Title: Kettu Repolainen - Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma
Author: Swan, Annie S.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kettu Repolainen - Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma" ***


KETTU REPOLAINEN

Goethen "Reneke Fuchs" runoelman y.m. mukaan suomeksi kertonut

Anni Swan



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.



ENSIMMÄINEN LUKU


Oli helluntai, kesän herttainen juhla. Metsät ja maat, vuoret ja mäet
vihannoivat ja kukoistivat. Riemuiten visersivät linnut puissa ja
pensaikoissa. Kukkaset tuoksuivat kedolla, ja taivas oli kirkas.

Kuningas Jalo oli kutsunut luokseen koko hoviväkensä, ja kaikki
läänitysmiehet riensivät kiireimmän kautta noudattamaan hänen kutsuaan.
Siinä oli kansaa jos jonkinlaista. Juhlallisena astui saapuville Kurki
Koipelainen, häntä seurasi Närhi Näpsä, Harakka Hakattaja ja monta
muuta valtakunnan ylimystä. Ei kukaan tahtonut olla poissa, sillä
kuningas aikoi viettää suurta juhlaa ja oli lähettänyt kutsun sekä
suurille että pienille.

Mutta missä oli Kettu Repolainen, tuo vallaton vekkuli? Häntä ei
näkynyt, ei kuulunut. Arvaahan sen, Kettu veijari pelkäsi kokoontuneita
ylimyksiä, hän oli näet tehnyt kaikille jotain pahaa. Tuskinpa oli koko
metsänväessä ainoatakaan, jota hän ei ollut loukannut, lukuunottamatta
Mäyrä Metsäsikaa, hänen orpanaansa. Siksipä eläimet olivatkin
päättäneet oikein miehissä kannella kuninkaalle Ketun kepposista.

Kuningas Jalo istui valtaistuimelleen, ja kaikki eläimet seisoivat
hänen ympärillään. Silloin astui Susi Hukkanen serkkujensa ja
ystäväinsä seuraamana kuninkaan eteen ja aloitti kanteet. Pitkässä
puheessa hän kuvaili, mitä pahaa Kettu oli hänelle tehnyt, kuinka
katalasti hän oli kohdellut Hukatarta, Suden hellää puolisoa, ja hänen
pieniä lapsiaan.

-- Oi, armollinen kuningas, lausui hän lopuksi murhemielin. -- Sinä
olet suuri ja ylevä, armahda siis minua ja kosta häpeäni. Vaikka
kieleni neljä viikkoa lakkaamatta kävisi, en sittenkään ennättäisi
kertoa kaikkea sitä ilkeyttä, minkä Kettu minulle on tehnyt.

Kun Susi oli puheensa päättänyt, astua tepsutti esiin pieni koira,
Merkki nimeltään. Hän puhutteli kuningasta ranskan kielellä:

-- Oi kuninkaani, virkkoi hän, minä olen köyhä koirarukka. Ainoa
omaisuuteni oli palanen lihamakkaraa, jota talletin pensaikossa. Mutta
senkin vähän Kettu riisti minulta.

Mutta tämän kuullessaan hypähti Kissa Mirri vihaisena kuninkaan eteen.
-- Loruja, kivahti hän. -- Juttu on jo monen vuoden vanha. Sitä paitsi
oli makkara oikeastaan minun omaisuuttani. Varastin sen eräänä pimeänä
syysyönä myllärin eukolta. Merkillä ei ole siihen sen enempää oikeutta
kuin Repolaisellakaan.

Pantteri lausui: -- Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin valituksiin.
Tietäähän jokainen, että Kettu Repolainen on varas ja murhaaja.
Kuulkaapas, kuinka hävyttömästi hän eilen kohteli Jänis Vääräsäärtä,
tuota hyvänsävyistä miestä, joka ei virka pahaa sanaa kenellekään:
Repolainen tekeytyi hurskaaksi ja rupesi Jänikselle opettajaksi häntä
muka rukoilemaan neuvoakseen. Mutta miten ollakaan, juuri kun he
istuivat vieretysten uskontunnustusta lukien, iski Kettu, joka
tietenkään ei osannut pahaa luonnettaan hillitä, hampaansa Jäniksen
kurkkuun. Huonosti olisi nyt Vääräsäären käynyt, ellen minä olisi
sattunut kulkemaan siitä ohitse ja pelastanut poloista tuon tekopyhän
lurjuksen kynsistä. Tuossa hän nyt seisoo hurskas Vääräsääremme.
Katsokaa, kuinka runneltu hän on, täynnä haavoja ja mustelmia. Salliiko
hallitsijamme, sallivatko korkeasukuiset ylimykset moisen konnan
rankaisematta häväistä lakia ja oikeutta?

-- Soisinpa totta tosiaan, että tuo ilkiö jo kauan sitten olisi
henkensä heittänyt, huokasi Susi.

Mutta nyt puuttui puheeseen Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, joka
rohkeasti alkoi setäänsä puolustaa, lausuen:

-- Totta sanoo sananlasku, että vihamiehen suu on kitsas kiitokselle.
Jospa setäni vain olisi täällä, kyllä silloin saisit, Susi, kavalaa
parjaustasi katua. Oletko jo unhottanut, kuinka sinä ja Repolainen
kerran teitte ystävyydenliiton? Jos armollinen majesteetti suvaitsee,
niin kerron, miten Susi silloin ystäväänsä petkutti. Muutamana päivänä
lähtivät Repolainen ja Hukka äsken teurastettua sikaa eräältä
talonpojalta ryöstämään. Kettu hiipi suurella vaivalla sisään
ruoka-aitan ikkunasta ja heitti lihat Sudelle, joka odotti
ulkopuolella. Pahaksi onneksi sattuivat koirat olemaan lähettyvillä, ja
ne repivät Repolaista niin pahoin, että tämä töin tuskin pääsi pakoon.
Haavoittuneena hän riensi Hukkasen luo saaliin jaolle. Mutta ahnas Susi
oli syönyt koko sian suuhunsa luineen lihoineen Ketulle sorkkaakaan
jättämättä. Monta muuta tällaista juttua voisin vielä kertoa, mutta
riittäköön tämä. Mitä taas Vääräsäären asiaan tulee, niin se on pelkkää
panettelua. Sanokaa itse, hyvä herrasväki, miltä maailma näyttäisi,
ellei opettaja saisi oppilastaan hiukan kurittaa ja nuhdella. Ja mitä
tulisi nuorisostamme, ellei se saisi vähän kuriakin maistaa? Entäs
Merkki sitten, joka väittää menettäneensä lihamakkaransa. Enpä totta
maar kehtaisi hänen sijassaan koko makkarasta sanaakaan hiiskua. Kuka
voi moittia setääni siitä, että hän ottaa varkaalta hänen saaliinsa?
Jalosukuisen miehen tulee aina kohdella rosvoja ankarasti. Enpä
ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi hirttänyt tuon liehakoivan
konnan siihen paikkaan. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka.
Jokainen moittii vain setäni entisiä erehdyksiä, ei kukaan ajattele
hänen nykyistä hurskasta elämätään. Mutta olenpa varma siitä, että
siitä lähtien kun kuninkaanrauha julistettiin, Repolainen on elänyt
siivommin kuin kukaan muu. Hän on tykkänään muuttanut elämänsä. Hän syö
vain kerran päivässä, elelee kuin erakko, käyttää jouhipaitaa ja
kiduttaa itseään kaikin tavoin. Pitkään aikaan hän ei ole lihaa
maistanutkaan. Hän on jättänyt asuntonsa Veijanlinnan ja elelee nyt
yksin luostarikammion hiljaisuudessa. Jos suvaitsette mennä katsomaan,
voitte omin silmin nähdä, kuinka laihaksi ja kalpeaksi hän on käynyt
paastoamisesta ja lihankiduttamisesta. Toivoisinpa, että hän itse nyt
olisi saapuvilla ja saattaisi vihamiestensä väärät syytökset häpeään.

Tuskin oli Mäyrä Metsäsika lopettanut pitkän puheensa, kun hoviväki
suureksi kummakseen näki oudon näyn. Kuninkaan valtaistuinta läheni
Kukko Ortelainen koko suuren sukunsa saattamana. Saattojoukon keskellä
astui kaksi nuorta kukkoa haikeasti itkien. He kantoivat sysimustia
paareja, joilla lepäsi nuori kana verissään, pää ja kaula katkaistuna.
Ruumista seurasi kaksi pulskaa kukkoa kynttilät käsissä. He olivat
murhatun naisen veljet, Kukerikku ja Kikerikuu. Ääneen valittaen he
huusivat kostoa murhaajalle. Kukko Ortelainen astui kuninkaan
valtaistuimen eteen ja lausui värisevällä äänellä:

-- Oi, armollinen herra kuningas, armahda minua ja perhettäni. Katso
Repolaisen työtä. Tässä lepää armas Kuoppukenkäni, tytärraukkani,
kuoleman uneen vaipuneena. Keväällä, kun nurmet ja niityt vihannoivat,
riemuitsin minäkin onnellisen perheeni keskuudessa. Emäntäni, jonka
vertaista turhaan saa hakea, oli lahjoittanut minulle kymmenen reipasta
poikaa ja neljätoista kukoistavaa tytärtä. Tyytyväisinä elelimme
kaikessa rauhassa, ruokaa ja juomaa oli meillä yllin kyllin. Kartano,
jossa asuimme, oli rikkaan luostarin aluetta, pihaa suojasi korkea
muuri, ja kuusi suurta koiraa vartioitsi lasteni henkeä. Mutta
Repolainen kadehti onnellista elämäämme. Öisin hän hiiviskeli muurin
läheisyydessä ja väijyi portin pielessä. Kerran hän joutui koirien
kynsiin, ja nämäpä antoivat tuolle veijarille sellaisen löylytyksen,
että karvat pilvenä pölisivät. Hän pelastui kuitenkin sillä kertaa ja
jätti meidät hetkeksi rauhaan. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo saapui
luoksemme erakon puvussa ja ojensi minulle sinetillä suljetun kirjeen.
Minä tunsin heti armollisen kuninkaamme sinetin ja avasin kirjeen.
Siinä sanottiin, että kuningas oli julistanut rauhan kaikkien eläinten
kesken. Samalla Repolainen ilmoitti minulle ruvenneensa erakoksi. Hän
ei muka enää syönyt lihaa ja oli juhlallisesti luvannut heittää kaikki
entiset syntinsä. Minun ei siis tarvinnut häntä enää pelätä. Hän näytti
minulle munkinkaapunsa ja luostarin esimiehen antaman todistuksen.
Avasipa vielä vaatteensakin näyttääkseen jouhipaidan, johon hän oli
pukeutunut lihansa kuritukseksi. Sitten hän heitti jäähyväiset, hänen
piti muka kiirehtiä rukouksiaan lukemaan ja jumalanpalvelusta pitämään.
Ja heti minusta erottuaan hän alkoi hartaasti mutista rukousta. Minä
puolestani riensin heti kohta perheelleni iloista uutista ilmoittamaan.
Kaikki riemuitsivat, sillä nythän meille vasta huolettomat päivät
alkaisivat, kun Kettu Repolainen oli elämänsä parantanut ja munkiksi
ruvennut. Rohkeasti samoilimme nyt muurin ulkopuolellakin. Mutta voi
kovaa onnea! Kavala Kettu väijyi pensaikossa. Kun me nyt pahaa
aavistamatta iloisina multaa ruoputimme, syöksyi hän yhtäkkiä
kimppuumme, saavutti meidät portin luona ja surmasi pulskimman poikani.
Tämän jälkeen ei meillä enää ollut rauhallista hetkeä. Saatuaan verta
maistaa halusi tuo ilkiö yhä vain enemmän. Joka päivä hän ryösti jonkun
lapsistani. Viisi poikasta on enää jäljellä uhkeasta lapsiparvestani,
muut kaikki on tuo julmuri suuhunsa syönyt. Ja eilen -- oi, sydämeni on
särkyä sitä muistellessani -- hän surmasi suloisen tyttäreni, joka oli
ahkerin munija siskojensa joukossa. Koirat pelastivat hänen ruumiinsa.
Katsokaa, tässä hän nyt lepää.

Silloin kuningas lausui vihoissaan Mäyrälle: -- Katsopas, Mäyrä, näin
tuo erakkosi paastoo ja katuu syntejään. Mutta varokoon hän itseään,
kyllä hän vielä saa kaikki pahat tekonsa kalliisti maksaa. Älä sure,
Kukko Ortelainen, minä kostan tyttäresi surman. Mutta nyt hautaamme
hänet ensin kaikella kunnialla.

Kuninkaan käskystä haudattiin Kuoppukenkä sitten juhlallisesti. Kansa
veisasi juhlavirren: Domino placebo päästä päähän. Voisinhan mainita
kuka ruumissaarnankin piti, mutta jääköön se sikseen. Ruumis laskettiin
hautaan, ja haudalle pystytettiin sileäksi kiilloitettu kivi, johon oli
kaiverrettu seuraavat sanat:

"Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Ortelaisen tytär. Hän oli kaikkien
kanojen kruunu, muni ahkeraan ja kuopi maata etevästi. Repolainen,
kavala ilkiö, murhasi hänet."

