Title: Iltakellot - Runoja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iltakellot - Runoja" ***


ILTAKELLOT

Runoja

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.



SISÄLLYS:

Hämärä.

   Ma karille laskin elämäni purren.
   Sa menet pois...
   Yön hämärä-kellot rinnassa soi...
   Ikäväni.
   Yön yhden ma valvoin.
   Näin unta.
   Laineen laulu.
   Kutsuu valtiaat ja orjat...
   Ylösnousemus.
   Huokaus.
   Ma vannon.
   Jo luovutko luotani ainoa armas.
   Hämy lankee.
   Nuorena tein minä lemmen valan.
   Vanki.
   Jo väsymys saapuu.
   Damokleen miekka.
   Hakamaassa liikkumatta.
   Ma olen kuin alaston puu.
   En ma pelkää, vaikka näen.
   Pidän iltasin iloa itsellein.
   Ken olen, en ma tiedä.
   Ma menin maata lapsena.
   Auringolle.
   Minun ei pitäisi näin.
   Ma taas olen niinkuin lapsi.
   Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on.
   Olit sairas ja sentään sankari.
   Mitä voimme me sille.
   Kalpeni poski, harveni hapsi.
   Ah, syy jos syytä lievittää voi.

Yön ääniä.

   Rakastin kaukaista, korkeaa päivää.
   Astun ulos unhoitettu.
   Elegia.
   Viri kylmä käy yli kalpean veen.
   Pyhä yö.
   Talvi.
   Murhe.
   Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu.
   Mun askeleitani vartioi.
   Nocturno.
   Meni onneni pois.
   Peijaat.
   Me kuljemme ääneti, kahden.
   Sérénade mélancolique.
   Yössä kuljen.
   Tuomio.
   Aivoissa sekoo ja sakoo.
   Syntiinlankeemus.
   Helppo on kestää kohtalo.
   Luominen.
   Suruni on syvempi syvintä merta.
   Tuskalle.
   Voitettu.
   Paljon on tanssittu.

Kaukomaa.

   Suuri, täysterin paistava päivä.
   Oi, ihmeiden ihme.
   Ma tahdon uskoa sinusta.
   Ilot ovat useasti ensin itketyitä.
   Jo kevät-ilon valkeaa.
   Kirkkotie.
   Hiipii halla harmahin helmoin.
   Syksyinen rakkaudenlaulu.
   Miksi vain kevät kehuttu.
   Kuoleva.
   Mieleni oisi.
   Henki, mi pakenit.
   Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
   Rakensin rintaani kirkon.
   Leikkivälle lapselle.
   Taas kaukaa laulavat lauluaan.
   On mulla maa, kaunehin kaikista maista.
   Keväisten unien valkea Suomi.
   Siunaus.



Hämärä.



Ma karille laskin elämäni purren.


    Ma karille laskin elämäni purren:
    suru ääretön on, ei ehjene surren.

    Suru ääretön on, sydän lausu ei julki,
    kuin simpukka sairas se kuorensa sulki.

    Se leikkinsä jättää, se ystävät hylkää,
    ei enää varro se ylhäistä ylkää.

    Ei kannusta työ, ei hellytä hyvyys,
    ei houkuta vieraiden silmien syvyys.

    Ei enää pyydä se onnea uutta,
    vain unhoitusta ja hiljaisuutta.

    Se sykkää aikaa ja aatosta vailla
    ja helähtää särkyneen kellon lailla...



Sa menet pois...


    Sa menet pois,
    ja kaikki kaunis katoo.
    Sa menet pois,
    ja päivän soihtu putoo
    uloon syvyytehen merihelmen.
    Ummut vastavalmiit
    varisevat niinkuin syksyn sato,
    heelmät herkulliset ilon, onnen
    katselevat elonpuussa tyhjään,
    peilaillen kuin kalpeet kuvapatsaat
    pintaan autioksi jääneen altaan.

    Sa menet pois,
    ja kaikki keitaat kuolee.
    Sa menet pois,
    ja aron hiekkatuuli
    rannattomaan hautaan yrtit nuolee.
    Karavaanit kalliit
    vaipuvat kuin vainajien varjot,
    sammuvat kuin sammuu yössä tähti
    irronneena luota suuren Luojan
    taikka sielu kultaa sinkovainen
    suljettuna lemmen auringolta.



Yön hämärä-kellot rinnassa soi...


    Yön hämärä-kellot rinnassa soi...
    Mua odotat suotta.
    Olen vanha, lien elänyt tuhannen vuotta.
    En lempiä voi.

    Maa vait' on, avaruus autio soi...
    Mua pelkäät syyttä.
    Ma katselen elämän äärettömyyttä.
    En vihata voi.



Ikäväni.


    Ikäväni ainainen mua ajaa,
    ikäväni vailla määrää, rajaa,
    ikäväni, joll'on vauhti meren,
    myrskyn, luonnon paine, pakko veren.

    Virta vierii, rannat yhä vaihtuu,
    kuihtuu kukkaset ja nuoruus haihtuu,
    aukee ijäisyydet jäiset, laajat...
    Onnettomat suuren kaihon saajat!



Yön yhden ma valvoin ja ainiaks vanhennuin.


    Yön yhden ma valvoin ja ainiaks vanhennuin,
    nyt yksin aavoja selkiä allina uin.
    Voi, mitä ma tein,
    kun hukkasin leikin ja lempeän nuoruutein!

    Käy kuoleman kohina ylitse raskahan veen
    ja ylitse punaisen puiston lakastuneen.
    Voi, suloa suvisen haan!
    Sua rakastin niinkuin onnea rakastetaan.



