Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kaksi vankia - Novelli
Author: Heyse, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi vankia - Novelli" ***


KAKSI VANKIA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut H. T.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.



Raitiovaunusta, joka kuljetti matkustajia rautatie-asemalta "Kolmen
kypärän" ravintolaan, poistui yksi ainoa henkilö. Vain hetkiseksi
näyttäytyi eteisessä lihava yliviinuri, joka tänään oli puettu komeaan
juhlapukuun ja heitti nopean, ihmistuntevan silmäyksen matkustajaan.
Mutta kun hän huomasi, että tulokas, joka matkalaukku käsivarrella
jäi kynnykselle ääneti ja nähtävästi neuvottomana seisomaan, ei ollut
mikään nuori, kaunis eikä komea nainen, huusi hän veltosti esiin
vetelehtivälle rengille jonkun huoneen numeron ja nousi sitten,
oikaisten valkoista kaulahuiviansa, arvokkaasti jälleen rappusia.

Tämä vähemmän kohtelias vastaanotto ei jäänyt yksinäiseltä naiselta
huomaamatta. Jonkunlaisella äänen terävyydellä hän senvuoksi käski
rengin noutaa matkalaukun vaunuista ja viedä sen johonkin huoneeseen,
jossa olisi hiljaista, eikä liian kuuma. (Oli näet sydänkesä).
Häntä nimittäin vaivasi unettomuus, ja hän olisi ehkä pakoitettu
jäämään tänne viikon ajaksi. Sitten nainen itse otti päivänvarjon ja
hattulippaan ja kulki, odottamatta opastajaa, rappusia kohti.

Tilavassa eteisessä oli pimeätä ja kylmää. Oli sentähden vaikeata,
tullessa kirkkaasta auringonpaisteesta, erottaa askelmia, ja vielä
lisäksi oli lattialla kaikenlaatuisia esineitä, jotka tekivät askeleet
epävarmoiksi. Vasta sillä askelmalla, joka sai valoa pihanpuoleisesta
ikkunasta, matkustaja huomasi, että rappusille oli siroteltu kukkia ja
vihreitä lehviä.

"Häitäkö talossa vietetään?" kysyi hän rengiltä, joka nyt käveli
hänen jälessään kantaen laukkua. Hän melkein jo voi tämän
viininvärisistä kasvoista ja sunnuntaitakista, jota tämäkin käytti
huolimatta arkipäivästä, arvata vastauksen. "Kutka täällä sitten ovat
naimahommissa?" hän jatkoi jotakin sanoakseen, vaikka hän itse asiassa
oli vallan välinpitämätön kuulemaan pari vierasta nimeä.

Mies selitti palvelusintoisesti, että nämä olivat komeat naimiskaupat;
kaupungin rikkaimman kauppiaan tytär menee naimisiin oikeuspresidentin
pojan kanssa. Tämä on hauska nuori mies, joka tosin on hieman
huikentelevasi elänyt, mutta nyt hän on tullut järkeväksi, eikä hänen
tarvitse enää pelätä velkojensa painoa. "Komea avioliitto tosiaankin
neiti, ja hyvin loistavat häät. Samppanjapulloja ei ole edes edeltäpäin
laskettukaan, kuten itarain pikkuvirkamiesten on tapana. Niistä on
sulhanen pitänyt huolta. Ja hienoa samppanjaa, neiti, parasta lajia."

Mies siristi pieniä veteliä silmiään ja maiskutti kielellään.

Neiti ei virkkanut mitään; hän kiiruhti vain nousemaan rappusia, eikä
hän astunut ainoallekaan maassa makaavalle kukalle, vaikk'ei niistä
yksikään ollut jäänyt ehjäksi; ei hän edes katsahtanut hääjoukkoon,
kulkiessaan avonaisen ruokasalin ohi. Vasta kun hän oli saapunut
toiseen kerrokseen, pysähtyi hän. jälleen.

"Menemmekö vielä korkeammalle?"

Mies nyökkäsi. "Kaikki huoneet ovat väkeä täynnä, neiti, sillä
herra oikeuspresidentin sukulaiset ovat saapuneet mieslukuisina ja
asettuneet meille. He jäävät enää vain täksi yöksi; huomenna, jos neiti
suvaitsisi... huone on muuten hyvin siisti ja aurinkokin paistaa sinne
vain puolen tuntia aamusin."

Mies juoksi edellä ja aukaisi ylhäällä yksinkertaisesti kalkitun
vinttikerroksen pitkän käytävän viimeisen oven, josta lehahti kylmä ja
ummehtunut ilmavirta vastaan. Huone näytti harvoin asutulta, kun vain
erityisissä tilaisuuksissa, juhla- ja markkinapäivinä matkustajatulva
täytti kaikki "Kolmen kypärän" loukot. Kun molemmat ikkunat olivat
avatut ja suuret yöperhoset liihotelleet pienen sohvan jouhipatjoilta,
huomasi, että huone ei ollutkaan niin epämiellyttävä kuin se ensi
silmäykseltä näytti. Talon pitkälle esiinpistävän katonreunan
alapuolella näkyi tori, vanha kirkko ja etäämmällä pieni linna, joka
sijaitsi kunnaalla korkeitten puitten välissä. Tänne ei kuulunut
hääväen lasien kilinä eikä onnitteluhuudot; sai olla varma yörauhasta.

Renki huomasi hiljaisella tyytyväisyydellä, että matkustajalla ei
ollut mitään muistutettavaa tätä majoitusta vastaan. Hän asetti laukun
esille, katosi hetkeksi ja palasi, tuoden mukanaan raittiilla vedellä
täytetyn ruukun, jonka hän asetti pienelle valkoiseksi maalatulle
pesupöydälle.

Mies huomautti, että siivoojaneiti ei nyt juuri voinut saapua, sillä
hänellä oli kovin kiire siistiessään ja pestessään, ja pian alkaisivat
tanssijaiset. Ell'ei neidillä olisi enää mitään käskettävää, tahtoisi
hänkin palata alas.

Tätä sanoessaan mies myhäili niin viekkaasti, että selvästi voi huomata
erään noista samppanjapulloista, joita ei oltu edeltäpäin laskettu, ei
olevan aivan tyhjän, vaan odottavan häntä alhaalla.

Vieras nyökkäsi vain päätään ja kääntyi sitten ikkunaan. Vielä senkin
jälkeen, kun hän oli jäänyt yksin, ei hän näyttänyt aikovan riisua
päästään pientä mustaa, vaalistuneella nauhalla ja rutistuneilla
kukilla koristettua hattuaan, eikä vapauttaa käsiään harmaista,
kudotuista rukkasista. Hänen katseensa pysyi kääntymättä tuossa
pienessä linnassa kirkon katon takana, ja mitä kauemmin hän
katseli kastanjien ja jalavien auringon kultaamia latvoja, sitä
alakuloisemmaksi muuttui ilme hänen kasvoillaan, ja jyrkkä pieni
ryppy ilmestyi toiseen suupieleen. Ihmistuntija voi siitä havaita,
mitenkä usein ja kuinka uhoittelevalla halveksimisella nämä huulet
olivat lausuneet hyvästit pettävälle toivolle ja tyhjään rauenneelle
odotukselle.

Korkean kirkontornin kellohuoneesta vastapäätä kuului nyt kuusi
hitaasti kumajavaa lyöntiä. Tuntui siltä kuin ne olisivat murtaneet sen
lumouksen voiman, joka oli vallannut tuon yksinäisen naisen ikkunan
luona. Hän kulki pari kertaa huoneen poikki ja astui sitten pienen
pölyisen peilin eteen sillä välinpitämättömällä liikkeellä, joka on
ominainen naisille, jotka tietävät ett'ei kukaan, joka näkee heidät,
ajattele kasvojen kauneutta eikä rumuutta. Yksi niitä sananparsia,
jotka ikuistuttavat jonkun vanhan erehdyksen, on myös se väite, että
ruminkin viimein tottuu ulkomuotoonsa, ja ett'ei kukaan pidä omia
kasvonpiirteitään epämiellyttävinä. Ja kuitenkin löytyy useita,
etenkin yksin jääneitten naisten joukossa, joille ei mikään ole
tuskastuttavampaa kuin silmäys peiliin.

Niinpä meidänkin naisemme tarkasti vain sivumennen vaatetustaan, ja hän
näytti miettivän, ottaisiko kaupungille lähtiessään vaalistuneen hatun
vai uuden hattulaatikosta. Mutta suupielessä olevan rypyn vavahdus
näytti ilmaisevan, että hänen mielestään oli samantekevää missä puvussa
hän täällä esiintyisi. Vain kasvot ja kädet hän virkisti raikkaalla
vedellä ja lähti sitten huoneesta.

Olikohan se hajamielisyyden vai saamattomuuden vaikutuksesta -- hän
erehtyi äskeisten rappusten suhteen, ja äkkiä hän huomasi olevansa
käytävän päässä. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta nyt hän joutui
eräille sivuportaille, ja ajatuksiin vaipuneena kun oli, asteli hän yhä
alemmas luullen, että kaikki portaat johtaisivat ulkosalle. Pian hän
kuitenkin huomasi eksyneensä eräälle parvekkeelle, joka oli rakennettu
ruokasalin yhdelle seinämälle tanssimusiikkia varten. Nuottitelineet
olivat jo oikeassa järjestyksessä. Suuri kontrabasso lepäsi kuin
nukkuva jättiläinen kahdella tuolilla jahtitorvi päänalusena ja
klarinetti poikkipuolin kasvoilla. Kukaan soittajista ei ollut vielä
ilmaantunut ja alhaalla permannolla olevat pöydät olivat myöskin
poistamatta, joten tanssijoillakaan ei ollut tilaa. Eksynyt vieras ei
näinollen malttanut palata, vaan jäi seisomaan lasiovelle hetkeksi
tarkastamaan alhaalla olevaa seuraa.

Tämä ei eronnut muista hääväestä päivällisen ja tanssin välillä.
Siinä oli kylläisiä viininvärisiä isiä, joilla oli hankalata ahtaissa
valkoisissa kauluksissaan; hyvinvoipia äitejä puettuina sinipunerviin
silkkipukuihin ja suuriin silkkipitsimyssyihin, jotka olivat siirtyneet
vinoon tai rypistyneet monissa syleilyissä. Suloisesti hymyilevät
kapeaharteiset nuodeneidot kulkivat salissa edestakaisin paksut
seppeleet päässä, milloin veitikkamaisesti milloin väsyneesti kuiskaten
toistensa korviin. Monennäköiset tanssipukuiset nuorukaiset maistelivat
hitaasti viimeistä samppanjalasia sikareittensa ohella, ja jos eivät
sattumalta olleet rakastuneet, pitivät parempana olla tarjoamatta
tanssitaitoaan näin kuumalla ja keskellä valoisaa päivää. Eräässä
nurkassa remusi lapsiparvi jatkaen makeisten syöntiä ja laskien montako
makupalaa oli tullut taskuun säästettyä. Liikutuksen kyyneleet ovat
aikoja sitten ehtyneet, malja-esitysten juhlatunnelma on kadonnut ja
kaikkea muuta kuin juhlallinen, ruo'ansulatuksesta johtuva väsymys
on vallannut vieraat. Jokaisesta tuntuisi varmaankin suloisemmalta
asettua johonkin hiljaiseen nurkkaan, jossa voisi, tarvitsematta olla
kohtelias, nauttia ettonetta.

Vieras tuolla ylhäällä soittoparvekkeella oli kyllin usein ollut läsnä
hyvien ystävättärien häissä -- vuosi vuodelta yhä maltillisemmalla
mielellä, kuten pitääkin, jos tahtoo panna merkille toisten
heikkouksia -- huomatakseen sen salatun ikävystymisen, joka piilossa
palttinanenäliinan takana ilmeni. Nytkin taas alkoi yllämainittu ryppy
suupielessä vavahtaa, eikä hän olisi enää viittä minuuttiakaan jäänyt
katselemaan tätä väsyttävää näytelmää, ell'ei hän olisi huomannut
nuorikkoparia, joka ei käyttäytynyt aivan tavallisella tavalla.

Morsian nimittäin oli, sillä aikaa kun vieraat nousivat syömästä,
jäänyt paikalleen pitkän pöydän ääreen, ikäänkuin hänen olisi täytynyt
vaalia sen lihavan vanhan herran päivällisunta, joka lepäsi liivit
avoinna hänen oikealla puolellaan suuressa nojatuolissa. Nukkuva oli
luultavasti hänen appensa, joka täten soi itselleen levon laakereillaan
huolehtiessaan niin hyvin pojastaan. Myrttiseppeleen alla olevat
kasvot eivät suinkaan olleet kauniit, eikä tuo mitättömän näköinen
pikku olento voinut hopeaisen harsokankaan ja morsiushunnunkaan
suojassa salata, että toinen olkapää oli korkeammalla toista.
Mutta sensijaan olivat hänen kaulakoristeensa ja rannerenkaittensa
kivet kyllin suuret ja säteilevät, ohjatakseen katseet tällaisista
pikkupuutteellisuuksista. Nuoren morsiamen silmät loistivat viinin
punertamien silmäluomien alta niin hellästi ja luottavasti, ett'ei
silti vastenmielisesti tarkastellut hänen kasvojaan. Alakuloisuus,
joka niissä ilmeni, ei näyttänyt johtuvan yksinomaan painostavasta
häätunnelmasta. Morsian oli vetänyt luokseen pienen tyttösen, joka
varmaankin oli hänen siskonsa, ja puheli hiljaa ja innokkaasti tämän
kanssa. Aika ajottain hän pusersi itkettyneet silmänsä pienokaisen
pehmyttä tukkaa ja ruususeppelettä vastaan, mutta kukaan ei näyttänyt
siitä huolivan, kaikkein vähimmin se, jota nämä salaiset kyyneleet
koskivat. Tuo pitkä, moitteettomasti puettu nuori mies, jolla oli
hieman ohutta vaaleata tukkaa päälaella, oli varmaankin sulhanen. Hän
käyttäytyi, leväten oikonaan sohvalla, sikari valkoisten hampaitten
välissä, mahdollisimman kylmällä, suosiollisella alentuvaisuudella
paria pikkukaupunkilais-serkkua kohtaan, jotka seisoivat hänen edessään
kunnioittaen jokaista hänen kokkapuhettaan kohtuuttomalla naurulla.
Sillävälin haukotteli heidän ihailunsa esine aivan ujostelematta
ja vihdoin hän esitti, että he lähtisivät erääseen sivuhuoneeseen
pelaamaan tarok'ia.

Vasta vanhemman serkun, nuoremman keksiessä sanan "kapitaali",
lausuttua arvelun, että vanhemmat naiset ehkä voisivat panna enemmän
pahakseen tämän lähdön kuin nuoret, luopui sulhanen oikustaan.
Sensijaan hän selitti, ettei hänestä tänään kumminkaan olisi
tanssijaksi; hän oli muka liian pitkä pienelle rouvalleen ja tanssi
ylipäätänsä vain _vierasten_ naisten kanssa.

Outo tuolla soittoparvekkeella ei luonnollisesti tästä puheesta
ymmärtänyt mitään, mutta sanoja seuraavat kasvojen ilmeet
sanoivat hänelle kylliksi. Hän ei voinut enää kauemmaksi jäädä
tähystyspaikalleen; hän lähti siis hiljaa kuten oli tullutkin,
hapuili monia ahtaita pimeitä portaita ja huoneita ja saapui vihdoin
onnellisesti eräälle ovelle, joka aukeni puutarhaan.

Pian hän oli varjoisalla syrjäkadulla, ja nyt hän näytti olevan tutulla
alueella. Vielä pari katua ja kujaa ja hän saapui jalkatielle, joka
kiersi pienen puiston viertä ja jota nuoret akaasiapuut varjostivat.
Täällä oli herttaista ja hiljaista; lapsenhoitajattaria istui
penkeillä, ja heidän vieressään uinailivat hoidokkaat vaunuissa,
suurempien lasten leikkiessä nurmella. Aurinko laskeutui jo, ja läheni
kukkuloita, ja puitten pitkien varjojen vaeltaessa pitkin ketoja ja
joentöyräitä loisti ylhäällä kunnaalla linnanen heleässä illanruskossa
salamoivin ikkunoin, ympärillä kasvavien puitten latvojen kylpiessä
lämpimässä hehkussa.

Kaikki tämä näytti olevan vieraalle tuttua, sillä hän jatkoi nopeasti
kulkuaan katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, ikäänkuin
vaihtelevan suloinen seutu olisi ollut toisarvoinen mieltä virkistävän
kuljeskelun rinnalla. Hän hengitti usein täysin siemauksin, pysähtyi
silloin tällöin, sulki silmänsä ja heilutti omituisesti molempia
käsiään ilmassa, kuten lintu, joka paettuaan häkistä koettelee
siipiään, ennenkuin antautuu vapaitten tuulien tuuditettavaksi.

Niin saapui hän vihdoin joelle, joka rauhallisesti tasaisin lainein
virtasi pensaita kasvavien töyräitten lomi. Hirsilautta kulki
paraillaan laaksoa kohti. Toinen lauttamies oli peräsimessä, jota
hänen tuskin tarvitsi liikuttaa, ja toinen loikoi peitteellä, hehkuva
piippunysä huolimattomasti suussa. Hän oli juuri nukkumaisillaan,
sillä hän tunsi olevansa niin huoleton tällä seudulla näin tyynenä
iltana. Yksinäinen nainen rannalla epäröi hetken nähdessään ohi lipovan
lautan, huutaisiko perämiehelle, että tämä pysähtyisi ja ottaisi hänet
mukaansa. Niin hän pääsisi jokea alaspäin -- suureen virtaan, johon
joki laskee -- ja merelle -- yhä kauemmas kohti tuntemattomuutta ja
rajattomuutta. --

Lautturit olivat jo aikoja sitten liukuneet lauttoineen ohi, kun hän
irtautui haaveiluistaan; hän jatkoi kulkuansa. Tie johti kivisillalle
ja sieltä kaupunkiin. Hän kulki ohi puutarhojen ja maatalojen, jotka
hän kaikki tunsi ja hän tarkkasi kaikkia muutoksia, jotka viime aikoina
olivat seudulla tapahtuneet. Vihdoin hänen katseensa pysähtyivät
erääseen suurempaan rakennukseen, joka oli aivan äskettäin rakennettu.

Siinä oli pylväskäytävä, jossa oli kuusi hentoa kauniisti marmorin
tapaiseksi maalattua puupylvästä. Pylväitten yläpuolella oli laakea
kreikkalainen pääty, jonka kärjessä oli jonkunlainen vertauskuvallinen
olento, jonka selkään oli pistetty tukea varten luja rautakanki,
mutta jonka valitettavasti huomasi molemmin puolin. Leveässä
arkkitradissa pylväitten yläpuolella oli piirretty äskettäin kullatuin
kirjaimin päällekirjoitus: "Teatteri". Pari paperiliuskaa molemmissa
äärimmäisissä pylväissä ilmoitti, että tänään illalla tulisi
esitettäväksi kansallisrunoilijamme Fr. von Schillerin klassillinen
murhenäytelmä "Kavaluus ja rakkaus".

Näytäntö oli jo puoli tuntia aikaisemmin alkanut ja kassanhoitaja
aikoi juuri sulkea lippuluukun ja laskea tämänpäiväiset tulot, kun
vieras nainen saapui ja pyysi saada piletin permannolle. Etsiessään
rahaa laukusta näytti nainen äkkiä häpeävän kudottuja käsineitään ja
muutakin pukuaan. Mutta hän oli jo ottanut lipun vastaan, ja kun siinä
oli korkea numero, voi hän luottaa siihen, että hän täydessä huoneessa
pääsisi huomaamatta sekaantumaan ihmisjoukkoon.

Ei kukaan todellakaan huomannut, että keskellä ensi näytöksen
loppukuvaelmaa ovi permannolle vielä kerran avattiin ja että vaatimaton
nainen kuulumattomasti otti paikkansa viimeisellä penkillä. Heti
senjälkeen kajahti käsien paukuttelemisesta ja esiinhuudoista johtuva
huumaava melu; innostus näytti jo olevan hyvin korkealla ja yleisö
erinomaisen tyytyväinen taiteilijoihin.

Väli-ajalla nousivat kaikki paikoiltaan osaksi saadakseen hieman
hengähtää vapaudessa tai tervehtiä tuttavia ympärillä. Täällä
luonnollisesti kaikki tunsivat toisensa. Vieras nainen oli jo
sisäänastuessaan laskenut hunnun kasvoilleen, ja nyt hän syventyi
hartaasti lukemaan teatterilippua, ikäänkuin hän olisi pelännyt,
että joku olisi hänet tuntenut. Vain naapuriaan hän salaa tarkasti
ja huomasi hämmästyksellä, että tämä teki kuten hän itsekin: istui
katsomatta ympärilleen ja tervehtimättä tuttavia ylemmillä riveillä.
Huomasi ilmeisesti, että mies tunsi olonsa epämukavalta.

Hän oli varmaankin outo täällä, kuten hän itsekin. Näytelmän lopussa
ei hän liikuttanut kättään, vaikka hänen kukoistavat, nuoret kasvonsa
olivatkin suunnatut suurella jännityksellä näyttämöä kohti. Muutenkin
oli hänessä paljon kummallista. Hänen suuret, voimakkaat jäsenensä
olivat kesäpuvun peittämät, joka yltyleensä oli hänelle liian ahdas
ja lyhyt. Sininen silkkinen kaulahuivi oli solmittu kömpelösti hänen
kaulalleen. Olkihattu lepäsi polvilla ja kädessä oli hopeapäinen
keppi. Mutta ihmeellisintä hänessä oli, huolimatta muhkeasta ja
terveestä ulkomuodosta -- hän ei varmaankaan ollut yli kahdenkymmenen
seitsemän ikävuoden -- että hänellä oli tekotukka, ja vielä lisäksi
semmoinen, joka ei väriltään ollut hänen oman tukkansa kaltainen, vaan
vivahdukselta vaaleampi eikä oikein sopinut päähänkään.

Kaikki tämä pisti naapurin silmiin permannon hämärässä, mutta kun mies
istui viimeisellä penkillä ei kukaan muu sitä huomannut. Ensimäinen
suosiollinen vaikutus, jonka tuntemattoman nuorekkaan voimakkaat
kasvot ja hänen puoliksi aatteelliset ja puoliksi naivit ilmeensä
tekivät, katosi, kun nainen huomasi kaikki nämät omituisuudet, ja
hän oli iloinen, että mies osotti yhtävähän halua puhelun alkamiseen
kuin hän itsekin. Mikä hän on? Mikä asema ja virka hänellä on? Nämät
kysymykset panivat naisen hiljaisuudessa arvelemaan, vieläpä seuraavan
näytöksen ensi kuvaelman aikanakin, kunnes kappale kokonaan veti hänen
ajatuksensa puoleensa.

