikkaitten sorron aiheuttamaa kurjuutta.
Tästä lähin kuitenkin pesen käteni heidän suhteensa ja säästän
myötätuntoisuuteni sitä paremmin ansaitseville asioille."

"Mitä ihmettä!" huudahti tohtori. "Mikä on niin äkkiä ehdyttänyt
säälisi lähteet? Mitä on Julian sinulle sanonut?"

"Ei mitään todellakaan luullakseni, mitä en ennen olisi lukenut
ja pitänyt tietää, mutta se kertomus tuntui minusta aina niin
järjettömältä ja mahdottomalta uskoa etten koskaan ole täydellisesti
uskonut sitä ennenkuin nyt. Arvelin että täytyi olla olemassa joitain
selittäviä seikkoja joita ei oltu merkitty historioihin."

"Mutta mitä hän on kertonut sinulle?"

"Näyttää siltä", sanoi Edith, "että tämän kansan, tämän köyhäin joukon
hallussa oli koko ajan hallituksen vallinta ja että he olisivat
kyenneet päättävinä ja yhtyneinä milloin tahansa tekemään lopun
kaikista niistä eriarvoisuuksista ja sortamisista joiden takia he
valittivat, ja saattamaan kaikki yhdenvertaisiksi kuten me olemme
tehneet. He eivät ainoastaan olleet tätä tekemättä, vaan selittivät
syyksi jonka takia orjuutta kärsivät sen että heidän vapautensa
joutuisivat vaaraan ellei heillä olisi vastuunalaisuudesta vapaita
herroja hoitamassa heidän etujaan ja että jos he itse huolta pitäisivät
omista asioistaan, niin heidän kahleettomuutensa olisi vaarassa. Minä
tunnen että olen pettynyt kaikissa niissä kyynelissäni, joita olen
vuodattanut sellaisen kansan kärsimyksien tähden; ne jotka suopeina
sietävät vääryyksiä, vaikka heillä on valta lopettaa ne, eivät ansaitse
sääliä vaan ylenkatsetta. Olen ollut hiukan pahoillani että Julianin
piti olla sortoluokan jäsen, yksi rikkaista. Nyt kun oikein ymmärrän
asiat olen siitä iloinen. Pelkään että jos hän olisi ollut köyhäin
joukosta joku todellisten herrain suuresta laumasta, jotka korkein
valta käsissään suostuivat olemaan takuumiehinä, olisin halveksinut
häntä."

Siten muodollisesti julkilausuttuaan ajatuksensa aikalaisistani että
heidän ei tarvinnut enää odottaa mitään myötätuntoisuutta häneltä,
läksi Edith sisälle jättäen minuun sen eloisan vaikutuksen että jos
kahdennenkymmenennen vuosisadan miehet osottautuisivat kykenemättömiksi
suojelemaan vapauksiaan, niin naisiin voitaisiin luottaa siinä
suhteessa.

"Todellakin, tohtori", sanoin, "teidän täytyy olla suuressa
kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Hän on säästänyt teiltä aikaa ja
ponnistuksia."

"Mitenkä niin?"

"Siten että on päästänyt teidät vaivasta selitellä minulle miten ja
miksi johduitte perustamaan kansallistutetun teollisuusjärjestelmänne
ja taloudellisen yhdenvertaisuutenne. Jos olette joskus nähnyt
aavikko- tai merikangastusta, muistanette että vaikka taivaalla
oleva kuva on itsessään selvä ja selkeä, niin sen epätodellisuus käy
ilmi yksityisseikkojen puutteesta, jonkinlaisesta harsosta joka sen
kutoo yhteen etualan kanssa millä itse seisotte. Tiedättekö että
tällä uudella yhteiskuntajärjestelmällä jonka todistajaksi olen niin
oudolla tavalla joutunut on tähän asti ollut jonkinlaista tällaisen
kangastuksen vaikutusta? Itsessään se on täsmällinen, säännöllinen ja
sangen järkevä järjestelmä, mutta minä en ole voinut nähdä mitään teitä
joita myöten se olisi voinut luonnollisesti kasvaa yhdeksännentoista
vuosisadan kokonaan erilaisista olosuhteista. Saatoin vain ajatella
että tämän maailman muutoksen on täytynyt olla uusien aatteiden ja
voimain tulos jotka ovat voimaan päässeet minun aikani jälkeen. Minulla
oli kokoelma kysymyksiä kaikki valmiina teille esitettäväksi tästä
seikasta, mutta nyt voimme käyttää sen ajan puhumalla muista asioista,
sillä Edith on osottanut minulle kymmenen minuutin ajalla että ainoa
ihmeellinen asia teidän teollisuussysteeminne järjestämisessä yleiseksi
liikkeeksi ei ole se että se on tapahtunut, vaan että kesti niinkin
kauan ennenkuin se tapahtui, että järkeviä olentoja käsittävä kansa
suostui pysymään vastuunalaisuudesta vapaitten herrojen taloudellisessa
orjuudessa yli vuosisadan sen jälkeen kun oli saanut käsiinsä
ehdottoman vallan muuttaa mielensä mukaan kaikki yhteiskunnalliset
laitokset jotka olivat heille epämukavia."

"Todellakin", sanoi tohtori, "Edith on osottautunut erittäin taitavaksi
opettajaksi, vaikkakin pakolliseksi. Hänen on onnistunut yhdellä
vedolla selittää teille nykyinen mielipide teidän aikakaudestanne.
Meidän mielestämme Amerikan itsenäisyyden julistuksen kuolematon
esipuhe vuodelta 1776 sisälsi johdonmukaisesti yleisen taloudellisen
yhdenvertaisuuden opin koko esityksen, jonka yhdenvertaisuuden kansa
kokonaisuutena takaa jäsenilleen yksilöinä. Muistanette miten sanat
kuuluivat:

"Me pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä; että kaikki ihmiset
ovat luodut yhdenvertaisiksi ja heillä on erinäisiä peruuttamattomia
oikeuksia; että näiden joukossa on elämä, vapaus ja onnellisuuden
tavoittaminen; että näitä oikeuksia ylläpitämään ovat hallitukset
perustetut ihmisten kesken ja niiden oikea valta johtuu hallittavien
suostumuksesta: että milloin vain joku hallituksen muoto yrittää
tuhota näitä oikeuksia on kansalla oikeus muuttaa tai poistaa se ja
perustaa uusi hallitus ja laskea sen perustus sellaisille periaatteille
ja järjestää sen valta sellaiseen muotoon jotka paraiten näyttävät
takaavan heidän turvallisuutensa ja onnensa."

"Onko mahdollista, Julian, ajatella mitään hallitusmuotoa
ala-arvoisempaa kuin meidän joka mahdollisesti voisi toteuttaa tämän
suuren ihanteen, minkälaisen todellisen kansan hallituksen tulisi
olla? Meidän valtiomme kulmakivenä on taloudellinen yhdenvertaisuus
ja eiköpä se ole selvä, välttämätön ja ainoa riittävä takuu näille
kolmelle perusoikeudelle -- elämä, vapaus ja onnellisuus? Mitä on elämä
ilman aineellista perustettaan, ja mitäpä on samallainen elinoikeus
muuta kuin oikeus samallaiseen elämän aineelliseen perusteeseen? Mitä
on vapaus? Miten voivat ihmiset olla vapaita joiden täytyy anella
työ ja elinoikeutta kanssaihmisiltään ja etsiä leipäänsä toisten
käsistä? Mitenkä muuten saattaa mikään hallitus taata vapautta
ihmisille kuin varaamalla heille riippumattomuuden ohella työ- ja
elinmahdollisuudet; ja miten se voidaan toteuttaa, ellei hallitus johda
sitä talousjärjestelmää josta työtilaisuus ja toimeentulo riippuvat?
Lopuksi, mitä käsittää yhtäläinen oikeus kaikille onnellisuutta
tavoiteltaessa? Mikä onnellisuuden muoto, mikäli se ollenkaan riippuu
aineellisista seikoista, ei olisi kutoutunut yhteen taloudellisten
olosuhteitten kanssa; ja miten voidaan taata kaikille yhtäläinen
tilaisuus onnellisuutta tavoiteltaessa muuten kuin takaamalla
taloudellinen yhdenvertaisuus?"

"Niin", sanoin, "siihen ne todellakin kaikki sisältyvät, mutta miksi me
emme sitä ennemmin nähneet?"

"Istukaamme mukavuuden vuoksi tälle penkille", sanoi tohtori, "ja minä
kerron teille mikä oli nykyaikainen vastin tälle sangen tärkeälle
kysymykselle jonka nostitte. Ensi silmäyksellä näyttää varmaan
käsittämättömältä miksi maailma yleensä ja eritoten Amerikan kansa
vitkasteli tunnustaa että kansanvaltaisuus johdonmukaisesti tarkoitti
kansan hallituksen perustamista, jonka rikkaitten johtovallan sijasta
tuli järjestää rikkauden tuotanto ja jako, ei ainoastaan sentakia että
se oli niin täydellinen seuraus kansan hallituksen aatteesta, vaan
myös siksi, että sen toteuttamisesta kansan syvillä riveillä oli niin
suoranaista etua. Edithin päätelmä että kansa joka ei pystynyt niin
yksinkertaista järkikysymystä selvittämään kuin tämä oli, ei ansainnut
paljon myötätuntoisuutta kärsimystensä tähden jotka se niin helposti
olisi voinut korjata, on sangen luonnollinen ensimmäinen vaikutelma.

"Tarkemmin ajatellessa kuitenkin luulen joutuvamme siihen
lopputulokseen että aika, jonka maailma yleensä ja amerikalaiset
erikoisesti tarvitsivat keksiäkseen kansanvaltaisuuden
täyden merkityksen niin taloudellisena kuin valtiollisenakin
uskontunnustuksena, ei ollut pitempi kuin odottaakin sopi asiaan
kuuluvain ratkaisupäätösten tavattomaan laajuuteen nähden.
Kansanvaltaisuuden aatteen mukaan kaikki inhimilliset olennot ovat
yhdenlaisia oikeuksiin ja arvoon nähden ja inhimillisen hallituksen
ainoa oikea aihe ja päämäärä on sen vuoksi yhteisen hyvinvoinnin
ylläpitäminen ja edistäminen samallaisilla ehdoilla. Tämä aate
oli suurin yhteiskunnallinen käsite minkä ihmismieli siihen asti
koskaan oli muodostanut. Siihen sisältyi sen ensiksi synnyttyä
lupaus ja valta uudistaa täydellisesti silloin olemassa olevat
yhteiskuntalaitokset joiden joka ainoan perusteena ja muotona oli
tähän asti ollut persoonallisen ja luokkaetuoikeuden periaate sekä
harvain monien nimessä pitämä valtuus, vallinta ja itsekäs käyttö.
Mutta yksinkertaisesti ristiriidassa rajoitetun ihmisymmärryksen
kanssa oli niin laajaperäisen aatteen seurausten toteuttaminen heti.
Aatteen täytyi ehdottomasti saada aikaa kasvaakseen. Taloudellisen
kansanvaltaisuuden ja yhdenvertaisuuden koko nykyinen järjestys oli
todellakin johdonmukaisesti kutoutunut yhteen kansanvaltaisuusaatteen
ensimmäisen täydellisen ilmenemisen kanssa, mutta vain siten
kuin täyskasvuinen puu on kutoutunut siemeneen: niin toisessa
kuin toisessakin tapauksessa aika oli oleellinen tekijä tuloksen
kehityksessä.

"Me jaamme kansanvaltaisuusaatteen kehityshistorian kahteen toisillensa
selvästi vastakkaiseen jaksoon. Ensimmäistä näistä sanomme negatiivisen
kansanvaltaisuuden jaksoksi. Sitä ymmärtääksemme meidän täytyy ajatella
kansanvaltaisuusaatteen alkuperää. Aatteet syntyvät aikaisemmista
aatteista ja ovat kauan kehityksen alaisina, ja luonteen ja rajat
painaa niihin ne asianhaarat joiden alaisina ne olemassaolonsa
saavuttavat. Kansan hallituksen aate, niin Amerikan kuin yleensä
aikaisemmissa tasavallan kokeissa, oli vastalause kuningashallitusta
ja sen väärinkäytöstä vastaan. Mikään ei ole varmempaa kuin että
kuolemattoman julistuksen allekirjoittajilla ei ollut mitään käsitystä
siitä että kansanvaltaisuus välttämättä merkitsee jotakin enemmänkin
kuin aatosta tulla toimeen ilman kuninkaita. He käsittivät sen vain
hallitusmuodon muutokseksi eivätkä ollenkaan hallituksen periaatteiksi
ja tarkoituksiksi.

"He eivät kuitenkaan kokonaan olleet vapaita epäluulosta ettei
joskus itsevaltias kansa huomaisi tätä aatetta hyväksi ja käyttäisi
itsevaltiuttaan oman olonsa parantamiseksi. Toden teolla he näyttävät
sitä mahdollisuutta hiukan vakavasti ajatelleenkin, mutta niin vähän he
vielä kykenivät arvostelemaan kansanvaltaisuusaatteen johdonmukaisuutta
ja voimaa että he uskoivat nerokkaitten pykälien avulla paperilla
olevissa perustuslaeissa mahdolliseksi estää kansaa käyttämästä
valtaansa itsensä auttamiseksi, vaikka se sitä haluaisikin.

"Tämä ensimmäinen kansanvaltaisuuden kehitysjakso, jonka aikana
se käsitettiin yksinomaan kuninkuuden sijaiseksi, käsittää kaikki
niin sanotut tasavaltakokeet aina kahdennenkymmenennen vuosisadan
alkuun asti, joista tietysti Amerikan tasavalta oli vaikuttavin.
Tänä aikakautena kansanvaltaisuusaate pysyi pelkkänä vastalauseena
edellistä hallitusmuotoa vastaan ja oli kokonaan vailla omia uusia
positiivisia tahi sen elinperusteita koskevia periaatteita. Vaikka
kansa oli karkoittanut kuninkaan yhteiskuntavaunuja ajamasta ja ottanut
ohjakset omiin käsiinsä, ei se vielä ajatellutkaan muuta kuin ajopelien
pitämistä vanhoissa raiteissa ja luonnollisesti matkustajat tuskin
vaihdosta huomasivatkaan.

"Kansanvaltaisuusaatteen toinen kehitysjoukko alkoi silloin kuin kansa
heräsi huomaamaan että kuninkaitten erottaminen, sen sijaan että
olisi ollut kansanvaltaisuuden päätarkoitus ja tehtävä, olikin vain
aikeena sen todelliselle ohjelmalle, joka oli koko yhteiskuntakoneiston
käyttäminen koko kansan hyvinvoinnin määräämättömäksi edistämiseksi.

"Huomattava asianhaara on se että kansa alkoi ajatella vetoamista
valtiolliseen valtaansa aineellisten olojensa parantamiseksi
aikaisemmin Europassa kuin Amerikassa, vaikka kansanvaltaisuuden
muodot olivat saaneet paljon vähemmän hyväksymistä siellä. Tämä
oli tietysti seurauksena vuosisatoja kestäneestä syvien rivien
taloudellisesta kurjuudesta vanhassa maailmassa joka kannusti heitä
ensiksi ajattelemaan vaikutusta mikä uudella aatteella saattaisi olla
toimeentulon kysymykseen. Toiselta puolen Amerikan syvien rivien
yleinen hyvinvointi ja verraten helppo toimeentulon hankkiminen aina
yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen neljänneksen alkuun asti oli
vaikuttamassa siihen seikkaan että vasta silloin Amerikan kansa alkoi
vakavasti harkita taloussuhteittensa parantamista yhteistoiminnan
kautta.

"Kansanvaltaisuuden negatiivisen eli kielteisen jakson aikana sen
arveltiin eroavan monarkiasta vain samalla tavalla kuin kaksi konetta
toisistansa eroaa, joiden yleinen käyttö ja tarkoitus on sama.
Kansanvaltaisuusaatteen kehittyessä toiselle eli positiiviselle
jaksolle käsitettiin että korkeimman vallan vaihtuminen kuninkaan ja
aateliston käsistä kansalle ei tarkoita ainoastaan hallituksen muotojen
vaihdosta, vaan koko hallitsemisaatteen perusteellista kumoamista, sen
edellytyksiä, tarkoituksia ja tehtäviä -- kumousta jonka tuli kokonaan
toisinpäin kääntää koko yhteiskuntajärjestelmän navan ja kääntää
niin sanoakseni mukanaan koko kompassitaulun, pohjoisen etelään ja
idän länteen. Silloin nähtiin -- mikä näyttää meistä niin selvältä
että on vaikeata ymmärtää miksi sitä ei aina ole huomattu -- että
itsevaltaisen kansan ei sopinut rajoittaa toimintaansa niihin tehtäviin
joita kuninkaat ja luokat vallassa ollessaan olivat suorittaneet, vaan
että päinvastoin oli oletettava, kun kerran kuninkaitten ja luokkien
edut olivat aina olleet tykkänään vastakkaisia kansan eduille, että
mitä ikinä edelliset hallitukset olivat tehneet, sitä ei kansan
itse johtaessaan pitänyt tehdä, ja mitä ikinä edelliset hallitukset
olivat tekemättä jättäneet, sen tuli olettaa kansan etujen vaativan
tehtäväksi; sekä että kansan hallituksen päätarkoituksena ja tehtävänä
oli juuri se johon mikään edellinen hallitus ei ollut milloinkaan
huomiota kiinnittänyt, nimittäin yhteiskunnallisen järjestön vallan
käyttäminen itsevaltiaan kansan koko ruumiin aineellisen ja siveellisen
hyvinvoinnin kohottamiseksi mahdollisimman korkeaan huippuunsa, jossa
sama hyvinvoinnin aste voitaisiin varmaksi tehdä kaikille -- se on
yhdenvertainen tasanne. Toisen eli positiivisen kansanvaltaisuuden
jakso sai voiton suuressa vallankumouksessa, ja se on siitä asti ollut
ainoa maailmassa tunnettu hallitusmuoto."

"Mikä kokonaisuudessaan tarkoittaa", huomautin, "että kansanvaltaista
hallitusta joka sen nimen olisi ansainnut ei ole milloinkaan ennen
ollut olemassa kuin kahdennellakymmenennellä vuosisadalla."

"Aivan niin", vakuutti tohtori, "niin sanotut tasavallat
ensimmäiseltä jaksolta me luokitamme vale-tasavaltojen eli kielteisen
kansanvaltaisuuden joukkoon. Eivätkä ne tietysti millään muotoa
olleet ollenkaan todellisia kansan hallituksia, vaan pelkkiä
plutokratian naamareita, jolloin rikkaat olivat todellisia vaikka
vastuunalaisuudesta vapaita hallitsijoita! Te voitte helposti nähdä
etteivät ne voineet olla mitään muuta. Syvät rivit olivat maailman
alusta olleet rikkaitten alamaisia ja palvelijoita, mutta kuninkaat
olivat olleet rikkaitten yläpuolella ja esteenä näiden vallinnalle.
Kuninkaitten karkoittaminen poisti kaikki esteet rikkaitten vallalta
joka tuli ylimmäksi. Kansa oli kuitenkin nimellisesti itsevaltias;
mutta kun tämä itsevaltias oli yksilöistä koottu ja luokkana oli
rikkaitten taloudellinen orja sekä eli heidän armoillaan, niin
sanotusta kansan hallituksesta tuli pelkkä kapitalistein keppihevonen.

"Nämä negatiivisen jakson tasavallat, kun niitä katsotaan
välttämättöminä askeleina yhteiskunnan kehityksessä puhtaasta
monarkiasta puhtaaksi kansanvallaksi, merkitsevät edistysaskeleita;
mutta jos katsotaan niitä lopullisina, niin ne olivat paljon vähemmän
ihailtavia tyyppejä kokonaisuudessaan kuin siistit monarkiat. Etenkin
siihen nähden, että ne olivat herkkiä lahjomisille ja katsomaan läpi
sormien rikkaitten lainrikoksia, ne olivat huonointa laatua hallitusta
mitä olla saattaa. Yhdeksästoista vuosisata, jonka kuluessa tämä
vale-kansanvaltaisuuden laiho kypsyi suuren vallankumouksen sirpin
varalle, näyttää nykyiselle katsantokannalle vain määräämättömän,
tyhjää toimittavan hallituksen surulliselta hallituksettomuudelta jonka
toisella puolella on kahdeksannellatoista vuosisadalla miehekkään
monarkian rappeutuminen ja toisella positiivisen kansanvaltaisuuden
kohoaminen kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Aikakautta voidaan
verrata alaikäisen kuninkaan hallitusaikaan, jolloin kuninkaallista
valtaa väärin käyttivät lurjusmaiset valtion hoitajat. Kansa oli
julistettu itsevaltiaaksi, mutta se ei ollut vielä ottanut valtikkaa
haltuunsa."

"Ja kuitenkin", sanoin, "yhdeksännentoista vuosisadan toisella
puoliskolla, jolloin, kuten sanottu, maailma ei ollut vielä nähnyt
yksinkertaistakaan näytettä kansan hallituksesta, meidän viisaat
miehemme kertoivat meille että kansanvaltainen järjestelmä oli
täydellisesti koeteltu ja oli valmis arvosteltavaksi tulostensa
mukaan. Muutamat heistä, joita ei ollut kovin harvassa, menivät
vielä niin pitkälle että väittivät kansanvaltaisuuskokeen kärsineen
tappion, vaikka tosiasialta näyttää että mitään kansanvaltaisuuskoetta
sanan varsinaisessa ymmärryksessä ei oltu vielä edes yritettykään
toimeenpanna."

Tohtori kohautti hartioitaan.

"Sangen mieluisata tointa", hän sanoi, "on sen selityksen
tekeminen, miksi syvät rivit olivat niin hitaita tuntemaan tietä
joka olisi johtanut heidät täydellisesti käsittämään kaiken sen
mitä kansanvaltaisuusaate heille tarkoitti, mutta yhtä vaikeata
ja epäkiitollista on selittää teidän päivienne filosoofien,
historioitsijain ja valtiomiesten täydellistä epäonnistumista
yrittäessään järkevästi määritellä kansanvaltaisuuden johdonmukaista
sisällystä ja ennustaa sen tulosta. Kansanvaltaisuusliikkeen siihen
asti saavuttamain käytännöllisten tulosten vähäpätöisyyden, verrattuna
sen ehdotelman laajuuteen ynnä sen takana oleviin voimiin, piti
heille osottaa että sen kehitys oli vasta ensimäisellä asteellaan.
Miten saattoivat järkevät ihmiset pettää itsensä sillä käsityksellä
että kaikkien aikojen laajaperäisin ja kumouksellisin aate olisi
vaikutuksensa lopettanut ja täyttänyt tehtävänsä vaihdettuaan
kansan toimeenpanevan johtomiehen nimen kuninkaasta presidentiksi
ja kansallisen lainsäätäjäkunnan parlamentista kongressiksi? Jos
teidän kasvattajanne, opistojenne professorit ja presidentit sekä
muut jotka olivat vastuussa kasvatuksestanne olisivat olleet oman
suolansa arvoiset, ette olisi tavanneet nykyisessä taloudellisen
yhdenvertaisuuden järjestelmässä mitään mikä olisi vähintäkään teitä
hämmästyttänyt. Te olisitte heti sanoneet että se oli juuri sitä minkä
olitte ajatellut tarpeelliseksi kansanvaltaisuusaatteen välttämättömän
kehityksen seuraavalla asteella."

Edith viittasi ovelta ja me nousimme istuimeltamme.

"Suuren vallankumouksen kumouksellinen puolue", sanoi tohtori
vitkalleen astuessamme taloa kohti, "menetteli kiihoitus- ja
levittämistyössään eri nimien varjossa enemmän tai vähemmän
merkillisesti ja sopimattomasti kuin valtiollisen puolueen nimelle
oli soveliasta, mutta tämä yksi sana, kansanvaltaisuus ynnä sen eri
vivahdukset ja johdannaiset selvemmin ja täydellisemmin esittivät,
selittivät ja puhdistivat heidän järjestelmänsä, syynsä ja
tarkoituksensa kuin kokonainen kirjasto saattoi tehdä. Amerikan kansa
kuvitteli perustaneensa kansan hallituksen erotessaan Englannista,
mutta he pettivät itsensä. Valloittaessaan ennen kuninkaitten hallussa
olleen valtiollisen vallan, oli kansa vasta ottanut tyranniuden
linnoituksen ulkovarustukset. Talousjärjestelmä, joka oli linnoitus ja
komensi jokaista yhteiskuntarakenteen osaa, jäi edelleen yksityisten
ja vastuunalaisuudesta vapaitten johtajain haltuun, ja niin kauvan
kuin se sellaisena pysyi ei ulkovarustusten omistaminen merkinnyt
kansalle mitään ja ne pysyivät kansan hallussa vain linnoituksen
varusväen armosta. Vallankumous syntyi, kun kansa näki että sen joko
täytyi valloittaa linnoitus taikka luopua ulkovarustuksista. Sen tuli
joko täydentää työnsä kansan hallituksen perustamisessa, jonka sen
isät olivat vain alkaneet, tai luopua kaikesta siitäkin jonka sen isät
olivat loppuun saattaneet."



LUKU III.

Minä saan täydet oikeudet maassa.


Saapuessamme aamiaiselle naiset osottivat meille sangen
mieliäkiinnittävän uutispalasen jonka olivat löytäneet aamulehdistä.
Se ei todellakaan ollut sen vähäisempää kuin kertomus niistä
toimenpiteistä joihin Yhdysvaltain kongressi oli ryhtynyt minun
suhteeni. Yksimielisesti oli, kuten selville kävi, hyväksytty päätös,
joka kerrottuaan tavattoman henkiin palautumiseni yhteydessä olevat
seikat selvitti kaikki mahdolliset kysymykset, jotka saattoivat herätä
laillisesta olemassaolostani, julistaen minut Amerikan täysiarvoiseksi
kansalaiseksi ja kaikkiin kansalaisoikeuksiin ja erikoisetuihin
oikeutetuksi, mutta samalla myös kansan vieraaksi ja sellaisena
vapaaksi kaikista kansalaisille yleensä kuuluvista velvollisuuksista ja
palveluksista, paitsi jos minä haluaisin ne ottaa osakseni.

Kun olin tähän asti ollut Leeten taloudessa yksinomaan, oli tämä
melkein ensimmäinen viittaus jonka olin saanut yleisön suuresta ja
yleisestä osanotosta asiassani. Se osanotto, kuten sain tietää, oli
kohonnut minun persoonani yläpuolelle ja oli jo uudelleen elvyttänyt
yleisen harrastuksen yhdeksännentoista vuosisadan kirjallisuuden
ja politiikan ja eritoten sen muutoskauden historian ja filosofian
tutkimiseen, jolloin vanha järjestelmä vaihtui uuteen.

"Asia on niin", sanoi tohtori, "että kansa on vain suorittanut
kiitollisuuden velkansa ottaessaan teidät vieraaksensa, sillä te
olette nyt jo tehnyt enemmän kasvatuksellisten pyrintöjemme hyväksi
edistämällä historiallisia tutkimuksia kuin koko opettajarykmentti
olisi voinut toimeen saada elinaikanaan."

Palaten sitten jälleen kongressin päätökseen tohtori sanoi että se
hänen mielestään oli tarpeeton, sillä vaikka en ollutkaan muuta tehnyt
kuin nukkunut melkoisen pitkän ajan kansalaisoikeuteni vastineeksi, ei
kuitenkaan ollut olemassa mitään perustetta jonka nojalla voitaisiin
päättää että olin mitään niistä menettänyt. Olipa sen laita miten
tahansa, tämä päätös poisti kaiken epäilyksen minun asemastani, ja
hän arveli että meidän ensimmäiseksi aamiaisen jälkeen oli mentävä
Kansallispankkiin ja avattava siellä minun kansalaistilini.

"Tietysti", sanoin lähtiessämme kotoa, "olen iloissani että pääsen
vapautumaan välttämättömyydestä joka on pakottanut minun olemaan teidän
niskoillanne, mutta tunnustan että tuntuu hiukan alentavalta hyväksyä
lahjana tämä kansan jalomielinen tarjous toimeentulokseni."

"Paras Julian", vastasi tohtori, "minun on toisinaan hiukan vaikeata
täysin ymmärtää käsityskantaanne meidän laitoksistamme."

"Luulisinpa että se olisi kyllin helppoa tässä asiassa. Minusta tuntuu
kuin olisin yleisen armeliaisuuden esineenä."

"Ahaa", sanoi tohtori, "teistä tuntuu että kansa on osottanut teille
armoa, saattanut teidät kiitollisuuden velkaan. Teidän täytyy suoda
anteeksi ymmärtämättömyyteni, mutta asia on niin että me katsomme tätä
kansalaisten taloudellisen toimeentulon kysymystä kokonaan erilaiselta
näkökannalta. Me arvelemme että vaatimalla ja hyväksymällä itsellenne
kansalaisylläpidon te täytätte kansallisen velvollisuuden jonka kautta
saatatte kansan -- se on kansalaistoverienne yleisen yhteyden --
pikemmin suurempaan kiitollisuuden velkaan kuin mitä itse voitatte."

Käännyin katsomaan, eikö tohtori laskenut leikkiä, mutta hän oli
näöltään aivan vakava.

"Minun pitäisi nyt jo olla valmistunut huomaamaan että kaikki
on päinvastaista näinä päivinä", sanoin, "mutta totta puhuen,
mikä mullistus yhteistunteessa, sellaisena kuin se ymmärrettiin
yhdeksännellätoista vuosisadalla, aiheuttaa teitä väittämään että
hyväksyessäni aineellisen ylläpidon kansalta saatan sen suurempaan
kiitollisuuden velkaan kuin se minut?"

"Mielestäni on helppoa johtaa teidät se näkemään", vastasi tohtori,
"ollenkaan vaatimatta teitä poikkeamaan niistä päättelemistavoista
joihin aikalaisenne olivat tottuneet. Teillä oli luullakseni
käytännössä vapaa valtion ylläpitämä julkinen kasvatusjärjestelmä?"

"Oli."

"Mikä oli sen aate?"

"Ettei kansalainen ollut varma äänestäjä ilman kasvatusta."

"Aivan niin. Valtio ylläpiti sentakia suurilla kustannuksilla kansan
vapaata kasvatusta. Kansalaisille oli suureksi eduksi suostua tähän
kasvatukseen, aivan kuin tähän ylläpitoon suostuminen on teille, mutta
vielä enemmän oli valtion etujen mukaista että kansalainen siihen
suostui. Näettekö asian ydinkohtaa?"

"Voin kyllä huomata valtion etujen mukaista olevan että minä suostuin
kasvatettavaksi, mutta enpä oikein, miksi on valtiolle edullista että
suostun ottamaan osan yleisestä omaisuudesta."

"Kuitenkin siihen on sama syy, nimittäin yleinen etu hyvässä
hallituksessa. Me pidämme aivan itsestään selvänä periaatteena että
jokaisen joka ottaa osaa äänestykseen, tulee saada ei ainoastaan
kasvatusta, vaan myös tukipiste maassa, jotta yksityisedut sulautuvat
yhteen yleisten etujen kanssa. Kun jokaisen kansalaisen äänestyksessä
käyttämä valta on sama, niin taloudellisen tukipisteen tulee olla
sama, ja siten johdumme siihen syyhyn, miksi yleinen turvallisuus
vaatii että teidän tulee uskollisesti hyväksyä samallainen tukipiste
maassa ollenkaan lukuunottamatta sitä persoonallista etua minkä siten
tekemällä voitatte."

"Tiedättekö", sanoin, "että tämä teidän aatteenne että kullakin joka
äänestää tulee olla taloudellinen tukipiste maassa, on samallainen
jota meidän ylhäisimmät torymme [Amerikan vapautussodan aikana
tory-miehet olivat Englannin puoltajia ja vapautussodan vastustajia.
-- Suom. muist.] sangen kiinteästi vaativat, mutta heidän vetämänsä
käytännöllinen johtopäätös siitä oli aivan päinvastainen kuin se minkä
te olette vetäneet? He tahtoivat samoinkuin tekin saada selviönä
vahvistetuksi että valtiollisen vallan ja taloudellisen tukipisteen
maassa tuli kuulua yhteen, mutta käytännöllinen vaatimus jonka he
sen perusteella tekivät oli kielteinen myönteisen asemasta. Te
päättelette että koska taloudellisten etuisuuksien maassa tulee kuulua
yhteen äänestyksen kanssa, tulee kaikille joilla äänestysoikeus on
taata myös nämä etuisuudet. He päättelivät päinvastoin että kaikilla
joilla ei ollut taloudellista tukipistettä tuli ottaa äänioikeuskin
pois. Ystävieni joukossa oli useita jotka väittivät että jokin
sellainen äänioikeuden rajoitus oli välttämätön, jos mieli pelastaa
kansanvaltainen koe tappiosta."

"Se on", huomautti tohtori, "ehdotettiin kansanvaltaisuuskokeen
pelastamista hylkäämällä se. Se oli nerokas ajatus, mutta.
kansanvaltaisuuspa ei ollut koe joka oli hylättävissä, vaan kehitys
joka oli täydennettävä. Miten valtavalla tavalla kuvaakaan tämänlainen
aikalaistenne puhe -- äänioikeuden rajoittamisesta vastaamaan
kansalaisten taloudellista asemaa -- sitä ymmärtämättömyyttä
joka vallitsi järkevimpäinkin luokkain kesken teidän aikananne
kansanvaltaisuususkon merkityksen suhteen, jota he tunnustivat!
Kansanvaltaisuuden ensimäinen periaate on yksilön arvossa pitäminen.
Se arvo käsittää ihmisluonteen laadun, ja on oleellisesti sama
kaikissa yksilöissä, ja siksi on yhdenvertaisuus kansanvaltaisuuden
elinperiaate. Tämän yksilön oleellisen ja yhdenvertaisen arvon
alaiseksi täytyy taivuttaa kaikki aineelliset olosuhteet sekä
persoonalliset sattumat ja ominaisuudet. Inhimillisen olemuksen
kohottaminen persooniin katsomatta on järkähtämätön ja ainoa järkevä
kansanvaltaisen politiikan aihe. Asettakaahan tämän käsityksen rinnalle
aikalaistenne erinomainen käsitys äänioikeuden rajoittamisesta. He
havaitsivat aineelliset eroavaisuudet yksilöjen asioissa ja ehdottivat
yksilön oikeuksien ja arvon mukaannuttamista hänen aineellisten
olosuhteittensa mukaan, sen sijaan että olisivat mukaannuttaneet
aineelliset olosuhteet ihmisen oleellisen ja yhdenvertaisen arvon
mukaisiksi."

"Lyhyesti", sanoin, "samoin kuin me järjestelmämme valitessa teimme
ihmiset asiain mukaisiksi, pidätte te järkevämpänä muodostaa asiat
ihmisten mukaisiksi?"

"Se on todellakin", vastasi tohtori, "peruserotus vanhan ja uuden
järjestyksen välillä."

Kuljimme ääneti muutaman hetken. Vihdoin tohtori sanoi: "Minä koetin
muistella muuatta lausetta jota te äsken käytitte ja joka osotti laajaa
erotusta sen merkityksen välillä mitä samalla lauseella ymmärrettiin
teidän päivinänne ja mitä nykyään. Tahdoin sanoa: me ajattelemme että
jokaisella joka äänestää tulee olla omaisuustukipiste maassa, ja te
huomautitte että muutamilla ihmisillä oli sama aate teidän aikananne,
mutta sitä mitä me käsitämme tukipisteellä maassa ei kellään ollut eikä
voinut olla teidän talousjärjestelmänne aikana."

"Miksi ei?" kysyin. "Eikö ihmisillä jotka omistivat omaisuutta maassa
-- miljoonamiehellä, esimerkiksi, kuten minulla -- ollut tukipistettä
siinä?"

"Siinä suhteessa että hänen omaisuutensa oli maantieteellisesti
olemassa maassa saattoi sitä ehkä sanoa tukipisteeksi maan
piirissä, mutta ei tukipisteeksi maassa. Se oli yksinomaan jonkun
maapalasen omistamista taikka maan jonkun omaisuusosan omistamista,
ja omistaja vain kehitti tätä erikoisosaa ja piti siitä huolen
lopusta välittämättä. Sellainen erikoistukipiste taikka pyrkimys sen
saavuttamiseksi, kaukana siitä että olisi kehittänyt sen omistajasta
tai tavoittelijasta yhteishyvälle alttiin kansalaisen, saattoi hänestä
yhtä hyvin muodostaa vaarallisen kansalaisen, sillä hänen itsekkäät
etunsa olivat taipuvaisia suurentamaan hänen erikoistukipistettään
hänen kansalaistovereinsa ja yleisetujen kustannuksella. Teidän
miljoonamiehenne -- tietysti persoonallisesti tarkoittamatta teitä --
näyttävät olleen vaarallisin kansalaisluokka mitä teillä oli, ja sitä
juuri tuli odottaa kun heillä oli se mitä te sanotte tukipisteeksi
maassa, vaan jota me emme siksi sano. Sillä tavalla omistetulla
omaisuudella saattoi olla vain jaottava ja yhteiskunnallisvastainen
vaikutus.

"Me tarkoitamme tukipisteellä maassa jotakin sellaista jota kukaan ei
ollut mahdollinen omistamaan, ennenkuin taloudellinen yhteisetuisuusoli
sijoitettu kapitaalin yksityisomistuksen tilalle. Itse kullakin, niin
miehellä kuin naisella, tietysti on oma kotinsa ja oma maapalansa,
jos sitä haluaa, ja aina niin miehellä kuin naisellakin omat tulonsa
mielensä mukaan käytettäväksi; mutta ne ovat vain käytettäviksi
luovutettuja eivätkä ne, kun aina ovat samanlaisia, voi tuottaa mitään
perustetta epäsovulle. Kansan kapitaali, kaiken tämän käytännön lähde,
on jakamattomasti kaikkien yhteinen, ja mahdotonta on että mitään
itsekkäistä perusteista johtuvia riitoja syntyisi tämän yhteisedun
hallitsemisesta, josta kaikki yksityisedut riippuvat, miten mielipiteet
sitten toisistaan eroavaisivatkin. Kansalaisen osuus tässä yhteisessä
pääomassa on eräänlainen tukipiste maassa joka tekee mahdottomaksi
toisen edun loukkaamisen loukkaamatta samalla omaa etua taikka oman
edun edistämisen samalla tavalla kaikkia toisia etuja edistämättä. Sen
taloudelliseen laajuuteen nähden sanottakoon että se saattaa 'kultaisen
säännön' hallituksen itsetoimivaksi periaatteeksi. Mitä tahdomme tehdä
itsellemme, se meidän täytyy välttämättä tehdä toisillekin. Aina
siihen asti kun taloudellinen yhteisetuisuus teki mahdolliseksi tässä
muodossa toteuttaa aate että kullakin kansalaisella tuli olla tukipiste
maassa, ei kansanvaltaisuus järjestelmällä ollut milloinkaan ollut
mahdollisuutta kehittää taipumuksiansa."

"Näyttää siltä", sanoin, "että teidän taloudellisen yhdenvertaisuuden
perusperiaatteenne, jonka minä olen luullut pääasiallisesti tähtäävän
ja tarkoittavan kansan aineellisen hyvinvoinnin etua, onkin aivan yhtä
paljon valtiollisen politiikan periaatetta hallituksen varmentamiseksi."

"Niin se varmaan on", vastasi tohtori. "Meidän taloudellinen
järjestelmämme on yhtä valtioviisas kuin inhimillinenkin toimenpide.
Tiedättehän että jokaisen hallituksen vaikuttavaisuuden tai
pysyväisyyden ensi ehtona on että hallitusvalta suoraan, muuttumatta
ja ylinnä harrastaa yleistä hyvinvointia -- se on, koko valtion
kukoistusta erillään sen kaikista osista. Monarkian vahvana puolena
oli ollut se että kuningas maan omistajana itsekkäistä syistä tätä
harrastusta tunsi. Virkavaltaisella hallitusmuodolla oli yksinomaan
tästä syystä aina jonkinlaista raakalaatuista vaikuttavaisuutta.
Toiselta puolen oli kansanvaltaisuuden tuhoavana heikkoutena sen
negatiivisen jakson aikana ennen suurta vallankumousta se että
kansalla, joka oli hallitsija, oli yksilöllisesti vain epäsuoraa ja
kuviteltua harrastusta valtioon kokonaisuudessaan tai sen koneistoon
nähden -- sen todellinen, pääasiallinen, muuttumaton ja suoranainen
harrastus oli keskittyneenä persoonalliseen kohtaloon, yksityiseen
tukipisteeseen, erillään ja vastakkaisena yleisestä tukipisteestä.
Innostuksen hetkinä he saattoivat yhtyä kannattamaan yhteiskuntaa,
mutta enimmäkseen tällä ei ollut mitään valvojaa, vaan oli alttiina
ihmisten ja puolueitten suunnitteluille jotka kokivat ryöstää
yhteiskuntaa ja käyttää hallituskoneistoa persoonallisiin tai
puoluetarkoituksiin. Tämä oli kansavaltaisuusrakenteen heikkoutta,
jonka vuoksi se ensi nuoruutensa elettyään muuttui vaihdellen sikäli
kuin rikkauden erilaisuus kehittyi kaikista hallitusmuodoista
mädänneimmäksi ja arvottomimmaksi ja herkimmäksi väärinkäytökselle
ja turmelukselle itsekkäisten, persoonallisten ja luokkatarkoituksen
hyväksi. Sitä heikkoutta kesti niin kauvan kuin maan kapitaali,
sen taloudelliset edut, olivat yksityisten käsissä ja se voitiin
parantaa vain yksityiskapitalismin perinpohjaisella hävittämisellä
ja yhdistämällä kansan kapitaalin yhteisen valvonnan alaiseksi. Kun
tämä oli tehty, niin sama taloudellinen peruste -- joka kapitaalin
ollessa yksityisten käsissä pyrki hävittämään sen yleisen innon joka
on kansanvaltaisen elämän henki -- tuli mitä voimakkaimmaksi yhteen
liittäväksi mahdiksi ja saattoi kansan hallituksen ei ainoastaan
ihanteellisesti kaikkein oikeuden mukaisimmaksi, vaan käytännöllisesti
kaikkein menestyksellisimmäksi ja vaikuttavimmaksi valtiolliseksi
järjestelmäksi. Kansalainen joka tähän asti oli ollut yhden osan
esitaistelijana jälellä olevaa vastaan, tuli tässä vaihdoksessa
kokonaisuuden valvojaksi."



LUKU IV.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan pankkihuone.


Muodollisuudet pankissa osottautuivat olevan sangen yksinkertaisia.
Tri Leete esitti minut ylijohtajalle ja loppu seurasi itsestään eikä
koko homma kestänyt kolmea minuuttia. Minulle ilmoitettiin että
täyskasvuisen kansalaisen vuosiosuus siltä vuodelta oli $4.000, ja
että minulle tuleva osa jälellä olevalta vuodelta -- oli syyskuun
loppupuoli -- oli $1,075.41. Otin osotuksia $300 arvosta ja jätin loput
talletettavaksi, aivan niinkuin olisin tehnyt jossain yhdeksännentoista
vuosisadan pankissa ottaessani käyttörahoja. Kun asia oli toimitettu
mr. Chapin, ylijohtaja, kutsui minut konttooriinsa.

"Miltä tuntuu meidän pankkijärjestelmämme verrattuna teidän päivienne
järjestelmään?" hän kysyi.

"Sillä on mainittava etu sellaisen sentittömän liiketuttavan silmillä
katsottuna kuin minä olen", vastasin -- "nimittäin että sittenkin
on luottoa, vaikka ei ole mitään tallettanut; muuta tuskin tunnen
tarpeeksi sanoakseni mielipiteeni."

"Kun pääsette tarkemmin pankkijärjestelmämme perille", sanoi
ylijohtaja, "niin luulen että hämmästytte sen yhtäläisyyttä oman
järjestelmänne kanssa. Meillä kyllä ei ole rahaa eikä mitään mikä
vastaisi rahaa, mutta koko pankkitiede alusta pitäin valmisteli
tietä rahan poistamiseksi. Ainoa kohta missä meidän järjestelmämme
todellisesti eroaa teidän järjestelmästänne on se että jokainen
alottaa vuoden samalla luottomäärällä ja että tämä luotto ei ole
siirrettävissä toiselle. Mitä tulee talletusten vaatimiseen, ennenkuin
luottotili avataan, niin olemme siinä kohden ehdottomasti aivan yhtä
vaativaisia kuin teidänkin pankkiirinne olivat, mutta meillä kansa
kokonaisuudessaan tekee talletukset kaikkien puolesta yhtaikaa. Tämä
joukkotalletus on sellaisten erilaisten käyttötarpeiden valmistusta ja
sellaisten yleisten palvelusten toimittamista joiden odotetaan olevan
tarpeellisia. Näille käyttötarpeille arvioidaan hinnat ja kustannukset
ja hintojen yhteenlaskettu summa jaettuna väestön lukumäärällä määrää
kansalaisen persoonallisen luottosumman, joka yksinkertaisesti on hänen
vuoden käyttötarpeisiin ja palveluksiin tasaisesti sisältyvä osansa.
Mutta epäilemättä tri Leete on kertonut teille kaiken tästä asiasta."

"Mutta minustahan ei ollut täällä tietoa vuoden arvioita tehtäessä",
sanoin. "Toivon ettei luottoani ole otettu toisten ihmisten osuuksista."

"Siitä teidän ei ole tarvis olla huolissanne", vastasi ylijohtaja.
"Vaikka onkin hämmästyttävää, miten kysynnän erilaisuudet pitävät
toisiansa tasapainossa, kun suuret väestöt ovat yhteydessä, olisi
kuitenkin mahdotonta johtaa näin suurta liikettä kuin meidänkin on
ilman suuria vararahastoja. Tarkoituksena on pilaantuvain aineitten
tuotantoa ja sellaisten joiden suhteen mieliteot usein vaihtelevat
pitää niin vähän edellä kysyntää kuin mahdollista, mutta kaikissa
tärkeissä tuotantohaaroissa varataan aina niin suuri ylivarasto että
kahden vuoden kato ei vaikuttaisi mitään pilaantumattomain aineitten
hintaan, sekä samalla väestön odottamaton vaikkapa useimpiin miljooniin
nouseva lisäys ei häiritsisi minään aikana väestön ylläpitoa."

"Tri Leete on minulle kertonut", sanoin, "että luotto-osuus jota
kansalainen ei ole vuoden kuluessa käyttänyt peruutetaan ja on
se mitätön seuraavana vuonna. Arvelen että se tarkoittaa varojen
kasaantumismahdollisuuden estämistä, joka kaivaisi taloudellisten
olosuhteittenne yhdenvertaisuuden perusteen ontoksi."

"Se vaikuttaa kyllä sellaisen kasaantumisen estämiseksi", sanoi
ylijohtaja, "mutta toiselta puolen se on tarpeellinen kansallisen
kirjanpidon tekemiseksi yksinkertaisemmaksi ja sekaannusten
estämiseksi. Vuotuinen luotto on maksuosotus erikoisista vissin
vuoden aikana suoritetuista valmisteista. Seuraavaksi vuodeksi
tehdään uusi arviolasku hiukan erilaisilla perusteilla, ja jotta se
voidaan toimittaa ovat kirjat päätettävät ja kaikki maksuosotukset
perustettavat joita ei ole peritty, jotta tiedämme täsmälleen millä
kannalla olemme."

"Miten sitten käy, jos kulutan luottosummani, ennenkuin vuosi on
lopussa?"

Ylijohtaja hymyili. "Olen lukenut", hän sanoi, "että tuhlauspahe oli
sangen vakava teidän päivinänne. Meidän järjestelmällämme on se etu
teidän rinnallanne että pahinkaan tuhlari ei voi koskea pääomaansa joka
on hänen jakamaton samallainen osuutensa kansan kapitaalista. Enintäin
voi hän hävittää vuotuisen osinkonsa. Jos tämän tekisitte, niin en
epäile etteivät ystävänne pitäisi huolta teistä, ja elleivät he sitä
tekisi, niin saatte olla varma että kansa sen tahtoisi tehdä, sillä
meillä ei ole sitä tanakkaa vatsaa, jonka nojalla esi-isämme saattoivat
kyllältään nauttia, vaikka nälkäisiä ihmisiä oli heidän ympärillään. Me
olemme todella niin herkkätuntoisia että tietäessämme yhdenkään yksilön
kansan joukossa olevan puutteessa veisi se meiltä öiden unet. Jos te
tahtoisitte pysyä puutteen alaisena, niin teidän täytyisi kätkeytyä
toisten silmiltä sitä tarkoitusta varten."

"Onko teillä mitään tietoa", kysyin, "miten paljon tämä $4,000
luottosumma olisi vastannut ostokyvyssä vuonna 1887?"

"Jotakuinkin $6,000 tai $7,000 luullakseni", vastasi mr. Chapin.
"Arvostellessanne kansalaisen taloudellista tilaa teidän tulee muistaa
että suuri joukko erilaisia palveluksia ja käyttötarpeita on nyt
maksuttomasti yleisesti käytettävissä, joista ennen yksilöiden oli
maksettava, kuten esimerkiksi vesi, valo, musiikki, sanomalehdet,
teaatteri ja ooppera, kaikellaiset posti- ja sähkökuletusneuvot,
kulkulaitos ja monet muut liian lukuisat luetella."

"Mutta kun niin paljon yleisön eli yhteisesti käytettäväksi luovutatte,
niin miksi ei kaikkia anneta samalla tavalla? Sehän tekisi asiat vielä
yksinkertaisemmiksi, luullakseni."

"Me arvelemme päinvastoin että se sekoittaisi hallitustoimia, eikä se
mitenkään yhtä hyvin kansan tarvetta vastaisi. Katsokaahan me vaadimme
yhdenvertaisuutta, mutta meitä ei miellytä samanlaisuus, ja me koetamme
menoarvioissamme varata mahdollisimman erilaisia makuja varten vapaan
nautinnon."

Arvellen että minua miellyttäisi niiden katseleminen oli ylijohtaja
tuonut konttooriin muutamia pankin kirjoja. Vaikka en ollut
ollenkaan ollut mikään asiantuntija yhdeksännentoista vuosisadan
kirjanpitojärjestelmässä, olin kuitenkin suuresti ihmeissäni näiden
tilien tavattomasta yksinkertaisuudesta niiden rinnalla joihin olin
ennen perehtynyt. Tästä puhuessani lisäsin että se minua hämmästytti
sitäkin enemmän kun olin ennakolta muodostanut sen arvelun että kun
kansallisen ko-operatiivijärjestelmän etevämmyys oli suuri meidän
liiketapojen rinnalla, niin se myös aiheutti suuren lisäyksen
kirjanpidossa verrattuna siihen mikä oli tarpeen vanhan järjestelmän
aikana. Ylijohtaja ja tohtori Leete katsoivat toisiaan ja hymyilivät.

"Tiedättekö, mr West", sanoi ensinmainittu, "meistä tuntuu sangen
omituiselta että teillä tällainen arvelu saattoi olla? Meidän arviomme
mukaan nykyisen järjestelmän aikana yksi kirjanpitäjä tekee sen missä
kaksitoista tarvittiin teidän aikananne."

"Mutta", sanoin, "onhan kansalla nyt erikoinen tili jokaiselle
miehelle, naiselle ja lapselle joka maassa asuu."

"On tietysti", vastasi ylijohtaja, "mutta eiköpä teidän aikananne
ollut samoin? Miten olisi muuten voitu arvioida ja koota veroja taikka
kiristää tusinoittain muita velvollisuuksia kansalaisilta? Esimerkiksi
teidän verotusjärjestelmänne jo yksin kaikkine tutkintoineen,
arvioimisineen, keräyskoneistoineen ja rangaistuksineen oli äärettömän
paljon monimutkaisempi kuin edessänne olevissa kirjoissa näkyvät tilit,
joihin sisältyy, kuten näette, jokaiselle henkilölle saman luoton
antaminen vuoden alusta sekä jälestäpäin yksinkertainen maksuosotusten
merkitseminen lukematta korkoja taikka muita tuloposteja. Niin
yksinkertaiset ja vaihtelemattomat ovat todella olosuhteet, mr. West,
että tilit tehdään automaattisesti koneella ja kirjanpitäjä vain
näppäilee koskettimia."

"Mutta ymmärtääkseni kutakin kansalaista varten on myös luettelo hänen
tekemistään palveluksista hänen kykyjensä luokittelemiseksi."

"On tietysti ja mitä seikkaperäisin sekä mitä huolellisimmin varjeltu
erehdyksiä ja kohtuuttomuutta vastaan. Mutta sillä luettelolla ei ole
mitään tekemistä rahojenne taikka tekemästänne työstä maksettavain
palkkojen kanssa, vaan se pikemmin on yksinkertainen kunnialuettelo
kasvatuksenne perustuksesta jonka mukaan oppilaitten luokitus on
määrätty."

"Mutta kansalaisella on myös liikesuhteensa yleisten puotein kanssa
joista hän tarpeensa noutaa?"

"Kyllä niin, mutta ei luottosuhdetta. Kuten teidän aikalaisenne
olisivat sanoneet, kaikki ostokset tapahtuvat vain käteisellä rahalla
-- se on luottokorteilla."

"Sittenkin on vielä jälellä", intin yhä, "tilinteko tavaroista ja
palveluksista puotien ja tuotanto-osastojen välillä sekä erikoisten
osastojen välillä."

"Tietysti; mutta kun koko järjestelmä on saman johdon alaisena ja
kaikki osastot toimivat yhdessä hankaamatta toisiinsa ja ilman
minkäänlaista epäsoinnun aihetta, niin on sellainen tilinteko
lapsen työtä verrattuna liikejärjestelyyn toisiaan epäileväin
yksityiskapitalistien välillä, jotka teidän päivinänne jakoivat
keskenään liikemarkkinat ja valvoivat öitä keksiäkseen puijaustemppuja
millä pettää, lyödä ja voittaa toisensa.

"Mutta entä tarkat tilastot joille perustatte tuotantoa johtavat
arviolaskut? Siinä ainakin tarvitaan sangen paljon numeroimista."

"Teidän kansallinen ja valtiohallituksenne", vastasi mr. Chapin,
"julkaisivat joka vuosi suuret määrät samallaisia tilastoja, joiden
samalla kuin ne olivat epäluotettavat täytyi olla paljon suurempain
vaivojen takana kerättäessä, siihen katsoen että niihin yhtyi vähemmän
tervetullut yksityisten henkilöitten liikeasiain tarkastaminen, sen
sijaan että koko summa olisi ollut pelkkää kertomusten kokoamista
suuren liikkeen eri osastojen kirjoista. Kunkin tehtailijan,
kauppiaan ja puodin pitäjän tuli teidän aikananne tehdä ennakkoarvio
mahdollisesta kulutuksesta ja hairahdukset merkitsivät häviötä.
Ja kuitenkin hän saattoi vain arvata, koska hänellä ei ollut
riittävästi tietoja. Täydellisten tietojen avulla, jotka meillä on, on
ennakkoarvioiden varmuus lisääntynyt samassa määrässä kuin vaikeudetkin
ovat muuttuneet yksinkertaisemmiksi."

"Pyydän säästäkää minut enemmistä osotuksista arvosteluni typeryyden
suhteen."

"Eihän tässä, mr. West, ole kysymystäkään typeryydestä. Kokonaan uusi
asiain järjestelmä aina ensi näkemältä tuntuu monimutkaiselta, vaikka
lähemmin tutkistellen se osottautuu itse yksinkertaisuudeksi. Mutta
pyydän älkää nyt vielä minua keskeyttäkö, sillä olen kertonut teille
vasta toisen puolen asiasta. Olen osottanut teille, miten harvat ja
yksinkertaiset ovat meidän pitämämme tilit teidän vastaavissa suhteissa
pitämiinne tileihin verrattuna; mutta huomattavin kohta kysymyksessä
on eräät teidän pitämänne tilit, joita meillä ei ole ollenkaan.
Debet ja kredit sanoja ei enää tunneta; korko, vuokra, osinko ja
kaikki niille perustetut laskut ovat inhimillisestä liikkeestä
kokonaan hävinneet. Teidän päivinänne jokainen, lukuunottamatta hänen
tiliänsä valtion kanssa, oli sotkeutuneena tiliverkkoon kaikesta
mikä häntä koski. Alhaisinkin palkkalainen oli ainakin kuuden,
seitsemän liikemiehen kirjoissa ja varakas mies useampain kymmenien
ja satojenkin, puhumattakaan kauppa-alalla olevista ihmisistä.
Liukkaasti kulkeva dollari asettui aloilleen niin monta kertaa ja
niin monessa paikassa vaeltaessaan kädestä toiseen että me olemme
arvioineet sen noin viidessä vuodessa täytyneen maksaa itsensä
musteen ja kynän kuulutuksessa sekä kauppa-apulaisten palkoissa,
puhumattakaan kulumisesta ja hankaantumisesta. Kaikki nämä yksityis- ja
liiketilien muodot ovat nyt poistetut. Kukaan ei ole toiselle velkaa
eikä kukaan toista velo eikä kellään ole kontrahtia toisen kanssa eikä
minkäänlaista tilitettävää, vaan jokainen yksinkertaisesti kohtelee
toistaan niinkuin kunkin luonnolliset hyveet ansaitsevat."



LUKU V.

Saan kokea uuden vaikutelman.


"Tohtori", sanoin tullessamme ulos pankista, "minulla on sangen
merkillinen tunne."

"Minkälainen tunne?"

"Se on vaikutelma jonka laista ei minulla koskaan ennen ole ollut",
sanoin, "enkä milloinkaan odottanut. Minusta tuntuu kuin haluaisin
lähteä työhön. Niin, Julian West, miljoonain omistaja, vetelehtijä
ammatiltaan, joka ei koskaan ole mitään hyödyllistä eläessään tehnyt
eikä koskaan tahtonut tehdä, tuntee itsensä vallanneen voittamattoman
halun kääriä ylös hihansa ja tehdä jotakin mikä vastaisi hänen
elämäänsä."

"Mutta", sanoi tohtori, "kongressi on julistanut teidät kansan
vieraaksi ja varta vasten vapauttanut teidät velvollisuuksista
yleisessä palveluksessa."

"Se on kaikki sangen hyvä ja minä ymmärrän sen hyväntahtoisuuden, mutta
minä alan tuntea etten saa nauttia mitään tietäessäni eläväni toisten
ihmisten kustannuksella."

"Mitä luulette sen olevan", sanoi tohtori hymyillen, "joka on teille
tuottanut tämän tunteen että elätte toisten kustannuksella, jota ette
kuten sanotte ole koskaan ennen tuntenut?"

"En ole koskaan ollut halukas itsetutkisteluihin", vastasin, "mutta
tunteen vaihto on sangen helppoa selvittää tässä asiassa. Minä huomaan
olevani yhteiskunnan piirissä jonka jokainen ruumiiltaan terve jäsen
suorittaa oman osansa sen aineellisen varakkuuden kokoamiseksi,
jota minäkin osaltani nautin. Merkillisen jäykät täytyisi sen
henkilön tunteet olla joka ei sellaisissa oloissa häpeäisi olla
yhtymättä toisiin ja tekemättä osaansa. Miksi en ymmärtänyt samalla
tavoin työvelvollisuuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla? Siksi,
yksinkertaisesti ettei silloin ollut mitään työn jakojärjestelmää
taikka ei mitään järjestelmää ollenkaan. Siitä syystä ettei ollut
olemassa mitään rehellistä työjaon määräystä eikä edes oikeudellista
viittaustakaan siihen, jokainen joka voi, kieräili itsensä siitä
vapaaksi ja ne jotka eivät voineet siitä vapautua kirosivat
onnellisempia ja tekivätpä vielä niin paljon pahaakin kuin vain voivat.
Otaksukaamme että joku rikas nuori kansalainen, minun kaltaiseni, olisi
tuntenut halua suorittaa osansa. Miten hänen olisi tullut menetellä?
Ei ollut olemassa mitään yhteiskunnallista järjestöä jonka avulla
työ olisi voitu jakaa jonkinlaisilla oikeuden perusteilla. Ei ollut
mitään yhteistoiminnan mahdollisuutta. Meillä oli valittavana joko
käyttää hyväksemme talousjärjestelmän myöntämää etua elää toisten
kustannuksella taikka suoda heille etu elää meidän kustannuksellamme.
Meidän tuli kiivetä heidän hartioilleen, jos mielimme estää heitä
kiipeämästä meidän hartioillemme. Meidän täytyi joko nauttia etua
väärästä järjestelmästä taikka joutua sen uhreiksi. Ja kun toisessa
vaihtoehdossa ei ollut sen enempää siveellistä tyydytystä kuin
toisessakaan, me luonnollisesti pidimme ensin mainittua parempana.
Vilaukselta siivoimmat meistä kyllä tunnustivat sen äärettömän
halpamaisuuden jona täytyi pitää toimeentulonsa imemistä raatajilta,
mutta omaatuntoamme täydelleen rauhoitti talousjärjestelmä joka
näytti niin toivottomalta sekamelskalta että kukaan ei voinut nähdä
sen läpi, ei oikaista sitä eikä itse tehdä oikein sen vallitessa.
Minä voin vakuuttaa ettei kukaan minun seurapiiristäni, ei ainakaan
kukaan ystävistäni, joka olisi samoin kuin minä joutunut tänä aamuna
ehdottomasti yksinkertaisen, oikean ja yhdenvertaisen teollisuuskuorman
jakojärjestelmän vaikutuksen alaiseksi, olisi muuta voinut kuin tuntea
samaa kuin minäkin, kääriä hihansa ylös ja tarttua työhön."

"Siitä olen kyllä aivan varma", sanoi tohtori. "Teidän kokemuksenne
merkitsevällä tavalla vahvistaa sen vallankumoushistorian luvun joka
meille kertoo että kun nykyinen talousjärjestelmä oli perustettu,
niin ne jotka vanhan järjestelmän aikana olivat olleet mitä
parantumattomimpia laiskureita ja maankiertäjiä yhtyivät innostuneina
valtion palvelukseen tunnustaen uusien toimenpiteitten ehdottoman
oikeuden ja kohtuullisuuden. Mutta puhuaksemme nykyisestä asemastanne,
miksi ei minun aikaisempi ehdotukseni kelpaisi että te luennoissa
kertoisitte kansallemme yhdeksännestätoista vuosisadasta?"

"Minä arvelin ensiksi että se olisi hyvä aate", vastasin, "mutta
keskustelumme puutarhassa tänä aamuna on saanut minun uskomaan
että minä ja minun aikalaiseni olemme kaikkein viimeisiä niiden
ihmisten joukossa joilla on ollut jotakin järjellistä käsitystä
yhdeksännestätoista vuosisadasta, mitä se tarkoitti ja minne se oli
pyrkimässä. Kun olen ollut seurassanne muutamia vuosia, voin oppia
tarpeeksi omasta aikakaudestani puhuakseni siitä järjellisesti."

"Siinä kyllä on jotakin perää", vastasi tohtori. "Mutta
asiasta toiseen, näettekö tuota suurta rakennusta jossa on
torni aivan vastapäätä katuristeystä? Se on meidän paikallinen
teollisuustoimistomme. Ehkäpä arvellessanne mitä teidän tulisi tehdä
ollaksenne hyödyksi, haluaisitte oppia hiukan sitä järjestelmää jonka
perusteella kansamme valitsee toimintansa."

Minä heti suostuin ja astuimme katuristeyksen poikki toimistoon.

"Olen esittänyt teille tähän asti", sanoi tohtori, "vain
pääpiirteet yleisen teollisuuspalveluksemme järjestelmästä. Te
tiedätte että jokainen kumpaakin sukupuolta, ellei häntä jostain
syystä ole väliaikaisesti tai kokonaan vapautettu, astuu yleiseen
teollisuuspalvelukseen yhdenkolmatta vuotiaana ja kolme vuotta oltuaan
jonkinlaisena yleisenä oppilaana luokittamattomilla asteilla valitsee
erikoisen toimensa, ellei pidä parempana opiskella pitemmälle jotakin
tieteellistä ammattia varten. Kun noin miljoona nuorukaista, enemmän
tai vähemmän vuosittain valitsee toiminta-alansa, ymmärtänette että on
monimutkainen tehtävä kullekin sellaisen paikan löytäminen joka vastaa
sekä hänen omaa haluansa että yleisen palveluksen tarpeita."

Vakuutin tohtorille että olin todella tätä asiata miettinyt

"Muuan hetki", hän sanoi, "riittää selvittämään ajatuksenne tästä
kysymyksestä ja osottamaan teille miten ihmeellisesti vähäinen
järjellinen järjestelmä on saattanut yksinkertaiseksi sopivan elämän
uran keksimisen mikä teidän päivinänne näyttää olleen niin vaikea asia
ja niin harvoin tyydyttävällä tavalla onnistui."

Löydettyämme mukavan nurkan itsellemme lähellä akkunaa keskimmäisessä
salissa, tohtori toi pian joukon kaavalanketteja ja luetteloja ja
alkoi selittää niitä minulle. Ensiksi hän näytti minulle yleisen
hallituksen vuosijulistuksen maan tarpeista, joka seikkaperäisesti
osotti missä suhteessa sinä vuonna käytettäväksi tuleva työn tekijäin
voima oli jaettava eri toiminta-alojen välillä teollisuuspalvelukseen
nähden. Se oli se puoli asiasta joka osotti yleisessä palveluksessa
ehdottomasti suoritettavia välttämättömyyksiä. Sitten hän näytti
minulle ehdonvaltaisuuseli valintalanketteja, joihin kukin sinä vuonna
luokittamattomasta palveluksesta päässyt nuorukainen merkitsi, jos
halusi valita, mitä toiminta-alaa yleisessä palveluksessa hän piti
paraimpana, ja jos hän ei lankettia täyttänyt pidettiin sitä merkkinä
siitä että hän oli taipuvainen ottamaan vastaan sen toimen mitä
yleisessä palveluksessa kaivattiin.

"Mutta", sanoin, "asuinpaikan asema on useasti yhtä tärkeä kuin
toiminta-alan laatu. Esimerkiksi joku ei haluaisi joutua erilleen
vanhemmistaan etkä varmastikaan lemmitystään, vaikkapa hänelle määrätty
toiminta-ala muussa suhteessa olisi miten tyydyttävä."

"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Mutta jos meidän
teollisuusjärjestelmämme ryhtyisi erottamaan rakastavaisia ja
ystäviä, perheen isiä ja äitejä, vanhempia ja lapsia välittämättä
heidän toivoistaan, ei se varmaankaan kauvan pysyisi pystyssä. Te
näette tämän sarakkeen paikkakunnista. Jos te merkitsette ristinne
Bostonin kohdalla tässä sarakkeessa, sitoo se hallituksen määräämään
palveluspaikkanne sen piirin rajain sisälle. Kullakin kansalaisella on
oikeus vaatia palveluspaikka itselleen kotipiirissään. Muutenhan, kuten
sanoitte rakkauden ja ystävyyden siteet raakamaisesti katkottaisiin.
Mutta tietenkään ei kahta hyvää voi kaikki saavuttaa; jos vaaditte
ehdottomasti saada työpaikan kotipiirissänne täytyy teidän tyytyä
toiminta-alaan jonka rinnalla olisitte parempana pitäneet jotakin
tointa, mikä olisi ollut saatavissanne, jos olisitte halunneet lähteä
kotoa pois. Kuitenkaan ei ole tavallista että kenenkään tarvitsee
uhrata valitsemaansa toiminta-alaa tunnesiteiden takia. Maa on jaettu
teollisuuspiireihin eli alueisiin joihin kuhunkin on koetettu muodostaa
mahdollisimman täydellinen teollisuusjärjestelmä, missä kaikki
tärkeät ammatit ja toiminta-alat ovat edustettuina. Tällä tavoin on
useimmilla meistä mahdollisuutta löytää tilaisuuksia valitsemallaan
toiminta-alalla tarvitsematta erota ystävistään. Tämä on sitäkin
yksinkertaisemmin saavutettavissa, kun nykyaikaiset kulkuneuvot
ovat siihen määrään poistaneet välimatkojen erotuksen että ihminen
joka asun Bostonissa ja tekee työtä Springfieldissä, sadan mailin
päässä on tavallaan kutakuinkin yhtä lähellä toimintapaikkaansa
kuin tavallinen työmies oli teidän aikananne. Sellainen joka asuisi
Bostonissa ja tekisi työtä kahden sadan mailin päässä (Albanyssa)
olisi paljon paremmassa asemassa kuin tavallinen Bostonissa työtä
tehnyt laitakaupunkilainen sata vuotta sitten. Mutta samalla kuin suuri
joukko haluaa saada toimen kotona, on monta sellaistakin jotka vaihteen
vuoksi pitävät paljon parempana lähteä lapsuuden tanteriltaan. Nämä
myös osottavat halunsa merkitsemällä sen piirin numeron jonne haluavat
päästä toimimaan. Samoin tulee osottaa vielä joku toinen tai kolmas
paikka mitä asianomainen parempana pitää, joten huono olisi onni ellei
voisi saada olopaikkaa ainakin siinä osassa maata jossa haluaa, vaikka
paikkakunnan valintamääräys on sitova vain siinä tapauksessa että
henkilö haluaa jäädä kotipiiriinsä. Muussa tapauksessa neuvotellaan
asiasta niin kauvan että ristiriitaiset vaatimukset saadaan
sovitetuiksi. Kun vapaaehtoinen siten on täyttänyt valintalankettinsa
vie hän sen asianomaiselle registeeraajalle ja saapi luokituksensa
virallisesti leimatuksi siihen."

"Mikä on tämä luokitus?" kysyin.

"Se on numero joka osottaa hänen edellistä asemaansa kouluissa
ja palvellessaan luokittamattomana työn tekijänä, ja arvellaan
sen olevan paraan saavutettavan tunnusmerkin hänen suhteellisesta
järkevyydestään, kykeneväisyydestään ja uutteruudestaan työstä.
Jos on enemmän tarjokkaita erikoisiin toimiin kuin tiloja, niin
luokitukseltaan alin saapi tyytyä toiseen tai kolmanteen valintasijaan.
Valintalanketit käsitellään lopuksi paikallistoimistossa ja sovitellaan
teollisuuspiirin keskuskonttoorissa. Kaikille jotka ovat vaatineet
työtä kotipiirissään varataan ensin työpaikka luokituksen mukaan.
Lanketit joissa vaaditaan työtä toisissa piireissä lähetetään
kansallistoimistoon ja siellä ne sovitellaan toisista piireistä
tulleitten kanssa, niin että tarjokkaille varataan paikka niin paljon
kuin mahdollista heidän toivomustensa mukaan ja heidän suhteelliseen
luokitusoikeuteensa katsoen, milloin vaatimukset ristiriitaan joutuvat.
Aina on havaittu että yksilöitten persoonalliset omituisuudet
suurissa yhteyksissä ovat merkillisesti taipuvaiset pitämään toisiaan
tasapainossa ja keskinäisesti täydentämään toisiaan, ja tämä ilmiö on
merkittävällä tavalla huomattavissa meidän järjestelmässä toiminta-alaa
ja paikkaa valittaessa. Valintalanketit täytetään kesäkuussa, ja
elokuun ensi päivänä jokainen tietää missä hänen on ilmoittauduttava
palvelukseen lokakuussa.

"Mutta jos joku on saanut määräyksen joka on ehdottomasti
epämiellyttävä joko paikkaan tai toimeen nähden, ei silloinkaan,
enemmän kuin minään aikana, ole liian myöhäistä koettaa löytää toista.
Hallitus on tehnyt parastaan soveltaakseen kunkin työn tekijän
yksilölliset taipumukset ja halun yleisen palveluksen tarpeitten
mukaan, mutta sen koneisto on kunkin käytettävissä joka haluaa edelleen
koettaa asemaansa mukavammaksi saada."

Ja sitten tohtori saattoi minut muutto-osastolle ja näytti minulle
miten henkilöt jotka olivat tyytymättömiä saamaansa määräykseen joko
toiminnan tai paikan suhteen voivat ryhtyä kirjeenvaihtoon joka
puolella maata olevain samallaisten tyytymättömäni kanssa ja järjestää
keskinäisten sopimusten kautta vaihtoja vapaaehtoisen järjestelyn
avulla.

"Jos henkilö ei ole ehdottomasti vastahakoinen mitään tekemään", hän
sanoi, "eikä yhtäläisesti vastusta joka maan osaa, hän voi ennemmin
tai myöhemmin varata itsellensä työpaikan sangen lähelle toivomaansa
toiminta-alaa ja paikkaa. Ja jos kaikesta huolimatta olisi joku niin
saamaton ettei voi toivoa menestyvänsä toimessaan eikä saada parempaa
vaihtoa jonkun toisen kanssa, niin ei ole nykyään mitään valtion
hyväksymää tointa mikä ei olotilaansa nähden olisi kuin arvokas
lahja teidän päivienne mitä onnellisimmissa suhteissakin eläneelle
työmiehelle. Ei ole mitään paikkaa missä ei hengen tai terveyden
vaara olisi alennettu mahdollisimman vähäiseksi ja työn tekijän
arvo ja oikeudet ehdottomasti taatut. Mallitus koettaa alituisesti
saada vähemmän miellyttäviä toiminta-aloja hupaisemmiksi erikoisten
etuoikeuksien, kuten vapaa-aikojen avulla ja muutenkin aina pitää
tasapainoa niiden paremmuuden välillä niin oikeuden mukaisesti kuin
mahdollista; ja jos lopultakin joku toiminta-ala kaikesta huolimatta
pysyisi niin vastenmielisenä ettei siilien ketään tarjokkaita
ilmaantuisi ja kuitenkin olisi se välttämätön, niin sen saisivat
suorittaa kaikki vuoron jälkeen."

"Kuten esimerkiksi", sanoin, "sellainen työ kuin likajohtojen korjaus
ja puhdistus."

"Jos senlaatuinen työ olisi yhtä vastenmielistä kuin sen täytyi olla
teidän päivinänne, niin rohkenen sanoa että se olisi suoritettu
vuoron jälkeen jolloin kaikki olisivat vuoronsa saaneet", vastasi
tohtori, "mutta meidän likajohtomme ovat yhtä puhtaat kuin katumme.
Niissä virtaa vain vettä joka on kemiallisesti puhdistettu ja lemusta
vapautettu, ennenkuin se niihin pääsee, laitoksen avulla joka on
jokaisen vesisäiliön yhteydessä. Saman laitoksen avulla kaikki
kiinteä loka sähköllä poltetaan ja poistetaan tuhkana. Tämä parannus
lokaviemäreistä, joka seurasi heti suuren vallankumouksen kintereillä,
olisi ilman vallankumousta saanut odottaa satoja vuosia täytäntöön
panoaan, vaikka tarpeelliset tieteelliset tiedot ja keinot olivat jo
kauan olleet päteviksi tunnettuja. Tämä asia on vain yksi esimerkki
niistä tuhansista keksinnöistä vastenmielisten ja vaarallisten
työlaatujen poistamiseksi, joita, vaikkakin olivat yksinkertaisia,
maailma ei milloinkaan välittänyt ruveta toteuttamaan niin kauan kuin
rikkailla oli köyhissä valitusoikeutta vailla oleva taloudellinen
orjarotu jonka hartioille saattoivat kaiken kuormansa kasata.
Taloudellinen yhdenvertaisuuden vaikutus oli se että tuli yhtäläisesti
kaikkien etujen mukaiseksi eniten vastenmielisten tehtävien poistaminen
mikäli mahdollista, koska tästä lähin ne täytyi tasan suorittaa
kaikkien. Tällä tavoin kokonaan erillään asian moraalisesta puolesta
kemiallisen, terveydellisen ja koneellisen tieteen ennätykset ovat
sanomattomassa kiitollisuuden velassa vallankumoukselle.

"Arvattavasti", sanoin, "on teillä joskus omituisia henkilöitä --,
'käyriä keppejä', kuten me niitä nimitimme -- jotka kieltäytyvät
taipumasta yhteiskunnalliseen järjestykseen millään ehdolla ja
tunnustamasta sellaisia asioita kuin yhteiskunnallinen velvollisuus.
Jos sellainen henkilö ehdottomasti kieltäytyy suorittamasta
minkäänlaista teollisuuspalvelusta tai muuta hyödyllistä millään
ehdolla, niin mitä hänelle tehdään? Epäilemättä on järjestelmässänne
pakottava puoli sellaisten henkilöitten varalta?"

"Ei ollenkaan", vastasi tohtori. "Ellei järjestelmämme voi seisoa
sen ansion pohjalla että se on mahdollisimman paras järjestys
kaikkien korkeimman hyvinvoinnin edistämiseksi, niin kaatukoon.
Teollisuuspalveluksen suhteen laki sanoo yksinkertaisesti että
jos joku kieltäytyy suorittamasta osaansa yhteiskuntajärjestyksen
ylläpitämisessä, niin hänen ei sallita ottaa osaa sen etuihinkaan.
Selvää on ettei olisi kohtuullista toisiin nähden, jos joku näin
tekisi. Mutta pakottaa häntä työhön vastoin hänen tahtoansa väkisin
-- sellainen aatos olisi kauhistava kansamme mielestä. Yhteiskunnan
palveleminen on ennen kaikkea kunniapalvelusta, ja kaikki siihen
kuuluvat ovat niinkuin te sanoitte ritarillisia. Samoinkuin teidän
aikananne sotilaat eivät tahtoneet palvella yhdessä raukkojen kanssa,
vaan rummuttivat pelkurit ulos leiristä, niin kieltäytyisivät työn
tekijät yhteydestä henkilöitten kanssa jotka julkisesti koettaisivat
välttää kansallisia velvollisuuksiaan."

"Mutta miten menettelette sellaisten henkilöitten kanssa?"

"Jos täysikasvuinen, joka ei ole rikollinen eikä mielisairas,
harkintansa jälkeen ja ehdottomasti kieltäytyy suorittamasta millään
tavalla palvelusosuuttansa joko valitsemallaan toiminta-alalla taikka
valinnan laiminlyötyään hänelle määrätyssä toimessa, annetaan hänelle
sellainen varasto siemeniä ja työaseita kuin itse näkee paraaksi valita
ja viedään varta vasten sellaisia henkilöitä varten varatulle alueelle,
joka ehkä hiukan vastaa sellaisille intiaaneille teidän päivinänne
luovutettuja alueita jotka olivat vastahakoisia sivistykselle. Sinne
hänet jätetään työskentelemään paremman ratkaisun saavuttamista
olemassaolon kysymykseen kuin meidän yhteiskuntamme tarjoo, jos
hän sen voi tehdä Me arvelemme että meillä on mahdollisimman paras
yhteiskuntajärjestelmä, mutta jos parempi on olemassa, tahdomme sen
oppia tuntemaan hyväksyäksemme sen. Me kiihoitamme kokeiluhalua."

"Ja onko todella tapauksia", sanoin, "jolloin yksilöt näin
vapaaehtoisesti lähtevät yhteiskunnasta pitäen sitä parempana kuin
yhteiskunnallisten velvollisuuksiensa suorittamista?

"On ollut sellaisia tapauksia, vaikka en tiedä, onko niitä tätä nykyä.
Mutta määräykset niiden varalta ovat olemassa."



LUKU VI.

"Häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee."


Saapuessamme kotiin sanoi tohtori:

"Minä jätän teidät Edithin huostaan tänä aamuna. Asia on niin että
velvollisuuteni opastajana, vaikka erinomaisesti ovat mieleeni, eivät
ole pelkkää laiskan virkaa. Keskustelussamme äsken syntyneet kysymykset
osottavat että minun täytyy terästää yleisiä tietojani teidän päivienne
ja nykyajan välisistä vastakkaisuuksista katselemalla historiallisia
kirjailijoita. Puhelumme tänä aamuna on aiheuttanut tutkisteluja jotka
antavat minulle kiirettä koko lopulle päivää."

Tapasin Edithin puutarhassa ja sain häneltä onnittelut täysien
kansalaisoikeuksieni johdosta. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän
saadessaan tietää aikovani ottaa heti paikan teollisuuspalveluksessa.

"Tietysti tahdot astua palvelukseen niin pian kuin voit", hän sanoi.
"Tiesin kyllä että sen tahdot tehdä. Se on ainoa keino millä päästä
kanssakäymiseen kansan kanssa ja tuntea olevansa kansan jäsen. Se on
suuri tapaus jota kaikki kaipailemme lapsesta pitäin."

"Puhuessamme teollisuuspalveluksesta", sanoin, "muistuu mieleeni muuan
kysymys jota olen kymmenkunnan kertaa aikonut sinulta kysyä. Minä
tiedän että jokainen joka vain kykenee, niin naiset kuin miehetkin,
palvelee kansaa yhdenkolmatta vuotiaasta neljänkymmenen viiden
vuotiaaksi jollain hyödyllisellä toiminta-alalla; mutta mikäli olen
nähnyt, et sinä, vaikka olet terveyden ja reippauden perikuva, ole
missään työssä, vaan aivan samallainen kuin suloisen joutilaisuuden
nuoret naiset minun aikanani jotka kuluttivat aikaansa istumalla
seurusteluhuoneessa ja näytellen sievyyttä. Tietysti minusta se on
erittäin sopivaa että olet vapaana, mutta miten oikeastaan tämä
joutilaisuutesi soveltuu yhteen yleisen palvelusvelvollisuuden kanssa?"

Edithiä tämä huvitti tavattomasti.

"Vai sinä arvelet että minä pyrin laiskottelemaan? Eikö ole vielä
päähäsi pälkähtänyt että voisi olla sellaisiakin asioita olemassa kuin
loma-aikoja tai lupia teollisuuspalveluksessapa että koko harvinainen
ja miellyttävä vieras kodissamme antaisi minulle luonnollisen
tilaisuuden ottaakseni lomaa, jos vain voin saada?"

"Ja voitko ottaa lomaa, milloin haluat?"

"Osan siitä voimme ottaa milloin haluamme, tietysti kuitenkin aina
silmällä pitäen palveluksen tarpeita."

"Mutta minkälaista työtä sinä teet -- opetat koulussa,
maalailet lasimaalausta, pidät kirjoja hallituksessa, istut
kassaluukulla yleisessä kaupassa vai hoidatko kirjoituskonetta tai
sähkölennätinlaitosta?"

"Siihenkö luetteloon sisältyivät kaikki naisten toiminta-alat teidän
aikoinanne?"

"Ei toki; ne olivat vain helpoimpia ja huvittavimpia toimia. Naiset
olivat myös lattioiden ja vaatteiden pesijöitä ja kaiken työn
palvelijoita. Vastenmielisimmät ja nöyryyttävimmät orjan työt oli
lykätty naisten hartioille köyhälistön luokassa; mutta minä arvelen
että sinä et sellaisessa työssä ole."

"Voit olla varma että minä teen osani vaikka missä vastenmielisessä
työssä mikä tahansa tehtävä on, ja niin tekee jokainen kansan jäsen;
mutta me olemme kuitenkin jo kauan sitte järjestäneet asiat siten että
on sangen vähän sellaista työtä tehtävissä. Mutta sanohan, eikö teidän
aikananne ketään naista ollut koneenkäyttäjänä, farmarina, insinöörinä,
puuseppänä, rautatöissä, rakentajana, konelämmittäjänä taikka muun
sellaisen suurammatin jäsenenä?"

"Ei ollut naisia niissä toimissa. Miehet niitä hoiti yksinomaan."

"Sen kai olen tiennytkin", hän sanoi;, "olen lukenut niin paljon, mutta
onpa outoa puhua yhdeksännentoista vuosisadan miehen kanssa, joka on
niin nykyajan miehen kaltainen ja ajatella että naiset olivat niin
erilaiset asiain ollessa toisin järjestettyinä."

"Mutta todellakin", sanoin, "minä en voi ymmärtää miten naiset tässä
suhteessa voivat kovinkaan eri tavalla toimia, elleivät he ruumiiltaan
ole paljon vankempia. Useimmat näistä toimista joita juuri mainitsit
olivat liian ankaria heidän voimilleen, ja siitä syystä ne suurima
maksi osaksi olivat miesten tehtäviä, ja niin arvelisin niiden vieläkin
täytyvän olla."

"Ei ole koko luettelossa mitään ammattia tai tointa", vastasi Edith,
"johon naiset eivät osaa ottaisi. Osaksi sentakia että olemme
ruumiiltamme paljon ripeämpiä kuin teidän aikanne olentoraukat, teemme
senlaatuista työtä joka heille oli liian raskasta, mutta vielä enemmän
se johtuu koneiston parannuksista. Samalla kuin me olemme vahvistuneet,
on kaikenlaatuinen työ käynyt helpommaksi. Tuskin mitään raskasta työtä
nyt suoranaisesti tehdään; koneet tekevät kaiken, ja meidän tarvitsee
vain niitä ohjata, ja mitä kevyempi on ohjaava käsi, sitä parempaa
on tehty työ. Näet siis että nykyaikana ruumiillisia ominaisuuksia
tarvitsee paljon vähemmän varteen ottaa kuin henkisiä toiminta-alaa
valittaessa. Järki käypi yhä lähemmäksi työtä, ja isä sanoo että me
jolloinkin kykenemme tekemään työtä pelkällä tahdon voimalla suorastaan
emmekä tarvitse käsiämme ollenkaan. Sanotaan että toden teolla on
enemmän naisia kuin miehiä suurissa konetöissä. Äitini oli ensimmäinen
luutnantti eräässä suuressa rautapajassa. Muutamat väittävät että se
aistinvoima mikä ihmisellä on vallitessaan jättiläiskonetta, vaatii
naisen herkkyyttä enemmän kuin miehen. Mutta eipä ole todellakaan
varsin kohtuullista jättää sinun arvattavaksesi, mikä minun toimeni on,
sillä en ole sitä vielä kokonaan päättänyt."

"Mutta sanoithan jo olevasi työssä."

"Olen kyllä, mutta tiedäthän että ennenkuin valitsemme elintoimemme
olemme kolme vuotta työn tekijäin luokittamattomalla eli sekaluokalla.
Minä olen toista vuotta sillä luokalla."

"Mitä teet?"

"Vähän kaikkea, vaan en mitään kauan. Tarkoituksena on antaa meille
tämän ajan kuluessa hiukan käytännöllistä kokemusta kaikissa työn
pääosastoissa, jotta paremmin tietäisimme, miten ja minkä valitsemme
toimeksemme. Arvellaan meidän kouluista läpipäässeen, ennenkuin tällä
luokalle astumme, mutta toden teolla minä olen oppinut enemmän työssä
ollessani kuin kaksinkertaisella kouluajalla. Sinä et voi ajatella
miten erinomaisen hupaista tämänlaatuinen työ on. Minä en ihmettele
että muutamat ihmiset pitävät parempana pysyä siinä koko elämänsä ajan
saadakseen alinomaa vaihdella tointansa, kuin valitsevat säännöllisen
toiminta-alansa. Juuri tätä nykyä olen maanviljelystöissä suurella
farmilla Lexingtonin läheisyydessä. Se on hauskaa, ja olen ruvennut
ajattelemaan farmityön valitsemista toiminta-alakseni. Se minulla oli
mielessä, kun pyysin sinun arvaamaan ammattiani. Luuletko että olisit
voinut sitä koskaan arvata?"

"En luule, ja elleivät farmityön suhteet ole suuresti vaihtuneet minun
päivieni jälkeen, en voi kuvitella miten sinä voisit sitä tehdä naisen
pukimissa."

Edith katseli minua hetken aikaa vilpittömästi hämmästyneenä ja silmät
suurina. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen pukuunsa, ja kun hän
jälleen katsahti ylös oli hänen kasvojensa ilme samalla miettiväinen,
hullunkurinen ja eriskummallinen. Vihdoin hän sanoi:

"Etkö ole huomannut, rakas Julian, että kaduilla näkemiesi naisten puku
on erilainen kuin naisten pitämä yhdeksännellätoista vuosisadalla?"

"Olen tietysti huomannut ettei heillä yleensä ole hametta, mutta
sinulla ja äidilläsi on samallainen puku kuin naisilla oli minun
aikanani."

"Ja eikö ole päähäsi pälkähtänyt ihmetellä, miksi meidän pukumme ei
ole samallainen kuin toisten -- miksi me pidämme hameita, mutta toiset
eivät?"

"Mahdollisesti sekin on käväissyt mielessäni tuhansien toisten
kysymysten mukana, joita joka päivä mieleeni johtuu vain
karkoittuakseen sieltä jälleen, ennenkuin olen ehtinyt niitä esittää,
toisten tuhansien tieltä; mutta luullakseni tässä asiassa minun
olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, miksi nämä toiset naiset eivät ole
puettuina samoinkuin te kuin miksi te ette ole samoin puettu kuin
he, sillä teidän pukunne, jota ainoastaan olin tottunut näkemään,
tietysti tuntui minusta luonnolliselta ja tämä toinen tyyli joltain
vaihdosmuodolta, erikoisten tai paikallisten syitten aiheuttamalta
jotka myöhemmin olisin saava tietää. Sinä et saa pitää minua erityisen
typeränä. Totta puhuakseni, nämä toiset naiset ovat minuun tuskin
tehneet todellisuuden vaikutusta. Sinä olit aluksi ainoa henkilö jonka
todellisuudesta olin varmasti vakuutettu. Kaikki toiset tuntuivat
olevan vain osia mielikuvituksen ihmesekoituksesta, enemmän tai
vähemmän mahdollisesta, joka vasta on alkanut käydä ymmärrettäväksi
ja yhtenäiseksi. Aikain kuluessa olisin epäilemättä herännyt näkemään
tosiasiaksi sen että muitakin naisia on maailmassa sinun ohellasi ja
tekemään heidän suhteensa kysymyksiä."

Puhuessani siitä orpouden tunteesta joka minut oli kiinnittänyt
häneen noina ensimäisinä sekavuuden päivinä, ennenkuin olin päässyt
vakuutetuksi omasta todellisuudestanikaan, herahtivat herkät kyyneleet
toverini silmiin, ja -- no niin, siitä syystä toiset naiset olivat
täydellisimmin unohduksissa kuin koskaan.

Vihdoin hän sanoi:

"Mistä me puhuimmekaan? Ai niin, nyt muistan -- noista toisista
naisista. Minulla on tehtävänä tunnustus. Olen koko tämän ajan ollut
syypäänä eräänlaiseen petokseen taikka ainakin totuuden peittämiseen,
joka ei enää saa jatkua hetkeäkään. Minä toivon varmasti että annat
minulle anteeksi ajatellessasi syitäni, etkä --"

"Etkä mitä?"

"Etkä liian paljon hämmästy."

"Sinähän saat minun kovin uteliaaksi", sanoin. "Mikä on tämä salaisuus?
Minä luulen voivani kestää sen paljastamisen."

"Kuule sitten", hän sanoi. "Sinä ihmeellisenä yönä, joillain sinut
ensi kerran näimme, oli tietysti hartaana pyrkimyksenämme että voisit
päästä hämmästymästä useampaa niistä merkillisistä tapauksista, jotka
olivat tapahtuneet teidän päivienne jälkeen, kuin oli välttämättä
nähtävissäsi, ennenkuin olit täysin tuntoihisi päässyt. Tiesimme
että sinun aikanasi naiset yleisesti käyttivät pitkiä hameita, ja me
arvelimme että sinua epäilemättä oudosti hämmästyttäisi, jos näkisit
äitini ja minut nykyaikaisissa puvuissa. No niin, vaikka hameettomat
puvut ovat yleisesti -- jotenkin kaikkialla -- käytännössä useimmissa
tilaisuuksissa, on kaikkia mahdollisia pukuja, muinaisia ja nykyisiä,
kaikkien heimojen, ikäkausien ja sivistysasteiden, joko varastossa
tai mahdollisimman lyhyessä ajassa saatavissa puodeista. Meidän
oli sentakia sangen helppoa saada itsellemme vanhanaikuiset puvut,
ennenkuin isä sinut meille esitti. Hän kertoi että kansalla teidän
päivinänne oli satoja ajatuksia sopivaisuudesta ja soveliaisuudesta
naisten suhteen, joten oli paras näin tehdä. Voitko antaa meille
anteeksi, Julian, kun sillä tavoin olemme tietämättömyyttäsi
käyttäneet?"

"Edith", sanoin, "yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sangen monia
laitoksia joita suvaitsimme, koska emme tienneet miten niistä päästä,
mutta hituistakaan parempaa niistä ajattelematta kuin te, ja yksi
niistä oli vaatetus jota naisemme käyttivät itseänsä salapukuun
pukeakseen ja rampautuakseen."

"Pääsen siis helpommalle!" huudahti Edith. "Minä suorastaan vihaan
näitä kauheita säkkejä, enkä tahdo niitä kantaa hetkeäkään kauempaa!"
Ja pyytäen minua odottamaan hän juoksi sisälle huoneeseen.

Viisi minuuttia ehkä odottelin lehtimajassa, jossa olimme istuneet,
ja kun sitten kuultuani keveitä askeleita ruohostossa katsahdin
ylöspäin näin Edithin silmissä hymyilevä kurillisuus seisovan edessäni
nykyaikaisessa puvussa. Olen nähnyt hänet siinä puvussa sadoissa
vaihdemuodoissa sen jälkeen ja olen perehtynyt sen taipuvaisuuteen
loppumattomiin vaihdoksiin, mutta minä en usko että suurinkaan
taiteilija värinsä ja talttansa avulla voisi uudelleen luoda minuun
sitä lumoavan hämmästyksen vaikutusta jonka tämä sangen yksinkertainen
ja nopeasti suoritettu pukeutuminen sai aikaan.

En tiedä miten kauan seisoin häntä katsellen ajattelemattakaan mitään
sanoa, mutta silmäni epäilemättä todistivat kyllin selvästi, miten
ihastuttavalta hän minusta näytti. Hän kuitenkin tuntui näkevän jotakin
muutakin minun ilmeissäni, sillä vihdoin hän sanoi:

"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää mitä sinä mietit mielesi
pohjalla! Se mahtaa olla jotakin juhlallisen hullua. Miksi sinä käyt
niin punaiseksi?"

"Punastun itseäni", sanoin, enkä muuta tahtonut hänelle sanoa, vaikka
hän kovasti minua kiusasi. Nyt pitkän väliajan jälkeen voin sanoa
totuuden. Ensi tunteeni, lukuunottamatta valtavaa ihastustani, oli
ollut lievää hämmästystä sen ehdottoman levollisuuden ja tyyneyden
johdosta jolla hän kesti töllistelemiseni. Tämä on sellainen tunnustus
joka tuntunee käsittämättömältä kahdennenkymmenennen vuosisadan
lukijoista, ja Jumala suokoon etteivät he milloinkaan pääse sille
näkökannalle joka saattaisi heidät kykeneviksi sitä paremmin
ymmärtämään! Minun päivieni nainen, ellei ollut ammatillisesti
tottunut käyttämään tämänlaista pukua, olisi joutunut hämilleen ja
helposti kipeäksikin ainakin ajaksi niin terävän tarkastelun alaiseksi
jouduttuaan, vaikkakin tarkastaja olisi ollut veli tai isä. Minä olin
valmistautunut näkemään ainakin jotakin heikkoa hämmennystä Edithissä
ja siksi hämmästyin hänen käytöstapaansa joka yksin kertaisesti vain
osotti vilpitöntä tyytyväisyyttä ihailuni johdosta. Minä huomautan
tästä hetkellisestä kokemuksesta, koska se minusta aina on näyttänyt
erikoisen selkeällä tavalla kuvaavan sitä vaihdosta joka on tapahtunut
niin eri sukupuolten välisissä tavoissa kuin heidän sisäisessä
käytöksessäänkin entisen elämän jälkeen. Itseni puolustukseksi
täytyy minun kiirehtiä lisäämään että tämä ensimmäinen hämmästyksen
tunne hävisi samalla kuin se syntyikin, silmänräpäyksessä, kahden
sydämmen tykinnän välillä. Hänen kirkkaista levollisista silmistään
sain nykyaikaisen miehen katsantokannan naiseen nähden alituisesti
pysyväksi. Silloin punastuin häveten itseäni. Sen punastumisen
salaisuutta ei silloin olisi hurjain hevostenkaan avulla minusta
kiskottu, vaikka olen sen hänelle kertonut jo kauvan sitten.

"Minä ajattelin", sanoin, ja sitä myös todella ajattelin, "että meidän
tulee olla suuressa kiitollisuuden velassa kahdennenkymmenennen
vuosisadan naisille siitä että he ensi kerran ovat päästäneet näkyville
miesten puvun taiteelliset mahdollisuudet."

"Miesten puvun", hän kertasi, kuin ei olisi täysin ymmärtänyt
tarkoitustani. "Tarkoitatko minun pukuani?"

"Sitä tietysti; sehän on miehen puku, luullakseni, vai miten?"

"Miksi enemmän miehen kuin naisen?" hän vastasi yksinkertaisesti.
"Oh niin, unohdin hetkeksi, kenen kanssa puhun. Minä ymmärrän; sitä
pidettiin miehen pukuna teidän päivinänne, kun naiset pukeusivat
merenneidoiksi. Sinä kai pidät minua typeränä, kun en nopeammin
käsittänyt ajatustasi, mutta olenhan kertonut sinulle että olin huono
oppilas historiassa. Kaksi täyttä sukupolvea ovat nyt niin naiset kuin
miehetkin pitäneet tätä pukua, ja vain historian professorin mieleen
saattaisi juolahtaa ajatus sen omaksumisesta enemmän miehille kuin
naisille. Se on meistä vain ainoa luonnollinen ja sopiva pukukysymyksen
ratkaisu, joka on pääasiassa samallainen kummallekin sukupuolelle,
koska kummankin ruumiin muoto on sama yleisissä piirteissään."



LUKU VII.

Uutta hämmästyttävää.


Erittäin somat värivivahdukset Edithin puvussa saattoivat minun
huomauttamaan että nykyajan pukujen väriluonne tuntui yleisesti olevan
sangen valoisa verrattuna minun aikanani käytännössä olleisiin.

"Tulos", sanoin, "on hyvin miellyttävä, mutta jos tahdot antaa anteeksi
varsin arkipäiväisen huomautuksen, niin minusta tuntuu että kun koko
kansa käyttää tällaisia somia väriyhteyksiä puvuissaan, niin pesulaskut
nousevat koko suuriksi. Minun mielestäni koko kansallisen rahaston
pitäisi olla vaarassa, jos pesulaskut ovat vain niin suuret kuin niiden
luulisi olevan."

Tämä huomautus, jota arvelin hyvinkin järkeväksi, saattoi Edithin
nauramaan. "Epäilemättä emme paljonkaan muuta tehdä voisi, jos
pesisimme pukumme", hän sanoi, "mutta me emme pese niitä, näethän."

"Ette pese! Miksi ette?"

"Koska emme pidä soveliaana pukeutua vaatteisiin jotka ovat ja niin
likaantuneet että vaativat pesua."

"No niin, en tahdo sanoa että olisin ällistynyt", vastasin; "toden
teolla luullakseni en osaa enää hämmästyä mitään; mutta ehkä
hyväntahtoisesti selität minulle mitä teette puvulla, kun se on
likaantunut."

"Me heitämme sen nurkkaan -- se on, se joutuu takaisin myllyihin ja
siitä tehdään jotakin muuta."

"Todellakin! Minun yhdeksännentoista vuosisadan ymmärrykselleni tuntuu
puvun nurkkaan heittäminen paljon kalliimmalta kuin sen peseminen."

"Ei suinkaan, se on halvempaa. Miten paljon luulet nyt tämän minun
pukuni maksavan?"

"Sitä en tiedä todellakaan. Minulla ei ole ollut vaimoa eikä ompelijain
laskuja suoritettavana, mutta luulisin kuitenkin että se maksaa koko
suuren joukon rahoja."

"Tällainen puku maksaa kymmenen-kaksikymmentä senttiä", sanoi Edith.
"Mistä luulet sen olevan tehty?"

Otin hänen viittansa reunuksen sormieni väliin.

"Arvelin sen olevan silkkiä tai hienoa pellavaa", vastasin, "mutta nyt
näen ettei se ole. Epäilemättä se on jotakin uutta säijeyhdistystä."

"Me olemme keksineet monia uusia säijeyhteyksiä, mutta minulla
oli mielessä enemmän edistyskysymys kuin aineellinen. Tämä ei ole
kutomatuotetta ollenkaan, vaan paperia. Se on tavallisinta pukuainetta
nykyään."

"Mutta -- mutta", huudahdin, "jos satelee näihin paperipukuihin?
Eivätkö ne sula ja eivätkö ne repeä, jos ne hiukan pingoittuu?"

"Tämänlaista pukua", sanoi "Edith, ei ole tarkoitettu myrskyilmaa
varten, mutta ei se mitenkään sula vesi myrskyssä, olipa se miten
ankara tahansa. Myrskypukuja varten käytämme paperia joka on
ehdottomasti veden pitävä ulkopuoleltaan. Mitä sen kestäväisyyteen
tulee, niin luullakseni huomaat että paperi on yhtä lujaa repeämistä
vastaan kuin mikä tavallinen kangas tahansa. Tämä kudos on niin
säikeillä vahvistettu että se pysyy koossa sangen tanakasti."

"Mutta talvisin kuitenkin lämmintä tarvitessanne täytyy teidän palata
vanhan ystävämme lampaan turviin."

"Tarkoitat lampaan villoista tehtyjä pukuja? Ei, ei, niitä ei
nykyaikana tarvita. Huokoisesta paperista tulee aivan yhtä lämmin puku
kuin villastakin ja paljon kevyempi kuin teidän käyttämänne vaatteet.
Ei mikään muu kuin haahkan untuva voisi olla samalla niin lämmin ja
kevyt kuin meidän paperiset talvipukumme."

"Entä puuvilla ja pellava! Älähän vain sano että nekin ovat kokonaan
hylätyt kuten villakin?"

"Ei suinkaan; me kudomme kankaita näistä ja muista kasvituotteista ja
ne ovat melkein ylitä halpoja kuin paperi, mutta paperi on niin paljon
keveämpää ja helpompaa muodostaa kaikkiin kuoseihin että sitä yleensä
pidetään puvuksi parempana. Mutta missään tapauksessa emme pidä mitään
ainetta puvuksi sopivana jota ei saata nakata loukkoon, kun se on
likaantunut. Ajatus ruumiin verhojen pesemisestä ja puhdistamisesta
ja niiden yhä uudelleen käyttämisestä olisi ihan sietämätön. Tästä
syystä vaikka vaadimmekin kauniita pukuja emme erikoisesti välitä
niiden kestävyydestä. Teidän päivinänne, näyttää siltä, oli teillä,
lukuunottamatta pukujen pesemistapaa ja niiden uudelleen käyttämistä,
vielä huonompi tapa, kun käytitte päällysvaatteitanne pesemättä
niitä ollenkaan, ei ainoastaan päiviä vaan viikkoja, vuosia, vieläpä
koko elinajankin, kun ne olivat erityisen arvokkaita, ja lopuksi
ehkä annoitte ne vielä toisille. Näyttää siltä että naiset joskus
säilyttivät häävaatteitansa niin kauvan että heidän tyttärensä niitä
vielä häissään pitävät. Se meistä tuntuisi sangen vastenmieliseltä,
mutta teidän hienot naisetkin siten tekivät. Miten köyhät säilyttivät
ja pitivät vanhoja vaatteitansa, kunnes ne rääsyiksi kuluivat, se on
asia jota ei jaksa ajatellakaan."

"Onpa jotenkin hämmästyttävää", sanoin, "huomata että vaatteiden
puhtauskysymys on ratkaistu hävittämällä pesulaitokset, vaikka minä
kyllä ymmärrän että se oli ainoa mahdollinen perinpohjainen ratkaisu.
'Kestävät käyttöä ja pesua', oli meidän pukukauppiaittemme tavallinen
ilmoitus, mutta nyt kaiketi jos te myisitte pukuja teidän täytyisi
taata että ne eivät kestä enemmän käytäntöä kuin pesuakaan."

"Mitä kulumiseen tulee", sanoi Edith, "niin meidän vaatteillamme ei
koskaan ole tilaisuutta osottaa kestävyyttään, ennenkuin nakkaamme
ne loukkoon, enemmän kuin muillakaan kutoelmilla, sellaisilla kuin
matoilla, sänkyvaatteilla ja verhostimilla joita käytämme kodissamme."

"Ethän tahtone sanoa että nekin ovat papereista tehtyjä!" huudahdin.

"Ei aina paperista, mutta aina niin halpaa ainetta että ne voi hyljätä
sangen lyhyen käyttämisen jälkeen. Silloin kuin te tahtoisitte
lakaista mattoa, me pistämme uuden tilalle. Kun te tahtoisitte pestä
tai tuulettaa makuuvaatteitanne, me uudistamme ne, ja samoin on
laita kaikkien verhojen kodeissamme joita vain käytämme ollenkaan.
Täyteaineena me käytämme ilmaa tai vettä höyhenien asemasta. Yli
ymmärrykseni käy, miten te saatoitte sietää ummehtuneita, pahanhajuisia
ja pölyisiä huoneitanne joissa koko sukupolvien lian ja taudin
siemenet itivät villa- ja karvateoksissa joilla ne olivat kalustetut.
Kun me puhdistamme huonetta, me käännämme letkut kattoon, seiniin ja
permantoon. Siitä ei ole mitään vahinkoa -- vain kiveä tai muuta kovaa
pintaa. Terveyden tutkijamme sanovat että tapojen vaihto näissä puvun
ja asunnon puhtauteen kuuluvissa asioissa on tehnyt enemmän kuin kaikki
muut parannuksemme tarttuvain ja muiden tautien itujen hävittämiseksi
sekä kulkutautien siirtämiseksi menneisyyden historian aikoihin."

"Paperista puhuessamme", jatkoi Edith, työntäen esille sangen siron
jalan kiinnittääkseen huomiotani sen pukuun, "mitä arvelet nykyajan
kengistä?"

"Tarkoitatko että nekin ovat paperista?" huudahdin.

"Tietysti."

"Huomasin että ne kengät jotka isäsi minulle antoi olivat sangen kevyet
kaikkiin niihin verrattuina joita ennen olin käyttänyt. Se on todella
suuri aatos, sillä jalkineitten kevyys on ensimmäinen välttämättömyys.
Petolliset suutarit pistivät paperia kengän pohjiin minun aikanani.
Nähtävästi sen sijaan että syytimme heitä petoksesta olisi meidän
tullut kunnioittaa heitä itsetiedottomina ennustajina. Mutta asiaan
palatakseni miten valmistatte paperipohjia jotta ne kestivät?"

"Meillä on tarpeeksi keinoja jotka tekevät paperin yhtä kovaksi kuin
rauta."

"Eivätkö sitten nämä kengät vuoda talvella?"

"Meillä on erilaatuisia kenkiä eri ilmoilla. Kaikki ovat saumattomia,
ja märällä ilmalla käytettävät ovat veden pitävällä lakalla sivelty
ulkopuolelta."

"Se merkitsee kaiketi että kummiset päällyskengätkin on lähetetty
museoon?"

"Me käytämme kyllä kummia, mutta emme pukimiin. Vedenpitävä paperimme
on kevyempää ja kaikin puolin parempaa."

"Helppoa on tämän jälkeen uskoa että teidän hattunne ja
päällysvaatteennekin ovat paperiset."

"Ja niin ovat suureksi osaksi", sanoi Edith, "sitä kauheata
pääkappaletta joka teidän ajan miehistä teki kaljupäitä eivät meidän
ajan miehet kärsisi. Me käytämme niin vähäistä päähinettä kuin
mahdollista ja mahdollisimman kevyttä."

"Jatka!" huudahdin. "Arvelen että nyt ensimmäiseksi saan tietää että
ne herkulliset mutta salaperäiset ruoka-aineet, jotka puristetun ilman
avulla tulevat ruokalaitoksista taikka joita siellä tarjotaan, ovat
myös paperista tehtyjä. Jatka -- olen valmis uskomaan senkin."

"Niin pahoin ei kuitenkaan ole laita", nauroi seuralaiseni, "mutta
todella sen lähinnä oleva aine, ne astiat joista ruokaa syöt, ovat
paperista tehtyjä. Kivi- ja lasiastiain särinää, joka näyttää olleen
jonkinlaista talouden pidon välttämätöntä säestystä teidän päivinänne,
ei enää kuulla maassa. Meidän syönti- ja keittoastiamme nakataan
menemään, kun ne puhdistusta, kaipailivat, taikka oikeammin, kuten on
laita kaikkien hylättyjen aineiden suhteen joista olen puhunut, ne
lähetetään takaisin tehtaisiin uudelleen massaksi muutettavaksi ja
laitettaviksi toisiin muotoihin."

"Mutta ette suinkaan käytä paperikattiloita? Tuli kaiketi yhä vielä
polttaa, vaikka te näytättekin muuttaneen suurimman osan meidän
aikuisista säännöistä."

"Tuli kyllä yhä edelleen polttaa, mutta keittämisessä samoinkuin
muitakin tarkoituksia varten on sähkökuumuus otettu käytäntöön. Me emme
enää kuumita keittoastioitamme ulkoapäin, vaan sisältä, ja sentakia me
keitämme paperiasioilla puisissa uuneissa, samoinkuin raakalaiset ennen
keittivät koivun tuohesta tehdyillä astioilla kuumien kivien avulla;
siten kuten filosoofit sanovat historia kertaa itseänsä alituisesti
kohoavassa pyöriössä."

Ja nyt alkoi Edith nauraa hämmästynyttä muotoani. Hän päätteli olevan
selvää että minun uskoani oli koeteltu näillä nykyajan uutuuksien
lukuisuudella siihen määrään ettei ollut viisasta koetella sitä enempää
todistamatta niiden tiedonantojen pätevyyttä jotka hän oli tehnyt.
Siksi hän esitti että loppu aamupuolesta käytettäisiin käymällä jossain
suuressa paperin valmistustehtaassa.



LUKU VIII.

Suurin ihme -- muoti syösty valtaistuimelta.


"Sinulla ei varmaankaan liene heikointa aavistustakaan siitä
ruumiillisesta kiusauksesta mitä olen tuntenut käyttäessäni noita
hirveitä muumion naamiopukuja", huudahti toverini lähtiessämme talosta.
"Ajattelehan että nyt ensi kerran todella yhdessä kävelemme!"

"Varmaankin unohdat", vastasin, "että olemme olleet ulkona yhdessä
useampia kertoja."

"Ulkona yhdessä, niin kyllä, mutta emme kävelemässä", vastasi hän;
"ainakaan minä en ole kävellyt. En tiedä mikä eläintieteellinen sana
sopivimmin kuvaisi sitä tapaa jota noiden säkkien sisäpuolella käytin
eteenpäin päästäkseni, mutta kävelemistä ei se ainakaan ollut. Sinua
aikasi naiset, näethän, olivat lapsesta pitäen tottuneet sellaiseen
kulkutapaan ja epäilemättä kehittyneet koko taitaviksi siinä; mutta
minulla ei koko elämässäni ole milloinkaan ollut hameita, paitsi
kerran jossain näytelmässä. Se oli ankarinta tointa mitä koskaan olen
kokenut, ja epäilen tokko milloinkaan enää osotan sinulle niin vankkaa
todistusta kunnioituksestani. Minua ihmetyttää että sinä et näyttänyt
huomaavan miten surkeassa tilassa olin."

Mutta jos, tottunut kun olin poimuihin kahlehdittujen naisten
käyntitapaan, en ollut huomannut mitään tavatonta Edithin kulussa
ollessamme ulkona edellisillä kerroilla, niin keveä sulous hänen
kävelyssään ja kimpoava ripeys hänen askeleissaan nyt vaeltaessaan
vieressäni osotti hänen olevan urheilijan, lumoavan laadultaan.

Kaiken sen kuvaileminen yksityisseikkoineen mitä sinä päivänä näin
matkallani paperin valmistustehtaissa olisi vanhan kertomuksen
esittäminen kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoille; mutta
enemmän kuin kaikki koneyhteyksien nerokkuus ja vaihtelu vaikutti
minuun työn tekijät itse ja heidän työsuhteensa. Minun ei tarvitse
selitellä lukijoilleni, minkälaisia suuret myllyt ovat näinä päivinä
-- korkeita ilmakkaita saleja, seinät tiilistä tai metallista kauniine
piirroksineen, palatsien tavoin kalustetut kaikilla mukavuuksilla,
koneisto käyden melkein äänettömästi ja kaikki työpaikat jotka jollain
tavoin voisivat olla vaarallisia nerokkaitten keksintöjen avulla
saatettu mahdollisimman turvallisiksi. Ei minun myöskään tarvitse
kuvailla teille näissä teollisuuspalatseissa olevia ruhtinaallisia
työn tekijöitä, voimakkaita ja uhkeita miehiä ja naisia hienoine
sivistyskasvoineen uurastaen taiteilijan innolla itse valitsemaansa
työtä jossa hyöty ja kauneus yhtyvät. Te kaikki tiedätte minkälaisia
tehtaanne ovat tätä nykyä; epäilemättä kukaan teistä ei pidä niitä
liian miellyttävinä ja mukavina, kun olette sellaisiin tottunut koko
elämänne ajan. Te epäilemättä arvostelette niitä ala-arvoisemmiksikin
kuin niiden pitäisi oleman, sillä sellainen on ihmisluonne; mutta jos
tahdotte ymmärtää, miltä ne minusta näyttävät, niin sulkekaa silmänne
hetkeksi ja koettakaa mielessänne kuvitella, minkälaisia olivat
puuvilla-, villa- ja paperimyllyt sata vuotta sitten.

Kuvailkaa matalat huoneet, katossa karkeat ja likaiset hirret, seinät
paljaista tai valkeaksi maalatuista tiileistä. Kuvitelkaa laattiat niin
täynnä koneita jotta tilaa säästyisi, että tuskin jäi työn tekijöille
ahtaita solia mistä luikerrella lentäväin teräskäsivarsien ja hankojen
lomitse, ja harhaliikunto merkitsi kuolemaa tai ruhjoutumista.
Kuvitelkaa ilman tila puhtaan ilman asemasta täynnä hajusekoitusta
öljystä ja ruokottomuudesta, pesemättömistä ihmisruumiista ja
likaisista vaatteista. Ajatelkaa alituista koneiston rätinää ja
räiskettä kuin tuulispään särinä.

Mutta nämä olivat vain näkymön aineellisia asioita. Sulkekaa silmänne
kerran vielä, jotta näkisitte sen mitä en minä toivoisi koskaan
nähneeni -- loppumaton jono naisia, kalpeita, posket lommolla, kasvot
elottomat ja typerät, vain kurjuutta ilmoittavat, vaatteet ryysyjä,
virttyneitä ja likaisia; eikä vain naisia, vaan laumoittain pikku
lapsia, kasvoiltaan surkastuneita ja ryysyisiä -- lapsia joiden verestä
äidin maito tuskin oli haihtunut ja luut vielä olivat rustoa.

Edith esitti minut erään näiden tehtaiden superintendentille joka oli
sievä ehkä neljänkymmenen vuotias nainen. Hän näytti meille hyvin
ystävällisesti kaiken ja selitti minulle asioita ja oli sangen harras
vuorostaan tietämään mitä minä ajattelin nykyaikaisista tehtaista
ja niiden vastakohdista muinaisten päivien tehtaisiin verraten.
Luonnolliseni kerroin hänelle että minuun oli vaikuttanut paljon
enemmän muutos itse työn tekijäin olosuhteissa kuin mikään uusista
käyttökoneista.

"Oh niin", hän sanoi, "tietysti te sanotte niin; sen täytyy todellakin
olla painava vastakohta, vaikka nykyiset olosuhteet tuntuvat
meistä niin luonnollisilta että unohdamme niiden joskus olleen
toisenlaiset. Kun työn tekijät päättävät miten työ on tehtävä, niin
ei ole ihmeellistä että olosuhteitten pitäisi oleman mahdollisimman
miellyttävät. Toiselta puolen, kun kuten teidän päivinänne yksi
luokka, teidän yksityiskapitalistinne, joka ei ottanut osaa työhön,
määräsi kuitenkin miten työ oli tehtävä, niin ei ole merkillistä
että teollisuussuhteet olivat niin raakamaisia, etenkin kun
kilpailujärjestelmä pakotti kapitalistit kiskomaan työn tekijöiltä
mahdollisimman paljon työtä mitä halvimmalla hinnalla."

"Tuleeko minun ymmärtää", kysyin, "että kussakin ammatissa työn tekijät
itse järjestävät oman toimialansa olosuhteet?"

"Ei suinkaan. Teollisuushallituksemme ykseysluonne on sen elinaate,
jota vailla ollen se heti joutuisi epäkäytännölliseksi. Jos
kunkin ammatin jäsenet vallitsisivat sen olosuhteet, niin he aina
olisivat viettelyksessä johtaa sitä itsekkäästi ja yhteiskunnan
yleisille eduille vastakkaisesti ja koettaisivat, samoinkuin
teidän yksityiskapitalistinne, saada niin paljon ja antaa niin
vähän kuin mahdollista. Eikä vain kaikki eri työn tekijäin luokka
olisi kiusauksessa toimia tällä tavalla, vaan kukin saman ammatin
työn tekijäin aliosastotkin seuraisivat pian samaa politiikkaa,
kunnes koko teollisuusjärjestelmä olisi hajalla, ja meidän tulisi
kutsua kapitalistit haudoistaan pelastamaan meitä. Sanoessani että
työn tekijät järjestivät työsuhteet, tarkoitin työn tekijöitä
kokonaisuudessaan -- se on, kansaa semmoisenaan, jonka kaikki jäsenet
tätänykyä ovat työn tekijöitä kuten tiedätte. Teollisuusjärjestelmän
eri haarojen olosuhteitten järjestäminen ja keskinäinen sovelluttaminen
ovat kokonaan yleisen hallituksen tehtäviä. Samalla kuitenkin
työsuhteitten järjestämistä kullakin toiminta-alalla valvovat sen työn
tekijät tehokkaasti vaikka välillisesti sen oikeuden kautta joka meillä
kullakin on saadessamme valita ja vaihtaa toiminta-alojamme. Kukaan ei
haluaisi valita tointa, jonka olosuhteet eivät olisi tyydyttäviä, joten
ne täytyy laittaa tyydyttäviksi ja pitää sellaisina."

Ollessamme tehtaassa tuli puolisen aika ja minä pyysin
superintendenttiä ja Edithiä syömään kanssani. Halusin oikeastaan
päästä varmuuteen siitä, oliko vastikään saamani luottokortti jonkun
arvoinen vai eikö.

"Yksi asia on teidän puvuissanne", sanoin istuessamme pöytämme ääressä
ruokasalissa, "jonka suhteen olen koko utelias. Tahdotteko sanoa
minulle, kuka tai mikä määrää muodit?"

"Luoja määrää ainoan muodin mitä nyt yleisesti noudatetaan", vastasi
Edith.

"Ja mikä se on?"

"Ruumiimme muoto", hän vastasi.

"Niin, niin, se on hyvä", vastasin, "ja aivan totta myös teidän
pukuihinne nähden, samoinkuin se ei ollut meidän puvuissamme;
mutta kysymykseni on vastinta vailla vielä. Selvästihän teillä
on yleinen teoria puvuissanne nähtävänä, mutta onhan olemassa
tuhansia eroavaisuuksia yksityiskohdissa, kuten tyylin mahdollisissa
vaihdoksissa, kuosissa, värissä, aineessa ja missä lieneekään. No niin,
pukujen laittokin luullakseni on kuten kaikki muukin teollisuus yleistä
liikettä, yhteisen johdon alaista, eikö niin?"

"On varmaan. Ihmiset tietysti voivat tehdä omat pukunsa jos haluavat,
aivan samoin kuin voivat tehdä mitä tahansa, mutta se olisi suurta ajan
ja vaivan hukkaa."

"Hyvä. Tehtaissa valmistettavat puvut tehdään jonkun erikoisen
suunnittelun tai suunnittelujen mukaan. Minun aikanani pukujen
suunnittelukysymyksen ratkaisivat seuraelämän johtajat, muotilehdet,
määräykset Pariisista tai herra ties mitkä kaikki; mutta joka
tapauksessa kysymys meidän varalle ratkaistiin ja meidän täytyi
vain totella. En sano että se oli mikään hyvä tapa; päinvastoin se
oli inhottava; mutta minä haluan tietää: mikä järjestelmä teillä on
tämän asemasta, sillä minä otaksun että teillä nyt ei ole seuraelämän
johtajia, muotilehtiä eikä Pariisin määräyksiä? Kuka ratkaisee
kysymyksen, miten pukeudutte?"

"Me", vastasi superintendentti.

"Tarkoitatte kai että määräätte sen joukolla kansanvaltaisella tavalla.
No niin, katsellessani ympärilleni tässä ruokasalissa ja nähdessäni
pukujen vaihtelevaisuutta ja kauneutta, täytyy minun sanoa että
järjestelmänne tulokset näyttävät tyydyttäviltä, mutta luullakseni
olisi vankinkin kansanvaltaisuuden periaatteiden uskoja epäillyt,
tokko enemmistön valta tulee pukuihinkin ulettumaan. Minä myönnän että
muotikytkyt jota me kumarsimme oli sangen rasittava, mutta totta oli
sitäpaitsi että jos olimme kylliksi urheita, kuten muutamat todella
olivat, saatoimme sen torjua luotamme; mutta kun puvun tyylin määrää
hallitus ja vain erikoisia tyylejä tehdään, niin teidän täytyy joko
seurata enemmistön makua taikka maata sängyssä. Miksi nauratte? Eikö
asia ole niin?"

"Me nauroimme sentakia", vastasi superintendentti, "että te hiukan
väärin asian ymmärsitte. Sanoessani että me järjestämme pukukysymyksen,
en tarkoittanut että me sen joukolla järjestämme, enemmistön maun
mukaan, vaan yksilöllisesti, kukin itsellensä."

"Mutta minä en voi älytä, miten sen voitte tehdä", intin vielä.
"Kankaiden valmistaminen ja niiden puvuiksi tekeminen on hallituksen
toimena. Eikö se käytännössä merkitse että hallituksella on valvonta-
ja alkuunpanovalta pukujen muotiin nähden?"

"Ei millään tavalla!" huudahti superintendentti. "Selvää on, mr. West,
kuten historioitsijatkin sanovat, että hallinnollisessa toiminnassa
teidän päivinänne oli jonkinlainen mielivaltainen johto, jota ei enää
ole olemassa. Hallitus on todenteolla nyt mitä se nimellisesti oli
Amerikassa teidän päivinänne -- palvelija, työase, välikappale jonka
kautta kansa tahtonsa perille ajaa ja joka itse on tahtoa vailla.
Kansan tahto ilmenee kahdella eri tavalla jotka ovat aivan erilaiset:
ensiksi joukkopäätöksellä, enemmistön mukaan, kun kysymyksessä on
yhteisiä, keskinäisiä etuja, sellaisia kuin yhteiskunnan suuret
taloudelliset ja valtiolliset yhteisasiat; toiseksi, persoonallisesti,
kunkin yksilön tahdon mukaan häntä itseään varten yksityisiä ja
itselle kuuluvia asioita kosketeltaessa. Hallitus on yhtä ehdottomasti
yksilöllisen mukavuuden palvelija yksityisissä asioissa kuin se on
joukon tahdonkin noudattaja yhteiskunnan yhteisetuihin katsoen. Se
on samalla kaikkein korkein edustaja yleisissä asioissa ja jokaisen
asiamies, juoksupoika ja hommaaja kaikkia yksityisiä tarkoituksia
varten. Mikään ei ole liian ylhäistä tai alhaista, liian suurta tai
pientä sille mitä se ei hyväksemme tekisi.

"Pukujen valmistusosastolla on ääretön varasto kankaita ja koneita
kokonaan jokaisen kansaan kuuluvan miehen tai naisen mielen mukaan
käytettävissä. Te voitte mennä johonkin puotiin ja tilata minkälaisen
pavun tahansa josta historiallinen kuvaus on olemassa Eevan päivistä
eilispäivään asti, taikka voitte jättää oman kuvittelunne mukaisen
tilauksen aivan uuden muotoista pukua varten mistä nykyään olemassa
olevasta aineesta tahansa, ja se lähetetään luoksenne kotiin
vähemmässä ajassa kuin kukaan yhdeksännentoista vuosisadan ompelija
edes lupasikaan valmistaa tilausta. Tästä puhuessamme todella
haluaisin teidän näkevän pukuja valmistavat koneemme käynnissä.
Meidän paperipukumme tietysti ovat saumattomia ja ne kokonaan tehdään
koneilla. Kun laitos on sovitettavissa jokaisen mitan mukaan, voitte
saada teitä varten kokonaan valmistetun puvun katsellessanne konetta.
Tietysti on olemassa muutamia yleisiä tyylejä ja kuosia jotka ovat
yleisemmin tavallisia ja puodeissa on varasto sellaisia saatavissa,
mutta sillä on tarkoitettu kansan mukavuutta eikä osaston joka aina
on valmis noudattamaan kunkin kansalaisen määräyksiä ja valmistamaan
kaikki tilaukset mahdollisimman lyhyessä ajassa."

"Sitten jokainen voi luoda muotinsa?" sanoin.

"Jokainen voi sen tehdä, mutta sen seuraaminen riippuu siitä onko
se hyvä ja onko sillä todella jotain uusia mukavuuden tai kauneuden
puolia; muuten se ei varmastikaan tule muodiksi. Sen kestämisaika
riippuu täsmälleen siitä ansiosta minkä yleinen maku sille takaa,
aivan kuin se olisi konekeksintö. Jos uudella aatteella puvun suhteen
on jotakin ansiota, niin se nopeasti otetaan käytäntöön, sillä meidän
kansa on sangen harras korottamaan persoonallista kauneutta puvun
avulla, ja kun mitään mielivaltaista tyylikantaa ei ole olemassa
kuten muoti oli teillä, olemme me sangen kärkkäitä omaksumaan
viehättäväisyyksiä ja uutuuksia kuosin ja värin suhteen. Vaikutuksen
vaihtelevaisuudessa meidän pukemistapamme näyttää todella eniten
eroavan teidän muodeistanne. Teidän tyylinne vaihtelivat aina vain
muodin määräysten mukaan, mutta kun vain yhtä tyyliä kunakin aikana
siedettiin, oli teillä vain perättäin seuraavia vaihtelevaisuuksia eikä
samanaikuisia kuten meillä. Luulisin että tämän tyylin samallaisuus,
joka usein mikäli ymmärrän ulettui kankaaseen, väriin ja kuosiin
samalla kertaa, vaikutti että suuret kokouksenne osottivat kiusallista
samallaisuutta."

"Se seikka myönnettiin täysin todeksi minun aikanani", vastasin.
"Taiteilijat olivat muodin vihollisia kuten todella muutkin järkevät
ihmiset, mutta vastustus oli turhaa. Tiedättekö että jos voisin
palata yhdeksännelletoista vuosisadalle, niin en ehkä voisi kertoa
aikalaisilleni mitään muuta teidän toimittamistanne vaihdoksista
joka niin syvästi heihin vaikuttaisi kuin tieto siitä että te olitte
katkaisseet muodin valtikan, että ei enää tunnustettu mitään pakollista
pukukantaa ja että millään tyylillä ei ollut muuta kestävyyttä
kuin minkä sen ansioitten yksilöllinen tunnustaminen sille tuotti.
Toiveikkaimmat heistä uskoivat että useimmat muut ihmiskunnan kantamat
ikeet kerran vielä murtuisivat, mutta muodin orjuudesta ei koskaan
vapautusta odotettu, ennenkuin ehkä taivaassa."

"Muodin hallintokausi, kuten historian kirjat sitä sanovat, on aina
tuntunut minusta käsittämättömältä asialta vanhan järjestelmän aikana",
sanoi Edith. "Näyttäisi siltä kuin sillä olisi täytynyt olla jokin
suuri voima takanaan, jolla voi pakottaa tottelevaiseen alamaisuuteen
niin tyrannillisten sääntöjen alaiseksi. Ja nyt ei siinä näytä käytetyn
minkäänlaista voimaa ollenkaan. Kerrohan meille, Julian, mikä oli tämä
salaisuus?"

"Älä kysy minulta!" vastasin. "Me olimme kuin julman tenhottaren
vallassa -- siinä kaikki mitä tiedän. Kukaan ei väittänyt ymmärtävänsä,
miksi teimme siten. Ettekö voi sanoa meille", lisäsin kääntyen
superintendentin puoleen -- "miten te nykyajan ihmiset selitätte sen
muotihulluustaudin joka meidän elämäämme niin rasitti?"

"Kun minuun vetoatte", vastasi seuralaisemme, "niin sanon että
historioitsijat selittävät muodin vallinnan teidän aikananne
taloussuhteiden erilaisuuden luonnolliseksi tulokseksi, se erilaisuus
kun vallitsi yhteiskunnassa missä jäykkä säätyero juuri oli lakannut
vallitsemasta. Sen aiheutti kaksi syytä: yhteisen kansan halu matkia
ylempiä luokkia ja ylempäin luokkain halu suojautua tätä matkimista
vastaan ja säilyttää erotusta ulkomuodossa. Eri aikoina ja eri maissa,
joissa luokat olivat lain tai rautaisen tavan määräämiä kasteja, oli
kullakin kastilla erikoinen pukunsa jota toinen luokka ei saanut
jäljitellä. Sentakia olivat muodit seisovia. Kansanvaltaisuuden
noustessa poistettiin luokkaerotuksilta laillinen suojelus, vaikka
todellinen erotus yhteiskunnallisessa luokituksessa yhä pysyi
taloudellisten erilaisuuksien järkähtämättömyyden takia. Nyt oli
kaikilla vapaus matkia yliluokkia ja siten ainakin näyttää yhtä
hyvältä kuin ne, eikä mikään matkimismuoto ollut niin luonnollista ja
helppoa kuin puvun matkiminen. Ensiksi yhteiskunnallinen kunnianhimo
johti tähän matkimiseen; sitten vähemmän vaativainkin pian oli pakko
seurata ensimmäisten esimerkkiä, jotta eivät selvästi tunnustaisi
yhteiskunnallista halvempiarvoisuuttaan, kunnes lopuksi järkeväinkin
täytyi seurata muuta joukkoa ja alistua muodin alaiseksi välttääkseen
esiintymästä omituisena erikoisen ulkonäkönsä takia."

"Saatan kyllä ymmärtää", sanoi Edith, "että yhteiskunnallinen kateus
sai alemman kansan matkimaan rikkaampia ja yliluokkaa ja että muodit
tällä tavoin syntyivät; mutta miksi niitä niin usein vaihdettiin, kun
vaihtojen toimeenpanemisen täytyi kuitenkin tulla pelottavan kalliiksi
ja tuottaa paljon vaivaa?"

"Siitä syystä", vastasi superintendentti, "että ainoa keino
millä yliluokka saattoi päästä jäljittelijöistään ja säilyttää
eroavaisuutensa puvussa oli alituisesti uusien muotien käytäntöön
ottaminen ja jälleen niiden muuttaminen uusiksi heti kun niitä oli
matkimaan ruvettu. -- Eikö teistä tunnu, mr. West, että tämä selitys
vastaa tosiasioita sellaisina kuin olette ne huomanneet?"

"Aivan kokonaan", vastasin. "Lisätä myös saattaa että muotien vaihtoa
suuresti yllytti ja auttoi suurten teollisuus- ja kauppayhteyksien
oma etu, ne kun liikettä tekivät hankkimalla pukuaineita, sekä
persoonalliset edut. Kukin vaihdos, saamalla aikaan uusien aineiden
kysynnän ja saattamalla kelvottomiksi käytännössä olevat, oli kuten me
sanoimme hyvä liikkeelle, vaikka jos liikemiehiä niin huonosti onnisti
että äkillinen muodin muutos heidät tapasi varastojen ollessa tavaraa
täynnä merkitsi se heille häviötä. Suuria tämänlaisia tappioita sattui
kuitenkin aina muodin muuttuessa."

"Mutta mehän olemme lukeneet että muodit koskivat monia muitakin
asioita kuin pukuja", sanoi Edith.

