Title: Yksin elämässä - Novelleja
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yksin elämässä - Novelleja" ***


YKSIN ELÄMÄSSÄ

Novelleja

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



SISÄLLYS:

 Väsyneitä.
 Vanhapoika.
 Hiiri.
 Naapurien kesken.
 Oikeudessa.
 Erään huvila-asukkaan huomioita.
 Erään vainajan kirjeistä.
 Yksin elämässä.



VÄSYNEITÄ


    Der Tod, das ist die kühle Nacht,
    Das Leben ist der schwüle Tag.
    Es dunkelt schon, mich schläfert,
    Der Tag hat mich müd gemacht.

                            Heine.

Herra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä
lähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän
hämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään
laajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän
näyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi
sen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla
edelleen.

Mutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi
hänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen
edessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän
kädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa
asennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas,
napsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.

Huoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen
hienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta.
Suuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun
sekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä.
Tavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta
millä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia
piirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti
intensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski
päänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna.
Mutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi
työtään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä
seuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen
kuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta
liikkeelle säikähtyäkseen.

       *       *       *       *       *

Kun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti
pöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi
keskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti
epämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi
tuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi
tarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen
kätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta
johti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa
sytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi
siten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.

Mutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja
mielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan
pidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina
pelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen
vuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien
seurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää.
Ei ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä
vastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.

Toimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä
kuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan
sen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän
tiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat,
sillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena
tavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli
auki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä
kuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne
hänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä,
sikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä
sulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään
ykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet
ohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus,
jostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena
kehtolaulun hiukeneva sävel.

       *       *       *       *       *

Mitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä
kertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei
voi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä
voi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole
entistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi
torjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen
ohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien
nautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja
kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin
kuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa
hohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut
lähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti -- impotentti koko elämään
nähden.

Eikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema
itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään
antaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän
kuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä
sitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä
omaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.

       *       *       *       *       *

Hän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet
silmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina
unettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit
kiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä
säännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti
päänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki
ja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä
kosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä
ostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä
päivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut
revolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa
vallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä
huoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.

Kuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten.
Kylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui
tavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman
tempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista
ja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella
kuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi
peukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava
salaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja
kaikki olisi lopussa.

Mutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys
kuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen
perään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen
ja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä,
että hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään
tarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä
tai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja
yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja
inhoa.

Mutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin
lopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?

Hänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja
äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen
ohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja
silloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta
ennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni
toisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri
ohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se
lakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli
äkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut
kaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä
että hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa,
kuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan.
Hänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän
päällystakkinsa ja syöksyi ulos.

       *       *       *       *       *

Kadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa
epätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna.
Mutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä
värisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli
noussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden
kivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat
katulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten
sikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä
liikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien
niiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili
kaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla
imeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti
yhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen
katsomatta katua edelleen.

Hetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä
Kivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona,
sillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.

Hän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla
palavan pesän edessä.

-- Sinäkään et siis ole ulkona? -- sanoi hän.

-- En. Minua miellytti kotoinen takkavalkea enemmän. Sitäpaitsi
odottelen tietoja äidistäni, joka on hyvin sairaana. Mutta kuinka sinä
tulit tänne tulleeksi?

-- Minä pakenin kotoa, en voi siellä yötäkään olla. Minä... ooh, minua
tämä elämä niin kyllästyttää, kaikki kyllästyttää... Tiedätkö, minä
pidin äsken kotona istuessani jo revolveria kädessäni...

Ystävä kääntyi nopeasti ja katsoi häntä tarkasti silmiin.

-- Ethän... niinkö pitkällä sinä jo olet?

-- ... mutta silloin soitti joku telefonia ja minä olin ensi hetkenä
varma, että se on äitini, kaksi vuotta sitte kuollut äitini, joka
siellä soittaa. Minut valtasi kauhu ja minä pakenin ulos.

-- Totta puhuakseni ei kaikki tuo ole minullekaan outoa. Mutta nyt
sinä jäät yöksi tänne minun luokseni, sillä yksinäisyys tuossa sinun
mielentilassasi on sietämätöntä. -- Sinä kai olet hyvin väsyksissäkin?

-- Aivan äärimmäisyyteen. Olen koko päivän yhtä menoa työskennellyt,
karkottaakseni kaikenlaisia kalvavia ajatuksia. Onko sinulla täällä
kenties mitään... sydämeni lyö niin säännöttömästi ja muutoinkin on yhä
niin tukala olla.

Herra Kivimäki haki säiliöistään alotetun konjakkipullon ja laittoi
sitte sohvalle makuutilan. Launola maistoi vähän konjakkia ja laittausi
lepäämään. Kun Kivimäki oli hänet huolellisesti viltillä peittänyt
ja sitte istunut entiselle paikalleen pesän ääreen, valtasi Launolan
jonkunlainen rauhottava turvallisuuden ja kodikkuuden tunto. Hän
katseli ystäväänsä, joka istui pesän edessä selin häneen, nojaten
leukaansa käteen. Hän näki vinosti hänen oikean ohimonsa, jolla
värjyivät levottoman pesävalkean luomat varjot. Kulma oli rypyssä ja
alaspäin vetäytynyt, kuten ainakin synkissä mietteissä istuvalla. Ja
kun Launola siirsi katseensa hänen epäjärjestyksessä olevaan tukkaansa
ja sitte alas tuon kumaran asennon takia köyristyneeseen selkään,
unhotti hän melkein oman tilansa ja rupesi säälivällä myötätunnolla
ajattelemaan ystävänsä asemaa. Hänen halutti puhutella Kivimäkeä ja
hetken mietittyään lausui hän:

-- Sinä sanoit muistaakseni, että odotat tietoja sairaasta äidistäsi?

-- Niin.

-- Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja
Launolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo
pelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta,
kun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:

-- En töiltäni oikein jouda... ja... on siihen tärkeämpikin syy.

Hän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:

-- Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime
hetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu
katse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin
muut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini
näkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja... käsitäthän
kyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa... Olen tässä
juuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi
miniästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin
neitoseen vakavammin kiintynyt ja... nyt näkisi hän tuon äidillisen
toiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni,
vaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.

Hän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi
niin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta
pysyi hän vaiti.

Hetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja
Lindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän
suletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen
nautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:

-- Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän
olisi hänetkin saatava tänne?

-- Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän
istuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?

-- Kutsu.

Kun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:

-- Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä... sitä kilistintä,
tiedäthän...

Sen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin
hartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi
Kivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen.
Kuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin
kautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.

       *       *       *       *       *

Hetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta
tarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi
silmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät
hänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti
hän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja
suunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut
silmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin
olisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:

-- Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi
minut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun
pöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin
näkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että
meidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja
kun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva.
Kävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te
olette jo aikoja sitte kuolleet... Älkää naurako (kukaan ei ollut
yrittänytkään nauraa)!... ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle
tietoja...

Hän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen
että hän todellakin istui heidän keskellään.

-- Eiköpä se kohta niin lienekin, -- sanoi Launola, -- ainakin minä
tunnen olevani loppuun elänyt mies.

Hän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen
olivat he pitemmän aikaa vaiti.

-- Toivotonta se on, -- alkoi Kivimäki hetken kuluttua, -- että
parhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään
ei enää vedä puoleensa... ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä
kuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.

-- Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja
perhe-elämästä, -- lausui Lindroth alakuloisesti, -- mutta olisikopahan
meistä enää siitäkään laidasta alkamaan?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin
tahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:

-- Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut?
Odottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.

-- Niin, se oli silloin, -- sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään
tyynyltä nostamatta. -- Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun
naissuhteen sitä ennen... Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin
meneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se
tuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka
sai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään
jotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen
pyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli
jotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen
leuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin
väkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen
kotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on
vähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti,
niiden viheliäisimmässä alastomuudessa -- eikä se kai oikeastaan ole
katselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä
huomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä
kuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka
tyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua
alkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon
vuoksi heidän perheessään.

-- Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole,
-- jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. -- Ja olisiko meillä
oikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän
meitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja
jälkeläisiä?

Hän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja
odotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:

-- Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin
heittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti
menneitä miehiä.

Toiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet
mitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin
nojapuuta ja tuijotti eteensä.

Ulkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot
akkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja
jäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola
jonkunlaiseen unenhorrokseen.

