| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Runoja Herkules uroosta
Author: Dahlberg, T. J. (Thure Johan)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runoja Herkules uroosta" ***
RUNOJA HERKULES UROOSTA
Runoillut
T. J. DAHLBERG, ylioppilas
Yliopiston Konsistoriumi palkitsi nämä runot kilvoitelmakirjoituksena
kehoitusrahalla.
Turussa,
J. W. Lilljan kirjapainossa,
1862.
Imprimatur: C.R. Lindberg.
SISÄLLYS:
Alkulause.
Herkule'n synty.
Herkule'n kasvatos.
Herkules teiden haarassa.
Herkulen ensimäiset työverot.
Herkules sotii väkituriloita vastaan.
Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.
Ensimäinen uro-työ.
Toinen uro-työ.
Kolmas uro-työ.
Neljäs uro-työ.
Wiides uro-työ.
Kuudes uro-työ.
Seitsemäs urotyö.
Kahdeksas uro-työ.
Yhdeksäs uro-työ.
Kymmenes uro-työ.
Eurystheyksen estelmys.
Yhdestoista uro-työ.
Kahdestoista uro-työ.
Herkules ja Megara eroavat toisistansa.
Herkules ja Eurytos.
Herkules ja Admetos.
Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.
Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.
Herkules uudellensa uro-töillä.
Herkules ja Deianira.
Herkules ja Nessus.
Herkule'n viimeiset retket.
Alkulause
Suomen kieltä tutkiessani ja Wäinämöisen kummallisia retkiä
katsellessani Kalevalasta johtui kerran mieleeni muukalainenki uros
Herkules. Minä ajattelin, että Suomen rahvaskin ehkä mielellänsä
katseleisi jotaki kertomusta tästä mainiosta Kreikan uroosta, joka
oli maailman voimallisin mies. Hänen syntymisensä tapahtui noin
toista tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymistä. Kansakunnat
elivät vielä silloin pakanallisuuden pimeydessä ja palvelivat
siis epäjumalia, joilla kansan papit ja päämiehet sanoivat olevan
jnmalallisia omaisuuksia, mutta kumminki silmät, korvat ja kaikki
muut jäsenet, niinkuin ihmisilläki sekä siihen vielä ihmisen luonnon
heikkouksiakin. Kun papit (oppineet) ja muut päämiehet kuuluttivat
kansalle esimerkiksi, että sillä ja sillä jumalalla tahi jumalattarella
oli niin ja niin monta poikaa tahi tytärtä, ja siihen sitte osasivat
jutella pitkät junat kummallisia tarinoita näistä jumalista tahi
jumalattarista; niin kansan täytyi uskoa kaikki todeksi, vaikka
jutteliat olisivat kuinki mahdottomia tarinoineet; sillä mistäpäs se
sivistymätöin kansa paremman tiedon sai. Tällä keinoin saattoivat nämä
jutteliat syyttää omia heikkouksiansaki näkymättömien jumalien päälle,
jotka kumminki heidän tarinoissansa usein olivat näkyväisiäkin. Jos
joku mainiompi mies sattui löytymään, kas siitä oli näillä juttelioilla
kohta koko tarut. Ne eivät suinkaan jättäneet pois mitään kummempaa
tapausta sen elämästä, elleivät vaan liene kertoneet koumin koristusten
kanssa. Kyllähän vanhat muistomerkit, sota-aseet ja sen semmoiset
tosin näyttävätkin, että ennemmäiset ihmiset ovat olleet paljoa
voimakkaampia, kuin nykyiset, ja tottahan siis vanhoissa tarinoissa sen
aikuisten ihmisten ihmetöistä lienee perääkin. Siihen aikaan tapeltiin
sodissakin käsikähmässä, ilman ruutien avutta, jousilla, keihäillä,
viskimillä j.n.e. eikä niin kuin nykyjään tykillä, kiväärtillä j.n.e.,
sillä silloin ei vielä tietty mitään koko ruutien jutusta.
Wanhojen tarinoiden mukaan oli Herkules kuulu ihmeellisen voimansa,
kummallisen sukuperäsyydensä ja sadunmoisien retkiensä tautta.
Koska Herkule'n somat retket siis johtuivat mieleeni Suomen
kieltä tutkiessani, ja kun niistä tiedäkseni ennestänsä ei ole
varsinaista tarinata Suomeksi; niin minä rupesin opetellessani niitä
kirjoittelemaan. Mutta kun Herkule'n (niin kuin Wäinämöisenki)
elämänkertomuksessa tavataan monta ylenluontoista seikkaa, niin minä
katsoin soveliaammaksi kertoa niitä runoilemalla kuin suorasanaisesti
kirjoittamalla. Lieneekö runoilemiseni onnistunut tahi ei, sitä en
kykene sanomaan. Kun raudan sepän oppipoika tekee ensimäisen kalun
raudasta, niin sitä ei -- luullakseni -- kovin paljon toruta, josko
kalu onki vähäkelpoisempi kun mestarin omatekemänsä; lieneekö runosepän
ensikertalaisella oppipojalla semmoista armoa vai ei?
Ohjeena tähän teokseeni on mulla ollut paraastansa. "Den klassiska
fornålderns Hjeltesagor af Gustaf Schwab", mutta sitä en ole kumminkaan
jokapaikassa seurannut, sillä "Allmän Mytholigi af C. Deleen" ja eräs
"Konversationslexikon" ovat monessa kohti olleet johtonani.
Enin osa Suomen kansasta, ei varmaankaan tiedä mitään Kreikalaisten
jumalais-sadustosta; senpä tautta seuraa tässä lyhykäinen selittely
sekä niistä jumalista että monjaista muistaki nimistä, joita näissä
runoissa tavataan.
Selittelö.
_Akeloos_, muuan virran jnmala eli haltia. Sen vanhemmat sanottiin
olleen Oceanus ja Thetys.
_Alkmene_, kuningas Elektryonin ja Lydiken tytär, tuli kuningas
Amphitryon kanssa naimiseen sillä välipuheella, että tämä kostaisi
Teledoailaisia Alkmenen tapetun veljen tautta. Amphitryo meni
kostamaan, mutta sillä aikaa kävi Jupiter Amphitryon näköissä Alkmenen
luona yöjalassa. Amphitryon kuoltua tuli Alkmene toiseen naimiseen
Rhadamantus-nimisen tuomarin kanssa.
_Amatsonit_, eräs sotaisa vaimokansa. Niitä sanotaan olleen monessakin
maassa, mutta ne Amatsonit, joita vastaan Herkules soti, asuivat
Pontus maalla Wähässä Asiassa. Miehet olivat niiltä ensin kuolleet
sodassa melkein kaikki, ja kun niistä, mitä vielä oli jäänyt jälelle,
kumminkaan ei ollut paljon turvaa; niin ne tappoivat itse viimeisetkin
ja laittoivat omituisen valtionsa, jossa asujamet olivat ainoastansa
vaimonpuolia, ja jota eräs kuninkaatar hallitsi. Amatsonit olisivat
kumminki luonnon mukaisesti miehittä hävinneet peräti, mutta ne kävivät
joka vuosi parvittain liki valtakunnissa miehien kisassa ja pitivät
sitte ainoastansa tyttölapset itse, mutta pojat löivät he hengettömiksi
tahi lähettimet isien luokse. Kahdeksan vuoden vanhasta poltettiin
näiden tyttölasten oikean puoleista rintaa, jotta se ei pääsisi
neitojen aikaihmiseksi tullessa kasvamaan semmoiseksi pullukaksi kun
vasemman puoleinenki, sillä se olisi ollut sotiessa haittana, muka
jousen pannen tiellä jousen jänttä jännittäissä, ja jousella sotiminen
oli kumminki koko kansan paras sotimakeino. Siitä syystä kutsuttiinki
niitä (Kreikan kielellä) Amatsoniksi, joka merkitsee rinnatointa.
_Amor_ (latinainen nimitys), rakkauden jumala. Sen Kreikalaiset
nimet olivat Himeros ja Eroos. Hänellä sanottiin olevan kultaiset
siivet, hyvä jousi ja viinellinen teräviä rakkauden nuolia, joista
kultakärkiset pystyivät, mutta lyijykärkiset kimposivat takasi.
_Amphitryo_, Thiryns-nimisen kaupungin kuningas. Hänen isänsä nimi oli
Alkeys. Hän sattui vahingossa tappamaan setänsä Elektryonin ja muutti
sen jälkeen Thehen kaupunkiin, jossa hän sai Elektryonin tyttären
Alkmenen puolisoksensa. Hän oli silloin sotimassa Teleboailaisia
vastaan, kun Jupiter rakastuneena kävi hänen näköisenä Alkmenen luona
yöjalassa.
_Anttäus_, eräs jättiläinen Libyan erämaalla, sai taistellessansa
Herkule'n kanssa silloin aina uutta voimaa, kun jalkansa hipasivat
maata, mutta Herkules kouristi hänet kohona kuoliaksi.
_Apollo_ (Phoebos) Jupiterin ja Latonan poika. Hän oli niin kaunis
ja selväpäinen, että häntä kutsuttiin auringoksi. Hänen sanottiin
keksineen jousella-ampumakeinon, ennustamisen, harpulla eli kanteleella
soitannon ja vieläpä laulujen tekemisenki. Apollon kuuluisin
ennustus-paikka (Orakeli) oli Delphin kaupungissa. Tämän jumalan
sanottiin Pythialle ilmoittavan ennustuksia, joita Pythia ilmoitti
temppelin papille ja papit vasta kysyjille.
_Atlas_, eräs jättiläinen, Japeto'n poika, oivallinen tähteinselittäjä;
lienee siitä sanottukin hänen kannattelevan taivaan vaskikantta. Hänen
sanottiin seisovan taivas hartioilla sillä vuorella Afrikassa, jota
vieläkin kutsutaan Atlas-vuoreksi.
_Bistonit_, eräs kansakunta Thrakeiassa.
_Delphi_, muuan kaupunki Phokis maalla. Tämän kaupungin luulivat
Kreikalaiset olevan maailman navalla; ehkä siitä syystä, kun se
oli rakennettu korkean kunnahan kukulle, ja kun siinä oli Apollon
Orakeli ja sen ennustustemppeli, joka oli rakennettu semmoisen
vuorenrotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää ennustushöyryä.
Sekä Kreikalaiset että muukalaiset, ylhäiset ja alhaiset, riensivät
lahjoinensa tätä Orakelia kysymään. Sillä keinoin sai Orakeli niin
paljon hyvyyttä, että sen omaisuutta verrattiin Persian kuninkaan
tavaroihin.
_Epimetheys_, Japeto'n poika, jonka sanottiin luoneen huikentelevaisia
ja tuhmia ihmisiä samate kuin veljensä Prometheys nerokkaita ja
viisaita. Hänen tyttärensä Pyrrha ja Prometheyksen poika Deukalion
olivat Hellenin vanhemmat, jonka pojista taas Kreikan kuuluisimmat
sukukunnat sikisivät.
_Hebe_, nuoruuden ja kauneuden jumalatar, Jupiterin ja Junon tytär,
jonka Herkules sai taivaasen päästyänsä morsiameksensa.
_Herakleides_ (Herakeäs) merkitsee Herkule'n poikia ja muita perillisiä.
_Hesione_, Trojan kuninkaan Laomedonin tytär, jonka Herkules vapautti
meren pedosta, ja jonka tautta perijuuriansa Trojan kuulu sotakin vielä
syttyi.
_Hesperidet_, kolme jumalallista impeä, jotka asuivat Atlantin meren
puoleisella Afrikan rannalla. Niiden nimet olivat Aegele, Arethusa ja
Hesperethusa. Morsiamena ollessansa lahjoitti Juno Jupiterille kolme
omenapuuta, jotka kasvoivat kultakuorisia omenoita. Nämä puut istutti
Jupiter Hesperidien yrttitarhaan ja niiden vartiaksi pantiin satapäinen
tultasuitsuava lohikäärme.
_Hippolyta_, Amatsonien kuninkaatar, jonka kullasta ja päärlyistä
tehdyn, kalliin miekanhankkiluksen Herkules suurella vaivalla hankki
kuningas Eurystheykselle. Hippolyta joutui viimein Kreikan maalle
Theseus uroon puolisoksi.
_Japetos_, eräs jättiläinen, Uranus-jumalan poika, Kreikalaisten
kuuluisammien kansakuntien esi-isä.
_Jolas_ (Jolaus), Iphikle'n poika, Herkule'n ohillinen ja sotakumppali.
_Iphikles_, kuningas Amphitryon ja sen puolison Alkmenen poika,
Herkule'n kaksoispuoli. Iphile'n olisi luonnon mukaisesti pitänyt
syntyä kolmea kuukautta ennen Herkulesta, mutta Jupiterin sanottiin
tahtoneen säästää Alkmeneä sillä keinoin, että hän salli oman
poikansakin Herkule'n syntyä yksin ajoin Iphikle'n kanssa.
_Juno_, jonka vanhemmat olivat Saturnus ja Rhea, oli rikkauden ja
yltäkylläisyyden jumalatar, Jupiterin sisar ja puoliso ja siis
ylimäinen jumalatar. Jupiterin sanottiin kosineen Junoa käkenä, mutta
vähäpä tuosta; häät pidettiin sitä suuremmat Enosialaisten maalla,
Therenus-virran luona. Kaikki jumalat ja kaikki ihmiset kutsuttiin
häihin. Muut kaikki tulivat mutta impi Kelone ei tullutkaan. Tämä
nauroi vaan koko näillä häillä ja sanoi Merkurius-nimiselle kutsujalle
sitä tätä esteeksi, jonka tautta hän ei ollut pääsevinänsä kotoansa.
Jupiter närkästyi immen ylpeydestä ja käski Merkuriuksen viskaamaan
koko immen huoneinensa virtaan. Kelone muuttui virrassa kilpikonnaksi,
joka sittämöiten kantaa huonettansa selässänsä ja saapi pahan kielensä
tautta olla aivan äänetöinnä. Tämä jumalallinen parikunta ei kumminkaan
elänyt hyvässä sovussa; riita ja tora ei loppunut paljon milloinkaan.
Juno nenittelikse usein Jupiterille kuolevaisten kauniittarien luona
käymisestä ja Jupiter juonitteli taas milloin mistäkin Junolle sekä
rankasikin toisinansa. Juno kiusasi niitä lapsia, joita Jupiterilla oli
kuolevaisten kauniittarien kanssa ja laittoi kerran suuren tuuliaisen
Herkulestakin hukuttaaksensa, mutta silloinpa Jupiter suuttui ja pani
Junon riippumaan kaulastansa pitkien kultaketjujen nenään taivaan
ja maan välille, ja ripusti hyvin suuret summattomat pajanalaisimet
kumpaiseenki jalkaan painamaan. Vulkanus yritti päästämään äitiänsä
siitä piinasta, mutta Jupiter tarttui Vulkanuksen jalkaan ja viskata
rutkautti hänet taivaasta alas. Wiimeinki päästi hän itse Junon
irti, mutta Juno ei koskaan unhottanut sitä leikkiä ja yllytti vielä
Jupiterin pojat sotimaan isäänsä vastaan.
_Jupiter_, Saturnuksen ja Rhean poika, monen vanhan aikuisen kansan
ylimäinen jumala, muiden jumalien kuningas ja koko luonnon herra,
jonka sanottiin päätänsä nyökäyttämällä saaneen taivaan ja maan
järisemään. Ukkoisen tulet ja nuolet olivat hänen vallassansa ja niillä
hän rankaisi ketä hän tahtoi. Hänen sanottiin voittaneen kaikki muut
veljensä sodassa, mutta Neptunus ja Pluto jäivät voittamatta. Hän jakoi
vallan näiden kanssa. Omaksi osaksensa sai hän taivaan, ja jumalien
kuninkaan nimen. Neptunus sai meret ja Pluto Manalan.
Jupiteria palveltiin yleisemmästi kun muita jumalia, ja hänelläkin
oli monta nimikko Orakelia, esim. Dodona, Ammon Libyassa, Trophono'n
rotko j.n.e. Hänen sanottiin usein käyvän maallakin milloin missäkin
haamussa, esim. kuningas Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa.
_Jättiläiset_ (Wäkiturilaat) olivat Uranus-jumalan ja Manalan akan
poikia, jotka usein sotivat jumalia vastaan. Ne olivat hirveitä kaikin
puolin; monjailla oli 100 kättä ja 50 päätä. Herkuleskin soti niitä
vastaan jumalien apuna. Siinä sodassa kaatui jättiläiset Argius,
Aleoneys, kaksi Aloides-nimistä, Klytius, Enkelados, Ephialtes,
Eurytos, Hippolytos, Othos, Pallas, Polybetes, Porphyrion, Thaon,
Tityos ja Typhon, joka oli julmin koko jättiläis joukosta ja peloitti
jumalia enemmän kuin kaikki muut jättiläiset yhteensä.
_Kreon_, Theben kaupungin kuningas, Herkule'n Megara-nimisen puolison
isä.
_Laomedon_, Trojan kaupungin kuningas. Hänen vanhempansa olivat Julus
ja Erydike. Hän hallitsi 29 vuotta, teetti muurit Trojan ympärille ja
satamaan vahvat varustukset vihollisia vastaan.
_Megara_, kuningas Kreonin tytär, ensimältä Herkule'n puoliso, mutta
ne eroisivat toisistansa vapatahtoisesti ja Megara tuli sitte Herkulen
sotakumppalin ja heimolaisen Jola'n puolisoksi.
_Merkurius_ (latinainen nimitys) Kreikalaisten Hermes, Jupiterin
ja Maijan poika, kaunopuheliaisuuden, matkamiesten, kauppamiesten,
ystävyyden ja rauhan jumala, jumalien (varsinki Jupiterin) lähettiläs,
tulkki ja palvelia, jonka tautta hänellä oli yötä päivää enemmän
työtä tuin muilla jumalilla kellään. Hällä oli aina leveäliepeinen,
siipiniekka matkalakki päässä, kahdesta käärmestä tehty siipiniekka
matkasauva kädessä ja hyvin pitkät mustat siivet kantapäissä. Lakin
siivet olivat valkeat ja sauvan toiset siivet mustat, toiset valkeat.
Mustilla siivillä lenteli hän Manalassa ja valkeilla taas joka paikassa
muualla.
_Minerva_, Jupiterin tytär, viisauden, taidon, tieteiden ja sodan
jumalatar. (Nimitykset Pallas ja Athene merkitsevät samaa jumalatarta.)
Minervan sanottiin syntyneen sillä lailla, että Jupiter ensin nieli
elävältä Metis-nimisen immen, jonka jumalien Orakeli oli sanonut
synnyttävän semmoisen pojan, joka veisi Jupiterilta vallan; nieltyänsä
alkoi hänen päätänsä kivistää ja hän meni Vulkanus-nimiseltä pojaltansa
neuvoa kysymään, sillä Vulkanus oli jumalien seppä, ja vieläpä
jonkullainen pappakin. Vulkanus otti silloin hyvin suuren summattoman
piilun ja päräytti sillä Jupiterin pään kahtia; aivosta nousi nyt
Minerva-jumalatar täysikasvuisena ja täydessä sotapuvussansa. Jupiterin
pää kupsahti kiini ennallensa ja Minerva lähti paikalla isänsä kanssa
sotaan jättiläisiä vastaan.
_Neptunus_ (Poseidon), Saturnus-jumalan ja Rhean poika, oli meren
jumala. Hänellä sanottiin olevan kolmihaarainen torrakka kädessä, jolla
hän pani meret meuruamaan.
_Nessus_, eräs ihmishevoinen, Iksionen ja Pilven poika, yritti
ryöstämään Herkule'n puolisota Deianiraa, mutta Herkules ampui
myrkytetyn nuolen hänen sydämensä lävitse.
_Orakeli_ oli semmoisen paikan nimi, jossa ennustuksia ilmoitettiin ja
vieläpä ennustuksiakin kutsuttiin orakeliksi. Orakelin ennustaminen
oli kaikkein juhlallisin ennustus-keino, mitä vanhan aikuisilla
kansoilla lie ollut. Pakanallisuuden monijumalaisuus antoi petturille
hyvän tilaisuuden jumalien nimessä pettää ihmisiä ennustamisillansa
ja sillä keinoin laiskana pitää hyviä päiviä muiden vaivannäöstä;
sillä ennustusta saamaan tullessa piti kysyjillä oleman hyvät lahjat
ennustuksen antajoille, ennen kun tohtivat toivoakkaan ennustusta
saavansa. Ennustajat taas ilmoittivat ennustuksensa semmoisilla
sanoilla ja niin epätietoisesti, että ennustus näytti käyvän toteen,
josko kysymyksessä oleva seikka tapahtuiki niin eli näin, joko niin
kuin kysyjä toivoi tahi aivan toisin. Sillä keinoin tuli sivistymätöin
kansa helposti petetyksi. Ihmiset eivät pitäneet siitä mitään, jos
ne kantoivat kultansa, hopeensa ja mitä parasta heillä vaan oli
ennustajoille, kunhan saivat kuulla monjaita epätietoisia sanoja,
joita sitte saivat miettiä ja aprikoin, mitä ne merkitseisivät. Jos
asia tapahtuikin aivan toisin kuin kysyjä ennustuksen mukaan luuli sen
tapahtuvan, ja jos hän siitä meni valittamaan ennustajoille, niin ne
sitte vasta selittivät ennustuksensa sillä keinoin, että se kumminki
näytti todemmoiselta. Orakelia oli jokaisen jumalan osaksi, muutamilla
usiampiaki; vieläpä paraimmille uroillekin annettiin semmoinen kunnia
kuoltua, että niilläkin oli nimikko Orakelinsa, esim. Herkule'n Orakeli
Athenin kaupungissa.
_Pallas_ sama kun Minerva. Paitsi tätä Pallas-jumalatarta oli muitakin
saman nimellisiä, esim. jättiläinen Pallas ja muuan Herkule'n
pojistakin oli Pallas-niminen.
_Poseidon_, Neptunus-jumalan Kreikalainen nimitys.