Ihmeellinen näytelmä! Ainoa laatuaan. Missä löytyy niin paljon
nuoruuden haaveilua, niin paljon kiihtynyttä, intohimoista elämän
vasta-alkajan tunnetta yhdistettynä niin kypsään taiteelliseen
voimaan, niin mestarilliseen vaikutuksen herruuteen yhdessä ja
samassa teoksessa? Ei ennen eikä jälkeenkään ole ilmestynyt
vertaista tälle hengelle, ja sillä välin kun hänen muut luomansa
onnistuvat ilmieläviksi näyttämöllä vain onnellisissa olosuhteissa,
voivat tämän nuoruusteoksen henkilöt pienen maaseututeatterin
kurjimmassakin esityksessä olla varmat valtavasta vaikutuksesta;
ne vetävät hajamielisimmän ja välinpitämättömimmänkin katselijan
vastustamattomasti piiriinsä.

Niin tapahtui täälläkin. Ferdinandin esittäjä oli hoikka nuorukainen,
jolla oli ohut, kimeä ääni; hänen Louisensa oli kellervä pieni olento
kivettynyt tuskanilme kasvoissaan, joka pikemmin näytti olevan
hammassärkyä kuin lemmenkaihoa. Lady Milfordilla oli kaula-ajoksen
alkua, jota leveä musta samettinauha ei täysin voinut peittää, mutta
kuitenkin seurasi yleisö hartaana hengitystä pidätellen, ja matkustava
neiti viimeisellä penkillä oli kokonaan unohtanut epämieluisan
vaikutuksen, jonka naapuri oli häneen tehnyt, kun tämä seuraavalla
väliajalla äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja lausui hiljaisella,
kauniisti sointuvalla äänellä arvelunsa kappaleesta ja sen esityksestä.

Hänen tapansa lausua sanottavansa ilmaisi harvinaista, melkeinpä
oppinutta sivistystä, ja kuitenkin hän heti ensi sanoissaan tunnusti,
ett'ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä kappaletta; hän tunsi
runoilijan yleensä vain lukematta. Nainen taas ilmaisi että hänkin oli
ollut teatterille melkein vieras, sillä hän asuu pienessä kaupungissa,
jonne tuskin koskaan matkailevat teatteriseurueet löytävät tiensä.
Hänen aikaisemmassa nuoruudessaan, jonka hän on täällä elänyt, ei
täällä ollut varsinaista paikallista teatteria, puhumattakaan omasta
teatteritalosta. Vain silloin tällöin oli hän nähnyt huvinäytelmiä
esitettävän "Kolmen kypärän" ravintolan suuressa salissa, jossa hänkin
kerran tai pari oli ollut mukana.

"Minulta puuttuu sellaisiakin nuoruudenmuistoja", lausui mies
kaihomielisesti hymyillen, joka antoi hänen täyteläiselle suulleen
ominaisen sulon. "Minä olen kasvanut suorastaan maan alla; minulla
ei sentähden ole ollut maailmasta tai niistä taiteista, jotka sitä
esittävät, mitään elävää käsitystä. Kun sitten olin täysi-ikäinen ja
minun piti ruveta elämään, oli se maailma, joka oli määrätty minun
toimintapiirikseni, kylä. Ihmisten kohtalot ovat ihmeelliset. Onneksi
löytyy toki korkeampi viisaus, joka ymmärtää kaiken, mikä meille on
käsittämätöntä ja mikä meistä tuntuu epäoikeutetulta."

"Te uskotte sen siis myös!" puuttui nainen nopeasti puheeseen,
heittäen harson sivulle, sillä hänen tuli lämmin. "Se on tosi; ell'ei
olisi mitään oikeutta harrastavaa maailman johtoa, joka on meille
lopullisesti säästänyt korvauksen ja sovituksen paremmassa elämässä,
ei tämä elämämme komedia olisi sisäänpääsynkään arvoinen. Minunkin,
vaikka olen aina elänyt kaupungeissa ja kyllä olisin voinut matkustaa,
jos niin olisin tahtonut, on kohtalo pakottanut elämään kuin 'maan
alla'. Olen usein kysynyt itseltäni miksi en minä ole saanut hieman
kevytmielisyyttä osalleni kuten muutkin, jotka vain ajattelevat
itseään, muodostaakseen elämänsä tarpeittensa ja toivonsa mukaiseksi ja
joilla ei kuitenkaan ole omantunnonvaivoja. Mutta vaikka minusta usein
tuntuu, kuin olisin tukehtua ahtauteen, niin en kuitenkaan ole voinut
pakottaa itseäni särkemään ruutua suletusta ikkunastani. Pienissä
olosuhteissa tulee niin pikkumaiseksi."

"No", sanoi mies omituisella juhlallisuudella, joka ei oikein näyttänyt
sopivan hänen nuoruudelleen, "kenpä tietää, eikö Teillekin joskus suoda
pääsyä vapauteen. Onhan Teillä nyt jo ilo nähdä nuoruutenne kaupunkeja,
ilo, joka ei koskaan voi tulla minun osakseni, sillä sitä seutua, jossa
minä olin nuori, en minä ajattele ikävöiden enkä kaipaillen."

Nainen vaikeni hetkisen.

"Mistä Te tiedätte, että minä olen tullut tänne mielelläni?" kysyi hän
sitten. "Toimitettava asia sai minut tänne. Minulla ei ole ystäviä,
tuskinpa enää tuttaviakaan tässä kaupungissa, ja kun minä ajattelen,
millä lapsellisilla tunteilla vuosia sitten täällä kuljeskelin, mitenkä
kuvittelin tulevaisuutta, kun pienenä tyttösenä leikittelin tuolla joen
partaalla ja juostessani linnanvuorelle, ja kuinka kaikki on nyt niin
toiseksi muuttunut..."

Esiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen loppuosan.
Hän huomasi, mitenkä hänen naapurinsa heti taas syventyi kappaleen
juoneen ja kokonaan näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Hänelle
itselleen oli vaikeata kääntää ajatuksiaan katkenneesta keskustelusta.
Hänestä tuntui aivan uskomattomalta ja hyvin sopimattomalta, että hän
oli niin äkkiä tuon vieraan kanssa vaihtanut syvimpiä tunteitaan.
Nähtävästi ei hän voinut herättää naapurissa mitään mielenkiintoa.
Vierashan se oikeastaan oli alkanut tämän luottavan keskustelun ja itse
lausunut ensimäiset sanat persoonallisista suhteista, mutta hänen olisi
pitänyt vastata varovaisemmin ja olla johtamatta puhetta heti niin
syvälle. Hän päättikin käyttäytyä ensi väliajalla malttavammin, ja jos
puhe kääntyisi äskeisille laduille, katkaisisi hän puheen tai jättäisi
teatterin. Mutta hän ei mitenkään voinut jättää naapuria ajatuksistaan.
Mitä tämä oli lausunut, kaikui niin surulliselta ja alistuvalta, ja
hänen rauhalliset kasvonsa mustine silmineen kuvastuivat yhä hänen
mielessään, vaikka hän osasikin pidättäytyä katsomasta miestä sivulta.
Mikähän tuo olento lie ja kuinka hän sietää elää kylässä? Hän on
varmaankin koulunopettaja, joka on kasvanut seminaarissa, köyhien
ihmisten lapsi. Ja kuitenkin oli hänen olennossaan jotain, joka ei
oikein sopinut tähän otaksumaan.

Kun nyt kolmaskin näytös oli lopussa, kääntyi nainen tahallaan poispäin
niin että selkä melkein kääntyi mieheen. Juuri silloin kuuli hän miehen
sanovan:

"Lämpenettekö Tekin runoudesta niin, että mielellänne lähtisitte
teatterista voidaksenne tehdä tai kokea jotakin hyvin suurenmoista,
jotakin, jossa voipi panna elämänsä alttiiksi menettääkseen vähän
liikaa verta. Voi olla, että vain minusta niin tuntuu, mutta ehkä se
on siksi, ett'en ole tottunut tällaiseen; mutta minä arvelisin, että
jokaisen täytyisi tuntea samoin."

Nainen ei voinut olla kääntymättä puhujaan.

"En usko", vastasi hän, "katsokaapa vain näitä kasvoja; mutta ajatpa
ovatkin muuttuneet. Yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden tuottama
erilaisuus on näkyvissä vielä tänäpäivänä. Mutta siihen on yhä enemmän
totuttu, kaikki käyköön kuten Jumala tahtoo, ja sellainen ylenpalttinen
rakkaus -- missä löytääkään sellaista enää meidän päivinämme?"

"Minun kylässäni ei ainakaan löydy Ferdinandia eikä Louise'a",
vastasi mies hienolla myhäilyllä. "Mutta mitä minä olen kaupungeista
lukenut tai kuullut -- ajatelkaapa vain sanomalehtien rikosjuttuja,
puhumattakaan keksityistä romaaneista -- ei ihmiskunta parissa
tuhannessa vuodessa ole juuri yhtään muuttunut. Mutta se on liian pitkä
puheenaine väliajalle."

Molemmat vaikenivat ja katselivat taas vallan välinpitämättömästi kukin
suunnalleen. Mutta ei mieskään voinut olla ajattelematta kaikenlaista
naapuristaan. Hän huomasi naisen kasvot kaikkea muuta kuin kauneiksi,
mutta hänen tukkansa väri ja runsaus pisti hänelle silmiin ja samoin
kullankiiltoiset kulmakarvat. Suu oli hänen vaietessaan nuorekas,
melkeinpä ihastuttava, mutta kun hän rupesi puhumaan, rumensi sen
edellämainittu jyrkkä uurre huolimatta moitteettoman valkeista
hampaista. Hänen kylässään, jossa ei mikään erityisen kaunis naistyyppi
vetänyt huomiota, oli hän kuitenkin joskus mieltynyt joihinkin
terveisiin, täyteläisiin kasvoihin, mutta mitään syvempää tunnetta
herättämättä. Mistä se johtui, että hän täällä, jossa ei nuoruus
eikä sulo voinut koitua hänelle vaaralliseksi, tunsi jonkunlaista
salaista vetovoimaa? Oliko se hänen naapurinsa äänen sointu vai hänen
sanojensa sisällys, joka antoi aavistaa kieltäymyksiä täynnä olevasta
elämästä, kuten hänen itsensäkin? Tai oliko runoilijan teoksesta tuleva
hehku viskannut kaikenlaatuisia kipinöitä hänen sisimpäänsä, jotka
vaikuttivat sen, että hän katseli nyt kaikkea ympärillään lämpimämmin
sykkivällä sydämellä?

Hän oli tottunut paljon ajattelemaan kuten kaikki, jotka elävät
ahtaissa ja ala-arvoisissa oloissa. Niin hän jatkoi sen vaikutuksen
selvittämistä, jonka vieras nainen oli häneen tehnyt, ja sillävälin
kun nainen hänen äänettömyydestään päätti, että hän oli väsynyt tähän
omituiseen seurusteluun, kertasi mies ääneti muistossaan kaiken, minkä
nainen oli puhunut ja koetti siten saada puhutusta käsityskannan.

Vihdoin hän taas kiintyi kappaleeseen. Hänen kasvoiltaan voi selvästi
lukea kaikki mielentilan vaihdokset, jotka runoelmassa seurasivat
toisiaan: pelon, osanoton, intohimoisen harmin, halveksimisen, vihan
ja ihastuksen. Hänen otsansa punertui, hänen huulensa henkivät
äänekkäästi, sieramet värisivät ja lopulla kyyneltyivät hänen
seposelällään olevat silmänsä, hiljaa pursuivat pisarat ja vierivät
hänen huomaamattaan voimakkaita, kalpeita poskia pitkin.

Kaiken tämän näki hänen naapurinsa. Hän ei voinut mitenkään torjua
yhä kasvavaa mieltymystä tähän ihmeelliseen alottelijaan, vaikkakin
ensimäinen epämieluisa vaikutus, joka etupäässä johtui hänen tukastaan,
yhä pysyikin hänen sielussaan. Niinpä hän heti, kun esirippu laskeutui
viimeisen kerran, kiiruhti nousemaan, veti harson kasvoilleen, tervehti
miestä lyhyesti ja äänettömästi ja laittautui lähtemään.

Hän huomasi, että mies yhä jäi istumaan kuin lumottuna eikä vastannut
tervehdykseen. Hän ei ymmärtänyt mitenkä kappale oli voinut tehdä
sellaisen vaikutuksen. Hän tunsi kappaleen tarpeeksi tulematta siitä
enää innostuneeksi, ja näytteleminen, erittäinkin Louisen osassa, oli
näytös näytökseltä tuntunut yhä enemmän vääristellyltä, mauttomalta.
Ulkona hän hengitti illan vilpoista ilmaa ja päästi helpotuksen
huokauksen. Hän valitsi sen tien, jota oli tullut ja joka vei virran
viertä; hän tahtoi karttaa keskikaupungin tukahduttavia katuja.
Joitakuita tähtiä oli jo taivaalla, kalpea kuun reuna pilkisti puitten
latvojen takaa esiin ja ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain
jotkut sirkat ja sammakot häiritsivät.

Hän ei ollut vielä astunut kolmeakymmentä askeltakaan teatterilta, kun
hän kuuli äänen takanaan:

"Aijotteko vielä kävellä huviksenne, neiti? Sallikaa minun saattaa
itseänne kappaleen matkaa. Minun on mahdotonta nyt jo mennä kotiin --
tarkoitan, että tukehtuisin siellä."

Nainen vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä. Tuntui
miellyttävältä ja samalla epämieluisalta tämä seuraaminen. Mutta
mitenkä hän hennoisi evätä hänen seuransa kun mies niin vaatimattomasti
lähestyi?

Mies ei vielä ollut asettanut olkihattua päähänsä eikä hän juuri tehnyt
edullista vaikutusta, kun hän tuossa seisoi, hattu saamattomasti
toisessa kädessä ja hopeapäinen keppi heiluen toisessa, vaikka hänen
pitkä, kookas vartalonsa ja pieni päänsä leveillä hartioilla olikin
kävellessä vielä selvemmin havaittavissa. Silmät olivat suunnatut kohti
kirkasta juovaa taivaalla, ja hänen kasvoillaan oli vieläkin ihastus
nähtävissä.

"Kuinka onnellinen ihminen!" sanoi mies puol'ääneen. "Eikö Teidänkin
mielestänne, neiti? Hän varmaankin tunsi tämän maallisen elämän painon
kuten mekin, ja ehkä vielä raskaammin, sillä hän oli syntynytkin
vapautta varten. Eikö jokaisen pitäisi itse saada kokea samaa vaikkapa
vain katsojana ja ystävänä, jotta ei tarvittaisi kuvata tällaisia
rakastavien sydäntäraastavia kohtaloita? Ja kuitenkin tuntuu aina
kuin hän antaisi todistuksen korkeimmista piireistä, hengittäisi
ilmapiirissä, jossa ei ole utua eikä hellettä, ikuisessa taivaallisessa
vapaudessa, ja niin kauan kuin me olemme hänen läheisyydessään me
vankiparat emme tunne kahleitamme. Luittemme ja ytimiemme läpi virtaa
kuin pyhä tuli, luulottelemme voivamme tehdä uskomattomia urotöitä
ja, kuten Ferdinand, vaatia maailman ja yhteiskunnan taisteluun ja
mieluummin sortua kuin kauemmin hengittää niin ilettäviä usmia. Kun
sitten esirippu lankee, olemme taas heikkoja ihmislapsia, jotka
korkeintaan voimme siirtää kahleitamme paikasta toiseen, hetkeksi
huojentaa niiden painoa."

Puhuja huokasi ja seisahtui äkkiä.

"Suokaa anteeksi, että vaivaan Teitä näin alakuloisilla mietteillä",
sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta minähän olen jo Teille tunnustanut,
ett'en enää koskaan tule teatteriin menemään; se vaikuttaa samalla
lailla kuin lasillinen heikkoa viiniä ihmiseen, joka ei koskaan ole
juonut; se nousee heti päähän, ja hän lörpöttelee kaikesta, mistä hänen
sydämensä on täysi. Jos seurani on Teistä epämiellyttävä..."

"Ei vähääkään", vastasi nainen nopeasti ja siirsi taas harson sivulle.
"Onhan aivan luonnollista, että tekee mieli puhua sellaisen vaikutuksen
jälkeen. Minuun se vaikutti vähemmin voimakkaasti. Hyvä Jumala --
kertomus kiltistä haaveksivasta tytöstä, joka ei löydä tilaa maailmassa
ja joka joutuu kovan kohtalon tallattavaksi kuin hauras ruoko, on niin
jokapäiväinen ja voi meitä vähemmin liikuttaa kuin luomakunnan herroja,
jotka useimmiten ovat syypäät siihen, ja jotka, kun sellaista tapahtuu,
kumminkin vähän tuntevat katumusta."

"Voin vakuuttaa Teille", lausui mies hartaalla äänellä, "että minä
en kuulu tuohon joukkoon. Minua liikutti tämän onnettoman ihmisparin
suuret valtavat tunteet, jotka toiselta puolen palkitsivat heidän
kärsimyksensä. Joka tuntee niin voimakasta intohimoa, hänessä täytyy
olla väkevämpi elämäntunne kuin meissä muissa, joilta päivät kuluvat
pääksytysten vieden velvollisuudesta toiseen; eivät milloinkaan tuo
rajua onnenpuistatusta, ei milloinkaan ankaraa, polttavaa tuskaa. Oi,
ja olla vielä lisäksi nuori ja varma siitä, että sitä jatkuu kunnes
tukka tulee valkoiseksi ja polvet horjuviksi! Mutta Teillä siitä tuskin
on käsitystä. Naisille opetetaan jo aikaisin, että he ovat luodut
kärsimään ja palvelemaan."

"Kunpa vain voisi vastaanottaa jokaisen opetuksen nousematta
vastarintaan!" sanoi nainen katkerasti ja työnsi kiihkeästi
päivänvarjon kärjen käytävän valkeaan hiekkaan. "Mutta mistä tulisi
jokaisen ihmisolennon rintaan, olkoonpa kumpaa sukupuolta tahansa,
kaiho valoon ja ilmaan, vapauteen, onneen ja auringonpaisteeseen, kun
eräitten Jumalan lapsipuolten kerran kaikkiaan täytyy luopua tämän
odotuksen täyttymisestä? Tosin löytyy kasveja, jotka ovat itäneet
varjossa ja joitten täytyy varjossa elää ja lakastuakin, mutta että
ihmisen, jolla on terveet jäsenet ja voi liikkua paikasta toiseen,
täytyisi pysyä hiljaa siinä paikassa, johon on istutettu, vain siitä
syystä, että hän on liian tunnollinen astumaan niitten näkymättömien
sulkujen ja aitojen yli, jotka hänelle on selitetty ylipääsemättömiksi
-- ettekö Te äsken juuri sanonut, että me tunnemme itsemme vangeiksi
sellaisen vapaudenrunoilijan läheisyydessä? Minun täytyy tunnustaa,
että kadehdin jokaista todellista rangaistusvankia käsirautojen tähden.
Kun kädet ja jalat ovat vapaat ja vankilan ovi on selällään, eikä
kuitenkaan voi turhantarkan velvollisuudentunnon tähden paeta, eikö se
ole vieläkin surkuteltavampaa, vieläkin masentavampaa?"

Mies ei heti vastannut. Nainen tunsi, että hän katseli häntä pitkään ja
tutkivasti, ja kun mies taas alkoi puhua, kuului hänen äänensä entistä
hellemmältä ja sydämellisemmältä.

"Rohkenenko kysyä, neitiseni, mitkä ne velvollisuudet ovat, jotka
estävät Teitä muodostamasta elämäänne toivonne mukaiseksi."

Puhuteltu pudisti päätään.

"Mitä mielenkiintoa se teissä voisi herättää? Se on kokonainen
elämäntarina, yhtä jokapäiväinen ja pitkäveteinen kuin tuhannet
muutkin; joka sellaista paraillaan kokee, hän katsokoon mitenkä siitä
pääsisi. Te varmaankin tarkoitatte hyvää kysymyksellänne", lisäsi hän,
"mutta minä vakuutan, että Te ette mitään kadota, jos minä jään teille
vastauksen velkaa. Auttaa minua te ette kuitenkaan voisi."

"Auttaa? Kenpä tietää, neiti hyvä. Joka päivä tapahtuu vieläkin
ihmeitä."

Mies heilutti olkihattuaan saadakseen virrasta nousevaa kosteata ilmaa
luokseen, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä iloisen rohkean melkeimpä
ylimielisen ilmeen, ikäänkuin hän olisi saanut jonkun hyvin onnellisen
mielijohteen.

Nainen pysähtyi ja katseli häntä totisena.

"Luulen, että tahdotte tehdä minusta pilaa. Te ette tunne minua; minä
sanon, että pidän tarpeettomana pitkästyttää Teitä persoonallisilla
suhteillani ja Te puhutte minun auttamisestani."

"Suokaa anteeksi", sanoi mies, "tarkoitin täyttä totta lauseellani.
Mutta Teillä on oikein; eihän löydy mitään parannuskeinoja taudeille,
joita ei tunne. Mutta tunnustanpa rehellisesti mitenkä tulin tämän
lausuneeksi: luulin ymmärtäväni, että Te ette voi paeta vankeudestanne,
kuten sitä nimitätte, siitä syystä, että -- no niin, että Teiltä
puuttui varoja, että Te ette rohkene tai voi kääntyä kenenkään puoleen,
joka voisi olla tarvitsematta sen vertaa -- onhan niin paljon hätää
ja avuttomuutta ihmisten joukossa, joka kaikki olisi poistettavissa
pienellä rahasummalla! -- kuinka moni tyttö jättäisikään seudun, jossa
elää ja etsisi itselleen toisaalta edullisemman paikan, jos hänellä
olisi käytettävänään pienoinenkin summa. Ja katsokaahan, kun minä nyt
juuri odottamattomalla tavalla olen tullut kapitalistiksi..."

"Hyvä herraseni...!"

"Ei, älkää panko pahaksenne, neitiseni. Tiedän hyvin, että useat
ihmiset ottavat vierailta vastaan kaikkea muuta vaan ei rahaa. Jos Te
nyt heittäytyisitte tuonne jokeen, ja minä panisin henkeni alttiiksi
pelastaakseni Teidät, voisitteko Te empimättä ottaa vastaan tämän uhrin
ja pitäisittekö sitä sopimattomana? Mutta ottaa vastaan pari tuhatta
guldenia, jotka rohkenisin Teille tarjota, tuntuisi Teistä epähienolta,
eikö totta? On omituista, mitkä ennakkoluulot vallitsevat ihmisten
kesken rahasta. Ja juuri ne, joilla on sitä vähimmin ja joittenka
sentähden pitäisi eniten rahaa halveksia, ovat tavallisesti kaikkein
arimmat raha-asioihin nähden."