"Aivan niin", sanoi superintendentti. "Puku oli muodin vankin
pääpaikka, koska matkiminen oli helpointa ja huomattavinta puvuissa,
mutta melkeinpä kaikessa mikä kuului elintapoihin, syönnissä,
juonnissa, huvituksissa, asunnoissa, huonekaluissa, hevosissa
ja ajopeleissä, palvelijoissa, vieläpä kumarrustavassa ja käden
pudistuksessa sekä ruuan tarjonnassa ja teekupin pitämisessä enkä
tiedäkään missä kaikessa -- oli muoteja joita tuli noudattaa ja
joita vaihdettiin heti kun niitä alettiin seurata. He olivat todella
merkillistä kuvitusvoimaista väkeä ja mr. Westin aikalaiset näyttävät
sen kokonaan ymmärtäneenkin; mutta niin kauan kuin yhteiskunta oli eri
arvoisuutta täynnä eikä mitään kastirajoja ollut estämässä matkimista,
täytyi alempain apinoida ylempiä ja ylempäin estää matkimista niin
paljon kuin mahdollista etsimällä alinomaa tuoreita keksintöjä
ylevämmyytensä osottamiseksi."

"Lyhyesti", sanoin, "meidän ikävä samanlaisuutemme puvussa ja
tavoissa näyttää teistä olleen luonnollinen tulos olosuhteittemme
yhdenvertaisuuden puutteesta."

"Aivan niin", vastasi superintendentti. "Sentakia ettette olleet
yhdenvertaisia teitte itsenne kurjiksi ja ilkeiksi koettaessanne olla
yhdenvertaisia. Eriarvoisuuden moraalisen vääryyden rinnalla oli
yhdenvertaisuuden ihanne joka ilmeni samallaisuuden kammoamisessa.
Sillä yhdenvertaisuuden ilma tappaa matkimisen ja synnyttää
alkuperäistä; jokainen toimii itsenäisesti, koska kellään ei ole mitään
hyötyä toisen matkimisesta."



LUKU IX.

Mikä ei ollut muuttunut.


Erottuamme paperin valmistustehtaan superintendentistä sanoin Edithille
että olin aamupäivän kuluessa saanut niin paljon uusia vaikutelmia
ja uusia mietelmiä kuin mielessäni jaksoin sulattaa ja että tunsin
tarvitsevani lepuuttaa mieltäni hetkeksi jotakin sellaista näkemällä
-- jos sellaista voisi olla -- joka ei ollut muuttunut tai parantunut
viime vuosisadalta.

Hetken mietittyään Edith huudahti: "Minä tiedän! Älä kysy mitään, vaan
tule kanssani."

Heti päästyämme hänen määräämälleen tielle hän kävi käsivarteeni ja
sanoi: "Kiirehtäkäämme hiukan."

Kiirehtiminen oli yhdeksännentoista vuosisadan sääntönä. "Hurry up!"
oli enimmän käytetty lause englannin kielessä, ja se olisi pikemmin
kuin "E pluribus unum" sopinut Amerikan kansan ponsilauseeksi, mutta
ensi kerran nyt huomautus kiireestä sattui huomiooni sen jälkeen kuin
olin ruvennut elämään kahdennenkymmenennen vuosisadan päivinä. Tämä
seikka sekä seuraajani kosketus käsivarteeni kuin olisi siten tahtonut
askeleitani jouduttaa sai minun katsahtamaan ympärilleni ja samalla
pysähtymään äkisti.

"Mikä tämä on!" huudahdin.

"Se on kovin ilkeätä", sanoi seuralaiseni. "Koetin saada sinut ohi niin
ettet olisi sitä huomannut."

Mutta vaikka olin kysynyt mikä oli tämä rakennus jonka edustalla
seisoimme, ei kukaan sen paremmin kuin minä voinut tietää mikä se oli.
Salaisuutena oli miten se oli saanut jäädä tuohon, sillä keskellä tätä
yhdenvertaisuuden loistavaa kaupunkia, missä köyhyys oli tuntematon
sana, tapasin edessäni tyypillisen yhdeksännentoista vuosisadan
vuokrakasarmin kurjinta laatua -- yksi niitä todellisia harakan pesiä
joita oli tiheässä kaupungin pohjoispuolella ja muissakin osissa.
Ympäristö oli kuitenkin aivan vastakkainen kuin sellaisten rakennusten
minun aikanani, ne kun tavallisesti olivat työnnetyt innoittavien
kujien ja pimeitten pahalta löyhkäävien pihojen eksyttäviin soliin,
jotka olivat ilkeitten tuoksujen höyryäviä säiliöitä ja rajoitetut
korkeilla valoa sulkevilla seinillä. Tämä rakennus seisoi yksinään
keskellä avointa toria, kuin olisi se ollut joku palatsi tai muu
näyttelypaikka. Mutta selkeämmin osottautui yksinäisenä ollen
tämän likaisen rakennuksen inhoittava saastaisuus. Siitä tuntui
heijastavan synkkä ja kolea ilma jota ei raittiin syyskuun iltapäivän
täysteräinen päivän paistekaan kyennyt vallitsemaan. Eipä olisi ketään
hämmästyttänyt, vaikkapa keskipäivälläkin olisi nähnyt aaveita noissa
mustissa akkunoissa. Oven yläpuolella oli kirjoitus ja minä kuljin
torin poikki sitä lukemaan Edithin vastahakoisesti seuratessa minua.
Nämä sanat luin keskioven yläpuolella:

_"Tämä julmuuden asunto on säilytetty muistona tuleville sukupolville
rikkaitten vallinnasta."_

"Tämä on yksi niitä aaverakennuksia", sanoi Edith, "joita pidetään
kansaa pelottamassa, jotta ei milloinkaan suostuttaisi mihinkään mikä
olisi vanhan asiain järjestyksen palauttamista muistuttavaakaan,
myöntämällä jollekulle jonkun tekosyyn nojalla taloudellista etua
toisen rinnalla. Luullakseni olisi parasta ne repiä pois, sillä enää
ei ole olemassa maailmalla vaaraa, että vanha järjestys palautuisi,
suurempaa kuin on maapallolla että pyörimisensä kääntäisi toisin päin."

Lapsijoukko nuoren naisen saattamana tuli torin poikki meidän
seisoessamme rakennuksen edustalla kulkien ovelle ja siitä ylös mustia
ahtaita portaita myöten. Pienokaisten kasvot olivat kovin vakavat ja he
kuiskutellen puhuivat.

"He ovat koululapsia", sanoi Edith. "Meidät kaikki viedään tämän
tai toisen samallaisen rakennuksen läpitse ollessamme koulussa, ja
opettaja selittää minkä laatuisia asioita siellä toimitettiin ja
siedettiin. Minä muistan hyvin miten minut vietiin lapsena tämän
rakennuksen läpi. Vasta pitemmän ajan kuluttua jälestäpäin toinnuin
siellä saamastani kauheasta vaikutuksesta. Toden teolla en luule
että on mikään hyvä aatos tuoda nuoria lapsia tänne, mutta se tapa
otettiin käytäntöön vallankumouksen jälkeisellä aikakaudella, jolloin
orjuuden kauhut, joista he vasta olivat päässeet, olivat vielä tuoreina
kansan muistossa, ja heidän suurimpana pelkonaan oli että valppauden
puutteessa rikkaitten johtovalta voisi uudistua."

"Tietysti", hän jatkoi, "tämä rakennus ynnä toiset samallaiset, jotka
varoituksina säilytettiin, kun loput perustuksia myöten hajotettiin, on
perin pohjin puhdistettu ja vahvistettu sekä laitettu terveelliseksi
ja varmaksi kaikin puolin, mutta taiteilijamme ovat sangen taitavasti
jäljentäneet kaikki lian ja saastan vanhat vaikutteet, joten kaikki
näyttää aivan samalta kuin ennenkin. Huoneissa olevat taulut osottavat
miten monen ihmisolennon oli siellä kasassa oltava sekä heidän elämänsä
kauhistuttavat olosuhteet. Pahinta kaikista on se että kaikki asiat
ovat otetut historiallisista lähteistä ja ovat ehdottomasti tosia.
Muutamin paikoin on näiden rakennusten asukkaat kuvatut vahasta tai
kipsistä, sellaisina kuin he tavallisesti olivat niissä parveutuneena,
ynnä yksityiskohdittain puvut, huonekalut sekä kaikki muut piirteet
ajan todellisten kuvausten tai kuvien mukaan laaditut. Tällä tavoin
laitetuissa rakennuksissa käynti on sanomattoman kammottavaa. Mykät
kuviot näyttävät rukoilevan kävijältä apua. Siitä on jo niin kauan, ja
yhä tuntee omantunnon pistoksia siitä, kun ei kykene mitään asiassa
tekemään.

"Mutta; Julian, tule pois. Olipa minun tuhmuuttani, kun saatoin sinut
tästä ohi. Kun otin näyttääkseni sinulle jotakin mikä ei ollut sinun
päiviesi jälkeen muuttunut, en aikonut sinua narrinani pitää."

Nykyaikaisen nopean kulkulaitoksen avulla seisoimme kymmentä
minuuttia myöhemmin valtameren rannalla, jossa Atlannin laineet ääntä
pitäen särkyivät jalkaimme juurella ja sen sininen pinta ulottui
keskeymättömänä taivaan rannalle asti. Täällä todella oli jotakin mikä
ei ollut muuttunut -- mahtava olemus jolle tuhat vuotta oli kuin yksi
päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta. Ei voinut olla mitään säveltä
nyt minua varten sellaista kuin tämän suuren olemassa olon vaikutus,
tämän kaiken maailman muuttuvaisuuden muuttumattoman todistajan. Miten
vähäpätöiseltä tuntuikaan se pikku ajan ripse, jonka minä olin kokenut,
seisoessani tämän ijäti-kestäväisyyden symboolin läheisyydessä joka
menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden teki mitätöntä merkitseviksi
sanoiksi.

Seuratessani Edithiä sille paikalle rannikkoa jossa seisoimme, en
ollut pannut ollenkaan merkille suuntaamme, mutta nyt ruvetessani
tarkastelemaan rannikkoa, huomasin eläväksi hämmästyksekseni että hän
oli tietämättään tuonut minut entisen rannikkoasumukseni paikalle
Nahantissa. Rakennukset olivat kyllä jo menneet ja puitten kasvaminen
oli kokonaan muuttanut maiseman ulkonäön, mutta rannikon rajaviiva oli
muuttumaton ja sen tunsin heti. Pyytäen häntä seuraamaan minua kuljin
tietä pitkin erään niemen ympäri vähäiselle kapealle rantamasuikaleelle
meren ja kallioseinän väliin, mikä esti näkemästä ja kuulemasta
mitään takana olevasta maasta. Entisen elämäni aikana tämä paikka oli
ollut mielipaikkani rannikolla asuessani. Niin kauan sitten kuluneen
elämäni aikana, joka nyt mieleeni muistui kuin eilispäivä, olin täällä
poikasesta pitäen käynyt uneksimassa haavekuvittelujani. Jokainen
piirre tästä sopesta oli minulle yhtä tuttua kuin makuuhuoneeni ja
kaikki oli aivan muuttumatta. Meri edessä, taivas yläpuolella, saaret
ja kaukaa siintävän mantereen rannikko -- kaikki mikä näköalaan kuului
oli samaa yksikohtia myöten. Heittäysin meren rannan lämpimälle
sannalle, kuten olin tottunut tekemään, ja silmänräpäyksessä oli
tuttujen yhteisvaikutelmien virta kiidättänyt minut takaisin entiseen
elämääni, niin että kaikki kokemani ihmeet, kun niitä aloin muistella
tuntuivat vain utukuvilta jotka olivat mieleeni tulvineet kuten niin
monet muut ennen tällä rannikon sopukalla. Mutta mikä unelma se oli
ollut, tämä kuvittelu tulevasta maailmasta; varmasti lumoavin kaikista
siellä meren luona mieleeni johtuneista!

Tyttö oli ollut niissä unelmissa, neito ylen toivottu. Pahapa olisi
ollut, jos hänet olisin menettänyt; mutta enpähän ollut, sillä tässä
hän oli, tämä outo- ja sulopukuinen tyttö, joka vieressäni seisoi ja
minulle hymyili. Jonkun mahdottoman onnen avulla olin hänet tuonut
mukanani unelmaini maailmasta, pitäen hänestä kiinni lempeni voimalla,
kun haavekuva muuten kokonaan oli hävinnyt silmäni auettua.

Miksi ei? Kukapa nuorukainen ei usein ole nähnyt unelmissaan
immytihanteita, kauniimpia mitä maailmassa vaeltaa, joille hän
valvoen on huokaillut ja joiden puoliksi muistoon jääneet kasvot ovat
seuranneet häntä hämärällä kauneudellaan? Onnellisempana kuin he olin
pettänyt unien polkujen kateellisen vartijan ja tuonut unelmain maan
kuningattareni mukanani heidän ohitsensa.

Koettaessani Edithille tehdä uskottavaksi tätä aatostani hänen
olemassaolostaan, hän myönsi sen olevan sangen järkevän ja me
kauan jatkoimme tämän aatoksen kehittämistä. Joutuessamme sen
mielikuvan valtaan että hän oli ennakko-olento kahdennenkymmenennen
vuosisadan naisesta sen sijaan että minä olisin ollut ontto jäännös
yhdeksännentoista vuosisadan miehestä, me haaveilimme mitä kesän
aikana tekisimme. Päätimme käydä suurilla huvituspaikoilla missä
epäilemättä hän herättäisi suurta uteliaisuutta ja samalla hänellä
olisi tilaisuus tutkia miltä hänen kahdennenkymmenennen vuosisadan
mielelleen tuntuisi vielä hämmästyttävämmät ihmisolennot kuin miltä hän
heistä näyttäisi -- nimittäin ihmiset jotka puutteen ja viheliäisyyden
maailman ympäröiminä saattoivat tyytyä olemaan onnellisia arvottomassa
ja jäytävässä laiskuudessa. Jälestäpäin läksisimme Europaan katselemaan
siellä sellaisia asioita jotka luonnollisesti olisivat merkillisyyksiä
vuoden 2000 tyttöselle, sellaiset kuin Rothschild, keisari sekä
harvat erikoiset ihmisolennot, joita siihen aikaan muutamia vielä oli
Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä, ja jotka vilpittömästi uskoivat
että Jumala oli antanut heidän visseille lähimmäisilleen jumalallisen
arvon heitä hallitakseen.



LUKU X.

Keskiyön kylpy.


Vasta pimeän tultua saavuimme kotiin ja vasta useamman tunnin kuluttua
olimme saaneet kerrotuksi kokemuksemme. Isäntäväkeni ei kuitenkaan koko
aikana tuntunut kyllästyvän kuunnellessaan kuvauksia nykyajan asioista
saamistani vaikutelmista, vaan näytti olevan yhtä innostunut kuulemaan
mitä minä niistä ajattelin kuin minä itse olin innostunut näiden asiain
suhteen.

"Katsokaahan", sanoi Edithin äiti, "se on vain jonkinlaista
turhamaisuuden ilmaisua meidän puoleltamme. Te olette meille
jonkinlaisena kuvastimena, josta voimme nähdä miltä näytämme eri
näkökannalta katsellen kuin omaltamme. Ilman teitä emme olisi
milloinkaan havainneet olevamme mitään erinomaista väkeä, sillä itse
mielestämme, sen teille vakuutan, olemme sangen tavallisia ihmisiä."

Siihen minä vastasin että puhuessani heidän kanssaan hekin tuntuivat
minusta olevan peilinä minulle ja aikalaisilleni, mutta peilikuva ei
millään tavoin minun turhamaisuuttani kutkutellut.

Kun puhuessamme värikellon kupu kiertyen valkoiseksi osotti puoliyön
olevan käsissä, puhui joku vuoteelle menosta, mutta tohtorilla oli
toinen aatos.

"Minä ehdotan", hän sanoi, "että hyvää yölepoa kaikki saadaksemme
lähdemme kylpylaitokseen kylpemään."

"Onko mikään yleinen kylpylaitos avoinna näin myöhään?" sanoin, "Minun
aikanani kaikki oli suljettu jo kauan ennen."

Silloin tohtori antoi minulle selityksen, joka vaikka onkin itsestään
selvä asia kahdennenkymmenennen vuosisadan lukijoille minua koko
lailla hämmästytti, että mikään yleinen palvelus- tai mukavuuslaitos
ei ole tätänykyä koskaan vuoden mittaan suljettuna, enemmän yöllä kuin
päivälläkään; ja että vaikka tämänlainen palvelus laajuutensa suhteen
vaihteleekin riippuen kysynnästä, ei se milloinkaan vaihtele laatunsa
puolesta.

"Me arvelemme", sanoi tohtori, "että useitten pienempäin
epämukavuuksien rinnalla teidän päivienne elämässä ei mikään voinut
olla kiusallisempaa kuin alituinen keskeytys koko yleisessä toiminnassa
tai sen suurimmassa osassa joka yö. Suurin osa ihmisistä nukkuu kyllä
silloin, mutta aina on osa heistä valveilla ja liikkeellä ja kaikki
meistä joskus, ja me pitäisimme sangen laimeana toimintana sitä joka ei
yötyöläisille varaisi yhtä hyvää palvelusta kuin päivätyöläisillekin.
Te tietysti ette voineet sitä tehdä, kun teiltä puuttui yksinomainen
teollisuusjärjestö, mutta meille se on sangen helppoa. Meillä on yö- ja
päivävuorot kaikilla yleisessä palveluksessa -- ensinmainitut tietysti
paljon pienemmät."

"Miten on yleisten juhlapäivien laita; oletteko ne hyljänneet?"

"Jotenkin yleisesti. Tilapäisiä yleisiä juhlapäiviä teidän aikananne
kansa ylisti, koska ne olivat kipeästi tarpeeseen aikoina jolloin sai
vapaasti hengittää. Tätä nykyä kun työpäivä on niin lyhyt ja työvuosi
on ripoteltu täyteen pitkiä loma-aikoja, ei vanhanaikainen juhlapäivä
enää täytä mitään tarkoitusta ja sitä pidettäisiin vain vastuksena. Me
mieluummin valitsemme ja käytämme vapaa-aikamme niinkuin haluamme."

Askeleemme johdimme Leanderin kylpylaitokseen. Minun ei tarvitse
muistuttaa bostonilaisia että tämä on vanhempia kylpylaitoksia ja sitä
pidetään paljon vähempiarvoisena kuin nykyaikaisia rakennuksia. Minusta
se kuitenkin oli sangen vaikuttava nähtävä. Korkea huikaisevan valoisa
sisusta, ääretön uima-amme, neljä suurta vesisuihkua, jotka täyttivät
ilman timanttiloisteella ja alas syöksevän veden loiskeella, sekä
kirjavapukuinen ja naurava kylpijäin joukko muodosti vilkkaan ja komean
näyn joka oli sangen vaikuttava johdatin nykyisen elämän urheilupuolen
tutustumiseen. Suloisimmalta kaikesta tuntui ääretön vesijoukko jonka
teki läpinäkyvän kirkkaaksi valkeasta pohjasta heijastuva valo,
joten uijat koko ruumis näkyvissä olivat kuin leijailemassa jollain
valoisalla smaragdipilvellä, ja katsoja sai sen vaikutuksen että he
kelluivat painottomina kuin poijut veden pinnalla, mikä yhtä paljon
oli hämmästyttävää kuin ihastuttavaa. Edith kiirehti kertomaan minulle
kuitenkin ettei tämä ollut mitään uusien ja suurempien kylpylaitosten
kauneuden rinnalla, missä pohjapeitteen värejä vaihtelemalla vesi on
saatu sädehtimään kaikissa sateenkaaren väreissä, samalla kuin se on
säilyttänyt läpinäkyvän kirkkautensa.

Olin kuvitellut että vesi olisi suolatonta, mutta vihreä väri osotti
sen kuitenkin olevan merivettä.

"Meillä on huonot käsitykset suolattomasta vedestä uintivetenä, kun
vain suolaista saamme", sanoi tohtori. "Tämä vesi on Atlantin viimeistä
nousuvettä."

"Mutta miten saatte sen näin korkealle?"

"Me saatamme sen itsestänsä nousemaan", naurahti tohtori; "olisihan
surkeata, ellei nousuveden voima, joka koko sataman veden nostaa
seitsemän täyttä jalkaa, voisi nostaa sen vähän mitä me tarvitsemme
hiukan korkeammalle. Älkää katsoko sitä niin epäilevästi", hän lisäsi.
"Minä tiedän että Bostonin satamavesi ei läheskään ollut kyllin
puhdasta uintia varten teidän päivinänne, mutta se kaikki on muuttunut.
Teidän lokaviemärilaitoksenne, muistakaa, ovat unhottuneita iletyksiä,
eikä mitään mikä voi saastuttaa lasketa mereen tai jokeen nykyaikana.
Siitä syystä me voimme käyttää ja käytämmekin merivettä emme ainoastaan
kaikissa julkisissa kylpylaitoksissa, vaan myös varaamme sitä erikoisia
kotikylpyjä varten ynnä kaikkiin yleisiin vesisuihkuihin jotka siten
loppumattomme varastoineen voivat aina olla käynnissä. Alutta käykäämme
sisälle."

"Kuten tahdotte", sanoin tuntien kuin kylmää väristystä, "mutta
oletteko varma ettei se ole liian kylmää? Valtameren vettä me pidimme
liian kylmänä uintia varten syyskuussa."

"Ajattelitteko että viemme teidät kuolemaan?" sanoi tohtori. "Tietysti
on vesi lämmitetty kohtuullisen lämpimäksi; nämä kylpylaitokset ovat
avoinna kaiket talvetkin."

"Mutta herran nimessä, miten voitte lämmittää tällaiset suuret määrät
vettä joka vielä tavan takaa vaihtuu, varsinkin talvella?"

"Oh, meidän tuntoamme ei ollenkaan vaivaa se mitä nousuveden saatamme
puolestamme tekemään;" vastasi tohtori. "Me annamme sen nostaa
veden tänne ylös ja lämmittääkin sen. Katsokaahan, Julian, kylmä ja
kuuma ovat sanoja ilman todellista merkitystä, pelkkää kiemailevaa
tuulahdusta jota luonto työntää esille osuttaen vaativansa hiukan
kosiskelua. Se tahtoo aivan yhtä hyvin lämmittää kuin jäädyttääkin
teitä, jos vain osaatte sitä oikein lähestyä. Lumimyrskyt, jotka teidän
sukupolveanne palelluttivat, olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla
hiilikaivostenne tehtäviä toimittamassa. Te näytätte epäuskoiselta,
mutta sallikaa minun nykyaikaisten olojen ymmärtämiseksi tarvittavana
ensimmäisenä selityksenä sanoa että voima, ynnä kaikki siihen kuuluva
valo, lämpö ja energia, on tätä nykyä käytännössä loppumaton ja
maksuton ja tuskin tulee kysymykseen minään tekijänä mekaanillisissa
arvioissa. Nousuveden, tuulien ja vesiputousten käyttäminen on
kuitenkin vain puolieräisiä keinoja luonnon voimalähteiden esille
tuomiseksi verrattuina toisiin käytännössä oleviin joiden kautta
rajaton voima on kehitetty luonnon alkuperäisestä epätasaisuuden
olotilasta."

Hetkistä myöhemmin olin nauttimassa suloisinta merikylpyä mikä vielä
milloinkaan oli osakseni tullut; kokonaan uusi tunne elämässäni oli se
minkä sain suihkujen alla pulikoidessani.

"Te olette pian kahdennenkymmenennen vuosisadan bostonilaisten ensi
luokassa", sanoi tohtori nauraen minun riemulleni. "Sanotaan että
meidän nykyaikaisen sivistyksen merkittävänä piirteenä on että
kehityksemme tavoittelee kaukaisten esi-isiemme sammakkomuotoa;
nähtävästi te ette tahdo asettua joukon kulkua estämään."

Kello oli yksi kotiin saapuessamme.

"Minä luulen", sanoi Edith toivottaessani hänelle hyvää yötä, "että
kymmenen minuutin kuluttua olet jälleen yhdeksännentoista vuosisadan
ystäviesi joukossa, jos uneksit samoin kuin viime yönä. Mitäpä
antaisinkaan jos voisin tehdä sen matkan kanssasi ja itse nähdä miltä
maailma silloin näytti!"

"Ja minä antaisin yhtä paljon säästyäkseni sen kokemuksen
uudistuksesta", sanoin, "ellei se tapahtuisi sinun seurassasi."

"Tarkoitatko että todella pelkäät uneksuvasi vanhoista ajoista
jälleen?'"

"Pelkään niin suuresti", vastasin, "että minulla on hyvä halu
istua ylhäällä koko yön välttääkseni toisen sellaisen painajaisen
ilmestymistä."

"Rakas ystävä, eihän sinun sitä tarvitse tehdä", hän sanoi. "Jos
haluat, niin minä pidän huolta ettei sinua enää sillä tavoin kiusata."

"Oletko sitten loihtija?"

"Jos minä kiellän sinua erikoisesta asiasta uneksimasta, niin et
uneksi", hän sanoi.

"Sinä olet kyllä valvovain ajatusteni herratar", sanoin; "mutta voitko
johtaa nukkuvaa ajatustanikin samoin?"

"Saat nähdä", hän sanoi ja terottaen silmänsä minun silmiini, sanoi
hän levollisesti, "muista, sinä et uneksu mitään tänä yönä mikä kuului
vanhaan elämääsi!" Ja hänen puhuessaan tunsin mielessäni että niin oli
käyvä kuin hän sanoi.



LUKU XI.

Elämä omaisuusoikeuden perusteena.


Huonekalujen joukossa siinä maanalaisessa makuuhuoneessa missä tri
Leete oli tavannut minut nukkumassa oli yksi niitä vankkoja taitavasti
lukittuja rautakaappeja, joita minun aikanani käytettiin rahain ja
arvoesineiden säilytyspaikkana. Tämän niin alhaalla olevan huoneen
asema, sen tanakka kivirakenne ja äärettömät ovet tekivät sen sekä
äänien suhteen läpitunkemattomaksi että myös yhtä varmaksi varkaita
vastaan ja kun sen koko olemassaolo oli sitäpaitsi salaisuus, olin
arvellut ettei mikään paikka voinut olla varmempi säilyttämään
todistuksia omaisuudestani.

Edith oli ollut sangen utelias tämän kassakaapin suhteen, millä
nimellä me kutsuimme näitä vankkoja kaappeja, ja useasti käydessämme
tässä holvissa oli hän innokkaasti lausunut toivovansa nähdä mitä
sisäpuolella oli. Olin ehdottanut että avaan sen hänelle, mutta hän
oli selittänyt että kun hänen isänsä ja äitinsä olisivat yhtä hartaita
näkemään tätä tapausta, oli parasta lykätä tämä harvinainen tilaisuus
siksi kuin kaikki olisivat läsnä.

Istuessamme aamiaisella edellisessä luvussa kerrottujen tapausten
jälkeisenä päivänä, hän kysyi eikö tänä aamuna aika olisi sopiva
kassakaapin sisäpuolta tarkastella, ja kukin arveli ettei parempaa
aikaa voinut olla.

"Mitä on tässä kassakaapissa", kysyi Edithin äiti.

"Viimeksi lukitessani sen vuonna 1887", vastasin, "oli siellä
erilaatuisia arvopapereita ja arvotodistuksia edustaen noin miljoonaa
dollaria. Kun sen tänä aamuna avaamme, löydämme suuren vallankumouksen
vaikutuksen takia kauniin kokoelman arvottomia papereita. -- Mitähän
sivumennen sanoen tuomarinne arvelisivat, tohtori, jos veisin nuo
arvopaperit heidän luokseen ja muodollisesti vaatisin uudelleen
haltuuni sen omaisuuden jota ne edustavat? Otaksukaapa että sanoisin:
'Teidän arvoisuutenne, nämä omaisuudet olivat kerran minun enkä ole
milloinkaan vapaaehtoisesti niistä luopunut. Miksi ne eivät ole
minun nyt ja miksi niitä ei annettaisi minulle takaisin?' Tietysti
ymmärrätte ettei minulla ole mitään halua alottaa kapinaa nykyistä
asiain järjestystä vastaan jonka olen valmis myöntämään paljon
paremmaksi vanhaa järjestelmää, mutta olempa utelias tietämään mitä
tuomarit sellaiseen vaatimukseen vastaisivat, edellyttäen että he
suostuisivat sen ottamaan vastaan vakavalta kannalta. Arvelen että he
nauraisivat minut ulos oikeudesta. Mutta luullakseni voisinpa koko
järkiperäisesti päätellä että siihen katsoen etten ollut saapuvilla kun
vallankumous työnnälti meidät kapitalistit irti rikkauksistamme, olen
ainakin oikeutettu saamaan kohteliaan selityksen niistä perusteista
joiden nojalla se suunta oikeaksi tuomittiin siihen aikaan. En halua
saada takaisin miljoonejani, vaikkapa niiden palauttaminen olisi
mahdollistakin, mutta järjellisenä tyydytyksenä pitäisin tiedonantoa,
minkä syyn nojalla ne takavarikkoon otettiin ja yhteiskunta niitä
pitää."

"Todellakin, Julian", sanoi tohtori, "olisipa erinomainen aatos tehdä
juuri näin kuin selititte -- se on, nostaa muodollinen oikeudenkäynti
kansaa vastaan entisen omaisuutenne palauttamisesta teille. Se
synnyttäisi mitä vilkkainta yleistä harrastusta ja elähyttäisi
keskustelua taloudellisen yhdenvertaisuutemme, siveellisestä
perusteesta millä olisi yhteiskunnalle suuri kasvatuksellinen arvo.
Näettehän, nykyinen järjestelmä on niin kauan ollut voimassa että
usein ei juolahda muitten kuin historioitsijain mieleen että koskaan
on muuta ollutkaan. Olisipa hyvä asia kansalle, jos sen mielet
saataisiin elvytetyksi tässä asiassa ja pakotetuksi muodostamaan
joitain perusteellisia ajatuksia vanhan ja uuden järjestyksen
erotuksien ansioista ja nykyisen järjestelmän syistä. Käymällä oikeutta
noiden hallussanne olevain arvopaperien perusteella saisitte aikaan
sievän draamallisen kohtauksen. Siinä olisi yhdeksästoista vuosisata
syyttäjänä kahdennettakymmenennettä vastaan, vanha sivistys vaatimassa
tiliä uudelta. Tuomarit, siitä saatte olla varma, kohtelisivat teitä
mitä suurimmalla huomaavaisuudella. He myöntäisivät teille heti näin
omituisissa olosuhteissa oikeuden saada uudelleen vireille alusta
pitäen koko kysymys rikkauden jakamisesta ja omaisuuden omistamisesta,
ja he olisivat valmiit harkitsemaan sitä mitä laajimmassa
merkityksessä."

"Epäilemättä", vastasin, "mutta sepä on juuri kuvaus luullakseni
epäitsekkään yhteishengen puutteesta aikalaisteni kesken etten tunne
olevani halukas antautumaan näyteltäväksi edes kasvatuksellisestakaan
syystä. Onko se muuten tarpeellistakaan? Te voitte sanoa minulle yhtä
hyvin kuin tuomaritkin, mikä olisi vastaus ja kun minä vain vastausta
haluan enkä omaisuutta, on se yhtä hyvä."

"Epäilemättä", sanoi tohtori, "voisin selittää teille ne yleiset
ajatussuunnat joita he seuraisivat."

"Hyvä. Otaksukaamme sitten että te olette oikeus. Millä perusteella
kieltäytyisitte palauttamassa minulle miljoonani, sillä minä arvelen
että te kieltäytyisitte?"

"Tietysti tapahtuisi se samalla perusteella", vastasi tohtori, "jota
kansa seurasi kansallistuttaessaan omaisuuden jota sama miljoona edusti
suuren vallankumouksen aikana."

"Niin luulen; sen juuri tahdon saada tietää. Mikä on tämä peruste?"

"Oikeus sanoisi että jos jonkun henkilön sallittaisiin yhteiskäytännön
yleisestä hallituksesta ottaa ja pitää hallussaan suurempaa pääoman
osaa kuin kaikille persoonallista käyttöä ja kulutusta varten myönnetty
yhtäläinen osuus on, heikentäisi se samassa määrässä yhteiskunnan kykyä
ensimmäisen velvollisuutensa täyttämisessä jäseniänsä kohtaan."

"Mikä on tämä yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus jäseniänsä kohtaan
joka heikentyisi, jos erinäisten kansalaisten sallittaisiin haltuunsa
ottaa yhtäläistä suuremman osan maan pääomasta?"

"Velvollisuus turvata jäsentensä ensimmäinen ja korkein oikeus --
elämisen oikeus."

"Mutta miten yhteiskunnan velvollisuus turvata jäsentensä elämää sen
kautta loukkaantuu että toisella henkilöllä on enemmän pääomaa kuin
toisella?"

"Yksinkertaisesti sentakia", vastasi tohtori, "että kansan tulee syödä
voidakseen elää sekä pukeutua ja käyttää joukon muita tarpeellisia ja
toivottavia aineita jotka yhteensä muodostavat sen mitä me sanomme
omaisuudeksi eli pääomaksi. Nyt jos näiden aineiden varasto aina
olisi rajoittamaton kuin on ilma jota hengittääksemme tarvitsemme, ei
olisi tarpeellista pitää silmällä että kukin osansa saisi, mutta kun
omaisuuden varasto toden teolla on joka aika rajoitettu, niin seuraa
siitä että jos jollakulla olisi suhteeton osa, ei jälellä olevilla
olisi tarpeeksi ja voisivat jäädä kokonaan vaille, kuten laita oli
miljoonain yltympäri maailmaa ennenkuin suuri vallankumous perusti
taloudellisen yhdenvertaisuuden. Jos siis kansalaisen ensimmäinen
oikeus on saada suojelusta elämälleen ja yhteiskunnan ensimmäinen
velvollisuus on sitä antaa, tulee selvästi valtion katsoa että elämisen
välikappaleita eivät kohtuuttomasti anasta erikoiset yksilöt, vaan
että ne ovat siten jaetut että ne kaikkien tarpeisiin riittävät.
Sitäpaitsi, jotta elämän välikappaleet tulevat varmoiksi kaikille,
ei ole ainoastaan tarpeellista että valtio pitää silmällä että
saatavissa oleva kulutettava omaisuus kunakin vissinä aikana oikein
jaetaan; isillä vaikka kaikki siinä tapauksessa tänään saattaisivat
voida hyvin huomenna kaikki voisivat kuolla nälkään, ellei sillä
aikaa uutta omaisuutta olisi tuotettu. Yhteiskunnan velvollisuus
turvata kansalaisen elämää ei sentakia sisällä ainoastaan kulutettavan
omaisuuden yhdenvertaista jakoa, vaan myös sen sijoittamista pääomana
kaikille mahdollisimman suureksi eduksi lisäomaisuuden tuottamiseksi.
Kummaltakin puolen näette helposti että yhteiskunta laiminlöisi
ensimmäisen ja suurimman tehtävänsä samassa määrässä kuin se sallisi
yksilöiden yli yhdenlaisen osuutensa ottaa haltuunsa omaisuutta joko
kulutusta varten taikka pääomana käytettäväksi yhteisetujen yleisestä
hallituksesta."

"Nykyinen omistuksen siveysoppi on hämmästyttävän yksinkertainen
yhdeksännentoista vuosisadan edustajalle", huomautin. "Eivätkö tuomarit
myös kysyisi minulta minkälaisella oikeudella täi minkä omistuksen
muodolla vaadin omaisuuttani?"

"Eivät varmaankaan. Mahdotonta on että teillä taikka kellään
muullakaan olisi niin tanakka oikeus, aineellisiin kappaleisiin kuin
vähimmälläkin kansalaistoverillanne on henkeensä taikka että voisitte
niin tukevilla perusteilla vaatia yhteisvoimain käyttöä oikeuksienne
tukemiseksi näiden kappaleitten suhteen kuin he voisivat tehdä
yhteisvoimain käyttämistä vaatiakseen elinoikeuksiensa tukemista varten
teidän aineoikeuksianne vastaan, missä nämä kaksi vaatimusta sitten
ristiriitaan joutuisivatkin joko suoraan tai epäsuoraan. Yhteiskunnan
omaisuuden suhteeton omistus jota muutamat sen jäsenet käyttäisivät
supistaakseen ja uhatakseen jälellä olevain elämää ei millään tavalla
ole yhteydessä niiden välikappaleiden kanssa joiden kautta omaisuus
on saatu. Välikappaleet ovat voineet saada aikaan lisävääryyttä
yhteiskunnalle, kuten ne menneinä aikoina usein tekivätkin kohtuuttoman
jakonsa takia; mutta tämä suhteettomuus, miten sitten lie syntynytkin,
oli jatkuvaa vääryyttä sen alkuun katsomatta. Meidän omaisuutemme
siveysoppi on todellakin, kuten sanoitte, tavattoman yksinkertaista. Se
sisältää yksinkertaisesti lain itsensä suojelemisesta, joka on kaikkien
nimessä vakuutettu kenen tahansa anastusta vastaan. Se nojautuu
periaatteeseen jonka lapsi voi ymmärtää yhtä hyvin kuin filosoofi ja
jota ei kukaan filosoofi milloinkaan ole koettanut kieltää -- nimittäin
kaikkien ylin oikeus elää ja sentakia vaatia että yhteiskunta niin
järjestetään että tämä oikeus turvataan.

"Mutta kaikesta huolimatta", jatkoi tohtori, "mikä tämän periaatteen
taloudellisessa sovittelussamme on sellaista jonka täytyy vaikuttaa
teidän aikanne ihmiseen toisellaistakin tunnetta kuin hämmästystä
siitä ettei sitä jo aikaisemmin ole tehty? Siitä asti kuin se mitä
te sanoitte uudenaikaiseksi sivistykseksi oli olemassa, on kaikkien
hallitusten ja kansain periaatteena ollut että valtion ensimmäinen
ja korkein velvollisuus on suojella kansalaisten henkeä. Tätä
tarkoitusta varten ovat poliisit, oikeudet, armeijat ja suurin osa
hallituksen koneistosta olleet olemassa. Te kävitte niin pitkälle että
sanoitte: valtio, joka ei millä kustannuksilla tahansa ja äärimmilleen
edellytyksiänsä käyttäen turvannut kansalaistensa henkeä, menetti
kaikki vaatimuksensa heidän alamaisvelvollisuuksiinsa nähden.

"Mutta samalla kuin saarnasitte tätä periaatetta niin leveästi
sanoissa, te kokonaan käytännössä syrjäytitte toisen ja suuremman
puolen sen tarkoituksesta. Jätitte kokonaan huomioon ottamatta taikka
ylenkatsotte sen vaaran jolle elämä taloudelliselta puolen on alttiina
-- nälän, vilun ja janon. Te riipuitte kiinni siinä että elämä saattoi
vaaraan joutua vain nuijan, puukon, kuulan, myrkyn taikka jonkun muun
ruumista vahingoittavan rikosmuodon kautta, aivan kuin nälkä, vilu ja
jano -- sanalla sanoen taloudelliset puutteet -- eivät olisi paljon
pysyväisempiä olemassaolon verivihollisia kuin kaikki vihollisuuden
muodot yhteensä. Te jätitte huomioon ottamatta sen tosiseikan että
jokainen, joka jollain tavalla, vaikkapa miten välillisesti tai
kiertäen, anasti kokonaan tai osaksi toisen elämiskeinoja, kävi hänen
henkensä kimppuun aivan yhtä vaarallisesti kuin puukolla tai kuulalla
se voitiin tehdä -- vieläpä vaarallisemminkin, sillä suoranaista
hyökkäystä vastaan hänellä oli parempi tilaisuus puolustautua. Te
ette ajatelleet että minkäänlainen joukko poliiseja eikä laki- tai
sotilassuojelus voinut estää ketään kurjuuteen hukkumasta, jos hänellä
ei ollut taipeeksi mitä syödä ja mihin pukeutua."

"Me riipuimme siinä teoriassa", sanoin, "että valtion ei sopinut
sekaantua tekemään yksilön hyväksi sellaista mitä hän itse saattoi
tehdä eikä liioin auttaa häntä sitä tekemään. Me päättelimme että
kokonaisuusjärjestöön saattoi vedota vain silloin, kun yksilön valta
oli ilmeisesti erilaatuinen itsepuolustukseen nähden."

"Se ei ollut niinkään huono teoria, jos vain olisitte eläneet
sen mukaan", sanoi tohtori, "vaikkakin nykyinen teoria paljon
järkiperäisemmin selittää että mitä vain paremmin voidaan toimittaa
yhteistyöllä kuin yksityisellä toiminnalla, se tulee siten tehdä,
vaikkapa se voitaisiinkin vajavaisemmilla keinoilla yksilöllisestikin
loppuun saattaa. Mutta ettekö luule että niiden taloudellisten
olosuhteitten vallitessa jotka yhdeksännentoista vuosisadan lopulla
olivat käytännössä Amerikassa, Europasta puhumatta, olisi tavallinen
hyvällä revolverilla varustettu mies pitänyt paljon helpompana
tehtävänä itsensä ja perheensä suojelemista rikoksia vastaan kuin
heidän suojelemistaan puutetta vastaan? Eivätkö häntä vastustavat
hankaluudet viimemainitussa taistelussa olleet paljon suuremmat kuin
ensinmainitussa, jos hän oli tavallisen hyvä ampuja? Miksi sitten
teidän omat periaatteenne huomioon ottaen yhteiskunnan yhteisvoima
rajoittamatta alistettiin hänen turvakseen rikoksia vastaan, jotka hän
olisi hyvin voinut itsekin torjua, mutta jätettiin hänet taistelemaan
taipumattomia vastuksia vastaan niukan toimeentulon saavuttamiseksi?
Oliko yhtään tuntia päivässä taikka päivää vuodessa, jolloin
taloustaistelun sekasorrosta ja köyhiä sortavista vastuksista johtuneet
kuolleitten lukumäärä ja ruumiilliset ja siveelliset tuskat eivät olisi
suhteentuneet kuin sata yhteen verrattuina saman tunnin rikoksista
johtuneitten kuolleitten ja kärsimysten luetteloon? Paljon paremmin
olisi yhteiskunta täyttänyt tunnustamaansa velvollisuuttaan jäsentensä
hengen turvaamisessa, jos se olisi peruuttanut kaikki rikoslait,
erottanut toimestaan jokaisen tuomarin ja poliisimiehen sekä jättänyt
ihmisten omaksi asiaksi itsensä suojelemisen rikoksia vastaan paraan
ymmärryksensä mukaan, mutta samalla perustanut rikosoikeuden koneiston
tilalle taloudellisen hallintojärjestelmän joka olisi kaikki turvannut
puutetta vastaan. Jos se todella olisi ylläpitänyt tämänlaista
taloudellista yhteisjärjestöä rikos- ja oikeusjärjestelmän tilalla,
olisi se heti yhtä vähän tarvinnut tätä viimemainittua kuin mekään,
sillä useimmat rikoksista jotka teitä kiusasivat olivat suoranaisia tai
epäsuoria tuloksia vääristä taloudellisista olosuhteistanne ja olisivat
niiden mukana kadonneet.

"Mutta suokaa anteeksi kiivauteni. Muistakaa että minä kiivailen
teidän sivistystänne enkä teitä vastaan. Minä tahdon saada sanotuksi
että teidän maailmanne yhtä täydellisesti kuin meidänkin hyväksyi
periaatteen jonka mukaan yhteiskunnan ensimmäinen velvollisuus on
turvata jäsentensä henkeä, mutta että suostumatta tätä periaatetta
taloudellisestikin tulkitsemaan, samoin kuin poliisin, oikeusistuimien
ja sotaväen perusteelta, teidän maailmanne sotkeutui ristiriitaan
joka oli yhtä ilmeinen kuin seurauksiltaan julma. Me taasen ottamalla
kansana niskoillemme vastuunalaisuuden ihmisten hengen turvaamisen
suhteen taloudelliselta puolen olemme vain ensi kerran rehellisesti
toteuttaneet periaatteen joka on yhtä vanha kuin sivistynyt valtio."

"Tämä on kyllä selvää", sanoin "Jokaisen asiata ajatellessaan on pakko
myöntää että valtion tunnustettu velvollisuus turvata kansalaisen henki
hänen lähimmäistensä toimenpiteitä vastaan sisältää järkiperäisesti
vastuunalaisuuden hänen suojelemisensa suhteen elämän taloudelliselta
perusteelta tehtyjä hyökkäyksiä vastaan aivan yhtä hyvin kuin
suoranaisilta väkivallan yrityksiltäkin. Minun aikani edistyneemmät
hallitukset myönsivät köyhäin lakien ja vaivaisjärjestelmäinsä
kautta epäselvästi tämän vastuunalaisuuden, vaikka se huolenpidon
muoto jota he osottivat taloudellisesti kovaosaisille oli niin
laihaa ja niin kunnialle käypien ehtojen takana että ihmiset useasti
pikemmin tahtoivat kuolla kuin hyväksyä sitä. Mutta jos myönnetään
että se tunnustuksen laatu jonka me annoimme kansalaisen oikeudelle
olemassaolon turvaamisen suhteen oli julkeampaa pilkkaa kuin sen
kokonaan kieltäminen olisi ollut, ja että sen velvollisuuden
paljon laveampi tulkitseminen tässä suhteessa olisi ollut valtion
tehtävä, niin miten siitä järjellisesti seuraa että yhteiskunta on
velvoitettu takaamaan ja kansalainen vaatimaan ehdotonta taloudellista
yhdenvertaisuutta?"

"Aivan totta on, kuten sanotte", vastasi tohtori, "että yhteiskunnan
velvollisuus taata varmaksi jokaiselle jäsenelleen hänen elämänsä
taloudellinen pohja voitaisiin jollain tavalla suorittaa taloudellista
yhdenvertaisuutta toimeen panemattakaan. Aivan samoin teidän päivinänne
valtion velvollisuus turvata kansalaisten elämä ruumiillisista
rikoksista voitiin suorittaa nimellisesti, jos se tyytyi vain estämään
suoranaisten murhaajain työtä jättäen kansan kärsimään toistensa
hillittömyyttä ja kaikenlaista rikollisuutta mikä ei suoranaisesti
ollut kuolettavaa laatua;; mutta sanokaahan minulle, Julian, olisivatko
hallitukset tyytyneet teidän päivinänne siten muodostamaan rajoja
velvollisuudelleen suojella kansalaisia rikoksista, tai olisivatko
kansalaiset tyytyneet sellaisiin rajoituksiin?"

"Tietysti eivät."

"Hallitus", jatkoi tohtori, "joka teidän päivinänne olisi rajoittanut
kansalaisten rikoksista suojelemisen pelkkään murhien estämiseen ei
olisi kestänyt päivääkään. Ei ollut olemassa sellaista raakalaiskansaa
joka olisi kärsinyt sitä. Toden teolla kaikki sivistyneet hallitukset
eivät ainoastaan suojelleet kansalaisia hyökkäyksistä heidän henkeänsä
vastaan, vaan myös jokaisesta ja kaikenlaatuisista ruumiillisista
pahoinpitelyistä ja hyökkäyksistä, miten mitättömistä tahansa. Ei
saanut kukaan ihminen sormellaan toiseen vihamielessä koskea, ja jos
hän kieltänsä, käytteli ilkeästi toista vastaan, niin hänet teljettiin
vankilaan. Laki suojeli ihmisiä sekä heidän arvonsa että heidän
ruumiillisen haavoittumattomuutensa puolesta, oikein tunnustaen, että
ihmisen häpäiseminen tai herjaaminen on yhtä suuri rikos kuin hyökkäys
itse henkeä vastaan.

"No niin, kun me turvaamme kansalaisen elämisoikeuden taloudelliseen
puoleen nähden, niin me vain tarkoin seuraamme teidän esimerkkiänne
turvaten hänet suoranaisilta hyökkäyksiltä. Jos me turvaisimme
hänen taloudellisen elämänsä perusteen vain siinä määrässä että
torjuisimme suorastaan nälän tai vilun takia tulevan kuoleman,
kuten teidän vaivaislakinne verukkeeksi tekivät, olisimme teidän
päivienne valtionkaltaisia joka kielsi ehdottomasti murhan, mutta
suvaitsi kaikenlaatuisia iskuja jotka eivät juuri murhaa tuottaneet.
Taloudellisesta puutteesta johtuva hätä ja tuska tuottamatta juuri
suoranaisesti nälkäkuolemaa vastaavat tarkalleen vähempiarvoisia
rikostekoja joita vastaan teidän valtionne suojeli kansalaisia yhtä
huolellisesti kuin murhia vastaan. Kansalaisen oikeutta saada elämänsä
turvatuksi taloudelliselta puolen ei sentakia saateta tyydyttää
minkäänlaisilla määräyksillä vain olemassaolon suhteen eikä millään
vähemmällä kuin siten että kaikkia tarpeita varten on olemassa mitä
täydellisin varasto minkä vain kansan voima mitä toimekkaimmin hoitaen
kansallisia lähteitä voi kaikille varata.

"Tämä merkitsee että laajentamalla lain ja yleisen oikeuden
hallintovaltaa ihmisten etujen suojaamiseksi ja turvaamiseksi
taloudellisellakin alalla me olemme vain seuranneet, kuten
järkiperäisesti olimme velvoitetut seuraamaan, teidän paljon
kerskumaanne perusohjetta yhdenvertaisuus lain edessä. Se perusohje
tarkoittaa että samalla kuin yhteiskunta kokonaisuudessaan ryhtyy mihin
hallinnolliseen toimenpiteeseen tahansa, sen täytyy toimia kenestäkään
yksilöstä välittämättä kaikkien yhtäläiseksi eduksi. Ellemme me
sentakia tahtoneet hyljätä periaatetta 'yhdenvertaisuus lain edessä',
oli mahdotonta että yhteiskunta, otettuaan hoitoonsa omaisuuden
tuotannon ja jaon yhteistehtäväkseen, saattoi suorittaa sitä minkään
muun periaatteen nojalla kuin yhdenvertaisuuden."

"Jos oikeus suvaitsee", sanoin, "haluaisin tässä kohden saada luvan
keskeyttää ja lopettaa oikeudenkäyntini entisen omaisuuteni takaisin
saamiseksi. Minun aikanani me pidimme kiinni kaikesta mitä meillä
oli ja taistelimme kaikkien puolesta mitä voimme saada hyvällä
omallatunnolla, sillä kilpailijamme olivat yhtä itsekkäitä kuin mekin
eikä heillä ollut sen korkeampia oikeuskäsitteitä eikä laajempia
katsantokantoja. Mutta tämä uudenaikainen yhteiskuntajärjestelmä
yleisine kaiken kapitaalin huoltamistoimenpiteineen yleiseksi
hyvinvoinniksi muuttaa kokonaan aseman. Se asettaa ihmisen, joka
enemmän himoitsee kuin osansa on, samallaiseen valoon kuin henkilön
joka hyökkää kansan jokaisen jäsenen elinoikeuden kimppuun ja koettaa
vahingoittaa jokaisen hyvinvointia. Sitä asemaa nauttiakseen täytyy
jokaisen osottaa koko joukon parempia oikeustodistuksia vaatimuksilleen
kuin minulla koskaan on ollut entisaikoinakaan!"



LUKU XII.

Miten omaisuuden erilaisuus hävittää vapauden.


"Kuitenkin", sanoi tohtori, "olen selittänyt vasta puolet niistä syistä
joiden takia tuomarit eivät voisi, palauttamalla teille omaisuutenne,
sallia yhteistä talousjärjestelmää vahingoitettavan ja alotettavan
taloudellista erilaisuutta kansan kesken. On olemassa toinen suuri
ja samanarvoinen oikeus kaikilla ihmisillä, jonka vaikka tarkoin
sisältyykin elämisoikeuteen ylevät sielut asettavat vielä korkeammalle:
tarkoitan vapauden oikeutta -- se on, oikeutta ei vain elää, vaan
elää persoonallisesti riippumatta lähimmäisestään ja omistaen vain ne
yhteiset yhteiskunnalliset velvollisuudet jotka kaikille yhtäläisesti
kuuluvat."

No niin, valtion velvollisuudeksi tunnustettiin kansalaisten vapauden
turvaaminen teidän päivinänne aivan samoin kuin sen velvollisuutena
oli turvata heidän elämänsä, mutta samalla rajoituksella, nimittäin
että turvaamiseen kuului ainoastaan rikollisia hyökkäyksiä vastaan
suojeleminen. Jos yritettiin kansalaista väkisin palauttaa orjuuteen,
niin valtio astui väliin, mutta ei muuten. Kuitenkin oli teidän
päivinänne vapauden ja persoonallisen riippumattomuuden, samoinkuin
elämänkin suhteen totta se että ne vaarat, joille ne eniten alttiina
olivat, eivät olleet väkinäisiä eivätkä rikollisia, vaan johtuivat
taloudellisista syistä, olivat omaisuuden erilaisuuden välttämättömiä
seurauksia. Kun valtio kokonaan tämän puolen jätti huomioon ottamatta,
joka oli vertaamattomasti vapauskysymyksen suurin puoli, niin sen
tarkoitus kansalaisten vapauden suojaamisessa oli yhtä törkeätä
pilkkaa kuin heidän henkensä suojelemisen suhteenkin. Se oli vielä
törkeämpääkin ja paljon suuremmassa asteikossa. Sillä vaikka minä
olen puhunut omaisuuden ja tuotantokoneiston yksinoikeudesta, joka
oli yhden kansan osan huostassa, sellaisena joka kaikkein ensiksi
uhkasi yhteiskunnan jälellä olevan osan elämää ja jota sellaisena
oli vastustettava, niin järjestelmän käytännöllinen päävaikutus ei
kuitenkaan ollut ihmissuvun enemmistön elämän hävittämistä suorastaan,
vaan sen pakottamista puutteen kautta ostamaan elämänsä heidän
vapautensa riistäjiltä. Se on, he alistuivat palvelemaan omistavia
luokkia ja tulivat heidän orjikseen saaden palkakseen olemassaolon
tarpeita. Vaikka suuret joukot aina olivat sortumassa elintarpeitten
puutteen takia, ei omistavan luokan harkittuna tarkoituksena kuitenkaan
ollut heidän hukuttamisensa. Rikkaat eivät mitenkään voineet
käyttää vainajia; toiselta puolen he loppumattomasti tarvitsivat
käytettäväkseen ihmisolentoja palvelijoina, ei vain tuottamassa enemmän
omaisuutta, vaan myös huvinsa ja ylöllisyytensä välikappaleina.

"Minun ei tarvitse muistuttaa teille, perehtynyt kun siihen olitte,
että maailman teollisuusjärjestelmä ennen suurta vallankumousta
perustui kokonaan ihmissuvun enemmistön pakollisille palveluksille
omistavan luokan hyväksi taloudellinen tarve pakkovoimana."

"Epäilemättä", sanoin, "olivat köyhät luokkana rikkaitten
taloudellisessa palveluksessa eli, kuten me sanoimme, työn palvelus oli
kapitaalista riippuvainen, mutta tämä palvelus oli yhdeksännellätoista
vuosisadalla tullut kokonaan vapaaehtoiseksi suhteeksi palvelijaan eli
työn tekijään nähden. Rikkailla ei ollut mitään valtaa pakottaa köyhiä
palvelijoikseen. He ottivat vain ne jotka vapaaehtoisesti tulivat
pyytämään palvelukseen ja vielä kyyneleet silmissä rukoilivatkin.
Tuskin niin etsittyä palvelusta saattoi sanoa pakolliseksi."

"Sanokaahan meille, Julian", sanoi tohtori, "kävivätkö rikkaat
toistensa luona pyytämässä oikeutta saada olla toistensa palvelijoina
eli työn tekijöinä?"

"Eivät tietenkään."

"Mutta miksi eivät?"

"Sentakia luonnollisesti ettei kukaan halunnut ruveta toisen
palvelijaksi ja hänen käskyilleen alamaiseksi, joka voi ilman toimeen
tulla."

"Niin minäkin luulisin, mutta miksi sitten köyhät niin innokkaasti
pyrkivät palvelemaan rikkaita, kun rikkaat pilkka kielellä kieltäysivät
palvelemasta toisiaan? Senkö takia että köyhät niin rikkaita
rakastivat?"

"Tuskin."

"Miksi sitten?"

"Tietysti siitä syystä, että se oli köyhäin ainoa keino elatusta saada."

"Tarkoitatte että vain puutteen tuottama pakko tai sen pelko ajoi
köyhät rikkaitten palvelijain asemalle?"

"Siihen suuntaan."

"Ja sitäkö sanotte sitten vapaaehtoiseksi palvelemiseksi? Erotusta
pakkopalveluksen ja sellaisen palveluksen välillä on meidän mahdoton
huomata. Jos voidaan sanoa ihmisen vapaaehtoisesti tekevän sitä minkä
vain katkeran välttämättömyyden paino pakottaa hänen tehtäväkseen
valitsemaan, ei milloinkaan ole ollut olemassa mitään sellaista jota
orjuudeksi sanotaan, sillä kaikki orjan työt ovat vain vähemmän pahan
hyväksymistä pahemman pelossa. Otaksukaa, Julian, että te taikka joku
harva teistä omistitte pääasialliset vesivarastot, ruokavarastot,
pukuvarastot, maa-alueet taikka pääasialliset teollisuusmahdollisuudet
yhteiskunnassa ja voitte pitää hallussanne omistuksenne, niin se seikka
yksinomaan teki loput kansasta orjiksenne, eikö niin, ja se kaikki
ilman minkäänlaista suoranaista pakkoa teidän puoleltanne?"

"Epäilemättä."

"Otaksukaa että joku syyttäisi teitä siitä että olette pitäneet kansaa
pakollisessa orjuudessa ja te vastaisitte että te ette laskeneet
kättänne heihin, vaan vapaehtoisesti saapuivat luoksenne ja suutelivat
teidän kättänne siitä hyvästä että saivat etuoikeuden palvella teitä
ja siitä vaihteeksi vettä, ruokaa tai vaatetta, eikö se olisi sangen
läpikuultava hätäpuolustus teidän puoleltanne orjain pitämissyytöstä
vastaan?"

"Epäilemättä se olisi."

"No niin, ja eikö se täsmälleen ollut se suhde jota kapitalistit eli
työn antajat luokkana ylläpitivät toista yhteiskunnan osaa vastaan
omaisuuden ja työkoneiston etuoikeusomistuksen nojalla?"

"Minun täytyy myöntää että niin oli laita."

"Teidän aikanne taloustieteilijät puhuivat paljon sopimusvapaudesta",
jatkoi tohtori -- "työntekijäin vapaaehtoisesta, pakosta vapaasta
sopimuksesta työn tekijäin kanssa palkkausehdoista. Saattoiko olla
julkeampaa ulkokultaisuutta kuin tämä vaatimus, kun toden teolla
jokainen sopimus, mikä tehtiin kapitalistin ja työntekijän välillä
-- joista edellisellä oli leipää ja voi pitää sen ja jälkimmäisen
täytyi se tehdä tai kuolla -- olisi julistettu mitättömäksi oikein
tuomittaessa teidänkin lakienne mukaan, sellaisena joka oli tehty
nälän, kylmän ja alastomuuden tuottamissa kärsimyksissä, kuoleman
uhatessa! Jos te omistatte ne tarpeet joita ihmisten täytyy saada, niin
te omistatte ne ihmisetkin joiden täytyy niitä saada."

"Mutta puutteen pakko", sanoin, "joka merkitsee nälkää ja kylmää, on
luonnon pakkoa. Siinä suhteessa me kaikki olemme luonnon pakollisen
palveluksen alaisia."

"Niin kyllä, mutta emme toistemme. Siinä on koko erotus orjuuden ja
vapauden välillä. Tätä nykyä ei kukaan ihminen palvele toistaan, vaan
kaikki yhteishyvää jonka me tasan jaamme. Teidän järjestelmänne aikana
luonnon pakko oli sen kautta että rikkaat olivat anastaneet luonnon
vaatimuksia täytettäessä tarvittavat välikappaleet, muuttunut nuijaksi
jonka avulla rikkaat pakottivat köyhät maksamaan luonnon työvelat ei
ainoastaan omasta puolestansa vaan rikkaittenkin puolesta ja lisäksi
vielä järjestelmän hyödyttömässä tuhlauksessa tarvittavat äärettömät
ylitoimet."

"Te leimaatte meidän järjestelmämme vain vähän paremmaksi orjuutta. Se
on ankara sana."

"Se on sangen ankara sana, ja me haluamme ennen kaikkea olla
kohtuullisia. Katsokaamme tätä kysymystä. Orjuutta on olemassa siellä,
missä toiset ihmiset väkisin toisia käyttävät käyttäjäin hyödyksi.
Olemme luullakseni täydellisesti samaa mieltä siinä että köyhä
ihminen teidän aikananne teki työtä rikkaitten puolesta ainoastaan
siksi että välttämättömyys hänet siihen pakotti. Se pakko vaihteli
voimassa sen puuteasteen mukaan millä työn tekijä kulloinkin oli. Ne
joilla oli hiukan taloudellisia tarpeita, tahtoivat tehdä helpompaa
laatua palvelusta enemmän tai vähemmän huokeilla ja kunniallisilla
ehdoilla, kun taas ne joilla oli vähemmän tarpeita taikka olivat niitä
kokonaan vailla, tekivät mitä tahansa ja vaikka miten tuskallisilla
ja halventavilla ehdoilla tahansa. Työn tekijäin suurimmassa osassa
oli välttämättömyyden pakko mitä terävintä laatua. Henkiorjan oli
valittava joko työn teko herransa hyväksi taikka ruoska. Palkkalaisen
oli valittava työn teko työn antajan hyväksi taikka nälkäkuolema.
Vanhempina, raaempina orjuuden muodon aikoina oli herrojen alituiseen
oltava varuillaan estääkseen orjansa karkaamasta ja heidän kiusanansa
oli näiden orjain elättäminenkin. Teidän järjestelmänne oli paljon
mukavampi, se kun teki luonnosta teille työpäällikön ja antoi sen
tehtäväksi palvelijanne töissään pitämisen. Erotus oli olemassa
sen suoranaisen pakon käyttämisen, jonka aikana orjat aina olivat
kapinajalalla, ja sen epäsuoran pakon välillä joka tuotti saman
teollisuustuloksen, mutta jolloin orja, sen sijaan että olisi
kapinoinut herransa valtaa vastaan, oli kiitollinen saadessaan
tilaisuuden häntä palvella."

"Mutta", sanoin, "palkkalainen sai palkkansa, vaan orja ei saanut
mitään."

"Pyydän anteeksi. Orja sai elintarpeensa -- vaatteet ja asunnon --
ja harva palkkalainen oli niin onnellinen että palkastaan enemmän
voi saada kuin nämä. Palkkojen kanta, lukuunottamatta uusia maita,
erikoisia olosuhteita ja ammattitaitoisia työn tekijöitä, pysyi juuri
elämisehtojen tasalla aivan yhtä usein painuen alemmaksi kuin nousten
ylemmäksi. Pääerotus oli se että henkiorjan palkan herra käytti
hänen elatuksekseen, kun taas palkkalainen sen käytti itse. Tämä oli
muutamissa suhteissa parempi työn tekijälle, mutta muissa vähemmän
toivottava, sillä itsekkäistä syistä herra tavallisesti piti huolta
että 'sielulla', hänen vaimollaan ja lapsillaan oli kylliksi, kun taas
työn antaja, jolle ei mitään merkinnyt palkkalaisen henki eikä terveys,
ei välittänyt elikö tämä vai kuoli. Milloinkaan eivät olleet orjatalot
niin viheliäisiä kuin kaupunkien syrjäsolien vuokrakasarmit missä
palkkalaiset asuntoa pitivät."

"Mutta kuitenkin", sanoin, "oli minun aikani palkkalaisten ja
henkiorjain välillä tämä jyrkkä erotus: ensinmainittu saattoi lähteä
työn teettäjänsä luota milloin halusi, viimemainittu ei voinut."

"Niin, se oli erotus, mutta varmasti sellainen joka ei ollut niin
suureksi eduksi palkkalaiselle kuin hänen vahingokseen. Kaikkialla,
paitsi tilapäisesti onnellisissa maissa missä asukkaita oli harvassa,
olisi työn tekijä ollut todella iloinen, jos olisi voinut vaihtaa
oikeutensa lähteä työn antajansa luota siihen varmuuteen ettei hän
häntä pois aja. Työn tilaisuuden menettämisen pelko -- työpaikan
menettäminen -- oli painajaisena työn tekijän elämässä, kuten teidän
aikanne kirjallisuudesta selvästi näkyy. Eikö niin ollut?"

Minun oli myöntäminen että näin oli asian laita.

"Oikeus lähteä työn antajan luota toisen luo", jatkoi tohtori,
"vaikkapa sen liiallisena vastapainona ei olisikaan ollut
vastuunalaisuus työn suorittamisen suhteen, oli sangen vähänarvoinen
työn tekijälle siihen katsoen että palkkakanta oli jotenkin sama
kaikkialla minne hän saattoi mennä, ja vaihdos olisi ollut vain pelkkä
valinta eri herrojen persoonallisuuden välillä, ja sekin erotus oli
vähäpätöistä, sillä liikesäännöt määräsivät suhteen herrojen ja työn
tekijäin välillä."

Kerran vielä tein hyökkäyksen.

"Yhdessä kohden teidän kuitenkin täytyy myöntää palkkalaisella olleen
todellista paremmuutta henkiorjan rinnalla. Hän saattoi ansionsa
nojalla kohota olosuhteistaan ja tulla itse työn antajaksi, rikkaaksi."

"Varmaankin, Julian, unohdatte että harvoin on sellaista
orjajärjestelmää ollut olemassa, jolloin eivät innokkaammat,
järkevämmät ja uutterammat orjat olisi voineet ostaa ja ostaneetkin
vapauttaan taikka saaneet sen herroiltaan. Vapautetut orjat muinaisessa
Roomassa kohosivat tärkeille paikoille ja valtaan aivan yhtä usein
kuin synnynnäiset köyhälistön jäsenet Europassa ja Amerikassa pääsivät
olosuhteistaan."

Minä en ajatellutkaan vastaamista sillä hetkellä, ja tohtori
minua säälien jatkoi: "Vuosisatojen eri katsantokantojen vanha
käsitys oli tämä kohta asiassa, jonka esititte palkkalaisten
kohoamismahdollisuudesta, vaikka se teidän päivinänne jo oli
häviämässä, ja se näyttää meistä koko järjestelmän pirullisimmalta
ilmiöltä. Mitä merkitsikään se että tätä toivetta kohoamisesta
pidettiin palkkalaistilan tai yleensä köyhän ihmisen olosuhteitten
puolustuksena? Se oli samaa kuin olisi hänelle sanonut: 'Ole hyvä
orja, ja sinäkin olet saava orjia omistaa'. Tällä kiilalla te erotitte
taitavammat palkkalaiset palkkalaisjoukosta ja kunnianhimon nimellä
ihannoitte kavalluksen ihmisyyttä vastaan. Kukaan kunnon ihminen ei
halua kohota, ellei hän voi muita kanssansa kohottaa."

"Yhden erokohdan teidän kuitenkin lopultakin täytyy tunnustaa", sanoin.
"Henkiorjuuden aikana herroilla oli valta orjainsa persoonainkin
ylitse, jota työn antajalla ei ollut köyhimmänkään työn tekijänsä
suhteen: hän ei voinut kättänsä väkivalta mielessä heitä vastaan
kohottaa."

"Taas, Julian", sanoi tohtori, "mainitsitte erokohdan joka
puhuu henkiorjuuden puolesta ja osottaa sen inhimillisemmäksi
teollisuusjärjestelmäksi kuin oli palkkajärjestelmä. Jos siellä täällä
henkiorjan omistaja kiukuissansa unohti itsensä hillitsemisen siihen
määrään että raajarikoksi ja jäsenpuoleksi löi orjiansa, niin olivat
sellaiset tapaukset kokonaisuuteen nähden harvinaisia, ja sellaisia
herroja yleinen mielipide tuomitsi ellei laki; mutta palkkajärjestelmän
vallitessa työn antajalla ei ollut mitään itsensä hillitsemisen
aihetta säästääkseen työn tekijänsä henkeä tai jäseniä, ja hän pääsi
vastuunalaisuudesta sen tosiasian nojalla että puutteenalainen kansa
suostui käymään käsiksi ja innokkaasti pyrkikin mitä vaarallisimpiin ja
vaivalloisimpiin töihin leipänsä tähden. Me luemme että Yhdysvalloissa
joka vuosi vähintäin kaksisataa tuhatta miestä, naista ja lasta sortui
kuolemaan tai joutui raajarikoksi teollisuustehtäviä täyttäessään,
lähes neljäkymmentä tuhatta yksin höyryrautatiepalveluksen haarassa.
Mitään arvioita ei kukaan näytä koskaan yrittäneenkään tehdä niiden
monin kerroin suurempien lukumäärien suhteen jotka sortuivat
välillisemmin huonojen teollisuussuhteitten turmiollisten vaikutusten
takia. Mikä henkiorjuuden muoto milloinkaan saavutti sellaisen huipun
ihmiselämän hävittämisessä kuin tämä?

"Ei mikään. Ja lisäksi: henkiorjan omistaja kurittaessaan orjaansa
teki sen vihapäissään ja mahdollisesti hämäyksen takia; mutta nämä
palkkalaisten joukkoteurastukset jotka maanne punaiseksi värittivät
toimitettiin selvällä mielellä ja kylmäverisesti ilman mitään muuta
perustaa kuin voitonhimo kapitalistein puolelta jotka vastuunalaiset
olivat.

"Sitäpaitsi, henkiorjuuden räikeimpänä ilmiönä on aina pidetty
orjattarien pakkoalistumista herrainsa himoille. Mitenkähän oli tämän
asian laita rikkaitten johtoaikana? Me luemme historioissamme että
suuret naisarmeijat teidän päivinänne köyhyyden takia olivat pakotetut
liikettä tekemään luovuttamalla ruumiinsa niiden käytettäviksi joilla
oli varaa pitää heitä leivässä. Kirjat kertovat näiden armeijain
suurissa kaupungeissanne käsittäneen kolme- ja neljäkymmentä tuhatta
naisruumista. Korviimme saapuu tarinoita niiden impeysverojen
suuruudesta joita köyhemmät luokat saivat luovuttaa maksukykyisten
himojen tyydyttämiseksi ja joiden rinnalla muinaisajan aikakirjat
tuskin voivat vertaista kauheudessa esittää. Olenko sanonut liian
paljon, Julian?"

"Ette ole maininnut mitään muuta kuin tosiasioita, jotka koko elämäni
ajan olivat silmäini nähtävänä", vastasin, "ja nyt näyttää siltä kuin
oli minun odotettava toisen vuosisadan miestä selittämään minulle mitä
ne tarkoittivat."

"Juuri sentakia että ne olivat teidän ja aikalaisenne nähtävissä
alinomaa ja aina olivat olleet, te menetitte kykynne arvostella
niiden merkitystä. Ne olivat, kuten me sanoisimme, liian lähellä
silmiä ja siksi niitä ei oikein voinut nähdä. Te olette nyt kylliksi
kaukana tosiasioista ja voitte ruveta katsomaan niitä selvästi ja
ajattelemaan niiden merkitystä. Kun te yhä jatkuvasti pääsette tämän
nykyisen katsantokannan perille, niin saatte yhä täydellisemmin meidän
kanssamme havaita että räikein kohta ihmisten olosuhteissa ennen suurta
vallankumousta ei ollut ruumiillisten puutteiden kärsiminen eikä se
suoranainen joukkonääntyminenkään joka välittömästi aiheutui omaisuuden
erilaisesta jaosta, vaan tämän erilaisuuden epäsuora vaikutus joka
melkein koko ihmisrodun alenti häpeälliseen asemaan lähimmäistensä
orjiksi. Meistä näyttää että vanhan järjestelmän rikos vapautta
vastaan oli suurempi kuin rikos henkeä vastaan; ja jos olisikin ollut
ajateltavissa että se olisi voinut tyydyttää elämisoikeutta takaamalla
kaikille toimeentulon, olisi sen kuitenkin täytynyt kukistua, sillä
vaikka talousjärjestelmän yhteishallitus olisikin ollut tarpeeton
elämää takaamaan, ei olisi voinut olla minkäänlaista vapautta niin
kauan kuin omaisuuden erilaisuuksien vaikutuksen ja tuotantokeinojen
yksityisen vallinnan takia ihmisten tilaisuudet olemassa olon
välikappaleitten saavuttamiseksi riippuivat toisten ihmisten tahdosta."



LUKU XIII.

Yksityiskapitaali yhteisvarastosta varastettu.


"Minä huomaan", jatkoi tohtori, "että Edith on sangen kärsimätön
näiden kuivien tutkistelujen takia ja arvelee että jo on aika muuttaa
tästä käsiteomaisuudesta aisteilla havaittavaan omaisuuteen joka on
nähtävissä kaappinne sisällyksessä. Tahdon viivyttää seuraa vain
sanoakseni muutaman sanan lisää; tämä kysymys teidän miljoonanne
palauttamisesta, vaikka puolittain pilalla herätetty, koskee todella
niin läpikotaisin yhteiskuntajärjestelmämme perus- ja ydinperiaatteita
että haluan antaa teille ainakin osapuilleen selvityksen omaisuusjaon
nykyisestä siveydellisestä puolesta.

"Nyt te jo täydelleen tunnette varsinaisen erotuksen uuden ja vanhan
katsantokannan välillä. Vanha siveysoppi ymmärsi kysymyksen, mitä
ihminen oikeuden mukaan saattoi omistaa, sellaisena joka alusta loppuun
asti koski yksilön suhdetta aineeseen. Aineella ei ole mitään oikeuksia
elävien olentojen suhteen, eikä sentakia ollut mitään syytä, kun asia
niin käsitettiin, miksi yksilöt eivät olisi hankkineet rajoittamatonta
omistusoikeutta aineen suhteen niin pitkälle kuin heidän kykynsä
salli. Mutta tämä katsantokanta ehdottomasti jätti huomioon ottamatta
ne yhteiskunnalliset seuraukset jotka johtuvat aineellisten esineiden
erilaisesta jaosta maailmassa missä jokainen ehdottomasti riippuu
elämän ja kaiken sen käytännön suhteen näiden esineiden heille
tulevasta osuudesta. Se on: vanha, niin sanottu omaisuuden siveysoppi
ei ollenkaan välittänyt asian koko siveydellisestä puolesta --
nimittäin sen vaikutuksesta inhimillisiin olosuhteisiin. Tämä puoli
asiassa taas täsmälleen määrää nykyaikaisen omaisuuden siveysopin koko
perusteen. Kaikki inhimilliset olennot ovat yhdenarvoisia oikeuksiltaan
ja arvoltaan, ja vain sellainen omaisuuden jakamisjärjestelmä voi olla
puolustettava joka kunnioittaa tätä yhdenarvoisuutta ja takaa sen
olemassaolon. Mutta samalla kuin kuulette että tämä periaate yleisimmin
pidetään taloudellisen yhdenvertaisuutemme moraalisena perusteena, on
olemassa täysin riittävä ja kokonaan erilainen peruste jonka nojalla,
vaikka elämän ja vapauden oikeudet eivät asiaan kuuluisikaan, me
kuitenkin ajattelisimme, että teollisuuden koko tuotannon samallainen
jako on oikea tapa ja kaikki muu ryöstöä.

"Päätekijänä omaisuuden tuotannossa sivistyneitten ihmisten keskuudessa
on yhteiskunnallinen järjestö, liittoutuneen työn ja vaihdon koneisto,
jonka kautta sadat miljoonat yksilöt varaavat toistensa tuotteille
kysyntää ja keskinäisesti täydentävät toistensa työtä, siten
muodostaen kansan ja maailman tuotanto- ja jakojärjestelmästä suuren
koneen. Tämä oli laita myös yksityiskapitalismin aikana, huolimatta
sen toimintatavan äärettömästä tuhlaavaisuudesta ja jarrutuksesta;
mutta tietysti on se nyt paljon tärkeämpi totuus, kun osuustoiminnan
koneisto käypi mahdollisimman pehmeästi ja joka voimaunssi käytetään
mahdollisimman vaikuttavasti. Alkuvoima koko teollisuustuotannossa,
joka on yhteiskunnallisen järjestön tulos, on nähtävissä erotuksessa
sen arvona minkä ihminen työn tekijänä tuottaa yhteiskunnallisen
järjestön yhteydessä, ja sen välillä mitä hän voisi tuottaa erillänsä
ollen. Lähimmäistensä kanssa yhdessä työskennellen yhteiskunnallisen
järjestön avulla hän ja he tuottavat tarpeeksi auttaakseen kaikki mitä
korkeimpaan ylöllisyyteen ja sivistykseen. Erillään työskennellessään
on inhimillinen, kokemus osottanut että hän olisi onnellinen, jos
voisi yleensä tuottaa siksi paljon että hengissä pysyisi. On arvioitu
luullakseni että työn tekijän keskimääräinen päivän tuotanto Amerikassa
on tätä nykyä noin 50 dollaria. Saman ihmisen työskentelystä olisi
arvio saman laskuperusteen mukaan sangen korkea, jos sen sanottaisiin
olevan viisikolmatta senttiä. Sanokaahan nyt minulle, Julian, kenelle
kuuluu yhteiskunnallinen järjestö, tämän ihmisten yhteyden ääretön
koneisto, joka kohottaa jokaisen työn tuotetta noin kaksi sataa kertaa?"

"Ilmeisesti", vastasin, "se ei voi kuulua kellekään erikoisesti,
vaan yksinomaan yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Yhteiskunta
kokonaisuudessaan voi yksin olla järjen ja keksimisen yhteiskunnallisen
omaisuuden perijä ja yhteiskunta kokonaisuudessaan saapi aikaan
jatkuvasti jokapäiväisen joukkoyhteyden jonka avulla yksinomaan tätä
perintöä voidaan käyttää."

"Aivan niin. Yhteiskunnallinen järjestö ynnä kaikki mitä siinä on
ja mitä se mahdolliseksi saattaa, on kaikkien jakamaton perintö
yhteisesti. Kenelle sitten kohtuuden mukaan kuuluu kunkin työn kaksi
sataa kertaa suurempi arvo joka johtuu yhteiskunnallisesta järjestöstä?"

"Ilmeisesti yhteiskunnalle kokonaisuudessaan -- yhteiseen kassaan."

"Ennen suurta vallankumousta", jatkoi tohtori, "vaikka
silloin tuntuukin vallinneen hämärä ajatus tämän laatuisesta
yhteiskunnallisesta kassasta, joka kuului yhteiskunnalle kokonaan,
ei ollut mitään selvää ymmärrystä sen laajuudesta eikä sillä
ollut vartijaa taikka määräyksiä jotka olisivat pitäneet huolta
sen kokoamisesta ja käyttämisestä yhteistarpeisiin. Yleinen
teollisuusjärjestö, kansallinen talousjärjestelmä, oli välttämätön,
ennenkuin yhteiskunnallista kassaa voitiin mukavasti suojella ja
hoitaa. Siihen asti sen välttämättä täytyi olla alttiina yleiselle
ryöväykselle ja kavallukselle. Yhteiskunnallinen koneisto oli
keinottelijain huostassa jotka sitä käyttivät rikastumiskeinonansa
kantaen veroja kansalta jolle se kuului ja jota sen olisi pitänyt
rikastuttaa. Vallankumouksen vaikutusta voi kuvata sanomalla että
kansa vain silloin otti kokonaisuudessaan huostaansa yhteiskunnallisen
koneiston, joka oli aina sille kuulunut, tarkoittaen siitä lähtien
johtaa sitä yleisenä laitoksena jonka tulot tuli antaa yhdenarvoisille
omistajille eikä enää rosvoille.

"Te voitte helposti nähdä", jatkoi tohtori, "miten tämän
teollisuustuotteiden erittelyn täytyi vähentää persoonallisen
yhdenvertaisuuden tärkeyttä työn suorituksessa yksityisten työn
antajain kesken. Jos nykyinen mies yhteiskuntakoneiston avulla
voi tuottaa viidenkymmenen dollarin arvosta työtä, kun hän ilman
yhteiskuntaa voi tuottaa vain neljännes dollarin arvosta, niin
jokaista viittäkymmentä dollaria kohti neljäkymmentä yhdeksän ja
kolme neljäsosaa dollaria täytyy sijoittaa yhteiskunnan kassaan,
jos mieli tasa-arvoista jakoa toimeen panna. Kahden ihmisen
teollisuustuotteliaisuudessa ilman yhteiskunnan apua saattoi toinen
olla puolta pahempi toista -- se on, samalla kuin toinen kykeni
tuottamaan täyden neljännes dollarin arvosta työtä päivässä, toinen
saattoi tuottaa vain kahdentoista ja puolen sentin arvosta. Tämä oli
sangen suuri erotus niiden olosuhteiden vallitessa, mutta kaksitoista
ja puoli senttiä on niin mitätön osa viidestäkymmenestä dollarista
ettei se mainitsemista edes ansaitse. Se on, erotus kahden ihmisen
yksilöllisten kykyjen välillä jäi samaksi, mutta sen erotuksen alensi
suhteellisesti vähäpätöiseksi se äärettömän suuri tasainen lisäys jonka
yhteiskuntajärjestö molempain tuotteille samalla mitalla antoi. Taikka
toista esimerkkiä käyttäen, ennenkuin ruuti oli keksitty saattoi yksi
mies helposti olla kahden vertainen sotilaana. Erotus yksityisten
miesten välillä pysyi kaikesta huolimatta voimassa; mutta pyssyn
tuottama tavaton samallainen lisäys molempain voimaan saattoi heidät
käytännössä samanarvoisiksi taistelijoiksi. Pyssyistä puhuessamme
saamme vielä paremman esimerkin -- yksilöllisten sotilaitten suhde
jalkaväen joukkueessa sen muodostamiseen nähden. Suuria erotuksia
oli olemassa yksilöllisten sotilaitten taisteluvoimassa rivien
ulkopuolella. Mutta riveissä ollen tämä muodostus lisäsi jokaisen
sotilaan taistelukykyä yhtäläisesti niin valtavasti että eri miesten
yksilöllisten kykyjen välinen eroavaisuus peittyi mitättömäksi.
Sanokaamme esimerkiksi että tämä muodostelma lisäsi joka jäsenen
taisteluvoimaa kymmenellä, silloin mies, joka rivien ulkopuolella oli
kahden veroinen voimassa toveriinsa verrattuna, oli molempain rivissä
seisoessa häneen verrattuna kuin kaksitoista yhdentoista rinnalla --
vähäpätöinen erotus.

"Minun tuskin tarvinnee teille huomauttaa, Julian, yhteiskunnallisen
kassa-aatteen merkitystä taloudelliseen yhdenvertaisuuteen, kun
teollisuusjärjestelmä oli kansallistutettu. Se osotti selvästi
että vaikka olisikin mahdollista laskea tyydyttävällä tavalla
teollisuustuotteiden erotus, jotta yksilöllinen työ saisi sille
oikeudellisesti tulevan osuuden samoinkuin yhteiskuntakassakin, ei
tulos kuitenkaan olisi vaivan arvoinen. Erikoisen kyvykäskään työn
tekijä, joka voisi toivoa eniten siitä voittavansa, ei voisi toivoa
voittavansa niin paljon kuin menettäisi toisten kanssa yhdessä
uhraamalla teollisuuskoneiston lisäkyvyn joka olisi tuloksena
yhteistunnosta ja yhteishengestä työn tekijäin kesken kehittyen
täydellisesti etujen yhteyden tunnosta."

"Tohtori", huudahdin, "minä pidän tästä yhteiskuntakassan aatoksesta
tavattomasti! Se saattaa minut ymmärtämään muiden asiain ohessa,
miten täydellisesti te näytte kehittyneen palkka-aatteesta joka
muodossa tai toisessa oli kaikkien talousaatteiden perusteena
minun aikanani. Se johtuu siitä että olette tottuneet pitämään
yhteiskuntapääomaa rikkautenne päälähteenä pikemmin kuin jokapäiväisenä
erikoiskäyttötavarana. Se on sanalla sanoen erotus kapitalistin ja
köyhälistön aseman välillä."

"Myöskin niin", sanoi tohtori. "Vallankumous teki meistä kaikista
kapitalisteja, ja voitto-osuuden aate on karkoittanut palkka-aatteen.
Me otamme palkkaa väin kunnian muodossa. Meidän kannaltamme katsoen,
kun joukko-omistus vallitsee yteiskuntajärjestelmän talouskoneistoon
nähden ja yhteiskunnalla kokonaisuudessaan on ehdoton valta sen
tuotteisiin, on jotakin huvittavaa niissä uutterissa väittelyissä,
joiden kautta teidän aikalaisenne koettivat määritellä täsmälleen,
miten suurta tai pientä palkkaa tai hyvitystä palveluksistaan oli tämä
tai tuo yksilö tai joukkokunta oikeutettu saamaan. Rakas Julian, jos
taitavinkin työn tekijä saisi tyytyä vain omiin tuotteisiinsa, jos
hän olisi ehdottomasti erotettu ja irrallaan niistä voimista joiden
kautta yhteiskuntakoneisto oli sen monin kerroin lisännyt, ei hänen
elinkulkunsa olisi parempi kuin puoliksi nälistyneen metsäläisen.
Jokainen on oikeutettu ei ainoastaan omaan tuotteeseensa, vaan paljon
enempään -- nimittäin osuuteensa yhteiskuntajärjestön tuotteista
ynnä lisäksi persoonalliseen tuotantoonsa, eikä hänen oikeutensa
tähän osuuteen riipu siitä teidän aikanne se-riistää-joka-riistää-voi
periaatteesta, jonka avulla toiset itsestänsä tekivät miljoonamiehiä
ja toiset jätettiin kerjäläisiksi, vaan samallaisista ehdoista kuin
kaikilla hänen kanssakapitalisteillaankin on."

"Minun aikanani puhuttiin ansaitsemattoman koron aatteesta jota korkoa
yhteiskuntajärjestö antoi yksityisille omaisuuksille", sanoin, "mutta
mikäli muistan vain maa-arvon yhteydessä. Oli uudistusmiehiä jotka
päättelivät että yhteiskunnalla on oikeus ottaa itselleen veroina
kaikki lisäykset maan arvossa jotka johtuivat yhteiskunnallisista
aiheista sellaisista kuin väestön lisääntymisestä tai yleisistä
parannuksista, mutta he näyttivät pitävän oppinsa toteuttamista
mahdollisena vain maahan nähden."

"Niin", sanoi tohtori, "ja merkillistä on että pitäessään kiinni
johtolangasta he eivät sitä seuranneet."



LUKU XIV.

Me katselemme asevarastoani.


Johtolangat valoa ja lämpöä varten oli johdettu holvihuoneeseen, ja se
oli yhtä lämmin, valoisa ja mukava paikka kuin vuosisataa ennen, kun se
oli ollut makuuhuoneenani. Polvistuen kassakaapin oven eteen aloin heti
käsitellä merkkilaattaa, ja seuralaiseni samalla olivat kumartuneena
minua kohti asemissa jotka osottivat tavatonta uteliaisuutta.

Sata vuotta sitten olin lukinnut kassakaapin viimeisen kerran, ja
tavallisissa oloissa se olisi ollut kyllin pitkä unohtaakseni monin
kerroin lukon avaamiskeinon, mutta nyt se oli yhtä tuoreena muistossani
kuin jos olisin sitä käytellyt muutamaa päivää ennen, mikä toden teolla
olikin kuluneen aikakauden pituus, mikäli se koski itsetietoista
elämääni.

"Huomatkaa", sanoin, "että käännän tätä laattaa, kunnes kirjain 'K'
tulee vastapäätä kirjainta 'R'. Sitten siirrän tätä toista laattaa,
kunnes numero '9' tulee vastapäätä samaa kohtaa. Nyt kassakaappi on
oikeastaan lukosta irti. Minun on enää vain käännettävä tätä nupua,
joka siirtää salvat, ja sitten heilauttaa ovi auki, kuten näette."

Mutta he eivät nähneet sitä, sillä nupu ei tahtonut kääntyä ja lukko
pysyi kiinni. Minä tiesin etten ollut tehnyt mitään erehdystä lukon
suhteen. Joku lukon salvoista ei ollut irtautunut. Koetin uudelleen
useampia kertoja ja ravistelin laattaa ja ovea, mutta siitä ei ollut
apua. Lukko pysyi itsepintaisena. Joku sanoi ettei sen muisto ollut
yhtä hyvä kuin minun. Se oli unohtanut sääntönsä. Uskottavampi
aineellinen selitys oli se että öljy lukossa oli ajan mukana kovettunut
ja siksi vastusti ponnistuksiani. Lukko ei ollut voinut ruostua, sillä
huoneen ilma oli ollut aivan kuiva. Muuten minä en olisi voinut elää.

"Surukseni olette pettyneet odotuksessanne", sanoin, "sillä nyt
meidän olisi lähetettävä hakemaan lukkoseppää kassakaappitehtailijain
pääkonttoorista. Minä tiesin minne Sudbury kadulla oli mentävä, mutta
arvelen että kassakaappiliike on muuttanut sen jälkeen."

"Se ei ainoastaan ole muuttanut", sanoi tohtori, "se on kadonnut; tämän
tapaisia kassakaappeja on historiallisessa museossa, mutta en ole tähän
asti tiennyt miten ne avataan. Se on todella sangen nerokas."

"Ja tahdotteko sanoa että tätä nykyä todellakaan ei ole lukkoseppää
joka voisi avata tämän kaapin?"

"Jokainen koneseppä voi leikata terästä kuin korttipaperia", vastasi
tohtori; "mutta todellakaan en usko että maailmassa on ihmistä
joka voisi avata lukkoa. Meillä tietysti on yksinkertaisia lukkoja
yksityissalaisuuksien tallettamiseksi ja lasten pahantekoja vastaan,
mutta ei mitään sellaisia joita olisi tarkoitettu vakavampaa
vastustusta kestämään joko väkinäistä tai taidokasta. Lukkoseppien
ammattikunta on kuollut."

Tällöin Edith, joka malttamattomasti halusi nähdä kaapin avattuna,
huudahti ettei kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ollut mitään
kerskaamista, ellei se voinut ratkaista pulmaa johon jokainen
taitavampi murtovaras yhdeksännellätoista vuosisadalla pystyi.

"Kärsimättömän nuoren naisen kannalta saattaa se siltä tuntua", sanoi
tohtori. "Mutta meidän täytyy muistaa että hävinneet taiteet usein
ovat inhimillisen edistyksen muistopatsaina, osottaen loppuunkuluneita
rajoja ja välttämättömyyksiä joihin ne ovat kuuluneet. Siitä syystä
ettei meillä enää ole varkaita, ei liioin ole lukkoseppiä. Julian
raukan oli käytävä kaikki nämä vastukset läpi turvatakseen paperinsa
tuossa kassakaapissa, koska hänestä olisi tullut kerjäläinen jos olisi
ne menettänyt, ja sen sijaan että oli monien herra olisi hänestä tullut
harvojen palvelija ja ehkä olisi viettelys johtanut rosvoksi hänetkin.
Ei ole ihme että lukkoseppiä niinä päivinä tarvittiin. Mutta nyt,
näettehän, vaikka otaksuisikin että yhteiskunnassa missä kukin nauttii
yleistä ja samallaista varallisuutta joku haluaisi jotakin varastaa, ei
hän voisi varastaa mitään sellaista minkä jälleen voisi myydä. Meidän
varallisuutemme sisältää takuun siitä että kullakin on samallainen
osuus kansan kapitaalissa ja tuloissa -- takuun joka on persoonallinen
ja jota ei voida meiltä riistää eikä antaa pois, se kun on jokaiselle
syntymässä annettu ja vasta kuoleman tapahduttua peruutetaan. Huomaatte
kai että lukkosepät ja kassakaapin tekijät olisivat aivan tarpeetonta
väkeä."

Puhuessamme olin jatkanut laatan pyörittelemistä toivoen että
uppiniskainen salpa taipuisi toimimaan ja lopulta heikko napsahdus
vastasi ponnistuksiani ja minä heilautin oven auki.

"Hyi!" huudahti Edith, kun sen sisältä tulvahti ilkeä ummehtunut
löyhkä. "Säälinpä teidän aikaista väkeä, jos tämä löyhkä on osote siitä
mitä he saivat hengittää."

"Se on luultavasti ainoa jälellä oleva osote mikä saatavissa on",
huomautti tohtori.

"Kas miten naurettavan pieni laatikko se on sisältä, vaikka se
ulkopuolelta on niin vaateliaan näköinen!" huudahti Edithin äiti.

"Niin", sanoin. "Paksujen seinäin tuli turvata sisältöä sekä tulen että
rosvojen varalta -- ja sivumennen sanoen luulisin että te yhä vielä
tarvitsette tulenvarmoja kaappeja."

"Meillä ei ole tulipaloja, paitsi vanhoissa rakennuksissa", vastasi
tohtori. "Kun rakentaminen joutui koko kansan haltuun, emme me
näettehän voineet sitä sietää, sillä omaisuuden hävittäminen merkitsee
kansalle kuollutta häviötä, kun taas yksityiskapitalismin aikana häviö
työnnettiin toisten niskoille kaikenlaisilla keinoilla. Silloin voitiin
vakuuttaa, mutta nyt kansan on vakuutettava itse."

Avasin kassakaapin sisäoven ja otin esille laatikoita jotka olivat
täynnä kaikenlaatuisia arvopapereita, ja tyhjensin ne huoneessa
olevalle pöydälle.

"Näitäkö vastenmielisen näköisiä papereita te sanotte omaisuudeksi?"
sanoi Edith ilmeisesti pettyneenä.

"Emme itse papereita", sanoin, "vaan mitä ne edustivat."

"Ja mitä se oli?"

"Maan, talojen, myllyjen, laivojen, rautateitten ja kaikenlaisten
muitten kappaleitten omistamista", vastasin, ja ryhdyin paraani mukaan
selittämään hänen äidilleen ja hänelle itselleen vuokraa, liikevoittoa,
korkoa, osinkoa j.n.e. Mutta selvästi näkyi heidän kasvojensa nolosta
ilmeestä etten kovin suuria ennätyksiä saanut aikaan.

Vihdoin tohtori katsahti ylös papereista, joihin hän muinaistutkijan
uteliaisuudella oli tarrannut, ja nauroi.

"Minä pelkään, Julian, että lähdette väärästä päästä. Teidän aikananne,
näettehän, taloustiede oli asiain tiedettä, meidän päivinämme
se on ihmisolentojen tiedettä. Meillä ei ole minkäänlaista mikä
vastaisi teidän vuokraanne, korkoanne, liikevoittoanne tai muuta
finanssikeksintöä, ja niitä tarkoittavilla sanoilla ei ole mitään
merkitystä nyt muille kuin tutkijoille. Jos haluatte että Edith ja
hänen äitinsä teitä ymmärtää täytyy teidän kääntää nämä rahasanat
sanoiksi jotka merkitsevät miehiä, naisia ja lapsia, ja selittää
kaikki teidän järjestelmänne mukaiset heitä koskevat seikat. Pidättekö
sopimattomana, jos minä koetan tehdä asian heille hiukan selvemmäksi?"

"Olen teille siitä sangen kiitollinen", sanoin, "ja ehkä samalla
saatatte sen selvemmäksi minullekin."

"Luullakseni", sanoi tohtori, "me kaikki ymmärrämme näiden asiakirjain
luonteen ja arvon paljon paremmin, jos sen sijaan että puhuisimme
niistä farmien, tehtaitten, kaivosten, rantateiden y.m. omistusoikeuden
osotuksena pidämme kiinni vain siitä että ne todistivat omistajainsa
olevan erilaisten miehiä, naisia ja lapsia käsittäväin joukkokuntain
herroja eri osissa maata. Tietysti, kuten Julian sanoo, asiakirjat
nimellisesti vahvistivat hänen oikeutensa vain kappaleisiin eivätkä
puhu mitään miehistä ja naisista. Mutta ne miehet ja naiset, jotka
seurasivat maatilojen, koneitten ja muitten erilaisten omaisuuksien
mukana ja olivat niihin sidottuja ruumiillisten tarpeittensa kautta,
juuri kaiken arvon loivat omaisuuden omistamiselle.

"Mutta ellei sitä edellytystä olisi ollut että oli ihmisiä jotka koska
heidän täytyi käyttää maata alistuivat tekemään työtä sen omistajille
siitä hyvästä että saivat sen haltuunsa, ei näillä omistus- ja
kiinnityskirjoilla olisi ollut mitään arvoa. Niin on laita näiden
tehdasosakkeittenkin. Ne puhuvat vain vesivoimasta ja koneista, mutta
ne olisivat olleet arvottomia ilman niitä tuhansia ihmistyöntekijöitä
jotka olivat sidotut koneisiin ruumiillisten tarpeitten voimalla
yhtä lujasti kuin olisivat olleet niihin kahlehditut. Ja samoin nämä
hiilikaivososakkeet. Ilman sitoi viheliäistä ihmisolentojen joukkoa,
jonka puute oli tuominnut työtä tekemään eläväin haudoissa, minkä
arvoisia olisivat olleet nämä osakkeet jotka eivät sanallakaan heistä
mainitse? Miten kuvaavaa onkaan se seikka että pidettiin tarpeettomana
mainitakaan pellolla, koneitten ääressä, kaivoksissa työskenteleväin
orjain nimiä! Henkiorjuuden aikana joka ennemmin oli vallinnut,
oli tarpeellista nimittää erikseen kukin sielu tuntomerkkineen,
jotta hänet karkaamisen tapahtuessa voitaisiin keksiä sekä kuoleman
tapauksessa arvata tappio. Mutta mitään tappion pelkoa ei ollut
niiden orjain karkaamisen tai kuoleman takia jotka näiden asiakirjain
mukaan omistajansa saivat. He eivät tahtoneet juosta tiehensä, sillä
mitään parempaa ei ollut pakopaikaksi saatavissa eikä mitään pääsyä
koko maailmaa käsittävän talousjärjestelmän käsistä joka heitä orjina
piti; ja jos he kuolivat, ei se mitään tappiota heidän omistajilleen
tuottanut, sillä alituisesti oli yllinkyllin toisia heidän tilalleen.
Siis heidän luettelemisensa olisi ollut paperin haaskausta.

"Äsken aamiaispöydässä", jatkoi tohtori, "selittelin nykyistä
katsantokantaa yksityiskapitalismin talousjärjestelmään nähden joka
perustui kansan joukkojen pakolliseen kapitalistien palvelemiseen; sen
palveluksen viimemainitut väkisin panivat toimeen anastaen etuoikeuden
maailman tuotantolähteitten ja koneiston paljouteen ja jättäen puutteen
puserruksen pakottamaan kansaa heidän ikeensä hyväksymään, poliisin
ja sotilaitten aika ajoin puolustaessa heidän etuoikeuksiaan. Nämä
asiakirjat kuvaavat erittäin sopivasti niitä nerokkaita ja vaikuttavia
keinoja joiden avulla erilaatuiset työn tekijät järjestettiin
kapitalistien palvelukseen. Ymmärrettävää kuvausta käyttääkseni,
näiden erilaisten niin sanottujen arvopaperien saattaa sanoa olevan
yhtä monenlaisia valjaita joilla puutteen puserruksen kukistamat ja
kesyttämät kansan joukot iestettiin ja valjastettiin kapitalistien
vaunujen eteen.

"Esimerkiksi, tässä on kasa farmikiinnityksiä Kansasin farmeihin.
Hyvä; tämän arvopaperin voiman nojalla eräät Kansasin farmarit
tekivät työtä sen omistajan puolesta, ja vaikka he eivät koskaan
ehkä tietäneet kuka hän oli eikä hän keitä he olivat, olivat he yhtä
varmasti ja järkähtämättömäsi hänen orjiansa kuin jos hän olisi
seissyt heidän vieressänsä ruoska kourassa, sen sijaan että hän istui
seurusteluhuoneessaan Bostonissa, New Yorkissa tai Lontoossa. Näitä
kiinnitysvaljaita käytettiin yleisesti kansan maata viljelevän luokan
sitomiseksi. Useimmat Lännen farmareista saivat reutoilla niissä
yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella. Eikö niin ollut Julian?
Oikaiskaa tietoni, jos olen väärässä."

"Te kerrotte aivan tarkkoja tosiseikkoja", vastasin. "Rupean
käsittämään selvemmin entisen omaisuuteni luonnetta."

"Katsokaamme nyt mikä tämä kasa on", jatkoi tohtori. "Ahaa, nämä
ovat osakkeita Uuden Englannin puuvillatehtaisiin. Tämän laatuisia
valjaita käytettiin pääasiallisesti naisille ja lapsille, joiden
luokituksessa mentiin niin alas että soveliaina pidettiin yhden-
ja kahdentoista vuotiset tytöt ja pojatkin. Tapana oli sanoa että
vain pikkulasten melkein maksuttoman työn tuottama voitto piti näitä
tehtaita kannattavina omaisuuksina. Uuden Englannin väestö suurimmaksi
osaksi kukistettiin jo hentoikäisenä taipuakseen työhön tämänlaisissa
valjaissa.

"Tässä taasen on hiukan eri laatua. Nämä ovat rautatie-, kaasu- ja
vesilaitososakkeita. Ne olivat laajemmalle ulottuvia valjaita joilla
ei ainoastaan erikoinen työn tekijäin luokka, vaan koko kuntakin
kahlehdittiin työtä tekemään arvopaperien omistajalle.

"Ja vihdoin on meillä täällä ankarammat valjaat kaikista, hallituksen
bondeja. Tämä asiakirja, näettekö, on Yhdysvaltain hallituksen bondi.
Sen kautta seitsemänkymmentä miljoonaa ihmistä -- koko kansa toden
teolla -- oli valjastettu tämän bondin omistajan vaunujen eteen; ja
vielä lisäksi ajurina tässä tapauksessa oli hallitus itse, jota vastaan
juhtien oli sangen työlästä potkia. Toisen laatuisten valjaitten
sisällä tapahtui useasti potkimista ja vikuroimista, ja kapitalisteja
useasti häiritsivät ja väliaikaisesti työnkin heiltä riistivät
miehet jotka he olivat ostaneet ja täydellä rahalla maksaneet.
Luonnollisesti senvuoksi hallituksen bondia he suuresti ylistelivät
rahain sijoituskeinona. He käyttivät kaikkia mahdollisia ponnistuksia
saadakseen eri hallituksia yhä enemmän kansan niskaan sälyttämään
tämänlaisia valjaita, ja hallitukset kapitalistien asiamiesten
yllytyksestä tietysti tekivät niin aina suuren vallankumouksen aattoon
asti, mikä muutti bondit ja kaikki muut valjaat pelkäksi paperiksi."

"Yhdeksännentoista vuosisadan edustajana", sanoin, "en voi
kieltää ettei totuutta olisi teidän koko lailla hämmästyttävässä
kuvailutavassanne meidän rahain sijoitusjärjestelmästämme. Mutta
myöntänette että vaikka järjestelmä olikin huono ja kansan tila katkera
sen vallitessa, niin kapitalistien toiminta sellaisen teollisuuden
järjestämiseksi ja johtamiseksi kuin meidän oli, oli kuitenkin jonkin
arvoista palvelusta maailmalle."

"Oli varmasti", vastasi tohtori. "Se syy voidaan esittää, ja on
esitetty, jokaisen järjestelmän puolustukseksi jonka kautta ihmiset
ovat toisia lähimmäisiänsä tehneet palvelijoikseen alusta pitäen.
Aina oli jotakin yleisesti arvokasta ja välttämätöntä palvelusta
jonka sortajat voivat väittää ja väittävät olevan heidän asettamansa
pakkopalveluksen perusteena ja puolustuksena. Kun ihmiset tulivat
viisaammiksi huomasivat he maksavansa häviöön johtavaa hintaa siten
annetusta palveluksesta. Niinpä he ensiksi sanoivat kuninkaille:
'Ollaksenne turvassa te autatte valtiota puolustautumaan ulkolaisia
vastaan ja hirttämään varkaat, mutta onpa liian paljon vaatia meitä
olemaan teidän orjianne siitä hyvästä, me osaamme tehdä paremminkin.'
Ja niin he perustivat tasavaltoja. Niin myös vihdoin kansa sanoi
papeille: 'Te olette jotakin tehneet hyväksemme, mutta liian paljon
olette vaatineet palveluksistanne vaatiessanne meidän alistamaan
järkemme teidän tahtonne alaisiksi, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja
niin he perustivat uskonnollisen vapauden."

"Ja samalla tavalla tässä viimeisessä asiassa, josta me nyt puhumme,
kansa vihdoin sanoi kapitalisteille: 'Te kyllä olette järjestäneet
meidän teollisuutemme, mutta sen hinnaksi olette meidät orjuuttaneet.
Me voimme tehdä paremminkin.' Ja asettaen kansallisen yhteistoiminnan
kapitalismin tilalle he perustivat teollisuustasavallan taloudellisen
kansanvallan perusteelle. Jos olisi totta, Julian, että jokin toisille
tehdyn palveluksen vaikutin, olipa palvelus miten arvokasta laatua
tahansa, oikeuttaisi hyväntekijän orjiksi painamaan ne joille on hyvää
tehnyt, ei olisi ollut mitään hirmuhallitusta tai orjavaltaa joka ei
voisi itseänsä täysin pätevästi puolustaa."

"Eikö sinulla ole oikeata rahaa meille näyttää", sanoi Edith, "jotakin
muuta kuin näitä papereita -- kultaa tai hopeata, kuten museossa on?"

Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei ihmisten ollut tapana pitää suuria
rahavaroja kotonaan, mutta sattumalta oli minulla niitä vähäinen kasa
kassakaapissani, ja vastaukseksi Edithin kysymykseen vetäsin esille
laatikon joka sisälsi useita satoja dollareita kullassa ja tyhjensin
sen pöydälle.

"Miten komeita ne ovat!" huudahti Edith, työntäen kätensä keltaiseen
rahaläjään ja kilistellen niitä. "Ja onko aivan totta että jos teillä
vain oli tarpeeksi näitä esineitä, ollenkaan huolimatta miten ja mistä
olitte ne saaneet, niin miehet ja naiset alistuivat tahtonne alaisiksi
ja antoivat teidän tehdä mitä halutti heidän suhteensa?"

"He eivät ainoastaan antaneet teidän tehdä mitä halutti heille, vaan
he olivat teille erittäin kiitollisia siitä että olitte niin hyvä ja
käytitte heitä ettekä toisia. Köyhät taistelivat toistensa kanssa
etuoikeudesta saada olla sellaisten palvelijoina ja alamaisina joilla
oli rahaa."

"Nytpä minä huomaan", sanoi Edith, "mitä nimi 'leivän herrat'
tarkoittaa."

"Mitkä leivän herrat?" kysyin. "Keitä he olivat?"

"Se nimi annettiin kapitalisteille vallankumouksen aikana",
vastasi tohtori. "Tämä asia josta Edith puhuu on palanen sen ajan
kirjallisuutta, jolloin kansa ensiksi alkoi täydelleen herätä näkemään
sen seikan että luokkaetuoikeus tuotantokoneistoon merkitsee kansan
orjuutta."

"Odottakaahan, kun koetan voinko sen muistaa", sanoi Edith. "Tällä
tavalla se alkaa: 'Kaikkialla miehet, naiset ja lapset seisoivat
turulla huutaen leivän herroja ottamaan heidät palvelukseensa, jotta
he leipää saisivat.' Vahvat miehet sanoivat: 'Oi leivän herrat,
tunnustelkaa meidän jäntereltämme ja lihaksiamme, käsivarsiamme ja
raajojamme; katsokaa miten vankkoja olemme. Ottakaa meidät ja käyttäkää
meitä. Antakaa meidän raataa puolestanne. Antakaa meidän puolestanne
hakata. Antakaa meidän mennä alas kaivantoihin ja kaivaa puolestanne.
Antakaa meidän vilua nähdä ja paleltua laivojenne keulalla. Lähettäkää
meidät höyrylaivojenne lämmityskammioiden helvetteihin. Tehkää mitä
mielitte kanssamme, mutta antakaa meidän palvella teitä, jotta saamme
syödä ja kuolemasta pelastumme!'

"Sitten puhuivat myös oppineet ihmiset, kirjanoppineet ja lakimiehet,
joiden voima oli heidän aivoissaan eikä heidän ruumiissaan: 'Oi leivän
herrat', he sanoivat, 'ottakaa meidät palvelijoiksenne täyttämään
teidän tahtoanne. Katsokaa kuinka hieno on ymmärryksemme, kuinka laajat
ovat tietomme, järkemme on kukkuroillaan opin aarteita ja filosofian
viekasteluja. Meille on annettu selvempi näkövoima kuin toisille ja sen
vakuutuksen voima että meidän tulisi olla kansan johtajina, äänettömäin
ääninä, sokeain silminä. Mutta kansalla jota meidän palveleman pitäisi
ei ole meille leipää antaa. Sentähden, leivän herrat, antakaa meille
syötävää, ja me tahdomme kansan teille pettää, sillä meidän täytyy
elää. Me tahdomme puolestamme oikeuksissa riidellä leskiä ja isättömiä
vastaan. Me puhumme ja kirjoitamme teidän ylistykseksenne ja taitavin
sanoin nolaamme ne jotka teitä vastaan puhuvat ja teidän valtaanne
ja valtiota vastaan. Eikä mikään mitä te meiltä vaaditte näytä liian
paljolta. Mutta koska me emme myy ainoastaan ruumistamme, vaan
sielummekin, niin antakaa meille enemmän leipää kuin nämä työn tekijät
saavat jotka vain ruumiinsa myyvät.'

"Ja papit ja leviitat myös huusivat leivän herrojen kulkiessa turun
poikki: 'Ottakaa meidät, herrat, palvelijoiksenne ja täyttämään teidän
tahtonne, sillä meidänkin täytyy syödä, ja vain teillä on leipää.
Me olemme pyhien oraakkelien vartioita, ja kansa meitä kuulee ja ei
vastaa, sillä meidän äänemme heille on kuin Jumalan ääni. Mutta meidän
täytyy saada leipää samoinkuin toistenkin syödäksemme. Antakaa meille
siis yltäkyllin leivästänne, ja me tahdomme puhua kansalle että he
hiljaa ovat eivätkä teitä häiritse napisemisellansa nälän tähden. Isän
Jumalan nimessä me kiellämme heitä vaatimasta veljien oikeuksia, ja
rauhan ruhtinaan nimessä me tahdomme saarnata teidän kilpailulakejanne.'

"Ja kaikkien miesten huutojen ylitse kuultiin naisjoukkojen ääniä
jotka leivän herroille huusivat: 'Älkää meidän ohitsemme kulkeko,
sillä meidänkin myös syömän pitää. Miehet ovat meitä väkevämpiä,
mutta he paljon leipää syövät ja me vähän, niin että vaikka me emme
niin väkeviä, olekkaan, lopuksi te ette häviä, jos otatte meidät
palvelijoiksenne heidän sijastansa. Ja jos te ette meitä tahdo työmme
tähden, katsokaa meitä kuitenkin, me olemme naisia ja kauniita pitäisi
meidän oleman teidän silmissänne. Ottakaa meidät ja tehkää meille mitä
mielitte, sillä meidän pitää syödä.'

"Ja yläpuolella kaupparähäkän, miesten karkeitten äänien ja naisten
kimeitten äänien kohosi pikku lasten piipottava kitinä: 'Ottakaa meidät
palvelijoiksenne, sillä äitiemme rinnat ovat ehtyneet eikä isillämme
ole meille leipää antaa ja meidän on nälkä. Me olemme heikkoja kyllä,
mutta me pyydämme niin vähän, niin kovin vähän että lopuksi me olemme
teille halvemmat kuin miehet, meidän isämme, jotka niin paljon syövät,
ja naiset, meidän äitimme, jotka enemmän syövät kuin me.'

"Ja leivän herrat, otettuaan käytettäväkseen tai huvikseen ne miehistä,
naisista ja pienokaisista joita soveliaina pitivät, läksivät tiehensä.
Mutta markkinaturulle jäi suuret joukot niitä joilla ei leipää ollut."

"Niin", sanoi tohtori katkaisten hiljaisuuden joka seurasi kun Edithin
ääni oli tauonnut, "sen häpeällisen kurituksen viimeinen huippu,
jonka teidän talousjärjestelmänne laski ihmisluonnon niskoille, oli
todellakin se että se pakotti ihmiset itseänsä kaupaksi tarjoamaan.
Vapaaehtoista ei kauppa todellisessa merkityksessä tietystikään ollut,
sillä puute tai sen pelko ei jättänyt valinnan varaa, sillä heidän
oli välttämättä myyminen itsensä jollekulle, mutta kussakin kaupan
hieromisessa oli siksi paljon valintaa että se joutui häpeälliseksi.
Heidän oli etsittävä ne joille itsensä tarjosivat ja itse päätettävä
kauppa omasta itsestään. Tässä suhteessa pestuusta aiheutuva toisten
ihmisten alamaisuus toisiin nähden oli vielä alentavampaa kuin
suoranaiseen pakkoon perustuva orjuuden aikana. Tällöin orja voitiin
pakottaa tottelemaan ruumiillisen kärsimyksen kautta, mutta hän
saattoi mielessään vapaasti hautoa kostoa herralleen; mutta pestuun
vallitessa ihmiset etsivät herrojansa ja suosion osotukseksi rukoilivat
että he heitä käyttäisivät, niin ruumista kuin sieluakin, voitokseen
ja huvikseen. Meidän nykyaikaisten mielestä sentakia oli henkiorja
arvokkaampi ja jalompi olento kuin teidän päivienne pestuunalainen joka
sanoi olevansa vapaa työn tekijä.

"Orjan oli mahdollista kohota sielultaan ympäristöänsä korkeammalle
ja tulla orjuuden filosoofiksi, kuten Epictetus [Epictetus oli
kreikkalainen joka joutui Roomaan orjaksi ja siellä kehittyi
filosoofiksi ja sai vihdoin vapautensa. Hänen selityksensä stoalaisesta
filosofiasta pidetään paraimpina mitä on. Hän eli ensimmäisen
vuosisadan lopulla. Suom. muistutus.], mutta pestuun alainen ei
edes voinut pilkkailla etsimiänsä kahleita. Hänen asemansa halpuus
ei ollut vain ruumiillista, vaan henkistäkin. Myydessään itsensä
hänen välttämättä oli myyminen ajatuksensa itsenäisyyskin. Teidän
koko teollisuusjärjestelmäänne näyttää tässä suhteessa paraiten ja
sopivimmin kuvaavan muuan sana jonka te yksipuolisesti kyllä säästitte
merkitsemään vain eräänlaista naisten harjoittamaa itsensä myyntitapaa.

"Työ toisten hyväksi rakkaudesta ja ystävyydestä ja työ toisten kanssa
yhteisen tarkoitusperän hyväksi jossa kaikilla on keskinäiset etunsa,
sekä työ sen tuottaman ilon takia ovat kaikki yhtä kunniallisia, mutta
kykyjemme pestaaminen toisten itsekkäästi käytettäväksi, joka muoto
työllä yleisesti oli teidän aikananne, on ihmisluonteelle arvotonta.
Vallankumous ensi kerran historiassa teki työn todella kunnialliseksi
laskemalla sen veljellisen yhteistoiminnan perusteelle, tulokset
yhteisesti ja tasaisesti jaettaviksi. Siihen asti se lievimmin sanoen
oli vain häpeällinen välttämättömyys."

Lopulta minä sanoin: "Kun olette tyydyttäneet uteliaisuutenne näiden
papereitten suhteen voimme luullakseni tehdä niistä kokkovalkean, sillä
niillä ei nyt näytä olevan sen suurempaa arvoa kuin pakanallisten
epäjumalain kokoelmalla joiden entiset palvelijat ovat kristinuskoon
kääntyneet."

"No niin, vaan eikö sellaisella kokoelmalla ole arvoa
historiantutkijalle?" sanoi tohtori. "Tietysti nämä asiapaperit tuskin
ovat minkään arvoisia siinä merkityksessä kuin ennen, mutta toisessa
merkityksessä niillä on suuri arvo. Olen nähnyt niiden joukossa useita
muunnoksia jotka ovat sangen harvinaisia historiallisissa kokoelmissa,
ja jos olette taipuvainen lahjoittamaan koko kokoelman museoomme, niin
olenpa varma että lahjaa pidetään suuriarvoisena Meidän esi-isiemme
rakentama suuri kokkovalkea, vaikka olikin aivan luonnollinen ja
anteeksi annettava riemun ilmaisu kahleitten katkaisemisen johdosta, on
arkeoloogiselta kannalta katsoen mielipahaa herättävä."

"Mitä tarkoitatte suurella kokkovalkealla?" kysyin.

"Se oli jotenkin draamallinen tapaus suuren vallankumouksen päätyttyä.
Kun pitkällinen taistelu oli loppunut ja kapitaalin yleisen hallinnon
kautta taattu taloudellinen yhdenvertaisuus perustettu, niin kansa
kaikilta tahoilta maata keräsi kokoon äärettömät varastot teidän
arvotodistuksianne, jotka, vaikka niiden todella piti olla vain
aineellisen omaisuuden todistuksia, olivat todella muuttuneet
ihmisomaisuuden todistuksiksi ja riistivät, kuten olemme nähneet, koko
arvonsa niistä orjista jotka ruumiillisten tarpeiden pakottamina olivat
kahlehditut aineeseen. Kansa -- vapauden innostuksen kiihkossa kuten
ymmärtänette -- näitä katsoi hyväksi koota äärettömiin röykkiöihin
New Yorkin osakepörssin paikalle, Plutuksen [Plutus, kreikkalaisten
rikkauden jumala. -- Suom. muist.] suurelle alttarille, missä
miljooneja ihmisolentoja oli uhrattu hänelle, ja siellä rakentaa niistä
kokkovalkea. Suuri pylväs seisoo paikalla tänään, ja sen latvasta
sädehtii alituisesti valtava sähköliekki tulisoihtuna sen tapauksen
muistoksi ja ikuisena osotuksena pergamenttiorjuuden loppumisesta joka
oli raskaampi kuninkaitten valtikkaa. On arvioitu että ihmisolentojen
omistustodistuksia, eli kuten te niitä nimititte omaisuuden
arvopapereita, haihtui taivaalle neljänkymmenen biljoonan dollarin
arvosta sekä vielä satoja miljooneja paperirahaa siinä suuressa palossa
jonka me varmasti uskomme olleen Jumalalle otollisemman kuin yhdenkään
niistä lukemattomista polttouhreista jotka hänelle tarjottu on ajan
alusta.

"No niin, jos minä olisin ollut siinä, voin helposti kuvitella että
olisin nauttinut loimusta yhtä paljon kuin kiihkeinkin sen ympärillä
tanssijoista, mutta nyt levollisemmin asiata arvellessa surkuttelen
tätä suurta historiallisten aineksien hävittämistä. Näette siis että
teidän bondinne, omistuskirjanne, kiinnepaperinne ja osakkeenne ovat
todella yhä arvokkaita."



LUKU XV.

Minne olisimme ilman vallankumousta joutuneet.


"Me luimme historioista", sanoi Edithin äiti, "miten hämmästyttävän
laajasti erikoisten yksilöitten ja perheitten onnistui keskittää
omiin käsiinsä eri maitten luonnon lähteet, teollisuuskoneiston
ja tuotteet. Julianilla oli vain miljoona dollaria, mutta monilla
yksilöillä ja perheillä oli, kuten meille on kerrottu, omaisuutta
viidenkymmenen, sadan ja kahden tai kolmen sadankin milj. dollarin
arvosta. Me olemme lukeneet lapsista jotka kätkyessään olivat satojen
miljoonain perillisiä. En milloinkaan ole nähnyt näissä kirjoissa
mainittuna rajaa, sillä onhan täytynyt olla jokin raja määräämässä,
mihin asti yksilö sai vallata maan pintaa ja tulolähteitä, tuotannon
välikappaleita ja työn tuloksia."

"Ei ollut mitään rajaa", vastasin.

"Tarkoitatko", huudahti Edith, "että jos ihminen vain oli tarpeeksi
taitava ja tunnoton hän saattoi vallata maan koko alueen ja jättää
kansa kaikkea vaille, paitsi mitä suostui sille antamaan?"

"Varmasti" vastasin. "Vanhan maailman monissa maissa yksilöt omistivat
kokonaisia maakuntia, ja Yhdysvalloissa laajempiakin alueita oli
siirtynyt ja siirtyi yksityisten ja yhtiöitten käsiin. Ei ollut
minkäänlaista rajaa maan laajuuteen nähden jonka yksi henkilö saattoi
omistaa, ja tietysti tähän omistukseen sisältyi oikeus karkoittaa
jokainen ihmisolento siltä alueelta, ellei omistaja halunnut antaa
yksityisten pysyä siinä veron maksua vastaan."

"Entä muitten aineitten suhteen maata lukuun ottamatta?" kysyi Edith.

"Asian laita oli sama", sanoin. "Ei mitään rajaa ollut olemassa sitä
laajuutta määräämässä jonka mukaan yksilö sai vallata ehdottoman
omistusoikeuden tehtaisiin, pajoihin, kaivoksiin ja teollisuuden
välikappalaisiin ja kaikenlaiseen kauppaan, joten kukaan henkilö ei
voinut löytää tilaisuutta ansaitsemaan ylläpitoansa paitsi omistajan
palvelijana ja hänen määräämillään ehdoilla."

"Jos olemme saaneet oikeat tiedot", sanoi tohtori, "niin tuotanto- ja
jakokoneiston sekä liikkeen ja teollisuuden omistuksen keskitys oli jo
ennen teidän uneen vaipumistanne saatettu trustien ja syndikaattien
kautta Yhdysvalloissa sellaiselle asteelle joka yleistä häläkkätä
synnytti."

"Oli kyllä", vastasin. "Silloin jo oli parinkymmenen miehen vallassa
New Yorkin kaupungissa pysäyttää mielensä mukaan jokainen vaunun
pyörä Yhdysvalloissa, ja harvain toisten kapitalistijoukkueiden
yhteinen toiminta olisi riittänyt käytännössä seisauttamaan koko
maan teollisuuden ja kaupan, kieltämään jokaiselta työn saannin ja
näännyttämään nälkään koko kansan. Näiden kapitalistien oma etu
liikettä tehdessään oli ainoa takuupohja mikä muulla väestöllä oli
elämisensä suhteen päivästä toiseen. Ja kun kapitalistit halusivat
pakottaa kansaa äänestämään mielensä mukaan, oli heidän säännöllisenä
tapanaan uhata seisauttaa maan teollisuus ja pahna toimeen liikepula,
ellei vaali menisi heidän mielikseen."

"Otaksukaapa, Julian, että joku yksilö, perhe tai kapitalistijoukkue,
joka olisi päässyt yksinään yhden kansan kaiken maan ja koneiston
omistajaksi, olisi halunnut käydä vielä pitemmälle ja vallannut
yksinomaisen omistusoikeuden koko maailman kaikkeen maahan,
taloudellisiin välikappaleisiin ja koneistoon, eikö se olisi ollut
ristiriidassa teidän omistuslakienne kanssa?"

"Ei ollenkaan. Jos joku yksilö, kuten otaksutte, olisi kyvyn ja taidon
avulla sekä perintöjen kautta saanut laillisen omistusoikeuden koko
maapalloon, olisi hän voinut meidän omistuslakimme mukaan menetellä sen
suhteen mielensä mukaan aivan yhtä ehdottomasti kuin jos se olisi ollut
puutarhatilkku. Eikä otaksumisenne että yksi henkilö tai perhe olisi
tullut koko maailman omistajaksi ole kokonaan mielikuvituksellista
laatua. Minun uneen vaipuessani oli Europassa muuan pankkiiriperhe
jonka yli maailman ulottuva valta ja edellytykset olivat niin
äärettömät ja lisääntyivät niin joutuisasti ja suunnattomassa määrässä
että sillä oli jo vaikutus kansojen kohtaloihin laajemmalle ulottuva
kuin ehkä kellään hallitsijalla koskaan on ollut."

"Ja jos minä ymmärrän järjestelmäänne, jos sitä olisi jatkunut ja
perhe olisi saanut maapallon omakseen joka tuumaa myöten, niin sillä
perheellä taikka tavallisella yksilöllä olisi ollut laillinen oikeus
pyhän omistusoikeuden nimessä antaa laillinen käsky ihmisrotua olevalle
kansalle muuttaa maailmasta pois, ja siinä tapauksessa että he eivät
taipuisi käskyn vaatimukseen lain nimessä määrätä heidän muodostamaan
sheriffin apujoukon ja karkoittamaan itsensä maan pinnalta?"

"Epäilemättä."

"Isä hoi", huudahti Edith, "te Julianin kanssa koetatte tehdä meistä
pilaa. Te arvelette kai että me uskomme kaiken, jos te vain pidätte
naamanne totisina. Mutta te käytte liian pitkälle."

"En ihmettele että ajattelet näin", sanoi tohtori. "Mutta sinä voit
helposti kirjoista saada selville että me emme ole millään tavalla
liioitelleet vanhan omaisuusjärjestelmän mahdollisuuksia. Mitä sen
järjestelmän aikana sanottiin omaisuusoikeudeksi se merkitsi jokaisen
sellaisen rajoittamatonta oikeutta jolla taitoa riitti kylliksi
anastamaan keltä toiselta tahansa mitä omaisuutta tahansa."

"Sitten näyttää siltä", sanoi Edith, "että unelma maailman
valloittamisesta yksilön voimalla, jos se joskus olisi toteutunut, oli
vanhan järjestelmän aikana mahdollisempi toteuttaa taloudellisilla kuin
sotilaallisilla keinoilla."

"Se on totta", sanoi tohtori. "Aleksanteri ja Napoleon erehtyivät
kutsumuksessaan, heidän olisi tullut olla pankkiireja eikä sotilaita.
Mutta kuitenkaan ei aika heidän päivinään ollut kypsynyt maailmaa
käsittävän rahavallan varalle, sellaisen josta me olemme puhuneet.
Kuninkailla oli väkivaltaiset keinonsa joiden kautta he rikkoivat
niin sanottuja omaisuusoikeuksia, kun he joutuivat ristiriitaan
kuninkaallisten luulo-ominaisuuksien kanssa taikka saivat aikaan
vaarallista yleistä tyytymättömyyttä. Itse tyrannitkaan eivät
mielellänsä häirinneet kilpailevia virkaveljiään heidän alueillaan.
Vasta kun kuninkailta oli riisuttu heidän valtansa ja tilalle oli
astunut valekansanvaltaisuuden sekava hallitus, mikä ei sietänyt
rinnallaan valtiossa tai maailmassa mitään vankkaa voimaa rahavaltaa
vastustamassa, vasta silloin syntyi tilaisuus maailmaa käsittävälle
rikkauden hirmuvallalle. Silloin, yhdeksännentoista vuosisadan
jälkipuoliskolla, kun kansainväliset liike- ja rahasuhteet olivat
särkeneet kansallisuusrajat ja maailmasta oli tullut taloudellisten
yritysten yhteiskenttä, kävi yleisesti vallitsevan ja keskitetyn
rahavallan aatos ei ainoastaan mahdolliseksi toteuttaa, vaan, kuten
Julian on sanonut, oli jo niin pitkälle toteutunut että se varjonsa loi
yltympäri. Ellei vallankumous syntynyt silloin kuin se syntyi, olisi
epäilemättä jonkinlainen tämmöinen yleinen rikkauden mahti tai tarkoin
keskitetty harvain valta, perustuen kaiken omaisuuden täydelliseen
yksinoikeuteen joka olisi ollut jonkun pikku joukon hallussa, tullut
maailman hallitukseksi kauan ennen tätä aikaa. Mutta vallankumouksen
tietysti täytyi syntyä silloin kuin se syntyi, eikä meidän siis
tarvitse puhua siitä mitä olisi tapahtunut, ellei se olisi syntynyt."



LUKU XVI.

Tuomitseva puolustus.


"Minä olen lukenut", sanoi Edith, "ettei milloinkaan ole
sortojärjestelmää ollut niin huonoa etteivät ne jotka siitä hyötyivät
olisi tunnustaneet siveellisen tunteen tuomiota oikeutetuksi ja
koettaneet keksiä puolustusta itselleen. Oliko vanha omaisuuden
jakojärjestelmä, jonka nojalla harvat pitivät monia orjuudessa nälkään
nääntymispelon kautta, poikkeuksena tästä säännöstä? Varmaankaan
eivät rikkaat olisi voineet katsella köyhiä kasvoihin, ellei heillä
ollut jotakin puolustusta tarjolla, jotakin syyn varjoa heidän
olosuhteittensa julmalle vastakohdalle.

"Kiitos että muistutit meitä siitä seikasta", sanoi tohtori. "Kuten
sanoit, ei koskaan ole ollut niin huonoa järjestelmää joka ei olisi
itselleen puolustusta keksinyt. Eipä olisi täysin kohtuullista jättää
vanhaa järjestelmää harkitsematta sen hyväksi lausuttua puolustusta,
vaikka toiselta puolen todellakin olisi ystävällisempää, jos jättäisi
sen mainitsematta, sillä se oli puolustus joka sen sijaan että olisi
puolustanut, oli vain lisäperusteena järjestelmän tuomitsemiselle jonka
oikeutta se pyrki osottamaan."

"Mikä oli se puolustus?" kysyi Edith.

"Se oli vaatimus että oikeuden mukaan kunkin tulee olla oikeutettu
ominaisuuksiensa tuloksia nauttimaan -- se on, kykyjensä tuotteita,
ponnistustensa hedelmiä. Kun eri henkilöitten ominaisuudet, kyvyt ja
ponnistukset ovat erilaisia, niin toiset luonnollisesti voittavat etuja
toisten rinnalla omaisuuden hankinnassa samoinkuin muissakin suhteissa;
ja kun tämä oli luonnon mukaista, sanottiin että sen täytyi olla oikein
eikä kellään ollut syytä napista muita kuin ehkä luojaa vastaan.

"No niin, ensiksikin se oppilause että henkilöllä toisen kanssa
tekemisissä ollessaan on oikeus käyttää omaksi eduksensa korkeampia
kykyjään, ei ole mitään muuta kuin hiukan pyöristelty lausunto siitä
opista joka sanoo että voima on oikeus. Juuri tätä tekoa estämässä
seisoi poliisimies kadun kulmassa, tuomari istui penkillänsä ja pyöveli
nosti palkkansa. Sivistyksen koko tarkoitusperä ja tulos oli kuitenkin
perustanut suuremman voiman luonnollisen lain tilalla, keinotekoisen
yhdenvertaisuuden asetustensa voimalla, joiden nojalla luonnollisista
eroavaisuuksista huolimatta heikko ja yksinkertainen joutui
tasa-arvoiseksi voimakkaan ja taitavan kanssa yhteisvoiman avulla.

"Mutta vaikka yhdeksännentoista vuosisadan moralistit yhtä päättävästi
kuin mekin väittivät ettei ihmisillä ollut oikeutta niittää etuja
omista kyvyistään suoranaisesti aineellisen voiman kautta, he arvelivat
että heillä oli täysi oikeus siihen, kun se tapahtui epäsuoraan sekä
esineiden välityksellä. Se on, toinen ei saanut edes tölmäistäkään
toista tämän juodessa vettä maljasta, jotta ei sitä maahan läikähtäisi,
mutta hän saattoi anastaa veden lähteen, josta yhteiskunta yksinomaan
riippui, ja vaatia ihmisiä maksamaan dollarin vesipisarasta tai olemaan
ilman vettä. Taikka jos hän täytti lähteen umpeen ja kieltäytyi
antamasta kansalle vettä mistään hinnasta, niin hänen arveltiin
toimivan aivan oikeuksiensa mukaan. Hän ei saanut väkivallalla ottaa
luuta kerjäläisen koiralta, mutta hän saattoi teljetä lukon taakse
jyvävarastot kansalta ja näännyttää miljoonat nälkään.

"Jos käyt ihmisen elinehtojen kimppuun, käyt samalla ihmisenkin
kimppuun, olisi tuntunut niin täydeltä totuudelta kuin sanoihin pukea
saattoi; mutta esi-isillämme ei ollut ollenkaan vaikeata kiertää sitä.
'Tietysti', he sanoivat, 'et saa käydä ihmisen kimppuun; jos sormesi
häneen satutat, on se lain rangaistava rikos. Mutta hänen elinehtonsa
on kokonaan toinen asia. Se riippuu leivästä, lihasta, vaatteista,
maasta, taloista ja muista aineellisista esineistä, joita sinulla on
täysi oikeus vallata ja käyttää mielesi mukaan vähääkään välittämättä,
jääkö muulle maailmalle mitään jälelle'.