_Priamos_, Laomedonin poika, oli Trojan sodan aikaan Trojalaisten
kuningas. Hänen nimensä Priamos (ostettu) tuli siitä, että sisarensa
Hesione osti hänen Herkule'n vallasta, silloin kun Herkules kävi
Laomedonia kostamassa Hesionen vapahtamapalkan maksamattomuudesta.
Herkules tappoi kostosodassa Laomedonin ja hänen muut poikansa,
mutta Podarkes (Priamos) jäi sisarensa Hesionenen kanssa vangiksi.
Herkules antoi Hesionen sotakumppalinsa Telamonin puolisoksi, mutta
Hesione heitti kultakorunsa Herkule'lle veljensä vapahtimeksi.
Telamon vei Hesionen Kreikan maalle matkassansa, mutta Priamos jäi
Trojan kuninkaaksi. Herkule'n hävittämän Trojan kaupungin rakenti
Priamos uudellensa vielä kauniimmaksi kuin ennen oli ollutkaan ja
valloitti Trojalaisille lisämaitakin. Hänellä oli 50 poikaa ja iso
joukko kauniita tyttäriä. Paris-nimisen poikansa laittoi hän Kreikan
maalle hakemaan Hesionea takasi, mutta Paris ryöstikin siihen siaan
kuningas Menelauksen ihmeen kauniin puolison Helenan ja vei sen Trojan
kanpunkiin muka puolisonansa. Kreikkalaiset tulivat siitä syystä
suurella sotajoukolla hakemaan Helenaa takasi. Heidän laivastossansa
oli 1200 laivaa, joilla ne nyt tulivat meren yli Trojan kaupungin
rantaan. Trojalaiset eivät kumminkaan heittäneet hyvällä Helenaa
Menelaukselle takasi ja siitä syystä syttyi nyt Trojan kuuluisa
kymmenvuotinen sota, jossa Kreikalaiset viimein polttivat Trojan,
sitte kuin Trojalaiset itse ensin hinasivat parikymmentä Kreikalaista
suuren summattoman puuhevoisen sisässä kaupunkiinsa. Muut Kreikalaiset
olivat purjehtivinansa pois koko Trojan rannoilta, mutta menivätkin
ainoastansa Tenedos saaren suojaan piiloon ja heittivät Sinonin
ulkopuolelle hevoista. Kun Trojalaiset juosta kahittivat rantaan,
niin ne eivät enää nähneet yhtään vihollisista, mutta se hirmuinen
puuhevoinen, joka oli karvaisilla hevoisen nahoilla kaunisteltu, seistä
konotti rannalla. Likemmäksi tultuansa näkivät Trojalaiset kumminki
Sinonin hevoisen alla, hirsien välissä, muka piilossa ja vetivät
hänen sieltä esiin. Sinon valehteli nyt, että Kreikalaiset olivat
rakentaneet hevoisen muutaman sotiessa suututtamassa jumalan kuuniaksi
ja sovintouhriksi, muka sen tautta niin suuren, että Trojalaiset eivät
saisi sitä kaupunkiinsa, ja sanoi Kreikalaisten ruvenneen uhraamaan
häntä itseänsäkin samalle jnmalalle, mutta hän oli toki päässyt karkuun
ja piilotellut ensin tiheessä ruohokossa kaulaansa myöten vedessä ja
sieltä sitte päässyt tämän pyhän hevoisen alle. Trojalaiset uskoivat
viimein Sinonia, repivät kaupunkinsa mnuriin ison aukun, jonka kautta
he hinasivat tämän _pyhän_ hevoisen kaupunkiinsa _pyhälle_ alttarille;
joivat ja iloitsivat sitte puolen yöhön asti, mutta nukkuivat viimein
juovuksissa raskaasen uneen. Sinonki oli ollut juopinansa, mutta hän
meni nyt ilmoittamaan tulirompsulla Kreikalaisille Tenedos saareen,
että petos jo oli onnistunut; juoksi sitte sanomaan hevoisen mahassa
oleville kumppalillensa, että Trojalaiset jo makasivat juovuksissa.
Kreikalaiset laskeusivat hevoisesta alas ja alkoivat tappaa makaavia
Trojalaisia. Toisetkin Kreikalaiset, jotka saaren suojassa olivat
piilotelleet, joutuivat kohta tappamaan ja sytyttelivät viimein koko
kaupungin tuleen. Troja paloi tukkunansa ja Priamos sortui koko suurine
perheinensä. Hän oli juuri Jupiterin alttarilla rukoilemassa, kun
Neoptolemus (Pyrrhos) surmasi hänen.
_Prometheys_, jättiläisparikunnan Japeto'n ja Klymen poika, joka
taikakeinoillansa loi ihmisiä ja pilkkasi Jupiteria kolineillansa.
Jupiterpa suuttui viimein ja tuomitsi hänen rautakahleilla sidottavaksi
Kaukasusvuoren kallioon, ja tuomio oli vielä niin kova, että hänen
pitäisi olla iankaiken niillä raudoilla Kaukasusvuoreen kytkettynä.
Hirvittävä korppikotka lenti joka päivä repimään ja syömään hänen
maksaansa, mutta se kasvoi aina uudellensa. Herkules ampui kotkan
myrkytetyllä nuolella ja päästi Prometheyksen irti sekä käski hänen
ottamaan pienen jytyisen Kaukasuksen kalliosta mukaansa, särki yhden
raksin samoista rautakahleista ja käski Prometheyksen teettämään siitä
raksin raudasta sormuksen ja panettamaan sen mainitun kiven jytyisen
sormukseen niinkuin muun koristuskiven, jotta Jupiter saattaisi sanoa,
että Prometheys vieläkin oli samalla raudalla Kaukasuksen kallioon
kytketty.
_Pyrrha_, Emimetheyksen ja Pandoran tytär, Deukalionin puoliso ja
Hellenin äiti. Kreikalaisilla oli samallainen historia Deukalionista ja
Pyrrhasia, kun Moseksella Noachista ja sen perheestä.
_Pythia_, Apollon Orakelin nais-pappi Delphin kaupungissa. Delphin
ennustus-temppeli rakennettiin semmoisen vuoren rotkon päälle, josta
sanottiin nousevan pyhää, jumalallista ennustushöyryä. Rotkon ympärille
laitettiin alttari ja aivan halkeeman yli hyvin iso, kolmijalkainen
kultakattila, jonka sisästä Pythia ilmoitti ennustuksiansa. Orakelin
papit valitsivat ensin Pythia immeksi nuoria, hyvin kauniita, neitoja;
mutta kun muuan Thessalonialainen nuorukainen kerran ryösti Pythian,
niin sittämöiten piti Pythiaksi valittavan immen oleman varsinki
viidenkymmenen vuoden vanhan eli sitä vanhemmanki.
_Uranus_ (Ouranos), Ilman ja Päivän poika, sanottiin olevan monen
jumalan ja vieläpä jättiläistenki isä.
_Vulkanus_, Jupiterin ja Junon poika, jumalien seppä ja rumin jumala
koko taivaassa. Silloin kun Vulkanus yritti päästämään äitiänsä taivaan
ja maan väliltä riippumasta, niin Jupiter tarttui hänen jalkaansa ja
viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Vulkanus sattui putoomaan
Lemnos-nimisen saaren maalle ja putosiki niin pahasti että hänen
toinen jalkansa taittui ja hänen täytyi sittämöiten liikata kentustaa.
Saaren asujamet ottivat hänen hoitaaksensa, mutta viimein pääsi hän
taivaasen takasi Bacchus-jumalan rukoilemalla. Jupiter rakastui kerran
Venus-jumalattareen, mntta Venus ei pitänyt hänestä paljon mitään.
Tämäpä kävi Jnpiterin läylälle ja hän tuomitsi, että Venuksen (joka
oli rakkauden ja lempeyden jnmalatar ja siihen vielä kauniin kaikista
jumalattarista) piti ottaa Vulkanus puolisoksensa, vaikka tämä oli
liikkaava kentos ja siihen vielä rumin jumalista. Tämä tuomio oli kyllä
kova, mutta minkäpäs sille teki; Jupiter oli itse jumalien kuningas ja
hänen tuomionsa olivat muka peruuttamattomia.
_Zeys_ eli Zan, Zas, Zes j.n.e. nimityksiä, joita Kreikalaiset antoivat
Jupiter-jumalalle.
* * * * *
Tästä selittelystä nähdään, missä hirvittävässä pimeydessä pakanalliset
kansakunnat ovat vaeltaneet ja vielä nytkin vaeltavat. Ne raukat eivät
ole koskaan palvelleet sitä oikeata, ainoata ja elävätä Jumalata, jota
Kristinopin sulosanomat opettavat ja kehoittavat palvelemaan. Kuinka
tärkeätä eikö siis Kristinopin ja sivistyksen valo ole pakanoille!
Se onki jokaisen Kristillisen velvollisuus että niin paljon kuin
mahdollista kokea auttaa Kristinopin levittämiseen pakanoiden seassa,
jotka vielä nytkin vaeltavat samallaisessa pimeydessä. Olkoon nyt tämä
teokseni muutamana _esimerkkinä_ pakanallisten ja sivistymättömien
kansakuntien surkuteltavasta tilaisuudesta. Joska muutamatkaan
tätä teostani katsellessansa tulisivat miettimään, kuinka hekin
osaltansa saattaisivat auttaa Kristinopin levittämiseen pakanallisten
kansakuntien seassa, ja panisivat pienenkään lantin siihen kukkaroon,
jolla kerätään rahaa lähetyssaarnaajoiden varustamiseksi; niin minä en
luulisi turhaan työtä tehneeni tätä teostani laatiessani.
Helsingissä 26 p. Huhtikuuta 1861.
T. J. Dahlderg.
Esilause laululleni
Ruvetessani runolle.
Laatisinpa laulujaki,
Kyntäisinpä kynälläni,
Kun ei kukana toruisi,
Tuota kovin tuomitseisi.
Tosin olen tottumatoin
Lapsi laulun laatiaksi,
Mutta tottahan ei toki
Tunnotointa tuomittane.
Kyllä kieltäni kiverrän,
Sormiani suorittelen,
Lausehia latomahan
Runorullani riville,
Waan en tuosta vielä tunne
Enkä tiedä eiltäkäsin,
Kyvenneekö kynäseni
Pitemmältä piirtämähän.
Yhtähyvin yrittelen
Laulua nyt laatimahan
Uljahimmasta uroosta,
Miehestä mitä paraasta,
Tahi tarkemmin sanoen:
Herkuleksen hilskehistä,
Mennehistä melskehistä,
Sotaretkistä somista.
Wirteni on vierahasta,
Ulkolaisesta uroosta,
Eikä Suomen sankarista,
Sotamiesten metelistä;
Waan ei tuosta toki tulle
Syytä kovin synkeätä,
Jahka saattaisin sanella
Kaunihisti kaikuvasti.
Jos ma Suomelle suloksi,
Kansakunnalle koruksi,
Saisin virren virumahan
Sopivaisilla sanoilla,
Siitä seuraisi minulle
Itselleni suurin ilo,
Ehkä muille muutamille
Wielä vähä viihykkiä.
T.J.D.
Herkule'n synty.
Kreikan maalla mainiolla,
Walistuksen valkamilla
Oli kuuluisa kuningas
Amphitryo aikanansa,
Jonka valta vaan ulottui
Tiryns kanpungin tiloille,
Mut hän muutti viimeiseltä
Theben kaupunkiin talonsa.
Siis ei voima häntä voinut
Eikä mahti ensinkänä
Kohotella korkealle,
Mainioksi maailmassa.
Waan ken onni ohjelevi,
Hyvä lykky lykkelevi,
Siitä kuuluvat sanomat,
Wiestit kauvas vierähtävät.
Ukko pilvien pitäjä,
Itse Jupiter jumala,
Astui alas taivahasta
Maalle muuna matkamiesnä,
Keksi kuninkaan kupeella
Kävellessänsä kaduilla
Kuninkaattaren komean
Alkmenen on astumassa,
Joll' oli huulet hunajasta,
Kasvot ruusun kukkasista,
Silmät vähän sinertävät
Suloisuudesta sulavat.
Silloin ampui Amor nuolen,
Kipinänä kiidätteli,
Joka sattui jumalahan,
Jupiterihin jumahti,
Alkoi poltella povea,
Sytyttipä sydämenki
Rakkaudella räykeällä,
Suloisella suosiolla.
Koska Amphitryo kohta
Meni itse metelihin
Teleboailaisten tautta
Kosto sotahan kovahan;
Tuli pilvien pitäjä,
Rakastunut ukko raiska
Kuninkahan kaltaisena
Kuninkaattaren kotihin.
Wirui sitte vieretysten
Kanssa kaunihin kanansa
Kolme yötä kerrassansa
Paitsi päivän paistamatta.
Mutta poies mennessänsä
Antoi hän Alkmenen tiedä,
Kenen kanssa tämä oli
Kolme yötä kutkattanut
Siitä Herkules sikisi,
Syntyi suuri sankarimme,
Uros uhkean tapainen,
Miehistä mitä parahin.
Kun hän oli kulkemassa,
Päivähän jo pääsemässä
Pimeästä piilolasta,
Mustan-moisesta majasta,
Niinpä Jupiter jyrisi,
Urahteli ukkosena,
Iski itse ilmitulta,
Kalkutteli kauheasti
Jotta vuoret vapisivat,
Kummut kaikki kumisivat,
Meret aavat meurusivat,
Umpilammit lainehtivat.
Sekä tällä tärinällä
Että muilla merkkilöillä
Ilmoitti isä Jupiter
Pohlun poikansa tuloa.
Alkmene nyt ajatteli,
Mihin poikansa panisi,
Jott'ei Juno jumalatar
Wihojansa viskeleisi
Puolisonsa pojan päälle
Tahi äitiä toruisi
Kamalasti kadehtien
Kuolevaisen kunniata.
Alkmenepä antoi viedä
Poika paran parkuvaisen
Tasaiselle tanterelle
Kumppalitta kuolemahan.
Siihen kurja oisi kuollut
Kenenkänä keksimättä,
Ellei viejänsä vetänyt
Junoa jumalatarta
Tämän lapsen tienoille,
Potkivaisen pojan luokse,
Kunne kaunis kumppalinsa
Minervakin silloin meni.
Kumpainenki katselevi
Kaunokaisen kasvon päitä
Kuin ne kuuti kuulakalta
Puolipäivän paistehessa.
Tämä helle poltti heitä,
Wari vaivaksi rupesi
Sekä lasta lepyttäissä
Maahan istumaan manasi.
Juno lasta liekutteli,
Helmassansa heilutteli,
Mutta nukkui nurmikolle
Lapsen kanssa leikitellen.
Silloin poika polvillansa,
Neljän kontan kourillansa
Riensi Junon rinnan luokse,
Muka mesimättähille,
Koppoi tissin kourihinsa,
Nännin näppinsä välihin,
Siitä sunhunsa sujautti,
Maistoi mammia vähäisen.
Koska nälkä häntä näykki,
Niin hän näykki nännin päätä,
Waan jo viimein vihoissansa
Puri kovin koskevasti.
Siitä suuttui jumalatar,
Närkästyi unen näkiä,
Heitti siihen Herkuleksen,
Poika rukan rutkahutti.
Mutta Minervapa otti
Löytölapsen laupiasti,
Kantoi Theben kaupunkihin,
Antoi Alkmenen käsihin.
Tämä tunsikin ilolla
Hetimiten hertaisensa
Sekä pani paikalla sen
Kätkyehen kupsahutti.
Herkules sai hörpätyksi
Jumalallista jaloutta
Imemällä itsellensä
Juno jumalataresta.
Tämä harmilla havaitsi,
Kuka hänt' oli kupannut
Sekä katui katkerasti
Sitä sitten itseksensä,
Ettei tuolta turkaselta
Niskoja jo nitistänyt,
Silloin kun se kumminki jo
Raatoi hänen rintojansa.
Juno koitui kostajaksi,
Wastaiseksi vastukseksi,
Kävi kyllä kamalasti
Herkuleksen hengen päälle:
Laittoi kaksi kauheata
Käärmettä sen kätkyelle,
Mutta poikanen puristi
Kumpaisenki kuoliaksi.
Isäpuolensa iloinen
Amphitryo ajattel:
"Tuosta pojasta tulevi
Kuninkaita kuuluisampi";
Puhui poppaukollensa
Tiresias tietäjälle:
"Saatatko sinä sanoa,
Mikä pojasta panekse?"
Poppa-äijä ääntelikse,
Ukko sokea saneli:
"Tiedän toki tarkoillensa
Tämän seikan säntillensä."
Silloin kaikki kuuntelivat,
Hipohiiskumattomina,
Tokko tuosta poikasesta
Saataisiin sota-urosta.
Tiresias virkkoi viimein,
Lausui lapsen elämästä,
Kertoi kaikki kannallensa,
Joka seikan säntillensä;
Kuinka monta kummitosta,
Metsän pahinta petoa
Poika kerran kellistääpi
Kurikallansa kumohon;
Siihen vielä senki sodan,
Senki melkoisen metelin,
Jossa Herkuleksen jousi
Sekä nuolensa nopeat
Woitti väkiturilahat,
Jäyräpäiset jättiläiset,
Kun ne ruojat ryykäsivät
Olymposta ottamahan,
Sekä vielä viimeiseksi,
Että Hebe Herkulesta
Outti Tuonelan tuvassa
Tahi taivahan talossa.
Herkule'n kasvatos.
Nämä kummat kuultuansa
Tiresias tietäjältä
Kutsui Amphitryo kohta
Koko kansakunnastansa
Uljahimmat urohista,
Peluristakin paraimmat,
Herkulesta hoitamahan
Wiisahaksi veitikaksi.
Linus neuvoi lukemahan
Sekä viulun-soitantahan
Joihin Herkules hyvästi
Oppi mielin opettaisin;
Waan kun Linus liijemmasti
Pieksi poikasta pahasti
Ilman syyttä synkeättä,
Paitsi pahan tekemättä;
Niin se nakkas' navakasti
Soittimellansa somalla
Harmaapäisen, halliparran,
Kurittajan kuoliaksi.
Waikka Herkules vapisi,
Murhatyöstänsä murehti,
Sekä katui katkerasti
Koko tätä kähäkkätä;
Niin ne käskettivät kohta
Poikaparan keräjähän
Tuomarin on tutkittaaksi,
Rhadamantuksen manata.
Tämä tuomaripa oli
Luonnoltansa lauhallainen
Sekä päästi poika paran
Wapahaksi valloillensa.
Amphitryo ajatteli,
Pelon potkassa polonen,
Että tämä poika-puoli,
Weitikka kovin väkevä,
Tuota tehden turmeleisi
Ehkä kerran koko kansan;
Pani pojan paimeneksi
Karjallensa kaitsiaksi.
Jupiterin julma poika
Oli kaunis katsannolta,
Kuuttatoista korttelia
Kantapäästä päälaelle.
Hänen nuolensa nopeat,
Keihäät, viskimet vireät,
Sattui aivan aina siihen,
Kuhun nuita nuijahutti.
Weitikkamme vellivati,
Paimenpojan pahkakuppi,
Oli vähän laajan lainen,
Syvä purtilo sisältä;
Siihen sopi suurin sonni,
Kerrassansa keitettynä,
Maksoinensa, moukkuinensa,
Leppinensä, lieminensä.
Poika pisti partahansa,
Lippoi liemen leukahansa
Tähtehiä tekemättä,
Jahka nälkä näpisteli.
Painoi pullokin vähäisen,
Pikarikin pikkuruisen,
Koska tuossa tyhjänäkin
Oli kahden kanneksia,
Poika pisti pullollisen
Lieppihinsä livauhtti,
Jotta viina virtanansa
Kerran kurkussa kurahti
Eikä toki tarvinnunna
Kahden käden kannatella
Pikaria pivossansa
Kukkurana kuljettaissa.
Herkules teiden haarassa.
Weitikkammepa vetäysi
Poies karjan kaitsennasta,
Kulki yksin kummukoita,
Lepiköitä leuhutteli,
Arvellen ja aprikoien,
Huolissansa huokaellen:
"Minnekkähän minä mennen,
Kunne kurja kulkenenki?"
Tällöin tuli kaksi tietä,
Kaksi naista kaunokaista,
Toinen oli oiva tyttö,
Toinen portto potkittava.
Oiva tyttöpä oliki,
Puhtahassa puvussansa,
Kyllä kaunis kaikin puolin,
Puhdasposkinen, punakka.
Toinen lyllykkä lihava,
Katsannoltansa kavala,
Keikkelikse käydessänsä
Harvoissa hamehissansa.
Tämä juoksi tultuansa
Heti luokse Herkuleksen,
Surkutteli suloisesti,
Wiekoitteli viekkahasti:
"Kyllä Herkules havaitsen,
Mitä mielesi tekevi,
Tule tänne tälle tielle,
Ota minut ohjaksesi;
Minä vien sun vii'akosta,
Korven keskestä kotihin,
Ilman suuretta surutta,
Paitsi mielettä pahatta;
Annan sulle syötävätä,
Mahamäärällä makeeta,
Kannan mettä kannulliset,
Mahalata maljalliset.
Et sä tarvitse tapella
Etkä sortua sodassa
Asu aina huoletoinna
Kaunihissa kaammarissa,
Joss' on istuimet iloiset,
Kiikkutuolit tuutivaiset
Wuotehet viruaksesi,
Kanssani kamutaksesi."
Koska Herkules sen kuuli,
Kysäsi hän kummastellen:
"Kukas olet kumma nainen?
Sano paikalla sukusi!"
Nainen sanoi naurusuulla:
"Minä olen _Onnellisuus_,
Mutta minun moittiani
Haukkuvat mua _Himoksi_."
Toinen tyttö sanoi silloin,
Tuonnempata tultuansa:
"Kuunteleppas poika kulta,
Mitä minäki sanelen;
Minä tiedän tarkoillensa,
Aivan alkaen alusta,
Miten synnyit, kuten kasvoit,
Kussa sittemmin kuleksit,
Sekä mitkä luonnonlahjat
Sinulle on siunattunna:
Seuraa siis nyt _Siveyttä_,
Aja _Avua_ jälestä.