"Koska ylpeys on heidän ainoa rikkautensa."

"Tosiaankin vaivainen rikkaus -- älkää vain suuttuko minuun,
neitiseni. Kaikista maallisista eduista on rahalla vähimmin tekemistä
itsekunnioitukseni kanssa. Kahdeksan päivää sitten ei minulla ollut
juuri enempää kuin kymmenen guldenia omaisuutta; silloin saan tietää,
että eräs vanha serkkuni, joka elinaikanaan ei minusta vähääkään
huolinut, on kuollut tässä kaupungissa ja tehnyt minut perillisekseen.
Pääsin vasta eilen tänne tulemaan, ottaakseni vastaan perinnön,
vanhanpojan laitokset, huonekaluja, vaatteita, vanhoja kuvia ja kolmen
tai neljäntuhannen guldenin suuruisen puhtaan rahasumman.

"Kuinka kiitollinen olisin ollutkaan kelpo serkulleni, jos minulla olisi
ollut nämä rahat kymmenen vuotta sitten! Minä olisin voinut lueskella
jotakin toista ja olisin nyt -- toinen ihminen. Mitä auttaa rikkaus
minua nykyään, kun istun, -- pysyäksemme äskeisessä vertauksessa
-- kiinnikahlehdittuna vankikoppiini elinijäksi? Pitääkö paremman
viinilasin ja hienomman sikarin korvata kaiken menetetyn onneni?
Ja jos minä nyt -- koska rikkailla on omat oikkunsa -- löytäisin
jonkun, joka tämän summan avulla olisi lunastettavissa vankeudesta,
selittäisittekö Te sen hienotunteisuuden puutteeksi, jos kysyisin, eikö
hän mahdollisesti voisi vapauttaa minut tästä hyödyttömästä aarteesta?"

Molemmat olivat pysähtyneet ja seisoivat jonkun silmänräpäyksen
äänettöminä toistensa vieressä katsoen virtaan, jonka sileätä vuota
kuun loisto juuri alkoi hopeoida.

"Herraseni", lausui nainen vihdoin, "kaikki, mitä Te minulle puhutte,
kuuluu niin inhimilliseltä, jalolta ja vaatimattomalta, että häpeen,
kun en heti älynnyt mielenlaatuanne enkä kiittänyt Teitä. Mutta
vaikkapa voisinkin pakottaa itseni vastaanottamaan Teidän harvinaisen
tarjouksenne, niin olisi nyt kuitenkin myöhäistä, sillä raha ei voi
tehdä minua enää onnelliseksi. Että minulta _aikaisemmin_ sitä puuttui,
on tietysti myöskin osaltaan vaikuttanut kadonneeseen elämääni. Mutta
se ei ole enää korjattavissa."

Puhuja teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä. Mutta
kun mies jäi lyhyen kunnioittavan kumarruksen tehtyään paikalleen ja
katsoi häneen malttavin rauhallisin kasvoin, ei hän raaskinut työntää
luotaan tätä omituisen avosydämistä ihmistä, kuten ensi vastaantulijan,
joka valmistamatta olisi tarjonnut hänelle palvelustaan. Hän astui
jälleen miehen luo ja sanoi ystävällisellä äänellä:

"En ymmärrä, mistä se johtuu, herrani, että Te panette niin suuren
luottamuksen minuun, ja heti muutamien vaihdettujen sanojen jälkeen
asetatte omaisuutenne minun käytettäväkseni. Joka tapauksessa olisi
kiittämätöntä, jos noin ilman muuta lausuisin Teille hyvästit, etenkin
kun meillä, kuten luulen, ei ole ainoastaan samanlainen kohtalo,
vaan myöskin suoraan sanoen samanlainen työala. En luule erehtyväni,
jos pidän Teidät koulunopettajana, jolle kyläkoulunsa on liian ahdas.
Nähkääs, minäkin olen opettaja, ja vaikka minun vähäiset tietoni
tekisivät minut kykeneväksi korkeampaankin vaikutuspiiriin, niin
tietäisin toki jotakin hauskempaakin kuin opettaa tusinalle tyttöjä
ranskankielen kielioppia ja käsitöitä."

Mies oli tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä vastannut kysymykseen
ammatistansa; mutta kysyjä ei odottanutkaan selvempää vastausta, sillä
hän luuli olevansa varma asiastaan.

"Onko Teillä virka jossakin yleisessä oppilaitoksessa?" kysyi mies
kotvasen kuluttua heidän jatkaessaan hidasta kulkua joenvartta pitkin.

"Ei ole. Minä olen itse omin päin perustanut pienen koulun, kun
huomasin, että siellä meidän nurkkakunnallamme puuttui jatkokurssia
kansakoulun käyneiltä puol'kasvuisilta tytöiltä. Itse olen nauttinut
enemmän satunnaista opetusta äitini johdolla, joka oli suurkaupungista
kotoisin; kirkkoherra opetti minulle hieman historiaa, kun vielä
asuimme _täällä_. Teidän tulee nimittäin tietää, että minun isäni oli
tuon linnan hoitajana tuolla vuorella vanhan kreivin eläissä; tämä
kuoli neljännesvuotta sitten.

"Näettekö noita molempia ikkunoita tuolla ylhäällä sivurakennuksessa
aivan lähellä kulmatornia, nuo, jotka juuri loistavat kuunvalossa?
Siellä olen minä viettänyt lapsuuteni kolmanteentoista ikävuoteeni
saakka; tuo oli vanhempieni asuinhuone. Siellä olen usein leikiskellyt
pikku kreivittären kanssa, enkä minä silloin olisi voinut uneksiakaan,
että monta vuotta myöhemmin tulisin täällä alhaalla muukalaisena
kulkemaan yöllä. Senjälkeen sai isäni, joka kerran öisessä
tulipalossa oli liiaksi ponnistanut ja äkkinäisesti kylmettynyt,
leinin jalkoihinsa, ja oltuaan puolen vuotta vuoteen omana, täytyi
hänen pyytää eronsa, kun ei enää voinut hoitaa virkaansa. Hän ei
vielä ollut palvellut tarpeeksi saadakseen suuren eläkkeen. Mitä
kreivi hänelle myönsi, riitti juuri sen verran, että hän voi vielä
pienemmässä kaupungissa -- kaksituntisen rautatiematkan päässä täältä
-- tulla hädin-tuskin toimeen. Siihen aikaan eli vielä äitini; ainoa
sisareni oli neljä vuotta minua nuorempi. Me koetimme rajoittaa
tarpeemme äärimmäisimpään, eikä meillä sittenkään vielä olisi ollut
valittamista, ell'ei isäni mielentila olisi katkeroittanut hänen omaa
ja meidän elämäämme. Hän oli sitä mieltä, että hän aina oli tahtonut
ja yhä eteenkinpäin tahtoi meidän, parastamme katsoa, mutta että hän
yksin oli syypää kaiken rauhan ja kaikkien toiveitten murtumiseen.
Hän luulotteli, oltuaan ennen linnanhoitajana, olevansa korkeammassa
asemassa kuin nuo poroporvarit, korkeintaan lukuunottamatta
pormestaria ja piirilääkäriä, ja näinollen emme saaneet seurustella
kenenkään kanssa. Että me naurettavassa ylpeydessämme useinkin
kadehdimme naapurimme, erään suutariperheen lihapataa, ei voinut
luonnollisestikaan ajanpitkään pysyä salassa. Ja kuitenkaan emme
saaneet tehdä töitä toisille, jott'emme saattaisi häpeätä säädyllemme
kuten hänen oli tapana sanoa. Me kyllä teimme työtä salaa hyvän äitimme
johdolla, kirjailimme, kudoimme ja ompelimme liinavaatteita, joita
sitten annoimme myödä hallituskaupungissa. Mutta se oli surullista
ansiota. Päiväkaudet istui isä vaatteisiin käärittyine jalkoineen
nojatuolissa, tupakoi ja sadatteli, ja minun täytyi lukea hänelle
milloin sanomalehteä milloin paria sidettä vanhaa maailmanhistoriaa.
Tätä kesti kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti. Silloin kuoli
äitini. Nyt ei mitenkään, ollut ajateltavissa panna toimeen aiettani,
jota usein olin ajatellut murheellisina öinä: lähteä pois; ansaitsemaan
leipäni jossakin maailmalla, yhdentekevää missä. En olisi pitänyt
itseäni liian hyvänä palvelemaankaan. Mutta nyt minun täytyi jäädä.
Siskoni oli juuri päässyt tyttövuosistaan; mitenkä hän olisi voinut
hoitaa emännyyttä, hoivata isää ja vielä lisäksi tehdä työtä,
saadakseen hieman raha-apua kyökkiä varten?

"Isä ei koskaan huolehtinut. Hän oli varma siitä, että vielä koittaisi
onnen päivä, ellei muuten, niin nuoremman tyttären kautta. Hän saisi
viettää elämänsä ehtoon silkkisessä yötakissa ja lähteä ajelulle
rikkaan vävypoikansa ajoneuvoissa. Hänelle ei nähtävästi juolahtanut
mieleenkään, että minä kerran voisin mennä naimisiin; tuskinpa hän
asiaa ajattelikaan. Minä en ole koskaan ollut kaunis, enkä minä
myöskään ollut mikään edullinen naimasyötti, vaikka minulle olikin
enemmän järkeä ja sydäntä kuin yleensä meidän sukupuolessamme, Kuka
siitä välitti? Ei kukaan ainakaan meidän seudullamme. Minä olin kalpea
ja vähäverinen, kun en koskaan saanut ravintoa kylliksi, ja aina
sain olla huonosti puettuna. Tosin oli kerran aika, jolloin minäkin
olisin voinut miellyttää miestä, jos olisin ollut paremmassa asemassa
ja onnellisempi. Olen verrannut itseäni useaan, jotka ovat olleet
rumemmat ja vähemmän järkevät kuin minä, ja kuitenkin ovat he saaneet
kelpo miehen ja tuvan täyden armaita lapsukaisia, koska heidän ei
ole tarvinnut istuskella kuin kirkonrotat ja jyrsiä leivänmurusia.
Mutta minua, koska kerran oli puhe minusta ja sisarestani, kutsuttiin
yksinkertaisesti Klaaraksi, kun sitävastoin siskoani mainittiin
'kauniiksi' neiti Landolin'iksi -- se oli perheemme nimi. Jumala
tietää, etten kadehtinut etuoikeutettua siskoani. Kuinka kernaasti
olisin suonut hänen pääsevän hyviin naimisiin! Sillä eihän hänellekään
tehnyt hyvää istua niin varjossa ja olla nauttimatta yhtävähän
kastetta kuin auringonpaistetta. Kieltäymykset ja surut ovat huonoja
kaunistuskeinoja. Nyt on jo aikoja kulunut siitä kun joku puhui
'kauniista' Landolinista. Meidän naapureittemme nuoret miehet, jotka
pienissä tanssitilaisuuksissa antoivat hänelle kukkia ja lausuivat
kohteliaisuuksia, olivat kaikki liian hyviä laskijoita; he kääntyivät
muualle etsimään itselleen rouvaa. Nykyään on tuo olentoparka
surkuteltavammassa asemassa kuin minä, sillä hän suree pettyneitä
toiveitaan; minä taas en alusta pitäinkään ole antanut johtaa itseäni
harhaan."

He olivat saapuneet erään penkin luokse, joka oli aivan joen partaalla
tuuhean saarnipuun alla. Tässä puhuja istuutui, sillä innokas puhelu
näytti häntä väsyttäneen. Mies sitävastoin jäi seisomaan hänen eteensä,
selkä käännettynä kohti kuun valaisemaa hiljaista kunnasta ja silmät
rauhallisesti kiintyneinä istuvan maahanluotuihin silmäripsiin.

"Kuinka surullista onkaan kaikki, mitä Te olette minulle tunnustanut!"
sanoi mies. "Mutta Te ainakin näytte säilyneen kaikkein katkerimmalta
elämässä -- toivottomalta intohimolta."

"Onko se jotakin niin surullista?" kysyi nainen. "Minä en, totta
puhuen ja niin kummalta kuin kuuluukin, ole koskaan kokenut sitä,
mitä kutsutaan rakkaudeksi, en edes mieltymystä. Kehen minun olisi
pitänyt rakastua? Kauppamatkustajat, jotka säännöllisesti saapuivat
meidänkin seudullemme, eivät kertaakaan käyneet tervehdyksellä
ikkunani alla, vielä vähemmin he lyöttäytyivät seuraani, kun kävin
sisareni tähden hienoissa 'kasinotanssiaisissamme'. Silloin miellytti
'kaunis' Landolin heitä enemmän. Itse lohduttaihe helposti. Hankin
itselleni useita miellyttäviä kirjoja; tapahtuipa joskus, että solmin
hartaan ystävyyden jonkun keksityn henkilön kanssa tai vieläpä
kirjantekijänkin. Toivottomat nämä intohimot luonnollisesti olivat
jo alusta pitäin. Mutta ne olivat kuitenkin lohduttavammat kuin tuo
harmaa, kylmä välinpitämättömyys, joka vallitsi ympärilläni, ja minä
toivoin usein sydäntäsärkevää onnettomuutta, kaunista punaista haavaa.
Kun sitten lämmin veri tihkuu esiin, ajattelin, tuntee toki, että
verta on suonissa, ja vaikkapa elämä itse virtaisi pois, niin mitäpä
tuosta? Eikö sellainen kuolema olisi parempi kuin kuolo ikävään ja
vanhuudenheikkouteen, jolloin ei tietäisi eläneensäkään?"

"Teillä voi olla oikein, neiti hyvä. Ja kuitenkin -- Te ette ole vielä
kokenut mitenkä eräät tuskat voivat raastaa ja polttaa. Mitä itse
siitä tiedän on alkuisin jo aikoja sitten kuluneilta ajoilta. On hyvin
luultavaa, ett'en minä enää voisi niitä sortumatta kestää.

"Kunpa kaikki päättyisi samalla lailla kuin tämänpäiväisessä
murhenäytelmässä ja jokainen Ferdinand löytäisi Louisensa ja pääsisi
yhdessä hänen kanssaan maailmasta! Mutta elää siten, että toinen
on siellä, toinen täällä; toinen yksinään ja toinen -- mutta miksi
ajatella sellaisia! Minä katkaisin Teidät elämäkertanne kertomisessa."

"Olette kovin hyväntahtoinen kutsuessanne kertomukseksi sellaista,
jossa ei mitään tapahdu, jossa yksi luku on yhtä väritön kuin
toinenkin, muste vain yhä vaaleampaa, mitä useampi lehti tulee
kirjoitetuksi. Vaan ei, tulipa kerran jännittävä käänne. Kerronpa sen,
jott'en tekisi tuntemattomalle tekijälle vääryyttä:

"Eräs viraton kapteeni oli jo useampia vuosia sitten asettanut meidän
kaupunkiimme, juuri vastapäiseen taloon. Kerrottiin, että hän oli ollut
pakotettu ottamaan eron, koska kohteli väkeään huonosti. Toiset taas
väittivät, että se oli tapahtunut kaikenlaisten rumien raha-asioitten
tähden. Kylliksi tästä. Meidän rehellisten porvariperheittemme
ja kapteenin välillä ei voinut syntyä minkäänlaista luottamusta.
Kun kapteeni huomasi tämän, kiintyi hän innokkaasti isääni, joka
oli hyvinkin tyytyväinen, kun sai seurustella upseerin ja samalla
sivistyneen miehen kanssa; hän sulki korvansa kaikilta pahoilta
juoruilta. Uusi naapuri tuli täst'lähin joka ehtoopuoli luoksemme,
poltteli piipullisen toisensa jälkeen sairaan tuolin ääressä, pelasi
yhden 'sechsundsechzig'-pelin toisensa perästä ja miellytteli
leikillä sisartani. Kapteeni oli ehkä kolmekymmentä vuotta vanhempi
tätä. Minusta ei hän näyttänyt tuskin yhtään välittävän, mikä olikin
mieluista minulle, sillä vihasin häntä jo ensi hetkestä saakka, mutta
minun täytyi pakottaa itseäni olemaan kohtelias hänelle.

"Ajatelkaapa kauhuani, kun isäni eräänä aamuna ilmoitti minulle, että
kapteeni oli eilis-iltana, poltettuaan viidennen piipullisensa,
pyytänyt kättäni.

"Tavallisesti hän poltteli kolme piippua tupakkaa. Mutta tuona päivänä
oli hänen taloudenhoitajattarensa, joka ei varmaankaan kauemmin
voinut sietää oloaan ankaran ja häijyn miehen luona, pyytänyt eronsa;
silloin oli kapteeni tullut ajatelleeksi, että hänen täytyi huolehtia
seuraajasta, joka ei niin helposti koska tahansa voisi lähteä
palveluksesta.

"Minä selitin hetkeäkään arvelematta, että en koskaan tulisi menemään
tälle epäilyttävälle miehelle. Ensin koetti isäni, joka hyvin tunsi
luonteeni ja tiesi, ett'ei mitään ollut saavutettavissa väkivallalla,
suostuttaa minua hyvällä puheella. Kapteeni oli muka hyvinvoipa
ja hän voisi muuttaa elämämme paremmaksi. Kun minä pysyin lujasti
päätöksessäni, joutui hän sellaiseen raivoon, että lausui sanoja,
jotka iäksi päiväksi irroittivat sydämeni hänestä, niin heikot kun
ne siteet olivat olleetkin, jotka siihen saakka olivat kiinnittäneet
meidät toisiimme. Muun muassa hän soimasi minua siitä, että niin kauan
olin ollut hänen rasituksenaan, muiden tyttöjen jo siinä iässä ollessa
isänsä turvana. Turhaan sanoin hänelle, että usein olin pyytänyt
päästä kotoa, mutta ett'ei hän ollut päästänyt minua. Hän oli liian
kiihdyksissä kuullakseen mitään vastaväitteitä.

"Tuona yönä olin vähällä lähteä maailmasta. Luulen, ett'ei edes
usko Jumalaan olisi voinut pidättää minua tarttumasta ensimäiseen
kyökkiveitseen työntääkseni sen rintaani; mutta minulla ei ollut
rohkeutta. Helpompia kuolemantuottajia, myrkkyä tai ampuma-asetta ei
ollut saatavissa.

"Kun seuraavana aamuna taas astuin isäni luo, selitin, ett'en enää
koskaan tulisi ottamaan häneltä vastaan leipäpalasta tai rahakolikkoa,
ja että vain juorujen ehkäisemiseksi jäisin hänen kattonsa alle, mutta
siitäkin maksaisin vuokran. Siitä päivästä alkain aloin järjestää
kouluani. Aina olin ensin vakaasti ajatellut lähteä seudulta kokonaan
pois, mieluimmin Amerikkaan, mutta minua pidätti sääli ajatellessani
siskoani.

"Myöskin hän pelkäsi kapteenia, joka oli niin kohtelias. Että kapteeni
oli mieluummin pyytänyt minun kättäni kuin hänen, voin ainoastaan siten
selittää, että hän ei oikein luottanut 'kauniin' vaatimattomuuteen ja
uhrautuvaisuuteen, jota hän vaati orjattareltaan. Lapsiparka olikin
hieman hajamielinen ja kotona hän teki paljon nurinkurista, jota minä
sitten sain oikaista. Kun minä olin antanut kapteenille rukkaset,
näytti hän aikovan viedä nuoremman kotiinsa; sisko ei luullut voivansa
pysyä rohkeana ja välttää tuota vihattua avioliittoa, ell'en minä jäisi
kotiin tukemaan häntä isää vastaan.

"Minä olin vihdoin saanut isäni melkein pelkäämään itseäni. Hän ei enää
puhutellut minua, antoi minun avata kouluni ja oli katsovinaan muualle,
kun minä ensi kerran asetin määräämäni vuokrasumman hänen kaapilleen.
Minä käytin yhä vielä joka päivä tunnin ajan lukeakseni hänelle kuten
ennenkin, mutta me emme ole vaihtaneet turhia sanoja kahteen vuoteen.

"Te varmaankin olette saanut minusta huonon ajatuksen. Tunnustakaa vain
suoraan: tytär, joka isänsä kanssa voi seurustella kuin puol'vieraan
kanssa, on inhoittava, sydämetön ja luonnoton olento. Mutta olenko minä
syypää siihen, että useat vieraat ihmiset ovat häntä paljoa lähempänä
kuin hänen oma tyttärensä, ett'ei hän minua kaipaisi muuta kuin oman
mukavuutensa vuoksi, jos esimerkiksi salama iskisi minuun tai jos
jollakin muulla tavalla tulisin erotetuksi hänestä? Ei kukaan tunne
paremmin kuin minä, kuinka surullista on, kun niinsanotut luonnolliset
siteet painavat kuin kahleet; ja kaikkein surullisinta on se, ett'ei
isä itse näy sitä ollenkaan tuntevan. Hän näkee minun tulevan ja
menevän kuin palkollisen, ja minä ihmettelen usein, mitenkä ihmiset
voivat arvostella niin korkeaksi sitä hyvinkin epäiltävää ansiotekoa,
että ovat lahjoittaneet toisille elämän, ja sitten vaativat, että tämä
hyvätyö on palkittava koko elämän uhraamisella.

"Sisareni on vielä onnellinen. Hänessä ei ole onnetonta taipumusta
ajattelemaan kaikkea. Senjälkeen kuin kapteenin tuottama vaara oli
kartettu -- hän nimittäin jäi joku aika takaperin kokonaan pois, kun
häntä yhä vähemmin kunnioitettiin -- ei häneltä näytä mitään puuttuvan:
ei onnea, ei vapautta, ei rakkautta, eipä edes vanhaa mainetta 'kaunis'
Landolin. Te ymmärrätte, ett'ei minulla _siellä_ ole mitään pidäkettä
eikä lohtua ja minun oppilaani -- Tehän tiedätte kai kokemuksesta,
miten on laita lauseparren, joka sanoo että 'seurustelu nuorison kanssa
pitää nuorena ja hilpeänä'.