Näin urita: sa minua suutelit


    Näin unta: sa minua suutelit
    hämyssä valkean ehtoon:
    ja rintaani tuhahti sävelten vuot
    kuin leivoset keväiseen lehtoon...

    Näin unta: sa syliisi suljit mun
    ja kuiskasit ainoaksesi:
    kaikk' aamujen auringot huikaisi mun
    ja silmistä virtasi vesi...

    Havahduin: kaikk' oli haihtunut,
    et enää tuntenut mua:
    jäin muistamaan, jäin murehtimaan
    unen onnea kadotettua.



Laineen laulu.


    Laine huokaa, laine laulaa,
    musertuen maata kaulaa...
    -- Kelle laulat, laine, kelle?
    -- Tyhjyydelle, tyhjyydelle.

    Lisää saapuu monta, monta
    samaa rataa rannatonta...
    -- Mistä tulet, laine, mistä?
    -- Kaukaa tietymättömistä.

    Meri käy, vaikk' aalto vaipuu.
    Sydän kuoli, vaan ei kaipuu,
    muruinakin pyrkii soimaan,
    lyötynäkin kapinoimaan.

    Kysyy: miks lyön määrää vailla,
    vaivun tielle laineen lailla?
    Miksi halla, miksi helle?
    Raskas laulaa tyhjyydelle!

    Hulluna näin huudan yhä
    häntä, jok' on Suuri, Pyhä,
    jota turhaan palvoin lassa,
    jot' ei ole olemassa:

    Herra, Herra, näätkö sinä,
    sadat sammui niinkuin minä,
    tuli yöstä, yöhön meni...
    Ole hellä heimolleni!

    Huudan eikä kenkään vastaa...
    Kuohut kasvojani kastaa.
    -- Vaipukohon ken ei kestä!
    Suur' on laulu tyhjyydestä.

    Suur' on luomakunnan hätä,
    eikä silmää näkevätä.
    Meri pauhaa, tuuli tuulee,
    eikä korvaa, joka kuulee.



Kutsuu valtiaat ja orjat...


    Kutsuu valtiaat ja orjat...
    Yhä jään ma paikalleni:
    en nää heissä heimolaista,
    enkä muista nähneheni.

    Kun hän tulee, ei hän kutsu
    hiihtää Hiiden sivakoilla
    ohi, vaiti, yössä, yksin,
    tuskan onni ohimoilla.



Ylösnousemus.


    Haaveissa ja unelmissa
    aikani ma ennen elin,
    herkkämieltä henkeäni
    niinkuin lasta hemmottelin.

    Lauloin sille: maa on taivas,
    taivaan pieltä punertavaa
    liidä, leiki sadun mailla,
    älä silmiäsi avaa!

    Kävin teitä kumaroita
    ainahisen valheentunnon.
    Tuosta kumaraisen tielle
    kulmakivi kovan kunnon.

    Nousi varsi niinkuin honka,
    tulta iski pää ja rinta.
    Siitä asti leikit lepää,
    raataa karhi rautapinta.



Huokaus.


    Joutaisit jo, rinta houru,
    alle piilun, alle paalun,
    alle paasipermannonkin!

    Tulesi on velhon tulta:
    huout kylmää, huout kalmaa
    tulen alta tuimimmankin.

    Joutaisit jo kalman kyttä
    surman salpojen sisälle,
    kalman rautakammitsoihin,
    ankioon oilun ikuisen!



Ma vannon.


    Ma vannon: sydämestäni
    ei kuvaas kaada mikään;
    sua rakastan, en muuta tehnyt
    elämäni ikään!

    Ma vannon: korkeammasti
    viel' lempinyt ei kukaan;
    ma tiedän, millä mittaan sen:
    sen tuoman tuskan mukaan.

    Sen vuoksi vuodet hukkasin,
    työt suuret tyhjäks meni,
    sen alla paloi poroksi
    mun herkkä nuoruuteni.

    Sen vuoksi maailmanrantoja
    nyt koditonna polen...
    mut ällös sääli, nääthän, kuinka
    onnellinen olen!



Jo luovutko luotani, ainoa armas.


    Jo luovutko luotani, ainoa armas,
    onko jo kuoleman ilta?
    Oi, viivy, onneni viimeinen muisto
    päiviltä kaukaisilta!

    Jää katseesi tyhjään tuijottamaan,
    huulesi vastuuta vaille...
    Ah, hyvästi siis, sinä kultainen nuoruus!
    Aurinko painuu maille.



Hämy lankee.



    Hämy lankee,
    tähdet syttyy...
    Värjyy syöntä arkaa kaksi...
    Tähdet häipyy...
    Sana hyytyy
    huuliin sanomattomaksi...



Nuorena tein minä lemmen valan.


    Nuorena tein minä lemmen valan;
    kauan on siitä, jo vanheta alan.

    Vuosien vaahdot vaiheita ajaa;
    ei ole valasta vapauttajaa.

    Ohitse ammoin armaani meni;
    unta on mieletön kaipaukseni.

    Ah, mutta tiedän: haudassa vasta
    voin minä lakata odottamasta.



Vanki.


    En omasi olla ma koskaan voi,
    mitä sille itse ma taidan,
    sua pettänyt en, sua ikävöin
    läpi vankilan ristikko-aidan.

    Mut vapahtaa et vankia voi,
    sitä ei ole voineet kutkaan,
    sua syleilin, sua suutelin,
    vaikk'en sua rakastanutkaan.

    Sua kaihoni kipeä kurkoittaa,
    mut toisen tahto sen johtaa;
    olet tuomitun iltatähtönen,
    joka rautaruudusta hohtaa.



Jo väsymys saapuu.


    Jo väsymys saapuu
    väkevämpi kuin elämän huuma,
    on armaampi siimes
    kuin auringon suutelo kuuma,
    ei peljätä tyhjin tyhjyys,
    ei kuoleman hätä:
    en kohtaa elämätöntä
    ma taakseni jätä.