Mut et sinä muuten tule
Kumminkana kunniahan;
Ellet tahdo työtä tehdä,
Sotaretkillä samata.
Jos sä tahdot Jumalalta,
Anot ukolta apua;
Antaa ukko armostansa,
Kun sä häntä kunnioitat.
Jos sä tahdot jonkun kanssa
Tulla vahvaksi tutuksi;
Auta häntä asiassa,
Puolla joka pulakassa.
Jos sä vaadit valtiolta
Warsinaista varjelusta;
Tee sä sille tienestiä,
Palvele kun pahin orja.
Jos sä mielit mainioksi
Kansan kummeksittavaksi;
Raivaa silloin rasitukset,
Katko kansan paulat poikki.
Jos sä tahdot tappelussa
Woiton kanssa kuljeskella;
Opi silloin ovelasti
Sotatemput tekemähän.
Waan jos vaadit virkeyttä,
Ruumiillista ripeyttä;
Totta taivuta tapasi,
Totu työtä tekemähän."
Mutta _Himo_ sanoi siihen,
Lausui tuohon tuolla lailla:
"Kuulet sen nyt kultaiseni,
ymmärrät hyvin hyvästi,
Mitä tämä tarinoipi
Loruaapi loppumatta.
Kuinka ilo ihmisille
Oisi vainen vaivaloista;
Waan kun tulet turvihini,
Kuljet mulla kumppalina,
Niin on vainen virvoitusta
Riemua ja rikkautta."
_Avu_ alkoi uudellensa,
Sanoi vähä vihaisesti:
"Etkös vainen valehtele,
Kehu kehno nähtävästi;
Sull' on suussasi simoa,
Huulillasi hunajata,
Mutta murha mielessäsi,
Myrkky myötänsä muassa.
Mulla taas on taitavia
Ystäviä ympärillä,
Joita minä johdattelen,
Holhoan ja huvittelen.
Minä rauhat rakentelen
Waltakuntien välillä,
Ajan vihan armattoman
Sotamiesten sydämistä;
Olen sitte omituisna
Ystävyyden yhdysmiesnä,
Rakentelen rakka'uden,
Pysyväisimmän perustan.
Minä katson mielelläni,
Huvituksella havaitsen,
Kuinka kaikki kumppalini
Riemuitsevat rinnatusten.
Uljahimmatkin urohot
Käyvät aina tätä tietä;
Seuraa sinäki _Siveyttä_,
Kylläs tulet kunniahan."
Herkule'n ensimäiset työverot.
Onni ohjeli urosta,
Tempasi hyvälle tielle,
Jota lähti juoksemahan
Ihmisyydelle iloksi.
Kotihin kerittyänsä,
Tuttaviinsa tultuansa
Kuuli Herkules sen kumman,
Seikan semmoisen havaitsi,
Että julma jalopeura
Oli ottanut olonsa
Kithäronin kunnahalle,
Korkealle kukkulalle,
Jonka vuoren vierustalla
Amphitryo antoi käydä
Karjojansa kaitsemassa,
Sonniansa syöttämässä.
Uros meni uhkaellen
Killin kiljuvan kisahan,
Woitti konnan voimallansa,
Keihäällänsä kellahutti,
Nylki nahan nuljahutti,
Kääri taljan takiksensa,
Kyhäilipä kypäriäi
Jalopeuran lekaluista.
Tuolta tieltä tultuansa
Sattui Herkules sotahan
Minyeläisten miesten kanssa,
Jotka vaativat veroa.
Mutta Minervapa auttoi
Thebeläisiä nyt toki,
Antoi sota-asehensa
Herkule'lle heilutella;
Mutta muilta kumppalilta,
Herkuleksen hankkimilta,
Puuttui vielä sotapuku,
Keihäät, kilvet ja kypärit.
Mitäs huoli huima kansa
Tuosta nuoriso nureksi,
Jos se sotisopansaki
Sai nyt sattumaisiansa.
Pojat pistihet pajahan,
Theben temppelin sisähän,
Saivat sieltä sapelia,
Keihäitä ja kypäriä,
Joita ennen esi-isät
Ripustivat riippumahan
Tultuansa tappelusta,
Wihollisten voittelosta.
Semmoisilla sotimilla,
Wanhoilla varustimilla,
Menivät ne metelihin,
Kävelivät kähäkkähän.
Kohta kaatui kuningaski
Wihollisten väestöltä,
Joka joutui turmiolle
Tämän päivösen perästä.
Mutta voitto maksoi markan
Woittavienki väelle,
Sillä Amphitryo sortui
Tappelussa tanterelle.
Tämän tappelun perästä
Riensi uros rinnustellen
Ottamaan Orkomenosta
Sekä sitä polttamahan.
Ihmiskunta ihmetteli
Tuommoisia työveroja
Sekä piti sankaria
Korkeassa kunniassa.
Theben kaupungin kuningas,
Koko Kreikan kukka Kreon,
Salli sievän tyttärensä
Megaran nyt mennä hälle.
Tämä pulska puolisopa
Synnyttiki sankarille
Herttaisia hedelmiä,
Kolme poikaista koreeta.
Koko kansakunta kantoi
Wielä voitonruhtinalle
Kupilliset kultiansa,
Wadilliset vaskiansa.
Jupiterin poika pääsi
Kohta siihen kunniahan,
Jotta jumalatkin hälle
Lähettivät lahjojansa.
Merkurius laittoi miekan,
Antoi nuolia Apollo,
Vulkanus toi nuoliviinen,
Sotisopansa Minerva.
Herkules sotii väkituriloita vastaan.
Siinä suuressa sodassa,
Kapinassa kamalassa,
Jossa jätit jäyräpäiset,
Wäkiturilaat väkevät,
Ryykäsivät ryöstämähän
Olymposta omaksensa,
Osotti hän oivalailla,
Näytti silmin nähtävästi,
Jotta hänki jumaloille
Kantoi kerran kiitoksensa
Lahjain lähettämisestä,
Antimien annannasta.
Woipa kuitenki kuroinen,
Nälän kaima kaiveroinen,
Mikä tuprakka nyt tuli
Jättiläisten joukon kanssa.
Nämä viisikymmenpäiset,
Satakätiset soturit,
Näyttivätkin näöksiltä,
Korpikuusen kaltaisilta:
Naamoiltansa naavaisilta,
Tukiltansa turrukoilta,
Hartioilla heiluvilta
Hapsiltansa harrukoilta.
Heillä oli hivuksina
Sekä partoina pahoilla
Käärmehien kärryköitä,
Kyitä kyllin kiiluvia,
Siihen vielä säärivarret
Sekä polvet pohkehetkin
Kaikki lohikäärmehien
Purstopuolista kudotut.
Tämä kansa kauhistava,
Julma jättiläisten joukko,
Syntyi Uranus ukolle
Muinoin Manalan akasta.
Mutta Manalanpa akka
Sattui siitä suuttumahan
Jumalien joukkiolle
Tahi taivahan väelle,
Että uusi ilman ukko,
Tahi Jupiter jumala,
Otti vallan veljiltänsä
Tuolla Tuonelan talossa,
Joka olikin Olympos,
Tahikka se vuoritalo,
Johon jumalat jo ennen
Ottivat olostansa.
Siitä syystä ajoi akka
Poikaparven kostamahan
Tuonne Tuonelan tuvalle,
Korkealle kukkulalle.
Nyt ne jätit jäyräpäiset,
Hiiden turjakkeet, tulivat
Rynnäköllä ryöstämähän
Tuota Tuonelan taloa.
Tuli tuska Tuonelahan,
Tuho Tuonelan tupahan,
Sillä Orakeli sanoi
Eiltäkäsin ennustaen:
"Kun ei liene kuolevaista,
Miestä maalla syntynyttä,
Matkassanne metelissä,
Niin on toivo toitualla."
Mutta silloin seisoi suoja
Herkules jo heidän luona
Jousinensa, jänsinensä,
Nuolinensa, nuijinensa.
Kohta kaikki kynttäkantta,
Jopa joka jumalainen,
Tuolta Tuonelan tuvasta
Hiiden kimppuhan hitisti.
Siitä syttyi suurin sota,
Pahin pauhina paneutui,
Kuin on kuultu kuuna pänä,
Kuuna kullan valkeana.
Luonto nousi nujakkahan,
Wuoret vieryivät vilisten,
Päivä ei pääsnyt paistamahan
Eikä kuu kumottamahan.
Jättiläiset jäyräpäiset,
Wiholliset, viskelivät
Koko vuoren kappaleilla
Aivan koppi kohdastansa.
Herkules ei häpsähtänyt
Eikä pötkinyt pakohan,
Waikka vihollisten silmät
Kiiluivat kun kissan päässä,
Mutta nauroi muutamille
Kumppalillensa kuhotti:
"Kappas noita kiiluvivia,
Mitä nuill' on nuolillemme."
Silloin nuolia sirisi
Jättiläisten jänttyröihin
Sekä siihen monta muuta
Kolahusta korvuksille.
Kumman kansan kauhistavin
Typhon niminenki tursas
Kaatui tässä kahakassa
Kumppaliensa keralla.
Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.
Itse Jupiter isänsä,
Tahi taatto taivahinen,
Sääti sitte Herkuleksen
Eurystheyksen palveluhun;
Sillä Orakeli sanoi
Siten Delphin temppelistä,
Että Herkules ei ennen
Taida tulla Tuonelahan,
Kuin hän saisi kymmenkunnan
Uro-työtä tehneheksi,
Joita Jupiter nyt pani
Eurystheyksen teettämähän.
Siitä Herkules nyt huoli,
Siitä suuresti sureksi,
Niin että hän hullutteli,
Riehui raukka riivattuna.
Taudin kourissa kovissa,
Hulluna humutessansa,
Ampui hän nopein nuolin
Omat lapsensa lävitse
Siinä luulossa lujassa,
Aivan siinä aatoksessa,
Että vekaransa vielä
Tähti jätin jänttyröitä.
Mutta kun hän kumminki jo,
Monen mylläkän perästä,
Tuli taase tolkkuhunsa
Hourauksensa hoijakasta;
Niin hän katui katkerasti,
Mitä hän oli humunnut,
Tunnotoinna tuprutessa,
Mieletöinnä myrytessä.
Aika alkoi lievitellä
Tätä sankarin surua
Sekä saattoi hälle vielä
Urhoollisen, uuden mielen.
Wiho viimein päätti uros
Taivon taattoa totella
Sekä käydä kepotteli
Eurystheystä etsimähän.
Tämä kuuluisa kuningas,
Mykenestä muinaisesta,
Oli kuullut, kuinka paljon
Kansa kiitti Herkulesta.
Siitä syystä pelkäsi hän,
Että Herkules häneltä
Wielä kerran voisi viedä
Waikka koko valtakunnan;
Sillä sankarimme oli
Hälle liki heimolainen,
Jonka kuuluisuutta hän jo
Kaiken ikänsä kadehti.
Saatuansa sankarimme
Kerran palkka-pojaksensa
Tointoi Enrystheys nyt toki
Saavansa sen sorretuksi.
Tämä ilkeä isäntä
Hääti kohta Herkulesta
Kahakoihin kauheoihin,
Metsän petojen pelihin.
Mutta niistä melskehistä
Tuli Herkules takasi
Aina kahta kuulumpana,
Woiton virttä veisaellen.
Kaikki kansat, kaikki kielet,
Kuuluttivat kummastellen,
Kuinka Herkules hyvästi
Täytti nämä uro-työnsä.
Ensimmäinen uro-työ.
Metsän kauhea kuningas,
Hyvin julma jalopeura,
Asuskenteli ahoilla,
Liehakoitsi laitumilla,
Jott'ei neiet Nemeassa
Eikä paimen-pojatkana
Tämän pahan pedon tautta
Käyneet karjan kaitsennassa.
Kuningas käski Herkuleksen
Tappamahan tämän pedon
Sekä merkiksi mukamas
Tuoda taljan tullessansa.
Uros teki uuden nuijan
Jalopeuran päätä vasten
Korpikuusen korrukasta,
Jonka repi juuriltansa.
Wuoli vielä veitsellänsä,
Tammen juuresta jukerti,
Wiinellisen vasamoita,
Nuolia koko koteron.
Pitkä pönttö jutketuinen,
Nuoliviini niskoillansa
Sekä kurikka kädessä,
Jousi jäykkä kainalossa,
Meni Herkules metälle
Otustansa ottamahan
Ihan ipo itseksensä,
Aivan kenenkään avutta.
Päästyänsä niille paikoin,
Niille synkille saloille,
Josta pedon pesäpaikan
Luuli kohta löytävänsä,
Katseli hän kuikistellen
Aivan yltä-ympäritse,
Ettei leijona lymystä
Hyppäisi havaitsematta.
Päiväkauden kokonansa
Uurti uros tällä lailla,
Waan ei löytänyt lymyä,
Jossa otus oisi ollut.
Päivä alkoi jo pimitä,
Metsä muuttui mustemmaksi,
Metsämiehen mylhästäissä,
Kummukaissa kuhjastaissa.
Wiho viimein keksi uros,
Hämärässäkin havaitsi,
Kuinka julma jalopeura
Kinttutietä kitvotteli
Pahateosta palanneena,
Luolahansa luitivana,
Weri suuna, veri päänä,
Wielä veriharjanakin.
Uros poikkesi uralta,
Pistihempä piilompahan,
Pienen pajupehkon taakse
Otustansa outtamahan.
Otti jousen ovelasti,
Kainalostansa kavalti,
Jännittipä jäykän jousen
Wikkelästi vireellensä;
Otti sitte olaltansa
Nuoliviinestä vasaman,
Jonka juonelle asetti
Walmihiksi jo varuille.
Tätä tässä toimittaissa
Tuli leijona likemmä,
Jotta Herkules jo saattoi
Lau'asta sen lapaluuhun.
Mutta mitäs siitä lähti,
Jos hän järähyttelikin,
Koska nuolet kimposivat
Niin kuin kivestä takasi.
Jalopeura pöyhistihen
Kiivahasti kiljuvana,
Harja pystöhön pemahti,
Selkä kääntyi köykyrälle.
Kiljuen ja kilmuellen,
Hirmu hammasta hioen,
Piitti peto pehkon taakse
Herkulesta tappamahan.
Mutta Herkules mutasi
Kurikalla kauhealla
Pedon pahan penkerelle,
Tainnuksihin tanterelle.
Jätti poies jäykän jousen,
Nuoliviinen maljassakin,
Ettei häntä tässä työssä
Liiat painot painelisi;
Kierti sitte sievimmiten,
Kaarratellen, kaulan luokse,
Kännähtipä käsin kiini
Kurkkua kuristamahan.
Siten lähti leijonalta
Henki hangelle hyvästi
Eikä tullunna takasi
Sinä ilmoisna ikänä.
Nyt oil nahka nyljettävä,
Weitsen kanssa vedettävä,
Waan ei puukko pystynynnä
Tahkoomatta taljan alle.
Mutta viisas veitikkamme
Keksi kohta kelpo keinon;
Otti kynnet otukselta
Nylki niillä niin kuin herra.
Nakkais nahan niskoillensa
Woiton merkiksi mukamas
Sekä piti sittämöiten
Tämän taljan takkinansa.
Toinen uro-työ.
Herkules hävitti sitte
Jolas kumppalinsa kanssa
Hyvin snuren summattoman
Lernan lohikäärmehenki,
Joka metsässä maleksi
Kaiken kansan kauhistusna,
Sillä se oli suurin surma
Lernalaisten laitumilla.
Sille mustalle mörölle
Yleni yheksän päätä,
Joka päähän pörhö korvat
Sekä suuret suut ja silmät.
Mutta Herkules hitisti
Sotavaunuilla somilla
Tämän pedon tienoille,
Lernalaisten laitumille;
Keksi kohta kummituksen
Wuoren rotkossa viruvan
Sekä silloin seisahutti
Älehetkin äytärinsä.
Otti kurikan käteensä,
Nuoliviinen niskoillensa,
Alkoi astua kololle,
Kussa käärme kääntelihen.
Päästyänsä luolan luokse
Alkoi uros uuvutella
Lohikäärmettä lymyhyn
Nuijapäillä nuolillansa.
Mutta musta mörkö pötki
Piilopaikasta pakohon
Aivan ampujan etehen
Joka suullansa suhisten.
Weitikkamme vetäsi nyt
Tapparansa tupestansa
Sekä lipsi liukkahasti
Pedon päitä penkereelle.
Mutta kusta miekan terä
Oli kaulat katkonunna,
Siihen kasvoi kaksi päätä,
Kaksi kauloa yleni.
Uros hakkasi uhalla
Mörön päitä miekallansa,
Mutta kyllä tätä työtä
Koitui kahta kauheammin.
Urohomme uupumatoin
Keksi kohta kumman keinon,
Joka oli oivallinen
Tässä pulassa pahassa.
Käski kuskin, kumppalinsa
Jolan, Iphikle'n pojan,
Tulisena tuikkavalla
Kekäleellä korvennella
Paikalla ne pahat paikat,
Joista kaulat katkoi poikkoi
Tältä mustalta möröltä,
Pööltä pahan näköiseltä.
Tämä keino, kelpo neuvo,
Auttoi aivanki hyvästi
Päitä ei kaksin kasvanunna
Eikä edes yksinkänä.
Keskimäistä päätä kesti
Uljahimmanki urohon
Miekan terällä mitellä,
Kaputella kalvallaki;
Sillä kyllähän se sieti
Kaikellaiset kamahukset,
Koska koko käärme oli
Kuolettamatoin katala.
Herkules ei toki heitä
Käärmettä nyt käsistänsä
Kovin kiukuisna kululle,
Laitumille liehumahan;
Mutta painoi pedon päätä
Wasten maata manteretta
Sekä katsoi, kuinka vielä
Weri juosta jollotteli;
Weti sitte viinestänsä,
Koppoi nuoli kontistansa,
Kaikki nuolet nuijapäiset,
Warmat sulitnt vasamat;
Ryvetti ne ryömisiksi,
Myrkkyisiksi mehuisiksi,
Pedon peivelin veressä,
Lohikäärmeen kähyssä.
Näitä myrkkymehuisia,
Nnijapäitä nuoliansa
Oli sankarilla sitte
Aivan aina matkassansa.
Uros käski kumppalinsa
Iphikle'n pojan Jola'n
Kaivamahan kummukkohon
Silloin hyvin syvän haudan,
Johon pedon pötkähytti,
Mörön mustan mötkähytti,
Kantoi kauheita kiviä,
Ison raunion ranasi,
Pani haudan partahalle,
Reunalle revityn reijän
Siitä kuoppahan sysäsi,
Wähitellen vieretteli,
Suuret paadet summattomat,
Raskahimmat rauniosta,
Kiviröykkiön kylestä,
Liuskapaikan liepehestä.
Kolmas uro-tyä.
Silloin eli emähirvi,
Kerynitis nimeltänsä,
Arkadian mäki-mailla,
Kunnahilla, kukkuloilla.
Tämä hirvi hienokarva
Eleskeli enimmiten
Suuren vuoren vierustalla,
Mänalos mäen sivulle.
Sillä oli suuret sarvet,
Kultaringillä kudotut,
Sekä sorkatki soreat,
Wallan vaskesta valetut.
Diana ei ennen toki
Hirveä hävittänynnä,
Sillä se oli hänestä
Kovin kaunis kuolemahan.
Tämän hirven hiihtäminen,
Elävänä noutaminen,
Heitettihin Herkule'lle
Isännältä ilkeältä.
Waikka tämä vasikainen,
Tämä hieho hienokarva,
Oli liukas liikennöltä,
Kavioiltansa kepeä,
Jotta sitä juoksemalla
Hyväkänä hitistäjä
Saanut ilmoisna ikänä
Köysin kiini kytkettääksi;
Ajoi uros uupumatta
Tätä hirveä hitisti,
Wuosikauden kokonansa
Pitkin maita piirrätellen;
Sai sen viimeinki vikahan
Nopealla nuolellansa,
Josta raukka rampiutui
Eikä päässynnä pakohon.
Siten sai nyt sankarimme
Uuvuttamalla uhalla
Hillimättömänki hirven,
Waski-sorkkaisen vasikan.
Neljäs uro-työ.
Kuningaspa käski sitte
Herkulesta hetimiten
Menemähän metsätöitä
Uudellensa uurtamahan:
Ajamahan ansahansa,
Panemahan paulohinsa
Metsäsian melletyistä
Erymanthus vuoren eistä;
Sillä tämä sika teki
Wäijyissänsä vuoren päällä
Kurjammoista kukistusta,
Sangen suurta surkeutta.
Uros meni uinakasti
Metsäsian metelihin,
Puki sille päitset päähän,
Kaulakahlehet sitasi,
Rautariimuista rumista,
Waskivitjoista kovista,
Joilla sonnusti somasti
Pahan porsahansa kärsän.
Kuljetti nyt kuninkaalle,
Talutteli taitavasti,
Suuren sian summattoman,
Katseltavaksi katalan.
Koska kuningaski kurja
Keksi kerran sian silmät,
Niin hän meni niskoillensa
Takaperin tanhualle;
Mutta keksi kohta kurja
Keitto kattilan kedolla,
Maljan mainion avaran,
Wadin vaskesta valetun;
Siihen hyppäsi sisähän,
Maljan pohjahan pakohon,
Kyykistihi kyykyllensä,
Hyvin hyypynyisillänsä.
Wiides nro-tyä.
Eräs karjakas kuningas,
Ahne Augias, eleli
Ennen Elis kaupungissa
Kreikan vanhan vallan alla.
Hänellä oli ololta
Ravittuja raavahia,
Lypsylehmät lihavia
Kaikki härät kaunihia.
Niistä koitui koko karja,
Paisui paimenten avulla,
Nautalauma ja lavea,
Koko kolmi tuhansinen.
Karjakkaalla kuninkaalla
Oli läävän lätykkätä,
Jossa koko karja seisoi
Joka päivä joutilasna;
Sekä sonnit sorkkinensa,
Härät kaikki häntinensä,
Että muut elätti mullit,
Lehmät lama lautaisetki.