Sitten kuningas kutsui kokoon hovin viisaimmat miehet neuvotellakseen
heidän kanssaan, miten tämä julkea rikos rangaistaisiin. Viimein
päätettiin lähettää sanansaattaja Ketun luo ilmoittaman, että hänen
henkensä uhalla oli saapuminen kuninkaan hoviin töistään vastaamaan.
Sanansaattajaksi valittiin yksimielisesti Karhu Mesikämmen. Kuningas
lausui hänelle:

-- Minä varoitan sinua, Karhu Mesikämmen, ole valpas ja vatuillasi,
sillä Repolainen on viekas ja kavala. Hän koettaa varmaan sinua
juonillaan lumota, liehakoitsee ja pettää sinut, jollet pidä silmiäsi
auki.

-- Olkaa huoleti, vastasi Karhu, -- koettakoonpa hän vain minulle
koukkujansa virittää, kyllä minä silloin hänet löylytän. Minua ei
niinkään helposti vedetä nenästä.



TOINEN LUKU


Karhu lähti siis matkalle. Uljaana hän astua myksytti suurta
korpikangasta samoten. Viimein hän saapui vuorille, joilla Repolainen
tavallisesti metsästi. Vuorten takana oli Veijanlinna, Repolaisen
lukuisista linnoista lujin ja parhain. Sinne hän aina vaaran uhatessa
kätkeytyi. Matkamiehemme pysähtyi linnan edustalla. Mutta sen ovi oli
visusti suljettu. Hetken aikaa mietittyään hän alkoi kolkuttaa ja huusi
kovalla äänellä:

-- Kettu kuomaseni, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen
luoksesi kuninkaan laillisena lähettiläänä. Kuningas kutsuu sinut
oikeuden eteen tekemään tiliä töistäsi. Ellet hänen kutsuaan noudata,
uhkaa sinua kiristyspenkki ja hirsipuu. Seuraa siis minua, muuten sinut
paha perii.

Kuultuaan Karhun ankarat sanat Kettu pakeni kiireesti linnansa
piilopaikkoihin. Veijanlinna oli näet täynnä lukemattomia lokeroita,
luolia ja käytäviä, joita saattoi sulkea ja avata tarpeen mukaan. Moni
eläinraukka oli tietämättään eksynyt näihin sokkeloihin, joista se ei
enää päässyt ulos, vaan joutui Ketun saaliiksi. Hetkisen kuluttua
Repolainen kurkisti eräästä salareiästä. Kun hän huomasi, että Karhu
oli yksin, astui hän rohkeasti ulos ja virkkoi simasuin:

-- Tervetuloa, arvoisa kuoma. Suo anteeksi, että sait odottaa, mutta
minä olin par'aikaa iltarukousta lukemassa. Olipa hauska, että kerran
tulit minuakin tervehtimään. Mutta voi kauheata, kuinka uupuneelta
näytät. Oikeinhan sinä läähätät, ja karvasi on aivan märkä. Tietäähän
sen, tällainen kuumuus ja moinen pitkä matka. -- Tietysti lähden
mukaasi hoviin, ja nöyrin pyyntöni on, että minua siellä puolustat
parjauksia vastaan. Lähtisin vaikka jo heti tänään matkalle, mutta en
mitenkään jaksa. Olen näet syönyt liiaksi erästä ruokalajia, jota en
lainkaan siedä.

-- Mitä ruokaa se on? kysyi Mesikämmen.

-- Köyhän ruokaa, köyhän ruokaa, huokaili Repolainen. -- Meikäläinen
syö, mitä kulloinkin suuhun sattuu. Kun ei ole parempaa tarjolla,
täytyy tyytyä meteen, vaikka se minulle onkin kovin epäterveellistä
ravintoa. Nytkin on vatsani aivan paisuksissa, lapoin näet sitä
nälkääni aikamoiset määrät.

-- Hyvänen aika! Hoh, mitä kuulenkaan! huudahti Karhu. -- Vai halveksit
sinä, kuomaseni, mettä? Minun mielestäni se on oikein herkkujen
herkkua.

-- Lasket varmaankin leikkiä, kuomaseni, virkkoi Kettu.

-- En suinkaan, kuomaseni, vastasi Karhu.

-- Siinä tapauksessa voin kyllä toimittaa sinulle oikein kelpo aterian.
Tuolla vuoren juurella on rikas Ilmolan talo, jossa on niin paljon
mettä, ettet kuuna päivänä ole sellaista määrää nähnyt.

Vesi valahti Mesikämmenen suuhun. Hän unohti kuninkaan varoitukset ja
huusi riemastuen:

-- Viepäs minut sinne nyt heti paikalla. Jos sinä, kuoma kulta, minulle
pienenkin tilkan mettä hankit, niin lupaan aina olla uskollinen
ystäväsi.

-- Tule sitten mukaani, sanoi Repolainen. -- Tosin olen vielä sangen
kipeä, mutta sinun tähtesi voitan heikkouteni. Sinua näet, arvoisa
kuomani, kunnioitan eniten kaikista sukulaisistani. Mutta auta sinäkin
sitten minua käräjillä. Mettä saat syödä niin paljon kuin ikinä jaksat,
sen lupaan.

Näin sanoen Kettu veitikka alkoi livistää edellä. Karhu juosta lönkytti
hänen kintereillään pahaa aavistamatta. Hetken aikaa kuljettuaan he
saapuivat talonpojan puutarhaan. Oli jo ilta, ja Kettu tiesi, että
isäntä tähän aikaan veti unta huoneessaan. Puutarhassa oli paksu
tammipölkky, jonka isäntä aikoi halkaista. Siihen oli isketty kaksi
tukevaa kiilaa.

-- Tuossa puussa säilyttää isäntä metensä, virkkoi Repolainen osoittaen
halkeamaa. -- Siinä on sinulle mettä enemmän kuin tarpeeksi. Pistä vain
kuonosi oikein syvälle. Mutta älä, kuomaseni, ole liian ahne. Tiedäthän
itsekin, kuinka vaikeasti sulavaa mesi on.

-- Ole huoleti. Minä en ole mikään ahmatti. Kohtuus kaikessa, se on
mielilauseeni, vastasi Karhu ja pisti päänsä korvia myöten halkeamaan.
Tunkipa hän sinne vielä etujalkansakin. Mutta nytpäs Kettu liuvari
paljastikin kujeensa. Hän alkoi näet nykiä ja tempoa kiiloja, kunnes
sai ne irti pölkystä, ja nyt oli Mesikämmen satimessa. Turhaan hän
vihaisesti murisi, turhaan veti ja kiskoi käpäliään ja päätään
halkeamasta, turhaan Kettua vuoroin rukoili, vuoroin sätti. Viimein hän
alkoi niin kovasti möyrytä, että talonpoika heräsi.

-- Mikä kauhea melu tuolta puutarhasta kuuluu? arveli hän, sieppasi
kirveensä ja riensi ulos.

-- Miltä mesi maistuu, kuomaseni? ilkkui Repolainen. -- Älä vain
liikoja ahmi. Kas, tuossahan tulee isäntäkin ruokakumppaniksesi. Ehkäpä
hän antaa sinulle hiukan jälkiruokaa päättäjäisiksi. Näin ivaillen tuo
häijynilkinen vekkuli hyvillä mielin juosta livisti kotia,
Veijanlinnaansa.

Mutta siitäkös vasta elämä syntyi, kun isäntä Karhun huomasi.

-- Hoi, naapurit! Hohooi! huusi hän täyttä kurkkua, -- joutukaa tänne!
Karhu on puutarhassani.

Naapurit riensivät juoksujalkaa saapuville. Kukin sieppasi itselleen
asetta, minkä vain ensiksi käteensä sai. Yhdellä oli tadikko, toisella
harava, kolmannella lapio ja neljännellä rautakanki, viides tempasi
puupölkyn. Pappi, suntio, vieläpä papin kyökkipalvelija, lihava
Kaisa-muorikin, juoksivat Karhuraukkaa ahdistamaan. Mesikämmen kuuli
melun ja huudot ja joutui tuliseen tuskaan. Hädissään hän ponnisti
viimeiset voimansa ja vetäisi päänsä halkeamasta. Mutta voi kauheata!
Nahka ja molemmat korvat jäivät puuhun! Virtanaan valui veri onnettoman
otso raukan päästä. Mutta molemmat käpälät olivat yhä vielä pintehessä.
Vielä kerran hän ponnisti voimiansa ja tempaisi etukäpälänsä yhdellä
kertaa irti -- voi surkeata! Kynnet jäivät puun rakoon. Kurjassa
tilassa oli nyt Karhu raiska. Töin tuskin hän jaksoi juosta nilkuttaa
vainoojiansa pakoon. Huutaen ja hoilaten seurasi koko kylän väki hänen
kintereillään. Pastori uhkasi häntä pitkällä sauvallaan, seppä
moukarillaan, Matti heilutti pitkää rautaharavaa. Vääräsäärinen Antti
ja litteänenäinen Pekka hyökkäsivät räyhäten joukon etunenässä. Entäs
Kaisa-muori, tuossa hänkin tulla touhusi rukki käsissään, aivan kuin
olisi hän aikonut opettaa Karhua kehräämään. Hänen jäljestään harppasi
muu hameväki parkuen ja kirkuen.

Mutta yhtäkkiä vimmastunut karhu syöksyi suin päin naisparveen. Jussin
ryhmysauva oli kauhealla voimalla osunut sitä otsaan. Ja siitäkös nyt
hälinä ja parku syntyi! Huutaen ja kirkuen juoksivat naiset sikin sokin
eri suunnille. Kaisa-muori raiska vierähti virtaan, ettei hänestä
näkynyt kuin pikkuisen myssynnauhoja.

-- Auttakaa, auttakaa, Kaisa-muori hukkuu! huusi pastori täyttä
kurkkua.

Kaikki riensivät nyt Kaisa-muoria auttamaan, ja niin oli Karhu parka
pelastettu. Kurjana ja runneltuna hän ryömi veteen, ja virta kantoi
poloisen kauas. Noin peninkulman matkan uituaan hän viimein kömpi
rantaan ja vaipui henkihieverissä nurmelle.

-- Voi poloinen päiviäni! hän voihki, -- poissa ovat korvani, poissa
kynteni. Kyllä minut nyt kuolema perii. Onko kukaan koskaan ollut
surkeammassa tilassa? Oi sinua, Repolainen, sinä kavala petturi!

Näin hän vaikeroi, vuoroin Repolaista, vuoroin talonpoikia sadatellen.

Sillä aikaa oli Kettu varastanut kanan, ja sen syötyään hän meni
rannalle juomaan.

-- Hohoi, Karhu kuomaseni, ilkkui hän hyvillä mielin kulkiessaan. --
Nyt et minua enää vahingoita. Olenpa totta maar iloissani siitä, että
saatoin sinut pois päiviltä.

Samassa hän suureksi kummakseen ja harmikseen näki Karhun vielä
hengissä rannalla makaavan. Mutta kun hän huomasi, ettei Karhulla ollut
korvia ja että hän muutenkin oli kurjassa tilassa, tuli hän taas
iloiseksi.

-- Hei, veli veikkonen! huusi hän. -- Minne olet korvasi heittänyt?
Maksoitko niillä ehkä metesi? Entä missä ovat hansikkaasi?

Päästäksensä kuulemasta Ketun ilkeitä pistopuheita Karhu sukelsi
takaisin virtaan, joka vei hänet toiselle rannalle. Siinä makasi nyt
Mesikämmen-raukka sairaana ja kurjana.

-- Ah, vaikeroi hän, -- kuinka kehtaan näyttäytyä kuninkaalle näin
häväistynä ja runneltuna? Mutta maltahan, Kettu Repolainen, ei sinulle
kunnian kukko laula, jos minä täältä hengissä pääsen.

Hetken aikaa levättyään Karhu pani kaikki voimansa liikkeelle ja alkoi
hiljakseen laahustaa kuninkaan linnalle päin. Neljä päivää kovia tuskia
kärsittyään hän viimein saapui hoviin.

Kun kuningas näki runnellun Karhun, huudahti hän kauhistuneena:

-- Hirveätä! Sinäkö se todella olet, Mesikämmen? Ja noin häväistynä!

-- Repolainen, kavala petturi, on minut tähän tilaan saattanut,
vaikeroi Karhu.

Silloin kuningas julmistuneena vannoi, että hän armotta kostaisi
Ketulle solvauksen, jonka sellainen kelpo mies kuin Karhu oli hänen
tähtensä saanut kärsiä.

Sitten hän kutsui neuvoskuntansa kokoon. Taaskin päätettiin vaatia
Repolainen hoviin tekemään tiliä pahoista töistään. Mirri Kissa
valittiin tällä kertaa sananviejäksi.

-- Sano hänelle, että jos minun vielä kolmannen kerran täytyy lähettää
häntä noutamaan, niin perii hukka hänet ja koko hänen sukunsa, lausui
kuningas.

Mutta Kissa ei tahtonut lähteä.

-- Mitä saatan minä miespahainen toimittaa? sanoi hän alakuloisena. --
Olenhan vain mitätön Mirri-rukka. Kuinka saisin minä mitään aikaan, kun
ei suuri ja väkevä Karhukaan voinut pitää häntä aisoissa? Suvaitkaa,
armollinen kuningas, minun kieltäytyä tästä toimesta.

-- Loruja, sanoi kuningas, -- pienellä miehellä on usein enemmän
oveluutta kuin isokasvuisella. Sinä, Kissa, et tosin ole jättiläisen
kokoinen, mutta sinä olet viisas ja taitava.

-- Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne, sanoi Kissa hyvillä mielin
kuninkaan kiitoksesta. -- Ja jos näen jonkin hyvän enteen oikealla
puolen tietä, niin tiedän hankkeeni onnistuvan.



KOLMAS LUKU


Kun kissa oli kotvan aikaa astuskellut, äkkäsi hän pääskysen korkealla
ilmassa.

-- Lintu kulta, huusi hän, -- lennä lehahda tänne oikealle puolelleni.

Mutta pääskynen ei ollut Kissan pyynnöstä tietääkseen, laskihe vain
vasemmalle puolen tietä ja alkoi puussa iloisesti visertää. Pahoilla
mielin Mirri jatkoi matkaansa, hän arvasi näet aikeensa nyt raukeavan
tyhjiin. Mutta mitäpäs siitä! Täytyi vain astua edelleen reippaasti, ja
niin hän viimein saapuikin Veijanlinnaan.

Kettu istui asuntonsa edustalla kaikessa rauhassa. Mirri tervehti häntä
ja toimitti asiansa.

-- Tervetuloa, kuomaseni, sanoi Kettu. -- Toivotan teille Jumalan
siunausta. Mutta itsekseen hän heti Kissan nähtyään alkoi miettiä uusia
konnankujeita saadakseen tämänkin sanantuojan satimeen.

-- Mitä ruokaa haluat? Uni maistuu aina paremmalta, kun vatsa on
kylläinen. Toivoakseni jäät minun luokseni yöksi. Huomenna voimme
sitten heti yhdessä lähteä hoviin. Sinä olet ainoa sukulaisistani,
johon luotan. Tuo ahnas Karhu oli niin röyhkeä ja säädytön, etten
millään ehdolla tahtonut lähteä hänen seurassaan, varsinkin kun hän on
sekä väkevä että julma. Mutta sinun mukaasi lähden oikein mielelläni.
Huomenaamulla anivarhain lähdemme siis liikkeelle.

-- Mikäpä on kohta lähtiessämme? sanoi Mirri. -- Nummella paistaa kuu,
ja tiet ovat kuivat.

-- Minä puolestani en suosi öisiä retkiä, vastasi Kettu. -- On näet
paljon sellaisia, jotka päivällä ovat sulaa kohteliaisuutta, mutta
yöllä pahimpia vihollisiamme.

-- Tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä ruokaa saan, jos jään luoksesi,
sanoi Kissa.

-- Tällainen köyhä talo ei tietysti voi herkkuja tarjota, vastasi
Kettu, -- mutta hyvää mettä saat kyllä niin paljon kuin haluat.

-- En syö mokomaa ruokaa, sähähti kissa sylkäisten, -- mutta eikö
teidän talossanne ole ainoatakaan hiirtä?

-- Mitä kuulen, syötkö sinä mielelläsi hiiriä? sanoi Kettu. -- Oikeinko
todella? Siinä tapauksessa ei sinun suinkaan tarvitse nälkää nähdä.
Täällä aivan naapurissamme asuu pappi, jonka aitassa on hiiriä niin
että kuhisee. Yhtä mittaa kuulen papin valittavan, että ne päivä
päivältä käyvät yhä julkeammiksi.

-- Viepäs minut sinne! huusi Kissa vesissä suin. -- Hiirenpaisti on
minusta makeinta makeampaa.

-- Sepä mainiota, silloin saat herkutella mielin määrin, kyllä minä
siitä huolen pidän. Makeata hiirenpaistia ajatellessaan Mirri raiska
unohti kaiken varovaisuuden ja uskoi Kettua kuin parasta ystäväänsä
ainakin. Yhdessä lähtivät sitten molemmat papin aitalle. Repolainen oli
edellisenä päivänä kaivanut reiän seinän alle ja yöllä hän oli reiästä
varastanut papin lihavimmat kanat. Matti, papin pieni poika, oli
päättänyt kostaa Ketulle. Sen vuoksi hän oli asettanut ansan ketun
tekemän reiän suulle, jotta kanan varas puuttuisi siihen. Tämän
pahanilkinen Kettu varsin hyvin tiesi.

-- Pujahda nyt sisään tuosta aukosta, kuoma kulta, neuvoi hän Mirriä.
-- Minä sillä aikaa vartioitsen täällä ulkopuolella, ettei kukaan tule
sinua häiritsemään. Tule sitten takaisin tätä samaa tietä, kun olet
saanut tarpeeksesi. Kuuletko, kuinka hiiret vinkuvat?

-- Ei suinkaan täällä vain mikään vaara uhkaa? kysyi Mirri vähän
levottomana.

-- Vai olet sinä pelkuri, ivasi Kettu lurjus. -- Silloin on parasta
mennä kotiin. Vaimoni kyllä valmistaa sinulle hyvän aterian medestä ja
kasviksista.

Mirri häpesi Kettua, eikä puhunut enää mitään. Notkeasti se pujahti
reikään ja tarttui kuin tarttuikin paulaan.

Näin kestitsi Repolainen vierastaan.

Onneton Mirri koetti päästä irti paulastaan, mutta veti sen siten vain
kiinteämmin kaulansa ympäri. Tuskissaan hän huusi Repolaista avukseen.

Mutta tämä vastasi ilkkuen:

-- Miltä maistuu hiirenpaisti, ystäväni? Makealta luullakseni. Jos
pikku Matti tietäisi sinun täällä herkuttelevan, toisi hän varmaankin
sinappia ja pippuria mausteeksi. Hän on näet hyvin kohtelias poika.
Hyvänen aika, onko teillä hovissa tapana veisata noin pitkiä
ruokavirsiä? Olisinpa totta maar mielissäni, jos Susikin olisi tuossa
samassa ilossa.

Näin sanoen luikki ilkeä Kettu tyytyväisenä kotiinsa.

Mutta Mirri rukka naukui ja valitti surkeasti, kuten ainakin
hätääntynyt kissapahanen. Matti kuuli hänen valituksensa ja hyppäsi
ilomielin vuoteestaan. Nopeasti hän sytytti kynttilän ja herätti isän
ja äidin ja koko muun talonväen.

-- Hei! huusi hän, -- nyt on Kettu paulassa!

Kaikki, sekä suuret että pienet riensivät: nyt aittaan nuijat ja lyhdyt
käsissään varasta tappamaan. Mirri parka luuli jo viimeisen hetkensä
tulleen ja rupesi hurjasti hyppimään ja kynsimään. Matti kolhi häntä
nuijallaan, puhkaisipa poloiselta toisen silmänkin. Silloin Kissa
vimmastuneena iski hampaansa papin reiteen, puri ja kynsi minkä jaksoi.
Pappi vaipui pyörtyneenä maahan, ja siitäkös nyt kaikki pelästyivät.
Mirri jätettiin rauhaan, ja pappia lähdettiin kantamaan kotiin
vuoteeseensa.

Runneltuna ja puolikuolleena Mirri koetti vielä taistella henkensä
edestä. Hän iski hampaansa köyteen ja kalusi sitä kunnes se viimein
katkesi. Iloisena hän hyppäsi ulos aukosta ja alkoi kiireesti rientää
kuninkaan linnaan päin. Koko matkan hän itsekseen sitä pahoitteli, että
oli antanut Ketun itseään petkuttaa.

-- Minäpä vasta hölmö olen, puhkui hän. -- Kuka käski minun uskoa
kavalaa Repolaista! Nyt olen menettänyt toisen silmäni. Tuskin kehtaan
kuninkaalle näyttäytyäkään.

Kun kuningas näki haavoitetun sanansaattajansa, syttyi hänen vihansa
ilmituleen. Hän uhkasi kovasti rangaista kavalaa petturia. Vielä kerran
hän kutsui kokoon ylimyksensä kysyäkseen heiltä, mitä oli tehtävä.

Mäyrä Metsäsika neuvoi:

-- Kutsu hänet, kuten laki vaatii, vielä kolmannen kerran tilille,
mutta ellei hän silloinkaan tule, olkoon hän kuoleman oma.

-- Kukapa hänelle enää uskaltaisi mennä sanaa viemään? Tuskinpa ketään
haluttaa panna silmäänsä tai terveyttänsä alttiiksi tuon kavalan konnan
tähden, sanoi kuningas.

-- Armollinen kuningas, sanoi Mäyrä, -- jos suvaitsette, rupean minä
kyllä lähettilääksenne, kävi miten kävi.

-- Mene, ystäväni, lausui kuningas, -- mutta ole kaikin mokomin
varuillasi, ettei viekas veijari sinuakin pettäisi.

-- Rohkea rokan syöpi, arveli Mäyrä ja lähti matkaan.

Perille päästyänsä hän tapasi Repolaisen kotona istumassa vaimonsa ja
lastensa seurassa, kuten ainakin hyvän perheenisän.

-- Hyvää päivää, Kettu setä, kuinka voitte te, jota aina olen pitänyt
viisaana ja ymmärtäväisenä miehenä, niin röyhkeästi kohdella kuninkaan
lähettiläitä? Eikö teidän mielestänne jo olisi aika noudattaa kuninkaan
käskyä? Päivä päivältä karttuu teitä vastaan yhä useampia syytöksiä ja
kanteita. Seuratkaa neuvoani ja tulkaa nyt vain mutkittelematta hoviin,
muuten kohtaa teitä ankara tuomio. Kuningas on varmaan miehineen
piirittävä linnanne. Te ette voi taistella sellaista ylivoimaa vastaan,
ja niin joudutte surman suuhun sekä te että vaimonne ja lapsenne.
Tulkaa siis kanssani. Terävä älynne keksii kyllä jonkin pelastuskeinon.

Näin puheli Mäyrä Metsäsika, ja Repolainen vastasi:

-- Olet oikeassa, Mäyrä ystäväni. Viisainta lienee, että itse lähden
hoviin vastaamaan syytöksiin, joilla pahansuovat oliot koettavat hyvää
nimeäni tahrata. Toivon kuninkaan olevan minulle suosiollisen. Hän
tietää kyllä, kuinka tarpeellinen hänelle olen. Ei kukaan hänen
ylimyksistään osaa hänelle niin viisaita neuvoja antaa kuin minä.
Mitenkä tulisi kuningas toimeen, ellei minua olisi? Kun hätä on
käsissä, kas silloin Repolainen kyllä kelpaa. Siksipä ovatkin muut
ylimykset minulle vihoissaan. He kadehtivat älyäni ja toimeliaisuuttani
ja virittävät salaisia juonia vastaani. Miettikäämme siis, Mäyrä kulta,
miten parhaiten suoriutuisin tästä pulasta.

Sitten virkkoi Repolainen vaimolleen, rouva Mielevälle:

-- Ystäväiseni, pidä tarkka huoli lapsistamme, varsinkin Mikko
pojastamme. Hän tulee isäänsä, yhtä terävähampainen kuin minäkin. Ja
sinä, Repo veitikkani, harjoittele ahkeraan uusia temppuja, sillä aikaa
kun isä on poissa.

Näin neuvottuaan Repolainen lähti Metsäsian kanssa matkalle. Surumielin
jäi Mielevä lapsineen kotiin.

Kotvan aikaa astuttuaan Kettu sanoi Mäyrälle:

-- Mäyrä kulta, veli veikkoseni, pahoin pelkään, että käyn nyt
viimeistä tietäni. Ja sitä ajatellessani muistelen kauhulla entisiä
rikoksiani. Suo minun tunnustaa sinulle syntini.

-- Siinä tapauksessa täytyy sinun rehellisesti tunnustaa kaikki
ryöstöt, petokset ja varkaudet, muuten en voi sinulle synninpäästöä
antaa, sanoi Mäyrä.

-- Sen teen, huokasi Kettu ja alkoi katuvaisen näköisenä kertoa
kepposia, joita hän oli Sudelle ja muille eläimille tehnyt.
Lopetettuaan synnintunnustuksensa hän sanoi: -- Nyt olen tunnustanut
kaikki salaisimmatkin rikokseni, ja pyydän, että määräät minulle
ankaran rangaistuksen. Nöyryydellä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut.

Mäyrä Metsäsika tiesi hyvin, miten tällaisissa tilaisuuksissa oli
meneteltävä. Hän taittoi vitsan tien varrelta ja sanoi Ketulle: -- Iske
tällä kolme kertaa selkääsi, laske se sitten maahan ja hyppää kolmesti
sen yli. Suutele sitä vielä nöyrästi katuvaista mieltä osoittaaksesi.
Tämän tehtyäsi julistan sinut synneistä vapaaksi.

Kun Kettu oli tehnyt kaikki määräyksen mukaan, sanoi Mäyrä:

-- Nyt pitää sinun myöskin elämässäsi osoittaa, että täydellä todella
aiot astua parempia polkuja. Käy ahkerasti kirkossa, veisaa virsiä ja
lupaa juhlallisesti ja vakaasti, että ikipäiviksi heität petoksen ja
varkauden.

Juhlallisella äänellä lausui Kettu: -- Minä lupaan ja vannon sen.

Tämän jälkeen jatkettiin matkaa. Hetken aikaa astuttuaan he saapuivat
erään luostarin kohdalle. Muurin ulkopuolella käyskenteli joukko
lihavia, pulskannäköisiä kanoja ja kukkoja. Kun Kettu näki näin paljon
riistaa, valahti vesi hänen suuhunsa.

-- Tuosta muurin sivuitse kulkee suorin tie, huusi hän hätäisesti
Mäyrälle päästäkseen lähemmäksi kanoja.