"Tuskin minun tarvinnee huomauttaa kaiken moraalisen oikeuden
täydellistä puutetta niissä erilaisissa säännöissä joita esi-isämme
seurasivat päättäessään miten oikeuden mukaan saitte käyttää korkeampia
voimianne ollessanne tekemisissä lähimmäistenne kanssa suoranaisesti
aineellisen voiman avulla tai epäsuorasti taloudellisen puutteen
kautta. Kellään ei voi olla sen suurempaa oikeutta anastaa toisen
elinehtoja korkeamman taloustaidon tai finanssikyvyn avulla kuin
nuijankaan avulla, koska yksinkertaisesti kellään ei ole oikeutta etuja
vallata toisen kustannuksella eikä kohdella häntä minkään avulla muuten
kuin oikeuden mukaan. Jos tarkoitus itsessään ei ole moraalin mukainen,
niin käytetyt keinot eivät voi mitään erotusta aikaan saada. Moralistit
piinapenkkien äärellä päättelivät että hyvä tarkoitus oikeuttaa
huonot keinot, mutta kukaan ei liene luullakseni mennyt niin pitkälle
että olisi väittänyt hyvien keinojen oikeuttavan huonoa tarkoitusta;
mutta tätä juuri itse asiassa väittävät vanhan omistusjärjestelmän
puoltajat, kun he päättelivät että ihmisellä oli oikeus anastaa toisten
elinehdot ja tehdä heidät orjikseen, jos vain hänen voittonsa aiheutui
korkeammasta kyvystä tai uutterammasta hartaudesta aineellisten
esineitten valtaamisessa.

"Mutta vaikkapa oppilause että omaisuuden yksinoikeuden oikeutti
suurempi taloudellinen kyky olisi ollut moraaliltaan tervekin, ei
se olisi sopinut vanhalle omaisuusjärjestelmälle, sillä kaikista
ajateltavista suunnitteluista omaisuuden jakamiseksi ei ainoakaan
saattanut niin jyrkästi halveksia kaikkia taloudellisten ponnistusten
pohjalle perustettuja ansiokäsityksiä. Ei mikään saattanut olla niin
täydellisesti väärä, jos totena pidettiin että omaisuus oli jaettava
yksilöitten osottaman kyvyn ja uutteruuden mukaan."

Koko tämä puhe alkoi Julianin kohtalosta keskusteltaessa. "Kertokaahan
nyt meille, Julian, oliko teidän miljoona dollarianne tuloksena
taloudellisesta kyvystänne, uutteruutenne hedelmä?"

"Eipä tietenkään", vastasin. "Joka sentti siitä oli perintöä. Kuten
usein olen teille kertonut, en ole koskaan sormeani kohottanut
hyödylliseen työhön koko elämässäni."

"Ja olitteko ainoa henkilö jolle omaisuus tuli perinnön kautta ilman
hänen omaa ponnistustaan?"

"Päinvastoin, perinnöllinen omistusoikeus oli koko omaisuusjärjestelmän
peruste ja selkäranka. Kaikki maa, paitsi uusimmissa maissa, sekä
suurin osa seisovaa omaisuutta oli sellaisen omistusoikeuden varassa."

"Aivan niin. Me kuulemme, mitä Julian sanoo. Moralistit ja papit
julistivat juhlallisesti omaisuuden erilaisuuden oikeaksi ja nuhtelivat
köyhäin tyytymättömyyttä sillä perusteella että kyvyn ja taidon
luonnolliset eroavaisuudet oikeuttivat nämä erilaisuudet, mutta
samalla he koko ajan tiesivät ja jokainen tiesi joka heitä kuunteli
että koko omaisuusjärjestelmän perusperiaate ei ollut kyky, ponnistus
eikä minkäänlainen ansio, vaan yksinomaan syntymisen sattumus; sen
täydellisempää pilkkaa siveysopista ei olisi mikään muu moraalin nimeä
pitävä voinut tehdä."

"Mutta, Julian", huudahti Edith, "sinulla täytyi varmasti olla joku
puolustuskeino omalletunnollesi siitä että hallussasi oli puutteen
maailmassa vallitessa niin paljon hyviä tarpeita kuin sinulla oli!"

"Minä pelkään", sanoin, "että ette helposti voi käsittää miten
sitkeätä oli yhdeksännentoista vuosisadan omantunnon pintanahka.
Muutamia lienee minun luokkalaisiani ollut Mother Goosen pikku Jack
Hornerin [Mother Goose, muuan amerikalainen satukirja, Jack Horner,
muuan sen henkilöistä. -- Suom. muist.] aatteellisella kannalla joka
arveli että hänen tulee olla hyvä poika, koska oli napannut luumun
puusta mutta minä en ollenkaan kuulunut sille asteelle. En milloinkaan
paljon ajatellut syytä miksi minulla oli oikeus ylöllisyyteen, jonka
ansaitsemiseksi en ollut mitään tehnyt, keskellä työntekijäin nälkää
näkevää maailmaa, mutta toisinaan sitä ajatellessani tuntui kuin tulisi
anteeksi pyytää almua anovalta kerjäläiseltä että oli tilaisuudessa sen
antamaan."

"Mahdotonta on saada minkäänlaista kiistaa aikaan Julianin kanssa",
sanoi tohtori; "mutta olipa toisia hänen luokkalaisiaan vähemmän
järkeviä. He kohdistivat moraaliset vaatimuksensa, omaisuuteensa
ja nojausivat esi-isiinsä. He päättelivät että näillä esi-isillä,
joilla he otaksuivat olleen ansio-oikeuden omaisuuteensa, oli sen
ansion perusteella myös oikeus antaa se toisille. Tässä he tietysti
ehdottomasti sekoittivat laillisen ja moraalisen oikeuden käsitykset.
Laki saattoi kyllä antaa henkilölle oikeuden siirtää laillinen
omaisuuden omistusoikeus tavalla joka soveltui lainlaatijoille, mutta
omaisuuden ansio-oikeutta, se kun nojautui persoonalliseen ansioon,
ei olisi voitu luonnon esineisiin nähden siirtää eikä luovuttaa
kenenkään omaksi. Taitavinkaan lakimies ei koskaan olisi voinut väittää
voivansa esittää asiakirjan joka kykenisi siirtämään pienimmänkään
ansio-oikeuden toiselta henkilöltä toiselle, vaikka miten läheisiä
sukulaisia olisivat olleet.

"Muinaisina aikoina oli tapana vaatia lapset vastaamaan isiensä
veloista ja myydä heidät velan korvaukseksi. Julianin aikaiset
ihmiset pitivät vääränä rangaistuksena kuormittamista siten
viattomain jälkeläisten hartioille esi-isien rikoksista. Mutta
jos nämä lapset eivät olleet ansainneet esi-isiensä laiskuuden
seurauksia, niin yhtä vähän oli heillä oikeutta esi-isiensä uutteruuden
hedelmän omistamiseen. Raakalaiset jotka pitivät yllä molemman
laatuista perinnöllisyyttä, olivat johdonmukaisempia kuin Julianin
aikalaiset, jotka toisen puolen perinnöllisyyttä hylkäsivät, mutta
toisen säilyttivät. Merkitseekö se että viimemainittu teoria olisi
inhimillisempi vaikka yksipuolinen? Siinä suhteessa te olisitte voineet
tiedustaa perinnöttömäin syvien rivien mielipidettä, joilla sen takia
että maailman ja sen tulolähteet olivat sukupolvesta toiseen omistaneet
yksin perinnöllisen omaisuuden omistajat, ei oltu jätetty mitään
kiinnekohtaa eikä mitään elämiskeinoa, paitsi perinnöllisen luokan
luvalla."

"Tohtori", sanoin, "minulla ei ole mitään tarjolla tätä kaikkea
vastaan. Meillä jotka perimme omaisuutemme ei ollut mitään moraalista
omistusoikeutta siihen, ja sen me tiesimme yhtä hyvin kuin kuka
tahansa, vaikka ei pidetty kohteliaana sen muistuttamista meidän läsnä
ollessamme. Mutta jos minun täytyy tässä nousta häpeäpaaluun edustamaan
perintöluokkaa, niin onpa toisia joiden täytyy seisoa vieressäni. Me
emme olleet ainoat joilla ei ollut oikeutta rahoihimme. Ettekö aio
mitään sanoa rahan tekijöistä, niistä lurjuksista jotka muutamissa
vuosissa haravoivat kokoon suuria omaisuuksia tukkupetoksilla ja
nylkemisillä?"

"Anteeksi, olin juuri siirtymässä heihin", sanoi tohtori. "Naiset,
teidän tulee muistaa", hän jatkoi, "että rikkaat, jotka Julianin
päivinä omistivat melkein kaiken mikä oli jonkun arvoista joka
maassa ja jättivät syville riveille vain tähteet ja murut, olivat
kahdenlaisia: sellaisia jotka olivat perineet omaisuutensa ja sellaisia
jotka kuten sanottiin olivat tehneet sen. Olemme nähneet miten oli
perintöluokan oikeuden laita omaisuuteensa niiden periaatteiden
mukaan joiden yhdeksästoista vuosisata vakuutti olevan omaisuutta
puoltamassa -- nimittäin, että yksilöillä oli oikeus työnsä hedelmiin.
Tarkastakaamme nyt miten sama periaate oikeutti tällaisten toisten
omistukset, joihin Julian viittasi ja jotka väittivät itse tehneensä
rahansa ja todistukseksi odottivat elämäänsä joka lapsuudesta pitäen
oli ehdottomasti levähtämättä, seisahtamatta ollut pyhitetty voittojen
pinoamiselle. Tietysti työ itsessään, olipa se miten uutterata tahansa,
ei sisällä moraalista ansiota. Se saattaa olla rikollista toimintaa.
Katsokaamme oliko näillä miehillä, jotka väittävät tehneensä rahansa,
mitään parempaa oikeutta niihin kuin Julianin luokalla sen säännön
nojalla joka erilaisen omaisuuden puolustukseksi esitettiin, että
itse kullakin on oikeus työnsä tuloksiin. Täydellisin määritelmä
omaisuusoikeuden periaatteesta, perustuen taloudellisiin ponnistuksiin,
mikä on meille säilynyt, on tämä perusohje: 'Jokaisella ihmisellä on
oikeus omaan tuotteeseensa, koko tuotteeseensa eikä mihinkään muuhun
kuin tuotteeseensa.' Tällä perusohjeella on kaksikertainen kärki,
negatiivinen samoinkuin positiivinenkin, ja negatiivinen kärki on
sangen terävä. Jos itse kullakin oli oikeus omaan tuotteeseensa, ei
kellään muulla ollut oikeutta mihinkään sen osaankaan, ja jos jonkun
kasan nähtiin sisältävän jotain tuotetta mikä ei suoranaisesti ollut
hänen, niin se laki hänet varkaaksi tuomitsi johon vedonnut oli. Jos
osakekeinottelijaa, rautatiekuninkaitten, pankkiirien, suurten maan
omistajain tai toisten rahaherrain suurissa omaisuuksissa, jotka
herrat kerskailivat alkaneensa elää yhdellä shillingillä -- jos näiden
nousukkaitten nopeasti kasvaneissa omaisuuksissa oli jotakin joka
oikeastaan oli jonkun toisen vaan ei omistajan ponnistusten tuotetta,
niin se ei ollut hänen ja se seikka että hän sen omisti, tuomitsi hänet
varkaaksi. Jos hän tahtoi saada oikeuden omaisuuteensa, täytyi hänen
yhtä huolellisesti saada kaiken sen mikä oli hänen omaa tuotettansa
kuin välttää ottamasta mitään mikä ei hänen tuotettansa ollut. Jos
hän vaati saadakseen paunan lihaa jonka lain puustain oli hänelle
tuominnut, hänen täytyi tätä puustainta noudattaa ottaen huomioon
Portian varoituksen Shylockille:

    "Et enempää, et vähempää sa saa,
    Kuin tarkan paunan lihaa; enemmän
    Tai vähemmän jos leikkaat, jos vain on
    Se liian raskas, kevyt hiukkaakaan,
    Jos pienimmänkin painon kymmenys
    On eroitus, hiuskarvan verran vain
    Jos vaaka liikkuu nousten, painuen,
    Sä kuolet, tavarasi menetät.

"Kuinka monet niistä suurista omaisuuksista, joita itse kohonneet miehet
teidän päivinänne, Julian, olivat kasanneet, olisi kestänyt tätä
koetusta?"

"Varmasti voi sanoa", vastasin, "ettei ollut ainoatakaan koko joukossa
jota lakimies ei olisi kehoittanut tekemään samoinkuin Shylock teki
ja peruuttamaan vaatimuksensa pikemmin kuin koettamaan tavoitella
sitä rangaistuksen uhalla. Eihän milloinkaan olisi ollut mitään
mahdollisuutta suuren omaisuuden luomiseen ihmisijän aikana, jos sen
luoja olisi tyytynyt omiin tuotteisiinsa. Koko tunnustettu taito
rikkauden keräämisessä suuressa asteikossa oli suunnittelua siitä
miten saada haltuunsa toisten ihmisten tuotteita liian räikeästi
lakia rikkomatta. Seisova ja tosi sana niinä aikoina oli ettei kukaan
voinut rehellisesti kerätä miljoonaa dollaria. Jokainen tiesi että
vain nylkemisen, keinottelun, osakepelin tai jonkun muun ryöstömuodon
avulla ja lain varjon alla sellainen teko voitiin suorittaa. Tekään
ette voi tuomita näitä ihmiskaarneita, jotka pinosivat väärin saatujen
voittojen läjiä, katkerammin kuin yleinen mielipide heidän omana
aikanaan. Yhteiskunnan kirous ja ylenkatse seurasivat suuria rahan
tekijöitä hautaan asti ja täydellä syyllä. Minulla ei ole ollut mitään
sanomista oman luokkani puolustukseksi, joka peri omaisuutensa, mutta
toden teolla kansa näytti enemmän kunnioittavan meitä kuin näitä toisia
jotka väittivät itse tehneensä rahansa. Sillä vaikka meillä perijöillä
ilmeisesti ei ollut mitään moraalista oikeutta siihen omaisuuteen
jonka tuottamiseksi tai saamiseksi emme mitään olleet tehneet, emme
kuitenkaan olleet mitään suoranaista vääryyttäkään tehneet sen
saamiseksi."

"Näettehän", sanoi tohtori, "mikä vahinko olisi ollut, jos olisimme
unohtaneet verrata yhdeksännentoista vuosisadan tarjoamaa omaisuuden
erilaisen jaon puolustusta tämän jaon varsinaisten tosiseikkain kanssa.
Siveysopillinen kanta edistyy ajan mukana, eikä aina ole kohtuullista
arvostella aikakauden järjestelmiä myöhemmän ajan moraaliselta
kannalta. Mutta me olemme nähneet että yhdeksännentoista vuosisadan
omaisuusjärjestelmä ei olisi voittanut ollenkaan lievempää tuomiota
vetoamalla kahdennenkymmenennen vuosisadan moraalisesta kannasta
yhdeksännentoista vuosisadan moraaliseen kantaan. Ei ollut tarpeellista
tuomion oikeuttamiseksi pitää apuna omaisuuden nykyaikaista siveysoppia
joka erottaa omaisuusoikeudet ihmisoikeuksista. Tarvitsi vain vedota
järjestelmän varsinaisiin tosiasioihin joita siveysopilliset verukkeet
vetivät esille sen puolustukseksi -- nimittäin että jokaisella oli
oikeus oman työnsä hedelmiin, mutta ei oikeutta kenenkään toisen
tuotteisiin -- eikä koko rakennuksesta jäänyt kiveä kiven päälle."

"Mutta eikö sitten todellakaan ollut ainoatakaan luokkaa teidän
järjestelmänne aikana", sanoi Edithin äiti, "joka edes aikanne
katsantokannan nojalla olisi voinut vaatia sekä siveellisen että
laillisen omistusoikeuden omaisuuteensa?"

"Oli kyllä", vastasin, "me olemme puhuneet rikkaista. Sääntönä voitte
pitää että rikkailla, suurten omaisuuksien omistajilla, ei ollut
mitään moraalina oikeutta niihin mikä olisi ansioon perustunut, sillä
kuuluipa heidän omaisuudenpa perinnöllisen rikkauden luokkaan taikka
oli muuten elinaikana koottua, niin se ehdottomasti oli pääsiallisesti
toisten tuottamaa, enemmän tai vähemmän väkivallalla tai petoksella
saavutettua. Kuitenkin oli olemassa suuri määrä kunniallistakin
omaisuutta jonka yleinen mielipide tunnusti olevan kohtuullista tulosta
palveluksesta jota sen omistajat olivat yhteiskunnalle tehneet. Näiden
alapuolella oli ääretön joukko melkein kokonaan pennitöntä työväkeä,
todellista kansaa. Näillä oli toden teolla yltäkyllin siveellistä
omistusoikeutta omaisuuteen, sillä he olivat kaiken tuottajia; mutta
ryysypukujansa lukuunottamatta oli heillä vain vähän tai ei ollenkaan
omaisuutta."

"Näyttäisi siltä", sanoi Edith, "että yleisesti puhuen sillä luokalla,
jolla pääasiallisesti oli omaisuutta, oli vain vähän tai ei ollenkaan
oikeutta siihen teidän aikanne ajatuskannankin mukaan, kun taas
syvillä riveillä, joilla oikeus oli, oli vain vähän tai ei ollenkaan
omaisuutta."

"Todellisesti olikin niin asian laita", vastasin. "Se on, jos katsotaan
sitä omaisuuden kasaa, joka oli pelkän laillisen perintöoikeuden
hallussa, sekä lisätään siihen kaikki sellaisilla keinoilla saavutettu
joita yleinen mielipide piti keinotteluna, nylkemisenä, petoksena tai
edustavana tuloksia mitkä olivat liikanaisia tehtyyn työhön verraten,
olisi jälelle jäänyt vain vähän omaisuutta eikä ollenkaan mainittavassa
määrässä."

"Julianin ajan pappien saarnoista", sanoi tohtori, "olisitte tulleet
siihen käsitykseen että kristinuskon kulmakivenä oli omaisuuden
omistusoikeus ja että suurin rikos oli omaisuuden väärin anastaminen.
Mutta jos varastaminen merkitsi vain sen ottamista toiselta johon tällä
oli puhdas siveellinen omistusoikeus, täytyi sen harjoittamisen olla
rikoksista vaikeinta vaadittavan aineen puutteessa. Jos joku anasti
köyhäin omaisuutta, oli luonnollisesti varmaa että hän oli varkaissa,
mutta silloin heillä ei ollut mitään ottamista."

"Kaikkein vähimmän uskottavalta tuntuu minusta koko tässä pelottavassa
jutussa se seikka", sanoi Edith, "että järjestelmä, joka niin surkeasti
pettyi vaikutuksessaan yleiseen hyvinvointiin, joka perinnöttä jättäen
suuret kansanjoukot oli tehnyt niistä katkeria vihollisiaan ja jota
vihdoin nekään ihmiset jotka kuten Julian olivat sen suosikkeja eivät
koettaneetkaan puolustaa, kun siihen ei mitään kunnollisia perusteita
ollut olemassa, saattoi pysyä pystyssä päivääkään."

"Ei ole ihme että se sinusta näyttää käsittämättömältä, koska se
minustakin siltä tuntuu nyt taaksepäin katsellessani", vastasin. "Mutta
sinä et saata kuvitellakaan, kun minultakin se kuvitusvoima tässä
uudessa ympäristössä on melkein katoamassa, miten mieltä huumaavaa
laatua oli meidän tuntemamme ikivanhan omaisuusjärjestelmän lumous sekä
sille perustettu rikkaitten johtovalta. Mitään muuta laitosta, mitään
muuta ihmisten tuntemaa vallan rakennusta ei voi verrata sen kanssa
kestävyydessä. Mitään muuta talousjärjestelmää ei todellakaan voitu
sanoa koskaan olleen tunnettuna. Vaihdoksia ja muutoksia oli tapahtunut
kaikissa muissa inhimillisissä laitoksissa, mutta ei mitään räikeämpää
muutosta omaisuusjärjestelmässä. Valtiollisten, yhteiskunnallisten ja
uskonnollisten järjestelmäin juoksu, kuninkaalliset, keisarilliset,
papilliset ja kansanvaltaiset aikakaudet sekä kaikki muut suuret
inhimillisten asiain vaiheet olivat olleet kuin vaeltavia pilven
varjoja, pelkkiä päivän muoteja verratessa niitä rikkaitten johtovallan
sammalpäiseen vanhuuteen. Ajatelkaa miten syvät ja miten laajalle
haaroittuneet juuret inhimillisissä ennakkoluuloissa sellaisella
järjestelmällä täytyi olla, miten valtava luottamus siihen täytyi
enemmistön mielissä olla sitä mahdollisuutta vastaan että loppu
saatettaisiin tehdä järjestelmästä, jolla ei koskaan tiedetty alkua
olleen. Mitäpä puolustusta tai syytä tarvitsi järjestelmä joka
niin syvälle oli laskenut perustuksensa tapoihin ja muinaisuuteen
kuin tämä? Ei ole liikaa sanoa että ihmislasten enemmistöstä minun
aikanani tuntui ihmissuvun jakaantuminen rikkaisiin ja köyhiin ja
viimemainittujen alamaisuus ensinmainittuja kohtaan melkein luonnon
lailta, samoinkuin vuodenaikojen vaihtelu -- sellaiselta joka
mahdollisesti ei ollut tyydyttävä, mutta varmasti muuttumaton. Ja
juuri tässä suhteessa, sen voin ymmärtää, täytyi vallankumouksen
johtajilla olla ankarin sekä välttämättä myös ensimmäinen tehtävä
-- se on, ikivanhan perintöennakkoluulon äärettömän kuolleen
painon voittaminen, joka väitti mahdottomaksi vapautumisen niin
kauan kestäneistä väärinkäytöksistä, ja kansan silmäin avaaminen
näkemään sitä tosiseikkaa että omaisuuden jakamisjärjestelmä oli
vain inhimillinen laitos samoinkuin muutkin, ja että jos jotakin
totta on olemassa ihmissuvun edistyksessä, niin mitä kauemmin joku
laitos oli muuttumattomana pysynyt, sitä runsaammassa määrin sen oli
täytynyt jäädä irralleen maailman edistyksestä ja sitä räikeämmän
täytyi muutoksen olla joka sen oli saattava vastaavaan asemaa toisten
yhteiskunnallisten kehitysuomien rinnalle."

"Se on aivan nykyaikainen katsantokanta asiassa", sanoi tohtori.
"Ajatukseni saan ymmärrettävämpään muotoon puhuessani sellaisen
vuosisadan edustajan kanssa, joka kummituksia keksiskeli, kun sanon
että kun vallankumoukselliset kävivät vanhan omaisuusjärjestelmän
perusoikeuden kimppuun, sen puolustajat kykenivät sen vanhuuden
perusteella vastustamaan heitä tavattoman jykevässä vallituksessa
-- jonka ajaksi olisi pitänyt hajoittavasti vaikuttaa. Mutta
vallituksen takana ei ollut kerrassaan mitään. Sinä hetkenä jolloin
yleinen mielipide saatiin rohkaistuksi sinne kurkistamaan oli
leikki lopussa. Perintöaate, koko omaisuusjärjestelmän selkäranka,
jätti heti ensimmäisen vakavan arvostelun hyökkäyksen jälkeen
kaiken siveelliseen oikeuteen perustuvan puolustuksensa ja kutistui
pelkäksi lain perustamaksi sopimukseksi joka oikeuden mukaan oli
uudelleen perustettavissa jonkun paremman nimessä. Rosvoihin,
suuriin rahantekijöihin nähden, kun valo kerran oli laskettu heidän
toimintaansa valaisemaan, ei kysymystä ollut niin paljon heidän
saaliistaan kuin heidän omasta nahastansa.

"Historian kannalta katsoen", jatkoi tohtori, "on huomattava
eroavaisuus olemassa kuningas- ja pappisvallan järjestelmäin
rappeutumisen ja kukistuksen ja rikkaitten johtovallan perustamisen
välillä. Ensinmainitut järjestelmät olivat syvälle juurtuneet
tunteeseen ja ennakkoluuloihin, ja vielä sukupolvia niiden kukistumisen
jälkeen pysyivät ne vallalla ihmisten sydämmissä ja kuvitteluissa.
Meidän yleisluonteinen sukumme on ilman mielikarvautta muistellut
kaikkea kärsimäänsä vääryyttä, mutta ei rikkaitten johtovaltaa.
Rahavallan vallinta oli aina ollut vailla moraalista perustetta ja
arvoa, ja sinä hetkenä jolloin sen aineelliset pönkitykset hävitettiin,
se ei ainoastaan hukkunut, vaan näytti vaipuvan heti mädäntymistilaan
joka saattoi maailman kiireesti hautaamaan sen sekä näkyvistä että
muistosta."



LUKU XVII.

Vallankumous pelastaa yksityisomaisuuden yksinoikeuden vallasta.


"Edith sai aikaan laajan keskustelun", sanoi hänen äitinsä,
"esittäessään että avaisitte kaapin meille."

Siihen minä lisäsin että olin sinä aamuna oppinut tuntemaan
enemmän taloudellisen yhdenvertaisuuden moraalista perustetta sekä
yksityisomaisuuden poistamissyitä kuin kaikista muista entisistä
kokemuksistani kahdennenkymmenennen vuosisadan kansalaisena.

"Yksityisomaisuuden poistaminen!" huudahti tohtori. "Mitä te sanotte?"

"Tietysti", sanoin, "olen aivan valmis myöntämään että teillä on sen
tilalla jotakin paljon parempaa, mutta yksityisomaisuuden olette
varmaan poistaneet -- ettekö? Emmekö juuri siitä ole puhuneet?"

Tohtori kääntyi naisten puoleen kuin vahvistusta saadakseen. "Ja
tällä nuorella miehellä", hän sanoi, "joka arvelee meidän poistaneen
yksityisomaisuuden, on tällä hetkellä taskussaan luottokortti joka
edustaa yksityistä vuotuista tuloa yksinomaan persoonallista tarvetta
varten neljä tuhatta dollaria, ja jonka perusteena on osakeosa maailman
varakkaimmassa ja terveimmässä yhtiössä, ja hänen osansa arvo, jos tulo
lasketaan neljän prosentin mukaan, tekee sata tuhatta dollaria."

Minä hiukan nolostuin, kun niin selvästi osotettiin huomautukseni
typeryys, mutta tohtori kiirehti sanomaan että hän täydellisesti
ymmärsi mitä oli mielessäni ollut. Olin epäilemättä satoja kertoja
kuullut aikani viisaitten miesten vakuuttavan että inhimillisten
omaisuussuhteiden yhdenvertaisiksi tekeminen edellytti välttämättömästi
yksityisomaisuuden hävittämistä, ja erikoisemmin asiata ajattelematta
olin luonnollisesti päätellyt että omaisuuden tasajako kun oli pantu
toimeen, oli myös yksityisomaisuus täytynyt poistaa tämän edellytyksen
mukaan.

"Kiitos", sanoin, "aivan niin on asian laita."

"Vallankumous", sanoi tohtori, "poisti yksityisen kapitalismin --
se on, se lopetti kansan teollisuuden ja kaupan vastuunalaisuudesta
vapaitten henkilöitten johtovallasta, jota nämä omaksi hyväkseen
käyttivät, ja siirti sen toimen kansalle kokonaisuudessaan
vastuunalaisten toimimiesten hoidettavaksi yhteiseksi eduksi. Se
vaihdos loi kokonaan uuden omaisuusjärjestelmän, mutta ei suoraan
eikä epäsuoraan käynyt kieltämään yksityisomaisuuden oikeutta.
Aivan päinvastoin järjestelmän vaihdos saattoi jokaisen kansalaisen
yksityisen persoonallisen omaisuuden oikeudet pohjalle joka oli
verrattomasti vankempi, varmempi ja laajempi kuin niillä koskaan
ennen oli ollut tai saattanut olla yksityiskapitalismin aikana.
Tarkastelkaamme yksityiskohdittain järjestelmän vaihdoksen vaikutuksia
nähdäksemme eikö näin ollut.

"Otaksukaamme että te ja joukko toisia aikalaisianne, joilla kaikilla
oli erikoiset oikeutensa jossain kaivosalueella, muodostitte yhtiön
käyttämään yhdistettyä omaisuuttanne yhtenä kaivoksena; olisiko teillä
ollut vähemmän yksityistä omaisuutta tällöin kuin omistaessanne kukin
oikeutenne erikseen? Te olisitte vaihtaneet omaisuutenne muotoa ja
käyttötapaa, mutta jos vain asiat viisaasti järjestettiin, olisi kaikki
ollut teidän eduksenne, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Tietysti teillä ei enää olisi ollut persoonallista eikä täydellistä
vallintavaltaa yhdistyneessä kaivoksessa, mikä teillä oman erikoisen
oikeutenne suhteen oli. Teidän tuli yhdessä yhtiötovereinne kanssa
uskoa yhdistetyn omaisuuden hoito johtomiesten lautakunnalle, jonka
itse valitsitte, mutta ettehän olisi päätellyt sen merkitsevän
yksityisomaisuutenne uhraamista, ettehän?"

"Tietysti emme. Sangen suuri, ellei suurin osa yksityistä omaisuutta
oli minun aikanani sillä tavalla sijoitettu ja niin sitä hoidettiin."

"Selvää siis on", sanoi tohtori, "että yksityisomaisuuden täydellinen
omistaminen ja nauttiminen ei välttämättä edellytä että sen tulee
olla erikoisena lohkona taikka että omistaja sitä suoranaisesti ja
persoonallisesti vallitsisi. No niin, otaksukaamme nyt edelleen että
sen sijaan että olisitte uskoneet yhdistetyn omaisuutenne hoidon
enemmän tai vähemmän lurjusmaisille johtajille, jotka alituisesti
olisivat koettaneet peijata osakkeen omistajia, kansa olisi ottanut
hoitaakseen liikettänne teidän sijastanne toimimiesten kautta jotka
te olisitte valinneet ja jotka teille olisivat olleet vastuunalaiset;
olisiko se ollut hyökkäystä teidän omaisuusetujenne kimppuun?"

"Päinvastoin, se olisi suuresti lisännyt omaisuuden arvoa. Se olisi
ollut samaa kuin jos hallituksen takuu olisi saatu yksityisille
sitoumuksille."

"Hyvä, sen teki kansa vallankumouksessa yksityiselle omaisuudelle.
Se yksinkertaisesti yhdisti maan omaisuuden joka aikaisemmin oli
ollut erityisissä lohkoissa ja laski liikkeen hoidon kansallisen
toimiston huostaan jonka velvollisuudeksi tuli maksaa osinkoja osakkeen
omistajille heidän yksilöllisesti käytettäväkseen. Tähän asti varmaan
täytyy myöntää ettei vallankumous pannut toimeen mitään yksityisen
omaisuuden poistamista."

"Se on totta", sanoin, "paitsi yhdessä suhteessa. Omaisuuden
omistamiseen kuuluu tai kuului sekin seikka että sitä omistaja sai
mielensä mukaan käyttää. Jonkun kaivoksen tai myllyn osakkeenomistaja
ei kyllä voinut myydä palastakaan kaivoksesta tai myllystä, mutta hän
saattoi myydä siihen kuuluvan osakkeensa; mutta kansalainen nyt ei voi
siten käyttää osaansa kansallisessa yhteydessä. Hänen käytettävänään on
vain osinko."

"Niin kyllä" vastasi tohtori; "mutta samalla kuin omistajan
luovuttamisvalta suurimpaan osaan omaisuuttansa oli tavallinen
omistuksen ominaisuus teidän aikananne, ei se suinkaan läheskään
ollut mikään välttämätön ominaisuus eli sellainen josta omistajalle
oli hyötyä, sillä omaisuuden vapaaseen käyttämisoikeuteen yhdistyi
vaara että se saattoi joutua toisten haltuun. Luullakseni oli teidän
päivinänne vain harvoja omaisuuden omistajia jotka eivät sangen
mielellään olisi luopuneet omaisuutensa vapaasta käyttämisoikeudesta,
jos olisivat saaneet takeet siitä että se peruuttamattomasti tulisi
pysymään heillä ja heidän lapsillaan. Rikkaat ihmiset, jotka
paraimpansa mukaan halusivat perillisiään suojella, koettivat tutkia
miten he niin varmasti ja luotettavasti voisivat omaisuutensa
kiinnittää ettei sen nauttija voisi koskea pääomaan. Ottakaamme
perintötilojen suhde toiseksi tämän aatteen esimerkiksi. Sen omaisuuden
hallintotavan mukaan omistaja ei voinut sitä myydä, mutta sittenkin
se oli eniten suosituita omaisuuden lajeja juuri sen seikan takia.
Se asia, johon viittasitte -- että kansalainen ei voi luovuttaa
osaansa kansallisessa yhtiössä joka on hänen tulojensa peruste --
pyrkii samalla tavalla tekemään sitä arvokkaammaksi omaisuudeksi eikä
vähemmän arvokkaaksi. Varmasti sen laatua ehdottomasti persoonallisena
ja yksityisenä omaisuuden lajina korottaa se seikka että se on
peruuttamattomasti yksilölle kiinnitetty. Saattaa sanoa että
omaisuusjärjestelmän uudelleen järjestäminen, josta me nyt puhumme,
kokonaisuudessaan loi Yhdysvalloista perintötilan sen kansalaisten sekä
heidän lastensa yhtäläiseksi hyödyksi ikuisiin aikoihin."

"Te ette vielä ole huomauttaneet", sanoin, "kaikkein räikeintä
toimenpidettä jolla vallankumous hätyytti yksityistä omaisuutta,
nimittäin sitä että itse kunkin hallussa oleva omaisuus tuli olemaan
aivan saman suuruinen. Tässä ei ehkä itsessään ollut mitään poikkeusta
yksityisomaisuuden periaatteesta, mutta varmasti se oli jyrkkää
sekaantumista omaisuuden omistajain asioihin."

"Se erotus on oikea. Se on välttämättömän tärkeä tämän kysymyksen
oikein ymmärtämiseksi. Historia on ollut täynnä juuri sellaisia
omaisuusetujen uudelleen järjestämisiä tukuttain ryöstöjen,
anastusten ja takavarikkojen kautta. Ne ovat olleet enemmän tai
vähemmän oikeutettuja, mutta vähimmin oikeutettuinakaan niiden
ei ole katsottu sisältävän mitään poikkeusta yksityisomaisuuden
periaatteesta itsestään, sillä niiden tapahduttua ne periaatteet
vahvistettiin uudelleen erilaisessa muodossa. Vallankumouksessa
tapahtunutta omaisuuden yleistä yhdensuuruiseksi tekemistä ei voida
sanoa omaisuusoikeudesta poikkeamiseksi yhtä vähän kuin mitään ennen
tapahtunuttakaan omaisuussuhteitten uudelleen järjestämistä. Aivan
päinvastoin se oli saman oikeuden vakuuttamista ja puolustamista
uudessa asteikossa josta ei ennen oltu uneksittukaan. Ennen
vallankumousta kansasta sangen harvoilla oli omaisuutta ollenkaan eikä
mitään taloudellista turvaa paitsi päivästä toiseen. Uuden järjestelmän
kautta kaikille turvattiin suuri, samallainen ja määrätty osa
kansallisesta kokonaispääomasta ja tuloista. Ennen vallankumousta nekin
jotka olivat omaisuutta itselleen saaneet saivat alati olla varuillansa
ettei omaisuutta heiltä otettu tai ettei se heiltä livahtanut tuhansien
odottamattomuuksien kautta. Miljoonan omistajallakaan ei ollut
mitään varmuutta siitä ettei hänen pojanpojastaan tullut koditonta
kulkuria tai ettei hänen pojantyttärensä joutunut pakosta elämään
häpeän alaisena. Uuden järjestelmän aikana jokaisen kansalaisen
omistusoikeus yksilölliseen omaisuuteensa tuli peruuttamattomaksi,
ja hän saattoi sen menettää vain siinä tapauksessa että kansa tekisi
vararikon. Se on, vallankumous sen sijaan että olisi kieltänyt tai
hävittänyt yksityisomaisuuden rakennuksen, varmenti sen verrattomasti
vakavammassa, hyödyllisemmässä, kestävämmässä ja yleisemmässä muodossa
kuin koskaan ennen oli tunnettu.

"Tietysti, Julian, on aivan ihmisluonteen mukaista että teidän
aikalaisenne olisivat huutaneet omaisuuden yleisoikeuden aatetta
vastaan pitäen sitä hyökkäyksenä omaisuusperiaatteiden kimppuun. Ei
ole milloinkaan ollut profeettaa eikä uudistajaa ääntänsä korottamassa
puhtaamman, henkevämmän ja suoremman uskontoaatteen puolesta jota hänen
aikalaisensa eivät ole syyttäneet uskonnon hävittämisyrityksestä; ei
liioin valtiollisissa asioissa ole mikään puolue julistanut oikeampaa,
laajempaa ja järkevämpää hallitusaatosta ilman että sitä on syytetty
hallituksen hävittämisyrityksestä. Aivan entisten tapausten mukaista
oli siis että niitä jotka väittivät kaikkien omaisuusoikeuden
puolesta syytettiin hyökkäyksestä omaisuusoikeuden kimppuun. Mutta
kutka, ajatelkaahan, olivat yksityisomaisuuden todellisia ystäviä
ja esitaistelijoita, nekö jotka sellaisen järjestelmän puolesta
kiivailivat että yksi ihminen jos oli tarpeeksi taitava saattoi
anastaa maailman yksinoikeudekseen -- ja sangen vähäinen joukko oli
sen jo melkein anastamaisillaan -- ja syöstä loput ihmissukukunnasta
köyhälistöksi, vai nekö jotka toiselta puolen vaativat sellaista
järjestelmää että kaikki pääsisivät omaisuuden omistajiksi
samallaisilla ehdoilla?"

"Minusta tuntuu", sanoin, "että niin pian kuin vallankumouksen
johtajain onnistui avata kansan silmät näkemään tämän puolen asiasta,
täytyi vanhojen ystävieni, kapitalistien huomata että heidän huutonsa
'pyhän omistusoikeuden' suhteen kääntyi sangen vaaralliseksi aseeksi
heitä itseänsä vastaan." [Kirjoittaja käyttää tässä kohdin sanaa
"boomerang", joka on Australian alkuasukkaitten käyttämä heitto-ase.
Taitava heittäjä osaa tätä asetta siten käsitellä että lintua esim.
ilmassa tavoittaessaan sillä, se palaa heittäjän luo uudelleen, ellei
satu tarkoitettuun paikkaan. -- Suom. muist.]

"Niin he huomasivatkin. Mikään ei voinut paremmin auttaa
vallankumouksen tarkoituksia, kuten olemme nähneet, kuin väittelyn
syntyminen omaisuusoikeudesta. Mikään ei ollut niin toivottavaa kuin
että kansa kokonaisuudessaan saataisiin hiukan vakavasti ajattelemaan
sen oikeuden järkiperäisiä ja moraalisia syitä sekä vertaamaan
niitä voimassa oleviin syihin. Sangen pian silloin huuto 'pyhästä
omaisuusoikeudesta', jonka rikkaat ensin olivat harvojen puolesta
nostaneet, kajahti valtavasti vaikuttaen perinnöttömäin miljoonain
suusta kaikkien puolesta."



LUKU XVII.

Kaiku menneisyydestä.


"Ahaa!" huudahti Edith joka äitinsä kanssa oli myllertänyt kassakaapin
laatikoita tohtorin ja minun puhuessa, "täällä on muutamia kirjeitä,
ellen erehdy. Näyttää siis siltä että käytit kaappia muitakin varten
kuin rahoja."

Siinä oli todellakin, kuten sanomattomaksi liikutuksekseni huomasin,
nippu kirjeitä ja lippuja Edith Bartlettilta, jotka olivat kirjoitetut
eri tilaisuuksissa rakkaussuhteissa ollessamme ja joita nyt Edith,
hänen tyttären tyttärensä tytär piti kädessään. Otin ne häneltä ja
avatessani yhden huomasin sen olevan päivätyn toukokuun 30 päivänä
1887, sinä samana päivänä jolloin hänestä ijäksi erosin. Siinä hän
pyysi minua tulemaan hänen perheensä kanssa kukituspäiväkäynnille Mount
Auburnin hautausmaalle jossa hänen kansallissodassa kaatunut veljensä
lepäsi.

"Minä en odota, Julian", hän oli kirjoittanut, "että kaikki
sukulaisuussuhteeni omaksesi hyväksyt sentähden että kanssani menet
naimisiin -- se olisi liian paljon -- mutta urho-veljeni tahdon sinun
tunnustavan omaksesi, ja sentakia haluaisin sinun lähtevän kanssamme
tänään."

Kulta ja pergamentit, kerran niin kalliit, nyt huolettomasti
siroteltuina ympäri huonetta, olivat menettäneet arvonsa, mutta nämä
rakkauden merkit eivät olleet luopuneet vallastansa aikojen kuluessa.
Kuin taikamahdilla ne nostivat hetkessä muistojen usvan joka minut
saattoi omaan maailmaani -- maailmaan missä nykyisellä ei ollut mitään
tekemistä. En tiedä miten kauan siten istuin muistoihini vaipuneena
ulkomaailmasta mitään tietämättä äänettömän myötätuntoisen joukon
ympäröimänä. Omilta huuliltani lähtenyt syvä vastentahtoinen huokaus
vihdoin herätti minut muistojeni maailmasta ja paluutti muinaisesta
unien maasta tajuamaan nykyisen ympäristöni ja sen olosuhteet.

"Nämä ovat", sanoin, "kirjeitä toiselta Edithiltä -- Edith
Bartlettilta, sinun äidin äidin äidiltäsi. Ehkä haluaisit katsoa ne
läpi. En tiedä, kuka olisi lähemmin ja paremmin niihin oikeutettu minun
jälkeeni kuin sinä ja äitisi."

Edith otti kirjeet ja alkoi tutkia niitä kunnioittavalla
uteliaisuudella.

"Ne ovat sangen huvittavia", sanoi hänen äitinsä, "mutta pelkäänpä,
Julian, että saamme pyytää teitä lukemaan ne meille itse."

Ulkomuotoni epäilemättä osotti tuntemaani hämmästystä tällaista
oppimattomuuden tunnustusta kuullessani niin korkeasti sivistyneen
henkilön puolelta.

"Täytyykö minun ymmärtää", tiedustin vihdoin, "että käsin
kirjoittaminen ja sen lukeminen, kuten lukkojen tekokin, on unohtunutta
taitoa"?

"Pelkäänpä että melkein niin on laita", vastasi tohtori, "vaikka sen
selitys ei tässä kohden, kuten toisessa asiassa, nojaudu niin paljon
taloudelliselle yhdenvertaisuudelle kuin keksintöjen kehitykselle.
Meidän lapsiamme yhä opetetaan kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan,
mutta heillä on niin vähän käytäntöä jälkielämässä että he tavallisesti
unohtavat taitonsa hyvin pian koulusta päästyään; mutta todella pitäisi
Edithin vielä kyetä selvän saamaan yhdeksännentoista vuosisadan
kirjeestä. -- Rakkaani, olenpa hiukan häpeissäni sinun puolestasi."

"Oh, minä kyllä osaan lukea tämän, isä", huudahti hän katsahtaen otsa
vielä rypyssä kirjeen sivulta jota oli tutkinut. "Ettekö muista että
sain selvän niistä vanhoista Julianin kirjeistä Edith Bartlettille
jotka olivat äidillä? -- vaikka siitä on jo vuosi aikaa ja taitoni on
senjälkeen kangistunut. Mutta olen lukenut lähes kaksi riviä tätä jo.
Se on todella hyvin selvää. Kyllä siitä otan kokonaan selvän mitään
apua saamatta muilta paitsi äidiltä."

"Ihme ja kumma", sanoin, "ettekö enää kirjoita kirjeitä"?

"Emme", vastasi tohtori, "käsin kirjoittaminen on käytännöstä joutunut
pois. Kirjevaihdossa, milloin emme telefoonia käytä, me lähetämme
fonograafeja ja käytämme näitä kaikkia niitä tarkoituksia varten
joihin te käsin kirjoittamista tarvitsitte. Siten on asian laita
ollut jo niin kauan että tuskin mieleemme juolahtaa ihmisten koskaan
toisin tehneen. Mutta varmaankin se on kehitysaste jonka teitä täytyy
hiukan ihmetyttää: teillä oli fonograafi ja sen mahdollisuudet
olivat kyllin selvät heti alussa. Tärkeissä muistiinpanoissamme
me kyllä vielä suureksi osaksi käytämme painattamista, mutta
painotuotteet valmistetaan fonograafijäljennöksistä, joten toden teolla
erikoistapauksia lukuunottamatta käsin kirjoittamista vain vähän
tarvitaan. Eikö ole merkillistä, kun tulee sitä ajatelleeksi, että mitä
enemmän on sivistys kypsynyt, sitä enemmän sen ennätykset joutuvat
häviäviksi? Kaldealaiset ja egyptiläiset käyttivät kirjoituksissaan
tiiltä, ja kreikkalaiset ja roomalaiset enemmän tai vähemmän kiveä ja
pronssia. Jos ihmissuku tänään häviäisi, ja maailma tarkastettaisiin
sanokaamme Mars tähdestä käsin viittä sataa vuotta myöhemmin taikka
vaikka ennemminkin, niin meidän kirjamme olisivat hävinneet ja Rooman
valtakuntaa pidettäisiin inhimillisen sivistyksen viimeisenä ja
korkeimpana asteena."



LUKU XIX.

"Voiko neito unohtaa koristuksensa"?


Vihdoin Edith äitinsä kanssa läksi sisälle ottamaan selvää kirjeistä,
ja kun tohtori oli niin ihastuneena syventynyt osakkeihin ja bondeihin
että olisi ollut epäystävällistä jäädä hänen luokseen, arvelin että
tilaisuus oli suotuisa yksityishankkeeni täyttämiseksi johon tähän asti
oli mahdollisuutta puuttunut.

Siitä asti jolloin olin saanut luottokorttini olin mietiskellyt erästä
ostoa jonka halusin tehdä ensi tilaisuudessa. Se oli kihlasormus
Edithille. Lahjat yleensä tietysti olivat menettäneet arvonsa tänä
aikana jolloin jokaisella oli kaikkea mitä tarvitsi, mutta tämä oli
sitä laatua jonka tunteen vuoksi varmasti arvelin tuntuvan naiselle
yhtä haluttavalta kuin koskaan ennen.

Sentakia hyväkseni käyttäen isäntäväkeni harvinaista poistumista
erikoistoimiinsa läksin siihen suureen puotiin jonne Edith oli
minut vienyt eräässä toisessa tilaisuudessa, ainoa jonne siihen
asti olin astunut. Kun en nähnyt sitä lajia tavaraa, jota halusin,
olevan näytteillä missään osastossa, pyysin vihdoin erästä nuorta
naispalvelijatarta ohjaamaan minut jalokiviosastoon.

"Pyydän anteeksi", hän sanoi hiukan kohottaen kulmakarvojaan, "en
oikein ymmärtänyt mitä kysyitte"?

"Jalokiviosastoa", vastasin, "Haluan katsoa sormuksia."

"Sormuksia", hän kertasi katsoen minua selvästi ihmeissään. "Saanko
kysyä minkä laatuisia sormuksia ja mitä varten käytettäviä"?

"Sormessa käytettäviä", vastasin, arvellen ettei tämä nuori nainen
voinutkaan olla niin järkevä kuin hän näytti.

Näin sanoessani hän katsahti vasenta kättäni jonka yhdessä sormessa
minulla oli entisaikani mallin mukainen sinettisormus. Hänen kasvojensa
ilme muuttui heti sangen ymmärtäväiseksi, ja samalla niihin ilmestyi
mitä vilkkainta harrastusta.

"Pyydän tuhansin kerroin anteeksi"! hän huudahti. "Minun olisi pitänyt
ymmärtää ennemmin. Te olette Julian West"?

Minua alkoi hiukan suututtaa tuollainen salaperäisyys niin
yksinkertaisessa asiassa.

"Kyllä tosin olen Julian West", sanoin; "mutta suonette anteeksi etten
näe missä yhteydessä se asia on teille tekemääni kysymykseen."

"Oh, teidän tulee todella suoda minulle anteeksi", hän sanoi, "mutta se
on sangen läheisessä yhteydessä. Amerikassa ei kukaan muu kuin juuri
te olisi kysynyt sormessa kannettavia sormuksia. Niitä ei ole käytetty
enää niin pitkään aikaan että olemme kokonaan lopettaneet niiden
varastossa pitämisen; mutta jos haluatte saada sellaisen tilauksesta
tehdyn, tarvitsee teidän vain antaa kuvaus minkälaisen tahdotte ja se
heti valmistetaan."

Kiitin häntä, mutta lisäsin etten halunnut ajaa hommaani perille,
ennenkuin olin hiukan tarkemmin tutustunut olosuhteisiin.

En sanonut mitään kokemuksestani kotona, sillä en halunnut joutua
naurun alaiseksi enemmän kuin oli välttämätöntä; mutta puolisen
jälkeen tavatessani tohtorin yksin mieluisassa työhuoneessaan talon
tornikerroksessa, koetin varovasti urkkia häneltä asian laitaa.

Huomauttaen aivan kuin sivumennen etten ollut huomannut kenenkään
sormessa sormusta, kysyin häneltä, oliko jalokivien käyttämisestä
vieraannuttu, ja jos niin oli laita, miten oli selitettävissä siitä
tavasta luopuminen?

Tohtori sanoi totta olevan että jalokivien käyttäminen oli todella
ollut vanhentunut tapa jo parin sukupolven ajan, ellei enemmän. "Mitä
taasen tulee asiassa vaikuttaneisiin syihin", hän jatkoi, "niin ne
todellakin johtavat koko syvälle meidän nykyisen talousjärjestelmämme
suoriin ja epäsuoriin seurauksiin. Ylimalkaan puhuen luulen että
pääasiallisena ja ratkaisevana syynä siihen miksi kultaa ja hopeaa
sekä kalliita kiviä on lakattu koristuksina ihailemasta on se että
ne kokonaan menettivät kauppa-arvonsa, kun kansa järjesti omaisuuden
jakamisen kaikkien kansalaisten peruuttamattoman taloudellisen
yhdenvertaisuuden pohjalle. Kuten tiedätte ei tonnillinen kultaa eikä
tynnyrillinen jalokiviä voisi hankkia leivän palaakaan yleisistä
puodeista, kun siellä mikään ei kelpaa maksuksi muu kuin kansalaisten
luotto, joka yksinomaan riippuu hänen kansalaisuudestaan ja on aina
samallainen kuin kunkin toisen kansalaisen. Luonnollisesti ei tämän
takia mikään ole minkään arvoinen kenellekään nykyään joka ei tuota
jotakin hyötyä tai hupia. Pääsyynä miksi jalokiviä ja kalliita
metalleja ennen käytettiin koristuksina näyttää olleen niille kuulunut
suuri kauppa-arvo joka ne teki rikkauden ja mahtavuuden merkiksi sekä
sentakia yhteiskunnallisen pöyhkeilyn mieluisiksi välikappaleiksi.
Se seikka että ne ovat kokonaan tämän ominaisuuden menettäneet
on luullakseni suureksi osaksi vaikuttanut niiden hylkäämiseen
koristuksina, vaikkapa pöyhkeilyltä ei olisikaan perusteita riistänyt
yhdenvertaisuuden laki."

"Epäilemättä", sanoin; "mutta olipa niitä jotka arvelivat lahjain
merkityksen olevan kokonaan erillään niiden arvosta."

"Mahdollista kyllä", vastasi tohtori. "Niin, minä luulen että
raakalaiskansat rehellisesti ajattelivat niin, mutta rehellisinä
ollen he eivät osanneet erottaa jalokiviä lasipalloista, niin kauvan
kuin kumpaisetkin olivat yhtä kirkkaita. Mitä tulee sivistyneitten
ihmisten väitteeseen että he olisivat ihailleet kalliita kiviä tai
kultaa niiden varsinaisen kauneuden takia niiden arvosta välittämättä,
niin epäilen että se oli enemmän tai vähemmän tietoista luulottelua.
Otaksukaamme että äkilliset yltäkylläiset löydöt olisivat alentaneet
puhdasvetisimpäin timanttien arvon pullolasin tasalle, miten paljon
kauemmin luulette että kukaan teidän päivinänne olisi niitä pitänyt?"

Minun oli pakko myöntää että ne epäilemättä olisivat kadonneet
näkyvistä nopeasti ja pysyväisesti.

"Luullakseni", sanoi tohtori, "terve maku, jonka teidänkin päivinänne
ymmärrämme otsa rypyssä katselleen sellaisten koristusten käyttämistä,
tuli taloudellisen vaikutuksen avuksi poistamaan niitä käytännöstä,
kun kerran uusi asiain järjestys oli perustettu. Kun jalokivet ja
kalliit metallit menettivät lumousvoimansa mikä niillä oli keskitetyn
varakkuuden osotuksina, pääsi maku vapaasti arvostelemaan sellaisten
koristevaikutelmain todellista kauneusarvoa jotka saavutettiin
ripustamalla läpikuultavia kivipalasia ja levyjä ja metallikahleita ja
-renkaita kasvoihin ja kaulaan ja sormiin, ja mielipide näyttää pian
yleisesti mukaantuneen myöntämään että sellaiset ripustimet olivat
raakamaisia eivätkä ollenkaan kauniita."

"Mutta minne ovat joutuneet kaikki timantit, rubiinit, emeraldit ja
kulta- ja hopeakoristeet?" huudahdin.

"Metallit tietysti -- hopea ja kulta -- ovat pysyneet käyttökuntoisina
koneteollisuudessa ja taiteessa. Ne ovat aina kauniita oikeissa
paikoissaan, ja niitä käytetään yhtä paljon koristetarkoituksiin kuin
ennenkin, mutta ne tarkoitukset ovat kohdistetut rakennustaiteeseen
eikä henkilöihin kuten ennen. Vaikka emme noudatakaan vanhaa tapaa
kasvojamme ja ihoamme maalaamalla, käytämme maalia, kuitenkin
sellaisissa paikoin mitkä pidämme sille sopivina, ja juuri samoin
on kullan ja hopean laita. Jalokivistä taasen muutamat ovat
käyttökelpoisia konetarpeissa, ja niistä on tietysti kokoelmia
museoissa siellä ja täällä. Luultavasti ei ole koskaan ollut
käytännössä enempää kuin muuan sata tynnyriä jalokiviä, ja helposti
on ymmärrettävissä sellaisten pikkutavarani niin vähäisen joukon
häviäminen ja nopea katoaminen, kun niiden ihaileminen oli loppunut."

"Esittämänne syyt jalokivien häviämiseen", sanoin, "ovat varmaan
todellisia, ja te ette voine ymmärtää miten se seikka minua
hämmästyttää. Timantin alentaminen lasipallon arvoiseksi,
lukuunottamatta sen käytäntöä koneteollisuudessa, ilmaisee ja kuvaa
luonnollisemmin kuin mikään muu seikka minulle sen vallankumouksen
täydellisyyttä mikä nykyaikana on alistanut esineet ihmisen alaisiksi.
Ei olisi ollut niin kovin vaikeata tietysti ymmärtää että miehet
olisivat olleet valmiit luopumaan jalokiviä käyttämästä, mitä
tapaa ei koskaan ole pidetty hyvän maun mukaisena miesten tapana,
paitsi raakalaismaissa, mutta olisipa itse profeetta Jeremiastakin
ällistyttänyt, jos hänen kysymykseensä; 'Voiko neito unohtaa
koristuksensa?' olisi vastattu myöntävästi."

Tohtori nauroi.

"Jeremias oli sangen viisas mies", hän sanoi, "ja jos hänen huomionsa
olisi johtunut taloudellisen yhdenvertaisuuden asiaan ja sen
vaikutukseen sukupuolisuhteisiin, niin olen varma että hän olisi nähnyt
sen järkiperäisenä seurauksena olevan naisiin nähden aivan yhtä suuren
ajatuskyvyn kehityksen persoonalliseksi koristukseksi kuin mitä miehet
ovat koskaan osottaneet. Hän ei olisi hämmästynyt oppiessaan huomaamaan
että sellaisen yhdenvertaisuuden vaikutuksena miesten ja naisten
välillä olisi ollut naisen aseman kumoaminen koko pukukysymykseen
nähden niin täydellisesti että sapekkainkaan naisvihaaja -- jos
sellaisia vielä olisi jälelle jäänyt -- ei olisi enää kyennyt
syyttämään heitä että he ovat siinä suhteessa enemmän kypsymättömiä
kuin miehet."

"Tohtori, tohtori, älkäähän vaatiko minua uskomaan että viehättämishalu
on tauonnut naisia liikuttamasta!"

"Suokaa anteeksi, en tarkoittanut sanoa mitään siihen suuntaan",
vastasi tohtori. "Minä puhuin sen halun suunnattomasta kehittymisestä
mikä pyrkii sen oman tarkoituksenkin hävittämään äärimmäisen koristelun
ja liiallisen keinotekoisuuden kautta. Jos voimme arvostella asioita
teidän aikanne muistiinpanojen mukaan, niin oli tämä aivan yleisesti
tuloksena liiallisesta pukujen rakkaudesta teidän naisillanne; eikö
niin ollut?"

"Oli epäilemättä. Ylenmääräinen pukuihin kiintyminen, liialliset
viehättämisponnistukset olivat naisten taloudellisen viehättäväisyyden
vankin selkäranka minun aikanani."

"Entä miten oli miesten laita?"

"Sitä ei voitu sanoa kenestäkään miehestä joka miehen nimen ansaitsi.
Tietysti oli keisareita, mutta useimmat miehet välittivät pikemmin
liian vähän kuin liian paljon ulkomuodostaan."

"Se on, toinen sukupuoli kiinnitti liian paljon huomiotansa vaatteisiin
ja toinen liian vähän?"

"Niin oli laita."

"Hyvä; sukupuolten taloudellisen yhdenvertaisuuden ja siitä johtuvan
naisen alituisen riippumattomuuden seurauksena mieheen nähden on
se että naiset paljon vähemmän ajattelevat pukujansa kuin teidän
päivinänne ja miehet verraten enemmän. Kenenkään mieleen ei todellakaan
juolahtaisi ajatella että kumpikaan sukupuoli nykyaikana olisi enemmän
välinpitämätön persoonallisen viehättäväisyytensä suhteen kuin toinen.
Yksilöiden harrastus tässä asiassa vaihtelee, mutta erotusta ei ole
olemassa koko sukupuolesta puhuttaessa."

"Mutta minkä syyksi luette tämän ihmeen", huudahdin, "sillä ihmeeltä se
tuntuu taloudellisen yhdenvertaisuuden vaikutuksena miesten ja naisten
suhteissa?"

"Sen että siitä hetkestä jolloin yhdenvertaisuus luotiin heidän
välillensä, ei naisilla ollut enää vähintäkään suurempaa etua
osottautua viehättävinä ja toivottavina miehille kuin miehilläkään
saman vaikutuksen tavoittamisessa naisissa."

"Tämä tarkoittaa että ennen taloudellisen yhdenvertaisuuden
perustamista miesten ja naisten välille oli naisilla ehdottomasti
enemmän etua persoonallisesta viehättäväisyydestä kuin miehillä."

"Varmasti", sanoi tohtori. "Sanokaahan minulle, minkä syyksi miehet
teidän päivinänne lukivat toisen sukupuolen tavattomat ponnistukset
pukuasioissa, verraten miesten suhteelliseen huolimattomuuteen samoissa
asioissa?"

"No niin, en luule että meillä oli mitään selvää ajatusta siinä
asiassa. Jos siitä todella oli jotakin sukupuolista arvelua, niin se
tuskin julki muuhun kuin tunteelliseen tai leikilliseen suuntaan."

"Se oli todellakin", sanoi tohtori, "teidän aikanne luonteenomainen
piirre, vaikka hyvin selitettävissä sen ulkokultaisuuden kautta mikä
vallitsi koko sukupuolisuhteessa, teennäinen ritarillinen kunnioitus
naisia kohtaan toiselta puolen mikä oli yhteydessä käytännöllisen
sorron kanssa toiselta puolen, mutta täytyihän teillä olla joku arvelu,
mikä vaikutti naisten liiallisen ponnistuksen persoonallista koristelua
tavoittamaan."

"Arvelu oli luullakseni muinaisuudesta johtunut -- nimittäin että
nainen oli luonteeltaan turhamaisempi kuin mies. Mutta he eivät
mielellään kuulleet sitä sanottavan; ja sentakia oli kohtelias selitys
tälle ilmeiselle tosiasialle, että he paljon enemmän huolehtivat
puvustaan kuin miehet, se että he olivat herkempiä kauneudelle,
epäitsekkäämpiä miellyttämishalussansa ja muita sopivia lausetapoja."

"Ja eikö mieleenne juolahtanut että todellinen syy, miksi nainen
niin hartaasti ajatteli keinoja millä kauneuttaan, kohottaa, oli
yksinkertaisesti se että taloudellisen riippuvaisuutensa vuoksi miehen
suosiosta naisen kasvot olivat hänen onnensa peruste, ja että syy,
miksi miehet enimmäkseen olivat niin välinpitämättömiä persoonallisesta
ulkomuodostaan, oli se ettei heidän onnensa millään tavoin riippunut
heidän kauneudestaan; ja että milloin se määräsikin heidän suosionsa
toisen sukupuolen piirissä, oli heidän taloudellinen asemansa kuitenkin
paljon voimakkaampi suosion tuottaja kuin mitkään persoonalliset
edut? Varmasti tämä selvä johtopäätös täydellisesti selitti
miksi nainen innokkaammin tavoitteli persoonallisia koristeluja,
tarvitsematta etsiä minkäänlaista erotusta sukupuolten luontoperäisissä
turhamaisuus-ominaisuuksissa."

"Ja sentakia", huomautin, "kun naiset vapautuivat riippuvaisuudestansa
miesten suosiosta taloudelliseen hyvinvointiin nähden, ei liioin heidän
elämänsä päätarkoituksena enää ollut viehättäväisyytensä ylläpitäminen
miesten silmissä?"

"Aivan niin, sanomattomaksi hyödyksi heille mukavuuteen ja arvoon
nähden sekä ajatuksen vapauteen tärkeimpäin asioitten varalle."

"Mutta luullakseni yhteiskunnallisen panoraaman kauneuden tappioksi?"

"Ei ollenkaan, vaan ehdottomasti sen merkittäväksi hyödyksi. Mikäli
me voimme arvostella, olivat samat vaatimukset, mitä teidän aikanne
naisilla oli viehättäväisyyden suhteen, voitettavissa aivan ilman
heidän teennäisiä ponnistuksiaan. Muistakaamme että puhumme siitä
naisten liikanaisesta sulojen kohottamisponnistelusta joka johti
onnistumattomaan vaikutusten etsintään siten eksyen kokonaan etsitystä
päämäärästä. Kun poistettiin ne taloudelliset vaikuttimet jotka naisten
viehättäväisyydestä miesten silmissä tekivät elämän toimeentulokeinon,
niin jälelle jäi luontainen vaikutin herättää ihailua toisessa
sukupuolessa, mikä vaikutin on aivan kyllin voimakas kauneutta
synnyttämään ja sitä vaikuttavampi kun se ei ole liian voimakas."

"Aivan helppoa on huomata", sanoin, "miksi naisten taloudellisen
riippumattomuuden täytyi vaikuttaa sen että heidän harrastuksensa
olentonsa koristelun suhteen rajoittui järkeviin keinoihin; mutta miksi
se olisi vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan miehissä saattamalla
heidät enemmän huomiotansa kiinnittämään pukuun ja persoonalliseen
ulkomuotoon kuin ennen?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä että kun heidän taloudellinen
ylivaltansa naisiin nähden hävisi, täytyi heidän siitä lähtein kokonaan
jäädä persoonallisen miellyttäväisyytensä varaan, jos halusivat sekä
voittaa naisten suosiota että ylläpitää sitä kerran sen voitettuaan."



LUKU XX.

Mitä vallankumous sai aikaan naisten hyväksi.


"Minusta tuntuu, tohtori", sanoin, "että minun aikani naiselle olisi
ollut vielä suuremman arvoista kuin minulle nukkua tähän asti, koska
taloudellisen yhdenvertaisuuden perustaminen näyttää merkinneen enemmän
naisille kuin miehille."

"Edith ehkä ei olisi ollut hyvillään sellaisesta asiain tilasta",
sanoi tohtori, "mutta toden teolla on sanoissanne paljon totta,
sillä taloudellisen yhdenvertaisuuden perustaminen merkitsi todella
verrattomasti enemmän naisille kuin miehille. Teidän päivinänne oli
useimpain miesten olosuhteet viheliäisiä verrattuina heidän nykyiseen
tilaansa, mutta naisten kohtalo oli kurja miestenkin kohtaloon
verrattuna. Useimmat miehet olivat kyllä rikkaitten orjia, mutta
nainen oli miehen alamainen olipa hän sitten rikas tai köyhä, ja
viimemainitussa ja yleisemmässä tapauksessa oli siten orjan orja.
Miten syvällä köyhyydessä mies elikin, oli häntä syvempänä yksi tai
useampi hänestä riippuvain naisten muodossa jotka olivat hänen tahtonsa
alaisia. Yhteiskuntaläjän pohjakerroksessa oli nainen kantaen koko
kasan yhteistä painoa. Koko sielun, hengen ja ruumiin vallitseva
hirmuvalta jota ihmissuku sieti painoi lopuksi yhdistynein voimin
häntä. Niin paljon alempana miehenkin olotilaa oli nainen että hän
olisi jo suuresti kohonnut, jos olisi voinut saavuttaa vain hänen
asemansa. Mutta suuri vallankumous ei ainoastaan kohottanut häntä
yhdenvertaiseksi miehen kanssa, vaan nosti heidät molemmat samalla
voimakkaalla ponnella moraalisen arvon ja aineellisen hyvinvoinnin
asteelle joka oli yhtä paljon yläpuolella miehen entistä olotilaa kuin
hänen entinen tilansa oli ollut yläpuolella naisen tilaa. Jos siis
miehet ovat kiitollisuuden velassa vallankumoukselle, niin miten paljon
suuremmaksi tulee naisten arvata kiitollisuutensa sitä kohtaan! Jos
miehille vallankumouksen ääni oli kutsumus korkeammalle ja jalommalle
elämän asteelle, niin naiselle se oli kuin Jumalan ääni, kutsuva häntä
uuteen luomakuntaan."

"Epäilemättä", sanoin, "oli köyhäin naisilla sangen viheliäinen asema,
mutta rikkaitten naiset eivät varmastikaan olleet sorron alaisia."

"Rikkaitten naiset", vastasi tohtori, "olivat luvultaan liian vähän
merkitsevät koko naissukupuolen suhteen että he ansaitsisivat huomioon
ottamista teidän aikanne naisten tilaa yleisesti tarkastettaessa.
Mutta senkään vuoksi emme pidä heidän kohtaloansa parempana kuin
heidän köyhempien sisartensakaan. Totta on että he eivät kärsineet
ruumiillista kovuutta, vaan päinvastoin heitä heidän miessuojelijansa
hemmoittelivat ja hellivät kuin liiaksi lemmittyjä lapsia; mutta se ei
meistä tunnu toivottavalta elämältä. Mikäli voimme selville saada sen
aikaisista kertomuksista ja yhteiskunnallisista kuvauksista asuivat
rikkaitten naiset imartelun ja teeskentelyn kiihoittavassa ilmakehässä,
mikä kaikki oli vähemmän suosiollista moraaliselle tai henkiselle
kehitykselle kuin köyhäin naisten kovinkin kohtalo. Nykyajan nainen,
jos hänet tuomittaisiin takaisin elämään teidän maailmassa, pyytäisi
ainakin syntyä pesumuijaksi pikemmin kuin varakkaaksi muotinaiseksi.
Viimemainittu näyttää meistä enemmän kuin ensinmainittu sen tapaiselta
naiselta joka täydellisemmin osotti sen sukupuolen lankeemistilaa
teidän aikananne."

Kun sama ajatus oli minulla mielessä ollut edellisen elämän aikana, en
asiata vastaan väittänyt.

"Niin sanottu naisliike, hänen asemansa suuren muutoksen alku", jatkoi
tohtori, "oli jo teidän päivinänne varsin huomattava. Teidän on
täytynyt sitä paljon kuulla ja nähdä, ja ehkä olette tuntenutkin niitä
jaloja naisia jotka ensimmäisiä johtajia olivat."

"Kyllä", vastasin. "Naisten oikeuksista oli paljon puhetta, mutta
silloin ilmoitettu ohjelma ei millään tavalla ollut kumouksellista
laatua. Se tarkoitti vain äänestysoikeuden saavuttamista sekä
erinäisten muutosten aikaan saamista naisten omistusoikeuden
laeissa, lasten hoitoa avioerojen sattuessa sekä muita sellaisia
yksityisseikkoja. Vakuutan teille ettei naisilla, enemmän kuin
miehilläkään ollut siihen aikaan mitään ajatusta talousjärjestelmän
kumoamisesta."

"Niin mekin sen ymmärrämme", vastasi tohtori. "Siinä suhteessa
naisten itsenäisyystaistelu muistutti yleensä kumousliikkeitä, jotka
alkuasteillaan käyvät haparoiden ja kompastellen näennäisesti niin
hämärää ja epäjohdonmukaista tietä että vain filosoofi osaa arvata
mikä tulos on siitä odotettavissa. Arvio naisliikkeen lopullisen
tuloksen suhteen oli kuitenkin yhtä yksinkertainen kuin arvio
siinäkin asiassa jota te sanoitte työväenliikkeeksi. Naiset ajoivat
takaa riippumattomuutta miesten suhteen ja tasa-arvoisuutta heidän
kanssaan, ja työväestö halusi päättää orjuutensa kapitalistien suhteen.
Naisten kantamien siteitten avain oli aivan sama kuin se joka lukitsi
työväestön kahleet. Se oli taloudellinen avain, olemassa olon keinojen
valinta. Miesten sukupuoli piti vallassansa naista, ja rikkaitten
luokka työtä tekeviä kansajoukkoja. Sukupuolisiteitten salaisuus
oli aivan sama kuin teollisuussiteitten -- nimittäin omaisuusvallan
erilainen jako, ja muutoksen, joka oli välttämätön molempain
sidemuotojen lopettamiseksi, täytyi silminnähtävästi olla taloudellinen
yhdenvertaisuus, joka sekä sukupuoli- että teollisuussuhteissa heti
takaisi yhteistoiminnan ylläpitämisen välttämättömänä.

"Naisten kapinan ensimmäiset johtajat eivät kyenneet näkemään nenän
päätänsä pitemmälle, ja sentakia lukivat alamaisen tilansa ja
kärsimänsä väärinkäytökset miehen pahuuden ansioksi, ja näyttivät
uskovan että ainoa välttämätön parannuskeino oli hänen moraalinen
parantamisensa. Tänä aikakautena sellaiset ilmaisumuodot kuin 'mies
tyranni' ja 'mies julmuri' olivat kiihoituksen tunnussanoja. Naisten
esitaistelijat eksyivät aivan samaan erehdykseen johon joutuivat
suureksi osaksi työväestönkin ensimmäiset johtajat, jotka tuhlasivat
henkeänsä ja kiukkuansa puskivat julistamalla kapitalistit köyhälistön
kaiken viheliäisyyden uppiniskaisiksi tekijöiksi. Tämä oli pahempaa
kuin pelkkää kiivailua; se oli harhaan viepää ja sokeuttavaa. Miehet
eivät oleellisesti olleet huonompia kuin naisetkaan joita he sortivat,
eivätkä kapitalistit huonompia kuin työväestö jota he riistivät. Jos
työväestö olisi asetettu kapitalistien tilalle, niin se olisi tehnyt
juuri samoin kuin kapitalistit tekivät. Ja todella milloin työmiehistä
tuli kapitalisteja, niin heidän yleisesti sanottiin olleen mestareista
ankarimpia. Samoin myös jos naiset olisivat voineet vaihtaa paikkoja
miesten kanssa, he epäilemättä olisivat miesten suhteen menetelleet
aivan samoin kuin miehet heidän suhteensa. Järjestelmä, joka salli
ihmisolentojen joutua ylemmyyden ja alemmuuden suhteisiin toisiinsa
nähden, oli koko pahan syy. Valta toisten yli huonontaa välttämättä
käskijää siveellisesti ja halventaa alamaista. Yhdenvertaisuus on ainoa
moraalinen suhde ihmisolentojen välillä. Jokainen uudistus, jonka
tuli parantaa miesten naisia kohtaan tai kapitalistien työväestöä
kohtaan osottamia väärinkäytöksiä, täytyi sentakia suunnittua heidän
taloussuhteitansa muuttamaan yhdenvertaisiksi. Ennenkuin naiset,
samoinkuin työväestökin luopuivat järjettömistä hyökkäyksistään
taloudellisen eriarvoisuuden seurauksia vastaan ja hyökkäsivät itse
eriarvoisuuden kimppuun, ei ollut mitään toivoa kummankaan luokan
vapautumisesta.

"Sitä ilmeisesti yksipuolista aatosta, joka naisten aikaisilla
johtajilla oli tarkoittamastaan suuresta pelastustyöstä ja miten se
oli toteutuva, kuvaa lystillisesti heidän innostuksensa aikakauden
erilaisten niin sanottujen raittiuskiihoitusten hyväksi jotka
tarkoittivat juoppouden ehkäisemistä miesten kesken. Naisluokan
erikoinen harrastus tässä miesten tapoja koskevassa parannuspuuhassa --
sillä naiset eivät yleensä juoneet väkijuomia -- johtui siitä arvelusta
että jos miehet joisivat vähemmän, niin he vähemmän taipuvaisia
olisivat heitä sortamaan ja paremmin pitäisivät huolta heidän
ylläpitämisestään; se on, heidän korkeimmat tarkoituksensa rajoittuivat
toivoon että he parantamalla isäntäinsä moraalia saisivat turvatuksi
itselleen hiukan parempaa kohtelua. Isännyyden poistamisaate ei vielä
ollut juolahtanut heidän mieleensä mahdollisena.

"Tämä seikka sivumennen sanoen, teidän aikanne naisten ponnistukset
miesten juomatapojen parantamiseksi lain kautta, sangen jyrkästi
osottavat erotusta naisten silloisen ja nykyisen aseman välillä
suhteissansa miehiin. Jos nykyaikana miehet joutuisivat jonkun tavan
valtaan joka heidät arveluttavasti ja yleisesti tekisi naisille
vaaralliseksi, ei näiden mieleen juolahtaisi koettaa heitä lailla
hillitä. Meidän ajatuksemme persoonallisesta herruudesta ja yksilön
oikeuden mukaisesta riippumattomuudesta kaikissa pääasiallisesti häntä
itseään koskevissa asioissa ei mitenkään kärsisi mitään laillista
sekaantumista yksilöiden yksityistapoihin mikä niin yleistä oli teidän
aikananne. Mutta naiset huomaisivat ettei voima olekaan välttämätöntä
miesten tapojen suoristamiseksi. Heidän ehdoton taloudellinen
riippumattomuutensa joko naimisissa ollen tai sen ulkopuolella antaisi
heidän käytettäväkseen voimakkaamman vaikuttimen. Pian huomattaisiin
että miehet, jotka olisivat naisten herkkyyttä loukanneet,
tavoittelisivat turhaan heidän suosiotaan. Naisten oli käytännössä
mahdotonta teidän aikananne suojella itseään tai ajaa tahtonsa läpi
tätä keinoa käyttämällä. Naimisiin meno oli naiselle taloudellinen
välttämättömyys tai ainakin niin suuri etu hänelle ettei hän juuri
voinut ehtoja määrätä kosijalleen, ellei ollut erittäin onnellisessa
asemassa, ja kerran naimisiin mentyään oli sillä ymmärretty että kun
hänen isäntänsä hänet yllä piti, tuli hänen vastineeksi olla isännän
käytettävänä."

"Se kuuluu kauhealta", sanoin, "näin pitkän ajan takaa, mutta minä
pyydän teidän uskomaan ettei asia aina ollut niin pahoin kuin
se näyttää. Miehistä paremmat käyttivät valtaansa ajatellen, ja
hienostuneitten henkilöitten kesken nainen todella säilytti itsensä yli
vallan, ja sentakia monissa perheissä nainen oli todellisesti perheen
pää."

"Epäilemättä, epäilemättä", vastasi tohtori. "Niin on aina ollut asian
laita jokaisen orjuuden muodon aikana. Olipa isännän valta miten
ehdoton tahansa, sitä on harjoitettu kohtuullisen ihmisyys-aatteen
tasalla sangen lukuisissa tapauksissa, ja monissa kohdin nimellinen
orja, jos on ollut lujaluonteinen, on todella harjoittanut vallitsevaa
vaikutusta isäntäänsä. Tätä huomattua seikkaa ei kuitenkaan ole
pidettävä kyllin tukevana perusteena jonka nojalla ihmisolento
voitaisiin alistaa toisen pakkotahdon alaiseksi. Yleisesti puhuen on
epäilemättä totta että naisten asema miesten alaisina, samoinkuin
köyhäinkin asema rikkaitten alaisina, oli paljon enemmän siedettävä
kuin meistä tuntuu mahdolliselta. Samoinkuin ihmisen ruumiillinen elämä
voi säilyä ja usein menestyä hyvinkin kaikissa ilmanaloissa navoilta
päiväntasaajaan asti, niin on hänen siveellinen luontonsa osottanut
voivansa elää ja kasvattaa tuoksuvia kukkiakin mitä pelottavimpainkin
yhteiskuntasuhteiden vallitessa.

"Ymmärtääksemme miten äärettömässä kiitollisuuden velassa nainen on
suurelle vallankumoukselle", jatkoi tohtori, "tulee meidän muistaa
että ne kahleet joista se heidät vapautti olivat verrattomasti
täydellisemmät ja halventavammat kuin mitkään niistä jotka alistivat
miehiä toisten miesten alaisiksi. Niitä ei kytkenyt yksinkertainen,
vaan kolminkertainen ies. Ensimmäinen ies oli alistuminen rikkaitten
persoonalliseen ja luokkajohtoon jota naisten enemmistö kantoi
yhdessä miesten enemmistön kanssa. Toiset kaksi iestä olivat hänellä
erikoisia. Toinen oli hänen persoonallinen alamaisuutensa ei ainoastaan
sukupuolisuhteissa, vaan koko hänen käytöstavassaan sitä erikoista
miestä kohtaan josta hän toimeentulonsa puolesta riippui. Kolmas
ies oli henkistä ja moraalista laatua ja sisälsi sen orjamaisen
yksitoikkoisuuden jota häneltä vaadittiin kaikessa ajattelussaan,
puheessaan ja toiminnassaan muinaistapoihin ja seurustelusääntöihin
perustuvain joukkomääräysten mukaan joiden tarkoituksena oli tukahuttaa
kaikki mikä oli itsenäistä ja yksilöllistä ja vaikuttaa keinotekoista
yhtäläisyyttä sekä sisäiseen että ulkonaiseen elämään.

"Viimemainittu oli näistä kolmesta ikeestä raskain ja turmiollisin
vaikutuksiltaan sekä suoranaisesti naisiin että epäsuorasti ihmissukuun
suvun äitien huonontumisen kautta. Itse naiseen oli vaikutus niin
sielua tukahuttava ja järkeä näivettävä että siitä tehtiin otollinen
syy jonka nojalla häntä sellaiset miehet kohtelivat luonnollisena
alempana olentona, ketkä eivät olleet kylliksi järkeviä näkemään
että se jota he syyksi tahtoivat tehdä hänen alamaisuuteensa olikin
itsessään seuraus juuri tästä alamaisuudesta. Selitys naisen ajattelun
ja toiminnan alistumisesta sellaiseen mikä todellisesti oli orjalaki
-- laki hänen sukupuolellensa erikoinen jota miehet halveksivat ja
pilkkailivat -- oli se seikka että elämän mukavuuden pääasiallinen
toivo riippui jokaisella naisella siitä miten hän saattoi herättää
suosiollista huomiota jossain miehessä joka hänestä voisi huolta
pitää. Nyt oli teidän talousjärjestelmänne vallitessa sellaisen miehen
mielestä, joka etsi työpaikkaa, sangen otollista ajatella ja puhua
samoin kuin hänen isäntänsä, jos halusi päästä eteenpäin elämässä.
Mutta vissin asteen järjen ja käytöksen itsenäisyyttä myönsivät
miehille heidän taloudelliset yliherransa useimmassa tapauksessa, niin
kauan kuin se ei suoranaisesti ollut loukkaavaista, sillä kaikesta
huolimatta haluttiin pääasiallisesti heidän työtänsä. Mutta naisen
suhde mieheen joka häntä piti yllä oli aivan erilaista ja paljon
kiinteämpää laatua. Hänen täytyi olla miehelle viehätysolentona.
Viehättääkseen häntä naisen täytyi persoonallisesti olla hänelle
miellyttävä, hän ei saanut hänen makuansa loukata eikä hänen
ennakkoarveluitansa omilla mielipiteillään tai käytöksellään. Muuten
mies mieluummin piti jotain toista parempana. Tästä seikasta seurasi
että samalla kuin pojan kasvatus tarkoitti hänen opettamistaan
soveliaaksi ansaitsemaan toimeentulonsa, kasvatettiin tyttöä
pääasiallisesti silmällä pitäen sitä että hänestä tulisi, ellei
miellyttävä, niin ainakin ei-epämiellyttävä miehille.

"Jos nyt kukin nainen olisi ollut erityisesti kasvatettu jonkun
määrätyn miehen maun mukaan -- kasvatettu käskettäväksi niin sanoakseni
-- vaikka sekin olisi ollut kyllin loukkaava kaiken naisellisen arvon
ajatukselle, niin se olisi kuitenkin ollut vähemmän turmiollinen,
sillä monet miehet olisivat paljon parempina pitäneet naisia joilla
olisi ollut itsenäinen ajatuskyky ja alkuperäisiä ja luonnollisia
mielipiteitä. Mutta kun ei ennakolla tiedetty kuka mies tahtoi ottaa
ylläpitääkseen kunkin naisen, niin ainoa varma keino oli kasvattaa
tytöt enemmän negatiivista kuin positiivista viehättäväisyyttä
silmällä pitäen, jotta he eivät ainakaan loukkaisi tavallisia miesten
ennakkovaatimuksia. Tämä tarkoitus paraiten saavutettiin siten että
kasvatettiin tyttö mukaantumaan tavallisiin entisyydestä perittyihin
ja muodissa oleviin tapoihin ajattelun, puheen ja käytöksen suhteen
-- sanalla sanoen kunakin aikana vallitsevan seurustelukannan mukaan.
Ennen kaikkea hänen tuli välttää kuin ruttotautia kaikkia uusia ja
alkuperäisiä aatteita tai käytöstapoja kaikilla tärkeillä aloilla,
etenkin uskonnon, politiikan ja yhteiskunnan asioissa. Se merkitsi että
hänen sielunsa, samoinkuin hänen ruumiinsakin tuli kasvattaa ja pukea
voimassa olevan muodin haarniskaan. Hänen toiveensa tuli kohdistua
edullisiin naimiskauppoihin eikä niiden rinnalla hänellä saanut
huomattavissa olla mitään erikoista tai tavatonta taikka määrättyä
mielipidettä ainakaan sen tärkeimmissä asioissa kuin koruompelussa
tai seurusteluhuoneen koristelussa. Kun seurusteluvaatimukset siten
oli pääasiassa saavutettu, niin minkä iloisempi ja sukkelampi hän
sitten saattoi olla pikku keinojen valitsemisessa ja tyhjänpäiväisissä
asioissa, sen paremmat olivat hänen edellytyksensä. Olenko erehtynyt
kuvaillessani teidän järjestelmänne työskentelyä tässä suhteessa,
Julian?"

"Epäilemättä", vastasin, "te olette elävästi kuvaillut oikein muodin
mukaisen tarkoituksen minun aikani naisten kasvatuksessa, mutta olipa,
se teidän täytyy ymmärtää, sangen paljon naisia jotka mieleltään olivat
kokonaan itsenäisiä ja vakavia henkilöitä, jotka uskalsivat ajatella ja
puhua puolestaan."

"Tietysti niitä oli. He olivat nykyisen tavallisen naisen perikuvia. He
edustivat tulevaa naista, joka tätä nykyä on olemassa. He olivat omalle
varallensa särkeneet sukupuolensa seurusteluverkot, ja todistivat
maailmalle naisten henkisen yhdenarvoisuuden miesten kanssa kaikilla
ajattelun ja toiminnan aloilla. Mutta vaikka suuret sielut vallitsevat
olosuhteitaan, niin sielujen suurjoukkoa olosuhteet vallitsevat ja
muodostavat. Ajatellessamme järjestelmän vaikutusta tähän laajaan
naisten enemmistöön ja miten moraalisen ja henkisen orjuuden myrkky
heidän suoniensa läpi kulki koko sukukunnan vereen, silloin me
ymmärrämme miten ääretön on ihmisyyden tuomio teidän taloudellista
järjestelmäänne vastaan naisten suhteen, miten tavaton etu ihmissuvulle
oli vallankumous joka antoi suvulle vapaita äitejä -- vapaita ei
ainoastaan aineellisista vaan myös moraalisista ja henkisistä kahleista.

"Minä viittasin hetki sitten", jatkoi tohtori "siihen läheiseen
yhtäläisyyteen joka teidän aikananne oli olemassa teollisuus- ja
sukupuoliaseman välillä, työtä tekeväin joukkojen suhteissa
kapitalisteihin ja naisten suhteissa miehiin. Sitä erinomaisesti kuvaa
muuan toinenkin seikka.

"Työväestön alistuminen kapitaalin omistajain sorrettavaksi pysyi
välttämättömänä joka aika suuren työttömäin luokan takia joka oli
valmiina polkemaan työväestön ansioita ja sangen kärkäs taipumaan
työhön mistä hinnasta ja millä ehdoilla tahansa. Tällä nuijalla
kapitalisti piti työväestöä kurissa. Samalla tavalla itsetiedottoman
naisjoukon olemassaolo sitoi naiset miesvallan ikeeseen. Kun
toimeentulo oli niin vaikea ratkaisu kuin se teidän päivinänne oli,
niin useat miehet eivät voineet huolta pitää omasta toimeentulostaan
ja ääretön joukko ei voinut toimeentuloa naisille hankkia oman
itsensä lisäksi. Naimisiin menosta luopuminen maksoi miehelle
hänen onnensa, mutta naisiin nähden ei ollut kysymyksessä vain
onnen menettäminen, vaan säännöllisesti se jätti heidät alttiiksi
köyhyyden puristettavaksi ja hukutettavaksi, sillä naisten oli paljon
vaikeampaa kuin miesten saada omasta työstänsä riittävästi elämisapua.
Seurauksena oli tärisyttävämpiä näytelmiä mitä maailma koskaan on
kokenut -- ei vähempää todellakaan kuin kilpailu ja kilvoittelu
naisten kesken naimisiin pääsyn mahdollisuuksista. Ymmärtääksemme
miten voimattomia naiset olivat teidän päivinänne pääsemään miesten
suhteen aineellisen, henkisen tai moraalisen arvon ja riippumattomuuden
vaatimalle kannalle tarvitsee vain muistaa heidän surkeata kohtaloansa
avioliittomarkkinoilla, kuten teidän aikalaisenne säälimättömän
vastaavasti sanoivat.

"Eikä sittenkään naisen nöyryytysmalja ollut täysi. Vielä oli
olemassa toinen ja pelottavampi kilpailumuoto hänen oman sukupuolensa
piirissä johon hänet oli pakosta tungettu. Alituisesti oli olemassa
ääretön jäännös naimattomia naisia jotka tavoittelivat avioliiton
tuottamaa taloudellista varmuutta, mutta näiden alapuolella oli
laumoittain kurjia naisia jotka olivat menettäneet toivonsa saada
kunniallisilla ehdoilla miehiltä toimeentuloa ja olivat halukkaita
myymään itsensä leipäpalasta. Julian, ihmettelettekö että kaikista
sen hirveän sekasotkun tunkioista jota te sanoitte sivistykseksi
yhdeksännellätoista vuosisadalla löyhkäsi sukupuolisuhde ilkeimmin?"

"Aikamme ihmisystävät olivat suuresti epätoivoissaan siitä mitä me
sanoimme yhteiskunnalliseksi pahaksi", sanoin, -- "se on, tämän suuren,
naisten saastajoukon olemassa olosta -- mutta yleisesti sitä tautia
ei pidetty taloudellisen kysymyksen osana. Sitä pidettiin pikemmin
moraalisena paheena joka johtui ihmissydämmen turmeluksesta ja jonka
parantaminen kuului moraalisille ja uskonnollisille vaikutelmille."

"Niin, kyllä tiedän. Kukaan tietysti ei teidän päivinänne saanut
ymmärtää että talousjärjestelmä oli ääriään myöten turmeltunut,
ja sen takia oli tavallista laskea kaikki sen hirveät seuraukset
pahan ihmisluonteen niskoille. Niin, minä tiedän että oli ihmisiä
jotka vakuuttivat että oli mahdollista saarnaamalla vähentää
yhteiskunnallisen pahan kauhuja, vaikka samalla maassa oli miljooneja
naisia epätoivoisen puutteen käsissä, joilla ei mitään muita keinoja
ollut leivän hankkimiseksi kuin miesten himojen tyydyttäminen. Minä
olen hiukan pääkallon tutkija, ja usein olen halunnut saada tilaisuutta
tutkia yhdeksännentoista vuosisadan ihmisystävän pääkallon kehitystä,
joka rehellisesti uskoi tämän, jos todella kukaan heistä rehellisesti
sitä uskoi."

"Sivumennen sanoen", sanoin, "korkealle kehittyneet naiset minunkin
aikanani kieltäytyivät noudattamasta tapaa jonka nojalla heidän olisi
ollut omaksuminen miehensä nimi naimisiin mennessään. Miten sen asian
laita nyt on?"

"Naisten nimeä ei avioliitto muuta enemmän kuin miestenkään."

"Entä lapset?"

"Tytöt ottavat äidin viimeisen nimen sekä isän nimen keskimmäiseksi
nimekseen, pojat taas päinvastoin."

"Minusta tuntuu", sanoin, "että olisi merkillistä ellei tapaus,
joka niin syvältä koski naisen suhteeseen mieheen nähden hänen
saavuttaessaan taloudellisen itsenäisyyden, olisi muodostanut entistä
sukupuolimoraalin tavanmukaista kantaa muutamissa suhteissa."

"Sanokaa pikemmin" vastasi tohtori, "että miesten ja naisten
taloudellisen yhdenvertaisuuden perustaminen ensi kerran saattoi
mahdolliseksi heidän suhteittensa rakentamisen moraaliselle pohjalle.
Siveellisen toiminnan ensimmäinen ehto joka suhteessa on toimijan
vapaus. Niin kauan kuin naisten taloudellinen riippuvaisuus miehistä
esti heitä vapaasti toimimasta sukupuolisuhteissa, ei voinut niissä
suhteissa olla mitään siveellisyyttä. Sukupuolikäytöksen oikea
siveellisyys tuli mahdolliseksi toteuttaa vasta sitten kun naiset
kykenivät itsenäisesti toimimaan taloudellisen yhdenvertaisuuden
saavutettuaan."

"Olisipa se hämmästyttänyt aikamme moralisteja", sanoin, "jos
heille olisi sanottu että meillä ei ollut mitään sukupuolisiveyttä.
Meillä varmasti oli sangen terävä ja huolellisesti valmistettu
'ei-sinun-pidä'-järjestelmä."

"Tietysti, tietysti", vastasi seuralaiseni. "Ymmärtäkäämme toisemme
oikein tässä kohdassa, sillä asia on sangen tärkeä. Teillä oli,
kuten sanotte, kokoelma sangen ankaria sääntöjä ja määräyksiä
sukupuolikäytöksen suhteen -- se on, etupäässä naisille -- mutta sen
peruste suurimmaksi osaksi ei ollut siveellinen vaan järkiperäinen,
sillä tarkoituksena oli naisten taloudellisten etujen turvaaminen
heidän suhteissaan miehiin. Naisille kokonaisuudessaan heidän
turvaamiseksensa ei mikään voinut olla tärkeämpää kuin nämä säännöt,
vaikka niillä niin usein julmasti sovitettiin heihin yksityisesti.
Niin kauan kuin nainen oli taloudellisesti avuton ja riippuvainen
olento, olivat ne ainoina keinoina millä hän ja hänen lapsensa
edes osittain voivat saada turvaa miesten väärinkäytöksiä ja
välinpitämättömyyttä vastaan. Älkää hetkeäkään epäilkö että tahdon
kevytmielisesti puhua tämän yhteiskunnallisen asetuskokoelman arvosta
ihmissuvulle sinä aikana jolloin se oli välttämätön. Mutta kun se
kokonaan perustui mietelmiin jotka eivät johtuneet sukupuolisuhteen
luonnollisesta puhtaudesta itsestään, vaan kokonaan järkiperäisistä
taloudellisia tuloksia tarkoittavista mietelmistä, olisi ollut
käsitteiden väärin käyttämistä, jos sitä olisi sanonut siveelliseksi
järjestelmäksi. Vastaavammin sitä olisi voinut sanoa sukupuolitalouden
asetuskokoelmaksi -- se on, kokoelmaksi lakeja ja tapoja, jotka
määräsivät naisten ja lasten taloudellisen suojelemisen sukupuoli- ja
perhesuhteissa.

"Avioliittosopimusta koristi kirjava valikoima tunteellisia ja
uskonnollisia haaveiluja, mutta minun ei tarvinne teille muistuttaa
että sen oleellinen puoli lain ja yhteiskunnan silmissä oli sen
sopimusluonne, tarkka taloudellinen toimitus. Sen mukaan mies
laillisesti sitoutui pitämään huolta naisesta ja tulevasta perheestä,
jota vastaan nainen antautui hänen yksinomaisesti käytettäväkseen
-- se on, sellaiseen asemaan että saadakseen oikeuden hänen
omaisuuteensa, hän rupesi sen omaisuuden osaksi. Ainoa kohta, jonka
laki tai yhteiskunnallinen sensori katsoi määräävän sukupuolitoiminnan
siveellisyyden tai epäsiveellisyyden, puhtauden tai epäpuhtauden, oli
yksinkertaisesti kysymys, oliko kauppaa tehtäessä lailliset muodot
otettu huomioon. Jos se kohta oli asianmukaisesti täytetty, niin
kaikki mitä ennen oli pidetty vääränä ja epäpuhtaana asian-osaisten
kesken tuli oikeaksi ja siveäksi. He saattoivat olla avioliittoon
sopimattomia henkilöitä taikka mahdottomia vanhemmiksi tulemaan; heidät
oli saattanut yhteen johtaa mitä alhaisimmat ja kurjimmat vaikuttimet;
morsiamen oli puute saattanut pakottaa hyväksymään itsellensä miehen
jota hän inhosi; nuori oli saatettu uhrata tutisevalle vanhukselle,
ja kaikkia luonnollisia sopivaisuuksia loukata; mutta teidän
ajatuskantanne mukaan, jos sopimus oli lain mukaan suoritettu, oli
kaikki seuraava vain valoisaa ja kaunista. Toiselta puolen, jos
sopimuksen teko oli laimin lyöty ja nainen oli suostunut rakastajaan
ilman sitä, niin olipa heidän lempensä miten suuri tahansa, olipa
heidän liittonsa miten sopiva tahansa kaikkien luonnollisten
näkökohtien mukaan, nainen häväistiin siveettömäksi, epäpuhtaaksi ja
hänet jätettiin ja julistettiin eläväksi kuolleeksi yhteiskunnallisessa
häpeässä. Sallikaa minun nyt toistaa että me täydellisesti ymmärrämme
tämän yhteiskunnallisen lain olleen teidän innoittavan järjestelmänne
aikana ainoan mahdollisen keinon millä naisten ja lasten taloudellisia
etuja voitiin turvata, mutta jos sitä sanotaan siveelliseksi tai
moraaliseksi katsantokannaltaan sukupuolisuhteisiin, niin on se
varmasti mahdollisimman häpeämätöntä sanojen väärinkäyttämistä.
Päinvastoin meidän täytyy sanoa että se oli laki joka turvatakseen
naisten aineellisia etuja suostui mielivaltaisesti syrjäyttämään kaikki
ne lait jotka ovat sydämmeen kirjoitetut sellaisista asioista.

"Asiakirjoista näkyy että teidän päivinänne paljon puhuttiin siitä
häpeällisestä seikasta että oli kaksi eri moraalista asetuskokoelmaa
sukupuoliasioissa, toinen miehiä ja toinen naisia varten -- miehet
kun kieltäysivät alistumasta naisille määrättyihin lakeihin, ja kun
yhteiskunta ei yrittänytkään pakottaa niitä heidän noudatettavikseen.
Ne jotka samallaista lakia vaativat molemmille sukupuolille väittivät
että mikä naiseen nähden oli oikein tai väärin, se oli samoin myös
miehenkin suhteen ja että tulisi olla molemmille sama oikean ja
väärän, puhtauden ja epäpuhtauden, siveellisyyden ja epäsiveellisyyden
peruskanta. Se oli selvästi oikea näkökohta asiassa; mutta mitäpä
moraalista voittoa olisi ollut ihmissuvulle siitä, vaikka miehet olisi
saatukin taivutetuksi hyväksymään naisten lain -- lain joka oli niin
arvoton sisimmässä siveysaatteessaan sukupuolisuhteisiin nähden? Ei
mikään muu kuin naisten taloudellisten kahleitten katkera paino oli
pakottanut heidät suostumaan lain alaiseksi jota vastaan alituisesti
Jumalalle huusi kymmentuhansien tahrattomain Margareettain veri sekä
lukemattomain naisjoukkojen sortunut elämä joiden ainoana vikana oli
liian hellä rakkaus. Niin, epäilemättä tuli olla yksi käytöskanta sekä
miehille että naisille, kuten nyt on, mutta se ei saanut olla orjalaki
kurjine perusteluineen, välttämättömyyden naisille pakottama. Yhteinen
ja korkeampi laki miehille ja naisille, jota ihmissuvun omatunto
vaati, saattoi käydä mahdolliseksi vasta sitten, ja heti sen jälkeen
se voi tulla vahvistetuksi, kun miehet ja naiset sukupuolisuhteissa
olivat toisiinsa nähden samalla kannalla kuin muussakin, ehdottoman
yhdenvertaisuuden ja keskinäisen itsenäisyyden kannalla."

"Kaikesta huolimatta, tohtori", sanoin, "vaikka minua ensin hiukan
hämmästytti kuullessani teidän sanovan ettei meillä ollut mitään
sukupuolisiveellisyyttä, ette kuitenkaan toden teolla ole sanonut
sen enempää ettekä käyttänyt sen ankarampia sanoja kuin meidän
runoilijamme ja satiirikkomme käsitellessään samaa ainetta. Täydellinen
erotus tavanmukaisen sukupuolisiveyden ja vaistomaisen rakkauden
moraalin välillä oli sananpartena keskuudessamme ja siitä aiheutui,
kuten epäilemättä tiedätte, suurin osa romanttista ja dramaattista
kirjallisuuttamme."

"Niin", vastasi tohtori, "ei mitään voitaisi lisätä siihen voimaan ja
tunteeseen millä teidän kirjailijanne julistivat näitä asioita koskevan
yhteiskunnallisen rautalain julmuutta ja vääryyttä -- jonka lain
teki kaksin kerroin julmaksi ja vääräksi se seikka että se rajoittui
melkein yksinomaan naisiin. Mutta heidän paljastuksensa olivat turhia
ja heidän herättämänsä mielten liikutus oli seurauksiltaan hedelmätön
siitä syystä että he jättivät kokonaan mieliin teroittamatta perussyytä
joka oli vastuussa heidän ahdistamastaan laista ja joka tuli poistaa,
jos lain tilalle joskus tahdottiin asettaa oikea siveys. Se syy oli
kuten olemme nähneet, omaisuuden jakojärjestelmä, jonka mukaan naisen
ainoa toivo mukavuuden ja varmuuden saamiseksi oli pantu riippumaan
siitä menestyksestä jonka avulla hän sai laillisen toimeentulovakuuden
joltain mieheltä oman persoonansa hinnalla."

"Minusta näyttää", huomautin, "että kun naiset kerran kunnollisesti
saivat silmänsä auki ja näkivät mitä vallankumouksellinen ohjelma
tarkoitti heidän sukupuolelleen vaatiessaan taloudellista
yhdenvertaisuutta kaikille, niin heidän oman etunsa täytyi heistä tehdä
vielä innokkaampia asian edistäjiä kuin koskaan miehistä."

"Niin todella kävikin", vastasi tohtori. "Tietysti tavanmukaisuuden,
muinaistapojen ja ennakkoluulojen sokeuttava ja sitova vaikutus,
samoinkuin ikimuistoisen orjuuden synnyttämä arkuuskin, esti kauaksi
aikaa naisten suurjoukkoa ymmärtämästä heille tarjotun vapautuksen
suuruutta; mutta kun he kerran sen ymmärsivät, niin he heittäysivät
vallankumoukselliseen liikkeeseen niin yksimielisesti ja innokkaasti
että sillä oli ratkaiseva vaikutus taisteluun. Miehet saattoivat
katsoa taloudellista yhdenvertaisuutta suosien tai vastenmielisesti
heidän taloudellisen asemansa mukaan, mutta jokainen nainen, vain
yksinkertaisesti sen takia että oli nainen, oli sidottu sen puolesta
taistelemaan heti kun hän sai päähänsä mitä se merkitsi hänen
edustamalleen ihmissuvun puoliskolle."



LUKU XXI.

Voimisteluharjoituksissa.


Edith oli tullut ylös jo siksi aikaisin että oli kuullut loppuosan
puheestamme, ja nyt hän sanoi isällensä:

"Ajatellessani mitä olette kertonut Julianille nykyajan naisista
verrattuna entisaikaisiin, olisi hän ehkä kernas käymään
voimisteluharjoituksissa tänä iltapuolena katsomassa miten me itseämme
kehitämme. Siellä on muutamia juoksu- ja ilmakilpailuja sekä joukko
muita koetuksia. Tänä iltapuolena meidän vuosikurssimme on esillä, ja
minun pitäisi siellä ainakin olla."

Tästä ehdotuksesta, joka innokkaasti hyväksyttiin, johtuivat
hupaisimmat ja opettavaisimmat kokemukseni niiltä aikaisilta ajoilta
jolloin muodostelin käsityksiäni kahdennenkymmenennen vuosisadan
sivistyksestä.

Voimistelukoulun ovella erosi Edith meistä yhtyäkseen luokkaansa
amfiteaatterilla.

"Ottaako hän johonkin kilpailuun osaa?" kysyin.

"Koko hänen vuosikurssinsa -- se on, kaikki hänen ikäisensä -- tässä
piirissä esiintyvät muutamissa tai useammissa esityksissä."

"Mikä on Edithin erikoisala?" kysyin.

"Mitä erikoisaloihin tulee", vastasi tohtori, "ei meidän kansamme
suuresti niitä kehitä. Tietysti yksityisesti kukin tekee mitä mielii,
mutta yleisten harjoitusten tarkoituksena ei ole niin paljon kehittää
atleettisia erikoisuuksia kuin saada aikaan kaikenpuolinen ja hyvin
suhteutuva ruumiillinen kehitys. Me haluamme kaikkein ensiksi saada
vissin voima- ja mittakannan säärille, reisille, käsivarsille,
lanteille, rinnalle, hartioille, niskalle j.n.e. Tämä ei ole korkein
pyrkimyskohta, vaan välttämätön alin. Kaikki jotka sen saavuttavat,
pidetään terveinä ja kelvollisina miehinä ja naisina. Sitten heidän
huoleksensa jätetään itsensä kehittäminen yksityisesti mielensä mukaan
sen kohdan yläpuolella erikoissuuntiin."

"Miten kauan tämä yleinen voimistelukasvatus kestää?"

"Se on pakollinen kuten kaikki muutkin kasvatuskurssit, kunnes
ruumis on täysin kehittynyt, jonka me arvelemme olevan asianlaidan
kahdenkymmenen neljän vuoden ijässä; kuitenkin jatketaan sitä melkein
aina läpi koko elämän, vaikkakin luonnollisesti se riippuu siitä, miten
kukin yksilö haluaa."

"Tarkoitatteko, että te käytte säännöllisillä harjoituksilla
voimistelulaitoksessa?"

"Miksi en kävisi? Eihän ole vähemmän tärkeätä minulle olla terve
kuusikymmen vuotiaana kuin kahdenkymmenen ijässä."

"Tohtori", sanoin, "jos näytänkin hämmästyneeltä, on teidän
muistettava, että minun päivinäni oli sääntönä, ettei yli
neljänkymmenen olevan miehen sovi juosta katuvaunun jälessä ja mitä
naisiin tulee, heittivät he juoksemisen jo viidentoista ikäisinä,
jolloin heidän ruumiinsa asetettiin puristimiin, heidän säärensä
säkkeihin, heidän varpaansa ruuvipuristimiin ja he sanoivat jäähyväiset
terveydelle."

"Te näytätte todellakin olleen tyytymättömiä ruumiisiinne", sanoi
tohtori. "Naiset laiminlöivät omansa kokonaan ja mikäli miehiin
tulee, niin paljon kuin voin käsittää, he runtelivat ruumistaan
neljäänkymmeneen ikävuoteen saakka ja siitä lähtien häiritsi heitä
taasen heidän ruumiinsa, joka todella olikin oikeutettua. Se ääretön
fyysillinen heikkoudesta ja sairaudesta johtuva kurjuus, joka aiheutui
täysin estettävissä syistä, näyttää meistä, lähinnä asian moraalista
puolta, yhdeltä suurimmista seikoista, joista teidän taloudellista
epäyhdenvertaisuussysteemiänne voi syyttää, sillä tästä alkusyystä
voidaan joko suoranaisesti tai epäsuorasti johtaa melkein kaikki
elämänne piirteet. Ei sieluja eikä ruumiita voineet teidän miehenne
ottaa huomioon järjettömässä taistelussaan elämisensä puolesta, kun
taasen monimutkainen osuusjärjestelmä, jonka alaisina naiset pidettiin
häiritsi samalla tapaa sekä sielua että ruumista, kunnes ei enää ollut
mikään ihme, ettei heihin ollut jäänyt jälelle vähääkään terveyttä."

Astuttuamme amfiteatteriin näimme me toisessa päässä voimistelutannerta
noin kaksi tai kolmesataa nuorta miestä ja naista keskenään puhellen
tai lepäillen. Nämä, kertoi tohtori minulle, olivat Edithin tovereita
vuoden 1978 luokalta, kaikki ollen kahdenkymmenenkahden vuoden
ikäisiä ja syntyneet samassa piirissä tai myöhemmin sinne asumaan
muuttaneet. Minä tarkastelin ihaillen näiden nuorten miesten ja naisten
vartaloita, kaikki ollen kauniita ja vankkoja kuin Olympuksen jumalat
ja jumalattaret.

"Onko minun käsitettävä", sanoin, "että tämä on täydellinen ja
rehellinen kuva koko nuorisostanne eikä mikään valikoima paremmista
urheilijoista?"

"Onpa kyllä", vastasi hän, "kaikki kahdellakymmenellä kolmannella
ikävuodellaan olevat nuorukaiset, jotka asuvat tässä piirissä, ovat
tänään täällä, mahdollisesti itarilla tai kolmella poikkeuksella, jotka
erityisistä syistä eivät ole voineet saapua."

"Mutta missä ovat rammat, rumat, heikot, keuhkotautiset?"

"Näettekö tuota nuorta miestä tuolla tuolissa, jonka ympärillä on min
paljon muita?" kysyi tohtori.

"Ah! Onpa siellä sitten ainakin yksi sairas."

"On", vastasi seuralaiseni; "häntä kohtasi tapaturma eikä hänestä
enää koskaan tule tervettä. Hän on luokan ainoa sairas ja te näette,
miten muut häntä kohtelevat. Teidän rampanne ja sairaanne olivat niin
lukuisat että säälikin alkoi väsyä ja kyyneleet loppua sekä surkuttelu
muuttua kylmäksi; meidän joukossamme ovat ne niin harvinaisia, että
heistä tulee suosikkimme ja lemmikkimme."

Samassa kuului torvenpuhallus ja muutamia kymmeniä nuoria miehiä
ja naisia syöksyi meihin päin kilpajuoksussa. Heidän juostessaan
puhalsi torvi kaiken aikaa hermoihin koskevalla voimalla. Seikka,
joka minua hämmästytti, oli tasamukaisuus juoksun lopettamisessa
ottaessa huomioon sen seikan, etteivät kilpailijat olleet erityisesti
juoksuun harjoitettuja, vaan olivat ainoastaan joukkoa, joka monien
kilpailuittensa sarjassa sinä päivänä oli tullut juoksukilpailuun.
Samanlaisten valikoimattomien osanottajien kilpajuoksussa minun päivinä
olisi niitä ollut pitkin kilparataa puolesta radasta päämaaliin ja
suurin osa lähempänä edellistä.

"Edith mikäli huomasin saapui kolmantena perille", sanoi tohtori lukien
merkkejä. "Hän tulee olemaan mielissään onnistuessaan niin hyvin kun
hän tietää teidän olevan täällä."

Seuraava tapaus oli täysi hämmästys. Minä olin huomannut joukon
nuorukaisia korkealla lavalla amfiteatterin kaukaisessa päässä tekevän
jonkunlaisia valmistuksia ja ihmettelin, mitä he aikoivat tehdä. Nyt
äkisti torven merkin saatuaan näin heidän hyppäävän eteenpäin yli lavan
reunan. Minulta pääsi tahtomattani kauhistuksen huuto, sillä maahan oli
pelottava matka.

"Kaikki on hyvin", nauroi tohtori ja seuraavassa hetkessä näin
parikymmentä nuorta miestä ja naista kiitävän ilmassa viisikymmentä
jalkaa yläpuolella kilparadan.

Sen jälkeen seurasi pallonheittokilpailua.

"No nyt voin käsittää, miksi naisillanne ovat niin kauniit rinnat ja
olkapäät", sanoin.

"Te olette siis sen jo huomanneet!" huudahti tohtori.

"Olen kyllä", oli vastaukseni, "olen huomannut että nykyisillä
naisillanne on yleensä voimaa ja hyvin kehittyneet lihakset yläpuolella
vyötäisiä, jota meidän päivinämme nähtiin ainoastaan satunnaisesti."

"Te haluatte epäilemättä kernaasti", sanoi tohtori, "saada huomionne
todistetuksi positiivisen todistuksen kautta. Ehkä jätämme
amfiteatterin muutamiksi minuuteiksi ja menemme anatoomisiin saleihin.
On todellakin harvinainen tilaisuus anatomian tutkijalle saada
oppilas, joka on niin kehittynyt käsittämään, voidakseen tälle osottaa
seuraukset, jotka taloudellisilla yhdenvertaisuuden prinsiipeillämme
ja parailla kehitysmahdollisuuksilla kaikille on ollut pyrkiessään
kehittämään ihmisruumista yleensä ja etenkin naisen ruumista. Sanon
erityisesti naisen ruumista, sillä teidän päivinänne käännyttiin siitä
poispäin vaikutusten johdosta, jotka kielsivät naiselta vapaan elämän.
Tässä on joukko vaksikuvia, jotka ovat muodostetut yhdeksännentoista
vuosisadan ihmisruumisopin tuntijain tiedonantojen mukaan, joille
niistä saamme olla suuresti kiitollisia. Te tulette huomaamaan, kuten
huomautuksenne äsken osoittivat, että pyrkimyksenä oli silloin sitoa
ja estää kehitystä yläpuolella vyötäröitten ja ylenmäärin kehittää
alapuolella. Vartalo näytti niin pieneltä kuin se olisi pehmennyt ja
kutistunut kokoon, kuten sokerikuva lämpimässä ilmassa. Katsokaa,
leveysläpimitta lantioitten kohdalta on varsinaisesti suurempi kuin
hartioitten kohdalta, vaikka sen tulisi olla tuumaa tai kahta pienempi
ja sipulimaista ulkomuotoa on suuresti täytynyt lisätä suuret määrät
vaatteita, joita naisenne kokosivat vyötäistensä ympärille."

Näiden hänen sanojensa johdosta kohotin silmiäni erään naisruumiin
jäykkiin kasvoihin, jonka kauneutta hän oli juuri moittinut ja minusta
näytti kuin olisivat kuvan elottomat silmät katsoneet omiini moittivin
ilmein, jonka johdosta sydämmeni oli heti valmis tunnustamaan tohtorin
sanojen oikeuden. Minä olin ollut samanaikalainen tämän naisen kanssa
ja ollut kiitollisuuden velassa heidän silmiensä välkkeelle kaikesta
joka teki elämän jonkin arvoiseksi. Olkoon heidän kauneutensa sitten
nykyajan kaavojen mukaan täydellistä tai ei, heidän kauttaan olin
kumminkin oppinut tuntemaan naisellisuuden arvon. Ehkäpä moittivatkin
nämät silmät minua siitä, että vaitiollen myönnyin halventamaan
kauneutta, jolle niin paljon olin velkaa, yhdessä toisen aikakauden
miehen kanssa.

"Hiljaa, tohtori, hiljaa!" huudahdin. "Epäilemättä te olette oikeassa,
mutta nämät sanat eivät sovi minun kuultavikseni."

En voinut löytää sanoja selvittääkseni, mitä mielessäni liikkui, mutta
se ei ollut tarpeenkaan. Tohtori ymmärsi ja hänen harmaat silmänsä
kiilsivät, kun hän laski kätensä olkapäilleni.

"Oikein, poikani, täysin oikein! Niin on teidän asianne sanoa ja Edith
pitäisi teistä vielä enemmän sanojenne johdosta, sillä nykyisin ovat
naiset arkoja toistensa kunniasta, jollaisia he eivät mahtaneet olla
teidän aikananne. Toiselta puolen taasen, jos näiden teidän päivienne
naisten ruumiittomat varjot olisivat saapuvilla, iloitsisivat he
enemmän kuin muut niistä kauniimmista ja paremmista temppeleistä, joita
vapaus on rakentanut heidän tyttäriensä sieluille asuttaviksi.

"Katsokaa!" hän lisäsi viitaten toiseen kuvaan; "tässä on mallikuva
nykyajan naisesta, muotopiirteet tosin ei ollen ideaaliset, mutta
perustellut keskimääräisiin mittoihin tieteellistä vertailua varten.
Ensiksi, te huomaatte että kuva on yli kaksi tuumaa korkeampi kuin
tuo toinen. Katsokaa sen hartioita! Ne ovat voittaneet leveyttä kaksi
tuumaa lantioihin nähden, jos vertaamme sitä tutkimaamme kuvaan.
Toiselta puolen lantioitten ympärysmitta on suurempi osottaen parempaa
lihaksien kehkeytymistä. Rinta on puolitoista tuumaa laajempi ja
vatsan mitta on kasvanut kaksi tuumaa. Nämät kaikki kehkeytymiset ovat
enemmän kuin mitä vartalon lisääntynyt pituus on voinut aiheuttaa. Mitä
yleiseen lihaksien kehittymiseen tulee, voitte huomata, ettei siitä voi
olla vertaustakaan.

"Mikä on syynä tähän? Yksistään seuraus naisen täydellisestä, vapaasta
ja esteettömästä fyysillisestä elämästä, jonne tien on avannut naisen
taloudellinen riippumattomuus. Kehittääkseen hartioita, käsivarsia,
rintaa, lantioita, jalkoja ja ruumista yleensä, tarvitaan harjoitusta
-- ei hentoa ja lievää, vaan voimakasta, ja yhtämittaista, jota ei
tehdä, satunnaisesti, vaan säännöllisesti. Ei löydy mitään sallimuksen
myönnytystä, joka antaisi naiselle koskaan fyysillistä kehitystä muilla
ehdoilla, kuin millä miehet ovat saavuttaneet kehityksensä. Teidän
aikanne naisilla ei kuitenkaan tähän ollut tilaisuutta. Heidän työnsä
oli lukemattomia aikoja supistunut suureen määrään pikku tehtäviä
-- käsi ja sormitöihin -- tehtäviin, jotka väsyttivät ruumista ja
sielua äärimmäisiinsä, mutta kokonaan jättivät elimellisiin voimiin
vaikuttamatta, josta olisi ollut kehitystä ja vahvistusta käytetyille
ruumiinosille. Ikimuistettavista ajoista saakka oli poika lähtenyt
isänsä kanssa kaivamaan ja metsästämään tai kilpailemaan toisten
poikien kanssa urheilussa, kun taasen tyttö jäi kotiin kehräämään ja
leipomaan. Viiteentoista ikävuoteensa saakka voi hän jakaa veljensä
kanssa muutamia pienempiä urheilutapoja, mutta täysin kehityttyään
hän sai lopettaa kaiken osanoton; terveelliseen, voimistelevaan
urheiluelämään. Mitä muuta voitiin silloin odottaa seurauksena kuin --
heikontuvaa terveyttä ja puoli sairaloista elämää? Ainoa ihme on se,
että niin pitkän ruumiillisen sortotilan jälkeen voi naisen fysiikka
jälleen virota niin suuressa määrässä ja niin lyhyessä ajassa, kuin on
tapahtunut viime vuosisadan naiselle avautuneen vapaan ajan aikana."

"Meilläkin oli useita mitä kauneimpia naisia; fyysillisestikin
terveiltä näyttivät he ainakin meille", sanoin minä.

"Luonnollisesti he näyttivät teistä ja epäilemättä he olivatkin
täydellisiä malleja, mitä te halusitte", vastasi tohtori. "He
näyttivät teille, millaisen luonto oli aikonut koko sukupuolen
olevan. Mutta olenko väärässä väittäessäni, että huono terveys oli
yleisesti vallitsemassa naistenne joukossa? Niin kertovat meille
kuitenkin tilastot Jos voimme niihin uskoa tapahtui neljä viidettä
osaa lääkärien ammatinharjoittamisesta naisten keskuudessa eikä sekään
näytä tehneen heille suurta hyvää, vaikkakaan kenties ei minun sopisi
moittia omaa ammattiani. Tosi vaan on, etteivät he voineet tehdä
mitään ja mahdollisesti tiesivätkin ei voivansa niin kauan kuin naisia
hallitsevat seuratavat pysyivät muuttumatta."

"Luonnollisesti olette te oikeassa itse pääasiassa", vastasin. "Ja
todellakin, muuan suuri kirjailija pani liikkeelle yleiseen hyväksytyn
säännön, että sairaus oli naisten varsinainen terveydentila."

"Muistan tuon lauseen. Miten suuri tunnustus se olikaan sivistyksenne
kykenemättömyydestä ratkaista puolen ihmissuvun perusonni Naisten
sairaloisuus oli yksi sivistyksenne suuria surunäytelmiä ja hänen
fyysillinen parantamisensa on yksi suurimpia kohtia yleisessä
onnellisuudessa, jonka taloudellinen tasa-arvoisuus on tuottanut
ihmissuvulle. Ajatelkaa, mitä sisältyy muutokseen naisen huokausten,
kyynelten ja kärsimysten maasta, kuten te sen tunsitte, naisen
nykyiseen maailmaan, jossa vallitsee riemun ja ilon henki sekä
ylenmäärin pontevuutta ja elinvoimaa!"

"Mutta", sanoin, "yksi asia ei ole minulle täysin selvänä. Olematta
lääkäri tai tietämättä sellaisista asioista enempää kuin nuoren miehen
voi otaksua tietävän olen kuitenkin yleensä käsittänyt, että syynä
naisen fyysillisen tilan heikkouteen ja hentouteen olivat vissit
luonnolliset heikkoudet hänen suvussaan."

"Niin, minä tiedän, että teidän aikananne oli yleisenä lauselmana, että
naisen fyysillinen ruumiin rakenne tuomitsi hänet välttämättömästi
olemaan sairas, raihnainen ja onneton ja että enintäin voitiin hänen
tilansa saada kärsittäväksi terveydellisessä suhteessa. Suurempaa
herjausta luontoa vastaan ei koskaan ole lausuttu. Mikään luonnollinen
järjestys ei voi aiheuttaa pysyväistä kärsimystä tai sairautta;
jos niin on asianlaita, on järjellinen johtopäätös, että jotain on
väärin. Itämaalaiset keksivät tarinan Eevasta ja omenasta sekä hänelle
lausutusta kirouksesta selittääkseen naissuvun surun ja heikkouden,
joka itse asiassa ei ollut seurauksena Jumalan kirouksesta, vaan
ihmiskunnan omista oloista ja tavoista. Jos te kerran tunnustatte,
että surut ja heikkoudet ovat erottamattomia naisen luonnollisesta
olennosta, silloin ei löydy muuta loogillista seurausta kuin hyväksyä
tarina historiallisena totuutena. Kuitenkin löytyi jo teidän päivinänne
runsaasti esimerkkejä suurista eroista naisten fyysillisessä tilassa
eri olosuhteissa ja eri yhteiskunnallisissa piireissä todistamaan
puolueettomalle henkilölle, että läpeensä terveelliset olot, joita
ylläpidetään tarpeeksi pitkä ajanjakso, johtaisivat naisen fyysilliseen
parantamiseen, joka kokonaan vapauttaisi aiheettomasta parjauksesta
Luojan maineen."

"Onko minun käsitettävä, ettei äiteyteen nykyisin liity mitään vaaraa
tai kärsimystä?"

"Nykypäivinä ei sitä ollenkaan pidetä vaarallisena itse varsinaiseen
tapahtumiseensa tai seurauksiinsa nähden. Kuten muutkin otaksutut
luontaiset heikkoudet, joita teikäläiset viisaat miehet osasivat
käyttää tehdäkseen niistä puolustuksia pitäessään naisia
taloudellisessa alamaisuudessa, ovat ne lakanneet aiheuttamasta
minkäänlaisia fyysillisiä häiriöitä."

"Ja naisen ruumiinrakennuksen fyysillisen kasvatuksen loppua ei vielä
ole tiedossa. Vaikkakin miehet vielä ovat taitavampia muutamissa
urheilulajeissa, uskomme me että molemmat sukupuolet kerran ovat
täydellisesti fyysillisesti tasa-arvoisia ollen enää silloin
eroavaisuuksia yksilöissä."

"On olemassa yksi kysymys", sanoin, "jonka tämä naisen ihmeellisen
uudestisyntyminen synnyttää. Te sanotte, että hän jo on miehen
vertainen fyysillisesti ja että teidän fysiolooginne otaksuvat ensi
sukupolvissa vielä uusia kehityksiä tehdäkseen hänet täydellisesti
miehen veroiseksi. Tästä päättäen voi siis sanoa, että hän
varsinaisesti on ollut aina miehen veroinen ja että ainoastaan
vastaiset asianhaarat ja olosuhteet ovat tehneet hänet vähemmän
tasa-arvoisen näköiseksi, eikö niin?"

"Varmasti."

"Mistä sitten katsotte johtuvan sen tosiseikan, että hän on kaikkina
aikoina ja kaikissa maissa sitten historian aamukoitteen muutamia
epävarmoja ja muinaisia poikkeuksia lukuunottamatta ollut miehen
fyysillinen orja alamainen? Jos hän siis kerran oli miehen arvoinen,
miksi hän lakkasi sitä sitten olemasta, vieläpä niin yleisesti? Jos
hänen alemmuutensa sitten historian takaisten aikojen katsotaan
johtuvan miesten vaikuttamista epäsuotuisista oloista, miksi salli hän
miehen tasa-arvossa ollen näitä olosuhteita sovitettavan itseensä?
Viisaustieteellisen kysymyksen, miten joku olosuhde on lakattava, olisi
sisällettävä järjellisen selityksen miten olosuhde on syntynyt."

"Aivan oikein todellakin", vastasi tohtori. "Teidän kysymyksenne koskee
käytäntöä. Niiden teoria jotka päättelevät että nainen vielä on tuleva
täysin yhdenvertaiseksi miehen kanssa fyysilliseen voimaan nähden
sisältää välttämättä myös teidän esittämänne oletuksen että hänen on
kerran täytynyt olla todellisesti yhtä voimakas kuin mies, ja se vaatii
selitystä tämän yhdenvertaisuuden menettämisestä. Otaksutaanpa että
mies ja nainen ovat olleet todellisesti fyysillisesti yhdenvertaisia
jolloinkin muinaisuudessa. Jälelle jää räikeä erotus heidän
sukupuolisuhteissaan -- nimittäin, mies voi intohimojansa tyydyttää
naisen kanssa vasten hänen tahtoaan, jos hän voi hänet voittaa, mutta
nainen ei voi vaikka haluaisikin siten menetellä miehen suhteen ilman
hänen täyttä suostumustansa, olipa hänen voimansa miten vankempi
tahansa. Minä olen usein harkinnut syytä tähän tuntuvaan erotukseen,
se kun on muinaisuuden koko sukupuolityranniuden juurena, mikä nyt
onneksi on ikipäiviksi väistynyt keskinäisyyden tieltä. Toisinaan
on minusta tuntunut että se oli luonnon määräys ihmisrotua elossa
pitämään sen kehitysaikoina, jolloin elämä ei ollut elämisen arvoista
muuten kuin etäällä olevain tulevaisten sukupolvien vuoksi. Tämän
tarkoituksen, niin voimme arvella, se älykkäästi toteutti luovuttamalla
väkinäisen ja määräävän vallan sukupuolisuhteissa sille sukupuolelle,
jonka niskoilla oli vähempi osa sen harjoittamisen kautta aiheutuvista
seurauksista. Me voimme sanoa että keksintö oli jotenkin halpa-arvoinen
luonnon puolelta, mutta sen oli hyvin laskettu tarkoituksen täyttävän.
Ilman sitä, huomioon ottaen lasta kantavan sukupuolen luonnollisen ja
ymmärrettävää vastenmielisyyden antautua niin katkeran ja näköjään
hyödyttömän kuorman alaiseksi, olisi ihmisrotu helposti voinut joutua
kokonaan sukupuuton partaalle sen kehityksen pimeimpinä päivinä.

"Mutta palatkaamme takaisin siihen erikoiskysymykseen josta puhuimme.
Otaksukaamme että mies ja nainen jolloinkin entisien sukupolvien
eläessä ovat olleet yleisesti katsoen fyysillisesti samanarvoisia
sukupuolittain. Tietysti oli olemassa monia yksilöllisiä erilaisuuksia.
Kummankin sukupuolen joukossa olivat toiset voimakkaampia kuin toiset
heidän oman sukupuolensa jäsenet. Toiset miehet olivat voimakkaampia
kuin jotkut naiset, ja toiset naiset taas voimakkaampia kuin jotkut
miehet. Hyvä; me tiedämme että vielä historiallisinakin aikoina
käytettiin vaimoja otettaessa raakalaista väkisin ryöstämistapaa. Sitä
suuremmalla syyllä voimme otaksua voimaa käytetyn aina mahdollisuuden
sattuessa vieläkin aikaisimpina ajan jaksoina. Vankalla naisella ei
kuitenkaan voinut olla mitään tarkoitusta sukupuoliasioihin nähden
kukistaessaan heikomman miehen eikä sen takia häntä halunnut tavoittaa.
Päinvastoin kuitenkin vankoilla miehillä oli tarkoitus vangitessaan
ja pitäessään vaimoinaan naisia jotka olivat heitä itseään heikommat.
Koettaessaan hankkia vaimoja miehet luonnollisesti välttivät
voimakkaampia naisia, joita heidän olisi ollut vaikea vallita, ja
pitivät puolisoinaan mieluummin heikompia olentoja, jotka vähemmin
kykenivät heidän tahtoansa vastustamaan. Toiselta puolen heikompain
miesten oli verraten vaikeata vangita puolisoa ollenkaan, ja sen takia
oli luultavampaa ettei teiltä jälkeläisiäkään jäänyt. Huomaatteko asian
johtoa?"

"Sehän on kyllin selvä", vastasin. "Te tarkoitatte että vankempi nainen
ja heikompi mies kuolivat sukupuuttoon ja että jälellä olevaan rotuun
tulivat kuulumaan vankemmat miehet ja heikommat naiset."

"Aivan niin. Otaksukaamme nyt että sukupuolten fyysillisen voiman
erotus tuli täysin järjestettyä historian takaisina aikoina, ennen
sivistyksen sarastusta; kertomuksen loppu on hyvin yksinkertainen.
Tunnustetusti vallitseva sukupuoli tahtoi tietysti koettaa ylläpitää
ja lisätä vallintavaltaansa, ja kokonaan kukistettu sukupuoli rupesi
aikaa voittaen pitämään synnynnäistä ala-arvoisuuttaan luonnollisena,
välttämättömänä ja taivaan määräämänä. Ja niin sitä jatkui kuin on
jatkunut, kunnes maailma viime vuosisadan lopulla heräsi näkemään
inhimillisen yhteiskunnan uudelleen järjestämisen välttämättömäksi ja
mahdolliseksi moraaliselle perusteelle, jonka ensimmäisenä periaatteena
tuli olla kaikkien ihmisolentojen yhdenvertainen vapaus ja arvo. Sen
jälkeen ovat naiset uudelleen ruvenneet tavoittelemaan -- ja myöhemmin
kokonaan saavuttavatkin -- muinaista fyysillistä yhdenvertaisuuttaan
miesten suhteen."

"Minun mieleeni johtuu muuan hälyttävä aatos", sanoin. "Mitähän jos
nainen lopuksi nousisi ei ainoastaan yhdenvertaiseksi miehen kanssa
fyysillisen ja henkisen voiman suhteen vaan häntä ylemmäksi, kuten mies
ennen, ja mitähän jos hän sitten käyttäisi sitä ylemmyyttään edukseen,
kuten mies teki?"

Tohtori nauroi. "En luule teidän tarvitsevan pelätä että
sellaista ylemmyyttä, vaikka se saavutettaisiinkin, ruvettaisiin
väärinkäyttämään. Ei sen takia että naisille sellaisenaan voitaisiin
varmemmin kuin miehille uskoa vastuunalaisuudesta vapaata valtaa, vaan
siitä syystä että ihmissuku on varmasti nousemassa sitä jo osaksi
saavutettua pohjaperustetta kohti, jossa henkiset voimat kokonaan
vallitsevat kaikkia asioita, ja fyysillistä voimaa koskevat kysymykset
menettävät kaiken tärkeytensä ihmisellisissä olosuhteissa. Ihmisyyden
vallinta ja johto on jo suuressa määrin joutunut, ja selvästi on
määrätty kokonaan joutumaan niiden käsiin joilla on suurin sielu --
se on, niille joilla eniten on Itse Suurimman henkeä; ja se olosuhde
itsessään on ehdottomin takuu sen vallan väärinkäyttämistä vastaan
itsekkäitä tarkoituksia varten, koska sellainen väärinkäyttö tekisi
lopun siitä vallasta."

"Itse Suurin -- mitä se merkitsee?" kysyin.

"Se on niitä nimiä joilla kutsumme sielua ja Jumalaa", vastasi tohtori,
"mutta se on liian suuri aine käydäksemme siihen nyt käsiksi."



LUKU XXII.

LIIKEVOITTOJÄRJESTELMÄN TALOUDELLINEN ITSEMURHA.


Seuraavana aamuna Edith sai kutsun saapua työpaikkaansa, jotakin
erikoista tilaisuutta varten. Hänen lähdettyään etsin tohtorin
käsiini kirjastosta ja rupesin ahdistamaan häntä kysymyksillä, joita
tavallisuuden mukaan oli yön aikana kasaantunut mieleeni koko varasto.

"Jos haluatte jatkaa historiallisia opintojanne tänä aamuna", hän
lopuksi sanoi, "aion ehdottaa opettajan vaihdosta."

"Olen sangen tyytyväinen siihen jonka kohtalo on minulle määrännyt",
vastasin, "mutta aivan luonnollista on että haluatte: saada hiukan
huojennusta näissä alituisissa ristikyselyissä."

"Se ei ollenkaan ole tässä asiana", vastasi tohtori. "Olen varma ettei
kellään voi olla miellyttävämpää ja innostuttavampaa tointa kuin
minulla on ollut eikä minulla ole aikomusta siitä vieläkään luopua.
Mutta mieleeni juolahti että pikku vaihdos opetustavassa ja -keinoissa
olisi tänä aamuna paikallaan."

"Kuka on sitte se suuri opettaja?" kysyin.

"Niitä on useampia, eivätkä ne ole opettajia ollenkaan, vaan oppilaita."

"Mutta, tohtori", vastustin, "ettekö luule että minun asemassani
olevalla ihmisellä on tarpeeksi ongelmoita selvitettävänä tekemättä
niitä?"