Kolmekymmentä keseä
Tahi talvea paremmin
Seisoi talli tanterella,
Lahoi läävä luomatoinna.
Nautojen navetta lanta,
Sonnien sakea sonta,
Koitui kovin korkealle,
Kasvoi kattojen tasalle.
Eurystheys nyt esitteli
Herkulesta herjaellen,
Että Herkules sen loisi
Yhen päivän päätyessä.
Herkulespa meni heti
Aivan Augia'n etehen
Sekä sanoi saattavansa
Luoda läävän päivyessä.
Kuningas katselee kauvan
Ulkolaista uskotellen,
Itseksensä ihmetellen,
Arvellen ja aprikoien:
"Kuinkahan tuo kaunokainen
Ottaisi nyt orjan työtä,
Tahikka hän tahtoneeki
Saada suurta palkintoa;
Waan ei tuo nyt tuosta saane
Kovin suuria kokoja,
Sillä se ei taida tulla
Täysin määrin täytetyksi."
Sanoi sitte suorastansa
Korvin kuullen Herkuleksen:
"Kuuleppas nyt kaunokainen,
Uros uljas ulkolainen!
Jos sä päivyessä saatat
Luoda lannan läävästäni,
Niin mä annan sulle siitä
Kymmenekset karjastani."
Herkulespa loi nyt läävän
Lätykäisen lapiotta
Päivyessä puhtahaksi
Sillä keinoin kepeästi,
Kuin hän sulki suuren virran
Alpheuksen aijaksilla,
Johti juovan juoksemahan
Läävän likeisen lävitse,
Josta joki juoksevainen,
Wirran vesi vieryväinen,
Pesi kaiken pahan siivon
Joutuisasti juovahansa.
Mutta koska nyt kuningas
Augias ei aikonunna
Raavaan jakohon ruveta
Kera Herkule'n hyvällä;
Niimpä Herkules hotaisi
Palkastansa pettäväisen
Kuninkahan kuoliaksi
Korvatällillä kovalla.
Kuudes uro-työ.
Arkadiassa asusti
Riettalinnun ryökäleitä,
Kaikki kurjen kokosta,
Mutta kyllin kauheita.
Niillä oli olopaikka
Stymphalos lammin liepehillä,
Jossa ne jo joka päivä
Tuottivat tuhat tuhoa
Rautaisilla siivillänsä,
Kynsillänsä, kynillänsä,
Suurilla teräs-sulilla,
Teräs-nokan nuokkuroilla.
Nämä raadot rasittivat,
Hävittivät hirveästi,
Sekä maalla matavia
Että ilman eläviä,
Sillä niiden rauta-sulat,
Teräs-kärkiset terävät,
Kiitivät kun noijan nuolet,
Tulisesti tuijottivat,
Putosivat päätä kohti,
Ajajoiden aivohinki,
Tahi silmiä tavaten
Sutkahtivat sydämehen.
Nepä lemmot lentelivät
Parvissa pahan teossa
Sekä syödä rohmusivat
Kaikki ruoat kulkkuhunsa,
Siihen sitte syötyänsä
Pilasivat joka paikan,
Jotta niiden jälki sitte
Haisi hyvin happamelta.
Nämä närkästyttäväiset
Rietalinnut, liehuvaiset,
Ajoi uros ulkomaille,
Karkotteli kaukaisille,
Walu vaskesta tehyillä,
Kovin kummilla koneilla,
Päristimillä pahoilla,
Rämisevillä rätyillä,
Jotka antoi jumalatar,
Wiisa'uden vallitsija,
Minerva sotien suoja,
Pallas kutsuttu paremmin.
Seitsemäs uro-työ.
Minos kuuluisa kuningas,
Kreikan saaren vanha valta,
Ryösti juhdan jumalalta
Poseidonilta polonen,
Josta syystä sonni suuttui,
Härkä raivohan rupesi,
Wimmattuna veen emolta,
Neptnuuksen noijuttua.
Tämä härkä hillimätöin,
Suulta tulta suitsuava,
Poltti kaupungit poroksi,
Kyläkunnat kypeniksi,
Hirsimetsät hiiliköiksi,
Sydämmaitakin sysille
Wiinapuut ja elinpaikat
Kaikki mustalle murulle.
Uros lähti murtamahan,
Laivallansa laskemahan,
Selän saarehen sotahan,
Härän heittiön hakuhan.
Meren poikki päästyänsä,
Saaren maalle saatuansa,
Keksi Herknles kedolla
Kummituksen kulkemassa,
Jonka turpa tulta tunki
Sekä sieramet savua,
Niskat nurin, silmät samoin,
Kynnet kyntivät vakoja.
Uros ryyhtyi rynnäköllä
Käsin kiini keppelästi
Mörköhän mörisevähän,
Julman juhdan juntturahan.
Piti sitte kun pihillä
Kiini kourilla kovilla
Härän häijyn sarviloista,
Sonnin sotakeihäksistä.
Weitikkamme venytti nyt,
Jälessänsä jänttyröitti,
Mullin mustan, muljasilmän,
Tuliturvan, tuhkivaisen,
Laviahan laivahansa
Purren putketuisehensa,
Kytki kiini kytkyellä,
Waski vitjoilla vatusti,
Laivan lankku lattialle,
Silitetylle sialle;
Pani puista paksut parret
Seinät seivästi sivulle,
Sillä jos se siitä pääsi
Laajemmalta liehumahan,
Oman valtansa varassa
Pitkin purtta piirtämähän,
Niin se puski purjemiehet,
Laivan laskiat, lakohon,
Nurin nurkkahan nutisti,
Kolmin kerroin kontallensa.
Oisikohan se jo siitä
Lakastunut liehumasta,
Jos jo laittoi laivamiehet
Menemähän manalahan?
Wielä vähä veikkoseni,
Lukiani, laulajani!
Wai se siitä ilostuisi,
Herkieisi heilumasta.
Nyt se puita puskemahan,
Mastojakin murtamahan,
Puski purren perän puhki,
Laski läpi laivan laijat,
Tuohoi tulta turvastansa,
Sieramistansa savua,
Sekä poltti purtensa ja
Kytkyensä kypeniksi.
Tuolla lailla oisi tullut
Meren aavan aaltoloilla
Kokko kauhean kamala,
Nuotta nuotion veroinen.
Mutta nyt se musta mulli,
Tuli turpainen vasikka,
Pantihinki partehensa
Paksuhin perustimihin.
Siinä tuli tämä suuri
Saaren härkä, hävittävä,
Kreitan maalta Kreikan maalle,
Eurystheyksen edustalle.
Kahdeksas uro-työ.
Muinaisessa Thrakeiassa
Eli ennen Diomedes,
Kovin kopea kuningas
Bistonien päälikkönä.
Hänellä oli hepoja,
Tammoja tavattomia,
Jotka rauta raksissansa
Söivät väski soimistansa.
Nämä äytärit älehet,
Hillimättömät hevoiset,
Söivät vierasten lihoa,
Miesten muka muukalaisten,
Joita kuningas kukisti
Tavattomasti tapatti,
Koko valtakunnastansa
Aina armon antamatta.
Eurystheys pakotti ensin
Ilman ilkeyksissänsä
Herkulesta hakemahan
Niitä hepoja hänelle.
Kun kuningas Diomedes
Käski käskyläisiänsä
Heittämähän Herkulesta
Hepojansa herkutella;
Niinpä Herkules näpisti
Kuningasta korvuksista
Sekä viskasi vihalla
Aivan koppikohdastansa
Tämän kuulun kukistajan,
Muukalaisten murhamiehen
Ruman ruumen-ruuhen alle
Syöttilästen syötäväksi.
Weipä sitte veiterästi,
Talutteli taitavasti,
Nämä hirveät hevoiset
Mykenähän muassansa.
Yhdeksäs uro-työ.
Wähän Asian ahoilla,
Pontus maalla mainiolla
Eli eräs neitokansa
Amatsonit nimeltänsä.
Niillä oli omituinen
Warsinainen valtionsa;
Siinä sitte Hippolyta
Kansan kuninkaattarena.
Nämä neiet nännittömät,
Rintapuolta puuttuvaiset,
Ampuivatkin ankarasti,
Haavoittivat hirveästi,
Kiireesti kiitäessä,
Nuijapäillä nuolillansa
Wihollisensa vikohin,
Kutistajansa kumohon.
Näiden neitojen neroa,
Tyttärien työveroa,
Mainitahan maailmassa
Iankaiken ihmetellen;
Kun ne kulta kunnahansa,
Metisimmät mättähänsä,
Kaiken kauneimmat korunsa,
Rakkauden rakentajat,
Rintapuolensa repivät
Poies polttivat pakotta
Siitä syystä, kun ne kakut,
Wehnäleivät vereltänsä,
Tullut tielle ampuessa,
Sotaretkillä soluivat
Piilipyssyn ponnen päähän
Jousen jänttä jännittäissä.
Kuninkaattaren kupeella,
Hippolytan hamehella,
Riippui miekka ristikahva,
Keihäs kultainen kekotti
Kulta kahlekantimella,
Wiilekkeellä, vyölle vyötty,
Jonka sodan suoja kerran
Laittoi lahjaksi hänelle.
Tätä kultakannatinta,
Päärlykäistä perustinta,
Oli Herkules hakija
Uros tuoja ulkomaalta.
Hänpä kutsui kaikki koolle,
Jotka tahtoivat tapella,
Lähti sitte laivallansa
Meriä myöten menemähän.
Pääsi viimein tiensä päähän,
Monen melskeen perästä,
Termodonin tienoille,
Ison virran vierymille,
Jossa Amatsonit asui
Themiskyran kaupungissa,
Kussa Hippolyta häntä
Wastaan otti vierahana.
Herkule'npa hyvä puhe
Sekä kaunis katsantokin
Täyttivät tämän sydämen
Suloisella suosiolla.
Uros haastavi hänelle
Kohta kielellä kepeellä,
Kuka häntä tänne hääti
Sekä mitä mieli saada.
Hippolyta hyvä impi,
Kukoistava kuninkaatar,
Aikoi heti antamahan
Kultakahlekantimensa.
Saip' on siitä saattamahan
Sankaria satamahan
Sekä sanoi suloisesti
Säysällä sävelillä:
"Kyll' on kulta kantimeni
Rakas minun mielestäni,
Sillä minä sain sen muinoin
Sodan suojan suosiosta;
Mutta sinä uros uljas
Out kun oma kulta mulle,
Siis mä kannan kantimeni.
Aivan laivahasi asti;
Ota sitte omakseni,
Pane vaikka pantiohon,
Mutta muista minuaki,
Koskas tulet kotihisi."
Tuolla lailla lausui neiti,
Kuninkaatar kaunis impi,
Herkule'n hyvän keralla
Rantotietä tepotellen.
Mutta silloin sattui seikka,
Este ennätti etehen,
Joka velloi vellivadin,
Perin pohjin pengosteli.
Amatsonit arvelivat
Sekä luulivat lujasti
Herkulesta heittiöksi,
Ryöstäväksi ryökäleeksi,
Joka heiltä Hippolytan
Weisi viekottelemalla,
Koska se nyt kuiskutteli
Tuolla tavoin tämän kanssa.
Noapa nostivat napinan,
Sodan suuren summattoman,
Muukalaista mokomata
Muokataksensa mukamas.
Koko neitokansakunnan
Halvemmat ja heikot neiet,
Sotivat nyt sankarimme
Matkakumppalien kanssa,
Mutta muut jalommat neiet
Wapasukuiset, valitut,
Kokivat nyt nuollillansa
Urostamme uuvutella.
Tämä tappoi jo tusinan
Niitä neitoja, nitisti,
Mutta kun jo kolmastoista,
Melanippe nimeltänsä,
Tuli hänen huomahansa,
Tahi valtansa varahan,
Niin ne toiset neiet pötki
Pelon potkassa pakohon.
Melanippe oli muka
Koko parvesta parahin,
Kun se oli sotajoukon
Jousiniekka johdattaja.
Hippolyta heitti silloin
Kultakahlekantimensa,
Mutta tahtoi Melanipen
Tätä vastahan takasi.
Siten sai nyt sankarimme
Kultakahlekannattimen,
Jonka kantoi omin käsin
Aivan laivahansa asti.
Silloin seilit auvottihin,
Purjennuorat purettihin,
Laiva lähti luistamahan
Tuulen käsissä tutisten.
Herkulespa päästi vielä
Tällä tiellä tullessansa
Laumedonin tyttärenki
Waivapaikasta pahasta.
Tämä tyttö Hesione
Riippui raukka rautasella
Kalliohan kytkettynä
Meren mörön syötäväksi.
Meren mörkö, musta murri,
Konna kauhean kamala,
Kohosi nyt neljänkontan,
Ryömi ruma rannikolle.
Mutta kun sen kummituksen
Leukaluut jo levisivät,
Niin että se oli aivan
Neittä nielemäisillänsä;
Niinpä sankari sujahti
Pedon peivelin kitahan
Sekä särki sisälmykset
Puukollansa, perkosteli.
Tuli toki takasiki
Woiton virttä veisaellen,
Waikka joka henki hänen
Luuli sinne sortuanki.
Kun ei Laomedon laita
Luvattuja lahjojansa,
Niinpä uros uhkaeli:
"Muista murrin syntymistä!"
Laski siitä laivallansa,
Koitui kotirannallensa
Sekä kantoi kuninkaalle
Hankkimansa hankkiluksen.
Kymmenes uro-työ.
Ennen oli Erythia,
Saari suuri Spaniassa;
Siinä eli eräs jätti,
Euryones kolmipäinen.
Hällä oli hyvin paljon
Karjoja ja kaunihia,
Joita toinen jättiläinen,
Paimenpoika, paimenteli
Kaksipäisen koiran kanssa,
Haukun harmahan keralla,
Jolla juuttahalla oli,
Kahdet silmät, kahdet korvat.
Eurystheyksen teki mieli,
Syttyi himo sydämessä,
Saada Geryonein karjat
Itsellensä ilmaiseksi.
Hänpä hääti Herkulesta,
Palkkalaistansa pakotti,
Lähtemähän länsimaalle
Näiden härkien hakuhan.
Herkulesp' on hetimiten
Länsimaalle lähtemässä,
Haminassa haahdessansa,
Satamassa soutamassa.
Tällöin tuli tuuliainen
Iästä iso vihuri,
Joka puita pemisteli,
Muutti meren myrskyiseksi.
Mutta tämä tuulen puuska
Puhui seilit pullukalle,
Laittoi laivan lentämähän,
Länttä kohti luistamahan.
Waan ei tätä viuhakkata
Kovin kauvan kestänynnä,
Sillä iso itätuuli
Kääntyi perin pohjaiseksi.
Tämä tuulen tuppurainen
Työnti laivan toitualle
Sekä saattoi sankarimme
Erämaalle Libyassa.
Täällä asui Anttäus jätti,
Joka tuli taisteluhun,
Mutta sankarimme sorti
Tämän konnan kourimalla.
Monen melskehen perästä
Sekä mailla ja merillä
Souti uros simpukalla
Sotasaaren rantaselle.
Siitä hyppäs' sankarimme
Herkules nyt hietikolle,
Jossa jätti juuri juotti
Kaunokaista karjaansa.
Tuossa tuprukka tulevi,
Koituvi kuvan kapina,
Sillä paimenpoika aikoi
Herkulesta hirttämähän.
Mutta uros ulkolainen,
Pikku veitikka verevä,
Antoi jätin jänttyrälle
Heti kohta korvatällin
Jättiläisen juonet loppui
Kohta aivan kokonansa,
Sillä kuusinen kurikka
Teki tällöinki tuhoa.
Konna kaatui kahakassa
Kehuvine kielinensä
Sekä konnan kumma koira
Hirmuisine hampainensa.
Lehmät juosta leppasivat,
Härkälaumat laukkasivat,
Menemässä jo merille
Silloin sankarimme kanssa;
Koska Geryones keksi
Miehen muka muukalaisen
Karjojansa kaitsemassa,
Nautojansa näpsimässä.
Kolmet silmät, kolmet korvat,
Kolme suuta kauheata,
Kolmet kädet, kolmet jalat,
Kolme koko ruumistaki
Oli tällä jättiläällä,
Kauhealla kolmipäällä,
Joka juoksi nyt jälestä
Sekä kiljui kiivahasti,
Tahtoi tulla tukkapäähän,
Käydä kiini kääpiöhön,
Kuusin käsin kourimahan
Kerin kauloa katalan.
Mutta Herkulespa mutki
Kurikalla kauhealla
Geryonen kolmipäisen
Leukaluihin lujimpihin.
Leukaluista lähti lihat,
Palat poskista putosi,
Kamalanki konnan korvat
Soivat tilliä somasti
Sekä siihen silmät suuret
Iskivät kun ilmi tulta,
Halliparran hampahatki
Kuuntelivat kulkkulaissa.
Kohta kaatui konnamainen,
Mötkähti mokoma mörkö,
Ruma ruoja rymäkällä,
Pahulainen pauhinalla,
Jotta vuoret vapisivat,
Tunturitki tutisivat,
Korvet kaukana kolisi,
Laaksot luona laulelivat.
Siihen jäi nyt jättiläinen,
Kumma konna kuollehena,
Syöpäläisten syötäväksi,
Manteren makumujuksi.
Uros uljas ulkolainen,
Wanha veitikka väkevä,
Silpoi sitte sulallansa,
Taittoi tapparan terällä,
Lepän lyhkäisen lehosta,
Koivu kepin kummukosta
Pitkän pajuisen potukan,
Hoikan haapaisen hotakan,
Joilla alkavi ajella,
Johdatella joutuisasti,
Lihavata laumoansa,
Kaunokaista karjoansa,
Läpi maiden mainioiden,
Wastaisia vuoriteitä,
Aina Alpien ylitse,
Sekä vielä virtojenki
Italian ihanaisen
Pitkän niemekkeen nenähän,
Jossa asui jättiläinen
Kakus niminen kamotti.
Kakus katsoi kalliolta,
Pilkisteli piilostansa,
Kuinka Herkules nyt heitti
Lehmilaumansa levolle
Paimen pojatta pahatta,
Ihan ilman kaitsiatta,
Sekä nukkui nurmikolle
Syrjällensä syötyänsä.
Kakus kulki kalliolta,
Hiipsi hiisi hiljallensa,
Warpaillansa varoitellen
Liki lehmileteriä;
Otti sitte ovelasti,
Weipä ruoja viekkahasti,
Koko karjasta koreimmat,
Rasvaisimmat raavahista;
Härät hännistä venytti,
Takaperin talutteli,
Louhiluolansa lomahan,
Wuoren rinta rotkohonsa;
Sulki suurella kivellä,
Kalliolla kauhealla,
Luojan luoman laajan luukun,
Aukun aavalta avaran.
Herkules ei hädistänsä,
Lihavista lehmistänsä,
Tiennyt tarkkoa tiliä,
Saanut selveä lukua;
Mutta alkoi jo ajella,
Juohatella juhtiansa,
Levänneitä lehmiänsä,
Ravituita raavaitansa,
Kun hän kuuli ammumisen,
Wuoren rotkosta volinan,
Näki härkänsä häkissä
Kivi kirkon lukkarina,
Kakus kakotti katolla,
Wuoren reunalla vokotti,
Tunki tulta turvastansa,
Sieramistansa savua.
Herkules ei häpsähtänyt,
Säikähtänyt, säpsähtänyt,
Tämän miehen metelistä,
Tulen, savun tungennasta,
Karkas' päälle kerrassansa
Armottomilla aseilla,
Sekä suurilla kivillä
Että puilla paksummilla.
Kun ne semmoiset kurikat
Kolahtivat päätä kohti,
Silloin loppui lappaminen,
Suusta tulen tunkeminen,
Kakus kaatui kalliolle,
Tuuskahti jo turvallensa,
Rutkahtipa ruoja viimein
Wuoren louhien lomahan.
Herkules nyt helkytteli,
Kivikantta kalkutteli,
Muserti muruiksi kiven,
Kallionki kappaleiksi,
Oli aukkua oveksi
Hätäisillenki härille,
Jotka juosta luppasivat
Muiden mullien mukahan.
Uros uljas ulkolainen,
Itse härkien isäntä,
Wei nyt karjansa vetehen
Aivan aaltojen varahan;
Uipa maastaki ulomma,
Niinpä viisas viehkuroiki,
Ettei härät hävinnynnä,
Mullit mennynnä Manalle,
Skyllan kallion kylessä,
Louhiluotojen lomissa,
Tahi kaivohon Karybdi'n,
Häränsilmähän häijyhyhyn.
Lehmät nousivat leholle,
Härät kaikki hietikolle,
Messinanki salmen suusta,
Waarapaikasta pahasta,
Sikelian saarekkeelle,
Maalle kolmikolkkaiselle,
Jossa outti oma laiva
Herkulesta haminassa.
Herkulespa vei nyt härät
Sekä lehmät laivahansa
Sarvista sujuttamalla
Kynttäkantta kantturoien.
Laiva tuuti lainehilla,
Meren aaltojen muassa,
Kunnes tuli myötä tuuli,
Nousi hirmuinen nujakka,
Joka työnti joutuisasti
Karjan kaitsijan kotiinsa
Kreikan maalle mahtavalle
Kuninkaansa kummeksia.
Eurystheyksen estelmys.
Tuolla tavoin täytti uros
Koko kymmenkunnan töitä,
Joita Orakeli oli
Ennen hälle esitellyt.
Waan ei Eurystheys nyt vielä
Tähän täysin tyytynynnä,
Sillä hän sanoi olevan
Siinä syytä kyllitellen,
Kun Jolas oli ollut
Herkulella kumppalina,
Silloin koska hän kukisti
Lernan lohikäärmettä;
Alpheus virran vesi taase
Augiasta auttaessa
Lannan lapioimisessa
Lehmiläävän lätykästä.
Eurystheys nyt esitteli
Wielä kaksi vaikeata
Uro-työtä tehtäväksi,
Täysin määrin täytettääksi.
Yhdestoista uro-työ.