Kun he lähestyivät kanaparvea, saattoi Kettu töin tuskin pysyä
aisoissa. Kiiluvin silmin hän tarkasti lihavia lintuja, varsinkin
erästä nuorta, herkullisen näköistä kukkoa. Ja yhtäkkiä hän syöksyi
kukon kimppuun niin että sen höyhenet pilvenä pölisivät.

-- Onneton setäni! huudahti pelästynyt Mäyrä. -- Sillä laillako aiot
elämäsi parantaa?

Repolainen heitti kukon ja lausui katuvaisena: -- Oi, kuinka
hajamielinen olenkaan! Jumala minua vaivaista armahtakoon! En tee sitä
koskaan enää.

He saapuivat nyt kapealle sillalle. Mutta Kettu raiskan silmät
kääntyivät tavan takaa taaksepäin, ja murhemielin hän ajatteli lihavaa
kukkoa.

Mäyrä huomasi sen ja virkkoi nuhdellen: -- Minne jäävät silmäsi? Oletpa
toden totta vallan kauhea ahnio.

-- Älä minua soimaa, häiritset vain puheillasi hartauttani. Luen juuri
muutamia rukouksia niiden kanojen sielun puolesta, jotka tuolta
kanaperheeltä ennen olen ryöstänyt.

Mäyrä ei puhunut enää sanaakaan, ja Repolainen katseli kanoja niin
kauan kuin silmä kantoi. Mutta he lähestyivät jo kuninkaan hovia, ja
nyt Kettu kävi alakuloiseksi. Vavisten hän ajatteli monia rikoksiaan ja
pahoja tekojaan.



NELJÄS LUKU


Kun hovissa kuultiin, että Kettu Repolainen nyt vihdoinkin oli tulossa,
riensivät kaikki, sekä suuret että pienet kilvan häntä katselemaan.
Jokainen toivoi hartaasti, että kunnoton Kettu saisi oikein ankaran
rangaistuksen. Mutta Repolainen ei ollut millänsäkään. Levollisena ja
ylpeänä kuin olisi ollut kuninkaan oma poika, hän kävi väkijoukon
keskitse ja astui rohkeasti valtaistuimen eteen.

-- Ylevä kuningas, armollinen herra, aloitti hän tyynesti puheensa. --
Sinä olet suuri ja oikeutta rakastava. Sen vuoksi pyydän, että
suvaitset kuulla minua. Sinä tiedät että olen uskollinen palvelijasi,
siksi olen levollinen, vaikkakin viholliseni minua juuri tämän
uskollisuuteni tähden parjaavat ja koettavat vahingoittaa.

-- Älä lörpöttele, ärjäisi kuningas. -- Turhaan minua imartelet ja
liehakoit. Katsele Kukkoa, häneltä olet ryöstänyt lapsen toisensa
jälkeen. Katsele Mirri raukkaa ja runneltua Karhua. Katsele kaikkia
näitä alamaisiani; jokainen syyttää sinua petoksesta ja vääryydestä.
Etpä taitane niinkään helpolla heidän valituksistaan vapautua.

-- Armollinen kuningas, vastasi Kettu. -- Pitääkö minun vastata siitä,
että Mesikämmen joutui korvattomaksi? Kuka käski hänen mennä
varastamaan mettä toisen puutarhasta, arvaahan sen jokainen, että
talonomistaja häntä siitä hyvästä pieksi ja mukiloi. Ja pitääkö minun
kärsiä siitä, että Mirri Kissa, jonka vastaanotin suurella
kunnioituksella, halveksi vaatimatonta kestitystäni ja yösydännä salaa
hiipi papin aittaan varastamaan? Mutta tehkää, kuten tahdotte. Te
olette voimakas ja mahtava. Kuinka minä, vähäpätöinen Kettu raiska,
uskaltaisin teitä vastustaa? Surmatkaa minut, jos haluatte. Olen
kokonaan teidän vallassanne. Mutta kävi miten kävi, minun omatuntoni on
puhdas.

Näin puhui Kettu Repolainen ja näytti niin viattomalta kuin
äskensyntynyt karitsa. Mutta Oinas Ollikka lausui: -- Nyt on meidän
vuoromme. Esittäkäämme syytöksemme.

Ja nytkös astui esiin todistajia ja syyttäjiä oikein miehissä. Siinä
oli Susi Hukkanen, siinä Mirri Kissa ja ja Karhu Mesikämmen, siinä
Jänis Vääräsääri, Merkki Koira, Vuohi Partaheimo, Orava Käpyri ja
Kärppä Käpsä, siinä tulivat hirvet ja saukot, majavat ja ilvekset,
kaikki vaativat Kettu Repolaiselle rangaistusta. Linnutkin lentää
lehahtivat siihen muun väen joukkoon. Kilvan valittivat Närhi Näpsä,
Varis Vaakkulainen ja Kurki Koipelainen, puhumattakaan kanoista ja
hanhista, joiden kaakottavat syytökset yhtyivät kukon surulliseen
valitukseen. Kaikki vaativat Kettu Repolaiselle ankaraa rangaistusta.
Mutta Repolainen kuunteli heidän kanteitaan tyynenä ja rauhallisena.
Hän tekeytyi aivan syyttömäksi ja tiesi niin taitavasti asettaa
sanansa, että itse päällekantajatkin hämmästyivät ja alkoivat omia
sanojaan epäillä. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut syyttäjä
ja nuo toiset syyllisiä. Mutta hänen kaunopuheisuutensa ei sittenkään
voinut häntä pelastaa. Häntä vastaan esiintyi liian monta luotettavaa
todistajaa, jotka päivänselvään osoittivat hänen syyllisyytensä. Ja
niin tuomitsi kuninkaan neuvosto yksimielisesti Repolaisen kuolemaan.

Jo arveli viekas Kettukin olevansa hukassa. Kuningas itse julisti
kuolemantuomion. Pahantekijä pantiin kahleisiin, ja kauhistuen hän
ajatteli lähestyvää loppuaan.

Mutta Repolaisen sukulaiset ja ystävät tulivat sangen pahoilleen
kuullessaan ankaran tuomion. Olihan Kettu viisas ja mielevä mies ja
sitä paitsi maan mahtavimpia ylimyksiä. Varsinkin Martti Apina ja Mäyrä
Metsäsika olivat kovin suruissaan. He eivät tahtoneet nähdä
sukulaisensa ja ystävänsä surkeata loppua, senvuoksi he pyysivät
kuninkaalta lupaa lähteä hovista ja poistuivat. Heitä seurasivat kaikki
Ketun muutkin sukulaiset kuninkaan suureksi mielipahaksi.

Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Kissa Mirri olivat sitä vastoin
kovin mielissään ja ryhtyivät innolla täyttämään kuninkaan käskyä.

-- Muistatko, Hukka kuoma, kuinka iloinen Kettu oli kun sinun veljeäsi
vietiin hirteen? virkkoi Mirri sähisten. -- Nyt on sinun vuorosi
tullut. Ja sinä, Mesikämmen, muistat kyllä vielä onnettoman käyntisi
talonpojan puutarhassa. Nyt saat kostaa kaikki tuskasi ja häpeäsi.
Olkaamme nyt vain varuillamme, ettei hän pääse käsistämme livahtamaan.
Kuka tietää mitä konnankoukkuja hän vielä keksii pelastaakseen itsensä?
Kiirehtikäämme siis.

Hukka lausui: -- Älä lörpöttele, vaan hanki minulle vahva nuora, jolla
saan sitoa hänet.

Nyt saapui kuningas ja koko hänen hovinsa mestauspaikalle. Olipa
kuningatarkin naisineen lähtenyt liikkeelle nähdäkseen tuon kuuluisan
pahantekijän kuoleman. Ja heidän jälkeensä tulvi väkeä mustanaan,
köyhiä ja rikkaita, nuoria ja vanhoja. Kaikki iloitsivat Repolaisen
kuolemasta ja tahtoivat omin silmin nähdä, kuinka tuo veijari
viimeinkin henkensä heittäisi. Hukka oli kovassa touhussa. Hän neuvoi
ystäviänsä ja erittäinkin vaimoansa, rouva Hukatarta, pitämään Kettua
tarkoin silmällä, ettei hän suinkaan pääsisi pakoon pujahtamaan.
Hidasluontoista Karhua hän yhtä mittaa koetti kiihottaa suurempaan
intoon.

-- Mirri, sinä olet näppärä kiipeämään, sanoi hän Kissalle, -- nousepas
kiinnittämään köysi hirsipuuhun. Pitele sinä, Mesikämmen, Repolaista
sillä aikaa, kun minä nostan tikapuut pystyyn.

-- Pidä sinä vain huolta tikapuista, kyllä minä Repolaisen hoidan,
murisi Mesikämmen.

Alakuloisena katseli Repolainen vihamiestensä puuhia.

-- Kylläpä teillä on kiire toimittaa minut pois maailmasta. Paljon
kauniimmin tekisitte, jos minua puolustaisitte ja suojelisitte. Mutta
sellainen on maailman meno. Ja mitä auttaa valitus ja parku! Kuolema
tulee kerran kuitenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: -- Oi, jospa nyt pian keksisin hyvän
keinon, joka pelastaisi minut kuolemasta ja saattaisi minut kuninkaan
suosioon. Kun vain pääsisin hengissä tästä pinteestä, kyllä silloin
maksaisin vihollisilleni runsaalla mitalla heidän vaivansa ja puuhansa.
-- Ja niin hän arvella aprikoi päänsä ympäri. Viimein hän jo luulikin
keksineensä hyvän neuvon.

Juuri kun kuningas oli antamaisillaan merkin tuomion täyttämiseen,
aukaisi Repolainen suunsa ja huusi surkealla äänellä: -- Kuulkaa minua,
rakkaat lähimmäiseni, vielä viimeisen kerran. Seison jo kuoleman
kynnyksellä ja sen vuoksi haluan tässä kaikkien kuullen tunnustaa
syntini. Se huojentaisi sydäntäni, joka on kovassa tuskassa.

Ketun sanat ja kyyneleet liikuttivat monen sydäntä, ja kuningas suostui
hänen pyyntöönsä. Heti tuli Kettu Repolainen paremmalle mielelle.
Kolkolla äänellä hän juhlallisesti alkoi puhua kokoontuneelle kansalle:

-- Spiritus Domini, armahda minua! Sydäntäni särkee, kun ajattelen
entistä elämääni. En näe tässä silmäini edessä ainoatakaan olentoa,
jota en jollain lailla olisi loukannut. Jo pienenä palleroisena ajoin
takaa nuoria vuohia ja karitsoja ja surmasin heistä monta. En ole
säästänyt viattomia lintuja, en rauhallisia kanoja, en sorsia enkä
hanhia. Missä tahansa kohtasin mieluisan otuksen, surmasin sen heti ja
kaivoin hiekkaan ne, joita en jaksanut syödä. Eräänä talvipäivänä
tutustuin Susi Hukkaseen. Hän alkoi heti minulle selittää, että olimme
keskenämme sukua. Minä miellyin häneen, me rupesimme liittolaisiksi ja
päätimme rehellisesti jakaa kaiken saaliin. Yhdessä samoilimme sitten
maita mantereita ja surmasimme mitä eteemme sattui. Mutta Hukka oli
huono kumppani. Hän ei koskaan antanut minulle koko osaani, vaan ahmi
aina parhaimmat palat omaan suuhunsa. Jos koetin joskus puoltani pitää,
irvisti hän minulle vihaisesti ja näytti teräviä hampaitaan. Ja aina
kun olimme kaataneet oikein pulskan härän tai lehmän, ilmestyivät hänen
vaimonsa ja seitsemän ahnasta lastansa saaliinjaolle ahmien suuhunsa
koko paistin, niin ettei minulle jäänyt kuin luut nuuskittavaksi.
Varmaankin olisin nälkään nääntynyt, ellei minulla olisi ollut salaista
aarrettani, josta mielin määrin saatoin ammentaa.

Kuningas höristi korviaan kuullessaan aarteesta puhuttavan ja kysyi
uteliaana:

-- Mistä aarteesta puhut? Ja kuinka olet sen käsiisi saanut?

Repolainen oli hetken aikaa ääneti, sitten hän vastasi:

-- Koska niin haluatte, ilmaisen teille kaikki. Miksi enää kuoleman
hetkellä mitään salaisin? Niin katkeralta kuin tuntuukin, täytyy minun
tunnustaa, että aarre on varastettua tavaraa. Asianlaita on näet
tällainen: muutamat alamaisistanne olivat tehneet salaliiton teitä
vastaan, ylevä kuningas, ja luultavasti olisi heidän hankkeensa
onnistunutkin, ellen minä ajoissa olisi saanut tätä aarretta pois
siepatuksi. Tosin sai armas isäni tämän kautta paljon kärsiä ja kuolla
lopuksi surkean kuoleman, mutta minä en tekoani kadu, sillä se tapahtui
teidän tähtenne.

Kauhistuneena oli kuningatar kuunnellut Ketun puhetta salaliitosta.

-- Repolainen! huudahti hän. -- Puhutko totta vai valhetta? Muista,
että viimeinen hetkesi kohta koittaa ja tunnusta kaikki rehellisesti.

Ja kuningas lausui:

-- Astu heti alas tikapuilta, Repolainen, ja kerro minulle juurta
jaksain, mitä salaliitosta tiedät. Ja te muut, vaietkaa. Tämä asia
koskee vain Repolaista ja minua.

