Title: Elämä ja kuolema
Author: Kouta, Aarni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämä ja kuolema" ***


ELÄMÄ JA KUOLEMA

Kirj.

AARNI KOUTA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.



SISÄLLYS.

Isä.
Lusifer.
Elämä ja Kuolema.
Talvi.
    1. Huvila.
    2. Syystähdet.
    3. Varisevat lehdet.
    4. Ensi lumi.
    5. Maisema.
    6. Järvi jäätyy.
    7. Kimaltavat hanget.
    8. Tähti-yö.
    9. Sydäntalvi.
   10. Kevään kajastus.
Auringosta olet sinä tullut, ja auringoksi pitää sinun
   jälleen tuleman.



ISÄ.


Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja
pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi
koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja
vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja
vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli
näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi
nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä
länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain
senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää
lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana
vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan
uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen
vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja
tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin
nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain
valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.

Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli
ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät
kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli
viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan.
Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät
kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat
vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät
alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen
kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli
näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka
talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä
ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka
kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen
tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin
nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet
tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen
rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten,
surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta
huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään
pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat
tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten
leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän
olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä
hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan
sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella,
missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.

Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki,
mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkä
maailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivat
missäkin taidelaitoksessa, ja aivankuin kiusaksi kaikki suurimmat
siellä näihin aikoihin nyt vierailivatkin, jolloin hänen pienoisen
poikansa hyödyttömät rattaat yötä päivää jauhoivat tyhjää Kallionkupeen
vallattomien kevätpurojen niitä pyörittäessä. Ikäänkuin noiden suurien
kuuluisuuksien hyörintä ja pyörintä ei loppujen lopuksi olisi
ollut aivan yhtä tyhjää, ellei monasti tyhjempääkin kaikessa
kiillekultaisessa koreudessaan ja tekemällä tehdyssä valhekuoressaan.
Mutta tämä oli nyt kerta kaikkiaan äidin mielioikku, josta hän ei
mihinkään päässyt, yhtävähän kuin hän sillä mitään pahaa kenellekään
tarkoitti. Ei, päinvastoin. Hyvähän äiti oli, hyvänkin hyvä, mutta hän
nyt oli vain tottunut saamaan elämältä kaiken, mitä milloinkin
tavoitteli, -- niin aulis oli elämä hänelle ollut, -- ja sellaisissa
oloissa käy aina hiukan hemmoitelluksi, jolloin pienimmätkin näennäiset
vastoinkäymiset ärsyttävät liiaksi mieltä, joka ei ennestään ole
tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan.

Kaikessa tässä ei näkynyt vielä mitään ulkonaista pahaa ennettä
tulevaisista väijyvistä vaaroista, mutta ehkä piili siinä sensijaan
sitäkin enemmän sisällisen, ellei nyt juuri vieraantumisen, niin
ainakin vastakkaisia polkuja polkemaan pyrkivän tahdon itsetiedoton
siemen. Ja itsetiedoton kasvaa niin kovin pian itsestään tietoiseksi,
alkaa hiljaa kapinoida, uhkailla, uhitella, uhmata. Leimahtaa
ensimmäisen ristiriidan sanoiksi, sulaa sovintoon, leimahtaa
ilmiliekkeihin uudelleen, ärtyy, käy hillittömämmäksi, milloin
suurentelee, milloin tekee asiat ja suhteet liian ahtaiksi, kunnes
vihdoin kiihtyy silmittömäksi vihaksi ja kalvavaksi katkeruudeksi, --
niin heikkoja, niin perin raukkoja me ihmisen lapset yhä vieläkin
olemme.

Näin kiihtyi äidinkin valittelu kevät keväältä yhä kiihkeämmäksi,
kasvoi vähitellen kärsimättömyydeksi, josta katkeroitumiseen ei enää
ole kovinkaan pitkä matka. Ja kun katkeroitumisen ilme kerran on
kasvoihin koteutunut, niin silloin ei enää todellinen loppu ole liiaksi
kaukana. Se ilme se pimentää jumalan kirkkaan auringon, sammuttaa
suuret, kultaiset tähdet taivaankannelta, ja sekoittaa ihanina
riutuviin iltaruskoihin veren kaamean, sydänyön synkän värin. Silloin
ei nauru enää kevyenä, virvoittavana hopeakellona huoneissa helise,
eivät hellät, huolehtivat sanat toisen sielun yksinäistä hätää ja
avutonta orpoutta lievennä, silloin vain haudanhiljaisuus ja kylmyys
autioissa suojissa ja kolkoissa kammioissa henkii.

Miksi äiti sitten ensi kärsimättömyytensä isään kohdisti? Siksi, että
eihän hän pienokaiselle mitään saattanut sanoa, tämä kun tuollaisesta
mitään ymmärtämättä olisi vain herttaisesti ja avonaisesti hänelle
hymyillyt. Ja jollekinhan ihmisen nyt aina sentään täytyy saada
mielensä purkaa, ja ellei todellisia, raskaita syitä ole olemassa, niin
mielikuvitus, tuo taivaan ihana, mutta vaarallinen lahja, kehittelee ja
muovailee pienet syyt suuriksi, kevyet raskaiksi, helpot lamaaviksi,
jos vain on aikaa antaa mielikuvilleen vallan, ja aikaahan juuri
sydänmaalla kaikista enin on. Ja kun nyt äiti ei ollut tähän saakka
tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan, ei hän saattanut käsittää,
miksi isä niin auliisti asettui pienokaisen mielijohteiden mukaan
juoksemaan, sivuuttaen siten kokonaan hänen tahtonsa. Tietysti isäkin
tahtoi päästä pois kaupungista, halasi hiljaisuutta ja rauhaa, ja
sitenhän hänen menettelynsä oli pelkkää itsekkäisyyttä, jota
olemme oppineet pahana pitämään, vallankin kun emme satu omaa
itsekkäisyyttämme huomaamaan, jonka nyt ihminen aina viimeksi
huomaakin. Eikä hänen silti paha tarvitse olla, ei suinkaan, kaukana
siitä; korkeintaan hän on vain hiukan ajattelematon, ja kukapa meistä
ei sitä sitten loppujen lopuksi olisi? Älkäämme asettuko toistemme
tuomareiksi, sillä meissä itsessämme ehkä kumminkin on aina enin
tuomittavaa. Kukapa sen niin tarkasti tietää!

No niin, kun kivi kerran on joutunut vierimään jyrkännettä alas, niin
harvoin se pysähtyy, ennenkuin on ennättänyt alas rotkoon. Näin kävi
äidinkin. Hyvään vauhtiin kerran päästyään hän ei voinut syöksyssään
enää seisattua, vaan oli hänen luonnon järkähtämättömien lakien mukaan
suoritettava se loppuun saakka, tuottipa se sitten onnea tai
onnettomuutta. Hänen kärsimättömyytensä alkoi muuttua hiljaiseksi
katkeroitumiseksi, mikä ilmeni niiden syytösten muodossa, joita hän
rupesi isälle lausumaan. Enin hän valitti sitä, että oli vähitellen,
vuosien kuluessa menettänyt kokonaan itsenäisyytensä, joutunut vain
toisen tahdon leikkikaluksi, toisen mielivaltaisuuden pelkäksi
välikappaleeksi. Tätä mies ei voinut milloinkaan todeksi myöntää, hän
päinvastoin väitti vaimolleen todellisen itsenäisyyden antaneensa;
hänhän tämän tuhansien muiden joukosta oli itselleen valinnut, omaan
pyhään, pieneen piiriinsä eroittanut, hennoimpien, kaukaisimpien
untensa korkeaksi tähdeksi tehnyt, häntä kumartanut, palvellut, hänelle
tunteittensa suurimman suitsutuksen tuonut. Eikö se riittänyt, eikö se
toista todistanut? Tietystikään ei; tietysti mies oli hänet kaikista
muista eroittanut, voidakseen siten häntä vain paremmin vallita,
tietysti yksinomaan tähän ainoaan piiriin sulkenut, jotta hän ei enää
olisi voinut kenenkään muun kanssa ajatuksiaan vaihtaa, eikä siten enää
milloinkaan saada silmiään auki tilansa viheliäisyyttä näkemään. Ja
tässä mies muka olikin onnistunut. Ei hän, täten heikoksi heikennetty
nainen, uskaltanut enää yhtään omaa ajatusta ajatella; toisen voima jo
etäältä, tarvitsematta edes sanaakaan sanoa, lannisti hänet maahan,
sammutti hänen joka ajatuksensa ja sanansa; mies vallankuin kaukaa
vakoili ja vaani hänen sieluaan ja kaikkia sen liikkeitä, ja kaikki
tämä herätti tuossa mielessä vain katkeruutta, pakahduttavaa vihaa.
Eikä hän kauan sitäpaitsi näitä kiduttavia kahleita enää jaksanut
kantaa.