    Jo väsymys saapuu,
    en jaksa pystyhyn nousta,
    käsivarteni herpoo,
    ei jännitä entistä jousta,
    sydän heikosti sytee
    ja järkeni vaikea vaipuu,
    olemattoman onneen
    on henkeni ainoa kaipuu.

    Jo väsymys saapuu,
    tule luokseni armias uni,
    tule autuas tummuus,
    tule kuolema kaivattuni!
    Syyslehdet hautani peittää,
    syystuulet huokaa...
    Ah, älkää etsikö mua,
    mun nukkua suokaa!



Damokleen miekka.


    Maa kaunis on tää, paras kaikista lie,
    ja korkea, ihana ihmisen tie!
    Jo siunaten kohotan taivaalle pään,
    kun Damokleen miekan ylläni nään...

    -- Sua kutsuu suuret sankarityöt
    ja unet niin aavat kuin tähtienvyöt.
    -- ma tulen! mut uuvun ja valjuna vaan
    jään Damokleen miekkaan tuijottamaan...

    Soi karkelon tahti, ei pilveä näy.
    -- Sa elämän seppelejuhliin käy!
    Ma riennän luo, mut syrjähän jään:
    Damokleen miekan heiluvan nään...

    -- Olet sairas, sa ainoa armaani mun,
    mut rakkaus pelastaa kadotetun!
    -- Sa väisty! Jo putoaa päivä ja kuu:
    Damokleen miekka laskeutuu...



Hakamaassa liikkumatta.


    Hakamaassa liikkumatta
    pitkä lehmilava...
    Kaukaa vanhan vinttikaivon
    laulu valittava...
    Sumut uivat lakkasoilla,
    päivä laskee lakeoilla...

    Askel, huntu, aironloiske,
    lemu niittyliljan...
    Elotulet taivahalla,
    kypsyttäjät viljan...
    Sumut lepää lakkasoilla,
    päivä laskee lakeoilla...



Ma olen kuin alaston puu


    Ma olen kuin alaston puu;
    syyshyhmät laskeutuu...

    Pois tuuli on puistanut puvun,
    ja halla on hyytänyt kukat
    ja lehtien tuhatluvun.

    Ma olen kuin alaston puu,
    mi sairaana sammaltuu...



En ma pelkää, vaikka näen.


    En ma pelkää, vaikka näen
    haudan harmaan aukeanan;
    tiedän hengen, ajatuksen
    haudan halki vaeltavan.

    En ma pelkää, vaikka näen,
    miten päivä iltaan siirtyy;
    hetken hymy hukkuvaisin
    ajan kirjoitukseen piirtyy.

    Sielu sammunutkin soittaa
    taivaan kaarten alla kaikain,
    putoo tähtisatehena
    päälle uutten ajast'aikain.



Pidän iltasin iloa itsellein.


    Pidän iltasin iloa itsellein:
    mun hylkäsi maailma muu.
    maanpiiri ahtaaks allani käy,
    mut taivas suurentuu.

    Nyt vasta ma oikean onneni sain,
    ma onnesta osaton,
    nyt vainajat valkeat, seppelepäät
    mun korkeat vieraani on.

    Ma äitini äänen kuulen taas
    ja taattoni armaan nään,
    hän lastaan hiljaa silittää
    yli poloisen, polttavan pään.

    Hän kertoo, kuinka on vilpoisa sen,
    jonka elämän halla hyys,
    ja kuinka on väkevä sorretun syön
    ja ylpeä yksinäisyys.

    Ja äitini laululla tuudittaa:
    ma vaivun virtehen sen,
    olen lapsi taas ja ilmassa on
    kuin huntuja enkelten.

    Ma kanssa henkien karkeloin:
    mun hylkäsi maailma muu.
    maanpiiri ahtaaks allani käy,
    mut taivas suurentuu...



Ken olen, en ma tiedä.


    Ken olen, en ma tiedä,
    taivaltani tunne en.
    Min elin, on vain muisto,
    harhakuva kaukainen.

    Ma tuskan jäljet näen,
    tuska itse haihtui pois,
    ja tuntuu siltä, niinkuin
    toinen kokenut sen ois...

    Niin outoa on kaikki,
    minkä kuulen taikka nään...
    Lien elon hyörinästä
    jäänyt jälkeen, hämärään...



Ma menin maata lapsena.


    Ma menin maata lapsena,
       nyt harmajana havaan;
    näin katoamaton kytketty
       on muotoon katoavaan.

    Pois nuoruutemme murenee,
       pois elämämme hajoo;
    me rakennamme hiekalle,
       mi ajan virtaan vajoo.

    Meit' oudot haaveet heittelee,
       yks nousee, toinen vaipuu;
    ja sentään kalleimpamme on
       tuo tuhon tuova kaipuu,

    mi uskot uudet nostattaa,
       mi rauhaisat vie sotaan,
    ja myriaadit kuljettaa
       näin kohti turmiotaan.

    Ei elon aikaa säästä hän,
       ken ikuisempaa janoo,
    vaan kuihtuvalle kuorelleen
       hän tyynin mielin sanoo:

    Nyt voitit voiton suurimman,
       kun vastuksesi suli,
    sun iski tuli taivainen,
       Jumalan murheen tuli.



Auringolle.


    Kaunis olet, rikas olet,
    sentään syötät karvaan petun.
    Mitä tahdot, Kaikkivalta,
    kartanoista kadotetun?

    Ennen palvoin pyhyyttäsi,
    nyt ma petostasi pelkään.
    Suuri olet, kirkas olet,
    sentään heität pimeen selkään.