       *       *       *       *       *

Puoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun
huoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja
näki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa.
Ensin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi
hän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin
kumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on
täydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän
esimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman.
Se oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: "Viimeinen tervehdys
äidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä."

Hän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen
sohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen
hartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun
tasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.



VANHAPOIKA


    Ket' ei näkö pettää voi,
    Oikean se valikoi.

                   Shakespeare.

Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle
lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen
hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään
kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina
jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä
ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei
ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä
naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän
taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä.
Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä
silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue,
johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen
rouva ja kaksi tytärtä.

Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä
juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen
ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta
kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat
koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä,
omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan
juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin
olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia
nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden
hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin
pölyssä ja melussa.

Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin
ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa
olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista
ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi
samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen
siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin
miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla
oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka
silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos
maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen
mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen.
Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla
leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän
tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.

Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui
rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:

-- Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin
kerrottava.

Asessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi
häneen.

-- Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, -- sanoi hän, --
minä mieluummin kuuntelen muita.

-- No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi
vanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, -- jatkoi rouva
Ström.

Asessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi
jotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat
sukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori
virkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:

-- Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua,
rakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy
vanhaksipojaksi jääntiini.

Rouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti
sormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:

-- Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa,
kuinka tuo kihlauksesi purkautui.

-- Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi
kertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.

Hän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:

       *       *       *       *       *

-- Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti
työtä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin
ylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin
koulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui
Helsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.

Eräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa
huomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: "Saavuin
tänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme
------ hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N."

Ilostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset
N. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani.
He olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin
kuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa
mainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi,
Pentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä
Etelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen
mies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun
muassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen
veriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni
mies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia
seuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti
työtä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva
hienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli
minua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan
vasta myöhään tuntemaan.

Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo
varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä
asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla
kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani.
Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin
Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi
tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista
työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut
voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani
raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen,
jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista
ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään
ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien
olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän
katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.

No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen
luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa
Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät
työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin,
etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat
veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin
vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin
vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla.
Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet
sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä
enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen
vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean
ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä
myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän
sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas
työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman
nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.

On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten
hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein
puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta
paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin,
kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen
yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä
ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen
sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti
kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.

Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa
tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä
tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä
kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta
naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan
pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat
asiat kuin heillä itsellään olikin.

Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he
jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään
astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen
toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan.
Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä
hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion
painamina.

Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun
oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka
kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin
spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko
toivonkipinä jälellä.

Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri
montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen.
Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia
sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että
he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On
aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen
miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien
voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden.
Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä,
kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa
käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään
ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen
äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.

Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona.
Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka
tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja
keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se
toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.

Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan
toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän
iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta
asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin
ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni
luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli
premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi
oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli
eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen
illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä
hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin
aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.

Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen
luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä
häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet
matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana.
Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä
viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen
on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin
ujosti esitetyksi. No niin -- hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan
tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea
sitä toimittaa!

Asemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte
muutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa
yskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken
istuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen
laukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin
näköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua
rouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he
vuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte
välioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan
kiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta
venytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan
tavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti
liukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen
jonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti
hän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki
vaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman
ahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä
ja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa
ollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan
sain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.

Kello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta
pilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti
juuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle
päätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta
hämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka
minun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja
miten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä
väkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän
seikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä
yhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta
matkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti
virkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä
parantua.

Ensimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa
kortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja
niin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme
saakka.

Asemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa.
Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli
kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa
lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla
ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää
toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni
ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen
maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä
kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän
kolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa
kärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma
parempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä
kantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä,
mikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat
nousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa,
jossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien
suuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan
tiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin
piirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli
salin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta
vieläkään jättää.

Eikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin
poistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle
hänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä
eheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä
aikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein
seisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.

       *       *       *       *       *

Tähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi
erikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan
helkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:

       *       *       *       *       *

-- Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni
pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin
vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin
sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.

Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni
tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi
kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin
tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi
oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei
ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään
astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.

Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin
odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa
kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua,
katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen
tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti
kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:

-- Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa
puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?

-- Mutta hyvä Martta, -- vastasin minä, -- etkö sinä nyt kirjeestäni
tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä
_en voinut_ muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus
niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.

-- Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja
ymmärrystäni sinua syytän!

-- Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin
käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.

Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta
hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä
äänellä:

-- Sinä vain _vaadit_ minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!

Täti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni
nuhtelevalla äänensävyllä:

-- Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.

Mutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista
ja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut
siitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani
teatteriin pukuaan uudistamaan.

Siinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani
elävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja
syvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla
morsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse
tarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen
tyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan.
Tunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi,
katsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää
Marttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun
anteeksipyyntöjäni.

Minussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä
kauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja
vastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa
hänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin
itseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään
puhumatta ja kiiruusti pois.

-- Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli
mennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi,
-- lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan
alkaessaankin.



HIIRI


    Traurig wird in dieser Stunde
    Selbst der Liebe süsstes Pfand,
    Kalt der Kuss von deinem Munde,
    Matt der Druck von deiner Hand.

                          Göthe.

Oli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi
mereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden
oli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa
vetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään
välittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä
tällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa
suojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.

Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun
päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan
jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan
ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän
hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta
puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä,
joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet
tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla
kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.

Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua
eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi
pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta
hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli
aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä
tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän
tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.

Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö
takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka
oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä
päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta
mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään
asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan
herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti
ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon
pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa
taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle,
jonka länsipäässä hän asui.

       *       *       *       *       *

Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään
rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas,
istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle
kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen
alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti
remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen
vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen
akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut,
mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän
veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä
kovin pimeä.

Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja
kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari
kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet.
Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot,
joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi
hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä
saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne
molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden
tapausten nojalla.

Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä
maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin
ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui,
avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti
vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja
pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos,
kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle
vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta
kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä
minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin
vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja
kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen
halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.

Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä
pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka
oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen
ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa
vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen
kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos.
Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen
ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse
tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen
seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka
rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti
ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä
paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa
ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi
itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen.
Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti
verta.

Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin
verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja
äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"

       *       *       *       *       *

Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti
hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli
viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman
nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä
maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa
kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.

Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa
hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut
huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka
ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja
viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät,
mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille
yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.

Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan
syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa
kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin
tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina,
vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja
koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi
hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran
ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi
mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi
hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä
varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja
tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja
syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta
saada sellaista hoitaa ja vaalia.

Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset
mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä
lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä
päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja
tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja
ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan
pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä
eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava.
Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me
yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä
vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä
vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten
ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen
ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni
oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni
väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis
tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."

Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin
lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja
monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan
ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli
itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen
takaisin piirongin päälle.

Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen
niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan
selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta
mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin
ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään
pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita
ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat
juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri
tuo koristelematon poikamaisuus?

Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin
rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello
ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat
saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa
talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä
puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä
syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi
tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa
löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena
päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä
ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä
huutaa...

Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo
mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo
menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.

       *       *       *       *       *

Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen
kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista
maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun
hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen
tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan
syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.

"Hyvä Kaarlo," kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään.
Sitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin
kynänliikkein: "Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen
nykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia
ja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta
emmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan
muodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen
vakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee
se joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa
esitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni
sisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta
ja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen.
Toivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna
Aurén."

       *       *       *       *       *

Päätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin
kuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä
tekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän
kirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.

Palattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi
nojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän
heitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan
oli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin
lapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.

Kun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen
ja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut
hyvä eikä paha olla -- enemmän kenties hyvä.



NAAPURIEN KESKEN.

Pikku palanen arkielämää.


    Tunnolle kapalo kaavan,
    tuskalle kapulavyö,
    näyttämätöntä haavan
    ei susi sutta syö.

                O. Manninen.

Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Auringon synnyttämä ikkunan kuva
oli kerinnyt jo hiljaa väristen hiipiä yli kyökin lattian ja pistäysi
juuri avoimesta ovesta kamariin, jonka punaiseksi lakatulle lattialle
se muodottomaksi venähtäen jäi virumaan.