Tottahan tietysti on, että ihminen, liitettyään kohtalonsa jonkun
toisen kohtaloon, aina joutuu tavalla tai toisella kohtalotoveristaan
riippuvaiseksi. Ypö-yksin hän ei enää voi joka askeltaan itse määrätä,
ei olla oma herransa, mutta niinhän on tuon toisenkin laita. Molemmat
he tavallaan menettävät itsenäisyytensä, mutta eivät huomaa sitä niin
kauan kuin kulkevat samojen tähtien alla; vasta sitten, kun heidän
poloiset tiensä rupeavat eri tahoille polveilemaan, heidän
silmänsä aukenevat ja he huomaavat olevansa vankeja. Tai vieläkin
onnettomammin, toinen vain luulee kahleita kantavansa ja katsoo tuohon
toiseen rukkaan kuin pyöveliinsä.

Näin yritti isä sävyisästi ajatuksiaan asiasta selvitellä. Kertoi
hänkin vaimonsa vuoksi suuresti yksinäityneensä, monta kelpo toveriaan
jättäneensä, äiti kun vuosikausia sitten oli ollut miltei
mustasukkainen miehensä ystävistäkin, mutta ei isä silti osaansa
valittaa huolinut, olihan hän saanut kodin sen sijaan, ja oli se näihin
saakka monin kerroin korvannut kaiken muun menetetyn. Ja oikeastaanhan
äiti siis itse kauan sitten oli heidän kohtalonsa purren näille
ulapoille ohjannut, monessa suhteessa oli myöhäistä enää takaisin
kääntyä, ja jos kääntyikin, niin saattoi haaksirikosta olla melkein
varma. Mutta mieluummin sanoi äiti ennen vaikka senkin kärsivänsä, kuin
näitä yksinäisiä aavoja aina ajelehtivansa; hän tahtoi vaihtelevia
vesiä, uusia rantoja, ja uusia ulapoita, täällä yhä vain näki samat
aallot ja saman iankaikkisen taivaankannen rajatonten, rannatonten
vetten yllä kaareutuvan.

Eivätkö he jo olleet eroon kypsiä? Eivät vielä, sillä ero on vaikeampaa
ja raskaampaa kuin ehkä luullaankaan, se voi olla kuolemaakin
raskaampi, sen leikkauksen tuskat ovat hirvittävämmät kuin
leikkausveitsen viillokset arassa, vavahtelevassa, avoimessa lihassa,
ja senvuoksi poloiset ihmiset koettavat siirtää sitä tuonnemmaksi, aina
vain tuonnemmaksi. Niin tapahtui nytkin. Nuo kaksi ihmistä
vieraantuivat kyllä toisilleen jonkun verran, alkoivat laiminlyödä
kotiaan, etsivät kukin oman seurapiirinsä, isä varsinkin, joka saattoi
viipyä vuorokausiakin poissa, mutta aika ajoin he kuitenkin taas
rupesivat toisiaan etsimään. Mutta tällaisen elämän onttous hivutti
sittenkin heidän hermostoaan, kulutti sitä, rappeutti sen, ja mitä
rakkauselämästä vielä oli jäljellä, kävi sekin kiihkeäksi,
saitaloiseksi toinen toisensa kiusaamiseksi ja kiduttamiseksi. Lopuksi
oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli syyllisempi, ehkä kummatkin, ehkä ei
kumpikaan.

Mutta miehen rakkaus ei ollut sittenkään sammunut, yhtä vähän kuin se
koskaan voi sammuakaan, jos se kerrankin on ollut suuri, rakastavaa
itseään suurempi, suurempi kaikkea muuta jumalan kirkkaan auringon
alla. Ja senvuoksi isä eräänä päivänä, kun äiti viimeinkin tuli
ilmoittamaan, että hän nyt lopultakin aikoi iäksi lähteä, kuunteli
häntä kuin olisi omaa kuolemansanomaansa kuunnellut.

-- Mitä nyt olen tehnyt? hän kysyi koneellisesti.

-- Et tietysti nyt entistä enempää, mutta täytyyhän lopun kerran
kuitenkin tulla, ja parempi tietysti ennen kuin toinen tai toinen
todellakin ennättää jotakin entisen lisäksi tehdä.

-- Etkö nytkään ole saanut olla itsenäinen? Rakastan yhä vieläkin
sinua, sinä tiedät sen, ja tulen aina rakastamaan, ja senvuoksi olen
koettanut antaa sinun seurata kaikkia yksilöllisiä vaistojasi,
itsenäisyyspyrkimyksiäsi.

-- Uskon kyllä, että minua rakastat, mutta sehän se tekee
itsenäisyyteni juuri ihan mahdottomaksi. Rakkautesi on käynyt yhä
kiihkeämmäksi, se ihan minut tukahduttaa, sinä ehkä tietämättäsi minut
ihan masennat maahan sillä, sinä vallankuin henkisesti jo kaukaa vaanit
ja vartioit minua, sanattomasti epäilet, solvaat, muserrat. Ja
senvuoksi, jos tahdon elää, minun täytyy lähteä. Ja minä tahdon elää.

-- Entä poikamme?

-- Hän on vielä niin pieni, parhaiten hän toistaiseksi äitiä tarvitsee;
siinä suhteessa tuo muutoin niin typerä lakikin asettuu ihmistä
auttamaan.

Ihmistä auttamaan! Eroa pojasta isä ei ollut milloinkaan tottunut
mahdollisena ajattelemaankaan. Pojassa hän oli nähnyt sen auringon,
joka paistaisi hänelle, vaikka avaruuden kaikki muut auringot
sammuisivat, vaikka tähdet tyhjiksi palaneina tippuisivat kuin turhat
karstat alas taivailta, vaikka hän itse milloin tahansa kesken
kaatuisi, -- silloinhan poika vain entistä kirkkaampana ryhtyisi hänen
uniaan, hänen työtään, hänen tahtoaan jatkamaan. Nyt hänellä ei ollut
enää poikaakaan, ei aurinkoa, ei tähtikukkivia avaruuksia, nyt oli
kaikki turhuus, pimeys ja autio tyhjyys. Ihmistä auttamaan! soi kuin
kolkkona viimana hänen muutoin kuuroissa korvissaan. Ihmistä auttamaan!
kauas, kauas pois täältä!

Ja isä läksi. Mutta eivät tuntuneet ihmiset apua missään tarvitsevan.
Jonkun aikaa he vain äitiä säälivät, jonka kauniit nuoruudenunelmat,
ihanan kotielämän tuo kova, kylmä, tyrannimainen mies oli niin
säälimättömästi särkenyt; mutta äiti kyllä piti huolen itsestään, ja
niin ihmiset unohtivat mielellään tuon ilkeän miehenkin pian.

Ja kaikkien unohtamana hän sitten eli, tuskin hänen pienoinen
poikansakaan monasti kuuli isänsä nimeä mainittavan. Pimeää hänelle oli
kaikki, pimeää kaikkialla, sillä koti oli ollut hänen ainoa
valkeutensa, hänen ainoa aurinkonsa, uskonsa ja autuutensa, ja kun se
häneltä riistettiin, ei hänelle mitään jäänyt jäljelle.

Autiota ja ilotonta oli kaikki, ja tuskin satujen sininen lintukaan
edes hänen haudallaan unhoa ja sovitusta lauloi, sillä kaikki olivat
hänet jo sitä ennen unhoittaneet, ja hän kaiken ja kaikki.

                                                   14.1.1916.



LUSIFER


Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, miksi ihmiset Sinua
paholaiseksi sanovat? Aamulla aina, vähän ennen sarastusta, kun kaikki
muut tähdet ovat jo valkenevien avaruuksien äärettömiin aaltoihin
rauenneet, sinä vielä luot puoleemme ylimaailmallisen silmäsi puhtaat,
valkoiset, surumieliset säteet, jotka paistavat kuin aateluuden merkki
karuissa taistoissa ja kärsimyksissä kirkastuneiden ihmisten otsalla.
Sinäkö olisit tuo tuhman ylpeytensä vuoksi taivaista alas syösty
enkeli, joka kerran itsekin kahlehdittuna tulisit onnetonta ihmissukua
loimottavissa lieskoissa kiduttamaan? Mahdotonta. Toisen tarun
tahtoisin Sinusta kertoa; sinun säteittesi koskemattoman pyhä siinto
itse on sen kerran minulle kuiskannut.

Aikojen aamuhämärissä, jolloin nyt kullan-keltaisena kuumottava
aurinkomme vielä heitti huikaisevan valkoiset, hehkuvat säteensä
jääkylmiin avaruuksiin.

jolloin sen kiertävien lasten kipinöivä lauma juuri oli sen
säkenöivästä äidinsylistä irtautunut, ja alottanut iäisten ratainsa
palavan piirikarkelon alkulähteensä ympäri,

jolloin luomisen ensimmäinen raivomyrsky ei ollut ehtinyt tyvenenä
seijastelevaksi sydänpäiväksi seestyä,

silloin asuit Sinä vielä ikuisen Isän etäisissä taivaissa, joiden
esikartanoita myriaadit aurinkosaatot ovat, ja joiden kaukaisimpina
kurkihirsinä sinervät tähtisumut siintävät.

