Title: Jäiset temppelit - Runoja
Author: Kouta, Aarni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jäiset temppelit - Runoja" ***


JÄISET TEMPPELIT

Runoja

Kirj.

AARNI KOUTA



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.



SISÄLLYS:

Korven yö

 Korven yö.
 Tähti-silmä.
 Suutelo.
 Äänettömyys.
 Hankihaudassa.

Ihmisen laulu

 Työn laulu.
 Elämän laulu.
 Ihmisyyden laulu.
 Ihmisen laulu.
 Kaunis -- iäinen...
 Katoavaisuuden kuoro.
 Prometheus.

Näky

 Näky.
 Suru.
 Tyhjyys.
 Yölaulu.
 Manan matkalla.

Carmen.

 Brynhild.
 Seppelöity.

Hämeelle.

Tiberius Rooman keisari

 1. Mietteitä curiassa.
 2. Sejanuksen surma.
 3. Caprin kallioilla.

Jäiset temppelit



KORVEN YÖ



KORVEN YÖ.


    Kalskaa kylmä korven yössä,
    taivaan suuret tähdet palaa,
    kiiluu kiteet kuuravyössä,
    kuudan jäisen kuullon valaa
    hankiin, joita vyöttää halla
    öinen, surmaa-säteilevä...
    pakkassini yllä, alla
    metsä hyyssä-helisevä.

    Raiskaa kylmä, kimaltaen
    revontulten säilät viiltää
    pintaa pakkastaivaan laen,
    oudot ilman ääret kiiltää,
    kiertää kajo korven rantaa,
    kylmän terässoitto raikuu,
    sävel toinen toistaan kantaa,
    äänet oudot yössä kaikuu.

    Raiskaa kylmä, holvit jäiset
    kohoo korven kolkkoon yöhön,
    missä kuuraseppel-päiset
    talven henget käyvät työhön,
    paukkuu paljat, kimaltavaa
    takoo talvi temppeliä,
    seinät nostaa, ukset avaa,
    torneja luo välkkyviä.

    Jäinen templi, metsäin pyhä,
    tähdet päällä kurkihirren,
    jonka kimmellystä yhä
    kertoo kaiku korven virren,
    templi, jossa juhlii öiset
    sydänkorven oudot aaveet,
    avaruudet tähtivöiset,
    hullun aivon hurjat haaveet.



TÄHTI-SILMÄ.


    Olet hangelle heitetty, yltyy yö,
    pien' Tähti-silmä...
    pakkanen kiihtyy ja taivas tulta lyö,
    säkenöiden saartaa korvet talven kylmä.
    Säilänsä iskee salon petäjään,
    herää metsä mykkä jäiseen helinään,
    hopeana välkkyy taivaan tähtivyö...
    Täytetty on kuoleman tyly, kylmä työ,
    pakkanen kiihtyy, yltyy, uhkaa yö,
    pien' Tähti-silmä, vilun, viiman lapsi.

    Pien' Tähti-silmä,
    korpien halki ja kautta kolkon maan
    on kulkenut kuoleman musta, raskas siipi.
    Sen havinassa hangille piilopaikoistaan
    yön petolauma hallava hiipi,
    se aavemaisin askelin kiertää kinoksia,
    yön helmaan syttyy soihtuja veren-puuntavia,
    kuin sadoin sähkölampuin loistaa lakeus,
    käy likellä ja kaukana outo kimallus,
    yön pakkaspalo kiihtyy, soi aavoilla ulvonta,
    kuin kuoleman rauta kiiltää kuun sirppi taivaalla.

    Pien' Tähti-silmä, ei siihen
    satu surman säihkyvä, säälitön rauta,
    jota kuolema lapsenaan vartioi,
    ei nietos talvien sen ole hauta,
    mi sydämensä syksyyn hankia loi.
    Se käsissä kipenöivän kylmän ei turru,
    min veressä tulipalo-pakkaset soi,
    se vilun ei ventona vieraana murru,
    mi hallan hyisiä rintoja joi.
    Kenen silmät kuurassa, kiteinä kiiluu,
    kenen henki korpien kammoa on,
    hän hankien tähtenä yössä hiiluu
    ja sammuu koitteessa korven auringon.