Ikkunan alta asfalttipihalta kuului käsikärryjen hyrinää ja sitte
vahva miehen ääni, joka sieltä alhaalta umpinaisesta pihasta kaikui
venytettynä ja laulavana:

-- Mu-unia, mu-unia, ostaka'mu-unia! -- sekä pienen väliajan jälkeen
hiukan toiseen äänilajiin: -- färskiä munia.

Silloin koputettiin hiljaa kyökin ovelle. Herra Saarela, joka oli juuri
vuoteesta noussut mutta ei vielä täysin pukeutunut, raotti ovea, ja
rouva joka makasi vielä vuoteessa veti peitteen silmilleen.

He olivat keväällä sen jälkeen kuin herra Saarela oli pienten
riitaisuuksien vuoksi eronnut sanomalehdestä, jossa hän oli
aputoimittajana palvellut, muuttaneet menoja vähentääkseen tänne
suureen työväen kasarmiin, mistä olivat vuokranneet itselleen kyökin
ja kamarin. Edellisestä oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi,
jälkimäisen ollessa miehen työ- ja samalla vierashuoneena. Rouva hoiti
itse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot
joita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjottamalla
eivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä.

Kun herra Saarela oli vetäytynyt syrjään, ilmestyi ovenrakoon
vanhanpuoleisen naisen kasvot, jotka likaisen ruskeina ja ryppyisinä
muistuttivat päiväpaisteessa näivettynyttä omenaa. Vähitellen tulivat
naisen muutkin ruumiinosat ovenraosta esiin. Hän oli pieni ja laiha
ihminen, yllään rinnankohdalta yhdellä napilla kiinnitetty karttuuninen
aamunuttu ja jalassa paksupohjaiset kirjavat tohvelit.

-- Ai, rouva nukkuu vielä, -- sanoi hän ja yritti palaamaan takaisin.

-- Ei se mitään, enkä minä enää nuku, -- sanoi rouva Saarela, joka oli
tuntenut äänen ja noussut vuoteessa istualleen.

-- Ovatko lapset nukkuneet, koska ei ole ääntä kuulunut? -- kysyi
nainen, jonka epämääräisen mustat, pienet ja vilkkaat silmät eivät
kertaakaan pysähtyneet puhuteltuun vaan luiskahtivat aina ohi jonnekin
muualle.

Hän kumartui pienen rautasängyn puoleen, jonka toisessa päässä nukkui
kaksivuotias tyttö, toisessa istui vielä nuorempi poika ja koputteli
rutistuneella teerasialla sängyn päärautaa.

-- Mu-unia, mu-unia... -- kuului taas pihalta.

-- Pitää lähteä munia valitsemaan... eikö rouvallekin osteta? -- kysyi
nainen ja siirtyi ovelle.

-- Ei... on vielä entisiäkin, -- vastasi rouva viivytellen ja silmäsi
miestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.

Enempää kyselemättä meni nainen ulos.

Hän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies
Kankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin
nähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat
hyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän
säästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja
näytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.

       *       *       *       *       *

-- Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut
oikeastaan mitään asiaa? -- sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä
vaimolleen.

Kun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: -- Minä en voi häntä oikein
kärsiä... En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista
kun hän tänne tulee.

-- Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut
noiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.

-- Niin, mutta sittekin... -- yritti mies väittää vastaan, mutta
vaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.

-- Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, -- jatkoi rouva
puolustustaan, -- että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.

-- No, en minä hänestä muuten, mutta nyt kun meiltä on raha kaikki...
ja kohta ruokakin kaikki, niin... tuntuu niin ilkeältä että hän käy
täällä kurkistelemassa.

-- Onhan se kyllä minuakin näinä päivinä vähän vaivannut, --
myönnytteli rouva. -- Eilenkin sattui kaksi kertaa tulemaan juuri
silloin kun minä syötin lapsille marjasoppaa. Kyllä kai hän siitä
huomasi, ettei meillä ole maitoa. Ja eilen minun täytyi myöskin lainata
häneltä kolme markkaa, kun silittäjältä tuotiin ne sinun kauluksesi...
Saisi sen nyt vain pian maksetuksi.

-- Tänään minä viimeistäänkin toivon saavani vähän rahaa. Ja ei kai se
nyt satunnainen puute hänellekään niin kumma asia liene, -- sanoi herra
Saarela kuin vaimoaan tyynnytellen.

-- Mutta kuulehan nyt, -- sanoi vaimo taas hetkisen kuluttua ja
keskeyttäen pukemisensa istui kuin lamautuneena vuoteen reunalle. --
Tänään tulee taas maitokuski maalta -- eikö nyt kello alakin olla jo
yhdeksän, niin, ja Kankkusen rouva menee taas hakemaan siltä maitoa ja
tulee ottamaan meidänkin kannun niinkuin ennenkin. Mitä sille kehtaa
sanoa, kun ei ole penniäkään rahaa?

Hän istui jännittyneenä kuin joka hetki peläten oven aukeavan ja
äskeisten, näivettynyttä omenaa muistuttavien kasvojen ilmestyvän
siihen uudelleen.

-- Sanoo, ettemme tarvitse maitoa, ja sillä hyvä! -- vastasi mies
kärsimättömästi ja heilautti päätään kuin merkiksi että asia oli
hänestä hyvin vähäpätöinen.

Hän huomasi kuitenkin, ettei hän sillä saanut vaimonsa
huolestuneisuutta karkotetuksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän sen vuoksi
reippautta teeskennellen:

-- Minä käyn maitopuodista noutamassa... pyydän iltaan tai huomiseen
asti velaksi, ja kun hän tulee kannua ottamaan, niin sinä saatat sanoa
että me olemme ehtineet jo maitopuodista ottaa.

Vaimo tuntui kuin vapautuvan jännityksestään ja rupesi pukeutumistaan
jatkamaan. Mies otti porsliinisen maitokannun ja lähti ulos.

Palattuaan asetti hän täysinäisen kannun pöydälle.

-- Siinä on maitoa, ja sitte minä lähden rahaa tekemään, -- sanoi
hän iloisena, kun oli onnistunut hämilleen joutumatta ja aivan
luonnollisena asiana ottamaan velaksi maitoa.

Juuri herännyttä tyttöä käsillään heijaten jatkoi hän reippaasti:

-- Sitte saat maksaa ne pikku velkasi, Kankkusen rouvalle ja muille...
ja sitte, tiedätkös, otamme palvelustytön että sinäkin saat vähän
hengähtää ja minä rauhassa työskennellä... ja sitte se käy taas kuin
voideltu, hei vaan!

Kyökin ovelle koputettiin taas. Se oli Kankkusen vaimo, joka pisti
kuten äskenkin päänsä sisään ja sanoi:

-- Siellä on maitokuski portilla. Antakaahan astia, niin minä otan
samalla teillekin.

Herra Saarela oli mennyt kamariin ja kuuli vaimonsa sanovan:

-- Emme nyt tarvitsekaan... kerkesimme jo puodista ostaa.

-- Vaikka, kyllä te lapsille enemmänkin tarvitsette... ja maalta tuotu
maito on aina parempaa. Antakaahan vain kannu, niin mä tuon samalla
kertaa.

-- Kyllä me tulemme nyt tämän päivän tälläkin toimeen... eikä tässä ole
astiaakaan käsillä, -- koetti rouva Saarela vältellä, mutta Kankkusen
vaimo näki pöydällä tyhjän läkkiastian, otti sen ja vakuutti ulos
mennessään:

-- Kyllä se tulee lapsille tarvituksi.

-- Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme,
eikö sinulla ole yhtään penniä? -- hätäili rouva, kun mies tuli
takaisin kamarista.

-- Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, -- sanoi mies ja palasi ärtyneenä
kamariin.

Hän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten
tahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.

-- Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, -- sanoi
hän ja laski astian pöydälle.

Rouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan
tämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana
tuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän
miehelleen toiseen huoneeseen:

-- Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?

Sillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi
miehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:

-- Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi
hienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.

-- Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Päivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut
saanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen
olisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän
väsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.

-- Et saanut rahaa? -- kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain
epäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo
taas virkkoi:

-- Mitäs me syömme päivälliseksi?

Mies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain
itsepintaisesti tapetinkuvioita.

-- ... kun leipäkin on kaikki, -- jatkoi vaimo.

-- Keitä puuroa... vai onko ryynitkin kaikki? -- sanoi vihdoin mies ja
alkoi vihellellä.

-- Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, -- ja rouva lähti kyökkiin.

Hetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:

-- Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme
sanoa?