Kuninkaan sanat kuullessaan venyi Hukan, Mesikämmenen ja Mirrin naama
toista mointa pitemmäksi. Mutta Repolainen sipsutti kevein askelin
tikapuilta maahan ja lähestyi simasuin kuningasta ja kuningatarta.

-- Kunpa nyt vain osaisin oikein viisaasti puhua, niin että pääsisin
kuninkaan ja kuningattaren suosioon, mietti tuo kavala vekkuli. --
Silloin kyllä pälkäästä pääsisin. Mutta aika tavalla minun nyt täytyy
valheita lasketella, sen huomaan.

-- Kas niin, Repolainen, lausui kuningatar ystävällisellä äänellä, --
kerro nyt vain peittelemättä ja suoraan, mikä sydäntäsi painaa, äläkä
mitään salaa.

-- Oi, huokasi Repolainen hurskaan näköisenä, -- miksi enää ketään
pettäisin? Rehellisesti tahdon teille kaikki kertoa. Tosin täytyy minun
silloin paljastaa rakkaiden ystäväin ja sukulaisten vehkeilyt, mutta
muuta en saata. En voi astua kuolemaan tällainen hirveä salaisuus
tunnollani.

Ketun sanoista kävi kuningas vakavan näköiseksi. -- Puhutko täyttä
totta, Repolainen? kysyi hän.

Värisevällä äänellä vastasi viekas Kettu: -- Tosin olen kurja syntinen,
mutta niin huono en sentään ole, että kuoleman hetkellä valehtelisin.

-- Kettu raukka, hän on kovin murtunut, kuiskasi kuningatar
puolisolleen. -- Ole hänelle armollinen. Kenties hän voi pelastaa
henkesi tunnustuksellaan.

Kuninkaan viittauksesta vaikeni nyt koko kokous. Repolainen katsahti
ylös taivaaseen päin ja alkoi puhua:

-- Armollinen kuningas, sanoi hän, -- suvaitkaa kuunnella minua.
Minulla ei tosin ole mitään kirjallisia todistuksia, mutta sanoihini
voitte täydellisesti luottaa. Aion paljastaa koko hirveän salaliiton
perin pohjin.



VIIDES LUKU


Pelastaakseen oman henkensä Repolainen kertoi nyt kuninkaalle jutun,
joka oli valhetta alusta loppuun. Hän ei säästänyt ketään, ei edes omaa
isäänsä eikä Mäyrä Metsäsikaa, uskollista ystäväänsä. Näin hän jutteli:

-- Isävainajani löysi kerran salaisen aarteen, jonka eräs kuningas
monta, monta sataa vuotta sitten oli kätkenyt. Hän kävi poloinen tästä
kovin ylpeäksi, alkoi halveksia entisiä ystäviään ja etsi ylhäisten
seuraa. Eräänä päivänä hän lähetti Kissa Mirrin korpeen Mesikämmenen
luo tärkeälle asialle. Hänen tarkoituksensa oli näet korottaa Karhu
kuninkaaksi, ja siksi hän pyysi tätä luokseen. Mesikämmen mielistyi
kovin tämän kuultuaan. Hän riensi heti isäni luo. Susi Hukkanen ja
viisas Mäyrä olivat myös saaneet kutsun ja saapuivat isäni luo. Yksin
neuvoin nämä neljä, Kissa Mirri viidentenä, nyt tekivät salaliiton. He
päättivät kukistaa teidät, suuri kuningas, ja valita Mesikämmenen
teidän sijastanne kuninkaaksi. Mutta onneksi paljastui heidän
hankkeensa ajoissa. Mäyrä oli näet eräänä aamuna juonut liiaksi olutta
ja kävi siitä niin puheliaaksi, että lörpötteli vaimolleen koko
salaisuuden. Mäyrätär vannoi kyllä pitävänsä asian salassa, mutta mitäs
vielä. Eipä aikaakaan kun hän tapasi vaimoni metsässä, ja silloin he
eukkojen tapaan alkoivat jaaritella kaiken maailman asioita. Mäyrätär
ei tietysti osannut pitää suutaan kiinni, vaan jutteli vaimolleni
salaisuuden vaadittuaan ensin häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän
kenellekään koko avarassa maailmassa asiasta mitään hiiskuisi. Mutta
tunnettehan, armollinen kuningas, hameväen. Tuskin oli vaimoni päässyt
kotiin, kun hän jo minulle kertoi mitä oli kuullut. Näin pääsin
salaisuuden perille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kauhistuin
kuullessani moista julkeutta.

No jopas jotakin, arvelin itsekseni, kyllä silloin maailma on mullin
mallin, jos tuo tyhmä, kömpelö Mesikämmen korotetaan kuninkaaksi.
Hallitsijamme Jalo on kuin kuninkaaksi luotu. Hän on korkeasukuinen,
mahtava ja armollinen. Huonosti käy silloin valtakunnan, jos Karhu
hölmö tulee hänen sijalleen. Ja nyt aloin yötä päivää tuumia, miten
voisin estää salaliittolaisten ilkeät aikeet. Ymmärsin, että niin kauan
kuin heillä oli isäni aarre hallussaan, heidän hankkeensa kyllä
onnistuisi, sillä raha saa ihmeitä aikaan, kuten kaikki tiedämme. Sen
vuoksi mietin nyt taukoamatta, millä keinoin saisin aarteen käsiini.
Ensiksi täytyi minun tietysti löytää piilopaikka, johon aarre oli
kätketty. Aloin salaa seurata isääni, minne tahansa hän kulki. Kauan
aikaa sain turhaan kulkea hänen jälkiään, mutta viimein sain toki
tietää aarteen kätköpaikan. Eräänä päivänä makasin väijyksissä
pensaikossa. Silloin näin yhtäkkiä isäni hiljaa hiiviskellen nousevan
eräästä rotkosta. Hän katseli ja nuuski tarkoin ympärilleen, mutta ei
huomannut minua, joka henkeäni pidättäen makasin kätkössäni. Isäni
luuli olevansa yksin ja tukki taitavasti rotkon aukon hiekalla. Sen
tehtyään hän poisti hännällään jäljet niin tarkkaan, ettei niitä kukaan
voinut nähdä. Sitten hän kiireesti juoksi tiehensä. Mutta minä riensin
juoksujalkaa rotkolle, kaavin kynsilläni reiän auki ja ryömin rotkoon.
Voi ihme, kumma! sitä hopean ja kullan paljoutta, mikä siinä oli!
Oikein silmiäni huikaisi sitä katsellessani. Sen enempää
vitkastelematta juoksin aika vauhtia kotiin noutamaan vaimoani. Yhdessä
aloimme sitten kuljettaa aarretta pois rotkosta. Ja siinäkös työtä oli!
Yötä päivää saimme raahata ja kantaa, niin että hiki valui pitkin
ruumista. Ei ollut meillä näet kärryjä eikä vankkureita, joilla
olisimme raskaita kulta- ja hopea-arkkuja kuljettaneet. Mutta toimelias
vaimoni, Mielevä, auttoi minua uskollisesti, ja niin saimme kuin
saimmekin aarteen turvalliseen kätköpaikkaan.

Sillä aikaa oli salaliittolaisilla joka päivä pitkiä kokouksia.
Mesikämmen ja Hukkanen lähettivät kiertokirjeitä kaikkiin maakuntiin
houkutellakseen itselleen liittolaisia. Mesikämmen lupasi suuren
palkkion kaikille niille, jotka yhtyisivät häneen. Isäni, joka oli
näppäräliikkeinen ja ovela, lähti levittämään kirjeitä. Hän matkusti
paikasta paikkaan, puhutteli kansaa ja lupaili kultaa ja hopeaa niille,
jotka Mesikämmenen puolesta sotisivat.

Tuli kesä. Isäni palasi tyytyväisenä matkaltaan. Hän oli tosin kestänyt
monta vaaraa ja vastusta retkellään, mutta hänen oli onnistunut koota
Mesikämmenelle suuri sotajoukko. Hyvillä mielin tutkivat nuo viisi
toveria nyt pitkää luetteloa kaikista niistä, jotka olivat luvanneet
Karhua auttaa. Siinä oli ensiksikin kaksitoista sataa Hukan uljasta
sukulaista, joiden avoimet kidat ja terävät hampaat olivat kerrassaan
kauhistuttavia sota-aseita. Kaikki karhut ja kissat, ahmat ja mäyrät
olivat valmiit milloin tahansa marssimaan sotaan Mesikämmenen puolesta.

Mutta kukin heistä vaati yhden kuukauden palkan etukäteen, ja se heille
luvattiinkin. Liittolaiset luottivat näet isäni suunnattomaan
aarteeseen.

Isäni lähti sitten rotkoon aarrettaan katsomaan. Mutta voi kauhistusta!
Poissa oli aarre, tipotiessään! Onneton isä parkani etsi koko rotkon
ristiin rastiin, hän tutki kaikki nurkat ja lokerot, kaivoi ja kaapi --
turhaan, aarretta ei löytynyt. Häpeissään ja surullisena hän riensi
ulos rotkosta ja surmasi epätoivoissaan itsensä. Vieläkin nousee itku
kurkkuuni tätä kauheata tapausta muistellessani.

Näin olin siis saattanut rakkaan isäni kuolemaan, enkä sitä koskaan voi
unhottaa. En kuitenkaan kadu tekoani. Vähät siitä, jos minut nyt siitä
kiitokseksi hirtetäänkin, hyvä omatunto on paras palkkani. Hyvä pahalla
palkitaan, se on maailman tapa. Hukkanen ja Mesikämmen istuvat
neuvoskunnassa kuninkaan lähimpinä miehinä, mutta Kettu parka, joka on
uhrannut oman isänsä kuninkaan tähden, tuomitaan kuolemaan.

Näin huoaten Repolainen lopetti pitkän puheensa.

Mutta kuninkaan ja kuningattaren oli vallannut kova halu saada suuri
aarre haltuunsa. He kutsuivat Repolaisen luokseen voidakseen muitten
kuulematta keskustella hänen kanssaan ja alkoivat tarkoin tutkia
häneltä aarteen piilopaikkaa.

Mutta Repolainen vastasi: -- Miksi lahjoittaisin suunnattoman rikkauden
kuninkaalle, joka on tuominnut minut kuolemaan? Te uskotte enemmän
vihollisteni valheita kuin minun puhettani.

-- Älä ole milläsikään, sanoi kuningatar, puolisoni ei enää muistele
entisiä. Hän säästää henkesi, jos lupaat vastedes käyttäytyä siivommin
ja pysyä hallitsijallesi uskollisena.

-- Armollinen kuningatar, lausui Repolainen, jos kuningas lupaa
armahtaa minut ja antaa anteeksi kaikki entiset rikokseni, niin teen
minä hänet niin rikkaaksi, ettei maalla mointa.

-- Älä usko häntä, sanoi kuningas. -- Hän on petturi kiireestä
kantapäähän, ei ole toista niin valheellista vekkulia maan päällä.

-- Hänen elämänsä ei tosin ole tähän asti ollut luottamusta herättävää,
vastasi kuningatar, mutta minä luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa
puhuu totta. Miksi hän muuten olisi omaa isäänsäkin syyttänyt.

-- Olkoon menneeksi, sanoi kuningas, jos sinun mielestäsi on viisainta
päästää hänet vapaaksi, niin teen sen. Mutta kunniani kautta vannon,
ettei hän enää näin helpolla pääse, jos vastedes valehtelee ja rikkoo
lakiani.

Kun Repolainen näki kuninkaan leppyvän, rohkaisi hän mielensä ja
lausui:

-- Jalo kuningas, armollinen herra, koska olette säästänyt henkeni,
aion nyt ilmaista minne olen kätkenyt aarteen. Kulkekaa täältä
itäänpäin, niin saavutte suureen, autioon erämaahan. Siinä on pieni
metsä, Pöllölä nimeltään, painakaa tämä nimi tarkoin mieleenne.
Metsikössä on Hölövesi niminen lähde. Tämä seutu on aivan autiota,
pöllöt ja huuhkajat vain siellä asustavat. Viisainta olisi että te,
armollinen kuningas ja kuningatar, itse lähtisitte aarretta etsimään:
älkää millään muotoa uskoko tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään
vieraalle. Kun tulette Hölöveden läheisyyteen, näette siellä kaksi
nuorta koivua, toinen niistä on aivan lähteen reunalla. Astukaa suoraa
päätä tämän koivun luo, sen juurelle olen näet kätkenyt aarteen.

Mutta kuningas sanoi: -- Sinun täytyy tulla mukaan, Repolainen, sillä
me emme osaa mennä sinne yksin. Olen kyllä kuullut puhuttavan
Pariisista, Lontoosta ja Kölnistä, mutta Pöllölästä en ole kuullut
luotua sanaa, enkä liioin Hölövedestä. Kukaties taaskin aiot pettää
meitä.

Repolaista ei kuninkaan ehdotus lainkaan miellyttänyt, arvaahan sen.
Mutta hän tekeytyi loukatun näköiseksi ja lausui:

-- Jos epäilette sanojani, niin voittehan kysyä muilta. Kuka tahansa
tietää, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat. -- Jänis Vääräsääri, tulepas
tänne.

Vääräsääri läheni vavisten.

-- Selitäpäs kuninkaalle, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat: puhu
rohkeasti vain, kyllä sinä ne paikat tunnet.