SUUTELO.


    Kesän kukoistivat valkoliljat,
    kaihon, kaipuun haavemieli kukat.

    Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan
    kietoi luonnon, mutta liljat seisoi
    yhä vielä lumivalkeissansa.

    Palas yöhyt, liljain rakastettu,
    joka kesän kaiken poissa viipyi,
    liljain valotulvaan nääntyessä.
    "Suuta anna", kuiski kukat sille.

    Hyiset huulet valkoteriin painui,
    syttyi tähdet syksytaivahalle,
    helkkyi hallan hopeaiset helmet,
    helkkyi helmet, kulisivat kullat,
    kalskahteli kylmän teräskannel, --
    värjyi yö ja värjyi valkoliljat.

    Mutta sarastaissa maa ol' valkee,
    hanget hopeisina kimmelsivät,
    hankivuotehella murtuneena
    jäässä kimaltava kuollut kukka.



ÄÄNETTÖMYYS.


    Ma tarun tiedän nuorukaisesta,
    mi lemmen lumopuiston löysi kerran.

    Se puisto ihmisilt' on salattu,
    se äänetönnä lepää varjossansa,
    ei lehvä liiku, kare hienoinkaan
    sen peilisiä lähteitä ei särje,
    vain joskus linnut laulaa oksillaan,
    soi hetken hento, heläjöivä virsi,
    soi... sammuu hiljaa puiden pimentohon.

    Käy taru, ihmisääni puiston sen
    lepäävää rauhaa milloinkaan jos särkee,
    se puisto katoo niinkuin katoo kaste,
    mi aamun arkaa punerrusta säikkyy.

    Se nuorukainen istui vaieten
    yön äänettömät hetket, istui illat,
    mut kerran, päivän hukkuessa purppuraan,
    kun saapui yö ja syttyi taivaan tähdet,
    hän helmaan armahansa vaipui, virkkoi:
    "Sua lemmin."

    Sammui tähdet, ylti yö.
    Hän yksin seisoi elon erämaassa,
    tuul' ulvoi, uhkas autiuden ääret
    ja sade rankka häntä piiskasi.



HANKIHAUDHSSA.


    Alla hanki hohtava, jäinen,
    yllä taivas kimmeltäväinen.

    Hankihaudassa murtunut miesi.
    Sydänyön ylhäiset tähdet vain tiesi,

    miksi hän hylkäsi haaveensa parhaan.
    Kulki korpien yössä harhaan.



IHMISEN LAULU



TYÖN LAULU.


    Ehtoo tummuu,
    rusko sammuu
    mustaan yöhön,
    Syttyy hiillos,
    leimuu liesi,
    hehkuu rauta.
    Ryhtyy työhön
    töiden miesi,

    kirkas viillos
    ilmaan piirtyy.
    Muodot muuttuu,
    sinne siirtyy
    aine jossa
    toinen aine
    toista puuttuu.
    Musta laine
    suvannossa
    elon liikkuu.

    Iskee tulta
    ilman ukset,
    kirkkaat kulta-
    kangastukset
    yössä aukee.
    Ukkospilvet
    synkät laukee,
    tärisevät
    avaruudet,
    värisevät
    ihanuudet
    salamoivat
    elon yössä.
    Työn ja tarmon
    vasket soivat,
    sävelvyössä
    hymni helää
    ihmisyyden,
    joka armon
    luotaan heittää,
    joka elää,
    vaikka taivaan
    ylevyyden
    jumalviha
    julma peittää.

    Työ on elon
    valtavirsi:
    laulat, lahoo
    kalman hirsi,
    isket, suistuu
    mereen vuoret,
    käsket, nousee
    touot nuoret.
    Päivä saatu
    taivahasta,
    laulun laatu
    toiminnasta.



ELÄMÄN LAULU.


    Alussa ääretön, määrätön meri,
    toinen aalto musta, toinen niinkuin veri.

    Aaltojen harjalla Tuonen tumma pursi,
    musta aalto kantoi, punainen sen mursi.

    Manan kolkko mahti aaltojen alla,
    pinta puna-purppuraa, syvyyksissä halla.