-- Äsh, sekin tähän nyt vielä... sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa,
että on vielä entistäkin... ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja...

-- Mene sinä nyt kerrankin, ettei minun aina tarvitse... kuuletko, nyt
se on jo käytävässä!

-- Olkoon... hitto! -- ja mies heilautti ärtyneesti kättään.

Rouva riensi kyökin kautta porraskäytävään, mutta mies istui pöydän
ääreen, laski kyynärpäät pöydälle ja asetti nyrkit korvilleen, kohta
taas ne poistaakseen ja jännittyneenä kurottautuakseen kyökkiä kohti.

Rouva palasi taas kamariin ja istui sohvalle, ottaen nuoremman lapsen
syliinsä. Kun hän ei puhunut mitään, kysyi mies arasti ja uskaltamatta
katsoa häneen:

-- Sinä et tietysti ottanut kaljaa?

-- Otinpahan.

-- Kankkusen rouva maksoi.

-- Äsh, taasko sen piti siihen ehättää!

-- Hän oli käytävässä kun ajuri tuli, ja kun minä sanoin etten voi
tällä kertaa ottaa kaljaa, käski hän vain ottaa ja haki rahat... Ei
kai se ainakaan pahasti ollut, kun hän kerta tietää että meillä tällä
kertaa sattuu olemaan rahanpuute.

-- Tiesi hänen -- murahti mies, mutta mielessään täytyi hänen myöntää
vaimonsa olevan oikeassa.

Sitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti
mies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi
ja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa
onnistunut.

Mies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti
vaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.

-- Kuulehan tätä.

-- Mitähän tuo nyt on... pari kymmenpennistä helisee ja... -- mutta
vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.

-- Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus!
Mutta odotahan sinä!

Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin
elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa
helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan
ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.

-- Mitäs sanot? -- ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.

-- Ja entäs täällä, -- jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, -- juustoa,
makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa... Pistäysin saman tien
hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan,
sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas
ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!... Eikö sillä
sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen
katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja
sitte kun siitä pääsee... ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei
vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu
paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.

-- Noita sinun puheitasi! -- sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi
tarttua miehensä keveä mieliala.

-- Ja sitten, kuulehan, -- jatkoi mies näppiä lyöden, -- kävin
myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa
palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi
oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja
valitse vain... Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin,
sanalla sanoen rikastumaan.

       *       *       *       *       *

Illalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:

-- Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä,
että me otamme palvelustytön?

-- Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?

-- Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla
palvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja
samoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa
palvelustyttö.

-- Mitä se sitte hänelle kuuluu?

-- Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on
tavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden
vieraantuvan hänestä.

-- Niinkö lie, -- sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.

Aamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä
käymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.

Seuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli
porraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen
vaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.

-- Kuulitko sinä... En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään
lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko
yöksi kylää laukkaamaan... Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt
hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin
että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo
nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet
vielä silloin... Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.

Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela
miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin
pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.

-- No sepäs... mikä siihen nyt on mennyt? -- sanoi mies, hänkin yhtä
hämmästyneenä.

-- No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja
pyytää anteeksi, -- jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin
sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa
hälventääkseen.

       *       *       *       *       *

Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen
vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.

-- No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen
naapuritar vai?

-- Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä
hävittömimmin.

-- Mitä varten? -- kysyt mies kiristyvällä äänellä.

-- Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me
nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset
muka saa nukkua... Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat
soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan....

-- Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta
ovelle?

-- En minä voinut muuta kuin itkeä, -- sanoi vaimo masentuneesti, --
teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten
hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin... ettei niitä
muka hoideta.

-- Eikä se siinä vielä kaikki ole, -- jatkoi hän ja hänen poskilleen
ilmausi punaisia täpliä. -- Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni
kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja
toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa,
kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat
nälkään kuolleet...

Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun
purskahtamaisillaan:

-- Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa,
joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista
palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa
nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat
vielä pukematta ja pesemättä... poika vasta kastellutkin itsensä, niin
minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä.
Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani
huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin
viedä... ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista.
Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta
nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa
sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta... Oh, tunnen
ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia
toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat... Ja nyt olen varma siitäkin
että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt
ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua...

-- Kylläpäs se... Semmoinenko se pohjaltaan olikin! -- puhkesi mies
kuin yksinään sanomaan.

Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin.
Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on
olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai
joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä
sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.

Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: -- Mutta kuinka tämä
sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu
se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi
mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden
pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä...

Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä
äskeisistä mielenliikutuksista.

-- Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, -- sanoi mies,
-- me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia... ja olemme muita pitäneet
samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se,
joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.

-- Niinkö se lie? -- huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä
ajatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:

-- Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen
hänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle
astumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää... enkä muistaakaan.

Mies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan
pysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa
kohottaa lausui teennäisellä reippaudella:

-- Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä
ketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!

Mutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa,
istui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi
yhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.



OIKEUDESSA.


    Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa
    tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.

    Anatole France.

Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli
yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun
asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva
mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki
levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera
mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista
saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain
väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta
hyväntuulisuudelta.

Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla
äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan
jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla
päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä
ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän
kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään
kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli
hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden
odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja
miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin
luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt
vain sen kiusallisemmaksi.

Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki
tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta
astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä
oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän
takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui
pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka
papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili
tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla
sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla
häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa
välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen
muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.

Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja
kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta
kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin
tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla
tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat
kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata
selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi
Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain
yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan
jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä
seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien
kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa
tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista
ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä
kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen
nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen
katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.

Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain
saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan
yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei
hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.

Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella
ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen
mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri
Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi
hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin
oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua
patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta
oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle
erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta,
rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä
ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.

Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn
puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.

Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään
ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen,
ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi
hän:

-- ... olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun
sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan
tulevan vastaan... ja kun me olemme vanhoja tuttuja -- minähän olin
renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin
silloin monta kujetta -- niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan,
löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut
tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin
häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne,
Kaakisen Anttihan minä...

Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti
hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen
tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki
ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän
uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:

-- Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain
leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen...

-- Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa
tilaisuudessa? -- keskeytti puheenjohtaja.

Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti
puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku
salainen koukku.

-- Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin
iloisimmillaan... eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt
oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan... Niin
etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden
nimessä ja noin vain leikinvarjolla...

Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä
seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa
lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä
vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla
tapahtunut.

-- Nappiko? -- puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan
jatkamaan. -- Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut...
ja eikähän ne napit aina niin lujassa...

Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet
vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei
löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat
rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.

Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat
sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa
vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista
sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen
todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä
vastaajan näköisen miehen -- hän silmäili tarkkaan Kaakista -- pitävän
rinnuksista muuatta herrasmiestä.

Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian
tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta
syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.

Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä
ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä
viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään
asian oikealta kannalta.

-- ... tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani
ollut mitään pahaa tarkotusta... ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin,
ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan
muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä
tarkotan... ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin...
ymmärtäähän oikeus ettei...

Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän
poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.

Sitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen
uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki
oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut
tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen
tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan
häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn
ja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi
tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6
§:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa -- vastaaja kun ei
ollut ennen ollut syytteessä -- sadan markan sakkoihin, jotka varain
puutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.

Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli
lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja
virkkoi:

-- Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko... Eihän sitä
nyt leikistä... sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan
leikkiä...

Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen,
laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka
käsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi
ovea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan
kääntyen:

-- Tuota, miten pian se on sitte maksettava?

Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata
tuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte
kuitenkin:

-- Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.

Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan,
voisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan
laskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään
alakuloisesti:

-- Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.



ERÄÄN HUVILA-ASUKKAAN HUOMIOITA.


      Naturam expelles furca,
    tamen usque recurret.

              Latin. sananl.

[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa
oikeutensa takaisin.]

Kun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja
lehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan
ja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä
ajelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me
vakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja
kujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat
kuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei
näy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia
palvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa
riippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden
keskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi
jätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä
sulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin
talveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen
takaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja
pensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.

Mutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat
kiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen
lehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja
keltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien
kanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia
puistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.

       *       *       *       *       *

Minulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista
päättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa
kerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä
ajankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani
liikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani
edessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas
liike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu
se toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme
kaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit,
pesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen
saattamana sen luo vaeltaa.

Jo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa
kätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään
ja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan,
ottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon.
Parhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin
muuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja
kotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että
erään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin
liikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani
esiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää
ruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle,
silloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen
tyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta
niiauksesta.