"Se kuulustaa ongelmalta, eikö niin? Mutta ei se ole. Kiirehdän
kuitenkin selvittämään. Kun olen niitä kansalaisia joille oletetuista
yleisistä palveluksista kansa on äänestänyt sininauhan, on minulla
useita kunniatoimia yleisissä asioissa, etenkin kasvatustoimissa. Tänä
aamuna olen saanut tiedon että kello kymmenen on yhdeksännen luokan
tutkinto Arlingtonin koulussa. He ovat lukeneet suuren vallankumouksen
edellä käyneen aikakauden historiaa ja esittävät yleisvaikutelmansa
siitä. Arvelen että ehkä vaihteen vuoksi haluaisitte kuunnella heitä,
eritoten niiden erikoiskysymysten vuoksi joista he aikovat keskustella."

Vakuutin tohtorille että mikään ohjelma ei voinut luvata suurempaa
huvitusta. "Mistä kysymyksestä he keskustelevat?" tiedustin.

"Liikevoittojärjestelmä taloudellisen itsemurhan tuottajana on
heidän aineensa", vastasi tohtori. "Puheissamme tähän asti olemme
pääasiallisesti kosketelleet vanhan talousjärjestelmän moraalista
vääryyttä. Keskustelussa, jota tänä aamuna saamme kuulla, ei
moraalisiin mietelmiin kosketella kuin mahdollisesti sivumennen. Nuori
kansa tahtoo koettaa meille todistaa että omaisuuden tuotantokoneistona
olleella yksityiskapitalismilla oli muutamia perinnöllisiä ja tuntuvia
puutteita, jotka kokonaan irrallaan sen siveellisestä luonteesta
tekivät sen poistamisen välttämättömäksi, jos mieli ihmissukua
ollenkaan nostaa ylös köyhyyden liejusta."

"Sehän on kokonaan erilainen oppi kuin ne saarnat joita olen kuullut",
sanoin. "Papisto ja moralistit yleisesti vakuuttivat meille ettei
ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia paheita joihin moraalinen
ja uskonnollinen lääke ei olisi ollut kyllin tehoisa. Köyhyys, he
sanoivat, oli inhimillisen turmeluksen lopullinen seuraus joka
katoaisi, jos vain kukin olisi hyvä."

"Niin olemme lukeneet", sanoi tohtori. "Me emme voi arvostella näin
kaukaa, saarnasivatko papisto ja moralistit tätä oppia ammattisyistä
tarkoittaen korottaa palvelustensa tärkeyttä moraalisina opettajina,
vai kaiuttivatko he sitä vain hengellisen velttouden puolustukseksi,
vai olivatko todellakin siinä uskossa, mutta vahingollisempaa
sekasotkua ei ole koskaan opetettu. Teollisuus- ja kauppajärjestelmä,
jonka avulla suuren kansan työ järjestetään ja johdetaan, on
täydellinen koneisto. Jos koneisto on epäviisaasti rakennettu, se
tuottaa tappiota ja tuhoa vähintäkään riippumatta siitä, ovatko
johtajat pyhimyksistä parhaimpia vaiko syntisistä pahimpia. Maailma on
aina tarvinnut ja tulee tarvitsemaan kaikki hyveet ja tosi uskonnon
joita ihmiset voidaan taivuttaa noudattamaan; mutta jos farmarille
selittäisi että persoonallinen uskonto tulee astumaan tieteellisen
maanviljelyksen tilalle, tai merikulkuun kelvottoman aluksen
päällikölle että hyvän moraalin noudattaminen johtaa hänen haahtensa
rannalle, niin se ei olisi suurempaa lapsellisuutta kuin mitä papit
ja moralistit teidän päivinänne osottivat vakuuttaessaan mielettömän
talousjärjestelmän köyhdyttämälle maailmalle että yltäkylläisyyden
salaisuus oli löydettävissä hyvistä töistä ja persoonallisesta
hurskaudesta. Historia sisältää sangen katkeran luvun näistä sokeista
johtajista, jotka vallankumouksen aikakaudella tekivät paljon enemmän
kiusaa kuin ne jotka julkisesti vanhaa järjestelmää puolsivat, koska
viimemainittujen törkeä suoruus karkoitti heistä hyviä ihmisiä, kun
taas ensinmainitut johtivat heitä harhaan ja kauan aikaa torjuivat
syyllisen järjestelmän niskoilta sitä närkästystä joka muuten olisi
pikemmin sen hävittänyt.

"Ja juuri nyt, Julian, sallikaa minun sanoa mitä tärkeimpänä seikkana
teidän muistettavaksenne suuren vallankumouksen historiassa että vasta
kun kansa oli kehittynyt tämän lapsellisen opetuksen piiristä pois
ja nähnyt että maailman puutteen ja viheliäisyyden syinä ei ollut
inhimillinen turmelus, vaan liikevoittojärjestelmän taloudellinen
huonous, josta yksityiskapitalismi riippui, vasta silloin vallankumous
alkoi vakavasti edistyä."

Vaikka tohtori oli sanonut että koulu, jossa meidän piti käydä, oli
Arlingtonissa, jonka tiesin olevan jonkun matkan päässä kaupungin
ulkopuolella, ja että tutkinnon piti alkaa kello kymmenen, istui hän
yhä mukavasti tuolillaan, vaikka kello oli viittä vaille kymmenen.

"Onko tämä Arlington sama kylä joka oli esikaupunkina minun aikanani?"
rohkenin vihdoin tiedustaa.

"Varmaankin."

"Se oli silloin kymmenen tai kahdentoista mailin päässä kaupungista",
sanoin.

"Sitä ei ole muutettu, sen vakuutan", sanoi tohtori.

"Ellei ole ja jos tutkinto alkaa viiden minuutin päästä, niin emmekö me
myöhästy?" huomautin varovaisesti.

"Emme toki", vastasi tohtori. "Vielä on aikaa kolme tai neljä
minuuttia."

"Tohtori", sanoin. "Viime päivien kuluessa olen tutustunut moniin
uusiin ja nopeisiin kulkuneuvoihin, mutta enpä voi huomata, miten
voisitte saada minut täältä Arlingtoniin ajoissa tutkintoon
joutuakseni, joka alkaa kolmen minuutin kuluttua, ellette muuta minua
sähkökipinäksi, lähetä minua sinne lankaa myöten ja jälleen loihdi
minua alkuperäiseen muotooni linjan toisessa päässä; ja siinäkään
tapauksessa meillä ei olisi luullakseni aikaa hukattavana."

"Eipä olisi varmaankaan, jos aikoisimme mennä Arlingtoniin
sellaisellakin keinolla. Mieleeni ei juolahtanut että haluaisitte sinne
mennä, olisimme voineet lähteä aikaisemmin. Se oli ikävätä!"

"Minä en välitä käynnistä Arlingtonissa", vastasin, "mutta arvelin että
se olisi välttämätöntä, jos mielin olla saapuvilla siellä tapahtuvassa
tutkinnossa. Nyt huomaan erehdykseni. Minun olisi jo pitänyt oppia
ymmärtämään ettei ole niin kovin varmaa niiden olemassa olo, joita me
olimme tottuneet pitämään luonnon lakina."

"Luonnon lait ovat paikallaan", naurahti tohtori. "Mutta onko
mahdollista että Edith ei ole näyttänyt teille elektroskooppia?"

"Mikä se on?" kysyin.

"Se auttaa näkemään, samoinkuin telefooni kuulemaan", vastasi tohtori,
ja ohjaten askeleensa musiikkihuoneeseen, hän näytti minulle koneen.

"Kello on kymmenen", hän sanoi, "eikä meillä nyt ole aikaa selityksiin.
Istukaa tähän tuolille ja sovittakaa kone samoinkuin näette minun
tekevän. Nyt!"

Samassa aavistamatta ja olematta vähääkään valmistunut tulevan varalle,
huomasin katselevani suuren huoneen sisäpuolta. Noin kaksikymmentä
poikaa ja tyttöä, 13 ja 14 vuotisia, istui kaksinkertaisella
tuolirivillä jotka olivat järjestetyt puoliympyrän muotoon pöydän eteen
jonka ääressä istui nuori mies selkä meihin käsin. Oppilaiden rivi
oli meitä kohti, näköjään noin 20 jalan päässä. Heidän vaatteittensa
kahina sekä jokainen piirteen vaihdos heidän ilmeikkäillä kasvoillaan
oli yhtä selvästi silmieni ja korvieni havaittavissa kuin jos
olisimme olleet aivan opettajan takana, kuten todella näytimmekin
olevan. Samalla hetkellä, jolloin näkymö oli liehahtanut eteeni, olin
tekemäisilläni jonkun huomautuksen tohtorille. Hän naurahti, kun
katkaisin aikomukseni. "Teidän ei tarvitse pelätä häiritsevänne heitä",
hän sanoi. "He eivät meitä näe eivätkä kuule, vaikka me sekä kuulemme
heidän puheensa että näemme heidät näin hyvin. He ovat kahdentoista
mailin päässä."

"Taivaan Jumala!" kuiskasin -- sillä hänen vakuutuksestaan huolimatta
en voinut ymmärtää, etteivät he minua kuulisi -- "olemmeko me täällä
vai siellä?"

"Täällä olemme varmaan", vastasi tohtori, "mutta silmämme ja korvamme
ovat siellä. Tämä on yhdistetty elektroskooppi ja telefooni. Me
olisimme kuulleet tutkinnon aivan yhtä hyvin ilman elektroskooppia,
mutta arvelin että olisi teille huvi suurempi, jos voisitte sekä nähdä
että kuulla. Komean näköistä nuorta väkeä, eikö ole? Nyt näemme, ovatko
he yhtä järkeviä kuin kauniita."


MITEN LIIKEVOITTO EHKÄISI KÄYTTÄMISTÄ.

"Aineemme tänä aamuna", sanoi opettaja eloisasti, "on
'Liikevoittotuotannon taloudellinen itsemurha', eli 'Ihmissuvun
taloudellisen päämäärän toivottomuus yksityiskapitalismin aikana'.
-- No, Frank, tahdotko selittää meille tarkalleen, mitä tämä asia
tarkoittaa?"

Tämän kuullessaan muuan luokan pojista nousi seisaalleen.

"Se tarkoittaa", hän sanoi, "että yhteiskuntain, jotka riippuivat --
ja niiden täytyi riippua niin kauan kuin yksityiskapitalismia kesti
-- siitä vaikuttimesta että heidän elinehtoinaan olevain aineitten
tuottaminen synnytti liikevoittoa, täytyy aina kärsiä köyhyyttä, koska
liikevoittojärjestelmä välttämättömän luonteensa mukaisesti toimi
tuotannon ehkäisemiseksi, rajoittamiseksi ja lamaannuttamiseksi heti
kun se alkoi riittää."

"Mikä rajoittaa omaisuuden mahdollista tuotantoa?"

"Sen käyttäminen."

"Eikö tuotanto voi käydä riittämättömäksi mahdolliselle käyttämiselle?
Eikö käyttämiskysyntä voi nousta tuotannon mahdollisuuksia
korkeammalle?"

"Teoreettisesti se voi, mutta ei käytännössä -- se on, puhuttaissa
järjellisten toiveitten piiriin kuuluvasta kysynnästä ja laajentamatta
sitä pelkkiin kuvitteluasioihin. Sen jälkeen kuin työn jako astui
voimaan, ja etenkin sen jälkeen kuin suuret keksinnöt lisäsivät
äärettömiin ihmisen voimia, on tuotantoa käytännössä rajoittanut vain
käyttämisen kautta syntynyt kysyntä."

"Näinkö oli laita ennen suurta vallankumousta?"

"Niin. Taloustieteilijäin kesken oli itsestään selvä totuus että
joko Englanti, Saksa tai Yhdysvallat yksin olisi saattanut tyydyttää
tehdastavarain kysynnän koko maailmassa. Mikään maa ei millään alalla
tuottanut niin paljon kuin olisi voinut."

"Miksi ei?"

"Liikevoittojärjestelmän pakkolain takia jonka avulla se toimi
tuotannon rajoittamiseksi."

"Millä tavoin tätä lakia käytettiin?"

"Siten että luotiin kuilu yhteiskunnan tuottavan ja kuluttavan voiman
välille, jonka tuloksena oli että kansa ei kyennyt kuluttamaan, yhtä
paljon kuin se kykeni tuottamaan."

"Ole hyvä ja selitä tarkoin miten liikevoittojärjestelmä johti tähän
tulokseen."

"Kun asiain vanhan järjestelmän aikana", vastasi Frank poika, "ei ollut
mitään yhteistä toimintaa joka olisi huolta pitänyt työn ja vaihdon
järjestämisestä, niin se toimi luonnollisesti joutui urakoitsevain
yksilöiden huostaan, joiden täytyi olla kapitalisteja, koska se toimi
vaati paljon kapitaalia. Ne olivat kahta eri luokkaa -- kapitalistit
jotka järjestivät työtä tuotantoa varten; ja liikemiehet, välittäjät ja
kauppiaat jotka järjestivät jaon ja koottuaan kaikki eri tuotantolajit
markkinoille myivät ne jälleen yleisölle kulutusta varten. Suuri
kansan enemmistö -- yhdeksän ehkä joka kymmenestä -- oli palkkalaisia
jotka myivät työnsä tuotantokapitalisteille; taikka pieniä itsenäisiä
tuottajia jotka myivät persoonalliset tuotteensa välittäjille. Farmarit
olivat tätä viimemainittua luokkaa. Palkkalaiset ja farmarit ne rahat
käsissään, jotka he saivat palkkoina tai tuotteittensa hintana,
läksivät myöhemmin markkinoille, jonne kaikellaiset tuotteet oli
koottu, ja ostivat takaisin niin paljon kuin voivat kuluttaakseen.
Tietysti oli nyt kapitalistien, jotka olivat joko tuotantoa tai
jakoa järjestämässä, saatava jotain korvausta siitä että uskalsivat
kapitaalinsa sijoittaa sekä tuhlata aikaansa tässä työssä. Tämä korvaus
oli liikevoitto."

"Selitä meille, miten liikevoitto koottiin?"

"Tehtailijat tai työtä antavat kapitalistit maksoivat ihmisille jotka
heille työtä tekivät, ja kauppiaat maksoivat farmareille heidän
tuotteistaan merkeissä joita sanottiin rahaksi ja joilla saattoi ostaa
takaisin kaikkia markkinoilla olevia sekatuotteita. Mutta kapitalistit
eivät antaneet enemmän palkkalaiselle kuin farmarillekaan näitä
rahamerkkejä niin paljon että olisivat voineet ostaa takaisin yhtä
paljon kuin heidän työnsä oli tuottanut. Erotus, jonka kapitalistit
jättivät itselleen, oli heidän liikevoittonsa. Se koottiin siten että
asetettiin tuotteille korkeampi hinta niitä puodeissa myytäissä kuin
mitä tuotteen kustannus oli kapitalisteille maksanut."

"Esitä joku esimerkki."

"Otamme sitten ensin tehtailijakapitalistin joka palkkasi työtä.
Otaksutaan että hän valmistutti kenkiä. Otaksutaan että hän maksoi
kutakin kenkäparia kohti 10 senttiä nahkurille rahassa, 20 senttiä
työstä joka käytettiin kenkäin kokoamiseksi ja 10 senttiä kaikesta
muusta työstä joka jollain tavoin kuului kengän valmistamiseen, joten
pari maksoi hänelle todella etukäteen. 40 senttiä. Hän myi kengät
välittäjälle sanokaamme 75 sentistä. Välittäjä myi ne vähittäismyyjälle
yhdestä dollarista, ja vähittäismyyjä myi ne kuluttajalle puolesta
toista dollarista. Ottakaamme toiseksi esimerkiksi farmari joka ei
myynyt ainoastaan työtään kuten palkkalainen, vaan työnsä yhdessä
aineksiensa kanssa. Otaksutaan että hän myi vehnänsä viljakauppiaalle
40 sentistä bushelin. Viljakauppias myydessään sen jauhomyllyyn
vaati sanokaamme 60 senttiä bushelista. Jauhomylly myi sen
jauhotukkukauppiaalle yli jauhatukseen käytetyn työn kustannusten
hinnasta joka sisälsi sievän liikevoiton hänelle. Jauhotukkukauppias
lisäsi vielä liikevoiton myydessään sen vähittäiskauppiaalle ja
tämä vielä myydessään sen kuluttajalle. Siten lopuksi vehnäbusheli
jauhettuna jauhona maksoi alkuperäiselle farmarille, hänen ostaessaan
sen takaisin käytettäväkseen, yksin liikevoittosummien takia yli sen
todellisen työkustannuksen jota välitystoimessa oli käytetty, ehkä
kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän siitä sai viljakauppiaalta."

"Hyvä on", sanoi opettaja. "Entä tämän järjestelmän käytännöllinen
seuraus?"

"Käytännöllinen seuraus", vastasi poika, "oli välttämättömästä se että
ratkeama syntyi niiden tuottavan ja kuluttavan voiman välillä jotka
liikevoitoilla kuormitettuja tavaroita olivat tuottamassa. Heidän
kulutuskykynsä riippui niiden rahamerkkien arvosta joita he saivat
tuottamistaan tavaroista, ja tiedonantojen mukaan se arvo oli pienempi
kuin puodeissa näille tavaroille määrätty arvo. Se erotus osotti heidän
tuotanto- ja kulutuskykynsä välistä ratkeamaa."


MARGARET KUVAA TÄTÄ POHJATONTA RATKEAMAA.

"Margaret", sanoi opettaja, "jatkahan sinä nyt siitä mihin
Frank lopetti ja selitä meille mikä olisi ollut seuraus kansan
talousjärjestelmälle sellaisesta ratkeamasta sen kuluttavan ja
tuottavan voiman välillä jonka Frank meille osotti liikevoiton
ottamisesta syntyneen."

"Seuraus", sanoi tyttö joka vastasi Margaretin nimeä mainittaessa,
"riippui kahdesta vaikuttimesta: ensiksi, miten lukuisa joukko oli
palkkalaisia ja ensimmäisiä tuottajia, joiden tuotteille liikevoitto
asetettiin; sekä toiseksi, miten suuri oli asetetun liikevoiton määrä
ja siitä johtuva erotus kunkin työläisjoukkoon kuuluvan yksilön
tuottavan ja kuluttavan voiman välillä. Jos tuottajia, joiden
tuotteille liikevoitto asetettiin, oli vain kourallinen kansasta,
niin kokonaisvaikutus siitä etteivät kyenneet ostamaan takaisin
ja kuluttamaan muuta kuin osan tuotteistaan saattoi luoda vain
vähäpätöisen ratkeaman yhteiskunnan tuottavan ja kuluttavan voiman
välille kokonaisuudessaan. Mutta jos toiselta puolen katsoen heitä
oli suuri osa koko väestöstä, niin ratkeama tuli samassa suhteessa
suuremmaksi, ja taannuttava vaikutus estäen tuotantoa tuli sitä
turmiollisemmaksi."

"Ja mikä oli palkkalaisten ja alkuperäisten tuottajain todellinen suhde
koko väestöön nähden, joita liikevoittojärjestelmä esti kuluttamasta
yhtä paljon kuin he tuottivat?"

"Heitä oli, kuten Frank sanoi, vähintäin yhdeksän kymmenettä osaa
koko kansasta, ehkä enemmänkin. Liikevoiton ottajia, olivatpa sitten
joko tuotannon tai jaon järjestäjiä, oli luvultaan paljon vähemmän
merkitsevä joukko, kun taas ne joiden tuotteille liikevoitto asetettiin
muodostivat yhteiskunnan enemmistön."

"Hyvä on. Me tahdomme nyt tarkastella toista vaikutinta josta riippui
sen ratkeaman koko minkä liikevoittojärjestelmä oli luonut yhteiskunnan
tuottavan ja kuluttavan voiman välille -- nimittäin asetetun
liikevoiton määrää. Selitähän meille siis mitä sääntöä kapitalistit
noudattivat liikevoittoa määrätessään. Epäilemättä he järkevinä
ihmisinä, ymmärtäen korkeitten liikevoittojen vaikutuksen kulutuksen
estämiseen nähden, asettivat liikevoittojensa määräyskannan niin
alhaiseksi kuin mahdollista."

"Päinvastoin, kapitalistit määräsivät liikevoittonsa mahdollisimman
korkeiksi. 'Heidän sääntönänsä oli: Verota liikettä niin paljon kuin se
kestää voi'."

"Tarkoitatko että he varta vasten koettivat korottaa liikevoittoa
mahdollisimman ylhäiselle asteelle, sen sijaan että olisivat yrittäneet
sen vaikutusta vähentää, kun se kulutusta pienenti?"

"Sitä juuri tarkoitan", vastasi Margaret. "Liikevoittojärjestelmän
kultainen sääntö, kapitalistien suuri ponsilause oli: 'Osta
huokeimmilla markkinoilla -- myy kalliimmilla'!"

"Mitä se merkitsi?"

"Se merkitsi että kapitalistin tuli maksaa mahdollisimman vähän niille
jotka hänelle työtä tekivät tai myivät hänelle tuotteensa, ja toiselta
puolen asettaa mahdollisimman korkea hinta tuotteilleen, tarjotessaan
ne myytäväksi yleisölle markkinoilla."

"Ja se yleisö", huomautti opettaja, "oli pääasiallisesti sitä
työväestöä jolle hän ja hänen kapitalistitoverinsa juuri olivat
maksaneet mahdollisimman lähellä olematonta olevan palkan siitä että
olivat luoneet sen tuotteen jonka heidän nyt odotettiin ostavan
takaisin mahdollisimman korkeasta hinnasta."

"Aivan niin."

"No niin, koettakaamme ymmärtää tämän säännön täyttä taloudellista
viisautta sellaisena kuin sitä kansan liikkeessä käytettiin. Se
merkitsee, eikö niin: Hanki jotakin olemattomalla tai olematonta niin
lähellä olevalla kuin mahdollista? No, jos siis voit saada sen kokonaan
olemattomalla, niin toteutat lopullisesti ohjesäännön. Esimerkiksi, jos
tehtailija saattoi lumota työmiehensä siihen määrään että olisi saanut
heidät työtä tekemään hänelle kokonaan ilman palkkaa, niin hän olisi
toteuttanut ponsisäännön koko tarkoituksen, eikö niin?"

"Varmasti; tehtailija, joka sen olisi saattanut tehdä ja sitten laskea
markkinoille maksamattomain työn tekijäinsä tuotteet tavallisista
hinnoista, olisi tullut rikkaaksi sangen lyhyessä ajassa."

"Ja sama kai luullakseni olisi ollut laita viljakauppiaan joka olisi
kyennyt sellaisen edun voittamaan farmareilta että olisi saanut heidän
viljansa ilmaiseksi ja jälestäpäin myynyt sen korkeasta hinnasta?"

"Varmasti hänestä olisi tullut miljoonan omistaja heti."

"No niin, otaksukaamme nyt että tämän lumoamiskeinon salaisuus olisi
ollut tunnettu tuotantoa ja vaihtoa johtavain kapitalistien kesken ja
että he olisivat sitä yleisesti käyttäneet, niin että jokainen heistä
olisi kyennyt saamaan palkattomia työmiehiä ja ostamaan tuotantoa
maksamatta siitä mitään, silloin epäilemättä kaikki: kapitalistit
olisivat tulleet satumaisen rikkaiksi."

"Ei suinkaan."

"Hyvänen aika, miksi ei?"

"Siksi että jos koko palkkalaisjoukko ei olisi saanut palkkaa työstään
eivätkä farmarit mitään tuotteistaan, ei olisi ketään ollut mitään
ostamassa ja markkinat olisivat kokonaan rauenneet. Ei: olisi ollut
mitään kysyntää minkään tavaran suhteen, lukuunottamatta sitä vähää
mitä kapitalistit itse ystävineen olisivat kuluttaneet. Työväestö olisi
siten vihdoin nääntynyt ja kapitalistit olisivat jääneet itse työtänsä
tekemään."

"Näyttää siis siltä että mikä olisi ollut hyvä yksityiselle
kapitalistille, jos hän sen yksin teki, olisi ollut hävittävää laatua
sekä hänelle että kaikille muille, jos kaikki kapitalistit olisivat sen
tehneet. Miksi näin oli?"

"Siksi että yksityinen kapitalisti, toivoessaan päästä rikkaaksi
maksamalla polkupalkkaa työväelleen, ei olisi tuotettaan myydessään
laskenut ostajikseen ainoastaan sitä erikoista työväen joukkoa
jonka hän oli palkannut, vaan koko yhteiskunnan, käsittäen toisten
työväestöä palkatessaan huonompionnisten kapitalistien palkkalaisia,
jolla sen takia olisi ollut ollut jotakin millä ostaa. Hänen juonensa
perustui siihen edellytykseen että hänen kapitalistitoveriensa
ei onnistuisi samaa juonta käyttää. Jos se edellytys ei pitänyt
paikkaansa ja kaikkien kapitalistien onnistui samalla kertaa menetellä
palkkalaistensa kanssa niinkuin he kaikki koettivat, niin; seurauksena
oli koko teollisuusjärjestelmän seisahtuminen tykkänään."

"Näyttää siis siltä että liikevoittojärjestelmässä meillä on
taloudellinen toimintamuoto, jonka toimintasääntö kaipaisi vaan
tarpeellisen täydellistä käytäntöön panemista saattaakseen koko
järjestelmän kokonaan seisauksiin ja että järjestelmää käynnissä piti
vain se vaikutus joka oli toimintasäännön täydellisen toteuttamisen
tiellä."

"Aivan niin oli asian laita", vastasi tyttö; "yksityisistä
kapitalisteista tuli nopeimmin vilkkaammaksi se jonka onnistui paraiten
nylkeä niitä joilta hän työn tai tuotteen osti; mutta ilmeisesti ei
olisi tarvinnut muuta kuin että vain kyllin monta kapitalistia onnistui
sellaisessa toimessa, ja sekä kapitalistit että kansa olisi joutunut
samallaiseen yleiseen häviöön. Mahdollisimman ankaran sopimuksen aikaan
saaminen työn tekijäin ja tuottajain kanssa, mahdollisimman vähimmän
palkan maksaminen hänelle hänen työstään tai tuotteestaan, se oli se
ihanne jota jokaisen kapitalistin alituisesti tuli pitää mielessään,
ja kuitenkin oli matemaattisesti varmaa että jokainen sellainen ankara
sopimus pyrki lahottamaan koko liikerakennuksen perustuksia, ja
että rakennus kukistuisi heti kun vain tarpeeksi monen kapitalistin
onnistuisi tarpeeksi monta sellaista ankaraa sopimusta solmia."

"Vielä yksi kysymys. Huonon järjestelmän huonot seuraukset lisääntyvät
aina niiden ihmisten itsepäisyydestä jotka siitä etua nauttivat,
ja niinpä epäilemättä liikevoittojärjestelmänkin itsekkäät ihmiset
saattoivat toimimaan huonommin kuin sen olisi tarvinnut tehdä.
Otaksukaamme nyt että kapitalistit kaikki olisivat olleet mieleltään
kunnon ihmisiä eivätkä riistäjiä ja olisivat muodostaneet palkkionsa
palveluksistaan niin pieniksi kuin kohtuullinen voitto ja itsepuolustus
olisi määrännyt, olisiko se seikka vaikuttanut niin suuren vähennyksen
liikevoittopalkkioissa että se olisi suuresti auttanut kansaa
kuluttamaan tuotteitaan ja siten edistämään tuotantoa?"

"Ei olisi", vastasi tyttö. "Liikevoittojärjestelmän vastakohta
omaisuuden ehkäisemättömään tuotantoon nähden aiheutui syistä jotka
olivat ominaisia ja erottamattomia yksityiskapitalismin kanssa; ja
niin kauan kuin yksityiskapitalismia oli olemassa, olisi niiden
syiden täytynyt saattaa liikevoittojärjestelmän ristiriitaan jokaisen
taloudellisen parannuksen kanssa kansan olosuhteissa, vaikkapa
kapitalistit olisivat olleet enkeleitä. Pahan juuri ei ollut
moraalista, vaan kokonaan taloudellista laatua."

"Mutta eikö liikevoittojen määrä olisi suuresti vähentynyt tässä
edellytetyssä tapauksessa?"

"Muutamissa tapauksissa epäilemättä väliaikaisesti, mutta ei yleisesti
eikä missään tapauksessa pysyväisesti. Epäillä saattaa, tokko
liikevoitot kokonaisuudessaan olivat korkeammat kuin niiden täytyi olla
rohkaistakseen kapitalisteja ryhtymään tuotantoon ja liikkeeseen."

"Selitähän meille, miksi liikevoittojen tuli olla niin suuria tätä
tarkoitusta varten."

"Laillisia liikevoittoja yksityiskapitalismin aikana", vastasi tyttö
Margaret -- "se on, sellaisia joita tuotantoon tai liikkeeseen
ryhtyväin ihmisten tuli itsepuolustuksekseen laskea saavansa,
vaikka miten hyväntahtoisia olisivat olleet yleisöä kohtaan -- oli
kolmea laatua, jotka kaikki joutuivat yksityiskapitalismin kanssa
eroamattomassa yhteydessä olevista olosuhteista, joista ei ainoatakaan
enää ole olemassa. Ensiksi, kapitalistin täytyi laskea saavansa ainakin
niin suuri korvaus uskaltamastaan kapitaalista kuin hän olisi saattanut
saada lainaamalla sen hyviä takuita vastaan -- se on, voimassa oleva
korkomäärä. Ellei hän siitä ollut varma, piti hän parempana lainata
kapitaalinsa. Mutta se ei vielä riittänyt. Käydessään liikkeeseen
hänellä oli koko kapitaalinsa menettämisen vaara tarjolla, jota ei
ollut lainatessaan sen hyviä takuita vastaan. Sentakia kapitaalin
voimassa olevan korkomäärän lisäksi täytyi hänen liikevoittonsa
korvata myös liikkeeseen uskalletun kapitaalin vakuutuskustannukset
-- se on, täytyi olla liikeyrityksen menestymistapauksessa voiton
toiveet siksi suuret että ne vastasivat kapitaalin menettämisvaaraa
häviämistapauksessa. Jos häviämismahdollisuudet esimerkiksi olivat
yhtä suuret, täytyi hänen laskea yli sadan prosentin liikevoitto
menestymistapauksessa. Itse asiassa tappiomahdollisuudet liikkeessä ja
kapitaalin menettämisvaara olivat niinä aikoina useasti paljon enemmän
kuin yhtä suuret. Liike oli todella vähän muuta kuin keinottelevaa
uhkapeliä, arpajaisten pitoa joissa tyhjät olivat paljon lukuisammat
kuin voitot. Rahain sijoitushoukutusten täytyi senvuoksi olla suuret.
Sitäpaitsi jos kapitalisti itse otti käsiinsä liikkeen hoidon johon
hän oli rahansa sijoittanut, hän piti kohtuullisena vaatimuksena
superintendentin asianmukaisia palkkoja -- toisin sanoen korvausta
taidostaan ja arvostelustaan, kun osasi kuljettaa aluksen liikemeren
myrskylaineitten läpi, joihin verrattuina niinä aikoina pohjois-Atlanti
keskitalvella oli kuin myllypuronen. Tästä palveluksesta hänen
arveltiin olevan oikeutetun tekemään runsaan lisäyksen liikevoiton
määrään."

"Sinä siis päättelet, Margaret, että vaikka entisajan kapitalisti olisi
ollut taipuvainen kohtuullisuuteenkin yhteiskuntaa kohtaan, ei hän
kuitenkaan olisi voinut turvallisesti vähentää liikevoittonsa määrää
niin paljon että se olisi voinut saattaa kansaa paljoakaan lähemmäksi
kuin se oli sitä olotilaa missä se olisi saanut kuluttaa tuotteensa."

"Aivan niin. Pahan juuri oli niissä loppumattomissa vaikeuksissa,
sekaannuksissa, erehdyksissä, uskalluksissa ja tuhlauksissa
joihin yksityiskapitalismi ehdottomasti sotki tuotannon ja jaon
menettelytavan, mikä yleiskapitalismin aikana on käynyt kokonaan niin
yksinkertaiseksi, helposti toimitettavaksi ja varmaksi."

"Sitten ei ollenkaan näytä olevan välttämätöntä pitää meidän
kapitalistisia esivanhempiamme moraalisina hirviöinä, vaikka
huomaammekin heidän taloudellisten menettelytapojensa johtaneen
surulliseen tulokseen."

"Ei millään tavalla. Kapitalistit olivat epäilemättä sekä hyviä että
pahoja, kuten toisetkin ihmiset, vaan luultavasti koettivat samoin
kuin muutkin ihmiset paraansa mukaan suojautua sellaisen järjestelmän
turmiollisia vaikutuksia vastaan, joka viidessäkymmenessä vuodessa
olisi itse taivaankin helvetiksi muuttanut."


MARION SELITTÄÄ YLITUOTANTOA.

"Se riittää, Margaret", sanoi opettaja. "Me pyydämme nyt sinua, Marion,
edelleen selittämään tätä asiata. Jos liikevoittojärjestelmä toimi
sen kuvauksen mukaan jonka olemme kuulleet, niin olemme valmistuneet
oppimaan että taloudellisen tilan merkkinä olivat suuret käyttötavara
varastot liikevoiton omista jäin käsissä, jotka he ilomielin myivät,
sekä toiselta puolen suuri tavarain alkuperäisten tuottajain joukko,
joka oli tavarain kipeässä tarpeessa, mutta ei kyennyt niitä ostamaan.
Miten tämä teoria soveltuu yhteen historioihin merkittyjen tosiasiain
kanssa?"

"Niin hyvin", vastasi Marion, "että melkeinpä tekisi mieli uskoa teidän
niitä lukeneen." Jolloin koko luokka hymyili ja samoin tein minäkin.

"Kerrohan tarpeettomasti sekoittamatta siihen leikkiä -- sillä asia ei
ollut leikillistä laatua esi-isillemme -- asiain tila joihin viittasit.
Havaitsivatko meidän isoisämme isät tässä tavarain ylenpalttisuudessa
ostajain lukuun verraten taloudellisten selkkausten syitä?"

"He havaitsivat sen olevan sellaisten selkkausten suurena ja alituisena
syynä. Heidän vaivojensa pysyväisenä taakkana olivat ahtaat ajat,
liikeseisaukset ja tuotteiden kasaantumiset. Tilapäisesti heillä oli
lyhyitä, kuten he sanoivat hyvän ajan jaksoja, jotka aiheutuivat hiukan
vilkkaammasta ostosta, mutta paraimpinakin heidän hyvinä aikoinaan
oli kansan enemmistön tila sellaista jota me sanoisimme inhoittavaksi
viheliäisyydeksi."

"Mikä oli se sana jolla he yleisemmin kuvailivat markkinoilla olevan
enemmän tavaraa kuin voitiin myydä?"

"Ylituotanto."

"Tarkoittiko tämä ilmaisumuoto että todellisesti oli tuotettu
ruoka-aineita, vaatetta ja muita tarpeita enemmän kuin kansa saattoi
käyttää?"

"Ei suinkaan. Kansan enemmistö oli alituisesti suuressa puutteessa
ja katkerammassa puutteessa kuin koskaan juuri niinä aikoina jolloin
liikekoneiston oli seisauttanut se mitä he ylituotannoksi sanoivat.
Kansa, jos olisi päässyt käsiksi yli tuotettuihin tavaroihin, olisi
joka aika ne hetkessä kuluttanut ja ääneen kutsunut lisää. Selkkauksena
oli se, kuten jo on sanottu, että kapitalistitehtailijain ja
liikemiesten nylkemä liikevoitto oli tehnyt alkuperäisille tuottajille
mahdottomaksi ostaa ne takaisin sillä hinnalla minkä olivat saaneet
työstään tai tuotteistaan."

"Mihin ovat historioitsijamme tahtoneet verrata yhteiskunnan
olosuhteita liikevoittojärjestelmän aikana?"

"Kroonillisen luonnon ruuansulatuksen potilasuhriin joka tauti oli niin
yleinen esi-isiemme kesken."

"Ole hyvä ja selitä tämä vertaus."

"Huonoa ruuansulatusta kärsivä potilas ei kyennyt ruokaa sulattamaan.
Herkkujen yltäkylläisyydessä hän riutui, kun häneltä puuttui ravinnon
sulatusvoima. Vaikka ei voinut syödä kylliksi henkeään ylläpitääkseen,
hän kärsi alituiseen ruuansulatuksen tuskia, ja vaikka häntä kiusasi
sellainen tunne että vatsa oli aina liian täynnä, hän kuitenkin oli
nääntymäisillään ravinnon puutteen lakia. Yhteiskunnan taloudelliset
olosuhteet liikevoittojärjestelmän aikana olivat kuvaavasti samanlaiset
kuin sellainen huono ruuansulatus. Kansan enemmistö oli aina katkerassa
puutteessa kaiken suhteen, vaikka teollisuutensa kautta kykeni yllin
kyllin kaikkia tuottamaan, mutta liikevoittojärjestelmä ei voinut
sallia sen kuluttaa sitäkään mitä se tuotti, vielä vähemmän tuottamaan
mitä se kykeni. Tuskin oli enemmistö saanut pahimman nälkänsä
tyydytettyä, kun liikejärjestelmän valtasi ankarat ruuansulatuksen
tuskat ja kaikki ylenmäärin kuormitetun järjestelmän enteet, joista =ei
mikään muu voinut vapauttaa kuin syömättä oleminen, minkä jälkeen sama
kokemus samalla seurauksella uudistui ja niin yhä edelleen."

"Voitko selittää, minkä vuoksi sellaista tavatonta nimeä kuin
ylituotanto käytettiin merkitsemään tilaa jota paremmin olisi
nälänhätä kuvannut; miksi sellaisen tilan sanottiin aiheutuvan
yltäkylläisyydestä, kun se silminnähtävästi oli seuraus keinotekoisesta
kieltäytymisestä? Erotushan oli samanlainen kuin jos olisi nälkäkuumeen
sanonut ylönsyömisestä johtuneen."

"Sentakia että taloustieteilijät ja oppineet luokat, joilla yksinomaan
oli sanontavalta, katselivat talouskysymystä kokonaan kapitalistien
kannalta ja jättivät huomioon ottamatta kansan edut. Kapitalistin
silmillä katsellen oli se ylituotantoa, kun hän tuotteista kiskoi
liikevoittoa, joka ne korotti kansan ostokyvyn yläpuolelle, ja
niin muuttivat sitä hänen edukseen kirjoittivat taloustieteilijät.
Kapitalistin ja siis taloustieteilijän kannalta katsoen oli
kysymyksessä vain markkinain tila eikä kansan. Heitä ei se liikuttanut,
näkikö kansa nälkää vai ylellisyydessäkö eli; ainoana kysymyksenä oli
markkinain tila. Heidän ponsilauseensa että kysyntä vallitsee tarjontaa
ja tarjonta aina tyydyttää kysyntää, ei millään tavoin tarkoittanut
inhimillisiä tarpeita sisältävää kysyntää, vaan kokonaan sitä
keinotekoista käsitettä jota sanottiin markkinoiksi ja joka itsessään
oli liikevoittojärjestelmän tuote."

"Mitä olivat markkinat?"

"Markkinat merkitsivät sitä joukkoa jolla oli rahaa millä ostaa. Ne
joilla ei ollut rahaa eivät olleet olemassakaan markkinain kannalta
katsoen, ja kun suhteellisesti kansalla oli vähän rahaa, oli se vain
pieni osa markkinoista. Markkinain tarpeet olivat niiden tarpeita
joilla oli rahaa millä tarpeitaan tyydyttää. Loput, joilla oli tarpeita
yllinkyllin, mutta ei rahaa, eivät tulleet kysymykseen, vaikka heitä
oli sata siinä missä rahakkaita oli yksi. Markkinat olivat täynnä,
kun ne joilla rahaa oli olivat tarpeeksi saaneet, vaikka kansan
enemmistöllä vain hiukan oli eikä useilla ollut mitään. Markkinat
olivat runsaasti varustetut, kun hyvinvoivat olivat tyydytetyt, vaikka
nälkäänäkevä ja alaston lauma kaduilla saattoi kapinoida."

"Saattaisiko nykyaikana olla mahdollista että yhtaikaa olisi olemassa
täydet varastohuoneet ja nälkäinen, alaston kansa?"

"Ei tietenkään. Mitään ylituotannon tapaista ei nykyään voisi syntyä,
ennenkuin jokainen olisi tyydytetty. Meidän järjestelmämme on niin
laitettu ettei missään voi olla liian vähän niin kauan kuin jossakin
on liian paljon. Mutta vanhalla järjestelmällä ei ollut mitään
verenkiertoa."

"Millä nimellä esi-vanhempamme kutsuivat niitä erinäisiä taloudellisia
selkkauksia jotka he ylituotannon vaikutukseksi laskivat?"

"He sanoivat niitä liikepuliksi. Se on, alituinen runsauden tila
oli vallitseva jota saattaa sanoa kroonilliseksi pulaksi, mutta
alituisesta kulutuksen ja tuotannon välisestä ristiriitaisuudesta
tuon tuostakin syntyneet jätteet kasaantuivat niin valtaviksi että
melkein seisauttivat liikkeen. Milloin tämä tapahtui he sanoivat
sitä erotukseksi alituisesta liiallisesta runsaudesta pulaksi tai
hämmingiksi sen sokean kauhun takia jonka se sai aikaan."

"Minkä syyksi he näitä pulia sanoivat?"

"Melkein kaiken muun syyksi, mutta ei todellisen ja selvän vaikuttimen.
Laaja kirjallisuus näyttää syntyneen siitä asiasta. Sitä on hyllyttäin
museossa ja olen koettanut käydä sen, läpi tai ainakin silmäistä
sitä tämän tutkimukseni yhteydessä. Elleivät ne kirjat olisi niin
hämäriä tyyliltään olisivat ne sangen hauskoja juuri sen erinomaisen
älykkäisyyden takia jota kirjoittajat osottavat väistäessään niiden
asiain luonnollista ja ilmeistä selitystä joista he puhuvat. He
tähtitieteeseenkin vetoavat."

"Mitä tarkoitat?"

"Luokka kaiketi arvelee että puhun päättömiä, mutta tosiasia on että
kuuluisimpia teorioja, joiden nojalla esi-vanhempamme selittivät
liikkeen ajoittaisia riutumisia jotka liikevoittojärjestelmästä
syntyivät, oli niin sanottu auringon-pilkku-teoria. Yhdeksännentoista
vuosisadan ensi puoliskolla sattui ankaria liikepulia aina kymmenen
tai yhdentoista vuoden päästä. Sattui myös auringon pilkut
olemaan näkyvillä keskimäärin joka kymmenes vuosi, ja muuan etevä
englantilainen taloustieteilijä päätteli että nämä auringon pilkut
synnyttivät pulat. Myöhemmin näyttää kuin tämä teoria olisi havaittu
epätyydyttäväksi ja sen sijaan syntyi, luottamuksen-puute selitys."

"Ja mikä se oli?"

"En ole voinut siitä kokonaan saada selvää; mutta järkiperäiseltä
tuntui arvella että luottamuksen puutteen on täytynyt melkoisesti
kehittyä taloudellisessa järjestelmässä joka sellaisia tuloksia sai
aikaan."

"Marion, minä pelkään että sinä et myötätuntoisuutta liitä esi-isiemme
toiminnan tutkimiseen, ja ilman myötätuntoisuutta emme toisia voi
ymmärtää."

"Minä pelkään että he ovat hiukan liian vieraita minun ymmärtää."

Luokka nauraa kikatteli ja Marion sai luvan istua.


JOHN PUHUU KILPAILUSTA.

"No, John", sanoi opettaja, "nyt kysymme sinulta muutamia kysymyksiä.
Me olemme nähneet minkälaisen toimituksen kautta alituinen tavarain
ylenpalttius markkinoilla aiheutui liikevoittojärjestelmän toiminnasta
joka saattoi tuotteet yläpuolelle varsinaisen kansan ostokyvyn
ulottuvilta. Mikä merkittävä luonteenomainen ja pääasiallinen piirre
esi-isiemme liikejärjestelmässä syntyi siten tuotetusta tavarain
ylenpalttisuudesta?"

"Minä luulen että tarkoitatte kilpailua", sanoi poika.

"Niin. Mitä oli kilpailu ja mikä sen aiheutti, eritoten kapitalistien
välisen kilpailun?"

"Se aiheutui, kuten jo viittasitte, varsinaisen yleisön kulutusvoiman
puutteesta, joka vuorostaan syntyi liikevoittojärjestelmästä. Jos
palkkalaiset ja alkuperäiset tuottajat olisivat saaneet tarpeeksi
ostovoimaa voidakseen saada haltuunsa markkinoilla tarjolla olevasta
tuotteitten kokonaissummasta heidän lukunsa vastaavan määrän, olisivat
markkinat tavaroista tyhjentyneet ilman mitään ponnistuksia myyjäin
puolelta, sillä ostajat olisivat etsineet myyjiä ja heitä olisi ollut
kylliksi kaikki ostaakseen. Mutta kun syvien rivien ostokyky heidän
tuotteillensa kuormitetun liikevoiton vuoksi oli aivan riittämätön
näitä tuotteita markkinoilta lunastamaan, seurasi luonnollisesti ankara
kilpailu tuotantoa ja jakoa johtavain kapitalistien kesken siitä kuka
sai mahdollisimman paljon niukasta ostajajoukosta kääntymään hänen
suunnallensa. Kokonaisosto ei luonnollisesti voinut dollariakaan
lisääntyä ilman suhteellista ja todellista kansan ostovoiman lisäystä,
mutta mahdollista oli ponnistusten avulla muuttaa se erikoinen suunta
jota kohti tämä ostovoima oli työnnettävä, ja se oli kilpailun ainoa
tarkoitus ja vaikutus. Esi-isämme pitivät sitä erinomaisen nerokkaana
asiana. He sanoivat sitä liikkeen sieluksi, mutta kuten olemme nähneet
oli se vain liikevoittojärjestelmän kulutusta kahlehtivan vaikutuksen
merkki."

"Mitkä olivat ne keinot joita tuotantoa ja vaihtoa johtavat
kapitalistit käyttivät saattaakseen liikkeen käyntiin, kuten he
sanoivat?"

"Ensiksikin suoranainen ostajain houkutteleminen ja häpeämätön
itsekurikin tavarain kehuminen, jota myyjä ja hänen kielenkantajansa
toimittivat, sekä rajaton kilpamyyjäin ja heidän tavarainsa
häpäiseminen. Tunnoton ja rajaton vääristely oli niin yleinen
johtosääntö liikkeessä että jos siellä täällä myyjä puhui totta ei
häntä uskottu. Historia todistaa että valehteleminen aina on ollut
enemmän tai vähemmän yleistä, mutta yhdeksännellätoista vuosisadalla
täysin kehittynyt kilpailujärjestelmä vasta teki siitä koko maailman
elämisehdon. Isoisiemme mukaan -- ja varmaankin piti tietää -- oli
vääristely ainoa liikevoittojärjestelmän koneistossa tarvittava öljy,
ja sen kysyntä oli rajoittamaton."

"Eikä koko tämä valeitten valtameri, sanot sinä, lisännyt eikä voinut
lisätä kulutettujen tavarain kokonaissummaa dollarinkaan arvosta."

"Eipä tietenkään. Ei mikään, kuten jo sanoin, voinut lisätä
sitä, paitsi kansan ostovoiman lisäys. Houkuttelujärjestelmä eli
ilmoittaminen, kuten sitä sanottiin, sen sijaan että olisi lisännyt
kokonaismyyntiä, pyrki sitä voimakkaasti vähentämään."

"Miten niin?"

"Koska se oli luonnottoman kallista ja kustannukset tuli lisätä
tavarain hintaan ja jäivät kuluttajan maksettaviksi, joka sen vuoksi;
saattoi ostaa juuri niin paljon vähemmän kuin jos hänet olisi jätetty
rauhaan ja tavarain hinta olisi alennettu ilmoittamissäästöllä."

"Sinä sanot että ainoa keino millä kulutusta olisi saattanut: lisätä
oli kansan käsissä olevan ostovoiman lisääminen suhteellisesti
ostettavissa oleviin tavaroihin nähden. Esi-isämmehän väittivät että
juuri tämän vaikutti kilpailu. He väittivät että se oli voimakas keino
hintojen alentamiseksi ja liikevoiton määrän pienentämiseksi, ja siten
suhteellisesti kohotti syvien rivien ostokykyä. Oliko tämä väite hyvin
perusteltu?"

"Kapitalistien keskinäinen kilpailu", vastasi poika, "koettaessaan
houkutella ostajia yllytti heitä kyllä myymään alle toistensa hintojen
alentamalla varsinaisia hintoja, mutta harvoin nämä nimelliset
alennukset, vaikka usein näköjään hyvinkin suuria, todella tuottivat
ajan pitkään mitään taloudellista hyötyä kansalle kokonaisuudessaan,
sillä ne tavallisesti aiheutuivat tarkoituksista jotka tekivät
mitättömiksi niiden käytännöllisen arvon."

"Ole hyvä ja selitä se tarkemmin."

"No niin, kapitalisti luonnollisesti mieluummin halusi alentaa
tavarainsa hintaa sillä tavalla, jos mahdollista, ettei hänen
liikevoittonsa olisi alentunut, ja sitä varten hän tutkiskeli.
Tässä tarkoituksessa hän käytti useampia keinoja. Ensimmäinen oli
niiden tavarain laadun ja todellisen arvon alentaminen joiden hinta
nimellisesti laskettiin. Tämä tapahtui väärentämisen ja petostyön
avulla, ja se tapa ulottui yhdeksännellätoista vuosisadalla
teollisuuden ja kaupan kaikille haaroille ja käsitti jotenkin kaikki
tavarat joita ihmiset kuluttivat. Tapa kehittyi niin pitkälle, kuten
historia meille kertoo, ettei kukaan voinut milloinkaan olla varma,
oliko ostamansa tavara se mikä se näytti olevan taikka sanottiin
olevan. Koko liikeilmasto oli väärennysten myrkyttämä. Teollisuuden
tärkeimmillä aloilla toimivain kapitalistien harrastuksena oli laskea
markkinoille tavaraa joka varta vasten oli tehty mahdollisimman
vähän aikaa kestäväksi, jotta sitä pian tarvitsi uudelleen ostaa.
He opettivat koneensakin epärehellisiksi ja lahjoivat teräksen ja
vasken. Sen ajan umpisokeatkin ihmiset ymmärsivät näiden hinnan
alennusten pintapuolisuuden ja käyttivät lausemuotoa, 'halpaa ja
huonoa', joka merkitsi halvennettuja tavaroita. Kaikki tämän laatuiset
alennukset, se on selvää, maksoivat kuluttajalle kaksi dollaria kutakin
dollaria kohti jonka ne hänelle näyttivät säästävän. Yksinkertaisena
esimerkkinä liikevoittojärjestelmän aikaisten hinnan alennusten
kokonaan petollisesta luonteesta olkoon mainittu että yhdeksännentoista
vuosisadan lopulla Amerikassa, kun melkein taikamaisia keksintöjä oli
havaittu jalkineitten valmistuskustannusten alentamiseksi, oli yleisenä
sananpartena että vaikka kenkien hinta oli melkoisesti huokeampi kuin
viisikymmentä vuotta takaperin, jolloin ne käsin tehtiin, olivat
myöhemmin valmistetut kengät niin paljon kehnompia laadultaan että
niiden käyttäminen tuli aivan yhtä kalliiksi kuin entistenkin."

"Olivatko väärennys ja petostyö ainoat keinot joiden avulla hintojen
valealennuksia toimeen pantiin?"

"Oli kaksi muuta keinoa. Ensimmäistä käytettiin siten että kapitalisti
tavarain hintaa alentaessaan pelasti liikevoittonsa ottamalla
alennuksen työväestölleen maksamistaan palkoista. Tällä keinolla
hinnan alennukset sangen yleisesti toimeen pantiin. Tietysti tämä
menettely supisti yhteiskunnan ostokykyä samalla määrällä millä
palkkoja oli alennettu. Tällä tavoin erikoinen kapitatalistijoukkue
palkkoja alentamalla saattoi myyntiänsä jouduttaa jonkun ajan, kunnes
toiset kapitalistit samoin palkkoja alensivat. Perin perältä se ei
ketään auttanut, ei kapitalistiakaan. Kolmas tapa näistä hinnan
alennusten kolmesta päälaadusta aiheutui kilpailusta -- nimittäin,
työtä säästävistä koneistoista ja muista keksinnöistä joita käytäntöön
ottamalla kapitalisti saattoi erottaa työväkensä. Tavarain hinnan
alennus perustui tässä samoin kuin edellisessäkin tapauksessa maksetun
palkkasumman vähenemiseen, ja sentakia se merkitsi vähentynyttä
ostokykyä yhteiskunnassa, mikä lopullisena vaikutuksena tavallisesti
teki mitättömäksi hinnan alennuksen edun ja useasti enemmänkin kuin
mitättömäksi."

"Sinä olet osottanut", sanoi opettaja, "että useimmat kilpailun
vaikuttamat hinnan alennukset olivat joko alkuperäisten tuottajain
tai lopullisten kuluttajain kustannettavia alennuksia, vaan eivät
liikevoiton alennuksia. Tarkoitatko että kapitalistien kilpailu
liikkeestä ei milloinkaan saanut aikaan liikevoiton alennuksia?"

"Epäilemättä se sai niitäkin aikaan maissa missä
liikevoittojärjestelmän pitkäaikainen toiminta oli kasaannuttanut
liikakapitaalin jonka täytyi sijoituksesta ankarasti kilpailla;
sellaisten olosuhteiden vallitessa hinnan alennukset, vaikka olivatkin
liikevoiton uhrausten seurauksia, tulivat tavallisesti liian myöhään
voidakseen lisätä kansan kulutusta."

"Miten liian myöhään?"

"Koska kapitalisti luonnollisesti ei tahtonut uhrata liikevoittoansa
hinnan alentamiseksi niin kauan kuin hän saattoi alennuksen
kustannukset ottaa työväestönsä palkoista taikka ensimmäiseltä
tuottajalta. Se on, vasta kun työtä tekevät luokat oli riistetty
mahdollisimman lähelle olemassa olon alinta määrää kapitalisti päätti
uhrata osan liikevoittoaan. Silloin oli liian myöhäistä kansan saada
etua alennuksesta. Kun kansa oli sille kannalle joutunut, ei sitä
ollut elähyttämässä minkäänlainen ostokyky. Mikään muu ei voinut sitä
auttaa kuin tarpeitten ilmaiseksi antaminen. Sentakia me huomaamme että
yhdeksännellätoista vuosisadalla hinnat aina olivat alhaisimmat niissä
maissa missä väestö oli toivottomimmin köyhää. Tältä kannalta katsoen
oli yhteiskunnan taloussuhteissa huono merkki se, kun kapitalisti piti
välttämättömänä todellisesti liikevoittoansa uhrata, sillä se oli selvä
todistus siitä että työtä tekevä luokka oli puristettu niin lujalle
ettei sitä enää voitu puristaa."

"Siis itse asiassa kilpailu ei liikevoittojärjestelmää lieventänyt?"

"Minä arvelen ilmeisen selväksi käyneen että se oli sille sangen
tuhoisa raskautus. Kapitalistien epätoivoinen kilpailu niukkain
markkinain osuudesta jonka heidän oma liikevoittonsa ottaminen oli
supistanut ajoi heidät käyttämään vilppiä ja petomaisuutta ja pakotti
kovasydämmisyyteen, jommoiseen me emme voi uskoa ihmisolentojen
syypäiksi joutuvan vähemmän ahdistuksen aikana."

"Mikä oli kilpailun yleinen taloudellinen vaikutus?"

"Se oli käytännössä kaikissa teollisuushaaroissa ja ajan pitkään
alituisesti veti alaspäin kaikkia kansan luokkia, niin kapitalisteja
kuin ei-kapitalistejakin, yhtä vastustamattomasti ja yleisesti
kuin painovoima. Ne sen ensiksi tunsivat joilla ei mitään ollut ja
farmariomistajat jotka lähes mitään omistamatta olivat melkein saman
puristuksen alaisina etsiessään suoraa menekkiä tuotteilleen kuin
palkkalaiset etsiessään työnsä suoranaisia ostajia. Nämä luokat
olivat sen kilpailun ensimäisiä uhreja jonka vallitessa liikanaisesti
kuormitetuilla markkinoilla myytiin tavaroita ja ihmisiä. Sitten tuli
vuoro pikku kapitalisteille, kunnes lopuksi jälellä olivat vain suuret,
ja nämä huomasivat olevan itsesäilymiseksi välttämätöntä itseänsä
suojelemisen kilpailun kymmenysten ottojärjestelmää vastaan edut
yhdistämällä. Vallankumouksen edellisen aikakauden ajan merkkejä oli
tämä taipumus suurkapitalisteilla: etsiä suojaa kilpailun hävittävistä
vaikutuksista siten että liikeyritykset yhdistettiin suuriksi
trusteiksi tai syndikaateiksi."

"Jos otaksumme että vallankumous ei olisi tullut keskeyttämään tätä
menettelyä, niin olisiko järjestelmä, jonka aikana kapitaali ja kaiken
liikkeen vallinta olisi yhdistetty harvojen käsiin, ollut pahempi
yleisille eduille kuin kilpailun vaikutus?"

"Sellainen liittoutunut järjestelmä olisi tietysti ollut sietämätöntä
itsevaltiutta, jonka iestä, jos se kerran olisi hyväksytty,
ihmissuku tuskin koskaan olisi kyennyt särkemään. Siinä suhteessa
yksityiskapitalismi liittoutuneen rahavallan alaisena, mikä
vallankumouksen aikaan uhkasi päästä vallitsevaksi, olisi ollut
pahempi uhka maailman tulevaisuudelle kuin kilpailujärjestelmä; mutta
molempain järjestelmäin välittömään vaikutukseen nähden inhimillisessä
hyvinvoinnissa oli yksityiskapitalismilla liittoutuneessa muodossa
ehkä muutamia edullisimpia kohtia. Virkavaltaisena ollen olisi se toki
hiukan mahdollisuutta luovuttanut hyväntahtoiselle itsevaltiaalle,
jotta se olisi voinut olla järjestelmää parempi ja hiukan parantaa
kansan tilaa, mutta sitä ei kilpailu suvainnut kapitalistien tehdä."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei kilpailun aikana kapitalistin paremmille
tunteille jäänyt minkäänlaista vapautta vaikka hänellä sellaisia
olisi ollutkin. Hän ei voinut olla parempi kuin vallitsevana oleva
systeemi. Jos hän yritti sitä, murskasi systeemi hänet. Hänen oli
seurattava kilpailijoittensa määräämää polkua tai epäonnistuttava
liikeyrityksissään. Millaisia konnankujeita tai julmuuksia hänen
kilpailijansa keksivätkään, hänen oli heitä jäljiteltävä tai luovuttava
taistelusta. Kavalin, halpamielisin ja konnamaisin kilpailijoista, se,
joka sorti työväkensä alimmalle asteelle, väärensi enimmin tavaroitaan
ja paraiten osasi valehdella, määräsi tien muille."

"Luonnollisesti sinä, John, jos olisit elänyt vallankumouksellisen
agitatsioonin alkupuoliskolla, olisit vähän suosinut sen aikuisten
uudistajain mielipiteitä, jotka pelkäsivät, että suuret monopoolit
lopettaisivat kilpailun."

"En voi sanoa, olisinko ollut viisaampi kuin muutkaan sen
aikuiset siinä tapauksessa", vastasi poika, "mutta otaksun, että
kiitollisuudelleni monopolisteja kohtaan siitä, että he hävittävät
kilpailun, olisi vetänyt vertoja ainoastaan haluni hävittää
monopolistit tehdäkseni sijaa yleiselle omistusoikeudelle."


ROBERT KERTOO IHMISTEN LIIKARUNSAUDESTA.

"Nyt, Robert", sanoi opettaja, "John on kertonut meille, miten
voittojärjestelmästä johtunut tuotteiden ylituotanto aiheutti kilpailua
kapitalistien kesken tavaroittensa myynnissä ja mitkä seuraukset siitä
syntyivät. Kuitenkin löytyi toistakin lajia liiallista runsautta
voittojärjestelmästä johtuen. Mitä se oli?"

"Oli olemassa liiaksi ihmisiä", vastasi Robert. "Ostokyvyn puute
kansan puolelta johtuen joko työn puutteesta tai alhaisista palkoista,
aiheutti tuotteiden menekin vähentymistä ja tämä taasen merkitsi
tappiota tuottajille. Täyteensullotut varastohuoneet merkitsivät
sulettuja tehtaita ja työtöntä ihmisjoukkoa, joka ei voinut saada
työtä -- toisin sanoen ylituotanto tavaramarkkinoilla synnytti
vastaavaa ylipaljoutta työmiesmarkkinoilla. Ja samalla tapaa
kuin ylituotanto synnytti kapitalistien kesken kilpailua myymään
tavaroitaan, synnytti myöskin ylipaljous työmarkkinoilla yhtä ankaraa
kilpailua työntekijäin kesken myymään työtään. Kapitalistit, jotka
eivät voineet löytää ostajia tuotteilleen, menettivät siten rahansa,
mutta ne, joilla ei ollut muuta myytävänä kuin voimansa ja taitonsa
eivätkä niitä saaneet kaupan, olivat vaarassa nääntyä. Kapitalisti
voi, ellei hänen tavaransa ollut pilautuvaa laatua, odottaa parempaa
kauppa-aikaa, mutta työmiehen oli löydettävä työlleen heti ostaja tai
kuoltava. Ja tähän kyvyttömyyteen nähden odottaa itselleen sopivaa
markkina-aikaa oli maanviljelijä, tosin myös muodollisesti kapitalisti,
ainoastaan hiukan paremmassa asemassa kuin palkkatyöläinen, kun hänen
kapitaalinsa pienuuden vuoksi oli mahdoton säilyttää tuotteitaan
kuten palkkalaisenkin oli mahdoton tulla työtään myymättä toimeen.
Palkkatyöläisen välttämätön pakko myydä heti työnsä millä ehdoilla
tahansa ja pikku kapitalistien myydä tavaransa olivat juuri ne keinot,
joiden avulla suurkapitalistit kykenivät alituisesti alentamaan
palkkoja ja hintoja tuottajien tavaroille."

"Ja oliko tämä ihmisten liikarunsaus olemassa vain palkkalaisten ja
pikku tuottajain kesken?"

"Päinvastoin, jokainen elinkeino, jokainen toimi, jokainen työ ja
jokainen ammatti, oppineittenkin, oli samoin tulvillaan väkeä,
ja kaikki jotka kussakin työssä olivat katselivat jokaista uutta
tulokasta epäluuloisin silmin, nähden hänessä uuden kilpailijan
elämän taistelussa, jonka hän teki jälleen vaikeammaksi kuin se ennen
ollut oli. Näyttää siltä kuin näinä aikoina kellään ihmisellä ei
olisi ollut tyydytystä työstään, vaikka olisi ollut miten itsensä
kieltävä ja uuttera, sillä häntä täytyi alituiseen kiusata tunne että
ystävällisempää olisi seisoa syrjässä ja antaa toisen työtä tehdä ja
maksun saada koska kukin tiesi ettei ollut kaikille työtä ja palkkaa."

"Sanohan meille, Robert, eivätkö esivanhempamme käsittäneet kuvaamasi
aseman tosiseikkoja? Eivätkö he nähneet että tämä ihmisten liikarunsaus
osotti jotakin olevan vinossa yhteiskunnan järjestyksessä?"

"Varmaankin. He tunnustivat olevansa siitä suuresti huolissaan.
Laaja kirjallisuus oli syntynyt keskusteltaessa, miksi ei ollut
kylliksi työtä maailmassa missä kuitenkin niin paljon enemmän työtä
nähtävästi tarvittiin, kuten yleinen köyhyys osotti. Kongressit ja
lainlaatijakunnat nimittelivät alinomaa oppineitten miesten lautakuntia
tutkimaan ja antamaan lausuntonsa asiasta."

"Ja selittivätkö nämä oppineet miehet että asia selvästi aiheutui
liikevoittojärjestelmän välttämättömästä seurauksesta, se kun ylläpiti
ja alituisesti laajensi kuilua yhteiskunnan tuotanto- ja kulutusvoiman
välillä?"

"Ei, herran nimessä! Liikevoittojärjestelmän arvostelu olisi ollut
julkeata jumalanpilkkaa. Oppineet miehet sanoivat sitä ratkaisua vailla
olevaksi kysymykseksi -- työttömyyskysymykseksi -- ja jättivät sen
silleen umpiongelmana. Esivanhempaimme suosittuna tapana oli väistää
kysymyksiä joihin he eivät voineet vastata käymättä omin etujensa
kimppuun ja sanoa niitä ratkaisemattomiksi kysymyksiksi sekä jättää ne
sillensä jumalallisen kaitselmuksen ymmärtämättöminä salaisuuksina."

"On ollut olemassa muuan filosoofi, Robert, -- eräs englantilainen --
joka tutki perinpohjin tätä voittojärjestelmän aiheuttaman miesten
liiallisuuden synnyttämää vaikeutta. Hän esitti ainoan keinon välttää
ylituotantoa siinä tapauksessa, että voittojärjestelmä pysytetään
voimassa. Muistatko hänen nimeään?"

"Luulen että tarkoitatte Malthusta."

"Juuri niin. Mikä oli hänen suunnitelmansa?"

"Hän neuvoi köyhälistöä ainoana keinonaan välttääkseen nälkäkuolemaa
-- olemaan syntymättä -- toisin sanoen, tarkoitan, että hän neuvoi
köyhiä ihmisiä olemaan synnyttämättä lapsia. Tämä vanhus oli ainoa koko
joukosta, joka meni voittojärjestelmän juuriin saakka ja huomasi, ettei
maan päällä ollut tilaa sille ja ihmiskunnalle. Jos voittojärjestelmä
katsottiin Jumalan määräämäksi välttämättömyydeksi, ei hänen mielestään
voinut olla epäilemistäkään, että ihmiskunnan oli olosuhteiden
pakosta hävittävä maan päältä. Kansa kutsui Malthusta kylmäveriseksi
filosoofiksi. Kenties hän sitä olikin, mutta varmasti oli ainoastaan
paljasta ihmisrakkautta, että niin kauaksi kuin voittojärjestelmää
löytyi maailmassa punainen lippu oli pystytettävä tähdellemme
varotukseksi ihmissieluille olemaan sille laskeutumatta paitsi omalla
vastuullaan."


EMILY OSOTTAA SUURTEN JOHTOPUTKIEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDEN.

"Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi, Robert", sanoi
opettaja, "ja nyt, Emily, pyydämme sinua ryhtymään johtamaan
meitä käsitellessämme edelleen tätä mieltäkiinnittävää vaikkakaan
ei hyödyttävää kysymystä. Tuotannon ja menekin taloudellista
järjestelmää, jonka kautta kansakunta elää, voidaan hyvin verrata
vesisäiliöön, joka on varustettu täyttöputkella, edustaen tuotantoa,
jota myöten vettä pumpataan säiliöön ja tyhjennysputkella, edustaen
menekkiä, jonka kautta vesi juoksee säiliöstä. Kun vesisäiliö on
tieteellisesti rakennettu, vastaavat täyttö- ja tyhjennysputki
toisiaan vedenkuljetuskyvyssään niin että vesi poistuu säiliöstä
yhtä nopeasti kuin se siihen juokseekin eikä mitään ylitulvausta
synny. Esi-isiemme voittojärjestelmän aikana kuitenkin oli rakenne
toisenlainen. Sen sijaan että olisi vastannut tuotantoa edustavaa
täyttöputkea vedenkuljetuskyvyssään, oli tyhjennysputki puoleksi tai
kahdeksi kolmanneksi osaksi suljettu voiton vesisululla niin ettei se
kyennyt kuljettamaan pois kuin sanokaamme puolet tai kolmannen osan
vesimäärästä, joka säiliöön pumpattiin tuotannon täyttöputken kautta.
No, Emily, mikä oli oleva luonnollisena seurauksena tästä vesisäiliön
täyttö ja tyhjennysputkien epäsuhteellisuudesta?"

"Luonnollisesti", vastasi tyttö, joka Emilyn nimeä mainitessa nousi
vastaamaan, "seurauksena tuli olemaan, että vesisäiliö tuli täyteen ja
pakotti pumput käymään puolella tai kolmannella osalla käyttövoimastaan
-- siis tyhjennysputken työkyvyn mukaisesti."

"Mutta", sanoi opettaja, "otaksukaamme, että esi-isiemme käyttämän
vesisäiliön suhteen seuraus tuotannon pumpun hiljentämisestä yhä
edelleen vähensi jo ennestään liian pientä kulutuksen pumpun työkykyä
riistämällä työväen joukolta sen vähäisenkin ostokyvyn, joka heillä
ennen oli ollut työn palkan tai tuotannon hinnan muodossa."

"Siinä tapauksessa", vastasi tyttö, "on selvää, että kun tuotannon
vähentäminen ainoastaan esti eikä suinkaan kiiruhtanut kulutuksen
avulla parannusta, ei voinut löytyä muuta keinoa estää koko laitoksen
käynnin pysähtymistä kuin vapauttaa liika paine vesisäiliöstä avaamalla
tuhlausputket."

"Juuri niin. Nyt pystymme käsittämään miten tärkeä osa tuhlausputkilla
oli esi-isiemme talousjärjestelmässä. Me olemme nähneet, että sen
järjestelmän aikana kansan suuri joukko möi työnsä tai tuotantonsa
kapitalisteille, mutta eivät kyenneet ostamaan takaisin ja käyttämään
kuin pienen osan työnsä tai tuotantonsa lopputuloksista, loppu
jääden voittona kapitalistien käsiin. Nyt taasen kapitalistit ollen
lukumäärältään ainoastaan pieni joukko voivat kuluttaa ainoastaan
pienen osan kokoontuneesta voitosta ja sen vuoksi, jos he eivät saaneet
sitä mitenkään kaupaksi, oli tuotannon lakattava, koska kapitalistit
omistivat täydellisesti kaikki tuotannon lähteet eivätkä sen vuoksi
nähneet mitään syytä lisätä ylijäämää, jota he eivät saaneet kaupaksi.
Kaiken lisäksi vielä samassa suhteessa kuin kapitalistit menekin
puutteessa vähensivät tuotantoa, samassa suhteessa kansan suuri
joukko, kun se ei löytänyt ketään, joka heidät olisi palkannut tai
ostanut heidän työnsä sen tuotteet myydäkseen uudelleen, menetti sen
vähäisenkin kulutuskyvyn, joka sillä oli ennen ollut ja yhä suuremmassa
määrässä kokoontui tuotteita kapitalistien käsiin. Kysymykseksi jäi
silloin miten menettelivät kapitalistit, kulutettuaan kaiken mitä he
voivat tuotteistaan omiksi tarpeikseen, ylijäämän kanssa tehdäkseen
sijaa uusille tuotteille?"

"Ymmärrettävästi", vastasi tyttö Emily, "jos ylituotteet olivat
kulutettavat vapautuakseen ylipaljoudesta, ensimmäisenä ehtona oli,
että ne täytyi kuluttaa sillä tavalla, ettei niistä voinut olla
käytännöllistä hyötyä. Ne täytyi ehdottomasti hävittää -- kuten mereen
vettä heittämällä. Tämä voitiin toteuttaa käyttämällä ylituotteita
ylläpitämään työläisjoukkoja, joita käytettiin tuotteettomilla
työaloilla. Tätä hyödytöntä työtä oli kahta lajia -- ensimmäistä
käytettiin turhaan teollisuus ja kauppakilpailuun, toista käytettiin
ylellisyyden tarkoituksia ja palveluksia varten."

"Kerropa meille jotain kilpailussa käytetystä hyödyttömästä
työnkulutuksesta."

"Tällaisia olivat sellaiset teollisuus ja kauppayritykset, joita ei
vaatinut mikään menekin kasvaminen, vaan joiden ainoa tarkoitusperä oli
ainoastaan toisten kapitalistien yritys kukistaa toisen kapitalistin
liike."

"Ja aiheuttiko tämä suurta työn tuhlausta?"

"Sen suuruudesta voi saada käsityksen sinä aikana vallinneesta
puheenparresta, että yhdeksänkymmentä viisi prosenttia teollisuus
ja kauppayrityksistä epäonnistui, joka ainoastaan merkitsi, että
suhteellisesti sellaisessa määrässä kapitalistit tuhlasivat
rahansijoituksiaan koettaessaan ryhtyä täyttämään tarpeita, joita
joko ei ollut olemassa tai jotka jo olivat tyydytetyt. Jos tämä
arviolasku on edes lähelläkään totuutta, on se omiaan antamaan
käsityksen niistä suunnattomista kokoontuneitten voittojen määristä,
joita: tuhlattiin täysin hukkaan kilpailun aiheuttamiin menoihin. Ja
muistettava on myöskin, että kun kapitalisti onnistui syrjäyttämään
toisen ja anastamaan tämän liikkeen, oli kapitaalin kokonaistuhlaus
yhtä suuri kuin jos hän olisi epäonnistunutkin, ainoana erona ollen,
että tässä tapauksessa tuli hävitetyksi edellisen sijoittajan
pääoma uudistulokkaan pääoman asemasta. Jokaisessa maassa, joka oli
saavuttanut jonkunkaan verran taloudellista kehitystä, löytyi monin
verroin enemmän liikeyrityksiä, kuin mille löytyi liikettä ja monin
verroin enemmän sijoitettua pääomaa, kuin mille voi saada voittoa.
Ainoa keino, miten uutta pääomaa voitiin sijoittaa liikkeeseen oli
kukistamalla ja hävittämällä vanhan pääoman, joka jo ennemmin oli
tullut sijoitetuksi. Tämä ainaisesti kasvava voittojen kokoontuminen,
joka etsi itselleen markkinoita, joita kuitenkin juuri esti kasvamasta
samat voitot, synnytti kapitalistien kesken pakon kilpailuun, jonka
meille säilyneitten kertomusten mukaan on täytynyt olla kulovalkean
tapainen pääomaan tekemänsä hävittävän vaikutuksen vuoksi."

"Kerropa meille sitten jotain toisesta suuresta voittojen
tuhlaustavasta, jonka avulla säiliön sulloutumista kylliksi
lievennettiin salliakseen tuotannon edelleen jatkua -- se tahtoo sanoa,
voittojen kulutusta työn käyttämisen kautta ylellisyyden palveluksessa.
Mitä oli ylellisyys?"

"Käsite ylellisyys verrattuna yhteiskunnan tilaan ennen vallankumousta
merkitsi varakkaiden harjoittamaa rikkauksien ylenmääräistä tuhlausta
hienostuneen aistillisuuden tyydyttämiseksi samalla aikaa kuin kansan
suuret joukot kärsivät puutetta tärkeimmistäkin elinehdoistaan."

"Mitä erityisiä lajeja rikkaiden harjoittamaa ylellistä tuhlausta
löytyi?"

"Niitä oli lukemattomia eri lajeja kuten esimerkiksi kalliiden
palatsien rakentaminen asunnoiksi ja niiden kuninkaalliseen malliin
koristaminen, suuren palveluskunnan pitäminen, ylellisyys ruassa,
komeat ajopelit, huvilaivat ja kaikenlainen rajaton tuhlaaminen
hienoissa puvuissa ja kalliissa kivissä. Paljon nerokkuutta käytettiin
keksiäkseen keinoja, joiden avulla rikkaat voisivat tuhlata liikanaista
tavaraa kansan ollessa samalla puutteessa nälkään nääntymässä.
Suuri armeija työväkeä oli alituiseen valmistamassa lukemattomia
erilaatuisia ylellisyyden ja komeilun esineitä ja vaatimuksia, jotka
olivat ivallisena vastakohtana riittämättömille välttämättömillekin
elintarpeille niiden puolella, jotka niitä valmistivat."

"Mitä on sinulla sanomista moraaliselta kannalta katsoen tästä
ylellisyyden tuhlauksesta?"

"Jos koko yhteiskunta olisi päässyt tällaiselle taloudellisen
hyvinvoinnin asteelle, joka olisi sallinut kaikkien yhden veroisesti
nauttia ylellisyydestä", vastasi tyttö, "olisi niiden käyttäminen
ollut ainoastaan maun asia. Mutta tämä rikkaiden puolelta
harjotettu omaisuuden tuhlaaminen suuren kansan enemmistön nähden,
joka itse kärsi puutetta elämän varsinaisistakin tarpeista, oli
kuvana epäinhimillisyydestä, joka olisi näyttänyt uskomattomalta
sivistyneeseen kansaan nähden, ellei sitä olisi niin hyvin
todistettu. Huvitelkaa mielessänne joukon henkilöitä istuvan iloiten
juhlapäivällisillä samaan aikaan kuin huoneen kaikissa nurkissa ja
lattialla makaa joukottain lähimmäisiä kuolemaisillaan puutteesta ja
seuraten nälkäisin silmin jokaista suupalaa, jonka juhlijat nostavat
suuhunsa. Ja kuitenkin kuvaa tämä täydellisesti sitä tapaa, millä
rikkaat tuhlasivat voittojaan Amerikan, Ranskan, Englannin ja Saksan
suurkaupungeissa ennen vallankumousta, ainoana erona ollen, että
puutetta kärsivät ja nälkäiset, sen sijaan että olisivat olleet itse
juhlasalissa olivat ulkona kaduilla."

"Väitettiinhän silloin, vai kuinka, kapitalistien ylellisen tuhlauksen
puolusta jäin puolelta, että he siten antoivat työtä monelle, joka
muuten olisi saanut olla työn puutteessa?"

"Mutta miksi ei heillä olisi ollut työtä? Miksi olivat ihmiset
iloisia saadessaan työtä ylellisten huvitusten ja himojen tyydytysten
hankkimisessa kapitalisteille myyden itsensä mitä likaisimpiin ja
alentavimpiin toimiin? Se johtui yksinkertaisesti siitä, että näiden
samojen kapitalistien voiton ottaminen vähentämällä kansan kulutuskyvyn
ainoastaan pieneen osaan sen tuottamiskyvystä oli suhteellisesti
supistanut tuotteliaan työalan suuruutta, jossa järkiperäisen
järjestelmän vallitessa tulee aina olla työtä jokaiselle tekijälle,
kunnes kaikkien tarpeet ovat tyydytetyt, kuten nyt on asianlaita.
Puolustaessaan ylellistä tuhlaustaan tunnustivat kapitalistit yhden
vääryyden seuraukset oikeuttaakseen itseään tekemään toista."

"Kaikkien aikojen siveellisyyden opettajat", sanoi opettaja, "ovat
tuominneet vääräksi rikkaiden ylellisyyden. Miksi eivät heidän
moitteensa aiheuttaneet mitään muutosta."

"Kun he eivät ymmärtäneet kysymyksen taloudellista puolta. He eivät
huomanneet, että voittojärjestelmän aikana voittojen ylimäärän
täydellinen tuhlaus hyödyttömiin kulutuksiin oli taloudellinen
välttämättömyys, jos tuotannon tahtoi jatkumaan, kuten huomautitte
verratessanne sitä vesisäiliöön. Voittojen hävittäminen ylellisyyden
kautta oli taloudellinen välttämättömyys tai käyttääksemme toista
vertausta samanlaista kuin leikkauksen tekeminen on välttämätön
muutamissa tapauksissa sairaan ruumiin saastaisuuden parantamiseksi.
Meidän tasanjakojärjestelmämme aikana jaetaan yhteiskunnan omaisuutta
runsaasti ja yhdenmukaisesti sen jäsenten kesken kuten veri jakautuu
kautta koko terveen ruumiin Mutta kun, kuten vanhan järjestelmän
aikana, rikkaus oli koottuna ainoastaan yhteiskunnan jäsenten osan
käsiin, menetti se elähdyttävän laatunsa, kuten verenkin käy, kun
se kokoontuu johonkin yksityiseen elimeen ja tämän kanssa samalla
tapaa muuttui vaikuttavaksi myrkyksi, josta oli vapauduttava mistä
hinnasta hyvänsä. Ylellisyyttä voi tällä tapaa pitää mätähaavana, jota
on pidettävä avoinna, jos tahtoo voittojärjestelmän saada jatkumaan
millään, tavalla."

"Sanot siis", sanoi opettaja, "että tuotannon voidakseen jatkua,
oli välttämätöntä ehdottomasti saada voittojen ylijäämä hävitetyksi
jonkunlaisen hyödyttömän kulutuksen avulla. Mutta eivätkö
voitonanastajat olisi voineet keksiä jotain muuta tapaa päästä
ylijäämästä järkevämmin keinoin kuin kilpailemalla toistensa
kukistamisesta ja enemmän ihmisyyden mukaisesti kuin tuhlaamalla
rikkauksia hienostuneitten aistillisten nautintojen tyydyttämiseksi
puutteessa olevan enemmistön läsnäollessa?"

"Varmasti kyllä. Jos kapitalistit olisivat vähääkään välittäneet
kysymyksen ihmisellisestä puolesta, olisivat he voineet ryhtyä paljoa
vähemmän pahennusta tuottaviin keinoihin vapautuakseen esteitä
tuottavasta ylijäämästä. He olisivat voineet aika ajoin rakentaa suuria
rovioita siitä polttouhriksi hyödyn jumalalle tai katsoen paremmaksi
kulettaa sitä laivoilla ulapalle upotettavaksi."

"Helppoa on huomata", sanoi opettaja, "että moraaliselta näkökannalta
katsoen tällaiset aika ajottaiset roviot tai mereenupotukset olisivat
olleet paljon suotuisemmat jumalille ja ihmisille kuin oli varsinainen
ylellisyyteen tuhlaaminen, joka teki ivaa kansan suuren joukon
kipeimmistä tarpeista. Mutta miten olisi tällainen suunnitelma ollut
taloudelliselta kannalta arvosteltuna?"

"Se olisi ollut yhtä edullista taloudelliselta kuin moraaliseltakin
kannalta. Ylivoittojen hävittäminen kilpailuun ja ylellisyyteen
tapahtui hitaasti ja vitkalleen ja sillä välin tuottava teollisuus
kitui ja työväki odotteli työttömyydessä ja puutteessa kunnes ylijäämä
oli saatu kylliksi vähenemään antaakseen sijaa enemmälle tuotannolle.
Mutta jos ylijäämä kerrallaan, kuten äsken mainitsin, olisi tullut
hävitetyksi, tuottava teollisuus olisi heti jälleen voinut jatkua."

"Mutta miten oli niiden työmiesten tila, jotka olivat kapitalistien
palveluksessa näiden ylellisyyttä avustaessa? Eivätkö he olisi
joutuneet työttömiksi, jos ylellisyys olisi loppunut?"

"Päin vastoin, roviojärjestelmän aikana olisi heitä alituiseen
tarvittu tuottavassa työssä hankkimassa polttoainetta roviolle ja tämä
varmastikin olisi ollut paljon ansiokkaampaa työtä kuin kapitalistien
auttaminen tuhlaamaan hullutuksiin tuotteliaassa työssä toimivien
lähimmäistensä työntuloksia. Mutta tärkein etu kaikista, mitä olisi
johtunut roviojärjestelmästä, on vielä mainitsematta. Kun kansa olisi
tehnyt muutamia tällaisia vuotuisia roviouhreja voittojärjestelmälle,
mahdollisesti jo ensimmäisen jälkeen, on luultavaa, että se olisi
alkanut miettiä sellaisen kirkasliekkisen opettajan edessä, ovatko
voittojärjestelmän siveelliset ihanuudet todellakin kyllin suuria
korvatakseen tällaista taloudellista uhrausta."


CHARLES KUMOAA EPÄLUULON.

"No nyt, Charles", sanoi opettaja, "saat sinä auttaa meitä hiukan
eräässä omantunnon kysymyksessä. Me olemme yksi ja toinen kertoneet
kerrassaan pahoja asioita voittojärjestelmästä sekä sen moraaliselta
että taloudelliselta puolelta käsitellen. Eiköhän voine olla
mahdollista, että olemme tehneet sitä kohtaan vääryyttä? Emmeköhän ole
maalanneet siitä liian mustaa kuvaa? Oikeusopilliselta katsantokannalta
nähden sitä tuskin olemme voineet tehdä, sillä ei löydy kyllin
kovia sanoja oikein kuvatakseen sitä ivaa, mitä se on tehnyt koko
ihmiskunnalle. Mutta me emme mahdollisesti ole kyllin voimakkaasti
esiintuoneet sen taloudellista voimattomuutta ja maailman tulevaisuuden
toivottomuutta aineelliseen hyvinvointiin nähden niin kauan kuin sitä
oli kärsittävä? Voitko puolustaa meitä tässä suhteessa?"

"Helposti", vastasi poika Charles. "Täydellisempää todistusta
taloudellisen tulevaisuuden toivottomuudesta yksityiskapitalismin
aikana ei voisi toivoa, kuin mitä yhdeksännentoista vuosisadan
taloustieteilijät meille itse runsaasti antavat. Vaikkakin he
näyttävät olevan kykenemättömiä otaksumaankaan mitään muunlaista
kuin yksityiskapitalismin taloudellisen järjestelmän pohjana, eivät
he antaneet johtaa itseään harhaan sen tuloksista. Kaukana siitä,
että he olisivat koettaneet lohduttaa ihmiskuntaa lupaamalla asiain
kärsivällisellä kestämisellä kaiken parantuvan, he erityisesti
opettivat, että voittojärjestelmän täytyy välttämättömästi jonain,
ei enää niin kaukaisenakaan aikana, johtaa teollisuuden edistyksen
keskeytykseen ja tuotannon paikallaan pysytykseen."

"Miten selittivät he sen seikan?"

"He tunnustivat, kuten mekin teemme, korkojen ja voittojen ominaisuuden
yksityiskapitalismin aikana kokoontua pääomaksi kapitaalisen luokan
käsiin, sillä välin kuin toisella puolen suuren kansanjoukon
kulutuskyky ei kasvanut, vaan joko väheni tai pysyi ennallaan.
Tästä sopusuhtaisuuden puutteesta tuotannon ja kulutuksen välillä
seurasi, että vaikeuden edullisesti sijoittaa pääomaa tuottavaan
teollisuuteen täytyi lisääntyä sitä mukaa kuin täten käytettävänä
oleva pääoma lisääntyi. Kun kotimarkkinat olivat ensin täytetyt
tuotteilla ja sitten ulkomaiset markkinat, johti kapitalistien kilpailu
löytää tuottavaa sijoitusta pääomalleen, ensin alennettuaan palkat
mahdollisimman alhaisiksi, heidät tarjoomaan viimeisestä jälellä
olevasta markkina-alueesta kilpaa alentamalla oman voittonsa alimpaan
määräänsä, mitä pääoman menettämisen uhalla oli mahdollinen tehdä. Alle
tämän hinnan ei pääomaa enää voitaisi sijoittaa liikkeeseen. Siten oli
tuotannon lakattava kasvamasta ja tultava asemillaan pysyväksi."

"Tätä siis, kuten sanoit, yhdeksännentoista vuosisadan
taloustieteilijät itse opettivat puhuessaan voittojärjestelmän
lopputuloksesta?"

"Juuri niin. Voisin luetella heidän huomattavimmista kirjoistaan koko
joukon kohtia, joissa ennustetaan tällaista asiaintilaa, joka itse
asiassa ei vaatinutkaan mitään profeettaa sitä tietämään."

"Miten lähellä oli maailma -- se on luonnollisesti ne kansat, joiden
teollisuuden kehitys on kauimmaksi ehtinyt -- tätä asiain tilaa, kun
vallankumous tapahtui?"

"Ne olivat aivan sen partailla. Taloudellisesti enimmän kehittyneet
maat olivat jo yleensä täyttäneet kotimarkkinansa ja taistelivat
epätoivoisesti lopuista ulkomaanmarkkinoista. Korkomäärä, joka osotti
mihin määrään pääomaa oli liiaksi, oli laskeutunut Englannissa
kahteen prosenttiin ja Amerikassa oli kolmenkymmenen vuoden kuluessa
laskeutunut seitsemästä ja kuudesta prosentista, viiteen, neljään ja
kolmeen prosenttiin ja oli laskemassa joka vuosi. Tuottelias teollisuus
oli melkein pysähtynyt ja jatkui puuskauksittain. Amerikassa alkoivat
palkkatyöläiset muuttua täydelliseksi köyhälistöksi ja maanviljelijät
olivat muuttumassa vuokralaisiksi. Itse asiassa olikin se juuri
näiden olosuhteitten aiheuttama yleinen tyytymättömyys yhdessä vielä
pahemman tulevaisuuden aavistuksen kanssa, joka lopulla nostatti
kansan yhdeksännentoista vuosisadan lopulla välttämättömyyden pakosta
hävittämään yksityiskapitalismin mihin hintaan hyvänsä."

"Ja onko minun sitten käsitettävä, että tämä paikallaan pysyvä olotila,
jonka voimaan tultua ei enää voinut toivoa lisäännystä tuotannossa,
oli astumassa käytäntöön aikana, jolloin vielä suuren kansanjoukon
alkuperäiset tarpeet olivat tyydyttämättä?"

"Niinpä juuri. Kansan enemmistön tarpeiden tyydyttäminen ei, kuten
jo olemme useasti nähneet, ollut ensinkään tunnustettu tuotannon
aiheuttajaksi voittojärjestelmän aikana. Kun tuotanto läheni
pysäyskohtaansa, oli kansan kurjuuden lisäännyttävä suoranaisena
seurauksena kilpailusta kapitalistien kesken sijoittaa liikaa
pääomaansa liikkeeseen. Tätä pannakseen käytäntöön he koettivat
alentaa tuotannon hinnan mahdollisimman alhaiseksi ja tämä
merkitsi palkkatyöläisten palkkojen ja ensimmäisten tuottajien
hintojen alentamista mahdollisimman alimpaan määräänsä, ennenkuin
kapitalistien voittojen vähentämistä alettiin ajatella. Mitä entiset
taloustieteilijät siis kutsuivat tuotannon paikallaan pysymistilaksi,
merkitsi siis yleisen kansan suurimpien kärsimysten yhtämittaista
olemassaoloa."

"Se on oikein, Charles; olet sanonut jo kylliksi vapauttaaksesi minut
arvelusta, että mahdollisesti olisin tehnyt väärin voittojärjestelmää
kohtaan. Nähtävästi ei sitä voi tehdä järjestelmää kohtaan, josta jo
sen omat puolustajat ennustivat johtuvan sellaisia tuloksia, kuin
olet kertonut. Mitä vielä voitaisiin lisätä siihen kuvaukseen, jonka
he antavat näissä ennustuksissa paikoillaan pysyvistä olosuhteista
teollisuusohjelmassa, joka tunnustaa olevansa kykenemätön auttamaan
parannuksia keskellä alastonta ja nälkään nääntyvää ihmiskuntaa? Tämä
oli se tuleva hyvä aika, jonka toiveilla yhdeksännentoista vuosisadan
taloustieteilijät lohduttivat työntekijäin kylmää ja nälkäistä maailmaa
-- aika, jolloin heidän, vaikkakin se oli huonompi kuin koskaan ennen,
oli ikuisesti hyljättävä parannuksen toiveet. Ei ole ihmeteltävää
sen vuoksi, että esi-isämme kutsuivat niin kutsuttua poliittista
taloustiedettä synkäksi tieteeksi, sillä koskaan ei ole löytynyt
mustempaa pessimismiä, syvempää toivottomuutta kuin mitä se ennusti.
Huonoa olisi todellakin ollut ihmiskunnalle, jos se todellakin olisi
ollut tiedettä."


ESTER LUETTELEE VOITTOJÄRJESTELMÄN HINNAN.

"Nyt, Ester", jatkoi opettaja, "aijon pyytää sinua tekemään
hiukan arviolaskuja, miten paljon likipitäen oikeus ylläpitää
voittojärjestelmää on maksanut esi-isillemme. Emily on antanut meille
käsityksen kahden voittojen hävittämistavan suuruudesta -- tuhlauksesta
kilpailussa ja tuhlauksesta ylellisyydessä. Sisälsikö näillä kahdella
tavalla tuhlattu pääoma kaiken sen, mitä voittojärjestelmä maksoi
kansalle?"

"Se ei antanut vähintäkään käsitystä siitä, vielä vähemmin sisälsi
sen kokonaan. Kilpailuun ja ylellisyyteen tuhlattu yhteinen
omaisuus jaettuna tasan kansan käytettäväksi olisi epäilemättä
melkoisesti kohottanut yleistä hyvinvointia. Verrattuna siihen,
mitä voittojärjestelmä tuli maksamaan yhteiskunnalle, oli kuitenkin
kapitalistien tuhlaama omaisuus aivan mitätön. Kalleimpana maksuna
oli se, että voittojärjestelmä esti uusia rikkauksia tuottamasta
pidättäen ja sitoen kokonaan ihmisen melkein rajattoman tuottamiskyvyn.
Ajatelkaa, että kansan suuri joukko, sen sijaan että se vaipui
köyhyyteen ja suureksi osaksi kovaan puutteeseen, olisi saanut
riittävästi tyydyttääkseen kaikki tarpeensa ja voinut elää mukavaa
elämää ja arvostelkaa sitten, miten paljon lisää omaisuutta olisi
tarvittu tuottamaan voidakseen täyttää tämän kulutuksen määrän.
Siitä voitte saada perustuksen, jonka pohjalla voitte laskea sen
omaisuusmäärän, minkä Amerikan tai jokainen muu kansa olisi voinut
ja tuottanutkin ilman voittojärjestelmää. Te voitte aavistaa, että
se olisi merkinnyt viisi, seitsemän tai kymmenen kertaista tuotannon
lisäystä."

"Mutta sanoppas meille: Oliko Amerikan kansalle esimerkiksi ollut
mahdollista yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä
lisätä tuotantoaan niin suuressa määrässä, jos kulutus olisi sitä
vaatinut?"

"Mikään ei ole varmempaa kuin että he olisivat sen voineet tehdä.
Keksintöjen edistys oli ollut tarpeeksi suuri yhdeksännellätoista
vuosisadalla lisätäkseen teollisuuden tuottamiskyvyn kahdestakymmenestä
useampi satakertaiseen määrään. Ei ollut olemassa sitä aikaa
viimeisellä neljänneksellä vuosisataa Amerikassa tai muussakaan
kehittyneessä maassa, jolloin olevat tehtaat eivät olisi pystyneet
tuottamaan kylliksi kuudessa kuukaudessa varustaakseen todellisen
silloisen kulutuksen. Samalla tavalla maanviljelystuotteet
pidettiin aina kaukana mahdollisesta määrästään, sillä runsas sato
voittojärjestelmän aikana tarkoitti huonoja hintoja maanviljelijöille.
Kuten jo on sanottu, tekivät vanhan ajan taloustieteilijät
myönnytyksen, ettei tuotannolla ollut mitään nähtäviä rajoja jos
ainoastaan voitiin saavuttaa kylliksi suuri kulutus tuotteille."

"Voitko mainita jotain aikaa historiassa, jolloin voidaan sanoa kansan
maksaneen niin suurta hintaa hidastuneessa ja estävässä kehityksessä
jonkun muun tyranniuden säilyttämisoikeudesta kuin se maksoi
voittojärjestelmän ylläpitämisestä?"

"Olen varma, ettei toista sellaista tapausta ole olemassa ja sanon
heti, miksi niin otaksun. Inhimillistä kehitystä ovat useilla eri
aloilla hidastuttaneet sortolaitokset ja maailma on edistynyt aina
niiden kukistumisesta. Mutta koskaan ennen, ei ole ollut aikaa, jolloin
olosuhteet olisivat olleet niin kauan valmiina odottamassa niin
suurta ja äkillistä eteenpäin kehitystä kaikilla yhteiskunnallisten
parannusten aloilla kuin vallankumouksen edellisenä aikana. Kone ja
teollisuusvoimat, joita voittojärjestelmä sitoi, tarvitsivat ainoastaan
vapautua kahleistaan muuttaakseen ihmiskunnan taloudelliset olot kuin
taikaiskulla. Nyt jo riittää voittojärjestelmän aineellisesta hinnasta
esi-isillemme; mutta vaikkakin se oli ääretön, ei se ansaitse huomiota
hetkeäkään verrattaessa, mitä se maksoi ihmiskunnan onnellisuudelle.
Tarkoitan moraalista hintaa vääryyksissä ja kyyneleissä, mustissa
juonissa ja tukahdutetuissa omantunnon äänissä, mitä maailma maksoi
jokaisesta päivän viivytyksestä säilyttää yksityiskapitalismi: ei löydy
sanoja sellaisia, joilla voisi sen suuruutta kuvata."


POLIITTISTA TALOUSTIEDETTÄ EI LÖYTYNYT ENNEN VALLANKUMOUSTA.

"Jo riittää, Ester. -- Nyt, George, haluan sinun kertomaan meille
hiukan siitä erityisestä joukosta yhdeksännentoista vuosisadan
oppineitten luokassa, jonka sen jäsenten ennustuksista päättäen
olisi pitänyt tietää ja opettaa kansalle kaiken sen minkä me niin
helposti olemme huomanneet voittojärjestelmän itsensämurhaavasta
luonteesta sekä siitä taloudellisesta rappiotilasta, jota se merkitsi
ihmiskunnalle niin kauan kuin sitä kärsittiin. Tarkoitan poliittisia
taloustieteilijöitä."

"Ei ole olemassa poliittisia taloustieteilijöitä ennen vallankumousta",
vastasi poika.

"Mutta varmasti oli kuitenkin olemassa suuri joukko oppineita miehiä,
jotka kutsuivat itseään poliittisiksi taloustieteilijöiksi."

"Löytyi kyllä, mutta he antoivat itselleen väärän nimen."

"Miten sen selität?"

"Koska ei ollut ennen vallankumousta -- paitsi luonnollisesti niiden
joukossa jotka sitä koettivat saada tapahtumaan -- mitään käsitystä
siitä, mitä poliittinen taloustiede on."

"Mitä se on sitten?"

"Taloustiede", vastasi poika, "tarkoittaa järkevää omaisuuden
käytäntöä tuotantoon ja kulutukseen nähden. Yksilöllinen taloustiede
on tämän taloudenhoidon tieto, kun sitä harjotetaan yksilön eduksi
välittämättä muista. Perhetaloustiede on tämä taloudenhoidon tieto
perhejoukon eduksi välittämättä muista joukkueista. Poliittinen
taloustiede taasen voi ainoastaan tarkoittaa rikkauksien käyttämistä
suurimmaksi eduksi poliittiselle tai sosiaaliselle yhdyskunnalle,
kaikille kansalaisille, jotka muodostavat poliittisen yhdistyksen.
Tämän laatuinen taloudenhoito välttämättömästä edellyttää yleistä tai
poliittista taloudellisten asiain järjestelyä yleiseksi eduksi. Ennen
vallankumousta ei kuitenkaan ollut ollenkaan käsitystä tällaisesta
taloustieteestä eikä yhdistyksestä, joka sitä olisi käyttänyt. Kaikki
järjestelmät ja opit taloustieteestä ennen sitä aikaa olivat puhtaasti
ja yksinomaan yksityisiä ja yksilöllisiä teoriassa ja käytännössä.
Vaikkakin muissa suhteissa esi-isämme eri tavoilla ja määrissä
tunnustivat yhteiskunnallisen solidarisuuden ja poliittisen yhteyden
suhteellisine oikeuksineen ja velvollisuuksineen, niin heidän teoriansa
ja käytäntönsä kaikissa asioissa, jotka koskettelivat rikkauksien
hankkimista ja jakamista, olivat hävyttömyyteen menevän yksilöllisiä,
epäsosiaalisia ja epäviisaita."

"Oletko koskaan katsellut jotain tieteellistä tutkiskelmaa, jota
esi-isämme kutsuivat poliittiseksi taloustieteeksi, Historiallisessa
museossa?"

"Tunnustan", vastasi poika, "että johtavimman teoksen tällainen
nimikirjoitus riitti minulle. Sen nimi oli 'Kansojen rikkaus' Se olisi
mainio nimi poliittiselle taloustieteelliselle kirjalle nykyaikana,
kun rikkauksien tuotantoa ja jakoa täydellisesti hoitaa kansa
yhteisesti; mutta mitä merkitystä voi sillä olla kirjalle annettuna,
joka oli kirjoitettu lähes sata vuotta ennemmin kuin sellaista
asiaa kuin kansallistaloudellista yhdistystä osattiin aavistaakaan
ja jonka ainoana tarkoituksena oli neuvoa kapitalisteille, miten
oli tultava rikkaaksi lähimmäisten hyvinvoinnin kustannuksella
tai ainakin siitä vähääkään välittämättä? Myöskin huomasin, että
aivan yleisenä selitysnimikirjoituksena näissä niin kutsutuissa
poliitillis-taloustieteellisissä kirjoissa oli puheenparsi: 'Oppi
rikkauksista.' Mitä voi yksityisen kapitalismin ja voittojärjestelmän
puolustaja mahdollisesti sanoa 'rikkausopista?' Aapiskirjana kaikelle
rikkaustieteelle on välttämättömyys myös käytännöllisten yritysten
sopusuhtaisuudesta; sen vuoksi kilpailu, taistelut ja loppumattomat
sivutarkoitukset olivat seurauksena ja lopputuloksena näiden
kirjailijain esittämistä taloustieteellisistä suunnitelmista."

"Ja kuitenkin", sanoi opettaja, "ainoa todellinen vika näissä niin
kutsutuissa poliittista taloustiedettä käsittelevissä kirjoissa on
niiden nimien sopimattomuus. Korjatkaa se ja niiden arvo aikakauttaan
kuvaavina kirjoina on heti huomattava. Esimerkiksi voisimme
niitä kutsua 'Tutkimuksia taloudellisista ja yhteiskunnallisista
seurauksista, jotka johtuivat koetettaessa tulla toimeen ilman
poliittista taloustiedettä.' Vähemmän sopiva nimi olisi kenties
'Tutkimuksia taloudellisten asiain luonnollisesta suunnasta, kun ne
ovat jätetyt anarkian valtaan ilman minkäänlaisia yleisen edun hyväksi
tehtyjä määrittelyjä.' Tässä valossa katsottuna ollessaan tarkkoina
todistuksina yksityiskapitalismin turmiollisista vaikutuksista
yhteiskuntien hyvinvointiin me vasta käsitämme näiden teoksien
todellisen hyödyn ja arvon. Käsitellen seikkaperäisesti erilaisia
ilmiöitä aikansa teollisuus- ja kauppamaailmassa sekä niiden
vaikutuksia yhteiskunnassa todistavat niiden kirjoittajat, miten
loppuseuraukset eivät voineet olla toisenlaisia yksityiskapitalismin
säätämien lakien vuoksi ja että oli puhdasta hentomielisyyttä uskoa,
että niin kauan kuin nämät lait pysyivät voimassa mitään erilaisia
seurauksia voitaisiin saavuttaa, olkoot sitten ihmisten tarkoitusperät
miten hyviä tahansa. Vaikkakin ne olivat jotenkin vaikeatajuisesi
esitettyjä, olen usein ajatellut, että vallankumouksen aikakaudella
eivät mitkään muut kirjoitukset olisi pystyneet paremmin vakuuttamaan
järkeville miehille, jotka saatiin niitä lukemaan, että oli aivan
välttämätöntä poistaa maailmasta yksityiskapitalismi, jos koskaan
tahdottiin saada ihmiskunta kehittymään eteenpäin."

"Turmiollinen ja melkein käsittämätön erehdys oli näitten kirjailijain
puolelta se seikka, etteivät he itse huomanneet tätä johtopäätöstä
ja saarnanneet sitä julki. Sen sijaan tekivät he uskomattoman
erehdyksen hyväksymällä yhteiskuntaopin perusteeksi olosuhteitten
joukon, joka oli suureksi osaksi ainoastaan jätteitä barbaarisilta
ajoilta, kun heidän olisi helposti pitänyt huomata, että tieteellisen
yhteiskuntajärjestyksen pääajatus jo vaati näitten olosuhteitten
poistamista ensimmäisenä askeleena sen toteuttamiseen."

"Nykyisessä luennossamme on vielä pari kolme kohtaa selvitettävänä
ennen kuin sen jätämme. Me olemme puhuneet kokonaan voittojen otosta,
mutta tämä oli ainoastaan yksi kolmesta pääkeinosta, joiden kautta
kapitalistit kokosivat saaliinsa työtätekevältä maailmalta, joiden
avulla he hankkivat ja säilyttivät valtansa. Mitä olivat nämä kaksi
muuta keinoa?"

"Vuokra ja korko."

"Mitä oli vuokra?"

"Niinä aikoina", vastasi George, "oikeus kohtuulliseen ja
yhdenmukaiseen maapalaan yksityistarkoitusta varten ei kuulunut
luonnollisena oikeutena jokaiselle henkilölle, kuten nykyisin on
asianlaita. Kellään ei myönnetty olevan ollenkaan luonnollista oikeutta
maahan. Toiselta puolelta ei ollut mitään määrärajaa maan suuruudelle,
olkoonpa se sitten ollut vaikka kokonainen maakunta, jonka yksityinen
henkilö voi laillisesti omistaa, jos hän vaan sai sen käsiinsä.
Luonnollisena seurauksena tästä järjestelmästä oli voimakkain ja
viekkain hankkinut itselleen enimmän maata, kun taasen kansan enemmistö
oli jäänyt ilman mitään. Jokaisella maanomistajalla oli oikeus ajaa
jokaisen maaltaan ja rangaista häntä sille tulemisesta. Kuitenkin
kansa, jolla ei ollut maata oli pakotettu sitä omaamaan ja käyttämään
ja sen vuoksi oli heidän mentävä tarpeissaan kapitalistien luo. Vuokra
oli se hinta, jonka kapitalistit ottivat siitä, etteivät ajaneet kansaa
pois maaltaan."

"Edustiko tämä vuokra minkäänlaista taloudellista palvelusta, jonka
vuokran saaja olisi tehnyt yhteiskunnalle?"

"Mikäli se johtui maan käyttämisestä itsestään ilman sille tehtyjä
parannuksia ei se edustanut minkäänlaista palvelusta, ainoastaan ollen
maksu omistajan luopumisesta laillisesta oikeudestaan karkoittaa
maaltaan sillä asuja. Se ei ollut maksuna minkään suorittamisesta, vaan
suorittamatta jättämisestä."

"Kerropa nyt meille jotain korosta; mitä se oli?"

"Korko oli rahan käyttämisestä suoritettu maksu. Nykyaikana johtaa
yhteinen hallinto kansakunnan teollisuusvoimia yhteiseksi hyväksi,
mutta silloisina aikoina olivat kaikki taloudelliset yritykset
yksityisten voitoksi ja niiden toimeenpanijain oli palkattava
tarvitsemansa työvoima rahallaan. Luonnollisesti tällaisen
välttämättömän apuesineen lainaaminen vaati korkeaa hintaa; tämä hinta
oli korko."

"Ja edellyttikö korko minkäänlaista taloudellista palvelusta
yhteiskunnalle koron ottajan puolelta hänen lainatessaan rahojaan?"

"Ei mitään. Päin vastoin se varsinaisesta luonteestaan on lainanantajan
tekemä toimintavallan luovuttaminen lainanottajalle. Se oli hinta
siitä, että sallittiin toisen tehdä se, mitä lainanantaja olisi voinut
tehdä. Se oli vero, joka toimettomuuden niskoilta siirrettiin toiminnan
niskoille."

"Jos kaikki isännät ja lainanantajat olisivat kuolleet yhtenä yönä,
olisiko se vaikuttanut mitään eroa maailmalle?"

"Ei niin kauan kuin he vaan jättivät maan ja rahansa jälkeensä. Heidän
taloudellinen toimintansa oli passiivista laatua ja suuresti vastainen
voittoapyytäville kapitalisteille, jotka joka tapauksessa olivat
kuitenkin toimeliaita."

"Mikä oli yleisvaikutuksena vuokrasta ja korosta yhteiskunnan rikkauden
kulutukseen ja siis myös tuotantoon?"

"Se vaikutti molempiin häiritsevästi."

"Miten?"

"Samalla tapaa kuin voitonottaminenkin. Vuokran saajat olivat hyvin
harvalukuisia, niihin, jotka sitä maksoivat, kuuluivat melkein kaikki.
Ne, jotka saivat korkoa, olivat harvat ja sen maksajat monet. Vuokra
ja korko tarkoittivat siten, kuten liikevoittokin yhtämittaista
yhteiskunnan ostokyvyn supistamista ja sen kokoomista pienen osan
käsiin."

"Mitä sinulla on sanomista näistä kolmesta eri tavasta verratessa
toisiinsa niiden hävittävää vaikutusta kansan kulutuskykyyn ja
tuotannon kysyntään?"

"Se oli erilainen eri aikoina ja eri maissa riippuen se niiden
taloudellisen kehityksen määrästä. Yksityiskapitalismia on verrattu
kolmisarviseen härkään, sarvina ollen korko, vuokra ja liikevoitto,
ollen eri pitkiä ja vahvuisia eläimen ijän mukaan. Yhdysvalloissa
luentomme käsittämänä aikana liikevoitto oli vielä edelleen pisimpänä
sarvena, vaikka muutkin olivat kasvamassa pelottavan suurella
nopeudella."

"Me olemme nähneet, George", sanoi opettaja, "että jo kauan ennen
suurta vallankumousta oli yhtä todistettu asia kuin nytkin, että ainoa
raja omaisuuden tuotannolle yhteiskunnassa oli kulutuskyky. Me olemme
nähneet, että yksityiskapitalismin aikana maailmaa piti köyhyydessä
liikevoiton vaikutus yhdessä vuokran ja koron kanssa alentaa
kulutuskykyä ja siten pilata tuotantoa kokoomalla kansan ostokyvyn
muutamien harvojen käsiin. Se oli kuitenkin väärää asiain menoa. Ennen
kuin jätämme tämän aineen, pyydän sinua selittämään meille muutamilla
sanoilla, mikä oli oikea tapa. Kun kerran huomataan, että kulutus on
tuotannon rajoittaja, mitä sääntöä tulee noudattaa jakaessa tuotannon
tuloksia kulutettavaksi kehittääkseen kulutuksen huippuunsa ja siten
taasen vuorostaan synnyttääkseen mahdollisimman suurta tuotannon
kysyntää?"

"Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi ovat tuotannon tulokset jaettavat
yhdenmukaisesti kaikkien tuottavan yhteiskunnan jäsenten kesken."

"Selitäpä, miksi sen tulee olla niin."

"Se on itsestään selvä matemaattinen väitös. Mitä useammalle
ihmiselle leipäkappale tai joku muu tunnettu esine jaetaan
ja mitä yhdenmukaisemmin se jaetaan, sitä pikemmin se tulee
kulutetuksi ja uutta leipää tarvitaan. Sanoaksemme sen yleisemmässä
muodossa, ihmisolentojen tarpeet johtuvat samasta luonnollisesta
ruumiinrakennuksesta ja ovat itse asiassa samat. Yhdenmukainen
tarpeellisen omaisuuden jakaminen heille on siten se yleinen keino,
jonka kautta sellaisten esineitten kulutus heti saadaan laajenemaan
mahdollisimman suureksi ja jatkumaan tässä määrässä ilman keskeytystä
kaikkien yhteiseksi tyydytykseksi. Siitä seuraa, että tuotteiden
tasanmukainen jakaminen on sääntö, jonka avulla suurin mahdollinen
kulutus saavutetaan ja siten myös vuorostaan kiihotetaan mahdollisimman
suureen tuotantoon."

"Mitä taasen johtuisi kulutukselle käytettävien tuotteiden
epätasaisesta jakamisesta?"

"Jos jakaminen olisi epätasaista, tulisi seurauksena olemaan, että
toisilla olisi enemmän kuin he voisivat kiduttaa vississä ajassa ja
toisilla vähemmän kuin he olisivat voineet kuluttaa samassa ajassa
tarkoittaen tämä yleiskulutuksen vähentymistä alle sen määrän, mitä
se olisi voinut olla samalla ajalla tuotteita tasan jakaessa. Jos
miljoona dollaria jaettaisiin tasan tuhannen miehen kesken, tulisi se
pian kulutetuksi tarpeellisiin esineihin synnyttäen tuotannon kysyntää
yhtä suuressa määrässä; mutta jos se koottaisiin yhden miehen käsiin,
ei sadatta osaakaan siitä, vaikka ylellistä elämääkin käytettäisiin
tulisi luultavasti kulutetuksi saman ajan kuluessa. Yleinen peruslaki
yhteiskunnan omaisuuden opissa on siten, että määrätyn ostokyvyn
vaikutus synnyttää kulutusta on suhteellinen suoranaisesti jaon
laajuuteen ja on enimmän vaikuttava, kun se on tasaisesti jaettu
kaikkien kuluttajain kesken, sillä silloin tulee se mahdollisimman
laajimmalle jaetuksi."

"Sinä et ole kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että kaavana
suurimmalle rikkauksien tuotannolle -- se on, yhtäläiselle tuotteiden
jakamiselle yhteiskunnassa -- on myöskin tuotannon käyttötapa, joka
tuottaa enimmän inhimillistä onnellisuutta."

"Minä puhuin kysymyksen puhtaasti taloudelliselta puolelta."

"Eiköhän vanhoja taloustieteilijöitä olisi hämmästyttänyt kuulla, että
parhaan rikkauksien tuotantojärjestelmän salaisuus oli yhdenmukainen
Jesuksen Kristuksen opettaman kaikkien ihmisten yhdenarvoisuuden
eetillisen opin kanssa?"

"Epäilemättä, sillä he opettivat väärin, että on olemassa kahdenlaista
ihmisen kohteluoppia -- moraalista ja taloudellista; ja kahdenlaatuista
ajatustapaa -- taloudellista ja eetillistä, molemmat ollen aloillaan
oikeita. Me tunnemme asian kuitenkin paremmin. Voi olla olemassa
ainoastaan yhdenlainen oppi käytöksestä ja se on eetillinen. Jokainen
taloudellinen esitys, jota ei voida lausua eetillisessä muodossa, on
väärä. Mikään ei voi olla taloustiedettä, ellei se tunnu puhtaalta
etiikalta. Sen vuoksi ei ole mikään sattuma, vaan järkiperäinen
välttämättömyys, että sekä etiikan, että taloustieteen suurimman sanan
tulee olla sama -- yhdenvertaisuus. Kultainen sääntö yhteiskunnassa
käytäntöön otettuna on todellakin yhtä hyvin yltäkylläisyyden kuin
rahan tekijänä."



XXIII LUKU.

VERTAUS VESISÄILIÖSTÄ.


"Se on oikein, George. Lopettakaamme luento tähän. Meidän
keskustelumme, minä huomaan, on venynyt pitemmäksi kuin odotinkaan
ja lopettaaksemme aineemme tarvitsemme me vielä lyhyen luennon
iltapäivällä. -- Ja nyt lopettaessamme täksi aamuksi, aijon minä omasta
puolestanikin tarjota jotain. Toissa päivänä olin museossa penkomassa
suuren vallankumouksen kirjallisuutta löytääkseni jotain, joka pystyisi
valaisemaan ainettamme. Tällöin löysin minä erään pienen lentolehden
tältä aikakaudelta, kellastuneen ja melkein mahdottoman lukea, jonka
tutkittuani huomasin olevan hauskan pilkkakirjoituksen eli satiirisen
palasen voittojärjestelmästä. Minulle juolahti mieleen, että luentomme
voisi valmistaa meitä käsittämään sitä ja kopioin sen senvuoksi. Sen
nimenä on 'vertaus vesisäiliöstä' ja kuuluu se seuraavasti:

"Oli kerran muuan erittäin kuiva maa, jonka asukkaat olivat, kipeästi
veden puutteessa. Ja he eivät tehneet muuta kuin etsivät vettä aamusta
iltaan ja useita hukkui, kun he eivät sitä voineet löytää.

"Oli kumminkin muutamia miehiä maassa, jotka olivat voimakkaampia
ja ahkerampia kuin muut ja nämä olivat koonneet vesivarastoja
sinne, missä toiset eivät voineet sitä löytää ja näille miehille
annettiin kapitalistien nimi. Ja niinpä seurasi, että maan asukkaat
tulivat kapitalistien luo ja pyysivät näiltä saada juodakseen heidän
kokoamaansa vettä, sillä heidän tarpeensa oli suuri. Mutta kapitalistit
vastasivat heille ja sanoivat:

"'Menkää tiehenne, te hullut! Miksi antaisimme teille vettä, jota
olemme koonneet, sillä silloin me joutuisimme samaan tilaan kuin tekin
ja hukkuisimme teidän kanssanne? Mutta odottakaahan, mitä voimme
hyväksenne tehdä. Ryhtykää palvelijoiksemme ja te saatte vettä.'

"Ja kansa vastasi: 'Kunhan vaan annatte meille vettä, niin me tulemme
palvelijoiksenne, me ja lapsemme.' Ja niin tapahtuikin.

"Kapitalistit olivat ajattelevaisia ja järkeviä miehiä. He määräsivät
kansan, joka oli heidän palvelijoinaan, joukkoihin kapteenien ja
vartijain johdolla ja osan panivat he kaivoille ammentamaan vettä ja
lopun etsimään uusia kaivoja. Ja kaikki vesi tuotiin yhteen paikkaan,
jonne kapitalistit rakensivat suuren säiliön sitä varten ja tämä säiliö
kutsuttiin markkinoiksi, sillä sieltä tuli kansa ja kapitalistien
palvelijatkin vettä hakemaan. Kapitalistit sanoivat kansalle:

"'Jokaisesta vesisaavista, jonka te tuotte meille kaataaksemme sen
ammeeseemme, annamme me teille pennin, mutta jokaisesta vesisaavista,
jonka me siitä otamme antaaksemme teidän, vaimojenne ja lastenne
juoda, on teidän annettava meille kaksi penniä ja ero olkoon meidän
voittonamme, koska ellemme tätä voittoa saisi, me emme ryhtyisi tätä
hyväksenne tekemään ja te kaikki hukkuisitte.'

"Tämä oli oikein kansan mielestä, sillä he olivat ymmärrykseltään
tylsiä ja he kantoivat vettä ammeeseen useita päiviä ja jokaisesta
vesisaavista, jonka he toivat, kapitalistit antoivat heille aina
pennin; mutta jokaisesta saavista, jonka kapitalistit ottivat säiliöstä
antaakseen sen kansalle, katso! kansa luovutti kapitalisteille kaksi
penniä.

"Ja jonkun ajan kuluttua vesisäiliö, joka oli markkinat, täyttyi
yleensä, kun jokaisesta saavista, jonka kansa siihen kaatoi, se voi
ostaa ainoastaan puolen saavia: Sen vuoksi ylijäämä, joka jokaisesta
saavista jäi, saattoi säiliön tulvilleen, sillä kansaa oli paljon,
mutta kapitalisteja vaan vähän, eivätkä he voineet juoda enemmän kuin
muutkaan. Siitä syystä tuli vesisäiliö lopulta täyteen.

"Ja kun kapitalistit näkivät, että vesi juoksi yli, sanoivat he kansalle:

"'Ettekö te näe, että vesisäiliö, joka on markkinat, valuu ylitse?
Levätkää sen vuoksi ja olkaa kärsivällisiä, sillä teidän ei tarvitse
tuoda meille enempää vettä, ennenkuin vesisäiliö on tyhjänä.'

"Mutta kun kansa ei enää saanut kapitalisteilta pennejä tuomastaan
vedestä, eivät he voineet ostaa vettä kapitalisteilta, kun heillä ei
ollut mitään millä ostaa. Ja kun kapitalistit näkivät, ettei heille
enää ollut voittoa, kun ei kukaan ostanut heiltä vettä, huolestuivat
he. He lähettivät miehiä kaikille teille ja aroille huutamaan: 'Jos ken
on janoissaan, tulkoon hän vesisäiliöllemme ja ostakoon meiltä vettä,
sillä säiliömme vuotaa yli.' Keskenään he sanoivat: 'Katso, ajat ovat
huonot; meidän täytyy ilmoittaa.'

"Mutta kansa vastasi sanoen: 'Miten voimme me ostaa, ellette meitä
pestaa, sillä miten muuten me voimme saada, jolla ostaisimme? Pestaa
meidät sen vuoksi kuten ennenkin ja me ostamme kernaasti vettä, sillä
kärsimme janoa eikä teidän tarvitse ilmoitella.' Mutta kapitalistit
sanoivat kansalle: 'Pitäisikö meidän palkata teidät kantamaan vettä,
kun vesisäiliö, joka markkinat on, jo vuotaa ylitse? Ostakaa sen vuoksi
ensin vesi ja kun säiliö tyhjä on ostamisenne kautta, me palkkaamme
teidät uudelleen.' Ja niinpä kun kapitalistit eivät heitä enempää
palkanneet vettä tuomaan, ei kansa voinut ostaa vettä, jonka he ennen
tuoneet olivat ja kun taas kansa ei voinut ostaa vettä, jonka he ennen
tuoneet olivat, eivät kapitalistit enää heitä palkanneet uutta vettä
tuomaan. Ja silloin sanottiin maailmalla: 'Nyt on kireä aika.'

"Ja kansan jano oli suuri, sillä nyt ei ollut, kuten oli ollut heidän
isiensä aikana, jolloin maa oli heille avoinna jokaisen etsiä itselleen
vettä, sillä nyt olivat kapitalistit ottaneet itselleen kaikki kaivot
ja kaikki lähteet ja vesimyllyt ja laivat ja vesisaavit, niin ettei
kukaan voisi saada vettä paitsi vesisäiliöstä joka markkinoina oli. Ja
kansa nurisi kapitalisteja vastaan ja sanoi: 'Katso vesisäiliö juoksee
yli ja me kuolemme janoon. Antakaa sen vuoksi meille vettä, ettemme
hukkuisi.'

"Mutta kapitalistit vastasivat: 'Ei niin. Vesi on meidän. Te ette sitä
saa juoda, ellette osta sitä meiltä penneillä.' Ja he vahvistivat sen
kirouksella, sanoen tapansa mukaan: 'Liike on liikettä.'

"Mutta kapitalistit tulivat levottomiksi, kun kansa ei enää ostanut
vettä, joten heillä ei enää ollut voittoja ja siksi he puhuivat
toisilleen sanoen: 'Näyttää siltä kuin voittomme olisivat lopettaneet
uudet voittomme ja ettemme voittojen vuoksi, joita tehneet olemme,
voi tehdä uusia voittoja. Mistä se johtuu, että voittomme ovat meille
hyödyttömiksi tulleet ja että ne meidät köyhiksi tekevät? Lähettäkäämme
siis tietäjiä kutsumaan, että he meille mahtavat selittää tämän asian',
ja he lähettivät tietäjiä kutsumaan.

"Mutta tietäjät olivat oppineita mustissa konsteissa ja yhtyivät
kapitalisteihin heidän vetensä vuoksi, että he sitä saada voisivat
ja siitä elää, he ja heidän lapsensa. Ja he puhuivat kansalle
kapitalistien puolesta ja olivat heidän lähettiläinään kansalle, sillä
he ymmärsivät, etteivät kapitalistit olleet nopea-ajatuksisia ja
valmiita puhumaan.

"Ja kapitalistit vaativat, että he selittäisivät tämän asian heille,
mistä se johtui, ettei kansa ostanut heiltä enempää vettä, vaikka
vesisäiliö tulvillaan oli. Ja toiset tietäjistä vastasivat ja
sanoivat: 'Sen syynä on ylituotanto' ja toiset sanoivat, 'se on
liikarunsaudesta;' mutta molempien sanojen merkitys on sama. Ja
toiset sanoivat: 'Ei, katso, tämä asia johtuu auringonpilkuista.'
Ja vielä toiset vastasivat sanoen: 'Ei se ole ylirunsaudesta eikä
auringonpilkuista, kun tämä paha on kärsittäväksemme tullut, vaan
luottamuksen puutteesta.'

"Ja sillä välin kuin tietäjät kiistelivät keskenään, tapansa mukaan
lepäsivät voitonnauttijat ja nukkuivat ja kun he heräsivät, sanoivat
he tietäjille: 'Jo on kylliksi. Te olette puhuneet meille hyvin. Nyt
menkää ja puhukaa yhtä hyvin tälle kansalle, niin että he rauhassa
pysyvät ja antavat meille meidän rauhamme.'

"Mutta tietäjät, joita myös noidiksi jotkut kutsuivat, pelkäsivät mennä
kansan eteen, etteivät kivitetyiksi tulisi, sillä kansa ei heitä
rakastanut. Ja he sanoivat kapitalisteille:

"'Mestarit, meidän ammattimme salaisuus on siinä, että jos kansa on
kylläinen eikä janoa, vaan on rauhallinen, silloin havaitsevat he
puheemme järkevyyden kuten tekin. Mutta jos he ovat janoissaan ja
nälissään, eivät he siinä lohdutusta löydä, vaan pilkkaavat, sillä
näyttää siltä kuin viisautemme olisi kansasta tyhjyyttä, elleivät he
ole ravittuja.' Mutta kapitalistit sanoivat: 'Menkää te vaan. Ettekö te
ole oikeita miehiä olemaan lähettiläinämme?'

"Ja tietäjät menivät kansan luoksi ja selittivät sille ylituotannon
salaisuutta ja miten se johtui, että heidän tuli nääntyä janoon sen
vuoksi että oli liiaksi vettä olemassa ja miten sitä ei voinut olla
kylliksi, koska sitä liiaksi oli. Ja samoin puhuivat he kansalle
auringonpilkuista ja myöskin miten nämät kärsimykset olivat heidän
päällensä tulleet luottamuksen puutteen tähden. Ja kaikki oli niin,
kuten tietäjät sanoneet olivat, sillä kansasta näytti heidän puheensa
tyhjyydeltä. Ja kansa pilkkasi heitä sanoen: 'Menkää ylös, paljaspäät!
Tahdotteko pilkata meitä? Synnyttääkö runsaus puutetta? Eikö paljosta
mitään tule?' Ja he kantoivat kiviä kivittääkseen heidät.

"Ja kun kapitalistit näkivät, että kansa vielä napisi eikä tahtonut
kuunnella tietäjiä ja kun he myöskin pelkäsivät, että kansa voisi tulla
vesisäiliölle ja ottaa vettä väkivoimin, toivat he heille muutamia
pyhiä miehiä (mutta nämät olivat vääriä profeettoja), jotka puhuivat
kansalle, että sen tulee rauhassa pysyä eikä vaivata kapitalisteja sen
vuoksi että he janoissaan olivat. Ja nämät pyhät miehet, jotka olivat
vääriä profeettoja todistivat kansalle, että nämät kärsimyksensä oli
heidän päällensä lähettänyt Jumala heidän sielujensa autuuden tähden ja
että jos kestävät sitä kärsivällisesti eivätkä vettä himoitse eivätkä
kapitalisteja häiritse, tulisi heille käymään, että kun he kuolleet
ovat, he tulevat maahan, jossa ei ole kapitalisteja, mutta runsaasti
vettä. Kuitenkin löytyi myös muutamia oikeitakin Jumalan profeettoja
ja nämät armahtivat kansaa eivätkä ennustaneet kapitalistien puolesta,
vaan pikemmin puhuivat aina heitä vastaan.

"Kun nyt kapitalistit näkivät, että kansa yhä napisi eikä tahtonut
rauhallisena pysyä tietäjien eikä väärien profeettain sanoista
huolimatta, menivät he itse heidän keskuuteensa ja kastelivat sormensa
vedessä, joka säiliöstä yli juoksi ja pirskottivat vesitippoja
sormistansa kansan joukkoon, joka säiliön ympärillä tunkeili ja näiden
vesitippojen nimenä oli armeliaisuus ja olivat ne tavattoman katkeria.

"Ja kun kapitalistit yhä näkivät, etteivät tietäjien sanat eikä pyhien
miesten, jotka vääriä profeettoja olivat, eivätkä vesitipat, joita
armeliaisuudeksi kutsuttiin, rauhoittaneet kansaa, vaan pikemmin sitä
kiihottivat ja kokosivat vesisäiliöiden luo ikään kuin he aikoisivat
vettä väkivallalla ottaa, pitivät he yhteisen neuvottelun ja lähettivät
miehiään salaisesti kansan keskuuteen. Ja nämät miehet etsivät
mahtavimmat kansan joukosta ja kaikki, joilla oli sotataitoa ja ottivat
heidät syrjään ja puhuivat voimakkaasti heille sanoen:

"'Katso, miksi ette te yhdistä osaanne kapitalistien kanssa? Jos te
rupeatte heidän miehiksensä ja palvelette heitä kansaa vastaan,
ettei se vesisäiliöön pääse murtautumaan, silloin on teillä oleva
yltäkylläisesti vettä, niin ettette te janoon näänny, te ja teidän
lapsenne.'

"Ja mahtavat miehet ja ne, jotka sodassa taitavia olivat, kuuntelivat
tätä puhetta ja antoivat käännyttää itsensä, sillä jano heitä vaivasi
kovin ja he menivät kapitalistien luo ja tulivat heidän miehikseen ja
keihäät ja miekat annettiin heille käsiin ja he tulivat kapitalistien
puolustajiksi ja he hosuivat kansaa, kun se tunkeili vesisäiliön luo.

"Ja pitkän ajan kuluttua oli vesi säiliössä alentunut, sillä
kapitalistit tekivät suihkulähteitä ja kalalammikoita sen vedestä ja
kylpivät siinä, he ja heidän vaimonsa ja lapsensa ja tuhlasivat vettä
omaksi huvituksekseen.

"Ja kun kapitalistit näkivät, että vesisäiliö oli tyhjä, sanoivat he:
'huono aika on loppunut', ja he lähettivät kansaa pestaamaan, että
nämät toisivat vettä sen uudelleen täyttääkseen. Ja vedestä, jonka
kansa toi säiliöön, saivat he joka saavista pennin, mutta vedestä,
jonka kapitalistit ottivat säiliöstä kansalle antaakseen he saivat
kaksi penniä, että he voisivat saada itselleen voiton. Ja jonkun ajan
kuluttua säiliö taasen oli tulvillaan kuten ennenkin.

"Ja kun kansa useita kertoja oli täyttänyt säiliön, kunnes se oli
tulvillaan ja nähnyt janoa, kunnes kapitalistit olivat siinä olevan
veden tuhlanneet, sattui, että maassa nousi muutamia miehiä, joita
kutsuttiin agitaattoreiksi, sillä he kiihoittivat kansaa nousemaan
vastustamaan. Ja he puhuivat kansalle kehottaen sitä yhtymään ja
silloin heidän ei tarvitsisi enää kapitalisteja palvella eikä
enää veden puutteessa kärsiä. Ja kapitalistien silmissä olivat
nämät agitaattorit tuhoisia henkilöitä ja he olisivat varmasti
ristiinnaulinneet heidät, mutta eivät uskaltaneet kansan pelvon tähden.

"Ja näiden agitaattorien sanat, mitä he puhuivat kansalle, olivat tähän
malliin:

"'Hullut ihmiset, miten kauan te annatte itseänne valheella pettää
ja uskotte omaksi vahingoksenne sitä, jota ei olemassa ole? Sillä
katsokaa, kaikki nämät asiat, joita teille ovat sanoneet kapitalistit
ja heidän tietäjänsä, ovat viekkaasti keksittyjä valeita. Ja samoin
pyhät miehet, jotka sanovat, että se on Jumalan tahto, että teidän
aina köyhiä ja kurjia ja janoovaisia olla pitäisi, katsokaa! he
pilkkaavat Jumalaa ja ovat valehtelijoita, joita Jumala tulee ankarasti
tuomitsemaan, vaikkakin hän kaikille muille anteeksi antaa. Mistä se
johtuu, ettette te säiliön vettä käyttää saa? Eikö se ole sen vuoksi,
ettei teillä ole rahaa? Ja miksi ei teillä rahaa ole? Eikö se johdu
siitä, että te saatte yhden pennin jokaisesta saavista, jonka te tuotte
säiliöön mutta saatte maksaa kaksi penniä jokaisesta saavista, jonka
te siitä otatte, niin että kapitalistit voittonsa saisivat? Ettekö te
näe, miten tämän vuoksi säiliön täytyy tulla tulvilleen, täyteen teidän
puutteenne tähden ja teidän janonne vuoksi? Ettekö te näe, että mitä
ahkerammin te teette työtä ja mitä ahkerammin te etsitte ja kokootte
vettä, sitä pahempaa eikä parempaa on se teille voittojärjestelmän
vuoksi ja niin on se aina oleva?'