"Mies ei vastannut. Yhä vielä hän seisoi liikkumatonna puhujan edessä
ja luki tämän kasvoilta selityksen moneen asiaan, joka puheessa jäi
hämäräksi. Yhä vieläkään ei hän voinut pitää noita kasvoja kauneina, ja
vavahtava ryppy, joka kertomuksen loppupuolella kävi yhä jyrkemmäksi
antoi hänen suulleen onnettoman katkeran ilmeen. Ja kuitenkin veti tuo
olento häntä yhä kiinteämmin puoleensa. Puhujan kertomatapa, hänen
äänensä ja pään liikkeet -- mies tunsi, että hän tässä oli löytänyt
olennon, jolle voisi ilmaista kaikki salaisimmat ajatuksensa, avata
vuosikausia suletun sisimpänsä. Hän pelkäsi vain alkamista; mitenkä
voisi hän päästä loppuun ennen aamunkoittoa.

"Hänen yhä vielä mietiskellessään, mitä hänen tulisi lausua, nousi
nainen äkkiä penkiltä.

"'On maatamenon aika', sanoi hän. 'Kuulkaahan? Kello lyöpi puolta
yhtätoista. Minun täytyy palata ravintolaan; olemme ennen
kuulumattomalla tavalla kuluttaneet aikaamme. Mutta minä olen teille
sydämestäni kiitollinen, että olette niin kärsivällisesti kuunnellut
minua. Ja eihän olekaan niin perin ihmeellistä, kuten näkyy, puhua
ihmiselle, jonka ensi kerran näkee ja jota ei koskaan enää tule
näkemään, asioita, joita ei millään hinnalla kertoisi lähimmälle
tuttavalleen. Tuntuu kuin huutaisi tuskansa tuntemattomaan maailmaan,
kuten rukoillessa, jolloin uskoo kaikki taivaallisen Isän haltuun,
vaikka ei _häntäkään_ lähemmin tunne. Ja kun ei koskaan tiedä,
tuleeko rukous todellakin kuulluksi, niin on vieras ihminen, joka
ystävällisesti ja osaaottavasti kuuntelee, vaihteen vuoksi kuin
todellinen hyvä ilmestys. Tulkaa; aijon suoraa päätä kotia.'

"Mies tarjosi hänelle ehdottomasti käsivartensa, sillä kuu peittyi
pilveen ja maisema tuli äkkiä pimeäksi. Nainen tarttui siihen
arvelematta ja he kulkivat reippaasti puiston läpi kaupunkia kohti.
Naisesta tuntui suloiselta, että mies oli hyvinkin päätä pitempi, ja
että hän huoletta, tarvitsematta pelätä, että rasittaisi, voi nojata
tämän voimakkaaseen käsivarteen. Jonkunverran hän kuitenkin tunsi
väsymystä päivän tavattomien ponnistusten ja mielenliikutusten johdosta.

"'Kuinka kauaksi aikaa aijotte jäädä tänne, neiti?' kysyi mies.

"'Minä en tiedä vielä itsekään. Minulla on täällä asia ajettavana, jonka
ehkä jo huomenna voin toimittaa tehdessäni erään vieraissakäynnin,
mutta se voi pidättää minua joitakuita päiviäkin. Kun kerran olette
kuullut pitkän otteen elämästäni, niin kerronpa vieläkin. Kuten jo
sanoin Teille, kuoli tuon linnan vanha kreivi joitakuita kuukausia
sitten. Niin kauvan kuin hän eli, voi isäni olla varma eläkerahastaan.
Nyt minun pitää huomenna persoonallisesti mennä tapaamaan nuorta
kreiviä ja antaa hänelle anomuskirja, jonka isäni on kirjoittanut,
ja samalla suullisesti koettaa saada kreivi taipuvaiseksi myöntämään
tuon mainitun eläkesumman. Todellakin kaunis tehtävä minunlaiselleni,
kuten arvaattekin. Olisin tahtonut, että sisareni olisi ryhtynyt
tähän diplomaattiseen toimeen. Mutta kun hän ei enää ole kyllin
'kaunis' voidakseen ulkomuodollaan vaikuttaa ja kun muutenkaan, mitä
viisauteen ja kestävyyteen tulee, isä ei oikein luota häneen -- hän
on vielä yhä 'lapsi', ja isä antaisi hänen vieläkin kulkea lyhyessä
hameessa -- sain minä taas uhrata itseni. Se ei tosin ollut mikään
raskas uhri. Pari päivää vapautta, toisia kasvoja -- ikäänkuin
kahlekoiraparka, joka kerrankin pääsee vapaana juoksemaan metsiä ja
ketoja. Minulla ei senvuoksi olisi mitään sitä vastaan, vaikka nuori
kreivillinen herrasväki, kuten matkalla rautatiellä kuulin, nykyään
olisikin hallintokaupungissa ja vasta muutamien päivien perästä olisi
odotettavissa. Saisinpa silloin kerrankin juopua raittiista ilmasta
ja vapaudesta, juosta itseni väsyksiin omin päin täällä, jossa tunnen
jokaisen polun ja tien ja unohtaa, kuinka paljon vettä on virrannut
tuossa virrassa kaupungin ohi senjälkeen kuin viimeksi olin siinä
uimassa.

"'Te olette tullut hyvin vaiteliaaksi. Olen ehkä liiaksi laverrellut.
Mutta te olette itse syypää jaloine tarjoumuksinenne auttaa minua. Jos
_minä_ olisin saanut perintönne, mitä minä sillä nyt tekisin? Kymmenen
vuotta sitten olisi pelastuminen ollut mahdollista.'

"'Ja mitä Te silloin olisitte tehnyt rahalla?'

"Toisen puoliskon olisin antanut isälleni ja toisella olisin päässyt
lähtemään Ranskaan, Italiaan tai vaikkapa yli merenkin. Olisin silloin
ollut kyllin nuori luodakseni itselleni inhimillisemmän elämän kuin
meidän nurkkakunnassamme on mahdollista. Jos minulla olisi ollut hieman
vapautta ja henkistä toimintapiiriä ja ennen kaikkea jonkun verran
rahaa, olisin minä ollut kyllin kaunis lopultakin löytääkseni sopivan
miehen ja onnelliseksi olisin hänet kylläkin tehnyt. Minussa on vähän
avuja, mutta vielä vähemmän vikoja. Se joka minusta pitää, voi hyvin
kanssani elää. Useilla naisilla heidän kehuttu rakastettavuutensa ei
ole muuta kuin että heillä on, mitä toivovat; he olisivatkin todella
paholaisia, jos he sittekin olisivat tyytymättömiä ja kiittämättömiä.

"Kuinka olisinkaan tahtonut tehdä perheelle, joka olisi ollut omani,
kaikki miellyttäväksi ja kodikkaaksi! Mutta nyt ei sellainen olisi
ajateltavissakaan kaiken maailman aarteillakaan; sentähden voin niin
rauhallisesti puhua kaikesta minkä olisin tehnyt. Jos Jumala on kyllin
julma pitääkseen minut yhtä terveenä kuin tähänkin saakka, tulen
pian viettämään 25-vuotista opettajariemujuhlaani. Silloin vanhemmat
kunnioittavat minua jollakin lahjalla, ja oppilaani tulevat äsken
pestyissä rippivaatteissaan laulamaan jonkun virren ja lausumaan runon,
ja kun sitten olen vielä kymmenen vuotta harjoittanut opettajatointa,
kannetaan minut jonakin kauniina päivänä sinne, missä muutkin hyvät
ihmiset lepäävät hukkaan menneestä elämästään. Ken sitten lukee
puisesta rististä haudallani tuon kauniilta sointuvan nimen 'Klaara
Landolin', ei varmaankaan aavista, mikä tyytymätön vanha neiti tämänkin
kummun alla lepää, odottaen ylösnousemusta ja samalla elämänsä
arvoituksen ratkaisua".

Tämän kaiken lausui puhuja vallan hilpeällä äänellä; hänen silmänsä
loistivat ikäänkuin hän olisi kertonut hauskimpia juttuja, ja ryppykään
suupielessä ei vavahtanut tässä epätoivon huumorissa, joka hänestä
virtasi.

Mies arveli, että hänellä mahtoi olla erinomaisen voimakas ja tavaton
sielu, joka niin rauhallisesti voi katsella kohtaloaan kasvoihin.
Vaistomaisesti hän veti hänen käsivartensa lujemmin itseensä, ikäänkuin
hän olisi tahtonut vakuuttaa veljellistä myötätuntoaan. Nainen ei
näkynyt tätä ollenkaan huomaavan.

"Tulee vielä levoton yö", jatkoi hän hetken kuluttua. "Jos me olisimme
kumpikin juhlapuvussa, esittäisin, että lähtisimme häätanssiaisiin
'Kolmeen Kypärään'. Musiikki tietysti kuuluu koko talossa, ja ainahan
järjestetään pienet tilapäiset sivutanssijaiset. Tällaiset häät --
luulisin sortuvani mieluummin! Olen nähnyt morsiusparin; yksi noita
tavallisia rahanaimakauppoja, jossa ahnas hauki armosta nielasee
ruman kultakalaraukan, syötyään jo sitä ennen useita muita ja ollen
nyt jo enemmän kuin puol'kylläinen. Kuinka usein olenkaan ylistänyt
itseäni onnelliseksi köyhyydessäni! Tytölle ei mikään ole alentavampaa
kuin joutua naimisiin rahan tähden. Vastakohta, että esimerkiksi
miljoonan omistaja ostaa köyhän kaunottaren, ei ole puoliksikaan niin
häpeällistä. Silloin mies kuitenkin osottaa, että naisen persoona on
hänelle arvokas, vaikkapa naisella olisikin jotain vastaansanomista.
Kaikkein paras on kuitenkin olla, kun ei ole rikas eikä kaunis; silloin
ainakin on vapaa kiusauksista ja voi huoletta tanssia toisten häissä."

Mies tunnusti, ettei hän ollut koskaan oppinut tanssimaan. Senjälkeen
he puhuivat hetkisen naimisesta, ja nainen kysyi, eikö hän aikonut
panna lehtiin seuraavanlaista ilmotusta: nuori mies, jolla on kolmen-,
neljäntuhannen guldenin omaisuus, etsii elämänkumppania, joka on sen-
ja senkaltainen. Mutta mies tuli äkkiä vakavaksi ja äänettömäksi; hän
ei tiennyt mitenkä oli häntä loukannut; hän moitti kuitenkin itseään
siitä, että oli niin ylimielisesti puhellut. Nyt he kumpikin kävelivät
äänettöminä, nainen nojaten miehen käsivarteen.

He saapuivat ravintolaan. Täällä olivat ikkunat valaistut, kaikissa
huoneissa näytti ilo olevan ylimmillään. He kuulivat tanssimusiikin
vyöryvän portaita ja ikkunat vapisivat kiertävien parien poljennasta.
Heitä vastaan lehahti huonon punssin, tuoreitten leivosten ja
kuihtuneiden kukkien imelä tuoksu. Katu talon edustalla oli aivan autio
ja pimeä.

"Tässä on minun ottaminen jäähyväiset", sanoi neiti. "Kiitos
ystävällisestä saattamisestanne ja siitä, että Te olette osottanut
vieraalle ihmiselle niin paljon kärsivällisyyttä ja harrastusta. Me
tuskin enää tapaamme toisiamme; muistelkaa kuitenkin joskus kaukaista
virkasisartanne".

Hän ojensi kätensä miehelle ja odotti, että tämä lausuisi jotain.
Mutta mies näytti niin hajamieliseltä, että hän jo aikoi ilman
kädenpuristusta ja hyvänyön toivotusta jättää tämän merkillisen
saattajansa kadulle, kun hän äkkiä tunsi miehen käden vyötäisillään ja
kiihkeän suudelman huulillaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän työntänyt miehen syrjään ja
kiiruhtanut eteiseen. "Neiti! armahin neiti!" kuuli hän miehen huutavan
takanaan. Mutta hän ei katsonut taakseen eikä pysähtynyt ennenkuin hän
oli saapunut ensimäisen kerroksen rappusten luo. Siellä valoisassa
eteisessä, vastapäätä tanssin sekamelskaa, joka näkyi avoimesta
kaksoisovesta hän nojasi vasten käsinojaa hengähtääkseen ja toipuakseen
pelästyksestään.

Mitenkä se oli voinut olla mahdollista? Tuo totinen, kunnioittavainen,
hieman saamaton ihminen -- mikä oli häneen mennyt, että hän niin oli
voinut unohtaa itsensä? Ja mitä merkitsi tuo suudelma? Olikohan se
muuta kuin omituinen vahvistus heidän harvinaiselle kohtaamiselleen,
joka oli niin veljellisesti tarkoitettu kuin muukin, minkä hän oli
sanonut? Tai pitiköhän hän mahdollisesti tätä öistä keskustelua
onnistuneena seikkailuna, joka ei voisi päättyä paljaaseen
kädenpuristukseen?

Hänellä oli niin vähän kokemusta! Miehensuu ei vuosikausiin ollut
koskettanut hänen huuliaan. Mitenkä voisi hän erottaa veljellisen ja
rakastajan suutelon? Tosin oli -- kun hän tarkkaan muisteli -- raju
hehku koskettanut hänen kasvojaan; noitten huulten puristus oli ollut
intohimoisempi ja halukkaampi kuin hyvien kumppanien, kärsimystoverien
ja virkaveljien. Hän tunsi, mitenkä häpeän puna hehkui poskipäillä --
ja samalla toisenkin tunteen, jota hän itsekään ei uskaltanut myöntää.
Hän ei siis vielä ollut liian vanha ollakseen nuorelle miehelle,
joka oli häntä lähemmin oppinut tuntemaan, kevytmielisen toivomuksen
arvoinen? Ehkä se oli ollut jonkunlainen leimaus, ehkä mies nyt häpesi
innostustaan; mutta se _oli tapahtunut, se oli voinut tapahtua!_ Hän
tunsi sekavaa autuuden ahdistusta ja salaista riemua, joka oli vieläkin
suloisempaa kuin mitä kukoistava nuori tyttö tuntee, vetäytyessään
yksinäisyyteen saatuaan ensi suudelman. Hän näki oven läpi hääväen
vyöryvän ohitseen pari parittain, ja kontrabasso jyrisi niin kovaa,
että aluslaudat tärisivät. Sulhanen ja morsian näyttivät jo lähteneen.
Nuoret serkut kuljettivat morsiusneitoja ympäri salia; miesten sirosti
käherretyt kiharat olivat jo epäjärjestyksessä ja naisten kukkalaitteet
arveluttavasti liehuneet rikki, mutta samppanja näytti yhä pitävän
iloa yllä. Sanomattoman välinpitämättömällä, melkeinpä halveksivalla
katseella antoi yksinäinen vieras tuolla ulkona joukon kuhista
ohitseen. Hänen mielestään tuntui kuin hänessä yksin olisi varsinainen
juhlatunnelma, ja yksinäisyydestä huolimatta hän piti itseään
onnellisempana kuin nuo tanssijais-kaunottaret. Hän oli köyhä; hän ei
ollut nuori, kaunis, ei edes hyvästi puettukaan, ja kuitenkin oli hän
valmistamatta, aivan tietämättään ja tahtomattaan valloittanut ihmisen,
joka varmasti miellyttäväisyydellään vei voiton näistä nuorista,
koristelluista keikareista.

Pieni renki, joka nyt oli vielä epävarmempi jaloiltaan kuin äsken,
nousi juuri täytetty punssimalja kädessä rappusia ja häiritsi häntä
haaveissaan. Mies kysyi tutunomaisesti, eikö hän tahtoisi maistaa
"tavaraa"; hän muka voi sitä suositella. Nainen kiitti lyhyesti ja
pyysi miehen tuoda lasillisen teetä huoneeseen. Sitten nainen nousi
hitaasti ylimpään kerrokseen ja astui etäiseen kamariinsa.

Pitkälle esiinpistävä katon reuna ei päästänyt kuunsäteitä välittömästi
huoneeseen, mutta kirkkaan taivaan kajastus heitti suuren huoneen
keskilattialle saakka hieman valoa, niin että selvästi voi erottaa
kaikki esineet.

Sisääntulija viskasi päivänvarjon pöydälle ja astui heti kuvastimen
eteen, joka oli molempien ikkunain välissä. Pari tuntia sitten hän
oli katsellut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt näytti siltä,
kuin hän olisi unohtanut koko ulkomuotonsa ja täytyisi uudestaan
oppia se tuntemaan. Ensi kerran eivät kasvot tuntuneet hänestä
epämiellyttäviltä. Hän koki hymyillä ja huomasi, että hampaat olivat
vielä kaikki valkoiset ja huulet tavallista punaisemmat. Hän otti
hatun päästään ja joitakuita neuloja tukasta; palmikot pääsivät täten
vapaasti riippumaan. Ei minulla toki ole valetukkaa, hän ajatteli.
Kuinkahan moni morsiusneidoista tuolla alempana voi samaa sanoa
itsestään? -- Hän ravisti päätään. Kun annan riippua tukan valtoinaan,
olen ainakin kuusi vuotta nuorempi näöltäni. Mutta lapset pilkkaisivat
minua. Vaan suurkaupungeissa saa pukeutua mielensä mukaan.

Tämän jälkeen hän istuutui tuolille ikkunan ääreen ja katseli kuun
valaisemaa toria ja noita pieniä ikkunoita ylhäällä korkeissa
päätyrakennuksissa, joissa siellä täällä yksinäinen lamppu tuikki ja
joissa joku perhe tai yksinäinen vielä valvoi. Nyt heillä on taas päivä
kulunut, hän ajatteli. Olikohan sekin vaivan arvoinen? Ja huomenna he
taas nousevat jatkaakseen saman vähäpätöisen jokapäiväisen kohtalonsa
harmaan langan punomista; vihdoin se katkeaa, ja naapuri jatkaa oman
lankansa kehräämistä, ikäänkuin se olisi pysyväisempi, tai ikäänkuin
siihen punottaisi puhtaita helmiä. Niin jatkuu lukemattomia vuosia,
vuossatoja -- ja tuhansia. Maailman Herra kai tarvitsee nämä langat
suureen kutomukseensa, jotta kirjavat tuotteet vaikuttaisivat sitä
enemmän vasten väritöntä taustaa. Mitä hyötyä on sillä, joka joutuu
täytteeksi tähän taiteelliseen kutomukseen?...

Sillävälin kaikui tanssimusiikki yhä hänen luokseen, mutta hän ei ollut
tyytymätön talossa vallitsevaan hälinään. Hän ei muutenkaan olisi niin
pian ryhtynyt ajattelemaan maatamenoa. Hän riisui ahtaan puvun päältään
ja kietoi paljaalle kaulalleen kevyen vaatteen, käsivarret vain jäivät
paljaiksi. Hän hieroi niitä ikäänkuin olisi tahtonut niitä hyväillä.
Vartalo ei ollut niinkään kuihtunut; käsivarret eivät tosin olleet
pulleat, mutta ne olivat kauniisti muodostuneet ja hyvin valkoiset.
Niin hän kulki edes takaisin pitkässä huoneessa puoliksi tanssimalla
soiton tahdissa ja sydän löi harvinaisella elämäntunteella äkkinäisen
salaisen ilon johdosta, joka hänet valtasi.

Hän tunsi olevansa hieman nälkäinen. Hän aikoi tilata jotain
illallisekseen, mutta huomasi, että kellonnuora oven luona oli
katkaistu. Vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt, lohduttihe hän. Ei kukaan
olisi minua kuitenkaan kuullut tanssin hälinässä. Kun mies tuo teen,
voin häneltä vielä tilata.

Matkalaukussa oli kappale leipää ja hieman makeisia, jotka sisko oli
hänen mukaansa työntänyt tälle kahdentunnin matkalle. Ne hän otti esiin
ja aikoi juuri ruveta syömään, kun hän kuuli kolkutusta, ovella.

Luullen, että se oli renki, joka oli teetä tuomassa, huusi hän
"sisään" laittaen samalla huivinsa huolellisempaan kuntoon. Ovi aukeni
verkalleen, mutta heti kun sisääntulija oli astunut kynnyksen yli,
paiskasi hän sen kuin kuumeentapaisessa tuskassa kiinni jälkeensä ja
astui nopeasti huoneen asujamen luo, joka huudahti hiljaa ja perääntyi
pari askelta, ikäänkuin olisi tahtonut varustautua pöydän taakse sohvan
luona.

Hän tunsi sisääntulijan ensi silmäykseltä, vaalean kesäpuvun,
olkihatun, kalpeat pyöreät kasvot. Mies ei ensi aluksi puhunut mitään;
hän ojensi kätensä pyytävällä eleellä hänen puoleensa, ja silmät
etsivät rukoilevasti hänen silmiään. Myös naiselta oli tämä äkkinäinen
ilmestyminen vienyt puhelahjan. Vapisevin käsin hän kopeloi pöydältä
tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän. Mutta sitten hän muistikin,
ettei hän ollut täysin puettu, ja näinollen olisi siis parasta pysyä
hämärässä. Polvet kieltäytyivät palvelemasta, ja hän vaipui sohvalle.
Vihdoin hän äärimmäisellä ponnistuksella sai ensi sanan esiin.

"Herraseni... tuo ei ole puolustettavissa... minä en ymmärrä..."

"Neitiseni", sammalsi mies, "pyydän vakaisimmin anteeksi -- vain viisi
minuuttia -- mitä minulla on Teille sanomista, on niin tärkeätä ja
pakottavaa laatua..."

Nainen kohottaihe. Taas hän etsi sytytysvehkeitä ja nyt leimahti
todellakin heidän välilleen tulitikun pieni sininen lieska, ja heti
senjälkeen paloi kynttilä.

"En voi muuta luulla, kuin että Tekin asutte tässä ravintolassa ja
että olette erehtynyt huoneestanne", sanoi nainen nyt aivan tyynenä
ja pontevalla äänellä. "Huomenna on kyllä aikaa jos Teillä on minulle
vielä jotakin sanottavaa."

Hän odotti, että mies anteeksi pyytäen nyt lähtisi. Mutta tämän
epävarma käytös oli äkkiä kadonneet. Vain yhden askeleen hän perääntyi
ja jäi sitten rauhallisesti seisomaan, nojaten erään suuren kaapin
ovea vastaan ja lausui kunnioittavasti, mutta samalla vakaasti kuten
ihminen, joka ei hevillä ai'o luopua päätöksestään:

"Hetki on tavaton, neitiseni, tiedän sen hyvin, mutta mitä minulla
on Teille puhuttavaa, on vielä tavattomampaa; toinen asia saa siis
puolustaa toista. Viivytys voisi ehkä tuottaa vaaraa; ken tietää, mitä
huomenna tapahtuu? Jos vaan kohtaan yhdenkään vartijoistani, tulen taas
raahatuksi koppiini, ja pelastus on kenties ikuisiksi ajoiksi päässyt
pujahtamaan käsistä.