Jos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa,
niin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa
epämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään
heitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen,
joka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana
linnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään
tuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku
veljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja
kasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät
rouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan
alati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi
mahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka
sirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset
suoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista
liikkeistä.

       *       *       *       *       *

Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen,
jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja
käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja
myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea
tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa
olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään
päättäen näyttänyt.

Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja
sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä.
Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme
ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän
aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.

-- Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä
kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.

-- Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään
konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet
kesän ajaksi tänne.

-- Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.

Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta
kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin
mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen
vallan toisissa oloissa.

       *       *       *       *       *

Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia
kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä
päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen.
Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet
mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin
synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan
pelastaa.

Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin
päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä
ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla.
Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun
luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä
oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle.
Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman
vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti
auttaa lisäksi.

Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi
ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti
hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli
nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin
kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti.
Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat
aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli
avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki
teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin
epämääräistä vihaa.

Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti
kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa
kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien
varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme
nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja
kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin
olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää
viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät
he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten
kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he
ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut
ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne
ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta
tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat
kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.

Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista
huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä,
joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät
vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo
omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui
asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen
savua tupruttava juna.

Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta
kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli
hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin
mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä
oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa
että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta -- hän oli nimittäin
avopäin -- ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin
tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.

Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän
oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä
aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan
luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä
erikoisesti merkille panemaan.

Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli
minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen
halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet
sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen
kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni
teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä
vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja,
joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin
minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:

-- Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?

Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle
jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani,
mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:

-- Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen
mies ja lisäksi yksinäinen mies.

Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan
aivankuin itkuun purskahtamassa.

Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja
omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä
sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina
päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin
peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan
elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.

       *       *       *       *       *

Silloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä
aamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan
johtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä
tiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten
suristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.

Eteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä
villin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa
olevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu,
maahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä
istui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti
palata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku
rouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.

He eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa,
jota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti
tavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan
koiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä
hellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen
pitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua
hiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.



ERÄÄN VAINAJAN KIRJEISTÄ


    Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka
    elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin
    kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi.
    Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä
    elämäkin on ihana elää.

    Volter Kilpi.

Hyvä veli!

Olen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle
kirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta
saada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään.
Tuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä
oloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua
panemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani
näkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät
laajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: "Mutta oletko sinä ihan
hullu!... Eihän nyt missään nimessä!" j.n.e.

Mutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa
näitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti
jännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää
sinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte
tähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo
arvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä
elämän viimeistä rajaa.

Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä
sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa
asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten
yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja
seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy
unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä
itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä
puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena.
Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai
olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä
mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin
pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.

Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin
elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää
tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta
ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja
mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä."
Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan
selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta
selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni
seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään
voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se
jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes _ymmärtävän_ tekoni,
vaikket sitä sitte hyväksyisikään.

Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä
kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja
äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa
harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan
ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä --
joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan -- ja
yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen
vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni
tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen
oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni,
etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin
raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä
nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan
oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että
teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan,
jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain
kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.

Mitään moraalista syytä tässä ei ole -- ja et kai sellaista
pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut
taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä
selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten
lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä
pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä
selon ottaisi -- eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain
olet niistä selvillä.

       *       *       *       *       *

Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden
aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä
päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut
ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten
muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias
I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut,
ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian
opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut
pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän
tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän
kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä
mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka
päättyi niin että minä keskeytin työni -- oikeastaan siten että
kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa -- ja heitin
hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä
muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään
ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen
jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.

Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta
lainaa, mutta vastoin odotustani -- hän oli kerran lupaillut minulle
rahallista apuaan -- ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki
vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia
vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään
olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on
esiin kasonnut.

Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä.
Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä
sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä
alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena,
joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen
vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja
minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista
ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista -- sellaista se
juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle,
vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa
tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.

Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema,
jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin
tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan
keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän
vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut
mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten
ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni
palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä
työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten
tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on
siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen
tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla
olen aina pahimman pulan päältäni torjunut -- saadakseni sitte taas
jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä
selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan
johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi
minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina
kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä
tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin
työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan
kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella
hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön
ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka
vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua
käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.

Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen
sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia
ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä
tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat
kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin
meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan
lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu
mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.

Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut
työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman
vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni
ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin
katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä
ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko
siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia
asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt
kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja
yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että
viereisessä huoneessa joku käveli -- lattiat miten lienee laitettu niin
että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen -- ja tuo itsessään
vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni
muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon
ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon -- olen
näet hyyryvelkaa --, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta
kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit
vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen
jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli
sielussani yhä pahemmaksi.

Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa,
olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen
tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton
mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain
pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä
koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt
näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka
minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös.
Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina
ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös
päästäkseni, niin kaikki turhaan.

Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni
tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia -- samalla kuin puute on
irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä
kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos
sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan
suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen
useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla
piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia
omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut
hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena
repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä
itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni
tuijottamassa.

Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti
saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka
minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset
itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät
tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama
viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja
antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti
säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin
hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo
unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta
tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan,
saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka
ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes
olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja
mielettömästä taikauskosta.

Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden
tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään,
päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin
suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne,
joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä
kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja
kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata.
Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa
mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste
tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä
lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun
olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta
hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin.
Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja
yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.

Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni
ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt
tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä
niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman
joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi.
Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki
edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku
ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani
siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua -- purra häntä! Ja sen jälkeen
on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä
ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä _kaikkia_
kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin
vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut
syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.

       *       *       *       *       *

Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni
on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä
ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen
universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän
isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja
ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua.
Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha,
itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja
vallankin minua.

Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta,
mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa -- lähes joka hetki näen
hänet nykyään edessäni -- minä katkerasti vihaan, ja jos luulen
jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja
vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan
pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle
ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani
kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni
hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa --
kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että
tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani
heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian
kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja
minä en voi sille mitään.

Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta
ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla
ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee
helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää
kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien
pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella
jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen
virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä
saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään
ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo
tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime
viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä
tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja
hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi
mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja.
Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako
postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin
vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani
ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli,
en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa,
istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni
pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta
tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta.
Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka
ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"

Tuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani
kurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta,
että elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten
lomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara,
pahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa
kestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo
rikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni
kaikki Kullervo-ilmiöt.

Lapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin
puolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin
tuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi,
että minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa
tuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon
hölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän
myttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että -- ei,
käsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että
elämä sen muodossa minulle ilmenee?

Vaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele
enää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja
kuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte
vaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan
tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään
ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä
kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut
sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko
helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni
muuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan
sietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin
päättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt
samalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä
samoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta
sietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää
vähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada
vaihtelua.

Tiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä
jatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen
joitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä
pääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään
ja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen
samaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta
onkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta
kaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän
yllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä
etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä
on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt
vain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen
sen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja
tuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos!
Taikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti,
vaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja "tahdon" ja "päätän".
Välttämättömyys minua vetää siihen, minun on _pakko_ niin tehdä,
aivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se
ole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät
jollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja
sellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman
kautta päästävä ulos itsestään.

Mitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset
ajatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset
häneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon
sisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys.
Ja niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan
umpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän
ajan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa
ja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se
niin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku
vaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän
tukaluuteen kiinnittävät!

Tämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä
on ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni
sinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta
noita tusinaihmisten tuomioita: "mieletön teko", "kevytmielinen mies"
j.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi.
Sanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua
yhtään liikuta.

Niin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia
laajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut,
tunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni
on kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko
tirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele
vain!

Ehkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin
takia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi.
Mutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt
lopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen
veljellisesti -- -- --

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:

Hyvä veli!

Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos",
vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä
kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole
vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän
sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai
sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että
siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle
menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.

Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä
luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne
taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen
yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen
edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja
sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni
yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo
eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin
niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi
elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli
sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan,
sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa
ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja
vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja
mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan
edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska
luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani
noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja
tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani
sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.