"Tähän tapaan puhuivat agitaattorit useita aikoja kansalle eikä kukaan
heistä välittänyt, mutta jonkun ajan kuluttua kuitenkin kansa heitä
viimein kuuli. Ja he vastasivat ja sanoivat agitaattoreille:

"'Teillä on oikein. Kapitalistien ja heidän voittonsa vuoksi me
puutteessa olemme, sillä me käsitämme, että heidän ja heidän voittonsa
vuoksi emme me voi mitenkään saada työmme hedelmää, niin että työmme
on turhaa ja mitä enemmän me teemme työtä säiliön täyttämiseksi, sitä
pikemmin se tulee tulvilleen emmekä me voi mitään saada, koska vettä
liiaksi on, tietäjäin sanojen mukaan. Mutta, katso, kapitalistit ovat
ankaria miehiä ja heidän armeliaisuutensa on julmaa. Sanokaa meille,
jos te tiedätte, keinon, minkä avulla me voimme vapautua heidän
kahleistaan. Mutta ellette te tiedä mitään vapautumiskeinoa, niin me
pyydämme teitä jättämään meidät rauhaan ja pysymään alallanne, että me
voisimme unhottaa surkeutemme.'

"Ja silloin agitaattorit vastasivat ja sanoivat: 'Me tiedämme keinon.'

"Mutta kansa sanoi: 'Elkää meitä pettäkö, sillä tämä asiain tila on
ollut olemassa alusta pitäen eikä kukaan ole keksinyt keinoa vapauttaa
meitä siitä, vaikka useat ovat sitä huolellisesti etsineet; kyynelten
valuessa. Mutta jos te tiedätte keinon, sanokaa se meille pian.'

"Silloin agitaattorit puhuivat kansalle keinosta ja he sanoivat:

"'Katsokaa, mitä te ensinkään tarvitsette näitä kapitalisteja, että
teidän pitäisi antaa heille voittoa työstänne? Mitä suuria töitä he
tekevät, jonka vuoksi te kannatte heille tämän kunniapalkinnon? Katso,
se johtuu siitä, että he komentavat teitä joukoissa ja johtavat teitä
ulos ja sisään ja antavat teille tehtäviä ja myöhemmin antavat teille
vähäisen osan vedestä, jonka te tuoneet olette eikä he. Katsokaa tässä
on keino vapautua kahleista! Tehkää se itsellenne, mitä olette tehneet
kapitalisteille -- nimittäin hallitkaa itse työnne, johtakaa itseänne
joukoissa ja jakakaa tehtävänne. Silloin ette ensinkään tarvitse
kapitalisteja eikä teidän enään ole tarpeen luovuttaa heille voittoa,
vaan kaikki työnne hedelmät te jaatte keskenänne kuin veljet, jokainen
saaden yhtä paljon; ja silloin ei säiliö koskaan tule tulvilleen,
ennenkuin jokainen on kylläinen eikä enää vettä tarvitsisi ja sen
jälkeen te rakennatte ylitulvasta suihkulähteitä ja kalalampia itsenne
ilahdukseksi kuten ennen tekivät kapitalistit; mutta näistä tulee
olemaan iloa kaikille.'

"Ja kansa vastasi: 'Miten me voisimme ryhtyä näitä tekemään, sillä ne
näyttävät meistä hyviltä?'

"Ja agitaattorit vastasivat: 'Valitkaa luotettavia miehiä toimimaan
etupäässänne ja komentamaan teitä joukoissa ja johtamaan työtänne ja
nämät miehet olkoon kuten ennen kapitalistit; mutta katso, he eivät
ole teidän isäntiänne, kuten kapitalistit ovat, vaan ovat teidän
veljiänne ja virkamiehiänne, jotka tekevät teidän tahtonne eivätkä
he ota mitään voittoa, vaan jokainen mies osansa, niin ettei enää
isäntiä ja palvelijoita olisi joukossanne, vaan veljiä ainoastaan. Ja
aika ajottain, miten hyväksi näette, te valitsette luotettavia miehiä
edellisten sijalle ohjaamaan teidän työtänne.'

"Ja kansa kuunteli ja neuvo oli heidän mielestään hyvä. Myöskään ei
se näyttänyt heistä vaikealta. Ja yhteen ääneen he huusivat: 'Olkoon
sitten niin, kuten sanoneet olette, sillä me tahdomme niin tehdä!'

"Ja kapitalistit kuulivat huudon, melun ja mitä kansa sanoi ja tietäjät
kuulivat sen myöskin ja samoin väärät profeetat ja sotataitoiset
miehet, jotka kapitalistien puolustuksena olivat; ja kun lie sen
kuulivat, vapisivat he kovin, niin että heidän polvensa yhteen löivät
ja sanoivat toinen toisillensa: 'Se on meidän loppumme!'

"Kuitenkin oli myös muutamia oikeita elävän Jumalan pappeja, jotka eivät
tahtoneet kapitalistien puolesta todistaa; ja kun he kuulivat kansan
huudon ja mitä se sanoi, he iloitsivat suuresti ja kiittivät Jumalaa
pelastuksesta.

"Ja sen jälkeen kansa meni ja teki kaikkea, mitä agitaattorit olivat
heitä käskeneet tekemään. Ja kaikki kävi, niinkuin agitaattorit
olivat sanoneet, vieläpä kaikkien heidän sanojensa mukaan. Eikä enää
ollut maassa janoa eikä ketään, joka olisi nälkää nähnyt tai ollut
alaston, palellut tai muuten ollut puutteessa: ja jokainen mies sanoi
lähimmäisellensä: 'veljeni', ja jokainen nainen sanoi toisellensa:
'sisareni', sillä he olivat toistensa kanssa kuin veljet ja sisaret,
jotka yhdessä asuvat. Ja Jumalan siunaus asui ijäti sen maan päällä."



XXIV LUKU.

MINULLE NÄYTETÄÄN KAIKKI MAAN KUNINGASKUNNAT.


Poliittisen taloustieteen luokan pojat ja tyttäret nousivat seisomaan
opettajan lopettajaissanojen jälkeen ja silmänräpäyksessä näky, joka
oli huomiotani kiinnittänyt, katosi ja minä huomasin katselevani Dr.
Leeten hymyileviin kasvoihin ja yritellen päästä selville, miten olin
tullut sinne, missä nyt olin. Suurimman osan ja koko loppuosan luokan
luentoa oli harhanäky läsnäolosta kouluhuoneessa ollut niin todellinen
ja kysymyksen aihe niin puoleensa vetävä, että olin kokonaan unhottanut
sen tavattoman välineen, jonka avulla voin nähdä ja kuulla tapahtumat.
Kun nyt taasen muistin sen, heräsi mielessäni rajaton uteliaisuus
elektroskoopiin ja niihin keinoihin, jotka aiheuttivat sen ihmeteot.

Annettuaan minulle muutamia selityksiä koneen mekaanillisesta
käyttämisestä ja tavasta, jolla se palveli pidennetyn näköhermon
kehittymistä, ryhtyi tohtori näyttämään minulle sen voimaa suuremmassa
määrässä. Seuraavana tuntina istuintani jättämättä tein retken
ympäri maapallon ja huomasin aistimieni avulla, että muutos, joka
Bostonissa oli tapahtunut sitten entisen elämäni, oli ainoastaan yhtenä
esimerkkinä siitä, miten koko ihmiskunta oli muuttunut. Minun tarvitsi
ainoastaan nimittää jonkun maan suuri kaupunki tai tunnettu paikka
ollakseni heti siellä läsnä niin paljon kuin näkemällä ja kuulemalla
voi sitä olla. Minä katselin uudenaikaista New Yorkia, sitten Chicagoa,
San Franciscoa, New Orleansia huomaten ne melkein mahdottomiksi tuntea
muusta kuin luonnollisista piirteistä niiden asutuksessa. Minä kävin
Lontoossa. Kuulin parisilaisten puhuvan ranskaa, berliniläisten saksaa
ja Pietarista menin Cairoon Delhin kautta. Yksi kaupunki voi juuri
kylpeä keskipäivän auringonpaisteessa; seuraavassa, johon tulin, oli
kenties kuu nousemassa ja tähdet ilmestymässä; kolmannessa taasen
vallitsi täysi keskiyön hiljaisuus. Parisissa, muistan, satoi kovasti
ja Lontoo oli sumujen peitossa; Pietarissa oli lumipyry. Kääntäen
mietiskelyäni muuttuvasta ihmiskunnasta luonnon muuttumattomiin
kasvoihin uudistin entisaikaiset tuttavuuteni maailman luonnonihmeisiin
-- kohiseviin vesiputouksiin, myrskyisiin valtameren rantoihin,
yksinäisiin vuorenkukkuloihin, suuriin jokiin, välkkyväloisteisiin
napaseutuihin ja erämaitten hyljättyihin seutuihin.

Sillä välin selitti tohtori minulle, etteivät telefooni ja
elektroskoopi ole aina yhteydessä ainoastaan lukemattomien varsinaisten
suurten asemien kanssa, joista voidaan saada kaikista huomattavimmista
kuva, vaan myöskin milloin hyvänsä jossain maailman osassa sattui
erityistä huomiota ansaitseva tapaus tai onnettomuus, erityiset johdot
asetettiin sinne heti, niin että koko ihmiskunta heti voi nähdä
millainen tapahtumapaikka itsessään oli tarvitsematta varsinaisia tai
otaksuttuja erityistaiteilijoita paikalle.

Kaikki aika ja välimatkakäsitteet ollen yhtenä sekamelskana ja
puolihuumauksissa ihmeistä huudahdin lopuksi:

"En voi enempää tätä tällä erää kestää! Alan jo epäillä toden teolla,
olenko ruumiissani vai siitä erillään!"

Käytännöllisenä ratkaisukeinona tälle kysymykselle ehdotti tohtori
pientä kävelyä, koska emme vielä sinä aamuna olleetkaan käyneet ulkona
talosta.

"Emmeköhän ole täksi päiväksi saaneet kylliksi taloustiedettä?" kysyi
hän kun jätimme talon, "vai haluatteko vielä olla läsnä iltapäivän
luennolla, josta opettaja puhui?"

Vastasin että halusin siellä olla kaikin mokomin.

"Hyvä", sanoi tohtori; "se tulee epäilemättä olemaan hyvin lyhyt
ja mitäs sanotte jos tällä kertaa menemme sinne persoonallisesti
saapuville? Meillä on kylliksi aikaa kävelläksemme ja voimme helposti
ehtiä kouluun ennen tunnin kulumista ottamalla vaunun mistä paikasta
hyvänsä. Tämän olette nähneet ensi kertaa elektroskoopia käyttämällä
ja kun teillä ei ole muuta vakuutusta paitsi sen antama todistus,
että sellainen koulu ja oppilaat todella ovat olemassa, auttaa se
mahdollisesti vahvistamaan teille huomioita joita mahdollisesti olette
saaneet käydessänne muissa paikoissa maapalloa."



XXV LUKU.

LAKKOLAISET.


Vähän aikaa sen jälkeen kulkiessamme yli Boston Common torin
keskusteluun vaipuneena lankesi tiemme yli varjo ja kun kohotin
katseeni, näin vieressämme kohoavan ilmaan suurenkokoisen
veistokuvaryhmän.

"Ketä nämät ovat?" huudahdin.

"Teidän pitäisi se tietää paremmin kuin kenenkään muun", sanoi tohtori.
"Ne ovat teidän aikalaisianne, jotka teidän päivinänne saivat melkoisia
häiriöitä toimeen."

Ja todella paljaasta tahdottomasta hämmästyksestä oli johtunut
kysymykseni, keiden kuvia edessäni oli.

Sallikaa minun kertoa teille, kahdennenkymmenennen vuosisadan
lukijat, mitä näin ylhäällä jalustalla ja te tunnette tämän maailman
kuulun ryhmän. Olka kiinni olassa, ikäänkuin yhtyneinä vastustamaan
hyökkäystä, seisoi siinä kolme miestä oman aikani työläisten pukuun
puettuina. He olivat paljain päin ja heidän karkeavaatteiset paitansa,
hihat kyynärvarsiin käärittyinä ja rinta avoinna päästivät näkyviin
jäntereiset käsivarret ja rinnan. Heidän edessään maassa oli pari
lapiota ja kuokka. Keskimmäinen henkilö oikea käsi ojennettuna, kämmen
ulospäin käännettynä, osotti hylättyjä työkapineita. Molempien toisten
käsivarret olivat ristissä rinnoilla. Kasvot olivat karkeat ja kovat
piirteiltään ja hoitamattoman parran ympäröimät. Heidän kasvonilmeensä
osottivat itsepäistä uhmaa ja heidän katseensa olivat kiinnitetyt
sellaisella äreällä tuimuudella heidän edessään olevaan tyhjään
paikkaan, että ehdottomasti vilahdin taakseni nähdäkseni, ketä he
katsoivat. Ryhmässä oli myöskin kaksi naista, karkeita puvuissaan ja
piirteissään. Toinen oli polvillaan oikealla olevan veistokuvan edessä
ojentaen hänelle toista kättänsä kuin nälkäinen, puolialaston lapsi
samalla kuin hän toisella osotti työkaluja miehen jalkojen juuressa
rukoilevalla eleellä. Toinen naisista oli tarttunut vasemmalla seisovan
miehen hihaan vetääkseen häntä taaksepäin samalla kuin hän toisella
kädellään suojasi silmiään. Miehet eivät kuitenkaan välittäneet
ollenkaan naisista taikka edes näyttäneet katkeran vihansa vuoksi
huomaavankaan, että he olivat siinä.

"Mitä", huudahdin, "nämäthän ovat lakkolaisia!"

"Niin ovat", sanoi tohtori, "tässä ovat Lakkolaiset, Huntingtonin
mestariteos, jota pidetään parhaimpana veistokuvaryhmänä tässä
kaupungissa ja yhtenä paraimmista koko maassa."

"Nuohan ihmiset ovat eläviä!" sanoin minä.

"Se on hyvä tunnustus", vastasi tohtori. "Vahinko, että Huntington
kuoli liian aikuisin sen kuullakseen. Hän olisi varmaan siitä ollut
mielissään."

Minä olin, kuten yleensä minun päivinäni rikas ja sivistynyt luokka,
aina halveksinut ja kammonut lakkolaisia sokeina ja vaarallisina
juonittelijoina, yhtä vähän omia parhaita etujaan käsittävinä kuin he
välittävät muittenkaan eduista sekä muutenkin turmiollisina henkilöinä,
joiden mielenosotuksia, niin kauan kuin ne eivät olleet väkivaltaisia,
ei onnettomuudeksi voitu kukistaa väkivoimalla, mutta jotka olivat aina
tuomittavat ja pikaisesti rautakourin kukistettava heti kun vähääkään
voi puolustaa poliisin sekaantumista. Enemmän tai vähemmän voitiin
hyvinvoivassa luokassa kärsiä yhteiskunnallisia parannussaarnaajia,
jotka kirjoissa tai puheissa ajoivat hyvinkin jyrkkiä taloudellisia
muutoksia niin kauan kuin he pysyivät säädyllisinä sanoissaan, mutta
lakkolaisilla oli hyvin vähän puolustajia. Luonnollisesti kapitalistit
tyhjensivät heidän päällensä vihansa ja halveksumisensa ja vieläpä
kansa, joka arveli olevansa samaa mieltä heidän kanssansa pudisti
päätänsä lakkoja mainittaessa arvellen niiden pikemmin hidastavan
kuin edistävän työväen asiaa. Kasvatettu kun olin tällaisissa
ennakkoluuloissa ei näyttäne kummeksuttavalta, joskin tunsin itseni
hieman loukkautuneeksi huomatessani tällaisen epäkiitollisen aiheen
valituksi kaupungin parhaalle paikalle.

"Vähintäkään ei ole epäilemistä taiteilijan työn erinomaisuudesta",
sanoin, "mutta mikä lakkolaisissa on aiheuttanut teidät ottamaan meidän
ajaltamme heidät kunnioituksen esineiksi?"

"Me näemme heissä", vastasi tohtori, "esitaistelijat kapinassa
yksityiskapitalismia vastaan, joka on synnyttänyt nykyisen
kehityskannan. Me kunnioitamme heitä, kuten niitä jotka Winkelriedin
tavoin tekivät tietä vapaudelle ja kuolivat. Me näemme heissä
kooperatiivisen teollisuuden ja taloudellisen yhdenvertaisuuden
esimarttyyrit."

"Mutta voin vakuuttaa teille, tohtori, että näillä miehillä ainakaan
minun päivinäni ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että he olisivat
olleet kapinassa yksityiskapitalismia vastaan järjestelmänä. He olivat
verrattain tietämättömiä ja melkein kykenemättömiä käsittämään niin
suurta aatetta. Heillä ei ollut ajatustakaan, että he voisivat tulla
toimeen ilman kapitalisteja. Kaikki mitä he kuvailivat mahdollisena
tai toivottavana oli hiukan parempaa kohtelua työnantajan puolelta,
muutamia senttejä enemmän tunnilta, muutamia minuutteja vähemmän
työaikaa päivässä tai ehkä ainoastaan vihatun esimiehen erottamista.
Enintäin oli heidän vaatimuksinaan ainoastaan joitain pieniä
parannuksia heidän tilassaan, joiden saavuttamiseksi he eivät epäilleet
saattaa koko teollisuuskoneistoa epäjärjestykseen."

"Kaiken sen tiedämme me nykyaikalaiset varsin hyvin", vastasi
tohtori. "Katsokaa noita kasvoja. Onko kuvanveistäjä asettanut
niihin ihanteita? Ovatko nuo kasvot ajattelijain kasvoja? Eivätkö
ne vahvista teidän väitettänne, että lakkolaiset, kuten työläiset
yleensä, olivat poikkeuksetta tietämätöntä ahdasmielistä väkeä,
joilla ei ollut vähintäkään käsitystä suurista kysymyksistä ja jotka
olivat kykenemättömiä niin suureen aatteeseen kuin ammoisista ajoista
vallinneen taloudellisen järjestelmän kumoamiseen? Täysin totta
onkin, että vielä joitakin vuosia sen jälkeen kuin te nukuitte uneen,
he eivät käsittäneet, että heidän riitansa oli yksityiskapitalismia
eikä yksilölliskapitalismia vastaan. Tässä heräämisen hitaudessa
vallankumouksensa täyteen määrään olivat he aivan yhdenarvoisia
kaikkien suurten vallankumousten alkutaistelijain kanssa. Varaväki
Concordissa ja Lexingtonissa vuonna 1775 ei käsittänyt, että he
nostivat aseensa yksinvaltiuden aatetta vastaan. Yhtä vähän ymmärsi
kolmas sääty Ranskassa konventsiooniin vuonna 1789 mennessään, että
sen tie oli käyvä yli valtaistuimen raunioiden. Yhtä vähän huomasivat
Englannin vapauden esitaistelijat kun he alkoivat vastustaa Kaarle I:n
tahtoa, että heidän oli pakko ennen päämäärään pääsyään ottaa häneltä
pään. Yhdessäkään näistä tapauksista ei kuitenkaan jälkimaailma ole
arvellut esitaistelijain rajoitetun ennakkotiedon toimintansa täysistä
seurauksista vähentäneen maailman suurta alkuyrittelijäisyyttä, jota
ilman täydellistä voittoa ei voi koskaan saavuttaa. Lakon päämääränä
oli teollisuuden sopimattoman käytöstavan kukistaminen, jokopa
lakkolaiset sen sitten tiesivät tai eivät emmekä me voi iloita tämän
kukistamisen seurauksista kunnioittamatta heitä tavalla, joka hyvin
luultavasti, kuten te arvelette, tulisi heitä hämmästyttämään, jos he
tietäisivät siitä, yhtä paljon kuin se hämmästyttää teitä. Sallikaa
minun koettaa selvittää teille nykyistä katsantokantaa siitä osasta,
jota nämät alkutyöskentelijät näyttelivät." Me istuuduimme eräälle
penkille lähelle patsasta ja tohtori jatkoi:

"Rakas Julian, pyydän sanokaa, kuka se oli, joka ensiksi herätti
teidän aikalaismaailmanne käsittämään sitä tosiseikkaa, että löytyi
olemassa teollisuuskysymys ja liikuttavilla passiivisen vastarinnan
mielenosotuksilla vääryyttä vastaan viidenkymmenen vuoden ajan piti
yleistä huomiota kiinnitettynä tähän kysymykseen, kunnes se saatiin
ratkaistuksi? Olivatko ne teidän valtiomiehiänne, tai kenties
taloustieteilijöitänne, opettajianne tai muita niin kutsumianne
viisaita miehiä? Ei. Ne olivat juuri noita halveksittuja, pilkattuja,
kirottuja ja ahdistettuja olentoja tuolla jalustalla, jotka alituisten
lakkojensa kautta eivät antaneet maailmalle rauhaa, ennen kuin heidän
vääryytensä, joka samalla oli koko maailman vääryys oli korjattu.
Taasen uuden kerran oli jumala valinnut yksinkertaiset välikappaleet
saamaan aikaan viisautta, heikot välineet suuraa aikaan saamaan."

"Käsittääksenne, miten voimakkaasti nämät lakot vaikuttivat
paljastamaan kansalle yksityiskapitalismin sietämätöntä pahennusta
ja järjettömyyttä, on teidän muistettava, että tapaukset opettavat
ihmiskuntaa, että toiminnalla on paljon opettavampi vaikutus kuin
millään määrällä opetusta ja etenkin sellaisena aikana kuin teidän
aikanne oli, jolloin suurella kansanjoukolla ei ollut mitään sivistystä
tai järkiperäisyyttä. Tosin ei puuttunut vallankumouksen aikakautena
sivistyneitä miehiä ja naisia, jotka sanoin ja kynin ajoivat työväen
asiaa ja osottivat heille oikeata tietä; mutta heidän sanansa olisivat
saaneet vähän aikoihin ilman sitä kauheaa voimaa, jolla nämät miehet
sitä vahvistivat kuollessaan nälkään sitä todeksi todistaessaan. Nuo
karkean näköiset miehet, jotka luultavasti eivät olisi saaneet kokoon
yhtä kieliopillista lausetta yhteisin voiminkaan todistivat uuden
kehittyneen teollisuusjärjestelmän välttämättömyyden vakuuttavammalla
todistustavalla kuin mitä parhainkaan puhujataito voi esiin tuoda. Kun
miehet ottavat henkensä käsiinsä vastustaakseen sortoa, kuten nämät
miehet tekivät, on toisten ihmisten pakko kiinnittää heihin huomiotaan.
Me olemme kaivertaneet tuohon jalustaan jossa näette kirjoitusta,
sanat, joihin ylläolevan ryhmän toiminta näyttää sisältyvän:

"Me emme voi kestää kauempaa. Parempi on kuolla nälkään kuin elää
teidän myöntämillänne ehdoilla. Henkemme, vaimojemme ja lastemme henget
me asetamme teidän voittojanne vastaan. Jos te nostatte jalkanne meidän
niskamme päälle, me puremme teitä kantapäähän."

"Tällainen oli heidän huutonsa", jatkoi tohtori, "miesten, jotka
sorto teki epätoivoisiksi, joille olemassaolo täynnä kärsimyksiä ei
ollut mistään arvosta. Se oli sama huuto, joka eri muodossa, mutta
samansisältöisenä oli ollut tunnussanana jokaisessa vallankumouksessa,
joka tarkoitti ihmiskunnan edistymistä -- antakaa meille vapaus tai
kuolema! -- ja koskaan ei se kaikunut arvokkaamman asian edestä tai
herättänyt maailmaa mahtavampaan tehtävään kuin näiden ensimmäisten
yksityiskapitalismin järjettömyyttä ja tyrannivaltaa vastaan
kapinoivien suussa."

"Teidän aikakaudellanne, sen tiedän, Julian", jatkoi tohtori
suopeammalla äänellä, "oli tapana yhdistää urhoollisuus aseitten
kalskeeseen, korskeuteen ja sotatoimiin. Mutta torven ja rummun ääni
kuuluu meille ainoastaan heikosti eikä meitä ollenkaan liikuta.
Sotilaalla ovat jo hänen päivänsä olleet ja menneet ikuisesti
miehuusihanteineen, joita se kuvasi. Mutta tuo ryhmä esittää niin
suuressa määrässä itseuhraavaisuutta, että se vaikuttaa meihin
ehdottomasti. Nuo miehet uskalsivat henkensä heittäessään käsistään
työkapineensa yhtä hyvin kuin sotamies taisteluun mennessään ja
antautuivat yhtä epätoivoisen sattuman varaan, eikä yksin itse,
vaan myös perheineen, joista mikään kiitollinen maa ei ottanut
huolehtiakseen onnettomuuden sattuessa. Sotilaat lähtivät taisteluun
musiikin soittaessa kunniamarssia ja maansa innostuksen rohkaisemina,
mutta nämät toiset peitettiin häpeällä ja yleisellä halveksimisella
ja heidän epäonnistumistaan ja tappiotaan tervehdittiin yleisillä
hyväksymishuudoilla. Ja kuitenkaan eivät he etsineet toisten henkiä,
vaan ainoastaan että he itse voisivat elää; ja vaikkakin heidän ensi
ajatuksenaan oli heidän itsensä ja heidän perheittensä hyvinvointi,
niin kuitenkin he taistelivat ihmisyyden ja jälkimaailman taistelua
lyömällä ainoalla heille mahdollisella tavalla, kun kukaan muu ei
uskaltanut panna ensinkään vastalausettaan taloudellista järjestelmää
vastaan, joka kuristi maailmaa kurkusta eikä koskaan heittäisi
kuristustaan hyvien sanojen vaikutuksesta tai ilman voimakkaita iskuja.
Papisto, taloustieteilijät ja opettajat jätettyään nämät oppimattomat
miehet etsimään parhaansa mukaan yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua
itse eläen helposti ja kieltäen mitään kysymystä löytyvänkään olivat
hyvin liukaskielisiä moittimaan työmiesten erehdyksiä, ikään kuin olisi
mahdollista pyrkiessään ulos yhteiskunnallisesta sekamelskasta tehdä
erehdystä, joka olisi niin suuri tai niin rikollinen kuin erehdys
olla ollenkaan etsimättä ratkaisua. Epäilemättä, Julian, olen pannut
kauniimpia sanoja noiden miesten suuhun, kuin mitä he itse olisivat
mahdollisesti ymmärtäneet, mutta vaikkei tämä ajatus ilmennytkään
heidän sanoissaan, ilmeni se heidän töissään. Ja juuri sen vuoksi,
mitä he tekivät, eikä mitä he sanoivat, me tänään kunnioitamme heitä
teollisuustasavallan esimarttyyreina ja tuomme lapsemme suutelemaan
kiitollisuudesta noiden karkeatekoisia jalkoja, jotka meille ovat tien
raivanneet."

Kokemukseni heräämiseni jälkeen tänä vuonna 2000 voi sanoa
olleen yhtämittainen jono vallankumouksellisluontoisia äkillisiä
ajatuksenmuutoksia, joissa se mikä ennen minusta oli näyttänyt pahalta,
oli nyt muuttunut hyväksi ja mikä minusta oli näyttänyt viisaudelta,
oli muuttunut järjettömyydeksi. Jos tämä keskustelu lakkolaisista
olisi tapahtunut jossain muualla, olisi koko uusi vaikutelma, jonka
olin saanut heidän näyttelemästään osasta suuressa yhteiskunnallisessa
vallankumouksessa, josta olin osalliseksi tullut, ollut ainoastaan
yksi uusi tällainen ajatuksen muutos ja kokonaan henkinen. Mutta tämän
ihmeellisen ryhmän läsnäolo, veistoskuvien elävännäköisyys silmissäni
kuunnellessani tohtorin sanoja, vaikuttivat omituisen persoonallisesti
-- niin sanoakseni -- tunteen muutokseeni, jonka nyt sain kokea.
Vastustamattomasti liikutettuna nousin seisomaan ja kohottaen hattuani
tervehdin karkeapiirteisiä veistokuvia, joiden eläviä alkuaiheita olin
aikalaisteni kanssa yhdessä ivannut.

Tohtori hymyili vakavana.

"Tiedättekö, poikani", hän sanoi, "useaan ei tapahdu, että ajan pyörä
tuottaa kostonsa yhtä draamallisella tavoin kuin tällä kertaa?"



XXVI LUKU.

ULKOMAANKAUPPA VOITTOJÄRJESTELMÄN AIKANA; SUOJELUSTULLI JA VAPAAKAUPPA
TAI HELVETIN JA SYVÄN MEREN VÄLILLÄ.


Me saavuimme Arlingtonin koululle hetkistä ennemmin luennon alkua,
jolle meidän oli määrä mennä ja tohtori käytti tilaisuutta esittääkseen
minut opettajalle. Tämä oli erittäin mielissään saadessaan tietää,
että olin ollut läsnä aamuluennolla ja haluissaan saada selville
jotain sen vaikutuksesta minuun. Edessä olevaan luentoon nähden hän
arveli, että jos luokan oppilaat tietäisivät, että heillä oli niin
huomattava kuulija, tulisi se heitä varmasti hämmentämään ja sen vuoksi
ei hän sanoisi heille mitään läsnäolostani ennenkuin luennon lopulla,
jolloin hän ottaisi itselleen oikeuden esittää minut persoonallisesti
oppilailleen. Hän toivoi minun siihen suostuvan, kun se olisi heille
merkkitapaus koko elämässä, jota heidän lastensalapset eivät koskaan
väsyisi kuulemaan heidän kertovan. Luokan sisääntulo keskeytti
keskustelumme ja kun tohtori ja minä olimme asettuneet kallerille,
josta voimme nähdä ja kuulla olematta itse näkyvissä, alkoi luento heti.

"Tänä aamuna", sanoi opettaja, "me rajoituimme käsittelemään selvyyden
vuoksi voittojärjestelmän vaikutusta kansaan tai yhteiskuntaan otaksuen
että se oli yksin maailmassa ja ilman suhteita toisiin yhteiskuntiin.
Ei ole olemassa mitään tapaa, jolla nämä ulkonaiset suhteet olisivat
vaikuttaneet poikkeavasti mihinkään voittojärjestelmän lakiin, joita
aamupäivällä esitimme, mutta ne vaikuttivat usealla huomattavalla
tavalla näiden lakien seurausten laajentamiseen ja ilman jonkun
verran käsittelemättä ulkomaankauppaa olisi meidän tutkimuksemme
voittojärjestelmästä epätäydellinen."

"Esi-isiemme niin kutsutuissa poliittisissa taloustiedeopeissa me
olemme lukeneet suuret määrät niistä eduista, joita maalla oli
ulkomaankaupasta. Sen arveltiin olevan yksi kansallisen hyvinvoinnin
suurista salaisuuksista ja yhdeksännentoistavuosisadan valtiomiesten
päätutkimuksena näyttää olleen ulkomaankaupan perustaminen ja
laajentaminen. -- No, Paul, tahdotko kertoa meille taloustieteellistä
oppia ulkomaankaupan eduista?"

"Se perustuu siihen tosiseikkaan", sanoi poika Paul, "että maat eroavat
toisistaan ilmanalansa, luonnontuotteittensa ja muiden olosuhteiden
puolesta, niin että joissakin maissa on aivan mahdotonta tai hyvin
vaikeaa valmistaa joitain tarve-esineitä, kun taasen on hyvin helppoa
valmistaa joitain muita esineitä suuremmassa määrässä kuin on
tarpeen. Entisinä aikoina oli myös huomattava eroavaisuus eri maiden
sivistysmäärän ja taiteellisten olojen välillä, joka vielä enemmän
rajoitti sanottujen maiden rikkauden tuotantokykyä. Kun asianlaita
oli tällainen, oli luonnollisesti keskinäiseksi eduksi maille
vaihtaa keskenään, mitä ne voivat tuottaa, sellaiseen, mitä he eivät
voineet ollenkaan tuottaa tai ainoastaan suurella vaikeudella voivat
tuottaa ja siten ei ainoastaan hankkia itselleen useita esineitä,
joita ilman he muuten olisivat saaneet olla, vaan myöskin suuresti
lisätä teollisuutensa kokonaiskykyä käyttämällä sitä sen laatuiseen
tuotantoon, mikä paraiten sopi olosuhteisiin. Että kuitenkin sanottujen
maiden kansat todella nauttivat tästä edusta tai jotain etua ulkomaan
vaihtokaupasta, on välttämätöntä, että tätä vaihtokauppaa harjoitetaan
yhteiseksi eduksi antaakseen itse kansalle kokonaisuudessaan hyödyn
siitä, kuten nykyaikana tehdään, jolloin ulkomaankauppaa, kuten
muitakin taloudellisia yrityksiä hoitavat eri maiden hallitukset.
Mutta silloin ei luonnollisesti ollut mitään kansallista asioimistoa
harjoittamassa ulkomaankauppaa. Ulkomaankauppaa kuten kotimaista
tuotantoa ja kauppatointa harjoittivat kapitalistit voittojärjestelmän
pohjalla. Seurauksena oli, että kaikki edut tästä kauniisti sointuvasta
ulkomaankauppateoriasta joko menivät myttyyn tai muuttuivat kiroukseksi
ja kansainväliset eri maiden kauppasuhteet muodostivat ainoastaan
laajemman alueen todistamaan voittojärjestelmän tuhoatuottavia
seurauksia ja sen valtaa muuttaa hyvä pahaksi ja sulkea sääliväisyyden
portit ihmiskunnalle."


MITEN VOITOT TEKIVÄT MITÄTTÖMÄKSI KAUPAN EDUT.

"Olepas hyvä ja kuvaa voittojärjestelmän osan kansainvälisessä
kaupassa."

"Otaksukaamme", sanoi poika Paul, "että Amerika voi tuottaa viljaa
ja muita ruoka-aineita halvemmalla ja suuremmassa määrässä kuin mitä
kansa tarvitsi. Otaksukaamme taasen päin vastoin, että Englanti
erilaisten olosuhteiden vuoksi voi valmistaa vaate- ja rautatavaroita
paljoa halvemmalla ja runsaammin kuin Amerika. Sellaisessa tapauksessa
olisi näyttänyt molempien maiden voittavan jos amerikalaiset olisivat
vaihtaneet ruoka-aineet, joita heidän oli helppo tuottaa, vaatteisiin
ja rautatavaroihin, joita taasen Englannin oli helppo valmistaa.
Lopputuloksen olisi luullut lupaavan selvän ja tasaisen voiton
kummallekin kansalle. Tämä kuitenkin on otaksuttu siinä tapauksessa,
että vaihtokaupan olisi toiminut julkinen asioimisto molempien
kansojen eduksi kokonaisuudessaan. Mutta kun, kuten sinä aikana
tapahtui, vaihtokaupan toimittivat kokonaan yksityiskapitalistit
yksityisvoitokseen kansan kustannuksella, oli seuraus kokonaan toinen."

"Amerikalainen viljakauppias, joka vei viljaansa Englantiin, oli
pakotettu toisten amerikalaisten viljakauppiaiden kilpailun vuoksi
laskemaan hintansa Englannissa mahdollisimman alhaiseksi ja tätä
voidakseen oli hänen alennettava mahdollisimman alhaiseen hinta
amerikalaiselle farmarille, joka viljan tuotti. Mutta amerikalaisen
kauppiaan ei täytynyt myydä ainoastaan yhtä halvalla kuin hänen
amerikalainen kilpailijansa teki, vaan hänen täytyi myös myydä
halvemmalla kuin viljakauppiaat muista viljaatuottavista maista
kuten Venäjältä, Egyptistä ja Indiasta. Ja katsokaamme sitten miten
paljon hyötyä Englannin kansa sai halvasta amerikalaisesta viljasta.
Sanokaamme, että ulkomaisten ruokavarojen vuoksi elämisen hinta aleni
puolet tai kolmanneksen Englannissa. Tämä näyttäisi varmaan suurelta
voitolta; mutta katsokaamme toiselta puolelta. Englantilaisten
oli maksettava viljojen hankinnasta amerikalaisille vaatetta ja
rautatavaroita, Englantilaiset näiden tuotteiden valmistajat olivat
samanlaisia kilpailijoita kuin amerikalaisetkin kauppiaat --
jokainen haluten anastaa niin suuren osan amerikalaista markkinaa
kuin hän vaan voi. Hänen täytyi sen vuoksi jos mahdollista myydä
halvemmalla kuin hänen kotoiset kilpailijansa. Vielä lisäksi, kuten
amerikalaisen viljakauppiaan oli englantilaisen tehtailijan kilpailtava
ulkomaisten kilpailijain kanssa. Belgia ja Saksa valmistivat rauta- ja
vaatetavaroita halvalla ja amerikalaiset olisivat vaihtaneet viljansa
näihin tarvekaluihin belgialaisten ja saksalaisten kanssa, elleivät
englantilaiset myyneet niitä halvemmalla. Päämenona vaatteiden ja
rautatavarain valmistuskustannuksissa olivat nyt työväelle maksetut
palkat. Luonnollisesti oli varmaa, että jokainen englantilainen
tehtailija ryhtyi pakottamaan työmiehiään tyytymään alhaisempiin
palkkoihin voidakseen myydä halvemmalla kuin englantilaiset kilpailijat
ja myöskin voittaakseen saksalaiset ja belgialaiset tehtailijat,
jotka myös koettivat saada itselleen Amerikan kauppaa. Voiko nyt
englantilainen työmies elää vähemmällä palkalla kuin ennen? Varmasti
voi, sillä hänen ravintonsa hinta on suuresti halvennut. Siten
huomaa hän pian palkkansa alennetuksi niin paljolla, kuin halvenneet
ruoka-aineet olivat halventaneet hänen elämiskustannuksiaan ja siten
hän huomaa olevansa samassa asemassa, kuin ennen Amerikan kaupan
alkamista, Katsokaamme taasen amerikalaista farmaria. Hän saa nyt
ulkoatuotetut vaatteensa ja työkapineensa paljoa halvemmalla kuin ennen
ja luonnollisesti alhaisin elämisen hinta jolla hän voi myydä viljansa,
on melkoisesti alhaisempi kuin ennen Englannin kaupan alkua -- niin
paljon alhaisempi todella, kuin mitä hän on säästänyt työkapineissaan
ja vaatteissaan. Tästä viljakauppias luonnollisesti otti itselleen
etua, sillä ellei hän myynyt viljaansa Englannin markkinoilla
halvemmalla kuin muut viljakauppiaat, menetti hän kauppansa ja Venäjä,
Egypti ja Intia olivat valmiina turvaamaan Englannin viljallaan,
elleivät amerikalaiset voineet tarjota alle heidän hintansa ja hyvästi
silloin halvat vaatteet ja työkapineet! Pian alenivat amerikalaisen
farmarin viljastaan viljastaan saamat hinnat, kunnes alennus oli
poistanut kaiken, mitä hän oli voittanut halvemmissa tuotetuissa
vaatteissa ja rautatavaroissa ja hän samoinkuin hänen uhritoverinsa
meren takana -- englantilainen rautatyöläinen tai vaatetehtaalainen --
ei ollut paremmassa asemassa kuin hän oli ennenkuin Englannin kauppaa
oli esitettykään."

"Mutta oliko hän todella yhtä hyvässä asemassa? Oliko amerikalainen tai
englantilainen työläinen yhtä hyvässä asemassa kuin ennen tuotteiden
vaihtokaupan alkua, joka jos sitä olisi oikein harjoitettu olisi niin
suuresti hyödyttänyt molempia? Päin vastoin, molemmat olivat yhdellä
lailla tärkeässä suhteessa huonommassa asemassa. Molemmilla oli tosin
ollut kyllin huono elanto ennemminkin, mutta teollisuusjärjestelmä,
josta he riippuivat ollen kansallisiin piireihin rajotettuna oli
verrattain yksinkertaista ja vaillinaista, itsensä ylläpitävää sekä
paikallisten ja ohimenevien häiriöiden alaista, joiden vaikutusta
voitiin jonkun verran otaksua vieläpä mahdollisesti parantaakin. Nyt
kuitenkin englantilaiset tehdastyöläiset ja amerikalaiset farmarit
olivat yhdellä lailla tulleet riippuvaisiksi kansainvälisen järjestelyn
hienosta tasapainosta, joka minä hetkenä hyvänsä voi joutua epäkuntoon,
jolloin heiltä heidän elantonsa riistettiin jättämällä heille edes sitä
pientä tyydytystä, että he olisivat ymmärtäneet, mikä heitä sorti.
Heidän työnsä ja tuotteittensa hinta ei enää kuten ennen riippunut
paikallisista elintavoista ja kansallisesta elantokannasta, vaan
oli joutunut yleismaailmallisen kilpailun aiheuttaman säälimättömän
pakon alaiseksi, jossa amerikalainen farmari ja englantilainen
ammattityöläinen pakotettiin kilpailemaan intialaisen vuokramiehen,
egyptiläisen fellahin, puolinälkäisen belgialaisen kaivosmiehen tai
saksalaisen kutojan kanssa. Entisinä aikoina, ennenkuin kansainvälinen
kauppa oli tullut yleiseksi, jolloin toinen kansa oli huonommassa,
toinen paremmassa asemassa, oli aina toivoa merien takana; mutta
tulevaisuus, jonka rajaton kansainvälisen kaupan kehitys aukaisi
ihmiskunnalle loppupuolella yhdeksättätoista vuosisataa, oli sellainen,
että yleismaailmallinen elämänkanta järjestetään sen mukaan,
millä elämää voitiin ylläpitää alhaisimpien kansojen keskuudessa.
Kansainvälinen kauppa alkoi jo osottautua välineeksi, jonka avulla
yleismaailmallinen harvain valta pian olisi saatu perustetuksi, jos
suuri vallankumous vielä olisi viipynyt."

"Käsitellessäsi otaksuttua keskinäistä kauppaa Englannin ja Amerikan
välillä, jota olet käyttänyt kuvauksessasi", sanoi opettaja,
"olet sinä olettanut, että kauppasuhteet olivat tarve-esineitten
vaihtamista yhtäläisillä ehdoilla. Siinä tapauksessa näyttää, että
voittojärjestelmän vaikutuksena oli jättää molempien maiden suuri
kansan enemmistö jonkun verran huonommalle kannalle kuin he olisivat
olleet ilman ulkomaankauppaa, voitto sekä Amerikan että Englannin
puolella langeten kokonaan teollisuus ja kauppakapitalisteille. Mutta
todellisuudessa molempien maiden kauppasuhteet eivät tavallisesti
olleet yhtäläisiin ehtoihin perustuvia. Toisen maan kapitalistit
olivat useasti paljoa mahtavampia kuin toisen maan ja oli heillä
käytettävänään vahvempia ja vanhempia taloudellisia yhdistyksiä
avukseen. Mikä oli tällaisessa tapauksessa seurauksena?"

"Voimakkaamman maan kapitalistien ylenmääräinen kilvottelu musersi
heikomman maan kapitalistien yritykset, jolloin viimemainitun maan
kansa joutui kokonaan riippuvaiseksi ulkomaisista kapitalisteista
useiden tuotteiden kautta, joita muuten olisi valmistettu kotona
kotimaan kapitalistien voitoksi ja samassa suhteessa kuin riippuvaisen
maan kapitalistit tulivat kykenemättömiksi taloudellisesti
vastustamaan, voimakkaamman maan kapitalistit määräsivät mielensä
mukaan kauppaehdot. Amerikalaiset siirtomaat pakotettiin vuonna 1776
kapinaan Englantia vastaan tällaisesta puhteesta syntyneen sorron
vuoksi. Siirtomaa-asutusten perustamisen tarkoituksena, joka oli
päätehtäviä seitsemännellä-, kahdeksannella- ja yhdeksännellätoista
vuosisadalla, oli saattaa uusia yhdyskuntia taloudelliseen
alamaisuussuhteeseen kotimaan kapitalisteihin nähden, jotka
saatettuaan kotimarkkinat köyhyyteen eivät huomanneet itselleen
olevan muuten toiveita elleivät he kiinnittäneet imupillejään ulkona
oleviin yhdyskuntiin. Iso Britannia, jonka kapitalistit olivat toisia
mahtavammat, oli luonnollisesti tämän politiikan johtaja ja sen sotien
ja valtioviisauden päätarkoituksena useita vuosisatoja ennen suurta
vallankumousta oli tällaisten uudisasutusten saavuttaminen sekä
heikoilta kansoilta kauppamyönnytysten ja avausten hankkiminen --
rauhallisesti, jos se oli mahdollista-, kanuunan avulla, jos se taas
oli tarpeen."

"Millainen oli varsinaisen kansan asema tällaisessa maassa, joka täten
alistettiin toisen maan kapitalistien kauppavasalliuden alaiseksi?
Oliko se välttämättömästi huonompi kuin voimakkaamman maan suuren
kansanjoukon asema?"

"Se ei ollut ensinkään sanottua. Meidän tulee aina muistaa,
etteivät kapitalistien ja kansan edut ole keskenään samoja: jonkun
maan kapitalistien menestyminen ei missään tapauksessa merkinnyt
varallisuutta kansan keskuudessa eikä päinvastoinkaan. Elleivät
riippuvaisen maan kansanjoukkoja olisi nylkeneet ulkomaiset
kapitalistit, olisivat niitä nylkeneet kotimaiset kapitalistit.
Sekä he että voimakkaamman maan työläisjoukot olivat samalla lailla
kapitalistien työvälineitä ja orjia, jotka eivät kohdelleet työmiehiään
paremmin sillä perusteella että he olivat saman maan kansalaisia kuin
jos he olisivat olleet ulkomaalaisia. Riippuvaisen maan kapitalistit
ne pikemmin olivat kuin varsinainen kansanjoukko, jotka kärsivät
rajattomien liikeyritysten sorrosta."


HELVETIN JA SYVÄN MEREN VÄLILLÄ.

"Se riittää, Paul. -- Kysymme nyt jotain selitystä sinulta, Helen,
seikalle, jota Paulin viime sanat tarkoittivat. Kahdeksannella-
ja yhdeksännellätoista vuosisadalla raivosi katkera taistelu
esi-isiemme keskuudessa kahta mielipidettä ja politiikkaa edustavien
puolueiden välillä, jotka kutsuivat itseään suojelustullilaisiksi ja
vapaakauppalaisiksi, joista edelliset väittivät, että oli edullista
sulkea ulkomaisten kapitalistien kilpailulta kotimaiset markkinat
asettamalla tullijärjestelmä tuotannolle, kun taasen viimemainitut
väittivät, ettei mitään esteitä saa sallia täydellisesti vapaalle
kaupalle. Mitä on sinulla sanottavaa tämän erimielisyyden ansioista?"

"Paljaastaan", vastasi tyttö, jota oli kutsuttu Heleneksi, "että
erotus molempien politiikkain välillä, mikäli se koski kansaa
kokonaisuudessaan, supistui paljaaseen kysymykseen, halusiko se
tulla kotimaisten vai ulkomaisten kapitalistien kautta nyletyksi.
Vapaata kauppaa huusivat ne kapitalistit, jotka tunsivat kykenevänsä
murskaamaan kilpaavan maan kapitalistit, jos heille annettiin
tilaisuus ryhtyä kilpailuun näiden kanssa. Suojelustulli oli niiden
kapitalistien huutona jotka tunsivat itsensä heikommiksi kuin
toisten kansojen kapitalistit ja pelkäsivät, että heidän yrityksensä
murskattaisiin ja he menettäisivät voittonsa, jos vapaa kilpailu
sallittaisiin. Vapaakauppalaiset olivat samallaisia kuin mies, joka
huomatessaan, ettei vastustaja vedä hänelle vertoja, vaatii tätä
vapaaseen taisteluun ilman armoa, kun taasen suojelustullilainen oli
samallainen kuin mies, joka nähdessään itsensä huonommaksi, kutsuu
avukseen poliisin. Vapaakauppalainen väitti, että luonnollinen,
jumalalta saatu kapitalistien oikeus keritä kansaa, missä sitä
vaan tavattiin, oli ylempänä kaikkia heimo-, kansallisuus- tai
maanajoja. Suojelustullilainen taasen vaati isänmaallista oikeutta
yksinään saada keritä omia kansalaisia ulkomaisten kapitalistien
siihen sekaantumatta. Itse varsinaiseen kansaan, kansakuntaan nähden
kokonaisuudessaan oli, kuten Paul jo sanoi, vähemmän eroa, nylkivätkö
heitä kotimaiset kapitalistit suojelustullin avulla vai ulkomaiset
kapitalistit vapaakaupan vallitessa. Kirjallisuus tästä taistelusta
suojelustullilaisten ja vapaakauppalaisten välillä selittää tämän
hyvin. Mitä muuta hyvänsä suojelustulli laiset eivät onnistuneetkaan
todistamaan, niin pystyivät he näyttämään toteen, että kansan
asema vapaakauppamaissa oli yhtä huono kuin munallakin ja toiselta
puolen vapaakauppalaiset olivat yhtä onnistuneita todistuksissaan,
joita he esittivät, että kansa suojelustullimaassa, muiden olojen
ollessa samallaisia, ei ollut yhtään paremmassa asemassa kuin
vapaakauppamaissakaan. Kysymys suojelustullista ja vapaakaupasta
kiinnitti ainoastaan kapitalistien mieliä. Kansalle tarkoitti se
valitsemista helvetin ja syvän meren välillä."

"Anna meille asiasta todellinen esimerkki", sanoi opettaja. "Ota
esimerkiksi Englanti. Se oli epäämättömästi yhdeksännellätoista
vuosisadalla maa, jolla oli suurin ulkomaakauppa ja hallitsi enimmin
ulkomaan markkinoita. Jos kerran suuri määrä ulkomaankauppaa
kapitalistien todellisuudessa määräämien ehtojen mukaan oli
voittojärjestelmän mukaan maan kansallisen hyvinvoinnin lähteenä,
voimme me odottaa näkevämme brittein kansan varsinaisen joukon
yhdeksännentoista vuosisadan lopulla nauttivan tavattomasta onnesta ja
yleisestä hyvinvoinnista verrattuna muiden kansojen tai sen entiseen
tilaan, sillä koskaan ennen ei yhden kansan osalle ole tullut niin
suurta ulkomaista kauppaa. Millaisia olivat tosiolot?"

"Yleistä oli", vastasi tyttö, "esi-isillemme epämääräisellä ja
hämärällä tavallaan, jolla he käyttivät sanoja 'kansakunta' ja
'kansallinen' puhua Iso Britanniasta rikkaana maana. Mutta ne olivat
ainoastaan sen kapitalistit, muutamia kymmeniä tuhansia miehiä,
sen neljänkymmenen miljoonan joukossa, jotka olivat rikkaita.
Näillä oli todellakin uskomattoman suuret omaisuudet, mutta loput
neljästäkymmenestä miljoonasta -- koko kansa todella, paitsi tätä
pienoista osaa -- oli köyhyyteen vajonnut. On sanottu, että Englannilla
oli ratkaistavana suurempi ja toivottomampi köyhienkysymys, kuin
millään muulla sivistyneellä maalla. Sen työläisjoukkojen olot eivät
olleet ainoastaan paljoa kurjemmat kuin monen muun senaikaisen
kansan, vaan myöskin huonommat, kuten huolellisista taloudellisista
vertailuista on nähty, kuin ne olivat olleet viidennellätoista
vuosisadalla, ennenkuin ulkomaankauppaa alettiin harjoittaa. Kansa
ei muuta pois maasta, jossa sillä on hyvä olla, mutta brittein
kansa puutteen kartoittamana on pitänyt jäätyneen Canadan ja kuuman
maapiirin asuttavampana kuin oman syntymämaansa. Kuvauksena siitä,
että työläisjoukkojen asemaa ei millään lailla parantanut se seikka,
että maan kapitalistit hallitsivat ulkomaisia markkinoita, on huomioon
otettava se seikka, että englantilaiset siirtolaiset voivat tehdä
itselleen paremman elannon englantilaisissa siirtomaissa, joiden
markkinoita hallitsivat kokonaan englantilaiset kapitalistit, kuin
mitä heillä oli ollut ollut kotona ollessaan näiden kapitalistien
palveluksessa. Meidän on myös muistettava, että Malthus, joka opetti,
että parhain, mitä työmiehelle voi sattua, oli olla syntymättä, oli
englantilainen ja perusti loppupäätelmänsä luonnollisesti huomioihinsa
kansanjoukkojen elämästä maassa, joka oli menestynyt paremmin kuin
mikään muu maa minään aikana anastamaan itselleen ulkomaiset maailman
kauppamarkkinat kauppansa kautta."

"Tahi", jatkoi poika, "ottakaamme Belgian tuon vanhan flemiläisten
kauppiasten maan, jossa ulkomaan kauppaa oli kauemmin ja tasaisemmin
harjoitettu kuin missään muussa Europan maassa. Myöhemmällä puoliskolla
yhdeksättätoista vuosisataa sanottiin Belgian kansan, maailman
kovimmin työtätekevän kansan olleen ilman poikkeusta ilman tyydyttävää
ravintoa -- olleen sortumaisillaan, toisin sanoen, vähitellen
nälkään nääntymässä. Heidän samoin kuin Englannin ja Saksan kansan
on todistettu tilastollisten ainetta käsittelevien laskujen mukaan,
joita meidän aikoihimme on säilynyt, olleen taloudellisesti paljoa
paremmalla kannalla viidennellä ja alkupuolella kuudettatoista,
jolloin ulkomaankauppaa tuskin tunnettiin, kuin mitä he olivat
yhdeksännellätoista vuosisadalla. Mahdollisuutta oli ennen kuin
ulkomaankauppa alkoi, että kansakin voi saada jotain osaa
hedelmällisen maan rikkaudesta juuri sen vuoksi, ettei sille ollut
mitään ulkoväylää. Mutta kun ulkomaankauppa voittojärjestelmän mukaan
alkoi, katosi tämä mahdollisuus. Siitä pitäen kaiken hyvän ja halutun
yli sen, mitä tarvittiin paljaaseen työväestön ylläpitämiseen,
kokosivat kapitalistit itselleen perusteellisesti ja tyystisti
vaihdettavaksi ulkomailla kultaan ja jalokiviin, silkkiin, samettiin
ja kamelikurjen höyheniin rikkaita varten. Kilien Goldsmith sanoo:

    "Around the world each needful product flies
    For all the luxuries the world supplies."

(Ympäri maailman kaikki hyödylliset tuotteet kootaan ylellisyyttä
varten, jota maailma synnyttää.)

"Mihin on kansojen taistelua ulkomaisista markkinoista
yhdeksännellätoista vuosisadalla sattuvasti verrattu?"

"Kilpailuun orjilla miehitettyjen galleerilaivojen kesken, joiden
omistajat kilpailevat palkinnosta."

"Sellaisessa kilpailussa kummalle miehistölle oli kilpailu vaikeampaa,
voittavanko vai häviävän galleerilaivan miehistölle?"

"Voittavan galleerilaivan, ymmärrettävästi", vastasi tyttö, "sillä
otaksuttavaa on että kun muut seikat olivat molemmissa laivoissa
samanlaiset, heitä oli sitä enemmän ruoskittu."

"Juuri niin", sanoi opettaja, "ja saman säännön mukaan, kun kahden
maan kapitalistit kilpailivat keskenään ulkomaisten markkinain
varustamisesta, olivat juuri menestyneen kapitalistijoukon alaiset
työmiehet ne, jotka olivat enemmän surkuteltavia, sillä muiden ehtojen
ollessa samanlaisia, he olivat kaikesta päättäen ne, joiden palkat
olivat alennetut alimmaksi ja joiden yleinen asema oli kurjin."

"Mutta sanoppas meille", sanoi opettaja, "eikö ollut yleisen köyhyyden
kohtauksia maissa, joilla ei ollut mitään ulkomaankauppaa, yhtä suuria
kuin jo mainitsemissasi maissa?"

"Olipa kyllä", vastasi tyttö. "Minä en ole tarkoittanut väittää, että
kun ulkomaisten sääliväiset armolahjat olivat karvaita, kotimaisten
kapitalistien olisivat sitä olleet vähemmän. Vertaus on ainoastaan
voittojärjestelmän käyttämisen välillä suuremmassa tai vähemmässä
määrässä. Niin kauvan kuin voittojärjestelmää pidettiin pystyssä, oli
se lopulla aina sama, joko sitten rakennettiin muurit maan ympäri ja
kansa jätettiin yksinomaan kotimaisten kapitalistien nylettäväksi tai
muuri kaadettiin maahan ja sisälle päästettiin ulkomaalaiset."



XXVII LUKU.

MÄÄRÄTTYJEN ETUJEN JÄRJESTELMÄN VIHAMIELISYYS PARANNUKSIA KOHTAAN.


"Nyt Florence", sanoi opettaja, "sinun avullasi otamme käsitelläksemme
loppukysymystä isiemme talousjärjestelmän käsittelyssä -- nimittäin
sen vihamielisyyttä keksintöjä ja parannuksia kohtaan. Tuskallisena
velvollisuutenamme on ollut viitata useaan kohtaan, jossa arvoisat
esi-isämme ovat olleet tavattoman sokeita taloudellisten laitostensa
oikeista luonteista ja vaikutuksista, mutta ei missään tapauksessa
huomattavammassa määrässä kuin tässä. Kaukana siitä, että he olisivat
huomanneet välttämättömän vihamielisyyden yksityiskapitalismin ja
kehityksen kulun välillä, joka meistä on niin selvää, he näyttävät
tosissaan uskoneen, että heidän järjestelmänsä on tavattoman
suotuisa keksintöjen edistymiselle ja, että sen etu tässä suhteessa
oli niin suuri, että se oli tärkeänä vastapainona sen myönnetyille
oikeusopillisille puutteille. Tässä kohdassa ovat mielipiteet niin
aivan täydellisesti eriäviä, mutta onneksi ovat tosiseikat niin hyvin
todistetut, ettei meillä ole mitään vaikeutta päättäessämme, mikä
katsantokanta on oikea."

"Kysymys jakaantuu kahteen osaan: Ensiksi, vanhan järjestelmän
luontainen vihamielisyys taloudellisia muutoksia kohtaan; ja toiseksi,
voittoprinsiipin vaikutus vähentää, ellei kokonaan tehdä mitättömäksi
sellaisten taloudellisten parannusten vaikutusta, jotka kykenivät
voittamaan tämän vihamielisyyden kylliksi tullakseen käytännössä
esitetyksi. -- Nyt, Florence, kerropa meille, mikä se oli vanhassa
taloudellisessa järjestelmässä, yksityiskapitalistijärjestelmässä, joka
sen saattoi perusteellisesti vastustamaan muutoksia oloissa."

"Siinä oli se tosiseikka", vastasi tyttö, "että sen muodostivat
riippumattomat määrätyt edut ilman mitään yhteisjärjestelmällistä
tai yhdistävää periaatetta, seurauksena siitä ollen, että jokaisen
yksilön tai joukkueen taloudellinen menestyminen riippui kokonaan hänen
tai tämän joukkueen erityisesti sijoittamista eduista välittämättä
ollenkaan toisten tai kokonaisuuden eduista."

"Ole hyvä ja selitä tarkoituksesi vertaamalla nykyistä järjestelmäämme
puhumassasi suhteessa yksityiskapitalismiin."

"Meidän järjestelmämme on täydellisesti yhdeksi kokonaisuudeksi
muodostettu -- se tahtoo sanoa, kellään ei ole taloudellista etua
mihinkään osaan taloudellista kokonaisuuttamme, joka eroaisi hänen
edustaan muihin osiin tätä kokonaisuutta. Hänen ainoana etunaan on
mahdollisimman suuri tuotanto kokonaisuudesta. Meillä on useat eri
ammattimme, mutta ainoastaan voidaksemme sitä vaikuttavammin toimia
yleisen kansan hyväksi. Me voimme olla erittäin innostuneita omaan
erityiseen toimeemme, mutta ainoastaan henkisesti, sillä meidän
taloudelliset etumme eivät ole enemmän riippuvaisia erityisammatistamme
kuin mistään muusta. Me saamme yhtä paljon kokonaistuotannosta, mikä se
sitten lieneekään."

"Millä tavoin vaikuttaa taloudellisen järjestelmän täydellinen luonne
suhteeseemme kaikenlaatuisia taloudellisen kehityksen parannuksia ja
keksintöjä kohtaan?"

"Me tervehdimme niitä suurella mielihyvällä. Miksi emme sitä tekisi?
Jokainen tämän laatuinen parannus tulee ehdottomasti lisäämään
jokaisen etuja kansakunnassa ja jokaisen etuja vielä samassa määrässä.
Jos tämän keksinnön koskema Ammatti sattuu olemaan juuri meidän oma
ammattimme, emme me menetä mitään, vaikkakin se tekisi koko ammatin
tarpeettomaksi. Mahdollisesti voisimme siinä tapauksessa tuntea
jonkun verran kaihomielisyyttä siirtyessämme pois vanhoista tavoista,
mutta siinä olisikin kaikki. Kenenkään yksilön yksityisedut eivät
tule suuremmassa määrässä kysymykseen kuin toistenkaan. Kaikki ovat
kansakunnan palveluksessa ja kansakunnan tehtävä ja etu vaatii pitää
huolta siitä, että jokaiselle hankitaan toista työtä niin pian kuin
hänen entinen ammattinsa tulee tarpeettomaksi yleiselle hyvälle eikä
missään tapauksessa muutos tule vaikuttamaan hänen toimeentuloonsa.
Kaikessa suhteessa siten jokainen parannus taloudellisessa kehityksessä
on epäämättömäksi siunaukseksi kaikille. Keksijä tuo suuremman
rikkauden tai vapaa-ajan lahjan jokaiselle maan päällä eikä ole sen
vuoksi ihmeellistä, että kansan kiitollisuus tekee hänen palkintonsa
kadehdittavimmaksi, mitä yleinen hyväntekijä voi saavuttaa."

"Nyt. Florence kerropa meille, millä tavalla eri määrättyjen etujen
paljous, joka muodosti yksityiskapitalismin, vaikutti synnyttämään
vastenmielisyyttä keksintöjä ja parannuksia kohtaan."


MILLÄ TAVALLA KEHITYS VASTUSTI MÄÄRÄTTYJÄ ETUJA.

"Kuten jo olen sanonut", vastasi tyttö, "supistui jokaisen etu ja oli
sidottu siihen erityiseen ammattiin, jota hän harjoitti. Jos hän oli
kapitalisti, tarkoitti pääoma sitä; jos hän oli käsityöläinen, oli
hänen pääomanaan jonkun ammatin tai ammatin osan taitaminen ja hänen
elämänsä riippui sellaisen työn kysynnästä, jota hän oli oppinut
tekemään. Ei kapitalistina eikä käsityöläisenä, ei työnantajana eikä
työläisenä ollut hänellä taloudellista etua eikä riippuvaisuutta
ulkopuolella eikä suuremmassa määrässä kuin hänen ammatissaan. Jokainen
uusi aate, keksintö tai parannus taloudellisessa uurastuksessa
tulee enemmässä tai vähemmässä määrässä eroamaan tällä alalla ennen
käytetystä tavasta ja samassa määrässä hävittämään niiden ammattien
taloudellista pohjaa, jotka mainittua liikettä koskivat. Meidän
järjestelmämme aikana, kuten jo olen sanonut, ei tämä merkinnyt
tappiota kenellekään, vaan ainoastaan työmiesten vaihdosta, tuottaen
puhdasta voittoa rikkaudessa tai vapaa-ajassa kaikille; mutta
silloin merkitsi se häviötä niille, joita muutos koski. Kapitalisti
menetti pääomansa, tehtaansa, sijoituksensa kokonaan tai osaksi ja
työmiehet menettivät elinkeinonsa ja tulivat heitetyksi kuten te
kutsuitte maailman kylmän armeliaisuuden käsiin -- armeliaisuuden,
joka tavallisesti oli nollaa vähempi; ja tämä menetys ilman mitään
helpotusta tai korvausta ihmiskunnalle yleensä jonkun yleisen
edun muodossa, jota keksinnöstä olisi voitu saada. Se oli todella
täydellistä tappiota. Siitä seurasi, että kaikkein hyödyllisimmätkin
keksinnöt olivat julmia kuin kuolema niille, joiden eläminen tai
voitto riippui jostain sen koskemasta ammatista. Kapitalistit tulivat
harmaiksi pelätessään keksintöjä, jotka päivässä voivat muuttaa heidän
kalliit tehtaansa vanhaksi rautaromuksi, joka kelpaisi ainoastaan
**sulimoihin ja käsityöläisen yöpainajaisena oli joku kone, joka ottaisi
leivän hänen lapsiensa suusta saattaessaan hänen työnantajansa
kykeneväksi olemaan ilman hänen työtään."

"Tällaisen taloudellisen toiminta-alueen jakaantumisen vuoksi joukkoon
yksityisiä tai ryhmittäisiä määrättyjä etuja täysin ilman minkäänlaista
yhteyttä tai keskinäistä suunnitelmaa jokainen pysyen pystyssä tai
sortuen itsekseen saavutettiin jokainen askel kehityksessä taiteitten
ja tieteitten alalla yksinomaan vasta melkoisen häviön ja tappion
hinnalla jossain yhteiskunnan osassa ikäänkuin olisi siellä raivonnut
ruoste ja ruttotaudit. Kehityksen polku oli täynnä lukemattomien
onnettomuusuhrien valkenevia luita. Kehruukone astui rukin sijalle ja
nälänhätä hiipi englantilaisiin kyliin. Rautatiet anastivat ajurien
tilan ja tuhansia mäkikyliä katosi samalla kun yhtä useita uusia syntyi
laaksoissa ja Idän maanviljelijät köyhtyivät uuden maanviljelyksen
vuoksi Lännessä. Lamppuöljy seurasi valaanrasvaa ja satoja
satamakaupunkeja katosi. Kivihiiltä ja rautaa löydettiin Etelässä
ja heinä alkoi kasvaa Pohjoisessa olevien raudanvalmistuskeskuksien
kaduilla. Sähkö seurasi kaasua ja biljoonien arvosta rautatieomaisuutta
katosi. Mutta mitä kannattaa pitentää luetteloa, jota voisi jatkaa
loppumattomiin? Perussääntö on aina sama: jokainen tärkeä keksintö
toi aina korvaamatonta vahinkoa jollekin osalle kansaa. Lukemattomat
vararikot, armeijoittani joutilaisuuteen pakotetut työmiehet,
kokonainen meri kaikenlaatuisia kärsimyksiä olivat hinta, minkä
esi-isämme maksoivat jokaisesta edistyksen askeleesta."

"Myöhemmin kun uhrit olivat haudatut tai kuljetetut syrjään, oli
esi-isillämme tapana juhlien viettää näitä teollisuuden voittoja ja
sellaisissa tilaisuuksissa oli yleisenä sananpartena juhlapuhujain
suussa seuraava säe:

"Peace hath her victories not less renowned than those of war."

(Rauhalla on yhtä kunniakkaat voittonsa kuin sodallakin.)

"Puhujat eivät välittäneet ottaa huomioonsa sitä tosiseikkaa, että nämät
voitot, joita he niin väärin kutsuivat rauhanvoitoiksi, tavallisesti
olivat ostetut yhtä suurella ihmishenkien ja kärsimysten hinnalla --
vieläpä usein suuremmallakin -- kuin niin kutsuttujen sotien voitot.
Me olemme kaikki lukeneet Tamerlanin pyramiidistä Damaseuksen luona,
joka oli tehty seitsemänkymmenen tuhannen hänen uhrinsa pääkallosta.
Sanottakoon tässä ainoastaan, että jos; niiden eri keksintöjen
uhrit, jotka olivat yhteydessä höyrynkeksinnön kanssa, olisivat
myöntyneet antamaan pääkallonsa Stevensonin tai Arkwrightin kunniaksi
rakennettavaa muistopatsasta varten olisi tämä jättänyt Tamerlanin
muistopatsaan mitättömyydeksi. Tamerlan oli raakalainen ja Arkwright
ihmisiä auttamaan lähetetty nero ja kuitenkin vanhanajan taloudellisen
järjestelmän liettävät juonet saattoivat hyväntekijän aiheuttamaan
yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin raakalaisvoittajakin.
Huonosti asiat todellakin olivat silloin kun miehet kivittivät ja
ristiinnaulitsivat: niitä, jotka tulivat heidän avukseen, mutta
yksityiskapitalismi teki heille vieläkin pahemman konnatyön muuttamalla
heidän tuomansa: lahjat kiroukseksi.

"Ja ryhtyivätkö työmiehet ja kapitalistit, joiden etuja keksintöjen
kehitys uhkasi, varsinaisiin toimiin tämän kehityksen vastustamiseksi
ja sortaakseen keksintöjä ja keksijöitä?

"He tekivät kaikkensa tähän suuntaan. Jos työmiehet olisivat olleet
kyllin voimakkaita, olisivat he panneet täydellisen vastalauseensa
keksintöihin nähden, jotka koettivat vähentää raa'an käsityön
kysyntää heidän ammateissaan. Kuten nyt oli asianlaita, he tekivät
kaiken vallassaan olevan tätä saavuttaakseen ammattiuniomääräysten
ja väkivaltaisuuksien kautta; eikä kukaan voi moittia miesparkoja
siitä, että he vastustivat kaikkia keksintöjä, jotka paransivat heidän
tilaansa ryöstämällä heiltä elämisen mahdollisuudet. Kuularuisku
tuskin olisi ollut kuolettavampi, jos se olisi käännetty sellaisena
päivänä työmiehiä kohti kuin työtä säästävä kone. Sellaisina katkerina
aikoina mies, joka tuli heitetyksi pois työstä, johon hän oli itsensä
harjoittanut, olisi yhtä hyvin voitu ampua ja ellei hän voinut saada
muuta työtä, kuten silloin monelle kävi, olisi hänelle varmasti ollut
parempi, jos hän olisi kaatunut taistelussa sotatorvien ja rumpujen
soidessa ja toivossa hankkia perheelleen eläke. Kuitenkin olisi
työmiesten ollut käytävä yksityiskapitalismijärjestelmän eikä työtä
säästävän koneen kimppuun, sillä järjellisen taloudellisen järjestelmän
aikana kone olisi ollut paljaastaan hyväntekijä."

"Miten vastustivat kapitalistit keksintöjä?"

"Pääasiallisesti negatiivisin keinoin, vaikkakin paljoa vaikuttavammin
kuin väkivaltaisuudet, joita työmiehet käyttivät. Alkutoiminta kaikessa
kuului kapitalisteille. Kukaan keksijä ei voinut saada käytäntöön
keksintöään, miten mainio se sitten olikaan, ellei saanut kapitalisteja
sitä hyväksymään ja tätä eivät nämä tavallisesti tehneet, ellei keksijä
jättänyt heille suurinta osaa keksinnöstään toivomistaan voitoista.
Paljoa tärkeämpi este keksintöjen käytäntöön otolle johtui siitä
seikasta, että ne, joita liikutti keksinnön lunastaminen, olivat juuri
niitä, jotka harjottivat liikettä, johon keksintö vaikutti ja heidän
etunsa useimmissa tapauksissa vaati uudistuksen pidättämistä, joka
uhkasi tehdä arvottomaksi koneiston ja menettelytavat, joihin heidän
pääomansa oli sijoitettu. Kapitalistin tuli olla täysin vakuutettu
ei ainoastaan siitä, että keksintö oli itsessään hyvä, vaan myöskin,
että se oli hänelle itselleen siksi voittoa tuottava, että se korvaisi
hänen pääomalleen syntyneen vahingon ennen kuin hän ryhtyi siihen
käsiksi. Jos keksinnöt kokonaan poikkesivat menettelytavoista, jotka
olivat olleet voitonoton perusteena, oli usein suoranaista itsemurhaa
kapitalistille hyväksyä niitä käytäntöön. Elleivät he voineet pidättää
tällaisia keksintöjä muulla tavalla, oli heidän tapanaan ostaa ne
ja poistaa ne siten näyttämöltä. Vallankumouksen jälkeen löydettiin
kylliksi tällaisia patentteja, joita oli ostettu ja käytäntöön
tulemasta estetty kapitalistien itsesuojelukseksi pitämään maailmaa
uusissa keksinnöissä kymmeniä vuosia, ellei uusia olisi keksitty.
Yksi vanhan järjestelmän historian surullisimpia lukuja ovat ne
vaikeudet, vastukset ja elämän ajan kestävät pettymykset, joiden
kanssa keksijäin oli taisteltava, ennen kuin he saivat keksintönsä
hyväksytyiksi sekä petokset, joiden kautta useimmissa tapauksissa
heidän voittonsa puijasivat kapitalistit, joiden kantta he saivat
keksintönsä käytäntöön. Nämä kertomukset tuntuvat todella nykypäivinä
melkein mahdottomilta uskoa, jolloin kansa on kernas ja halukas
kasvattamaan ja innostuttamaan jokaista huomattavampaa keksijähenkeä,
ja jolloin jokainen, jolla vaan on uusi keksintö mielessä, voi
maksutta vaatia hallituksen viranomaisia turvaamaan hänen vaatimastaan
etuoikeudesta keksintöön ja hankkimaan hänelle kaikki mahdolliset
helpotukset tietojen, aineksien ja laitosten hankkimiseksi keksintöään
täydentääkseen.

"Ottaen huomioon", sanoi tohtori, "että näiden seikkain, mikäli ne
koskevat yksityisten etujen synnyttämää vastustusta parannusten
eteenpäin marssille, on täytynyt olla vielä selvemmin huomattavia
esi-isillemme kuin meille, mitä arvelet uskosta, joka heillä todella
näyttää olleen, että yksityiskapitalismi järjestelmänä oli suotuisa
keksinnöille?"

"Epäilemättä", vastasi tyttö, "se johtui siitä, että milloin keksintöjä
esiintyi, ne ilmestyivät kapitalistien suojeluksen alaisina. Tämä
taasen luonnollisesti oli välttämätöntä sen johdosta, että kaikin
taloudellinen yritteliäisyys supistui kapitalistien käsiin. Meidän
esi-isämme huomatessaan, että keksinnöt milloin niitä ollenkaan
otettiin käytäntöön, ilmaantuivat yksityiskapitalismin kautta, jättivät
huomioonsa ottamatta sen seikan, että tavallisesti vasta sitten, kun
kapitalismi oli käyttänyt kaikki voimansa vastustaakseen keksintöä, se
suostui auttamaan sen käytäntööntuloa. He olivat tässä suhteessa kuten
lapset, jotka nähdessään veden juoksevan yli sulkupadon, päättävät
siitä, että pados oli apulaitoksena virran juoksulle sen sijaan, että
se olisi ollut sille esteenä, joka päästi vasta sitten virran yli, kun
sitä ei enää voinut kauempaa pidättää."

"Luentomme", sanoi opettaja, "varsinaisesti supistuu ainoastaan vanhan
järjestelmän taloudellisiin seurauksiin, mutta toisinaan aine osottaa
entisten yhteiskunnallisten olosuhteitten olevan liian tärkeitä
voidakseen ne sivuuttaa mitään mainitsematta. Me olemme nähneet,
miten estävää laatua oli yksityisten etujen järjestelmä parannusten
käytäntöönpanolle ja keksinnöille taloudellisella alalla. Mutta oli
olemassa toinenkin ala, jolla sama vaikutus, oli huomattavissa vielä
tärkeämmin ja vahingollisimmin vaikuttavana. -- Kerropa meille,
Florence, jotain tavasta, jolla yksityisten etujen järjestelmä koetti
vastustaa uusien aatteiden ilmaantumista ajatuksen, moraalin, tieteen
ja uskonnon alalla."

"Ennen suurta vallankumousta", vastasi tyttö, "jolloin korkein sivistys
ei ollut niin yleistä kuin se on meillä, vaan supistettuna ainoastaan
pieneen joukkueeseen, tämän joukkueen jäsenet, jotka olivat tunnetut
oppineiden ja tiedemiesluokan nimellä, tulivat välttämättömästi
kansakunnan moraalisiksi ja sielullisiksi opettajiksi ja johtajiksi.
He muodostivat kansalle sen ajatuskannan, asettivat heidät omaan
käsitykseensä asioista ja hallitsemalla heidän mielipiteitään
johtivat heidän taloudellisia etujaan ja määräsivät sivistyksen
suunnan. Nykyisin ei mitään tällaista valtaa ole jonkun erityisen
luokan yksityisoikeutena, koska yleisen kasvatuksen korkea asema
tekisi mahdottomaksi jollekin miesluokalle johtaa kansaa sokeasti.
Kun kuitenkin huomataan, että sellaista valtaa harjotettiin sinä
aikana, ollen se supistettuna niin pieneen luokkaan, oli mitä
tärkeintä, että tämä olisi ollut kykenevä täyttämään niin tärkeän
velvollisuutensa yleistä parasta tarkoittavassa hengessä ilman
harhaan johtavia vaikutuksia. Mutta yksityiskapitalismijärjestelmän
aikana, joka teki jokaisen henkilön ja ihmisryhmän taloudellisesti
riippuvaiseksi yksinomaan hänen itsensä ja: hänen luokkansa edustaman
ammatin edullisuudesta, tämä tarkoitusperä oli mahdoton saavuttaa.
Oppineitten luokka, opettajat, papit, kirjailijat ja tiedemiehet olivat
lopulla vaan ammattilaisia kuten suutarit ja nikkaritkin ja heidän
hyvinvointinsa oli ehdottomasti sidottu siitä kysynnästä, jota heidän
edustamillaan aatteilla ja opeilla ja heidän ammattiinsa kuuluvilla
töillä oli. Jokaisen miehen opettaja tai saarnamiesala oli hänen
yksityinen etunsa -- hänen elantonsa ehto. Kun asianlaita oli täten,
olivat oppineiden ja virkamiesten luokan jäsenet samalla tapaa heidän
alallaan ilmenevien muutosten alaisia kuin suutarit tai nikkarit
olivat heidän ammattiaan koskevien uudistusten alaisia. Siitä seurasi
välttämättömästi, että kun jotain uutta aatetta esitettiin uskonnon,
lääketieteen, tieteitten, taloustieteen, yhteiskuntaopin ja todella
kaikilla ajattelun aloilla, oli ensimmäisenä kysymyksenä, jonka teki
itselleen tätä alaa hallitseva ja siitä elantonsa saava oppineiden
joukko, ei että oliko aate hyvä ja oikea ja yleistä hyvää tarkoittava,
vaan miten se tulisi heti ja suoranaisesti vaikuttamaan oppeihin,
tapoihin ja laitoksiin, joiden kanssa heidän omat persoonalliset etunsa
olivat samat. Jos esitetty oli uusi uskonnollinen kysymys, pohti pappi
ensiksi kaikesta, miten tulisi se vaikuttamaan hänen lahkoonsa ja
hänen asemaansa siinä. Jos se oli uusi lääketieteellinen aate, kysyi
tohtori ensiksi, miten se tulisi vaikuttamaan siihen kouluun, jota hän
edusti. Jos se oli uusi taloustieteellinen kysymys, silloin kaikki ne,
joiden ammattipääomana oli heidän maineensa opettajina tällä alalla,
kyselivät ensiksi, miten tämä uusi aate sopi oppeihin ja vaatimuksiin,
jotka muodostivat heidän ammattivarastonsa. Kun nyt täten jokainen
uusi aate aivan luonnollisesti synnytti epäluuloa saman alan entisten
aatteiden joukossa, oli siitä seurauksena, että oppineitten luokkien
omat taloudelliset edut vaistomaisesti ja melkein poikkeuksetta olivat
vastaisia parannuksille ja muutoksille heidän ajatusalallaan."

"Ollen ihmisolentoja voi heitä tuskin moittia enempää sen johdosta,
että he katselivat ehdottomasti vastenmielisyydellä uusia aatteita
heidän erikoisalallaan kuin kutojaa tai tiilentekijää, jotka
vastustivat uusien keksintöjen käytäntöönottoa, joiden tarkoituksena,
oli ryöstää leipä heidän suustaan. Ja kuitenkin, ajatelkaa millainen
kauhea, melkein ylipääsemätön este ihmiskunnan kehitykselle syntyi
sen tosiasian kautta, että kansan henkiset johtajat ja ajatuskannan
muodostajat taloudellisen riippuvaisuutensa vuoksi jo nykyisin
vallassaoleviin aatteisiin, tulivat vastustavalle kannalle edistykseen
nähden omien etujensa vaikuttimista. Kun ajattelemme kyllin tämän
seikan tärkeyttä, emme me enää ihmettele ihmiskunnan edistyksen
hitautta entisaikana, vaan pikemmin sitä seikkaa, että kehitystä on
ollenkaan ollut."



XXVIII LUKU.

MITEN VOITTOJÄRJESTELMÄ TEKI MITÄTTÖMÄKSI KEKSINTÖJEN HYÖDYN.


"Kysymys yksityiskapitalismin vihamielisyydestä edistystä kohtaan",
jatkoi opettaja, "jakaantuu itsessään, kuten jo olen sanonut
kahteen osaan. Ensiksi perusteellinen vastakohtaisuus erityisen
yksityisetujärjestelmän ja kaikkien ratkaisemattomien muutosten
välillä, joka huolimatta siitä millainen loppuseuraus tulee
olemaan, ehdottomasti vahingoittaa näitä etuja. Nyt pyydämme sinua,
Harold, ottamaan käsitelläksesi toisen osan kysymystä -- nimittäin
voittojärjestelmän vaikutusta vähentää, ellei kokonaan tehdä
mitättömäksi yhteiskunnalle tulevaa hyötyä sellaisista keksinnöistä
ja parannuksista, jotka kykenivät voittamaan yksityisten etujen
vastustuksen saattamalla itsensä käytäntöön-otetuiksi. Yhdeksästoista
vuosisata, myös siihen liittyen viimeinen neljännes kahdeksattatoista
vuosisataa oli huomattava hämmästyttävän ja ennen kuulumattoman lukunsa
vuoksi suuria keksintöjä taloudellisella alalla. Mistä johtui tämä
keksivien nerojen purkaus?"

"Samasta syystä." vastasi poika, "mikä aiheutti kansanvaltaisen
liikkeen nousemisen ja aatteen inhimillisestä yhdenvertaisuudesta tänä
aikana -- se tahtoo sanoa, ajatuskyvyn laajeneminen kansan keskuudessa,
joka ensi kerran tullen yleiseksi, kertasi kymmentuhansin kerroin
ihmiskunnan ajatusvoimaa ja poliittiselta asiain kannalta siirsi
ajattelun tarkoitusperän yksilöiden eduista enemmistön etuihin."

"Meidän esi-isämme", sanoi opettaja, "nähdessään tämän keksintöjen
purkauksen tapahtuvan yksityiskapitalismin aikana, päättivät tästä,
että jotain oli olemassa systeemissä, joka oli erittäin suotuisaa
keksintökyvyille. Onko sinulla jotain sanomista tässä suhteessa, paitsi
mitä jo olet sanonut?"

"Ei ole muuta", vastasi poika, "paitsi että saman säännöin perusteella
meidän olisi annettava tunnustuksemme kuninkaallisille laitoksille,
aatelistolle ja ylimysvallalla niistä kansanvaltaisista aatteista,
jotka heidän hallinnossa olonsa aikana kasvoivat kukoistukseensa suuren
vallankumouksen aikana."

"Arvelen, että se jo riittää siinä suhteessa", vastasi opettaja.
"Nyt pyydämme sinua kertomaan meille jotain yksityiskohtaisempaa
tästä suuresta keksintöjen aikakaudesta, joka alkoi loppupuolella
kahdeksattatoista vuosisataa."


HAROLD PUHUI TOSISEIKOISTA.

"Muinaisuuden ajoista kahdeksannentoista vuosisadan viimeiseen
neljännekseen saakka", sanoi poika, "ei ole ollut juuri mitään
kehitystä koneteollisuuden alalla paitsi laivojen ja aseitten
valmistuksessa. Vuodesta 1780 tai niiltä paikkeilta ovat alkuinsa
voimanlähteitten keksintösarjat ja niiden käyttäminen taloudellista
tarkoitusta varten käytettäviin koneisiin, joka seuraavan vuosisadan
aikana täydellisesti mullisti teollisuus ja kauppaolot. Höyry ja
kivihiili merkitsivät ihmisvoiman lisäystä rikkauksien tuotannossa,
joka oli melkein mahdoton arvostellakaan. Teollisuusoloissa ei ole
liian paljon sanottu sanoessa niiden muuttaneen ihmisen kääpiöstä
jättiläiseksi. Ne olivat kuitenkin ainoastaan suurimpina tekijöinä
lukemattomiin uusiin keksintöihin, joiden kautta suunnattomat
työnsäästämiset aiheutuivat kaikilla aloilla, joilla ihmiselämää
ylläpidetään ja ohjataan. Maanviljelyksessä, jossa suurena osakkaana
on luonto, jota ei voi suuria kiiruhtaa ja jossa senvuoksi ihmisen
valta on vähemmän hallitseva kuin muilla teollisuuden aloilla,
olisi odottanut tuottavan kyvyn lisääntymisen olevan vähimmän. Ja
kuitenkin on tällä alalla arvioitu, että maanviljelyskoneisto enimmin
kehittyneenä Amerikassa oli tehnyt noin viisitoistakertaiseksi
yksityisen työläisen tuotannon. Useimmissa muissa tuotannon lajeissa,
jotka olivat vähemmän riippuvaisia luonnosta, keksinnöt tänä aikana
olivat lisänneet työn tuottavaisuutta vieläkin suuremmassa määrässä,
vaihdellen se viisikymmen ja satakertaisesta määrästä tuhatkertaiseen
määrään, yksi mies kyeten saamaan aikaan yhtäpaljon kuin pieni armeija
kaikkina entisinä aikoina."

"Se tahtoo sanoa", sanoi opettaja, "näyttää siltä kuin, vaikkakaan
ihmissuvun tarpeet eivät olleet kasvaneet ollenkaan, sen kyky tuottaa
näitä tarpeita oli rajattomassa määrässä kasvanut. Tämä summaton
kasvu työkyvyssä oli puhdasta taloudellista voittoa maailmalle,
jollaista ihmiskunnan edellinen historia ei voinut näyttää läheskään.
Oli kuin Jumala olisi antanut ihmiselle täydellisen valtakirjansa
komentamaan kaikkia luomakunnan voimia itseään palvelemaan. No, Harold,
otaksupa, että sinulle olisi ainoastaan sanottu saman verran kuin
sinä olet sanonut meille ihmiskunnan tuotantokyvyn satakertaisesta
lisääntymisestä, joka tänä aikana tapahtui ja ilman enempiä tietoja
sinut jätettäisiin itseksesi päättämään, miten suuri muutos parempaan
päin ihmiskunnan oloissa olisi ollut luonnollisena seurauksena, mikä
olisi otaksuttavana loppupäätöksenä?"

"Varmalta näyttäisi otaksua vähintäin", vastasi poika, "että jokainen
muoto inhimillistä onnettomuutta ja puutetta, joka suoranaisesti tai
välillisesti johtuu taloudellisista puutteista, olisi ehdottomasti
tullut katoamaan maan päältä. Että itse 'köyhyys' sanan merkitys
olisi kokonaan unohdettu, olisi näyttänyt suoranaiselta seuraukselta
ajattelemaan alkaessa. Sen lisäksi me voisimme edelleen kuvitella
kaikkia yleisen ylellisyyden alalla, mitä vaan haluamme. Arvelun
perustaksi annetut tosiseikat oikeuttaisivat mahdottomimmatkin unelmat
yleisestä onnellisuudesta, mikäli aineellinen yltäkylläisyys voi
suoranaisesti tai välillisesti sitä aikaan saada."

"Aivan oikein, Harold. Me tiedämme, mitä meillä on odotettavissa,
kun alat kertoa meille, mitkä historialliset tosiseikat ihmiskunnan
taloudellisen kehityksen alalla varsinaisesti johtuivat
kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista vuosisatojen keksinnöistä.
Ota kansanjoukkojen asema kehittyneimmissä maissa yhdeksännentoista
vuosisadan lopulla, sen jälkeen kuin he olivat saaneet kivihiilen ja
höyryn tuottamia etuja ja useimpia muita suuria keksintöjä vuosisadan
kuluessa ja vertaa niitä heidän asemaansa sanokaamme esimerkiksi vuonna
1780, jolloin voit meille antaa käsityksen muutoksesta parempaan päin,
joka heidän taloudellisessa hyvinvoinnissaan on tapahtunut. Epäilemättä
oli se jotain ihmeellistä."

"Monien väittelyjen ja tarkkojen laskujen alaista on ollut", vastasi
poika, "tokkopa kehittyneimmissä maissa eri luokat yhdessä otettuina
ja huomioon ottamatta paljaita muotomuutoksia, mitään varsinaista
parannusta oli huomattavissa kansan suuren enemmistön taloudellisessa
asemassa."

"Voiko olla mahdollista, että parannukset olivat olleet niin vähäisiä,
että voitiin nostaa kysymystä siitä, oliko niitä ollenkaan ollut?"

"Olipa kyllä. Esimerkiksi Englannin kansasta yhdeksännellätoista
vuosisadalla on Florence meille antanut todistuksia puhuessaan
ulkomaisen kaupan vaikutuksista. Englannilla ei ainoastaan ollut
suurempi ulkomainen kauppa kuin millään muulla kansalla, vaan oli
se myöskin aikuisemmin ja täydellisemmin ottanut käytäntöön suuret
keksinnöt kuin muut kansat. Florence on kertonut meille, että
yhteiskuntaopin tutkijoille ei ollut ollenkaan vaikeaa näyttää
toteen, että Englannin kansan taloudellinen tila oli paljoa kurjempi
yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella kuin se oli ollut
vuosisatoja ennen, ennen kuin höyrystä osattiin ajatellakaan ja tämä
oli samalla lailla totta Alankomaitten ja Saksan kansojen suhteen.
Mikäli koskee työväen joukkoja Italiassa ja Espanjassa olivat ne
olleet paljon paremmissa taloudellisissa oloissa Rooman keisarikunnan
aikoina kuin mitä he olivat yhdeksännellätoista vuosisadalla. Jos
Ranskassa oltiinkin hiukan paremmassa asemassa yhdeksännellätoista kuin
kahdeksannellatoista vuosisadalla, johtui se kokonaan maan jakamisesta,
jonka Ranskan vallankumous aiheutti eikä missään suhteessa suurista
keksinnöistä."

"Miten oli asian laita Yhdysvalloissa?"

"Jos Amerika", vastasi poka, "osottikin huomattavaa parannusta kansan
asemassa, ei sitä ole ehdottomasti luettava keksintöjen kehityksen
ansioksi, sillä uuden maan ihmeelliset taloudelliset edellytykset
olivat antaneet kansalle suuren vaikkakin ehdottomasti ainoastaan
hetkellisen edun muihin kansoihin nähden. Kuitenkaan ei näytä
siltä, että olisi oltu enemmän yksimielisiä siitä, oliko todella
kansanjoukkojen asema enemmän parantunut Amerikassa kuin vanhalla
mantereellakaan. Viimeisellä vuosikymmenellä yhdeksättätoista
vuosisataa, jolloin tyytymättömät palkkatyöläiset ja maanviljelijät
olivat yhtymäisillään alkaen liike paisua vallankumoukselliseksi
luonteeltaan, julkaisivat Yhdysvaltojen hallituksen asiamiehet
muodosteltuja vertailuja palkkojen ja hintojen välillä, joissa he
väittivät ilmenevän pienen parannuksen kokonaisuudessaan amerikalaisten
käsityöläisten taloudellisessa asemassa vuosisadan kuluessa.
Niin kaukaiselta ajalta emme me luonnollisesti voi arvostella
näitä laskuja yksityiskohdissaan, mutta me voimme hyvällä syyllä
epäillä lopputuloksista, että kansanjoukkojen tila olisi ollut
suuresti parantunut päättäen siitä yleisestä tyytymättömyydestä,
joita asettamaan nämä julkaisut olivat, vaikkakin turhaan sijotut.
Turvalliselta näyttää olettaa, että kansa tunsi paremmin oman asemansa
kuin sosiologistit ja varmaa on, että yhä kasvavana vakaumuksena
amerikalaisten kansajoukkojen keskuudessa oli, että he yhä enemmän
olivat menettämässä taloudellisella alalla ja vaarassa vajota entisen
ja samanaikaisen Europan köyhälistön ja maalaisväestön alhaiseen
asemaan. Kapitalismin puolustajien työtilastotauluja vastaan voimme
me lisätä tärkeämpänä ja todistavampana seikkana Amerikan kansan
taloudellisesta ahdinkotilasta loppupuolella yhdeksättätoista
vuosisataa sellaisia ajanmerkkejä kuin kerjäläis- ja kulkurijuukkojen
kasvamisen vanhalla mantereella tavattuun määrään, palkkatyöläisten
katkerat kapinoimiset, jotka pitivät vallalla ainaista taloudellista
sotaa ja lopuksi vararikkotilan, johon maataviljelevä väestö oli
vaipumassa."

"Riittää jo tähän kysymykseen", sanoi opettaja. "Sellaisessa
vertauksessa kuin tämä on, ovat pienemmät eroavaisuudet vähemmän
tärkeitä. On kylliksi tietää, että jos ihmisen tuotantokyvyn rajatonta
kertautumista keksintöjen edistymisen kautta olisi kehitetty ja
käytetty jonkunlaisellakaan harrastuksella yleiseksi hyväksi, köyhyys
olisi kadonnut ja hyvinvointi ellei täydellinen ylellisyys olisi ollut
yleisenä seurauksena. Kun tämä tosiasia on selvä kuin aurinko, on
tarpeetonta ryhtyä pohtimaan taloustieteilijäin hiuksenhalkomiseen
meneviä väitelmiä siitä olivatko luokan tai toisen olosuhteet yhdessä
tai toisessa maassa hiukkaa parempia tai huonompia kuin mitä ne olivat
olleet. Kylliksi on väitteen todistamiseksi, ettei kukaan missään
maassa väittänytkään, että olisi ollut huomattavaa parannusta edes
alkaakseenkaan täydellistä muutosta ihmiskunnan oloissa parempaan päin,
joista suuret keksinnöt yleiseen käytäntöön otettuina olivat antaneet
täydellisen ja pikaisen lupauksen ja mahdollisuuden."

"Ja nyt kerropa meille, Harold, mitä esi-isillämme oli sanomista tästä
hämmästyttävästä seikasta -- seikasta, joka oli vielä ihmeellisempi
kuin itse suuret keksinnöt, nimittäin näiden epäonnistumisesta
hyödyttää ihmiskuntaa huomattavammassa määrässä. Luonnollisesti jo
itsessään niin hämmästyttävän ja ihmiskunnan onnellisuuden toiveille
niin tuhoatuottavan ilmiön on täytynyt saattaa järjellisistä
ihmisistä kokoonpannun maailman miettimään mitä suurimmasti, mikä
sellaiseen mahtaa olla selityksenä Olisi voinut otaksua, että tämän
epäonnistumisen, jota esi-isämme saivat kokea, olisi pitänyt olla
kylliksi vakuuttamaan heille, että jotain täytyi olla suuressa määrässä
väärin taloudellisessa järjestelmässä, joka tällaisen aiheutti tai
salli ja ettei enempiä todistuksia olisi tarvittu kehottamaan heitä
tekemään radikaalisia muutoksia siinä."

"Niin olisi ainakin luullut", sanoi poika, "mutta esi-isillemme ei
näytä juolahtaneen mieleen pitää taloudellista järjestelmäänsä syynä
tällaisiin seurauksiin. Kuten olemme huomanneet, tunnustavat he
välittämättä siitä että he väittelivät prosenttimääristä, etteivät
suuret keksinnöt olleet onnistuneet saamaan huomattavampaa parannusta
ihmiskunnan oloissa, mutta he eivät koskaan näytä päässeen kylliksi
kauas tutkiakseen perusteellisemmin, mistä tämä johtui. Sen ajan
taloustieteilijäin laajoissa teoksissa emme me löydä mitään pohdiskelua
vieläpä vähemmän yritystä selittää tätä seikkaa, joka meidän
mielestämme ehdottomasti peittää varjollaan kaikki muut taloudellisen
aseman piirteet ennen vallankumousta. Ja oudoin seikka kaikessa
tässä on se, ettei tämä heidän epäonnistumisensa saavuttaa jotain
mainitsemisen arvoista hyötyä keksintöjen edistymisen kautta näyttänyt
kuolettavan esi-isiemme harrastuksia keksintöihin. He näyttivät olevan
huumaannuksissa töittensä ylpeilemisestä, vaikkakin he olivat suletut
pois niiden tuottamasta edusta ja heidän jokapäiväisenä unelmanaan
olivat uudet keksinnöt, jotka yhä suuremmassa määrässä saattaisivat
luomakunnan voimat heidän käytettäväkseen. Kukaan heistä ei nähtävästi
pysähtynyt ajattelemaan, että vaikka Jumala tyhjentäisi varastostaan
heidän hyväkseen kaikki käytännön ja voiman salaisuudet, ei ihmiskunta
olisi hituistakaan paremmassa asemassa, elleivät he keksisi jotain
taloudellista konetta, jonka kautta nämä keksinnöt voitaisiin saada
paremmin palvelemaan yleistä hyvää kuin mitä ne olivat tähän saakka
tehneet. He eivät näytä käsittäneen, että niin kauan kuin köyhyyttä
oli olemassa, jokainen uusi keksintö, joka lisäsi tuotantovoimaa,
oli ainoastaan yksi uusi syytös heidän taloudellista järjestelmäänsä
vastaan sen kykenemättömyydestä, joka oli yhtä suuri kuin se oli
kohtuuton. He näyttivät kokonaan jättäneen huomioonsa ottamatta sen
seikan, että siihen saakka kunnes heidän mahtavat koneensa tullaan
käyttämään inhimillisen hyvinvoinnin lisäämiseen, he olivat ja tulivat
edelleenkin olemaan paljaita hullunkurisia tieteellisiä leikkikaluja,
joilla ei ollut suurempaa todellista arvoa ja hyötyä ihmiskunnalle kuin
useilla hyvinkeksityillä tanssivilla nukeilla. Tämä mieletön halu yhä
enempiä, suurempia ja laajempia keksintöjä tekemään taloudellisella
alalla yhdessä nähtävästi täydellisen välinpitämättömyyden kanssa
siitä saavuttiko ihmiskunta niistä mitään lopullista hyötyä vai ei,
voidaan käsittää ainoastaan pitämällä sitä yhtenä niistä oudoista
heikkomielisen kiihoituksen kulkutaudinkohtauksista, joiden tiedetään
vaivanneen vissien ajanjaksojen koko kansakuntia, etenkin keskiaikana.
Mitään järkiperäistä selvitystä ei siihen ole olemassa."

"Hyvällä syyllä voit niin sanoa", huudahti opettaja. "Miksi hyödyksi
todella olikaan, että kivihiili oli keksitty, kun kuitenkin oli yhtä
paljon lämmittämättömiä asuntoja kuin koskaan ennen? Miksi hyödyksi
olivat koneet, joiden avulla yksi mies voi kutoa yhtä paljon vaatteita
kuin tuhannet sata vuotta ennen, kun kuitenkin oli yhtä paljon
ryysyisiä, vilusta väriseviä olentoja kuin ennenkin? Miksi hyödyksi
olivat koneet, joiden avulla amerikalainen farmari voi tuottaa tusinan
kertaa enemmän ruoka-aineita, kuin hänen isoisänsä, kun kuitenkin oli
olemassa yhä useampia nälkäkuolemakohtauksia ja suurempi määrä huonosti
ravittua väkeä maassa kuin koskaan ennen ja laumoittain kodittomia,
kurjuuteen vajonneita kulkureita vaelteli maassa kerjäten leipää
jokaiselta ovelta? Nämä meidän esi-isämme olivat keksineet höyrylaivat,
jotka olivat ihmelaitoksia, mutta näiden päätehtävänä oli kuljettaa
köyhiä maista, jossa he olivat kerjäläisinä kulkeneet työtäsäästävistä
koneista huolimatta, uudempiin maihin, jossa heidän välttämättömästi
lyhyen ajan kuluttua oli uudelleen ryhdyttävä kerjäämään. Noin
keskivälillä yhdeksättätoista vuosisataa riemustui maailma kutomakoneen
keksimisestä ja siitä, minkä taakan se tulisi nostamaan ihmiskunnan
hartioilta. Kuitenkin viisikymmentä vuotta myöhemmin pukuteollisuus,
jonka luultiin muuttuvan keksinnön kautta parempain päin, oli muuttunut
orjuudeksi sekä Amerikassa että Europassa joka 'hikipajasysteemin'
nimellä saattoi silloisenkin hitaan väen häpeämään. Heillä oli helposti
syttyviä tulitikkuja piikiven ja teräksen asemasta, paloöljyä ja
sähkövalo kynttilöiden ja valaanöljyn asemasta, mutta saastan ja
kurjuuden kuvat joita nämä parannetut valaistusvehkeet valaisivat,
olivat samat ja näyttivät ainoastaan vielä pahemmilta niiden valossa.
Ne harvat kerjäläiset, joita Amerikassa oli ollut yhdeksännentoista
vuosisadan ensi neljänneksellä, kulkivat jalan, kun sen sijaan he
viimeisellä neljänneksellä varastivat kulkunsa höyryhepojen vetämissä
junissa ja oli heitä tällöin viisikymmentä kertaa enemmän. Maailma
matkusti kuusikymmentä mailia tunnissa viiden tai kymmenen mailin
asemesta vuosisadan alussa, mutta se ei ollut voittanut alaa tuumaakaan
köyhyydeltä, joka siinä riippui kiinni kuin varjo kilpajuoksijassa."


HELENA ANTAA SELITYKSEN TOSISEIKOILLE.

"Nyt, Helena", jatkoi opettaja, "me haluaisimme sinun selittämään
meille ne tosiseikat, joita Harold on meille niin selvästi esittänyt.
Me haluamme sinun kertomaan meille, mistä se johtui, että ihmiskunnan
taloudelliset olot saavuttivat enintäin tuskin huomattavan parannuksen,
jos ollenkaan keksintöjen kehityksestä, jonka rajattoman tuotantovoiman
lisääntymisen vuoksi kaiken järjellisen säännön mukaan olisi pitänyt
täydellisesti muuttaa parempaan päin ihmissuvun taloudelliset
olosuhteet ja kokonaan poistaa puutteen maailmasta. Mikä vanhassa
yksityiskapitalismin systeemissä aiheutti tällaisen epäonnistumisen?"

"Sen aiheutti voittojärjestelmän käytännössä olo", vastasi tyttö Helen.

"Ole hyvä ja selitä tarkemmin."

"Suuret taloudelliset keksinnöt, joista Harold on puhunut", vastasi
tyttö, "olivat niin kutsuttua työtäsäästävää kone ja parannusmallia
-- se tahtoo sanoa ne saattoivat miehen kykeneväksi tuottamaan
enemmän kuin ennen samalla työllä tai tuottamaan saman vähemmällä
työllä. Kollektiivisen teollisuushoidon aikana, yhdenvertaisten
etujen vallitessa, kuten meillä on nyt laita, tulisi jokaisen
tällaisen keksinnön seurauksena olemaan lisäännys kokonaistuotannossa
tasanjaettavaksi kaikkien kesken tai jos kansa niin halusi ja äänesti
tuotanto jäämään siksi mikä se oli ja työn säästäminen jaettavaksi
vapaa-aikana kaikille. Mutta vanhan järjestelmän aikana ei ollut
luonnollisesti mitään kollektiivista hallintoa. Kapitalistit olivat
haltioita, ollen ainoita henkilöitä, jotka voivat harjoittaa suurempaa
liikettä tai ryhtyä taloudellisiin yrityksiin ja siinä mitä he tekivät
tai tekemättä jättävät, ei heillä ollut näkökohtana yleisön etu tai
yhteinen voitto vaan yksinomaan heidän oma voittonsa. Ainoa syy, mikä
voi saada kapitalistin ottamaan käytäntöön joku keksintö, oli toivo
voittonsa suurenemisesta tuotannon lisääntymisen kautta samalla työllä
tai saman tuotteen valmistamisen kautta vähemmällä hinnalla."

"Ottakaamme käsiteltäväksemme ensiksi ensimmäisen tapauksen.
Otaksukaamme, että joku kapitalisti ottaessaan käytäntöön
työtäsäästävän koneen on päättänyt pitää työssä kaikki entiset
työjäisensä ja nauttia voittonsa saamalla suuremman määrän tuotantoa
samalla kustannuksella. Nyt, jos kapitalisti halusi lisätä tuotantoaan
ilman koneen apua, oli hänen palkattava lisää työläisiä, joille
oli maksettava palkkaa, joka taasen myöhemmin kulutettiin ostaessa
tuotteita markkinoilta. Tässä tapauksessa joka kerran tuotannon
lisääntyessä myöskin oli jonkun verran lisäännystä, vaikkakaan ei
yhtäpaljon kuin edellistä, myöskin yhteiskunnan ostokyvyssä. Mutta kun
kapitalisti lisäsi tuotantoaan koneiden avulla lisäämättä työläistensä
lukua, ei yhteiskunnan ostokyvyn puolella ollut huomattavissa vastaavaa
lisäännystä korvaamaan kasvanutta tuotantoa. Osa ostokyvystä meni tosin
palkoissa konetyöläisille, jotka rakensivat työtäsäästävät koneet,
mutta se oli verrattain vähäistä verrattuna tuotannon lisäykseen, jota
kapitalisti toivoi saavuttavansa koneistonsa avulla, sillä muussa
tapauksessa ei hänellä suoranaisesti täyttämään entistä enemmän
jo ennestään tulvillaan olisi ollut mitään syytä ostaa konetta.
Lisätty tuotanto pyrki siten suoranaisesti täyttämään entistä enemmän
ja ennesään tulvillaan olevia markkinoita; ja jos huomattavampi
määrä kapitalisteja otti samalla tapaa käytäntöön koneita, tuli
yltäkylläisyys muuttumaan täydelliseksi kriisiksi ja aiheuttamaan
yleisen seisauksen tuotannossa."

"Välttääkseen tai pienentääkseen tällaista onnettomuutta voivat
kapitalistit menetellä kahdella tavalla. He voivat, jos näkivät
hyväksi, alentaa lisääntyneitten konetuotteittensa hintaa niin että
yhteiskunnan ostokyky, joka oli pysynyt ennallaan, voisi käyttää
ainakin lähes yhtä kaikki tuotannosta kuin se oli tehnyt vähemmälle
tuotannolle kalliimmilla hinnoilla ennen koneiden käytäntöön
ottamista. Mutta jos kapitalistit tekivät tämän, eivät he saavuttaneet
mitään lisäetua koneiden käytäntöön otosta, koko voitto silloin
langeten yhteiskunnalle. Tarpeetonta on sanoakaan, ettei tämä ollut
kapitalistien tarkoitusperänä. Toinen menettelytapa heillä oli pitää
tuotantoaan samassa määrässä, missä se oli ollut, ennen koneen
käytäntöön ottamista ja hankkia voittonsa erottamalla työväkeä siten,
säästäen työkustannuksissa. Tällä tavoin useimmassa tapauksessa
tehtiinkin, sillä tavarain ylipaljous oli niin yleisesti uhkaamassa,
että kapitalistit varoivat suuresti lisäämästä tuotantoa paitsi jos
keksinnöt aukaisivat kokonaan uusia aloja. Esimerkiksi jos kone saattoi
yhden miehen kykeneväksi tekemään kahden miehen työn, kapitalisti
erotti puolet työvoimastaan, pisti säästön työkustannuksista taskuunsa
ja silti pystyi tuottamaan yhtä paljon kuin ennenkin. Vielä lisäksi oli
tällä menettelytavalla toinenkin etu. Erotetut työmiehet paisuttivat
työttömien lukua, jotka kauppasivat itseään toistaan halvemmasta
työtä saadakseen. Tämän kilpailun kiivaus teki pian kapitalistille
mahdolliseksi alentaa palkkoja entiselle puolelle työvoimalleen,
jonka hän oli työssään pidättänyt. Täten oli tavallisena seurauksena
työtä säästävien koneiden käytäntöön ottamisesta; ensiksi työmiesten
erottaminen ja sitten lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua palkkojen
aleneminen niille, jotka työssä saivat pysyä."

"Jos oikein ymmärrän sinua", sanoi opettaja, "siten seurauksena
työtäsäästävistä keksinnöistä oli joko tuotannon lisääntyminen ilman
vastaavaa lisäännystä yhteiskunnan ostokyvyssä siten yhä lisäten
ylijäämää tai muuten ehdottomasti yhteiskunnan ostokyvyn väheneminen
erottamisten ja palkanalennusten kautta tuotannon kuitenkin pysyessä
edelleen samana kuin ennenkin. Se tahtoo sanoa, puhtaana tuloksena
työtäsäästävistä koneista oli erotuksen lisääminen tuotannon ja
kulutuksen välillä, joka erotus jäi kapitalistien käsiin voitto-osana."

"Aivan niin. Ainoana johteena kapitalistille ottaa käytäntöön
työtäsäästäviä koneita oli suuremman tuotanto-osan pidättäminen omaksi
voitokseen kuin ennen vähentämällä työväenluokan osaa -- toisin
sanoin, työtäsäästävä koneisto, jonka olisi pitänyt hävittää köyhyys
maailmasta, muuttui välineeksi voittojärjestelmän aikana köyhdyttämään
kansan joukkoja vielä nopeammin kuin ennen koskaan."

"Mutta eikö kilpailu kapitalistien kesken pakottanut heitä uhraamaan
osaa lisääntyneestä voitostaan hintojen alennuksen katitta päästäkseen
tavaroistaan?"

"Epäilemättä, mutta sellaiset hinnanalennukset eivät lisänneet kansan
kulutuskykyä paitsi milloin se tapahtui voitto-osasta ja kuten
John meille selitti tänä aamuna, kun kapitalistit olivat kilpailun
kautta pakotettuja alentamaan hintojaan, he säästivät voitto-osaansa
mahdollisimman kauan korvaamalla hintojen alennuksia tavaran
laadun huonontamisella tai alentamalla palkkoja, kunnes yleisöä ja
palkkatyöläisiä ei voitu enempää nenästä vetää tai kiristää. Silloin
vasta alkoivat he uhrata omaa voitto-osaansa ja silloin oli liian
myöhäistä köyhtyneille kuluttajille lisätä kulutustaan. Aina oli
asianlaita se kuten John sanoi, että maassa, jossa kansa oli köyhintä,
olivat hinnat alimmat mutta ilman hyötyä itse kansalle."


AMERIKALAINEN MAANVILJELIJÄ JA KONEET.

"Ja nyt", sanoi opettaja, "haluan minä kysyä teiltä jotain
työtäsäästävien keksintöjen vaikutuksesta siihen luokkaan niin
kutsutulta kapitalisteja, jotka muodostivat suurimman osan Amerikan
kansasta -- tarkoitan maanviljelijöitä. Sen johdosta, että he omistivat
farminsa ja työkalunsa, vaikkakin velan ja kiinnitysten painamina,
olivat he jokatapauksessa muodollisesti kapitalisteja, vaikkakin
yhtä säälittäviä kapitalistien uhreja kuin köyhälistötyöläiset.
Työtäsäästävät maanviljelyskonekeksinnöt Amerikassa yhdeksännellätoista
vuosisadalla olivat kerrassaan jotain ihmeteltävää saattaen yhden
miehen kuten meille on kerrottu, kykeneväksi tekemään viidentoista
miehen työn sataa vuotta ennemmin. Kuitenkin oli amerikalainen
maanviljelijä käymässä suoraa perikatoa kohti juuri näitä
keksintöjä käytäntöön ottaessa. Minkä syyksi laskette tämän? Miksi
ei maanviljelijä yhdenlaisena kapitalistina läjännyt voittoja
työtäsäästävistä koneistaan kuten muutkin kapitalistit?"

"Kuten jo olen sanonut", vastasi tyttö, "johtuivat työtäsäästävän
koneiston antamat voitot palkatun työn lisääntyneestä tuotantokyvystä,
siten saattaen kapitalistille mahdolliseksi joka tuottaa suuremman
määrän samalla työkustannuksella tai yhtäläisen tuotannon vähemmällä
työkustannuksella kun koneen korvaamat työläiset voitiin erottaa.
Voittojen määrä oli siten riippuvainen harjoitetun liikkeen suuruudesta
-- se on palkattujen työläisten luvusta ja vastaavasta summasta, minkä
työkustannukset koskivat liikkeeseen. Kun maanviljelystä harjoitettiin
tavattomassa määrässä, kuten oli asian laita niin kutsutuilla bonanza
farmeilla Yhdysvalloissa tänä aikana, kuuluen niihin kahdestakymmenestä
kolmeenkymmeneen tuhanteen eekkeriin maata, tekivät niitä viljelevät
kapitalistit suuria voittoja, jotka juuri suoranaisesti johtuivat
työtäsäästävistä maanviljelyskoneista ja jotka olisivat olleet
mahdottomia ilman niitä. Nämä koneet tekivät heidät kykeneviksi
asettamaan markkinoille suuresti lisääntyneen tuotannon vähäisellä
työkustannuslisäyksellä tai saman tuotannon suurella työkustannusten
alennuksella. Mutta amerikalaisten maanviljelijäin varsinainen joukko
toimi ainoastaan pienessä määrässä ja palkkasi ainoastaan vähän
työvoimaa tehden itse pääasiallisesti oman työnsä. He voivat siten
saavuttaa ainoastaan pienen voiton, jos ollenkaan työtäsäästävistä
koneista erottamalla työväkeään. Ainoa keino, jolla he voivat niistä
hyötyä nauttia, oli, ei vähentämällä tuotantokustannuksia, vaan
lisäämällä tuotantoaan oman työnsä lisääntyneen tuottamiskyvyn kautta.
Mutta ottaen huomioon, ettei tällä välin ollut tapahtunut mitään
lisäännystä yhteiskunnan ostamiskyvyssä yleensä, ei löytynyt enempää
rahoja heidän tuotteittensa ostamiseen kuin ennenkään ja luonnollisesti
siis, jos maanviljelijäin koko joukko työtäsäästävien koneiden
avulla lisäsi tuotteitaan, he voivat saada kasvaneesta tuotannostaan
ainoastaan halvennetun hinnan, niin että he lopuksi eivät saaneet
enempää suuremmasta sadosta kuin vähemmästäkään. Vieläpä, he eivät
voineet saada niinkään paljoa, sillä vähäinenkin ylijäämä ahtaalla
olevan kapitalistin käsissä, joka sitä ei voinut säilyttää, vaan
oli pakotettu myymään, vaikutti alentamalla markkinahinnat määrään,
joka oli kokonaan vähempi suhteellisesti ylijäämään. Yhdysvalloissa
oli tällaisten pikkumaanviljelijäin luku määrä niin suuri ja heidän
pakkonsa myydä tuotteensa niin suuri, että loppupuoliskolla vuosisataa
he eivät pilanneet ainoastaan omia markkinoitaan, vaan myöskin suurten
kapitalistien markkinat, jotka viljelivät suuria farmeja."

"Loppupäätöksenä siis on", sanoi opettaja, "että puhdas tulos
työtäsäästävistä koneista Yhdysvaltojen pikkufarmarijoukolle oli
turmiota tuottava."

"Epäilemättä", vastasi tyttö. "Tämä on sellainen tapaus, jossa
historialliset tosiseikat ehdottomasti todeksi näyttävät järjellisen
teorian. Kiitos voittojärjestelmälle keksinnöt, jotka kertasivat
maanviljelijän tuotantokyvyn viisitoista kertaiseksi, saattoivat hänet
vararikkoon ja niin kauan kuin voittojärjestelmää säilytettiin, ei
hänellä ollut mitään pelastuksen toivoa."

"Olivatko maanviljelijät ainoa pikkukapitalistiluokka, jota
työtäsäästävä koneisto pikemmin vahingoitti kuin auttoi?"

"Sääntö oli sama kaikille pikkukapitalisteille, missä hyvänsä ammatissa
he sitten olivatkaan. Perustana sille oli, kuten olen sanonut, se
seikka, että kapitalistien saavuttama voitto työtäsäästävistä koneista
oli suhteellinen työmäärään, jonka he koneiden vuoksi voivat erottaa
-- se tahtoo sanoa, suhteellinen heidän liikkeensä suuruuteen. Jos
kapitalistin liikkeenharjoitusmäärä oli niin pieni, ettei hän voinut
tehdä suuria säästöjä työkustannusten vähentämisellä hankkimalla
koneistoa, silloin saattoi sellaisen koneen käytäntöönottaminen hänet
epäedulliseen asemaan verrattuna suurkapitalisteihin. Työtäsäästävät
koneet olivat siten yhtenä voimakkaimmista vaikuttimista, jotka
loppupuolella yhdeksättätoista vuosisataa tekivät pikkukapitalistille
mahdottomaksi millään alalla kilpailla suurkapitalistien kanssa ja
auttoivat taloudellisen maailman hallinnon kokoamista aina harvempien
ja harvempien käsiin."

"Otaksutaanpa, Helen, ettei vallankumousta olisi tapahtunut, että
työtäsäästäviä koneita olisi edelleen keksitty yhtä nopeaan kuin
ennenkin ja että suurkapitalistien etujen yhdistyminen, jota jo
ennustettiin, olisi saatu täydelliseksi niin että heidän väliseen
kilpailuun kulutettujen voittojen hukka olisi lakannut, mikä olisi
siitä ollut seurauksena?"

"Siinä tapauksessa", vastasi tyttö, "kaikki se rikkaus, jota oli
tuhlattu kauppakilpailuun, olisi tuhlattu lisäksi ylellisyyteen,
mitä jo ennen siihen tuhlattu. Vuosi vuodelta keksityt uudet koneet
olisivat jatkaneet mahdollisuutta yhä pienemmälle ja pienemmälle
osalle ihmiskuntaa tuottaa kaikki ihmiskunnan elintarpeet ja muu osa
ihmiskuntaa, näihin lukien työläisten lukemattomat joukot olisivat
saaneet työskennellä hyödyttömässä työssä hankkiakseen aineksia
rikkaiden ylellisyydelle tai saaneet olla näiden persoonallisina
palkollisina. Maailma olisi siten tullut jaetuksi kolmeen luokkaan:
isännistöluokka, jonka lukumäärä oli rajotettu; suuri lukuinen
määrä hyödyttömässä työssä olevia työläisiä, jotka olivat palkatut
hankkimaan ylellisyystarpeita isännistöluokalle; ja pienoinen joukko
hyödyllisesti tuottavia työläisiä, jotka koneiden täydellisen
kehityksen kautta olisivat kykeneviä hankkimaan kaikille tarpeet.
Tarpeetonta on sanoa, että kaikki muut paitsi isännät olisivat
olleet alhaisimmassa tilassa elinehtoihinsa nähden. Riutuvat
valtakunnat muinaisina aikoina ovat usein tarjonneet tällaisia kuvia
keisarillisesta ja aristokraattisesta loistosta, jonka varustamiseksi
ja ylläpitämiseksi nälkäänäkevien kansojen työ käytettiin. Mutta ei
mikään muinaisuudessa esiintyvä kuva olisi vetänyt vertoja sille, mitä
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla olisi ollut näytettävänä, jos suuri
vallankumous olisi sallinut yksityiskapitalismin saattaa kehityksensä
huippuunsa. Muinaisina aikoina kansan suuria joukkoja on täytynyt
käyttää hyödylliseen työhön varustaakseen maailman tarpeet, joten
isäntien loistoon ja iloituksiin saatavissa oleva työväen osa on ollut
verrattain pieni. Mutta rahavaltaisessa keisarikunnassa arvelemme me
keksintönero työtäsäästävien koneiden avulla olisi saattanut isännät
kykeneviksi käyttämään suurimman osan alamaisistaan oman valtionsa ja
ylellisyytensä palvelukseen, kuin olisi ollut mahdollista minään muuna
historiallisena itsevaltiuden aikana. Kauhistuttavat näytelmät ihmisten
jumaliksi korottamisesta nöyrälle ja palvelevalle kansalle, joita
Assyria, Egypti, Persia ja Rooma tietävät kertoa, olisivat nykyisten
rinnalla himmentyneet pieniksi."

"Jo riittää, Helen", sanoi opettaja. "Todistelmiesi nojalla me jätämme
tutkistelemisemme yksityiskapitalismin taloudellisesta järjestelmästä,
jonka suuri vallankumous on ainaiseksi hävittänyt. Luonnollisesti
on olemassa suuri joukko muita kohtia ja sivuseikkoja kysymyksessä,
joita voisimme ottaa käsitelläksemme, mutta niiden tutkiminen olisi
yhtä hyödytöntä kuin mieltämasentavaakin. Minä arvelen, että me
olemme jo käsitelleet tärkeimmän kohdan. Jos te käsitätte, miksi
ja miten liikevoitto, korko ja vuokra synnyttivät rajoituksen
yhteiskunnan useimpien kulutusvoimalle pieneen osaan sen tuottavasta
voimasta, siten taasen vuorostaan sortaakseen jälkimmäistä, olette
te käsittäneet salaisuuden maailman köyhyyteen ennen vallankumousta
sekä mahdottomuuteen saada aikaan mitään huomattavampaa tai pysyväistä
parannusta millään alalla ihmiskunnan taloudellisia oloja siihen saakka
kunnes yksityiskapitalismi, josta liikevoittojärjestelmä vuokrineen ja
korkoineen olivat tärkeitä ja eroittamattomia osia, tulisi poistetuksi."



XXIX LUKU.

MINULLE OSOTETAAN KUNNIOITUSTA.


"Ja nyt", jatkoi opettaja katsahtaen gallerille, jossa tohtori ja minä
istuimme piilossa, "on minulla suuri hämmästys teidän varallenne.
Niiden joukossa, jotka ovat kuunnelleet luentoanne tänään, sekä
aamu- että iltapäivällä on muuan henkilö, jonka nimen teidän tulisi
voida arvata sanoessani, että kaikista henkilöistä maan päällä,
hän on ehdottomasti pystyvin ja ainoa täysin pätevä arvostelemaan,
miten tarkka teidän kuvauksenne yhdeksännentoista vuosisadan oloista
on ollut. Ettei tieto siitä olisi häirinnyt tyyneyttänne, olen minä
tähän saakka pidättänyt kertomasta, että meidän luonamme on tänään
saapuvilla ei vähemmän huomattava vieras kuin Julian West ja että hän
on hyväntahtoisesti suostunut sallimaan minun esittää itsensä teille."

Minä olin myöntynyt pikemmin vastenhakoisesti opettajan pyyntöön, kun
en olisi halunnut asettaa itseäni uteliaisuuden esineeksi. Mutta minun
oli kumminkin vielä tehtävä tuttavuutta kahdennenkymmenennen vuosisadan
poikien ja tyttöjen kanssa. Kun he saapuivat ympärilleni, oli helppoa
tyttöjen kiihkeistä silmäyksistä ja poikien liikutetuista kasvoista
nähdä, miten suuresti heidän mielikuvituksensa oli hämmästyksissä
läsnäoloni vuoksi heidän joukossaan ja miten kaukana heidän tunteensa
olivat tavallisesta ja epämiellyttävästä uteliaisuudesta. Mielenkiinto,
jota he minuun osottivat oli niin täydellisesti myötätuntoista, ettei
se olisi voinut loukata hienotunteisintakaan luonnetta.

Tällainen oli itseasiassa ollut kaikkien täysikasvuistenkin
henkilöitten käytös minua kohtaan, joita olin tavannut, mutta olin
tuskin odottanut samaa käytöskykyä koululapsilta. Minä en, kuten
näytti, ollut kylliksi ottanut huomioon sitä vaikutusta, joka oli
tapoihin sillä hienostumisen ilmakehällä, joka ympäröi nykyajan
lapsia aina kehdosta alkaen. Nämä nuoret olennot eivät olleet koskaan
nähneet karkeutta, raakuutta tai sopimatonta käytöstä kenenkään
puolelta. Heidän luottamustaan ei oltu koskaan väärinkäytetty, heidän
tunteitaan loukattu tai heidän epäluuloaan kiihoitettu. Kun he eivät
koskaan olleet kuvitelleetkaan löytyvän sellaista olentoa, kuin
yhteiskunnallisesti ylempänä tai alempana olevaa henkilöä, eivät he
olleet oppineet kuin yhden käytöstavan. Kun heillä ei koskaan ollut
ollut tilaisuutta synnyttää väärää tai pettävää vaikutusta tai jotain
sen tapaista, oli luonnollista, etteivät he tietäneet, mitä teeskentely
oli.

Todenteolla ovat nämä taloudellisen yhdenvertaisuuden toisarvoiset
seuraukset, nämä siveelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset, jotka
loivat ihmisten kanssakäymiselle ylevän ilmapiirin, kaikesta huolimatta
olleet suurinta apua jota itse periaatteesta on ollut ihmisonnelle.

Heti jouduin puhumaan ja leikkiä laskemaan tämän nuoren joukon kanssa
niin kevyesti kuin olisin heidät aina tuntenut, ja heidän hartaasti
kuunnellessaan mitä heille kerroin vanhan ajan kouluista ja itse
huvia nauttien heidän naiivien huomautustensa johdosta livahti tunti
huomaamatta ohitse. Nuoriso on aina innostavaa ja näiden raittiiden,
kauniiden ja nerokkaiden olentojen läsnäolo vaikutti kuin viinikylpy.

Florence! Ester! Helena! Marion! Margaret! George! Robert! Harald!
Paul! -- En milloinkaan unohda sitä tähtisilmäisten tyttöjen ja
komeitten poikain joukkoa, jossa ensiksi tutustuin kahdennenkymmenennen
vuosisadan tyttöihin ja poikiin. Voiko olla, että Jumala lähettää
suloisempia sieluja maan päälle nyt kun se niille on niin paljon
soveliaampi?



LUKU XXX.

MITÄ YLEINEN SIVISTYS MERKITSEE.


Oli muuan noita intiaanikesän iltapuolia jolloin tuntuu synnilliseltä
tilaisuuden tuhlaukselta joutilaan hetken sisällä viettäminen. Kun
meillä ei ollut minkäänlaista kiirettä, otimme tohtori ja minä
kahden istuttavat moottorivaunut lähimmältä asemalta ja viiletimme
kotoa poispäin poikkeillen tieltä aivan päähänpistojen mukaan. Ääntä
pitämättä vieriessämme sileitä katuja, joille laiteilla olevat
puuryhmät olivat sirotelleet lehtiään, aloin ihmetellä koululasten
varhaista kypsyyttä, he kun kolmen-, neljäntoista vuotisina pystyivät
käsittelemään aineita jotka minun aikanani tavallisesti oli säästetty
korkeakouluihin ja yliopistoihin. Tämän kuitenkin tohtori selitti.

"Siitä ajasta alkaen", hän sanoi, "jolloin maailma hyväksyi työn
ja sen tulosten tasaisen jakoehdotuksen, kävi kansantalous niin
yksinkertaiseksi tieteeksi että kuka lapsi tahansa, joka osaa
soveliaasti jakaa omenan pikku veljiensä kesken, on sen salaisuuden
perillä. Tietysti on väärän kansantalouden erhetyksien keksiminenkin
sangen yksinkertainen asia, kun kerran vain voi sitä vertailla oikean
kanssa.

"Mitä yleensä tulee varhaiseen henkiseen kehitykseen", jatkoi tohtori,
"en luule että se on erikoisemmin huomattava, meidän lapsissamme
teidän päiviinne lapsiin verrattuna. Me varmastikaan emme pyri sitä
kehittämään. Yhdeksännentoista vuosisadan selväjärkinen kahdentoista
vuotias koululapsi ei luultavastikaan tuloksiin nähden joutuisi
huonommalle puolen vertailussa tavallisen kaksitoista vuotiaan kanssa
meidän kouluissamme. Vertaillessanne heitä kymmentä vuotta myöhemmin
näyttäisi ehkä kasvatusjärjestelmäin erotus vaikutustansa. Yhden- ja
kahdenkolmatta vuotiaana tavallinen nuorukainen teidän päivinänne
lienee ollut vain vähän pitemmällä kasvatuksessa kuin neljännellätoista
vuodellaan, kun hänen luultavasti oli täytynyt lähteä koulusta
tehtaaseen tai farmille siihen aikaan tai parisen vuotta myöhemmin,
ellei hän sattunut oleman joku rikkaan vähemmistön lapsista. Vastaava
lapsi meidän järjestelmämme vallitessa olisi jatkanut opintojaan
keskeymättä ja yhdenkolmatta ikäisenä saavuttanut sen mitä te
tavallisesti sanoitte korkeakoulun opetuskurssiksi."

"Kasvatuskoneiston laajennuksen, joka vaadittiin korkeamman kasvatuksen
varaamiseksi kaikille, on täytynyt olla tavaton", sanoin. "Meidän
alkeiskoulujärjestelmämme piti alkeistietoja lähes kaikkien lasten
varalle, mutta kahdestakymmenestä tuskin yksi kävi edes oppikouluun,
tuskin yksi sadasta ennätti korkeakouluun eikä täyttä yhtä tuhannesta
koskaan nähnytkään opistoa. Minun aikani suurista yliopistoista --
Harvard, Yale ja muut -- lienee tullut pikku kaupunkeja, jotta voivat
vastaan ottaa sinne tulvivat ylioppilaat."

"Niiden olisi todellakin tarvinnut olla sangen suuria kaupunkeja",
vastasi tohtori, "jos kysymyksessä olisi ollut nuorisomme
korkeamman kasvatuksen luovuttaminen niiden haltuun, sillä joka
vuosi yliopistollista arvoa meillä ei anneta vain tuhansille ja
kymmentuhansille, joilla luvuilla teidän korkeakoulunne läpikäyneitä
laskettiin, vaan miljoonille. Siitä syystä -- se on, kysymyksessä
olevan lukumäärän vuoksi -- meillä ei voi enää olla mitään korkeamman
kasvatuksen keskuksia yhtä vähän kuin teillä alkeiskasvatuksen.
Kullakin yhteiskunnalla on yliopistonsa aivan samoin kuin ennen yleiset
koulut, ja kullakin on niissä enemmän oppilaita lähistöltään kuin
mikään teidän suurista yliopistoista saattoi vetonuotallaan koota
kaiken maailman ääristä."

"Mutta eikö erikoisten opettajain maine houkuttele oppilaita erikoisiin
yliopistoihin?"

"Siitä asiasta suoriudutaan helposti", vastasi tohtori. "Telefooni- ja
elektroskooppijärjestelmämme täydellisyys antaa tilaisuuden nauttia
minkä opettajan opetuksia tahansa miltä välimatkalta tahansa. Suosittu
opettaja luennoi miljoonille oppilaille kuiskaillen, jos hänen äänensä
on sortunut, paljon helpommin kuin kukaan teidän professoreistanne
saattoi puhua viisikymmentä oppilasta käsittävälle luokalle, vaikka oli
selvä-äänisenä."

"Todellakin, tohtori", sanoin, "sivistyksessänne ei ole mitään
kohtaa joka näyttää avaavan niin monia mahdollisuuden näköaloja
ja ratkaisevan ennakolta niin monia mahdollisia vaikeuksia
yhteiskuntajärjestelmänne järjestämisessä ja toiminnassa kuin tämä
sivistyksen yleisyys. Minun täytyy sanoa ettei mikään mikä on järkevätä
näytä mahdottomalta yhteiskunnan oikomistiellä, kun kerran te olette
sen olomuodon omaksuneet. Minun omat aikalaiseni täydelleen tunnustivat
teoriassa, kuten tiedätte, kansan kasvatuksen tärkeyden, jotta hyvä
kansanvaltainen hallitus olisi voitu toteuttaa; mutta järjestelmämme,
joka vain opetti kansan joukot tavailemaan, oli todellakin narripeliä
nykyiseen kansalliseen kasvatukseen verrattuna."