Hesperidien hyvien,
Ilman impien pyhien,
Yrttitarhan tarrukassa,
Aina asti Afrikassa,
Kasvoi kultakuorisia
Oiva onnen omenia
Kolmessa ja kaunihissa
Omenapuussa puuhkeassa,
Jotka Jupiter jumala
Oli itse istuttanut
Saatuaan ne sulhaisena
Juno jumalattarelta.
Immet vartioivat vielä
Yhä yrttitarhaansa
Satapäisen tulisuisen
Lohikäärmehen keralla.
Nuita kultakuorisia
Oiva onnen omenia
Oli Herkules hakija
Aina asti Afrikasta.
Tiellä tänne tullessansa,
Pitkin maita maleksien
Yhtyi uros yhtenänsä
Pulakasta pulakkahan,
Eräs jätti Japetos
Eli ennen eukkonensa,
Kanssa kaunihin Klymenen,
Tytön väkiturilaisen,
Tämä parikunta koitui
Maailmassa mainioksi,
Kolmen veljen vanhemmiksi,
Kolmen kuuluisan urohon.
Atlas ensin esikoinen,
Talon kannen kannattaja,
Toinen taase Epimetheys
Tahi tytön Pyrrhan isä,
Kolmas pahnan pohjimainen,
Kuopus kutsuttu Prometheys,
Koitui kerran Kreikan kansan
Kuuluksi esi-isäksi,
Prometheys loi loitsemalla
Saoin miehiä savesta,
Teki tyttöjä tuhansin
Sanan voimalla samate,
Puhui heihin henkeäkin
Eli elämän tulesta,
Jot'ei itse iskenynnä,
Takonunna taulahansa,
Mutta luoma lausehilla,
Loitsijoiden luottehilla,
Tahtoi taivahan ukolta,
Kaiken luonnon laatialta.
Senpä tähden tämä noita,
Tämä poppa vanha velho,
Wietiin vnorelle mäkisen,
Kaukasuksen kukknlalle,
Jonne taivahan takoja,
Kaiken luonnon kalkuttaja,
Itse Jupiter jumala
Panetti sen paulohinsa
Kahlehilla ja kovilla,
Jalkaraudoilla jaloilla,
Siitä syystä kun se oli
Luojan töille tungetellut.
Haukat hakkasivat häntä,
Korppikotkat kiusasivat,
Rinnan rikki jo repivät,
Maksan mettä maistelivat.
Nämä rietat raatelevat,
Korppikotkat kanhistavat,
Ajoi Herkules hitolle
Tahi tappoi nuolillansa;
Ratkoi rautaraksit rikki,
Paksut paulat paukutteli,
Päästi miehen pälkähästä,
Waivapalkasta vapahti.
Semmoinenpa seikka sattui
Uroholle uljahalle
Matkalla jo mennessänsä
Omenoita ottamahan.
Monta muuta mylläkkätä
Sattui sitte sillä tiellä,
Mutta viho viimein oli
Uros tarhan tienoilla.
Hänpä kiipesi nyt kohta
Korkealle kukkulalle,
Jossa Atlas jättiläinen
Taivon kantta kannatteli.
Uros häneltä uteli,
Tultuansa tutkaeli,
Kuinka kultaiset omenat
Somimmasti saataisihin,
Ett'ei neitoset näkisi,
Hesperidit havaitseisi,
Eikä peto pelottaisi
Tarhan vahti tavottaisi.
Atlas itse aikoi mennä,
Hiisi hiihteä lupasi
Omenoita noutamahan
Lohikäärmetten lomitse,
Jos hän oisi joutavana,
Wapaana vaeltavana,
Ettei kuorma kurittaisi,
Raskahasti rasittaisi.
Herkulesp' on sanoi siihen,
Uros kerran kerskaeli:
"Kyllä minäki kykenen
Taivon kantta kantamahan,
Kun sä kultaiset omenat
Kannat mulle kaunihisti
Tuolta tunturin takoa,
Kultatarhan tarrukasta."
Atlas lähti länttä kohti,
Meni meren rantaselle
Omenoita ottamahan
Yrttitarhan tarrukasta.
Noukki nuoret nuppulatki,
Kultakuoriset kukisti,
Kokosi ne konttihinsa,
Latoi laukkunsa sisähän.
Alkoi käydä käpsytellä,
Hiljallensa hipsutella,
Konttinensa koikulella,
Laukkunensa lötkytellä;
Mutta kuuliki kuhinan,
Hesperidien helinän,
Lohikäärmetten kähinän,
Siipiniekkojen sirinän;
Neiet nuista nuhtelivat,
Naiset nuoret napisivat,
Lohikäärmeet kävivät
Jättiläistä jäytämähän.
Waan ei väkiturilaamme,
Rosvo rohkea roveelta,
Kuunnellunna kurinata,
Käärmehien käräjätä;
Mutta tulla törkötteli
Entisille sioillensa,
Jossa Herkules jorotti
Taivon kantta kannatellen.
Atlas puisti pussistansa,
Kopisteli kontistansa,
Kultakuoriset omenat
Uhalla uroon eteen,
Hiiskui sitte hiijemmoinen
Herkuleksen korvin kuullen;
"Min' en ota olalleni
Tästä lähin taivon kantta;
Kanna sinäki nyt kerran
Wuorostasi vaski-kantta,
Sillä kyllä minä muistan,
Kuinka paljon taivas painoi.
Näin on hyvä heiluani,
Tanssiani, tarsiani,
Kun ei kupari-kypäri
Paina pahoin korvillani."
Atlas aikoi tuolla tavoin
Poika paran pettämähän,
Mutta poika petti hänen,
Wiisahasti viekotteli.
"Weikko velikultaiseni!"
Sanoi Herkules hänelle,
"Kanna häntä vielä kerran!
Ota kerran olallesi!
Että minä ensin saisin
Pehmikettä pääni päälle,
Jott'ei taivon kova kansi
Aivojani ahdistaisi;
Kyllä minä sitte kannan
Ihan ilmoisen ikäni
Taivon kaarta kaunokaista,
Ilman pieltä ihanaista."
Tämä pulska puhe toki
Auttoi tässä asiassa;
Atlas otti olellensa
Taivon kannen kalkutetun.
Waan kun uros uudellensa
Pääsi valtansa varahan,
Meniki hän matkahansa
Kulta omenien kanssa.
Tuolla tavoin täytti uros
Senki ison ihmetyönsä
Sekä kantoi kultakontin
Eurystheyksen edustalle.
Kahdestoista uro-työ.
Koska kuningas jo keksi
Ettei uros uuvu maalla,
Häätävi hän Herkulesta
Menemähän Manalahan.
Siellä haukkui kumma koira,
Julma juutas jumputteli,
Jotta vuorten rotkot raikui,
Kalliotki kajattivat,
Konnan koiran haukunnasta,
Ärripurrin ärinästä,
Kuni ukkosen käsissä,
Kaikkivallan kalkuttaissa.
Senpä koiran kolmipäisen,
Konna Kerberos nimisen,
Oli Herkules hakeva
Manalasta Mykenähän.
Kerbero'lta kolmipäältä
Walui vaahti leukaluilta,
Waan se ei ollut valko vaahti,
Mutta musta myrkkymehu.
Koiran karvoinakin oli
Sekä päässä ja selässä
Käärmehiä kamaloita,
Eläviä vankuroita.
Tämän häijyn häntä oli
Wielä kahta kauheampi,
Sillä se ol' suomuksinen
Lohikäärme kokonansa,
Jolla oli purston päässä,
Wiimeisessä vipukassa,
Pitkä pistin piippulainen,
Myrkkymehuinen nenäke.
Manalahan mennäksensä
Sekä sieltä tullaksensa
Kävi Herkuleski kerran
Poppa-ukkojen puheella.
Saipa toki tarkat tieot,
Josko tarkat tarvitsiki,
Eumolpus ennustajan,
Welhon viisahan pajasta.
Meni tuosta tietoinensa
Matkohinsa Manalahan,
Sattui siellä virran suuhnu
Akeronin rantaselle.
Täällä koira terhentävi,
Kumma konna korsoavi,
Muka maalta tullehelle
Wierahalle vihoissansa.
Waan ei vieras vapissunna,
Tuosta kovin tutissunna,
Josko koira konnamainen
Hänelle nyt härisikin.
Uros pani pahulaisen
Kolme päätä kourillansa
Wäkisellä vääntämällä
Polvi-pihtinsä välihin;
Sitoi sitte kaikki kaulat
Waski-vitjan silmukkahan,
Jotta koira ei kyennyt
Kuhunkana kulkemahan.
Mutta mörkö köytti tällöin
Myrkky-mehu pistimellä
Herknlesta hetimiten
Ohimoihin ohuihin.
Ei tuo toki turmellunna,
Kovin pahoin koskennunna,
Sillä sankarimme oli
Loitsijalta lumoittunna.
Uros otti ovelasti
Waski-vitjat kätehensä,
Weti sitte vintturoitti
Koiran maalle Manalasta.
Mutta koska Kerberos nyt
Pääsi päivä paistehesen,
Niin sen kolmesta kidasta
Alkoi vaahtea valua.
Siitä kasvoi myrkkymarjat
Sekä kaikki myrkkykasvit,
Mitä nytki nurmikoilla
Kukoistaapi kukkasina.
Weitikkamme venytti nyt,
Koko matkan kantturoitti,
Kumman koiran kuninkaalle,
Eurystheyksen edustalle.
Koska kuningaski kerran
Keksi Kerbero'n kamalan,
Pyörtyiki hän pyllyllensä
Kauhistuksesta kovasta;
Mutta siitä selittyä
Sanovi hän sankarille;
"Mene minne itse mielit
Poies palveluksestani."
Uros käski koiran kohta
Loitsemalla Manalahan,
Jossa vielä vinkuneeki
Pahnlaisna parkuvana.
Sitte heilui Herkules jo
Oman valtansa varassa
Eikä tarvinnut totella
Muita koko maailmassa.
Eurystheys ei kumminkana
Kuollut aivan kostamatta,
Josko jäikin Herkulelta
Kokonansa kostamatta;
Sillä kun hän Herkuleksen
Kuoltuaki vielä koki
Saada sankarin sukua
Sotimalla sorretuksi;
Saivat Herakleidit hänen
Sotasvangiksi somasti
Sekä sitte surmasivat
Kirveellä kostavalla.
Herkules ja Megara eroavat toisistansa.
Koska uros viho viimein
Monen melskeen perästä
Pääsi palveluksestansa
Wapaana vaeltamahan;
Lähtevi hän lippomahan
Theben kaupunkiin takasi,
Jossa pulska puolisonsa
Toivoi häntä tulevaksi.
Mutta tänne tullessansa
Tahtoi uros ensin tiedä,
Jos hän oisi onnellinen
Edeskäsin eläissänsä.
Sitä vasten vaelti hän
Ensin Delphin temppelihin,
Jossa oli Orakeli
Kultaisessa kattilassa.
Tultuansa temppelihin,
Joka hohti hopealta,
Käydä kepotteli uros
Pyhän Pythian etehen.
Tämä impi istui itse
Kultaisessa kattilassa,
Joka kolmella jalalla
Seisoi tässä temppelissä.
Uros lausui lattialta,
Kultakattilan kupeelta;
"Ilmoitappas pyhä impi,
Sano selvillä sanoilla;
Mikä onni minulla on,
Kuin mä tulen kotihini
Sekä vielä sittemiten
Koko elin kautenani."
Luonto nousi neitosella,
Impi tuli intohonsa,
Jotta joka hivuskarva
Päässä pystöhön pemahti.
Tuommoisena tuppurina,
Pöyrypäänä pörretyisnä,
Ilmoitti nyt pyhä impi,
Pyhä Pythia puheli;
"Ei sun ole onnestasi
Koko elinkautenasi,
Jos sä elät edeskäsin
Entisine eukkonesi."
Sillä lailla lausui impi,
Pyhä Pythia puheli,
Mutta lopetti lorunsa,
Waikka uros utelikin
Kun ei impi ilmoittanut,
Enempätä ennustanut,
Lähti uros nyt uhalla
Temppelistä telmehellä.
Kivi-lattia lotisi,
Hopeutettu seinä heilui,
Kumu kullattu kumisi,
Kultakattila kalisi.
Uros riipasi rivasta,
Kultaoven koukkurasta,
Mutta tämä töpsähtiki
Poikki hänen pivohonsa.
Katsomatta kourahansa,
Kuinka tulta koukku kiilti,
Nakkasi hän navakasti
Koukun kattilan kupeesen.
Kattilassa kakottava
Pyhä impi pyllähtävi
Kamahusta kauhistuen
Pyörtyneenä pyllyllensä.
Oven vartija ei ollut
Päästää poies Herkulesta
Rivan rikki revittyä,
Pyhän immen pyörryttyä;
Mutta sankari sotalas
Tarttui miehen tukkapäähän
Sekä laittoi seinamälle
Koko vartijan kolisten.
Kun ei ovi kuitenkana
Auvennunna avaimetta
Sulin käsin kiskomalla
Repimällä, reutomalla;
Otti uros olaltansa
Kohta kuulun kurikansa
Sekä ruhtoi, ruskutteli,
Koko oven kappaleiksi.
Siitä lähti sankarimme
Kotihinsa kulkemahan
Itseksensä ihmetellen
Pyhän immen ilmoitusta.
Mutta kun hän kuitenki nyt
Arveli ja ajatteli,
Miten Megarasta voisi
Olla hälle onnen haitta;
Alkoi hän jo aprikoia,
Ett'ei muuten mitenkänä,
Jos ei hälle juolahtaisi
Megarasta mielehensä
Sekä hulluuden humakka
Että poikansa poloset,
Sillä silloin hän ei oisi
Ollenkana onnellinen.
Kotihin kerittyänsä
Luokse aino armahansa
Kertoi Herkules nyt kaikki
Melskehensä Megaralle.
Koska Megaraki kuuli
Pyhän immen ilmoituksen
Sekä mitä sankarimme
Siitä sittemmin jo mietti;
Sanoi hän nyt suloisesti
Lemmityistänsä lohutti:
"Kuulepas nyt kultaiseni,
Mitä mull' on mielessäni;
Meill' on oma valta vielä
Tehdä mitä mielinemme,
Ett'ei ennustus tulisi
Pahoin puolin täytetyksi.
Ero ei nyt ehkä oisi
Meille mitä hulluimpia
Sillä sull' ei sitte oisi
Minun tauttani muretta
Niistä muinoin murhatuista
Polosista pojistamme,
Jotka hullunna humuten
Nuolin lasketit lävitse."
Koska Herkules havaitsi
Tämän mielen Megaralla,
Ihastui hän iloiseksi
Sekä lausui lemmellensä;
"Mull' on muinoinen toveri,
Jolas Iphikle'n poika,
Joka sankari sotalas
Oisi sulle sovelias;
Mieltynet sä menemähän
Tämän pojan puolisoksi,
Ottavi se omaksensa
Sinut suurella sulolla."
Koska Jolas sen kuuli,
Että sankarimme soisi
Megaran menevän hälle
Kainulaiseksi kanaksi;
Lankesi hän lattialle
Maahan Megaran etehen
Sekä sanoi suloisesti
Säyseillä sävelillä;
"Kuinkahan ma kurja voisin
Rukoilla niin rakkahasti,
Ettet armas antaisi mun
Nousta tästä toivotoinna!"
Jolas ei ennättänyt
Sitä enemmän sanella,
Kun jo morsian Megara
Sulki sulhon sylihinsä.
Tuolla tavoin tuli niistä
Heti pulska parikunta,
Jonka häissä joka henki
Wiinoissansa viipotteli.
Herkules ei herennynnä
Eukotoinna elämähän,
Mutta alkoi ajatella,
Mistä saisi morsiamen.
Herkules ja Eurytos.
Euboean saaressa ja
Oikalian kaupungissa
Oli impi ihanainen,
Kuninkahan kuulu tytär.
Tätä Euryton tytärtä,
Iolea ihanata,
Kiitti kaikki Herkule'lle
Kaunihiksi kukkaiseksi.
Kuningas aikoi antamahan
Tämän immen ihanaisen
Sille sota-sankarille
Tahi tarkka ampujalle,
Joka oisi ovelampi,
Jousi-kiistassa jalompi,
Kun hän vielä vanhanakin,
Tahi poikansa parahat.
Eurytos olikin ennen
Ollunna opettamassa
Herkulesta juuri jousin
Ankarasti ampumahan.
Kuultuansa kuulutoksen
Iolesta ihanasta
Oli Herkuleskin heti
Jousikkaiden joukkiossa.
Kohta alkoi ampuminen,
Kosioiden kilvoittelo,
Jossa jousi-jyräkässä
Herkules oli ovelin.
Eurytoski keksi kerran
Wielä vähä veiterämmän,
Kun hän oli kuullutkana
Maailmassa mainittavan,
Sekä alkoi ajatella
Sulhopoikasta peläten,
Että se vävynä vielä
Woisi viedä vallan hältä.
Koska Herkules kysäsi,
Tokko hälle heitetähän
Woiton palkkoa parasta,
Ihanata Iolea;
Esteli nyt immen isä
Sekä sanoi sitä syyksi,
Että morsian mukamas
Oli liian nuori lapsi.
Iphitos, Iolen veli,
Koki kyllä puhutella
Kuningasta kuulemahan
Rakastavan rukousta.
Kuningas käski kosijata
Wierassansa viipymähän,
Mut ei lastansa luvannut
Kuitenkaan sen kumppaliksi.
Uros uljas väsyi viimein
Tyhjän toimituksehensa,
Kun ei saanut kumminkana
Morsianta mukahansa,
Sekä lähti suruisena
Menemähän matkohinsa
Siltä meren saaren maalta
Kotihinsa Kreikan maalle.
Mutta menemäisillänsä
yhytti hän ystävänsä
Iphito'n, Iolen veljen,
Joka juoksi jälempätä,
Siinä se nyt saattoi hälle
Lemmen lahjasen lehessä,
Jonka impi itse laittoi
Suruiselle sulhollensa.
Impi oli itsestänsä
Iphitolle ilmoittanut,
Että hän ei Herkulesta
Laske poies lahjasetta
Sekä silloin sätkittänyt
Tuuheasta tukastansa
Kiiltomustan kiehkuraisen
Tällä tavalla sanoen;
"Minä laitan lahjaseni,
Lemmen lehessä lähetän,
Uroholle uljahalle,
Sulhaiselle surevalle;
Juokse veikko joutuisasti
Heitä tämä Herkulelle
Sekä sano sen olevan
Multa muistiksi hänelle."
Koska ihanan Iolen
Lemmen lehti lahjoinensa
Pääsi Herkule'n povelle,
Sankarimme sydämelle;
Kiitti tämä tuomamiesta
Sekä lahjan laittajata,
Mutta murhe murti sitte
Molempien miesten mieltä.
Kädet yhtyi vielä kerran,
Jäähyväiset jätettihin,
Mutta sitten matkustavi
Kumpainenki kotihinsa.
Herkules ja Admetos.
Muuan mainio Admetos,
Pheren kaupungin kuningas,
Eli tällöin Thessalian
Hyötymaalla mainiolla.
Jupiter ajoi Apollon
Jumalien joukkiosta
Alas hovihin Admeto'n
Lehmikarjan kaitsijaksi.
Admetos piti Apollon
Niin kun pappinsa parahan,
Jonka tautta tää Jumala
Hovin varjona vaelti.
Koska tämä kuningas jo
Kitui kuoleman käsissä
Sekä _Surma_ surpetuinen
Outti häntä jo ovella;
Anoi jumala Apollo
Kuninkaalle kuolevalle
Tuonelaisten laupiutta
Surman viitaketta vasten.
Tuonelaisten tuomiopa
Oli kuitenki kamala,
Sillä siinä ei luvattu
Muulla lailla laupiutta,
Ellei kuninkahan eistä
Joku mene Surman myötä,
Mutta kukas tahtoi mennä
Toisen tautta Tuonelahan;
Eipä edes vanhempansa
Wanhat vatuiset kapiskot,
Waikka ne jo vapisivat
Kaksi sauvassa kävellen.
Ainoastansa Alkeste,
Kukoistava kuninkaatar,
Sanoi silloin saattavansa
Kuolla kuninkahan eistä.
Hätänäpin olivat ne
Sanat suusta solunehet,
Kun jo Surma seisoi siinä
Wäärän viitakkeensa kanssa,
Sillä se jo ennestänsä
Tiesi aivan tarkoillensa
Eiltäkäsin ennustetun
Kuninkahan kuoluhetken.
Kukoistava kuninkaatar,
Ihana Alkeste alkoi
Laittautua lähtemähän
Surman myötä menemähän.
Pesi päänsä puhtahaksi,
Puna-posket paistaviksi,
Wirran veillä vieryvillä,
Kosken kuohun kummaskalla;
Pukeusiin pyhä pukuunsa,
Päärlyt päähänsä ripusti,
Astui kuninkaan kupeella,
Lapsilaumansa keralla,
Siihen suojahan sisälle,
Jossa Surma jo odotti.
Otti sitte omiltansa
Juhlalliset jäähyväiset
Sulki lapset sylihinsä
Sekä lempi lämpimästi
Antoi suuta suloisesti
Wielä kerran kullalleenki;
Waan kun Surma silloin juuri
Wiitakettansa vilautti,
Niinpä kuninkaatar kurja
Wirkki viimein kuninkaalle:
"Minä menen, kultaiseni!
Kohta Surman kumppaliksi,
Mutta henkesi on mulle
Kallihimpi kun omani;
Sillä sinun kuoltuasi
Min' en voisi mitenkänä
Nähdä lapsi laumoamme
Isätöinnä itkevänä.
Sinä olet siihen vielä
Koko valtakunnallemme
Tarpehellisempi turva,
Kuni minä kurja oisin.
Mutta sen mä sanon sulle
Wielä viho viimeiseksi;
Älä ota äitipuolta
Pieniämme pieksämähän!"
Kuningas vannoi vesi silmin
Kuolevalle kullallensa,
Että hän ei eläissänsä
Huoli muuta morsianta.