       *       *       *       *       *

Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä
ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui
mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen
kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon
sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain
elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja
hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä
kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin
katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän
ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien
elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin
kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä
ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!

Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin
peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia
tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin
heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen
kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti
läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa
salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin
etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.

Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta
samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei
sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti
minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin,
tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte
totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa
myönnytyksiin!

Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin.
Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen
vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut,
että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka
kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja
minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi
koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan
mahdollisuuden häntä tavata.

Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta
itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni
hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä
siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja
piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten
ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa
se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana
tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä
huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani
ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään.
Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan
sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin
huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa
viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin
minulle tänne jotakin.

Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin:
tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan
ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta
minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä
että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin
jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti
sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja
sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona
jännityksen hetkenä minä ikäänkuin _kuulinkin_ ne sanoina: On siinäkin
miestä!

Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi
uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi,
että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni,
olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin
pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt
kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni
raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin
siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana
häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä
kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni
äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen
varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen
eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.

Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa
metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia:
panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla
eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta
itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt --?
Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon
yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla
lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat
mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden
yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.

Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki -- olemme kerran
yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni,
kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä,
joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka
toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot
istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri
ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran!
Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"

Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi
asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta.
Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan
olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani.
Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka
muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi
myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa
sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen
hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa
tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä
vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla,
vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä
siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä
asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava
lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin
voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni.
Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen
kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut
kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka
se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli
minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo
samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat
toivat mieleeni uuden ajatuksen.

Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat
ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain
hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto,
mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain
järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin
niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on.
Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni
juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin
ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi
kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet
ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.

Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt
enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni
nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka
minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en
ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli
kohtalokin tehnyt -- "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan
takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön
ja jääkylmä kohtalonvaltias --. Tunsin tuolloin että se on minut
kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä
mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja
hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja
omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa.
En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti
pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin
vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin
sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat
keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna
tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.

Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten
tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui,
poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan",
johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä -- mennee -- uimaan". Mutta
nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja
synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.

Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän
mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs
hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin
aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului
kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan
kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten
luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti
matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka
sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun
kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa
tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä
kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on
menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista
tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja
raskaasti raahaten astelin rantaan.

Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli
harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari
kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin
niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset
värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat
vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta
niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis
tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua,
tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.

Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja
minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi
herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja
kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi
kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että
näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja
eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja
pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka
uitavana.

Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä
mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas
selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä
takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani
jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä
kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi
kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen
häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja
niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en
kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin
kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden
vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja
nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla,
vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä
muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin
sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa
värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta
näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin
itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma
hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani
kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä
särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin
kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon
tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat
tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa
kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen
verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan
rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat
minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään
ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että
minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään
mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen
mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin
veti minua eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden -- muistat kai sen?
-- pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin
tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota
souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta.
Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan
lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin
vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka
kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken
lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan
uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä
näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari,
joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka
pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".

Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä.
Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät
liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että
minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni,
vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä
tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää
korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne
tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen.
Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka
minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien
varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää
minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon
katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka
tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.

Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt
_välttämättä_ täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä
pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua
kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani
oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva,
oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen
näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa
lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin.
Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun
rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä
epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.

Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini
alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että
minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta
tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin
sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä
armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!

Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto
ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä.
Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi
ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken
erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä
oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat
juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä
niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin
uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.

Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin
siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden
sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa"
esille -- ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä -- ja
nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin
raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut
takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku
tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta
olivat rahat kaikki -- olin ne kevytmielisesti hävittänyt -- ja mikäli
vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen
edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En
ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä
epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja
minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan,
nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin --
karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja
saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän
piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan
paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni
sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen
kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä
istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui
rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies,
en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan.
Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni
sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä
vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli
mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja
samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen,
vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo
tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma
että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut
minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.

Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin
"ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon,
soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin
kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne
sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin
joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu,
jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä
eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen.
Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani
oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin
mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista
rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina
"ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt
tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni
käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja
omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää
myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä
kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti
esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.

       *       *       *       *       *

No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin
hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän
kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa,
muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari
akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän
pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.

Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä
koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut
sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen
valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja
helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt
samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia
kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran
satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka
kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee
juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää
ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin,
näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan
asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä.
Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni
ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit,
katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:

    Was zieht mir das Herz so?
    Was zieht mich hinaus?
    Und windet und schraubt mich
    Aus Zimmer und Haus?
    Wie dort sich die Wolken
    Um Felsen verziehen!
    Da möcht' ich hinüber,
    Da möcht' ich wohl hin!

Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa
raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin
ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat
olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä,
mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein
Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.

Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan,
samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava
jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka
saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua,
koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla
kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan
huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä
samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen
takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi
hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja
hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta
hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.

Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja
minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen
takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen,
huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti,
että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on
esiin vuotanut.

Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti,
sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla
toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin
näkemiin -- -- --

       *       *       *       *       *

Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M.
kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan
kohta.

       *       *       *       *       *

Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina
väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin
minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni
alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini.
Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja
kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös
kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin
silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä
tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla
käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä
mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän
kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja
kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni
näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut
melkein hymyilemään.

Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut
sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini
elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt
tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos
elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin
alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä
arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.

Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut
saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon
kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä
kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin
osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä
valokohta kuin lepopaikkana.

Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan
vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo
kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että
ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä
minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.

Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka
väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein
kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon
elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja
sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä
omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt
huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän
hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. -- -- --



YKSIN ELÄMÄSSÄ


    Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,
    Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.
    Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.

                                            V.A. Koskenniemi.

Palattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren
kivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt
melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan
enää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita
tuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä
nahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut,
hyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia
yöpöydällä -- kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin
yhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä
ihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei
edes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani
pienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä
kaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä
minäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn
kuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta
tikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva
pala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.

Eikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen
ettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan
niin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä
kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi
työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen
pane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin
akkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla.
Siellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee
nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja
kaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin
tavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä
vastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa
hyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen
ihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta.
Ja ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo
ohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut
kai pian kokonaan peittää.

       *       *       *       *       *

Tällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa
sihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä
tikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku
viluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket
alallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt
elämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin
katsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin
kiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä,
milloin tuskallisilta.

Tajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni
on tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se
aikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut
jonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi
repinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta
sellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan
harson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä
vähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani
onnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen
realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne
monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani
tuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut
elämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne,
älyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja
siten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa,
onko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin
kanssa voinut sanoa:

    Entschlafen sind nun wilde Triebe
    Mit jedem ungestümen Thun.

Monta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois
luisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja
uudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten
joukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen
toistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet.
Nyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä
niitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta
näyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet
paljon.

       *       *       *       *       *

Olin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia
vuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon
nuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran
tutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen
naiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin
kokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he
toisiinsa tekevät.

Varsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle,
jota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi,
jolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita
ominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska
syrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten
silmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua
uskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.

Eräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin
yhdessä -- kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet -- ja menimme
syömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä
haltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu
muusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä
ja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle
muuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni
jäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin
heti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun
seurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi
maaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän
edelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani.
Minä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni,
sitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois
yhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka
tosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.

Kesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä
hetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani,
että molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin
sisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti
kumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa
toverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.

-- No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa
illanviettoa? -- sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.

-- Kyllä niinkin, -- vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme,
joka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän
ykskaikkisesti!

-- Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.

       *       *       *       *       *

Tässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma
tarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin
minä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman
tukala olla.

-- Ei -- ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, -- vastasin minä
luonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni
väkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää
loukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.

Minä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen
ja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he
ovat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet
sitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä
täytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli
varsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan
jonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin
äkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia
ja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin
lähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin
luonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin
suupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä
enemmän katkeroitti.

Naistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa
helmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut
valahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne
olisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin
alas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään
niin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut
mielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni
suureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.

Toverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään
salaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti
tapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä
alkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri
sillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota
naista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään
sen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän
minun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin.
Mutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti,
joka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä
hetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi
rintaani katkeran turvattomuuden tunnon.