"Ehdottomasti niin", vastasi tohtori. "Kasvatuksen peruste on
taloudellista laatua, se kun vaatii oppilaan ylläpitoa ilman
taloudellisia tuloja kasvatusaikana. Jos mieli kasvatuksen tuottaa
tuloksia, täytyy sen ajan kestää lapsuusvuodet ja nuoruutta ainakin
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti. Se vaatii sangen suuria
kustannuksia, joita tuskin yhdet vanhemmat tuhannesta saattoivat kestää
teidän päivinänne. Valtio sen tietysti olisi voinut ottaa osalleen,
mutta silloin olisi rikkaitten täytynyt avustaa köyhäin lapsia, eivätkä
he luonnollisesti sellaisesta tahtoneet kuulla puhuttavankaan, ainakaan
kasvatuksen alkeisasteiden yläpuolelle. Ja vaikkakaan ei asiassa
olisi ollut rahakysymystä, olisivat rikkaat, jos toivoivat voivansa
valtaansa säilyttää, olleet hulluja, jos olisivat heidän likaisia
töitään suorittamaan määrätyille joukoille varanneet sivistystä joka
heistä olisi tehnyt yhteiskunnallisia kapinoitsijoita. Näistä kahdesta
syystä teidän talousjärjestelmänne oli aivan mahdoton mitään nimensä
arvoista kansallista kasvatusjärjestelmää ylläpitämään. Toiselta puolen
taloudellisen tasa-arvoisuuden ensimmäinen vaikutus oli samallaisten
kasvatuksellisten etujen varaaminen kaikille ja vielä paraitten
minkä yhteiskunta voi aikaan saada. Vallankumouksen historian mieltä
kiinnittävimpiä lukuja on se joka kertoo miten heti uuden järjestyksen
voimaan astuttua nuoret miehet ja naiset alle kahdenkymmenen ikävuoden,
jotka olivat työskennelleet pelloilla ja tehtaissa ehkä lapsuudesta
asti, jättivät työnsä ja tulvivat takaisin kouluihin ja opistoihin
niin pian kuin tilaa heille voitiin valmistaa, jotta olisivat
mahdollisimman paljon voineet korjata varhaisia tappioitaan. Kaikki
yksimielisesti nyt ymmärsivät että kasvatus oli taloudellisesti
tehty kaikille mahdolliseksi, että se oli suurin uuden järjestyksen
tuottama anti. Kirjoista selviää myös ettei vain nuoriso, mutta
miehet ja naiset ja vanhemmatkin, jotka olivat kasvatuksellisia etuja
vaille jääneet, käyttivät kaiken teollisuusvelvollisuuksistaan vapaan
aikansa täyttääkseen mahdollisuuden mukaan varhaisemman elinaikansa
puutteita, jotta heidän ei liian suuresti olisi tarvinnut hävetä
nousevan sukupolven läsnäollessa joka kokonaan oli oleva korkeakoulun
läpikäyneitä.

"Puhuaksemme kasvatusjärjestelmästämme nykyisessä muodossaan", jatkoi
tohtori, "tahdon varottaa teitä siitä mahdollisesta erehdyksestä
että luulisitte yhdenkolmatta vuoden ijässä päättyvän kurssin
päättävän myös tavallisen yksilön kasvatuksellisen opintoajan. Se on
päinvastoin vain vaadittava sivistyksellinen minimi jonka yhteiskunta
jokaiselle nuorukaiselle vaatii annettavaksi heidän alaikäisyytensä
aikana, jotta heistä tulisi vain soveliaita kansalaisia. Me kuitenkin
pitäisimme sangen laihana kasvatuksena sitä joka siihen päättyisi.
Me arvelemme että yliopistollisen arvon saavuttaminen täysikäisyyden
alkaessa merkitsee vain että arvon saanut on päässyt sille ikäkaudelle
jolloin hänen katsotaan kykenevän ja olevan oikeutetun täysi-ikäisenä
pitää huolta opinnoistaan ilman valtion johdatusta ja pakotusta.
Tätä tarkoitusta varten keinoja varatakseen kansa ylläpitää laajaa
järjestelmää jota voitte sanoa oppiarvon saavuttaneitten valittavaksi
opintokurssiksi jokaisessa tieteen haarassa, ja nämä ovat vapaasti
avoimina jokaiselle elämän loppuun asti niin kauan tai niin lyhyen
ajan, niin jatkuvasti tai niin asteettaisesti, niin perinpohjaisesti
tai niin pintapuolisesti kuin kukin haluaa.

"Järki ei todellakaan ole mahdollinen monissa tärkeissä
opintohaaroissa, halu niihin ei heräjä eikä ymmärrys kykene niitä
tavoittamaan, ennenkuin kypsyneellä ijällä, jolloin kuukauden
pyrkimyksellä saavutetaan käsitys asiassa minkä omaksumisyritykseen
vuosia olisi hukkaan tuhlattu nuoruudessa. Meidän tarkoituksenamme on
niin paljon kuin mahdollista lykätä sellaisten haarojen vakava tutkimus
oppiarvon saavuttaneiden kouluihin. Nuoren kansan täytyy saada asioista
yleinen käsitys, mutta todenteolla heidän elinaikansa ei ole kiinteää
ja tuloksellista tutkimusta varten. Jos tahdotte nähdä innostuneita
oppilaita, joille tietojen tavoittelu on suurinta elämän iloa, täytyy
teidän etsiä heidät keski-ikäisten isien ja äitien joukosta oppiarvon
saavuttaneiden kouluista.

"Tietojen elinkautisen tavoittelun tilaisuuksien oikein käyttämistä
varten ovat meidän mielestämme elämämme vapaa-ajat, jotka teistä
tuntuvat niin pitkiltä, aivan liian lyhyet. Ja ne joutoajat, niin
pitkiä kuin ovatkin, puolet joka päivästä ja puolet joka vuodesta sekä
koko jälkimmäinen puoli elämästä joka on pyhitetty persoonalliselle
käyttämiselle -- vieläpä näiden pitkien aikojen lisäyksetkin, yhä
suuremmiksi kasvaen jokaisen työtä säästävän keksinnön mukana,
jotka ovat varatut elämän korkeampaa käyttöä varten, näyttävät
meistä vähäarvoisilta henkiselle kehitykselle, olosuhteilta joita
teidän aikananne ei ollut tuskin kenenkään käytettävissä, mutta
jotka meidän laitoksemme ovat kaikille varanneet. Tarkoitan sitä
rauhan moraalista ilmapiiriä joka johtuu mielen ehdottomasta
vapauttamisesta häiritsevistä ankeuksista ja kiduttavasta huolesta
oman itsemme ja meille rakkaitten aineellisen toimeentulon suhteen.
Talousjärjestelmämme saattaa meidät asemaan jossa voimme seurata
Kristuksen oppia, joka niin mahdoton oli teille, olla pitämättä 'huolta
huomisesta.' Teidän ei tietysti pidä ymmärtää että koko kansamme on
vain tutkijoita ja filosoofeja, mutta ymmärtänette että me olemme
enemmän tai vähemmän uutteria ja järjestelmällisiä oppilaita ja
koululaisia koko elämämme ajan."

"Todellakin, tohtori", sanoin, "en muista oletteko koskaan puhunut
minulle mitään mikä olisi osottanut täydellisempää ja räikeämpää
ristiriitaa teidän ja minun aikani välillä kuin tämä puhtaasti
henkisten harrastusten pysyvä ja kasvava kehitys läpi eläjään. Minun
aikanani oli kuitenkin vain kuuden tai kahdeksan vuoden erotus
köyhän miehen pojan ja onnellisemman nuorukaisen henkisen elämän
kestäväisyyden välillä, edellinen oli tuomittu tehtaaseen neljäntoista
vanhana, jälkimmäinen läksi opistoon. Jos toisen kehitysaika päättyi
neljänteentoista ikävuoteen, niin toisen loppui jotenkin yhtä
täydellisesti yhden- tai kahdenkolmatta ijässä. Sen sijaan että
opin arvon saavuttamisella hän olisi päässyt tilaisuuteen alkamaan
todellista kasvatustaan, merkitsi se tapaus tavalliselle nuorukaiselle
opinto-ajan päättymistä ja oli hänen elämänsä vuoksiaika sivistyksen
ja tieteitten ja humaanisuuden tietoon. Tässä suhteessa tavallinen
yliopistolainen ei koskaan jälkeenpäin omistanut niin paljon tietoja
oppiarvonsa saavuttamispäivänä. Sillä heti senjälkeen, ellei ollut
rikkainta luokkaa, hänen täytyi suin päin syöksyä liike-elämän
melskeeseen ja kilpailuun ja ottaa pesti olemassa olon aineellisten
välikappaleiden taistelurekryytiksi. Sortuiko hän vai onnistui,
se ei suuria vaikuttanut hänen henkisen elämänsä kuihtumisen ja
kääpiöitymisen estämiseksi tai edistämiseksi. Hänellä ei ollut aikaa
eikä voinut käyttää mitään ajatusta muuhun. Jos hän sortui taikka
tuskin vältti sortumisen, alituinen ankeus hänen sydäntänsä jäyti: ja
jos hän onnistui, hänen onnensa tavallisesti teki hänestä tylsäpäisen
ja vielä avuttomamman itseensä tyytyväisen aineen orjan kuin jos
olisi sortunut. Mitään toivoa ei kummallakaan tiellä ollut hänen
mielelleen ja sielulleen. Jos elämänsä lopussa hänen ponnistuksensa
olivat voittaneet hänelle hiukan hengityksen tilaa, ei siitä hänen
käytettäväkseen ollut, sillä henkiset ja järjelliset osat käytännön
puutteessa kuihtuvat eivätkä enää kyenneet vastaamaan tilaisuutta."

"Ja tällaista olemassaolonsa puolustusta", sanoi tohtori, oli niiden
elämä joita te piditte onnellisimpina ja menestyksellisimpinä --
joiden arveltiin elämän palkinnon voittaneen. Voitteko ihmetellä
että me pidämme suurta vallankumousta ihmisen toisena luomisena,
etenkin kun se täydellisen mielen ja sielun elämän olosuhteet lisäksi
tuotti siihen pelkkään aineelliseen toimeentuloon joka enemmän tai
vähemmän kunnollisena oli ollut kaikkien ihmisolentojen, rikkaitten
ja köyhien, melkein koko elämä mitä he siihen asti olivat tienneet?
Olemassaolon taistelun vaikutus, se kun ehkäsi kokoamishimollaan
henkisen kehityksen aikaihmisen elämän kynnykselle, olisi ollut kyllin
turmiollinen, vaikkapa taistelun luonne riisi ollut siveellisesti
nuhteetontakin. Kun johdumme ajattelemaan että se taistelu ei vain
estänyt sielun kehitystä, vaan oli vaikutukseltaan tavattoman
turmiollinen siveelliselle elämällekin, ymmärrämme täydellisesti
ihmissuvun onnettomat olosuhteet ennen vallankumousta. Nuorisolla
on ylevä pyrkimys velvollisuuteen ja oikeuteen ja korkeat unelmat
niistä. Se katsoo maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi oleman,
eikä sellaisena kuin se on; ja onneksi on ihmiskunnalle, jos
yhteiskunnan laitokset eivät loukkaa tätä moraalista innostusta,
vaan pikemmin koettaa sitä säilyttää ja kehittää läpi koko elämän.
Tämän nykyinen yhteiskuntajärjestys tekee, sen luullakseni voimme
väittää. Taloudellisen järjestelmän avulla, joka perustuu kaiken
työn teon korkeimmalle siveysopilliselle aatteelle, huomaa nuoriso
maailmalle jouduttuaan että se on kaiken moraalin käytännöllinen
koulu. Nuorukainen tapaa tarpeeksi tilaa ja ilmaa velvollisuuksissaan
ja toimissaan ylevälle innostukselle, jokaiselle epäitsekkäälle
pyrkimykselle mitä vain helliä mielii. Hän ei ole voinut muodostaa
korkeampaa eikä täydellisempää moraalista kuvaa kuin mikä vallitsee
meidän teollisuus- ja jakojärjestyksessämme.

"Nuoriso oli teidän päivinänne yhtä ylevää kuin se on nyt, jo uneksi
samoja suuria unelmia elämän mahdollisuuksista. Mutta kun nuori mies
pääsi eteenpäin käytännöllisen elämän maailmaan, hän huomasi unelmiansa
pilkattavan ja ja ihanteitansa ivailtavan joka käänteessä. Hän huomasi
olevan pakotettu, tahtoipa sitten laikka ei, ottamaan osaa elämän
taisteluun, jossa menestyksen ensimmäisenä ehtona oli siveysopin
ripustaminen hyllylle ja omantunnon äänen tukahuttaminen. Teillä oli
eri lausuntotapoja millä kuvailitte sitä prosessia, kun nuori mies
vastenmielisesti luopuen ihanteistaan tyytyi innoittavan taistelun
olosuhteisiin. Te sanoitte hänen 'oppivan käsittelemään maailmaa
sellaisena kuin se oli', 'pääsevän romanttisista lapsellisuuksista',
'tulevan käytännölliseksi' ja sen tapaista. Se todellisesti ei ollut
muuta kuin sielun turmelemista. Onko se liioittelua?"

"Se on vain totuutta ja me sen kaikki tiesimme", vastasin.

"Kiittäkää Jumalaa että niistä päivistä on päästy ijäksi. Isän ei
tarvitse enää opettaa pojallensa kyynillisyyttä, jotta hän ei elämässä
tappiolle tulisi, eikä äidin tyttärellensä maailmallista viisautta
suojatakseen häntä ylevältä vaistolta. Vanhemmat ovat lastensa
arvoisia ja kykenevät heidän kanssansa liittoutumaan; siten meidän
mielestämme ei ollut eikä voinut olla asian laita teidän päivinänne.
Elämä on kauttaaltansa yhtä laaja ja ylevä kuin se näyttää olevan
kodin kynnyksellä ikävöivälle lapselle. Täydellisyyden ihanteet,
itseuhrauksen, kunnian, rakkauden ja velvollisuuden tuottama innostus
ei enää kypsyneempinä vuosina vaihdu halvempiin perustuksiin, vaan
jatkuu elämätä elättäen sen loppuun asti. Muistanette mitä Wordsworth
sanoi:

    "Lapsuudessa taivas meitä ympäröi.
    Poikaijällämme meihin lankeaa
    Jo varjot vankilan."

"Jos hän olisi osallisena meidän elämässämme, ei luullakseni hänen olisi
tarvinnut lapsuutta ylistää poikuusijän kustannuksella, sillä elämä
kohoaa yhä laajemmaksi ja korkeammaksi loppuun asti."



LUKU XXXI.

"EI TÄLLÄ VUORELLA EIKÄ JERUSALEMISSA."


Seuraavana aamuna, jolloin Edithin taas täytyi lähteä velvollisuuttaan
suorittamaan, seurasin häntä rautatieasemalle. Seisoessamme junaa
odottaen kiintyi huomioni erääseen erikoisemmalta näyttävään mieheen
joka astui ulos vasta saapuneesta junasta. Hän näytti yhdeksännentoista
vuosisadan kannalta arvostellen noin kuudenkymmenen vuotiaalta ja oli
siis luultavasti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen vuotias, se kun oli
se arviomäärä jonka olin huomannut tarpeelliseksi uusien aikalaisteni
ikää määritellessäni, sillä näinä aikoina ijällisyyden merkit näkyvät
myöhemmin. Huomauttaessani Edithille tästä henkilöstä, herätti hän
minussa suurta mielenkiintoa, sillä Edith ilmoitti että hän oli Mr.
Barton jonka telefoonissa kuulemani saarna niin oli vaikuttanut minuun
uuden elämäni ensimmäisenä sunnuntaina, kuten olen kertonut teoksessani
"Vuonna 2000." Edith ehti juuri esittää minut ennen junaan astumistaan.

Lähtiessämme yhdessä asemalta sanoin toverilleni, suvaitsisiko hän
minun kysyä mitä erikoista uskon lahkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa
hän edusti.

"Rakas Mr. West", oli vastaus, "teidän kysymyksenne osottaa että
ystäväni tri Leete ei ole luultavasti teille suuria kertonut nykyisestä
katsantokannasta uskonnollisiin asioihin nähden."

"Keskustelumme on vain hiukan liikkunut sillä alalla", vastasin, "mutta
minua ei ihmetytä saadessani tietää että teidän aarteenne ja tapanne
ovat kokonaan toiset kuin minun aikanani. Uskonnolliset aatteet ja
kirkolliset laitokset olivat jo sinä aikana kuitenkin niin nopeitten
ja perinpohjaisten mullistusten alaisia että varmasti saattoi ennustaa
että jos uskonto oli elävä toisella vuosisadalla, oli se tapahtuva
aivan toisenlaisten muotojen alaisena kuin koskaan ennen oli tunnettu."

"Olette kosketellut asiata", sanoi seuralaiseni, "joka minulla on mitä
suurimman harrastuksen esineenä. Ellei teillä ole muuta, tehtävää, ja
haluatte hiukan puhua tästä, ei mikään ole minulle mieluisempaa."

Saatuaan vakuutuksen että minulla ei ollut mitään muuta tointa kuin
tietojen rypläileminen kahdennestakymmenennestä vuosisadasta, sanoi Mr.
Barton:

"Käykäämme sitten tuonne vanhaan kirkkoon, jonka epäilemättä jo olette
tunteneet teidän aikanne jäännökseksi. Siellä voimme mukavasti istua
keskustellessamme sellaisessa ympäristössä joka hyvin soveltuu yhteen
keskusteluaineemme kanssa."

Silloin huomasin että seisoimme erään viime vuosisadan
kirkkorakennuksen edustalla, joka on säilytetty historiallisena
muistomerkkinä, ja lisäksi kuten kummakseni havaitsin oli tämä se sama
kirkko jossa minun perheeni oli aina käynyt ja minä samoin -- se on,
silloin kuin kirkossa kävin mikä ei usein tapahtunut.

"Merkillinen sattuma!" huudahti Mr. Barton kerrottuani hänelle tämän;
"kukapa olisi sitä saattanut aavistaa? Luonnollisesti uudelleen
astuessanne sellaiseen paikkaan joka on niin rikas entisistä
muistoista tahdotte olla yksin. Teidän täytyy suoda minulle anteeksi
aavistamattoman varomattomuuteni, kun ehdotin kääntymistä tänne."

"Sattuma", vastasin, "on huvittava, vaan ei ollenkaan mieltäliikuttava.
Minun aikani nuoret eivät kirkkosuhteitaan tavallisesti kovin vakaviksi
käsittäneet. Olenpa huvikseni katseleva miltä tämä vanha paikka
näyttää. Astukaamme sisälle kaikin mokomin."

Sisäpuoli oli kokonaan muuttumaton pääkohdissaan siitä viime
kerrasta jolloin olin sen seinien sisällä käynyt, toista vuosisataa
sitten. Hyvin muistin että se viimeinen tilaisuus oli ollut
pääsiäisjumalanpalvelus, jonne olin saattanut muutamia kauniita
maalaisserkkuja, jotka halusivat kuulla musiikkia ja nähdä koreuksia.
Epäilemättä olivat rappeutumisjäljet vaatineet monia korjauksia, mutta
ne oli toimitettu niin että kokonaisvaikutuksen eheys oli säilytetty.

Kulkien pitkin kuorin pääkäytävää pysähdyin perheeni penkin edustalle.

"Tämä, Mr. Barton", sanoin, "on tai oli minun penkkini. Totta on että
olen hiukan takapajulla penkin vuokran suhteen, mutta luullakseni
rohkenen kutsua teidät istumaan kanssani."

Olin totta puhunut Mr. Bartonille että sangen vähän tunteellisuutta
kuului niihin kirkkosuhteisiin joita oli minulla ollut. Ne elivät
todella vain perhetraditsiooneja ja yhteiskunnallista omaisuutta.
Mutta toiselta puolen huomasin olevani koko lailla liikutuksissani,
kun asettuessani tavalliselle paikalleni penkin päähän katsahdin
hämärää ja äänetöntä huonetta. Katseeni kulkiessa penkistä penkkiin,
mielikuvituksissani heräsi niiden miesten ja naisten, nuorten poikain
ja neitojen elämä jotka olivat tottuneet sunnuntaisin sata vuotta
sitten istumaan näissä penkeissä. Muistellessani heidän eri toimiansa,
kunnianhimoansa, toivojansa, pelkojansa, kateuttansa ja juoniansa, ne
kaikki kun olivat ollut omistetun, menetetyn tai himoitun rahaihanteen
vallitsemat, ei minuun niin paljon vaikuttanut se persoonallinen
kuolema, mikä oli kaikkien näitten vanhojen tuttavieni osaksi tullut,
kuin ajatus siitä miten täydellisesti koko se yhteiskunnallinen meno,
jossa he olivat eläneet, liikkuneet ja olemuksensa säilyttäneet,
oli hävinnyt. Eivät ainoastaan he itse olleet menneitä, vaan heidän
maailmansakin oli mennyt, eikä sen sijalla oleva sitä enää tuntenut.
Miten outo, miten keinotekoinen, miten luonnoton se maailma oli ollut!
-- ja kuitenkin oli se heille ja minulle, ollessani yksi heistä,
näyttänyt ainoalta mahdolliselta olemassaolon muodolta.

Mr. Barton, hienotunteisesti kunnioittaen aatelmiani, odotti minun
katkaisevan äänettömyyden.

"Epäilemättä", sanoin, "koskapa säilytätte kirkkojamme
merkillisyyksinä, on teillä itsellä parempia käytettävänänne?"

"Meillä", vastasi seuralaiseni, "toden teolla on sangen vähän tai ei
ollenkaan kirkkoja käytännössä."

"Niin, todellakin! Unohdin hetkeksi että telefoonin avulla kuulin
saarnanne. Telefooni nykyisessä täydellisyydessään on tietysti kokonaan
poistanut kirkkojen tarpeellisuuden kuulijahuoneina."

"Toisin sanoen", vastasi Mr. Barton, "kun me kokoonnumme tätä nykyä, ei
meidän enää tarvitse tuoda ruumistamme mukanamme. Eriskummallisuutena
on se merkillistä että samalla kuin telefooni ja elektroskooppi,
poistettuaan etäisyyden olemasta esteenä näölle ja kuulolle, ovat
saattaneet ihmiset niin likeiseen myötätuntoiseen ja henkiseen
kanssakäymiseen ettei sellaista, koskaan ennen ole aavistettu, ovat
ne samalla, vaikka pitävätkin yksilöitä mitä läheisimmässä yhteydessä
kaiken kanssa mitä maailmassa tapahtuu, saattaneet heidät kykeneviksi
nauttimaan, jos haluavat, ruumiillista yksinäisyyttä, jommoista vain
erakko teidän päivinänne sai kokea. Meidän etumme tässä suhteessa ovat
niin meidät hemmotelleet että joukossa oleminen, mikä oli välttämätön
rangaistus, jos te jotakin mieltä kiinnittävää halusitte nähdä tai
kuulla, näyttäisi meistä liian kalliilta hinnalta maksaaksemme sitä
tuskin mistään nautinnosta."

"Saatan ymmärtää", sanoin, "että kirkolliset laitokset ovat
merkityksensä menettäneet toisillakin tavoin kuin kirkkorakennusten
käyttämättä jättämisellä, kun telefooni järjestelmä on yleisesti
otettu uskonnollisen opetuksen käytettäväksi. Minun aikanani se
seikka, että kukaan puhuja ei voinut ääntänsä ulotuttaa muuta kuin
pienen kuulijakunnan piiriin, vaikutti että todellinen saarnamiesten
armeija oli välttämätön -- noin 50,000 yksinomaan Yhdysvalloissa --
kansan opettamiseksi. Näistä tuskin yhtä monen satojen joukossa oli
sellaista henkilöä jolla oli sanottavana jotakin todella kuulemisen
arvoista. Esimerkiksi voimme sanoa että 50,000 pappismiestä saarnasi
joka sunnuntai yhtä monta saarnaa yhtä monelle seurakunnalle. Neljä
viidettä osaa näistä saarnoista olivat viheliäisiä, puolet jälellä
olevista ehkä keskiarvoisia, muutamat toisista hyviä ja vain harvat
koko joukosta todella oivallisen luokkaan kuuluvia. Tietysti ei nyt
kukaan halunnut kuulla viheheliäistä esitystä mistään aineesta, kun
hän aivan yhtä helposti saattoi kuulla oivallista, ja jos me olisimme
saaneet telefoonijärjestelmämme sille kannalle kuin se teillä on,
olisi tuloksena ollut että ensimmäisenä sunnuntaina sen käyntiin panon
jälkeen jokainen, joka olisi halunnut saarnaa kuulla, olisi yhdistänyt
telefooninsa muutamana laajalti mainehikkaitten saarnamiesten
saarnahuoneitten tai kirkkojen kanssa, eikä toisilla olisi ollut
kuulijoita ollenkaan, ja heidän olisi vihdoin ollut pakko etsiä uusia
toimintaoloja."

Mr. Barton oli huvitettu. "Te olette todellakin", hän sanoi, "osanneet
teidän ja meidän aikamme välisten mitä tärkeimpäin ristiriitain
mekaanilliseen puoleen -- nimittäin keskinkertaisuuden nykyiseen
tukahuttamiseen opetuksessa, olipa se sitten henkistä tai uskonnollista
laatua. Kun tilaisuutta on poimia mitä valituinta hengen ruokaa
sukukunnan henkevimmiltä moralisteilta ja tietäjiltä, pitää tietysti
jokainen yksimielisesti ajan tuhlauksena kuunnella ketään jolla
on vähemmän painavia tietoja luovutettavana. Ajatellessanne että
kaikki siten kykenevät saamaan paraat vaikutelmat mitä suurimmat
henget voivat antaa, ja yhdistäessänne tämän siihen seikkaan että
korkeamman kasvatuksen yleisyyden avulla kaikki ovat ainakin koko
hyviä arvostelemaan mikä on parasta, ymmärrätte sen salaisuuden jota
sanottakoon heti sen sivistysasteen tueksi jonka me olemme saavuttaneet
ja korkeimman mahdollisimman edistyskannan varmimmaksi vakuudeksi alati
parempia olosuhteita kohti -- nimittäin moraalisen ja henkisen neron
johdannon. Teidän kaltaisellenne, joka on kasvatettu yhdeksännentoista
vuosisadan aatteiden mukaisesti kansanvaltaisuuteen nähden, saattanee
näyttää ristiväitteeltä se että taloudellisten ja kasvatuksellisten
olosuhteiden yhdenvertaisiksi luomisesta, joka on kansanvaltaisuuden
täydentänyt, saattoi johtua mitä täydellisin ylimysvalta, eli paraitten
hallinto, mikä ajateltavissa olla voi; ja kuitenkin, mikä tulos saattoi
olla luonnollisempi? Tämänpäiväinen kansa, joka on liian järkevätä
antaakseen edes puolijumalain johtaa tai vietellä itseään harhaan
itsekkäisiin tarkoitusperiin, on toiselta puolen valmis ymmärtämään
ja seuraamaan innostuneena kaikkea parempaa johtoa. Tuloksena on
että suurimmat miehemme ja naisemme tätä nykyä johtavat epäitsekästä
valtakuntaa ehdottomammin kuin teidän tsaarinne uneksivatkaan, ja
niin laajalta että sen rinnalla Aleksanderin valloitukset näyttävät
maakunnallisilta. Maailmassa on ihmisiä, jotka kun hyväksi katsovat
kanssaihmisiinsä vedota, kykenevät pelkällä ilmoituksella saamaan
yhden, viiden tai kahdeksan sadan miljoonan ihmisen huomion yhtaikaa
puoleensa. Jos tilaisuus on suuremmoinen ja puhuja sen arvoinen,
vallitsee todella koko maailman laajuinen hiljaisuus, toiset auringon
paistaessa tai tähtien tuikkeessa, toiset päivän nousussa tai
illan hämärässä, kaikki huomionsa kiinnittävät opettajan huulille.
Sellainen valta teidän päivinänne olisi ehkä näyttänyt vaaralliselta,
mutta ajatellessanne että sen kestävyys riippuu sen harjoittamisen,
viisaudesta ja epäitsekkyydestä ja kukistuisi heti ensimmäisen väärän
oireen jälkeen, voitte arvata että se on yhtä varma kuin Jumalan
vallinta."

"Tri Leete", sanoin, "on puhunut minulle jotakin siitä tavasta, miten
sivistyksen yleisyys yhdessä tieteellisten sovelluttamisienne kanssa
on tehnyt tämän paraitten hallinnon mahdolliseksi; mutta, pyydän
anteeksi, miten saattaa puhuja esittää sanottavansa niin äärettömälle
lukumäärälle josta puhuitte, elleivät helluntai-ihmeet uudistu?
Tottapa kuulijakunnan täytyy rajoittua ainakin niihin ainoastaan jotka
käytettävää kieltä ymmärtävät."

"Onko mahdollista ettei tri Leete ole teille mitään puhunut
yleismaailmallisesta kielestämme?"

"En ole muuta kieltä kuullut kuin englannin."

"Tietysti puhuu itsekukin oman maansa kieltä kansalaistensa kanssa,
mutta muun maailman kanssa hän puhuu yleiskieltä -- se on, me
tätänykyä tarvitsemme vain kahta kieltä voidaksemme puhua kaikkien
ihmisten kanssa -- oman ja yleiskieltä. Me saatamme oppia niin
monia kuin haluamme ja tavallisesti meitä huvittaa oppia useampia,
mutta nämä kaksi vain ovat tarpeelliset käydessämme ympäri maailman
tai puhuessamme kaikkialle tulkitta. Joukko pienempiä kansoja on
kokonaan jättänyt sikseen kansalliskielensä ja puhuu vain yleiskieltä.
Suuremmat kansat, joilla on hienoa kirjallisuutta säilytettävänä omalla
kielellään, ovat olleet hitaampia siitä luopumaan, ja tällä tavalla
pienemmillä kansoilla on todellisesti ollut jonkinlaista etua suurten
rinnalla. Taipumus yhden ainoan kielen käyttämiseen elävänä kielenä
ja käsittelemään kaikkia muita kuolleina tai kuolemaan tuomittuina on
kuitenkin lisääntymässä sellaisessa määrässä että jos olisitte nukkunut
vielä yhden sukupolven yli, ette ehkä olisi tavannut muita kuin
filologisia tuntijoita jotka olisivat osanneet puhua kanssanne."

"Mutta yleisen telefoonin ja yleiskielen rinnalla", sanoin, "on
vielä käsiteltävänä uskonnon juhla- ja kirkonmenojen puoli. Sen
täytäntöä varten luullakseni hurskassieluiset yhä tarvitsevat kirkkoja
kokouspaikoikseen, olkootpa miten kykeneviä tahansa niistä pääsemään
opetustarkoituksissa."

"Jos joku sitä tarvetta tuntee, ei ole mitään syytä miksi he eivät
voi pitää niin monta kirkkoa kuin heitä haluttaa ja kokoontua niin
usein kuin soveliaiksi näkevät. En tiedä onko vielä sellaisia jotka
niin tekevät. Mutta korkean henkisyysasteen yleiseksi tultua maailman
oli pakko kasvaa uskonnon juhlapuolesta pois, joka muotoineen
ja tunnustähtineen, pyhine aikoineen ja paikkoineen, uhrineen,
juhlineen, paastoineen ja uusikuineen merkitsi niin paljon ihmissuvun
lapsuusaikoina. Se aika on nyt täysin tullut jota Kristus ennusti
puhuessaan vaimon kanssa Samarian lähteellä, kun Temppeliaatos kaikkine
perustuksineen oli väistyvä kokonaan henkisen uskonnon tieltä, aikaan
ja paikkaan katsomatta jonka hän eniten sanoi Jumalaa miellyttävän."

"Kun kirkonmenojen ja juhlien puoli uskonnosta on kadonnut", sanoin,
"ja kirkossa käynti on tullut tarpeettomaksi opetustarkoituksissa sekä
kun kukin valitsee oman saarnamiehensä persoonallisilla perusteilla, on
kaiketi lahkokuntain täytynyt melkein kokonaan hävitä."

"Niin ovat", sanoi Mr. Barton. "Se minua muistuttaa että puheemme
alkoi teidän tiedustelullanne, mihin uskontokuntaan minä kuulun.
Siitä on sangen kauan aikaa, kun kansan oli tapana jakautua lahkoihin
ja luokitella itsensä eri nimisinä uskontoasiain mielipiteitten
vaihtelujen mukaan."

"Onko mahdollista", huudahdin, "että tarkoitatte sanoa etteivät ihmiset
enää riitele uskonnosta? Todellako sanotte minulle että ihmisolennot
ovat kyenneet ratkaisemaan erilaiset mielipiteet tulevasta elämästä
tulematta vihollisiksi tässä elämässä? Tri Leete on pakottanut minun
uskomaan sangen monia ihmeitä, mutta jo on tässä liian paljon!"

"En ihmettele että se tuntuu hämmästyttävältä esitykseltä ensi
kuulemalta yhdeksännentoista vuosisadan ihmiselle", vastasi Mr. Barton.
"Mutta sittenkin, kuka se alotti ja ylläpiti uskontoriitoja menneinä
päivinä?"

"Ne olivat luonnollisesti kirkolliset yhdyskunnat -- papit ja
saarnaajat."

"Mutta niitä ei ollut paljon. Miten he kykenivät niin suuria
selkkauksia aikaan saamaan?"

"Niiden kansajoukkojen avulla, jotka tietämättömyyden pimeässä
eläen olivat vastaavassa määrässä taikauskoisia ja tekopyhiä ja
välikappaleita kirkkolaisten käsissä."

"Mutta olihan sivistynyt vähemmistö. Olivatko hekin tekohurskaita?
Olivatko he kirkon miesten välikappaleita?"

"Päinvastoin he aina olivat tyyniä ja suvaitsevaisia uskonnollisiin
kysymyksiin nähden ja papistosta riippumattomia. He mukautuivat
kirkollisten vaikutukseen vain siksi että pitivät sitä tarpeellisena
tietämättömän väestön vallintatarkoituksissa."

"Hyvä on. Te olette selittäneet ihmeenne. Nyt ei ole mitään
tietämätöntä väestöä, jonka vuoksi järkevimpäin tarvitsisi tinkiä
totuuden kanssa. Teidän sivistynyt luokkanne suvaitsevine ja
filosoofisine mielipiteineen uskonnollisten erimielisyyksien suhteen ja
se rikollinen hupsujoukko joka niistä elämätä piti, on tullut yhdeksi
ainoaksi nyt eläväksi luokaksi."

"Miten kauan siitä on kun ihmiset lakkasivat sanomasta itseään
katolilaisiksi, protestanteiksi, baptisteiksi, metodisteiksi ja niin
edespäin?"

"Sen luokittelumuodon saattaa sanoa saaneen pahan täräyksen suuren
vallankumouksen aikaan, jolloin lahkorajat ja oppiriidat, jotka
jo silloin olivat painuneet syrjään, kokonaan lakaistiin pois ja
unohdettiin veljellisen rakkauden intohimoisen vaikutuksen aikana joka
saattoi ihmiset yhteen ylevämpää yhteiskuntajärjestystä perustamaan.
Vanha tapa olisi ehkä uudelleen henkiin herännyt aikanaan, ellei
uusi sivistys ensimäisen ihmispolven aikana vallankumouksen jälkeen
olisi hävittänyt tietämättömyyden ja taikauskon maaperää, joka
oli kirkollista vaikutusta ylläpitänyt, ja tehnyt sen virkoamista
ikipäiviksi mahdottomaksi.

"Vaikka tietysti", jatkoi seuralaiseni, "henkisen sivistyksen
yleistyminen on ainoa syy joka tarvitsee huomioon ottaa uskonnollisen
lahkolaisuuden kokonaan katoamista harkittaessa, saatte vielä elävämmän
käsityksen muinaisten ja nykyisten uskontotapojen välille syntyneestä
juovasta, jos ajattelette muutamia taloudellisia olosuhteita, jotka
nyt kokonaan ovat menneitä, mutta jotka teidän aikananne tukivat
kirkollisten laitosten valtaa jotenkin oleellisessa määrässä. Tietysti
etukädessä kirkkorakennukset olivat tarpeellisia saarnapaikkoja ja
samoin uskonnon juhla- ja menopuolta varten. Sitäpaitsi uskonnon
opetuksen voima, joka pääasiallisesti nojautui traditsioonin perustaan
eikä omaan järkevyyteensä, vaati välttämättä että jokaisen saarnaajan
joka halusi kuulijoita saada oli astuttava jonkun perustetun
lahkojärjestön palvelukseen. Uskonto, sanalla sanoen, samoin kuin
teollisuus ja politiikkakin, oli suurempain tai pienempäin yhteyksien
kapitaaliyhtiö, joka yksinomaan vallitsi työalaa ja koneistoa ja johti
sitä toiminimen arvon ja vallan hyväksi. Samoin kuin kaikkien niiden,
jotka halusivat tointa saada politiikassa tai teollisuudessa, oli pakko
tehdä sitä koneistoa vallitsevain yksilöiden tai yhtiöiden alamaisina,
samoin oli uskonnollisissakin asioissa. Henkilöt jotka halusivat ryhtyä
uskonnolliseen opetustoimeen saattoivat tehdä sen vain alistumalla
jonkun koneistoa, työalaa ja liikkeen tahtoa vallitsevan järjestön
ehtoihin -- se on, yhtymällä johonkin suureen kirkolliseen yhtiöön.
Uskonnon opettaminen näiden yhtiöiden ulkopuolella, ellei ollutkaan
suoranaisesti laitonta, oli mitä vaikeinta tointa, olipa opettajan kyky
miten suuri tahansa -- yhtä vaikeata kuin oli politiikkaan osalliseksi
pääseminen kantamatta puolueen tunnusmerkkiä, tai onnistuminen liikkeen
harjoittamisessa suuria kapitalisteja vastaan. Uskonnolliseksi
opettajaksi aikovan oli sentakia liittyminen johonkin lahkojärjestöön
jonka liepeen kannattajaksi hänen oli suostuminen rupeamaan, jos halusi
kuulluksi ollenkaan tulla. Järjestö saattoi olla pappisvaltainen, jossa
tapauksessa hän ohjeensa sai yläpuolelta, tai se oli seurakunnallinen
jossa tapauksessa hän määräyksensä sai alhaalta. Toinen tapa oli
monarkillinen, toinen kansanvaltainen, toinen yhtä kurja kuin toinenkin
uskonnollisen opettajan toimintapaikaksi, jonka ensi ehtona piti olla
meidän mielestämme ehdoton itsemääräysvalta tunteeseen nähden ja
lausuntovapaus.

"Saattanee sanoa että vanha kirkollinen järjestelmä riippui
kaksinkertaisista kahleista; toinen oli tietämättömyyden aiheuttama
kansan henkinen alamaisuus hengellisiin johtajiinsa nähden,
ja toinen itse johtajia lahkojärjestöihin sitova kahle, jotka
järjestöt hengellisinä kapitalisteina yksinoikeudekseen sitoivat
opetustilaisuudet. Samoin kuin kahleet olivat kaksinkertaiset, niin
oli myös niistä vapautuminen -- vapautus samalla kansalle ja heidän
opettajilleen, jotka johtajainsa johdossa olivat muuttuneet itse
pelkiksi nukeiksi. Tätä nykyä saarnaaminen on yhtä vapaata kuin
kuuleminen ja yhtä avoinna kaikille. Ihminen joka tuntee erikoista
kutsumusta puhumaan tovereilleen uskonnollisista asioista ei
tarvitse mitään muuta kapitaalia kuin jotakin sanomisen arvoista.
Jos hänellä sitä on saattaa hän muuta koneistoa tarvitsematta kuin
vapaan telefoonin saada kuulijakunnan jonka yksinomaan määrää hänen
sanottavansa voima ja kunnollisuus. Hän ei nyt elä saarnaamisella.
Hänen toimensa ei ole mitään erikoista ammattia. Hän ei kuulu muista
kansalaisista enemmän kasvatuksen kuin toimialankaan kautta erotettuun
luokkaan. Mitään tarkoitusta varten hänen ei tarvitse sitä tehdä.
Korkeampi kasvatus, joka hänellä on samoinkuin toisillakin, tuottaa
sopivata henkistä ainetta, ja persoonallisia tarkoituksia varten
varatut runsaat loma-ajat, joita elämämme on täynnä, sekä, täydellinen
vapautus velvollisuuksista neljänkymmenen viiden vuotiaana antavat
yllin kyllin tilaisuutta kutsumuksensa harjoittamiseen. Sanalla sanoen
nykyaikainen uskonnollinen opettaja on profeetta, ei pappi. Hänen
sanojensa voima ei riipu inhimillisistä määräyksistä eikä kirkollisesta
luvasta, vaan samoinkuin muinaisten profeettojen laita oli siitä miten
hänen sanoillaan on voimaa vaikuttaa ihmissydämmeen."

"Jos kansa", huomautin, "olisi yhä pysyttänyt makunsa vanhanaikaisiin
kirkonmenoihin, juhlatoimiin ja kasvoista kasvoihin saarnaamiseen ja
haluaisi saada kirkkoja sekä pappismiehiä erikoisesti palvelukseensa,
onko mitään sitä estämässä?"

"Ei todellakaan. Vapaus on sivistyksemme ensimmäinen ja viimeinen sana.
Taloudellisen järjestelmämme kanssa täysin sopusoinnussa pysyen saattaa
joukko yksilöitä tuloistaan luovuttaen kustannukset sekä vuokrata
rakennuksia joukkotarkoituksia varten että korvaten kansalle yksilön
menekin yleisessä palveluksessa ottaa hänet erikoiseksi papikseen.
Vaikka valtio ei tee mitään yksilöllisiä sopimuksia minkäänlaisia, ei
se liioin kielläkään niitä. Vanhaa kirkollista järjestelmää pitivät
vanhoilliset jätteet jonkun ajan vallankumouksen jälkeen yllä ja
sitä olisi voitu tehdä tähän asti, jos joku olisi halunnut. Mutta
se ala-arvoisuus, johon palkkalaissuhteet olivat joutuneet heti
vallankumouksen jälkeen, saattoi pian aseman palkatulle pappismiehelle
sietämättömäksi, eikä lopulta ollut ketään joka olisi tahtonut alentua
ryhtymään niin halveksittuun asemaan eikä ketään joka olisi tahtonut
nauttia hengellistä palvelusta sellaisilla ehdoilla."

"Kertoessanne tätä", sanoin, "näyttää sangen selvältä, miten loikki
niin kävi eikä toisin voinut käydä; mutta tuskin voitte kuvitella
miten yhdeksännentoista vuosisadan ihmiseen, joka on tottunut siihen
äärettömään tilaan mikä kirkollisilla rakennuksilla ja vaikutuksella
oli hallussaan ihmisten asioissa, vaikuttaa aatos maailmasta joka
toimeen tulee ilman mitään sellaista."

"Voin jotenkin kuvitella hämmästystänne", vastasi toverini, "vaikka
en suinkaan täydellisesti. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa ettei
mikään vaihdos yhteiskuntajärjestelmässä näytä meistä niin selvästi
olleen teidän aikanne merkkien heijastama kuin juuri tämä kirkollisen
järjestelmän menehtyminen. Kuten itse huomautitte juuri ennen tänne
kirkkoon tuloamme, vallitsi silloin yleinen opin kappaleitten
hajoamistila, jonka johdosta aikalaisenne arvelivat mitä jäämään piti.
Papiston vaikutus ja auktoriteetti oli nopeasti häviämässä, lahkorajat
olivat rikki kulumassa, uskontunnustuksia ruvettiin halveksimaan ja
traditsioonien uskottavuuteen ei enää luotettu. Jos jotakin voitiin
varmasti ennustaa, niin ainakin sitä että maailman uskonnolliset
aatteet ja laitokset olivat lähenemässä suurta vaihdosta."

"Epäilemättä", sanoin, "jos kirkolliset minun aikanani olisivat
arvelleet lopullisen tuloksen riippuvan miesten kesken vallitsevan
ajatuskannan vaikutuksesta, niin heidän olisi täytynyt jättää kaiken
toivonsa vaikutusvaltansa pysyväisyyden suhteen, mutta asiassapa oli
toinenkin vaikutin joka heille rohkeutta antoi."

"Ja mikä se oli?"

"Naiset. Heitä minun aikanani sanottiin uskonnolliseksi sukupuoleksi.
Papisto yleensä oli taipuvainen myöntämään että sivistyneen ja yleensä
koko miesluokan harrastus kirkkoa kohtaan oli sangen huonoa, mutta he
luottivat siihen että naisten hurskaus oli asian pelastava. Nainen oli
kirkon viimeinen tuki. Naiset eivät yksinomaan olleet uskonnollisissa
toimituksissa pääasiallisia läsnäolijoita, vaan suureksi osaksi
heidän vaikutuksensa kautta miehiin nämä sietivät niinkin paljon
kuin he tekivät kirkollisia vaatimuksia. Eivätkö siis pappismiehemme
täydellisesti voineet luottaa naisten jatkuvaankin kannatukseen,
tekivätpä sitten miehet mitä tahansa?"

"Varmaankin he olisivat voineet, jos naisten kanta olisi muuttumatta
entiselleen jäänyt, mutta kuten epäilemättä nyt jo hyvin tiedätte,
naisten näköpiirin kohoaminen ja laajeneminen joka suuntaan oli ehkä
merkittävimpiä vallankumouksen yksityispiirteitä. Jos naisia sanottiin
uskonnolliseksi sukupuoleksi, niin se olisi ollut suuri ansion osotus,
jos sillä olisi tarkotettu että he olivat henkisesti korkeammalla,
mutta sitäpä eivät ollenkaan tarkoittaneet ne jotka sitä sanamuotoa
käyttivät; sillä vain tarkoitettiin kohteliaalla tavalla huomauttaa
sitä tosiseikkaa että naiset teidän aikananne olivat alamaista sukua.
He kun säännöllisesti olivat ala-arvoisemmin kasvatettuja kuin miehet,
tottumattomia vastuunalaisuuteen ja tottuneita alamaisuuteen ja
itseensä luottamattomuuteen, nojausivat he kaikissa asioissa esikuviin
ja auktoriteetteihin. Siksi he luonnollisesti yhä riippuivat kiinni
uskonnon auktoriteettisen opetuksen periaatteissa kauan sen jälkeen
kuin miehet sen olivat hyljänneet. Kaikki se vallankumouksessa muuttui
ja oikeastaan alkoi muuttua jo kauan sitä ennen. Vallankumouksen
jälkeen ei ole ollut mitään erotusta sukupuolien kasvatuksessa
eikä liioin heidän taloudellisen yhteiskunnallisen asemansa
riippumattomuudessa, vastuunalaisuuden ja kokemuksen harjoituksessa
asiain käytännöllisen johtamisen suhteen. Kuten luonnollisesti olette
havainneet he eivät enää ole erikoista alempaa luokkaa kuten ennen
eivätkä he liioin enää kärsi auktoriteettia enemmän uskonnossa,
politiikassa, taloudessa kuin heidän veljensäkään. Jokaisessa elämän
pyrkimyksessä he miesten kanssa yhtyvät samoissa olosuhteissa, kaikista
pyrkimyksistämme tärkeimmässä ja valtavimmassakin -- tiedon etsinnässä
luonnon suhteen, ihmisen tarkoituksen suhteen sekä hänen asemansa
suhteen henkiseen ja aineelliseen äärettömyyteen josta hän osa on."



LUKU XXXII

ERITIS SICUT DEUS.


"Minä otaksuin siis", sanoin, "että uskonnollisten osastojen ja
pappisluokan häviäminen ei ole vaikuttanut yleisen uskonnollisen
harrastuksen vähenemistä."

"Olisitteko voinut arvella että se sitä olisi vaikuttanut?"

"En tiedä. En ole milloinkaan suuria ajatuksia niihin asioihin
kiinnittänyt. Kirkollinen luokka edusti itseään uskonnon säilymisen
oleellisena osana, ja me toiset pidimme varmana että niin oli."

"Jokainen yhteiskunnallinen laitos, joka on olemassa ollut melkoisen
kauan", vastasi Mr. Barton, "on varmasti suorittanut toimia jotka
aikanaan ovat olleet enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ja tarpeellisia.
Kuninkaat, kirkon miehet ja kapitalistit -- kaikki heistä tässä
suhteessa vain eri kapitalistilajeja -- ovat epäilemättä omina
aikakausinaan suorittaneet toimia jotka, vaikkakin olivat huonosti
toimitettuja, olivat välttämättömiä ja joita ei silloin olisi voitu
paremmin suorittaa. Mutta aivan samoin kuin kuninkuuden poistaminen
oli suoranaisen hallituksen alku, samoin kuin yksityiskapitalismin
poistaminen oli suuremmoisen varakkuustuotannon alku, niin oli
kirkkojärjestön ja koneiston eli kirkolliskapitalismin häviäminen
alkuna maailmaa herättävälle kiihkottomalle harrastukselle sen laajan
yhteyden suhteen jota kuvataan sanalla uskonto.

"Inhimillisen kehityksen kulussa on ihmissuvun alamaisuus
pappisauktoriteetin suhteen saattanut olla tarpeellista, mutta se
on ollut vain holhousmuoto jolla enemmän kuin millään muulla on
ollut tarkoituksena kangistaa ja kuolettaa sen yhteydessä olevia
ominaisuuksia, ja kirkollisuuden rappeutuminen vihdoin valmisti
tilaa suurten ihmisluonnetta ja tarkoitusta koskevien kysymysten
innokkaalle harrastukselle, jota tuskin teidän aikanne arvokkaat kirkon
miehet olisivat voineet kuvitellakaan, vaikka he niin tuskallisilla
ponnistuksilla ja sangen pieniä tuloksia saavuttaen koettivat herättää
joukkojansa hengellisiä asioita harrastamaan. Yleisen innostuksen puute
näissä asioissa teidän aikananne oli luonnollinen seuraus siitä että
ne olivat yksinoikeutena, erikoisalana pappisluokalla jonka jäsenet
olivat välittäjinä ihmisen ja häntä ympäröivän salaperäisyyden välillä
ja jotka lupautuivat takaamaan jokaiselle hengellisen hyvinvoinnin,
jos vain heihin luottivat. Papillisen auktoriteetin rappeutumisen
kautta jokainen sielu joutui itse vastakkain sen salaperäisyyden kanssa
ja sai itse pitää vastuunalaisuuden sen itselleen tulkitsemisesta.
Muinaisuudesta mieliin piintyneiden jumaluusoppien rappeutuminen
vapautti koko sen alan joka koski ihmisen suhdetta äärettömyyteen,
väärien dogma-ehdottomuuksien pusertavasta vaikutuksesta, joka oli
siihen asti tehnyt tieteistä rajattomimman mitä typistetyimmäksi
ja ahtaimmaksi. Entisyyden sielua rampaavan jumalanpalveluksen
sijaan ja nykyisyyden kahlehtimisen sijaan siihen mitä on
kirjoitettu, kumous osotti ihmisille ettei ollut mitään rajaa heidän
tietämismahdollisuuksilleen oman luonteensa ja tarkoituksensa suhteen
eikä mitään rajaa sen tarkoituksenkaan suhteen. Papillinen aatos,
että menneisyys oli jumalallisempaa kuin nykyisyys, että Jumala oli
ihmissuvun takana, väistyi sen uskon tieltä että meidän tulee katsoa
eteenpäin eikä taaksepäin vaikutuksia saadaksemme ja että nykyisyys
ynnä tulevaisuus lupasivat täydellisempää ja varmempaa tietoa sielusta
ja Jumalasta kuin mikään ennen eletty menneisyys."

"Onko tämä usko", kysyin, "saanut jo käytännöllistä vahvistusta
jonkun todellisesti tapahtuneen edistysaskeleen kautta joka olisi
tuottanut varmuutta, mikä näissä asioissa on totta? Arveletteko
todella tietävänne enemmän niistä kuin me eli tuntevanne enemmän
todellista niistä asioista joita me vain koetimme uskoa?" Mr. Barton
oli hetken äänettä, ennenkuin vastasi. "Te huomautitte hetki sitten",
hän sanoi, "että puheenne tri Leeten kanssa oli tähän asti vain vähän
kosketellut uskonnollisia asioita. Esittäessään teille nykymaailmaa,
oli aivan oikein ja johdonmukaista että hän ensin pysyi pääasiassa
talousjärjestelmän muutoksessa, sillä se tietysti on muodostanut
tarpeellisen aineellisen perusteen kaikille muille tapahtuneille
muutoksille. Mutta olenpa varma että ette milloinkaan voi löytää
ketään joka -- kysyttäessä millä suunnalla ihmissuvun edistys viime
vuosisadalla on osottanut eniten taipumusta lisäämään inhimillistä
onnea -- ei vastaisi että se on tapahtunut sielutieteessä ja sen
suhteessa ikuisuuteen ja äärettömyyteen."

"Tämä edistys ei ole ollut seurauksena ainoastaan järjellisemmästä
asian käsityksestä ja täydellisestä henkisestä vapaudesta sen
tutkimisessa, vaan sangen suuresti myös yhteiskunnallisista
olosuhteista, jotka ovat päästäneet meidät melkein vapaiksi
aineellisista varallisuuden varastoon keräämisestä. Me olemme nyt
melkein vuosisadan ajan nauttineet taloudellista hyvinvointia,
josta ei ole jäänyt mitään toivomisen varaa aineellisen tyydytyksen
suhteen, etenkin kun samassa suhteessa tämän yltäkylläisyyden kanssa
on sivistyksen kautta kehittynyt maun yksinkertaisuus joka estää
liiallisuutta ja ylöllisyyttä ja yhä vähemmän panee painoa elämän
aineelliseen puoleen ja yhä enemmän sielulliseen ja siveelliseen.
Tämän aineellisen ja siveellisen kehityksen yhteistoiminnan takia
me tarvitsemme sitä vähemmän mitä enemmän meillä on. Kauan sitten
on tunnustettu että aineellisessa suhteessa ihmissuku on ehtinyt
kehityksensä päähän. Me olemme suoraan sanoen kadottaneet halun
enempään edistymiseen siinä suunnassa. Luonnollisena seurauksena on
ollut että jo pitkiä aikoja järjen päätarmo on ollut keskitettynä
ihmisen henkisen kehityksen mahdollisuuksiin, joille aineellisen
kehityksen täydellisyys on vain valmistanut alun. Mitä olemme siihen
mennessä vasta varmaksi oppineet, se on vasta ensimmäinen heikko
aavistus siitä tiedosta joka meidän on saavutettava; ja vaikkapa tämän
maallisen olotilan rajat olisivat sellaiset ettemme koskaan täällä
voisi toivoa saavamme enemmän tietää kuin nyt, niin me emme nureksisi,
sillä se tieto mikä meillä on, on riittänyt muuttamaan kuoleman
synkeyden lupausten kaareksi ja poistamaan suolan ihmiskyyneleistä.
Te huomaatte, oppiessanne tuntemaan enemmän kirjallisuuttamme, että
eräässä suhteessa se kokonaan eroaa teidän kirjallisuudestanne,
nimittäin traagillisuuden ehdottomassa puutteessa. Tämä on aivan
luonnollisesti seurannut todellisen elämämme käsitystä että se on
varmuudeltaan mahdoton loukata, se on Jumalan turvissa, kuten Paavali
on sanonut, jonka kautta persoonalliset tapahtumat ja vaiheet ovat
verraten vähäpätöisiksi menneet.

"Teidän tietäjänne ja runoilijanne henkevimpinä hetkinään olivat
nähneet että kuolema oli vain askel elämään, mutta tämä näytti
useimmille teistä olleen sangen ankara sana. Nykyaikana, kun elämä
lähenee loppuansa kohti, niin sen sijaan että sitä synkeys varjostaisi
on sen omituisuutena levollinen kaihova odotus, joka nuoren saattaisi
vanhusta kadehtimaan, ellei hän tietäisi että hetken kuluttua se sama
ovi aukenee hänellekin. Teidän aikananne elämän sävy näyttää olleen
sanomatonta murhetta, joka samoinkuin meren valitus lähellä valtamerta
asuville osottautui aina kun vain hetkeksikään taukosi surkean
varakkuuspyrkimyksen ääni ja häläkkä. Nyt tämä sävy on niin riemukas
että me äänettä olemme sitä kuullaksemme."

"Jos ihmiset jatkuvasti", sanoin, "tällä tavoin kasvavat jumalallisten
asiain tiedoissa sekä jumalallisen elämän nauttimisessa, niin mihin he
vielä joutuvatkaan?"

Mr. Barton hymyili.

"Eikö sanonut käärme vanhassa tarinassa: 'Jos te syötte tiedon puun
hedelmästä, niin te tulette niinkuin jumalat'? Lupaus oli totta
sanoiltaan, mutta nähtävästi siinä oli jokin erehdys puun suhteen. Ehkä
se oli itsekkäisen tiedon puun taikka muuten ei ollut hedelmä kypsä.
Tarina on hämärä, Kristus myöhemmin sanoi saman asian, sanoessaan
ihmisille että he voivat tulla Jumalan pojiksi. Mutta hän ei mitenkään
erehtynyt sen puun suhteen jonka hän heille osotti, ja hedelmä oli
kypsä. Se oli rakkauden hedelmä, sillä yleinen rakkaus on samalla
siemen ja hedelmä, syy ja seuraus korkeimman ja täydellisimmän tiedon.
Rajattoman rakkauden kautta ihmisestä tulee jumala, sillä sen kautta
hän pääsee tietoisuuteen yhteydestään Jumalan kanssa, ja koko maailma
joutuu hänen jalkojensa juureen. Vasta kun suuri vallankumous sai
aikaan inhimillisen veljeyden aikakauden, on ihmiskunta voinut yltä
kyllin syödä tiedon todellisen puun hedelmästä ja sen kautta kasvaa yhä
enemmän tietoisuuteen jumalallisesta sielusta siinä mielessä että se on
elämämme oleellinen minuus ja todellinen salaisuus. Niin, todellakin
meistä tulee jumalia. Nykyisen sivistyksen ponsilauseena on, _Eritis
sicut Deus_!"

"Te puhutte Kristuksesta. Tuleeko minun ymmärtää että te tätä nykyistä
uskontoa pidätte samana oppina kuin Kristus opetti?"

"Aivan varmaan. Sitä on opetettu historian alusta asti ja epäilemättä
jo ennenkin, mutta Kristuksen opetus on täydellisimpänä ja selvimpänä
meille saapunut. Se oli sama oppi jota hän opetti, mutta maailma
harvoja lukuunottamatta ei silloin voinut sitä omaksua, eikä
milloinkaan ole ollut mahdollista maailman yleisesti sitä omaksua eikä
edes ymmärtää sitä, ennenkuin nykyisenä vuosisatana."

"Miksi ei maailma voinut aikaisemmin omaksua ilmoitusta jonka se nyt
näyttää niin helposti ymmärtävän?"

"Siksi", vastasi Mr. Barton, "että sielun ja Jumalan -- joka on sama
-- profeetta ja ilmoittaja on rakkaus ja aina viime päiviin asti ei
maailma ole tahtonut rakkautta kuulla, vaan sen ristiinnaulinnut.
Kristuksen uskontoa, se kun riippui epäitsekkään innostuksen
kokemuksesta ja välittömästä näkemisestä, ei voinut hyväksyä eikä
ymmärtää yleisesti maailma joka sieti yhteiskunnallista järjestelmää
mikä perustui olemassaolosuhteisiinsa nähden veljesmurhaa vaativaan
taisteluun. Profeetat, messiaat, tietäjät ja pyhät lienevät todella
itsessään nähneet Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta mahdotonta oli
että yleinen käsitys Jumalasta olisi sellaiseksi tullut kuin Kristus
hänet näki, ennenkuin yhteiskunnallinen oikeus oli saattanut voimaan
veljellisen rakkauden. Ihmisen täytyi ihmiselle veljenä esiintyä,
ennenkuin Jumala hänelle isänä saattoi ilmestyä. Nimellisesti papisto
ammattinaan hyväksyi ja kertasi Kristuksen opetusta että Jumala on
rakastava isä, mutta tietysti oli sula mahdottomuus että sellainen
aatos saattoi itää ja juurtua sydämmiin jotka olivat kylmät ja kovat
kuin kivi lähimmäisiänsä kohtaan ja vihan ja epäilyksen tahmaama. 'Jos
ihminen ei rakasta veljeänsä jonka hän nähnyt on, kuinka hän Jumalaa
rakastaa taitaisi jota hän ei nähnyt ole'? Papit saarnasivat kuulijansa
kuuroiksi kehoittaen heitä Jumalata rakastamaan, antamaan sydämmensä
hänelle. Siten annetut sydämmet Jumalan rakkaus vihdoin sytyttäisi,
samoinkuin muinaistarujen mukaan taivaan tuli oli aulis sytyttämään
uhrit jotka olivat soveliaasti valmistetut.

"Tuosta saarnatuolista, Mr. West, olette epäilemättä sangen monasti
kuulleet nämä sanat ja monia muita niiden tapaisia kerrottavan: 'Jos
me toinen toistamme rakastamme, niin Jumala asuu meissä ja hänen
rakkautensa on täydellinen meissä.' 'Hän joka veljeänsä rakastaa asuu
valossa.' 'Jos joku ihminen sanoo, minä rakastan Jumalaa, mutta vihaa
veljeänsä, hän on valehtelija.' 'Joka ei veljeänsä rakasta, hän on
kuolemaan vikapää.' 'Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa vaeltaa, hän
vaeltaa Jumalassa.' 'Jokainen joka rakastaa tuntee Jumalan.' 'Joka ei
rakasta, hän ei Jumalata tunne.'

"Siinä ovat ne pisarat Kristuksen opetuksesta jotka olivat ehtoina
jumalalliseen elämään. Tästä me löydämme tarpeeksi selvitystä, miksi
sitä ilmoitusta, joka tuli Kristukselle kauan sitten ja muille
valistuneille sieluille, ei voinut ihmiskunta yleensä omaksua niin
kauan kuin epäinhimillinen yhteiskuntajärjestelmä yllä piti vallitusta
ihmisen ja Jumalan välillä, ja miksi sinä hetkenä, jolloin tämä
vallitus särettiin, ilmoitus tulvi maailmalle kuin auringon valovirta.

"'Jos me toisiamme rakastamme, niin Jumala meissä asuu', huomatkaa
miten nämä sanat selviksi kävivät sen kautta että vihdoinkin ihmissuku
Jumalan löysi. Se ei tapahtunut, se huomatkaa, suoranaisesti,
vasiten tai tietoisesti Jumalaa etsimällä. Se inhimillisyyden suuri
innostus, joka vanhan järjestelmän kumosi ja veljesyhteiskunnan
synnytti, ei ollut tarkoitukseltaan eikä tietoisuudeltaan ollenkaan
pyrkimystä Jumalaa kohti. Se oli luonteeltaan inhimillinen liike. Se
oli ihmissydänten sulaantumista ja yhdistymistä toisiinsa, katuvan
ja heräävän tunteellisuuden purkautumista, keskinäisen rakkauden ja
itseuhrauksen levollista vaikutusta yhteiseksi hyväksi. Mutta 'jos
me toisiamme rakastamme, niin Jumala meissä asuu', ja niin ihmiset
hänet löysivät. Näyttää että tuli hetki, ihmissuvun koko historian
ylevin hetki, jolloin vasta toisensa syleilyksissä tavanneitten
veljien maailman veljellinen hehku näyttää liittyneen jumalallisuuteen
kuvaamattomassa värähdyksessä, aivan kuin Jumalan käsi olisi liittynyt
ihmisten yhdistyneisiin käsiin. Ja niin on sitä jatkunut tähän päivään
asti ja alati on jatkuva."



LUKU XXXIII.

ERINÄISIÄ TÄRKEITÄ ASIOITA KATSELEMASSA.


Puolisen jälkeen tohtori sanoi että hänellä oli ehdotettavana
tarkastelumatka iltapuolta varten.

"Mieleeni on usein juolahtanut", hän jatkoi, "että kun teidän on
mentävä maailmalle ja tutustuttava sen piirteisiin omien huomioittenne
nojalla, niin muistellessanne näitä valmistavia opetuksia joita
olen teille koettanut antaa, saatte mieleenne sangen huonon
käsityksen opetuskyvystäni. Olen itse sangen tyytymätön siihen tapaan
jolla olen asiata kehittänyt, se kun sen sijaan että olisi ollut
filosoofisesti käsitetty opetussuunnitelma, on ollut vain umpimähkäisiä
keskustelusarjoja, pikemmin teidän uteliaisuutenne aiheuttamia kuin
minkään minusta lähteneen tarkoituksen."

"Minä olen sangen kiitollinen, rakas ystävä ja opettaja", vastasin,
"että olette minut päästänyt filosoofisesta tavasta. Haluamatta
kerskata että olisin näin pian täydellisesti päässyt ymmärtämään
nykyaikaisen järjestelmänne, olen kuitenkin aivan varma että tunnen
siitä paljon enemmän kuin muuten olisin oppinut siitä syystä että
olette niin hyväntahtoisesti seuranneet uteliaisuuteni johdatusta
ettekä sitonut minua minkään menettelytavan tavoille."

"Minä todella mielelläni uskoisin", sanoi tohtori, "että keskustelumme
ovat olleet teille yhtä opettavaisia kuin ne ovat olleet mieluisia
minulle, ja jos minä olen tehnyt erehdyksiä, tulee kuitenkin muistaa
että mahdollisesti kukaan opettaja ei koskaan ole niin suurta tehtävää
suorittanut kuin tämä minun tehtäväni on, eikä niin odottamatta
haltuunsa saanut eikä liioin sellaista jonka oppilaan luonnollinen
uteliaisuus on pakottanut suorittamaan kovin lyhyessä ajassa sen
laajuuteen nähden."

"Mutta tehän puhuitte jostain tarkastelumatkasta tänä iltapuolena."

"Niin", sanoi tohtori. "Se on ehdotus jonka tarkoituksena, on koettaa
korvata muutamia liiankin luultavia laiminlyöntejä tärkeitten asiain
suhteen yrittämällä tutustaa teitä siihen miten me nyt elämme. Mitä
sanotte jos ottaisimme ilmavaunun tänä iltana ja läksisimme linnun
tietä katsastamaan kaupunkia ja ympäristöjä sekä näkemään mitä
piirteitä nämä eri näkymöt ilmaisevat nykyajan sivistyksessä joita emme
vielä ole koskettaneet."

Aatos tuntui minusta ihastuttavalta, ja me heti ryhdyimme sitä
toteuttamaan.

Näissä summittaisissa ja katkonaisissa muistelmissa ensimmäisistä
kokemuksistani nykyaikaisessa maailmassa on tietysti minun mahdotonta
kosketella yhtäkään sadasta hämmästyttäviä asioita joita kokea sain.
Mutta senkin rajoituksen huomioon ottaen saattanee lukijoistani tuntua
oudolta ettei minulla ole ollut enempää sanomista sen ihmettelyn
johdosta minkä mielessäni on vaikuttanut suurten minun aikanani
tuntemattomain konekeksintöjen ja apukeinojen lukumäärä ja luonne, mikä
auttaa sivistyksenne aineellista rakennusta ja koneistoanne käyttää.
Esimerkiksi, vaikka tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen ilmaretkeni, en
kuitenkaan luule ennen kertoneeni tästä kokemukseni laadusta joka viime
vuosisadan edustajalle on täytynyt olla hämmästyttävää. Saatan vain
selitykseksi sanoa tälle näennäiselle välinpitämättömyydelle tämän ajan
koneihmeitä kohtaan, että vaikkapa ne olisivat olleet kymmenen kertaa
ihmeellisempiä, olisivat ne kuitenkin vaikuttaneet minuun verraten
vähemmän hämmästyttävästi kuin uuden yhteiskuntajärjestelmänne kuvaama
moraalinen vallankumous.

Tämän, siitä olen varma, olisi kokenut jokainen minun aikani ihminen
minun asemassani. Tieteellisten huomioiden ja konekeksintöjen
eteenpäin kulku yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla oli
ollut jo niin rivakka ja edistynyt niin nopeasti että me olimme
valmistuneet odottamaan melkein mitä kehitystuloksia tahansa sillä
taholla tulevaisuudessa. Teidän vedenalaisen laivakulkunne olimme jo
varmaksi määritelleet ja osittain toteuttaneet. Sähkövoimain keksiminen
oli saattanut melkein kaikki koneaatokset näyttämään mahdollisilta.
Ilmapurjehdukseen nähden täydellisesti odotimme että sen onnellisesti
ratkaisisivat lastemme lapset, elleivät jo lapsemme. Ellen todellakaan
olisi nähnyt ihmisten purjehtivan ilmassa, olisin tuntenut suurta
pettymystä.

Mutta vaikkakin me olimme valmiit odottamaan melkein vaikka mitä
ihmisen henkiseltä kehitykseltä ja hänen herruutensa täydellisyyttä
aineellisen maailman yli, olimme sangen epäilevällä kannalla hänen
itsensä moraalisen parannuksen mahdollisuuksien suhteen suuremmassa
määrässä. Moraalisena olentona me luulimme hänen kehittyneen tarpeeksi
ja että hän tässä maailmassa ei milloinkaan saavuttaisi ylempää
olemusta. Filosoofisena määritelmänä me tunnustimme yhtä täydellisesti
kuin tekin että kultainen sääntö loisi sellaisen yhteiskuntaelämän
perusteen, jossa jokainen olisi tavattoman paljon onnellisempi kuin
kukaan oli meidän maailmassamme, ja että kaikkien todellinen etu
edellyttäisi sellaisen yhteiskuntajärjestelmän perustamista; mutta me
samalla päättelimme että ihmisen moraalinen perusteettomuus ja sokea
itsekkäisyys estää ikipäiviksi häntä sellaista ihannetta toteuttamasta.
Turhaan hänelle oli annettu jumalainen ymmärrys; se ei hänelle voinut
antaa minkäänlaista elämän korkeampaa käyttöä, sillä moraalinen
turmelus häntä aina oli oleva estämässä tekemästä sitä mitä hän tiesi
ja piti häntä toivottomassa alamaisuudessa luonteensa alhaisimpain ja
turmelevimpain vaikutelmani suhteen.

"Mahdotonta; se on vasten ihmisluonnetta!" kuului se huuto joka
jokaisen profeetan tai opettajan tapasi, suurimmaksi osaksi huusi
tukkoon tai vaijenti, joka koetti nostaa maailmaa tyytymättömäksi
sekasorron hallitukseen ja herättää luottamusta Jumalan valtakunnan
mahdollisuuteen maan päällä.

Onko siis mikään ihme että minunlaiseni ihminen, joka oli hengittänyt
tätä moraalisen epätoivon ilmaa, verraten vähäisen huomiota
kiinnittäen, sivuuttaa tämän ajan ihmeelliset aineelliset ennätykset ja
tutkii alati kasvavalla kunnioituksella ja ihmetyksellä teidän oikean
ja riemukkaan elämänne salaisuutta?

Muinaisia muistellessani huomaan nyt miten tämä peruskanta
ihmisluonteesta oli suurinta epäuskoa Jumalaa ja ihmistä kohtaan
mihin ihmissuku saattoi vajota, mutta, herra paratkoon, sitä epäuskoa
ei kirkko tuominnut, vaan kyllä opetti että heidän oppinsa ihmisen
toivottomasta turmeluksesta oli ehdottomasti varmaa ja vakaata.

Tämä ilmapurjehdus, josta mainitsin, tarjoaa räikeän kuvan siitä
oudosta yhteydestä johon aikalaiseni sitoivat rajattoman uskonsa ja
ihmisen aineellisen edistyksen, samalla kokonaan epäuskon vallassa
ollen hänen moraalisiin mahdollisuuksiinsa nähden. Kuten olen
sanonut, me täydellisesti odotimme ilmapurjehdus oli tulevaisuudessa
saavutettavissa, mutta eniten keskusteltiin sen keksinnön laadusta
siltä kannalta, miten käytännöllinen se oli oleva sodassa pudottelemaan
dynamiittipommeja tiheästi asuttuihin kaupunkeihin. Koettakaa ymmärtää
sitä, jos voitte. Tennysonkaan tulevaisuuskuvitelmassaan ei mitään
muuta nähnyt. Muistanette miten hän kuuli

    "Taivaan täyden räiskinätä,
    satoi kalman rakehet
    kansain ilmalaivastoista
    jotka luovi auteret."


MITEN KANSA HOITI HALLITUSTA.

"Ja nyt", sanoi tohtori keskeyttäessään vaunumme nousun noin tuhannen
jalan korkeudella, "käykäämme käsiksi oppiaineisiimme. Mitä näette
tuolla alhaalla joka jotakin kysymystä aiheuttaisi?"

"No, niin, alkaaksemme asian", sanoin Valtiotalon tornin kiintyessä
silmääni, "mitä maailmassa olette pistänyt tuonne? Se näyttää koko
maailmalle sellaiselta itsetoimivalta tuulimyllyltä jommoisia farmarit
minun aikanani käyttivät veden pumppaamiseen Se varmaankin on jokin
vanhanaikainen koriste yleistä rakennusta varten."

"Sitä ei ole tarkoitettu koristukseksi, vaan symbooliksi", vastasi
tohtori. "Se edustaa oikean hallitusjärjestelmän nykyistä ihannetta.
Mylly merkitsee hallituskoneistoa, tuuli joka sitä käyttää on yleisen
tahdon kuvana, ja pyrstö, joka aina pitää myllyn viiriä tuulta vasten,
kääntyipä tuuli miten nopeasti ja täydellisesti tahansa, osottaa
sitä tapaa joka alituisesti pitää hallitusta vastuunalaisuudessa ja
kansan jokaisen käskyn alle alistuvana, vaikkapa se vain kuiskauksena
esiintyisi.

"Olen puhunut teille niin paljon tästä asiasta ettei minun tarvitse
enää selittää minkään nimensä arvoisen kansallisen hallituksen
mahdottomuutta joka ei ole perustettu kansalaisten taloudellisen
yhdenvertaisuuden perusteelle kaikkine seurauksineen. Mitkään
perustuslailliset säädökset taikka parlamenttaarisen koneiston
taitavuus eivät ole voineet kansallisista hallituksista tehdä muuta
kuin pilakuvan, niin kauan kuin kansalaisen yksityiset taloudelliset
edut olivat erilaiset ja vastakkaiset yhteisetujen kanssa ja niin
sanottu itsevaltias kansa söi leipänsä kapitalistien käsistä. Kun taas
toiselta puolen oli yksityisten ja yhteisten etujen taloudellinen
yhtenäisyys, jokaisen yksilön täydellinen riippumattomuus jokaisesta
toisesta ja yleinen sivistys kaikkien saatavilla, silloin ei
hallinnollisen koneiston mikään puutteellisuus voinut estää hallitusta
olemasta hyvä. Mutta me olemme parantaneet koneistonkin niin paljon
kuin meillä on perusteltua voimaa. Te äänestitte tavallisesti kerran
vuodessa tai kahdessa vuodessa tai kuudessa vuodessa, miten kulloinkin,
niistä jotka tulivat teitä hallitsemaan seuraaviin vaaleihin asti, ja
nämä hallitsevat valitsemishetkestään asti virkakautensa loppuun olivat
yhtä vapaat vastuunalaisuudesta kuin tsaarit. He olivat vapaammatkin,
sillä tsaarilla ainakin oli korkeimpana perusteenaan jättää perintönsä
jakamattomana pojalleen, kun taas näillä valituilla tyranneilla ei
ollut muuta harrastusta kuin saada mahdollisimman paljon vallastaan
sinä aikana kuin se heillä oli.

"Meidän mielestämme on kansanvaltaisen hallituksen suhteen selviö
että valtaa edustettavaksi ei saa koskaan peruuttamattomasti
antaa tunniksikaan, vaan sen tulee aina olla edustettavan vallan
peruutettavissa. Yleiset virkamiehet nykyaikana valitaan joksikin
ajaksi vain mukavuuden vuoksi, mutta se aika ei ole ehdoton. He
ovat velvoitetut luopumaan vallastaan joka hetki päämiestensä
äänestyksen mukaan; ei liioin ole mikään toimenpide muuta kuin
tavanmukaista luonnetta, jonka joku eduskunta on tehnyt, vetoamatta
kansaan. Kenenkään edustajan ääni missään tärkeässä asiassa ei voi
olla lopullinen, ennenkuin hänen päämiehensä -- eli valitsijansa
kuten te sanoitte -- ovat tilaisuudessa peruuttamaan se. Kansan
valittu asiamies, joka rikkoisi valitsijain mielipiteitä vastaan,
erotettaisiin ja hänen toimenpiteensä peruutettaisiin seuraavana
päivänä. Te kaiketi haluatte sanoa että tämän järjestelmän vallitessa
asiamiehen on sangen vaikea pysyä päämiestensä kanssa sopusoinnussa.
Mutta nämä määräykset eivät ole ainoastaan vastuunalaisuudesta vapaata
lainlaadintaa estämässä, vaan ne vaikuttavat myös sen että alkuperäiset
toimenpiteitten esitykset tulevat kansalta useammin kuin heidän
edustajiltaan.

"Telefoonijärjestelmämme kautta on monimutkaisinkin äänestysmuoto
käynyt niin täydelliseksi että koko kansa on järjestetty toimimaan
melkein kuin parlamentti, jos on tarpeellista. Eduskuntamme merkitys,
jotka vastaavat teidän entisiä kongressejanne, lainlaatijakuntianne
ja parlamenttejanne, on tämän järjestelmän aikana pienentynyt niin
että ne toimivat vain niitä tehtäviä jotka te annoitte niin sanotuille
kongressikomiteoille. Kansa hallitsee ei vain nimellisesti, vaan myös
todellisesti. Meillä on todellinen kansanvalta.

"Me emme ota vaivaksemme hoitaa tätä suoranaista ja alituista
asiaimme valvontaa siksi että epäilisimme tai pelkäisimme valittuja
asiamiehiämme. Meidän peruuttamattoman, muuttumattoman taloudellisen
yhdenvertaisuuden aikana ei ole mitään aihetta eikä tilaisuutta
lahjomiselle. Ei ole mitään aihetta pahan tekoon, joka hetkeksikään
voitaisiin asettaa yleisen kunnioituksen ansaitsemisen valtavaa aihetta
vastaan, mikä todella on ainoa mahdollinen perusta jonka nojalla tätä
nykyä virkaan suostutaan rupeamaan. Kaikki elinkysymyksemme ratkaistaan
kiistelemättä yhteiskunnan kehyslaitoksen kautta. Me voisimme huoletta
uskoa valitun kansalaisyhteyden huostaan yleisten asiain hoidon koko
heidän elinajakseen. Syy miksi emme sitä tee on se että meitä huvittaa
suoranaisesti hoitaa asiain hallitusta. Te voitte verrata meitä oman
aikanne varakkaaseen mieheen, joka, vaikka hänellä oli palveluksessaan
jos minkälaisia taitavia ajureita, halusi kuitenkin mieluummin itse
käsitellä ohjaksia huvin vuoksi. Te äänestitte tavallisesti ehkä kerran
vuodessa, kuluttaen siihen viisi minuuttia ja kiukutellen sen ajan
takia mikä oli kulunut siihen yksityisasioistanne, joiden tarkoitusta
te luullakseni sanoitte pääasiaksi. Meidän yksityisasiamme ovat
yleisiä asioita eikä meillä muita tärkeitä olekaan. Meidän pääasiamme
on yleinen hyvinvointi eikä meillä muuta olekaan. Me äänestämme ehkä
satoja kertoja vuodessa kaikilla tavoilla kysymyksistä, yleisten
kylpylaitosten lämpimyysasteesta, tai mallista minkä mukaan joku
yleinen rakennus laitetaan aina suurimpiin maailman yhtenäisyyttä
koskeviin kysymyksiin asti, ja pidämme sitä yhtä hupaisana kuin mitä
opettavimpanakin.

"Ja nyt, Julian, katsokaahan taas alas ja etsikää ettekö löydä jotain
muuta piirrettä näkymöstä joka aiheuttaisi kysymyksen."


PIKKU SODAT JA SUURI SOTA.

"Minä huomaan", sanoin, "että satamalinnoitukset yhä ovat paikoillaan.
Säilytätte kai niitä samoinkuin erikoisia vuokrakasarmejakin
historiallisena todistuksena esi-isäinne, minun aikalaisteni
raakalaisuudesta."

"Teidän ei pidä loukkaantua", sanoi tohtori, "jos sanon että meidän
todella täytyy pitää täydellinen varasto sellaisia näytteitä
sen varalta että lapset suoraan kieltäytyisivät uskomasta niitä
kertomuksia joita kirjat esittävät heidän iso-isäinsä lukemattomista
muinaisjätteistä."

"Kansainvälisen rauhan takeita jotka maailman liitto on saanut
aikaan", sanoin, "pitänee kansanne varmaan uuden järjestelmän mitä
merkittävimpinä tuloksina, ja minua ihmetyttää että te kuitenkin olette
sangen vähän siitä puhuneet."

"Tietysti", sanoi tohtori, "on se suuri asia itsessään, mutta niin
verrattoman pienempi merkitykseltään kuin taloudellisen sodan
poistaminen ihmisten väliltä että me pidämme sitä vain sivuasiana
tämän viimemainitun rinnalla. Mikään ei ole ihmeteltävämpää teidän
aikalaistenne henkisissä hommissa kuin se häläkkä jota he pitivät
tilapäisten kansanvälisten sotien julmuuksista, kun he samalla
nähtävästi unohtivat sen olemassaolon taistelun kauhut johon te kaikki
alituisesti olitte kietoutuneet. Meidän kannaltamme katsoen olivat
sotanne, vaikkakin tietysti sangen hupsuja, verraten inhimillisiä ja
kokonaan mitättömiä näytteitä veljesmurhia vaativan taloudellisen
taistelun rinnalla. Sotiin ottivat osaa vain miehet, voimakkaat
valiomiehet, ainoastaan sangen pieni osa koko väestöstä, Ketään
naisia eikä lapsia, ei vanhoja eikä raajarikkoja laskettu sotaan.
Haavoitettuja huolellisesti hoidettiin joko ystäväin tai vihamiesten
toimesta ja parannettiin jälleen terveiksi. Sodan säännöt kielsivät
tarpeettoman julmuuden, ja joka aika oli kunniallinen antautuminen
kunnollisen kohtelun ohella tarjolla voitetulle. Tappelut yleisesti
tapahtuivat rajoilla, poissa kansan silmistä ja kuultavilta. Sodat
olivat myös sangen harvinaisia, usein yhtäkään ei sukupolvea kohti.
Vihdoin ne tunteet joihin vedottiin kansainvälisissä selkkauksissa,
olivat tavallisesti rohkeuden ja itseuhrauksen luonnetta. Usein,
melkeinpä aina sotien syyt olivat arvottomat näille itseuhrauksen
tunteille, joita taistelu synnytti, mutta tunteet itse olivat mitä
ylevintä laatua.

"Verratkaamme nyt tämänlaiseen sodankäyntiin taloudellisen olemassa
olon taistelun olosuhteitten luonnetta. Se oli sotaa johon eivät osaa
ottaneet vain pienet valitut taistelijaryhmät, vaan johon koko väestön
joka maassa, lukuunottamatta mitätöntä rikasten joukkoa, oli pakko
ottaa pesti ja palvella. Eivätkä ainoastaan naiset lapset, vanhukset ja
raajarikot olleet pakoitetut siihen osaa ottamaan, mutta mitä heikommat
olivat taistelijat, sen ankarammat olivat ne olosuhteet joihin heidän
täytyi taipua. Se oli sotaa, jossa ei haavoitetuille apua ollut,
ei leposijaa voitetuille. Se ei ollut kaukaista rajamaitten sotaa,
vaan sotaa joka kaupungissa, joka kadulla ja joka talossa, ja sen
haavoitetut, muserretut ja kuolevat uhrit olivat jaloissa kaikkialla
ja sattuivat silmään joka taholla että aina sai uusia kurjuuden
muotoja nähdä. Korva ei voinut säästyä kuulemasta lyötyjen valituksia
eikä heidän turhia huutojaan säälin herättämiseksi. Eikä tämä sota
sattunut vain kerran tai kahdesti vuosisadassa eikä kestänyt vain
joitakuita viikko-, kuukausi- tai vuosikausia ja sitten rauhan edestä
väistynyt, kuten sotilaitten taistelut, vaan se oli lakkaamatonta,
alituista, ilman aselepoa, elinkautista Se oli vielä sotaa joka ei
vedonnut mihinkään vievään, jaloon eikä kunnioitettavaan tunteeseen
eikä niitä kehittänyt, vaan päinvastoin palkintoja jakeli ihmisluonteen
alhaisimmista, petollisimmista ja julmimmista taipumuksista.

"Katsellessamme teidän aikaanne, on sen tapainen taistelu johon nuo
vanhat linnoitukset tuolla alhaalla viittaavat, meistä melkein jaloa
ja vain surullista olemassa olon taistelun inhoittavaan näytelmään
verrattuna.

"Me voimme myös myötätuntoisuudella lukea eräitten teidän aikanne
ammattisotilaitten lausuntoa että tilapäiset sodat, vedoten -- vaikkapa
miten väärin -- yleviin ja itsensä uhraaviin tunteisiin, olivat
ehdottomasti välttämättömiä estämässä yhteiskuntaanne, joka muuten
oli niin saastainen ja itsekäs ihanteissaan, sortumasta ehdottomaan
mädännäisyyteen."

"Onpa pelättävissä", kiirehdin huomauttamaan, "että jälkimaailma ei
olekaan rakentanut niin korkeata muistopatsasta minun aikani yleisten
rauhayhdistysten apostoleille kuin he odottivat."

"He olivat kyllä hyvää tarkoittavia sikäli kuin ymmärsivät
epäilemättä", sanoi tohtori, "mutta he näyttävät olleen pelottavan
lyhytnäköistä ja upposokeata ihmisjoukkoa. Heidän ponnistuksensa sotain
lakkauttamiseksi kansojen väliltä, samalla kuin he rauhallisesti
jättivät huomioon ottamatta maailman laajuisen olemassaolon taistelun
joka enemmän ihmishenkiä ja kärsimyksiä maksoi yhdessä kuukaudessa
kuin kansainväliset sodat kokonaisen ihmispolven eläessä, olivat mitä
kuvaavimpia tapauksia jolloin sääskiä siivilöitiin ja kameelia nieltiin.

"Mitä jälleen ihmiskunnan voittoon tulee, joka on johtunut kaikkien
sotien ja kansainvälisten sotien mahdollisuuksienkin poistamisesta,
näyttää meistä siihen vähemmän kuuluvan todellisten verisaunojen
estäminen kuin vanhan kateuden ja myrkyllisen vihan kuoleentuminen,
joka katkeroitti kansan toista vastaan yhtä paljon rauhan kuin sodankin
aikana, ja veljellisen myötätuntoisuuden ja keskinäisen hyvän tahdon
kasvaminen sen tilalle, joka ei mistään heimo- tai maarajoista mitään
tiedä."


VANHA ISÄNMAALLISUUS JA UUSI.

Tohtorin puhuessa tarttui silmääni kaukana alhaalla liehuvan lipun
hulmuavat poimut. Se oli tähdikäs lippu. Sydämmeni hytkähti sen
nähdessäni ja silmäni kostuivat.

"Ah!" huudahdin, "tuollahan on se vanha kunniakas!" sillä niin oli
tullut tavaksi kutsu, lippua kansalaissodan aikana ja sen jälkeen.

"Niin", vastasi seuralaiseni, kun hänen silmänsä seurasivat katsettani,
"mutta se puolustaa uutta kunniata nyt, sillä missään missä se liehuu
ei ole ainoatakaan ihmisolentoa löydettävissä joka sorrettuna olisi tai
mitään sellaista puutetta kärsisi minkä ihmisapu voi poistaa.

"Teidän päivienne amerikalaiset", hän jatkoi, "olivat ylen
isänmaallisia omalla tavallaan, mutta erotus vanhan ja uuden
isänmaallisuuden välillä on niin suuri että se tuskin näyttää
samalta tunteelta. Teidän aikananne ja aina ennen lipun vaikutus ja
yhdistysvoima oli pääasiallisesti sotamaista laatua. Itsensä uhraaminen
kansalle sodassa toisten kansojen kanssa oli se aate jota yleisesti
ymmärrettiin sanalla 'isänmaallisuus' ja sen johdonnaisilla, Tietysti
täytyi asian niin olla aikoina jolloin kansojen tuli alituisesti
olla valmiina taistelemaan toistensa kanssa olemassa olosta. Mutta
tuloksena oli että kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne joutui
sotakannalle inhimillisen yhteenkuuluvaisuustunteen kanssa. Pienempi
yhteiskunnallinen innostusvoima asetettiin vastakkain suuremman
kanssa, ja tuloksena välttämättä täytyi olla koko joukko moraalisia
vastakohtia. Liiankin usein olisi isänmaanrakkaudeksi sanottua tunnetta
paremmin voinut kuvata vihaksi ja kateudeksi toisia maita kohtaan, vain
siitä syystä että toisia oli olemassa, ja piintyneeksi enakkoluuloksi
ulkomaisia aatteita ja laitoksia kohtaan -- jotka usein olivat paljon
parempia kuin kotoiset -- vain siitä syystä että ne olivat ulkomaisia.
Tämän laatuinen isänmaallisuus oli vaikuttavimpana esteenä sivistyksen
kehitykselle lukemattomina aikoina, sillä uusien aatteiden leviämistä
vastassa olivat rajat korkeammat kuin vuoret, leveämmät kuin joet ja
syvemmät kuin meret.

"Uusi isänmaallisuus on luonnollinen tulos uusista yhteiskunnallisista
ja kansainvälisistä olosuhteista jotka alkoivat suuresta
vallankumouksesta. Sodat, jotka jo teidän aikananne kävivät
harvinaisemmiksi, kävivät mahdottomiksi maailman liiton kautta,
ja nyt ne ovat useille sukupolville olleet tuntemattomia. Vanhat
kansojen verin tahratut rajat merkitsevät nyt tuskin muuta kuin
hallinnollisen mukavuuden vuoksi maa-alueita erottavia rajoitelmia,
kuten vartiolinjat Amerikan Yhdysvalloissa. Näiden olosuhteiden
vallitessa kansainvälinen kateus, epäluulo, viha ja pelko ovat kuolleet
luonnollisen kuoleman. Taisteluiden ja voittojen vuosijuhlat, joilla
muinaista isänmaallisuutta elvyteltiin, ovat jo kauan sitten joutuneet
unohduksiin. Sanalla sanoen, isänmaallisuus ei ole enää mikään sotainen
tunnelma eikä siihen ollenkaan kuulu sotaa muistuttavia yhteyksiä.
Samalla kuin lippu on menettänyt entisen merkityksensä ulospäin
kohdistuvan ylpeyden esikuvana, on se voittanut uuden tarkoituksen
sisäisen sopusoinnun ja keskinäisyyden ylimpänä tunnusmerkkinä; se
on tullut yhteiskunnallisen yhteenkuuluvaisuuden näkyväksi merkiksi,
jossa kaikkien hyvinvointi on yhtäläisesti ja peruuttamattomasti
taattu. Amerikalainen, nyt nostaessaan katseensa kansallislippuunsa, ei
muista sen sotilaallista sankariutta toisiin kansoihin verrattuna, ei
entisiä taistelujuhlia, eikä mahdollisia tulevaisia voittoja. Hänelle
eivät hulmuavat poimut mitään sellaisia ajatelmia mieleen tuo. Ne
pikemmin muistuttavat niitä veljellisyyden sopimuksia, joiden mukaan
hän kaikkien kansalaistensa keralla on velvollinen turvaamaan jokaisen
yhdenlaista arvoa ja hyvinvointia kaikkien yhteisvoimalla.

"Vanhanaikasten isänmaallisten aatos oli että ulkomaalaiset olivat
ainoita ihmisiä joiden käsissä lippu voi häväistystä kärsiä, ja
ilmoitus etiketin laiminlyömisestä sen suhteen heidän puoleltaan
kiihoitti tavallisesti kansan isänmaalliseen mielipuolisuuteen.
Sen tapainen tunne olisi nyt yksinkertaisesti käsittämätön. Meidän
mielestämme ulkomaalaisilla ei ole minkäänlaista voimaa lipun
häpäisemiseen, sillä heillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä eikä
senkään kanssa mitä se edustaa. Sen kunnian tai häpeän täytyy riippua
siitä kansasta, jonka velvollisuusluottoa tosiinsa, ylläpitämään
yhteiskunnallista sopimusta, se edustaa. Vanhan ajan isänmaalliselle
ei ollut mitään sopimatonta siinä näytelmässä, kun kansallisen
yhtenäisyyden tunnusmerkki liehui kaupungeissa jotka suitsusivat mitä
inhottavinta sortoa, olivat täynnä irstautta, kerjuuta ja sanomattoman
kurjuuden luolia. Nykyisen katsantokannan mukaan, jos hetkeksikään maan
jossain kolkassa olisi kansalaiselta riistetty täysi tasa-arvoisuuden
nautinto-oikeus, se jo muuttaisi lipun merkityksen kopeilevaksi
valheeksi ja ihmiset närkästyksissään vaatisivat että se on alas
hinattava eikä nostettava, ennenkuin vääryys on korjattu."

"Todella", sanoin, "se uusi kunnia, jota tämä vanha kunniakas edustaa,
on suurempi kuin vanha kunnia."


ENEMMÄN ULKOMAAMATKOJA, VÄHEMMÄN ULKOMAAN LIIKETTÄ.

Puhuessamme oli tohtori antanut vaunumme ajella länsituulen mukana,
kunnes nyt olimme sataman kohdalla ja minua suuresti ihmetytti se
niukka laivajoukko joka oli satamassa.

"Minusta ei näytä", sanoin, "että tuolla olisi enemmän laivoja kuin
minunkaan aikanani ja paljon vähemmän niitä on kuin ne suuret laivastot
joita odottaisi näkevänsä väestön ja edellytysten vuosisataisen
kehityksen jälkeen."

"Uusi järjestelmä" sanoi tohtori, "osottaa itse asiassa taipumusta
vähentämään ulkomaisen liikkeen laajuutta, vaikka toiselta puolen
ulkomaiset matkustukset oppimista ja huvitusta varten ovat tuhat kertaa
monilukuisemmat."

"Millä tavalla", kysyin, "osottaa taipumusta vähentämään vaihtoa
ulkomaitten kanssa?"

"Kahdella tavalla", vastasi tohtori. "Ensiksikin on, kuten tiedätte,
liikevoittojärjestelmä nyt poistettu ulkomaisesta liikkeestä, samoin
kuin kotimaisesta jaostakin. Kansainvälinen valtuuskunta valvoo kaikkea
kansainvälistä vaihtoa, eikä minkään toisen kansan toiselle viemän
tavaran hinta saa olla suurempi kuin se minkä tavarata kuljettava kansa
on siitä omalle väestölleen määrännyt. Sentakia ei ole mitään syytä,
miksi kansa välittäisi tuottaa tavarata vientiä varten muuta ja enempää
kuin se toisen maan tavaroita, joita se itse ei niin hyvin voi tuottaa,
tarvitsee omaa todellista kulutustaan varten.

"Uuden järjestelmän toisena ja vaikuttavampana syynä, joka rajoittaa
ulkomaista vaihtoa, on kaikkien kansojen yleinen yhdenvertaisuus joka
on kauan sitten johtanut tieteitten ja taiteitten ymmärrykseen, tietoon
ja käyttämiseen. Nykyinen kansakunta tuntisi itsensä nöyryytetyksi, jos
sen tarvitsisi muualta tuottaa sellaista tavaraa, jota voittamattomat
luonnon olosuhteet eivät ole estämässä kotona tuottamasta. Sellaisiin
tuotteisiin rajoittuu sentakia kauppa, ja niidenkin luettelo yhä
lyhenee sikäli kuin keksintöjen edistyksen kanssa ihmisen voitto
luonnon yli käypi täydellisemmäksi. Mitä tulee hiiltä tuottavain maiden
vanhoihin etuilun teollisuudessa, niin katosi se noin satakunta vuotta
sitten niiden suurten keksintöjen kautta jotka tekivät sähkövoiman
rajattoman kehityksen aivan kustannuksettomaksi.

"Mutta teidän tulee ymmärtää että ainoastaan taloudellisilla
perusteilla tai oman arvon takia eivät eri kansat kaikkea mahdollista
halua tehdä itse mieluummin kuin riippua kaukana olevista ihmisistä.
Se tapahtuu aivan yhtä paljon vähällä alalla toimivan monihaaraisen
teollisuusjärjestelmän kasvatuksesta ja mieltä herättävästä
vaikutuksesta. Meidän tarkoituksemme, mikäli se voidaan taloudellisesti
toteuttaa teollisuushaarojen ryhmityksessä, on ei ainoastaan
täydelliseksi kokonaisuudeksi muodostaa joka kansan järjestelmä,
vaan myös ryhmittää eri teollisuushaarat kussakin eri maassa niin
että jokainen merkittävämpi piiri voi omien rajainsa sisällä esittää
jonkinlaisen pienoiskuvan teollisuusmaailmasta. Me puhuimme tästä,
muistanette kai, muuanna aamuna työn vaihtotoimistossa."


NYKYISEN LÄÄKÄRIN HELPPO TOIMINTA.

Tohtori oli vähäistä ennen kääntänyt suuntaamme ja me liukuilimme nyt
länteen päin kaupungin yli.

"Mikä on tuo rakennus jonka yli juuri kuljemme ja jossa on niin paljon
lasia?" kysyin.

"Se on yksi parantoloista", vastasi tohtori, "jonne ihmiset menevät
huonossa terveydessä ollessaan eivätkä halua ilmanalaa vaihtaa, jonka
mielestämme kaikkien henkilöitten tulisi tehdä ja nyt tekevätkin, jos
haluavat, kun heitä vaivaa, vakava pitkällinen pahoinvointi. Näissä
rakennuksissa kaikki on ehdottomasti sovellutettu potilaan olotilan
mukaan, aivan kuin hän sinä aikana olisi maailmassa jossa hänen
tautinsa on normaalitilaa."

"Epäilemättä on suuria parannuksia tapahtunut kaikissa teidän
ammattianne koskevissa asioissa -- lääkkeissä, terveyden hoidossa,
haavain hoidossa ja muussa -- minun ajastani lukien."

"On", vastasi tohtori, "suuria parannuksia on tapahtunut kahdella
tavalla -- negatiivisesti ja positiivisesti -- ja tärkein näistä
kahdesta on ehkä negatiivinen tapa, joka merkitsee että terveyttä
vastustavat olosuhteet ovat kadonneet, joita vastaan lääkärien ennen
oli taisteleminen useissa tapauksissa sangen pienillä menestyksen
edellytyksillä. Esimerkiksi nyt on kaksi täyttä sukupolvea elänyt
siitä jolloin kaikille taattu yhtäläinen toimeentulo päästi naiset
taloudellisen itsenäisyyden asemaan ja siten täydellisesti vallitsemaan
suhdettaan miehiin. Te saatatte kai ymmärtää nyt miten yhtenä
seurauksena tästä kuppatauti on kauan sitten erotettu ihmiskunnan
verestä. Kolme sukupolvea kestänyt yleiset asunto-olojen, vaatetuksen,
lämmön ja yleensä elämisen mitä puhtaimmat ja hienoimmat olosuhteet,
yhdessä mitä paraimman sairaustapausten hoidon kanssa, ovat melkein --
tahdonpa sanoa täydellisesti -- lopettaneet kaikki tarttuvat taudit.
Kertomuksen täydentämiseksi lisätkää näihin kansan terveyssuhteitten
parannuksiin järjestelmällinen ja yleinen ruumiin hoito, joka on
osa nuorison kasvatuksesta, ja sitten loppupäätökseksi ajatelkaa
tämän ruumiillisen uudestisyntymisen vaikutusta -- te voitte sitä
sanoa naisen toiseksi luomiseksi ruumiillisessa suhteessa -- joka
on puhdistanut elinvirran lähteissään ja siihen uutta elävää voimaa
valanut."

"Todellakin, tohtori, tahdonpa sanoa pitemmälle ehtimättä että te
olette otollisesti tuominneet ammattinne kaikesta toiminnasta irti."

"Te voitte hyvin niin sanoa", vastasi tohtori. "Keksintöjen ja
parannusten edistys teidän päivienne jälkeen ovat monin kerroin
parantaneet lääkärit irti heidän entisestä toiminnastaan, aivan samoin
kuin kaikki muutkin työntekijät, mutta vain avatakseen hienomman työn
uusia ja korkeampia aloja.

"Ehkä", jatkoi toverini, "vielä tärkeämpi negatiivinen tekijä
lääketieteellisten ja terveyshoidon olosuhteitten parannuksessa
kuin mitä jo olen maininnut, on se seikka että kansa ei enää ole
siinä tietämättömyyden tilassa oman ruumiinsa suhteen kuin se ennen
näyttää olleen. Tiedon edistys siinä suhteessa on pysynyt yleisen
sivistyksen kulun rinnalla. Kaikesta mitä olemme lukeneet käypi
selväksi että sivistyneetkään luokat teidän päivinänne eivät häpeänä
pitäneet olla kokonaan tietämättömänä fysiologiasta ja terveyden sekä
sairauden tavallisista suhteista. He näyttävät jättäneen ruumiilliset
etunsa lääkäriensä hoidettaviksi melkein samalla kyynillisellä
välinpitämättömyydellä kuin he sielunsa työnsivät papiston huostaan.
Nykyään sellaista kasvatusjärjestelmää pidettäisiin hassunkurisena joka
ei kylliksi tietoa antaisi fysiologian, terveyshoidon ja lääketieteen
yleisistä periaatteista, jotka saattaisivat henkilön kykeneväksi
hoitamaan jokaista tavallista ruumiillista selkkausta apua etsimättä
lääkäriltä. Liian paljon ei liene sanottu että jokainen tätä nykyä
tietää yhtä paljon tautien hoidosta kuin suuri osa lääketieteellisen
ammatin jäsenistä tiesi teidän päivinänne. Kuten helposti huomaatte
on tämä asema jossa, vaikka huomioon ottamatta jättäisikin yleisen
terveyden paranemisen, ihmiset tulevat toimeen yhdellä lääkärillä
tapauksissa missä parikymmentä ennen toimintaa tapasi. Me lääkärit
olemme vain erikoistuntijoita ja asianymmärtäviä asioissa joissa
jokaisella edellytetään olevan hyvät pohjatiedot. Kun meitä kutsutaan,
tapahtuu se vain neuvottelua varten, käyttääkseni teidän päivienne
sanaa, ja toisina neuvottelijoina on potilas ystävineen.

"Mutta kaikista tekijöistä, jotka ovat lääketiedettä edistäneet, on
tärkein ollut puoskaroimisen katoaminen, joka on suurimmaksi osaksi
johtunut niistä samoista siveellisyys- ja taloussyistä mitkä sen
uskonnosta karkoittivat. Tuskin tarvinnee teille muistuttaa että teidän
aikananne lääketiede, lähinnä jumaluusoppia, kärsi enimmän kuin mikään
muu tieteen haara dogmillisten koulujen kohmettavasta vaikutuksesta.
Näyttääpä olleen melkein yhtä paljon ennakkoluuloa ruumiin
parantamistieteessä kuin sielunkin, ja sen vaikutus alkuperäisten
ajatusten heikentämisessä ja edistyksen hidastuttamisessa oli jotenkin
samallainen molemmilla aloilla.

"Ei ole todella mitään olosuhteita jotka lääkärien kulkua
rajoittaisivat. Lääketieteellinen kasvatus on mahdollisimman
täydellinen, mutta käytäntötavat jätetään lääkärin ja potilaan
huostaan. Luonnollisena pidetään että siten kasvatetut ihmiset kuin
meikäläiset ovat yhtä kykeneviä valitsemaan hoitotavan ruumistansa
kuin sieluansakin varten. Lääketieteen edistys, joka on johtunut tästä
täydellisestä riippumattomuudesta ja vapaudesta lääkärin alkuunpanon
suhteen jota ylläpitää tuloksia täydellisesti tuomitsemaan pystyvän
kansan arvostelu ja tunnustus, on ollut tavaton. Ei ole ainoastaan
ylläpitämis- ja parantamistaidon erikoisessa kutsumuksessa saavutettu
lukemattomia voittoja ja keksitty aivan uusia perusteita, vaan me
olemme edistyneet elämän keskusmysterioiden tietoja kohti, joista
teidän päivinänne olisi ollut melkein jumalanpilkkaa uneksiakaan.
Kipuja taas me kärsimme vain oireitten osotuksena ja mikäli niiden
johtoa tarvitsemme taudin alkuperän keksimisessä."

"Arvelen kuitenkin ettette ole kuolemata poistaneet."

"Minä vakuutan teille", nauroi tohtori, "että jos sattumalta joku
keksisi sen salaisuuden, niin kansa hänet nuijaisi ja polttaisi hänen
resehtinsä. Luuletteko että me haluamme pysyä täällä ikuisesti?"


"MITEN TODELLAKIN VOIMME?"

Ryhdyin jälleen tutkimaan liikkuvaa panoraamaa allamme ja huomautin
lopulta tohtorille että meidän täytyi olla sangen lähellä sen paikan
yläpuolella jota ennen sanottiin Brightoniksi, kaupungin esikaupunki
jossa karjatarhat kaupungin ruokatarpeiksi olivat pääasiallisesti
olleet sijoitettuina.

"Vanhat karjasuojukset ovat näemmä menneet", sanoin. "Epäilemättä
on teillä paljon paremmin se asia järjestetty. Sivu mennen, nyt kun
jokainen tulee hyvin toimeen ja voi saada mitä paraita lihapaloja,
arvelen että kysymys, miten suurelle kaupungille varataan tuoretta
lihaa, on paljon vaikeampi kuin minun aikanani, jolloin köyhät
saattoivat käyttää vain hiukan liharuokaa ja sitäkin kehnointa lajia."

Tohtori katseli vaunun syrjän yli hetkisen ennenkuin vastasi. "Luulen",
hän sanoi, "ettette ole puhunut kenellekään ennen tästä asiasta."

"En luule puhuneeni. Se ei ennen ole mieleeni juolahtanut."

"Se on samantekevä", sanoi tohtori. "Näettehän, Julian, ajatuksen ja
sopivaisuuskannan tapojen muuttuessa teidän aikanne jälkeen tuskin
olisi saattanut muuta tapahtua kuin että muutamissa asioissa vaihdot
tapahtuivat ehdottomasti päinvastaiseen mielenlaatuun entisiin tapoihin
nähden. En oikein tiedä miten ajatukseni selittäisin, mutta olenpa
iloinen että te ensin puhuitte tästä asiasta minulle."

Valo minulle välähti ja äkkiä selvitti minulle niiden lukuisten
puolihämäräin huomioitten merkityksen joita olin ennen tehnyt.

"Oh!" huudahdin, "te tarkoitatte ettette enää syö eläinten lihaa."

"Onko mahdollista ettette ole sitä arvannut? Ettekö ole huomannut ettei
teille ole sellaista ravintoa tarjottu?"

"Asia on niin", vastasin, "että keittäminen on niin erilaista kaikissa
suhteissa kuin minun aikanani että olen herennyt tunnustelemasta
kaikkia. Mutta empä varmastikaan ole menettänyt mitään maustani
johon olin tottunut, vaikka olen saanut nauttia sangen paljon uusia
ruokalajeja."

"Niin", sanoi tohtori, "sen yhden tai kahden alkuperäisiltä ihmisiltä
perityn valmistustavan sijassa, joilla te tavallisesti valmistitte
ruokanne ja sen ominaisuuksia kypsennitte, on meillä sangen useita ja
erilaisia. Epäilen tokko oli teillä ainoatakaan makua jota me emme
voisi tyydyttää, huomioon ottamattakaan sitä suurta uusien lukumäärää
joka on teidän aikanne jälkeen keksitty."

"Mutta milloin eläinten ravintona käyttäminen lakkasi?"

"Pian suuren vallankumouksen jälkeen."

"Mikä aiheutti muutoksen? Oliko se todistus että lihan syönnin
välttäminen edistää terveyttä?"

"Se vaikutin ei näytä pääasiallisesti muutosta aiheuttaneen.
Epäilemättä eläinten syöntitavan hylkäämisellä, jonka kautta me perimme
kaikki niiden tauditkin, on jotakin ollut tekemistä ihmissuvun suurten
ruumiillisten parannustenkin kanssa, mutta ihmiset, eivät nähtävästi
luopuneet eläimiä syömästä pääasiallisesti terveyden takia enemmän
kuin ihmissyöjätkään muinaisina aikoina eivät sentakia lähimmäisiään
syömästä luopuneet. Se tapahtui tietysti sangen kauan aikaa sitten,
eikä ehkä ollut ollenkaan käytännössä ensimainittu muoto, jota
ihmiset heti sen hyljättyään näyttävät ruvenneen kovin häpeämään.
Tämän takia epäilemättä me löydämme vain laihoja tietoja aikakauden
historioista sen muutoksen, asianhaaroista. Ei näytä kuitenkaan
olevan epäilemistäkään ettei tavan hylkääminen pääasiallisesti ollut
inhimillisyystunteen suuren heräämisen vaikutusta, sääliväisyystunteen
ja kaiken kärsimystä synnyttävän katumuksen -- sanalla sanoen, lempeän
sydämmellisyyden seurausta -- mikä todella oli vallankumouksen taustana
suuri moraalinen voima. Kuten odotettavissa oli, tämä ilmiö ei koskenut
vain ihmisten keskinäisiä suhteita, vaan myös heidän suhdettansa koko
tunteiseen maailmaan. Veljeyden tunne, yhteenkuuluvaisuuden käsitys,
ei rajoittunut vain miehiin ja naisiin, vaan myös eläimiin, maallisen
elämämme yksinkertaisempiin tovereihimme ja sen kohtaloitten jakajiin.
Ihmisten keskinäisiin velvollisuuksiin ja oikeuksiin suunnattu
uusi ja eloisa valo saattoi näkyville ja tunnustettaville myöskin
alempiosaisten olentojen oikeudet. Tunne kaikellaista eläinjulmuutta
vastaan oli kauan kasvamassa ollut sivistysmaissa, ja ja muodosti
sen erikoisen piirteen tapojen yleisessä lieventymisessä joka johti
vallankumoukseen. Tämä tunne nyt muuttui innostukseksi. Uusi käsitys
suhteestamme eläimiin vetosi sydämmeen ja valtasi ihmiskunnan
mielikuvituksen. Sen sijaan että olisi uhrattu heikommat rodut meidän
käytettäviksemme tai huviksemme, ollenkaan ajattelematta niiden
hyvinvointia, ruvettiin näkemään että meidän pikemmin tulee suuren
Luonnon perheen vanhempina veljinä niin paljon kuin mahdollista olla
heikompien auttajia ja suojelijoita, niiden kohtalo kun on meidän
käsissämme ja me heihin nähden olemme kuin jumalia. Ettekö näe, Julian,
miten tämän uuden katsantokannan ylevämmyys saattoi pian johtaa ihmiset
pitämään eläintovereittensa syöntiä väkivallan tekona, ainakin saman
sukuisena kuin oli ihmissyöntikin ollut?"

"Se on tietysti sangen helposti ymmärrettävissä. Mutta, tohtori, te
ette saa uskoa että minun aikalaiseni tässä asiassa olivat kokonaan
tunteettomia. Paljon ennenkuin vallankumousta unelmoimiinkaan oli
tuttavissani sangen monia henkilöitä jotka vakavasti inhosivat
lihan syöntiä, ja ehkä suurin osa hienostuneita henkilöitä tunsivat
omantunnon vaivoja eri aikoina sen tavan johdosta. Seikka oli se
ettei todella näyttänyt olevan muuta tehtävää. Asian laita oli aivan
sama kuin taloudellisen järjestelmämme. Inhimilliset henkilöt yleensä
myönsivät että se oli sangen huonoa ja julmaa, mutta vain harvat
saattoivat tarkemmin nähdä mitä maailma oli sijaan asettava. Teidän
aikanne ihmiset näyttävät onnistuneen täydellisen keittämisjärjestelmän
keksimisessä lihaa käyttämättä, ja minä myönnän että se on joka
puolelta tyydyttävämpi kuin meidän oli, mutta te ette voi kuvitella,
miten ehdottomasti mahdottomalta näytti minun aikanani aatos tulla
toimeen eläimellistä ravintoa käyttämättä, kun ei vielä oltu mitään
määrätympää esitetty sen tilalle, joka olisi tarjonnut suuhun jotakin
ajateltavaa tyydytystä, jospa se nyt elämisen ylläpidon olisi
antanutkin."

"Minä voin kuvitella sen vaikeuden jossain määrin. Se oli, kuten
sanotte, samallainen kuin se joka niin kauan esti talousjärjestelmän
muutosta. Ihmiset eivät voineet selvästi ymmärtää mitä oli tuleva
tilalle. Kun suu on täynnä jotakin maukasta, on vaikeata kuvitella
toista. Keinotekoisen kuvittelun puute kansan seassa on se este joka on
ollut muinaisten pahojen poistamisen tiellä ja tehnyt välttämättömiksi
vallankumouksen pakkolaineet työtä tekemään. Sellaiset tunneaallot
kuin minä olen kuvaillut olivat tarpeelliset tässä asiassa poistamassa
lihan syönnin ikivanhaa tapaa. Heti kun uusi kanta ihmismielissä
poisti heidän lihahalunsa ja vaatimuksena oli että se oli korvattava
jollain toisella vastaavalla ravintomuodolla, se näyttää heti tulleen
keksityksi."

"Mistä lähteestä?"

"Tietysti", vastasi tohtori, "pääasiallisesti kasvimaailmasta, vaikka
ei suinkaan kokonaan. Ei ollut koskaan ennen vakavasti koettu varmuutta
saada siitä, mitä sen ravintovarastot todella olivat, vielä vähemmin
mitä niistä voisi tulla tieteellisen käsittelyn avulla, Eikä liioin
niin kauan kuin ei mitään estettä ollut eläinten tappamiseen eikä
mitään vääjäämistä siten saatujen ainesten käyttämiseen, voitu mitään
varmuutta saadakaan. Rikkaat elivät pääasiallisesti lihasta. Mitä
taas työtä tekeviin joukkoihin tulee, joka oli aina saanut voimansa
pääasiallisesti kasvikunnasta, ei kukaan vaikuttavista luokista
välittänyt heidän asemansa tekemisestä suvaittavammaksi. Nyt kuitenkin
kaikki yhteisestä sopimuksesta ryhtyivät tutkimaan minkälaisen
ruokapöydän luonto voi varata ihmisille jotka olivat murhaamisen
hyljänneet.

"Aivan samoinkuin raaka ja yksinkertainen orjuus, ensin henkiorjuus,
sitten palkkaorjuus, oli niin kauan kuin sitä kesti estänyt ihmisiä
koettamasta raakojen mukavuuksien tilalle asettaa tieteellisen
teollisuusjärjestelmän, samalla tavalla lihan ravintona käyttämisen
raaka tapa oli tähän asti estänyt ihmisiä tarkemmin tutkiskelemasta
luonnon ravintolähteitä. Viivyttelyä tässä suhteessa edelleen edisti se
seikka että ruuan valmistus sen teollisuuskäsittelyn vuoksi oli ollut
vähimmän edistyksen alainen kaikista elämän taidoista."

"Mitä se on?" sanoin. "Vähemmän edistyksen alainen taidoista? Miksi
niin?"

"Siksi että sitä oli aina käsitelty erillään olevana talouden pidon
teollisuushaarana ja sellaisena pääasiallisesti jätetty palvelijain
tai naisten huostaan, jotka entisaikoina muodostivat vanhoillisimman
ja entisiin tapoihin piintyneimmän yhteiskuntaluokan. Keittämistaidon
säännöt olivat jääneet silleen vain hiukan muuttuneina aina siitä asti
jolloin arialaisen lehmipaimenen vaimo laittoi ruokaa miehelleen.

"Nyt on sangen epäiltävää, tokko heti olisi kapina eläimellistä
ruokaa vastaan onnistunut, jos tavallinen perhekokki, joko vaimo
tai palkkalainen, olisi jätetty kukin yksikseen omaan keittiöönsä
tuumiskelemaan kysymystä miten ruokapöytä voidaan varustaa
tyydyttävästi ilman lihaa. Mutta suuren vallankumouksen monipuolisen
luonteen takia sen ajan saumaviivat, jolloin inhimillisen tunteen,
kasvaminen synnytti kapinan eläimellistä ravintoa vastaan, sattuivat
yhteen kotipalveluksen täydellisen kukistuksen ja naisten laajemman
elämän vaatimuksen kanssa, jotka seikat pakottivat ruuan varaamisen
ja valmistamisen asettamaan osuustoiminnalliselle pohjalle ja
muodostamaan siitä yleisen palveluksen haaran. Niin tapahtui että
niin pian kuin ihmiset menetettyään syöntihalunsa eläintovereihinsa
nähden alkoivat vakavasti kysellä mitä muuta voidaan syödä, oli jo
järjestetty suuri hallituksen osasto, joka palveluksessaan käytti
kaikkia kansan tieteellisiä kykyjä ja jolla oli selkänojanaan maan
kaikki edellytykset, kysymyksen ratkaisemista varten. Ja helposti
saattaa uskoa että mitään uusia hallitusosastoja ei ponnistuksissaan
kannustanut kiinteämpi yleinen harrastus kuin tätä, jonka tehtävänä oli
uuden kansallisen ruokalistan laittaminen. Nämä olivat ne olosuhteet
joita elantokysymys oli odottanut ihmissuvun alusta alkaen tieteeksi
tullakseen.

"Ensiksi ravintoaineet sekä niiden todella saatavissa olevat ja eri
kansojen käyttämät valmistustavat ensi kerran historian kuluessa
koottiin yhteen ja vertailtiin toisiinsa. Yleismaailmallisten
erilaisuuksien ja kansainvälisen ruokalistan siten ollessa saatavilla
jokaisen kansan keittolaitos tuomittiin siihen asti kulkeneeksi
syvää raidetta myöten. Oli selvää etteivät missään suhteessa kansat
olleet enemmän olleet korpelaisten kannalla eivätkä jäykimpiä
ennakkoluuloja pitäneet toisiltansa oppimista vastaan kuin ravinto- ja
keittämisasioissa. Huomattiin, kuten huomioita tehneet matkustajat aina
olivat tehneet, että joka kansalla ja maalla, usein joka maakunnalla
oli puoli tusinaa vatsasalaisuuksia, jotka eivät koskaan olleet rajan
takana käyneet taikka korkeintaan olleet vain sieltä pikimältään
pistäytymässä.

"Sivumennen on hyvä mainita että kansainvälisten ruokalistojen vertailu
oli vain yksi esimerkki niistä lukemattomista keinoista, joiden avulla
kansat, niin pian kuin uusi järjestys lopetti vanhat ennakkoluulot,
alkoivat oikealta ja vasemmalta lainata ja omaksua toistensa aatteita
ja laitoksia suureksi yleiseksi runsastuttamiseksi.

"Mutta ruoka-aineiden tieteellisen järjestelmän muodostaminen,
ei pysähtynyt jo olemassa olevain ainesten ja käyttötapojen
käsittelemiseen. Luonnontutkijat ja kemistit sitten ryhtyivät etsimään
uusia ravintoaineita ja uusia valmistamistapoja. Heti huomattiin että
niistä luonnon tuotteista, jotka sopivat ihmisten ravintoaineiksi,
ei koskaan ollut käytännössä ollut kuin vähäpätöinen osa; ainoastaan
ne, ja vain vähäinen osa siitäkin luokasta, jotka helposti sopivat
siihen yksinkertaiseen ja alkuperäiseen tapaan millä ihmissuku
tähän asti oli koettanut ruokaa valmistaa -- nimittäin käyttämällä,
kuivaa tai kosteata lämpöä. Tähän nyt liitettiin moninaisia toisia
kemian esittämiä tapoja ja saavutettiin tuloksia jotka esi-isäimme
mielestä olivat yhtä mieluisina kuin uusinakin. Keittämistieteen
laita tähän asti oli ollut sama kuin metallien käsittelyn silloin kun
yksinkertainen tuli oli sen ainoana keinona.

"Kirjoitettu on että Israelin lapset, käyttäessään pakosta kasviaineita
syötävänään erämaassa, halasivat Egyptin lihapatoja ja luultavasti
hyvällä syyllä. Esi-isiemme kokemukset näyttävät tässä, suhteessa
olleen kokonaan toisellaisia. Näyttää siltä että ne tunteet, millä
he sangen lyhyen ajan kuluttua muistelivat lihapatoja, joita olivat
jälkeensä jättäneet, olivat aivan päinvastaisia kuin katumus. Siltä
ajalta on olemassa sangen huvittava kuva joka osottaa miten lyhyen
ajan he vain tarvitsivat huomatakseen miten hyvän työn olivat
itsellensä tehneet päättäessään säästää eläimiä. Kuva muistaakseni on
kaksiosainen. Ensimmäinen osottaa Ihmisyyttä, naisolentona kuvattuna ja
katsellen eläinjoukkoa jossa on härkä, lammas ja sika. Hänen kasvonsa
osottavat mitä syvintä katumusta ja hän kyynelsilmin huudahtaa:
'Olentoraukat! Miten me koskaan olemme voineet teitä syödä?' Toinen
osaa esittää samaa joukkoa otsakkeella 'Viittä vuotta jälkeenpäin.'
Mutta tässä Ihmisyyden kasvot katsellessaan eläimiä eivät ilmaise
katumusta eikä itsesyytöstä, vaan inhoa ja vastenmielisyyttä, ja hän
huudahtaa melkein samoilla sanoilla, mutta aivan eri tarkoituksella:
'Miten todella olemme voineet?'"


MITÄ TULI SUURKAUPUNGEISTA.

Jatkaen kulkua länteen päin sisämaata kohti olimme nyt asteettain
jättäneet taaksemme tiheämmin asutut kaupungin osat, jos mitään
näiden nykyaikaisten kaupunkien osaa, missä jokaisella talolla on oma
piirinsä, voi sanoa tiheään asutuksi. Puistot, nurmikot ja isot puut
olivat tulleet lukuisiksi, ja kyliä ilmestyi näkyviin tavan takaa. Me
olimme maaseudulla.

"Tohtori", sanoin, "muistanette että on käynyt niin että mitä
olen nähnyt kahdennenkymmenennen vuosisadan elämästä, se on ollut
pääasiallisesti sen kaupunkielämää. Jos maaseudun elämä on vaihtunut
minun aikani jälkeen yhtä paljon kuin kaupungin elämä, on sangen
hauskaa tutustua siihen jälleen. Kertokaahan jotain siitä minulle."

"Muutamissa suhteissa luullakseni", vastasi tohtori, "vaikutus
tuotannon ja jaon kansallistuttamisesta taloudellisen yhdenvertaisuuden
perusteelle on saanut aikaan suuremman muutoksen kuin kaupungin ja
maaseudun suhteissa, ja merkillistä on ettemme ole tästä sattunut
puhumaan ennenkuin nyt."

"Ollessani viimeksi elävien ihmisten maailmassa", sanoin, "kaupunki oli
maaseudun tekemäisillään melkein autioksi. Onko sitä menoa jatkunut,
vai onko se mahdollisesti kääntynyt toisin käsin?"

"Ehdottomasti viimemainitun", vastasi tohtori, "on täytynyt tapahtua,
kuten heti näette, ajatellessanne että entisyyden suurkaupunkien
tavaton kasvaminen on kokonaan yksityiskapitalismijärjestelmän
taloudellinen seuraus, se kun välttämättä riippui yksilöllisestä
alkuunpanosta ja kilpailujärjestelmästä."

"Se on minulle kokonaan vieras käsitys", sanoin.

"Luullakseni huomaatte sen sangen selväksi ajatellessanne", vastasi
tohtori. "Yksityiskapitalismin aikana, näettehän, ei ollut mitään
yleistä eikä hallitusjärjestelmää tuotantotoiminnan muodostamiseksi
eikä sen tulosten jakamiseksi. Ei ollut mitään yleistä ja erehtymätöntä
koneistoa joka olisi tuottajat ja kuluttajat yhteen tuonut. Jokaisen
tuli itse etsiä oma toimialansa ja ylläpitonsa omalla vastuullaan, ja
onnistuminen riippui siitä, miten hän löysi tilaisuuden vaihtaa työnsä
tai omaisuutensa toisten omaisuuksiin tai työhön. Tätä tarkoitusta
varten tietysti oli paras paikka se jossa oli paljon ihmisiä jotka
samoin halusivat ostaa tai myydä työnsä tai tavaransa. Kun siis joko
sattumalta tai varta vasten joukko ihmisiä oli kokoontunut yhteen,
liittyi heihin toisia, sillä jokainen sellainen joukko muodosti
markkinapaikan, missä yksinkertaisesti henkilöitten lukumäärän
takia, jotkut halusivat ostaa ja myydä, oli löydettävissä parempia
vaihtotilaisuuksia kuin harvemmassa ihmisjoukossa, ja mitä suurempi
oli ihmisten lukumäärä, sitä paremmat ja suuremmat vaihtotilaisuudet.
Kun kaupunki siten oli alkanut, niin sitä suuremmaksi se tuli, sitä
varmemmat sillä oli kasvamismahdollisuudet saman perusteen mukaan mikä
sen ensi nousun oli aiheuttanut. Työläinen meni sinne löytääkseen
suurimman ja varmimman kauppapaikan lihaksilleen ja kapitalisti -- joka
ollen tuotannon johtaja halusi suurimpia ja varmempia työmarkkinoita
-- meni sinne myös. Kapitalistinen liikemies läksi sinne löytääkseen
tavarainsa suurimman kuluttajajoukon pienimmällä alalla.

"Vaikka ensiksi kaupungit syntyivät ja kasvoivat pääasiallisesti
vaihtomukavuuksien takia niiden omien asukkaitten kesken, niin
lopulta vaihtomukavuuksien paremman järjestyksen tulos muodosti
niistä vaihtokeskuksia ympäröivän maaseudun tuotteille. Tällä tavoin
niillä jotka asuivat kaupungeissa, ei ainoastaan ollut erinomaisia
rikastumistilaisuuksia täyttämällä tiheästi asuvan väestön tarpeita,
mutta he myös kykenivät myös ottamaan veroa ympäri maaseutua asuvain
ihmisten tuotteista pakottamalla ne tuotteet kulkemaan heidän kättensä
kautta kuluttajille, vaikkakin kuluttajat tuottajain tavoin asuivat
maaseudulla ja mahdollisesti olivat läheisiä naapureitakin.

"Tavallisissa oloissa", jatkoi tohtori, "tämä aineellisen omaisuuden
keskittyminen kaupunkeihin saattoi sinne keskittymään myös kaikki
elämän ylhäisemmät, hienoimmat, huvittavimmat ja ylellisemmät virat.
Ainoastaan käsillään työtä tekevät ihmiset eivät kasaantuneet
kaupunkeihin, markkinapaikkoihin missä he paraiten saattoivat vaihtaa
työnsä kapitalistien rahoihin, vaan ammatti- ja oppinut luokka muutti
niihin samassa tarkoituksessa. Lakimiehet, opettajat, tohtorit, puhujat
ja erikoistaitoiset ihmiset kaikilta aloilta läksivät sinne, paraimpiin
paikkoihin mistä voivat löytää rikkaimmat ja lukuisammat kykyjensä
paikkaajat ja elämän uransa löytää.

"Ja samalla tavalla kaikki joilla oli huvitusta myytävänä --
taiteilijat, näyttelijät, laulajat, niin ja ilotytötkin -- kasaantuivat
kaupunkeihin samoista syistä. Ja ne jotka huvitusta halusivat ja joilla
oli varaa sitä ostaa, ne jotka halusivat nauttia elämästä, joko sitten
sen irstaissa tai hienostuneissa nautinnoissa, seurasivat huvituksen
antajia. Ja vihdoin varkaat ja rosvot sekä ne jotka olivat eteviä
toisten kustannuksella elämisen jumalattomissa taidoissa, seurasivat
virtausta kaupunkeihin, koska ne heillekin tarjosivat paraimman alan
kykyjensä käyttämiseen. Ja siten tuli kaupungeista suuria pyörrepesiä
jotka vetivät itseensä kaiken mikä oli rikkainta ja parasta ja myös
kaiken mikä oli törkeintä koko maassa.

"Sellainen, Julian, oli kaupunkien syntymisen ja kasvamisen laki
ja se oli välttämättömänä seurauksena maaseudun ja maaseutuelämän
surkastumisen, häviön ja kuoleman laki. Jos vain yksityiskapitalismin
aikakausi Amerikassa olisi kestänyt tarpeeksi kauan, niin maaseudun
olot olisivat alentuneet samallaisiksi kuin ne olivat Rooman
keisarikunnan päivinä ja jokaisen keisarikunnan joka täysin sai
kehittyä -- nimittäin alueiksi joista kaikki jotka päästä voivat olivat
lähteneet etsimään onneansa kaupungeista, jättäen jälelle vain orjia ja
päällysmiehiä.

"Ollaksemme oikeuden mukaisia aikalaisianne kohtaan myöntäkäämme
että he näyttivät ymmärtävän että kun kaupunki nieli maaseudun, ei
se mitään hyvää ennustanut sivistykselle, ja he olisivat nähtävästi
olleet mielissään, jos olisivat jonkun parannuskeinon siihen löytäneet,
mutta eivät ollenkaan huomanneet että kun se oli välttämätön seuraus
yksityiskapitalismista, voitiin se parantaakin vain sen hävittämisellä."

"Mutta miten", sanoin, "yksityiskapitalismin poistaminen ja
kansallistutetun talousjärjestelmän perustaminen vaikutti kaupunkien
kasvamisen lakkaamiseen?"

"Siten että markkinapaikkain tarve työn ja kauppatavaran vaihtoa
varten poistettiin", vastasi tohtori. "Kaupunkeihin järjestetyt
vaihtomukavuudet yksityiskapitalismin aikana tulivat kokonaan
tarpeettomiksi ja sopimattomiksi tuotannon ja jaon kansallisen
järjestämisen jälkeen. Maan tuotteita ei enää käsitelty eikä jaettu
kaupunkien välityksellä, paitsi jos ne tuotettiin ja kulutettiin
siellä. Kaikille paikkakunnille luovutettujen tavarain laatu
sekä kaikilta vaadittu teollisuuspalveluksen määrä oli sama. Kun
taloudellinen yhdenvertaisuus hävitti sekä rikkaat että köyhät, niin
kaupungit eivät enää olleet paikkoja missä suurempaa ylellisyyttä
voitiin nauttia tai näytellä kuin maaseudullakaan. Työnteon määräys
ja työtilaisuuksien ylläpito kaikille samoilla ehdoilla riisti eri
paikkakunnilta elinkeinoja auttavat etuoikeudet. Sanalla sanoen, ei
ollut enää mitään aihetta minkä nojalla joku henkilö olisi voinut
pitää kaupunkielämää maaseudun elämää parempana, ellei pitänyt yhteen
kasaantumisesta vain sen kasaantumisen takia. Näiden olosuhteiden
vallitessa ette pitäne outona että kaupunkien kasvaminen loppui ja
niiden asukkaat alkoivat harveta heti kun vallankumouksen vaikutukset
alkoivat käydä selviksi."

"Mutta teillä on kaupunkeja yhä vielä?" huudahdin.

"On kyllä -- se on meillä on paikkakuntia, missä asukkaita
suurkaupungeista ei ole hävinnyt, mutta niiden väestö on vain pieni osa
siitä mitä sitä on ollut."

"Mutta Boston on varmasti paljon hienomman näköinen kaupunki kuin minun
aikanani."

"Kaikki nykyajan kaupungit ovat paljon hienompia ja kauniimpia joka
puolelta kuin niiden edeltäjät ja äärettömän paljon sopivampia ihmisten
asua, mutta jotta ne sellaisiksi saatiin, oli välttämätöntä päästä
niiden liikaväestöstä. Tätä nykyä on Bostonissa ehkä vain neljäs osa
siitä ihmismäärästä joka asui samain rajojen sisällä teidän aikanne
Bostonissa, ja yksinkertaisesti sentakia että oli neljä kertaa enemmän
ihmisiä niiden rajain sisällä kuin voitiin majoittaa ja ylläpitää
ympäristön mukaan silmällä pitäen nykyistä terveellisen ja mukavan
elämän aatetta. New York, joka on ollut paljon pahemmin täyteen
sullottu kuin Boston, on menettänyt vielä paljon enemmän entisestä
väestöstään. Jos kävisitte Manhattan saarella, niin arvelen että
ensimmäinen vaikutelmanne olisi että teidän aikanne Central Park on
laajentunut Batterysta aina Harlemin jokeen asti, vaikka itse asiassa
paikka on pikemmin tiheämpään rakennettu kuin nykyaikainen käsitys
sietäisi, siellä kun asuu noin kaksisataa viisikymmentä tuhatta ihmistä
puistojen ja lähteitten keskellä."

"Ja te sanotte että tämä ihmeellinen väestön väheneminen tapahtui heti
vallankumouksen jälkeen?"