    Nyt en katsettasi siedä
    aamuin, päivin enkä illoin:
    jos ma valkeutes näen,
    mustempi vain yöni silloin!



Minun ei pitäisi näin.


    Minun ei pitäisi näin
    miettiä takaisin päin
    ja hetkestä hetkeen kuvaasi armasta toistaa,
    mutta kun yksin ma jään,
    aina sen eessäni nään,
    kuin tähti se yöstä ylleni lempeesti loistaa.

    Pyytävän puoleeni näyt...
    Miksi niin kaukana käyt,
    oi, astu jo alas ja syöntäni syötyä säästä!
    Kohtalon tähti sa liet,
    sama siis minnekkä viet,
    mun luoksesi täytyy kotiin valkeaan päästä!



Ma taas olen niinkuin lapsi.


    Ma taas olen niinkuin lapsi,
    niin taipuva, pehmoinen,
    ma tunnen vain hetken huolen
    ja silmässä kyynelen.

    Ja poissa on äsköinen järki,
    meni urhokas uhmakin pois,
    ja mieleni on niin herkkä,
    että maahan se vaipua vois...

    En ymmärrä haastoa järjen,
    en kuuntele tahtoakaan,
    ma kuulen vain yhden äänen
    ja yhden tuntehen vaan.

    Voi, liian on hento se heinä,
    jolla tuulet leikkiä lyö!
    Pian katkeaa hauras korsi
    ja joutuu sortuvan yö...



Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on.


    Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on,
    se ei lievitä henkemme pulaa:
    me ymmärrämme ja yhdymme,
    mut emme voi yhdeksi sulaa.

    Ken löysi onnensa oikean,
    sen kadotti ainoastaan:
    me rakastamme ja kärsimme
    ja särymme toistamme vastaan.



Olit sairas ja sentään sankari.


    Olit sairas ja sentään sankari,
    olit oikeaa sankaruutta,
    jok' ei lievitys-yrttien hintaankaan
    myy sielunsa aateluutta,

    jok' ei maantien almuja anele,
    eikä rakkautta rahvaan,
    vaan uskoo omaan uskoonsa
    ja oman kalpansa kahvaan.

    Näin kauniina kuvasi kerran näin,
    ja muuta en nähdä mieli,
    muu kaikki on valhetta, varjoa vain.
    Siitä vaikene kantelon kieli!



Mitä voimme me sille


    Mitä voimme me sille, jos minulla
    on kuumempi, villimpi veri,
    jos sinä olet rannan kallio,
    minä levoton, läikkyvä meri!

    Mitä voimme me sille, jos minussa
    elo tummasti roihuten palaa,
    sinä valkeaa naista haaveksit
    ja lauhkeaa ilmanalaa!

    Älä tule: en merta, en tultakaan lie,
    mene pois, elä onnekkaana!
    Olen onneton, lemmetön, olematon
    vaan pettävä Fata Morgana!



Kalpeni poski, harveni hapsi.


    Kalpeni poski, harveni hapsi,
    vanhuus jo varjonsa heittää.
    Sulhoni rinnall' on morsio nuori...
    Kunne voin tuskani peittää!

    Kuuletko itkuni nurmen alla,
    armas taatto vainaa?
    Aukaise ijäisen kartanon portit!
    Murhe mun mieltäni painaa.



Ah, syy jos syytä lievittää voi.


    Ah, syy jos syytä lievittää voi, niin
    tää tiedä turmioni salaisuus:
    mun kaasi lemmen ylönpalttisuus,
    mun epätoivo syöksi rikoksiin.

    Ma vannon kautta kaiken kallihin:
    sa yksin olit ylkä sydämen,
    ja halki elämäni myrskyisen
    ma sua ainoata tavoitin.

    Jos käyt siis, armas, työlle tuomarin
    ja kysyt: onko tekoasi tää?
    ma vastaan: olen kaikkeen vikapää,
    mut sua ainoata rahastin.



Yön ääniä.



Rakastin kaukaista, korkeaa päivää.


    Rakastin kaukaista, korkeaa päivää,
    vaikk'en päivää ma nähnytkään.
    Hetkinen haavetta, haihtuvaa häivää
    riitti riemuksi tuomitun pään.

    Unessa uskoin: aurinko koittaa
    mullekin, piltille pimeän maan.
    Elämän murhe mun voimani voittaa,
    aamuun asti en jaksanutkaan.



Astun ulos unhoitettu


    Astun ulos unhoitettu
    talvi-yöhön aavaan,
    annan jäisen viiman viiltää
    poven paljaan haavaan.

    Tähtitaivaan kylmän alla
    polvilleni lankeen,
    painan posken polttavaisen
    viluun valko-hankeen.

    Siinä lepään, siksi kunnes
    haihtuu hourekuvat,
    sydän syyttämästä lakkaa,
    veret vaientuvat.

    Kunnes olen talvi itse,
    tunteeton ja tyyni;
    jokaisen, ken tielle sattuu,
    hyydän hymyilyyni.



Elegia.


    En ole unta silmiini saanut
    seitsemään pitkään yöhön,
    en ole päivin päälleni pannut,
    enkä koskenut työhön,
    en ole voinut,
    en ole voinut,
    niin on sydämeni lyönyt.

    Tuijotan autioon, kolkkoon kotaan,
    aatos aatosta ajaa...
    Miksi et säästänyt, musta surma,
    köyhän aarnio-majaa?
    Kuka on käynyt?
    Hukka on käynyt,
    karitsani ainoan syönyt.

    Ijäti itken, ijäti huokaan
    häntä, mi ijäksi meni.
    Itkekää kaikki ihanat tähdet
    kuolemaa rakkauteni!
    Ei ole moista,
    ei ole toista,
    toista taivahan alla.