    Purppurakuohuissa elon heljä haaksi,
    päivän palo oppaaksi, kuolon kajo taaksi.

    Aaltojen alla mahtivirret Manan,
    yllä iki-ihmeet elon, ihmissanan.

    Aaltojen yössä Tuonen tumma loihtu,
    ilmojen vyössä taivaan tulisoihtu.

    Pohjalla kalman lasten kaamea soitto,
    aalloilla ihmiselon ikuinen voitto.



IHMISYYDEN LÄULU.


    Ihmisyys hengen ylhäisin kukka,
    mieli jäinen elon mahlan hyytävä hukka.

    Synkkä on elon huoli, viiltävä sen hätä,
    iskee haavan sydämeen, ei murtamatta jätä.

    Iskee haavan sydämeen, saa herkiksi mielet,
    värisevi ihmisrinnan korkeat kielet.

    Sytyttävi oudot tulet, sielun aateluuden,
    kanteleisiin virittävi hengen laulun uuden.

    Laulamme, kuinka viikot, kuut ja vuodet vaihtuu,
    syttyy sytö sydämen ja jälleen jäähtyy, haihtuu.

    Laulamme, kuinka aatos matkaa Manan maita,
    kirkastuu ja polkuja astuu autuaita.

    Kuinka kannel korkeana, voitokkaana kaikaa,
    kuuluttaen kauneuden, sopusoinnun aikaa.

    Meret astinlaudaksi jalkojemme lyömme,
    taivaan soihdut sytytämme helmaan synkän yömme.

    Viritämme ihmisyyden korkean virren,
    yöhön päivän laulamme, talveen kevätkirren.



IHMISEN LAULU.

(Eleusilainen kuoro.)


    Laaksosta nousemme,
    veren alkuvaisto
    pyhä, puhdas, ehtymätön eloamme johtaa.
    Kauaksi nuolensa kirjokulta-jousemme
    jännitys ohjaa.
    Suuri on taisto,
    kuilu ja korkeus toisensa kohtaa.

    Astuu alas aatos etsien pohjaa,
    meri alla välkkyy ja päivä päällä hohtaa,
    kuilusta kultaiset, kimaltavat langat
    taivaalle kehrää, mi outona puuntaa.
    Purppurapurtensa, heljät helmihangat,
    poukaman pohjasta aavalle suuntaa.

    Aavoja harhaamme,
    vailla äärtä, rantaa.
    Tahdomme parhaamme
    uhriksi kantaa
    hengelle, jonka hehkuva tuli
    aineemme polttaa ja uudeksi muovaa.
    Etsimme tarhaamme,
    kangastuskaarta
    keskeltä kaukaisen, keinuvan meren,
    autuuden saarta.
    Laulamme luovaa
    laulua veren,
    jonka lieskassa kahleemme suli,
    ääret oudot aukes,
    pilvien pyhä, pitkä jännitys laukes.

    Maailma ääretön allamme aukee,
    syöksyy syvyys pilviin ja päivä yöhön raukee,
    syttyy tähdet korkeat kannelle taivaan,
    riemu yhtyy tuskaan ja huumaus vaivaan.
    Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet,
    kaukana heläjävi hengen laulut uudet.
    Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy,
    maailmoiden mestari työhönsä ryhtyy.
    Kulkee pyhä väristys ja vaipuu tomuun mielet,
    tulet taivaan sammuu, ja kaikkeuden pielet
    äärettömiin ääriltänsä ahtailta siirtyy,
    iäisestä iäisyyteen tulikirjat piirtyy.
    Alas syöksyy miljoonat, kuohuen aukee
    kaikkeuden syli,
    nousee sillat siintävät syvyyksien yli.



KAUNIS -- IÄINEN...


    Kaunis --
    sana suurin, min käskystä taivaat aukee.
    Iäinen --
    sydän syypää sen edessä tomuksi raukee.



KATOAVAISUUDEN KUORO.


          Mitä elämä on?
    Kevyt Kuuttaren kultarihma,
    mi liittää yhtehen maan ja taivaan,
    välisilta yön sekä auringon.
          Mitä elämä on?
    Päivänpaistehen hopeavihma,
    mi lankee lempeenä ihmisen vaivaan.