Halki suunnattoman pimeyden syöksyvät jättiläismaailmat Ikihengen
valta-istuinta valaisivat, iäisyyden äärestä ääreen seppelenä kiertävä
Linnunrata hänen kiireellään sädekehänä siinti, ja rajattomat avaruudet
lukemattomine aurinkoineen ja määrättömine maailmoineen hänen kunniansa
korkeata laulua lauloivat.

Ja enkeleiden laumat hänen töittensä ikuisen viisauden edessä kasvonsa
maahan kumarsivat.

Mutta hengelleen voimaa noutaakseen he yhä käänsivät katseensa niiden
salamoivien, suunnattomien pallojen puoleen, jotka myrskyn lailla
jylisten lensivät ratojaan avaruuksien kylmässä, äänettömässä yössä.

Silloin silmäsi sattuivat kerran tuohon pieneen, juuri syttyneeseen
valkeaan aurinkoon, joka karkeloivien lastensa ympäröimänä kiiti kuin
ilosta säihkyen kohti tuntemattomia maaleja kaikkeuden himmeässä
helmassa -- niin nuori, niin luomisen riemusta juopunut se vielä oli.

Mutta elämän ihana kukka ei ollut vielä millään noista pienoisista
palloista kastekimaltavaa, suurta umpuaan avannut.

Hehkuvina kuin tulenlieskat ne kaikki yhä parveilivat emonsa ympärillä
paitsi yksi, jota ei erottanut auringosta kuin kaksi vielä sitäkin
pienempää palloa. Tuo pienoinen maailma, jonka retkeä yksi ainoa
lapsonen alati uskollisesti seurasi, oli ennättänyt avaruuksien
jäätävässä pakkasessa jo kovaksi, kiinteäksi tähdeksi jähmettyä.

Lempeänä, safiirin sinisenä se yksin loisti noiden muiden väkevien
liekkien lomassa, se näet eli vain auringolta lainaamallaan valolla,
jota sen tiheä, suojaava ilmakehä ympäri avaruutta heijasteli. Ilman
tuota äidiltään saamaansa lainaa se olisi ihan mustana ja kolkkona
kulkenut kylmässä yössä, ja ollut siten suorastaan tuon muutoin niin
loistavan ja ylvään perhekunnan häpeäpilkkuna.

Säälien Sinä tuota pientä, poloista palloa katselit, joka niin karuna
ja köyhänä oli tuomittu sisarustensa loisteliaassa laumassa kulkemaan,
mutta hetken kuluttua lähestyit Sinä Isän istuinta, polvistuit hänen
eteensä ja lausuit:

-- Ikuinen, Sinä tiedät tuon pienen, vastasyttyneen valkean auringon
jäähmettyneen, kiertävän tähti-lapsen. Sallitko, että palvelijasi sinne
lentää, vieden mukanaan iäisen rakkauden elämää synnyttävän siunauksen
sen karulle kamaralle?

-- Nouse, Lusifer, sillä se on nimesi tästä lähin oleva, ja vie
rakkauden iäinen valo tuolle pienelle tähdelle, jotta se kirkkaimmaksi
helmeksi säteilevien sisartensa seassa kävisi.

Ja tuon ikuisen aurinkojen Auringon huikaisevana säteenä Lusifer
syöksyi halki äärettömien avaruuksien kantaen elämän iäistä siementä
tuolle pienelle tomuhiukkaselle tuhansien muiden tähtien joukossa,
josta oli kirkkain helmi sisarustensa siintävään sarjaan tuleva.

Ja katso, kun tuo säihkyvä säde oli maanpinnan saavuttanut, kuohahtivat
meret pohjiaan myöten sijoillaan, niin että niiden pärske pilviä
tavoitteli, ja kuohuen ne vetäytyivät edelleen ja tekivät tilaa
mantereelle, joka milloin viljavana laaksona, milloin karuina vuorina
ja tunturiseutuina merien muinaisille paikoille leveni.

Ja aukenevaan, aavistelevaan maahan Lusifer, valontuoja, elämän
siemenet siroitti, kylvi niitä kaikkialle, pauhaaviin meriin, tuimien
tunturien laelle ja mustaan, odottavaan multaan, ja pian
tuhatvivahteinen, tykyttävä elämä täytti joka pienimmän sopukan ja
salatuimmankin kätkön maanpinnalla, ylhäällä ilmoissa ja vielä
matalalla maankin alla ja merien mitattomissa syvyyksissä.

Ilo ilmoissa helisi, sulotuoksuvien kukkien meret alhaalla aaltoilivat,
eläimet, suuret ja pienet, kisailivat metsissä, vuorilla ja vesillä, ja
valkean, hellän aurinko-emon hymy säteili virvoittaen ja eloa antaen
kaikkialla kuin Ikihengen rakkauden rajaton siunaus halki hyisien,
autioiden avaruuksien.

Mutta monasti tylyt, kovat vallat hävittivät lyhyessä hetkessä
Lusiferin työn. Milloin valtavat jäävuoret vyöryivät hyisiltä
sijoiltaan haudaten alleen kukoistavimmat kentät, milloin taas maa
avautui ja syöksi hehkuvista syvyyksistään hirvittävät tulivirrat,
jotka polttivat kaiken ympäristön tyystin karrelle, niin ettei
silmänkantamiin näkynyt vihantaa kortta eikä virvoittavaa yrttiä.

Mutta Lusiferin ikuinen voima oli rakkaus, joka ei milloinkaan masennu,
ei koskaan kukistu, vaan vaivoista ja kärsimyksistä kirkastettuna käy
väsymättä uudelleen työhön, kunnes on sen voitollisesti loppuun
suorittanut.

Ja vihdoin oli leppymättömän luonnon tyly valta murrettu, ja maa
kypsynyt ihmisen, valtiaansa ja vaalijansa synnyttämään, ja hänelle
Lusifer siunaten luovutti tämän elämää kuohuvan kirkkaan tähden, joka
sinisenä jalokivenä säihkyen kantoi elämää keskellä kuoleman autiota,
kylmää yötä.

Tämä on taru taivaallisesta rakkaudesta, elämää ja valoa tuovasta
enkelistä, jota ihmiset paholaiseksi sanovat.

Ja kun aamuisin aina, vähän ennen sarastusta, näen tuon
ylimaailmallisen siiman puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet halki
äärettömien avaruuksien tänne saakka hohtavan, niin mietin mielessäni,
että hän, valontuoja, maan kukoistavana meille annettuaan, siirtyi
naapuritähdellemme, joka kait senvuoksi vielä tänäkin päivänä
ikirakkauden jumalaista nimeä kantaa.

Sekin tähti näet oli ehtinyt jo vuosmyriaadien kuluessa kovaksi ja
kiinteäksi palloksi jäähmettyä, ja sen karulle pinnalle Lusifer nyt
elämän ihanaa siementä siroittaa, jotta sekin kerran rikkaana,
kirkkaana helmenä kaksoissisarensa rinnalla voisi läpi tyhjien,
autioiden avaruuksien tanssia, ja elämän liekkiä yhä jatkuvasti vaalia,
Sittenkun meidän tähtemme kerran aikansa loppuun elettyään kuoleman
jäisiin, kylmiin kääriliinoihin kietoutuu.

Mutta sieltä kaukaa Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, vielä
aamuin, illoin kohti entisiä olinsijojaan puhtaan, valkoisen,
surumielisen silmänsä siunaten kääntää.



ELÄMÄ JA KUOLEMA


Tummanvihreällä varjostimella peitetty lamppu paloi himmeästi
sairasvuoteen vieressä olevalla yöpöydällä, jolle sitäpaitsi tietysti
oli ladottu asiaankuuluvat lääkepullot, kuumemittari sekä
sydämentoimintaa ja ruumiinlämpöä osoittava taulukko. Ja mitäpä muuta
kuolemaa vartoavan pöydällä olisikaan ollut? Ei hänen aistinsa kukkien
sulotuoksua tajua, silmät eivät kuvia eivätkä kirjaimia eroita, eivätkä
aivot jaksa enää toisten ajatuksia ja sanoja seurata. Taulukolle
piirretty, kovin korkealle nouseva ja matalalle jälleen laskeva
aaltoviiva muistutti milloin herkkää, värähtelevää hermosäiettä,
milloin taas kuin hentoa, haurasta kortta, niin haurasta, että
hukkuvastakaan ei enää tuntunut maksavan vaivaa siihen tarttua; ei se
kumminkaan olisi kestänyt, ja hukuttavahan hänen nyt kait joka
tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin oli. Ja luultavasti oli koko
taulukkokin sitäpaitsi hänen mielestään jo kohtalaisen kotvan sitten
häipynyt. Toiset kädet tuota kohtalokasta viivaa olivat koko ajan
kuljettaneet, sairaasta toisinaan tuntui kuin olisi näkymätön sormi
siinä hänen elonlangallaan leikitellyt; ja niinpä kait tuon asian laita
useimmiten lieneekin. Niin perin vähän me ainakin itse olemme siinä
mieskohtaisesti määräämässä. Jumala, kohtalo, sallimus, sattuma --
kaikki sanoja, mielikuvia, jotka jotakin suurta Tuntematonta, tai
ainakin suurimmaksi osaksi tuntematonta tarkoittavat. Sillä ei ole
vielä olemassakaan sitä alaa, minkä ihminen perinjuurin tuntisi, minkä
syvyydet hän olisi pohjia myöten sukeltanut, ja jonka hämärimmätkin
uumenet hän olisi päivänvaloon tuonut. Ihmiskunnalta on kaikki
vielä kesken, ja senvuoksi suuri Tuntematon meihin kaikkialta
tuijottaakin. -- --