Kohta heitti heikko henki
Kuninkahan kultaisenki,
Sillä Surma säälimätöin
Niitti hengen heinän poikki.
* * *
Kahen, kolmen päivän päästä
Tuli Herkules hovihin,
Jossa joka henki juuri
Heilui huolivaattehissa.
Koska nyt Admetos kuuli
Hänen tulleen hovihin,
Wiepi hän nyt vierahansa
Kaunihisen kammarihin
Sekä tuotti sinne sitte
Mehua mitä makeinta,
Jota itsekin iloisna
Joi ja juotti vierahalla.
Uros keksi kuitenkin nyt,
Ett'ei kuningas kävellyt
Ilman suuretta surutta,
Paitsi mielettä pahatta,
Sekä kysäsikin siitä
Kuninkaalta kummeksien,
Mitä se muka murehti,
Haikeasti huokaeli.
Kuningas ei knitenkana
Hämmästytä Herkulesta
Huoliansa haastamalla
Aivan alkaen alusta.
Mutta muuan palvelija
Sattui viimein sanomahan,
Mikä murhe heillä oli
Joka hengellä hovissa.
Palvelija kertoi kaikki
Kuninkahan kuulematta,
Sillä se ei silloin ollut
Koko siinä kammarissa.
Kertomuksen kuultuansa
Lähti Herkules hovista
Alkesteä auttamahan
Surman kynsistä kotiinsa.
Uros etsi ensimältä
Kuolemata kamalata
Tuolta Tuonelan tuvasta,
Jumalien joukkiosta;
Mutta kun ei Kuolemata
Ollut Tuonelan tuvassa,
Tuli Herkules takasi
Tyhjän toimitettuansa.
Tuonelasta tultuansa
Meni uros Manalahan
Josta kerran jo kuletti
Konnan koiran kahlehissa.
Sama koira kolmipäinen
Oli vielä vartiana,
Waan ei virkkanut mitänä
Lumojalle luonnokkaalle.
Tällä tavoin tuli uros
Kenenkänä keksimättä
Kohta Kuoleman kupeelle,
Surman kamalan sivulle.
Herkules sitasi Surman
Kahleella kiiluvilla,
Jotka Jupiter jumala
Oli tehnyt timantista.
Uros kiinnitti kovasti
Kahlehia kiiluvia,
Kunnes Surma viimein suostui
Päästämään Alkesten poies.
Herkules tuli takasi
Kohta kotihin Admeto'n,
Mutta häll' oli muassa
Aivan elävä Alkeste.
Kuninkaattarella oli
Pieni peitto pään ylitse,
Ett'ei kuningas kotona
Woisi tuntea vähällä.
Kuningas sattui suruissansa
Itseksensä istumahan,
Koska uros uudellensa
Tuli hänen hovihinsa.
Herkules sanoi hänelle,
Lausui tuolla lausehella;
"Kuules kuningas Admetos,
Mitä mull' on sanomista!
Tämän tytön voitin minä
Wiimeisessä voittelossa;
Ota se nyt suojahasi,
Huostahasi, hoitohosi!
Sillä minä itse menen
Muille maille kaukaisille
Enkä jouda ensinkänä
Häntä hyvin hoitamahan."
Admetos ei aikonunna
Huolimahan huostahansa
Tyttölasta liiatenki
Näinä aikoina apeina.
Waan kun Herkules hujautti
Peiton neitosen nenältä,
Niin ei tässä tarvittunna
Kuningasta kumarrella.
Admetos näki Alkesten
Elävänä edessänsä
Eikä uskonut esinnä
Olevansa valvehilla;
Waan kun uros kertoi kaikki,
Mitenkä hän Manalassa
Sitoi Surman kahlehilla
Sekä kiinitti kovasti,
Kunnes Surma viimein suostui
Antamaan Alkesten hälle;
Tunsi kuningaski toki
Warmahanki valvovansa.
Kiitellen sanoi kuningas
Sitten onnensa sepälle;
"Sen mä sanon selvillensä,
Waikka vielä kenen kuullen,
Että minä edeskäsin
Olen onnellisimpia
Mitä maalla matelevi,
Taivon kansi kattanevi.
Sinä suurin sankarista,
Uljahin on urohista,
Loit minulle lohdutuksen,
Huolissani huojennuksen.
Siis mä kiittelen sinua,
Jupiterin jalo poika,
Kun sä Manalan majasta
Toit Alkesteni takasi.
Joka henki, piika, renki,
Koko valtakunnassani
Auttakoot minua aina
Kuuluttahan kunniaasi."
Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.
Admeto'lle annettua
Eukon entisen takasi
Lähti Herkules hovista
Muille maille menemähän.
Monen melskehen perästä
Maita maleksiessansa
Taukousiin hän Tirynsihin,
Kuuluisahan kaupunkihin.
Täällä tapasi hän toki
Wielä yhden ystävänsä
Iphito'n, Iolen veljen,
Josta jo on juteltunna.
Iphitos ihana poika
Sanoi sanan-lennättäjän
Tulleen Euryto'n etehen
Semmoisen sanoman kanssa,
Että varas oli vienyt
Kuninkahan lehmikarjan
Eikä paimenet parahat
Woineet vorolle mitänä.
Waikka tämä varas oli
Wanha voro Autolykos,
Joka taisi kaikki karjat
Muuttaa monen näköisiksi;
Luuli Eurytos lujasti
Sitä heti Herkule'ksi
Sekä sanoi suuttuneena
Tällä lailla lasketellen;
"Sillä keinoin kostelevi
Herkules nyt siitä syystä,
Kun en lastani luvannut
Heittää hälle heittiölle."
Iphitos koki isäänsä
Saada sitä luulemasta,
Sillä hän ol' saanut kuulla,
Missä Herkules maleksi.
Iphitospa lähti itse
Herkulesta hakemahan,
Jonka kanssa katseleisi,
Missä lehmät mellastavat.
Kun Iphitos kerran pääsi
Herkuleksen huonehesen,
Selitti hän sankarille
Joka seikan säntillensä.
Herkules piti hyvänä
Iphitosta ihmetellen
Sekä sanoi lähtevänsä
Kaunokarjan katseluhun.
Miehet etsivät esinnä
Sekä mailta että soilta,
Mutta tulivat takasi
Tyhjän toimitettuansa.
Kun ne sitte kamusivat
Kivikirkonki katolle,
Että he nyt helpommasti
Kanuokarjan keksisivät;
Oli Iphitos jo ihan
Koko katolta kolista,
Mutta pääsi kynsin kiini
Herkuleksen hartioihin.
Herkules ei ennättänyt
Muuta miettiä mitänä,
Kuni että kumppalinsa
Tuppi häntä tahallansa.
Siitä syystä surmasi hän
Iphitosta itseänsä,
Niin että se nurin niskoin
Kiiti kalloin kalliohon.
Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.
Katumus jo kauhistava
Särki sankarin sydäntä,
Siitä kun hän kurja oli
Kumppaninsa kuolettanut.
Huolissansa uurti uros
Pappikuninkaiden luona
Puhdistusta pyytämässä
Murhatyönsä tehtyänsä.
Niistä oli nimituten:
Peleys, Pylos saaren pappi,
Toinen taase Hippokoon
Spartan kanpungin kuningas.
Kolmas, kuningas Deiphobos
Amyklestä antoi viimein
Herkulelle huolivalle
Lohdutusta laupiasti.
Murhan tautta murehtien
Kääntyi uros kipeäksi,
Mutta meni vielä vaivoin
Pyhän Pythian puheelle.
Pyhä impi ilmoittava
Muisti muinaisen metelin
Eikä aijo antamahan
Ennustusta ensinkänä.
Sankarimme kantoi silloin
Kultakattilan kedolle
Sekä laittoi sinne sitte
Omituisen Orakelin.
Delphin temppelin jumala,
Aina ankara Apollo,
Waati häntä siitä syystä
Kahenkynnen kahakkahan.
Mutta tällöin tuli toki
Ukon-kynsi kolmanneksi,
Jonka Jupiter jumala
Wiskas' veljesten välille.
Sitte saapi sankarimme
Toki tämän ennustuksen;
"Et sä uros ennen taida
Tulla aivan terveheksi,
Kun sä orjana oleksit
Kolme vuotta kokonansa,
Eli ellet Eurytolle
Heitä hintarahojasi."
Tauti kuritti kovasti
Herkulesta hankkimahan
Terveyttänsä takasi,
Waikka vielä vaikeammin.
Mnuan mainio Omphale,
Lydian leskikuninkaatar,
Tarjos' kuunetta tuhatta
Hopeeruplissa hänestä
Sekä sai nyt sankarimme
Orjaksensa ostamalla,
Mutta orjan hinta meni
Ensimältä Eurytolle,
Joka jätti hinnan heti
Poikansa perillisille,
Siitä syystä kun ne kurjat
Olivat nyt orpanoita.
Omphalelle ollessansa
Tuli uros terveheksi
Sekä kävi sieltä jaloin
Melskehissä melkosissa.
Kekropien vorokansa
Epheso'n on edustalta
Käväsi hän kopsimassa
Kurikallansa kumohon.
Yksi ylpeä Syleos
Wietti viinatarhohinsa
Matkamiehet muukalaiset
Tarhan työtä tekemähän,
Mutta maksoi matkamiehen
Päiväpalkan iltamassa
Miekallansa mutkimalla,
Tapparalla tappamalla.
Herkules hotasi häntä
Lapiolla lapaluuhan,
Niin että se nurin niskoin
Kuntsahti nyt kuoliaksi.
Kiskoi sitte sulin käsin
Wielä viinaturhastaki
Wiinamarjapuut ja pehkot
Jokahisen juuriltansa.
Mutta vielä oli muuan
Lytierses Lydiassa,
Joka vanha voro oli
Rosvojoukon johdattaja.
Sankarimme tappoi tämän
Johdattajan joukkonensa
Sekä viskoi vorot vielä
Kosken kovan kuohumahan.
Koska kuninkaatar keksi
Urohomme uljahaksi,
Otti hän sen orjan töiltä
Hovihinsa huviksensa.
Herkulespa herkesi nyt
Aivan akkojen varahan
Waimoväen vaattehissa
Wärttinätä vääntämähän.
Uros kertoi ketrulina
Naikkosille nauraville,
Missä hän on miilustanut
Koko elinkautenansa;
Kuinka hän on kukistanut
Metsän pedot pahimmatki,
Kuljetellut Kerberosta
Sekä Surmanki sitonut.
Mutta koska kolme vuotta
Oli mennynnä ohitse,
Heitti Herkules hitolle
Wärttinätä vääntämisen
Sekä otti Omphalelta
Taljatakkinsa takasi,
Heitettyänsä hänelle
Kultakorut kulmiltansa.
Jupiterin julma poika
Oli uljas uudellensa
Sekä lähti sotimahan,
Kostajana kulkemahan.
Herkules uudellensa uro-töillä.
Paitsi monta muuta miestä,
Joita kohti kosto kävi,
Oli Laomedon ensin,
Josta jo on juteltuki.
Tämä Trojan rakentaja
Sekä kuuluisa kuningas
Antoi ensin veen emännän
Rakennella rantaselle
Kivimuurin mahottoman
Wihollistansa vasten,
Mutta jätti maksamatta
Wanhan veen emännän vaivat.
Waan se vanha veen emäntä
Laittoi meren mustan mörön
Trojan maalle marrimahan,
Kostajana konkimahan.
Meren mörkö musta murri,
Peto peivelin näköinen,
Saattoi suurta surkeutta
Joka jumalainen päivä.
Laomedon laittoi viimein
Ennustusta etsimähän
Tuolta Delphin temppelistä
Pyhän immen istuimelta.
Pyhä Pythia puheli
Tällä tavalla sanoen;
"Peto paha marri maalle
Muurin tekopalkan tautta;
Mutta menevi merehen
Toiste tulemattomaksi,
Jahka joku jalo neiti
Syöksetään sen syötäväksi."
Koska Laomedon kuuli,
Että peto pakeneisi
Trojan maalta marrimasta,
Jos se saisi jalon neien.
Kutsutti hän koko kansan
Tulemahan tuumimahan,
Mistä joku jalo neiti
Saataisihin pedon suuhun.
Kun ei kukana nyt muuten
Pannut lastansa pedolle,
Päätettihin viimein panna
Arpa-liput liikkehelle.
Joka jalon neien nimi
Pantiin pienelle lipulle,
Liput sitte lippahasen,
Waskisehen vakkasehen.
Muuan liikutti lipasta,
Waskikantta vaaputteli,
Jotta liput liikkuisivat
Arpavakan kannen alla.
Pikku poika otti sitte
Yhen lipun lippahasta,
Siinä seisoi "Hesione",
Kuninkahan kannis tytär.
Hesione heitettihin
Kalliohon kytkettynä
Meren mörön syötäväksi,
Waikka kuningas valitti.
Laomedon keksi laivan
Tällöin toki tulevaksi
Sekä siinä sankarimme,
Uljahimman urohista.
Tämä oli tulemassa,
Kotihinsa kulkemassa,
Neitokansan napinasta
Kultakannattimen kanssa.
Kuningas huuti huilotteli
Herkulestä hädässänsä
Tulemahan tytärtänsä
Pelastamahan pedolta.
Uros tappoi tämän pedon,
Päästi tytön pälkähästä
Siten kun on kerrottunna
Tuolla toisessa tarussa.
Mutta kun ei kuningas nyt
Heittänynnä Herkule'lle
Sotahepojaan hyviä
Waikka vannoen lupasit;
Lähti uros uhkaellen
Poies päästöpalkattansa,
Mutta tuli toisen kerran
Kostajana kauheana.
Sankaria seurasi nyt
Kuusi suurta sotapurtta
Sekä niissä sotioita,
Miehiä mitä paraita.
Näistä sotasankarista
Oli Telamon ovelin,
Jolle Hesione joutui
Tapeltua toveriksi.
Tultuansa Trojan maalle
Heitti Herkules vahiksi
Sotalaivojensa luokse
Oikleonin, oiva miehen;
Mutta Laomedon laittoi
Sinne suuren sotajoukon,
Joka sorti surkeasti
Wäkevätki vahtimiehet.
Kuninkahan kansa oli
Tulemassa jo takasi,
Mutta silloin syttyi sota,
Kiihtyi kauhea kahakka.
Sankarimme sotaväki
Kierti kuninkahan kansan
Sekä tappoi tanterelle
Joka miehen myttyrähän;
Kävi kohti kaupunkia,
Murti Trojan muurin rikki,
Mutta Telamonpa meni
Ensi miesnä muurin yli.
Toki toisena urosna
Juoksi Herkules jälestä,
Mutta alkoi ajatella
Kumppania kadehtien;
"Nyt mä neän ensikerran
Jälemmäksi jääneheni,
Mutta mull' on vielä miekka
Sekä kostava kurikka."
Sitä siinä ajatellen
Tempasi hän tupestansa
Murhamiekan hirvittävän
Tappaaksensa Telamonin;
Mutta koska tämä keksi,
Että uros uhkaeli,
Alkoi hän nyt ahkerasti
Koota kiviä kadulta.
Koska Herkules havaitsi
Hänen kiviä kokoovan,
Kysäsi hän kummeksien;
"Mitä sinä siinä laait?"
Silloin sanovi Telamon
Tällä tavoin taitavasti;
"Uutta uhri-alttaria
Sulle voiton sankarille."
Koska Herkules havaitsi,
Että Telamon ei tahdo
Wiedä voittoa häneltä,
Lauhtuvi hän lempeäksi.
Sittämöiten sotivat he
Wieretysten veljeksinä
Sekä saivat valtahansa
Kuninkahan kansoinensa.
Kuninkahan poika-parvi
Kaatui tässä tappelussa,
Paitsi Podarkes niminen,
Joka joutui Herkule'lle.
Pedosta pelastamansa
Kuninkahan kuulun tytön
Hesionen heitti uros
Telamonin toveriksi.
Tyttö heitti Herkule'lle
Kultakorut kaulaltansa
Weljensä vapahtimeksi,
Podarke'n pelastimeksi.
Priamos pantihin pojalle
Siitä syystä nyt nimeksi,
Jolta sitä joka kansa
Kutsui Trojan kuninkaana.
Siten loppui Laomedon,
Walapattoinen pakana,
Waikka kerran kerskaellen
Herkulesta herjaeli.
Sillä lailla liehuttua
Lähti uros laivoinensa
Meren vettä viilemähän,
Kotihinsa kulkemahan.
Mutta meri meuruaapi
Junon käskystä kovasti,
Kunnes Jupiter jumala
Käänti kaikki tuulen kourat.
Wiho viimein päästyänsä
Kreikan maalle mahtavalle
Laittoi uros Olympian,
Kuulun kilvoittelo paikan.
Isä, Jupiter jumala,
Tuli tänne taivahasta
Poikinensa painisille,
Kera Herkule'n kisahan.
Kun ei Jupiter jumala
Piisannuuna pojallensa,
Kiitteli hän Herkuleksen
Jumalallista jaloutta.
Waan ei Herkules herennyt
Olemaan Olympiassa,
Mutta meni kostamahan
Pykos saaren Peleystä,
Joka muinoin hääti häntä
Poies puhdistamatoinna,
Waikka kohta katuvaisna
Murhatyönsä tehtyänsä.
Herkulespa hävitti nyt
Kuninkahan kaupunginki
Sekä häntäki hotasi
Kostavalla kourallansa.
Tappoi sitte tappelussa
Peleyksen poika-parven,
Josta hälle oisi ollut
Kymmenkunta kostajia.
Mutta vielä oli muuan,
Jota kohti kosto kävi,
Nimituten Hippokoon,
Spartan kaupungin kuningas.
Herkules ol' hänelleki
Wielä siitä vihoissansa,
Kun se kanssa hääti häntä
Poies puhdistamatoinna.
Pylosta palattuansa
Hankki uros uudellensa
Hyvin suuren sotajonkon
Tätä vihollista vasten.
Hippokoon keksi kohta
Sankarimme sotajoukon
Sekä tuli tappeluhun
Suuren sotaväen kanssa.
Herkuleksen kumppalista
Kaatui kuningas Kepheos
Koko kaksikymmenisen
Poikaparvensa keralla;
Mutta kostajan kurikka
Teki tällöinki tuhoa,
Sillä Hippokoon kaatui
Koko poika-parvinensa.
Sitten oli sota vielä
Kahta mointa kauheampi,
Siinä soturit sotivat
Wiimeiseltä vimmatuina.
Tässä kahakassa kaatui --
Paitsi monta muuta miestä --
Sankarimme soturista
Wielä veljensä Iphikles.
Mutta Herkulespa mätki
Kurikalla kauhealla
Wiholliset viimeiseltä
Joka kynnen kyntsällensä;
Woitti sitte valtahansa
Koko Spartan kaupunginki,
Jonka hän nyt heti jätti
Tyndareykselle takasi.
Tällä tavoin tuli tämä
Wielä valta-istuimelle,
Jolta hänet Hippokoon
Oli syyttä syöstänynnä.
Herkules ja Deianira.
Monta muuta uro-työtä
Tehtyänsä tuli uros
Esinnä Etoliahan
Kalydonin kaupunkihin.
Oineys oli Kalydonin
Kanpungissa kuninkaana;
Deianira taase tämän
Kuninkahan kuulu tytär.
Tämä tyttö, kaunis kukka,
Kärsi sitä surkeutta,
Että hällä oli eräs
Kumman kaltainen kosija.
Deianira eli ensin
Pleyronin kaupnngissa,
Jossa oli oppihuone
Knninkaiden tyttärille.
Täällä alkoi Akeloos,
Wanhin virran haltioista,
Kolmellaisna kosijana
Tätä tytärtä kosia.
Deianira kulki kerran
Kaunokumppaliinsa kanssa
Puolipäivän paistaessa
Tyynen virran vierymätä.
Koska Akeloos keksi
Kaunokaisen kulkevaisen
Syttyi hänen sydämensä
Rakkaudesta rähinästä;
Mutta kun hän kumminki jo
Oli ihan ikivanha,
Alkoi hän nyt aprikoida,
Tokko tyttö tulis' hälle,
Jos hän vanhana vatuisna
Koitteleisiki kosia,
Waikka kohta hänki kuului
Jumalien joukkiohon.
Siitä syystä sukeusiin hän
Walkoiseksi vasikaksi
Sekä käydä keikutteli
Tyttöparven tienoille.
Koska neitoset näkivät
Wailan valkosen vasikan,
Joka heille hyvillänsä
Ystävänä ynähteli;
Kahittivat ne nyt kaikki
Juoksemalla joutuisasti
Sitä silitteleämähän
Tahi taputtelemahan.
Deianira sanoi silloin
Mullin kaulassa kamuten;
"Woi! jos minä saisin sinun
Ihanaisen itselleni."
Mutta mullipa mölähti
Siihen selvillä sanoilla;
"Kyllä sinä saatkin minun,
Jahka minä saanen sinun."
Siitä neiet säikähtivät
Sekä pötkivät pakohan
Tätä heti tätillensä
Kummastellen kertomahan.
Mutta Akeloos muuttui
Härän haamusta takasi,
Loihe lohikäärmeheksi,
Sinisuomu-selkäiseksi;
Tuli sitte toisen kerran
Deianiran tienoille
Suomuisena sulhaisena,
Wiekkahana vonkurana.
Deianira näki toki
Sen jo pitkän matkan päähän
Sekä arvaten asian
Pötki paikalla pakohon.
Eikä jäänyt ensinkänä
Koko oppikaupunkihin,
Mutta pyrki heti poies
Kalydonin kaupunkihin.
Akeloos arvasi nyt,
Minne tyttö oli mennyt,
Sillä hän ei nähnyt sitä
Muiden neitien muassa.
Madon haamnn heitettyä
Arvelee Akeloos,
Mimmoisena hän menisi
Kolmannesti kosimahan.
Meni ruoja viho viimein
Muuten miehen muotoisena
Mutta hällä oli härän
Paksu pää ja suuret sarvet.
Kun se sulho poika kulki
Kalydonin kaupungissa,
Niinpä koko kansakunta
Piti häntä perkeleenä.