Jänis, joka kovin pelkäsi Repolaista, vastasi heti:

-- Se on helposti selitetty. Pöllöläksi sanotaan sitä metsikköä missä
Simo Kyttyräselkä tovereineen oleskeli vääränrahan teossa. Minä olen
niillä seuduin kärsinyt sekä nälkää että janoa, kun piilin
Musti-koiraanne, joka minua kovasti ahdisti.

-- Suo anteeksi että sinua epäilin, lausui kuningas ystävällisesti. --
Tuumikaamme nyt, miten parhaiten voisit viedä minut aarrepaikkaasi.

-- Ah, armollinen kuningas, ette usko kuinka onnellinen, jopa ylpeäkin
olisin, jos saisin kulkea seurassanne. Mutta valitettavasti on minulla
toinen, tärkeämpi tehtävä. Häpeäkseni täytyy minun näet tunnustaa, että
paavi on julistanut minut pannaan. Senvuoksi olen päättänyt matkustaa
Roomaan saadakseni Pyhän Isän omasta suusta synninpäästön. Jo
huomenaamulla anivarhain aion lähteä matkaan. Vasta tältä retkeltä
palattuani uskallan arastelematta kulkea rinnallanne. Nyt sitävastoin
saisitte hävetä seuraani.

-- Oikein puhuttu, Kettu kulta, vastasi kuningas. -- Minun ei
todellakaan sovi matkustaa sellaisen henkilön kanssa, joka on pannaan
julistettu. Jänis Vääräsääri tai joku muu hovilaisistani tulkoon
matkaseurakseni. Mutta sinä, Repolainen, älä enää vitkastele vaan lähde
pyhiinvaelluksellesi jo huomispäivänä. Jää hyvästi siis, ystäväni, ja
onnea matkalle.



KUUDES LUKU


Sitten kuningas Jalo kohosi korkealle kivelle seisomaan, ja Repolainen
seisoi hänen rinnallaan. Ja kuningas puhui juhlallisella äänellä
seuraavasti:

-- Kuulkaa minua tarkoin, kaikki alamaiseni, suuret ja pienet, köyhät
ja rikkaat. Minä olen suvainnut armahtaa Repolaisen, eritoten lempeän
puolisoni, korkean kuningattarenne, pyynnöstä. Ja tästä lähtien tulee
kaikkien eläinten kohdella kunnioituksella Repolaista ja koko hänen
huonekuntaansa. Hän on tosin rikkonut lakia vastaan, mutta hän katuu
syntejään ja lähtee huomenna toivioretkelle Roomaan.

Kuninkaan sanat kuullessaan joutuivat Hukka, Mesikämmen ja Mirri vihan
vimmoihin.

-- Siinä nyt ollaan, sähisi Mirri, -- kyllä maar meidät nyt paha perii,
kun Repolainen on kuninkaan suosiossa. Yhden silmän olen jo tuon
lurjuksen tähden kadottanut, toinen menee kai samaa tietä.

Hukka ja Mesikämmen murisivat tyytymättöminä, mutta minkäpä he asialle
mahtoivat. Repolainen oli voittanut, eikä heidän mukisemisensa enää
mitään auttanut. Päinvastoin kuningas oli heille niin vihoissaan, että
panetti heidät vankeuteen.

Seuraavana päivänä Repolainen lähti hovista. Kyynelsilmin heitti tuo
tekopyhä veijari nöyrät jäähyväiset kuninkaalle ja hovilaisille. Sitten
hän lähti astumaan hurskaan ja katuvaisen näköisenä kuten ainakin
pyhiinvaeltaja. Kuninkaan käskystä seurasi suuri joukko eläimiä häntä
kappaleen matkaa. Nöyrällä käytöksellään Repolainen oli lauhduttanut
monen entisen vihollisensa sydämen, niin että he syvästi häntä
surkuttelivat. Varsinkin hyväsydäminen Vääräsääri oli sangen huolissaan
hänen tähtensä.

-- Vääräsääri kulta, veli veikkoseni, pitääkö meidän nyt todellakin
erota? virkkoi Repolainen silmiään pyyhkien. -- Ettekö tahtoisi, sinä
ja Oinas Ollikka, saattaa minua vielä jonkin matkaa? Te olette molemmat
hurskaita ja hyväsydämisiä. Teidän seuranne lohduttaisi suuresti
murheellista sydäntäni.

Vääräsääri ja Ollikka mielistyivät ikihyviksi Repolaisen kiitoksesta ja
seurasivat häntä edelleen hänen kotiinsa asti.

Kun he olivat saapuneet Veijanlinnalle, sanoi Repolainen Vääräsäärelle:

-- Vääräsääri ystäväni, käy sinä sisälle lohduttamaan vaimoraukkaani,
joka on kovin huolissaan tähteni. Sinä, Ollikka, voit sillä aikaa
odottaa täällä ulkopuolella. Maistapas tätä tuoretta ruohoa, se on
kerrassaan mainiota.

Sisällä luolassa makasi rouva Mielevä suruissaan maassa lastensa
vieressä. Hän pelkäsi näet, ettei hänen miehensä enää palaisikaan
hovista. Ilomielin hän siis kavahti pystyyn, kun näki Repolaisen ja
Vääräsäären astuvan sisään.

-- Repo kultaseni, mitä on sinulle tapahtunut? Kerro pian, miten
sinulle on käynyt.

-- Olin jo kuoleman kidassa, vastasi Repolainen, -- mutta kuningas
säästi henkeni. Nyt aion lähteä pyhiinvaellukselle. Susi Hukkanen ja
Karhu Mesikämmen jäivät takausmiehikseni. Mutta Vääräsäären antoi
kuningas meille sovittajaisiksi. Me saamme tehdä hänelle mitä tahdomme,
sillä kuningas sanoi minulle, että Vääräsääri minut ilmiantoi.

Tämän kuullessaan Vääräsääri raukka pelästyi kauheasti ja aikoi paeta
kiireimmän kautta. Mutta viekas Kettu iski hampaansa hänen kurkkuunsa
ja surmasi hänet armotta. Sitten valmisti rouva Mielevä Jänis raukasta
makuisan paistin, ja pian istui koko Repolaisen perhe hyvillä mielin
herkullisen aterian ääressä.

-- Mutta kerropas nyt, millä lailla sinun onnistui pelastaa nahkasi,
virkkoi rouva Mielevä.

-- Oih, se on pitkä juttu, vastasi Repolainen. -- Ja kyllä kuningas
kauheasti suuttuu, kun saa kuulla, miten olen häntä nenästä vetänyt.
Oikeinpa korviani kuumentaa sitä ajatellessani.

Nyt kolkutti Oinas ovelle huutaen: -- Vääräsääri hoi, etkö jo joudu? On
jo aika lähteä takaisin taivaltamaan.

Repolainen riensi ulos ja virkkoi: -- Oinas kulta, Vääräsääri pyytää
anteeksi, että hän on sinua viivyttänyt, mutta hän on niin innokkaassa
keskustelussa vaimoni kanssa, ettei mitenkään malta vielä lähteä.
Heillä on niin paljon yhteisiä sukulaisia ja tuttavia. Hän pyytää siis,
että alkaisit vain hiljalleen astua kotiinpäin.

-- Minusta tuntui äsken aivan kuin olisi Vääräsääri huutanut apua,
lausui Oinas arvelevasti, -- ei suinkaan hänelle vain liene mitään
vahinkoa sattunut?

-- Kaikkea vielä, nauroi Repolainen. -- Minä vain aloin puhua
pyhiinvaellusretkestäni, ja vaimo parkani pelästyi niin kauheasti, että
pyörtyi. Jänis, joka on kovin heikkohermoinen, säikähti tästä niin
pahasti että alkoi huutaa: "Ollikka, Ollikka, riennä avuksi, rakas
tätini on kuolemaisillaan!"

-- Pelkään pahoin, että olette tehneet hänelle jotain konnuutta, jupisi
Ollikka korvallistaan kynsien.

Kettu vain vakuutti kiven kovaan, ettei Vääräsäärtä mikään vaivannut,
ja viimein Ollikka häntä uskoikin. Sitten Repolainen lausui: --
Kuulepas nyt, ystäväni, kuningas pyysi minulta muutamia tärkeitä
kirjeitä ja asiapapereita. Tahtoisitko sinä viedä ne hänelle?

-- Mielelläni, vastasi Ollikka, -- mutta ikävä kyllä ei minulla ole
mitään taskua, jossa niitä säilyttäisin.

-- Älä siitä huolehdi, sanoi Repolainen. -- Minulla on karhunnahkainen
laukku, joka on hyvin paksu ja tukeva. Kyllä paperit siinä säilyvät.

Näin sanoen Kettu livahti takaisin luolaansa ja toi tuokion kuluttua
laukun Oinaalle. -- Heitä nyt tämä laukku hartioillesi, mutta muista,
ettet suinkaan avaa käärettä. Kuningas rankaisisi sinua kovasti, jos
hän huomaisi että olet ollut utelias. Voithan sanoa hänelle, että olet
auttanut minua näiden kirjoitusten laatimisessa. Kuningas siitä varmaan
palkitsee sinut moninkertaisesti.

Oinas uskoi tämän kaiken, heitti hyvästi Ketulle ja lähti kiireesti
hovia kohti köpittämään mielissään siitä, että sai kuninkaalle tehdä
palveluksen.

Seuraavana aamuna Ollikka meni kuninkaan linnaan ja ojensi nöyrästi
kumartaen kuninkaalle Repolaisen antaman laukun.

-- Mikä laukku se on? kysyi kuningas.

-- Repolainen lähetti sen teille, armollinen kuningas, vastasi Ollikka
toimessaan. -- Siinä on tärkeitä papereita, jotka ovat teille hyvin
tarpeen. Minä olin Repolaiselle avullisena niitä laadittaessa.

Kuningas otti laukun, avasi kääreen ja voi kauhistusta! -- kääreestä
paljastui murhatun Vääräsäären verinen pää.

-- Oi Repolainen, sinä konnien konna! kiljui kuningas julmistuneena.
Tämä on sinun työtäsi. Mutta maltahan, uskollisen Vääräsääreni kuolema
tulee sinulle kalliiksi, sen vannon kautta kunniani.

Kuningas ja kuningatar olivat nyt kovin häpeissään ja pahoillaan siitä,
että olivat uskoneet Repolaisen valheellisia juttuja. Mutta Leopardi,
kuninkaan serkku, lohdutti heitä.

-- Miksi surette turhaa. Rohkaiskaa mielenne. Olettehan te kuningas,
jota kaikkien tulee kuulla ja totella.

-- Ah, lausui kuningas, -- kun ajattelen, että Susi Hukkanen ja Karhu
Mesikämmen ovat saaneet tuon lurjuksen tähden kärsiä häpeätä ja
vankeutta, niin joudun aivan vihan vimmoihin. Nyt saan hävetä
herkkäuskoisuuttani.

Leopardin neuvosta kuningas tuotatti sitten Hukan ja Mesikämmenen
suurella kunnialla takaisin hoviin vankikomeroista. Mutta Oinas
Ollikkaa rangaistiin kovasti, koska hän oli ollut Repolaisen
apulaisena, ja sovittajaisiksi Hukalle ja Karhulle kuningas lupasi,
että he ja heidän sukunsa tästedes saisivat syödä kaikki Oinaan
sukulaiset ja jälkeläiset, missä ikinä heitä tapasivat. Ja siitä päivin
ahdistavat sudet aina armotta lampaita ja oinaita.

Sitten päättivät kuningas ja ylimykset oikein miehissä marssia
Repolaisen linnalle, valloittaa sen ja vangita Repolaisen ja muitta
mutkitta tappaa hänet.

-- Sillä jos hän taas pääsee tänne suutaan soittamaan, osaa hän kyllä
kääntää kaikkien mielet, niin että hän jälleen pääsee vapaaksi, lausui
Leopardi, ja kuningas oli samaa mieltä.



SEITSEMÄS LUKU


Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää
komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu
Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään
kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja
herkuteltiin.

Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu,
tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui
valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta
yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.

Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar
istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa
valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä
ja näännyksissä.

Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:

-- Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua
poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa
rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin
minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa
puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut,
nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi
kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin
kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin
kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti
kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään
kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä
voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää
uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun
moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien
kimppuun?

Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja
Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen
eteen.

-- Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, -- kauhea onnettomuus on minua
kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani.
Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka
ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme
näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli
roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen
huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni,
joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko
hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta
huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä.
Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! -- Kettu oli avannut
ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En
voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en
voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!

Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti
pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi
pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut,
että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun
katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.

Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia.
Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille
todistukseksi ilkeästä rikoksesta. -- Oi, säälikää minua ja kostakaa
pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan
teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi
vapaaksi.

Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän
julmistuneena lausui: -- Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta
kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan
nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä
liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta
tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat
ylimykset, mitä meidän on tehtävä.

Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta
eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin
vihastuneena.

Mutta kuningatar lausui rohkeasti: -- Älä kiivastu, ystäväni, vaan
malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme
ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan
niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina
pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa
ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen
henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on
monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti
asiaa joka puolelta.

-- Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo
veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas
tuimasti. -- Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja
syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen.
Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien
saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä
varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko
valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?

-- Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen
ääneen.

Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti
hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.

-- Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän
pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja
hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.

Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa
Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri
vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian
aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet
Ketun saaliiksi.

-- Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. -- Rakkaampaa vierasta
en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella
kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?

-- Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, -- mutta uutiseni eivät ole
iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun
kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua
julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman
seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat
taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät
hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse
leikistä eheänä.