Minä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään
ajattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa
ja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain
kalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin
vastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden
taakse toverini oli hävinnyt.

Mutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin
nopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa
menin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.

Olin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti
heidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni
alla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti
alunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta,
että me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme
käsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä.
Katsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen
luettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki
rattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan,
mutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa.
Samoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme
toisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa
ympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin
lähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä
toisilleen.

Eikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan
istuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä
jonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä
kajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin
minä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi
silmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä
ylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden
ja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi
kerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin.
Mielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani
paljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme
ja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten
itsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia
nuo huomiot alussa olivatkaan.

Erikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä,
jonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani.
Hän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan
äärimmäiseen saakka kiinni pitävä -- yksi noita naisia, jotka
kamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun
todellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin
vahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta
yksinäisyydestä.

Kun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä
kirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui
keinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa
sydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana
käsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa
keskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän
olisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut
samaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.

-- Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, -- sanoi hän hetkisen
kuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.

Mutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.

-- Mitä... kuinka sinä... mistä sinä nyt sellaista? -- änkytin minä
vihdoin vastaukseksi.

-- Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.

-- Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras
ystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet
ja viimeksi tänään, -- lisäsi hän hetken kuluttua.

-- Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin
on yhteen saattanut? -- sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa
silmiin.

-- Mikäkö? Onpahan vain...

Hän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä
langan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas
pöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin
vielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi.
Vaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut
samanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain
noin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä
tiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että
mekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.

Ja tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni
ja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin
kokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein
näin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut
mitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä.
Kun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa
ja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan
uudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi
helposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani
ja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja
jakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.

Monta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi
tahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin
jonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan.
Ja tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että
vaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi
minua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee
ottaa sellaisina kuin ne ovat.

Väkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari
vuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin
sairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime
kerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän
lepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi
minut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla --
ajattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja
kuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka
yhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei
ole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa
koskevista seikoista.

Vaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa
mielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa
ääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon
aikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään
yksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta,
että ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain
olisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä
siitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet
toisiimme tutustua.

Suhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin
ennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan
pitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni
oli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää
kiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan
uudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi
maailmaa.

Mikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen
synnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä
valtaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita
toisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen,
jonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen
kanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin
naisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä,
alkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti
ikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit
vähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia
syntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.

On omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä
luonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään
jo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen
herätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka
varhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä
kerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja
kaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.

       *       *       *       *       *

Matkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan
päin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä
tehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan
vaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui
minua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen
olevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen
naisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä
harso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa
vaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.

Silmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon
asentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet
metsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.

Hetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni
vastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun
hyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin
ominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa
loi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt
enää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen
kypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan
verevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan
harson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi
ulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.

Kun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään
huomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi
aikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki
kuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin
minä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan
käsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä
ulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus
ensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.

Kotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä
suuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini
läpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän
ei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan
pääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin
kävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain
aniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa
oli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä
tai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi
hän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden
naiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta
tavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin
sekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan
onnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja
perheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.

Koulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja
minä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin
kuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa
hänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran
ollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään
varustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut
kaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön
viitaten kirjottanut: "Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja
onnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta".

Ensimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta
mitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen
erikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei
tahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä
olin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä
vähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin
eräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä
puutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea
lauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja
yhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja
tirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan
lähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien
työtä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän
käänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. --

Tuon vastapäätäni istuvan naisen silmäin asento hänen katsoessaan
vinosti minun ohitseni ulos, nosti vuosien takaa eteeni Esterin
katseen, sellaisena kuin sen silloin aidanreiästä tirkistellen viimeksi
näin. Käänsin uudelleen katseeni häneen ja kun hänen silmänsä tällä
kertaa olivat pysähtyneet johonkin vaunun keskustassa, saatoin minä
taas häntä hetkisen tarkastella. Ja omituisesti tuon täysikypsyneen ja
raskasilmeisen rouvan olemuksesta selkeni minulle piirre piirteeltä
Esteri sellaisena kuin hänet viimeksi näin kaksitoista vuotta sitte.
Tuo mikä häneen oli lisäksi tullut ja mikä minulta ensin Esterin
peitti, oli siis kymmenen vuoden työtä!

Tunnettuani hänessä entisen koulupoikaihanteeni minä hiukan säpsähdin
ja siirsin nopeasti katseeni ulos, aivankuin olisin liikkunut
luvattomilla aloilla. Hän nähtävästi huomasi säpsäykseni, sillä
hän käänsi nopeasti silmänsä minuun ja alkoi taas vuorostaan minua
tarkastella. Minä katsoin koko ajan herkeämättä ulos, mutta en
huomannut silti muuta kuin että hän tarkasteli minua. Yhtäkkiä teki
hänkin säpsähtävän liikkeen, muutti asentoa ja alkoi katsella taas
vaunun keskukseen. Kun pikimmältään silmäsin häntä, huomasin hänen
silmistään ja koko olennostaan hävinneen äskeisen raskasilmeisyyden ja
hänen käyneen sen sijaan rauhattomaksi. Hänkin oli siis tuntenut minut.

Päästyäni täyteen varmuuteen siitä että hän oli todellakin Esteri ja
että hänkin oli minut tuntenut, tuli ensimäisenä mieleeni nousta häntä
tervehtimään. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Omituisesti valtasi
minut samanlainen ujous kuin ennenkin hänen läheisyydessään ollessani,
jopa tunsin sydämenikin alkavan levottomasti lyödä, aivankuin entisyys
olisi tahtonut kaikkine piirteineen vielä kerran eloon havahtua.
Mielessäni olivat jo valmiina sanat, joilla häntä puhuttelisin, mutta
kun minä silmäsin häneen ja katseemme osuivat vastakkain, säpsähdimme
me kumpikin uudelleen ja aloimme katsella toisaalle. Ja mitä enemmän
aikaa kului, sitä vaikeampi oli minun panna päätöstäni toimeen. Asemani
tuntui samanlaiselta kuin ensimäisenä ylioppilaskesänäni kerran Esterin
kotona ollessani. Esteri istui yksinään ottamatta keskusteluun osaa ja
minä aioin nousta ja siirtyä hänen luokseen, alottaakseni puhelun hänen
kanssaan, mutta päätöstäni en saanut toimeen, istuin vain rauhatonna ja
haudoin mielessäni niitä sanoja, joita aioin hänelle puhua.

Eräälle kaupunkiasemalle pysähtyessämme nousi sitte Esteri paikaltaan,
kokosi kapineensa ja ikäänkuin välttäen minuun katsomasta valmistausi
junasta lähtemään. Kun vaunusta oli paljon ulosmenijöitä, pysähtyi hän
hetkeksi vartomaan ja siinä lähelläni selin minuun seisoessaan tuntui
minusta koko hänen olennossaan olevan epäröimistä ja odotusta ja minun
valtasi vielä kerran voimakas halu ryhtyä häntä puhuttelemaan. Mutta
silloin tyhjeni oviaukko ja Esteri meni ulos.

       *       *       *       *       *

Monesti kaduin ja soimasin sen jälkeen itseäni, etten tuolla
junamatkalla ollut häntä lähentynyt. Sillä lakkaamatta palasivat
ajatukseni häneen, ne muodostelivat ja täydensivät hänen kuvaansa
ja yksinäisinä hetkinä saatoin minä pitää pitkiä keskusteluja hänen
kanssaan ja tunkeusin yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Ja niin valtasi
minut vähitellen varma usko, että hän on juuri se ihminen, jonka
kanssa minä täydellisesti voisin sukulaistua. Uskottelinpa itselleni
hyvin tärkeäksi seikaksi sitäkin, että hän oli ollut ensimäisen ja
puhtaimman ja siis myöskin kirkasnäköisimmän lemmentunteeni esineenä.
Ja toisaalta tulin minä yhä enemmän vakuutetuksi, että hänkin ajatteli
ja tunsi samoin ja että minä olin muodostunut hänen mielikuvamaailmansa
keskustaksi aivan samoin kuin hän minun.