Kaikki vahit karkasivat
Porttiin pielistä pakohon,
Kun ne keksi kummitoksen
Heitä kohti kahittavan.
Tällä tavoin tuli tämä
Kenenkänä kieltämättä
Kuninkaalle kertomahan,
Mikä hän ol' miehiänsä.
Waikka kuningas nyt kuuli,
Että sarvipäinen sulho
Oli muuan muinoisesta
Jumalien joukkiosta;
Ei hän ensin ajatelet
Panna tälle tytärtänsä,
Sillä tämä sulho näytti
Pahulaista pahemmalta;
Mutta pelkopa pakotti
Oineystä olemahan
Kosijalle kohtelias
Tässä tilaisuudessansa.
Akeloos ajatteli
Sekä luuli jo lujasti,
Ett'ei sitä sankaria
Tule tämän ilman alta,
Joka tällöin taisi tulla
Hälle hangoitteliaksi;
Mutta hänen miettiessä
Tuli Herkules hovihin.
Sankarimme oli saanut
Kerran kuulla kiitettävän
Tämän kuninkahan tytön
Ihmeellistä ihanuutta.
Kun ei hällä kuitenkana
Ollut muuta morsianta
Sittämöiten kun Megara
Jäi Jolan toveriksi;
Alkoi hän jo ajatella,
Että hän nyt ehkä saisi
Tästä kuulusta tytöstä
Deianirasta toverin.
Hänp' on otti olallensa
Nemean jalopeuran nahan,
Nuoliviinen niskoillensa,
Jousen jäykän kynkkähänsä;
Koppoi vielä kourahansa
Kuparisen kurikkansa
Sekä lähti semmoisena
Koreata kosimahan;
Sillä hällä oli siitä
Ennakolta entehensä,
Ett'ei mointa morsianta
Saada aivan sulin käsin.
Koska Akeloos keksi
Sotasankarin tulevan,
Puisteli hän härän päätä,
Härän hammasta hiasi;
Sillä hälle syttyi heti
Musta ave aivohonsa,
Että tämäkin tulee
Kaunokaista kosimahan.
Akeloos arvasiki
Seikan aivan säntillensä,
Sillä sankari kysäsi
Kuningasta kumartaen;
"Heitätkö sä Herkule'lle
Deianiran tyttäresi
Poleseksi puolisoksi,
Kainaloiseksi kanaksi?"
Oineys rukka oli silloin
Sanan suuhun saamatoinna,
Sillä sarvipäisen silmät
Katselivat karsahasti;
Mutta kun hän katselee
Sankarin sota-aseita,
Näytti nuija sekä nuolet
Kostavaisilta koneilta.
Jos hän lapsensa lupaisi
Herkule'lle herttaiseksi
Oisi Akeloos ollut
Hälle siitä suutuksissa;
Tahi jos hän taas sen jätti
Akeloon armahaksi,
Oisi Herkule'lla ollut
Kovin kostava kurikka;
Jos hän käski kumpaisenki
Morsiametta menemähän,
Oisi kumpiki kosija
Koitununna kostajaksi.
Tässä tarkassa tilassa,
Asemassa ahtahassa,
Täytyi hänen siis sanoa
Kosteiden korvin kuullen;
"Teit' on kaksi kosijata,
Kaksi uljasta urosta,
Mutta mull' on yksi tytär,
Ainokainen annettava;
Kumpi teist' on ovelampi,
Painin-lyönnissä parempi,
Sep' on sulho saakohonki
Deianiran toveriksi."
Kumpainenki kosijoista
Tyytyi tähän tuomiohon,
Siinä sarvipääkin sulho
Toivoi toki voittavansa.
Kuningas ja kuninkaatar
Toivat tällöin tyttärensä
Katsomahan kosijoiden
Kaksin-kimppu kahakkata.
Koska tämä neiti nuori,
Impi ihmehen ihana,
Deianira näki näiden
Sulhaistensa silmäykset;
Kajahtivat kasvot ensin
Liki lumivalkoisiksi,
Mutta muuttuivat jo heti
Ruusunkukan kaltaisiksi;
Siinä tämä tyttö parka
Säikähti nyt sarvipäätä,
Mutta katsoi mielellänsä
Herkulesta hempeätä.
Nämä immen ihanaisen
Punaposket purppuraiset
Kehoittivat kosijoita
Panemahan parastansa.
Herkules jo heilutteli
Kurikkata kauheata,
Jousen jänsi järähteli,
Nuolet kiiti nopeasti;
Mutta sarvipäisen sulhon
Niska kesti nuijaroia
Eikä nuoletkaan nopeat
Pystyneet härän päähän.
Akeloos alkoi silloin
Sarvillansa survimalla
Saada sankarin sivuhin
Kuolettavia koloja.
Tällöin tuli tappelusta
Soturien sylipaini,
Jok' ei ollut lasten leikki,
Poikasien painin-lyönti.
Kumpainenki koki toista
Käsivarsin varnistella
Tahi paiskata pahasti
Jalkakammilla kumohon.
Hiki juoksi jo jokina
Pitkin kinttuja pirisi
Painin-heittäjien päistä,
Jäsenistä jäntevistä.
Kumpainenki kahistaja
Ähki, puhki, älähteli,
Niin kun pahan pieksettävät
Tauvin kourissa kovissa.
Wiho viimein voitti toki
Jupiterin jalo poika
Sekä paiskata päräytti
Sarvipäisen pitkällensä.
Tämä muodostui nyt muuksi,
Loihe lohikäärmeheksi,
Mutta Herkulespa muisti
Lohikäärmehen lumoja,
Sekä oli sulin käsin
Kuristaa sen kuoliaksi,
Ellei tämä ennättänyt
Taase muuksi muotostua.
Akeloos ahdistettu
Muuttui mustaksi häräksi,
Jolla oli suuret sarvet
Sekä sangen suuret silmät;
Mutta Herkules havaitsi,
Mistä musta mulli marri,
Sekä tarttui tanakasti
Sonnin sotakeihäsehen,
Josta kerran kiepsahutti
Hangoittelevaisen härän
Pitkin sotapenkerettä
Kolmin kerroin kivikkohon.
Sankarille jäi se sarvi
Katkenneena kourahansa,
Josta mullin muljasilmän
Pyörähytti pyllyllensä.
Tällöin täytyi Akeloo'n
Tunnustaa jo tapanneensa
Sekä armoa anoa
Herkulelta hädässänsä;
Sillä hän ei sarvipuolla
Sinä ilmoisna ikänä
Tainnut tulla ennallensa
Härän haamusta takasi.
Silloin sanoi sankarimme,
Wirkki voiton-ruhtinaana;
"Lupaatko sinä lujasti,
Wahvistatko valallasi,
Ettet ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Minun mieltäni pahoita
Ilveilläsi ilkehillä?"
Akeloos sanoi siihen,
Härän huulilla vokelti;
"Minä lupoan lujasti
Walallani vahvistaen,
Etten ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Sinun mieltäsi pahoita
Ilmeilläni ilkehillä.
Minä annan mielelläni
Morsiamen mennä sulle,
Mutta anna sinä mulle
Suuri sarveni takasi!"
Uros kiusasi uhalla
Sarvipäistä sulhaismiestä
Tällä tavoin taitavasti
Hänelle nyt haastamalla;
"Kyllä sinä muuten saisit
Suuren sarvesi takasi,
Mutta mitäs minä pidän
Wasta voiton-merkkinäni?"
Akeloos sanoi siihen,
Lausui tuohon tuolla lailla;
"Minä annan voiton-merkin
Wielä paljoa paremman;
Sillä kuin mä kerran kävin
Kreikan kuninkahan luona,
Antoi muine Amalthea,
Kuninkahan kaunis tytär,
Hyvin suuren summattoman
yltäkylläisyyden sarven,
Jok' on aina täpö täynnä
Hedelmiä hyvimpiä;
Minä jätän sen nyt sulle
Makeine marjoinensa,
Syöös siitä sen ikäsi,
Milloin mielesi tekevi;
Mutta jos sä jätät mulle
Sarven sarvesta takasi,
Niin mä kiitän siitä sua
Tuonelaanki tultuamme."
Uros täytti tällöin toki
Akeloo'n anomuksen,
Jahka tämä jätti hälle
Yltäkylläisyyden sarven.
Akeloos alkoi sitte
Mennä poies matkohinsa,
Mutta Herkulespa meni
Deianiran teivintähän.
Kohta juoksi joka kynsi,
Piiat, pojat, pienet, suuret,
Koko kuninkaan hovissa
Heille häitä häärimässä.
Siitä pidot pidettihin,
Wihkiäiset vietettihin,
Wanhat otellen olutta,
Nuoret taase tanssimalla.
Siten sai nyt sankarimme
Deianiran toveriksi,
Mutta oli vielä muuten
Hyvin huikentelevainen;
Mellasteli melskehissä,
Käyskenteli kähäköissä
Yhtähyvin yhtenänsä
Totutulla tavallansa.
Armahansa asui vielä
Kauvan koti-talossansa
Pikkusine poikinensa,
Kera Hyllus hedelmänsä.
Uros uurti tänne toki
Rauhan rakkahan ajoilla
Herttaistansa, Hyllustansa,
Lämpimästi lempimähän.
Mutta melkosesta kerran
Tuprakasta tultuansa
Ihan yltä-ympäritse
Wihollistensa verissä,
Pani uros passar'pojan
Pesumaljan pitäjäksi
Saadaksensa somemmasti
Wettä kaulan kammaskalle.
Passar'poika parka piti
Pesuvatia vapisten
Sekä sattui kaatamahan
Siitä sankarin jalalle.
Uros piti poika paran
Heti huolimattomana
Sekä sormipaukullansa
Pojan otsahan pamautti.
Tuosta poika pykertyvi
Pyörtyneenä pyllyllensä,
Pesukuppi kumollensa,
Wesilampi lattialle.
Deianirakin tulevi
Kammarista kahittavi
Katsomahan, kuulemahan,
Mitä täällä telmetähän.
Passar'poika pötköttävi
Aivan henki hieverinä
Lattialla lammikossa,
Kupin kumotun kupeella.
Wiho viimein kuuluvi nyt
Kerran kurkusta kurahus,
Mutta siten muuttuikin
Poika potkimattomaksi.
Kuningas ei kuitenkana
Sattununna saapuille,
Niin että hän oisi nähnyt
Passar'poikansa pulakan.
Uros kertoi kohta kaikki
Deianiralle todella,
Miten passar'poika hälle
Pesu-kuppia piteli,
Sekä mitenkä hän sitä
Kynnellänsä kopsahutti,
Kun se katsomattomana
Kaatoi hänen kengillensä.
Deianira alkoi toki
Puolisollensa puhua;
"Paetkaamme poikinemme
Koko isäni kotoa;
Sillä koska ukko kerran
Saapi tiedä tappaneisi
Hovipoikansa parahan,
Niin se siitä närkästyvi.
Kenpä tiesi tarkoillensa,
Tahi kenpä taisi taata,
Tokko sinäkänä taidat
Ihan ilman suuttumatta
Kuulla isän iankaiken
Passaristansa puhuvan
Eli syyttävän sinua
Tahallasi tappaneisi."
Tämä neuvopa näytti nyt
Herkuleestakin hyvältä,
Sillä mitenkäs hän muuten
Pääsi tästä pulakasta.
Herkule'lla oli Hyllus,
Pieni poika pullukkansa,
Sekä kaunis kultaisensa
Deianira toverina,
Kun hän lähti kulkemahan
Kalydonin kaupungista
Keyks kuninkahan luokse,
Tuonne Traki'n kanpunkihin.
Herkules ja Nessus.
Pakolaiset pääsivät jo
Evenos virran vierymälle,
Josta heidän piti päästä
Wielä virran ylitsekin.
Mutta täällä oli muuan,
Joka kantoi kulkevia
Wirran yli vikkelästi
Pienen kanto-palkan eistä.
Tämä kantaja katala,
Kummallainan kulettaja,
Oli häijy ihmis-hepo,
Nessus mainiten nimeltä.
Nessus oli nivuisihin
Asti aivan miehen moinen,
Mutta muuten alapuolin
Häijy hännäkäs hevoinen.
Herkules ei itse huoli
Kaalaajata kantamahan,
Sillä hän ja Hyllus pääsi
Hyvin hänen avuttansa,
Mutta maksoi yhtähyvin
Kantopalkan kaunihisti,
Että Nessus näppärästi
Kantais' kultaista urohon.
Herkule'lla oli Hyllus,
Käsivarrella kökötti,
Joen poikki polkatessa,
Avojaloin astuessa.
Nessus otti ovelasti,
Keppelästi keikahutti
Deianiran kynkällensä
Niin kun piijun pikkuruisen;
Kävi sitte källeröitti,
Wirran vettä viipotteli,
Kaunihine kuorminensa,
Poikki joen päästäksensä;
Mutta ihmehen ihanan
Kannettavan kauneuspa
Wimmasikin viemämiehen
Suloisella suosiolla.
Kaalattuansa keselle
Wirran vettä vieryvätä
Alkoi Nessus näpillänsä
Helmuksissa haamuilla.
Deianira huuti heti
Hädässänsä Herkulesta,
Joka Hyllusta hyväillen
Oli pääsnyt mäen päälle.
Uros kääntyi katsomahan,
Miksi kultaisensa kirkui,
Sekä näki, mitä Nessus
Oli tälle tekemässä.
Otti silloin olaltansa
Nuoliviinestä vasaman,
Jonka juonelle asetti,
Jousellensa johdatteli.
Nessus nousua tekevi
Kaunihine kuorminensa
Wirran veistä vieryvästä
Rantaiselle santaiselle.
Mutta myrkytetty nuoli
Lenti silloin jo siristen
Wäkivallan tekiähän,
Selän kautta sydämehen.
Deianira pääsi poies
Kumman kantajan käsistä
Sekä lähti luistamahan
Heti luokse herttaisensa.
Herkules havaitsi hänen
Pääsnehen jo pälkähästä,
Waan ei tällöin vielä tullut
Nessusta nutistamahan;
Sillä kun hän katsahtaa,
Missä Hyllus mellastaa,
Niin ei poikasta näkynyt
Koko sillä seutualla.
Herkules ei voinut häntä
Pitää silloin sylissänsä,
Kun hän jousta jännitteli
Sekä ampui ankarasti.
Mutta poika päästyänsä
Oman valtansa varahan
Piristikin pajukkohon
Pitkin nurmi penkerettä.
Keksittyänsä kultaisensa
Pääsnehen jo pälkähästä
Etsi Herkules nyt ensin
Poikastansa pajukosta.
Mutta sepä maksoi vielä
Kerran hälle kaunihisti,
Että hän ei ensin mennyt
Nessusta nutistamahan;
Sillä tämä turkanenpa
Ajatteli aivossansa
Wielä henki-heitoillaanki
Kostoa jo kauheata.
Deianira tahtoi juosta
Pälkähästä päästyänsä
Luokse aino armahansa,
Herkuleksen herttaisensa;
Mutta Nessus virkkoi vielä
Kamalalla kielellänsä;
"Oi sä ihmehen ihana!
Kuules vielä kuolevaista!
Minä kadun katkerasti
Riettahasti rikkoneeni,
Siinä kuin mä kurjamainen
Kovin kiusasin sinua,
Jotta sinun silloin täytyi
Pahoin parkua käsissä,
Kuin et mua kuitenkana
Woinna muuten vastustella;
Waan jos huolit hyvän neuvon
Kaunokainen korvihisi,
Muistelet sä maailmassa
Hyvin mielin minuaki.
Katsos kuinka kauheasti
Weri virtana valuvi
Sydämeni sopukoista
Hienon hietikon hyviksi;
Mutta minä tunnen toki,
Etten tätä kauvan kestä,
Sillä voimani verenä
Nuolen nenästä valuvi.
Jos sä sitte, kuin mä kuolen,
Kuin ei veri vuodakana,
Kokoat ne kokkarehet,
Wiho viimeiset pisarat,
Jotka silloin jähmettyvät
Haavan suulle hyytyneinä,
On se hyytynyt hytelmä
Sulle tarkka taika-voide;
Mutta pidä pimennossa,
Päivän paistamattomassa,
Tahi kaukana tulesta,
Helteestä, hiiloksesta.
Jospa sinä jolloin kulloin
Kenenkänä keksimättä
Pyyhit puolisosi paidan
Tällä taika voitehella;
Ei se elinkautenansa
Huoli muita herttaiseksi,
Kuni sinun kultaisensa,
Ainokaisen armahansa."
Saatuansa sanotuksi
Kielin kavalat sanansa
Kaatui Nessus nenällensä
Hengetöinnä hietikolle.
Deianira näki miten
Weri hyytyi hytelmäksi,
Sekä alkoi aprikoia,
Mitä Nessus muka neuvoi.
Hän ei luullut hertaisensa
Rakkautta rauenneeksi,
Mutta kuitenki keräsi
Weren tilkat vakkaseensa.
Nousi sitte nopeasti
Wirran viereltä mäelle
Katsomahan kadonneita
Hyllusta ja Herkulesta,
Jotka juuri joutuisasti,
Käsitysten kaunihisti,
Tulla tepottelivat jo
Pajukosta palanneina.
Maita, soita maleksien
Kumppaliensa keralla
Pääsi uros tiensä päähän
Keyks kuninkaan hovihin.
Herkuleen viimeiset retket.
I.
Herkulesta hakartavi,
Että Eurytos ol' jäänyt
Häntä herjaeltuansa
Kokonansa kostamatta.
Eurytos ei esinnäkin
Heittänynnä Herkule'lle
Iolea ihanata
Kainaloiseksi kanaksi;
Waikka kohta uros voitti
Jousikiistassa kovassa,
Jonka ehdon isä itse
Pani kosioiden päälle;
Sekä sitte syyttömästi
Sanoi tätä sankaria
Raavahien ryöstäjäksi,
Warastavaksi voroksi,
Josta Herkuleski juuri
Waikka kohta vahingossa
Tappoi yhen ystävänsä
Iphito'n, Iolen veljen.
Tämän murha-työnsä tautta
Täytyi uljahan uroomme
Kumarrella kuninkaita
Sekä olla orjanaki.
Kaikki nämä kärsimykset,
Nämä pahat parsaukset,
Waati kostoa kovoa,
Hävitystä hirveätä.
Kohta kului kuusi vuotta
Sekä vuotta seitsemänki
Herkulelta harmissansa
Keyks kuninkaan hovissa.
Hyllus kasvoi kaunihiksi
Werevine veikkoinensa
Sekä sai jo sisarenki
Makarian mainittavan.
Saatuansa värvätyksi,
Hankituksi, haalituksi,
Hyvin suuren sotajoukon,
Poikaparven, parahimman,
Heitti uros herttaisensa
Lapsinensa laulamahan
Sekä lähti sotimahan
Eurytosta etsimähän.
Tämä kopea kuningas
Euboeassa elävä
Oli vielä Oikalian
Kaupungissa kaunihissa
Kolmen poikansa keralla
Kanssa kaiken perehensä
Hovissansa hohtavassa,
Kivilinnassa komeessa.
Onni oli uroholla
Matkassansa metelissä,
Sillä poikaparvi purki
Kivilinnan kokonansa;
Mutta itse mötki uros
Kurikalla kauhealla
Kuninkahan kuoliaksi,
Pojat pitkin penkereitä.
Tuli poltti tuprakassa
Koko kaupungin poroksi
Joka nurkan nuuskimalla,
Joka hökkelön hakien.
Impi ihana Iole,
Jonka tautta tapeltiinki,
Oli vielä kumman kaunis,
Kypsimmällänsä kukoisti.
Herkules sai haltuhunsa
Tämän ihanan Iolen
Sekä saalihitki suuret,
Kullat kaikki kaupungista.
II.
Deianira itki illat
Huolissansa huokaellen,
Kun ei kuulu kultaistansa,
Herkulesta hertaistansa.
Mutta viho viimein kaikui
Koko kuninkahan hovi
Ilo-äänestä isosta,
Riemuhuudon huminasta.
Läähättäen lenti muuan
Sanansaattaja salihin,
Joka itkiän iloksi
Kertoi kielellä kepeellä;
"Riemuitse nyt ruhtinaatar!
Pyyhi poskilta pisarat!
Sillä sinun puolisosi
Elää vielä vammatoinna
Sekä ompi onnellisna
Tulemassa jo takasi,
Mutta laativi lavoa,
Poltto-uhrin perustata."
Likas lähettilähänsä
Kuuluttavi kansalleki
Tuolla nurmi tanterella
Woiton suurta sanomata;
Waan hän itse viipyvi nyt,
Niin kun mie jo mainitsinki,
Kenäumin niemekkeellä,
Euboean nenäkkeellä,
Uhri-lavan laainnassa,
Rankoja rovitsemassa,
Jotta Jupiter ei jäisi
Kokonansa kiittämättä.
Likas lähettiläs tuli
Kohta kanssa kartanohon
Sekä hänen seurassansa
Sotavangit suruisina.
"Terve! terve! ruhtinaatar!
Sankarimme aino armas!"
Lausui lähettiläs heti
Deianiran nähtyänsä:
"Eipä onnen ohjeliat
Tuolla Tuonelan tuvassa
Kuuna kullan valkeana
Rakastele rikoksia.
Sankarimme sota tuli
Syistä sangen synkeistä,
Senpä tautta seurasiki
Häntä siunaus sodassa.
Nyt ne kerskailiat kaikki
Korskeine kielinensä
Ovat mennynnä Manalle
Pitkin sota-penkereitä;
Waan kuitenki kaikitenki
Sanottaa nyt sankarimme
Minun suullani sinulle,
Rakastettu ruhtinaatar;
Säästä sinä säälimällä
Sydämellä suopeasti
Näitä tänne tuomiamme
Wankia ja vanhuksia,
Jotka ovat Oikalian
Kaupungista kadonneesta,
Mutta jotka minä jätän
Sotasaalisna sinulle;
Paitsi muita parkasia,
Poikasia, piikasia,
Säästä tätä siveätä,
Nuorta neittä, onnetointa,
Joka juuri jalkohisi
Lattialle lankeaa
Armostasi avarasta
Laupiutta löytämähän."