Ikkunaverhot olivat vedetyt syrjään, sillä ulkona oli jo pilkkopimeä.
Syyskesän muutamat suuret, palavat tähdet tuikkivat vain hiljaa sisään,
eivätkä ne suinkaan sairaalta rauhaa riistäneet, jos hän niitäkään nyt
edes jaksoi enää huomata. Iltapuolella tuskat ja kuume olivat
kohoamistaan kohonneet. Tuon seitsen-, kahdeksantoistavuotiaan
nuorukaisen ruumis oli kouristuksessa ihan väännellyt vuoteella, sillä
siksi nuoret, turmeltumattomat voimat taistelevat vielä vallan
epätoivon vimmalla viluista vierasta vastaan. Kumpikaan ei tahdo
otettaan ollenkaan hellittää, ei elämä eikä kuolema, jotka tässä
tapauksessa ovat useimmiten kiduttavan tasaväkiset, ja on niiden
kamppailu senvuoksi kahta kauheampi, sitä kauheampi vain, mitä pienempi
taistelevien voimien ero on. Lääkäri oli sanonut, että tauti alkoi
lähestyä nyt käännekohtaansa, tänä yönä lankesi elon ja kuolon arpa,
kuolon hän arveli äänettömästi päätään puistaen, sillä siksi
heikentyneet sairaan voimat olivat, mutta ääneen hän kyllä tahtoi
jotakin toivoa antaa, mikä hänen velvollisuuteensa nyt kuuluikin.
Sitten hän poistui jättäen potilaan tottuneen hoitajan varaan. Tuskat
vain lisääntyivät ja kävivät yhä väkivaltaisemmiksi. Aistit
herkistyivät kummallisesti, milloin ärtyivät, milloin viihtyivät
ihmeelliseen lepoon, suurentivat ja pienentivät ulkonaisia ilmiöitä,
sekoittivat ne sisäisiksi, toisin vuoroin taas heijastivat sisäiset
ulkonaisiksi, milloin heikensivät, milloin taas monistivat joka äänen,
pienimmän äännähdyksenkin moninkertaiseksi. Aivot alkoivat kutoa omia
kuviaan, kangastelivat näkyjä ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista,
kunnes kaikki oli vihdoin sotkeutunut yhdeksi ainoaksi sekavaksi
vyyhdeksi, josta ei voinut alkua eikä loppua, oleellista eikä
epä-oleellista toisistaan eroittaa.

       *       *       *       *       *

Pimeä puutarha. Korkealla ja kaukana välkähtelee vain joku yksinäinen
tähti, jonka kipenöivässä, kylmässä kiillossa on jo lähenevän hallan
ensimmäinen, aavisteleva tuntu. Pakkanen, joka panee kaikki, hyytää
maat, jäätää järvet, autioittaa ihmisrinnan, joka äsken vielä niin
iloisena ja elämänhaluisena laajeni tulevien ja menevien mieli-alojen
kuin riemuisina poljentoina siinä vaihdellessa ja tulvehtiessa.

Näin hän miettii, tai ei oikeastaan mieti, tuntee vain, väijyessään
siinä piiloon kyyristyneenä puutarhansa kaukaisimman lehtimajan
tiheitten, raskaitten oksien ja runkojen seassa. Ihan sattumalta hän
oli nähnyt vaimonsa ja parhaan ystävänsä tänne askeleensa suuntaavan.
Merkillinen vaisto oli siinä silmänräpäyksessä ajanut hänet myös
liikkeelle, ja oikotietä käyden oli hän ehättänyt ainakin jo ennen
heitä tänne, ja tässä hän nyt päätti varrota, tapahtuipa sitten mitä
tahansa.

Pettivätkö nuo kaksi häntä? Moinen ajatus ei ollut kertaakaan tähän
saakka vielä hänen mieleensä juohtunut. Tähän tuokioon asti hän olisi
pitänyt sitä ihan mahdottomana, muodottomana, mielipuolisena,
hourupäisenä, mutta nyt kulki epäily ja mustasukkaisuus sähisten oudon
tulisen syöstävän lailla kaikesta huolimatta hänen suonissaan. Hänen
täytyi saada asiasta selko. Jos he olivat viattomia, josta hän yhä
vieläkin toivoi olevansa ihan varma, niin oli kaiken epäilyn varjokin
täten kerta kaikkiaan ja ikipäiviksi poistettava. Mutta jos he olivat
syyllisiä, niin oli se mustin rikos, kuulumattomin häväistys ja
herjaus, jota mikään mahti maailmassa ei voinut enää puhtaaksi pestä.

Puhumattakaan vaimostaan, joka itse oli häneltä niin suunnattomasti
vaatinut, ja jonka vaatimukset aina olivat moninkertaisesti tulleet
täytetyiksi, oli hän sitäpaitsi vielä ystävänsäkin suurin hyväntekijä.
Perikadon partaalla, niin tuo mies oli ainakin silloin väittänyt,
oli hän ystävänsä luo saapunut, pyytänyt apua, ja saanutkin sitä
niin runsaasti, että moista ei voinut enää pelkäksi pieneksi
ystävälliseksi uhraukseksi sanoa. Sillä siihen määrin hän luontaisesta
järkevyydestään huolimatta oli aikojen kuluessa kietoutunut toisen
asioihin, että oli tämän vuoksi sitoumuksissa koko omaisuutensa
arvosta, mikä ei nyt niin aivan pieni ollutkaan. Runsaasti, vieläpä
upeastikin hän perheineen eli tuon omaisuuden nykyään tuottamilla
tuloilla. Isän ja äidin pienoiset perinnöt olivat kaiken alkuna ja
pohjana, mutta oli hän sitä ahkeralla työllä ja säästeliäällä elämällä
vuosien kuluessa aina kartuttamistaan kartuttanut, kunnes nyt vielä
verrattain nuorena miehenä saattoi vetäytyä yksityiselämän rauhaan omia
harrastuksiaan harrastamaan, joita hänellä olikin sangen paljon, niin
ettei hän nytkään toimettomana ja laiskana suinkaan päiviään viettänyt,
kuten niin moni muu hänen asemassaan olisi saattanut tehdä. Koko hänen
elämänsä oli ollut alusta alkaen oikeata ja rehellistä peliä, joten
hänen ei tarvinnut mielestään mitään pahojen töitten oikeutettua ja
ansaittua rangaistusta odotella ja pelätä. Jos elämässä todellakin ne
lait vallitsivat, joita joka ihminen täällä ihanteenaan saarnasi, niin
olisi hänen loppunsa päinvastoin pitänyt olla sangenkin valoisa.

Mutta ehkäpä hän ei elämää tuntenutkaan, tai tietysti tunsi, mutta
tunsi vain toisen puolen, jota vastoin hänellä ei ollut ollut aikaa
eikä ehkä aina niin haluakaan tuohon toiseen puoleen tutustua, joka
epäilemättä oli ikävämpi puoli, koskapa tämä toinen puoli oli niin hyvä
ja valoisa ja hauska, ja ehkäpä hän ei ihmisissäkään tuntenut muuta
kuin vain tuon toisen puolen, hyvän, ystävällisen, hauskan, ehkenpä --
imartelevan, tuo ajatus tunkeutui kuin pistävänä okaana hänen
sydämeensä. Hänhän oli niin sanottu rikas mies, jolle ehkä ei aina oltu
yhtä rehellisiä ja vilpittömän epä-ystävällisiä ja karuja kuin köyhille
ja vähävaraisemmille, yleensä sellaisille, joilta ei mitään hyötyä eikä
mahdollisia tai kuviteltuja etuja voitu odottaa. Osaksi hänen oma
tyyni, alati tasapainossa oleva luonteensakin myös saattoi etäännyttää
häntä tällaisten kokemusten piiristä, jopa mahdollisuudestakin joutua
noin vain äkkipäätä kosketukseen niiden kanssa.

Salaman nopeudella kaikki nämä ajatukset ja tunnot risteilivät hänen
mielessään, kunnes vihdoin aivan läheltä kuului askelten narina
hiekkakäytävällä. Niiden ääni oli ihan salvata hänen hengityksensä.

Sieltä he saapuivat, istuivat nyt jo tuossa, nainen turvallisesti
nojaten miehen rintaa vasten, ja kumpikin lemmen valoja vannoen.

-- Mitä luulet hänen sanovan, kun tämän hänelle ilmoitamme? puhkesi
nainen vihdoin puhumaan.

-- Onhan hän nyky-aikainen ihminen, ja silloin hänen pitäisi toisiakin
modernin hengen läpitunkemia yksilöitä ymmärtää. Ja menköön sitäpaitsi
itseensä, on hänkin sinua puolestaan siksi paljon pettänyt, lohdutteli
mies.