"Älkää pelästykö; puhun vain kuvaannollisesti. Minä en ole karannut
rangaistusvanki, kuten ehkä hetken olette luullut. Vain samassa
merkityksessä kuin itsekin nimitätte itseänne vangiksi, olen minäkin
kahlehdittu käsistä ja jaloista, mutta vieläkin lujemmin ja kovemmin
kuin Te, sillä minun kahleeni viiltäytyvät lihaan. Kahleitani voin
viilata, vaan en kokonaan viskata menemään.

"Istuutukaahan, neiti, muuten pelkään vielä enemmän väsyttäväni Teitä,
-- vaikka koitankin olla lyhytsanainen. Toivoakseni on meillä vielä
myöhemminkin aikaa kertoa laveammin koetuista kärsimyksistämme. Kallein
neitiseni, suokaa anteeksi, että olen rohjennut... kunpa tietäisitte,
mitä minussa liikkuu... nämä myrskyt... nämä tukahdetut tuskat ja
samalla olla tyyni muodoltaan ja jakaa toisille lohdutusta, jotka eivät
useinkaan ole puoliksikaan niin onnettomia..."

Nainen katseli häntä tutkivasti kasvoihin, ikäänkuin vasta ensikerran
niitä katsoisi.

"Herraseni, Te ette ole sitä, miltä näytätte. Nämä vaatteet eivät ole
Teidän -- Te olette -- _pappi!_"

Mies antoi vastauksen asemesta päänsä vaipua rinnalle ja tuijotti
kynttilän liekkiin.

"Kallein neitiseni", jatkoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, "älkää
tuomitko minua ennenkuin olette kuullut minua. Elämäkertani on lyhyt.
Minä olen löytölapsi, jonka eräs jalo hengenmies nuorella ijällä otti
luokseen ja kasvatti kuin omaa poikaansa ja annatti hänelle opetusta
seminaarissa. Kun vihdoin olin vihitty papiksi, jouduin erääseen
kreivilliseen perheeseen parin pojan kasvattajaksi. Hyvin jokapäiväinen
juttu siis, kuten huomaatte. Eikä sekään ole harvinaista, että
kaksikymmen-vuotiaassa Jumalan palvelijassa, jolta kaikki elämän-ilo on
kielletty ja rajoitettu, äkkiä lämpimässä ilmanalassa ja rehevämmällä
maaperällä kaikenlaiset maalliset taipumukset ja vietit itävät ja
väkivaltaisesti ilmaantuvat. Tässä talossa oli nimittäin tytär, joka
sai aivan toisenlaistenkin ihmisten päät pyörälle, puhumattakaan
kömpelöstä opettajasta papin kauhtanassa. Eikä hän ollut, huolimatta
tästä kauhtanasta, niinkään tunteeton tuottamansa pahan johdosta: hän
ei pitänyt tuota mustatakki-parkaa olentona, jolle ei tarvitse olla
velvollinen osottamaan minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Lyhyesti:
minun täytyi jättää talo vuoden kuluttua. Arkkipiispa, joka oli ottanut
minut erityiseen suosioonsa ja itse minua kreivittärelle suositellut,
katkeroittui niin häpeästä, jonka minä olin hänelle tuottanut, että hän
tuomitsi minut rangaistukseksi erääseen kurjaan kylään, apulaiseksi
oikulliselle, aivan talonpoikaistuneelle vanhalle kirkkoherralle.
Siellä minä olen nyt viisi vuotta sovittanut rikostani, havaitessani
kauniin, rakastettavan ja jalosydämisen ihmislapsen kauniiksi ja
rakastettavaksi. Aluksi lohdutti minua toivottomuuteni. Hautauduin
tämän ikuisen vahinkoni syvyyteen, revin joka yö auki haavani ja
iloitsin, kun ne vuotivat verta, -- siis kuten Tekin, ja jota Te
piditte kadehdittavana, ja se auttoi minua todellakin jonkun aikaa; en
tuntenut asemani toivottomuutta enkä elämäni ilettävyyttä. Vihdoin toki
arvettui haava, ja kun eräänä päivänä kuulin, että kreivitär oli mennyt
naimisiin, sydämeni tuskin löi kovemmin kysyessäni, kuka oli hänet
saanut.

"Senjälkeen olen elänyt kuin kaleerilla; yksi ilo oli minulla vain
jälellä: kuvailin mielessäni, että tylsyys, johon olin vaipunut,
kasvaisi kuoreksi sisimpäni ympärille ja tukahuttaisi jokaisen
vapaudenliikkeen. Ette tiedä, neiti, miltä tuntuu olla sielunpaimenena
joissakuissa kylissä, mikä epäinhimillinen raakuus, ilkeys ja
laiminlyöminen siellä esiintyy! Ei ole ihme, että useat säädystäni
vihdoin tulevat niitten kaltaisiksi, joiden jumalankaltaisiksi
tekemistä heidän itsensäkin täytyy epäillä. Ei mitenkään tahdo kestää
tuota kauheata yksinoloa, josta ei kuitenkaan toiselta puolen pääse
olemaan yksin. Eikä sieluakaan, jolle voisi paljastaa sydämensä, ei
missään ystävää -- ystävätärtä, -- ja kuitenkin täytyy olla nuori
ja tietää, mitkä ylenpalttiset ilot on nuoruudella saatavana, jos
kaikki on oikealla tolalla. Yhden ainoan kerran tunnustin vanhalle
kirkkoherralleni mielentilani. Ja voitteko uskoa -- hän aivan
häpeämättä koetti kääntää huomioni pariin seurakuntamme nuoreen
vaimoon, jotka elivät epäsovussa miestensä kanssa? Senjälkeen en ole
päästänyt valituksensanaa huuliltani. Mutta sitä enemmän on sisässäni
kiehunut. Oli hetkiä, jolloin luulin täytyväni menehtyä, kuten
juomareista kerrotaan, sisäisen tulen kuluttamana.

"Ja vielä viimeinen. Vanha taloudenhoitajatar kuoli, ja kirkkoherra
otti taloon nuoremman. Minulla oli onnettomuus löytää armo tämän
silmissä, mutta kun minä peittelemättä selitin, ett'en tahtonut olla
hänen kanssaan missään tekemisissä, jouduin hänen kuolettavan vihansa
esineeksi, ja hän olisi mieluimmin työntänyt minut tieltään, ell'ei
rangaistusaikani -- Jumala tietää kuinka kauan sitä kestääkään --
jo olisi siellä loppunut. Minä elän nykyään itsekseni, en syö enään
kirkkoherran pöydässä, mutta muuten on kaikki ennallaan: ympärilläni
ja itsessäni autiota ja tyhjää -- ja kummituksia, jotka vaivaavat
minua kuin pyhää Antoniusta; ero on vain siinä, ett'en ole vanhus enkä
pyhimys. Jumalani... kunpa voisin Teille kuvata... mutta ei! Te ette
ole itsekään onnellinen. Miksi siis tekisin sydämenne surulliseksi
toisten kurjuudella!"

Mies oli heittäytynyt tuolille, joka oli ikkunan ääressä ja
tuijotti kuunvaloon. Nainen ei ymmärtänyt, mitä hänen tuli arvella
äänettömyydestä; että mies ilman kehoitusta oli istuutunut hänen
luokseen ja näytti kokonaan unohtaneen hänen läheisyytensä, teki hänet
levottomaksi.

"Surkuttelen Teitä todellakin", sanoi nainen vihdoin. "Teidän elämänne
on vieläkin epäinhimillisempää kuin minun. Mutta miksi olette valinnut
tämän myöhäisen hetken puhuaksenne minulle -- miksi ei kaikkea tätä
huomenna..."

Mies hypähti pystyyn ja astui hänen eteensä.

"Neitiseni," sanoi hän kiihkeästi, "olkaa vielä kymmenen minuuttia
kärsivällinen... minun on vaikeata -- huomaan sen kyllä, -- olla
näyttämättä mielipuolelta silmissänne... ehkä sitä jo puoliksi
olenkin... sellainen, joka joittenkuitten asioitten tähden ei
kadota järkeään, -- tunnettehan tuon sanan... no niin, olemme
päässeet kauaksi, vaan ei vielä äärimmäisyyteen. Minä olen vielä
parannettavissa, en vielä kokonaan kadotettu, kuten ette Tekään, ja
_jos_ löytyy sallimus -- suokaa anteeksi tämä jos; olen usein vähällä
epäillä Jumalaani! -- Hän ojentaa nyt minulle sormen, eikä varmaankaan
suutu, jos vedän luokseni koko käden.

"Mieleeni tuli kuin taivaallinen valaistus... jo ennen kuin kävelimme
joen rannalla... ja sitten... Teidän jokainen sananne on vahvistanut
minua uskossani... ja kun ajattelin, että joku sattuma tekisi tyhjäksi
pelastuksen... pidättekö rangaistavana tunkeilevaisuutena, jos rohkenen
tehdä pienen poikkeuksen totutuista tavoista, ja etsiä Teitä täällä
luonanne, huolimatta siitä, mitä viinuri voisi ajatella, kysyessäni
häneltä Teidän huoneenne numeroa?"

Nainen punastui kovasti. "Jumalani", sanoi hän, "sitä en ole
ajatellutkaan. Tosin... mitenkä Te olisitte huoneeni muuten
löytänytkään? Ja nyt... nyt tiedetään koko talossa, että Te olette
luonani... oi, se on hävitöntä, se on sydämetöntä, puolustamatonta...
niin minua rangaistaan luottamukseni, osanottoni tähden!"

Hän nousi ja tarttui kynttilään. "Joko Te jätätte minut hetipaikalla,
tai pakotatte minut lähtemään huoneesta..."

Mies astui hänen tielleen, tarttui hänen käteensä hellällä väkivallalla
ja vei hänet takaisin sohvalle.

"Älkää pahentako asiaa, kallis neitiseni. Rauhoittukaa. Miehellä,
jolta kysyin, oli tuskin enää viisi aistiaan jälellä; hän ei tiennyt
nimeänne, jota en minäkään hänelle sanonut. Hän tiesi vain, että
eräs neiti oli tullut iltajunassa ja opastettu tähän huoneeseen.
Minut hän yhtä vähän tunsi, ja kun hän huomenna herää humalastaan,
ei hän tiedä mitään tästä myöhäisestä vieraissakäynnistä. Minä
olen, kuten Te jo arvasitte, serkkuni vaatteissa ja kun minun teki
mieleni mennä teatteriin, jota pappina en olisi uskaltanut tehdä
tässä ahdashenkisessä seudussa, peitin ajetun päälakeni eräällä hänen
pienistä tekotukistaan niin hyvin kuin voin. Kun pu'in tämän valepuvun
päälleni vanhan sukulaiseni aivan autiossa asunnossa, en osannut
aavistaa, kuinka pitkälle se veisi minut. Mutta jo teatterissa, kun
runoilijan hehkuvat sanat tunkeutuivat sydämeeni, lujittui seuraava
ajatus minussa: nyt tai ei koskaan täytyy minun etsiä pelastustani.
Ja silloin opin tuntemaan Teidät -- myöskin ihmiselämän, joka
tulisi menemään turmiolle vailla kaikkea onnea, myöskin voimakkaan,
elämänhaluisen sielun, jonka täytyisi nääntyä erämaassa -- ja silloin
huusi ääni sisässäni: pelasta myöskin Hänet! Tämä jalo, uljas, rohkea
tyttö, joka hylkää sinun avuntarjouksesi, koska raha ei enään voi häntä
auttaa, sillä hän kaipaa rakkautta ja sielua, joka häntä ymmärtää,
joka on hänelle sukua ja samanarvoinen -- oi, kallein neitiseni, kun
niin äänettömänä kuljin vieressänne oli se vain siitä syystä, että
liian raju tunteitten virta riehui sydämessäni, enkä voinut muuten
tuoda tunteitani esiin kuin siten, että kiersin käteni ympärillenne
ja suutelin Teitä. Se ei ollut mikään julkea, kevytmielinen hellyyden
ilmaus, joka voi loukata Teidän ylpeyttänne naisena. Se ei myöskään
ollut hyvästijättö, vaan minun puoleltani, jota ette varmaankaan voinut
aavistaa, hiljainen ja samalla totinen lupaus, että vihkin elämäni
Teille, pelastaakseni Teidät ja itseni, paetakseni yhdessä kanssanne
vapauteen, elämään, ilman arvelua, heti paikalla tällä hetkellä, jos
vain Te voitte saada tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta minuun, nyt kun
tiedätte, kuka olen!"

Puhuja astui aivan Klaaran luokse ja aikoi tarttua hänen käteensä;
hänen poskensa hehkuivat, hänen tummat, haaveilevat silmänsä olivat
suunnatut kuumeisella jännityksellä naiseen.

Uurre suupielessä vavahti huomaamatta.

"Te olette järjetön!" sanoi hän hiljaa. "Tahdotteko uskotella minulle,
että olette rakastunut minuun? Menkää! Niin hupsuna ette itsekään
voi pitää minua, että voisin luulla Teidän ihastuneen minuun korvia
myöten. Jos olisimme tavanneet toisemme jollakin Robinson-saarella,
Te ainoa mies ja minä ainoa nainen, olisin ehkä lopultakin voinut
uskotella itseäni, että me olisimme luodut toisillemme tai ainakin
ohjatut toistemme luo. Mutta minne pakenisimmekin -- vaikkapa suoraan
aarniometsiin..."

"Ja miksi ei aarniometsiin?" katkaisi mies hänen puheensa ja tarttui
vihdoinkin hänen käteensä, jota nainen turhaan koetti vetää pois.
"Minä en ymmärrä Teitä. Miksi en rakastaisi Teitä? Ettekö Te ole
rakastettava? Vakuutan, ett'en ole koskaan tavannut naisolentoa,
en edes ennen kylään joutumistani, joka olisi minuun tehnyt niin
ihmeellistä vaikutusta. Te hymyilette niin omituisesti, muistutatte
nuorta kreivitärtä. Jumalani, se oli ensi lempi, niin hupsu ja mieletön
kuin sellaisen tulee ollakin. Hän oli nuori ja kaunis; minä näin hänet
joka päivä ja se oli kielletty hedelmä nuoruuteni paratiisissa. Nyt --
eikö kaikki ole vallan toisin? Te ette enää ole nuori, kuten sanotte
-- ja minä olen elänyt ja kärsinyt. Ja me olemme hengenheimolaisia
ja kärsimme samanlaista sietämätöntä orjuutta ja kohtaamme toisemme
samalla pelastuksen tiellä. Mutta ei enempää siitä! Minä en vain hädän
pakottamana kiinny Teihin. Kuka estäisi minua nyt lähtemästä perintöni
kanssa etsimään aarniometsiä, unohtamaan ja katoamaan tietämättömiin,
ja alkamasta uutta elämää vapaana miehenä. Mutta minä en voi lähteä
ilman Teitä; minä olen kerran pitänyt Teitä käsivarsissani ja minä
tulisin tuntemaan ikuista tyhjyyttä, ell'ette Te etsi ikuista turvaa
minun rinnallani. Te ette tunne itseänne kuten minä Teidät tunnen. Te
olette nähnyt kasvonne, vartalonne, koko olentonne vuosikausia pienen
kulmakunnan himmeässä peilissä. Uskokaa minua, Te olette kyllin nuori,
kyllin viehättävä tehdäksenne miehen ylenmäärin onnelliseksi, jos vain
voisitte kokonanne antautua hänelle, jakaa riemunne ja surunne hänen
kanssaan kuolemaan saakka...!"

Puhuja ei voinut nähdä toisen kasvoja puhuessaan tätä nopeasti
pulppuavalla äänellä. Nainen oli painanut leukansa syvälle huiviin,
silmät olivat suletut ja hampaat puristetut tiukkaan kiinni toisiinsa.
Usean kerran tapahtuvan vavahduksen voi mies huomata, ja käsi, jota hän
piti omassaan, oli kylmä ja kostea.

Hän kumartui naisen puoleen. Ennenkuin hän tahtoi ja tiesikään, oli
hän liukunut maahan hänen jalkoihinsa, tarttunut toiseenkin käteen ja
koetti katsoa hänen kasvoihinsa. "Klaara", huusi hän rukoilevasti,
"olenko loukannut Teitä? Te olette vaiti -- Te ette tahdo mitään tietää
minusta..."

Äkkiä veti nainen pois kätensä ja teki kärsimättömän alakuloisen
liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää toisen luotaan. Mutta
mies painoi hänen polvensa rintaansa vasten ja jäi paikalleen.

"Mitä Te teette?" sai nainen vihdoin vaivalla sanotuksi. "Nouskaa...
ette ole järjissänne... jos joku tulisi... jos löydettäisiin Teidät
polvillanne edessäni... Teidät, pappi... oi, Jumalani, ettekö
Te ymmärrä, että kaikki, mitä Te olette puhunut, on mahdotonta,
kymmenkertaisesti, tuhatkertaisesti mahdotonta! Minua surettaa Teidän
asemanne -- täytyykö minun nyt vasta sanoa se teille? -- en sen
tähden, että pitäisin Teitä vihattavana tai halveksittavana -- sitä
tehdäkseni surkuttelen Teitä liiaksi -- mutta kuka poistaa Teistä
vihkimisen? Voitteko piilottaa omantuntonne kuten ajetun päälakenne?
Ja kuolemansynnin, jonka ai'otte tehdä -- kenen tähden tekisitte
sen? Kuihtuneen olentoparanko puolesta, joka on vanhempi kuin Te,
lohduttomampi, toivottomampi, joka liiankin pian saisi Teidät katumaan
syntiänne! Menkää kotiinne ja nukkukaa pois tämä järjetön haave. Olen
vakuutettu, että Te huomenna päivän noustessa ette itsekään ymmärrä,
mitenkä jouduitte tähän kummalliseen huumaukseen".

Mies ei liikahtanut. Nainen tunsi hänen kuuman hengityksensä
polvillaan. Veri virtasi yhä riehuvammin sydämeen. Alhaalla pauhasi
tanssimusiikki yhä.

"No hyvä", sanoi mies ja pyyhki toisella kädellä otsaansa, "varmaankin
se on hupsuutta mitä puhun ja juuri sentähden riippuu kaikki siitä,
että _heti_ teemme voitavamme pelastuaksemme vielä tänä yönä. Kun
huomenna, kuten sanotte, päivän koittaessa järjettömyys on kadonnut,
olemme ehkä taas arkoja ja heikkoja ihmisiä ja taivumme jälleen ikeemme
alle. Jotkut asiat onnistuvat ainoastaan silloin, kun ei ole oikein
järjillään. Älkää pelätkö mitään, annanhan Teille vapauden", -- puhuja
nousi maasta makaavasta asennostaan -- "ja nyt päättäkää. Kello puoli
yksi lähtee yöjuna ja huomisaamuna aikaisin olemme Leipzigissä, illalla
Hamburgissa. Rahaa on minulla, muuta saapi tiellä. Teillä on lomaa
määräämättömäksi ajaksi, minulla taas viikoksi. Aikaisemmin ei siis
kukaan kaipaa meitä. Tulkaa! Te ette vielä ole purkanut tavaroitanne,
kuten huomaan. Sitä parempi. Yhdessä tunnissa pääsemme siis alottamaan
matkaamme vapauteen ".

"Minä en estä Teitä", lausui puhuteltu koleasti. "Tehkää, mikä on
puolustettavissa ja minä toivotan teille onnea matkalle. Minä...
voitteko luulla, että minä jätän velvollisuuteni yhtä kevyesti kuin
Te? Kun kaksi tekevät samaa, ei tulos ole sama, olen kerran kuullut
sanottavan. Te olette kevytmielisempi kuin minä; Te ehkä pääsettekin
sillä pitemmälle, mutta minä en voi muuttaa itseäni toiseksi, nyt en
ainakaan enää. Paino on rasittanut minua liian kauan ja se on vienyt
innostusvoimani; minä olen pikkumainen ja epäröivä, olisin lyijypainona
jaloissanne; alati kuulisin äänen sisässäni sanovan: sinä et ole
luotu maailmaa kulkemaan kuin mustalainen; sinä olet viheliäinen
pikkukaupunkilainen, jonka olisi pitänyt pysyä aitauksessaan; mitä sinä
olet etsivinäsi Amerikasta? Sinä et ole oppinut muuta kuin kantamaan
kahleita; nyt ikävöit vankikoppiisi -- ja se on sinulle oikein!"

Nainen oli kokonaan irtautunut miehestä, astunut ikkunan ääreen ja
hengähtänyt jonkun kerran yöhön. Nyt hän taas äkkiä kääntyi.

"Oletteko Te vieläkin täällä? Ettekö ole minua vieläkään ymmärtänyt?
Siitä huomaatte, että me emme sopisi toisillemme. Te luulette voivanne
uskotella minulle, että saisitte minut lähtemään, että jättäisin isäni
turhaan odottamaan kreivin vastausta, joka vihdoin pakoni johdosta
saisi syyn olla antamatta miehelle, jolla on maatakiertävä tytär,
mitään apurahaa. Viimeisen kerran siis: jättäkää minut! Ymmärrän
kyllä pitää arvossa Teidän esityksenne; Te olette tavallanne jalo
ihminen, joskin kiihtynyt; Te ette vielä tunne maailmaa. Ehkä --
Teidän asemassanne -- vaikkakaan en ymmärrä, miksi juuri olette minut
etsinyt..."

"No hyvä!" katkaisi mies puheen. "Jätän Teidät nyt, neitiseni. Mutta
vain ehdolla, ett'ei tämä ole Teidän viimeinen sananne. Huomenna,
päivällisen aikoihin tulen takaisin, ja silloin kai olette miettinyt
kaikki valmiiksi ja sanotte minulle päätöksenne. Sanon vielä kerran,
vaikkapa nimitättekin minua itsepäiseksi ja järjettömäksi: minä en
pakene ilman Teitä. En olisi iloinen vapaudestani jos olisin jättänyt
Teidät jälelle. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte; minä rakastan Teitä,
ja jos Te ette tahdo kuulla minua, on vallan samantekevää, mitä minusta
tulevaisuudessa tulee. Huomenna siis, niinkö?"

Mies seisoi niin totisena ja avomielisenä hänen edessään, ett'ei
nainen voinut olla ojentamatta kättään jäähyväisiksi, jolle mies
kunnioittavasti painoi huulensa, ja lupaamatta kaikki, mitä tämä oli
pyytänyt.

Sitten hän jäi yksin.