    Haavoittuiko, hairahtuiko,
    mielelläänkö hän lähti?
    Tähdet ei vastaa, tähdet ei paista.
    Hän oli ainoa tähti,
    ainoa kauneus,
    riemu ja rikkaus
    elämäni taivahalla.



Viri kylmä käy yli kalpean veen.


    Viri kylmä käy yli kalpean veen.
    Mua syvyyden henget vuottaa...
    Mulle nuoli on ammuttu sydämeen,
    en jaksa elämään luottaa...

    Vesi luokseni luovii hiljalleen
    ja huuhtoo liestyvää jalkaa...
    Olen astunut väärän taipaleen,
    en jaksa alusta alkaa...

    Ylt'ympäri hirveä hiljaisuus.
    Meri aution helmansa avaa...
    Joko alkaa autuas tuskattomuus,
    uni, josta en enää havaa?...



Pyhä yö.


    Kaikk' on hiljaa, pimeä on yö,
    tuul' ei tunnu eikä laine lyö.
    Kynttiläni yksin lekottaa,
    tervehtäen vilkkumajakkaa.

    Kuvat kulkee, pyhä yö on tää:
    tehdyks nään, mi tekemättä jää:
    purjelaivan vanha raakapuu
    kaukomatkoistansa uneksuu.

    Hetki seisoo, heijastusta vain
    aikain menneiden ja tulevain
    syksyn ensi tähti kaukainen
    toistaa tiessä vesipeilien.



Talvi.


    Nukun niinkuin lumen alla
    lakkapäinen lahti.
    Jäähän kiinni kytkettynä
    unten huvijahti.

    Hangen alle haudattuina
    sadun suuret saaret,
    pilvivalliin vangittuina
    kaikki taivaankaaret.



Murhe.


    Surun lapsi, tuskan tuttu
    olen aina ollut,
    niin ei vaivaa vaikeata,
    jok' ei tielle tullut.

    Tuli tuskat niinkuin tunnit,
    meni päiväin mennen...
    Nyt on murhe, jok' ei mene,
    suurempi kuin ennen,

    murhe, joka kaataa kaiken
    elon työni lakoon,
    murhe, jok' ei lähde enää
    toista tuskaa pakoon,

    murhe, joka saartaa sielun
    rannattomaan sumuun,
    murhe, jot' ei hukuttaa voi
    epätoivon humuun,

    jota ei voi kyynelöidä
    eikä laulaa julki...
    Kaiken lohdun armoilta se
    sydämeni sulki.



Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu


    Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu,
    sen kertoi unessa äitini haamu...

    Syyn synkimmän tiessä hän vastaani astui,
    kun epätoivon nyyhkeestä kasvoni kastui,
    oman sieluni yöstä hän varjona nousi,
    oman vereni hyrskyjä venhonsa sousi.
    Oli ammoin jo sammunut järkensä valo,
    hänen silmistään liekehti hulluuden palo.
    Hän viittoi, hän nilkutti, huuteli lastaan,
    hän käteeni tarttui, ma en pannut vastaan,
    pois turtuvan tunsin vain tuskan ja huolen,
    kun kuuntelin lauluja mielipuolen...

    Voi, äitini laulu ja äitini ääni
    soi vieläkin lävitse hämärtyvän pääni...

    Ah, äiti, äiti! minne hän meni?
    Sun jälleen tunnen ma äidikseni!
    Ah, äiti, äiti, niin raskas on elää!
    Niin keveästi mieletön laulusi helää...
    Ah, äiti, äiti, älä jätä sa mua,
    ma tulen, ma kaipaan ja rakastan sua...



Mun askeleitani vartioi


    Mun askeleitani vartioi
    rodun ankara edesvastuu,
    ma tiedän: kaukana korvessa
    on silmä, mi eestäni kastuu;
    siell' auransa raskaan takana
    suon raataja harmaa astuu.

    Siell' istuu pirtissä pimeessä
    tuo köyhä ja kalpea väki,
    joka polvesta polvehen samat työt
    ja samat halla-yöt näki,
    jonka ainoa kulta ol' aurinko
    ja lehtojen lempeä käki.

    Ah, Herra, armahda vihdoinkin
    eräkorpien raataja-rukkaa,
    mi ikänsä palveli harmaata hallaa
    ja kuunteli syys-yön hukkaa!
    Ja varjele minua ensimäistä
    halla-yö-heimon kukkaa!

    Mun askeleitani vartioi
    esitaattojen harmaja muuri...
    Herra, tee minun päästäni valoinen
    ja sydämestäni suuri.
    Kaikk', kaikki ma jällehen sinne vien,
    kuhun vie minun henkeni juuri!

    Kaikk', kaikki ma jällehen sinne vien,
    missä heimoni surua kantaa,
    missä erakko askelin raskain käy
    erälammikon laihaa rantaa.
    Vasta sitten hän, siunattu, rauhan saa,
    kun mulle hän murheensa antaa!



Nocturno.


    Sydämeni sairaasti syksy-yössä sytee...

    Käteeni nojaan väsyneen pään.
    Vanhat muistot
    piirtyvät mieleen,
    akkunan pieleen
    nyyhkien vaivun,
    kaiken turhuutta tuumimaan jään.

    Viimeinen kynttilä pöydällä kytee...



Meni onneni pois.


    Meni onneni pois,
    jaksa olla en onnetonkaan,
    miten ääretön, ah,
    väsymykseni onkaan!

    Mut lempeä auer
    mun sieluni sairaan saartaa,
    maa silmistä hukkuu,
    vain tähdet ylläni kaartaa.

    Avaruus haastaa,
    yö korvaani kuiskii hiljaa
    kuin illan tuuli,
    mi heijaa valmista viljaa.