Tuo pensaikkoon piiloutunut oli hyökätä esille. Kaiken rajattoman
petoksen lisäksi koetettiin häneltä siis vielä valheellisesti riistää
kunniakin, sittenkun nähtävästi oli jo vaimo, lapsi, hänen ainoa
poikansa ja kaupan päälle vielä omaisuuskin varmasti riistetty.

-- Hänkö minulle uskoton? ennen mitä muuta tahansa!

-- Kas niin, onko hän oveluudessaan voinut senkin niin tyystin sinulta
salata, minkä koko muu maailma varsin hyvin tietää. Kysy keltä
tuttavalta tahansa.

-- Vai niin, eipä sitten maksa nähtävästi vaivaa häntä käydä tässä
säälittelemään. Silmä silmästä, ja hammas hampaasta! Mutta anna
anteeksi, armaani, eräs kysymys. Niin, sinä et saa pahastua, ihan
totta, et saa. Olen mieheltäni kuullut, että raha-asiasi ovat sangen
huonossa kunnossa. Miten tulemme toimeen, miten voimme yhteiskunnan
typerää tuomiota uhmata?

-- Vai on tuo konna käynyt toverinsa ja tosiystävänsä satunnaista
ahdinkoa maailmalle kuuluuttamassa, ja avustuksellaankin ehkä vielä
ylvästelemässä.

-- Kas niin, sanoinhan, että et saa suuttua, ja nyt suutuit kuitenkin.
Voihan nyt toki mies vaimolleen senverran asioitaan kertoa. Etkö sinä
kertoisi? Sano.

-- Suuttumuksesta tuskin voin mitään sanoa. No niin, mutta vartoohan
kosto tässäkin tuota kavaltajaa. Niin, älä luule, että hänelle mitään
pahaa sittenkään tahtoisin, tunnen tämänkin jälkeen vielä olevani hänen
ystävänsä, niin merkilliseltä kuin se kuullostaneekin, ja ystävyyttäni
on todistava se, että kasvatan kunnon miehen hänen pojastaan. Niin
ennakkoluuloton voi vapaamielinen mies olla!

-- Niin, sinä olet aina niin hyvä ja hellä, mutta vastaahan nyt
kysymykseeni tuosta ikävästä toimeentulosta.

-- Siitä kyllä olen tulevaisuudestani huolehtivana miehenä murheen
pitänyt. Minä en näet olekaan mikään perintöjen kantaja enkä
vetelehtijä. Paimenpoikana olen elämänurani alkanut, ja nyt olen
itsekirjoitettu täyttämään kasvatusopin professorin paikan, kun se
kerran tulee vapaaksi. Varman tien minulle siihen jo aukaisee laaja
tieteellinen tutkielmani "Aapiskukon ensi askeleet Kalevalan
kankahilla", muista mieskohtaisista meriiteistäni sekä laajojen
kansankerrosten luottamusta nauttivasta personallisuudestani
puhumattakaan.

-- Teoksesi Aapiskukosta on tietysti hyvin kaunis, mutta se munii liian
vähän näin monelle hengelle, ja kasvatusopin professori on vielä
verrattain nuori mies, puuttui nainen puheeseen.

-- Anna minun ensin puhua rauhassa loppuun saakka. Kuka hullu tässä nyt
työllä on ajatellutkaan elää, en ainakaan minä, siksi neuvokas toki
luojan kiitos ikäni kaiken olen ollut, hän jatkoi vaivattomasti. No
niin, miehesi on minulle takuussa koko omaisuutensa suuruisesta
lainasummasta, todistus muutoin hänen kevytmielisyydestään
raha-asiainsa hoidossa, mikä voisi johtaa hänet suorinta tietä
holhoustilaan. Siis on minulla nyt yhtä paljon rahaa kuin hänelläkin,
sillä en ole noita pennejä suinkaan tuhlannut, kuten ihmiset luulevat,
olenhan toki elääkseni sivistyneen ihmisen tavoin kymmeniä muita
takuumiehiä ja -naisia vaivautunut hakemaan. Kun me nyt menemme
naimisiin, niin teemme tietysti avio-ehdon, rahat asetetaan sinun
nimiisi, minä teen vararikon, joka tietysti raukeaa senvuoksi,
että velallinen ei omista mitään, ja niin elämme upeasti ja
huolettomasti --

-- Minun rahoillani! kivahti nainen.

Nyt piiloutunut ei voinut enää hallita itseään, vaan astui suoraan
noiden kahden pettäjän eteen.

-- Minun kait nuo rahat sentään loppujen lopuksi ovat, jotka minulta on
varastettu, katalasti ryövätty, kuten kaikki muukin. Olen kuullut joka
sanan siitä hetkestä asti, kun tänne tulitte, hän huusi hirvittävän
vihan vallassa.

-- Mitä, huudahti vaimo, voinko uskoa silmiäni, oletko unohtanut itsesi
siihen määrin, että alennut vaimoasi vakoilemaan.

-- Kaikkea voi odottaa mieheltä, joka syyttää ystäväänsä varkaudesta,
puuttui tuleva kansan korkein kasvattaja puheeseen. Ei voi mikään
varkaus tässä tulla kysymykseenkään, kaikki on tapahtunut ja tulee
tapahtumaan rehellisesti ja laillisessa järjestyksessä. Kiitä onneasi,
että ei satu olemaan kahta todistajaa läsnä, sillä silloin saisit
haasteen kunnianloukkauksesta.

-- Kiitä onneasi sinäkin, ettei todellakaan ole todistajia ollut
kuulemassa, millä keinoin sinä olet rahoja säästänyt.

-- Niin kiitänkin, ja nyt kait ovat välimme selvät. Pitempiin puheisiin
en ainakaan minä puolestani antaudu.

-- Ei ole minullakaan tähän mitään lisättävää. Toivoisin kuitenkin,
että osoittautuisit siksi ritarilliseksi, että et erottuamme yrittäisi
entisen vaimosi mainetta turmella halpamaisilla puheilla tai muilla
alhaisen ja epämiehekkään koston aikeilla.

       *       *       *       *       *

Masentuneena, pää kumarassa hän kulki asumatonta, autiota korpea. Ei
hänellä ollut kotia, ei vaimoa, ei lasta, ei ystäviä, jos niitä nyt
kellään muullakaan oli, sillä ihmiset olivat kerta kaikkiaan vain
pelkkiä villipetoja, jotka toisiaan vaanivat, väijyivät ja
raatelivat, puhuen suuria sanoja ihanteista ja ihmisyyden
ylhäisestä voittokulusta. Tyhjiä sanoja, pikemminkin vain pettäviä
naamioita, joiden alle raain petomaisuus peitettiin, peitettiin
tuhansien valhekuorten verhoon, joiden nimiä oli nyky-aikaisuus,
ennakkoluulottomuus, rohkeus, vapaamielisyys, miehuus. Ja jos
sattumalta joku yksinäinen, rehellinen sielu erehtyi vielä noita
ilvesanoja ja tuota narrinpeliä totena pitämään, elämäänsä niiden
mukaan tosissaan ojentamaan, niin hänelle naurettiin, häntä pidettiin
pilkkana ja perikatoon tuomittuna. Ja perikatoon hän aina totisesti
kävikin. -- Hänen entinen ystävänsä, pettäjänsä oli kyllä saanut
palkkansa, sillä vaimo oli heti rahat omiin nimiinsä saatuaan liittynyt
johonkin kolmanteen mieheen, mutta mitä se häntä enää liikutti. Häntä
vain hävetti niin suunnattomasti olla ihminen, hän inhosi sydämensä
syvimmästä jokaista vastaantulijaa, jos se vain hiukankin edes ihmistä
muistutti, ja senvuoksi hän oli korpeen paennutkin, jotta olisi saanut
olla rauhassa, rauhassa ihmisiltä, rauhassa ajatuksilta, joita elämä
väkisinkin aina synnytti, rauhassa kaikelta ja kaikesta.

Näin hän oli kauan harhaillut, välittämättä vähääkään siitä, että
pensaikkojen pistävät piikit hänen ruumistaan repivät, ja teiden
terävät kivet viilsivät hänen paljaat jalkansa verille. Se pikemminkin
vain tyynnytti hänen kiihtynyttä, aina levotonta mieltään. Ei hän
mitään enää odottanut, ei toivonut eikä tahtonut. Ei hän edes sitäkään
tiennyt, miten kauaksi oli jo ihmisten ilmoilta etääntynyt, hän ei
ollut päiviä eikä hetkiä laskenut, ja näin alkoi muisti ja tietoisuus
häneltä hiljalleen hävitä, ja mikäli ne hävisivät, sikäli hänen oli
parempi olla. Hän ei seurannut enää ajan kulkua, ja niinpä kait oli
iankaikkisuus hänelle jo auennut, sillä iäisyyttähän ei ajalla eikä
ajanmäärillä mitata. Ja milläpä hän sitäpaitsi aikaakaan olisi
mitannut, sillä nyt hän vasta huomasi, että oli jo kauan siitä kuin hän
oli auringon viimeksi nähnyt. Hän kulki vain kuin alituista
auringonlaskua kohti, mutta milloinkaan ei oikein pimennyt eikä
myöskään voimakkaasti valjennut, kaikki ympärillä oli kuin omituista,
outoa valohämyä, mikä ei silmiä kirveltänyt eikä ihoa kuumentanut.
Lempeätä valoisuutta virtaili vain kaikkialta, metsästä, puista,
kummuilta, kukkuloilta, lähteistä, jotka honkien juurilla läikkyivät,
ylhäältä ilmoista, matalalta maankin alta, kaikki kappaleet ikäänkuin
itsestään sitä säteilivät, ja suuret, kultaiset, kimmeltävät tähdet
paloivat taivaalla. Ja tähdethän ovat iäisyyden aurinkoja, hän oli
yhden ainoan auringon asemasta saanut nyt tuhansia, ainaisia
tulikehriä, joiden säteet eivät polttaneet eivätkä pakahduttaneet,
lievittivät vain kuin muinaisten tuskien raatelemaa rintaa, ja niinpä
lienee iäisyys hänelle sittenkin alkanut.