       *       *       *       *       *

Hän ei sulkenut silmiään tänä yönä. Häämelu oli aikoja sitten
vaijennut; kaikki talon asukkaat nukkuivat valoisaan aamuun saakka,
mutta tuo rauhaton olentoparka ullakkohuoneessa istui yhä nojatuolissa
ikkunan ääressä ja katseli suurin silmin taivasta, kunnes se vähitellen
aamunkoiton varjostuksien ja hämärän jälkeen tuli aivan kirkkaaksi.
Vasta silloin hän heittäysi vuoteelle. Näytti siltä, kuin olisi hän
nyt saanut rauhan tai ainakin aselevon rauhattomassa rinnassaan, sillä
torimelusta huolimatta, joka kuului hänen alapuoleltaan, hän nukahti
sikeästi ja sai siten kahdessa tunnissa kaiken laimiinlyödyn unen
takaisin.

Noustessaan ja astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin ihmetteli
unettomia kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Vieläpä hänellä oli
väriä poskillakin, ja ryppy alahuulessa näytti kokonaan kadonneen.
Hän pukeutui hitaasti ja kaikella huolella, koetteli useita eri
tukanmuodostuksia, mutta päätti vihdoin jättää molemmat runsaat
hiuspalmikot aaltoilemaan vapaina. Kauan kesti myös ennenkuin hän
oli tullut selville siitä, mikä puku hänelle tänään paraiten sopisi.
Laukussa oli kaksi vaatekertaa. Toinen niistä oli silkkipuku ja
samalla juhlapuku, mutta se ei oikein sopinut tänään, sillä päivä oli
siksi kesäinen; hän ei voinut käsittää, miksi hän oli sen ottanut
mukaansakaan. Eihän anomuskäynnillä sopinut käyttää silkkipukua, olipa
se sitten vaalistunut tai ei; näyttäisihän pikkukaupunkilaismaiselta
ja päättömältä jos hän, kuten oli ajatellut, pukeutuisi komeaan
juhlapukuun esittäessään itsensä kreiville. Hän päätti siis valita
vaalean, perhosilla ja pienillä köynnöskasveilla kirjaillun
musliinipuvun, joka tosin oli hieman vanhanaikainen, mutta joka sopi
hänelle paremmin, etenkin jos hän käyttäisi suurta olkihattua mustine
nauhoineen.

Renki, jonka hän kohtasi alhaalla eteisessä, hämmästyi eikä ollut
tuntea tuossa keveästi esiinleijailevassa neidissä eilistä harmaata
yksinkertaista naista. Hämmästyksen esine huomasi tietysti tämän, ja
tuo tahdoton kohteliaisuus teki hänelle salaa hyvää.

Näin hän kulki torin poikki kohti linnankukkulaa.

Puoli tuntia myöhemmin tuli eräältä sivukadulta nuori mies, joka
jäi seisomaan vastapäätä "Kolmea kypärää" ja tarkasteli vastapäätä
olevan vanhan taion kivisen holvikäytävän varjosta ravintolan ylimpiä
ikkunoita. Hänen tarkastamansa ikkunat olivat ylimpänä katonrajassa
ja peitetyt vihreillä uutimilla. Mies ei näinollen kauaksi aikaa
jäänytkään hyödyttömälle tarkastuspaikalleen, vaan päätti viettää
aikansa päivälliseen saakka pienessä metsikössä linnankukkulan juurella.

Hänkin oli muuttunut eilisiltaiselta ulkomuodoltaan. Perityn, liian
ahtaan, lyhyen ja melkein naurettavan puvun asemesta oli hänellä
nyt päällään sopivampi yksivärinen kesäpuku, jonka hän oli valmiina
ostanut pukukaupasta. Kaulassa oli höllästi sidottu pitkäliuskainen
musta silkkihuivi. Näöltään oli hän nyt komeampi kuin eilen. Tytötkin
katselivat hänen jälkeensä, mutta hän ei kääntänyt päätään vasemmalle
eikä oikealle; rauhallisesti katseli hän eteensä ja täyteläiset huulet
olivat puserretut lujasti yhteen.

Hän nousi ajatuksissaan loivasti kohoavaa linnanmäkeä jonkun matkaa,
kun hän äkkiä katsahti ylöspäin ja huudahti ilosta ja hämmästyksestä.
Hän, jota hän juuri äsken oli ajatellut, tuli vastaan kapealla polulla,
joka luikerteli varjoisien puitten välissä ja tervehti iloisemmin ja
teeskentelemättömämmin kuin hän oli toivonutkaan. Nainen näytti olevan
tyytyväinen kun mies häntä suurin silmin tarkasti kiireestä kantapäähän
ja näytti pitävän melkein uutena tuttavana. Mies ei kuitenkaan
lausunut mitään kohteliasta huomautusta edullisesta muutoksesta, ja
nainen itsekin oli ilmaisematta, kuinka kaunis toinen oli sopivammassa
puvussa. Mies näytti kainoudesta unohtavan tarjota käsivarttaan ja
kysyi kevyesti punastuen, kuinka hän oli nukkunut yönsä, ja kun nainen
vastasi nauraen: ei puolta tuntiakaan koko yönä! näytti hän käyvän
hajamieliseksi ja kulki äänetönnä ja alakuloisena hänen vierellään
linnanmäkeä alas.

Nainen oli kuitenkin ystävällinen ja puhelias ja kertoi hänelle,
että hän oli käynyt vieraisilla nykyisen linnanhoitajan luona tuolla
ylhäällä ja tarkemmin tiedustellut herrasväen paluuta. Se tapahtuisi
vasta viiden tai kuuden päivän kuluttua. Kun tämä tiedonanto yhä
enemmän näytti masentavan miestä, käänsi nainen puheen toisaalle ja
kysyi, miten hän oli viettänyt aamuhetkensä.

Mies kertoi, että hän oli ollut serkkuvainaansa asunnossa ja
tarkastanut, mitä kaikkea hän voisi ottaa mukaansa tuosta
irtaimistosta. Talouskaluista, jotka tämä vuosia sitten oli hankkinut
ollessaan kosima-aikeissa, mutta joka sitten kuitenkin oli rauennut,
oli suurin osa vielä jälellä käyttämättömänä vieläpä purkamattomana
kaapeissa ja laatikoissa: pöytäkalusto ja makuuvaatteita,
kyökkiastiota ja muutakin niin runsaasti, että hyvin vieläkin voisi
niistä varustaa uuden talouden. Hän oli "joka tapauksen varalta"
-- kuten mies punastuen sanoi -- alkanut pakata näitä tavaroita
pariin lujaan kirstuun; erään laatikon hän oli täyttänyt vainajan
kirjoilla. Mitä olisi tehtävä huonekaluilla -- ottaisiko ne mukaan
vai myisikö -- jälkimäinen olisi kyllä hankalata, ell'ei niistä voisi
päästä ilmaisematta itseään. Kaiken tämän oli hän tehnyt puoliksi
koneellisesti saadakseen ajan kulumaan. Mitä vanhoista romuista?
Muuttolintukin rakentaa pesänsä kaikkialle missä tarvitsee, eikä kuleta
mukanaan olkia meren yli.

Puhuttuaan odotti mies, että nainen epäilemättä nyt ryhtyisi pääasiaan
ja ilmaisisi päätöksensä, kun päätösaika kerran oli kulunut loppuun.
Mutta nainen ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän näitä vihjauksia, puheli
vain turhanpäiväisistä asioista, ja kun he huomaamatta olivat saapuneet
kaupungin ulkopuolelle ja lähestyivät erästä pientä ravintolaa, joka
sijaitsi metsäisen kukkularivin juurella linnanvuoren ja virran
välissä, esitti nainen, että he söisivät yhdessä päivällistä tuossa
puutarhassa, joka oli hänelle tuttu vanhoilta ajoilta. Ravintola oli
siihen aikaan ollut mainittu hyvästä kyökistään ja talo ei varmaan
vieläkään ollut kokonaan menettänyt vanhaa mainettaan.

Mies suostui kaikkeen, mitä toinen toivoi ja tahtoi. Yö näytti
vaihtaneen heidän roolinsa; mies oli muuttunut empiväksi, nainen taas
luottavaksi ja yritteliääksi. Ja kummallekin sopi hyvin tämä vaihto.

Miehen eilisiltanen kiihtynyt seikkailumainen esiintyminen, joka naista
oli pelottanut, oli kadonnut, ja sen sijaan oli hänen kasvoillaan vieno
nuorukaisen ilme, silmien kuitenkin loistaessa pidätettyä tulta. Ja
ymmärrettävää on, että teeskentelemätön nauru teki toisenkin kasvot
taas nuoriksi, melkeinpä herttaisiksi.

Siten he astuivat puutarhaan, jossa ei vielä ollut ihmisiä, etsivät
varjoisimman lehtimajan ja tilasivat päivällisen isännältä, joka ei
oikein tietänyt mitä ajatella tästä harvinaisesta vierasparista. Oli
lämmin ja ruusut tuoksuivat väkevästi. Nainen otti heti päästään
olkihatun ja mies huomasi nyt kuinka hienopiirteinen hänen päänsä oli,
kun palmikot olivat vapaina. Mutta hän ei sanallakaan ilmaissut, että
toinen miellytti tänään enemmän kuin eilen. -- Nainen kysyi eikö hänkin
ota hattua päästään, mutta kun mies ääneti pudisti päätään, punastui
kysyjä äkkiä. Hän ymmärsi, että mies häpesi keskellä päivää esiintyä
serkku-vainaansa tekotukassa.

He söivät. Ravintolan isännän kaksitoistavuotias tytär palveli heitä.
Tämä oli orpo äidistään, sillä äiti oli kuollut joitakuita kuukausia
sitten. Tytöt ovat kaikki heinänteossa, oli isäntä sanonut, siten
selittäen palvelusväen puutteen. Tyttösellä oli musta nauha kaulassa,
ja hän oli puettu harmaisiin vaatteihin; silmät olivat syvämietteiset.
Kun Klaara ojensi hänelle täytetyn viinilasin, kyyneltyivät tytön
silmät äkkiä. Kauan sai Klaara pyytää ennenkuin hän sanoi syyn
kyyneliinsä. Niin oli äiti aina ojentanut hänelle lasinsa! tunnusti
vihdoin tyttöparka ja juoksi nopeasti lehtimajasta, eikä enää
näyttäytynyt.

Tämä sai kummankin vaikenemaan. Mutta vihdoin johti Klaara puheen
tästä pikkuseikasta ja osasi johtaa sitä niin viisaasti ja hupaisasti
että hänen arka seuralaisensa piankin lämpeni. Klaara alkoi puhella
uskostaan ja epäuskostaan ja mies tunsi olevansa tutulla väylällä. Oli
omituista, että heillä molemmilla oli melkein samanalaiset mietteet
siinä asiassa ja että he yllämainitulla tavalla olivat yrittäneet
niistä päästä. He syventyivät niin hartaasti näihin teoloogisiin
omantunnon tutkistelmiin, ett'eivät huomanneet, kuinka aika joutui,
että päivällisaika muuttui ehtoopäiväksi ja että puutarha täyttyi
kaupungista tulleilla kahvivierailla, jotka kaikki ihmettelevin silmin
katselivat ohikulkeissaan tuohon innokkaasti keskustelevaan pariin
kuusama-lehtimajassa. Vasta läheiseltä keilaradalta kuuluva kuulan
jyrinä säikähdytti heitä.

"On tullut myöhä", sanoi Klaara. "Mihin ryhdymme? Nyt vasta tunnen,
ett'en yöllä nukkunut. Ehkä tekisin paraiten jos nukkuisin hieman,
sillä en tiedä mitenkä muuten jaksan iltaan saakka".

"Isännällä on ehkä joku hiljainen ja vilpoisa huone, jossa voisitte
levätä. Saammehan kysyä".

Mies tyhjensi lasinsa ja astui sitten lehtimajasta. Hänen ryhtinsä oli
nyt vapaampi ja varmempi kuin aamupäivällä kohdatessa, ja hän tarttui,
ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollista, Klaaran käsivarteen ja
johdatti häntä uteliaasti pöytienääressä katselevien ihmisryhmien
lomitse talolle. -- Isäntä ohjasi vieraat yläkerrokseen ja aukasi erään
huoneen oven. Ikkunasta ei nähnyt puutarhaan, vaan sensijaan pilkisti
kaupungista kastanjapuitten välitse torneja, rakennusten päätyjä ja
kappale linnaa.

"Täällä saapi herrasväki olla rauhassa", sanoi isäntä ja poistui
jälleen nopeasti toisten vieraitten luo.

Kumpikin seisoi ikkunan luona vieläkin käsi kädessä, kuten olivat
tulleetkin.

"Täällä on kylmä!" sanoi Klaara kotvasen kuluttua ja värisi hieman.
Hänen kätensä liukui hiljaa miehen käsivarresta ja hän pyyhkäsi
otsaansa ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sumua silmistään.

"Kuinka omituista on elämä!" jatkoi hän itsekseen. "Tuolta ylhäältä
katselee nuoruuteni, ja minä seison täällä; minusta tuntuu kuin
olisi koko välillä oleva aika pyyhitty pois elämästäni, sillä minä
katselen maailmaa vielä samoilla silmillä kuin siihenkin aikaan tuolta
linnankukkulalta. Ne ovat hyvinkin lapsellisia ajatuksia."

"Klaara", sanoi mies tuskin kuuluvalla äänellä puheeseen, "Te olette
vieläkin velkaa minulle vastauksen, jota viime yönä Teiltä pyysin. Tai
täytyykö minun pitää äskeistä puhettanne vastauksena?"

Puhuja tarttui toisen käteen; se oli taas kostea ja kylmä kuin
viime-yönä, vaikka posket nyt paloivatkin.

Klaara katseli hänen ohitseen ikkunan edessä kasvavien puitten
vehreyttä.

"Tiedättekö, mitä minä sain tietää tänään linnassa? Aloin tiedustella
nuoren herrasväen paluuta ja satuin kysymään nuoren kreivin suhdetta
isänsä palvelijoihin. Linnanhoitajan rouva, joka varmaankin taisi
huomata tiedusteluni tarkoituksen, sanoi minulle heti, että nuori
kreivi aikoo jättää kaikki ennalleen. Hän oli muun muassa itse nähnyt
meidän eläkerahamme vuos'neljänneksen osotuksen. Kun ei minulla
ole täällä muuta asiaa, voin nyt rauhallisesti palata kotiin. Nyt
ymmärrätte miksi olen iloisempi tänään kuin eilen".

Mies pusersi hänen kättään, ikäänkuin hän olisi saanut kiittää
puolestaan Klaaraa tästä ilosta.

"Ja nyt?" kuiskasi mies.

"Ja nyt -- nyt eivät asiat ole paljoakaan muuttuneet; on vain olemassa
yksi seikka, jonka olen pannut ehdoksi. Mielettömyyttä, hupsuutta se
on ja tulee olemaan, katua saa joka tapauksessa, _toinen_ ainakin.
Mutta eihän ilman mitään tule uudestaan nuoreksi, vaikkapa vain
neljäksikolmatta tunniksi. Älkää luulko, ett'ei minulla vieläkin ole
niin paljon tajua, että hyvin ymmärtäisin, mikä hullunrohkea olento
olen, kun en vastaa kieltävästi kysymykseenne. Mutta se liiankin
tunnettu elämä, johon minun täytyy palata -- tuhat kertaa enemmän se
kauhistuttaa minua kuin kaikki tuntematon, johonka te tahdotte vietellä
minua, ja jossa voin katkaista kaulani tai murtaa sydämeni. Keski-yön
aikaanko lähtee pikajuna? Kun olen täällä nukkunut jonkun tunnin,
löydätte minussa uljaan matkaseuralaisen".

Mies oli vetänyt hänet ikkunan luota; he seisoivat keskilattialla
vastapäätä toisiaan.

"_Matka_seuralaisenko vain?" sammalsi hän. "Eikö muuta?"

Ei tullut vastausta. Kysyjä veti lähemmäksi itseään äänettömän
toverinsa, tämä vastusti hetkisen ja vaipui sitten tahdottomasti toisen
käsivarsiin.

       *       *       *       *       *

Kymmenen päivää oli kulunut. Hamburgin katuja vaelsi kaksi henkilöä,
joita useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan, vaikka heidän
ulkomuotonsa ei voinutkaan herättää erityistä huomiota, varsinkaan
tällaisessa satamakaupungissa, jossa vilisee jos jonkinlaisia
ulkomaalaisia. Vähemmin huomattava oli pulska, nuori mies, olkihattu
päässä, puettuna harmaaseen kesäpukuun. Hänellä oli täyteläiset,
heleänpunaset kasvot, joita puoliksi varjosti voimakkaasti kasvava
musta parransänki, josta tummanpunaset huulet ja valkoiset hampaat
hymyillen pistivät esiin. Hänen naisseuralainsensa oli jo harvinaisempi
näöltään. Vaalea musliinipuku oli sekä aineen että kuosin puolesta
vanhan loppuunmyytävän tavaran näköistä; samoin näytti olkihattukin
mustine nauhoineen jääneen puolen tusinaa vuotta muodista jälelle.
Mutta kummallisempi kuin tämä pikkukaupunkilais-puutteellisuus, oli se
vastakohta, mikä ilmeni toistensa vieressä kulkevien mielialassa ja
käytöksessä.

Nuori mies oli työntänyt hattunsa jonkunverran niskaan, joten hänen
korkea valkonen otsansa oli paljastunut hiusmartoa myöten. Hän harppasi
pitkin hitain askelin silmäillen kaikkialle iloisesti ja tulisesti,
kuten ylioppilas, joka loma-aikana on huvi-matkalla katsomassa minkä
palasen maailmasta voisi anastaa. Milloin hän huomasi jotain hauskaa
tai mieltä kiinnittävää, naurahti hän lyhyesti ja tyytyväisesti,
kuten sellaiset ihmiset, jotka ovat juoneet hyvää viiniä jo niin
runsaasti, että hädin tuskin voivat pitää koossa viittä aistiaan ja
olla erehtymättä unen ja todellisuuden välillä, ja josta mielentilasta
muutamin paikoin tuttavallisesti sanotaan: "he loistavat". Ja
kuitenkaan hän ei ollut juonut enempää kuin puoli pulloa "Medoc'ia",
josta vielä oli tyrkyttänyt lasillisen seuralaiselleen. "Loisto"
hänen silmissään oli nuoruuden, vapauden ja seikkailuhalun tuottamaa
huumausta, joka oli sitä vaikeampi hillitä, mitä katkerampi se paino
oli ollut, jonka alla hän oli nääntynyt kaksikymmentä seitsemän vuotta.

Hän puhui paljon ja äänekkäästi ja osotteli puhuessaan oikealla
kädellään, johdattaen vasemmalla toveriaan. Hän ei tätä tehdessään
huomannut, että tälle oli vaikeata pysyä hänen rinnallaan. Nainen
kulki pää yhä riipuksissa, ja hänen kasvonsa olivat alakuloisen
uupuneet kohottaessaan ne; kun mies kerran pysähtyi erään ikkunan
eteen, näyttääkseen hänelle jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa.
Molemmat pitkät palmikot, jotka tyttömäisesti riippuivat selällä, eivät
oikein sopineet tuohon arkaan, vanhakkaaseen esiintymiseen.

"Katsohan tuota kaunista sinistä pukua! Mikä silkinkiilto siinä on --
ja maksaa vain kaksikymmentä taaleria. Ostanko sen sinulle, Klaara? Se
sopisi sinulle luultavasti hyvin".

"Luulen, että sinä pilkkaat minua, Joosef! Minun ihooni! Ja sinähän
tiedät, että minä en tahdo ottaa mitään lahjaksi sinulta. Voin tuskin
kärsiä ajatustakaan, että minun niin kauan vielä täytyy elää sinun
kustannuksellasi, kunnes olemme saapuneet _toiselle puolelle_, jolloin
voin itse ansaita elatukseni."

"Sinun lapsellisia ennakkoluulojasi!" lausui Joosef hyväntahtoisesti
nauraen. "Etkö sinä ole minun omani kuten minäkin sinun? Jos
me olisimme jo vihityt, voisitko sinä vielä silloin väittää
yhteisomaisuuttamme vastaan? Vaan kuten tahdot. Amerikassa ei
varmaankaan sinipukuinen opettajatar voi herättää niin paljon
luottamusta kuin musta- tai harmaapukuinen ".

"Minä toivoisin, että jo olisimme siellä!" sanoi Klaara tuskin
kuultavasti heidän yhä jatkaessaan matkaansa.

"Minusta olisi se myöskin hyvä", jatkoi Joosef hetken kuluttua,
"vaikka en ota osaa suruusi, luullessasi, että jotakin tapahtuu, joka
rikkoo suhteemme. Pitkään aikaan ei meitä kaivata, sillä minä olen
kirjoittanut vanhalle kirkkoherralleni, että lain muodollisuudet
perinnönjaossa kestävät niin kauvan; sinun omaisesi taas luulevat, että
kreivillistä herrasväkeä on odotettava kolme viikkoa. Minulla ei siis
olisi mitään sitä vastaan, että jäisimme tutustumaan perinpohjin tähän
suureen kauniiseen kaupunkiin. Kuka tietää, vaikkapa ei New-York meitä
niin miellyttäisikään. Joka tapauksessa täytyy siellä ruveta puhumaan
englanninkieltä, eikä siellä enää olla saksalaisella maaperällä. Mutta
minä toivon, Klaara, että sinä siellä saat taas kirkkaammat silmät".

"Minä näen liiankin hyvin!" vastasi puhuteltu tuskin kuultavasti,
kietoen kesäviitan tiukemmalle hartioista, ikäänkuin häntä olisi
paleltanut.

Joosef jäi seisomaan ja katsahti häneen. Käsivarsi liukui hänen
kainalostaan.

"Oletko sairas?" kysyi hän tuskallisen rauhattomalla äänellä. "Mikä
sinua vaivaa, Klaara? Olenko loukannut sinua? Ja vielä kyyneliäkin!
Mikä omituinen olento sinä olet! Tässä avoimella kadulla... kun juuri
olemme niin hupaisesti aterioineet... ja nyt tämä ihana kävelyretki
vilkkaassa kaupungissa kauniilla ehtoosäällä... Minä en ymmärrä
vähääkään tuosta kaikesta!"

"Suo anteeksi!" nyyhkytti Klaara pyyhkien nopeasti kädellään silmiään.
"Se oli vain kohtaus -- sinähän tiedät, että minulla on raskas sydän,
kun sitävastoin sinulla on kevyt -- ja minä olen niin heikko ja tyhmä;
lausun heti julki kaiken mikä johtuu mieleeni. Tahdon olla malttavainen
-- sinä olet niin hyvä minulle, Joosef; on kerrassaan kelvotonta
palkita sinua tällä tavalla. Mutta nyt minä tahdon tästälähin
käyttäytyä paremmin. Älköön enää koskaan tällainen apea mieliala
katkeroittako elämääsi!"