    En terve ole,
    ei tautini parata saata,
    mut kuollut voin olla
    ja taidan jo arkussa maata.

    Surun jäytävä haava
    lie sydämeni loppuun jo syönyt,
    sen haavan on armas
    herkällä hetkellä lyönyt.

    Se ei polta enää,
    se on lakannut tykyttämästä,
    sua kiitän, taivas,
    kuoleman onnesta tästä!

    Sua kiitän, tuli,
    joka sytytit sydämeni laavan,
    sua kiitän, käsi,
    joka iskit sen kuoleman haavan.

    Nyt lien vain muisto,
    nyt lien vain valkea haamu,
    on sairaan lempeni
    suur' ylösnousemus-aamu.

    Ja kukkais-kenttää
    ma riennän taas armasta vastaan,
    hän suutelee mua
    ja itkee kuin kuollutta lastaan.

    Pois mennehen pyyhkii
    ja syyttömän syliinsä painaa:
    olen untensa morsio taas,
    olen autuas vainaa...



Peijaat.


    Pitävät peijaita haaveesta sairaat:
    suitseva ihmiskeko.
    Kaunis on häijy ja häijy on kaunis,
    totta vain leikinteko!

    Putoaa kukka, halkeaa sydän,
    varisee helpehet haaveen.
    Lemmityn hymyily, muinen hellä,
    irvettä ilkkuvan aaveen!

    Putoaa kukka, halkeaa sydän,
    mutta ei itke kukaan.
    Hänkin, jolta kallehin kuoli,
    nauraa muiden mukaan.

    Saapuvat peijaista haaveesta sairaat:
    -- Terveitä kaikki jo liemme!
    Tuttu on vieras ja vieras on tuttu...
    -- Kunne nyt kulkee tiemme?



Me kuljemme ääneti, kahden.


    Me kuljemme ääneti, kahden.
    On talvinen tie.
    Ah, kerran nurmea nuorta
    se kasvanut lie!

    Ma kätees turvaten tartun.
    On pakkas-yö.
    Vain sairas, sammuva veri
    noin nopeaan lyö!

    Ma silmäsi välkkeessä viivyn:
    se on valhetta vaan!
    noin kuollut kukkanen kiiltää
    jää-umpussaan!

    Ma suutasi suutelen hiljaa:
    Sano, elätkö, oi?
    Kuin hukkuvan lapsen nyyhke
    mun korvaani soi.



Sérénade mélancolique.


    Sua rakastan harmaa, lokainen katu,
    siks että liet armaani askeleen latu.

    Yön kelmeät lyhdyt kivillä kiiltää,
    yön yksin-nyyhkyt rintaani viiltää.

    Tuossa on talo ja tuossa on ovi...
    Ah, siitä en enää ma sisälle sovi!

    Tuossa on armaani akkunan lauta.
    Ma itken, mut itkuni ei mua auta.

    Armaani nukkuu, ei suutelooni havaa,
    on armaani sairas, ei syliään avaa.

    Voi sydämeni ainoista, korkeaa ylkää!
    Hän rinnaltaan minut yöhön hylkää.

    Mun täytyy jälleen pimeään syöstä.
    Sua siunaan murheeni mustasta yöstä.

    En elämää saa minä kanssasi jakaa.
    Sua siunaan elämäni tuskan takaa.

    Vain kukka on onni, sen kohtalo niittää.
    Sua tahdon elämäni onnesta kiittää.

    Olin orja, kahlittu toisten tapaan.
    Sua kiitän, että sain hengen vapaan.

    Olin vanki, kytketty kymmenin köysin.
    Sua kiitän, että ma itseni löysin.

    Ma itseni löysin, kun löysin sinut.
    Ah, sillä sa ijäksi vangitsit minut.

    Ma ihmistä etsin, siks ihmiset hylin.
    Sa ainut olit etsimäni ihminen ylin.

    Ma rukoilin ihmettä ikuisen valon.
    Sun silmissäs näin sen pelastavan palon.

    Olin uupunut jalkoihin ihmislasten.
    Sa vedit minut vankkaa rintaasi vasten.

    Ma sortunut olin, ma jälleen nousin.
    Sun rinnallas seisoin joustavin jousin.

    Valmiina työhön ja valmiina sotaan,
    valmiina suistumaan kuoleman otaan.

    Valmiina riemuihin valkean taivaan,
    valmiina syöksymään syvimpään vaivaan.

    Ma tunsin: paljon mun lempeni maksaa,
    mut kaikki ma jaksan, mit ihminen jaksaa.

    Ma liikaako vannoin? Myös kestänkö eron?
    Myös jaksanko kantaa ma raskaimman veron?

    Mun täytyy. En keksinyt uskoa uutta.
    Mun lempeni uhmaa katoovaisuutta.

    Nyt auta, Rakkaus, hetki on ankee!
    Nyt kuoleman-ilta mun ylleni lankee.

    Sa loista! Jo uskon: ei viel' ole ilta.
    Olet heijastus päiviltä autuaammilta.

    Ma uskon: ma kestän aution yöni,
    kun armaani siunaa mun elämäntyöni.

    Sa piirsit sieluuni kultaiset kuvat,
    ma kansoitan untesi tuulentuvat.

    Ei ollut uljain uskosi unta;
    minä olen untesi ihmiskunta.

    Maat välillä on, ne ei erota meitä;
    henkemme kulkevat toisia teitä.

    Turhaan vuodet luntansa sataa,
    me yhdymme tähtien linnunrataa.

    Minä menen sinne, sinä jäät tänne,
    mut jousessa meillä on yhteinen jänne.

    Ja yhdessä laulumme taivaalle helää,
    ne yhdessä kuolee ja yhdessä elää.