"Silloin se alkoi. Ainoa keino millä vanhain kaupunkien ääretön väestö
voitiin saada mahtumaan niin pienelle tilalle oli pakata heidät kuin
silakat vuokrakasarmeihin. Heti kun oli päästy siitä selville että
jokaisen tulee saada todella hyvät ja yhtä hyvät asunnot, seurasi
siitä että kaupunkien täytyi menettää suurimman osan väestöstään.
Näille täytyi varata asuntoja maaseudulla. Tietysti niin ääretöntä
työtä ei voitu loppuun saattaa heti, mutta siihen käytiin käsiksi
kaikella mahdollisella kiireellä. Ihmisten kaupungeista vaelluksen
lisäksi, sentakia ettei siellä ollut tilaa heidän kunnollisesti
asua, tapahtui myös suuria poisvirtauksia toistenkin puolelta, joita
nyt, kun kaupunkielämästä kaikki taloudelliset etuisuudet olivat
loppuneet, viehätti maaseudun luonnollinen suloisuus; helposti siis
huomaatte että ensimmäisen vallankumouksen jälkeisen vuosikymmenen
suurena tehtävänä oli varustaa koteja kaikkialla niitä varten jotka
halusivat kaupungeista lähteä. Maaseudulle vetävää liikettä jatkui,
kunnes kaupungit olivat tyhjentyneet liikaväestöstään ja mahdollista
oli tehdä perinpohjaisia muutoksia niiden järjestelyn suhteen. Suuri
osa vanhoja rakennuksia ja kaikki rumat, korkeat ja epätaiteelliset
revittiin alas ja tilalle laitettiin matalata, leveätä ja tilavaa
laatua olevia rakennuksia, joka olivat sovellutetut uusien elintapojen
mukaisiksi. Puistoja, puutarhoja ja tilavia kenttiä lisättiin
kaikkialle ja kulkujärjestelmä muodostettiin siten että siitä meteli ja
pölyäminen lakkasi ja lopuksi sanalla sanoen teidän aikanne kaupunki
muutettiin nykyajan kaupungiksi. Kun se siten oli saatu yhtä hauskaksi
elinpaikaksi kuin oli maaseutukin, lakkasi kansan vaellus kaupungeista
ja tasapaino saatiin perustetuksi."

"Minusta tuntuu", huomautin, "että joka tapauksessa kaupungeissa, kun
niihin kansaa enemmän on keskittynyt, täytyy yhä olla jonkun verran
parempi yleinen palvelus kuin pikku kylissä, sillä luonnollisesti
sellaiset mukavuudet kysyvät vähemmän kustannuksia siellä missä
tiheämmässä asuva väestö on ylläpidettävä."

"Siinä suhteessa", vastasi tohtori, "jos joku henkilö haluaa asua
jossain etäisessä kolkassa kaukana naapureista täytyy hänen alistua
muutamiin epämukavuuksiin. Hänen tulee noutaa tarpeensa lähimmästä
yleisestä puodista ja luopua moninaisista yleisistä mukavuuksista joita
lähempänä toisiaan asuvat saavat nauttia; mutta ollakseen todella
poissa näiden mukavuuksien ulottuvilta täytyy mennä sangen kauas.
Teidän tulee muistaa että nykyaikana liikenne- ja kulkulaitoskysymykset
sekä yleisiä että yksityisiä tarkoituksia varten ovat niin
täydellisesti ratkaistut että välimatkat jotka teidän aikananne olivat
mahdottomat ovat nykyään merkitystä vailla. Viiden ja kymmenen mailin
päässä olevat kylät ovat yhtä lähellä yhteiskunnallisen kanssakäymisen
ja taloudellisen hallinnon suhteen kuin teidän kaupunkinne vierekkäiset
vaardit. Joko omillansa tai yhdessä toisten pienempäin kyläkuntain
kanssa he nauttivat kaikellaisia yleisiä mukavuuksia yhtä täydellisesti
kuin kaupunkilaisetkin. Kaikilla on yleiset puodit ja keittiöt sekä
telefooni- ja jakamisjärjestelmä, yleiset kylpylaitokset, kirjastot
sekä korkeimmat kasvatuslaitokset. Ja mitä tulee heille varattujen
palvelusten ja mukavuuksien laatuun, niin ne ovat ehdottomasti yhtä
oivalliset kuin missä tahansa. Telefoonin ja elektroskoopin avulla
joka puolella maata asuvat, vaikka olisivat miten syvälle uppoutuneet
metsiin ja vuorille, voivat sitäpaitsi nauttia teaattereista,
konserteista ja puheista aivan yhtä edullisesti kuin suurempienkin
kaupunkien asukkaat."


METSÄIN ELPYMINEN.

Yhä me liitelimme mailin toisensa perästä sisämaata kohti ja yhä
alla oleva maanpinta oli samoin puistomaisen näköinen kuin kaupungin
läheisimmässä ympäristössäkin. Jokainen luonnon piirre näytti tulleen
ihannoiduksi ja kaikki sen salaiset merkitykset olivat esille tulleet
täydellisen maisemataiteilijan rakastavan neron kautta, ja ihmistyöt
loistivat täydellisessä sopusoinnussa luonnon kasvojen rinnalla.
Sellaiset rakennelmat eivät olleet varsin harvinaisia minunkaan
aikanani, jolloin suurkaupungit valmistelivat kalliita huvituskenttiä,
mutta en ollut koskaan kuvitellutkaan mitään tällaisessa asteikossa.

"Miten pitkälle tätä puistoa kestää?" kysyin vihdoin. "Sillä ei näytä
olevan mitään loppua."

"Se ulottuu Tyyneeseen mereen", vastasi tohtori.

"Tarkoitatteko että koko Yhdysvallat ovat tällä tavoin muodostetut?"

"Ei juuri tällä tavalla suinkaan, vaan sadoilla eri tavoilla maan
pinnan luonnollisten edellytysten mukaan ja mitä vaikuttavimmin
sen kanssa sopusoinnussa. Tällä alueella esimerkiksi, missä on
harvoja jyrkkiä luonnon piirteitä saavutettiin paras vaikutus
hymyilevällä rauhallisella maisemalla, jossa on niin paljon yksityisiä
vaihtelevaisuuksia kuin mahdollista. Vuorialueilla päinvastoin, jossa
luonto tarjoaa vaikutelmia joita ihmisen taito ei voi vahvistaa, on
toimintamuotona ollut antaa kaiken olla ehdottomasti luonnon jäljellä,
vain liikenteen ja katselemisen välttämättömät mukavuudet varaten. Kun
käytte White Mountainilla tai Berkshire Hillillä, huomaatte luullakseni
niiden lammet olevan perkamattomammat, kosket hurjemmat, metsät
tuuheammat ja jylhemmät kuin sata vuotta sitten. Ainoat todistukset
ihmisten kätten töistä joita siellä löytyy ovat tiet jotka johtavat
jokaiseen vuoren solaan ja kukkulan huipulle, saattaen matkustajan
nähtäville luonnon kaiken viileyden jylhyyden ja kauneuden."

"Mitä metsiin tulee, niin eipä ole minun tarvis käydä vuorilla
huomatakseni että puut eivät ainoastaan ole säännöllisesti paljon
tuuheammat, vaan niitä on äärettömän paljon enemmän kuin minun
aikanani."

"Niin", sanoi tohtori, "olisipa merkillistä, ellette huomaisi erotusta
maisemassa. Sanotaan että on nykyään viisi tai kymmenen puuta siinä
missä vain oli yksi teidän aikananne ja suuri osa noista joita tuolla
alhaalla näette ovat 75-100 vuoden vanhoja, laskien syntynsä metsien
uudelleen elpymisestä asti."

"Mikä oli metsien uudelleen elpyminen?" kysyin.

"Se oli metsien korjaaminen vallankumouksen jälkeen.
Yksityiskapitalismin aikana yksityisten ahneus tai tarve oli johtanut
niin yleiseen metsien haaskaamiseen että virrat paljon kuivuivat ja
maata alituiseen kiusasi kuivuus. Vallankumouksen jälkeen huomattiin
että mitä tärkein tehtävä oli maan uudelleen metsittäminen. Tietysti
on ottanut kauan aikaa ennenkuin uudet istutukset ovat täydellisiksi
kasvaneet, mutta luullakseni noin viisikolmatta vuotta sitten
metsitysaikeet saatiin täydelliseen kuntoon ja muinaisen haaskauksen
viimeiset jäljet katosivat."

"Tiedättekö", sanoin vihdoin, "että muuan maisemasta puuttuva piirre
vaikuttaa minuun yhtä paljon kuin mikään mikä siinä on."

"Mitä siitä puuttuu?"

"Heinäniityt."

"Oh niin, ei ole ihme, jos sen huomaatte puuttuvan", sanoi tohtori.
"Minä ymmärrän että teidän aikananne heinä oli pääasiallisin sato
Uudessa Englannissa."

"Aivan niin", vastasin, "ja nyt luullakseni te ette heiniä käytä
ollenkaan. Hyvä isä, miten suuri tärkeitten toimien joukko sekä
ruuan että työn alalla onkaan eläinten käyttämisen lakattua päässyt
käytäntöön ihmisten toiminnassa ja harrastuksissa!"

"Niinpä todellakin", sanoi tohtori, "ja aina yhteiskunnallisten
olojen merkittäväksi korjaukseksi, vaikka tuntunee kiittämättömältä
niin sanoa. Esimerkiksi hevosten laita. Sen kauan kärsineen ihmisen
palvelijan päästyä hyvin ansaittuun lepoon, tulivat tasaiset, kestävät
ja puhtaat maantiet vasta mahdollisiksi; pöly, lika, vaara ja
epämukavuus lakkasivat olemasta matkustuksen välttämättömiä tapauksia.

"Hevosten käyttämisen lakattua oli mahdollista kaventaa maanteitä
puolella tai kolmanneksella, rakentaa ne sileiksi ja kovapintaiseksi
ruohikosta toiseen johon ei mitään maata jäänyt tuulen eikä sateen
liikutettavaksi, ja sellaiset tiet kun ne kerran ovat rakennetut
kestävät kuin tiet eivätkä ne koskaan kasva tukkoon rikkaruohoja. Nämä
polut jotka tunkeutuvat maan joka soppeen ja kolkkaan, tekevät yhdessä
sähkömoottorien kanssa matkustuksen sellaiseksi ylellisyydeksi että
me kaikki lyhyet matkat, ja ellei aika ole tiukalla niin pitkätkin,
suoritamme omilla kulkuneuvoillamme. Jos maalla kulku olisi jäänyt
samaan tilaan missä se oli hevosista riippuessaan, niin ilmavaunun
keksiminen olisi voimakkaasti vietellyt ihmisiä kohtelemaan maata
samoin kuin linnut tekevät -- vain paikkana minne laskeutua joskus
lentojen välillä. Nyt näin ollen me pidämme yhdenarvoisena kysymystä,
onko miellyttävämpää leijua halki ilman kuin liukua maata myöten,
liike kun on jotenkin yhtä pehmeää, äänetöntä ja helppoa kummassakin
tapauksessa."

"Myöskin ennen vuotta 1887", sanoin, "oli polkupyörä pääsemässä
sellaiseen suosioon ja sähkön edellytykset alkoivat kangastaa niin
suurina että ennustava kansa alkoi arvella hevosten päivien menneen
ohi. Mutta luultiin että vaikka se voidaankin hyljätä tien käytännössä,
niin sen täytyy aina pysyä välttämättömänä moninaisissa farmityön
tarkoituksissa, ja niin olisin minäkin olettanut. Miten sen laita on?"


KAHDENNENKYMMENENNEN VUOSISADAN MAANVILJELYS.

"Odottakaahan hetkinen", vastasi tohtori; "kun olemme laskeutuneet
hiukan alemmaksi, annan teille käytännöllisen vastauksen."

Kun olimme laskeutuneet ehkä noin tuhannen jalan korkeudelta parin
sadan korkeudelle, tohtori sanoi:

"Katsokaa tuonne alas oikealle."

Katsoin ja näin suuren pellon josta elo oli leikattu. Sen pinnalla
liikkui jono suuria koneita joiden takana maa aaltoili ruskeina,
kankeina laineina. Kussakin koneessa seisoi tai istui keveässä asemassa
nuori mies tai nainen aivan sen näköisenä kuin olisi ollut huvimatkalla.

"Nähtävästi", sanoin, "nämä ovat auroja, mutta mikä niitä kuljettaa?"

"Ne ovat sähköauroja", vastasi tohtori. "Näettekö tuota
käärmeenmuotoista köyttä joka laahaa murrettua maanpintaa pitkin kunkin
koneen jälessä? Se on johtolanka jota myöten voima otetaan. Huomatkaa
nuo patsaat säännöllisten matkojen päässä pellolla. Tarvitsee vain
kiinnittää tuollaisen johtolangan patsaaseen saadakseen voimaa joka
mihin maanviljelyskoneeseen tahansa kiinnitettynä antaa liikekykyä
miehen voimasta aina sataan hevosvoimaan asti eikä ohjaamisessa
tarvitse muuta voimaa kuin mikä lapsen sormissa on."

Eikä vain tätä, vaan minulle edelleen selitettiin että tämän taipuvan
johtolankajärjestelmän avulla saatiin kaikellaista sähkövoimaa ei
ainoastaan kaikkiin niihin raskaisiin toimiin, joita ennen eläimet
tekivät, vaan myös käsityökaluihin -- lapioon, tarikkoon ja hankoon --
joita käyttääkseen farmarin minun aikanani oli pakko taivuttaa omaa
selkäänsä, vaikka olisi miten hyvin ollut varustettuna hevosvoimalla.
Ei ollut todellakaan mitään työkalua, olipa se miten pieni tahansa,
selitti tohtori, jota käytettiin maanviljelyksessä tai muussa työssä,
johon tätä moottoria ei olisi voinut sovittaa, joten työn tekijälle jäi
vain laitoksen sovittaminen ja ohjaaminen.

"Yhdellä meidän lapiollamme", sanoi tohtori, "voi ymmärtäväinen poika
kaivaa ojaa tai mailin matkan perunoita nopeammin kuin miesjoukko
teidän aikananne, käyttämättä suurempaa ponnistusta kuin käsirattaita
työntäessään."

Minulle oli useampia kertoja kerrottu että nykyistä farmityötä
pidettiin yhtä haluttuna kuin mitä tointa tahansa, mutta kun olin
vanhastaan käsittänyt maanmiehen toimen erikoisen raskaaksi, en ollut
osannut ymmärtää, miten näin saattoi olla asian laita. Nyt se alkoi
näyttää mahdolliselta.

Tohtori arveli että mahdollisesti haluaisin astua maalle ja tarkastaa
hiukan nykyisen farmarin laitoksia, ja mielelläni suostuin siihen.
Mutta ensin hän käytti hyväkseen korkeata asemaamme osottaakseen
minulle sitä rautatieverkkoa jota myöten koko farmikuletus tapahtui ja
joiden avulla elo, kun se oli korjattu, vietiin jos haluttiin lähettää
suoraan ilman pitempiä käsittelyjä minne paikalle tahansa maassa.
Astuttuamme vaunusta kuljimme pellon poikki lähinnä olevaa auraa kohti,
jonka kuljettajana oli tummatukkainen nuori nainen maukkaasti puettuna,
jollaista olentoa varmasti ei yksikään yhdeksännentoista vuosisadan
farmipelto ikinä ollut nähnyt. Hänen suloisena istuessaan kiiltävän
metallihirviön takana joka kulkiessaan penkoi maata peloittavilla
sarvillaan, saatoin vain muistella Europaa härkänsä selässä. Jos hänen
kuvansa lie ollut yhtä viehättävä kuin tämän nuoren naisen, niin
varmasti voidaan Jupiterille antaa anteeksi että hänen kanssaan läksi
karkuteille. [Tarkoitetaan kreikkalaista satua, jonka mukaan Jupiter
ryösti Foinikian kuninkaan Agenorin tyttären, Eusopian, ja muuttaen
itsensä härän muotoon ui kauniin saaliinsa keralla meren poikki Kreetan
saarelle. Suom. muist.]

Meidän lähetessämme hän pysäytti auran ja miellyttävästi kääntyi
puoleemme tervehtien. Selvää oli että hän tunsi minut ensi näkemällä,
kuten arvattavasti kuvani levittämisen vuoksi jokainen näytti tekevän.
Se mielenkiinto millä hän minua katseli olisi tuntunut imartelevalta,
ellen olisi tiennyt että se kokonaan johtui olemisestani luonnon
oikkuna eikä ollenkaan oman persoonani takia.

Kun kysyin häneltä mitä laatua eloa he aikoivat kylvää tähän aikaan,
hän vastasi että kyntäminen tapahtui vain samoin kuin monilla muilla
paikoin maaperän kunnossa pidon vuoksi.

"Me käytämme tietysti sangen monia lannoituskeinoja", hän sanoi, "mutta
arvelemme että maa itse on paras lannoittajansa, jos sitä pidetään
liikkeessä."

"Epäilemättä", sanoin, "työ on paras maan lannoittaja. Niin vanha
asianymmärtäjä kuin Aisapos opettaa meille niin tarinassaan 'Maahan
kätketty aarre', mutta se oli pelottavan kallis lannoituskeino minun
aikanani, kun se oli tuotettava ihmisten ja eläinten lihaksien avulla.
Yksi kyntö vuodessa oli kaikki mitä farmarimme voivat aikaan saada, ja
sekin melkein heidän selkänsä katkasi."

"Niin", hän sanoi, "olen lukenut niistä ihmisparoista. Nyt näette
asiain olevan toisin. Niin kauan kuin vuoksi ja luode nousee ja laskee
kahdesti päivässä, lukuunottamattakaan tuulia ja vesitulvia, ei ole
mitään syytä miksi emme kyntäisi joka päivä jos se on tarpeellista.
Luullakseni on arveltu että noin kymmenkerroin se voimasumma käytetään
nyt kutakin eekkeriä kohti maan muokkauksessa kuin entisaikoina oli
mahdollista aikaan saada."

Käytimme jonkun aikaa farmin tarkastamiseen. Tohtori selitti ojitus-
ja pumppujärjestelmän joiden kummankin avulla sateen liijallisuutta
tai niukkuutta vastaan voidaan suojautua ja antoi minulle tilaisuuden
tutkia yksityiskohtia myöten muutamia niitä ihmeellisiä työkapineita
joita hän oli kuvaillut ja jotka todella eivät vaatineet työn tekijältä
mitään lihasten käyttöä, vain mieltä käyttämisessä.

Yhteydessä farmin kanssa oli suuri kasviksien istutuslaitos, josta
ihmiset saavat tuoreita kasviksia talvella, ja sielläkin me kävimme.
Uutteran viljelyksen ihmeet, joita näin siinä suuressa rakennuksessa,
eivät tietysti hämmästyttäisi ketään lukijoistani, mutta minulle
tuotti alati unohtumattoman vaikutuksen se näky, mitä oli voitu saada
kasveista kun kaikki valon, lämmön, kosteuden ja maaperän sekoituksen
mahdollisuudet ovat kokonaan käytettävissä. Minusta tuntui kuin
olisin varkain pujahtanut itse Luojan laboratorioon ja tavannut hänet
näkyvin käsin muodostelemassa maan tomua sekä näkymätöntä ilmaa elämän
muotoihin. En ollut koskaan ennen nähnyt kasvien todellisesti kasvavan
ja olin pitänyt Intian silmänkääntäjäin temppuja petoksena. Mutta
täällä näin niiden nostavan päätänsä, kehittävän silmikoltansa sekä
avaavan kukkasiansa hetkessä jota silmä saattoi seurata. Tunnustan että
vakavasti kuuntelin kuullakseni niiden kuiskivan.

"Minun aikanani kasviksien viljelystä sinä aikana jolloin ne eivät
ulkona kasvaneet toimitettiin vain siinä määrässä että voitiin täyttää
suurrikkaitten aivan pienen luokan kysyntää. Ajatus että sellaisia
tarpeita varattaisiin kohtuhinnoilla koko yhteiskunnalle, niinkuin
nykyään tehdään, ei tietysti ollut uneksittavissakaan."

Lähtiessämme kasvihuoneesta iltapuoli oli kulunut ja päivä laskemassa.
Nousimme nopeasti niin korkealle että sen säteet vielä meitä
lämmittivät, ja laskimme kotia kohti.

Voimakkaimpana kaikista vaikutuksista, mitä olin minulle niin
ihmeellisenä iltapuolena saanut, pysyi mielessäni vahvimmin
painuneena tämä viimeinen -- nimittäin saamani suoranainen opetus
maanviljelysolosuhteiden muuttumisesta, ihmisten suuren alkuperäisen
ja päätoiminnan sekä kaiken teollisuusjärjestelmän perusteen
muuttumisesta. Vihdoin sanoin:

"Kun kerran olette niin menestyksellisesti suoriutuneet toisesta minun
aikanani tunnetusta maanviljelystoimen pääpainajaisesta -- nimittäin
sen liiallisesta työn vaativaisuudesta -- niin epäilemättä olette myös
osanneet poistaa toisenkin, joka oli yksinäisyys, erossa olo, yhteisen
kanssakäymisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen puute, mikä farmarin
elämässä oli piirteenä."

"Kukaan ei varmastikaan tekisi farmityötä", vastasi tohtori, "jos se
yhä edelleen olisi joko erossa muista tai enemmän työtä vaativaa kuin
muukaan toimi. Maanviljelijä ei yhteiskunnalliseen ympäristöönsä nähden
ole millään muotoa eri asemassa kuin käsityöläinen tai mikä muu työn
tekijäin luokka tahansa. Hän asuu samoin kuin toisetkin missä häntä
huvittaa, ja heitä kuljettavat sellaisinaan asunto- ja toimipaikkansa
väliä nopeakulkuiset kulkulinjat joita on maassa ristiin rastiin.
Farmityö ei enää vaadi farmilla elämään, paitsi jotka siitä pitävät."

"Farmarin elämän ehtona vuodenaikojen vaihtelun takia", sanoin, "on
aina ollut vaihtelu kevyen työn ja sellaisten aikojen välillä jotka
vaativat erikoista vireyttä, kuten kylvö ja korjuu, jolloin äkkinäinen
moninkertaisen työvoiman tarve on pakottanut mitä ankarimpiin
ponnistuksiin toisin ajoin. Tämä vaihtelu liian vähän ja liian
paljon työn välillä lienee luullakseni yhä jatkumassa ja erottaa
maanviljelyksen muista toimialoista."

"Epäilemättä", vastasi tohtori, "mutta tämä vaihtelu, johon ei
ollenkaan kuulu enemmän ponnistusten suunnaton vähennys kuin työn
tekijäin liikanainen työntökään, antaa virvoitustilaisuuksia jotka
erikoista viehätysvoimaa lisäävät maanviljelystoimelle. Kylvön ja
korjuun ajat ovat tietysti enemmän tai vähemmän erilaisia eri osissa
niin laajaa maata kuin tämä on. Tämä seikka saattaa mahdolliseksi
sen että menestyksellä voidaan kullekin osalle varata niin paljon
ylimääräistä työväestöä toisista piireistä kuin tarvitaan. Ei ole
ollenkaan tavatonta muutaman päivän ilmoitusajalla saada satatuhatta
työn tekijää alueelle missä on erikoinen tilapäinen työn kysyntä.
Innostus näihin suuriin joukkoliikkeisiin on huomattava, ja täytyy
olla jotakin saman tapaista joka teidän aikananne nähtiin armeijain
kokoomisessa ja marssittamisessa sotaan."

Lipuilimme hetken äänettöminä hämärtyvän avaruuden halki.

"Todellakin, Julian", sanoi tohtori vihdoin, "mikään teollisuusmuutos
teidän aikanne jälkeen ei ole ollut niin täydellinen, eikä mikään
varmaankaan ole koskenut niin suurta osaa ihmisistä kuin se mikä
maanviljelyksen osaksi on tullut. Runoilijat Virgiliuksesta lähtien
ja ennen häntä ovat maalaistoiminnassa ja maanviljelyksessä nähneet
mitä suotuisimmat ehdot rauhalliseen ja onnelliseen elämään. Heidän
kuvitelmiaan tässä suhteessa ovat kuitenkin nykyaikaan asti pilkkaillet
maanviljelyksen todelliset olosuhteet, jotka ovat liittoutuneet
tehdäkseen farmarin, koko maailman ylläpitäjän kohtalon raskaammaksi,
vaikeammaksi ja toivottomammaksi kuin niitä mikään muu ihmisluokka
on kärsinyt. Aina maailman alusta viime vuosisataan asti on maaperän
jalostaja ollut mitä surkuteltavin olento historiassa. Kaikilla
orjuuden aikakausilla hänen osansa on ollut olla orjain alimpana
luokkana. Sitten kun orjuus katosi hänen toimensa on ollut tukalin,
ankarin ja epätoivoisin. Hän kärsi enemmän kuin palkkalaisen köyhyyttä
saamatta hänen vapauttaan huolien suhteen, ja kaikkea kapitalistin
sydämmen ahdistusta omaamatta hänen korvaavain voittojensa toivoa.
Toiselta puolen hän oli riippuvainen tuotteistaan enemmän kuin
mikään muu luokka luonnon oikuista, kun taas toiselta puolen niiden
käyttämisen suhteen hän oli täydellisemmin välittäjän armoilla kuin
kukaan muu tuottaja. Mahtoi hän ajatella, kumpi oli sydämmettömin
luonto vai ihminenkö. Jos huono vuosi sattui, farmari menehtyi, jos oli
hyvä vuosi, välittäjä vei voiton. Seisoen kuin puhvarin luonnon voimain
ja inhimillisen yhteiskunnan välillä, hän oli toisen kuritettavana vain
siihen asti kuin toinen hänet tölmäsi luotaan. Maahan kiinnitettynä hän
joutui kaupunkien kauppaorjuuteen melkein yhtä täydellisesti kuin oli
ollut feodaalinen orjuus. Erillään olevan ja yhteiskunnasta irtautuneen
elämänsä vuoksi hän oli kömpelö, oppimaton, sivistyksestä osaton,
tilaisuuksia vailla itsensä parantamiseksi, vaikkakin hänen katkera
raatamisensa olisi jättänyt hänelle intoa tai aikaa sen varalle. Siitä
syystä kaupungin asukkaat pitivät häntä johonkin alempaan rotuun
kuuluvana Kaikissa maissa, kaikkina aikoina maalaista on pidetty
sopivana pilkkatauluna lurjusmaisten kaupungin asukkaitten puolelta.
Kaupungin katujen nälkiintynyt köyhälistö on pilkannut farmaria
moukaksi. Ei ole ketään ollut hänen puolestaan puhumassa ja hänen
karkeita epäselviä valituksiaan on ivaten kohdeltu. Bileam ei enemmän
hämmästynyt, kun aasi jolla hän ratsasti nuhteli häntä kuin Amerikan
johtoluokat näyttävät hämmästyneen farmarien viime vuosisadan lopulla
ryhtyessä vaatimaan jotakin sanomista maan hallituksessa.

"Toisin ajoin historian kuluessa on farmarien asema lyhyitä ajan
jaksoja ollut siedettävää. Englannin pikkutilallinen oli kerran
lyhyen ajan sellaisena joka aatelistoa silmiin katsoi. Myöskin
Amerikan farmari yhdeksännentoista vuosisadan puolivälille asti nautti
maanviljelyksen kulta-aikaa. Silloin lyhyen aikakauden, tuottaen
pääasiassa käytäntöä eikä välikäsien myyntiä varten, hän oli itsenäisin
ihmisistä ja nautti alkuperäistä ylellisyyttä. Mutta, ennenkuin
yhdeksästoista vuosisata oli ehtinyt viimeiselle kolmannekselleen
oli Amerikan maanviljelys kulkenut pääasiallisesti sopusointuisen
aikakautensa läpi ja yksityiskapitalismin välttämättömän toiminnan
vaikutuksesta farmari alkoi luisua alaspäin orjuuden tilaa kohti joka
kaikkina edellisinä aikoina oli ollut hänen tavallinen asemansa ja
täytyi olla ijankaikkisesti, niin kauan kuin ihmisten taloudellista
riistämistä ihmisten kautta oli jatkuva. Jossain suhteessa
taloudellinen yhdenvertaisuus tuotti samallaisen siunauksen jokaiselle,
mutta kahdella luokalla oli erikoisesti syytä tervehtiä sitä korkeamman
aseman tuottajana heille syvemmästä alennustilasta kuin kenellekään
muulle. Toinen näistä luokista oli naisluokka, toinen farmarit."



LUKU XXXIV.

MITEN ALKOI VALLANKUMOUS.


Mitä sanoisin teaatterista tänä iltana? oli kysymys jonka Edith minulle
esitti kotia tullessamme. Selville tuli että kuuluisa historiallinen
draama suuresta vallankumouksesta esitettiin Honolulussa sinä iltana ja
hän oli arvellut että haluaisin sen nähdä.

"Tosiaankin sinun pitäisi olla läsnä", hän sanoi, "sillä kappaleen
esitys on jonkinlainen kohteliaisuuden osotus sinulle, sillä se on
uudelleen esille otettu sen yleisen harrastuksen takia jonka sinua
ilmaantumisesi on herättänyt vallankumoushistoriaan."

Mikään illan viettämistapa ei voinut olla miellyttävämpi minulle ja
sovittiin että me muodostaisimme perheteaatterijoukon.

"Ainoa vaikeus", sanoin istuessamme teepöydän ympärillä, "on se etten
tunne vielä tarpeeksi vallankumousta voidakseni seurata esitystä kyllin
ymmärtäväisenä. Olen kyllä kuullut useasti viitattavan vallankumouksen
tapahtumiin, mutta minulla ei ole mitään yhtenäistä käsitystä
vallankumouksesta kokonaisuudessaan."

"Se ei vaikuta asiaan", sanoi Edith. "On vielä kyllin aikaa, ennen
esityksen alkamista ja isä voi sillä välin kertoa välttämättömimmän.
Esitys alkaa vasta kello kolme iltapäivällä Honolulussa ja kun kello
nyt vasta on kuusi, on meillä ajan erotuksen takia useita tunteja
ennenkuin esirippu nousee."

"Sepä on kuitenkin lyhyt aika ja vielä lyhyempi valmistusaika niin
suurta tointa kuin suuren vallankumouksen selittämistä varten",
vastusti tohtori lempeästi, "mutta nämä seikat huomioon ottaen koetan
tehdä parastani."

"Alku on aina hankala", hän sanoi, kun suoraan hänelle avasin
lähtökohdan kysyen milloin suuri vallankumous alkoi. "Ehkä pyhä
Johannes sitä asiata käsitteli yksinkertaisemmin sanoessaan että
'alussa oli Jumala.' Päästäksemme lähemmäksi, saattanee sanoa
että Jesus Kristus perusti suuren vallankumouksen oppipohjan ja
käytännöllisen tarkoituksen selittäessään että kultainen sääntö
kaikkien yhtäläisestä ja mitä paraimmasta kohtelemisesta oli ainoa
oikea periaate jonka nojalla ihmiset voivat yhdessä elää. Puhuaksemme
kuitenkin historioitsijani kielellä, niin suurella vallankumouksella,
samoinkuin kaikilla tärkeillä tapahtumilla, oli kaksi syysarjaa --
ensiksi, yleinen, välttämätön ja perussyy jonka täytyi saattaa se
loppuunsa, olivatpa alempiarvoiset olosuhteet minkälaiset tahansa; ja
toiseksi, läheiset eli suoranaisesti vaikuttavat syyt jotka erinäisissä
rajoissa määräsivät, milloin sen varsinaisesti oli alkaminen
yhdessä syrjäpiirteitten kanssa. Nämä välittömät eli suoranaisesti
vaikuttavat syyt olivat tietysti erilaiset eri maissa, mutta yleinen,
välttämätön ja perussyy oli sama kaikissa maissa, kun kuten tiedätte
suuri vallankumous oli maailmaa käsittävä ja melkein samanaikainen
edistyneempäin kansojen kesken.

"Tämä syy, kuten olen usein huomauttanut keskustellessamme, oli
ymmärryksen kasvaminen ja tiedon leviäminen kansan joukkoon, joka
alkaen kirjapainon käytäntöön pääsemisestä levisi hitaasti kuudennen-,
seitsemännen- ja kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa ja paljon
nopeammin yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin se maissa, missä
suotuisemmat olosuhteet vallitsivat, alkoi olla jo melkein yleistä.
Ennen tämän valistustoiminnan alkua ihmissuvun suurimman osan asema
ymmärrykseen nähden oli muinaisista ajoista asti ollut suorastaan
sellaisella kannalla joka vain vähän oli yläpuolella vähäjärkisen
kantaa. Ajattelematta tai tahtomatta itsensä suhteen enempää kuin savi
valajansa käsissä heitä vastustamatta muokkailtiin ymmärtävämpäin
ja vaikuttavampain yksilöiden sekä heidän laatuistensa joukkojen
käytettäväksi. Siten sitä jatkui lukemattomia ihmispolvia eikä kukaan
uneksinutkaan muuta, kunnes vihdoin olosuhteet kypsyivät ja henkistä
elämää voitiin puhaltaa tähän tylsään ja mielettömään möhkäleeseen. Se
tapahtumasarja, jonka kautta tämä herääminen johtui, oli äänetöntä,
asteettaista, huomaamatonta, mutta mitään edellistä tapausta tai
tapausten sarjaa ihmiskunnan historiassa ei voida sen kanssa verrata
siihen vaikutukseen nähden mikä sillä oli oleva ihmisen kohtalon
suhteen. Se merkitsi että monien edut harvojen etujen asemasta,
kaikkien hyvinvointi osan hyvinvoinnin sijasta oli tuleva tästälähin
yhteiskuntajärjestyksen korkeimmaksi tarkoitukseksi ja kehityksen
päämääräksi.

"Hämärästi näyttävät teidän yhdeksännentoista vuosisadan filosoofinne
tajunneen että ymmärryksen yleinen leviäminen oli uusi ja suuri
tosiseikka ja että se tuotti sangen tärkeän voiman yhteiskunnalliseen
kehitykseen, mutta kaihisilmäisinä he eivät voineet nähdä sitä
varmuutta että sen takana häämöitti täydellinen yhteiskunnan
taloudellisen perusteen kumous koko ihmissuvun eduksi ja kaikkia
luokkaetuja tai osittaisia etuja vastaan. Sen ensimmäisenä vaikutuksena
oli se kansanvaltainen liike jonka kautta persoonallinen ja luokkajohto
poliitillisissa asioissa kumottiin kansan ylimpäin etujen ja
itsenäisyyden nimessä. Merkillistä on että teidän joukossanne piti olla
ainoatakaan ymmärtäväistä henkilöä joka ei älynnyt että poliitillinen
kansanvaltaisuus oli vain taloudellisen kansanvaltaisuuden tien
raivaajakunta ja etujoukko joka tietä puhdisti ja varasi keinoja
ohjelman varsinaisen osan suorittamiseksi -- nimittäin työn ja
toimeentulon jakamisen saamiseksi yhdenvertaiseksi. Se olkoon sanottu
yleisestä, välttämättömästä ja pääsyystä suureen vallankumoukseen ja
sen selittämiseksi -- nimittäin ymmärryksen asteettaisesta leviämisestä
kansaan kuudenneltatoista vuosisadalta yhdeksännentoista loppuun. Kun
tämä voima kerran pääsi toimintaan, niin yhteiskunnan taloudellisen
perusteen kumouksen täytyi ennemmin tai myöhemmin tulla sen
seuraukseksi kaikkialla: ennemmin tai myöhemmin, millä tavalla ja minkä
olosuhteitten vallitessa, se riippui siitä miten erilaiset suhteet eri
maissa määräsivät.

"Amerikaan nähden alkoi vallankumouksellisen agitatsioonia
aikakausi, joka aiheutti nykyisen järjestelmän perustamisen, melkein
heti kansalaissodan loputtua. Muutamat historioitsijat laskevat
vallankumouksen alkaneen vuodesta 1873."

"Kahdeksantoistasataa seitsemänkymmentäkolme!" huudahdin. "Mitenkä,
sehän oli toistakymmentä vuotta ennenkuin minä vaivuin uneen! Näyttää
siis siltä kuin minä olisin ollut ainakin osasta vallankumouksen
aikalainen ja sen todistaja, mutta minä en mitään vallankumousta ole
nähnyt. Totta on että me huomasimme teollisuussekamelskan ja yleisen
tyytymättömyyden olevan sangen uhkaavan, mutta me emme ymmärtäneet että
vallankumous oli menossa."

"Odotettavissa olikin ettette sitä ymmärtäneet", vastasi tohtori.
"Sangen harvoin suurten vallankumousliikkeitten aikalaiset ovat
ymmärtäneet niiden luonnetta, kunnes ne ovat melkein juoksunsa
lopettaneet. Seuraava sukupuoli aina arvelee että he olisivat olleet
ymmärtäväisimpiä ajan merkkejä lukiessaan, mutta se ei ole luultavaa."

"Mutta mitä sitten", sanoin, "tapahtui 1873 joka on saattanut
historioitsijat määräämään sen ajaksi josta voi lukea vallankumouksen
alun?"

"Yksinkertaisesti se seikka että se osotti koko selvällä tavalla
taloudellisten selkkausten aikakauden alkaneen Amerikan kansan kesken
jota jatkui ajoittaisia ja osittaisia keskeytyksiä huomioon ottamatta
aina yksityiskapitalismin kumoamiseen asti. Tästä kokemuksesta
aiheutuva yleinen tyytymättömyys oli vallankumouksen suorastaan
vaikuttava syy. Se herätti amerikalaiset siitä heille mieluisesta
unelmasta että yhteiskunnallinen kysymys oli ratkaistu tai voitiin
ratkaista kansanvaltaisen järjestelmän kautta joka rajoittui vain
poliitillisiin muotoihin, ja pani heidät etsimään todellista ratkaisua.

"Vuosisadan viimeisellä kolmanneksella alkanutta teollisuus --
selkkausta, joka oli suoranainen vallankumouksen synnyttäjä, verrattiin
sangen huonosti siihen joka oli ollut toisten kansojen alituinen
kohtalo ja muinainen perintö. Se edusti vain ensimmäistä tai paria
ensimmäistä sen kiertimen kierrosta jolla kapitalismi sopivana
aikana puristi kuivaksi kansan aina ja kaikkialla. Uuden maansa
tavaton laajuus ja rikkaus oli antanut amerikalaisille vuosisadan
viivytyksen yleisestä kohtalosta. Ne edut olivat menneet, armon aika
oli loppunut ja se aika oli tullut, jolloin kansan oli taivuttaminen
niskansa sen ikeen alle jota kaikki kansat ennen olivat kantaneet.
Mutta kun amerikalaiset olivat kehittyneet korkeahenkisiksi niin
pitkän verrattaisen hyvinvoinnin kokemuksissa, he vastustivat tätä
kuormaa, ja kun huomasivat vastustuksen turhaksi, he lopettivat
sen tehden vallankumouksen. Siinä pääasiallisesti on koko kertomus
suuren vallankumouksen kulusta Amerikassa. Mutta vaikka tämä ehkä
tyydyttäisikin väsynyttä kahdennenkymmenennen vuosisadan uteliaisuutta
niin kauan sitten tapahtuneena asiana, te luonnollisesti haluatte
tietää hiukan runsaammin yksityiskohtia. Stariotin vallankumouksen
historiassa on erikoinen luku joka selittää miten ja miksi kapitaalin
vallan kasvaminen sai aikaan suuren kapinan; se suuresti minuun
vaikutti kouluaikanani, enkä luullakseni voi paremmin käyttää osaa
lyhyestä ajastanne kuin lukemalla siitä muutamia kappaleita."

Ja kun Edith oli tuonut kirjan kirjastosta -- sillä me yhä istuimme
teepöydässä -- tohtori luki:

"Yksityiskapitalismin järjestelmän sen kehityskohdan perusteella,
jolloin se sai aikaan vallankumouksen uhaten kansan henkeä ja
vapautta, jakavat historioitsijat Amerikan tasavallan historian sen
perustamisesta 1787 asti suureen vallankumoukseen, joka siitä teki
todellisen tasavallan, kolmeen aikakauteen.

"Ensimmäinen käsittää vuosikymmenet tasavallan perustamisesta
yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen kolmanneksen loppuun -- noin
1830 tai 1840 luvulle. Tämä oli aikakausi jolloin kapitaalin valta
yksityisissä käsissä ei ollut vielä osottautunut uhkaavan sortavaksi.
Rahallinen luokka oli pieni ja kapitaalin kasaantuminen vähäpätöistä.
Neitseellisen maan luonnollisten, tulolähteitten äärettömyys kesti
vielä ahneuden himoa. Saatavissa olevat avarat maa-alat takasivat
riippumattomuuden kaikille työn hinnasta. Näillä edellytyksillä
kenenkään ihmisen ei tarvinnut etsiä itselleen toista herraa. Tätä
voidaan pitää tasavallan sopusoinnun aikakautena, aikana jolloin De
Tocqueville näki ja ihaili sitä, vaikkakin ennusti tuomion mikä sitä
odotti. Kuolinsiemen oli yksityiskapitalismin periaatteen vallinnassa
ja se varmasti oli aikoinaan kasvava ja kypsyvä, mutta nyt vielä eivät
olosuhteet olleet suosiolliset sen kehitykselle. Kaikki näytti käyvän
hyvin, eikä outoa ole se Amerikan kansan toivo että heidän tasavaltansa
todella oli ratkaissut yhteiskuntakysymyksen.

"Noin vuoden 1830 tai 1840 jälkeen, puhuen tietysti ajasta vain
ylimalkaan, me katsomme tasavallan astuneen toiselle kehityskaudelleen
-- nimittäin sille jolloin kapitaalin kasvaminen ja keskittyminen
alkoi olla nopeata. Rahallinen luokka nyt kasvoi voimakkaaksi ja alkoi
tavoitella ja itsellensä omistaa maan luonnollisia tulolähteitä sekä
järjestyä voittoa, saadakseen kansan työstä. Sanalla sanoen, rahavallan
kasvaminen kävi vilkkaaksi. Se tapaus, joka tälle liikkeelle antoi
suuren sysäyksen sekä määräsi rajan ensimmäisen ja toisen aikakauden
välillä kansan historiassa, oli tietysti yleinen höyryn käytäntöön otto
kaupan ja teollisuuden alalla. Aikakauden vaihdon voidaan kuitenkin
sanoa tapahtuneen hiukkaista ennemmin tehdasjärjestelmän käytäntöön
astuttua. Tietysti jos ei höyryä eikä niitä keksintöjä, jotka tekivät
tehdasjärjestelmän mahdolliseksi, olisi koskaan käytäntöön otettu,
olisi kysymyksessä vain ollut pitempi aika ennenkuin kapitalistiluokka,
tässä tapauksessa edistyen maanomistuksen ja koronkiskonnan tietä,
olisi voinut painaa kansan alamaisuuteen ja kukistaa kansanvaltaisuuden
samoinkuin muinaisissa tasavalloissa, mutta suuret keksinnöt
hämmästyttävällä tavalla jouduttivat rahavallan valloitusta. Ensi
kerran historiassa kapitalistilla lähimmäisiään kukistaessaan oli
koneisto liittolaisena ja mitä vaikuttavin olikin. Tämä oli se voimakas
tekijä joka monin kerroin lisäämällä kapitaalin valtaa ja samassa
suhteessa vähentäen työväen merkitystä aiheutti tavattoman nopeuden
jolla toisella ja kolmannella aikakaudella tasavallan valloitus
rahavallan kautta toimeen pantiin.

"Amerikalaiselle ansioksi on luettava, että he jo v. 1840 rupesivat
havaitsemaan uusien ja vaarallisten vaikutusten häiritsevän
uhkaavasti tasavaltaa ja pettävän lupaukset hyvinvoinnista. Mainittu
ajanjakso on huomattava Amerikan historiassa silloin ilmenneiden
yleisten yhteiskuntaolojen parannusharrastusten jako-operatiivisten
toimintamahdollisuuksien kokeilemisen tähden. Silloin jo valistuneet,
yleishyvää harrastavat kansalaiset rupesivat huomaamaan ettei niin
kutsuttu kansan hallitus pienemmässäkään määrin sekaantunut rikkaiden
vallankäyttöä ehkäisemään, jonka vallankäytön tähden kansakerros
joutui kokonaan näiden taloudellisten mahtiherrain alammaiseksi.
He epäilivät, jos moinen asiain tili jatkuu, tokko on mitään hyvää
tasavaltaisesta hallitusmuodosta, josta he olivat ennen ylpeilleet.
Edellämainittu yhteiskunnallisten kysymysten kasvava, jyrkkä pohdinta
osoittautui Amerikan erikoisten taloudellisten olojen tähden kuitenkin
vaikutukseltaan ennenaikaiseksi. Vallitsihan täällä maassa vielä
maaorjuus. Ihmisten vapauden edistyksen välttämättömänä ehtona oli
siis murtaa maaorjuuden kahleet, jotka olivat kauheammat seuraavia
palkkaorjuuden kahleita. Ilman sen väliasteen saavuttamistaistelua ja
siitä johtuvia oloja olisi luultavasti suuri vallankumous tapahtunut
Amerikassa jo kahtakymmentä viittä vuotta aikaisemmin. Mutta sen tuli
tehdä; ja niin ollen vuodesta 1840 aina vuoteen 1870 orjuuskysymys,
vetäen suuret joukot pyörteisiinsä, kiinnitti kansamme kaiken
siveellisen, henkisen ja ruumiillisen voiman.

"Kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana, alkaen vakavasta
orjainvapausliikkeen alusta ja kestäen sen lopulliseen ratkaisuun
asti, ei kansallemme johtunut mieleenkään tuhlata aikaansa ja
voimiansa muihin asioihin. Tänä aikakautena pääomien keskittyminen
muutamien aniharvojen käsiin -- joka seikka jo v. 1840 oli muutamien
valistuneiden silmiin kajastanut -- sai kaikessa rauhassa suuremman
yleisön huomaamatta tapahtua ja laskea maa ja kansa vaikutuksensa
alaiseksi. Siviiliosaston ja siihen johtavan ynnä siitä seuraavan
kiihotusajan varjossa saivat kapitalistit tilaisuuden varastaa
ylivallan kansalta ja siten kohota maassa määrääviksi.

"Kahdeksantoistasataa seitsemänkymmentä kolme on lähtökohtana sille
aikakaudelle, jolloin kansamme, vapautuneena orjain vapautustaistelun
henkisestä ja aineellisesta jännityksestä, ensikerran rupesi
havaitsemaan sen elämän taistelun jonka kapitalismi oli esille
pakoittanut -- taistelun rahavallan ja kansanvallan välillä.
Olihan kansanvaltaisuuden vaatimuksena kaikille samanlainen oikeus
elämäntilaisuuteen, oikeuteen ja onnellisuuteen, jotka seikat olivat
ristiriidassa rahavallan etujen keralla. Tästä ajanluvusta alkavaksi
niin ollen me laskemme lopullisen vallankumoukseen, joka toimitettiin
valheellisen Amerikan tasavallan nykyiselle kannalle muodostamiseksi.

"Historia sisältää lukuisia kuvauksia edellisten tasavaltaisten
keskittymisestä johtuvina. Mutta yhtään kuvausta ei löydy, jossa
ilmenisi niin nopea ja täydellinen vallankumous taloudellisissa
perusteissa kuin Amerikan tasavallassa. Amerikassa ennen sotaa, kuten
ennen jo on kerrottu, oli rikkaus jakautunut melkoisen tasaväkisesti
katsoen valtakunnan suuruuteen. Löytyi ainoastaan aniharvoja rikkaita
ja vielä pienempi määrä suuromaisuuksien omistajia. Yksilöillä tai
luokalla omaisuuden avulla ei ollut tilaisuutta harjoittaa muiden
yhteiskunnan jäsenten sortoa. Mutta sitte seuraavan kahdenkymmenen
viiden tai kolmenkymmenen vuoden kuluessa muuttuivat olot aivan
päinvastaisiksi. Jo kahdeksannella vuosikymmenellä yhdeksättätoista
sataa oli. Amerika saanut yleisen maineen miljoneerien maana, jossa
suurimmat mahdollisuudet yksilöllisten äärettömien rikkauksien
kokoamiseksi olivat olemassa. Tämä ennen tasaisesti jaetun omaisuuden
muutamien aniharvojen käsiin keskittyminen, joka vaikutti kansan
teollisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän rappeutumiseen, ei
voinut olla muuta kuin vallankumouksellista.

"Liikemaailmassa oli vapaakilpailu lakannut. Persoonallinen
yrittelijäisyys teollisuuden aloilla oli mahdoton kaikille muille
paitsi kapitalisteille. Heistäkin ainoastaan suurkapitalisteilla oli
etuoikeus. Ennen suurten tilaisuuksien maaksi tunnettu Amerika oli
muuttunut samassa määrin suureksi monopolien maaksi. Ihmistä ei enään
arvioitu sen mukaan mikä hän oli, mutta kuinka paljon hänellä oli
rikkautta. Järki ja ahkeruus yhdistettynä kuuliaisuuteen voi voittaa
ylipalkollisen aseman itselleen kapitalismia palveluksessa; mutta
itsenäisyys oli estetty.

"Maan taloudellisen elämän keskittyminen verrattain harvalukuisen
suurkapitalistijoukon käsiin vuorostaan oli pakoitettu keskittämään ja
muodostamaan samallaiset tuotanto ja jako-olot. Yksi suuri, mahtavalla
pääomalla varustettu liikelaitos valtasi koko sen alueen jossa ennen
lukematon joukko pikkuliikkeitä toimi. Tässä kehityskulussa suuret
joukot pikkuliikkeitä muserrettiin kuin kärpäset ja näiden liikkeiden
omistajat pakoitettiin liittymään suurliikkeen alammaisiksi ja käskyn
täyttäjiksi. Joka hetki näinä vuosina saatettiin havaita, että
suuret rikkauksien alueet ja yritteliäisyyden mahdollisuudet, joiden
olisi tullut kuulua kaikille, joutuivat kapitalististen renkaiden
ja monopoolien käsiin. Sanat 'trusti' ja 'syndikaatti' otettiin
sanakirjaan merkitsemään näitä taloudellisia hirmulaitoksia, joita
ennen ei tunnettu liike- ja teollisuusmaailmassa.

"On vaikea sanoa kumpi kahdesta työväenryhmästä, palkkatyöläiset
tai maanviljelijät, kärsi ankarimmin muuttuneissa oloissa. Ennen
vallinnut hyvä persoonallinen suhde työnantajan ja tekijän välillä
oli kadonnut. Suuret yhteenliittyneet pääomat, jotka olivat astuneet
yksityisten liikemiesten tilalle, olivat persoonattomia voimia, jotka
eivät tunteneet työläistä enää ihmisenä vaan voimayhteytenä. Työläinen
oli muodostunut koneen välikappaleeksi, jota pidettiin jonkunlaisena
tarveaineena, jonka ylöspidosta tuli huolehtia niin kauvan kuin joku
uusi kone hänet ihan tarpeettomaksi tuotannossa ja sen välityksessä
tekee.

"Maanviljelijän taloudellinen peruste ja elämän mahdollisuus samoin
riistettiin koko maan liike-elämän muutamien käsiin keskittämisellä.
Rautatiet ja viljamarkkinat jakoivat maanviljelijän voitot keskenään.
Jos viljavuosi oli hyvä, jäi maanviljelijälle paikaksi varsinaisen
työläisen palkkaosuus. Mutta jos viljasato oli huonompi, sai hän
tehdä velkaa elääkseen ja kiinnittää maatilansa kapitalisteille.
Vähitellen tällaisten olojen vallitessa vaipui maanviljelijä yhä
suuremman velkakuorman alaiseksi. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa
kuin ottaa yhä uutta velkaa toivomatta milloinkaan velan tekaisin
suorittamismahdollisuutta. Moisesta asiaintilasta johtui, että
maanviljelijäin asutut ja muokatut maatilat myytiin pakkohuutokaupalla
suurille rahayhtiöille. Maanviljelijä joutui veronalaiseksi
vuokralaiseksi, torppariksi tahi päiväpalkkalaiseksi omalle konnulleen.

"Vuosien 1873 ja 1896 välillä kertoo historia tapahtuneen kuusi,
huomattavaa liikepulaa. Näiden liikepulien väliajat olivat kuitenkin
niin lyhyet, että voimme sanoa jatkuvan liikepulan vallinneen koko
mainitun aikakauden. Liikepulat varhaisemman tasavallan keskiaikana
olivat lukuisat ja vahingolliset, mutta liikejärjestelmä, nojautuen
silloin yleiseen alottelijain yritteliäisyyteen, osoittautui
kimpoavaksi, joten näitä liikepulia seurannut väliaika johdatti ihmiset
entistä ehompaan varallisuuteen. Mutta sekä kimpoavaisuus että sen
aihe olivat poistuneet myöhemmistä liikejärjestelmistä. Niin ollen
niissä liikepula merkitsi yhä kasvavaa hätää yleiselle kansalle. Tosin
jonkunlaista vastavaikutusta liikepulan jälkeen saattoi myöhemmän
liikejärjestelmän vallitessakin havaita; mutta se ei vaikuttanut mitään
etuja köyhälistölle. Päinvastoin elintarpeiden hinnan ja työläisten
sekä maanviljelijäin palkan eroavaisuus kävi yhä huomattavammaksi.
Edelliset kohousivat ja jälkimmäiset laskeusivat.

"Paras todistus maanviljelijäin ja työläisten hyvinvoinnin surkeaan
alenemiseen löydetään ulkomailta tänne saapuneen siirtolaisuuden
vähenemisessä ja siirtolaisten ala-arvoisuudessa. Kahdeksannentoista
vuosisadan puolivälistä alkaen oli siirtolaisuus täällä maassa
vallitsevien lupaavien olojen tähden yhä kasvanut. Siten oli tänne
saapunut parhaita Europan voimia. Mutta heti sisällissodan jälkeen
muuttui siirtolaisuuden luonne. Siirtolaisuus johtui myöhempinä
vuosikymmeninä etupäässä alhaisella kehitysasteella ja melkein
raakuuden tilassa olevien maiden huonommista aineksista. Ja näitäkin
saadakseen olivat siirtolaislaivayhtiöt ja Amerikan maasyndikaatit
pakoitetut lähettämään asiamiehiään Europari kurjimpiin maihin
valeilla ynnä houkutuksilla väkeä hankkimaan. Asiat olivat kehittyneet
sille asteelle, ettei mikään Europan maalainen tai työmies, joka oli
kerjäläistä hiukankaan paremmissa oloissa, tullut tänne Amerikaan
jakamaan täkäläisen köyhälistön kurjaa kohtaloa.

"Samaan aikaan kun vaalien edellä politikoitsijat kuvailivat parempien
aikojen tuloa, olivat taloudelliset kirjailijat melkein yksimielisiä
siitä, että asia on aivan päinvastoin. Entinen Amerikan olojen
paremmuus on menneisyyteen kuuluva. Sen sijaan vajoavat olosuhteet yhä
alemmaksi, kunnes ne vihdoin ovat Europan huonoimpien maiden olojen
kanssa samalla asteella. Tällaisien olojen vallitessa havaitsemme,
että vuodesta 1880 alkaen yhä halventuneiden tuotantokustannusten --
joista työläisten palkka muodostaa suurimman osan -- vuoksi ryhtyvät
amerikalaiset pääoman omistajat voittamaan ulkomaisilla markkinoilla
kilpailussa hintojen halpuudessa Englannin, Belgian, Ranskan ja Saksan
kapitalistien orjain tuotannon kaupan.

"Tähän aikaan, jolloin taloudellinen hätä pakoitti kansakerroksen
teolliseen sotaan ja ennen tyytyväiset maanviljelijät
vallankumouksellisiksi, kehittyivät yksityiset rikkaudet
äärimmäiseen huippuunsa. Miljoneerit, jotka ennen sisällissotaa
olivat tuntemattomia, olivat nyt jo muodostuneet monimiljoneereiksi.
Edelleen oli jo lukuisa joukko satojen miljoonien omistajia ja
muutamia biljoneereja. Ei tietysti ollut vaikeaa, -- eikä kansa
sitä sellaisena pitänytkään -- nähdä, mihinkä ne rikkaudet, jotka
kansa kadotti, joutuivat. Kymmenet tuhannet tavalliset varakkaat
katosivat ilmestyäkseen mahdottoman rikkaina. Ja sitä mukaa kuin
muutamien aniharvojen rikkaus kasvoi suhdattomasti, laskeusi kansan
hyvinvointikurjuuden asteelle.

"Yhteiskunnalliset olot, jotka näin kumosivat entiset taloudelliset
olot, olivat siis vallankumouksellisia. Amerikassa ennen sotaa kävi
rikkauksien hankkiminen päinsä persoonallisen yritteliäisyyden avulla.
Yleisenä sananpartena oli, että oli ainoastaan kolme ajanjaksoa
paidan hihasta paidan hihaan. Se merkitsi, että minkä isä kokosi
sen poika hävitti ja pojan-poika taas oli ruumiillisena työläisenä.
Täten taloudellisten olojen ollen vaihtelevia, oli luokkakannan
selviytyminen vaikea. Silloin ei havaittu selvempää pysyväistä työväen,
herrasväen tai pääomanomistajain luokka perustetta. Rikkaus ja köyhyys,
jouten-olo tai työnteko, katsottiin riippuvaksi etupäässä hyvästä
tahi huonosta onnesta eikä luokka-olojen perusteista. Mutta tällainen
asema muuttui. Uuden taloudellisen järjestelmän perusteella suuret
omaisuudet pysyivät samoissa käsissä. Pelkoa niiden häviämisestä
ja toisiin käsiin muuttumisesta ei ollut enempää kuin aatelistolla
aatelinimensä katoamisesta. Toiselta, puolen taas tuotanto- ja
liikeolojen keskityttyä harvalukuisen kapitalistijoukon käsiin kävi
suurelle kansan enemmistölle aivan mahdottomaksi kohota varallisuuteen.
Rikkaaksi tulemisen toivo, joka ennen sotaa innostutti ihmisiä toimiin,
oli lakannut vaikuttamasta köyhälistöön. Rikkaiden ja köyhien välillä
ovi oli tästälähin suljettu. Yhteiskunnallisen turvallisuuden tie oli
tukettu rahasäkeillä.

"Luonnollinen heijastus maamme muuttuneista yhteiskunnallisista
olosuhteista on nähtävänä uuden luokan tiedesanaluettelossa, joka
vanhasta maailmasta on lainattu ja joka heti sodan jälkeen tuli
Yhdysvalloissa käytäntöön. Entisen Amerikan ylvästelyn aiheena
on ollut, että jokainen täällä maassa oli työmies; mutta nyt me
huomaamme että työmies sanaa käytetään yhä useimmin erottamaan
köyhää hyvinvoivasta ihmisestä. Ensikerran Amerikan kirjallisuudessa
me rupeamme lukemaan alaluokasta, yläluokasta ja keskiluokasta,
-- kaikki määritelmiä, jotka ennen sisällissotaa olisivat olleet
tarkoituksettomia. Mutta tällöin ne soveltuivat niin sattuvasti
Amerikan oloihin, ettei niitä voinut olla käyttämättä.

"Tuhlaavainen ylellinen elämäntapa, jolle ei vertoja Europassa
voitu löytää, rupesi käymään yleiseksi uusien, ennen kuulumattomien
rikkauksien omista jäin keskuudessa. Kultainen loisto, ruhtinaallinen
mässäys, ja tuhlaavaisuus kiihoitti yleistä tyytymättömyyttä ja loi
valoa eroavaisuudelle, joka vallitsi herrojen ja kansan olojen välillä.

"Samaan aikaan rahakuninkaat eivät olleet kiireisiä salaamaan uskoaan
siitä, että kansanvallan päivä oli laskeutumassa ja tasa-arvoisuus
oli päättymässä. Kun yleinen mielipide Amerikassa oli kasvanut heitä
kohtaan katkeraksi, osoittivat he varsin suorasti vastenmielisyytensä
kansanvaltaisille laitoksille. Johtavat Amerikan miljoneerit olivat
muodostuneet kansainvälisiksi persooniksi, tuhlaten suurimman osan
omaisuudestaan ja ajastaan Europan maissa ja lähettäen lapsensa
siellä kasvatettavaksi. Muutamissa tapauksissa pitivät he Europasta
siinä määrin, että uhkailivat antautua jonkun Europan maan
alamaisiksi. Amerikan suurkapitalistien ylenkatsetta kansanvaltaisia
oloja kohtaan ja mielenkiintoa Eurooppaan nähden osoittaa myöskin
se, että he naittivat tyttärensä ulkolaisille aatelismiehille.
Nähtävästi amerikalaisen miljoneerin tyttärelle ainoastaan sellainen
avioliitto on kyllin arvokas. Nämä suurkapitalistit olivat hyvin
kekselijäitä raha-asioissa, joten se seikka, että he kiinnittivät
miljoonejaan aatelisnimiin, voi ainoastaan todistaa heidän käsitystään
tulevaisuudesta, joka heidän mielestään kuului etuoikeutetuille
säädyille eikä suinkaan kansalle. He luulivat, että tulevaisuus tulee
muodostumaan samanlaiseksi kuin varhainen menneisyys, jolloin harvoilla
oli täydellinen valta kansan ylitse.

"Kapitalistien vaikutus poliittiseen hallitukseen liike-etujen
saamiseksi, oli hyvin huomattava ja aika ajoin aikaan sai suuria ja
vakavia rettelöltä. Sikäli kuin rikkaudet olivat keskittyneet ja
yhteenliittyneet, kasvoi rahan vaikutus hallitukseen. Kahdeksannella
ja yhdeksännellä vuosikymmenellä raha oli jo itse asiassa hallituksen
määrääjä. Tosin määräysvalta oli koetettu verhota, mutta siinä ei
suuresti onnistuttu. Ja myöhemmin ei kapitalistiluokka katsonut
tarpeelliseksi edes peittää kansalta rahan todellista vaikutusvaltaa
hallitukseen nähden. Elleivät kansan nimelliset edustajat olisi
alistuneetkaan valvomaan kapitalistien etuja yksinomaan, niin oli
kapitalisteilla suuri ja hyvin valittu asiamiesjoukko jokaisessa
virastossa heidän etujaan valvomassa. Vähitellen nämä asiamiehet
saivat puolivirallisen aseman virastoissa ja sen ajan poliitillisessa
koneistossa.

"Hallituksen historia sisältää muutamia muitakin häpeällisiä lukuja
lehdillään -- lukuja joissa kerrotaan kuinka tänä aikana kunnallis-,
valtio- ja kansallislainlaatijakunnat, seuraten ylioikeuksien ja
toimeenpanevien viranomaisten esimerkkejä, kilpailivat keskenään maan,
etuoikeuksien, kontrahtien ja monopoolioikeuksien tukkumyönnytyksissä
ja koko maan rikkauden ja kansan kapitalistiluokan ja heidän
jälkeläistensä vallan alaisuuteen saattamisessa. Yleiset maat,
joista muutamia vuosikymmeniä sitte toivottiin saatavan pysyväinen,
rajaton perintö tulevaisille sukupolville, oli lahjoitettu laajoina
alueina suurille syndikaateille ja kapitalisteille, jotka aitasivat
ne itselleen tulevaisen ajan varalta, jolloin heidän lapsensa
ovat maa-aatelistona ja koko kansa heidän verotuksensa alaisena
maaorjajoukkona. Eikä ainoastaan aineellinen kansan omaisuus
yksin-omaan joutunut kapitalistiluokan haltuun, mutta kaikki kauppa- ja
liikealat ja teollisuudenhaarat olivat joutuneet suurien monopoolien
haltuun lainlaatijakuntien myöntämien etuoikeuksien perusteella.
Täten tulevilta sukupolvilta riistettiin elämisen ja työnsaannin
mahdollisuus. Heille jäi perinnöksi ainoastaan vapaus vaipua
kapitalistiluokan nöyriksi ja tottelevaisiksi palvelijoiksi. Vanhoja
kuningaskunnan oloja kuvaavien aikakauskirjojen lehdillä tapaa synkkiä
kertomuksia, kuinka kuningas, suuttuneena joillekkin alamaisilleen, möi
heidät orjuuteen ja heidän omaisuutensa lahjoitti jollekin suosikilleen
laiskuudessa ja ylöllisyydessä nautittavaksi. Mutta synkin näistä
kertomuksista on kirkas niiden rinnalla, joissa kerrotaan Amerikan
kansan yhteisen perinnön, omaisuuden, ja toiveiden enimmän tarjoovalle
myömisestä. Asian vieläkin kamalammaksi tekee tietoisuus, että
myyjänä esiintyy niin kutsuttu kansanvaltainen valtio, kansallinen ja
paikallinen hallitus.

"Erityisemmin tarpeelliseksi oli yläluokalle käynyt mahdollisuus
käyttämään hallituksen valtaa mielensä mukaan sentähden, että
työläisjoukkojen mieli oli kauheasti katkeroitunut ja hurjistunut.

"Työväen toimeenpanemat työlakot useinkin aiheuttivat niin suuria
rauhattomuuksia, ettei poliisivoima kyennyt järjestystä ylläpitämään.
Yleiseksi tavaksi kapitalisteille muodostui valtion jopa kansalliseen
hallitukseen vetoaminen sotaväen suojeluksen omaisuudelleen ja
eduilleen saamiseksi. Siten valtion sotaväen pääasialliseksi
toimeksi kehittyi lakkojen lakkauttaminen pistimillä tai kuulilla ja
kapitalistien omaisuuden suojeleminen. Vihdoin työväestöllä oli ainoana
mahdollisuutena kuolla nälkään tai palata kapitalistien asettamilla
ehdoilla takaisin työhön.

"Kahdeksannen vuosikymmenen kuluessa otti valtiohallitus
ohjelmaansa sotaväen järjestämisen tälle uudelle käytännölliselle
alalle. Kansalliskaarti muutettiin kapitalistien kaartiksi. Koko
sotajoukko uudelleen järjestettiin ja sen lukumäärä lisättiin.
Sotajoukko harjoitettiin erityisesti ampumaan kapinallista työväkeä.
Katuampumaharjoitus -- aivan uusi harjoitusala eikä suinkaan mieluinen
amerikalaisille sotilaille -- astui yleiseen päiväjärjestykseen.
Sillä alalla osoitettu taito painoi paljon ylennysasioissa. Kivi
ja tiilikasarmeja varustettuina ampumaluukuilla ja suojeltuina
kanuunoilla, oli perustettu kaupunkien tärkeimpiin osiin. Muutamissa
tapauksissa paikallissotaväki, joka suurimmaksi osaksi muodostui
kansakerroksen lapsista ja siis oli myötätuntoinen kansan vaatimuksille
ja taistelulle, osotti vastenmielisyyttään työväestön ampumiseen ja
verilöylyjen toimeenpanemiseen niin suuressa määrin, että kapitalistit
mieluummin kutsuivat avukseen varsinaisia hallituksen vakinaisia,
melkoista raaempia ja säälimättömämpiä sotajoukkoja. Vihdoin hallitus
kapitalistien toivomuksesta ryhtyi perustamaan sotilasleirejä suurten
kaupunkien lähistöllä Näistä leireistä pitivät sotilaat kapitalistien
kaupungissa sijaitsevia työmaita ja etuja silmällä. Intiaanisodat
olivat jo aikoja sitten päättyneet. Sotilaat, jotka ennen olivat
leiritettyinä lännen valtioihin suojelemaan siellä asuvia asukkaita
intiaanien hyökkäyksiltä, siirrettiin itävaltioihin suojelemaan
kapitalistien etuoikeuksia valkea-ihoisten, hätääntyneiden työläisten
vaatimuksilta. Sellainen oli yksityisomaisuuden ja kapitalismin kehitys.

"Kuinka suuressa määrin ja laajoilla alueilla kapitalistit saivat
hallituksen käyttämään valtion sotajoukkoja heidän yksityiseksi
edukseen, siitä saadaan käsitys kun otetaan huomioon, että yhtenä,
ainoana vuonna 8 à 10 tuhatta sotilasta oli yhtä mittaa liikkeellä
New Yorkin ja Pensylvanian valtioiden lakkoalueilla lakkolaisia,
kukistamassa. Vuonna 1892 viiden valtion sotaväki vakinaisen väen
avustamana, oli alituiseen aseissa lakkolaisia vastaan. Tämän
joukon lukumäärää voitanee täydellä syyllä verrata armeijaan, joka
Washingtonilia oli käytettävänään. Semmoista tilaa sopi kyllä jo kutsua
sisällissodaksi.

"Amerikalaiset entisinä aikoina olivat nauraneet ulkomaiden
yksinvaltaisuutta suojaaville sotajoukoille sanoen, että hallitus, joka
tarvitsee väkivaltaa suojelemaan itseään omalta kansaltaan oli siten
tunnustanut oman huonoutensa. Tähän samaan tilaan oli Yhdysvaltain
taloudellinen järjestelmä nopeasti kehittymässä -- se oli muuttumassa
pajunettihallitukseksi.

"Näin lyhykäisesti, poikkeamatta erikoiskohtiin, voidaan kuvata
muutamat yleisimmät Amerikan kansan oloja koskevien muutosten ilmiöt,
jotka olivat suoranaisia seurauksia pääomien keskittymisestä, joka
rupesi vakavampaa huolestumista yleisössä herättämään sisällissodan
päätyttyä.

"Voitaisiin täydellä syyllä sanoa että pohjoisten valtioiden
kansalaisarmeijat palatessaan tasavallan pelastussodasta julkista,
vihollista vastaan löysivät tasavallan salaisten mutta paljon
vaarallisemman kotiin jättämänsä vihollisen varastamana. Samaan aikaan
kun he olivat hajoittamassa roturajoja Etelä-valtioissa rakensivat
kapitalistit Pohjois-valtioissa rikkaudelle nojaavan luokkarajan
ja vallan. Ja tämä rakennus tuli löytämään maaperänsä myöskin
Etelävalloissa lyhyen ajan sisällä. Samaan aikaan kun tasavallan
armeija vuodatti suurina virtoina vertaan kansallisen ja valtiollisen
tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi hyökättiin yhteiskunnallisen
tasa-arvoisuuden -- jolle kaikki muu tasa-arvoisuus nojaa -- kimppuun
luokkajaon kautta. Luokkajako ei voi muuhun päättyä kun ennen
yhtenäisenä olleen, toisiaan kunnioittavista ihmisistä muodostuneen
kansakunnan täydelliseen jakoon ja puolueryhmitykseen, joita ryhmiä
yhdessä pitämään tarvitaan hirmuvallan rautaista kouraa. Neljä
miljoonaa orjaa oli todellakin vapautettu maaorjuudesta, mutta samaan
aikaan valkeaihoinen kansa oli kulkenut taloudellisten vasallien
ikeen alle, jota Amerikan kansa Europasta oli paennut. Ei kukaan
olisi uskonut sen tapahtuvan, jos sisällissodan alkaessa olisi sitä
ennustettu."

Tohtori sulki kirjan josta hän oli lukenut ja heitti sen syrjään.

"Julian", hän sanoi, "tämä kertomus yläluokkalaisten Amerikan
tasavallassa hallitsemisesta, on kerrassaan hämmästyttävä. Sinä olet
ollut näiden tässä kerrottujen tapauksien silmin-näkijänä ja voit
arvostella josko kertomuksessa on liioittelua."

"Päinvastoin", vastasin, "luulin sinun lukevan ääneesi sen ajan
sanomalehti kokoelmaa. Kaikki poliittiset, yhteiskunnalliset ja
taloudelliset asiat ja ilmiöt, joihin kirjoittaja on kajonnut, olivat
yleisen huomion ja keskustelun alaisia asioita. Jollei ne ennen
ole minuun vaikuttaneet samalla tavalla kuin nyt, johtuu se siitä
syystä yksinomaan, etten minä kysymyksessä olevana aikana kuullut
niitä esitettävän tällaisessa määrättyä tarkoitusta tavoittelevassa
järjestyksessä ja muodossa."

Vielä kerran pyysi tohtori Edithin tuomaan erään kirjan kirjastosta.
Käännellen lehtiä kunnes hän vihdoin löysi etsimänsä kohdan, hän lausui:

"Jos sinä luulet, että Storiotin yhdeksännentoista vuosisadan kolmannen
neljänneksen taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja kuvaava kertomus
on voimastaan ja vaikuttavaisuudestaan velassa rhetorilliselle
järjestykselleen, tahdon minä osoittaa sinulle muutamia suoria
ja kylmiä tilastoja, joissa osoitetaan käytännöllistä rikkauden
jakaantumista ja keskittymistä edellämainittuna ajanjaksona. Tässä
on kirja, kokoonpantu sitä ainetta koskevista tiedonannoista, jotka
perustuvat sensusilmoitusten, verotuslaskujen, omaisuusoikeusvirastojen
ja virallisten asiakirjojen lausuntoihin ja selityksiin. Minä voin
antaa sinulle näistä tutkimusten tuloksista kolme eri henkilön
toimittamaa laajaa teosta. Itse kukin käsittelee eri alueita. Mutta
kaikissa niissä tullaan samaan lopputulokseen, joka ollen hyvin tarkoin
todistellen perusteltu ei jätä minkäänlaatuista epäilemisen sijaa.

"Ensimmäinen tilastoteos, joka on tehty vuonna 1903 erään tilastollisen
toimituskunnan viranomaisen toimesta Yhdysvaltain tilastotiedollisten
tutkimusten tuloksista, osoittaa meille, että kuudenkymmenenkahden
biljoonan dollarin yleisomaisuudesta joukko miljoneereja ja
monimiljoneereja edustaen kolmea sadatta osaa prosenttia koko maan
väestöstä omisti 12 biljoonan dollarin arvosta yleisomaisuutta eli
viidennen osan koko yleisomaisuudesta. Vuorostaan vähempi kuin 9
prosenttia kansasta omisti vuorostaan 33 biljoonaa yleisomaisuudesta
ja muodosti siten niin kutsuttujen hyvinvoipien luokan. Jälelle
jäänyt 91 prosenttia kansasta, siis suuri kansan enemmistö, kuului
köyhäin luokkaan ja jakoi keskuudessaan jälellä olevan seitsemäntoista
biljoonan dollarin yleisomaisuuden.

"Toinen tilastollinen teos, joka on kokoonpantu New Yorkin valtion
omaisuusolojen tutkimusten tuloksista vuonna 1894 osoittaa, että
1 prosentti eli yksi sadas osa kansasta omisti 55 prosenttia
omaisuuksista. Edelleen siitä käy selville että niin kutsuttu
hyvinvoipien luokka, joka muodosti 11 prosenttia kansasta, omisti 32
prosenttia koko omaisuuden määrästä. Näin ollen 12 prosenttia kansasta,
suurkapitalistit ja hyvinvoivat omistivat yhteensä 87 prosenttia
omaisuudesta, joten kansalle, joka muodosti 88 prosenttia väkiluvusta,
jäi ainoastaan 13 prosenttia omaisuutta.

"Kolmas tilastollinen laitos, joka on laadittu eri aloilla
toimitetuista tutkimuksista, hyvin huomattavalla tavalla yhdistyy
edellisten kanssa samoihin johtopäätöksiin. Tässä teoksessa esitetään
tietoja, jotka vuosina 1889 ja 1891 on keräilty luotettavista
lähteistä. Teoksessa jaetaan koko kansa kolmeen luokkaan --
suurkapitalisteihin, keski- ja työväenluokkaan. Suurkapitalistit,
ollen 1.04 prosenttia kansasta hallitsevat 70 prosenttia maan
yleisomaisuudesta yksilöllisenä omaisuutenaan. Keskiluokka, edustaen
9.02 osaa kansasta, omisti 12 prosenttia yleisomaisuudesta. Siis
edelliset luokat edustaen 10.06 prosenttia kansasta omistivat 82
prosenttia yleisomaisuudesta. Näin ollen työväen luokalle, joka edustaa
89.04 prosenttia kansasta, jää ainoastaan 18 prosenttia omaisuudesta."

"Tohtori", huudahdin, "minä tiedän että omaisuus oli hyvin
epätasaisesti jaettu minun aikakaudellani, mutta mainitsemasi numerot
tuntuvat hämmästyttäviltä. Sinun ei tarvitse vaivaantua selittämään
minulle minkätähden kansa yksityisomaisuutta vastaan kapinoitsi.
Edelliset tilastonumerot muuttavat kivetkin vallankumouksellisiksi."

"Minä aavistin sinun niin sanovan", vastasi tohtori. "Muista myöskin
että edelliset tilastot osottavat ainoastaan yhden sukupolven aikana
tapahtuneen omaisuuden keskittymistä koskevat tulokset. Amerikalaiset
voivat ihan täydellä syyllä sanoa: 'Jos nämä kaikki asiat tapahtuivat
tuoreessa puussa, mitä on tapahtuva kuivassa puussa?' Jos kapitalismi,
maassa, jossa äsken vielä oli vallinnut ennen tuntematon taloudellinen
tasavertaisuus, voi toimittaa yleisomaisuuden ynnä koko hallituksen
oman luokkansa käsiin ryöstön kolmen kymmenen vuoden kuluessa, niin
mitä jäi näin ollen kansalle tuleviksi ajoiksi? Mitä jäi tulevan ajan
sukupolville perinnöksi?"



LUKU XXV.

MIKSI VALLANKUMOUS EDISTYI ALUSSA HITAASTI MUTTA LOPULTA NOPEAAN.


"Olkoon edellisessä kylliksi selitystä yleisistä ja periaatteellisista
Amerikan vallankumouksen syistä. Lisätkäämme ainoastaan yleiseen
tasa-arvoisuuteen johtava kansan valistus, joka muodostui uudeksi
yhteiskunnalliseksi tekijäksi ja Amerikalle omituiset paikkakunnalliset
vaikuttimet, jotka määrittelivät vallankumouksen ilmenemisajan ja
määrätyn suunnan. Nyt voidaan lyhykäisesti luoda huomiomme tähän
suuntaan, jonka vallankumous sai.

"Taloudellisen saappaan puristus tuntui ensimmäiseksi siihen luokkaan,
joka sitä kaikista vähemmän ansaitsi, se on palkkatyöläisiin, ja
vallankumous saatetaan sanoa alkaneeksi työläisten kapinoilla. Vuonna
1869 ensimmäinen suuri työväestön liitto perustettiin vastustamaan
kapitalismin kasvavaa valtaa. Ennen sisällissotaa tapahtuneet
työläisten lakot voitaisiin laskea sormilla. Mutta ennenkuin kuudes
vuosikymmen oli kulunut laskettiin lakot jo sadoissa, seitsemännellä
vuosikymmenellä tuhansissa ja kahdeksannella vuosikymmenellä kymmenissä
tuhansissa työlakoissa, jotka koskivat kolmea miljoonaa työläistä.
Useammat näistä lakoista olivat koko maata käsittäviä ja sellaisina
tärisyttivät koko liikemaailmaa aikaansaaden suuria ja yleisiä pulia.

"Heti palkkatyöläisten kapinoita seurasivat maanviljelijäin taistelut.
Ne olivat luonteeltaan vähemmän melskeisiä mutta paljon vakavimpia
ja turmiollisempia seurauksiltaan. Nämä taistelut saivat salaisten
yhdistysten ja julkisten poliittisten puolueiden muodon, joilla oli
tarkoituksena vastustaa niin kutsuttua rahanvaltaa. Jo seitsemännellä
vuosikymmenellä nämä yhdistykset saivat aikaan valtion ja
kansallispolitiikassa sekaannuksen ja häiriön ja myöhemmin muodostuivat
varsinaisten vallankumouksellisten puolueiden keskukseksi.

"Sinun aikalaistesi ajattelevia ihmisluokkia ei voida syyttää
välinpitämättömyydestä mainittuihin ilmiöihin nähden. Yleinen
kirjallisuus ja keskustelu kuvastaa sitä huolestumista, joka oli
vallannut kaikki vakavat ihmiset. Vanhanaikaisen heinäkuun neljännen
päivän vietto ja sen yhteydessä tapahtunut kerskailu tasavallan
onnellisuudesta oli hävinnyt kuulumattomiin. Kaikki myönsivät, ettei
tasavaltainen hallitusmuoto ylimalkaan ollut toteuttanut lupauksiaan
yleisestä hyvinvoinnista, mutta sen sijaan osottautui varsin heikoksi
vastustamaan Europan paheiden, varsinkin luokkaetujen ja vihan, tänne
maahan kulkeutumasta -- kaikki ilmiöitä joiden ei luultu tasavallan
ilmapiirissä menestyvän. Kaikilla tahoilla havaittiin että vanha
järjestys kävi huonoksi ja että tasavalta kaikkine sille asetettuine
hyvine toiveineen oli vaarassa. Yleisenä huutona oli, että jotain
tuli tehdä turmiollisen asiaintilan korjaamiseksi. Sana 'uudistus'
oli jokaisen suussa. Sitä huusivat kaikki puolueet joko tositeolla
sitä tarkoittaen tai teeskennellen. Mutta turhaa lienee minun sinulle
selitellä näitä asioita, Julian, sillä olithan sinä silmännäkijänä aina
vuoteen 1887 asti."

"Sinun kuvauksesi on aivan yhtäpitävä todellisuuden kanssa. Silloin
todellakin vallitsi teollinen ja valtiollinen kiihoitustila ja käsitys
siitä, että asiat menivät nurin päin. Yleisenä huutona oli uudistusten
vaatimus. Mutta, kuten minä jo ennen sanoin, tuntui kiihoitus liian
tarkoituksettomalta ja sekavalta johdattaakseen vallankumoukseen.
Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että jotain oli tehtävä. Mutta tuskin
kaksi ihmistä oli samaa mielipidettä itse tehtävän laadusta ja tavasta."

"Aivan niin", vastasi tohtori. "Meidän historioitsijamme jakavat koko
vallankumouksellisen ajanjakson -- sodan lopusta tai seitsemännen
vuosikymmenen alusta nykyisen järjestelmän muodostumiseen
kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoliskolla -- kahteen aikakauteen,
kypsymättömään ja järjestykselliseen. Ensimmäinen aikakausi on ollut
meidän keskustelumme aiheena ja siitä Storiotkin minun lukemissani
kirjoitelmissa kuvaa. Tällä aikakaudella sinä olit tapahtumien
silminnäkijänä todistajana. Kuten me olemme havainneet, oli silloinen
aika täynnä levottomuutta, taistelua ja tarkoituksetonta, sekavaa
kiihotusta ja Babelin mielten sekoitusta. Kansa sokeana ja pimeässä
potki kapitalismin kallioita vastaan, olematta itsekään täysin selvillä
mitä ja minkätähden potki.

"Kumpikin työntekijäin ryhmä, palkkatyöläiset ja maanviljelijät,
olivat yhtä sokeita nähdäkseen selvästi ja kokonaisuudessaan niiden
olojen ja voimien todellista luonnetta, joiden uhreja he olivat.
Palkkatyöläisten ainoana tarkoituksena oli yhdistää käsityöläiset
ja ammattilaiset järjestöihin joiden avulla työpalkkoja voitaisiin
saada korotetuksi ja kohtuullisina pidetyiksi. Heillä ei todellakaan
näyttänyt olevan enempää tietoa kuin lapsilla voittojärjestelmän
vaikutuksesta yhteiskunnan kulutuskyvyn pysyttämisessä alapuolella
tuotantokykyä ja siitä vuorostaan seuraavasta alituisesta työ- ja
tavaramarkkinoilla ilmenevästä työvoimain ja tavarain runsaudesta. He
eivät myöskään havainneet, että moisia ilmiöitä ei mikään voi poistaa
niin kauvan kun voittojärjestelmä vallitsee -- voittojärjestelmä,
joka ehdottomasti pakoittaa työläisten palkat yhä alemmaksi siksi kun
ne eivät enää riitä ylöspitoon. Sentähden niin kauvan, kun työläiset
eivät edellä mainittuja seikkoja havainneet ja jatkoivat toivottomia
lakkotaistelujaan yksityisiä kapitalisteja vastaan, joista taisteluista
ei mitään mahdollista yleisempää seurausta ollut, oli vallankumous
pakoitettu odottamaan. Ja kapitalistit tällöin eivät nähneet mitään
syytä huolehtiakseen asemastaan.

"Mitä taas maanviljelijöihin tulee, eivät he ottaneet osaa työväestön
toimintaan joka kohdistui yksinomaan työläisten etujen ajamiseen.
Sen sijaan toimivat he vuorostaan yksinomaan omien etujensa
eduksi kovalla kiihkolla, joten palkkatyöläiset, pitäen niitä
maanviljelijöitä ainoastaan koskevina toimenpiteinä, pysyttelivät
erillään. Maanviljelijän tarkoitus oli hankkia asemansa parantamiseksi
hallitukselta apua. He käyttivät samaa keinoa kuin pikkukapitalistit,
jotka olivat joutuneet suurkapitalistien murhaavan voittokulun
jalkoihin. He koettivat estää yksityisen pääoman vallitessa ilmenevän
luonnollisen kehityksen kulkua, jossa pienet kapitalistit olivat
pakoitettuja sortumaan suurempien tieltä. Heidän käsitteensä mukaan
maanviljelijän huono asema pääasiallisesti jollei kokonaan johtui
raha-asiain lainlaadinnasta, josta he luulivat aiheutuvan rahan
vähyyden ja kalleuden. He siis vaativat täydellisenä parannuskeinona
moisen lainsäädännön kumoamista ja rahan suurempaa ulosjakoa.
Varsinkin maanviljelijäin luokalle tuultiin moisella toimenpiteellä
aikaansaatavan suurta hyötyä, sillä rahamarkkinoiden vilkastuttua olisi
huokeampi saada rahoja velkojen ja niiden koron maksoon.

"Epäilemättä hallituksen rahaliike ynnä järjestys oli kapitalistien
vaikutuksen kautta hävyttömästi järjestetty palvelemaan raharuhtinaita
heidän ryöstöhommissaan, joiden johdosta koko kansan rikkaus siirtyi
täydellisesti heidän valtaansa. Mutta samalla kertaa on huomattava,
ettei tämä kapitalistien taloudellinen toimenpide ollut yhtään pahempi
kun muutkaan heidän muilla aloilla toimeen panemansa järjestelmät.
Heidän keinottelunsa valtion raha-asioissa ainoastaan soi heille
tilaisuuden lyhemmässä ajassa kansan varallisuuden omiin käsiinsä
keskittämiseen. Muussa tapauksessa olisi heidän tullut tyytyä
yksinomaan käyttämään laillisiksi nimitettyjä keinoja, kuten vuokraa,
korkoa ja voittoa, rikkauksien omiin käsiinsä hankkimiseksi. Tätä tietä
olisi se yhtä hyvin tapahtunut. Tosin kansan kärsimyksen aikakausi
olisi tullut pilkallisemmaksi. Kapitalisteilla ei olisi ollut mitään
syytä hallituksen raha-asioihin sekaantua, jos he olisivat tyytyneet
maltillisempaan rikastumiseen. Mikään raha-asiain järjestys ei
heitä kuitenkaan olisi voinut estää kansan omaisuuksien omistajiksi
pääsemästä. Kulta, hopea, paperi, kallis raha, halpa raha, kova raha,
huono raha ja hyvä raha -- kaikki eri lajit -- ovat aivan samalla
tavalla eri maissa ja eri aikoina vastanneet kapitalistien toivomuksia
ja pyrkimyksiä. Erikois-seikat mahdollisesti ainoastaan ovat voineet
muodostua raha-asiain tähden hieman toisenlaiseksi.

"Tullakseen varmuuteen taloudellisen pulansa poistamiseksi kongressiin
vetoamisen ja raha-asioita järjestävän lainsäädännön laatimisen
hyödyttömyydestä, olisi Amerikan maanviljelijäin ainoastaan tarvinnut
luoda silmäyksensä Europan maihin; silloin olisivat he saattaneet
havaita, että maata viljelevä luokka oli kaikkialla vajonnut vieläkin
syvempään kurjuuteen välittämättä minkäänlaatuisista raha-asiain
järjestyksistä. Maanviljelijäin olisi tullut syventyä tutkimaan
yleisempiä syitä, jotka ovat johtaneet heidän tilansa kurjuuteen.
Tämän yleisen, kaikkien maiden suhteen vaikuttavan syyn olisivat
maanviljelijät havainneet, jos olisivat syventyneet, historiaan. Se
olisi osoittanut, että kaikissa yhteiskuntaoloissa oli käyty saman
kehitysasteen kautta; sillä kapitalistien voitto, korko ja vuokra ei
voi muuhun johtaa kuin koko kansan varallisuuden kapitalistiluokan
käsiin keskittymiseen, joka seikka etupäässä ja kipeämmin koskee
työntekijöitä ja maanviljelijöitä. Hetken aikaa kykeni Amerikan
kansa niihin luettuna myöskin maanviljelijät laajan maaomaisuutensa
perusteella pakenemaan sitä yleistä kehityslakia. Muita nyt yleinen
kohtalo rupesi valtaamaan alaa. Eikä sitä voinut mitenkään muutoin
ehkäistä tapahtumasta paitsi yksityisomaisuuden järjestelmän
poistamisen kautta.

"On aivan mahdotonta mainita kaikkia niitä lukemattomia
uudistusesityksiä, joita pienemmät kansan uudistuspuolueet tekivät.
Ne alkoivat kieltolakipuolueen teoriiasta jonka mukaan pääsyy
taloudelliseen hätään -- jota lännen maanviljelijät etupäässä kärsivät
-- oli väkijuomain liiallinen käyttö. Toiselta puolelta ne pysähtyivät
oletukseen, että Jumala rankaisi kansaa sentähden ettei perustuslaeissa
tunnustettu virallisesti kolminaisuuden Jumalaa. Tietysti nämä
olivat erikoishenkilöjen opetusta. Mutta miltei yhtä sokeita
olivat nekin, jotka lähemmin huomasivat omaisuuden keskittymisen
todelliseksi taloudellisen hädän syyksi. He eivät huomanneet että
se oli luonnollinen yksityisomaisuuden kehityksen tulos, jota
seurauksiinsa nähden ei voitu ehkäistä muutoin kuin yksityisomaisuuden
lakkauttamisella.

"Kuten saattoi odottaakin, olivat nämä palkkatyöläisten ja
maanviljelijäin toimenpiteet, puhumattakaan toisarvoisista
vallankumouksen ensimmäisellä ajanjaksolla esiintyvistä uudistusryhmien
vaatimuksista, ihan vaikuttamattomia. Suuret työläisten liitot, joita
heti sodan jälkeen oli perustettu suojelemaan työläisten hyvinvointia,
kaksikymmentäviisi vuotta taisteltuaan olivat osottaneet oman
voimattomuutensa työväestön olojen samanlaatuisina pysyttämisessä.
Parannuksesta ei saattanut olla puhettakaan. Sinä aikana oli noin
kymmenen eli viisitoista tuhatta lakkoa tapahtunut, mutta niiden
kokonaistulos osoitti ainoastaan tyhmimmällekin työläiselle, ettei
työväen luokan osaksi tullutta kohtaloa voitu poistaa yksinkertaisella
luokkajärjestö-toiminnalla puhumattakaan sen korjaamisesta. Kaiken
taistelun ja kärsimyksen jälkeen huomasivat työläiset olevansa entistä
turvattomampia. Maanviljelijät eivät liioin olleet saavuttaneet
taisteluillaan minkäänlaatuista huojennusta oloihinsa. Heidän
liittonsa, vaikka hallitsivatkin miljoonia äänestäjiä, osoittautuivat
jos mahdollista vieläkin suuremmassa määrin kykenemättömiksi
suojelemaan heitä rahavallalta. Sielläkin missä he saivat valtiollisen
järjestysvallan havaitsivat he hyvinkin pian, että rahavallalle oli
jäänyt vaikuttavia vaikka tosin kieroja keinoja, joiden avulla heidän
pyrkimyksensä tulivat tyhjiksi ja toivotut hedelmät muuttuivat Sodoman
omeniksi, jotka ovat kauniita puissa riippuen, mutta käteen otettuina
hajoavat tuhkana tuuleen.

"Mitä oli yleisestä kiihkeästä keskustelusta, joka johtui kysymyksestä
mitä oli tehtävä kahdenkymmenen viiden vuoden kuluttua käytännöllisenä
tuloksena? Täydellisesti ei mitään. Jos täällä tai tuolla esitettiinkin
joku uudistus, niin siitä huolimatta yleisemmässä katsannossa, olojen
kurjuus yhä lisääntyi. Jos yläluokan valta vuonna 1873 oli ollut niin
pieni että sen sopi verrata miehen pikku sormeen oli se jo vuonna 1895
miehen vartalon mittainen. Pintapuolisista aineellisista merkeistä
päättäen näytti todelliselta että taistelu kulki säännöllistä, kansaan
nähden toivotonta rataansa nopeasti ja että kapitalistit, jotka
miljoonillaan ostivat lapsilleen aatelisnimiä olivat oikeammassa
tulevaisuuteen nähden kuin uusi, kasvava valon ja oikeuden sukupolvi.

"Mutta sittenkin heidän katsomuksensa oli kokonaan erehdyttävä.
Tämän parannusyritysten katkeamattoman tappion ja epäonnistumisen
aikana täydellistä yksityisomaisuusjärjestelmän poistamista
tähtäävä vallankumous oli edistynyt siinä määrin, että valistunut
tutkija saattoi ennustaa täydellistä voittoa jo heti läheisemmässä
tulevaisuudessa."

"Mutta missä se edistys saatetaan havaita?" kysyin. "Tähän astisesta
kertomuksesta ei sitä ainakaan ole selville käynyt."

"Se ilmenee kansan keskuudessa kehittyvässä vallankumouksellisessa
luonteenominaisuudessa", vastasi tohtori. "Edelleen se ilmenee kansan
yleisen mielipiteen muodostumisessa siihen suuntaan, että ryhdyttiin
hyväksymään taloudellisen järjestelmän uudelleen muodostaminen
välttämättömänä tehtävänä. Suuren vallankumouksen, joka täydellisesti
muodostaa yhteiskunnallisen järjestelmän tulee saada ylitse
vuotavaisen siveellisen voiman ja oikeuden tunnon painon päästäkseen
kunnollisesti alkuun. Se kehitys, jonka avulla tällainen siveellinen
voima ja tietoisuus syntyy ja aika jolloinka se rupeaa vaikuttamaan
ei ole niin nopea ja selväpiirteinen kun varsinaisen käytännöllisen
vallankumouksen kehitys, joka alkuun päästyään suurella nopeudella
murskaa tiellään olevat esteet jotka kauvan aikaa ovat sen voimia
täyteen vauhtiin pääsemästä ehkäisseet. Mutta tiedemiehelle ensimmäinen
vallankumouksellisten voimain kehitysaikakansi on paljon tärkeämpi
tutkittava. Aivan välttämätöntä oli Amerikan kansalle ennenkuin se
ryhtyi työhön, jonka tarkoitus oli toimittaa niinkin suuri tehtävä
kuin yksityisomaisuuden muuttaminen yleisomaisuudeksi oli, että
se tuli varmuuteen katkerien käytännöllisten kokemustensa kautta
siitä ettei mikään vähempi toimenpide riitä olojen oikealle tolalle
saattamiseen. Kansan oli kokemusten perusteella havaittava että
kapitalismi oli saavuttanut kehitysasteen jossa sitä ei voitu muutoin
turmioa tuottamasta estää kuin koko järjestelmän lakkauttamisella.
Ja tätä tosin katkeraa mutta kuitenkin tarpeellista kokemusta hankki
kansa varhaisemmalla vallankumouksen ajalla. Näin ollen kaikki
tappiot, kärsimykset ja pettymykset, jotka kansa koki seitsemännellä,
kahdeksannella ja yhdeksännellä vuosikymmenellä, auttoivat sitä
enemmän kuin sama lukumäärä voittoja lopullista ja voitollista
hyvinvointia kohti. Todellakin oli tarpeellista, että kaikki tapahtumat
tapahtui muodostaakseen vallankumouksen mahdolliseksi. Oli aivan
välttämätöntä että kapitalismi ja sen luokkatyrannius täydensi itsensä
ja siten kyllin selvästi osoitti voimansa tasavallan ja kansan
vihollisena ja ihmisten onnen, vapauden ja elämän sortajana taatakseen
kansassa kyllin vakavan tahdon ja harrastuksen sen järjestelmän
täydelliseksi kumoamiseksi. Vallankumoukset jotka hätäisesti syntyvät
päättyvät ennen aikojaan. Mutta tällöin ihmisten hyvinvointi edellytti,
ettei tämä vallankumous pysähtyisi tai laimenisi ennenkuin viimeinenkin
sirpale siitä järjestelmästä joka taloudellisen keinon avulla riisti
ihmisten onnen ja vapauden oli poistettu. Sentähden ei yhtään
taistelua, sortoa, orjuutusta, sydämmetöntä tekoa, toimeenpanevan
vallan, lainlaatijakunnan ja oikeuslaitoksen häpeällistä vallankäyttöä,
häpeästä vuotavaa isänmaallista kyyneltä, poliisien iskua, kiväärin
kuulaa tahi sotilaan pajunetin pistoa mennyt tarkoituksettomasti ja
seurausta tuottamatta hukkaan. Ei mikään muu paitsi tämä epätoivo ja
pettymys, jonka varhaisimmat uudistustaistelijat kärsivät, olisi voinut
kansaa kasvattaa käsittämään kapitalistisen järjestelmän poistamisen
ehdotonta pakollisuutta.

"Me havaitsemme vallankumouksen toisen osan alkavan ajasta
jolloin kansan järkevin osa tuli selvään käsitykseen ihmisen
oikeuksien ja edesvastuuttoman yksityiskapitaalivallan perusteiden
ristiriitaisuudesta ja ettei kansan hyvinvoinnin ja onnen saavuttaminen
voinut tapahtua muutoin kuin aivan uuden talousjärjestelmäni avulla,
joka siihen astisen yksilöllisen hoidon alaisena ilmenevän tuotannon ja
jaon saattaa yleisön s.o. kansan hoidon ja hallituksen alaiseksi."

"Mihin aikaan", minä kysyin tohtorilta, "sinä luulet vaistomaisen
vallankumouksen muodostuneen itsetietoiseksi?"

"Vaikea on määritellä kuukautta tahi vuotta", vastasi tohtori,
"sillä mainitut kaksi ajanjaksoa liittyvät toisiinsa kehityksellistä.
tietä. Mikään merkkitapahtuma ei eroita vaistomaista ja itsetietoista
vallankumousta toisistaan. Mutta siitä huolimatta saatetaan jälkimäisen
ajanjakson mainita alkavan ihmisissä havaittavan uuden hengen ja
tietoisuuden ilmenemisellä. Ensimmäisen ajanjakson vaistomainen
kiihoitustila ja lyhytnäköisyys kauvan sekoittui aikakauteen jolloin
itsetietoisuus ja varma tarkoitusperä rupesi ilmenemään, joka
voidaan mainita tapahtuneeksi yhdeksännen vuosikymmenen alussa.
Silloin tarkoitukseton kapinoiminen muuttui tarkoitukselliseksi
vallankumoukselliseksi liikkeeksi, joka rupesi oloja kehittämään
nykyiselle kannalle.

"Jos sinä olisit voinut olla valveilla paria vuotta kauvemmin et
sinä tarvitsisi nyt näin suuressa määrin ihmetellä meidän teollista
ja erittäinkin taloudellista järjestelmäämme ja sen edellyttämää
tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta; sillä muutamaa vuotta
nukkumistasi myöhemmin tällaiseen järjestelmään johtavat syyt olivat
kaikkialla havaittavissa ja yleisen keskustelun aiheena.

"Tietoisuus siitä, että taloudellisen järjestelmän muodostaminen
yleishyötyä tuottavalle kannalle yhteistyön kautta on mahdollinen,
on yhtä vanha kuin filosoofia. Teoriana se jo ilmenee Platon aikana;
mutta vaikeaa on määritellä miten kauvan ennen jo käsitys siitä on
ilmennyt. Kuitenkin jo itse tietoisuuden toteuttaminen ei saattanut
käydä mahdolliseksi ennenkuin kehityksen määrätyllä asteella,
jossa tietoisuus yksilöiltä oli siirtynyt yleiseksi ja varmaksi
käytännölliseksi käsitykseksi. Siihen asti oli tietoisuus pakotettu
odottamaan ikäänkuin ruumiiseen sidottu sielu ylösnousemisensa
päivää. Itsekkäät hallitsijat pitivät kansaa yksinomaan heidän
hyvinvointinsa tähden luotuna raaka-aineena. Jos he siis olisivatkin
joskus ajatelleet taloudellisen järjestelmän täydellisentämistä, niin
tekivät he sen yksinomaan tarkoituksella varmistaa valtaansa kansan
laajojen kerrosten yli. Sentähden ei ko-operatiiviselle perusteelle
taloudellisen järjestelmän muodostamisesta saattanut täyttä totta tulla
ennenkuin kansan kehityttyä asteelle, jossa se itse pystyi esiintymään
hallitsijana. Jo heti ensimmäisten kansanvaltaisten liikkeiden ilmettyä
Europassa kehittyi myöskin kysymys yhteiskunnallisen järjestelmän
uudistamisesta kansanvaltaisempaan suuntaan. Jo yhdeksännentoista
vuosisadan puolivälissä Europassa mielipiteet rupesivat kokonaan
polttopisteeseen uuden yhteiskuntajärjestelmän suunnitelmiin nähden.
Amerika, kehittymättömien taloudellisten olojensa perusteella
luonnollisesti jäi niistä osattomaksi.

"Minä en tarvinne uudelleen huomauttaa, että syynä Amerikan jälelle
jäämiseen edellämainitussa mielipiteessä oli Amerikan kansan
keskuudessa niihin aikoihin vallitseva hyvinvointi. Yksilölliset
toimenpiteet varallisuuden kokoamisessa olivat muodostuttaneet
kansan niin suuressa määrin, ettei kansa välittänyt parannuskeinojen
keksimisestä. Kansan laajojen kerrosten huomioa herättävät
vaikuttimet puuttuivat. Vielä varhaisemmalla vallankumouksen ajalla
oli mahdoton saada kansaa ottamaan huomioonsa Europassa ilmeneviä
enteitä. Vasta kahdeksannella vuosikymmenellä, kahden kymmenen pitkän
vuoden kapitalistisen yhteiskunnan parannustöissä ja yrityksissä
kuluttua ilman toivottuja tuloksia, tuli yleisesti niin järkeväksi,
että rupesi vakavampaa huomioa kiinnittämään koko kapitalistisen
järjestelmän muuttamiseen yhteistyölle ja vaikutukselle nojaavaksi
ko-operatiiviseksi järjestelmäksi.

"Vallankumouksen ohjelman kaksi suurinta vaatimusta -- taloudellisen
elämän yhdenvertaisuus ja teollisuus-olojen kansallisiksi laitoksiksi
saattaminen -- soveltuivat Amerikan kansan luonteen-ominaisuuteen.
Tosin lakimiehet olivat laatineet Yhdysvaltain perustuslait; mutta
todellinen perustuslaki, joka oli kansan henkeen kirjoitettu,
oli säilynyt kuolemattomana julistuksena kaikkien ihmisten
samanarvoisuudesta. Teollisuuden kansalliselle pohjalle muodostaminen
ynnä ne siveelliset perusteet joihin sen tarkoituksen saavuttamiseksi
tuli vedota, eivät olleet Amerikan kansalla vieraita ja tuntemattomia.
Päinvastoin olivat ne johdonmukaisia osuuksia itsehallinnon aatteessa,
jolle Amerikan järjestelmät oli alkujaankin tarkoitettu laskea.
Tämän periaatteen toteuttaminen taloudellisen järjestelmän alalla
oli kerrassaan käytännöllinen ja historiallisesti uusi. Heti saattoi
yksinkertaisinkin kansanvaltalainen havaita siinä oman sisällisen
toivomuksensa samanarvoisuudesta vaikka tosin ihan uudella alalla.
Ennen oli totuttu ajattelemaan valtiollista saman-arvoisuutta
olemuksen perusteeksi. Mutta myöhempien kokemuksien kautta tultiin
tietoisuuteen ettei se ollut riittävä. Sentähden, kun taloudelliseen
samanarvoisuuteen ruvettiin vetoamaan, pitivät Amerikalaiset sitä
luonnollisena ja ihmettelivät ettei se jo ennemmin tullut huomatuksi.
Ko-operatiivisen talous-järjestelmän apostoleilla yksinvaltaisessa
Europassa sensijaan oli kahdenkertainen tehtävä. Ensiksi oli kansalle
opetettava, että heillä oli oikeus itse hallintoon ja toiseksi
kuinka se taloudellisella alalla ilmenee. Mutta Amerikalaisille
sensijaan oli ainoastaan tarpeellista osoittaa tähän asti määrätyistä
syistä havaitsemattomana piillyt jo ennen tunnetun samanarvoisuuden
periaatteen taloudellisille aloille sovelluttamismahdollisuus.

"Tämän uuden käsityksen hyväksyminen aiheutti ohjelmamuutoksien ohella
myöskin muutoksen vallankumousliikkeen yleisessä katsomuksessa. Siihen
asti oli koetettu estää kapitalismia, anastustyötä ja palauttaa
ennen vallinneita taloudellisia oloja vapaan kilpailun avulla. Moinen
tarkoitus ei luonnollisesti voinut onnistua. Päivän selväksi kehittyi
käsitys, että taloudelliset muutokset olivat luonnollisena seurauksena
kapitalistisesta kehityksestä, jonka vastustus oli turhaa niin kauvan
kun itse järjestelmä vallisi.

"Katsokaa ympärillenne! -- kehoitettiin. -- Taistelkaa eteenpäin eikä
takaisin! Marssikaa taloudellisen kehityksen mukana eikä sitä vastaan.
Kilpailujärjestelmää ei koskaan voida eikä ansaitse palauttaa;
parhaassa tapauksessa se oli yksinomaan epätoivoista taistelua
elämästä ja kuolemasta. Uudet olot vaativat uusia vastauksia. On aivan
turhaa koettaa kilpailulla kukistaa nuorta monopooli jättiläistä;
se on kukistettavissa ainoastaan vieläkin mahtavamman jättiläisen,
yleisen yhteiskunnallisen monopoolin avulla. Yksityiseduille nojaavat
liikeliitot on kukistettava yhä suurempien kaupunkien, valtioiden
ja kansakunnan liikeliittojen kautta. Kapitalismi on voitettava
omaisuuksien kansallistuttamisella. Kapitalistit syrjäyttivät
kilpailujärjestelmän. Sitä älköön koetettako palauttaa; sen sijaan
kiittäkää että se on syrjäytetty. Toimikaa ei vanhojen kurjuuden
luolien takaisin saamiseksi, mutta uuden valoisan ja ihanan ihmisyyden
temppelin rakentamiseksi jota jo kauvan odotettu on.

"Tällaisen uuden opetuksen valossa kansa rupesi havaitsemaan, että
tasavalta, oli joutunut sille ahtaalle asteelle josta suora kaitainen
polku johti yleiseen hyvin vointiin ja onnellisuuteen jota ainoastaan
vanhat juutalaiset profeetat olivat kyenneet kyllin ihanilla väreillä
kuvaamaan.

"Uuden filosoofian synnyttämä käsite, joka kansan ja yläluokan välille
ilmeni, ei ollut ensinkään outo ja sattuman tulos, mutta varmojen
kehityslakien määräämä voima, joka kansanvaltaisen järjestelmän
johdatti alemmilta asteilta verrattoman paljoa ylemmäksi. Sentähden
ei sitä käsitettä vastustettu vaan tervehdittiin, ei pidätetty
vaan kiihotettiin. Selvästi havaittiin, ettei sen käsitteen
merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä ja maailmaa käsittävän laajan
kansanvaltaisuuden tunteesta saattanut olla epäilystä. Tien varrella,
jota tasavallan kulku kävi puutteen ja vastuksien vuoren pimeistä
onkaloista ja kuiluista ylös, aivan siinä kohdassa, jossa vuoren
päällys aukenee tasaisena eteen ja josta silmiin kajastavat ihanat
hyvinvoinnin ja onnellisuuden maisemat, on aina seisonut sphinxi
huutaen arvoitustaan: 'Miten voipi valtio yhdistää kansanvaltaisen
yhdenvertaisuuden toteuttamisen rikkauden kehittymisen kanssa?'
Arvoitukseen oli löytynyt todellakin yksinkertainen vastaus.
Kansan tuli ainoastaan järjestää olonsa siten, että rikkaudet
jakaantuivat kaikille tasan sitä mukaa kuin ne lisääntyivät, joten
rikkauden lisääntyminen ei koskaan voinut häiritä yhdenvertaisuutta.
Yhdenvertaisuuden oikeus nojaa valtiolliseen yhdenvertaisuuden
lähteeseen, ja se kansa joka siitä lähteestä juo tulee aina elämään.
Ennen ei yksikään tasavalta ollut pystynyt ratkaisemaan sitä arvoitusta
eikä pääsemään sen arvoituksen ratkaisijoille luvatuille ihanille olin
tiloille.

"Mutta se aika oli nyt tullut inhimillisen ymmärryksen kehityksessä,
jolloin niin monasti kysytty, mutta koskaan vastaamaton ratkaisu oli
saava oikean vastauksen, jolloin sphinxistä oli tehtävä loppu ja tie
vapautettu ikipäiviksi kaikille kansoille.

"Tämä varma vakuutus, luottamus ja rajaton toivo oli ominaista uudelle
aatteen levittämistyölle, ja se oli rohkaisevampaa kuin yksipuolinen
kapitalistipuolueen sileä pessimismi, sekä niiden uudistussaarnaajain
kurjat tarkoitusperät, luokkaedut, ahtaat näkökannat sekä arka henki
jotka tähän asti olivat heitä vastustaneet.

"Olisi luullut että oppi, jota voitiin levittää niin vaikuttavalla
voimalla ja joka lupasi ihmisille ihmeen ihania tähän asti aivan
täydellisesti puuttuneita hedelmiä, saisi koko kansan puolelleen
yhdessä lyhyessä hetkessä. Ja niin olisi epäilemättä tapahtunutkin
jos kansan mielipiteisiin vaikuttavat tiedonanto ja johtovälineet
olisivat olleet kansan omissa tahi edes puolueettomissa käsissä sen
sijaan että ne olivat täydellisesti kapitalistiluokan käsissä. Ennen
kun sanomalehtiliike oli ollut vähäistä, eivät kapitalistit lainanneet
sille suurempaa huomiota. Sentähden sanomalehdistö varhaisimmalla
ajalla edusti yleistä mielipidettä. Mutta yhdeksännentoista
vuosisadan loppupuolella kehittyivät sanomalehdet suuriksi ja suuria
pääomia vaativiksi liikeyrityksiksi. Tällöin kapitalistit tulivat
sanomalehtiyhtiöiden osakkaiksi ja luonnollisesti määräsivät niiden
toimituskannan. Lukuunottamatta jalojen ajattelijain ja tiedemiesten
sanomalehtiä kaikki muut olivat olevien olojen kannalla puolustaen
ja kiittäen kapitalistista järjestelmää sekä vastustaen yhä kasvavaa
vallankumouksen henkeä ja liikettä. Nämä sanomalehdet edelleen
valtasivat tiedonantovälityslaitokset ja jakoa toimittavat virastot
sekä siten saivat vallan määritellä melkoisen tarkoin mitä kansa sai
tietää ja mitä ei. Yhtä täydellinen rahan aiheuttama sensuuri vallitsi
Amerikassa kuin Venäjällä tai Turkissa, jossa sensuuritoimi oli laissa
määritelty.

"Ei ainoastaan sanomalehdistö, mutta myöskin uskonnollinen opetus
oli kapitalistien valvonnan ja määräysten alainen. Kirkot olivat
riippuvaisia rikkaiden luokan antimista toimintaansa nähden.
Edelleen yliopistot y.m. korkeat oppilaitokset olivat kiinnitetyt
kapitalistiluokan etuihin kultaketjuilla. Samoin kuin kirkot,
riippuivat nekin rikkaiden antipaloista, joiden loukkaaminen oli
sama kuin itsemurha. Sitäpaitsi ainoastaan kapitalistiluokka kykeni
lähettämään lapsensa näihin korkeampiin oppilaitoksiin, joten koulujen
opetussuunnan tuli olla sopusoinnussa pääomaluokan etukatsomuksien
kanssa.

"Jos uudistuksen ajajat olisivat saaneet käsiinsä sanomalehdistön,
saarnastuolin ja koululaitoksen joita kapitalistit hallitsivat,
olisivat he voineet herättää kansan omat-tunnot ja mielipiteen
puolelleen yhdessä kuukaudessa.

"Tietäen kuinka pian voitto olisi saavutettu jos he vaan olisivat
voineet häiritsemättä vaikuttaa kansaan, oli luonnollista että he
tuskaantuivat niistä jokapäiväisistä vastuksista, jotka kansan laajan
enemmistön kehitysmahdollisuuden ristiin-naulitsivat. Kukapa ei
heidän tilallaan olisi käynyt kärsimättömäksi ja huudahtanut: 'Kuinka
kauvan, oi herra, kuinka kauvan?' Sellaisessa asemassa oleville
henkilöille jokainen päivä tuntui vuosisadalta. Jokapäiväisten
taistelujen tuoksinassa ollen eivät he olleet täysin selvillä itse
liikkeen suunnasta ja asemasta enemmän kuin sotilas, joka alituisessa
hyökkäyksessä kadottaa käsityksen kaikesta muusta paitsi siitä että
eteenpäin on mentävä. Mutta meille, jotka nykyisyydestä katsomme
menneisyyttä näyttää silloisen liikkeen kehityksen nopeus, jonka
kautta Amerikan kansa saatiin vallankumouksellisen ohjelman puolelle,
kerrassaan hämmästyttävältä. Itse lopulliseen liikkeen päämäärään
nähden ei saattanut epäilystä olla pienimmässäkään määrin.

"Noin toisen vallankumouksellisen ajanjakson alussa silloinen
kirjallisuus rupeaa heijastamaan tavatonta ja aivan jyrkkää
vastavaikutusta yhteiskunta järjestysten epäoikeudelle. Ei
ainoastaan vakavissa julkaisuissa ja yleisissä teoksissa mutta
myöskin kevytmielisissä kaunokirjallisissa kirjoitelmissa
yhteiskunta-uudistukset valloittavat sijansa. Radikaalisen yhteiskunnan
uudistuksen vaatimuksia sisältävän kirjallisuuden lukumäärä itsessään
jo selittää vallankumouksen. Orjuutta vastustavalla liikkeellä oli
ainoastaan yksi Setä Tuoman tupa, mutta kapitalismia vastustavalla
liikkeellä oli niitä paljon.

"Erityisemmin huomattava seikka ilmeni kaukaisen Lännen maanviljelijäin
innossa ja myötätuntoisuudessa jota he ottivat vastaan evankeliumin
taloudellisen järjestelmän tasa-arvoisuudesta. Menneisyydessä
vallankumouksellinen henki löysi jalansijansa varsinaisen työläisluokan
piireissä. Silloin tavallisesti voi hallitus varmuudella luottaa
maanviljelijöihin, jotka eivät vallankumouksellisille virtauksille
olleet alttiita ja niin ollen antoivat hallitukselle apuaan työläisten
kumousliikkeiden kukistamiseksi. Mutta tässä vallankumouksessa
olivat maanviljelijät mukana. Tämä seikka yksinään jo oli varma
edellytys kumouksen nopeasti voittavasta päämäärästä ja sen suunnasta.
Kapitalistit jo alussa näin ollen kadottivat selkänojansa.

"Yhdeksännen vuosikymmenen alussa vallankumouksellinen liike ilmenee
huomattavimmin valtiollisella alalla. Kaksikymmentä vuotta orjain
vapautussodasta lukien määräsi Etelä- ja Pohjoisvaltioiden keskinäinen
suhde valtiollisten puolueiden rajat ja täten ehkäisi varsinaisten
taloudellisten syiden pakosta syntyvien vaikutelmien puhkeamasta esille
valtiollisella näyttämöllä. Mutta kahdeksannen vuosikymmenen lopussa
Etelä- ja Pohjoisvaltioiden välillä siihen asti vallinnut rotuviha
haihtui, jättäen heidät vapaaksi ottamaan vastaan uusia tunteita, jotka
jo sisällissodasta saakka olivat yhä selvemmiksi kehittyneet ennustaen
ankaraa läheisen tulevaisuuden taistelua elämästä ja kuolemasta
kansanvallan ja etuoikeutetun luokan, ihmisoikeuden ja edesvastuuttoman
kapitalin tyranniuden välillä.

"Vaikka taloudellisten yritysten yleisön johdon alaisuuteen saattaminen
ei ennen ollut herättänyt pienintäkään myötätuntoisuutta ja huomioa
Amerikassa, niin kuitenkin jo v. 1890, eli heti kun siitä ryhdyttiin
julkisesti keskustelemaan, saivat poliittiset puolueet, jotka olivat
suosiollisia sen käytäntöön asettamiselle määrätyillä tärkeillä
taloudellisilla aloilla, suurta kannatusta vaalien aikana. Vuona 1892
miltei jokaisessa Amerikan valtiossa muodostettu puolue sai vähintäin
noin miljoonan ääntä rautateiden, sähkösanomaliikkeen, pankkien y.m.
sellaisten valtion hoidon alle saattamiseksi. Kaksi vuotta myöhemmin
puolueen äänimäärä osotti suurta lisäystä ja 1896 sen ohjelman hyväksyi
yksi maan suurimmista historiallisista puolueista. Siten toinen puoli
kansasta siirtyi uudistusohjelman puolelle.

"Pelko, jonka kapitalistiluokkiin tämä yhteiskunnallisesta
tyytymättömyydestä kehittyneen puolueen voiman ilmaisu synnytti, oli
kerrassaan merkillinen ottaen huomioon etteivät kapitalistit vielä
huomanneet puolueen lopullista tarkoitusta, joka lakkauttaisi kaikki
heidän etunsa ja oikeutensa. Ei ole epäilemistäkään, että heidän
pelkonsa aiheutui huomiosta että yleinen mielipide, joka vastusti ja
osittain vihasi kaikkia heidän toimiaan tulisi lopulta vaatimaan yhä
laajempia etuja heiltä pois. Orjuutta vastustava puolue ei ryhtynyt
heti vaatimaan orjuuden täydellistä lakkauttamista, mutta ainoastaan
sen osittaista rajoittamista. Orjain omistajat eivät kuitenkaan
erehtyneet liikkeen lopulliseen päämäärään nähden. Kapitalistiluokka
olisi ollut paljon tyhmempi kuin heidän edeltäjänsä orjain isännät
elleivät olisi kansan asemasta kapitalistiluokan suhteen osanneet vetää
oikeaa johtopäätöstä, joka olisi ennustanut täydellistä taloudellista
ja yhteiskunnallista vallankumousta läheisemmässä tulevaisuudessa."

Tällöin minä keskeytin tohtorin puheen huomauttaen: "Minun mielestäni
olisi luullut kapitalistiluokan havaitessaan moisen asiaintilan
vallitsevan ryhtyvän tekemään kansalle myönnytyksiä, siten
pelastaakseen edes osittaisen vallan ja edut itselleen."

"Niin, jos he olisivat sen tehneet", vastasi tohtori, "olisivat he
olleet ensimmäiset laatuaan; sillä suurten vallankumouksellisten
tulvien noustessa eivät tyrannit arvaa antaa perään ennenkuin se on
täydellisesti liian myöhäistä. He sen sijaan asettavat sulkuja eteen
ja pakottavat tulvaveden voiman kasvamaan yhä raivoisammaksi. Katsos,
tyrannit ovat aina aineellisia jota vastoin suuret vallankumoukset
ovat henkisiä ja siveellisiä. Ja sentähden eivät tyrannit koskaan
täydellisesti aavista kohtaloaan ennenkuin se on liian myöhäistä.

"Nyt tahtomattanikin antauduttuani luomaan ylimalkaisen kuvauksen
vallankumouksen suunnasta, on minun vielä kerrottava siitä yleisestä
ja tavattomasta innostuksesta joka aiheutti edistyksen nopeuden
myöhemmillä asteilla. Pidän sen kertomisen sitäkin tärkeämpänä syystä,
että teaatterissa johon menemme nyt esillä oleva kappale kuvailee niitä
asioita.

"Tietysti on täytynyt olla useoita ihmisiä jotka samalla kuin
myönsivät että ko-operatiivinen talousjärjestelmä tulisi ottamaan
yksityispääoman eduille perustetun järjestelmän paikan Amerikassa ja
kaikkialla, eivät voineet uskoa sen pikaiseen toteutumiseen. Heidän
mielestään se tapahtuisi hitaan kehityksen tietä ottaen mahdollisesti
noin puolen vuosisadan mahdollisesti pitemmänkin ajan. Mahdollisesti
tämä käsitys oli hyvinkin yleinen. Mutta he unhottivat tarkata yleistä
innostusta, joka valtavana työnsi liikettä eteenpäin yhä kasvaen sitä
mukaa kuin varsinaiset syvät kansan kerrokset joutuivat virran mukaan.
Kun kansallisen teollisen järjestelmän ja sen tulosten tasaisenjaon
suunnitelmalupauksineen yksityisomaisuuden häviämisestä ja yleisestä
hyvinvoinnista ensikerran kansalle esitettiin, synnytti se epäilystä
sen toteutumiseen nähden juuri edellyttämänsä suuren pelastuksen
tähden. Se näytti liian ihanalta ollakseen totta. Suurella vaivalla
kurjuuteen ja toivottomuuteen alennettu kansan onneton kerros oli
voinut uskoa raamatulliseen kuvaukseen jonka mukaan taivaassa ei ollut
köyhyyttä ja kurjuutta. Mutta, että maan päällä ihan nyt heti täällä
Amerikassa sellainen paratiisi olisi saatavissa, se oli liikaa heidän
uskoakseen.

"Mutta myöhemmin, kun vallankumouksellinen kiihoitus muodosti selvän
ja eittämättömän tietoisuuden perusteen, jolle mahdollisuuden
vakuutus nojasi, ja kun kumouksellisten joukkojen suuret enemmistöt
silmin nähtävästi osoittivat epäuskoisemmillekin, ettei ennustusten
toteutuminen enää saattanut kaukana olla, muuttui kansakerroksen
epäusko toivoksi ja toivo luottamukseksi. Luottamus, vuorostaan antoi
uutta sytykettä leimuavalle innostukselle. Se sama valoisa edellytys
onnesta, joka ensin oli heitä lannistanut, innostutti nyt heitä.
Kärsimätön halu päästä toivottuun satamaan valloitti heidät siinä
määrin, että jokaisen tunnin viivytys tuntui heistä sietämättömältä.
Nuoret sanoivat; 'kiiruhtakaamme luvattuun maahan ollessamme vielä
nuoria että tulemme tietämään mitä elämä on! Vanhat vuorostaan
sanoivat: 'Menkäämme sinne ennenkuin kuolemme jotta voimme sulkea
silmämme rauhallisina tietäessämme lastemme tulevaisuuden olevan
taatun! Vallankumouksen eturivin taistelijat ja johtajat monta vuotta
vedottuaan kylmään ja välinpitämättömään yleisöön, havaitsivat nyt
itse joutuneensa suuren innostuksen hyökyaallon mukaan, jota he eivät
voineet vastustaa tai suunnata. Heidän oli mentävä aallon mukana sinne
mihin se vei.

"Tähän yleiseen innostukseen, ikäänkuin täytennyksen huipuksi,
liittyi uskonnollinen herännäisyys, sytyttäen pyhän tunnelmien
tulen. Tämä uskonnollinen herännäisyys kohdistui pääasiallisesti
yhteiskunnalliseksi sen sijaan kuin varhaisemmat olivat yksilöön
kohdistuvia. Herännäisyys kärjistyi toivomukseen Jumalan valtakunnan
lähestymisestä maan päälle, jota Kristus opetti ihmisien toivomaan.
Tällöin kansassa tapahtui yleinen henkinen ja uskonnollinen
herääminen joka pyrkii käytännöllisesti ilmenemään taloudellisen ja
yhteiskunnallisen järjestelmän muuttamisessa sellaiseksi, että se
takaisi kaikille ihmisille taloudellisen yhdenvertaisuuden.

"Mikään, totisesti, ei voinut olla enemmän itsetodistavaa kuin
tämän takauksen jyrkkä kristillinen käsite. Sen mukaan ei riittänyt
mikään sen vähempi kuin Kristuksen opin kaikkien samanarvoisuudesta,
yhdenvertaisuudesta ja toistensa rakkaudesta yhteiskunnallisella
alalla koko laajuudessaan toteuttaminen. Siitä käsityksestä ja
syvästä vakaumuksesta oli ensimmäisenä seurauksena halu pikaisesti
järjestämään taloudellisesti yhdenvertainen tilaisuus kaikille, sillä
se oli ensimmäinen ehto hyvinvoinnille. Joku voinee ajatella, että
nimellisesti kristitylle ja yleisesti Uutta Testamenttia lukeneelle
kansalle ei kenenkään tarvinnut opettaa näitä asioita, mutta että
he heti jo ensi hetkenä niiden ilmettyä ovat käsittäneet, että
vallankumouksellisten ohjelma oli yksinkertaisesti yksi valtiollisen
ja taloudellisen kultaisen säännön pykälä. Joku olisi voinut sanoa,
että välittämättä siitä mitä muut yhteiskunnan jäsenet tekevät,
kristityt olisivat heti hyökänneet täydestä sydämmestään ja sielustaan
puolustamaan sellaista liikettä. Mutta niin ei ollut asian laita. He
olivat hyvinkin hitaita. Ja syynä siihen oli pappien -- juuri sen
luokan, jonka velvollisuus se olisi ollut -- opetus ja opettamattomuus.
He opettivat Kristuksen opetusten käytännössä toteuttamista vastaan. Ja
kun oli kysymys Kristuksen opetusten käytäntöön asettamiskeinoista ei
niistä tämä nimellisesti kristitty papisto puhunut mitään.

"Monet ajanjaksot, aivan kristillisen aikakauden alusta asti ovat
kirkot ja niiden pyhät papit kääntäneet selkänsä Kristuksen ihanteelle
Jumalan valtakunnan maan päällä toteuttamisesta keskinäisen avunannon
ja vuorovaikutuksen lakien perusteella. Antaen ylön ihmisellisen
yhteiskunnan uudistamistoiveen toivottomana ja mahdottomana asiana
oli papisto ruvennut kansalle opettamaan Jumalan tahdon maan päällä
toteutumisen mahdottomuutta. Suorastaan vastustaen Kristuksen
ihanteiden sovelluttamista käytännöllisessä elämässä, tuli papisto koko
sielustaan vanhojen, kurjien olojen ja niistä hyötyvien valtaluokkien
puollustajaksi ja olojen uudistusta vaativien ihmisten kiroojaksi.
Europassa papisto oli ollut sankarina etuoikeuksien ja niille
edullisten virkavaltaisten järjestelmien puolustamistaistelussa. Se oli
siunannut etuoikeudet Jumalan antamina ja laatinut niistä erinäisen
lakikirjan ja huoneentaulun. Kaikkia vapautta ja yhdenvertaisuutta
vastaan heillä olivat aina valmiit pannajulistuksensa ja
kidutustelineensä. Sentähden kuninkaat ja muut hallitsijat havaitsivat
papiston paljon käytännöllisemmäksi palvelijakunnaksi kuin sotilaat
ja poliisit. Amerikassa vuorostaan, kun kuninkaan oli pakko jättää
valtansa kapitalisteille, liittoutui tämä pyhä papisto rahavaltaan.
Sen sijaan että se ennen oli saarnannut jumalan kuninkaille yksinomaan
määräämästä hallitusvallasta, saarnasi se uudessa liitossaan saman
vallan olevan kapitalisteilla, joille Jumala armostaan ja viisaudestaan
muka oli antanut maallista tavaraa merkiksi suosiostaan. Kansan käski
papisto täydellisesti ja uskossa alistumaan kapitalistien tahdon
alaiseksi.

"Kirkon ainainen taipumus olla vallan ja etuoikeuksien puolella
jokaisessa taistelussa joka ihmisoikeuksista ja yhdenvertaisuudesta
taisteltiin kehittyi yleiseksi ivan esineeksi joten jokaisessa
vallankumouksessa ne kadottivat yleisön kunnioituksen ja
luottamuksen. Sitä suuremmassa määrin tällöin, kun kansan täydellisen
yhdenvertaisuuden ja yksityiskapitalismin oikeuden väliltä taisteltiin,
riippui kirkon menettelystä koko niiden tulevaisuus. Jos papit olisivat
tehneet erehdyksen asettuen yleiselle mielipiteelle vastakkaiselle
puolelle, olisi siitä ehdottomasti ollut seurauksena heille joko
osittainen tahi täydellinen häviö -- häviö joka olisi merkinnyt
heidän valtansa kansan sydänten ja järjen ylitse loppumista. Mutta
toiselta puolen taas, jos he olisivat asettuneet yleisen mielipiteen
puolelle joka Kristuksen ihannetta käytännölliseen yhteiskunta elämään
pyrki asettamaan, olisivat kirkon johtajat kaikista ennen tehdyistä
erehdyksistä huolimatta saavuttaneet takaisin menetetyn kunnioituksen
ja kansan myötätuntoisuuden. Muutamat, tai paremmin sanoen useat
papiston jäsenet huomasivat tämän asian ja koettivat parhaansa mukaan
saada ammattikuntansa enemmistöä samalle kannalle. Mutta siinä he eivät
onnistuneet. Rahanvalta ja vanhoilliset käsitykset pitivät papiston
enemmistöä kahleissa, joten he eivät havainneet kansassa syntyneen
henkisen virtauksen puolelle kääntyä ennenkuin se oli liian myöhäistä.
Pappien ohella löytyi suuri joukko muitakin oppineita, jotka eivät
käsittäneet kansassa ilmenevää ja yhä kasvavaa innostuksen hyökyaaltoa,
joka lainehti maailman yli kaikki olot uudistaen ja muuttaen. Mutta
näiden oppineiden ryhmien käsittämättömyys ei vaikuttanut kansassa niin
suurta vastenmielisyyttä kuin pappien joiden toimena oli ollut saarnata
ja opettaa vallankumouksen tarkoittamaa ihmisten tasa-arvoisuuden
ja yhdenvertaisuuden kultaista sääntöä. Heiltä vaadittiin etupäässä
myötätuntoisuutta liikkeelle joka tarkoitti toteuttaa sen ennustuksen
veljellisestä rakkaudesta jota he olivat saarnanneet ja opettaneet.

"Luonnollista oli, että uudistusta tarkoittavat ihmisjoukot olivat
kerrassaan vihamielisiä papistolle kahdesta syystä: papisto
ei täyttänyt uskonnon eikä ihmisyyden vaatimuksia vastustaen
vallankumousta sen sijaan, että sitä olisi tullut auttaa. Silloinen
aika synnytti nopeasti jyrkkiä tuomioita, ja etupäässä surkutellen kuin
halveksuen ja soimaten nyt arvostellaan sitä seikkaa, ettei papisto
osannut asettua oikealle puolelle ja niin ollen kadotti suurimman
tilaisuuden kansan kunnioitukseen mitä koskaan on ilmennyt. Miksi
asettaisimme kuormaa enää kuorman päälle?

"Vaikka papiston auktoriteetti tiedon lisääntymisen tähden siihen
aikaan oli Amerikassa jo suuressa määrin kadonnut, niin yleisesti
heidän epäedullinen ja suorastaan vastaan vaikuttava toimintansa
kansan yhdenvertaisuuden pyrintöihin nähden vaikutti lamauttavasti
kansaan, joten liike ei saanut heti alussa sitä kannatusta jota
olisi sopinut kristityltä kansalta toivoa. Mutta sen kannatuksen
saaminen oli ainoastaan ajan kysymys. Kansa oli pakoitettu asioista
keskustelemaan, jolloin se myöskin yhä suuremmassa määrin asiaan
innostui. Suuri uskonnollinen herännäisyys syntyi siten, että kansa
keskinäisen kasvatuksen ja olojen vaikutuksen tietä tuli havaitsemaan,
että liike, jota papit vastustivat oli puhtain kristillinen liike mitä
yksikään Kristuksen opin tunnetuksi tulemisesta laskien, joten kaikkien
tosikristittyjen velvollisuudeksi tuli edistää sitä parhaiten voimiensa
mukaan.