          Mitä ihminen on?
    Sävel helkkyvä, kulkeva kylmässä yössä,
    jumal-aate suuressa luomisen työssä.
    Meri valtava, vyöryvä maailman ääriin,
    aineen kytkevä kahleiden määriin.
    Veri voimakas, syöksyvä, häipyvä harhaan,
    lieska, nouseva tähtien tarhaan.
          Mitä ihminen on?
    Säen väikkyvä, väistyvä varjohon.

          Mitä maailma on?
    Kuvasarja suuri ja loppumaton.
    Hetken sointu, mi helkkyen haihtuu,
    kesä kerkeä, syksyyn mi vaihtuu.
    Merten myrsky, mi yössä ärjyy,
    auer, mi auringon suukosta värjyy.
    Jumal-juhlien autuas, ainainen tanner,
    kadon-kaunis, kylmä ja kuihtuva manner.

          Mitä elämä on?
    Soi yössä ylhäinen, kolkko kuoro:
    Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro
    elo uhrata, jättää jäljelle parhain,
    min löysi, kulkien kautta harhain.
    Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli,
    sen kantoi korvahan oudoin tuuli,
    sen sieluun kuiskasi äänetön huuli.
    Sydän kuulijan raukesi, muuttui mieli,
    soi yössä helisten kanteleen kieli.
    Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu,
    elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu,
    mies suurin, mi pyydä ei kylvöstä satoa,
    tyynesti katsoen kaiken katoa
    polkunsa niinkuin aurinko kulkee,
    yön uksen jälkeensä siunaten sulkee.



PROMETHEUS.


    Putoo vasaran iskut kaikuvaan malmiin,
    kohta voin näyttää elontyön valmiin.

    Piirretyn vaskeen, kirjotun kultaan,
    säästänyt sydämen ahjo ei tultaan.

    Lietsoi rinnan riehuvat palkeet.
    Väkivaltaiset leimahti lieskat valkeet.

    Pään päällä tuskien rovio paloi.
    Vaiva ääretön muotohon valoi

    aineen, valtavan alkuvoiman,
    nyt rautakaavojen kammitsoiman.

    Työ valmis on kohta, mi teitä uhkaa,
    korkeat jumalat! Eessänne tuhkaa

    ja tomua ihmisten lapset on vainen.
    Te sorrutte, voittohon käy suku mainen.

    Teit' iskuni uhkaa, te vallat taivaan!
    Minut löitte, polkuni vaivasta vaivaan

    ikiviisautenne ja voimanne johti,
    vei luotunne luomisen valtaa kohti:

    Tie tuskien näytti korkeat kunnaat,
    sydänverellä suoritin elämän lunnaat.



NÄKY



NÄKY.


    Tulin luoksesi etsien iloa maista,
    en tuntenut murheen murtamaa naista.

    Tulin luoksesi etsien onnea lauhaa,
    et tuntenut laaksojen lempeetä rauhaa.

    Minut huikaisi silmies säihkyvä valo,
    kyti niissä tuskien tumma palo.

    Mua kutsui kulmies öiset kaarteet,
    ne kätki kyynelten kiiluvat aarteet.

    Mua huusi huultesi polttava jano.
    Ma saavuin. Sa tuijotat vain, et sanaa sano.

    Et vastaan käy, et syliä avaa,
    sa säikkynet lieskaa leimahtavaa.

    On silmäsi hehkuva, helmasi jäinen,
    olet tähti, kylmässä kimmeltäväinen.

    On polkusi pilkkopimeä, öinen.
    Tulit, poistuit, ah iät sua ikävöinen.



SURU.


    Kun taukosi tanssi, kun loppui viini,
    ja ystävät uksen työnsivät kiini,
    ma yksin pöytäni ääreen jäin.

    Kun kynttilät sammui, ja himmeni hiillos,
    kun leikkasi syäntä kuin veitsen viillos,
    tuli takaisin ainoa ystäväin.

    Hän äsken ääneti katseli naljaa,
    ei nostanut huulille riemujen maljaa,
    hänet unhotin, ainoan, uskollisen.