    Jos yksinäisyyteenkin ainiaks jäänen,
    vain paremmin kuulen ma armaani äänen.



Yössä kuljen.


    Yössä kuljen, yöstä haen
    tarinoita taivaanlaen,
    huojennusta elon ehdon,
    ruusupuuta armon lehdon...

    Yössä kuljen, taukoo taisto,
    lankee outo onnen vaisto,
    halki tumman tuulen humun
    välkkyy härmä tähtisumun.



Tuomio.


    Vaatii velka Ylähisen:
    Puukko rintaan rikollisen!

    Painuu päivä synkkiin vesiin.
    Rikollinen, astu esiin!

    Mistä tuska mulla onkaan?
    Syypää en, en viatonkaan!

    Iske siis ja ota hinta!
    Kuoloon kypsä raukka rinta.



Aivoissa sekoo ja sakoo.


    Aivoissa sekoo ja sakoo,
    aivoissa tykkii ja takoo,
    aatokset uupuvat lamaan,
    miel'kuvat kiertyvät kerään
    alati samaan...

    Syömmessä palelee ja palaa,
    sammumus saapuu jo salaa,
    kuolema talven aukeen
    levittää helmansa vilveen
    levätä raukeen...



Syntiinlankeemus.


    Sama mulle, jos ylläni taivaalla
    on Baalin päivä tai risti!
    Mua viisaampi myrkky vallitsee,
    sen Eedenin käärme pisti.

    Älä toivo, Jahve kiukkuinen,
    sun että lempeäks lahjon;
    ma mieluummin tottelen tahtoo maan
    ja uhmaa rintani ahjon!

    Saat verkot tielleni langettaa,
    saat turvata mustiin juoniin,
    saat kerrankin rääkätä riemukses
    ja iskeä valtimosuoniin!

    Saat henkeni kiertää ja kaarrella
    ja työni tallata jaloin,
    saat sieluni silpoa, raadella
    ja syödä sen pala paloin!

    Varomalla ma ehkäkin voittaisin
    elämälleni vuoden tai puolen,
    yhtä hyvin jo tänään ma sortua voin,
    kun huomenna kuitenkin kuolen!



Helppo on kestää kohtalo.


    Helppo on kestää kohtalo
    kaatavan myrskyn lainen,
    vaarallisempi on tauti
    hiljaa hivuttavainen.

    Manasin Manalan taiat:
    mahdutte tupiini suuriin!
    Sain minä kalvavan madon
    syvälle sydämen juuriin.

    Sain minä rintaani tulen,
    mi ainaista ankeaa uhoo,
    sammuttamattoman ahjon,
    mi hitaasti hiiltäen tuhoo.



Huominen.


    Kuoleman halki
    kulkevat luomisen ladut:
    murtuvat muodot,
    särkyvät sydänten sadut.

    Taivaan tuulet
    puhuvat tummaksi lieden,
    miehet parhaat
    hää-ilo-vuoteelta vieden,

    onnettomuuteen
    vihkien kojut ja linnat,
    vaivaan mykkään
    sulkien lempivät rinnat.

    Turha on vastus,
    tuomiot tunnon soiman.
    Pyhä on levoton lento
    luomisen voiman!



Suruni on syvempi syvintä merta.


    Suruni on syvempi syvintä merta,
    synkempi syyllisen synkintä verta,
    musta kuin yö,
    sairas kuin haava, min lemmitty lyö.

    Nurjan sattuman elämään heittämä,
    pian jo mustan mullan peittämä
    raukka ma lien.
    Suruni on päättäjä suruisen tien.



Tuskalle.


    Tuska, Tuska, miksi sa minua vainoot,
    kohtalon kovista neidoista tuhmin ja turhin!
    Liian on kihlasi raskaat, kalpea, ijäinen impi,
    miksi sa rakkaudellas hetken lapsia vaivaat!

    Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen,
    eilen ma tulin ja tänään jo jällehen menen,
    huomenna ei ole mitään, huomenna en ole missään,
    tyhjään paistavi päivä, turhaan kukkivi kunnaat.

    Ah, miten lyhkäinen tämä ainoa autuus,
    ah, miten murheinen tämä ainoa onni!
    Ah, miten turhaa tuntea luomisen rikkahat riemut,
    silloin kun luoja itse on hauraampi haavettansa!

    Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen,
    anna mun lentää lehtenä lakastuksen!
    Ei sovi koruiksi meille kirkastuksesi kivet,
    tomun lapsien päähän kruunut kuolottomuuden!



Voitettu.


    Liioin jo taistelin taivasta vastaan.
    Aika on tullut
    kääntyä palausretkelleni...
    Nään, miten vihamiehet voimassa viisaat
    julmasti nauraa,
    nauraa sortumahetkelleni.

    Siksi mun mursitte, jumalat julmat,
    että ma tohdin
    luottaa nousunvoimahan omaan,
    että ma elämää palvelin enkä
    pyytänyt koskaan
    luoksenne riemuhun loputtomaan.

    Ah, miten suon teille, voittajat viekkaat,
    riemunne kitsaan,
    jonka te haalitte perinnöistä
    sydänten syötyjen, kavalasti lyötyjen
    ihmis-aivojen
    kesken jääneistä kehruutöistä!

    En ano armoa, kuoleman lapsi,
    siksi on valtanne
    väärä ja riemunne liian halpa.
    Täss' olen, selkähän syösty, ja tässä on
    vääryydellä
    katkaisemanne kaunis kalpa.



Paljon on tanssittu,


    Paljon on tanssittu,
    puhki on tanssittu permantopalkki;
    paljon on juotu,
    sakkaan saakka viimeinen kalkki!