Ja yhä harvemmin hänen mielessään vihloi muistot menneen elämän
kärsimyksistä, ja jos ne joskus rauhattomiksi kuviksi rupesivatkin
kokoontumaan, ojentui häntä kohti kuin valkea, näkymätön käsi, joka
äärettömänä lievityksenä ja unhoituksena laskeutui koko hänen
olemukseensa, niin että hän tunsi kuin olisi outo hiljaisuus häntä
ympäröinyt, ihmeellinen armahdus, laupias hellyys hänet tietämisen
tuskasta tuutinut pois. Aluksi oli kaikki näkymätöntä, niinkuin
omituista, epämääräistä tuntua vain, mutta vähitellen kaikki
alkoi olennoitua, tähtien säteet, honkien humina, lähteitten
laulu, äänettömyyskin ympärillä. Eivät ne tietysti mihinkään
ruumiilliseen muotoon pukeutuneet, päinvastoin kaikki kävi yhä vain
aineettomammaksi, mutta olennoituminen ja ruumiillistuminenhan voivat
aivan vastakkaisia asioita ollakin. Hän eroitti toisen tähden
olennoituneet säteet toisista, toisen lähteen laulun toisesta
lähteestä, hongan hongasta, äänettömyyden äänettömyydestä, hiljaisuuden
vaikenemisesta, kukin niistä oli olento erikseen, mutta sittenkin ne
muodostivat yhden ainoan äärettömän yhteyden, mikä alati, hänen
istuessaan valveilla, silmät ummessa, vieläpä unessakin häntä hellästi
huolitellen ja hyväillen ympäröi, ja lopuksi hän itsekin tunsi
sulautuvansa, avartuvansa tuohon kaikkien suureen yhteyteen,
kaikkeuteen, hän näki silmänsä säteet tähtien säteissä tuikkimassa,
oman hengenvetonsa hän kuuli korpien huminassa, hänen suonensa sykkivät
lähteitten suonissa, hänen äänensä lauloi ilman tuulien tohinassa, hän
kasvoi ruohon, yleni yrttien, pensaiden ja puiden kera, ja alkujuurensa
hän tunsi kaikkialle tunkeutuvan, maan mustiin, outoihin uumeniin ja
ilmojen avaroihin, autioihin asunnoihin. Hän tiesi vielä olevansa
yksilö, mutta hän tunsi, että tuo yksilöllisyys oli kerran raukeava,
haihtuva pois, hän itse vajoava kuin vajoo pisara mereen, kastehelmi
auringon palavaan, polttavaan paahteeseen, päivä ikuisen yön
äärettömään syliin, joka on suurin, ainoin ja oleellisin, ja sitä
hetkeä hän onnensa korkeimpana hetkenä odotti. Sillä silloin hän tiesi
olevansa yhtä maailmankaikkeuksien kanssa, keinuvansa rajattomien,
loputtomien avaruuksien alituisessa, lakkaamattomassa kehäkarkelossa,
palaavansa jälleen alkulähteittensä luo, sulavansa suureen
synnyttäjäänsä, jossa alku ja loppu, tietoisuus ja tiedottomuus,
kasvaminen ja kuolema aina toisiaan kaulasivat.

Tämän kaiken hän oli tuntenut, vaikkakaan ei ollut saavuttanut sitä
vielä. Mutta ikuisen rauhan, katoamattoman onnen aavistus täytti koko
hänen olemuksensa. Hän ei tiennyt kauanko tätä tilaa oli jo kestänyt,
hän ei muistanut enää sen alkua, ei ajatellut ollutta, eikä tavoitellut
tulevaista, antoi tahdottomana kaiken vain tapahtua. Tapahtui kerran
sitten, että hän kaukaa näki jonkun olennon itseään lähestyvän. Se
likeni, rupesi saamaan inhimillisiä piirteitä, kasvoi ihmisvartaloksi,
ja silloin hän vasta muisti menneisyyden, muisti ihmisinhonsa, elämän
aution, tuskallisen hädän, mutta ei voinut tulevaa paetakaan, pikemmin
hän istui siinä kuin paikoilleen naulittuna. Hän nosti katseensa, ja
näki edessään pitkän, solakkavartisen miehen, jonka silmistä loisti
suunnaton lempeys, ja jonka kirkasta otsaa orjantappuraseppel kiersi.
Nuo piirteet olivat tutut, kovinkin tutut, hän katsoi niihin kuin olisi
kauaksi lapsuuteensa katsonut, ja lopulta hän rupesi löytämään sanoja,
ja puhkesi sitten puhumaan.

-- Mestari, missä olen, mitä minulle on tapahtunut? hän kysyi.

-- Olet ollut hyvin sairas, kamppaillut elämän ja kuoleman vaiheilla.

-- Minä muistan, mutta sitten seurasi jotakin hämärää, kovin
tuskallista ja kammottavaa, elin oloissa, tapahtui asioita, joita en
todellisesta kokemuksesta tunne. Mitä oli se?

-- Se oli elämän totuutta, jota et ollut vielä ennättänyt kokea, mutta
joka nyt näkynä nousi eteesi ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista.
Opettiko tuo totuus sinun elämää rakastamaan?

-- Se täytti sieluni jäätävällä kauhulla, mutta mikä on tämä ihana,
sanomaton rauha, joka yhä vieläkin minua ympäröi?

-- Kuoleman ikuinen rauha ja ylimaailmallinen kauneus se on. Rakastatko
sitä enemmän kuin elämää?

-- Olen siis jo kuollut? virkkoi nuorukainen tahtomattaankin vavahtaen,
ja painoi päänsä alas.

-- Et vielä, hymyili kruunattu ihmeellisesti. Mutta sinulle tahdottiin
näyttää sekä elämän autio hätä että kuoleman ylhäinen ihanuus, jotta
voisit niistä jommankumman valita. Nyt olet tienristeyksessä, nyt
valitse, ja sinun tahtosi on tapahtuva.

Samassa ääretön tuska täytti nuorukaisen rinnan, ja hän tunsi kuin
verta hikoilevansa.

-- Vapahtajani, mestarini, en ole kuolemaan sittenkään vielä valmis,
hän sanoi, päänsä jälleen pystyyn kohottaen. Anna minulle tuskat vaikka
tuhat kertaa entisiä kovemmat, mutta suo minun sittenkin elämään
palata. Ellen itse itseäni vain alenna, niin eivät sitä toisetkaan voi
tehdä. Ja vaikka en muita voisikaan nostaa, niin en tahdo arkana
sittenkään taistelua välttää enkä sitä vielä ikuiseen rauhaan vaihtaa.
Anna minun ensin elää, sitten vasta katson kuoleman suuren rauhan
ansainneeni.

       *       *       *       *       *

Äärimmäisen tuskan vallassa sairas kääntyi vuoteellaan, avasi hiljaa
silmänsä, ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Mutta hänen äitinsä
riensi kädet ojennettuina hänen luokseen; hänen poikansa oli äskettäin
ruvennut hikoilemaan, kuume oli alenemassa, ja taudin hirvittävä valta
oli nyt lopulta sittenkin murrettu.



TALVI



1.

HUVILA.


                                              Elokuun 24 pnä ....

Vihdoinkin siis valmis! Kaukaiset aavistelut, vuosikausien unelmat,
pitkä-aikaiset suunnittelut määrätyn muotonsa saavuttaneina, kovasta,
harmaasta kivestä, ja puhtaasta, vieläkin pihkalle tuoksuvasta puusta
rakentuneina. Kaikki on paikoillaan pienintä penkkiä ja matalintakin
rahia myöten, niin paikoillaan, että mitään ei voisi enää alaltaan
siirtää, muualle muuttaa, muuttamatta osaa itsestään, näkymätöntä, ehkä
tärkeintä osaa, uniaan särkemättä, elämäänsä pirstomatta, joka
muutoinkin on niin kovin pirstaleista. Ja mitäpä kaupunkilaisen,
varsinkaan tämän maan pääkaupungin asujan elämä muuta voisi olla?
Pelkkää pirstaletta, josta on vaikeata, vieläpä ajan mittaan ainakin
tuossa kaupungissa mahdotonta mitään kokonaista ja pysyväistä rakentaa.