    Kun kaikki mun jätti, hän palasi jälleen;
    käden antaen orvolle ystävälleen
    hän istui viereeni vaieten.

    "Oli ovella salvat?" -- "Ne eessäni aukee."
    "On syämeni jäässä." -- "Se murheessa raukee."
    "Ei lämmitä liesi, tie tähdetön on."

    Ma tyhjensin sarkkani saakka sakkaan.
    Hän tuijotti hiljaa hiiltyvään takkaan:
    "Tie aina ei kulje aurinkohon."

    Tupa tummeni, ulkona ulvoi tuuli,
    yön hallaa-huokuva, hyinen huuli
    mun lieteni hiiliin henkäili.

    Mut alla tummuvan tuhkan piili
    viel' lämmössä heikosti hehkuva hiili,
    mi ilmiliekkihin leimahti.

    Kävi suureksi pirtti, sen seinät siirtyi,
    kajo kullan-kiiluva kattoon piirtyi,
    ylt'ympäri hohteen hehkuvan loi.

    Mies nousi, sylkähti sydämen juuret,
    surun lahjat on laupiaat, ylhäiset, suuret,
    sysimustakin purppuraan puhjeta voi.



TYHJYYS.


    Suru sydämen suli, meni pois elon huoli,
    ah, rintani parhain ja kaunein kuoli.

    On pirtti autio, tummana liesi,
    pää käsien varassa istuu miesi.

    Ohi kulkee muistojen musta saatto,
    on saapunut kuoleman kolkko aatto.

    Ei enää valkene päivän armaus,
    pian lankee iäinen, äänetön harmaus.

    Ei tähdet tuiki, ei paista kuudan,
    ei kenkään kuule, jos apua huudan.

    Ei kuisketta käy, sana huulille hyytyy
    sydän, uhmaava ennen, nyt taakkaansa tyytyy.

    Kovan uskalsi kohtalon arvan heittää,
    yö ikuinen murtuneen miehen peittää.

    On hetki soinnuton, autio lyönyt.
    Voi miestä, ken murheensa lahjat on myönyt.



YÖLÄULU.


              Yö tumma,
    päällä puistojen puolikuu,
              vyö kumma
    kultatähtien kaareutuu.

              Soi hento
    helinä suihkuvain vetten vyön,
              käy lento
    siipien valkeiden helmassa yön.

              Kuin kieli
    hopeaharpun, mi värjyen soi,
              kuin pieli
    pilven, min kuutamo kultahan loi

              on verho,
    mi maassa väikkyy, käy oksilla puun
              yön perho
    silkkisiipinen helmissä kuun.

              Jo viihdy,
    sydän, mi oudon kylmänä lyöt.
              Et kiihdy,
    sua saartaa jo valkeat, iäiset yöt.

              On mieli
    sulla yön iki-tyhjyyteen.
              Soi, kieli,
    unhon soittimen uupuneen.

              Yö tumma,
    sydän outona unelmoi...
              yön kumma
    kultakantele sammuen soi.



MANAN MATKALLA.


    Ranta autio, mykkä maa.
    Tuuli itkevä tutjuttaa

    puiden oksia vaikertain.
    Raosta pilvien purjehtivain

    tähti turvaton pilkistää.
    Vuoret, tanteret kattaa jää.

    Iankaikkinen ikävyys
    luonnossa, jonka jäyti syys.

    On kuin jossakin nyyhkytys sois.
    Hyinen henkäys senkin pois

    kantaa äärihin kolkon maan.
    Varjot varjoja ajaa vaan.

    Valo viimeinen sammunut lie,
    eessä pilkkopimeä tie.

    Määrä ainoa: taivaltaa,
    hetkeäkään ei levätä saa.

    Sielussa ääretön autius,
    öisten kenttien kimallus.



CARMEN


    Notkuvat lanteet,
    huiskava huntu,
    säihkyvät ranteet,
    silmissä huuman
    hehkuva tuntu.
    Kultaiset vanteet
    ympäri uuman
    käärmeenä taipuvan,
    tanssissa keinuvan, tanssiin haipuvan.
    Kädet hennot niinkuin kukkaset kedolla,
    jalat hiipivän notkeat niinkuin pedolla,
    jäänhohtavat hampaat, häijysti kiiltävät,
    sydänjuuriin saakka kuin veitsin viiltävät.