"Amerikan kansa nähtävästi uskonnollisissa asioissaan oli
tietoperäisempi muita maailman ihmisiä. Kristillisyys amerikalaiseen
vaikutti hyvin voimakkaasti. Kun kansa tuli havaitsemaan, ettei
ihannemaailma ollutkaan mikään vertauskuva ainoastaan, kuten papit sitä
olivat nimittäneet, vaan toteutettavissa oleva Kristuksen ennustusten
mukainen yhteiskunta, niin ei se voinut pidättää innoitustaan, joka
johti vallankumoukselliseen liikkeeseen. Edelleen havaittiin, ettei
uuden yhteiskunnan edustajain suunnitelma ja toiminta ollutkaan mikään
tyhjä ja kiusaava viettelys, mutta todellisuudessa loistava Bethlehemin
tähti, joka kirouksen yön helmasta johti päivän valoon. Tällöin muuttuu
vallankumous todelliseksi ristiretkeksi, joka suurimmassa määrin
kuin mikään muu ennen ilmennyt ansaitsee sen nimen. Kansa oli tullut
siihen varmaan käsitykseen, että uuden yhteiskunnan perustamisella
täyttäessään oman toivonsa maan päällä ihanan elämän saavuttamisesta
toteuttaisi se myöskin Jumalan korkeimman tahdon. Moisen katsomuksen
vallitessa kehittyi vallankumouksellinen innostus uskonnolliseksi.
Kuten ennen Kristuksenkin aikoina vastasi kansa uuden ihanan
yhteiskunnan puolesta saarnaajille huutamalla: 'Jumala niin tahtoo!'
Kukaan ei epäillyt sitä. Siten siis vallankumous kulki eteenpäin
moraalisen ja uskonnollisen herännäisyyden kiihottamana."

"Mutta miten kävi kirkolle ja papistolle kansan huomattua heidän
sokeutensa ja vääryytensä", minä kysyin.

"Epäilemättä tuntui heistä siltä kuin tuomiopäivä olisi tullut, kun
kansa raamatun perusteella heiltä vaati vastausta, minkätähden he
olivat raamattua väärentäneet ja salanneet Jumalan ennustukset ja
todellisen tahdon. Mutta kansa, joka oli vihdoinkin löytänyt suuren
ilon ja onnen ihanassa uskossaan uuteen aikakauteen, ei tuntenut
suurempaa katkeruutta heitä kohtaan. Kansa oli ainoastaan tullut
havaitsemaan sen tosiasian, ettei kirkkosäädyn johtoon olisi koskaan
sokeasti luotettava. Ihmisinä olivat papit yhtä hyviä kuin muutkin.
Heidän menettelynsä ei johtunut luonteen pahuudesta, vaan siitä, että
taloudelliset vaikuttimet olivat toisenlaatuiset ja vastakkaiseen
suuntaan johtavat kuin varsinaisen kansan. Heti herännäisyyden
kiivaimmilleen noustessa, liittyi papisto vallankumoustaisteluun. Mutta
nyt se ei enää työntäytynyt johtajaksi vaan sensijaan johdettavaksi. He
seurasivat kansan tietä kansan mukana.

"Tästä suuresta herännäisyydestä me laskemme meidän uskontomme
alkavan -- uskonnon, joka on heittänyt syrjään kaikki kaavat ja
seremooniat, ahneuden, uskonkappaleet ja pelon sisällisen minuutemme
pahuudesta, uskonnon, joka nojaa ihmiskunnan ja Jumalan täydelliselle
solidarisuudelle ja tietoisuudelle ihmisen ainaisesta pyhyydestä."

"Minun lienee tarpeetonta kysyä", virkoin tohtorille, "josko vielä
mitään väliasteita vallankumousliikkeessä ilmeni ottaen huomioon
herännäisyyden synnyttävän suuren ja kaikki tieltään raivaavan voiman."

"Niin todellakin oli asianlaita", vastasi tohtori. "Mutta samalla,
kuin liike kehittyi vastustamattoman kiivaaksi, jonka tarkoituksena
oli murtaa kaikki esteet yhdenvertaisen hyvinvoinnin tieltä, ei
näitä esteitä kuitenkaan murrettu; ne pikemmin sulatettiin pois.
Kapitalistit, kuten itse tietänet kuuluttuasi kerran heidän luokkaansa,
eivät pohjaltaan ihmisinä olleet pahempia kuin toisetkaan ihmisluokat;
he olivat ainoastaan toisten taloudellisten luokkavaikutelmien alaisina
kehittyneet toisenlaisiksi. Omaten samanlaatuisia luonnollisia tunteita
ja ominaisuuksia kuin muutkin ihmiset tarttui yleinen ihmisyyden
innostus ja säälin tunne sekä herännäisyyden synnyttämä hellyys
heihinkin. He eivät voineet parhaalla tahdollaankaan sitä vastustaa.
Heti kun yleisesti tuli havaituksi, että taistelu vallitsevien olojen
puolesta uusia vastaan olikin kysymys kaikkivaltiaan dollarin ja
Jumalan voitosta, niin ei ollut suuria aprikoimisia oikean puolen
valitsemisessa. Tosin hyvin pieni vähemmistö kapitalistipuolueesta
loppuun asti taisteli vallankumousta vastaan, mutta sillä ei ollut sen
suurempaa merkitystä. Suurin kapitalistien enemmistö liittyi kansan
mukaan, sillä kyllin selvästi ja oli havaittavissa uuden järjestelmän
etevämmyys vanhaan verraten. Se lupasi kaikille samalaatuisia
etuisuuksia."

"Siis ei tarvittu sotaa?"

"Sotaa! Tietysti ei. Kukapa olisi ollut taistelemassa toisella puolen?
Merkillistä on, miten monet aikaisemmista uudistusmiehistä näyttävät
aavistaneen sotaa, ennenkuin yksityiskapitalismi voitiin kukistaa.
He alituisesti viittasivat Yhdysvaltain sisällissotaan ja Ranskan
vallankumoukseen pitäen niitä ennakkotapauksina jotka oikeuttivat
heidän pelkonsa, mutta todella ne eivät olleet samankaltaisia
tapauksia. Orjaselkkauksessa kaksi maantieteellistä ryhmää, jotka
keskinäisesti eivät kyenneet sulattamaan toistensa aatteita, oli
vastakkain ja sota oli välttämätön. Ranskan vallankumouksessa ei olisi
ollut mitään verisaunaa Ranskassa, elleivät naapurikansat törkeine
kuninkaineen ja eläimellisine ihmisineen olisi tulleet väliin. Suuren
vallankumouksen rauhallista ratkaisua Amerikassa vielä tanakammin suosi
vielä syväksi juurtumattomat luokkaerot ja sen takia puuttuva
luokkaviha. Niiden kasvaminen alkoi edistyä kuitenkin pelottavalla
nopeudella, mutta se ei ollut ehtinyt vielä kovin pitkälle eikä syvälle
eikä se kyennyt vastustamaan yhteiskunnallisen innostuksen pursuamista,
joka vallankumouksen huippuvuosina kirkasti koko kansan yhteiseen
uskoon ja tarkoitukseen.

"Ällös unhoita, ettei Amerikan suuri vallankumous ollut vallankumous
siinä poliittisessa merkityksessä missä edelliset vallankumoukset
olivat olleet. Kaikissa muissa vallankumouksissa kun kansa oli
tullut selville mitä oli muutettava, oli sen ryhdyttävä taisteluun
valtiollisen vallan hankkimiseksi, joka ei käynyt muutoin päinsä kuin
entisen valtaluokan kukistamisella. Mutta kansanvaltaisessa maassa, kun
kansan mielipide siitä mikä oli välttämättömästi saatava oli syntynyt,
saattoi varsinaisen vallankumouksen jo sanoa tapahtuneeksi. Ei mikään
ollut vastustamassa kansaa täyttämästä vaatimuksiaan. Amerikan
vallankumous muiden maiden vallankumouksiin verraten oli rauhallinen
neuvotteluoikeus, jossa syyt ja tarpeet esitettiin ja sitten tuomio
julistettiin, sensijaan kuin muiden maiden vallankumoukset olivat
verisiä ja väkivaltaisia. Tuomioa harjoittavana lautakuntana Amerikassa
oli kansa, ja vastustajalla oli ainoana mahdollisuutena vakuuttaa kansa
oikeudestaan. Tästä oikeuden päätöksestä ei voitu korkeammalle vedota;
sillä kansan tahto on korkein laki.

"Vanhan ajan vallankumouksellisten liikkeiden näkyvät ilmiöt olivat
runsaampia moninaisine melskeineen. Keinottelu, kavaluus, ruudin
savu, veri, melske ja juonittelu oli niissä yleinen. Sentähden nämä
Italian ja Flemin vallankumoukset antoivatkin paljon rikkaampia
kiihoitusromaanien aiheita mitä Amerikan vallankumous, jossa kuitenkin
paljon enemmän toimitettiin."

"Pitääkö minun ymmärtää, ettei todellakaan minkäänlaatuista
väkivaltaista toimenpidettä ilmennyt tämän suuren muutoksen aikana?"

"Oli joitakin moninaisia pikkukahakoita, joissa vuosi verta, mutta
mitään sellaista jota sodaksi voitaisiin nimittää ja joita entisaikoina
oli välttämättöminä odotettu ei tapahtunut. Moni menneen ajan kuninkaan
ja kansan välillä tapahtunut kahakka, jota pidettiin liian mitättömänä
historiassa mainittavaksi, oli maksanut paljon enemmän verta ja vaivaa
kuin Amerikan vallankumous, tuo mahtavin kaikista vallankumouksista."

"Pääsivätkö Europan kansat yhtä ehyenä ja onnellisesti tällaisen
tärkeän tapauksen läpi?"

"Niiden olot eivät läheskään olleet yhtä suotuisia kuin Amerikan
rauhalliselle vallankumoukselle, joten siellä taistelu oli ankarampi ja
pitkäaikaisempi. Mutta siitä huolimatta ei Europassakaan vallankumous
väsyttänyt ja rasittanut kansoja niin suuressa määrin kuin edelliset
vallankumoukset. Yli koko maailman oli vallankumous ylimalkaisesti
puhuen rauhallinen moraalisen voiman toimittama."



XXXVI.

TEAATTERISSA KÄYNTI KAHDENNELLA KYMMENELLÄ VUOSISADALLA.


"Minä olen kovin pahoillani häiritessäni", sanoi Edith, "mutta nyt on
enää viisi minuuttia esiripun kohoamiseen. Julianin ei saa myöhästyä
ensimäistä näytöstä näkemästä."

Tämän Edithin huomautuksen johdosta me kaikin siirryimme
musiikkihuoneeseen, jossa neljä mukavaa tuolia oli järjestetty
meidän varallemme. Sillä aikaa kun tohtori asetteli telefoonia ja
electroskoopia käyttökuntoon, ryhdyin minä vertailemaan entisajan
teaatterissa käyntiä nykyiseen. Nykyinen oli tietysti kelpo lailla
edellä entisaikaisesta. Vertausmahdollisuutta tuskin oli; sillä
nykyinen teaatteri järjestelmä oli kerrassaan etevä.

"Minun aikanani ainoastaan suurten kaupunkien varakkaat asujamet tai
siellä vierailijat voivat nauttia teaatterista ja oopperasta. Laajat
kansan kerrokset eivät saaneet tilaisuutta sellaiseen, nautintoon.
Mutta nekin, joilla oli varoja ja jotka olivat tilaisuudessa, joutuivat
niin suurten uhrausten, vaivannäön alaiseksi teaatterissa käydessään,
että mieluummin olivat kotosalla. Sitä paitsi jos halusi jotain etevää
taiteilijaa kuulla tai katsoa, sai matkustaa toiseen maan osaan tahi
maksaa taiteilijan matkakustannukset. Nykyään sensijaan on aivan
toisin. Saa olla kotona ja lähettää ainoastaan korvansa ja silmänsä
ulos. Missä ikinä sähköjohdot ovat -- ja ne ovat harvemmin asutuillakin
paikkakunnilla, joko ilmalaivassa merellä tai jäävuorilla -- siellä
on tilaisuus nauttia näytelmästä ja musiikista, jota maailman muilla
kulmilla esitetään. Myös on muistettava, että taide on koko maailman
ihmisten arvostelun alaisena, jonka perusteella taiteilijat saavat
kannatusta, joten ala-arvoinen entis-ajan taide ei nyt enää menesty.
Sellaiset taiteilijat ei saisi nyt enää kannatusta sillä ihmiskunta on
tottunut arvostelukyvyn kehittymisen perusteella vaatimaan parhainta."

Nyt soi kello merkiksi esiripun kohoamisesta, jonka jälkeen minun
huomioni kiintyi yksinomaan näytelmän seuraamiseen. Minun ei ole
tarpeellista laajemmin selittää niin yleisesti tunnettua kappaletta
kuin on "kultaisen hallituksen ritarit." Kylliksi on kun huomautetaan,
että kappaleen juoni liikkuu yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten
päivien tapahtumissa, jotka erosivat hyvinkin vähässä määrässä
tapahtumista minun päivinäni. Pukuihin ja lavaan nähden saattoi havaita
muutamia pienempiä erehdyksiä, jotka minä sain myöhemmin kunnian
korjata ja poistaa. Mutta varsinainen näytteleminen oli kerrassaan
taiteellista ja veti se huomioni heti ensi hetkestä puoleensa. Itse
juoni ja kuvaus aikakaudellisessa suhteessa oli myöskin ehyt ja oikea.
Näytöksessä minä tulin siirtyneeksi omaan entiseen aikakauteeni;
miehet ja naiset puettuina kuten itse olin entispäivinä. Näyttelijät
käyttivät vanhaa puhetapaa, esittivät vanhoja katsomuksia täydellisellä
tarkkuudella jonka johdosta tuntui niinkuin olisin uudelleen siirtynyt
entiseen olotilaani yhdeksännellätoista vuosisadalla. Ainoa tunne
joka häiritsi käsitystä, että katsoin yhdeksännentoista vuosisadan
näytelmää, oli ihmettely siitä että minä käsitin enemmän kuin
itse näyttelijät kappaleen juonen esittämästä yhteiskunnallisen
vallankumouksen toteutumisesta.

Kun ensimmäisen näytöksen jälkeen esirippu sulkeutui ja minä huomasin
ympärilläni tohtorin, hänen vaimonsa ja Edithin, löi käsitys
todellisesta, entisestä olemuksestani sähköiskun tavoin minua. Mutta
minä olin jo uuteen elämään ja persoonaani tottunut siinä määrin,
ettei isku voinut mitään suurempaa häiriöä aikaansaada. Myöhempi
näytelmän osa, jossa edelleenkin juoni liikkui kahden toisistaan
aivan erilaatuisen aikakauden ihmisissä, ei enää minua vaivannut niin
suuressa määrin, joten minä jo kykenin siitä nauttimaan huviakin.

Esiripun lopullisesti sulkeuduttua, istuimme me pitkän ajan keskenämme
yleensä näytelmästä puhellen kunnes vihdoin värivalokello muuttui
pullolasin viheriästä valkoiseksi osottaen keskiyön aikaa, jolloin
naiset menivät levolle huoneisiinsa. Mutta tohtori ja minä jäimme vielä
keskustelemaan omista asioistamme.



XXXVII.

SIIRTYMISAIKA.


"Nyt on jo hyvin myöhä", sanoin tohtorille, "mutta minun haluttaa
tehdä muutamia kysymyksiä vallankumouksen suhteen. Kaikista tähän
astisista tiedonannoista huolimatta en ole voinut päästä täydellisesti
käsittämään mitkä olivat ne suorastaan käytännölliset keinot, joiden
avulla yleisomaisuuden muoto voitiin asettaa yksityisomaisuuden
tilalle ilman suurempaa melskettä. Minun päivinäni oli kyllin eteviä
insinööriä siirtämään suuria rakennuksia puolelta toiselle niin
varmalla ja tasaisella tavalla etteivät sisällä olijat siitä vähääkään
häiriintyneet, ja varsinaiset koti-askareet voitiin keskeytymättä
suorittaa. Samallainen problemi, mutta miljoonia kertoja suurempi ja
täydellisempi, syntyi tietysti ratkaistavaksi silloin kun kysymys koko
tuotannon ja jaon perusteitten muutos ja kaikkien toiminnan ja elämän
suhteitten vallankumous tapahtui. Sitäkin ihmeellisempi on tapahtuma,
jos se ilman mitään, rauhallista tietä ja kenenkään elämän toimintaa
häiritsemättä tapahtui. Minä olisin hyvin halukas lähemmin tietämään
miten se kaikki tehtiin."

"Sinun kysymyksesi", vastasi tohtori, "osottaa sinussa piilevän
saman tunteen joka vallankumouksellisella aikakaudella koko suuressa
määrin aiheutti kapitalistisen järjestelmän jatkuvaa sietämistä
sen kiusaavista ominaisuuksista huolimatta. Täydellinen muutos
taloudellisissa järjestelmissä tuntui heistä kuten sinustakin
kerrassaan täristyttävältä ja mahdottomalta teolta, jonka tähden
moni niistäkin, jotka toivoivat sen toteutuvan vetäytyivät syrjään
toiminnasta peljäten järjestelmien välisen siirtymisajan rasituksia.
Tietysti kapitalistit itsekkäistä syistä ylläpitivät moista tunnetta
vaatien vallankumouksellisia osoittamaan vissejä keinoja, joiden avulla
he valtaan päästyään voivat muuttaa yksityisomaisuudelle nojaavan
talouden kansallistalouden perusteille, jolloin tuotanto toimitetaan
kaikille yhtä edullisesti.

"Yksi vallankumouksellisten koulukunta kieltäytyi laatimasta mitään
varmaa toiminta ohjelmaa vallankumouksen rakentavan asteen varalle. He
väittivät että itse silloinen olin tila ja kehitysaste määrittelee ne
keinot, jotka tarpeellisia ovat, joten olisi turhaa ennakolta niistä
määritellä ja keskustella. Mutta hyvä kenraali tekee suunnitelman
taistelun ylimalkaisista toimenpiteistä. Hänen suunnitelmansa
tietysti ovat alttiit joutumaan hyvinkin jyrkkien muutosten alaisiksi
asianhaarojen mukaan. Mutta siitä huolimatta tulee yleinen suunnitelma
olla. Tämän koulukunnan vastaus ei siis ollut oikea ja tyydyttävä. Niin
kauvan kun ei parempaa voitu antaa, pysyi vakava ja vanhoillinen yleisö
vallankumousliikkeeseen nähden odottavalla kannalla.

"Käsittäen, että jotain täydellisempää kun taistelusuunnitelmaa
tarvittiin, kokeilivat useammat koulukunnat monenlaisia suunnitelmia
keksiä. Eräs väitti, että ammatti-uniot omasivat kylliksi voimia
järjestääkseen laajat ammatti-alueet ja asettaakseen omat virkailijansa
kapitalistien tilalle. Siten he tarkoittivat muodostaa ammattiunioiden
liittokuntaa. Jos tämä oppi olisi voittanut, olisi siitä ollut
seurauksena ryhmäkapitalismi, joka olisi ollut vielä vaarallisempi ja
vahingollisempi yleisölle kuin varsinainen yksilöllinen kapitalismi
olikaan. Mutta tämä käsitys menetti hyvin pian jalansijansa kun tuli
ilmi, että ammatti-unioiden mahti ja voima oli hyvinkin rajoitettu ja
sellaisena mahdoton ratkaisemaan yhteiskunnallista kysymystä.

"Oli toinen koulukunta, joka väitti ratkaisun löytyvän siinä,
että mahdollisimman suuri lukumäärä pieniä ko-operatiivisille
perusteille nojaavia vapaa-ehtoisia yhdyskuntia oli perustettava.
Kun näiden esimerkin ja hyödyn kautta koko yleisö vihdoin niihin
liittyy, niin vihdoin sitä tietä koko yhteiskunta järjestyy yhdeksi
suureksi ko-operatiiviseksi laitokseksi. Moni jalo ja etevä sielu
antautui edustamaan tätä suuntaa. Ja monet vallankumousaikakauden
yhdyskunnat ovat selviä todistuksia ihmisten halusta parempien
yhteiskunnallisten olojen saamiseen. Mutta siinäpä se kaikki olikin.
Muutoin niistä ei ollut eikä voinutkaan olla mitään suurempia
tuloksia. Taloudellisesti heikkoja, yhdyssiteenä tunnelma vaikutus,
yleisesti muodostunut etevistä ja arvokkaista henkilöistä sitä paitsi
ympäröityinä turmiollisilta yhteiskunnallisilta ja taloudellisilta
vastavirtauksilta, oli mahdotonta toivoa, että näistä yhdyskunnista
mitään käytännöllisesti pysyvää ja hyödyllistä olisi tullut.

"Edelleen oli koulukunta, joka väitti että uusi yhteiskunta- ja
elämän-muoto verkalleen ja aivan huomaamatta kehittyy vanhasta
jatkuvan lainlaadinnan kautta. Tällaisen lainlaadinnan tuli käsittää
tehdaslakeja, päivätyömääräyksiä, vanhuuden eläkesitoumuksia,
asuntomääritelmiä, siveettömyys- ja juoppouskieltolakeja. Aivan
mahdotonta on luetella kaikkia yksityisomaisuusjärjestelmän synnyttämiä
paheita, joita vastaan tuli nyt siis lainlaadinnalla taistella. Nämä
hyvät ihmiset uskoivat, että kun ajan vieriessä kaikki kapitalismin
synnyttämät vääryydet oli poistettu oli helppoa työntää itse
kapitalismikin syrjään -- se tahtoi sanoa, sen jälkeen kuin vääryyden
puun kurjat hedelmät oli yksitellen käsin pois puusta noukittu vasta
voitiin kaataa itse puu. Tietysti tällaista uskoa vastaan tehtiin
kerrassaan pätevä väitös: niinkauvan kuin puu annetaan kasvaa eivät
kurjuuden omenat siitä poimimalla lopu, sillä uusia kasvaa sikäli kuin
poimitaan. Nämä moninaiset keinot olivat kieltämättä ihmisellisiä
ja ihania, mutta ne eivät voineet kestää, arvostelua silloin kun
oli kysymys koko yhteiskuntajärjestelmän, kaiken paheen lopullisen
syyn, kumoamisesta ja toisille perusteille muodostamisesta. Nämä
parannuspuuhat siinä tapauksessa päinvastoin ehkäisivät lopullisen
parannuksen toteutumista pidentäen kapitalismin vallan aikaa.
Todellakin oli vallankumouksellisen liikkeen vauhtiin päästyä aika,
jolloin tämän koulukunnan lakitieteelliset edustajat koettivat eksyttää
kansan varsinaisen tarkoituksen saavuttamisesta syrjäpoluille,
persoonallisen parannushommailun aloille kallista aikaa tuhlaamaan.

"Mutta sinä kysyit, millä käytännöllisellä keinolla tai toimintatavalla
kumoukselliset valtaan päästyään kumosivat yksityisomistus-oikeuden.
Se oli todellakin sellainen sotamanööveri osoitus, jota sota historia
kutsuu sivuliikkeen nimellä. Sivuliike on sellainen liike, jonka kautta
armeija saa aseman sivulla, jossa se useimmissa tapauksissa laukausta
ampumatta voi pakoittaa vastustavan armeijan poistumaan asemiltaan.
Sellaisen tempun vallankumoukselliset taistelujohtajat tekivät
viimeisessä ottelussa kapitalisteille.

"Kapitalistit olivat tulleet siihen vahvaan uskoon, että heidän
omaisuutensa joukkojen ylivoimalla anastetaan valtiolle. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Vaikka lopussa kansan yleisomaisuus asetettiin
täydellisenä ja kaikessa laajuudessaan käytäntöön yksityisomistuksen
tilalle, niin ei sitä tehty ennenkuin yksityisomaisuus itse oli itsensä
pirstaleiksi tuhonnut. Toisin sanoen vallankumoukselliset eivät
hyökänneet suoraan päin, mutta sivulta vaikuttivat yksityisomaisuuden
ilmenemisen mahdottomaksi muodostumisen, jonka johdosta sen itsensä oli
tehtävä peräytymis- ja vihdoin antautumisliike.

"Tietysti sinä käsität, ettei tätä tehty minkään kapitalistien
oikeuden perusteella. Kauvan aikaa ennen jo oli kansa tottunut
yksityisomaisuutta pitämään kaiken kurjuuden täydellisenä syynä Se
johtui päinvastoin koko kansan etukatsomuksesta, jonka mukaan suuremmat
taloudelliset häiriöt ja niistä johtuvat pulat tuli välttää niin
tarkoin kuin suinkin oli mahdollista siirtyessä vanhasta järjestelmästä
uuteen.

"Minä en tosin ole erityisemmin tutkinut tätä historian aikakautta
yliopistosta erottuani, joten mahdollista on että lukiessasi
historiaa, sinä tulet havaitsemaan muutamia poikkeuksia pikkuisiin
erikoistapahtumiin nähden. Mutta minun tarkoitukseni onkin ainoastaan
luoda esitys yleisistä tapahtumista parhaan muistini mukaan. Minä olen
jo ennen selittänyt, että yksityisomaisuuden vastustajien tärkein askel
oli ensiksi saada kansa muodostamaan muutamia toimialoja kunnalliselle
ja kansalliselle omistusperusteelle. Sellaisia olivat vesijohdot,
valaistuslaitokset, rautatiet lennätinlaitos, telefoonilinjat,
kivihiilikaivannot, öljytuotanto ja väkijuomaliikkeen veroitus. Nämä
ollen kilpailusta vapaita ja luonteeltaan monopoolisia eivät heti
kunnallis- ja kansallisomaisuuksiksi muodostuttua voineet häiritä
yleistä tuotantoa ja jakoa, joten melkoisen vanhoillisetkin voivat
näitä asioita ennakkoluulottomina katsella. Koko tämän suurpääoman
olisi voinut järjestää kansan hallituksen alaiseksi loukkaamatta
kovinkaan suuressa määrin varsinaisesti yksityispääoma-oikeutta. Ei
se edes ollut läheisesti vaarallinen kapitalisteillekaan. Vaikka
kaikki nämä muutamat välitysomaisuudet olisivat siirtyneet kansan
haltuun, niin oli kapitalisteilla kilpailevan voittojärjestelmän avulla
osittainen valta nauttii niistä suoranaista hyötyä.

"Näin ollen oli tällä liikealojen kansan hoidon alaiseksi muuttamisella
etupäässä toinen tarkoitus. Kapitalismin kimppuun ei sen avulla
tahdottu suinkaan hyökätä. Ainoastaan oli tarkoitus todistaa
kansalle yleisomistusoikeuden ja yleisomaisuuden olojen etevämmyys
yksityisomaisuusoloihin verraten. Samalla oli tarkoitus kasvattaa
vähitellen kylliksi laaja kuluttajajoukko tällaisen yhteistuotannon
takaajaksi, ettei sitten kun laajemmassa muodossa yhteistuotanto
käytäntöön asetetaan, synny mitään hankaluuksia. Edelleen tarkoitus
oli kasvattaa kansaa luopumaan yksityiskapitalismin ylläpitämistä
persoonallisista erikoiseduista.

"Ja miten suuressa määrin tämä toiminta kehittyi siitä saanee selvän
kuvauksen tietäessä, että valtion rautatiepalvelijakunnan lukumäärä m.m.
nousi lähes miljoonaan henkeen. Jos otetaan heidän perheensä lukuun,
niin edustivat he 4000,000 ihmistä. Edelleen kivihiilikaivantojen
lennätin, telefooni- ja valaistuslaitoksen työläiset edustivat useimpa
satoja tuhansia ihmisiä. Ennen näiden toimialojen hallitukselle
siirtymistä oli valtion palveluksessa jo 250,000 siviilivirkamiestä ja
50,000 sotilasta. Nämä ryhmät perheiden kanssa muodostivat vuorostaan
noin miljoonan suuruisen ihmisjoukon. Ja kun näihin vielä lisättiin
rautatie- y.m. palvelijat, kohosi kokonais-summa noin 5 miljoonaan
henkilöön. Tämän lukumäärän ohella tuli huomioon vielä ottaa valtio- ja
kunnallisvirkamiehet kuvernööreistä aina katujen lakaisijoihin asti."


YLEISET KANSAN KAUPAT.

"Kun kumouspuolue kasvoi enemmistöksi ja siten pääsi valtaan, ryhtyi
se järjestämään yleisiä kansan kauppoja, joissa kansan palkkaamat
palvelijat jakoivat yleisölle tarve- sekä ylellisyystavaroita niiden
todellisesta tuotantohinnasta. Yritys ei hämmästyttänyt yleisöä,
sillä se ei ollut mikään uutuus. Moni hallitus oli jo sotilaille y.m.
palvelijoilleen samalla tavalla välittänyt tarvetavaroita. Täten saadut
tarvetavarat olivat ehdottomasti parhaimpia sekä samalla halvempia kuin
yksityisistä liikkeistä ostetut, joten sotamiehiä ynnä hallituksen
palvelijoita jo oli totuttu kadehtimaan noiden etujen tähden. Kun
hallitus nyt yleisiä kauppoja perusti, niin otettiin ne vastaan
mieltymyksellä. Nämä kauppalaitokset järjestettiin mahdollisimman
monipuolisiksi ja laajoiksi, joten ne kykenivät tyydyttämään yleisön
tarvetta.

"Alussa näissä kaupoissa välitettiin ainoastaan tarvetavaroita, joita
ostettiin yksityis-kapitalisteilta ja tuottajilta. Tällöin jo yleisö
säästi kaiken sen mikä oli ennen mennyt välitysmiesten ja vähittäin
myyjien voitoksi. Yleisö sai tavaransa näistä kaupoista puolella tai
kahdella kolmatta sitä hintaa jonka he yksityisissä kaupoissa saivat
maksaa samalla kun he tällöin saattoivat tavaran laatuun nähden olla
aivan huoleti sillä hallitus tarkasti kaikki tavarat ja takasi ne
ostajille. Mutta nämä etuisuudet olivat sittekin verrattain pieniä
kun otetaan huomioon, että hallitus välitystoimen lisäksi otti myös
tuotannon omiin käsiinsä ja ryhtyi niitä suurimmalla vilkkaudella
tuottamaan moninaisia tarvetavaroita omiin kauppoihinsa sen sijaan että
ne ennen yksityisiltä tuottajilta oli ostettu.

"Tätä tarkoitusta silmällä pitäen perustettiin suuria pumpuli- ja
viljakasvatuslaitoksia useampaan maan osaan sekä rakennetuin tehtaita,
joten pian hallituksen palveluksessa oli ei ainoastaan 5000,000 mutta
puolta enemmän maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja työläisiä kaikesta
laadusta. Työläisillä tietysti oli oikeus yleisten laitosten etuihin.
Täten ostava yleisö säästi ei ainoastaan välittäjien voiton mutta
myöskin tuottajan ja teollisuutta harjoittavan pääomanomistajan voiton.

"Edelleen ei hallitus tyytynyt siihen että ainoastaan tuotti
yleisölle tarvetavaroita, mutta jatkoi toimintaansa yhä laajemmaksi,
muodostaen kaikenlaatuisia tarpeellisia toimikuntia, kuten keittiöitä,
pesulaitoksia, talonrakennustoimitsijoita y.m. yleistä tarvetta varten.
Ja kaikki ainoastaan luonnollisesta hinnasta. Seurauksena oli että
yleisön palvelija sekä yleisö oli tilaisuudessa saamaan kotona tahi
ravintoloissa parhaan taidon mukaan parhaimmista aineista laitettua
ja mahdollisimman vaihtelevaa ruokaa paljon halvemmalla mitä ennen
yksityisjärjestelmän vallitessa."

"Kuinka sai hallitus ne maat ja teollisuuslaitokset haltuunsa joita
se tarvitsi?" minä kysyin. "Ostiko se entisiltä omistajiltaan maat ja
perusti omalla kustannuksellaan teollisuuslaitokset?"

"Hallitus olisi voinut ostaa maat sekä rakennuttaa teollisuuslaitokset
vähääkään joutumatta pulaan, mutta se oli yleisesti tarpeetonta.
Maihin nähden miljoonat maanviljelijät olivat kerrassaan halukkaita
antamaan maatilansa hallitukselle ja saamaan hallituksen työläisinä
tilaisuuden niitä viljellä; sillä hallitus kaikissa tapauksissa takasi
paremman toimeentulon maanviljelijälle ja hänen perheelleen hallituksen
palvelijana kuin yksityisenä viljelijänä. Sitä paitsi hallitus ryhtyi
viljelemään yleisiä luonnon tilassa olevia maita, samalla verotuksella
tasoittaen tuottokykyä.

"Miltei samalla tavalla saatiin teollisuuslaitokset ja verstaat joita
kansallinen tuotantojärjestelmä tarvitsi. Ne seisoivat kaikkialla
joutilaina tuhansien nälkää kärsivien joutilaiden ympäröiminä. Kun
tällaiset laitokset kävivät hallitukselle tarpeellisiksi, asetti
hallitus ne käyntiin, ottaen niiden laitosten entiset joutilaat
työläiset työhön. Useimmissa tapauksissa ylijohtajat ja työpäälliköt
olivat iloisia saadessaan tehdä entisissä työpaikoissaan työtä
hallituksen työläisinä. Tällaisten teollisuuslaitosten omistajat, jos
oikein muistan, saivat hallitukselta korvausta, joka vastasi hyvin
alhaista korkoa siltä omaisuudelta, jota hallitus käytti. Korvausta
maksettiin siihen asti kuin uusi järjestys oli täydellisesti asetettu
täytäntöön ja kaikille tehtiin edut samanlaisiksi. Ja että sellainen
järjestelmä hyvinkin pian saataisiin toimeen oli jo silminnähtävissä,
joten tehtaiden omistajat olivat hyvinkin iloisia saadessaan pienenkään
tienausmahdollisuuden omaisuuksillaan.

"Teollisuuslaitokset eivät olleet ainoat joutilaina olevat omaisuudet,
jotka hallitus sai sopivilla ehdoilla haltuunsa. Mahdottomat varastot
ulkomaalaista tuotantoa tarvittiin tyydyttämään yleisten kauppojen
tarvetta. Välttääkseen kapitalistien voiton kiskomusta näissä
tuotteissa, ryhtyi hallitus ottamaan käytettäväkseen joutilaat laivat.
Myös uusia lisäksi rakennettiin, ja siten saadulla laivastolla
ryhtyi hallitus suoranaiseen tavarain vaihtokauppaan ulkomaiden
kanssa, kuljettaen ulos yleistä oman maan liikatuotantoa ja sillä
ostaen ulkomaan markkinoilta sikäläisiä tavaroita. Kalastuslaivastot
vuorostaan toivat maahan meren antimia. Nämä rauhalliset laivastot
tulivat pian sotalaivastoja monilukuisimmiksi Silloin merimies lakkasi
olemasta orja."


KUINKA RAHA KADOTTI ARVONSA.

"Ja ajatteleppas sitten toista vaikutusta, joka johtui kansan yleisestä
kauppajärjestelmästä. Niissä ei käytetty varsinaista rahaa. Sitä
ei yleisissä kaupoissa otettu vastaan, sen sijaan, oli käytännössä
luottokortti, johon merkittiin ostoerät. Kortti oli voimassa ainoastaan
vissin ajan. Yleinen työläinen oli oikeutettu vaihettamaan palkaksi
saamansa rahan tällaiseen luottokorttiin työarvon perusteella. Hallitus
antoi näitä luottokortteja yksinomaan varsinaisille palvelijoilleen.
Mutta yleisissä kaupoissa hyväksyttiin luottokortti olipa se keneltä
tahansa. Hallitus ainoastaan piti silmällä sitä seikkaa, ettei luottoa
kulutettu kortissa mainittua työnarvoa suuremmassa määrässä. Täten
luottokortti tuli arvoksi jolla oli kolme, neljä jopa viisikin sataa
prosenttia suuremmat edut kuin varsinaisella rahalla, jolla ei voinut
saada muuta kuin väärennettyjä ja verrattain kalliita tavaroita jälellä
olevista yksityisten kauppaliikkeistä. Kulta, jota kapitalistit pitivät
parhaimpana rahaläjinä, ei yleisiin kauppoihin kelvannut enemmän kuin
hopea, kupari tai paperirahakaan, joten henkilö joka halusi saada hyvää
tavaraa kohtuullisella hinnalla yleisestä kaupasta oli onnellinen
tavatessaan, yleisen työläisen, joka oli kyllin tyhmä vaihettamaan
neljällä kulta dollarilla yhden dollarin arvon luottokortissa.

"Rahan arvon katoaminen kävi yhä suuremmaksi sikäli kun yleisten
työläisten lukumäärä kasvoi. Nämä saivat työstään luottokortin jolla
välittivät kaikki ostoksensa. Samoin kun hallituksen tuotanto- ja
välitysliikkeet tulivat laajemmiksi lakkasi kapitalistisien tuotteiden
tarve ja sen mukana myöskin rahan käyttö-arvo. Samaan aikaan rahan
lainaus teollisuus- ja viljelysaloille väheni sentähden, että yleisö
tuli huomaamaan yksityisen yritteliäisyyden käyvän päivä päivältä
yhä mahdottomammaksi sen sijaan kun yhteiskunnallinen aina vaan
kasvoi. Kukaan ei myöskään tahtonut rahaa säästää ja tallettaa, sillä
silminnähtävää oli raha-arvon aleneminen ja käytön väheneminen. Minä
äsken sanoin, että yleisten kauppojen luottokortti oli useampia satoja
prosentteja arvokkaampi kuin varsinainen raha. Se oli niin alkuaikoina.
Sitävastoin vähitellen rahan arvo katosi tykkönään, joten rahalla
vihdoin ei voinut mitään saada ostetuksi.

"Voidaksesi käsittää koko rahajärjestelmän kumouksen ja siitä johtuvan
vaikutuksen ja suhteiden lakkaamisen täydellisesti, tarvitsee sinun
ainoastaan ajatella minkä seurauksen olisi synnyttänyt tieto, joka
sinun aikanasi olisi varmalta ja luotettavalta taholta vakuuttanut,
että maailman loppu tulee muutaman viikon sisällä varmasti tapahtumaan.
Tässä tapauksessa ei maailman loppu tosin tullut, mutta sen sijaan
tuli täydellinen muutos maailman oloissa; muutos, joka aiheutti ettei
rahoja ensinkään tarvittu ja ettei rahalla mitään valtaa eikä arvoa
ollut. Siten siis kaikki ne suhteet, jotka rahan tähden olivat olemassa
lakkasivat vaikuttamasta. Ihmisiä lakattiin arvioimasta rahan mukaan."

"Minua ihmetyttää", keskeytin minä, "miten silloin, kun raha kadotti
arvoansa, hallitus voi saada mitään tuloja verotuksesta."

"Vero kuului yksityiskapitalismin järjestelmiin ja katosi sen
mukana. Veron tarkoitus oli ollut antaa hallitukselle varoja työn
hallitsemiseksi. Mutta kun valtio kollektiivisesti järjestyi tuottamaan
omat tarveaineensa ja valtiona pitämään työllään yllä kaikkinaiset
menoerät, katosi vero samoinkuin rahakin. Yleisö palvellen yleisöä
ei tarvinnut verotusta sillä ei ollut ketään jota verotuksella olisi
ylläpidetty."


KUINKA VARSINAINEN KANSA TULI MUKAAN.

"Minusta tuntuu, että näihin aikoihin, jollei jo ennenkin, suuri
kansanjoukko, joka tähän asti oli ollut ulkopuolella yleistä
tuotantojärjestelmää, rupesi hyvinkin kiivaasti vaatimaan oikeutta
samanlaisiin etuihin."

"Tietysti; ja sitä oli odotettukin heiltä. Sitäpaitsi kansan
tähden oli varustettu kaikki laitokset ja tarvittiin ne saada vaan
säännölliseen toimintaan. Entiset, pienilukuiset yleiset työläisjoukot
olivat ainoastaan alkutoimenpiteitä varten. Kun nämä toimenpiteet
oli suoritettu ryhtyi hallitus ottamaan työhön kaikkia työläisiä
eikä ainoastaan rajoitettuja ammattityöläisiä. Siitä alkaen rupesi
varsinainen teollisuusarmeija kasvamaan kymmenin tuhansin päivässä
kunnes vihdoin koko kansa oli hallituksen töissä.

"Tietysti, jos jollain oli ammatti tahi muu varsinainen toimi,
annettiin hänen toimia entisellä alallaan. Työnvälitystoimistot
vuorostaan järjestivät muut työläiset. Myöhemmin kun yleinen järjestely
oli saatu toimitetuksi lajiteltiin työläiset tarkemmin tarpeen mukaan
määrättyihin ammatteihin ja työhommiin.

"Ensimmäiset yleiset hallituksen työläiset olivat tietysti varsinaisia
työläisiä kuten myöhemmin tulijatkin, joten heidän suhteensa
ei syntynyt mitään pelkoa erimielisyyksistä ja viivytystä koko
yhteiskunnan kollektiiviselle järjestämiselle. Kapitalistien vastaan
otto synnytti sen sijaan hälinää. Mutta heidän liittymistään ei liijoin
vastustettu. Ainoastaan ehdoista saattoi olla kysymys. Ja ehtona oli,
että kapitalisti voi liittyä samoinkuin muutkin työläisenä mutta ei
millään etuoikeudella varustettuna. Hän voi ostaa yleisistä kaupoista
samoinkuin muutkin työläiset ainoastaan työnsä arvon edestä eikä
enempää. Kapitalistin muut rahat eivät olleet mistään arvosta. Useita
rikkaita miehiä ja naisia kumousajan lopussa inhimillisen innostuksen
valtaamina siirsivät kaiken omaisuutensa hallitukselle ja ottivat
vastaan sellaisen toimen kun heille annettiin. Mutta yleisesti ei
kapitalisteista tuntunut suloiselta ajatus että heidän tuli antautua
työhön samanarvoisina työläisinä entisten palkollistensa keralla, joten
he hyvin väkinäisesti liittyivät mukaan."

"Pakoitettiinko kapitalistit sitte väkipakolla mukaan?"

"Väkipakolla! Ei suinkaan! Ei minkäänlaatuista pakotusta kohdistettu
heihin enemmän kuin muihinkaan ihmisiin, ellei oteta lukuun sitä
vaikeutta, joka vähitellen teki muutoin elämisen mahdottomaksi.
Vaikeaksi kävi palkata työväkeä, sillä ne olivat hallituksen
töissä. Samoin myös oli vaikea saada elintarpeita muualta paitsi
yleisistä kaupoista. Ennenkuin hallitus otti vastaan kaikkia, jotka
halusivat työtä yleisön töissä ahdistivat työläisjoukot kapitalisteja
työvaatimuksilla. Mutta heti kun kaikilla oli tilaisuus yleisiin
töihin, kävi kapitalisteille mahdottomaksi saada työväkeä. He eivät
voineet tarjota mitään sellaista, joka olisi ollut kyllin arvokasta
tai houkuttelevaa työtätekeville ihmisille yleisissä töissä. Jokainen
myöskin tiesi että rikkaiden luokilla ei ollut mitään tulevaisuutta,
joten heidän suosionsa ei ollut mistään arvosta.

"Sitäpaitsi, kuten mahdollisesti käsität, oli kehittynyt yleinen
mielipide sellaiseksi, että se halveksui niitä, jotka antautuivat
muutamia yksilöjä palvelemaan silloin kun heillä oli tilaisuus
palvella koko kansaa, johon he jäseninä kuuluivat; tällainen mielipide
teki yksityistyöläisen tai palvelijan aseman sietämättömäksi. Eikä
ainoastaan kapitalisteille käynyt mahdottomaksi hankkia palvelijoita
ruokaansa laittamaan, vaatteita pesemään, kenkiä kiillottamaan tai
huoneita lakaisemaan, mutta heidän markkinoilleen, jossa rahakauppaa
tehtiin lakkasivat tuottajat tuomasta tarvetavaroita, joten
elintarpeiden saanti kävi hyvinkin tukalaksi ja vihdoin mahdottomaksi.
Hetken ajan he taistelivat kohtaloaan vastaan eläen ikävää yksinäistä
elämää kotiensa nurkissa; mutta lopulta, tietysti, heidän oli
seurattava entisiä palvelijoitaan uuteen valtioon, sillä muuta elämisen
mahdollisuutta ei ollut. Siten aivan taistelua tai aseellista pakkoa
täytyi kapitalistiluokan, joka oli tyrannina työläisiä hallinnut,
kulkea työläisten työn valtakuntaan ja työn perusteella onneen ja
elämään."


MITEN TEHTIIN SIVEETTÖMILLE JA RIKOLLISILLE.

"Minun mielestäni löytyi eräs toinen aines, joka antoi uudelle
yhteiskunnalle paljon enämpi työtä ja vaivaa kuin rikasten luokka",
sanoin tohtorille. "Ja se oli siveetönten ja rikoksellisten joukkio.
Rikkaat olivat kaikessa tapauksessa sivistyneitä ja tietäviä ihmisiä
ja sellaisina voivat sulautua uuden yhteiskunnan oloihin. Mutta nämä
toiset olivat vaikeampia käsitellä. Ennen vallankumousta oli suuri
joukko kerjäläisiä, maankiertäjiä, varkaita, tyhjäntoimittajia ja
kaikenlaatuisia rikoksellisia molempaa sukupuolta. Minä myönnän että
vanha yhteiskunta oli syypää heidän olemassaoloonsa; mutta se ei
muuta asiaa -- uuden yhteiskunnan oli heidät otettava huolenpitonsa
alaisuuteen. Kaiken lisäksi nämä rikokselliset olivat epäinhimillisiä,
raakoja ja vaarallisia. Heitä voitiin jonkunlaisessa kurissa pitää
ainoastaan alituisesti vartioivan sotilas- ja poliisivallan avulla.
Tavallisten kiihoitusten aikoina, varsinkin vallankumouksen hetkinä,
oli heillä taipumus liittyä suuriksi aseellisiksi joukoiksi, jotka
herättivät melskeillään kauhua. Samoin he tietysti tekivät nykyisen
yhteiskunnan muodostamiseen, tarvittavan vallankumouksen kireimmällä
hetkellä aikaan saaden paljon häiriöä. Mitä siis uusi yhteiskunta
teki heille? Sen ihmisellinen ja oikea elämän tapa tuskin lienee
kiinnittänyt heitä; sillä he eivät olleet järkiolentoja: he tahtoivat
elää laittomalla ja väkivaltaisella tavalla ennemmin kuin ahkeruudella.
Tietysti uusi yhteiskunta havaitsi tällaisen joukon olevan liian
vaikean sulattaa."

"Ei läheskään niin vaikeaksi", vastasi tohtori, "kun vanha yhteiskunta.
Ensiksikin vanha yhteiskunta itsessään oli rikollinen, moraaliton
ja siveetön ja puuttui siltä henkistä valtaa voidakseen vaikuttaa
rikoksellisiin. Yhteiskunta itsessään oli syyllinen rikoksellistenkin
silmissä oikeudettomaan menettelyyn, ja se herätti heissä koston
halua. Sentähden koko sinun aikalaistesi rikoksellisten tuomitseminen
muuttui narrinpeliksi. Jokainen järkevä ihminen tiesi, että
rikokselliset olivat vääryyden ja välinpitämättömyyden tuloksia, johon
yhteiskunnalliset olot ja ne ympäristöt, joissa nämä ihmisraukat olivat
pakoitettuja elämään, olivat suoranaisena aiheena Oikeuden mukaan
olisi yhteiskunnan, sen sijaan että se tuomitsi näitä rikoksellisia,
tullut seisoa heidän rinnallaan korkeamman tuomio-istuimen edessä.
Yhteiskunnan olisi tullut ottaa päälleen suurin syiden taakka. Tämän
käsittivät ainakin vaistomaisesti rikokselliset ja sentähden eivät
voineet kunnioittaa lakia jota he pelkäsivät. He tunsivat, että
yhteiskunta joka esti heidät parantumasta, tarvitsi itse itsessään
kipeimmin parannusta. Uusi yhteiskunta sitä vastoin ojensi heille
lämpimän kätensä. Myöntäen vääryyden, jonka alaisena he olivat olleet
menneisyydessä, kehoitti se heitä uuteen elämään uusissa oloissa
jotka tarjosivat heille yhdenvertaisen perinnön yhteiskunnallisesta
perinnöstä. Luuletko sinä koskaan löytyneen niin raakaa ja tunteettoman
rikoksellista ihmissielua, joka ei tuntisi erotusta vääryyden ja
oikeuden välillä ja ottaisi vastaan oikeutta?

"Hämmästyttävän suuri lukumäärä rikoksellisista, joista sinä mainitsit
ja jotka vanha yhteiskunta tuomitsi mahdottomiksi vaikka ne itse
asiassa olivat todistuksia sen yhteiskunnan mahdottomuudesta,
otti vastaan ensimmäisen tilaisuuden tullakseen hyviksi miehiksi
ja naisiksi. Tietysti oli melkoinen joukko niitäkin, jotka olivat
painetut siinä määrin toivottomuuteen ja tylsämielisyyteen etteivät
enää voineet luottaa ylösnousemiseensa paraimmalla tahdollakaan. Näitä
kohtaan menetteli uusi, täydellistä oikeutta harjoittava yhteiskunta
vakavalla sääliväisyydellä. Uusi yhteiskunta ei luonnollisesti kuten
vanha rikoksellisia suosinut keskuudessaan. Vanhalla yhteiskunnalla
ei milloinkaan ollut moraalista oikeutta -- kieltää varastamasta tai
tuomita ryöväreitä, sillä koko sen taloudellinen järjestelmä nojasi
muutamien joko väkivaltaisesti tai viekkaudella harjoittavaan kansan
työntulosten ryöstöön ja niillä keinottelemiseen. Sitäkin vähemmän
sillä oli oikeutta kieltää kerjäämästä ja tuomita väkivaltaisuutta
nähdessään, että käytännössä oleva järjestelmä synnytti kumpaisenkin.
Mutta uusi yhteiskunta, taaten kaikille yhdenvertaisuuden ja
elämän yltäkylläisyyden ei jättänyt varkaalle mitään puolustusta
eikä perustetta kerjäämiselle ja väkivaltaisuudelle. Valitessaan
epärehellisen ja rikoksellisen elämän kunniallisen ja rehellisen
asemasta, vetivät he päällensä koko yhteiskunnan ylenkatseen. Hyvällä
omallatunnolla sentähden uusi yhteiskunta menetteli rikoksellisten ja
siveettömien keralla samalla lavoin kuin mielisairaidenkin, sulkien
heidät elämään, ei köyhyydessä ja ankaran rangaistuksen alaisena,
mutta erillään muista niin etteivät he voineet jatkaa entisiä
paheitaan. Täten kansa heti jo seuraavan sukupolven aikana suuresta
vallankumouksesta laskien, voi vapautua perimästään rikollisuudesta,
siveettömyydestä ja kurjuudesta. Ja siitä lähtien on kansa elänyt
puhtaana sukupolvesta sukupolveen."


KUINKA OLOJEN MUUTOSTA OLISI VOITU JOUDUTTAA.

"Minulla olisi vielä yksi asia, joka koskee olojen muutosaikakautta,
ja josta minä haluaisin kuulla selityksesi", sanoin. "Todellisuudessa,
sinun väitteesi mukaan, kapitalistit jatkoivat teollista toimintaansa
ja omaa taloudellista elämäänsä niin kauvan kun heillä suinkin oli
siihen tilaisuutta, tahi paremmin sanoen, niin kauvan kuin heillä
riitti työläisiä ja kuluttajia. Ja se tietysti oli ihmisluonteen,
se on, kapitalistisen ihmisluonteen mukaista, Samalla oli sellainen
kapitalistien menettely vallankumoukselle edullinen, sillä se antoi
kyllin pitkän ajan uuden yhteiskunnan hommaajille muodostaa ja
järjestää uusi taloudellinen järjestelmä käyntiin, että koko kansa
saatiin otetuksi mukaan. Mutta yhtä mahdollista minun mielestäni olisi
ollut, että kapitalistit olisivat valinneet toisen tien. Esimerkiksi
ajatteleppas, että samalla hetkellä kun vallankumouksellisten käsiin
joutui hallitusvalta kapitalistit olisivat tehneet lakon, se on,
lakkauttaneet kaikki laitoksensa ja liikkeensä. Tämä, muista, olisi
tapahtunut ennen kuin hallitus olisi ehtinyt järjestämään edes uuden
järjestelmän alkeitakaan. Se olisi tehnyt vallankumouksen paljon
vaikeammaksi, eikö olisikin?"

"Minä en usko että se olisi ollut sen vaikeampi", vastasi tohtori.
"Se olisi ainoastaan vaatinut ryhtymään pikaisempiin toimenpiteisiin.
Hallituksella olisi ollut tehtävänä kaksi työtä ja ne olisi
tullut tehdä heti paikalla: Ensiksi olisi pitänyt ottaa haltuunsa
teollisuuslaitokset y.m. ja jatkaa tuotannon suoritusta ja toiseksi
pitää huolta kansan toimeentulosta niinkauvan kun tuotanto olisi saatu
järjestetyksi. Minä luulen, että kansan toimeentulon turvaamiseksi
olisi ryhdytty samanlaatuisiin toimenpiteisiin kun tulvien, katovuosien
ja piiritystilan vallitessa ennen. Epäilemättä olisi ensimmäisenä
toimenpiteenä ollut ottaa jyvävarastot yleisön käytettäväksi. Samoin
myös karjalaumat, lukuunottamatta yksityisiä poikkeuksia, olisi otettu
yleisen tarpeen tyydyttämiseksi. Jokaisessa sivistyneessä maassa on
aina ylituotantoa ja elintarpeita niin paljon, että ne riittävät
useammaksi kuukaudeksi jopa vuodeksikin kansan ylöspitoon. Ja se aika
olisi ollut kylliksi riittävä hallitukselle asettamaan kapitalistien
pysäyttämä koneisto uudelleen käyntiin uuden järjestelmän alaisena.
Jokaiselle kansalaiselle, joka olisi itsensä ilmoittanut yleisön
palvelukseen, olisi annettu oikeus yleisistä kaupoista ja varastoista
elintarpeiden y.m. tavarain saantiin. Samaan aikaan hallitus olisi
ryhtynyt jatkamaan niitä tuotantoaloja, jotka kapitalistit olivat
pysäyttäneet, Kaikki entiset työläiset olisivat luonnollisesti
jatkaneet työtään niillä, ja niille työläisille joilla ei työtä ennen
ollut, olisi yksinkertaisesti sitä hankittu moninaisilla toimialoilla.
Uusi tuotannon tulos sikäli kuin kerittiin tuottaa, olisi lähetetty
yleisiin kauppoihin ja varastoihin. Näin ollen olisi tulos, ollut aivan
sama, mutta nopeampi. Jollei se olisi mennytkään aivan tasaisesti
kiireen tähden, niin ei kuitenkaan mitään sellaista pulaa olisi
saattanut syntyä kuin entiset liikepulat olivat. Ne tärisyttivät koko
kansakuntaa, saaden monenlaista kurjuutta aikaan, joka seitsemäs vuosi
ja loppuaikoina useamminkin."


MITEN TYÖTTÖMILLE SAATIIN TYÖTÄ.

"Sinun kysymyksesi muistutti minulle erään seikan, josta mahdollisesti
sinulle lienee hyvinkin tarpeellista tehdä selkoa, nimittäin:
kuinka saatiin työttömille työtä ennenkuin uusi talousjärjestelmä
oli saatu niin valmiiksi, että koko kansa voi siihen sisältyä. Se,
mitä sinun aikalaisesi suvaitsivat kutsua 'työttömyyskysymykseksi'
-- voittojärjestelmä kun pakollisesti synnytti työttömyyttä -- oli
kasvanut vallankumouksen alusta lähtien yhä suuremmaksi niin, että
vuosisadan jamassa jo miljoonat olivat joutilaina. Samalla kun se
antoi vallankumoukselliselle kiihoitustyölle aineksia, joiden avulla
oli helppo osoittaa mihin kilpaileva ja yksityisvoittojärjestelmään
nojaava kapitalinen olintila johtaa, samalla se myöskin antoi
kapitalisteille yhä suuremman vallan työläisten yli. Työnsaannin
lujituttua äärimmilleen joutuivat työläiset melkoisessa määrin
kapitalistien armoille, ja siis heidän talutettavikseen. Ne, joilla
oli työtä jo pelkäsivät sen kadottavansa ja ne joilla ei sitä ollut
ja siis toivoivat sitä saavansa, alistuivat pelon ja toivon tähden
kapitalistiluokan eduksi äänestämään ja muutoinkin toimimaan. Vaalit
vaalien jälkeen toimitettiin täten kapitalistien voitoksi, sillä heillä
oli valtaa pakoittaa työläiset äänestämään kapitalistien vaalilistalla
vastoin omia käsityksiään.

"Tällainen asema pakoitti vallankumouksellisen puolueen ennen yleisen
hallituksen valloittamista toimeenpanemaan osittaista työnhankintaa
työttömille. Työaloja avattiin työttömiä varten. Näissä töissä taattiin
työläisille kapitalistien ahdistuksilta toimeentulo.

"Monissa valtioissa sikäli kun vallankumouksellinen puolue sai
jalansijaa, ryhdyttiin käyttämään uusia keinoja työttömyyden
poistamiseksi. Tavallisesti valtio takasi jokaiselle kansalaiselle
hakemuksen perusteella toimeentulon mahdollisuuden hakijan työnteon
perusteella. Hakija otti tällöin palkkansa elintarpeessa, vaatteissa
ja asunnossa. Valtio hankki tointa ja työtä. Voitto, joka jäi yli
jaettiin aina tasan työläisten kesken. Ulkomaalaisia tavaroita
tahi raaka-aineita saatiin ylituotannon markkinoilla myymisestä.
Valtion, vankilan ja köyhäinkotien tuotteille oli löydetty erikoinen
ostajakunta. Tämä systeemi, jonka avulla valtio avusti ahdinkotilaan
joutuneet työläiset keskinäisen toiminnan kautta pitämään huolta
itsestään antaen heille tarpeellista johtoa, työaseita ja välineitä
yleensä, tuli yleisesti käytäntöön vaikuttaen paljon hyvää kansan
keskuudessa. Muutamissa valtioissa tällainen järjestelmä oli
kehittynyt erittäin täydelliseksi ja sellaisena se takasi työläisille
verrattain paremmat olosuhteet mitä kapitalistien palveluksessa
olevilla työläisillä oli. Täten myös työnantajien valta työläisten
yli heikkeni ja työläiset pääsivät vapaiksi käyttämään omaa järkeään
yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Myöhemmin nämä valtioiden
toimeenpanemat sisälliset yhteistoimintaliitot sulautuivat yhdeksi
laajaksi työn ja onnen valtakunnaksi."


NAISTEN KOHTALO.

"Mitenkä meneteltiin naisten suhteen?" minä kysyin. "Voitiinko
odottaa, että naiset uuden yhteiskunnan muodostuessa olivat
ruumiillisesti ja henkisesti kyvykkäät vastaanottamaan samat tehtävät
ja vastuunalaisuudet kuin miehetkin?"

"Missä naiset entuudestaan jo olivat kotoisien askareiden
suorittamiseen osaaottamassa", vastasi tohtori, katsottiin heitä
yleisöä palveleviksi siihen asti kuin uusi yleistalous astui
täydellisyydessään voimaan, tehden yksityiskeittiöt tarpeettomiksi.
Muussa tapauksessa naiset antautuivat miesten kanssa samoilla
ehdoilla suorittamaan velvollisuuksiaan uudessa yhteiskunnassa
sillä eroituksella, että heidän ruumiin voimilleen sopivia toimia
järjestettiin.

"Jos vallankumous olisi tapahtunut sata vuotta aikaisemmin jolloin
naisilla ei ollut muuta ammattia kuin kotiaskareet, niin olisi muutos
ollut huomattava. Mutta nyt naiset olivat jo siirtyneet teollisuus-
ja liike-aloille. Ja kun vallankumous tapahtui oli miltei kaikilla
naimattomilla naisilla varma ammatti- tai toimialansa. Naisille
vallankumous ainoastaan loi samanlaatuiset oikeudet kuin miehillekin.

"Tietysti naineiden naisten laita oli hieman erilainen. On pitkiä
aikoja, jolloin naineet naiset eivät voi ottaa osaa minkäänlaatuisiin
yleisiin toimiin. Mutta tällaisia tapauksia lukuunottamatta ei
löydy mitään pätevää syytä minkätähden naineet naiset viettäisivät
joutilaampaa elämää kuin miehetkään. Uuden yhteiskunnan aikana, ne
olivat naiset itse, jotka vaativat itselleen annettavaksi miesten
kanssa tasaväkinen tilaisuus yleiseen työn suoritukseen sekä oikeuksien
nautintoon. Miehet eivät olisi naisia vaatineet työnsuoritukseen.
Tämän ohella on sinun muistettava, että vallankumous koko ajan oli
tarkoittanut luoda olot, joissa naiset saavat suuremmat oikeudet
elämään kuin ennen ja että he tulevat tasa-arvoisiksi velvollisuuksien
täytössä ja oikeuksien nautinnossa miesten kanssa. Naiset, naineet ja
naimattomat, olivat väsyneet holhousasemaan ja vaativat vapauttaan.
Jollei vallankumous olisi taannut naiselle yhdenvertaisuutta ja
toveruutta miehen rinnalla, niin ei se koskaan olisi saanut osakseen
naisten kannatusta.

"Lapset kasvatettiin alussa kotona. Ja ne naiset, jotka äiteinä lapsia
kasvattivat, olivat vapaat muusta toimesta. Mutta äitejä ei sentähden
estetty osaa-ottamasta, jos heillä aikaa ja halua oli, yleiseen työhön.
He saivat itse sen määrätä. Myöhemmin sitten perustettiin etevät
kasvatuslaitokset, joissa lapset hoidettiin ja kasvatettiin tieteen
kaikkien sääntöjen mukaan. Tämä vuorostaan vapautti naiset ja antoi
heille yhä lisääntyvän mahdollisuuden miesten kanssa yhtä suureen
toimintavapauteen yleisillä toimialoilla."


KOSKA TALOUDELLINEN YHDENVERTAISUUS TÄYDELLISESTI ASTUI VOIMAAN.

"Kun yksityiskapitalismin viimeinenkin jäännös oli hävinnyt
näyttämöltä, ryhtyi hallitus turvaamaan koko kansan olemassaoloa ja
hyvinvoinnin. Siihen asti yleiset työt toimitettiin palkkaperusteilla,
joka oli ainoa käytäntöön soveltuva aikana, jolloin vielä melkoisen
suuri määrä tuotantoa ja kauppaa välitettiin kapitalistien
toimesta. Sitäpaitsi teollisen joukon ääretön lisääntyminen
hallituksen työaloilla, teki toistaiseksi kerrassaan mahdottomaksi
minkäänlaatuisen jakokeskiarvon laatimisen. Kuitenkin oli hallituksen
tarkoitus saada mahdollisimman tasaiseksi tulosten jako. Ja se
toimitettiin toimialojen työpalkkojen yhtäläistyttämisellä.

"Esimerkiksi: yksi työläinen oli saanut kaksi dollaria, ja toinen
puolitoista dollaria päiväpalkkaa. Kun nyt yleisissä kaupoissa
tavarat olivat huoistuneet puolella entisiin hintoihin verraten, niin
saivat työläiset tällöin palkallaan puolta enämpi kuin ennen. Nyt
hallitus korotti puolentoista dollarin palkan kahteen dollariin Kahden
dollarin miehen palkasta ei kadonnut mitään. Kumpikin rupesi saamaan
saman verran palkkaa. Ja tämä palkankorotus korvattiin vuorostaan
palkkalisän tuotantokustannuksiin merkitsemällä ja yleisten kauppain
tavarain hinnan vähäisellä korotuksella, joten kaikki yhteisesti
tulivat korvaamaan palkankoroituksen tavarain hinnoissa. Kenelläkään
erityisesti ei voinut olla nurisemista tätä toimenpidettä vastaan,
sillä se oli yhteistyön tulos, josta jokaisella oli oikeus ainoastaan
yhtäläiseen osuuteen. Täten aikaa voittaen valtio tuli tilaan, jossa
samanlaisen osuuden jako kaikilla työaloilla kävi mahdolliseksi.
Korkeapalkkaisten virkailijain palkat jyrkästi alennettiin työväen
palkkojen kanssa samalle asteelle; sillä koko vallankumouksen henki
oli vaatinut, että jokaisen ihmisen tuli olla taloudellisesti
saman-arvoisen työläisen ilman taloudellisia etuoikeuksia.

"Mutta tietysti ei palkkojen samanlaistuttaminen ollut tärkein työ,
jonka kautta taloudellinen yhdenvertaisuus saavutettiin. Paljon
tärkeämpi ja radikaalisempi oli kysymys työkyvyttömien, ala-ikäisten,
vanhojen ja sairaiden samanlaatuisen tulososuuden nauttijoiksi
saattaminen. Vallankumouksen aikana tuli hallituksen menetellä kuten
kapitalistienkin ja siten ottaa huolenpitonsa alaisiksi ainoastaan
työkykyiset henkilöt. Sairaiden, lapsien ja vanhojen toimeentulosta
ei silloin voitu huolehtia, sillä hallituksen oli kilpailtava
yksityiskapitalismin keralla. Mutta heti kun valtio sai haltuunsa
koko maan taloudellisen elämän välineet, ryhtyi se niiden avulla
toimimaan vapauden julistuksen periaatteiden mukaan, jotka siihen asti
olivat olleet mahdottomia käytännössä toteuttaa. Tämän julistuksen
periaatteet vaativat, että kaikilla ihmisillä tuli olla yhdenvertainen
oikeus vapauteen, elämään ja onneen ja että hallitus oikeastaan voi
olla olemassa hyvän ja oikean toimeenpanemiseksi, jonka ensimmäisenä
ehtona on, että kaikki saavat yhdenvertaisen taloudellisen elämän
mahdollisuuden. Näin ollen kaikki täysi-ikäiset ihmiset, jotka
kykenivät työhön, olivat velvollisuudessa sen tekemään, jos he mielivät
saada osuutta yhteistyön tuloksista. Mutta samalla kaikki ihmiset,
jotka kerran tunnustivat uuden yhteiskunta- ja talousjärjestelmän
oikeudellisuuden, olivat oikeutetut saamaan samanlaatuisen osuuden sen
toiminnan tuloksista katsomatta siihen, josko he olivat työkykyisiä tai
ei. Esimerkiksi lasten suhteen tehtiin sellaisia määritelmiä, jotka
estivät heidät kärsimästä itsekkäiden vanhempien huolimattomuudesta.

"Lähimpänä seurauksena tietysti saivat varsinaiset toimivat työläiset
vähemmän kuin jos he olisivat yksin olleet jako-oikeutettuja,
alutta jos otetaan huomioon, että he täten säästyivät turvaamasta
yksilöllisesti työhön kykenemättömien sukulaistensa toimeentulon,
niin eivät he mitään kadottaneet. Päinvastoin pääsivät he vapaiksi,
sillä he tiesivät, että kaikki olivat yhteiskunnan toimesta turvatut,
eivätkä siis tarvinneet yksilöllistä armeliaisuuden synnyttämää
apua. Sitäpaitsi jokaisen osuus oli siksi suuri, että yhteiskunnan
tuli ryhtyä laatimaan yhä enemmän nautintotilaisuutta ja vähentämään
työtaakkaa."


LOPULLINEN TILINTEKO KAPITALISTIEN KANSSA.

"Eräs asia" keskeytin minä, "on minulle vielä hieman epäselvänä.
Kun kansa lopullisesti otti haltuunsa kaikki maat, koneet,
teollisuuslaitokset ja yleensä pääomat, niin piti epäilemättä kansan
tehdä jonkunlainen tilitys kapitalistien kanssa, joiden entinen
omaisuus oli täten kansalliseksi saatettu. Mitenkä se tehtiin? Ja mikä
oli tässä lopullisessa tilinteossa perusteena?"

"Kansa syrjäytti tilinteon", vastasi tohtori. "Kuillotiini, vankila
ja teloitus ei tullut tässä vallankumouksessa kysymykseen kuten
entisissä kumouksissa. Tosin kumoustaistelun aikana kapitalistien
ärsyttävä vastustus oli synnyttänyt pahaa verta taistelevassa kansassa.
Ja uhkauksia oli tehty kostosta. Mutta voitto toi mukanaan lämpimän
ihmisyyden tuulahduksen, jonka kanssa kaikki katkeruus katosi. Kansa
antoi menneisyyden anteeksi kapitalisteille."

"Kuulkaas tohtori", keskeytin; "en minä sitä tarkoittanut. Sinä käsität
minun väärin. Muista että minä tässä edustan entisyyden kapitalismin
henkistä katsomusta. Ja siis minä tarkoitin kysyä, minkä hyvityksen
kansa antoi kapitalisteille heidän omaisuudestaan. Kahdennenkymmenennen
vuosisadan katsomuksen kannalta asioita katsellessa, olivat
kapitalistit velkojain puolella lopullisessa tilinteossa, jos sitä
tehtiin."

"Etkö sinä huomaa, ettei kumouksellisilla ollut mitään
tilivelvollisuutta kapitalisteille. Siinähän oli kysymys oikeudesta.
Jos kumouksellisten olisi tullut kapitalisteille jotain korvausta
maksaa, olisi se osottanut, että kapitalistit ovat oikeassa, jolloin
kumoukselliset olisivat luonnollisesti olleet väärässä. Mutta tässä
tapauksessa kapitalistit olivat väärässä; ja siinä tapauksessa ne
olivat kapitalistit, joiden olisi tullut kansalle maksaa hyvityksen
vääryydestä. Kansa oli päättänyt millä hinnalla tahansa päästä
vapaaksi entisten orjuuttajiensa kahleista. Kun entisaikoina orjain
vapautuksesta tuli kysymys, tunsivat orjainomistajat itsensä sangen
onnelliseksi kuin saivat sen vapauden antamalla säilyttää henkensä.
Jos kapitalistit nyt olisivat nostaneet kysymyksen hyvityksestä, olisi
se heille ollut hyvin onneton seurauksiltaan. Heidän kysymykseensä,
kuka maksaisi heille omaisuuksista, jotka valtio otti haltuunsa,
olisi kansa vastannut: Kuka maksaa siitä vapaudesta, ilosta ja
elämästä, joka heidän vanhemmiltaan oli ryöstetty. Näin ollen oli
kapitalisteille viisainta olla vaiti ja kiittää onneaan, ettei mitään
sellaista lopputilitystä toimitettu. Sitäpaitsi olisi kapitalistien
hyvitys edelleenkin säilyttänyt yksityisomistuksen käsitteen
sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti. Ja se olisi ollut
vaarallista."

"Minä nyt täydellisesti käsitän", vastasin. "Mutta eräs toinen seikka
on vielä hämäränä minulle. Se on kumouksellisen liikkeen alkuaikoina
muodostettujen kunnallisomaisuuksien seikka. Kuten tiedät, otettiin
kumouksen alkuaikoina sellaiset omaisuudet kuten valaistuslaitokset,
rautatiet, sähkösanomalinjat j.n.e. kunnallisomaisuudeksi, jolloin
hallitus kapitalistisena ollen antoi kapitalisteille näillä aloilla
saaduista tuloista jonkunlaista voittoa. Yleinen mielipide kun silloin
ei vielä ollut täydellisen kumouksen puolella. Koska tällainen voiton
jako kapitalisteille lakkautettiin?"

"Sinä nyt jo käsittänet", vastasi tohtori, "että kun yleinen käsitys
syntyi siitä, että taloudellinen tasa-arvoisuus oli astumassa
käytäntöön, ryhdyttiin vastustamaan voitto-osinkojen maksoa sellaisista
välineistä, joilla yksityiskapitalistit eivät kuitenkaan olisi voineet
mitään tienata ilman kansan suostumusta, Sitäpaitsi yksityisomaisuus,
joka oli ollut voitto-osingon peruste, kadotti vuosi vuodelta yhä
arvoansa ja siten myös voiton kiskomisarvoa. Kapitalisteilta ei ostettu
mitään pääomia tai tuotannon välikappaleita. Korkeintaan heille
taattiin olemassa olon turva kumousaikana. Sitäpaitsi omistusoikeuden
annettiin pysyä kapitalistien käsissä; valtio otti omaisuudet
ainoastaan käyttääkseen valtion eduksi. Hallitus estääkseen yleisesti
ilmenevää vääryyttä esim. rautatieliikenteen aloilla jatkumasta,
ryhtyi hoitamaan rautatieliikennettä. Rehellinen omaisuuden arvio
toimitettiin. Sen perusteella määrätty voitto-osinko -- jos voittoa
tuli -- maksettiin omaisuuden omistajille. Tämä menettelytapa ehkäisi
yksityiskapitalismin väärinkäytökset yleisöä ja työläisiä kohtaan.
Samalla kun sen avulla miljoona rautatieläistä siirtyi yleisten
työläisten, s.o. kansan palvelijain listalle, nauttimaan suurempaa
turvallisuutta ja hyvinvointia.

"Yleinen periaate, joka määritteli kumouksellisten menettelytavan
kaikenlaatuisten omaisuuden omistajain kanssa myönsi, että silloinen
omaisuuden jako oli väärä ja omistusoikeus moraalisesti kelpaamaton,
joten niin pian kuin mahdollista uusi järjestelmä oli saatava aikaan.
Mutta kuitenkin siihen asti kun uusi järjestelmä aikaan saataisiin
vanhan sijalle tuli omaisuuden omistajain laillisia oikeuksia
kunnioittaa, ja siinä missä yleisön etu vaati heidän omaisuuksiinsa
nähden johtovallan valtiolle, tuli valtion turvata heidät kaikelta
kärsimykseltä. Yksilöllistä elämisen oikeutta ja tilaisuutta ei saa
ottaa pois ennenkuin yleiseltä kansan taholta voidaan tarjota tilaisuus
toisenlaisen tuotantoperusteen mukaiseen elämään yhteistuotannon
nojalla. Tämän periaatteen käyttö oli kumouksellisilla johdonmukainen;
selvä ja ehdoton. Vanhaa omaisuuslakia, niin kiero kuin se olikin,
eivät he ryhtyneet poistamaan rähinällä ja väkivallalla. He sen
tekivät niin johdonmukaisella oikeudentuntoon ja järkeen nojaavalla
menettelyllä, ettei kukaan siitä todellisesti joutunut kärsimään."

"Muodostaakseni koko asiasta yleisen johtopäätöksen", keskeytin minä,
"tuli kapitalistien uuden yhteiskunnan muodostumisen aikana alistua
saman lain alaiseksi kuin täältä elämästä kuoleman kautta tulevaan
siirtyessä. Heidän yksinkertaisesti oli jätettävä rahat jälkeensä."

"Johtopäätöksesi todellakin on hyvin sattuva", vastasi tohtori.
"Ainoastaan yksi huomautus on sen suhteen tehtävä. Ennen vanhaan, niin
kerrotaan, pidettiin muuttoa täältä maailmasta tulevaiseen ikävänä.
Mutta vanhasta yhteiskunnasta uuteen muutto oli iloinen asia. Kun
yhteiskunta oli ollut vallalla puoli vuosikymmentä niin ei ollut yhtään
entisistä miljoneereista, joka ei olisi pitänyt elämäänsä siinä toisten
kanssa yhdenvertaisena parempana kuin ennen rahapohattana oloaan."

"Saatiinko uusi yhteiskuntajärjestelmä niin pian täydellisesti
muodostetuksi?"

"Tietysti ei se niin täydelliseksi, kun se nyt ilmenee, voinut tulla
muutamissa vuosissa. Se otti sukupolven ajan ennenkuin kaikki asiat
saatiin järjestetyiksi täydellisemmin. Mutta tämä järjestely oli
helppoa, hauskaa ja luonnollista: sillä sitä toimittamassa oli hyvin
vointiin haluava, toimintavapaa ja kykenevä kansa, jonka tarvitsi
ainoastaan havaita epäkohta niin oli se jo poistettu. On aivan
mahdotonta kuvailla sinulle sitä yleistä innostusta, joka valtasi
kansan vallankumouksen tapahduttua. Koko kansa ryhtyi jättiläisvoimin
kohottamaan kansaa sille elämän asteelle, jossa ennen rikkaat olivat
olleet. Ei koskaan ennen sellaista jättiläisvoimaa ja harrastusta
historiasta saateta löytää. Ennen vanhaan kansalla ei ollut kylliksi
työtä. Miljoonat rikkaat ja köyhät joko haluttomasti tai halusta olivat
laiskoina. Sitäpaitsi puoli siitä työstä, joka tehtiin menetettiin
turhanaikaisessa kilpailussa tai tarpeettomien ylellisyystavarain
tuottamisessa muutamia aniharvoja varten. Kansa oli aina tyytymätön.
Joutilaita työvälineitä, joutilasta maata ja joutilasta kaikenlaatuista
pääomaa oli pilkkaamassa kansan puutetta ja kurjuutta. Nyt, yhtäkkiä
ei riittänyt kylliksi käsiä, työvälineitä, sähkö- tai höyryvoimaa ja
aikaa niiden suurten parannusten ja uudistusten aikaansaamiseksi, jotka
olivat tarpeellisia kaikkien yhdenvertaiselle toimeentulolle. Sillä
kaikki eivät olleet yhdenvertaisia ja onnellisia ennenkuin kaikki
saivat runsasta ja hyvää ruokaa, hauskoja koteja, lämpimiä pukuja ja
iloa.

"Uuden yhteiskuntajärjestyksen ensimäisenä vuotena oli tuotanto kolmea
kertaa suurempi mitä vanhan järjestelmän vallitessa. Mutta sitten
kasvoi tuotantokyky suuremmassa asteikossa. Toisena vuotena se oli jo
taas puolella edellisestä kasvanut.

"Ennen vanhaan riideltiin hyvin paljon palkoista. Viidenkymmenen sentin
päiväpalkan erotus saattoi merkitä ilmeistä nälänhätää. Se oli jo
koko suuri rahamäärä ja sellaisena hyvinkin suuri tekijä ihmisten
elämässä. Täten emme saata ihmetellä, että näille ihmisille oli
vaikea käsittää miten taloudellinen yhdenvertaisuus oli mahdollinen.
Se käsittämättömyys oli ihan luonnollinen. Ihmiset taistelevat
muruista, joita rikkaan pöydältä putoaa, kun he ovat nälänhädässä,
mutta eivät riitele leivästä juhlapöydän ääressä. Kun vallankumouksen
jälkeen uusi yhteiskunta ylöllisen elämän kaikille turvasi, katosi
tuo entinen kirottu nälkävaikutin ja sen mukana erilaatuinen käsitys
elämän mahdollisuudesta. Uuden yhteiskunnan työläisten toiminta sai
kiihotinta yhdenvertaisuuden yhä liittyvästä käsitteestä, oikeuden
ja velvollisuuden tunnosta jota veljeyden ja yhteenkuuluvaisuuden
tietoisuus kannusti. Työ sai korkeammat edut, joten työ oli
kunnioitetuin asia. Ja työläinen, yhdeksännentoista vuosisadan
palkkaorja oli kohonnut ihmisyyden jaloksi ritariksi."



XXXVIII.

SOKEAIN KIRJA.


Lukija, mahdollisesti siitä keskustelusta, joka minulla tohtori
Leeten keralla on ollut, josta tämän kirjan lehdillä puhutaan, on
tullut siihen johtopäätökseen, että minun yksinomaisena työnäni oli
tutkia nykyisen maailman taloustiedettä ja yhteiskunta filosofiaa. Se
johtopäätös olisi kuitenkin hyvin erehdyttävä. Niin jännittävää kuin
edellä mainittu tutkimus-ala olikin, käsitti se kuitenkin verrattain
pienen osan harrastuksistani. Sen sijaan olin paljon suuremmassa määrin
kiintynyt Edithin kanssa tutkimaan erästä toista seikkaa. Tästä ei ole
tullut ennen mainituksi sentähden, että katsoin sen tutkimuksen alan
olevan kaikille melkoisen tunnetun. Siksi en siitä tohtori Leetellekään
mitään pitkiin aikoihin puhunut.

Vasta sitten kun hän oli saanut selitetyksi vallankumous-ajan kehitys
tapahtumat, sattui eräs seikka joka johdatti keskustelun siihen.

Eräänä iltana palasin Edithin kanssa kävelyltä. Ja kun ilta oli jo
myöhäinen, meni Edith levolle. Minä sitävastoin en halunnut nukkua. Sen
vuoksi katsahdin tohtori Leeten työhuoneeseen. Ja aivan oikein. Siellä
paloi lamppu ja tohtori näytti lukevan erästä isohkoa kirjaa.

Jouduttuani lähemmäksi, näin nimen kirjan selkämyksessä. Se oli Kenloen
kirjoittama "Sokeain kirja."

"Kirjallahan on kummallinen nimi", virkoin tohtorille, joka jo oli
huomannut minut ja pyytänyt kanssaan keskustelemaan.

"Niin on. Se on myöskin kummallinen kirja, vastasi tohtori. Kirja on
lähes sata vuotta vanha; se on nähtävästi julaistu heti vallankumouksen
jälkeen. Kaikki olivat silloin iloisia ja onnellisia ja sellaisina
valmiit unhottamaan kapitalistien ja oppineen luokan katkeran ja
pitkällisen vallankumouksen vastustamisen. Papit, jotka olivat
saarnanneet, opettajat jotka olivat opettaneet ja kirjailijat jotka
olivat kirjoittaneet vallankumousliikettä ja sen pyrkimyksiä vastaan,
olivat nyt kovaäänisimmät vallankumouksen ylistäjät. He eivät mitään
niin suuresti toivoneet kuin sitä, että heidän entinen menettelynsä
unhoitettaisiin. Mutta Kenloe jonkunlaisen kylmän oikeuden tunteen
valtaamana päätti estää unhotuksen peittämästä niitä asioita. Sentähden
otti hän suorittaakseen vaivaloisen työn. Hän kokoili nimiä, päivä-
ja kuukaus-määrät, paikkojen nimet ja suuret joukot puhujien puheita,
pappien saarnoja ja sanomalehtiä, joissa kapitalistisen yhteiskunnan
puolustajat olivat hurjalla kiihkolla yksityisomistusta puolustaneet
ja siunanneet mutta vallankumouksellisia kironneet. Nämä hän sovitteli
kaikki yhteen tarkoituksella ikipäiviksi ikuistuttaa sellaisten sokeain
paimenten maineen, jotka kansakunnan sokeudessaan olivat kurjuuden
kuiluun johdattaneet ja jotka edelleen sokeudessaan sieltä kuilusta
ylösnousemista vastustivat. Hän aavisti että joskus tulee aika, jolloin
on vaikeanlainen ymmärtää kuinka järkevät ja sen lisäksi oppineet
ihmiset voivat olla niin hulluja, että vastustivat taloudellista
kehitystä, joka johti taloudelliseen yhdenvertaisuuteen ja yleiseen
onnellisuuteen. Sellaista aikaa varten hän valmisti tämän teoksen. Sitä
hän ei tehnytkään suotta. Nyt se on jo käynyt tarpeelliseksi, sillä
tuntuu melkein mahdottomalta uskoa, että koskaan on saattanut löytyä
niin typeriä ihmisiä, jotka nykyistä onnea ja siihen johtuvia liikkeitä
vastustivat. Luonnollisesti kirjan ilmestyminen vaikutti katkeruutta
silloin vielä elävissä teoksessa mainituissa vastahangan vetäjissä. Ne
henkilöt miltei vihasivat häntä. Kuitenkin olkoon sanottu, että jos
koskaan määrätyt henkilöt tarvitsivat sellaista terveellistä rankaisua,
niin olivat ne juuri ne joista kirjassa kerrottiin.

"Kun minä kirjaston hyllyllä huomasin eräänä päivänä tämän teoksen,
juolahti mieleeni, että se on tarpeellinen täydentääkseni sinun
tietojasi vallankumouksesta. Olinhan sinulle tähän asti selitellyt
etupäässä kansan suhdetta siihen. Siten kapitalistiseen elämän
ymmärrykseen nojaavien luokkien, joihin sinäkin aikoinasi kuuluit,
suhde oli jäänyt toisarvoiselle selitykselle. Ja tämä teos on omiaan
selittämään ne katsomukset, joita kapitalistiluokka omasi suuren
vallankumouksen suhteen."

Minä vakuutin tohtorille olevani kernas kuulemaan. Minä olin
jo vähitellen kasvanut uuteen, kahdennenkymmenennen vuosisadan
katsomukseen kiinni siinä määrin, että tuntui ihan oudolta kuulla minua
luettavan vanhan ajan kapitalistiseen luokkaan. Samalla oli uteliaisuus
uutuuden viehätyksen kautta herännyt minussa.

"Edellyttäen, että sinä olet halukas kuulemaan", virkkoi tohtori, "olen
minä järjestänyt erikoiselle listalle ne pääasiat, joista Kenloen
kokoelma puhuu. Siis nyt voimme käydä niitä tarkastelemaan. Tietysti
kokoelmassa on useampia muita verrattain opettavia kertomuksia, mutta
niihin ei ole nyt tilaisuutta syventyä."

Minä etsin itselleni mukavan tuolin jonka jälkeen tohtori ryhtyi
selittelemään Kenloen teoksen pääsisältöä.


KIRKON VASTUSTUS.

"Papisto näyttää sinun päivinäsi olleen kansan johtaja, joten on oikeus
ja kohtuus, että otamme ensin tarkastaaksemme heidän vastaväitteitään
vallankumouksen suhteen. Silmin nähtävästi papisto ei uskaltanut
kärjistää kurjien olojen vastustamista äärimmäiseen jyrkkyyteensä
sentähden, että ne olot itse asiassa perustuivat kristillisyyden
perusaatteeseen. Sen sijaan heidän vastustuksensa suuntautuu
suurimmaksi osaksi käsitysten sekoittamiseen.

"Papisto järkeili, että perussyy ihmisten yhteiskunnalliseen kurjuuteen
oli synti ja pahuus, joten oli aivan turhaa odottaa mitään hyvää
yhteiskunnan uudesti järjestämisestä niin kauvan kun ihmiset eivät
sisällisesti olleet parantuneet ja synnistä luopuneet. Näin ollen
niinkauvan kuin ihmisissä sisällistä uudesti syntymistä ei tapahtunut,
oli kerrassaan turhaa yrittää minkäänlaatuisten yhteiskunnallisten
olojen korjaamista ja uudistamista. Uudet järjestelmät olisivat yhtä
huonoja elleivät ihmiset sisällisesti olisi parantuneet.

"Näissä väitteissä oli totuutta ainoastaan siinä, että kansalle on
turha perustaa mitään malliyhteiskuntaa kenenkään muun. Myöskin
siinä väitöksessä, että kansan tulee kehittyä asteelle, jossa se voi
sulautua uusiin oloihin, on totuus. Kansan tulee taloudellisten ja
yhteiskunnallisten olojen perusteella tulla varmaan tietoisuuteen
vallitsevien olojen kehnoudessa ja sitä vaikuttavista syistä. Sen
jälkeen on kansan itsensä taisteltava uusien muotojen järjestämiseksi.
Mutta samalla kun sen myönnämme, on huomautus tehtävä sitä väitöstä
vastaan, että synnin ja pahuuden tähden olisi yhteiskunnallinen
kurjuus olemassa, sillä päinvastoin yhteiskunnallisesta kurjuudesta
on seurauksena suurin osa niistä ilmiöistä, joita synnin ja pahuuden
nimellä tunnemme.

"Historia todistaa, että kansan valmistuminen määrättyyn olojen
muutokseen havaitaan siitä, miten laajalle levinnyt ja syvällinen on
olojen muutoksen vaatimus. Kun kansat tositeolla rupesivat vaatimaan
uskonnon ja omantunnon vapautta, todisti se että kansa oli valmistunut
ne vastaanottamaan. Kun kansa voimakkaalla tavalla rupesi vaatimaan
kansan hallitusta, oli se selvänä todistuksena siitä, että kansa oli
valmistautunut sen varalle ja että se voi itsensä sovittaa niiden
olojen pohjalle. Se ei ollut tarpeellista ottaa huomioon, josko kaikki
olivat yhtä kyvykkäitä ja hyviä. Myöhempi kokemus kyllä osoitti miten
on toimittava kussakin tapauksessa. Varmaa kaikessa tapauksessa oli,
että siellä missä kansa oli tällaisen asteen saavuttanut, kävivät
vanhat olojen muodot mahdottomiksi. Ja silloin välittämättä siitä,
kuinka hankalat alussa uudet olot olivatkin, kansan edut vaativat
niiden omaksumista, joten niiden muutosten vastustaminen oli edistyksen
vastustamista.

"Katsoen tässä valossa yhdeksännentoista vuosisadan loppua, mitä
todistuksia oli silloin siitä, että maailman kansa oli valmistunut
uuteen olojen muutokseen? Todistus on se yleinen vaatimus, joka uusia
järjestelmiä sangen kiihkeästi oli herännyt vaatimaan. Kansa, tärkeät
muutokset saadakseen oli valmis taistelemaan vaikka Jumalaa vastaan.
Mitä muita todistuksia siis voitiin vaatia siitä, että kansa oli
valmis astumaan uusiin oloihin, uuteen veljeyden ja yhdenvertaisuuden
valtakuntaan.

"Jos papisto, joka vallankumousta vastusti sen tähden ettei parempi
yhteiskuntamuoto voisi olla miksikään hyödyksi ilman kansan sisällistä
parannusta, oli rehellisesti vakaumuksensa perusteella sitä mieltä,
niin olisivat he heti ensi silmäyksellä yleiseen mielipiteeseen
saattaneet havaita sen mahtavan siveellisen voiman, joka pyrki uusia
oloja muodostamaan. Silloin heidän käsityksensä olisi täytynyt muuttua.

"Mutta meillä on hyvin suuri syy luulla etteivät he olleet täysin
rehellisiä. He väärensivät Kristuksen opin perusajatuksia. Sen sijaan,
että he olisivat saarnanneet syntiä synnyttäviä oloja vastaan ja
ryhtyneet muodostamaan oloja sellaisiksi, että niissä todellinen
kristillisyys, rakkaus, veljeys ja yhdenvertaisuus olisi ollut
mahdollista, vastustivat he kaikkea sellaista työtä. He myönsivät, että
vallalla olevat olot olivat kurjia ja epäkristillisiä. Mutta samalla
he kielsivät niitä muuttamasta sentähden etteivät ihmiset olleet vielä
kyllin hyviä kokeakseen parempia oloja. Oli tarpeellista odottaa niin
kauvan, että oli kyllin hyvä jättääkseen paheet pois. Edelleenkin oli
jatkettava ryöväystä ja siveettömyyttä niinkauvan kun tulee kyllin
voimakkaaksi niistä luopumaan.

"Tämä oli papiston opetuksen ydin, vaikkakin se toisilla sanoilla
kirkoissa esitettiin. Ja näin ollen ei heidän tuomionsa ote ollut
läheskään ankara. Kenloe on heitä kerrassaan liian lievästi moittinut."


KIIHOTTIMIEN PUUTE.

"Mutta älkäämme pappisparoille olko kovin ankaroita. He olivat
kuitenkin melkoisen tyhmiä kaikesta päättäen. Sen sijaan luokaamme
silmäys sen ajan taloustieteilijöihin. Katsokaamme mitä heillä oli
sanomista.

"He väittivät, että uusi järjestelmä ei voi pysyä pystyssä, sillä
ihmiset eivät viitsi tehdä riittävästi työtä kun ei ole yksilöllisiä
kiihottimia. He edelleen koettivat uskottaa, että ihmisillä kaikkina
aikoina tuli olla melkoinen määrä kurjuutta ja puutetta, jonka pelko
heidät ainoastaan saattoi pakoittaa ahkeraan yritteliäisyyteen työnteon
aloilla.

"Katsokaammepa nyt tätä vastaväitettä. Vanhan yhteiskunnan vallitessa
oli pääasiallisesti kaksi toiminnan kiihoitusta: yksi kohdistui
etupäässä laajoihin kansakerroksiin, jotka elivät kädestä suuhun,
omaamatta mitään muita toiveita; toinen kohdistui rikkaiden
pääomanomistajain luokkaan, kiihoittaen heitä yhä virkeämpään
omaisuuden kokoamiseen. Kansakerroksien laajoja joukkoja ajoi aina
pelko puutteesta ja nälkäkuolemasta. Rikkaita kiihoitti kullan
himo hirveään kamppailuun sen omistamisesta. Sitävastoin uuden
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kaikilla tuli turvatuksi samanlainen
toimeentulo samanlaatuisten velvollisuuksien perusteella, joten
kärsimyksien epätoivoinen pelko lakkaisi. Kukaan ei liioin voinut
toivoa rikkauden kokoamisen kautta etusijaa toistaa ylitse. Edelleen
silloin yleinen hyvinvointi olisi paljon suuremmassa määrin yksityisten
silmämääränä mitä suoranainen persoonallinen etu. Sentähden väitettiin,
että moisen järjestelmän seurauksena olisi ihmisten laiskuus. Jokainen
tekisi mahdollisimman vähän työtä. Ainoastaan hädin tuskin niin paljon
työtä tehtäisiin, että niukasti toimeentullaan, mutta ei enempää. Siten
elämä uudessa yhteiskunnassa muodostuisi melkoisen köyhäksi."

"Sellainen väitelmä tuntuukin hyvin luonnolliselta", liitin tohtorin
puheeseen. "Minä olisin kernas pitämään sellaista väitöstä hyvinkin
pätevänä."

"Siten sinun aikakautesi kapitalistitkin väitelmistään ajattelivat.
Mutta itse asiassa ne väitelmät olivat kapitalistiselle
yhteiskuntajärjestelmälle eikä uudelle vaaralliset. Ajattelehan, että
näissä väitteissä mitä röyhkeimmällä tavalla huomautetaan, ettei sen
yhteiskunnan olemassa olo voi muutoin olla mahdollinen kun ainoastaan
alituisesti vallitsevan nälän ja puutteen perusteella. Ajattelehan,
Julian, mikä on sen parempi todistus kapitalistisen yhteiskunnan
kirotusta kieroudesta ja uuden yhteiskunnan välttämättömyydestä,
kuin tämä kapitalistisen yhteiskunnan suojelijain taholta tehty
puolustusväite, joka aivan alastomana kertoo, että kansan on aina
kärsittävä nälkää heidän yhteiskunnassaan. Mikään yhteiskunta ei
saattaisi enää olla kurjempi kuin kapitalistinen, jonka vankin
puolustus on kurjuus ja puute."

"Jos mikään niin tämä kapitalistien taholta tehty väitös heikensi
heidän omaa asiaansa kun sitä ajatellaan sinun esittämässäsi valossa;"
sanoin. "Alussa, kun ei sitä lähemmin tutki, tuntuu se koko vahvalta
puolustukselta."

"Syy siihen on löydettävissä siinä, että sinun aikalaisesi rikastumista
pitivät ylimmässä arvossa, joten heistä tuntui koko elämän lopulta, kun
sellaiset tilaisuudet tulevat loppumaan. Silloinhan ei enään kellään
olisi ollut tilaisuus rikastua ja sen eduksi taloudellisista toimistaan
s.o. ryöstöä jatkaa. Ja siinä he olivatkin oikeassa. Mutta varsin eri
kysymys on, josko se merkitsi yleisen yritteliäisyyden katoamista. Eri
kysymys on myöskin se, josko yksityinen rikkauden kokoon haaliminen
todellisuudessa lisäsi yhteiskunnan rikkautta. Se kyllä yritti kehittää
rikkauden keskiarvoa silloin kuin se oli ehtona uudelle rikkaudelle,
mutta ei muutoin. Sitäpaitsi jos otamme huomioon, että kapitalistit
keinottelivat suuremmaksi osaksi jo ennen kehitetyn rikkauden
kustannuksella yksityisten etujen tähden, ei yleisen rikkauden
kehittäminen tule kysymykseenkään. Edelleen oli kapitalistinen
yhteiskuntajärjestelmä tuhlaavainen rikkauteen nähden.

"Kapitalistien rikastumisen halu oli perusvaikutin siihenkin vähään
rikkauden luontiin, joka entisaikoina tapahtui. Sitä kutsuttiinkin
voiton tuotannoksi. Mutta meidän aikakautemme taloustieteilijät
väittävät että tuotannon harjoittaminen voiton tähden ja sitä varten
on taloudellinen itsemurha sentähden että se asettaa vissit rajat
tuotannon harjoittamiselle. Ainoastaan voittoa tuottavia tuotannon
aloja harrastetaan. Voittoa tuottamattomat, vaikka ne olisivat
kuinka tärkeät kansan elämälle tahansa, heitetään syrjään. Muutamat
rikastuvat ja suurin ihmiskunnan osa jää puille paljaille. Niin
ollen ei liene väärin sanottu, että tällainen rikkauden tuotanto oli
päin vastoin köyhyyden ja kurjuuden tuotanto. Sillä aina toiminnan
vaikutukset on laskettava kansakunnan enemmistön eikä suinkaan
muutaman aniharvan yksilön olojen mukaan. Luultavasti tässä on
kylliksi sanottu selitykseksi niille väitteille, joiden mukaan
ihmiskunta tulisi kadottamaan yksityisen rikkauden ylläpitämän
kiihoituksen lakkauttamisesta. Nyt meillä on todistuksia, että juuri
sen kiihoituksen lakkauttamisen kautta pääsi kansakunta erilleen
köyhyydestä ja rikkauden yksilöllisestä kokoon haalimisesta.

"Nykyisen yhteiskunnan vallitessa ei kenelläkään ole ajatustakaan
puutteeseen joutumisesta paitsi siinä tapauksessa, että hän
tahallisesti itse niin tahtoo. Me uskomme, että pelko on heikoin ja
samalla kurjin keino yritteliäisyyden aikaan saamiseksi. Me emme
tahtoisi sitä taloudelliseksi tekijäksemme vaikkapa siitä yleinen
voittokin riippuisi. Jo entisajan kapitalistikin tiesi, ettei kädestä
suuhun perusteen mukaan työskentelijä ollut luotettavin ja parhain,
vaan, että henkilö, jonka ajatuksissa ainainen puute ja huoli ei
kummitellut, oli etevin. Itsekunnioitus ja luottamus antoi henkilölle
tarmoa olla etevä alallaan.

"Jos nämä vaikuttimet olivat silloin jo niin tärkeitä, niin
ajattelehan, kuinka paljon tärkeämpiä eivätkö ne ole nyt! Entisaikoina
kun kaksi työläistä työskenteli yhdessä ja toinen laiskotteli, ei
ahkera työläinen siitä kärsinyt, mutta isäntä joka palkan maksoi.
Mutta nyt kun kaikki työskentelevät yhteiseen rahastoon, ryöstää
laiskottelija kaikkia työtovereitaan. Nyt on sellaisen henkilön, joka
työnteossa toisia petkuttaa, paras hirttää itsensä, sillä hän saa
osalleen ankaran yleisen halveksumisen.

"Toinen vanhan ajan taloustieteilijäin väitös, että taloudellinen
yhdenvertaisuus estäisi henkilöt saamasta ansionsa mukaisen tuloksen,
oli yhtä hatara. Luulo siitä, että raha oli ainoa laatu, jolla ihmisen
etevyys voitiin korvata, osottaa suurta tietämättömyyttä. Jokainen on
nyt paljon suuremmassa määrin varma oman ansionsa mukaisen korvauksen
saannista kuin silloin. Ainoa eroitus on vaan siinä, ettei hän saa
palkkioksi rahoja. Kuten tiedät, koko yhteiskunnallinen työläisten
joukko siihen luettuna myöskin kaikki virkamiehet ja kunniajäsenet,
arvostellaan heidän taloudellisessa toiminnassa ilmituomiensa lahjojen
ja ahkeruuden mukaan. Kaikki saa arvonsa yhteiskunnalle yleisesti
suorittamansa työn ja palveluksen perusteella, joka oli kerrassaan
mahdoton asia vanhan yhteiskunnan vallitessa.

"Koko vanhan yhteiskunnan tiedemiesten katsomus oli äärettömän
lapsellinen. Luullessaan että korkein arvo voitiin saavuttaa
ulkonaisten vaikuttimien kautta. Ihminen on joko kyvytön tai kykenevä.
Muutamissa tapauksissa ei tilaisuus eikä mikään ulkonainen vaikutin
saa häntä innostumaan. Sitä vastoin toisissa tapauksissa hän on
äärettömästi innostunut ja toiminta-kykyinen. Ellei ihmisessä ole
sisällistä voimaa ei ulkonainen vaikutin voi liioin häneen vaikuttaa.
Paras mitä taloudellinen järjestelmä voi tehdä, on se, että se antaa
ihmisille tilaisuuden etsiä edullisia oloja sisäiselle itselleen.
Tämän tilaisuuden vanha yhteiskuntamuoto jyrkästi teki mahdottomaksi.
Mutta nykyisessä yhteiskuntamuodossa se on ensimmäisiä olemassa
olon ehtoja. Tietysti henkilöitä nytkin syntyy sellaisina, etteivät
omaa mitään taipumuksia ja ovat sairaloisia laiskoja. Näitä tietysti
ei voida auttaa. Mutta ne pois luettuna -- ja niitten lukumäärä on
mitätön -- kaikki muut löytävät innostuttavan alan ja tilaisuuden
omille taipumuksilleen. Laiskatkin silti tuottavat yhteiskunnalle
niin paljon, että heidän kustannuksensa tulee korvatuksi. Entisen
yhteiskunnan aikana olivat miljoonat täysin terveet ihmiset laiskana.
Vallankumouksen tapahduttua tämä kuorma katosi yhteiskunnan harteilta."


PELKO SIITÄ, ETTÄ YHDENVERTAISUUS TEKISI KAIKKI SAMANLAISIKSI.

"Tärkeä väite vanhaan aikaan oli myöskin se, että taloudellinen
yhdenvertaisuus tekisi kaikki ihmiset samanlaisiksi kaikissa
tapauksissa, jolloin yksitoikkoisuus kuolettaisi elämän halun yhden
kuukauden kuluttua. Tämä väitelmä on hyvin kuvaava aikakaudelta,
jolloin kaikki ihmiset arvosteltiin rahan mukaan. Kun siis esitettiin
rahan hävittämistä ihmisten arvon määräämisestä, niin silloin
heti oletettiin, että se toimenpide ehdottomasti merkitsi kaiken
persoonallisen eroavaisuuden katoamista. Tämä katsomus todellakin
on kuvaava sen ajan filosoofiasta, jolloin ihmisiä arvosteltaessa
sanottiin, hän on niin monen miljoonan arvoinen. Aivan luonnollista
oli, että sellaisissa oloissa elävät ihmiset eivät voineet muuta
käsittää, kuin että heidän erilaatuisuutensa riippui pankkisäästöjen
erilaatuisuudesta.

"Mutta olkaamme vakavia sen aikakauden suhteen. Heillä tämän kirjan
mukaan tuntui oikein vakavasti olleen käsitys, että taloudellinen
yhdenvertaisuus tarkoittaisi ihmisten yhdenlaatuisuutta, sillä kun
ihmisillä ei olisi eri varallisuussuhteita eri harrastuksia, niin
luonnolliset vaikuttimet erilaatuisuuteen luonnollisesti häviäisivät.
He eivät huomanneet, että taloudellinen, yhdenvertaisuus, antamalla
kaikille vapauden ja tilaisuuden omien kutsumuksiensa mukaisien olojen
ja elämäntapojen valitsemiseen, on ainoa todellinen peruste ihmisten
itsenäisyyden ja siis toisista eristymisen ilmenemiselle. Vanha
yhteiskunta asetti taloudellisten rajoitusten kautta luontaisille
taipumuksille jyrkän esteen ja siten pakoitti ihmiset suurimmaksi
osaksi muodostumaan samanlaatuisiksi. Sitävastoin nykyinen yhteiskunta
olemassa oloonsa ja edistykseensä nähden pääasiallisesti nojasi
ihmisten luonteenomaiseen ja itsenäisesti toimitettavaan työhön.
Sentähden äärettömän moninainen luonteenominaisuuksien, kykyjen
ja tietojen aarre olikin tuloksena. Jokainen on erilainen, oma
itsensä, joka vuorostaan eri laatuisuuksineen liittyy yhteen suureen
kokonaisuuteen, rikastuttaakseen sitä omilla väriheijastuksillaan."


YHDENVERTAISUUS HÄVITTÄÄ KILPAILUJÄRJESTELMÄN.

"Sitten vastustettiin uutta yhteiskuntajärjestelmää sen perusteella,
että se taloudellisen yhdenvertaisuuden kautta hävittää
kilpailujärjestelmän ja lakkauttaa olemassa olon taistelun, jotka
olivat vanhan katsomuksen mukaan tärkeitä tekijöitä parhaiden tuloksien
saavuttamiseksi. Jos vanhan yhteiskunnan puolustajat olisivat
väittäneet uutta yhteiskunta järjestelmää vastaan sen perusteella,
etteivät ihmiset vielä olleet kypsyneet vastaanottamaan uutta
yhteiskuntajärjestelmää, niin ei se olisi ollut niin korkeaa. Mutta
kun he tekivät väitöksensä siveyteen ja ihmiskunnan onnistumiseen
vedoten, on sen rehellisyyteen vaikeanlainen luottaa. Sillä mitä oli
kilpailujärjestelmä muuta kuin surkuteltava taistelu elämän tarpeista,
jossa onnistuminen riippui siitä, ettei ollut kylliksi kilpailijoita,
ja jos häviölle joutuneiden oli kukistuttava onnistuneiden
käskyläisiksi? Tällaisen elämän tarpeiden tähden tapahtuvan taistelun
eroituksena taistelusta, jota pyssyjen kanssa toimitettiin itse elämän
puolustamiseksi ja ottamiseksi ei ollut mitään tosi eroavaisuutta.
Mutta katsokaamme asiaa kuitenkin lähemmin.

"Ensiksikin, myöntäkäämme, että taistelu elämän tarpeista, eli
toisin sanoen kilpailu, kaikessa surkeassa raakuudessaan olisi ollut
puolustettava, jos se todellakin olisi voinut edellyttää ihmisten
kehittymistä paremmaksi. Mutta kaiken kilpailun perustuksena tulee
olla tilaisuuksien tasaväkisyys. Oliko se taattu vanhan yhteiskunnan
vallitessa? Ei suinkaan. Silloinhan päinvastoin jokaisen toiminnan
edellytykset olivat erilaatuiset ja rajoitetut. Rikas luonnollisesti
sai suuremmat edut kuin köyhä, sillä olivathan järjestelmät juuri
rikkaiden etuoikeuksille nojaavia. Köyhien jo kilpailuun antautuessaan
oli havaittava, että he olivat alakynnessä. Suoraan sanoen sangen
laajoilla kansankerroksilla ei saattanut olla kysymystäkään mistään
tasaväkisestä kilpailusta. Rikkaat omassa keskuudessaan vuorostaan
olivat eri asemissa. Toiset olivat väkevämpiä ja toiset heikompia. He
taistelivat eri laatuisissa voimasuhteissa toisiaan ja koko kansaa
vastaan. Kilpailu siis yksinkertaisesti oli kilpailua ei paremman
luonteenominaisuuden ja jalouden voittamiseksi, mutta rikkauksien
luomiseksi laajojen kansankerroksien elämän ja onnen kustannuksella.
Sellainen kilpailu aina ilmetessään tuotti kurjuutta ja alensi ihmisien
moraalia ja ihmisyyttä. Se saattoi heidät raateleviksi pedoiksi,
joiden silmämääränä oli liikevoitto. Vanhan ajan Roomalaiset olivat
huvitettuja katselemaan taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta he
kuitenkin pitivät tarkkaa huolta siitä, että taistelijat olivat
tasaväkisiä. Inhoa osotettiin katsojien puolelta kaikkea taistelussa
ilmenevää puolueellisuutta ja vääryyttä vastaan.

"Sanopas sinä Julian, mitä olisi ollut tehtävä vanhan järjestelmän
aikana saattaakseen kaikki taistelijat samanväkisiksi ja heidän
taistelu edellytyksensä ja tilaisuutensa yhdenlaisiksi, jottei
kenelläkään olisi ollut mitään erikoisetuja puolellaan taistelussa?"

"Tietysti ensiksi olisi ainakin tullut tehdä yhdenvertaisiksi heidän
kasvatusopilliset asiansa ja taistelun yleiset edellytykset sekä
taloudelliset voimat."

"Aivan niin. Ja juuri sen taloudellinen yhdenvertaisuus tarkoitti
suorittaa. Vanhan ajan ihmiset vastustivat taloudellista
yhdenvertaisuutta sentähden, että se muka hävittää kilpailun, vaikka
se itse asiassa tarkoitti saada aikaan oikean ja rehellisen kilpailun.
Uusi yhteiskuntamuoto asetti kaikki ihmiset samanväkisinä kilpailemaan.
Kaikilla olivat samat edellytykset. Kaikki kilpailijat kunnioittivat
toisiansa, sillä he eivät olleet eri asteilla. Ei ollut rikkaita
ei köyhiä. Kaikki olivat onnellisen ja hyvinvoinnin yhteiskunnan
kansalaisia. Kaikkien kiihoittimena oli yleinen hyvinvointi, tietoisuus
omista voimista ja itse-kunnioitus. Sentähden ei taistelu tullut
hillittömäksi persoonalliseksi vihaksi. Taistelevat kunnioittivat
toisiaan. He rakastivat toisiaan. Sillä lopullisesti voittojen voitto
oli häviölle joutuneenkin voitto, sillä eroituksella ainoastaan,
että voittaja sai voiton merkin samalla kuin hän oli omaa voimaansa
kehittäessään kohottanut toisten pyrkimysmäärää."


VÄITÖS ETTÄ YHDENVERTAISUUS KUOLETTAISI ITSENÄISYYDEN.

"Tämän väitteen me löydämme seuraavana luettelossamme. Sen mukaan
väitettiin, että taloudellinen yhdenvertaisuus taatessaan huokealla
kaikille ihmisille elämän, kuolettaisi heistä itsenäisyyden ja
omintakeisuuden. Tämä vasta väite voitaisiin yhdistää edelliseen
kuuluvaksi, sillä ajatus on tässäkin sama; nimittäin, että
taloudellinen eriarvoisuus on ainoa kiihotin kaikelle pyrkimyksellä.
Matta kun väitettä käytettiin koko paljon vallankumouksen
vastustamisessa, niin otettakoon se tässä huomioon.

"Väite itsessään kumoaa itsensä. Siinä sanotaan, että henkilöt ovat
vaarassa kadottaa itsenäisyytensä saavutettuaan itsenäisen aseman.
Jos minä nyt sinulta kysyisin, minkälaatuinen asema, pelkoa vaiko
luottamusta synnyttävä, oli edullisin itsenäisyyden ja omintakeisuuden
kehittymiselle, niin mitä sinä sanoisit?"

"Minä tietysti sanon, että luottamusta herättävä, turvattu asema on
omintakeisuuden ja itsenäisyyden peruste."

"Aivan oikein. Sehän on selvää. Ja uusi yhteiskunta järjestelmähän
juuri tarkoitti sellaisen aseman kaikille ihmisille takaamista.
Minkätähden siis väitettiin, että sen järjestelmän olot olisivat
epäedullisia itsenäisyydelle ja omintakeisuudelle? Jos missään elämän
varmuus ja taloudellinen riippumattomuus saattaa vaikuttaa edullisesti,
niin on se juuri siinä, että ihmisen itsenäisyys ja omintakeisuus
varmistuu taloudellisen aseman varmuuden kautta, joten ihminen tuntee
itsensä omaksi herrakseen. Sitävastoin epävarmuus toimeentulosta
pakoittaa ihmiset aina kuolettamaan itsenäisyyttään ja antautumaan
toisten voimallisempien turviin.

"Se olisi mahdollisesti kylliksi kumoamaan koko väitelmän. Mutta
kapitalistien perusväitelmä, että kaikki muut yhteiskunta järjestelmät
tulisivat olemaan onnettomia kaikessa suhteessa ihmiskunnalle ja että
kapitalistinen järjestelmä on vaan ainoa oikea, on siksi laajassa
muodossa tehty, että sen selittäminen vaatii tarkempaa syventymistä.
Sentähden ryhtykäämme perusteellisemmin katselemaan niitä seikkoja
joita väite edellyttää puolustuksekseen ja sitten vuorostaan niitä,
joita meillä on väitteen kumoamiseen.

"Tarkastettakoon niitä ilmiöitä, joita vanhan yhteiskunnan aloilla
esiintyy. Otettakoon ensin naiset, s.o. toinen puoli ihmissuvusta.
He olivat ensi kädessä valtiollisesta ja taloudellisesti miesten
hallinnon alaisia ja toisessa kädessä jonkun miesyksilön holhottavia
sentähden, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen olosuhde oli heidät
painanut asemaan, jossa he miltei tykkönään olivat joutuneet miehistä
riippuviksi. Miehet vanhojen tratitionien perusteella muodostivat
ahtaita käsitteitä naisten velvollisuudesta ja rakkaudesta ynnä
elämäntavoista yleensä. Mutta miltei samanlainen oli miestenkin elämä
sillä eroituksella ainoastaan, että he jossain määrin olivat naisia
edellä vallassa. Suurin miesten enemmistö oli vuorostaan riippuvainen
työnantajansa armosta. Sentähden tuli heidän sulattaa herrojensa kaikki
elämän ymmärryksen seikat ja mahtikäskyt ilman vastalauseita. Jos ei
voinut niitä ken hyväksyä, tuli hänen kuitenkin olla sangen hiljaa ja
tekeytyä välinpitämättömäksi. Katso esimerkiksi vanhan ajan salaisen
vaalitavan lakia. Luultiin sen olevan tarpeellisen sentähden, että
köyhälistö saa vapaasti äänestää. Eikö se laki itsessään tunnusta, että
työläisiltä vapautta puuttui? Eikö se puhu selvää kieltä työnantajan
vaikutusvallasta työläiseen. -- Työläisten jälkeen tulevat liikemiehet,
jotka itseään pitivät työläisiä onnellisempina, Liikemiehillä minä
tarkoitan välityskauppiaita, jotka elättivät itseänsä tyrkyttämällä
ihmisille tavaroitaan. Näitten liikemiesten joukossa on itsenäisyys
sitäkin harvinaisempi vieras. Liikemiesten menestyäkseen tuli ottaa
tarkka vaari itseään ylempien tavoista ja viittauksista ja olla sekä
tukkukauppiasten että ostajiensa kumartava orja.

"Katsottakoon korkeammalle. Meillä on oikeutta toivoa ajatuksen
vapautta ja itsenäisyyttä ainakin oppineissa hyvinvoivissa tieteilijäin
piireissä. Katsottakoon niitä. Otettakoon pappien toimi ensiksi.
Me havaitsemme, että he olivat seurakuntiensa ja yleisen isäntien
mielipiteiden alaisia ja saarnasivat palkkaorjiensa mielen mukaan,
mutta ei kenenkään muiden. Jokaisen sanan minkä he lausuivat
punnitsivat he tarkoin. Jos havaitsivat siinä vähässäkään määrin
vapautta herättävää ja ajatuksen unta häiritsevää, oli heidän se
karsittava pois, taikka muutoin oli heidän virkapaikkansa mennyttä
kalua. Entäs sitte korkeamman luokan opetustyö, kutea yliopistoissa ja
korkeakouluissa. Kuolleiden kielien opetuksessa vallitsi nähtävästi
jonkunlainen vapaus; mutta jos joku professori uskalsi jonkun elävän
aineen käsittelyssä käyttää kapitalisteilta: vastakkaista selitystä,
niin tiesi hän hyvin pian mitä hänen rauhaansa sopii. Sanomalehdistö
ja kirjallisuus vuorostaan oli kapitalistisen katsomuksen orja.
Toimittajat eivät olleet oikeutetut kirjoittamaan omia mielipiteitään
enemmän kuin kutojat voivat määrätä malleja, joita he halusivat kutoa.
Toimittajat palkattiin valvomaan kapitalistien maailmankäsitystä ja
etuja; sillä sanomalehdistö riippui kapitalisteista.

"Voiko sellaisissa oloissa puhua mitään itsenäisyydestä ja
omintakeisuudesta? Voiko puhua mitään itsenäisyyden ja omintakeisuuden
häviämisestä joita ei pienimmässäkään määrin missään ilmennyt. Olematon
itsenäisyys ei voi kadota. Ja mikään olojen vaihdos ei voi enää
huonommaksi muuttaa itsenäisyyden kohtaloa mikä se kapitalistisessa
yhteiskunnassa oli.

"Uudessa yhteiskunnassa sitä vastoin ei ollut mitään hallitsevia ja
valta-asemissa olevia yksilöjä enemmän kuin luokkiakaan, jotka olisivat
määräilleet joko taloudellisella tai valtiollisella vallallaan mitä
sai ja mitä ei saanut ajatella, puhua tai kirjoittaa. Kaikki olivat
saman arvoisia ja yhtä mahtavia. Kaikilla oli oikeus ja tilaisuus
itsenäiseen ja omintakeiseen toimintaan. Sitäpaitsi koko olemassaolo ja
menestymisen edellytykset nojasivat itsenäisyyteen ja omintakeisuuteen.
Suurimman kansalaistoveriensa ihailun voitti itsenäinen sielu ja
omintakeisuus oli paras suositus yleisessä seuraelämässä."

"Sellaisissa oloissa päinvastoin tuli riippuvaisuuden kadota ja
itsenäisen omintakeisuuden astua valtaistuimelle."


HALLITUKSEN EPÄREHELLISYYS JA KANSALLINEN TEOLLISUUS.

"Seuraava vastaväite väittää, että kansallinen yhteisteollisuus ei
voi menestyä sentähden, että hallitus ei epärehellinen ja valvoisi
sellaisena vaan omia etujaan. Tämä väite näyttää heräävän kokemuksista
yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin hallituksen hoidettaviksi
siirtyi useampia kunnollisia ja yleismaallisia omaisuus- ja toimialoja.
Näitä hallitessaan, piti silloinen hallitus silmällä yksinomaan omia ja
pääomain omistajain etuja, jotka itse asiassa olivat samat niinkauvan
kuin pääoman omistajain luokan jäsenet olivat hallituksena tai muutoin
määräävästi vaikuttivat hallitusmiesten valintaan. Virkamiehet
suorastaan möivät kaikki edut ja oikeudet vallastaan kapitalisteille.

"Sentähden, kun sellaisia asioita kaikkialla joukottain paljastettiin,
tuli kansa epäluuloiseksi hallituksiin nähden, jolloin vallankumouksen
vastustajat saivat tilaisuuden sanoa, että yhä suurempien asiain hoidon
hallituksen käsiin antaminen olisi suurinta hulluutta.

"Kapitalistien taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan teoria ja
käytäntö tarkoitti yksinomaan heidän omaa hyötyänsä. Kapitalistit eivät
pienimmässäkään määrin antaneet arvoa kansan yleisille eduille, jotka
luonnollisesti olivat heidän eduilleen ristiriitaisia. Sentähden he
toimintansa keskittivätkin tuottaakseen yhteiskunnan kustannuksella
itselleen mahdollisimman suuria etuja ja voittoja. Kansan asettaman
virkamiehen ylpeys oli jättää virkapaikka yhtä köyhänä kun oli siihen
astunutkin. Mutta kapitalistien suurimpana ylpeilyn aiheena oli,
että he osasivat asemansa käyttää mahdollisimman suurien rikkauksien
itselleen kokoomiseksi. Kapitalistien suhteen ei sellaista tointa
kutsuttu epärehellisyydeksi kuten tehtiin kansan virkailijain paljon
pienempien epärehellisyyden ilmiöiden tähden. Kapitalistien rikkauksia
nimitettiin laillisiksi voitoiksi. Mutta mistä ne voitot olivat
lähtöisin? Eikö ne olleet kansalle mitään maksaneet?

"Nämä kapitalistien luokan -- joka itse asiassa oli silloin todellinen
hallitus vaikkei aina mahdollisesti sitä nimeä kantanutkaan -- voiton
kiristämiskeinot olivat kauhean vaarallisia kansalle. Niiden kautta
kapitalistien luokka todellisesti riisti kaikki kansan tuotannon. Mutta
hyvien tapojen ja rehellisyyden apostolit eivät sanaakaan sitä vastaan
sanoneet. Sen sijaan he pitivät kauhean suurta melua, jos kansan
virkailijat pienimmässäkään määrin käyttivät yleisiä varoja omiin
asioihinsa. Pienet varkaat hirtettiin, mutta suuret seppelöitiin. Sen
kautta kapitalistit saivat olla rauhassa, sillä kun kansan huomio oli
virkailijoihin kiintynyt, ei ollut pelkoa, että se joutaa havaitsemaan
päärosvoja.

"Näin ollen ei ole suuresti ihmeteltävää, jos löytyi sellaisia
mielipiteitä, jotka väittivät, että hallitus ei voi johtaa mitään
rehellisesti. Kapitalistit sen käsityksen itse synnyttivät. Saarnattiin
oppia, että kaikkien asiain hoito on uskottava yksityisille pääoman
omistajille, jotka itse asiassa kaikessa laajuudessaan tarkoittivat
asettaa käytäntöön sen ryöstön mistä muutamia virkamiehiä syytettiin.
Sellainen esitys tuntuu siltä kuin talon omistaja, joka ei löytänyt
sopivaa henkilöä talonsa hoitoon, olisi esittänyt sen hoidon uskomista
ammatti-varkaille.

"Virkamiesten epärehellisyys oli ainoastaan siinä, että he unhottivat
valansa ja asettuivat samalle asteelle millä koko kansakunnan
taloudellinen keinotteluolemus seisoi. Tietysti oli oikein, että kansa
oli ankara virkailijoihinsa nähden; mutta se oli väärin, ettei kansa
huomannut, että yksityiskapitalistit todellisesti olivat lopullisia
rikollisuuden ja epärehellisyyden synnyttäjiä. He yhteiskunnan
taskusta ilman mitään tyhjensivät kaikki rikkaudet. Käsityksen
hataruutta osoittaa sekin seikka, kun kansa ei havainnut, että hallitus
epärehellisimmissäkään tapauksissa ei ryöstänyt ja varastanut kansaa
likimainkaan niin suuressa määrin kuin yksityiskapitalistit samassa
suhteessa olisivat tehneet."


VÄITE, ETTÄ KANSALLINEN TEOLLISUUSJÄRJESTELMÄ UHKAISI VAPAUTTA.

"Useampia muitakin melkoisen tärkeitä vastaväitteitä löytyy vielä tästä
teoksesta. Muiden muassa väite, että teollisuuden yleiseksi, vaikkapa
kansan valitseman hallituksenkin valvonnan alaiseksi muodostaminen
tulisi vahingoittamaan kansalaisten vapautta, oli melkoisen tärkeä.

"Mainittu väitelmä nojasi sellaiseen oletukseen, että kapitalistisen
tuotannon ja teollisuuden vallitessa kansa oli vapaa ja ettei sen
tarvinnut olla kenellekään edesvastuussa. Mutta mikä oletus olisi
voinut olla totuudesta enemmän poikkeavaa kuin tämä? Yksityisen
kapitalismin vallitessa koko teollisuus ja sen käytäntö, joista
kaikkien elantosuhteet riippuvat, oli täydellisesti despoottisen
suurkapitalismin hallinnon alaisena. Teollisuuden kansalliseksi
muodostaminenkin suoranaisesti juuri johtui siitä kauheasta sortavasta
riippuvaisuudesta, jonka alaisena kansa yksityiskapitalismin vallitessa
oli ollut.

"Vuonna 1776 amerikalaiset kukistivat brittiläisten vallan siirtomaissa
ja perustivat oman valtansa sen tilalle. Ajatteles jos kuningas
silloin olisi lähettänyt lähettiläänsä varoittamaan Amerikan
kansaa, ilmoittaen, että se uuden yhteiskuntavallan perustamisella
vahingoittaisi yleistä vapautta! Sellaiselle lähetystölle ja väitteelle
tietysti olisi naurettu. Jos jotain olisi vastattu lähetystölle,
niin olisi se käsittänyt selityksen, ettei mitään uutta valtaa ollut
tarkoituskaan perustaa, mutta sen sijaan oli tarkoitus syrjäyttää
entinen valta ja antaa kansalle oikeus määritellä omat asiansa mielensä
mukaan. Samoin oli teollisuuden kansalliselle pohjalle järjestämisen
laita. Kysymys oli tällöin siitä, josko kansalle ja kansan eduille
vastakkainen valta sallittiin edelleenkin jatkua tai ottiko kansa itse
sen vallan käsiinsä, siten voidakseen vapaana teollisuuden aloilla
toimia omien etujensa saavuttamiseksi sensijaan, että he ennen olivat
pakoitetut pitämään huolta kapitalistien eduista.

"Jokainen, joka vähässäkään määrin on selvillä kansan toimeenpanemien
pyrkimysten ilmiöistä, tietää tarkoin kansan aina sorrosta pyrkivän
vapauteen. Niinpä teollisuuden kansallistuttamisenkin tarkoitus oli
vapauttaa kansa kapitalistien teollisesta orjuudesta siten, että
teollisuus siirtyi kansan toiminnan ja huolenpidon alaiseksi, jolloin
jokainen kansalainen oli kenestäkään riippumaton vapaa tuottaja
ja kuluttaja. Tällöin ei tuotantoa ja kulutusta voi yksityinen
määritellä ja siten pakoittaa kansakunta ikeensä alaiseksi. Sen
sijaan kansakunta ja sen jokainen yksilö määräilee tuotannon ja
kulutuksen erinäiset seikat oman makunsa ja tarpeidensa mukaan.
Korkeimpana siteenä persoonien vapaudelle saattoi olla ainoastaan
yleisen hyvinvoinnin edellytys. Siitä yleisestä hyvinvoinnista riippui
yksityinen hyvinvointi, joten yksityinen oman etunsa pakoituksesta
varsin vapaaehtoisesti ja ilman mitään muuta varsinaista pakkoa
täytti tehtävänsä. Mahdollisien erimielisyyksien sattuessa tarvittiin
ainoastaan käyttää yleisäänestystä kansan yleisten etukatsomusten
selville saamiseksi. Ja kaiken tämän vallitessa pysyi kansa kansana
ja sen yksilöt yksilöinä täydellisesti vapaina. Pieninkään pakon
ilmiö ei sitä vapautta himmentää voinut. Meidän ainoastaan tarvitsi
yhteisesti suostua noudattamaan käytännössä sellaista periaatetta, että
velvollisuuksien täyttöön kykenevä henkilö laiminlyöden niiden täytön,
ei ole oikeutettu myöskään nauttimaan tuloksista ja oikeuksista."


MALTHUSIALAINEN VASTAVÄITE.

"Heittäen huomioon ottamatta pienimmät vastaväitökset, tulemme
me viimeiseen, mikä tässä merkillisessä kirjassa esiintyy. Tämä
väitös eroaa kaikista toisista siinä, että se myöntää taloudellisen
tasa-arvoisuuden menestyvän ja kohottavan ihmiskuntaa entistä
korkeammalle onnellisuuden ja ihmisyyden asteelle. Mutta samalla se
ottaa juuri tämän myönnytyksen vastustuksiensa perusteeksi."

"Sen väitteen tulee olla kerrassaan eriskummaisen", sanoin. "Antaapas
kuulla sen lähemmät perusteet."

"Vastustajat väittivät seuraavalla tavalla: 'Ajatelkaamme, että
köyhyys, kurjuus ja kaikki muut sellaiset vaikuttimet hävitetään
maailmasta. Silloin jokainen tulisi saamaan takeen siitä, että heillä
ja heidän lapsillaan tulisi olemaan yllinkyllin kaikkia tarpeita.
Siitä vuorostaan olisi seurauksena, että ihmisten lisääntyneistä
ei ole mikään vaikutin rajoittamassa. Kun kaikki seikat olisivat
kaikille yhdenvertaiset, merkitsisi se, että väkiluku kasvaisi
hirveän suuressa määrässä, josta vuorostaan seurauksena olisi ruoan
kulutuksen lisääntyminen siinä määrässä, ettei sitä voitaisi tyydyttää
tiedossaolevilla keinoilla. Tulisi olettaa, että peräti uusi, tähänasti
varsin tuntematon elintarpeiden ja niiden tuotannon muoto löydettäisiin!'

"Katsottakoon nyt tätä vastaväitöstä lähemmin. Väitös lähtee
osottamaan, että kun köyhyys ja kurjuus poistuisi, niin ihmissuvun
nopealle lisääntymiselle ei löydettäisi mitään esteitä ja rajoja. Siis
toisin sanoen, tämä väite olettaa, että hyvin vointi ja onnellisuus
edellyttää lasten syntymisen lisääntymistä."

"Niinpä luulisi", vastasin minä.

"Mutta niin ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse olla. Katsoo
esimerkiksi kapitalistisen aikakauden rikkaita ja sivistyneitä. Heillä
oli yllin kyllin rikkauksia ja ei yhtään puutteista johtuvia huolia.
Ne eivät saattaneet siis vaikuttaa heidän lisääntymisprosenttiinsa.
Ja kuitenkin lähemmin katsottuna havaitsemme, että heidän
keskuudessaan perheet ovat sangen pieniä. Tuskin syntymäprosentti
vastaa kuolevaisuutta. Vieläpä väitetään, että rikasten ja varakasten
luokkien perheet hävisivät sentähden, että heidän keskuudessaan
lasten syntymisprosentti oli harvinaisen alhainen. Mikä sen aiheutti?
He olivat rikkaita, sivistyneitä ja saivat elää miten tahtoivat. Ja
kuitenkin heidän piireissään syntyvien lukumäärä oli arveluttavan
pieni. Siis, vielä kerran, mikä sen aiheutti"?

"Luultavasti se seikka", vastasin minä, "että sivistys ja valistus
oli kehittänyt heidän siveyskäsitteensä niissä asioissa korkeammaksi,
joten eläimellisyys, joka siihen asti oli siksikin valtavana
esiintynyt, kadotti heidän piireissään jalansijansa. Samalla myös, kun
perheet yleisesti valistuivat, kieltäytyivät naiset olemasta miesten
sukupuoliorjia ja rupesivat saamaan sananvaltaa sukupuolielämän
kaikissa asioissa."

"Aivan niin. Sinun vastauksesi on kylliksi kumoamaan Malthusilaisten
vastaväitteen korkeamman ja paremman elämänjärjestelmän perusteita
vastaan sen nojalla, että ihmiskunnan lisääntyminen siten liijalliseksi
kävisi. Malthus, kuten tietänet, uskoi, että ihmisillä on suurempi
taipumus lisääntyä mitä tuotanto olisi sallinut, joten siitä oli
seurauksena yhä lisääntyvä elintarpeiden puute. Moinen katsomus
rikkaiden keskuudessa oli hyvinkin laajalle levinnyt -- rikkaiden,
jotka kuitenkin varsinaisesti olivat maailman kurjuuteen syyllisiä. He
tietysti olivat varsin tyytyväisiä sellaisesta opetuksesta, joka kaiken
syyn heidän niskoiltaan siirsi luonnon syntiluetteloon. Sitäpaitsi oli
Malthusen oppi rikkaille edullinen toisessakin suhteessa. Se nimittäin
vastusti kaikkia uudistuspyrkimyksiä sentähden muka, että ihmisten
ehompi onnellisuus tekisi asiat toista tietä yhä entistään huonommiksi.

"Mutta jätettäköön nyt Malthus sikseen. Vaikka alhainen
syntymisprosentti sivistyneiden joukossa -- joiden olot olivat
kerrassaan vastakkaisia kurjuudelle ja vastasivat yleisiä kansan
oloja taloudellisen yhdenvertaisuuden vallitessa -- olisi kylliksi
pätevä, kumoamaan väitöksen onnellisuuden vaikutuksesta ihmissuvun
lisääntymiseen, niin on meillä vielä eräs toinen paljon tärkeämpi
todiste jälellä. Äsken sinä sanoit yhdeksi syyksi varakkaiden
piireissä syntymisprosentin alhaisuuteen sen, että naisten sanoille
niissä asioissa asetettiin enemmän painoa kuin alemmissa luokissa.
Taloudellisen yhdenvertaisuuden varmana seurauksena on ja on aina
oleva, että kaikkien naisten mielipide ja sana kysymyksen alaisissa
asioissa painaa enemmän kuin miesten. Niin ollen siis naiset lakkaavat
taloudellisen yhdenvertaisuuden vallitessa olemasta sukupuoliorjia
ja yksinomaan lapsensiitoskoneita. Lapsen synnytysvaisto naisille
tulee luonnolliseksi. Luonnollisuus vuorostaan on takeena siitä, että
syntymisprosentti on luonnollisille oloille ja elämän edellytyksille
sovelias, joten pelkoa suuresta tai pienestä syntymisprosentista ei
tarvitse olla."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yhdenvertaisuus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.