-- Joutavia, naurahti Repolainen: -- Moiset uhkaukset eivät minua
hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen
neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas
pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan
viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat,
eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän
lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä
lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko
kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy
sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin
kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua
hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.

-- Henkeni ja omaisuuteni uhraan puolestasi, vastasi Mäyrä.

-- Jos jään elämään, palkitsen kyllä uskollisuutesi, sanoi Kettu.

-- Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, -- ja
puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät,
on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei
sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.

-- Ole huoleti, vastasi Repolainen. -- Minä kyllä keksin keinot. Saatpa
nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.

Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän
ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.

Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: -- Oletko, kuomaseni,
koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet
Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat
vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo
vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta
iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai
sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin
metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi
laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän
tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää
pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet
tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa.
Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he
hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.

-- Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset
ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja
äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että
pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa
heimollemme.

-- Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. -- Olemme kaikki
väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän
matkan.

Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu
heiniä ja lehtiä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan.
Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi.
Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi
vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:

-- Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian
kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin
linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.

-- Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva
Mielevä. -- Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt
pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa
silloin olit?

-- Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. -- Se ei tosiaankaan ollut
lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta
älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain
levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän
kuluttua olen arvattavasti kotona.

Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti
kuninkaanlinnaa.



KAHDEKSAS LUKU


Mäyrä Metsäsika ja Repolainen kulkivat suorinta tietä nummen yli
hoviin. Matkalla lausui Repolainen:

-- Kävi miten kävi, mutta tällä kertaa minusta todellakin tuntuu siltä
kuin matkani päättyisi hyvin. Mutta kuulehan, rakas orpanani,
ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että taas olen tehnyt syntiä sen
jälkeen kun viimeksi itseni ripitin. Kerron sinulle nyt kaikki
rikokseni, sekä suuret että pienet.

Ja sitten Repolainen alkoi iloisen näköisenä kertoa kepposiaan ja
konnankoukkujaan. -- Vielä on yksi asia mainitsematta, lausui hän
lopuksi. Siihen aikaan kun Hukka ja minä olimme liittolaisia, näimme
kerran metsässä hevosen ja lihavan, herkullisen näköisen varsan.
Nähdessään varsan valahti Hukan suuhun heti vesi.

"Menepäs kysymään tuolta hevoselta, paljonko hän varsastaan tahtoo",
sanoi hän minulle. Minä menin hevosen luo ja kysyin kohteliaasti:
"Arvoisa rouva, sanokaa minulle, mitä tahtoisitte pikku varsastanne?"
Hevonen vastasi: "Hinta on kirjoitettu takakavioihini." Minä palasin
Hukan luo ja kerroin hänelle hevosen sanat. "Mene sinä itse katsomaan",
sanoin, "minä olen niin huono lukumies".

"Minä sitä vastoin osaan lukea sekä latinaa että ranskankieltä",
vastasi Susi ylvästellen. Sitten hän astui hevosen luo ja pyysi saada
nähdä sen takakaviot. Hevonen kohottikin takakavionsa ja yks kaks --
lensi Hukka poloinen korkealle ilmaan. Sitten hevonen nelisti tiehensä
täyttä laukkaa, mutta Hukka rukka makasi tunnotonna maassa kauan aikaa.
Viimein hän tointui ja alkoi kauheasti ulvoa, eikä kummakaan, hänen
naamassaan oli kuuden ihka uuden rautanaulan jäljet.

Ja nyt, rakas veljenpoikani, olen kertonut kaikki syntini. Voitko antaa
minulle tällä kertaakin synninpäästön?

-- Minua surettaa suuresti, että jälleen olet tehnyt niin paljon pahaa,
vastasi Mäyrä vakaasti. -- Mutta koska nyt olet niin lähellä kuolemaa,
en tahdo tehdä kuormaasi raskaammaksi, vaan julistan syntisi anteeksi.
Pelkään näet pahoin, ettet tällä kertaa saa kuningasta leppymään.
Vääräsäären kuolema on kovasti suututtanut häntä. Kuinka saatoitkaan,
setäni, menetellä niin kevytmielisesti?

-- Loruja, sanoi Repolainen. -- Minäpä sanon sinulle, Mäyrä, ettei
kannata olla niin arkatuntoinen tässä syntisessä maailmassa. Emme me
voi elää täällä yhtä pyhästi kuin luostarissa. Se on kyllä totta, että
jokaisen pitäisi rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään, mutta minulla
on niin paha ja vilkas luonto. Kun näin Vääräsäären lihavana ja
pyöreänä hyppivän edessäni, tuli minulle niin kova ruokahalu, etten
voinut hillitä itseäni, vaan söin hänet. Entä Oinas! Hän on aina
suututtanut minua typeryydellään. No niin, mitäpä heistä enää, mennyttä
mikä mennyttä. Jättäkäämme heidät rauhaan ja haastelkaamme toisista
asioista. Jos totta puhun, en ole rahtuakaan huonompi muita. Kuningas
Jalopeura ja hänen ylimyksensä sieppaavat itselleen saaliin mistä vain
ikinä saavat. Heitä ei kukaan uskalla moittia, mutta Kettu parkaa
kaikki soimaavat ja parjaavat.

-- Minusta on varsin kummallista, että rupeat puhumaan muitten
synneistä, kun sinulla itselläsi on niin kirjava ansioluettelo.
Pitäköön jokainen huolta itsestään, sanoi Mäyrä ankaralla äänellä.

Näin keskustellen he astuivat eteenpäin. Lähellä hovia he kohtasivat
Martti Apinan, joka oli puettu pyhiinvaeltajan kaapuun. Hän tervehti
ystävällisesti matkamiehiä ja sanoi Ketulle: -- Pidä vain lujasti
puoliasi, kuoma, äläkä yhtään hätäile.

-- Voi, vastasi siihen Repolainen, -- minun asiani ovat aivan
hunningolla. Nyt ovat Varis Vaakkulainen ja Kani taas käyneet minua
syyttämässä. Mitä minä sille taidan, että toinen on menettänyt vaimonsa
ja toinen korvansa. Mutta ikävintä on se, että yhä vielä olen paavin
pannassa. Jos vain siitä pääsisin, voisin paljoa paremmin vaikuttaa
kuninkaaseen ja masentaa viholliseni. Olisin mielelläni lähtenyt
Roomaan paavilta synninpäästöä anomaan, mutta valitettavasti en uskalla
jättää perhettäni niin pitkäksi aikaa. Se ei silloin saisi hetkeäkään
olla rauhassa Hukalta ja Mesikämmeneltä.

-- Salli minun auttaa sinua kuoma, sanoi Martti Apina. -- Minulla on
paljon ylhäisiä tuttavia Roomassa ja heidän välityksellään voin
helposti hankkia sinulle synninpäästön. Sinä olet aina ollut hyvä
ystäväni, luota vain minuun, vanha veikko, kyllä minä asiasi ajan.

Repolainen kiitti hartaasti Martti ystäväänsä ja jatkoi matkaansa
hoviin, jossa parhaillaan hommattiin suurta sotaretkeä Veijanlinnaan.



YHDEKSÄS LUKU


Kun Repolainen astui hoviin ja näki kaikki vihollisensa koolla,
lannistui hänen rohkeutensa, ja häntä alkoi kovasti pelottaa. Mutta
Mäyrä Metsäsika kulki uskollisena hänen rinnallaan ja kuiskasi hänelle:
-- Älä pelkää, kuoma, muista: rohkea rokan syö, kaino ei saa
kaaliakaan.

-- Oikein puhuttu, kuomaseni, vastasi Repolainen, suoristi taas
selkänsä ja astui rohkeasti vihamiestensä keskitse valtaistuimen eteen.
Hän heittäytyi polvilleen ja tervehti liehakoiden ja suurella
kunnioituksella sekä kuningasta että varsinkin kuningatarta.

Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat lähemmäksi. Jokainen ihmetteli
Repolaisen kukistumatonta rohkeutta. Oltiin uteliaita näkemään,
pääsisikö hän tälläkin kertaa pulasta.

-- Repolainen, sinä konnista viheliäisin, lausui kuningas kumealla
äänellä, -- turhaan liehakoit ja imartelet. Sinun loppusi on nyt
vihdoinkin käsissä. Älä enää sanoja tuhlaa.

Nähdessään kuninkaan synkeät kasvot Kettu kauhistui, mutta hän koetti
näyttää levolliselta, vaikka sydän ankarasti pamppailikin. Tyynellä
äänellä hän pyysi puheenvuoroa ja alkoi sitten rohkeasti sukkelilla
valheilla kumota Variksen ja Kanin kanteita. Pidettyään pitkän,
loistavan puolustuspuheen hän viimeksi virkkoi:

-- Ylevä kuningas, minä olen viaton; elleivät Varis Vaakkulainen ja
Kani myönnä valehdelleensa minua syyttäessään, niin vaadin vakaasti
heitä kaksintaisteluun. Silloinhan saamme nähdä, kuka meistä on
oikeassa.

Kun Varis Vaakkulainen ja Kani tämän kuulivat, säikähtivät he
pahanpäiväisesti ja puikkivat tuota pikaa tiehensä. Eivätkä he sen
koommin oikeussalissa näyttäytyneet.

-- Missä ovat syyttäjät? huusi kuningas kuuluvalla äänellä, mutta ei
kukaan uskaltanut hiiskahtaakaan.

-- Niin, sanoi Repolainen, -- sellaista se on. Selän takana kyllä puhua
pajatetaan mitä tahansa, mutta kuka rohkenee minulle vasten silmiä
parjauksiaan uudistaa?

-- Älä lörpöttele, petturi, ärjäsi kuningas vihoissaan. -- Muista
Vääräsäärtä, uskollista kirjeenkantajaani, jonka kavalasti surmasit. Ja
sinun pahantekosi tähden kärsi Oinas Ollikka viattoman kuoleman.

-- Mitä kummia kuulenkaan! huudahti Repolainen. -- Onko Vääräsääri
murhattu ja Ollikka kuollut? Sehän on kauheata! Voi kuinka turmeltunut
tämä maailma sentään on! Kukapa olisi uskonut, että tuo kiltinnäköinen
Oinas olisi voinut murhata lempeän Vääräsäären. Silloin ovat kai kaikki
nuo kalliit aarteet, jotka heidän kerallaan kuninkaalle lähetin, teillä
tietymättömillä. Surkeata, surkeata!

Mutta kuningas ei huolinut kuulla Repolaisen vaikeroimista. Vihoissaan
hän lähti kammioonsa. Siellä istuivat parhaillaan kuningatar ja Martti
Apinan puoliso. Rouva Ryppysilmä oli viisas ja kielevä vaimo.
Kuningatar ja kuningas kunnioittivat häntä suuresti ja kuuntelivat
mielellään hänen älykkäitä neuvojaan.

Koska ketut ja apinat olivat sukua keskenään ja sen lisäksi hyviä
ystäviä, koetti rouva Ryppysilmä kaikin voimin puolustaa Repolaista
kuninkaalle kehuen hänen hyviä ominaisuuksiaan, viisauttaan ja
taitoaan.

Hiukan leppyneempänä palasi kuningas oikeussaliin ja alkoi uudestaan
kuulustella Repolaista.



KYMMENES LUKU


Vetääkseen kuninkaan ajatukset pois Vääräsäären murhasta, alkoi
Repolainen haikeasti valittaa sitä suurta vahinkoa, joka hänelle oli
tapahtunut, kun Ollikka oli ryöstänyt hänen kalliit aarteensa.

-- Oi suuri kuningas, lausui hän, -- en voi sanoin selittää, kuinka
suruissani olen. Salli minun kertoa sinulle ja ystävilleni, mitä
kalleuksia siinä laukussa oli, jonka Ollikka ryösti.

-- Puhu suusi puhtaaksi, lupasi kuningas, mutta lyhyesti.

Repolainen alkoi nyt surullisen näköisenä luetella niitä aarteita,
mitkä oli kuninkaalle ja kuningattarelle lähettänyt.

Ensiksikin oli laukussa harvinaisen kallis sormus, johon oli
kaiverrettu kolme hebrealaista sanaa. Sanoissa piili ihmeellinen
taikavoima, mutta ei kukaan muu ymmärtänyt niiden tarkoitusta kuin eräs
Abryon niminen juutalainen oppinut Jerusalemin kaupungissa. Onnellinen
se, joka tämän sormuksen omisti. Hänen ei koskaan tarvinnut kärsiä
nälkää, ei janoa, ei vilua eikä hellettä. Hän ei missään taistelussa
jäänyt tappiolle. Myrkyt ja salamat eivät voineet häntä tuhota, ei tuli
eikä vesi liioin. Se oli sanalla sanoen ihmesormus, jonka vertaista ei
toista ollut taivaan kannen alla. Ja tämän sormuksen oli Repolainen
muka lähettänyt kuninkaalle lahjaksi.

Kuningattarelle hän oli lähettänyt kamman ja peilin, jotka olivat
ihmeellisiä ja tenhovoimaisia nekin. Repolainen selitti niin tarkkaan
ja elävästi, kuinka ihanat ja kallisarvoiset nämä esineet olivat, että
hovilaisten silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Niihin oli muka
kaiverrettu ihmeen kauniita kuvia, ja joka kuvasta Repolainen tiesi
jutella hauskan ja merkillisen tarinan. Näin hän kertomistaan kertoi,
ja mielihyvällä häntä kuuntelivat kaikki läsnäolijat, alkoipa moni
lopulta hänen puhettaan totenakin pitää.