    Katse niinkuin hehkuva kulta.
    Silmät räiskyen kylmää tulta
    tummana tähtitaivaana aukee.
    Valot välkkyvät ripsien yöhön raukee.

    Kuin kultasfinksinä yössä nouset.
    Käsivarret valmiina niinkuin jouset,
    yön tähtikirkkaus kulmilla,
    hymy hyytävä huulilla julmilla.
    Maanpiiri tomuna eteesi raukee,
    tulet taivaan sammuu ja tyhjyys aukee.
    Pimeässä huulesi yksin hiiluu,
    teräskylminä iskien silmäsi kiiluu.



BRYNHILD.


    Hapsi hyinen, ripsi jäinen,
    katse kylmä, räiskyväinen.

    Silmä revontulten soihtu.
    Olemukses outo loihtu.

    Välkyt taivaan tähtivyönä,
    uhkaat tuntureiden yönä.

    Vinkuen kuin viima lennät
    ilman halki. Laaksoon ennät

    niinkuin lumivyöryn pauhu,
    lakeuden laajan kauhu.

    Kimpoat kuin kirkas kiro,
    hyyssä vartes valkee, siro.

    Kussa astut, kasvaa hanki,
    kukkakenttä jään on vanki.

    Kuurakulmin yössä nouset,
    laukee surman suuret jouset.

    Mies kuin korsi eessäs murtuu,
    elo laaja, lämmin turtuu.

    Ympärillä kentät jäiset,
    surman yössä säihkyväiset.



SEPPELÖITY.


    Minkä elin, sen ma lauloin,
    kirjaelin tähtivöin.
    Konsa naisen nuoren kauloin,
    runon hennoin helmipauloin
    kuudan-kulman seppelöin.
    Jos ma sorrun, jälkeen jää
    sentään uni seppelpää.



HÄMEELLE


    Tummat vaarat, synkät korvet,
    hopeaisten vetten vyöt,
    kunnahilla paimentorvet
    kuudan-kimmeltävät yöt,
    päivänpaistehiset nummet,
    ehtoon kultakajastus,
    laaksot lauhat, syvät ummet,
    tähtitaivaan kimallus.

    Taivas tummuu, uusi aika,
    lentää rauhaan korpimaan,
    nousee tuhatvuotten taika,
    laulaa yössä lauluaan,
    Hälläpyörän kuohut huutaa
    jäämit jälleen haudoistaan,
    kansan köyryn puuksi puutaa,
    urhot vain on valveillaan.

    Sammuu tulet taivahalta,
    kalvat kohoo kimaltain,
    vuosisatain valheen valta
    murtuu tiessä salamain.
    Etsi emme tulta taivaan,
    syttyy hengen tuli uus,
    tuomittuja oomme vaivaan,
    josta syntyy vastaisuus.

    Elon yössä taivallamme,
    joka touot nuoret hyys.
    Hengen kahleet kukistamme,
    jäljelle jää ihmisyys.
    Maasta, jonka jäyti kulo
    nousee taimi aatteiden,
    tuhattuoksuisena tulo
    leyhyy uuden keväimen.

    Uusi Hälläpyörä kiehuu,
    koski kuuma tarmon, työn,
    Jäämin jäykän liput liehuu,
    valonviirit helmass' yön.
    Hälläpyörä, tulihyrsky,
    laulaa voimaa Hämehen,
    tekojen on noussut myrsky.
    Seuraa päivä seesteinen.



TIBERIUS ROOMAN KEISARI



1.

MIETTEITÄ CURIASSA.