"Ei!" huudahti Joosef ja tarttui hänen käteensä, jonka hän asetti
jälleen käsivarrelleen, "kerro minulle kaikki, minulla on siihen
oikeus, sillä sinä olet minun vaimoni, elämänkumppanini; meidän tulee
jakaa kaikki yhdessä, minkä taivas meille lähettää. Kuinka usein olen
lausunutkin samaa nuorikkoparille, jonka olen vihkinyt! Nyt on minun
itseni pantava se täytäntöön. Ja jos sinä rakastat minua, Klaara, niin
ota samalta kannalta asiat kuin minäkin. Me emme voi enää peräytyä;
meidän täytyy purjehtia eteenpäin hyvällä tuulella. Ymmärrän; hyvin,
että sinun mielesi on surullisempi kuin minun. Onhan sinulla läheisiä
ihmisiä, jotka jätät, vaikka he sinua vaivasivatkin. Minä sensijaan
jätän vain viran, joka tuli minulle helvetiksi. Nyt ei meillä ole muuta
kuin oma itsemme; siihen sinunkin täytyy tottua. Jos minä olisin ollut
viisaampi ja tuntenut sinut paremmin, en minä olisi koskaan kehottanut
meitä pysähtymään tänne. Itse asiassa oli hyvin lapsellinen oikku,
että me mieluummin tahdoimme lähteä Schiller-laivalla kuin jollakin
edellisellä, vain siitä syystä että olimme tutustuneet 'Kavaluudessa
ja rakkaudessa'. Nyt se on kuitenkin tapahtunut, ja kuluuhan aika
huomeniltaankin. Älä yhäti vain tuijota noin suoraan eteesi, rakkahin,
vaan tee kuten minäkin ja katsele katuja, kauppoja ja ihmisiä. Eikö
kaikki tunnu siltä kuin katsoisi satumaiseen näköputkeen? Ei pääse
tuskin käsitykseenkään, kun jo taas kuvat nopeasti vaihtuvat".

Klaara puristi hiljaa hänen käsivarttaan.

"Sinä olet hyvä, Joosef!" kuiskasi Klaara. "Ole vain kärsivällinen
minulle. Minä toivon, että vielä kerran tulen nuoreksi!"

He olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä
kullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin,
niin kutsutulle "Hamburgin vuorelle", jossa, kuten tietty, harva se
talo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin
hyvin epäilyttäviä huvitushaluja. Siellä on tanssihuoneustoja,
teatteripahasia, eläinnäyttelyitä, kapakoita ja kauppakojuja yhdessä
sekasotkussa, ja kaduilla kuljeskelee hämärässä kirjava, kaiken
säätyinen ja kaikilta ilmansuunnilta kokoontunut ihmispaljous, jossa
kuulee kaiken maailman kieliä ja joka seuraavana aamuna hajoaa yli
maitten ja vesien kaikkiin kompassin suuntiin. Nuoren miehen silmät,
jotka hetken aikaa olivat olleet synkät toverin alakuloisuuden
vuoksi, säihkyivät jälleen, kun hän silmäili tätä harvinaista
lainehtimista. Nyt juuri sytytettiin ensimäiset lyhdyt, kauppakojujen
edessä olevat kirkkaat kaasuliekit leimahtivat, ja kuuluttajat, jotka
iltanäytäntöjä varten ryhtyivät jälleen työhönsä, huutelivat kilpaa
käheine äänineen, voittaakseen, jos mahdollista, posetiivit ja eläin-
ja ratsutaituriaitauksien edessä soittavan turkkilaisen musiikin.
Klaara, painautui lujemmin kuljettajansa käsivarteen, ikäänkuin melu
olisi tuntunut hänestä kamalalta, vaikk'ei kukaan enää kiinnittänyt
häneen huomiota. Hän huomasi, mitenkä monet musta- ja vaalearipsiset
silmät katselivat hänen ystäväänsä, jonka pitkä vartalo ja avoimet
kasvot vetivät ohikulkevien naisten huomion puoleensa, Joosefin itsensä
näköjään aivan viattomasti katsoessa tuota kuten harvinaista näytelmää.

"Sinä olet varmaankin uuvuksissa", sanoi Joosef, kun hän tunsi, että
hänen seuralaisensa yhä raskaammin riippui hänen käsivarressaan. "Tämä
kansanvaellus ei tietääkseni miellytä sinua. On ihmeellistä, mitenkä
minä, vaikka tulenkin vain kylästä, en milloinkaan saa tarpeeksi
melua ympärilleni, vaikka sinulle taas ei mikään katu ole kyllin
hiljainen. Tiedätkö mitä? Tuolla minä näen talon, jonne menee hieman
säädyllisempää väkeä, tuo suuri valkoinen talo, jossa on kaksi pylvästä
sisäänkäytävän luona ja niissä suuret ilmoitukset: 'Englantilaisten
kansallislaulajain konserttisali'. Minä ajattelen, että voisimme
kuunnella hetkisen tuolla sisällä, siksi kunnes sinä olet levännyt, ja
sitten lähtisimme aivan suoraa päätä hotelliimme, nukkuaksemme oikein
kunnollisesti viimeisen yömme lujalla maaperällä".

Klaara nyökkäsi ja puristi hellästi hänen käsivarttaan. Hän näytti
hieman ilostuneen, vieläpä hän kiinnitti Joosefin huomion eräisiin
silmiinpistäviin olentoihinkin, jotka kulkivat heidän ohitseen:
pariin turkkilaiseen kauppiaaseen, joilla oli punainen fez-lakki ja
erääseen jättiläisen kokoiseen neekeriin, joka hoiperteli juopuneena
ihmisjoukossa laulaen äänekkäästi.

"Me olemme kaivanneet vankeudestamme avaraan maailmaan," sanoi Joosef
nauraen. "Nyt on meillä tässä kaikki neljä maanosaa yhdessä. Vahinko
vain, että vasta viimeisenä iltana keksimme tämän seudun. Täällä me
olisimme saaneet useammin tehdä esitutkimuksia, voidaksemme valmistua
siihen, mikä meitä odottaa tuolla puolen".

Sillä välin he olivat lähestyneet pylvästaloa ja astuivat nyt
ihmisvirran mukana käytävään lunastamaan pääsyliput. Heidän kulettuaan
erään kirkkaasti valaistun esihuoneen läpi, saapuivat he sisäsaliin,
josta kuului sekava äänten kohina. Se oli suuri, avara sali, jonka
perällä oli lava, jossa laulajat esiintyivät. Kolmella muulla
seinämällä olivat parvet, joita pylväät tukivat, ja ne olivat jaetut
aitioihin, kuten teatterin ensi rivit. Myöskin siellä oli pöytiä ja
tuoleja, ja viinurit juoksivat edes takaisin. Salin permanto oli niin
täynnä väkeä, että palvelevat henget vain vaivoin ja kannettavien
tavaroitten uhalla pääsivät pujahtamaan vieraitten lomitse. Kaikkien
yläpuolella lepäsi raskas, sininen savupilvi, jonka läpi vain vaivoin
näki punaisten kaasuliekkien säteilevän.

Kun molemmat astuivat sisään oli juuri väli-aika ja jokainen käytti
tilaisuutta hyväkseen, jatkaakseen naapurinsa kanssa keskustelua,
jonka laulu oli katkaissut. Seura, niin sekalainen kuin se olikin,
ei näyttänyt kehnoimmalta. Siinä näki useita kullalla kirjailtuja
laivastounivormuja, naisilla oli kaikilla hatut päässä, ja niin
vapaasti kuin jokainen käyttäytyikin, näytti kuitenkin siivo
esiintyminen vallitsevan. Mutta melu ja kuumuus näyttivät niin
huumaavan Klaaran tuntehikkaita aisteja, että hän kuiskasi ystävälleen:

"Lähtekäämme pois jälleen! En kestä oloa täällä neljännestuntiakaan".

Joosef nyökkäsi ja kääntyi katsomaan mitenkä paluumatka paraiten voisi
tapahtua. Oli kuitenkin mahdotonta taistella takana tulevaa virtaa
vastaan, joka täytti joka ainoan kolkan oveen saakka.

"Varmaankin löytyy joku sivu-ovi", sanoi Joosef. "Heti kun minä tapaan
viinurin, kysyn häneltä. Kunpa edes voisit levätä hetkisen. Mutta
kaikki paikat ovat täynnä väkeä. Ei vainkaan; tuolla pienen, pyöreän
pöydän ääressä istuu vain yksi ainoa nainen. Molemmat tuolit hänen
vieressään näkyvät kyllä olevan tilatut, vaan eiköhän siellä voisi
saada istuutua edes viiden minuutin ajaksi."

Hän ohjasi askeleensa, pitäen Klaaraa lujasti käsivarresta, ahdingon
läpi tuota paikkaa kohti, jossa hän oli keksinyt ainoat tyhjät tuolit.
Siellä istui eräs nuori nainen omituisessa asennossa, kädet ristissä
rinnalla, pää riipuksissa kuin nukkuneella. Pöydällä hänen edessään oli
kaksi lasia, joissa oli jotakin juomaa, molemmat vielä koskemattomina.
Yksi tuoleista oli hänellä jakkarana, toisella oli hänen pieni,
hienosta ulkomaisesta olesta punottu hattunsa, joka oli koristettu
kolibrilla ja kullalla kirjaillulla, omituisesti ympäri kiedotulla
nauhalla.

Kun molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä katsahti nainen äkkiä heihin.
Kaksi suurta, säihkyvää silmää tuijotti nuoreen mieheen; sitte ne taas
kääntyivät helmaan synkällä ilmeellä, kuten nurkuvan lapsen. "Paikat
eivät näy olevan joutilaat", sanoi Joosef hieman hämillään, "mutta
ehkä Te sallitte, neiti, tämän naisen levätä tässä kunnes Teidän
seuralaisenne saapuu".

"Pyydän, tehkää niin hyvin!" vastasi outo, nostaen nopeasti jalkansa
tuolilta ja ottaen hatun toiselta, "käyttäkää kernaasti tuoleja
levätäksenne. Minä en tiedä, ovatko ne edes otetutkaan; toinen ei
ainakaan".

Tällä hetkellä näpäytettiin muutamia alkusointuja pianolla. Vielä
meluavat äänet vaikenivat; perällä olevalle näyttämölle ilmestyi
hyvin komea vaaleakiharainen nainen, joka oli niin paksusti maalattu
kasvoiltaan, että näki valkoisen ja punasen loistavan tupakansauhunkin
läpi. Sillä aikaa kun nainen kumarteli yleisölle, oli parillamme aikaa
istuutua vapaille tuoleille, mutta molempain huomio kääntyi heti
niin täydellisesti pöytänaapuriin, ett'eivät he ensinkään huomanneet
laulajattaren esiintymistä eikä laulua.

Ne olivat tosiaankin kasvot, jotka voivat herättää erikoisempaa
huomiota ei ainoastaan näiden maailmaa vähän nähneiden, vaan
muidenkin: pehmeät, pyöreät, hennon, melkein lapsimaisen raikkaat
posket, kapea, mustan ja kiharaisen tukan reunustama otsa, jonka
alapuolella säihkyi pari teräksenharmaata silmää, joita varjostivat
hienot, mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset; lyhyt, aivan suora,
pieni nenä, jonka sieraimet silloin tällöin väreilivät; täyteläinen,
ei juuri pieni, puoliksi raollaan oleva suu silloinkin, kun pienet,
valkoiset hampaat olivat puserretut yhteen. Iho oli tasaisen keltainen
väriltään, kokonaan vailla punaa, vain kevyen simpukankuoren loisteen
värittämä. Kädet ja jalat olivat pienet kuin kahdeksanvuotiaan.
Pikkaraisissa korvissa riippui kaksi suurta helmeä ja sormissa säteili
monta sormusta. Muuten hän oli huolimattomasti puettu; valkoista
kaulaa suojasi kevyt intialainen shaali, vaikka huoneessa olikin
kuuma. Shaalin päällä riippuivat kultaiset, hienot perät, joissa oli
opaalisydän.

Sillä aikaa kun laulajatar leikkaavan terävällä äänellä lauloi erästä
englantilaista laulua, jonka loppusoinnut joka kerralla saivat
kuulijat äänekkääseen suostumushuutoon, ei tuntematon muuttanut
ilmettä eikä kohottanut silmiään tarkastaakseen uusia naapureitaan.
Klaara sitä vastoin ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Koko
esiintymisen harvinaisuus ja fantastisuus kiinnitti hänet kaikella
arvoituksentapaisen viehätyksellä, kasvojen ilmeen taas -- hän ei
voinut selittää miksi -- tehdessä häneen salaisen, vastenmielisen
vaikutuksen. Myöskin nuoren miehen täytyi yhä katsella tuota
oudonlaisen kaunista olentoa, mutta yksinkertaisen ihmettelevästi kuten
eläinnäyttelyssä katsellaan harvinaisen loistavasiipistä tropiikin
lintua. Ei hänkään kuullut laulua, josta ei muuten ymmärtänyt sanaakaan.

Kun laulajatar viimeisen kerran oli laulanut kimeän loppusointunsa
ja sali kaikui sekavasta naurusta ja käsien lyönneistä, nousi Joosef
seisaalleen.

"Minä katson, voisinko saada käsiini jonkun viinurin", kuiskasi hän
Klaaralle. "Voisin ehkä hankkia sinulle lasin sokerivettä ennenkuin
lähdemme".

Joosef kumarsi poislähtiessä tahtomattaan vieraalle, ja kun hän tätä
tehdessään sattui työntämään erästä viereistä pöytää, punastui hän
kovasti. Nuori nainen ei näyttänyt panevan tähän mitään huomiota.

Tuskin oli Joosef kadonnut joukkoon, kun nainen äkkiä kääntyi
naapuriinsa, johon hän tähän saakka oli istunut selin. Väkevä ambran
tuoksu, joka voitti tupakankin, levisi Klaaran luokse. Tuoksu näkyi
tulevan tukasta tai kaulalla riippuvasta shaalista.

"Onko hän Teidän veljenne?" kysyi nainen kääntäen suuret silmänsä
punastuvaan Klaaraan, joka vain hiljaa pudisti päätään. "Hän ei
olekaan Teidän näköisenne. Muuten hyvin kaunis mies. Miten Te olette
tullut tekemisiin hänen kanssaan? Teidän miehenne ei hän voi olla,
sillä siihen hän on liian nuori. Hm! Vaan mitäpä se minuun kuuluu?
Joka tapauksessa Te olette paremmassa sovussa hänen kanssaan kuin
minä toverini kanssa. Hän kohtelee Teitä niin kunnioittavasti kuin
Te olisitte hänen äitinsä. Minun sitävastoin -- katsokaapa vain
kuinka hän istuu tuolla toisella puolella ja välittää minusta viisi,
niinkuin ei minua maailmassa olisikaan! Katsokaa, tuo tuolla, jolla
on punanen poskiparta ja kapteenin puvussa, ja joka istuu tuon ilkeän
vaaleaverisen naisen luona, jota niin innokkaasti mielittelee. Tuskinpa
häntä tuo nainen miellyttää; oli, hänellä ei ole niinkään huono aisti,
-- mutta tehdäkseen minulle kiusaa, sillä olemme hieman kinastelleet.
Hän lähti luotani heti kun näki tuon äitelän olennon; -- hän sanoi,
että se oli vanha tuttavuus ja että hänen täytyi mennä tervehtimään.
Nyt hän on istunut jo kolme neljännestuntia kuin naulattu tuon
vieressä, vaikk'ei hänkään ole seuratta. Mitä Te siitä tuumitte?"

Nainen puhui tätä Klaaralle vienolla, hieman sortuneella äänellä,
ikäänkuin suuttumus olisi pusertanut hänen kurkkuaan. Harmaat silmät
salamoivat ja sieramet vapisivat. Hänen saksankielensä ääntyi
vieraasti; silloin tällöin hän sekotti puheeseen jonkun ranskankielisen
sanan. Puhuessaan hän aukoi vain hieman hampaitaan ja oli hänessä
silloin omituinen intohimoinen sulo, jota ei Klaarakaan voinut täysin
vastustaa.

"Eikö Teillä sitten ole mitään vaikutusvoimaa enää häneen?" kysyi
Klaara vihdoin. "Jos hän Teitä todella rakastaa, täytyy hänestä
varmaan näyttää arveluttavalta jättää Teidät niin pitkäksi aikaa tänne
yksiksenne. Onhan täällä useita, jotka tarjoutuisivat ritareiksenne,
jos hän pakottaisi Teidät äärimmäisyyteen".

Klaara ihmetteli itseään, että hän oli alentunut puhumaan niin
luottavasti olennon kanssa, jonka luonteesta hän ei enää voinut olla
epätietoinen.

Kaunotar heitti taas nopean, häijyn katseen uskottomaan seuralaiseensa
ja sanoi sitten:

"Uskotteko, että maksaisi minulle paljon, jos jättäisin hänet tuonne
istumaan ja etsisin itselleni toisen? Jumalan kiitos, olenhan kyllin
kaunis; eihän minun tarvitse olla sidottu _yhteen_ ainoaan. Mutta
hänellä on vielä jälellä koko laatikollinen kauniita esineitä,
koristeita ja kankaita; niitä en suo kellekään toiselle. Muuten, jos
hän vielä kauan jatkaa tuota..."

Hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaitaan.

Entinen vastenmielisyys nousi jälleen Klaaran sielussa. Vaistomaisesti
hän veti tuolinsa loitommaksi naapuristaan.

"Minä en käsitä Teitä!" sanoi hän salaamatta ylenkatsetta. "Minä
en surkuttele Teitä ollenkaan, koska pidätte enemmän rakastajanne
lahjoista kuin hänestä itsestään".

Kaunotar katsahti viattomimman hämmästyksen ilmeellä Klaaraa kasvoihin.

"Minun rakastajani?" sanoi hän äkkiä. "Minulla on vain kerran ollut
rakastaja, nuori, hyvin kaunis ranskalainen, joka oli perämiehenä
keisarillisella fregatilla. Hän vei minut pois Ceulon'ista, jossa
vanhempani elivät; minä olin silloin vielä melkein lapsi. Me
purjehdimme yhdessä pari vuotta, kunnes hän vihdoin laski minut maalle
tänne Hamburgiin, 'purkasi', kuten sanotaan, kun tavara poistetaan
laivasta. Hän oli jo naimisissa, ja nyt hänen oli pakko lähteä kotiin.
Sen jälkeen minä en ole voinut ketään miestä rakastaa. Mutta koska
minä olen nuori ja kaunis, en tahdo olla hupsu ja surra elämääni. Kun
joku on kaunis ja iloinen ja lahjoittaa minulle kauniita koristeita,
niin minä en arvele hetkeäkään, enkä kysy, kestääkö hauskuus viikon
tai puolen vuotta. Rakastettuni kanssa olin kaksi vuotta yhdessä;
mitä se minua auttoi? Lopuksi kuitenkin 'puretaan' ihaninkin rakkaus
kuin säkillinen jaavakahvia tai laatikko sokeria. Katsokaa, näin
minä ajattelen asiasta, ja kun Te ette sitä ymmärrä, surkuttelen
minä _Teitä_. Te tulette vielä kerran sen myöskin ymmärtämään, kuten
jokainen meistä, vaikka teidän ystävällänne onkin niin rehelliset
kasvot, kuten sillä englantilaisella papilla, joka kerran oli
laivallamme matkalla Buenos-Aires'iin".

Nopea puhe näytti tehneen hänet janoiseksi. Hän tarttui toiseen
pöydällä olevista laseista ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä
puolilleen.

"Punssi on hyvää, vain hieman heikkoa", sanoi hän sitten niin
välinpitämättömästi kuin ei hän olisikaan ilmaissut surullista
elämänviisauttaan. "Ettekö Te tahdo ottaa toista lasia? _Hän_ ei ole
siitä vielä juonut".

Klaara pudisti vain päätään. Hän oli syventynyt ajatuksiin, joista
hän ei päässyt irti. Mistä se johtui, että hänen täytyi katsella tätä
tyttöä myötätuntoisella osanotolla, vaikka hän hieman inhottikin.

"Ja mitenkä Te voitte, katsoessanne näin lohduttomasti maailmaa ja
miehiä, löytää mitään tyydytystä?" kysyi Klaara hetken vaitiolon
jälkeen.

"Lohduttomasti? Mihin minä lohdutusta tarvitsisin? Siihenkö, että minä
olen maailmassa? Sitenhän on muidenkin laita. Tai siksikö kun minä en
ole mikään prinsessa? Silloin olisin ehkä joutunut naimisiin jonkun
vanhan, harmaapäisen prinssin kanssa, jota en koskaan olisi ennen
nähnyt ja surisin kuolemaan asti kultaisella valtaistuimellani. Sen
sijaan minä voin nyt tehdä joka hetki mitä mieleni halaa. Minun ei
tarvitse tehdä tiliä kellekään, ei edes vanhemmilleni -- heille minä
jo kauan olen kuollut, -- eikä miehelle, ketä rakastaisin, ja jonka
mieliksi minun, jos hän minua rakastaisi, täytyisi tehdä kaikenlaista.
Minä kyllä tiedän, mitä Te tarkoitatte. Te arvelette, ett'en minä kauan
pysy nuorena, kauniina ja terveenä, ja silloin ei kukaan ojentaisi
minulle punssilasia ja minun täytyisi lahota olilla. Ei, madame, niin
pitkälle en aijo joutua. Kukaan ei voi minua pakottaa elämään, kun se
lakkaa tarjoamasta minulle tyydytystä. Nyt tosin, kun joka päivä tuo
jotakin uutta mukanaan, kauhistuttaisi kuolema minua.

"Mutta kuinka voisi kuolema pelottaa, jos täytyisi elää kuin koira, sitä
minä en koskaan ole voinut ymmärtää. Toistaiseksi minä en sitä paljoa
ajattelekaan. Kunpa vain voisin saattaa _hänelle_ jotakin kiusaa!
Ah, nytpä keksin keinon! Teidän täytyy lainata minulle aarteenne
viiden minuutin ajaksi. Tuossapa hän juuri palaa, tuo kelpo mies!
Hän on tunkeutunut tarjoilupöydän luokse ja tuo Teille leivoksen ja
pari suurta appelsiinia. Uskotteko, hän on todellakin hyvin kaunis?
Teenkö hänet hetkiseksi Teille vastahakoiseksi? Älkää vain heti tulko
vihaiseksi! Tehän tiedätte että minä en kenestäkään välitä ja Teidän
olisi minulle liian kesy. Luulen tosiaankin, että hän juo sokerivettä
kuten Tekin".