Deianira tähystävi
Säälivillä silmillänsä
Nuorta neittä kaunokaista,
Impyettä ihanaista.
Nostaa nyt nuoren neien
Ylös niin kun ystävänsä
Tällä tavoin surkutellen
Lauhkealla lausehella;
"Niin on niin nyt neitoseni!
Ynnä tekin ystäväni!
Se on sangen surullista,
Minuaki murtavaista,
Kuin mä neän, kuinka juuri
Jalot neiet, naimattomat,
Ollen orjien osalla
Saavat kärsiä kovuutta,
Tahi kuinka kunnottomat
Wanhuksetki vangituina
Lasten lastensa keralla
Muilla mailla maleksivat.
Zeys! taivahan takoja,
Kaiken luonnon kolkuttaja,
Ellös koskana kurita
Sukuani sillä lailla!
Mutta kukas sinä kurja
Impi ihanainen olet?
Eli lienet joku jalo
Naittamatoin neiti parka?
Sinäpä sen Likas saatat
Selittääki säntillensä,
Kenen tämä neiti nuori,
Impi ihanainen onpi!"
"Mistäpä sen minä tiennen?"
Sanoi Likas liukkahasti,
Mutta vähän viivyttyvä
Pitkitti hän puhettansa;
"Kyllä se ei kuitenkana
Mahda olla Oikalian
Huonnoimmista huonehista,
Pahimmista perehistä."
Koska impi parka itse
Huokaeli hiiskumatta,
Niin ei ruhtinaatar raahi
Tarkemmasti tutkaella,
Mutta vietti viipymättä
Likas lähettilähällä
Tämän immen ihanaisen
Kaunihisen kammarihin.
Koska Likas lähettiläs
Meni tätä tekemähän,
Tuli sanan saattajoista
Ensin tullut toisen kerran
Hiljallensa hiipetellen
Deianiran tienoille
Sekä sopotti supalta,
Muka muiden kuulematta;
"Älä rakas ruhtinaatar
Usko tuota toista miestä!
Sillä se ei sano sulle
Totta tässä asiassa.
Minä kuulin korvillani,
Kun se itse kuulutteli
Tuolla keskellä ketoa
Korvin kuullen kymmenien,
Että Herkules hävitti
Oikalian kaupungin ja
Kuninkahan kivilinnan
Tämän nuoren neien tautta,
Joka onki Oikalian
Kuninkahan kuulu tytär,
Itse ihana Iole,
Ennen kilpa kosittava.
Herkuleskin oli ollut
Kerran tällä kosiana,
Mutta morsiamen isä
Eurytos ol' estellynnä.
Puheen-parsikin puhuvi,
Sanan-laskukin sanovi;
'_Wanha rakkaus ei ruostu
Kuuna kullan valkeana_.'
Havaitsethan siitä hyvin,
Miksi puolisosi meni
Tätä neittä naimatointa
Orjaksensa ottamahan;
Pidä vaan kun pivossasi,
Että Herkules ei heitä
Iolea ihanata
Aivan orjien osalle."
Tämän tuhman tarun tautta
Pisti pahan-luulon piikki
Deianiran rinnan rikki
Niin kun neulan nenäkkeellä.
Wesipisarat pirisi
Kohta silmistä koreista
Pitkin punaposken päitä
Hienoisille helmuksille.
Deianira kutsui toki
Likas lähettilähän nyt
Kahen kesken kammariinsa
Tarkemmasti tutkittaaksi.
Likas vannoi vaikeasti
Siinä totta sanoneensa,
Että hän ei ensinkänä
Tiennyt tytön vanhempia.
Deianira torui tällöin
Siitä Likasta lujasti,
Kun se vannoi vaikeasti,
Waikka vasten tietoansa;
Sanoi sitte suorastansa,
Että hän jo tiesi tämän
Immen olevan Iolen,
Kuninkahan kuulun tytön,
Jota Herkuleskin juuri
Oli käynyt kosimassa,
Mutta että hän ei muka
Wihaa neittä siitä syystä.
Koska Likas kerran kuuli
Aivan niitä asioita,
Juuri juttuja samoja,
Joita itsekin julisti
Tuolla nurmi-tanterella,
Tuolla keskellä ketoa;
Tunnusti hän tietävänsä,
Kenen tämä tyttö oli;
Mutta sanoi siitä syystä
Puhuneensa toisin puolin,
Että Herkules ei hänen
Käskenynnä kertomahan
Puolisonsa korvin kuullen
Muuta tästä tyttärestä,
Kun että ne kaikki sitä
Pitäisivät paremmasti;
Sillä siitä oisi ollut
Sankarille suuri ilo,
Kun hän oisi omin kielin
Saanut ilmaista Iolen.
Deianira sanoi sitte
Likas lähettilähälle,
Että hänki Herkule'lle
Lähettävi jonkun lahjan,
Siitä koska sankarikin
Laittoi hänen huomahansa
Sotavangit, vanhat, nuoret,
Sekä kultakorujakin;
Mutta laittoi lahjan viejän
Sitte salihin takasi
Lahjan-laittama-ajaksi
Oven suussa outtamahan.
III.
Deianira parka piti
Niin kun Nessus hälle neuvoi
Wielä verivoidevakan
Piilopaikassa piimeessä.
Ruhtinaatar rukka luuli,
Että tämä myrkky-mehu
Oli tarkka taika voide
Eikä myrkky ensinkänä.
Senpä tautta toivoi hän nyt,
Että tämä voide voisi
Saada hänet Herkule'lle
Ainoaksi armahaksi;
Sillä Iole ihana
Oli kovin kaunis orja,
Ettei Herkules hänehen
Woisi vielä mielistyä.
Tässä toivossa hyvässä
Aukasi hän arkun kannen,
Jossa tarkka taika-voide
Oli vielä vakkasessa.
Otti sitten ovelasti
Lukokkaasta laatikosta
Herkuleksen heleimmän
Puna paidan purppuraisen,
Johonka hän kulta-kuvat
Oli itse ommellunna
Hienoisilla, huippuisilla,
Soreilla sormillansa.
Otti vielä villavakan,
Wallan maalatun vetäsi,
Josta valko villatukon
Hyppysiinsä hivutteli;
Pisti valko villatukon
Werivoidevakkasehen
Sekä pyyhki sillä sitte
Puolisonsa puna paidan;
Mutta viskasi nyt villat
Lattialle lautaselle,
Kun ei niitä kumminkana
Enää tässä tarvittunna.
Laittoi sitte laskoksille,
Koukuroille kaunihille,
Koko kullalla kudotun
Kaunokaisen kenkkikalun.
Otti sitte olallisen
Waski-vöisen vakkasensa,
Johon pani puna paidan
Kannen alle kirjavaisen.
Kantoi viimein kirjo kannen
Likas lähettilähälle
Sekä sanoi selvitellen,
Wakavasti varoitellen;
"Täss' on paita purppurainen
Puolisolleni punainen,
Johon minä kulta kuvat
Olen itse ommellunna.
Kanna Likas lippahalla,
Waski-vyöllä vakkasella
Tämä lahja laittamani
Puolisolleni puhasna;
Mutta muistakin sanoa,
Että hän ei ennen pidä
Purppuraista paitoansa,
Kuin on uhri uhrattava.
Wie sä vielä hälle tämä
Sinettinen sormukseni,
Että hän ei epäileisi
Minun lahjan laittaneini."
Likas lupasi lujasti
Wiedä kaikki kaunihisti
Sekä lähti luistamahan
Kenäumin niemekkeelle.
Deianira laittoi toki
Hyllus poikansa perästä,
Jotta Hyllus Herkulesta
Kiirehtisi kotihinsa.
Tuli sitte taase siihen
Kaunihisen kammariinsa,
Jossa oli puna paidan
Woitehella voidellunna;
Mutta keksi kohta, miten
Walko villatukko oli
Mustununna, muuttununna,
Lattialla lautaisella.
Walko villatukko oli
Mennyt möyhyksi, muruiksi,
Sekä sihisi sinisnä
Puolipäivän paistehessa.
Deianira näki tästä
Walko villan muutunnasta,
Että verivoide oli
Kaikki myrkkyistä mehua.
Häntä aavisti nyt heti
Sydäntänsä särkemästä
Ettei hyvä hyyrrä siitä
Puna paidan pyyhinnästä.
Murhe murti päätä puhki,
Suru täytti sydämehen,
Niin että se kurja kiiti
Kammarista kammarihin.
IV.
Wiho viimein tuli Hyllus
Herkulesta hakemasta,
Mutta ilman isättänsä,
Paitsi valta vanhempaansa.
"Ai! jos äiti", huuti Hyllus,
"Oisit ollut syntymättä,
Eli ellet ensinkänä
Oisi ollut äitinäni,
Tahi joska taivahasta
Oisi suotunna sinulle
Toinen mieli, toinen kieli,
Aivan toiset ajatukset!"
Ruhtinaatar rukka tahtoi
Paikallensa pakahtua,
Koska poika siten puhui
Tanterelta tultuansa.
"Kuules lapsi kultaiseni!
Minkäs tautta moitit mua?"
Kysäsi hän kummastellen
Lapseltansa lauhkeasti.
"Minä kävin Kenäumin
Pitkän niemekkeen nenässä",
Sanoi poika itkusuulla,
Wesisilmänä valitti,
"Sinä surmoat isäni
Lailla kovin kauhealla,
Jot'ei ilmoisna ikänä
Ole nähty näillä mailla."
Deianira kävi tällöin
Aivan kalman kalveaksi,
Mutta rohkaisikse sitte
Wielä kerran kysymähän;
"Kuka kurja sitä sanoi
Sulle, poikani polonen,
Että minä millonkana
Woisin tehdä tuolla lailla?"
Poika puhui pitemmältä
Surullisilla sanoilla;
"Ei ou syrjäinen sanonut,
Wennon vieras valittanut;
Omat silmäni olivat
Kauhistusta katsomassa
Kenäumin niemekkeellä,
Uhrikunnahan kukulla.
Uhrihärkiä hyviä,
Mullia mitä paraita
Oli ladottu lavalle
Kaksitoista kallotoinna.
Likas toi nyt laittamasi
Puna paidan purppuraisen
Waskivyöllä vakkasella
Isälleni itsellensä.
Isä ottikin iloisna
Päällensä punaisen paidan
Sekä kiitti kaunihiksi
Kulta-koruja koreita.
Tuohoi sitte jo tulia
Tervaksisilla tikuilla
Alle puiden petäjäisten,
Päälle alttarin arinan.
Isä rukka nyt rukoili
Ensin alttarin edessä
Sekä kiitti sinuaki
Lahjasesi laittamamasta.
Waan kun uhrin liekki löi jo
Kohti taivasta koreesti,
Syttyi tuli toisellainen
Heti isäni ihossa.
Hiki vieryi virtanansa
Pitkin partoa piristen,
Puna paita poltti häntä
Niin kun turkasen tulella.
Isä repi riekaleiksi
Kenkkikalusi kirotun,
Mutta murha-myrkky poltti
Häntä kahta kauheammin.
Hirveästi huuti hän nyt
Likas lähettilästänsä,
Joka myrkkymehu-paidan
Oli hälle heittänynnä;
Juoksi sitte sen jälestä,
Tarttui jalkahan takoa
Sekä viskasi vihalla
Kurjan kohti kallioita,
Joita meren aallot aina
Rantasella räiskyttävät,
Niin että se kurja niistä
Meren pohjahan putosi.
Sotamiehet säikähtivät,
Pojat parkuivat pahasti,
Nähdessänsä, kuinka kauvas
Likas lenti kalliohon.
Joka jumalaisen miehen
Täytyi pötkiä pakohan,
Sillä kaikki kauhistuivat
Wimmattua voimakasta.
Isä parka piehtaroi nyt
Ensin pitkin penkerettä,
Mutta hyppi sitten maasta
Ylös koppikohdastansa
Sekä karjui kauheasti
Tuskan tulen polttaessa,
Jotta vuoret volisivat,
Laaksot pahoin laulelivat.
Kiivahasti kirosi hän
Siitä sua äiti parka,
Kun sa kuoleman kipuhin
Saatit hänen syyttömästi.
Wiimein huuti hän minua
Surkeilla sävelillä;
'_Hyllus! poikani polonen,
Ainokainen auttajani!
Jos sä sydämestä säälit
Ihan syytöintä isääsi
Tässä kuoleman kivussa,
Murha-myrkyn polttaessa;
Niinpä laita mulle laiva,
Etten kurja köntistyisi
Tälle meren saaren maalle,
Walkamalle vierahalle_.'
Koska minä tämän kuulin,
Laitoin minä hälle laivan,
Jolla hänet toimme tänne
Kivuissansa kiljuvana.
Kohta sinä saat sen nähdä,
Kannettavan kammariinsa,
Ehkä vielä elävänä
Eli ehkä kuollehena.
Tämä on nyt tekemäsi
Aivan alkaen alusta,
Uljahimman urohista
Saatit sinä surman suuhan."
V.
Deianira jätti tällöin,
Sanaakana sanomatta,
Lapsen lohduttamattoman,
Hyllus paran huolihinsa
Sekä lähti lapsen luota
Lohdutusta löytämähän
Katumuksen kauhistavan
Sydäntänsä särkiessä.
Poika katsoi kohta ylös
Itkusohvan sopukasta,
Mutta äiti oli mennyt
Toiste tulemattomaksi.
Hovin hyvä vanha piika
Seisoi samalla sialla,
Jossa äiti äsken seisoi
Hyllus pojan haastaessa.
Wanha piikapa valitti
Hyllukselle huolissansa,
Että ruhtinaatar rukka
Oli itse ilmoittanut,
Miten Nessus häntä neuvoi
Kuollessansa kavalasti
Tekemähän tuolla lailla
Kun hän kurja oli tehnyt.
Hyllus hyppäsi nyt ylös
Katkerasti katuvaisna
Äsken äijän äitiänsä
Syylliseksi syyttämästä;
Kiiti sitte suruissansa
Luokse valta vanhempansa
Anteheksi anomahan
Pahoin puhumisestansa.
Koska nyt ei kuitenkana
Äitin ääntä kuulununna
Hovin suurissa salissa,
Huonehissa hohtavissa,
Katsoi poika parka kerran
Sänky-suojanki sisähän
Sekä äkkäsikin äitin
Sängyn päällä pötköttävän;
Mutta miekka hirvittävä,
Kaksiteräinen terävä,
Seisoi äitin sydämessä
Weren vielä vuotaessa.
Hyllus halasi nyt vielä
Runneltua ruumistaki
Waikeasti valittaen
Malttamattomuudestansa.
Poika pyöri polvillansa
Kuolleen äitinsä kupeella,
Kunnes isän iso ääni
Havahutti hänet ylös.
"Hyllus!" huuti Herkules nyt,
"Tule tänne turvakseni!
Mutta missäs sinä olet,
Kun en sua keksikkänä?
Ahaa armas! joko kuulit?
Koska tunnut jo tulevan,
Tule tänne turvakseni!
Auta mua armiasti!
Tempaise nyt tapparasi!
Säilä rautasi sivalla!
Sekä lyödä läjähytä!
Kaulahani kamahuta!
Jotta kaula katkiavi,
Pääni poikki pyörähtävi,
Etten tässä tuskassani
Kovin pitkältä kituisi;
Älä arvele kun akat!
Älä vapise kun vaimot!
Mutta armahda minua
Tällä tavoin tekemällä!
Sillä muuten täytyvi mun,
Uljahimman urohista,
Nyyhkiä kun nuoren neien
Iankaiken itkevänä."
Kivuissansa katsoi hän nyt
Siinä seisovien päälle
Sekä levitti sylensä
Tällä tavalla sanoen:
"Katsokaapa käsieni
Jäseniä jänteviä,
Kuinka ne jo kuivettuvat,
Surkeasti surkastuvat;
Waikka niillä Nemeassa
Tapoin julman jalopeuran,
Joka paimenpoikasille
Oli hirmu hirvittävin;
Waikka niillä vielä voitin
Lernan lohikäärmehenki,
Mustan mörön, myrkyllisen,
Monipäisenki mokoman;
Nämä ovat samat sormet
Samat kädet, samat kourat,
Joilla köytin Kerbero'nki,
Tapoin jätit jäyräpäiset.
Ei ou sitä sankaria
Tullut tämän ilman alta,
Jonka keihäs jonkun kerran
Oisi mua murrellunna.
Mutta muuan murha-käsi
Laittoi mulle myrkky-lahjan,
Tämä myrkky murti minut,
Tuotti tuskan sydämeeni.
Katkaise nyt Hyllus kulta
Tämä tuska tukkunansa,
Sillä keinoin että sinä
Kerran kättä kiepsahutat!
Mutta muista vielä vasta
Myrkky-lahjan laittajata!
Sillä sydämeni kipu
Ansaitsevi kovan koston."
Waan kun Hyllus vannoi hälle,
Että ruhtinaatar rukka
Oli pettynyt peräti
Nessus ruojan neuvomasta,
Sekä sitte saatuansa
Tiedä pahoin tehnehensä
Sovinnoksi survaissunsa
Murhamiekan sydämeensä;
Niinpä Herkuleski heti
Lauhtui aivan laupiaksi
Sekä tahtoi kohta tiedä,
Missä ruumis mötköttävi.
Hyllus vei nyt Herkuleksen
Makaus-suojan sängyn luokse
Jossa Iolekin itki
Waikeasti valittaen.
Sekä tuskan tulen liekki
Että suru mitä suurin
Särki sankarin sydäntä
Kielin kertomattomasti.
Mutta vielä verivallan
Waimo vainajansa luona
Löysi uros lohdutuksen
Lapsiansa lempimällä;
Pani poikansa polosen
Sekä itkevän Iolen
Kädet kohta käsihinsä
Tällä tavalla sanoen:
"Lapset raukat rakkahani!
Sydämelleni suloiset,
Siinä sinäkin Iole
Olet minulle kun oma;
Kuolema jo kaivelevi
Sydäntäni surkeasti,
Mutta mull' on vielä muuan
Lohdutus nyt lapsistani.
Antakaatte armahani
Tulla toivoni todeksi
Siten ettette eroa,
Tästälähin toisistanne!"
Sillä lailla lopetti nyt
Uros uljas itkusuulla
Sekä liitti lempeästi
Kaksi nuorta käsitysten.
Tällöin tuli lähettiläs
Tuolta Delphin temppelistä,
Joka kertoi kielellänsä
Pyhän immen ilmoituksen:
"Tuolla Tuonelan tuvassa,
Kaikkivallan kammarissa,
On se päätös päätettynnä
Perki peruuttamattomaksi,
Että Herkule'n elämän
Sammumisen sia onpi
Oetan vuoren viimeisellä
Kukkulalla, korkealla."
Koska Herkules sen kuuli,
Jätti hän jo jäähyväiset
Sulavalla sydämellä
Lapsiansa lempimällä.
Wietti sitte viimeiseksi
Tuskan kovan tungetessa
Itsensä kannin-istuimella
Oetan kunnahan kukulle;
Teetti sinne suuren lavan,
Rankarion rakennutti
Sekä könti kivuissansa
Rankarion reunamalle.
Rion päälle päästyänsä
Käski uros kumppaliinsa
Tuoda tulta tervaksihin,
Rankarovion rakohin;
Waan ei sitä sankaria,
Sitä yhtä ystävätä,
Tullut tällöin toverista,
Joka oisi tuonut tulta.
Mutta koska uros kurja
Tuskan kovan kouriessa
Rukoillen ja ruikuttaen
Waati tulta valittaen;
Taipui toki Philoktetes
Armon tulta antamahan,
Sillä sankarimme kipu
Näytti kovin kauhealta.
Tämän yhden ystävänsä
Nöyryydestä näytetystä
Heitti Herkules hänelle
Kiitokseksi, kunniaksi,
Sekä nuolensa sulitut,
Kaikki varmat vasamansa,
Että jäykän jousensa ja
Kostavaisen kuokkansa.
Tuli alkoi tuikahella
Rankarovion raoista,
Liekki löi jo leimahellen
Kohti taivasta kovasti.
Ukko pilvien pitäjä,
Isä Jupiter jumala,
Keksi kohta poikasensa
Pitkitellen paistuvaksi
Sekä silloin sävähytti
Tulen nuolen taivahasta,
Joka poltti pikemmästi
Rankarion ratisevan.
Kaikki katsojat näkivät,
Kuinka muuan musta pilvi
Laskeutui nyt laveana
Polttorovion poroille;
Kuinka Jupiter jyristen
Antoi poikansa polosen
Nousta pilven naulakkeella
Tuonne Tuonelan tupahan.
Koska kumppalit menivät
Tulen liekin loputtua
Muka luita löytämähän
Polttorovion poroilta;
Niin ei täällä nähtykkänä,
Hakemallakaan halittu,
Yhen yhtä nikamata,
Luuta aivan ainoata.
Nyt ne muisti, mitä tästä
Uljahimmasta uroosta
Oli ennen ennustettu
Tiresias tietäjältä;
Nimittäen nämä sanat;
"Että Hebe Herkulesta
Outti Tuonelan tuvassa
Tahi taivahan talossa."
Aina armias Minerva
Otti Tuonelan ovelta
Herkuleksen hetimiten
Jumalien joukkiohon.
Koska Juno jumalatar
Näki sankarimme siellä,
Lauhtui hänki laupiaksi
Uljaimmalle uroholle
Sekä sääti tyttärensä
Heben heti Herkule'lle
Ihan iankaikkiseksi
Morsiameksi mukamas.
Koko Kreikan kansakunta
Uhrasikin uroholle
Kohta kiitos-uhrit niin kun
Jollekulle jumalalle.
Herkulesta jäi jälelle
Iso parvi poikasia,
Joiden pojanpojanpojat
Wiho viimein valloittivat
Koko Kreikan kansakunnan
Asuin paikat parahimmat,
Jotka sitälyytä jäivät
Herakleidien hyviksi.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runoja Herkules uroosta" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.