    Päämaalia ei taivaan kannen alla
    niin suurta, tähtiseijastavaa, johon
    ma poltteestani katseen voisin luoda.
    Jumalat julmat kuolemattomalla
    voimallaan säätivät mun kohtalohon,
    min karvaan kalkin sakkaan saan ma juoda.
    Juon kiron maljan, pisar pisaralta
    vain kiihtyy, kasvaa ahdistuksen valta,
    juon maljan, missä kaikkeudet läikkyy,
    juon iäisyyttä, mutta sielu säikkyy
    tyhjyyttä kuitenkin, mi kuilun lailla
    ammottaa alla pohjaa, äärtä vailla.
    Juon, vaikken janoo, mitä janoisin!
    ma kaikkialla kohtaan valmihin.
    Jos kättä nostan, nousee valtameret,
    lyö hyrskyt pilviin, pirstoo kallioihin
    tuhannet taistopurret purje-ylväät,
    jos jalkaa poljen, purskuu puna-veret,
    yön ilmat puhkee sini-salamoihin,
    maa järkkyy, kaatuu valtakuntain pylväät.

    Ma mainettako janoon? Nimeäni
    maat, meret, ilmat, avaruudet kaikaa,
    niin kaukaista ei kansaa eikä aikaa,
    min tielle säteet ei sais säilästäni,
    germaanit joka lannisti, löi Idän.
    Valtaako halaan? Kaikkivalta suotu
    on mulle, niskat kumarat vain näen,
    ei vertaista oo rinnalleni luotu,
    oon oma mittapuuni, muita pidän
    ma mittana vain viisaan roskaväen.

    Oi roomalaiset, orjansielut, jotka
    kahleita rakastatte, kultakotka
    maailman-vallan uupui lennossansa,
    jalkoihin orjuuttajan lankee kansa,
    min voima maat ja meret kammitsoi.
    Nyt päänne päällä viha salamoi
    sen miehen, jonka valtaan taivutte.
    Te ette nouse, niinpä vaivutte
    te ylenkatseen paasitaakan alle.
    Ma teitä ylenkatson, taivahalle,
    mi vapaana ja korkeana kaartaa
    vapaata maatanne, ma painan merkin,
    mi tuskalla ja häpeällä saartaa
    mielenne yön, kun kerran jäljin herkin
    viimeinen kunto hiipii sielustanne.

    Te raatelette toinen toisianne,
    on nöyryytenne petollinen, väärä,
    ma uskoisinko kauhun kylvöön, satoon!
    Ken ystävänsä tuhoo, häll' on määrä
    myös valtiaansa syöstä perikatoon.
    Siks teitä ruoskin tulitutkaimilla,
    toisenne raastakaa, ma viuhuvilla
    nuolilla teidät luotain karkotan.
    Ma yksin olen, yksinäni kannan
    myös kohtaloni, halveksuen annan
    poveeni lyödä turman salaman.



2.

SEJANUKSEN SURMA.


    Sejanus kuollut, ase kammottavin,
    mi tuhoterän tähtäs käyttäjäänsä,
    mut itse siihen suistui. Ammottavin
    nyt aukes kuilu, joka täyttäjäänsä
    ei saa; ma tällä puolen, toiset tuolla,
    ken yli pyrkii, hänen täytyy kuolla.
    Tää ruumis raja kaiken on, mut raja,
    mi rajatonta kieltä huutaa turman,
    ja huutaa kunnes rauhaisinkin maja
    on raastettu, ja vauhkot orhit surman
    haamuina hirmuisina kaupungista
    kaupunkiin kiitäneet, ja ihmismaa,
    viel' äsken ylväs, hautaamattomista
    ruumiista asukkaansa ainoot saa.

    Sejanus kuollut, side viimeinenkin
    katkennut ihmisiin, nyt yksin olen.
    Yks oli säie, vilppi taittoi senkin,
    nyt halveksien herkintäni polen,
    mies yksinäisin, jonka kumppanina
    vain ylenkatse on, ei epäily,
    mi ennen kalvoi mieltä, tulisina
    käärmeinä kierti aivoja ja haki
    saaliiksi hennoimman mun hengestäni.
    Tää kohtaloni rautainen on laki:
    muut tuhota ja seista yksinäni
    kuin ylenkatse tuhoo tunteet muut.

    En usko hyvän voimaan, ihmisiä
    ken nostaa tahtoo, nostaa esiripun,
    mi peittää kurjuuteensa nääntyviä
    vain sotijoita pahan voittolipun,
    ja verhon kohotessa kalalampi
    vain näky seuraa näkyä ja anoo,
    ett' yhä saisi olla matalampi
    se teko, jota ihmissielu janoo.
    En ylennä, on tehtäväni syöstä,
    he alemmaksi aina vaipukoot
    ja myrkyn juokoot häpeänsä yöstä,
    rikokseen jäljitönnä haipukoot.