Istun ullakko-työhuoneessani kirjoituspöydän ääressä, kaistale valkeata
paperia edessäni, toimeton kynä kädessä, sillä kirjoittaa en tällä
hetkellä voi, tuskin tahdonkaan. Olen katsellut auringonlaskua,
ihmeellistä, ihanaa poismenoa päivän, jommoista en elämässäni muista
ennen nähneeni paitsi juuri tällä seudulla. Järvi kimaltaa avarana alla
ja edessäni; se ei ole mikään rajaton, rannaton ulappa, mutta rakennus
on varsin korkean kallion laella, ja senvuoksi kaikki suhteet
suurentuvat, viivat käyvät valtavammiksi, välimatkat kasvavat, kaikki
etääntyy, käy kaukaisemmaksi, väljentyy, vapautuu -- siinä koko
salaisuus. Pienessä, rajoitetussa maailmassa täytyy kaikkea koettaa
käyttää rajattomasti hyväkseen, ellei sillä ketään vahingoita; eikä
itsensä hyödyttäminen, kun se ei kenenkään muun kustannuksella tapahdu,
ketään vahingoittaakaan voine.

Kuinka kummasti voimakkaiden petäjien rungot nyt päivänlaskussa
punertuvatkin! Ja iltapilvet ja lännen pienet laineenkareet, joihin
puhkee ihan violetti värituntu. Tuskin muistan sormukseni
ametistikivenkään koskaan niin tummansyvänä säteilleen -- ainoa
"kappale luontoa" muutoin mikä vuosikymmeneen on lähelläni ollut. Tämä
on jo todellakin rappeutumista, dekadenssia! Ainoana luonnonnautintona
kova, kylmä kivi, miten kaunis ja kimaltava se muutoin lieneekin.

Tämä kesä oli elämäni painostavimpia. Mitään ulkonaista epäsointua ei
ollut, sillä olinhan niin monet muut kesät viettänyt kaupungissa, ja
luullut suuresti siitä nauttivanikin, mutta kaikki sisäiset vaistot
vetivät nyt sieltä kauas tänne pohjoiseen, pois hälinästä, pois
ystäväpiiristä, pois elämän myllertävästä tyhjyydestä ja autiudesta
tänne äänettömään, kuolonhiljaiseen elämän täyteläisyyteen, josta en
ensi hätään aio paeta takaisin tuonne, tuonne... en tahdo lausua ääneen
sitä sanaa, en kirjoittaa sitä paperille, sillä pelkään että se ei
olisi kaunis. Ja täällä kammoan kaikkea rumaa, sillä se tuntisi itsensä
varmaan kovin kodittomaksi ja orvoksi kaiken tämän hyvän ja hiljaisen
ja kauniin sitä täällä ympäröidessä.

Aion asettua kokonaiseksi vuodeksi tänne huvilalle työskentelemään.
Sivumennen sanoen vihaan tuota huvila nimitystä, sillä tarkoitukseni ei
suinkaan ole milloinkaan missään pelkästään "huvitella", elämä on liian
vakavaa ja vaativaa tässä iässä jo moiseen ajanvietteeseen, mutta
paremman puutteessa käytän tätä sanaa vanhasta tottumuksesta ja
mukavuuden rakkaudesta, ja tänne jään siksi, että tahdon nähdä oikean
syksyn, ja ennen kaikkea oikean talven, sydänmaan kovan, karun,
ankaran, totisen talven, jollaista en milloinkaan ennen ole nähnyt. En
tiedä talvesta oikeastaan yhtään mitään, sillä eihän kaupungin talvi
ole muuta kuin narrinpeliä. Sillä mitä muuta kuin narrinpeliä on
sellainen, että ensi tuimemman tuiskun ja pyry-ilman sattuessa
vedätetään satojentuhansien kustannuksella lumi niin tyystin pois
kaduilta, että suojan sattuessa pari päivää myöhemmin sama lumi on
vedettävä kaduille takaisin maksamalla uudet, ihkaisen uudet
sadattuhannet ilosta käsiään hykerteleville ajomiehille. Kaupungin
talven vaiheet ja kauneus riippuvat tarkoin poliisisääntöjen
määräyksistä -- siis jonkunverran rajallista, jotta en sanoisi
rajoitettua kauneutta. Olisi somaa nähdä jouduttuaan jo tuollepuolen
kolmenkymmenen ikävuotensa ensi kerran poliisin mielestä ja vallasta,
vaikkapa nyt suorastaan konstaappelin mielivallasta riippumatonta
kauneutta.

Useat kaupunkilaisystävät järjestävät syöntinsä, juontinsa, vieläpä
rakkauselämänsäkin poliisisäädösten mukaan. Heistä tuntuu elämä hyvin
miellyttävältä, ja ennen kaikkea turvalliselta.



2.

SYYSTÄHDET.


                                             Syyskuun 24 pnä ....

Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne
kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin
väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi
tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta
sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen
älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja
toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua "kannesta
kanteen" ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä
yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja
avartavaa suurta sopusointua, joka jättää "päämme" rauhaan, meidän
silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää.
Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä,
jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin
järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en
tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi
ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi
kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa
siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen
toistansa enää tuntea. Jotkut "järkevät" kansalaiset kertovat
kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa
avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen
ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä
rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä
käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.

Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta
ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua
tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat
tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit,
jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina
puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen
niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä
ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi
illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien
säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat
säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne
sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien
kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin
mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä
kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät
kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste
säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään
saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast'aikaa pikajunalla ajaa huristaa,
mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän
pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele,
itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja
siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin
kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä
peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää
tapahtumatta.

Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle
puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa
totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven
kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne
kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle,
sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen
aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste
asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen,
kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta.
Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren
helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden
asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen
minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa,
onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla
iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä
todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa,
koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti
rakentaa, itselleen ja kaikille muille?

Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea
taivaassa asuvansa?



3.

VARISEVAT LEHDET.


                                            Lokakuun 15 pnä ....

Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys.
Lehdet varisevat, lehdet varisevat...

Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät
tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä
laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet,
kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina,
läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy
pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.

Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää
hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin
peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on,
kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten
korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun
niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän
vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se
melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton
kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa,
keventää ja henkevöittää. -- Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä
rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä
kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla
mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.

Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota
pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut
puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat,
talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma,
kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole
ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen
lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt
mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta
kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan
olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta.
Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven
suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä,
niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla
sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut
siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat.
Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä
peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys
siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa
ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys,
kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin
voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.

Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti
lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken
ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan
metsäpolkua myöten kotia.

Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt
kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini
kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen
askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen
kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä
karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen
tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut,
tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo
pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena,
toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys
hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta
näyttävään pilkkopimeyteen.



4.

ENSI LUMI.


                                                Lokakuun 23 pnä ....

Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä
tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona,
mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta,
ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa
liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein
pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä
vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut,
ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja
äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria
valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina,
siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan
hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys,
suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain
lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa
hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin,
viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen
uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion
torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei
ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin
itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan
putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan
olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja
sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön...

       *       *       *       *       *

Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.

Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot
vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot,
tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää
salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en
rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut
kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon
kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä... Sammutan suuren
kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu
kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa
milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin.
Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän
varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet,
aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää
ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan
kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin
tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä
nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne
sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan
ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan
niin uskoa.

Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun
kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille
lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain
avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu
seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana
silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia
sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen,
ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin
vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja
yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain
kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään
tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa
rajattomuudessaan on.

Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme,
ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena
yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken
sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta
samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan
tähtitaivaan alla.



5.

MAISEMA.


                                                 Lokakuun 24 pnä ....

Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin
nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan
valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät
paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti
vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana
ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä
juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat
ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää
lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen
paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja
rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan
suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian
pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja
vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla
pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi
tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot,
virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä
jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa
käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian
pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma
vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun
kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.

Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea,
metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri
syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt
suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi,
tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä
kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja
kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä
nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain
astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes
käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä
luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne
siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren
ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja
korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi
jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan
taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa
värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan
ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja
suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan
kannen alta etsiä.

Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä!
Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja
pienet, pienoiset ihmisen lapset!



6.

JÄRVI JÄÄTYY.


                                                 Lokakuun 28 pnä ....

Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan
kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä
pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut
minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja
tulevaksi toivotellut.

Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta;
lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla
luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja
leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista
litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja
tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven
suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen
ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten
olioiden joukossa muutoin lienevätkin.

Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen
ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista
ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa
aprikoimisen aihetta.

Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta
kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa
piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa:
rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis
juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää
kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat,
rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla
puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä
jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä
minutissa luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa
tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja
oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat,
upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet
taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.

Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä
suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja,
olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen
ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän
kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli,
ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi
sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja
sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea
juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta
suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja
avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin
juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja
tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi
monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen
rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta
rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.

Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset
jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi,
kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. -- Kummallisen
mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa
herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin
liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi
vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa.
Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa,
kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat.
Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs
kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki
ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat
vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka
äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle,
kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten
hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa
kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on
jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita
kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien.
Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes
aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin
meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko
valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen
jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula
koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa,
jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen
pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien,
avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan,
kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua
kotirantaa kohti.

Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa.
Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun
kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut,
vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien
pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin
sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.

Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna
sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja
talvinen tahansa.



7.

KIMALTAVAT HANGET.


                                                Marraskuun 25 pnä ....

    Välkehtii valkoisena hangen pinta,
    petäjät nuokkuu lumipeitteen alla,
    syänpäivän kylmä kuulto taivahalla,
    timanttivöissä vuoren jäinen rinta.

    Väräjää metsä virttä salaisinta.
    Sinervät varjot peittää tummemmalla
    hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla
    päivällä silmässään kuin palavinta

    paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä
    hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken.
    Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä.
    Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää,
    alottaa oudon, yöllisen jo retken.
    Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.

Riimileikittelyä! -- Silmäilin yhtenä päivänä Danten "Uuden elämän"
sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin
juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata,
lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen
vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin?
Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut
liikaa mitään. -- Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä
ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.

Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka
tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa
lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä
tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan
se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi
esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä
se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa
yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole
mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille
vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja
mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää
selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se
on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin
palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.

Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon
ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten,
avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien
vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja
violetti-valtamereen.

Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman.
Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden
korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän
punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee
huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa
alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä
tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä,
läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on
käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä
terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan,
lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään
herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon
voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.

Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten
kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle
hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta
koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin,
tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen
puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.



8.

TÄHTI-YÖ.


                                             Marraskuun 27 pnä ....

Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on
tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain
kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi
pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään,
joka ei sekään mistään "varmoista" ennustuksista ja merkeistä
huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot
lupasivat "vissisti" mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta
soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin
vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen
hymyyn virkkoen, "että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä
vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin". Mutta yöllä
pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon
asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa
jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat
kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja "vanhat, viisaat suut"
vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko
ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan
suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. --

Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin
tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden
kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia
ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin
-- pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi
äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi
äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani
kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi
pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan
kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja
jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.

Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes
kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä
poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän
riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön
ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille
maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa,
kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka
ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi
ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja
itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt
alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.

Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä
kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa,
mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta
sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana,
irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon
kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus,
suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin
suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi
vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja
kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten
ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen;
sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä
juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa,
sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa
kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä
sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä,
kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan
viisas suu kerran on sanonut...

Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät
suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt,
alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on
laskettu.



9.

SYDÄNTALVI.


                                                 Joulukuun 24 pnä ....

Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet,
ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi
pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt.
Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on
ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja
onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan
syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman
sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut
virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen
hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.

Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin,
eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan
ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin,
vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta
olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä
kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi
senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi
usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut
ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan
kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi
kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti
saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni
samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen
todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha
talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön
kaksitoista lyöntiänsä.

Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta,
että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin
läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu
omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina
sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos
tulipalopakkasyöhön. "Jumalan rauhaa, ystävä", kuulin erään kevyen
säderihman itselleni kuin kuiskaavan. "Samaa sinullekin, naapuri!"
vastasin yhtä äänettömästi. "Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle
joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa
sielläkin", jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. "Minulla
ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria
jäätävän pakkasen syliin", vastustelin. "Älä ole milläsikään; olen
saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä
isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata
paleltumatta mukanani, minne mentäneekin", kuulin säteen hennosti
säkenöivän. "Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno,
hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?" kysyin.

"Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim.
tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista
sekunnissa, jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä
siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia,
henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt
näytettävänä".

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan
ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi
seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja
niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko
luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut
kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat
siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät
kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi
joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja
latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui
sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen
akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin,
tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt
siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi
eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät
helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat
kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella
navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput
valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä
punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään
näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja
leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa
ollut. "Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta
äidin nukkuessa?" ajattelin kauhuissani. "Ole huoletta", säihkyivät
säteet, "poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti
sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja
suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille
hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea
on suotu."

Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä
jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten
huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään
poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi
pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja
livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta
jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat
sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut,
riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli
vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien
kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen
pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta
ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle
salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun
huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.

Pyhä, muinainen uhripuu!

Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja
äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä
jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen
lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast'ajat, aikakaudet, suvut,
sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin
uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja
tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka
varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa.
Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä
sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa
soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen
ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi
se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella,
yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana,
korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin
valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon
huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas
hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja
pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä
pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos
kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on
elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää
mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja
tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää
ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän
kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole
enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita,
lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa,
joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään
kiertää...

Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön,
syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää
tunteva etkä tajuava.



10.

KEVÄÄN KAJASTUS.


                                              Maaliskuun 7 pnä ....

Talven valta on taittunut. Kuin iloisena viserryksenä väistyy päivä
toisen, entistään yhä vain kirkkaamman tieltä, hukkuu kuin hankien
huikaisevaan kimallukseen, haihtuu raikkaitten, keväisten tuulien
vapauttavaan, väkevään huminaan, joka kuin valtavana, voitokkaana
virtenä laulaen lentää yli talven unesta valveutuvan maan ja
jääkahleitaan luovan laajan, levottoman meren.

Jokainen päivä on kuin havahtuvan elämän uusi, hohtava synnyinhetki.
Ilmat ovat täynnä aavistelevaa odotusta, joka kuin tuhansina
sulotuoksuina tunkeutuu olemukseen juovuttaen, päihdyttäen, hullauttaen
aistit, täyttäen sielun kuin siintävän silkin salaperäisellä suhinalla,
tummien, välkkyvien jalokivien raskaalla, huumaavalla loistolla,
sydänyön satakielien suurella soitolla.

Nämä alkavan kevään ensimmäiset, kuultavat päivät kuin kruunaavat
talven iäisen kauneuden. Tuhatsärmäiset timantit leimuavat, syytävät
tultaan kaikkialla. On kuin sokeat saisivat takaisin näkönsä, kuurojen
korvat aukenisivat, mykät rupeisivat puhumaan, ja itse valjut
vainajatkin nousisivat viluisista, jäisistä hautaholveistaan.

Liian köyhiä ovat sanat kuvaamaan tätä uudestisyntymisen suurta,
riemuitsevaa luomisen juhlaa, liian köyhiä ja kuluneita. Viskaan pois
kynän, paiskaan paperit syrjään, jätän ne päivän käsiin kellastumaan.
Pivollinen kahisevia, kuihtuvia syyslehtiä, kajastuksia elämän suuren,
polttavan, ainaisen auringon korkeasta, kiiluvasta kullasta. Kuvan
kuva, pisaran pisara. Täyteläisyyden tyhjyys, autiuden avuttomuus,
alakuloinen huokaus aavistelevassa, ainaisessa odotuksessa, kaukaisessa
kaipuussa, rajallisen rajattomuudessa, jolla ei mitään alkua ole.

Yhtä vähän kuin loppuakaan.



AURINGOSTA OLET SINÄ TULLUT JA AURINGOKSI PITÄÄ SINUN JÄLLEEN TULEMAN


Auringosta olet sinä tullut, pyhästä, polttavasta piiriloimusta, jonka
alku on siellä, kunne sen viimeisetkin rajat raukeavat.

Aurinko, miljoonat, määrättömät auringot, ovat yhtä. Niissä on elämän
alku, samoinkuin sen viimeisinkin palava päätepiste. Ulkopuolella sen
on kuolema, kolkko ja iäinen, sen piirissä elämän hyvä, lempeä, laupias
rajattomuus.

Aurinko on sinun alkusi, Jumalassa ovat sinun syntysi pyhät, iäiset
juuret. Aurinko on Jumala, ja Jumala on aurinko, nimistä vähät, kunhan
niitä vain nöyrinä, kasvot maahan luotuina kumarrat.

Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, -- tuhon ja
kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja
liki käyt.

Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat
oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden
ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä,
ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään
mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin
toimiimme.

Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin
tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen
lennähtää.

Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa
kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita
ratojamme.

Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen
kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän
tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa
toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.

Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä
lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä
vaellettuamme jälleen palattava.

Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen
uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei
elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi,
ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.

Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo
on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään
paahdattaa.

Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen
ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.

Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina
siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka
väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje
rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja
synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.

Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä,
vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet
voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja
hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi
äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois,
missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle
kehittyneenä kukkii kuin täällä.

Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti
korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille,
päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma
pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja
jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.

Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja
ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet
sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin
kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman
yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset
puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.

Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima,
minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat.
Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä,
omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se
näkee, tuntee kaiken.

Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki
tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat
tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka
auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää
auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi
polttopisteeksi jälleen tuleman.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämä ja kuolema" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.