Puheensa päätteeksi hän viimein kertoi, mitä kaikkea hyvää hänen isänsä
oli tehnyt kuninkaan isävainajalle pelastaen hänen henkensä useita
kertoja.

Mutta kuninkaan viha ei vieläkään ollut lauhtunut:

-- Kenties oli isäsi niin oppinut ja taitava kuin minulle uskottelet,
mutta mahtaapa siitä olla pitkä aika, kun hän eli, koska en ole hänestä
mitään kuullut. Sinusta sitä vastoin kuulen joka päivä, mutta ne
kuulumat eivät suinkaan ole kehuvaa laatua.

-- Herra, vastasi Repolainen taaskin ovelasti, -- totta on, etten ole
likimainkaan sellainen kuin tahtoisin. Mutta hartain toivoni on aina
ollut saada olla teille ja korkealle puolisollenne avuksi ja hyödyksi.
Muistatteko, kuinka kerran kohtasitte Susi Hukkasen ja minut metsässä?
Me olimme siihen aikaan vielä ystäviä ja olimme pyydystäneet lihavan
sian. Te, armollinen kuningas, olitte kovin nälissänne ja pyysitte
meiltä vähän lihaa. Minä olin tietysti heti valmis luovuttamaan teille
koko oman osani, mutta Hukka ei ollut pyyntöänne kuulevinaan, hotkaisi
vain osansa niin pian kuin kerkesi. Monta muuta samantapaista juttua
voisin vielä kertoa. Ja jos oikein asiata ajattelette, huomaatte kyllä,
kuka on uskollisempi ja uhraavampi, Hukkanen ja Mesikämmenkö vai
kettuparka, joka mielellään antaisi henkensäkin teidän puolestanne.

-- Oli miten oli, sanoi kuningas, -- mutta minun täytyy seurata
oikeutta. Astukoon siis esiin se, jolla on jotakin kannetta Repolaista
vastaan, ja jos hän voi syytöksensä todistaa, tulee syyllinen
rangaistavaksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi oikeussalissa. Repolaisen pitkät ja älykkäät
puheet olivat niin lumonneet koko hovin, että kaikki uskoivat häntä. Jo
oli kuningaskin unohtanut vihansa.

-- Koska ei ketään syyttäjää esiinny, julistan Repolaisen syyttömäksi.
Minä puolestani annan hänelle anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa,
sillä hän on aina ollut minulle uskollinen, lausui kuningas kuuluvalla
äänellä.

Repolainen kumarsi syvään ja lausui: -- En voi sanoin ilmaista kuinka
kiitollinen olen, armollinen herra. Ja nyt lähden heti paikalla
etsimään kadonneita aarteita, enkä ennen lepää kuin olen ne löytänyt.

Mutta nyt ei Hukka enää jaksanut vihaansa hillitä. Raivosta puuhkuen
hän huusi:

-- Armollinen herra, huomaan suureksi kummakseni, että taaskin uskotte
tuon petturin valheita. Mutta minusta hän ei niinkään vähällä pääse.
Minä vaadin hänet kaksintaisteluun, ratkaiskaamme siten, kuka meistä on
oikeassa. Sillä sen minä tässä kaikkien kuullen julistan, että
suurempaa lurjusta ja petturia ei ole maan päällä koskaan elänyt kuin
Kettu Repolainen.



YHDESTOISTA LUKU


Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa
Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän
kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä
olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän
olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.

Tähän Kettu vastasi:

-- Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta,
johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa
ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat
läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita
oikeastaan on. -- Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja
pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen
oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:

-- Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä
sinne.

Hukkanen heittäytyi puun juurelle pitkälleen ja vastasi:

-- Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä
aikaa lepään tässä. -- Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään
luolaan, pelkuri kun aina on ollut.

Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa
minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää.
Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan
perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin
rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita
oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita.
Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi
ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä
nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta
viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin
sivistynyt henkilö.

-- Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. -- Teilläpä
somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden
totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha
marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme
ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli
kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän
vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi.
Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani
kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta
luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi
yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi
häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän
heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi
riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten.
Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä.
Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:

-- Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä
ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.

-- Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan?
ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. -- Mene matkoihisi, hävytön lurjus.

Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain
muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit
hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät
häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin
tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.

Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta
pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?

Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi
häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:

-- Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys
maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme
parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa
kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani
pitää.

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten Repolaisen naamaa.

Kuningas valitsi nyt takausmiehet molempain taistelijain puolesta.
Hukkasen takausmiehiksi tulivat Karhu Mesikämmen ja Mirri Kissa,
Repolaiselle Mukke-serkku, Martti Apinan poika, ja Mäyrä Metsäsika.

Kaikki Repolaisen ystävät ja sukulaiset kokoontuivat hänen ympärilleen,
jokaisella oli hyvä neuvo annettavana.

Rouva Ryppysilmä neuvoi:

-- Mieheni on opettanut minulle ihmeitä tekevän rukouksen. Minä luen
sen huomenaamuna sinun puolestasi, silloin ei sinulle tapahdu mitään
pahaa.

Nyt Rouva Ryppysilmä keritsi kaikki ketun karvat pois ja voiteli koko
hänen ruumiinsa öljyllä ja rasvalla, niin että se tuli liukkaaksi ja
sileäksi. Sitten hän laski kätensä ketun päälle ja luki:

Hur pur kulmu, kekka kee, hollin hellin, kekka hee!

Repolainen nukkui koko yön rauhallisesti, ja aamulla Saukko ja Mäyrä
tulivat häntä herättämään. Saukko toi hänelle nuoren sorsan, jonka hän
varta vasten oli Ketulle aamiaiseksi pyytänyt. Repolainen söi
mielihyvällä ja lähti levollisena taistelupaikalle sukulaistensa ja
ystäviensä seurassa.



KAHDESTOISTA LUKU


Kun kuningas näki Repolaisen voidellun ja sileäksi ajellun ruumiin,
purskahti hän ääneen nauramaan.

-- Voi sinua, Kettu Repolainen, sanoi hän, -- ei sinua syyttä
viekkaaksi mainita, aina sinä kepposen keksit.

Kettu kumarsi syvään kuninkaalle ja kuningattarelle ja hyppäsi
rohkeasti piirin sisäpuolelle. Susi oli jo saapunut seuralaisineen,
jotka uhkauksilla ja herjasanoilla toivottivat Repolaiselle surmaa.
Sitten tuli pappi, ja molemmat kaksintaistelijat vannoivat
juhlallisesti taistelevansa oikean asian puolesta. Tämän jälkeen
molemmat astuivat aitauksen sisäpuolelle, ja kaksintaistelu alkoi.

Hukkanen hyökkäsi heti kita ammollaan Ketun kimppuun, mutta notkea
Kettu hypähti syrjään, asettui myötätuuleen ja alkoi takajaloillaan
kuopia maasta hiekkaa vastustajansa silmille. Kun Hukkanen tuli
lähemmäksi, huiskasi Repolainen häntä tuuhealla hännällään vasten
naamaa, niin että Hukkasen silmät tulivat täyteen tomua ja hiekkaa.
Hukkanen alkoi hieroa silmiään, mutta niitä alkoi vain yhä enemmän
kirveliä ja polttaa. Ja yhä uudelleen heitti Repolainen hiekkaa hänen
kasvoilleen, niin että Susi viimein oli melkein sokea. Repolainen
käytti tilaisuutta hyväkseen ja repi Hukalta toisen silmän päästä.
Mutta raivostuen Susi silloin hyökkäsi Repolaisen niskaan, painoi hänet
maahan ja iski hampaillaan hänen toiseen etujalkaansa. Ja nyt oli
Repolainen satimessa. Luulipa hän jo itsekin olevansa kuoleman oma.

-- Nyt olet vallassani, kunnoton petturi! huusi Susi kumealla äänellä.
-- Antaudu heti paikalla, tai isken sinut kuoliaaksi. Nyt maksan
sinulle kaikki pahat tekosi. Tunnustatko itsesi voitetuksi?

Mikä nyt neuvoksi? ajatteli Repolainen hädissään. Olenpa totta maar
pahemmassa kuin pulassa. Ellen antaudu, surmaa hän minut tuossa
tuokiossa, mutta jos taas tunnustan itseni voitetuksi, olen ikipäviksi
häväisty.

Kuten monesti ennenkin koetti hän viekkaudella pelastautua pälkähästä.

-- Kuoma kulta, lausui hän hiljaa makealla äänellä. -- Olen kovin
pahoillani siitä, että satuin repäisemään toisen silmäsi, ja pyydän
sitä nöyrästi anteeksi. Jos niin haluat, tunnustan sinut voittajaksi ja
julistan tässä kaikkien kuullen olleeni väärässä. Koko elämäni olen
uhraava sinun hyväksesi. Kaloja, hanhia, kanoja ja sorsia tuon sinulle
joka päivä ruoaksi. Ja jos niin vaadit, rupean perheineni orjaksesi.
Minä rukoilen sinua, Hukkanen, ole armelias ja säästä henkeni. Sinä
olet suuri ja voimakas, ole myöskin laupias. Ja mitä hyötyä on sinulla
siitä, jos minut surmaatkin? Anteeksianto on ihanin kosto. Ja
jalomielinen voittaja saavuttaa kaikkien suosion.

-- Viekas Kettu, sanoi Hukka, -- vaikka koko maailma olisi pelkkää
kultaa, ja sinä sen minulle lunnaiksi tarjoaisit, en kuitenkaan sinua
päästäisi. Hengelläsi saat nyt maksaa ilkeytesi ja konnankoukkusi.

Näin puhui Hukka, mutta nyt kääntyikin onni Repolaisen puolelle.
Salavihkaa oli hän näet iskenyt kyntensä Suden arimpaan kohtaan ja
puristi häntä niin voimakkaasti, että sudelta pääsi kauhea parahdus.
Mutta samalla vetäisi Kettu etukäpälänsä Hukan hampaista. Molemmin
kynsin alkoi Repolainen nyt vapaaksi päästyään vastustajaansa repiä.
Tuskissaan kellahti Hukka kumoon, mutta Kettu ei päästänyt häntä irti,
puri vain ja kynsi niin armottomasti, että veri viimein purskahti
Susi-raukan suusta.

Hukkasen ystävät pelkäsivät, että hän menettäisi henkensä, ja
rukoilivat kuningasta keskeyttämään taistelun. Ja kuningas lausui:

-- Yleisestä pyynnöstä lopetan täten kaksintaistelun. En suinkaan soisi
Hukan kuolevan, Repolainen, jätä siis hänet rauhaan. Olemme nyt
nähneet, että sinä, Repolainen, olet voittanut, ja oikeus on siis sinun
puolellasi.

-- Mielelläni tottelen kuninkaani tahtoa, lausui Repolainen. -- Minä
olen voittanut, muuta en pyydäkään. Ovatko ystäväni samaa mieltä?

-- Olemme, olemme, kajahti yksimielinen huuto, ja kaikki Ketun ystävät
tulivat häntä onnittelemaan. Tulipa sellaisiakin, jotka tähän asti
olivat häntä vihanneet ja parjanneet. Saukot ja Mäyrät, Majavat ja
Näädät, Oravat ja Sopulit, kaikki riensivät hänen käpäläänsä
pudistamaan ja häntä kilvan kiittämään.

Mutta Repolainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen, ja kuningas
julisti nyt kuuluvalla äänellä hänet kaikista syytöksistä vapaaksi. Hän
kutsui Repolaisen neuvostonsa jäseneksi ja korotti hänet ylimmäksi
neuvonantajakseen eli ministerikseen. Kaikkien kuullen hän ylisti
Repolaisen suurta taitoa ja viisautta ja käski kaikkien alamaistensa
kunnioittaa häntä kuin kuninkaan läheistä ystävää konsanaan.

Niin oli siis Repolainen päässyt suureen kunniaan. Mutta kuinka oli
Hukan laita? Puolikuolleena hän makasi taistelutantereella, kurjana ja
verta vuotavana. Melkein kaikki hänen ystävänsä olivat hänet hylänneet,
vain ani harva, kuten Mirri ja Mesikämmen, pysyivät hänelle
uskollisina. Surren ja vaikeroiden he nostivat haavoittuneen ylimyksen
paareille ja kantoivat hänet kotiin. Hellästi hoiteli häntä täällä
rouva Hukatar, hänen murheellinen puolisonsa, ja itkien ympäröivät
poikaset isänsä vuoteen. Mutta Hukka ei voinut unohtaa häpeätään, vaan
vaikeroi ääneen pimeässä sairashuoneessaan.

Repolainen pyysi sitten kuninkaalta saada lähteä kotiin vaimonsa ja
lastensa luo. Riemukulussa hänet saatettiin hovista, neljäkymmentä
sukulaista seurasi häntä Veijanlinnan ovelle, ja ilomielin ja ylpeänä
Repolainen kuunteli heidän imarteluaan. Riemuiten vastaanotti rouva
Mielevä miehensä, ja pikku ketut huusivat ilosta.

Tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana elää nyt Repolainen. Ja, paha
kyllä, on moni konna hänen laillaan noussut kunnian kukkuloille
ihmisten herkkäuskoisuuden ja typeryyden turvissa. Mutta se, joka
tahtoo oikein elää, välttäköön pahaa ja kunnioittakoon hyvettä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kettu Repolainen - Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.