Vaikka minua kouluaikanani olikin aina vaivannut epäilys, ettei hänellä
ole minuun nähden samoja tunteita kuin minulla häneen, pidin minä nyt
päinvastoin hyvin varmana, että hän oli jo silloin rakastanut minua
sekä sen jälkeen uskollisesti ja vaieten säilyttänyt minut mielessään.
Minä muistelin tarkoin hänen käytöstään ja kasvonilmeitään niinä
kertoina, jolloin minä olin pikimmältään joutunut hänen kanssaan
tekemisiin, ja kaikki minusta näytti puhuvan tuon vasta syntyneen
vakaumukseni puolesta. Ja vaikka täysikypsynyt mies minussa säälivästi
hymyilikin tällaisille lapsellisuuksille ja koetti minua vapauttaa
niiden vallasta, pidin minä kuvitteluistani kuitenkin lujasti kiinni.

Täten olin minä yks-kaks joutunut saman "kristallimuodostuman"
alaiseksi kuin vuosia aikaisemmin tuo ystäväni, jonka lemmenvaiheita
minä tyyntyneen miehen ylemmyydellä olin syrjästä seurannut. Kuten
lehdetön ja kuivunut oksa vanhan suolakaivoksen pohjalla täyttyy
tuhansilla kimmeltävillä pikku kristalleilla, niin minunkin
mielikuvitukseni lisäili lakkaamatta Esteriin kaikkia ajateltavissa
olevia hyviä ominaisuuksia ja koristeli kuviteltua sukulaisuuttamme
lukemattomilla mielikuvituksen timanteilla. Ja noin häntä
muodostellessani valtasi minut usein polttava ikävä ja ahnaasti minä
häntä silloin mielikuvituksessani syleilin.

Tuollaisissa romanttisissa lemmenvaiheissa kului koko seuraava talvi,
minun saamatta uudelleen Esteriä tavata tai muutoin hänestä mitään
kuulla. En tiennyt edes hänen olinpaikkaansakaan, hämärästi vain
muistelin joskus kuulleeni, että hän oli aikoinaan mennyt naimisiin
jonkun rautatievirkamiehen kanssa.

Seuraavana kesänä matkustin minä kesälomaani viettämään muutamalle
idyllisessä sisämaan seudussa olevalle terveyslähteelle, jossa kerran
olin veljeni seurassa ollut ja johon silloin erikoisesti miellyin.
Siellä tapasin aivan odottamatta Esterin.

Oltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä
lähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me
pysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka
tosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan
tuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta
tuttavuudestamme.

Hän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt
kivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei
ollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin
kilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.

Tapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta
saatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen
järvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla,
että Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista
vuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin
tehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri
oli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona.
Sen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta
näyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti
siihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin
minulle.

Esteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut.
Mutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas
maailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin
tuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.

Tuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani
ääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa
kohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä
mitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.

Kun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä
ennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin
häntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin
takaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui,
tai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein
lähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa
sen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme
kestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin
huomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi
kerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin
siihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin
kärsimyksiä.

Kun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta
kulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä
läheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli
kulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli,
jäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin.
Mutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä
molemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:

-- Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti
sukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs
toisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden
tunnetta vastaan?

Kysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut
häntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi
hän hiljaa:

-- Uskon kyllä, -- ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: --
vaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää
uskonut.

Hän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän
olisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.

Minun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen
silmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla
puhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta
huomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka
minussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko
nuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen
ja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet
loogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.

Puhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin
kypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen
kuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä
suuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi
myöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja
hän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua.
Silloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja
vetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään.
Mutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu
säästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että
se on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen
itsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.

Ja niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin
arkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset
läheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme
syntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin
kutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä
katseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa
synnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.

Hämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen
muutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin
tahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.

Seuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa
minulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin
päivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois.
Minulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon
oli kirjotettu: "Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme
me lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en
ole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen
Teille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani
Teidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän
kiitollisesti kättänne puristaen Esteri S."

Tunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin
masentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä.
Ja pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta
kovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin
itselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se
minua sittekin "Olisin iloinen tavatessani" j.n.e., sehän oli kovin
tavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä
kirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana,
minkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi
välittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta
tarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. "Olisin iloinen"
sanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain,
jotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan
vaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti
ollut kirjottamaisillaan: "Olisin onnellinen" j.n.e. ja sehän olisi jo
ollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.

Tällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin
kärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti
Esterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen
muutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin
sanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua,
jonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin
erikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun
seisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin
katseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota
pitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä
silmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen
hattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden
tuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.

En tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä
lähdinkin takaisin Helsinkiin.

       *       *       *       *       *

Seuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta
lemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi
minuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt
lapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta
lemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla
tosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi
minulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset
ajatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne
vihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: "ei
se ole niin, ei, ei, ei!" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita
kuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi
ja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani
keskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut
mielihalunsa tyydytetyksi.

Usein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme
siellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä
hermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin
lujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan
yhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista
perinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi
taas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä
suhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun
läheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle
ja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä
tuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.

Mutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä,
jos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä
hänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä
hänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin
on tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi
tuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona
tuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia
oli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin
nauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset,
jota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja
hän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut
viskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän
kuin koskaan.

Sillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä
sananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin
minä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin
osanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän
minulle sitte vastauksen.

Tuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen
hämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni.
Pelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän
puoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta
ja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen
kotikaupunkini kuulumisista.

Vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään
tältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin
minä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi
riviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi,
mutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.

Aivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään
Helsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti
huvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja
minusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia
koko kirjeenkin kirjottanut.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa
höyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä
muutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin
päässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä
vuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä
tulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.

Esterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä
en ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani
kirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle
saarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä
kävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni
pidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä
tapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.

Tuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut
kuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä
suoraapäätä saarelle.

Kohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja
vietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella
päin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu
läheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.

Talonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja
kolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin
hitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin
katsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi
jostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin
ehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen
kautta asuntooni.

Seuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan
Esteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin
juuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa
ympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin
salaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja
käännyin kohti.

Siinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista
hämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.

Hän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta,
sanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää
viettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.

-- Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut.
Täällä on niin vilpoisaa ja raikasta, -- lopetti hän.

Minä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin
jotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua
se, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun
tapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä
häntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin
värähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.

Sen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani
kertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska
kesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut
(mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa
j.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan
tuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin
purjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä,
vesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään
hän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin
kohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.

Seuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana
näin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä
rantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin
odottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle.
Kertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni
yhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta
sitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja
hyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti
kävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.

Sen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi
mustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden.
Noina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja
sielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.

Kun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli
ehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa
huviloille päin.

Puoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri
istui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit
raskaasti ajoivat toisiaan.

-- Esteri! -- huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä
ottaen häntä kädestä jatkoin:

-- Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että
tapaisin sinut jossakin täällä!

Me emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt
tuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja
sanoa sinuksi.

Hän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän
varjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta
asunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti
sanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään
hyväilevä ilme.

-- Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? --
puhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä.
-- Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan
tuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö,
minä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte
vuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin
itsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle
ja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen
olen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun
jokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi.
Sillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys
tuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan
näinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä
ahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti
minussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä,
tuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet
valmistusta juuri tälle hetkelle --

Katsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte
äkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan
luonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli
suu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.

-- Antero! -- lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi
luokseni.

Äänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien
kamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä
kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein
hurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.

       *       *       *       *       *

Mutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin
hänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi
minut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta
ja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä
vuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani
keskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan
timantin toisensa jälkeen.

Minussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani
häntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat
hienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä
saattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa
tunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen
taakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla
tietämään! -- jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.

Kiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä
ja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän
mitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää
pelkoa.

Minun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän
syleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin
alkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.

Nähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni
sanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet
niin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille.
Sekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli
minun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas
kivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en
tuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni...

       *       *       *       *       *

Seuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan
minä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia
ylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle
ja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös
ponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani...

Illan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä.
Yhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni
siitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta
olkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin
ja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan.
Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun
silmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki
sitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti
häntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.

"Näin sitä minä, mutta entäs sinä polonen?" tuntui se tuolla kaikella
sanovan, ja hymähtäen resignoidun katkerasti lähdin minä taas
liikkeelle ja kiipesin muutaman kallion laelle, jossa istuin pitkän
hetken erikoisesti mitään ajattelematta. Tunsin vain kuinka mieleni
pohjalle vähitellen raskaana kerroksena laskeutui elähtänyt tyytymys.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yksin elämässä - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.