    Nyt tahdon elää, nousen verestä,
    jääpatsas päivän-paahtehessa elon,
    ma kohoan kuin myrsky merestä
    ja kylvän kaikkialle kuolon pelon.
    Nyt kiiluu yksin silmät Medusan,
    on aamutähti aalloin rauennut,
    maa väistyy pois, on Hades auennut,
    ma kuulen kalman siiven kohinan.



3.

CAPRIN KALLIOILLA.


    -- Kirottu olkoon Caesar! huutaa kansa.

    -- Oon kirollenne kylmä, tuomarini
    ma itse olen, mies mi haavojansa
    tulella ruoski. Yrttitarhoihini
    ken uskaltaa? On köynnös tulvillansa
    nyt rypäleitä, jotka vuotaa verta,
    kun viiltää tunnontuskan teräs-sini
    arinta pintaa. Monta valtamerta
    siell' läikkyy, joiden aallot kiertää kyinä
    ja vaivan haahdet huuhtoo vaahdissansa.
    Lyö rantaan kolkot kuohut sydän-syinä,
    yön pielet salamoi, kykloopein sota
    taivasta tapaa, vapisevi maa,
    välkähtää Juppiterin peitsen ota,
    titaanirinnat tuskaa huohottaa.
    Ken yrttitarhoihini halajaa?

    Paljastan yössä poven raadellun,
    min sielun soima tutkaimillaan repi,
    syänjuuriin kauhun kylmä käärme sepi
    ruumiinsa. Jumalien valitun
    se kohtaloa on. He meidät nostaa
    huipuille, riemun, tuskan antavat
    suurimman, syystä syyhyn kantavat,
    ja erheen saamme ypöyksin kostaa.

    En ano armoa, ma kruunu päässä
    käyn tilintekoon kanssa elämäin,
    ma ylpeänä seisoin, myrskysäässä
    jumalten iskin, kaiken tyhjäks näin.
    Päämaalia ei ihmisellä mitään,
    hän leimaus on, mi lentää lännest' itään
    ja päätyy sinne, mistä lähti retki,
    toistansa kaulaa synnyin-, kuolinhetki,
    hän etsii, tuska saaliinsa on ainut.
    Jos nouset, alemmaksi aina painut,
    se laki kirjoitettu tähdest' tähteen
    on yllemme, soi elon alkulähteen
    laulusta korvahamme kolkko sana:
    lyö tehty, lähdet tuskan kruunaamana.

    Ma itseäni ylenkatson, muut
    tuomitsin, hetki oman tuomion
    on tullut, yössä virrat vaahtosuut
    jo kuohuu, aaltos avaa, Akeron.



JÄISET TEMPPELIT


    Hyiset, häämöttävät vuorenharjat,
    yllä kimmeltävät tähtisarjat.

    Vuori-iljangoilla templit jäiset.
    Temppeleissä urhot seppelpäiset.

    Sankareiden kuolon-kylmä suku,
    joka vuosituhansiin ei nuku.

    Valvoo, vaikkei uhriliekit loista,
    pääse päivä vuoren kammitsoista.

    Paistaa kuudan jäisiin kalvan teriin,
    henkii hallaa hyyrtyneiden veriin.

    Täyttää mielet autiuden kammoin,
    näyttää kuvat, häipyneet jo ammoin.

    Kuuluu kaukaa miesten miekan-melske,
    kaikuu kilpi-naisten naurun helske.

    Kohoo jäiset holvit, seinät siirtyy,
    taivaan tähtikorut kattoon piirtyy.

    Välkkyy avaruudet, ilman pielet,
    helkkyy jättikanteleiden kielet.

    Miehet nousee, kalskaa kylmät raudat,
    aukee urhoin hyiset silmälaudat.

    Sammuu elo, iäisyyteen raukee
    aika. Autiuden ukset aukee,

    jäisten temppeleiden valkee rauha.
    Yllä tähtisiinto öinen, lauha.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jäiset temppelit - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.