Tällä hetkellä astui tämän kevytmielisen puheen esine taas pöydän luo
ja asetti Klaaran eteen pöydälle ostamansa virvokkeet.

"Minä olen luvannut kolmelle viinurille kuninkaallisen palkinnon,
jos he olisivat voineet hankkia jotain juotavaa sinulle", sanoi
hän nauraen, "mutta jokaisella oli sadat tilaukset mielessä.
Toistaiseksi..."

"Minä kiitän sinua. Mutta me käytämme mieluummin väliaikaa
kävelläksemme".

Kaunis tyttö nauroi.

"Teillä on hyvin mustasukkainen rouva, herraseni. Ajatelkaahan, minä
pyysin häneltä juuri Teidän käsivarttanne viiden minuutin ajaksi, jotta
Te voisitte kulkea kanssani pari kertaa tuon pöydän ohi, jossa istuu
eräs henkilö, joka on tuonut minut tänne jättääkseen minut yksikseni
istumaan. Nyt hän pelkää, että minä ryöstäisin Teidät. Voitteko
palvella minua viisi minuuttia? Siltä Te ette juuri näytä".

Joosef katsahti kysyvästi Klaaraan; ylpeys oli ajanut kaiken veren
tämän poskille.

"Onko se pilaa vai totta?" kysyi Joosef Klaaralta.

"Ei kumpaakaan tai molempia. Neiti tahtoisi tietää, onko minulla sama
mielipide miehistä kuin hänellä. Ell'ei sinulle ole vastenmielistä olla
hänelle apuna tässä kokeessa -- niin ei minulla ole vähääkään sitä
vastaan".

"Minä kiitän", sanoi vieras ja nousi. "Jos siis suvaitsette herraseni,
niin tarjotkaa minulle käsivartenne; minä näytän tien. Minä jätän
hänet viiden minuutin kuluttua Teille vahingoittumattomana," huusi
hän nauraen Klaaralle, tarttuen Joosefin käsivarteen. Pian hän oli
vetänyt Joosefin ihmisjoukkoon, siihen suuntaan, josta kapteenin puvun
kultaiset nauhat loistivat.

Sanomattoman katkera tunne valtasi Klaaran, kun hän näki molempien
katoavan. Oliko mahdollista, että Joosef antoi tämän seikkailijattaan
käyttää itseään näin väärin, keikailevaan kujeeseen? Eikö hän
huomannut, mikä tuska ja kielto ilmeni hänen äänessään, kun hän antoi
tuon pakotetun, näköään välinpitämättömän myöntymyksen? Eikö hän
lukenut hänen silmistään, ett'ei hän mitään niin hartaasti halunnut
kuin paeta tästä ilmapiiristä, paeta niin nopeasti ja niin kauvas
kuin mahdollista? Joosef tosin oli hänen puhuessaan tuijottanut
vieraan kasvoihin niin vilpittömän ihmettelyn ja ihastuksen ilmeellä,
ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut pöytänaapurin viehätyksen.
Olihan vieras ensin istunut syventyneenä itseensä, mutta nyt hän pani
kaiken viehätysvoimansa liikkeelle: naurunsa, hurmaavimmat pilkalliset
silmäyksensä, nuoren olentonsa vienon, mutta kuitenkin uhkean sulon.
Ja nyt seurasi Joosef tuota olentoa, ajattelematta sitä tehdessään
ollenkaan itseään, katsomatta taakseen ystäväänsä ja sanomatta
silmäyksellä hänelle: tulen pian luoksesi; sinun täytyy mukautua
välttämättömyyteen kuten minunkin!

Vain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa
viidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi
vapisevan nais-sydämen!

Klaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden
viiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli,
juomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat
silmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain
surullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut
autiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan
ihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä
kauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää
palaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen
liehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta
poispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua,
joka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni:
"Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta?
Kuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!"

Silloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta
kuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka
oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä
aikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron
"havannalaisen niggerin kansallislaulun". Jyrisevästä suostumushuudosta
päättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset,
oli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja
kumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan
villapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden
seurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin
niin myrskyävästi "dacapoa", että hänen vielä kerran täytyi alkaa
alusta. Nyt hän esitti uuden "niggerilaulun", joka voitti edellisenkin
hullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin
neekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina
soittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet "dacapo"-huudot, kunnes
suosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois
näyttämöltä.

Pitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt
kauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin
jätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei
varmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu
pysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli,
kun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?

Jospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen
uhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef --
voisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse,
joka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta,
että hän oli Joosefille liian vanha? "Kunnioittavasti kuin äitiä"
kohteli Joosef häntä -- mitä se tuota naista liikutti?

Miksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota
kevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai
tehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä
kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään
uuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja
elämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta,
voisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?

Ei; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen
kasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään
vastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on
mitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja
sanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta
sitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää,
jonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet,
viittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.

Heti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen
käsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa
julkeasti silmiin.

"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan", sanoo hän kietoen kaulalleen
alas liukuneen shaalin. "Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme
kaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee
tuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen,
joka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa.
Mutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten
täytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän
ei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en
voi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet
vahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää
aivan tykkänään unohtako minua!"

Joosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän
oli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet
ulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä
oli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas
ja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet
yhteenpuristettuina.

Toinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef
äkkiä ja katsahti saliin.

"Mitä sinulta puuttuu?" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.

"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit
appelsiinisi. Noudanko ne sinulle?"

"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin
epäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat
myrkytetyt!"

       *       *       *       *       *

Taivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi
keveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä,
että ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä
käytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa
käyntiään.

Joosef otti hatun päästään. "Mikä hyvä teko!" sanoi hän.

Klaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella
niin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.

"Nojaudu lujemmin minuun rakas!" pyysi Joosef, "muuten minä todenperään
kadotan sinut tuonne joukkoon".

"Ei ole hätää!" vastasi puhuteltu lyhyesti, "jos jotkut todella
kuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa".

Sitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin
he olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää
mitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi
Joosef äkkiä:

"Arvaatko, ketä hän niin elävästi muistutti?"

"Kuka?"

"Tuo tyttö konserttisalissa. Hän oli niin kovin nuoren kreivittären
näköinen".

"Ensi lempesikö? Minä toivon, että kreivittäresi oli jalompi, sillä
muuten surkuttelisin sinua antaessasi sydämesi ensi kerralla niin
polkuhintaan".

Älä käsitä minua väärin. Minä en tarkoita esiintymistä, vaan kasvojen
ulkomuotoa, etenkin sivulta katsoessa, samoin käyntiä ja olkapäitten
nytkimistä; samoin teki kreivitärkin. Tuo kaikki pisti heti silmiin kun
minä astuin hänen pöytänsä luokse. Muuten, mitä henkeen ja luonteeseen
tulee, niin heillä ei ole sukulaisuuden varjoakaan.

"Sinä olet kovin hyväntahtoinen puhuessasi tämän kurjan olennon
hengestä ja luonteesta".

Mies pysähtyi hetkeksi.

"Luuletko sinä todellakin, että hän on niin syvälle langennut, ett'ei
hän enää voi siitä nousta?"

"En tiedä, enkä voi sitä ajatellakaan, sillä jo paljas ajatteleminen
panee vereni kiehumaan, Sinun laitasi on vallan toisin. Sinähän olet
tottunut ottamaan vastaan syntisten rippiä; mutta jos sinä rakastat
minua, niin älä puhu enää mitään hänestä minulle. Koetan riistää
muististani koko tämän illan. Minä olen liiaksi kärsinyt".

"Tule!" sanoi mies rauhoittavasti, tarttuen taas lujemmin hänen
käsivarteensa. "Sinä olet ylen rasittunut ja sinun täytyy heti päästä
vuoteeseen. Otamme ajurin, sillä sataa kovemmin, ja minä pelkään, että
tässä pimeydessä eksyn tieltä".

He kulkivat ravintolaan ja sulkeutuivat heti huoneeseen. Viinuri, joka
valaisi portaita ilmotti, että "Schiller"-laivasta oli iltapäivällä
tullut miehiä toimittamaan heidän tavaransa laivalle. Ne seitsemän
laatikkoa, jotka sisälsivät serkun perinnön, oli viinuri heille
jättänyt ja saanut niistä kuitin.

"Hyvä on!" sanoi Joosef pistäen paperin koneellisesti taskuunsa. Hän
näytti ajattelevan vallan toisia asioita.

Heidän saavuttuaan huoneeseen, alkoi Klaara heti riisuutua. Joosef
kulki kädet selällä edes takaisin tilavassa huoneessa; hän vihelsi
itsekseen jotain säveltä.

Tämä vihellys nostatti Klaarassa -- hän ei tiennyt miksi -- hyvin
tuskallisen tunteen. Hän sanoi tämän vihdoin Joosefille.

Joosef lakkasi heti ja astui hänen eteensä. "Suo anteeksi", hän sanoi,
"minä unohdin, että sinun päätäsi särkee. Uni tekee sinulle hyvää".

Hän levitti kätensä vetääkseen hänet luokseen, mutta Klaara käänsi
kasvonsa poispäin niin että huulet koskettivat vain ohimoa.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" tiedusteli Joosef huolestuneena. "Sinä olet
niin kylmä. Enkö minä saa edes yhtä suudelmaa yöksi?"

"Huomenna! Minusta tuntuu tänään ensi kerran ikäänkuin se olisi synti".

"Ja _vaikkapa_ se olisikin, niin enkö minä voi sinua päästää siitä
synnistä, rakkahin?"

"Joosef!" huudahti Klaara, kohottaen kätensä rukoilevasti hänen
puoleensa "Jumalan tähden puhu kaikesta, vaan ei tästä, älä muistuta
minulle _sitä_! Minulle on ollut vaikeata unohtaa se -- ja sinä voit
noin kevytmielisesti tehdä siitä pilkkaa! Oi Jumalani!"

Joosef katsoi häneen kummastuneena.

"Sinä olet tosiaankin sairas", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti,
"huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se
vavahtaa niin omituisesti..."

Joosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa
edellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran
seisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän
hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.

"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!" sanoi hän. "Minä -- minä jään vielä
valveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää
yötä ja tule pian terveemmäksi!"

Neljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi
nukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät
paloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä
innokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan
katsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui
nojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan
kynttilänliekkiin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon
salaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine
seinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää
tätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa,
millä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen,
jonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain
englanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen
niiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta
toistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli
hyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten
kesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa
auttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään
Klaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin
umpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä
jotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan
missään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.

Kun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja
nopeammin kuin tavallisesti -- he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä
alhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu
vastaan -- nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: "Olenhan
unohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan
ollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno
on jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme
suuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä
etsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen".

"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena
tässä asiassa?"

"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan.
Minä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani
heti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen
ja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on
minun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan.
Mutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta..."

"Minä en tosiaankaan tiennyt, että sinä olet raha-asioissa niin
tarkka", sanoi Klaara katsahtaen Joosefiin rauhallisesti, jolloin tämä
loi katseensa maahan. "Tähän asti olen luullut sinua tuhlaajaksi;
ei mikään tuntunut liian kalliilta sinulle minun tähteni, ja ellen
minä olisi sinua estänyt, olisi sinun pääomasi vielä arveluttavammin
sulanut".

"Juuri sentähden", lausui Joosef pakotetulla naurulla. "Säästäväinen
vaimoseni on minua jo hieman parantanut. Siis näkemiin!"

Hän otti nopeasti hattunsa ja sateensuojan ja kiiruhti huoneesta.

       *       *       *       *       *

Tunti oli jo aikoja sitten kulunut, samoin toinen ja kolmaskin. Ulkona
kuului sade roiskivan ikävästi ja yksitoikkoisesti, ja ihmisvirran
tuottama kohina kuului niin nukuttavana ja kiusoittavana kadulta.
Silloin tällöin pysähtyi ravintolan edustalle vaunuja; käytävässä
kuului askeleita, jotka jälleen vaikenivat, mutta ei vieläkään hänen
askeleitaan.

Vihdoin -- kello oli juuri lyönyt viisi -- pysähtyivät vaunut
ravintolan eteen, niitten ovi kiskaistiin auki ja joku tuli kiiruhtavin
askelin toiseen kerrokseen. Kun Joosef avasi oven näki hän Klaaran
istuvan sohvalla, kirjoitussalkku edessään ja siinä alotettu kirje.
Klaara jatkoi, hänen astuessaan huoneeseen, yhä kirjoittamista,
ikäänkuin hän ei olisi kuullut Joosefin paluuta.

"Vihdoinkin olen täällä!", huudahti Joosef vieden sateenvarjon huoneen
etäisimpään nurkkaan. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon
vaivaa minulla oli, kuinka usein eksyin, ja vihdoin kuinka löysin
rehellisen juutalaisen, joka minua kohtaan oli kristillisempi kuin
_meikäläiset_. Sain tosin odottaa jonkun aikaa hänen konttorissaan,
kunnes hän oli saanut kokoon riittävän rahamäärän. Onko aika tullut
sinulle sillävälin pitkäksi? Mutta sinähän kirjoitat! Kenelle sinulla
on vielä kirjoittamista?"

Joosef astui pöydän luo; hänen liikkeensä olivat epävarmat ja hänen
kasvoillaan heloitti vaihteleva puna.

"Enkö minä saa tietää, kenelle sinä kirjoitat?" jatkoi hän, kun hän ei
heti saanut vastausta.

"Kyllä. Minä olen vain sinulle kirjoittanut".

"Minulleko?"

"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai _jos_ palaisitkin,
et löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle
kuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa,
että olisi turhaa etsiä minua".

"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä..."

"Ei, ei!" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden,
kun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. "Nyt on ratkaistu; minä olen
tarkkaan punninnut -- aikaahan sinä olet minulle suonut -- on parempi
siten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska
kirje kerran on kirjoitettu -- kas tuossa, lue se! Minulle olisi
katkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa
lausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan
luo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin
omituisen ambran ja santelipuun tuoksun -- huomaathan, että on turhaa
valehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä".

Joosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä.
Mutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein,
kokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:

"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten -- hyvästi!"

Joosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut.
Hän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:

"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko
takaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet
lähtenyt, et palaa. Ja sentähden on _minun_ lähdettävä. Minä tiesin sen
jo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli
tehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta
jättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni
sinut _kokonaan_ omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä
olla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja
ritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia.
Minun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi.
Mutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on
minulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen
onkin tuskallista -- mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu
vapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet
pitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin
juurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö
toisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla
kahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin
kauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?

"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää
elämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua
koskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen
voittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana
elämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa
niinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä
kuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen
toipumistani.

"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi
mitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia
muistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan
sinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen
sinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan
itsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja
puhdas onni ennemmin tai myöhemmin. _Sen_ minä suon sinulle; siihen
tarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja
sitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.

"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin
nyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi,
etten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä
minä tuskin..."

Tässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.

Joosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä
tuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta
käsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen
tajuun.

"Klaara!" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, "voitko
antaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin --
sinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän
ijäksemme".

Klaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui
hattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain
ikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.

"Se on mahdotonta!" puhui Joosef itsekseen. "Niinkö piti kaiken
loppua? Klaara, Jospa ajattelisit... kunpa vain tahtoisit kuulla minua
ennenkuin työnnät minut luotasi... enkö jo eilen sinulle tunnustanut,
_ketä_ hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni,
ellen vielä kerran olisi noita kasvoja..."

"Suuri lapsi!" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi,
niin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. "Enkö minä ole
kirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi,
liiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja,
esimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei
enää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa -- olisin sen
sinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut
--: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain
kadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä.
Mitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta
itseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä,
kurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja
heikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen
kahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin
kohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää
voisi hengittää... ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin
sellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan
pyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta
pyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä _ihminen_ voi toiselle suoda olet
sinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota".

Näiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran.
Hän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef
syöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla,
puristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.

"Klaara, -- rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda
vielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö
varjoakaan toisesta tunteesta -- mutta sitähän sinä et itsekään usko!
sehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan
tyrmääsi ja minä..."

"Ei!" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, "ei
milloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi!
Niin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua
suojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme
meren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi
omia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on
vallan toisin, että minä _rakastan_ sinua, _rakastan_ kurjan, vanhan
sieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain
rakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä
ja välinpitämättömänä -- kuinka sanoikaan tuo vieras? -- kunnioittavana
kuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi
minulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy
valtameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja
sentähden lähde sinä heti laivalle, -- ja minä... minä jään tänne!"

Joosef hypähti äkkiä pystyyn. Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut;
rauhallinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

"Hyvä!" hän sanoi. "Minä en voi pakottaa sinua tekemään sellaista,
jota sinä et tahdo. Sinä tahdot olla vapaa ja tahdot minutkin päästää
vapaaksi. Siinä tapauksessa minäkin teen, mitä minä tahdon ja mitä
minun tulee tehdä, ja täten sanon sinulle: minäkin jään. Ja jollet sinä
voi kärsiä minua luonasi, niin on tässä kerroksessa vieläkin tyhjiä
huoneita. Sinä et voi minulta kieltää..."

"Joosef" keskeytti Klaara hänet, "sinä raivoot, sinä et tiedä, mitä
teet. Sinun paikkasi laivalla, jonka jo edeltäkäsin olet maksanut,
kaikki matkakapineesi, jotka jo ovat siellä..."

"Mitä vanhasta romusta!" huudahti Joosef kiihkeästi. "Nyt kun minä
taas olen yksin ei minun tarvitse olla saita. Ja kuka tietää, kuinka
kauan tätä pilaa kestäneekään? Kahdeksan päivän kuluttua he tulevat
rauhattomiksi ellei lintu silloin ole palannut häkkiinsä. Ja siihen
asti -- Hamburgissa eletään iloisesti. Viini on hyvää ja naiset..."

Klaara säpsähti. Hän rupesi ajattelemaan, mikä Joosefista tulisi,
jos hän toteuttaisi uhkauksensa ja antaisi laivan lähteä. Täällä --
saksalaisella maaperällä -- niin vaarallisessa läheisyydessä...

Hän nousi ja sitoi hattunsa lujemmin päähän.

"Me olemme perin lapsellisia ihmisiä", sanoi hän ja yritti hymyillä.
"Suo minulle anteeksi Joosef. Minä olin niin kiihdyksissä, hermostunut
ja vaivuin, odottaessani äsken sinua ja kuullessani vain sateen
pieksämistä, tällaisiin mielettömiin haaveiluihin. Mutta sinä olet
oikeassa; sehän on mahdotonta kun me kerran olemme määrätyt toisillemme
elämässä ja kuolemassa. Tosin, kuten jo sanoin, jos minä rakastaisin
sinua vähemmän, ja sinä olisit itsekkäämpi ja vähemmän ritarillinen...!
Mutta me emme voi muuttaa itseämme toisenlaisiksi kuin olemme. Tule!
Soita viinurille, että hän pitää huolta vaunuista ja toimittaa laukun
alas. Minun on kiire päästä laivalle, pois ainakin tästä huoneesta --
minä olen täällä liiaksi kärsinyt!"

Joosef sulki hänet tulvivalla riemulla syliinsä; Klaara kärsi nyt hänen
syleilyään, mutta huulten kosketusta hän päättävästi karttoi. Sitten
Joosef suoritti laskun ja antoi viedä laukun edeltäpäin. Itse hän
kuletti Klaaraa käsivarresta rappusia alas.

Tunti tämän jälkeen seurasi Joosef huolellisesti Klaaraa heiluvilla
laivantikkailla, jotka veivät pienestä veneestä "Schillerin" kannelle.

       *       *       *       *       *

Laiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella
jos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä
satamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä
hyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän
ohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän
mahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi,
ett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi
tulee hän voimaan paremmin.

Nyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. "Täällä ei enää kukaan voi
tunkeutua välillemme", laski Joosef pilojaan, "täällä on tilaa vain
meille kahdelle". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja
huoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei
sitä kuitenkaan huomannut.

Koska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää
joitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä.
"Rakasta minua yhäkin", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä,
"ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt
uhrauksia... ja... olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi
päiväksi, oletko?"

"Ikuisiksi ajoiksi!" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella
juhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi
luotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.

Kun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin
kannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista
seinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi
Joosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja
katseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot
tunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät
kasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi
korvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja
ajatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle
tänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden
puoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.

"Kiitän sinua Joosef, -- kaikesta", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei
tiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu
unessa.

Sitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi -- ihanasta, nuoresta ja
kevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja
joka tuoksui ambralta.

       *       *       *       *       *

Kun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut
vastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli
tyhjä.

Hän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi
päivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.

Hän pukeutui nopeasti ja nousi sitten ummehtuneesta kajuutasta kannelle.

Aurinko valaisi aavaa merta, jonka tyyntä pintaa laiva nopeasti halkoi.
Kaikkialla oli elämää ja iloista liikettä, kaikkia virkisti yön jälkeen
raikas aamutuuli, joka siveli mastoja ja purjeita.

Nuori mies oli kolme kertaa etsinyt koko laivankannen löytämättä
jälkeäkään seuralaisestaan. Nyt hän asteli, kasvot kauhean tuskan
vääristäminä, kapteenin luokse ja kysyi, oliko hänen rouvansa
mahdollisesti noussut yöllä meritaudin ahdistamana ja sitten
paluumatkalla eksynyt jonnekin väärään hyttiin.

"Se on mahdotonta, herra", oli vastaus, "kaikki hytit ovat täynnä.
Rouva olisi heti huomannut erehdyksensä. Vaan ell'ei laivaväen
osastolla..."

Nyt lähestyi pieni laivapoika, joka seisoi lähellä ja joka oli kuullut
kysymyksen ja vastauksen. Hän otti ujostellen lakin päästään, kynsi
korvallistaan ja sanoi:

"Rouvako, sir, valkoisessa puvussa ja siinä kukkia? Puoliyön jälkeen,
kun minä makasin tuolla peräsimen luona vahtivuorollani, nousi eräs
rouva kannelle. Näin mitenkä hän kumartui laidan yli, aprikoi ja tuumi;
hän oli varmaankin merikipeä. Katselin sitten vähän aikaa poispäin,
sir, ja kun käännän päätäni, on nainen poissa. Arvelin, että hän palasi
kajuuttaan, enkä sen jälkeen ole koko asiaa ajatellut, kapteeni, enkä
myöskään tiedä..."

Sana jäi äkkiä hänen huulilleen. Vieras, jolle hän kertoi tietonsa, oli
ääneti sortunut maahan ja makasi nyt tajuttomana laivankannella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi vankia - Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home