    Ilmassa ilkkuu
    aavehet yöllisten soihtujen sauhun;
    kenkään ei haasta,
    kuoleman rauha on tappanut pauhun.

    Lähenee loppu,
    tummuneet tulet on juhlaturun;
    vaihtuvat vieraat,
    saapuvi hiljainen saattue surun.

    Katoaa kaikki
    keinoteon kirjavat taivaankaaret;
    kangastuksina
    hukkuvat haaveiden höyhensaaret.

    Missä on prinssi,
    missä nyt prinsessa lumotun linnan?
    Ei tohdi kenkään
    katsoa tuhkaan hiiltyneen rinnan.

    Ankara aamu
    valaisee syyttäen jälkeä kulon.
    Vapisee valjut
    hetkeä kirkasta tuomion tulon.



Kaukomaa.



Suuri, täysterin paistava päivä


    Suuri, täysterin paistava päivä,
    ilkutko tuskaani mun,
    kaikelle kansalle tahdotko näyttää
    rintani haavoitetun?

    Vaiko säälit, aurinko armas,
    itkua ihmisien,
    näet, kuinka on murheemme pitkä,
    onnemme lyhkäinen?

    Sua pelkään, korkea Koitar,
    tuskien tuojatar uus.
    Siunattu ollos, hiljainen, himmee,
    lempeä katoovaisuus!



Oi, ihmeiden ihme!


    Oi, ihmeiden ihme!
    Kevääni takaisin saan
    ja kukkia kantaa
    multa vierahan maan!

    Ja onnea antaa
    veräjät vierahien:
    voi matkoilla maailman
    kohdata omaisen.

    Ja sydän jo kuollut
    lämpönsä takaisin saa...
    Ah, ihana olet sa,
    ijäti nuortuva maa!

    Ja ihanaa olla
    maa-emon lapsonen on:
    ei tapa talvi,
    ei syys ole loppumaton!

    Jo huokasin huolta
    elämän kadotetun.
    Taas kaunis on elää,
    sitten kun kohtasin sun!

    Mun rintani tunsi
    herjan, hellyyttä ei;
    vain kuoleman kauhu
    synkeän syliisi vei...

    Olin yksin ja orpo,
    saartama elämän jään;
    jäin rintaasi vasten
    itkien lepäämään.

    Ja havahduin heleään
    huomeneen rakkauden,
    Ah, kuinka on kaunis
    onneni myöhäinen!

    Ja kuinka on kaunis
    kevät valkea tää!
    Taas päivä paistaa,
    muuta en muista, en nää!

    Ja kuinka on kaunis
    lempeä katseesi sun!
    Sillä katseella kerran
    pelastit henkeni mun.

    En muuta pyydä
    armoilta autuaan maan
    kuin siunata sua
    ja katsoa silmään vaan,

    ja olla kuin lapsi
    herkkä ja aseeton.
    Muu kaikki, sen tiedän,
    tuskaa ja turhuutta on.

    Vain levätä mielin,
    vaeltaja vaikean tien.
    Ma kaikkeen muuhun
    väsynyt liiaksi lien...



Ma tahdon uskoa sinusta.


    Ma tahdon uskoa sinusta
    vain puhdasta ja hyvää,
    nään sielusi lähtehen silmässä
    vain kirkasta ja syvää;
    sua katselen murien pohjalla
    kuin huuhtoja kultajyvää...



Ilot ovat useasti ensin itketyitä.


    Ilot ovat useasti ensin itketyitä;
    älä kysy katseheni kyynelsumun syitä!

    Synnyin tummaan syksysäähän, myrskytuulten selkään:
    murhetta en peljännyt, mut riemua ma pelkään.

    Arastellen aamuruskoon katseheni kannan:
    aurinko on noussut yli yöni taivaanrannan!

    Jäinen kukka värähtelee hyyssä aamuhäivän:
    elämää vai kuolemaako tietää nousu päivän?



Jo kevät-ilon valkeaa.


    Jo kevät-ilon valkeaa
    suur-aurinko valaa.
    Mun rinnassani rakkaus
    ja kaipaus palaa.

    Ah, kaikki, mikä elää,
    jo lempiä halaa!
    Mun rinnassani rakkaus
    ja kaipaus palaa.



Kirkkotie.


    Outo tähti silmähäni
    syntyissäni hohti;
    sanoi mulle: lähde käymään
    kynttilääni kohti!

    Siitä asti taipaletta
    talotonta polen;
    sen vain tiedän: tähtikirkkoon
    matkalla ma olen.

    Surun suuren rinnalla
    on ilon pilke pieni;
    surun suuren lävitse
    käy suorin kirkkotieni.



Hiipii halla harmahin helmoin.


    Hiipii halla harmahin helmoin
    polvia someroteiden,
    putoaa kuparikukkaset puiden,
    kahleessa kellastuneiden.

    Valkeat, viileät autuuden aamut
    sille, ken elossa kesti!
    Sydän, opi sykkimään syksyn halki
    vitkaan, voimallisesti!



Syksyinen rakkaudenlaulu.


    Älä mitään sa kysy,
    ma mitään en tiedä,
    Ah, tuska on tainnut
    mun järkeni viedä!

    Sa vaikene, älä mulle
    lemmestä haasta!
    On sydämeni kuollut
    kuin kukkaset maasta.

    Ei ruusut puhkea
    ruskossa ehtoon;
    ijäisyys paistaa
    syksyiseen lehtoon.

    Näät, kaiken jo peittää
    valkea halla.
    Tulen vastaasi korkeiden
    tähtien alla.

    Sun myöhään kohtasin,
    kadotan varhain.
    Olet viimeinen kulkija
    kuolevain tarhain.

    En voi enää kukkia
    tiellesi kantaa,
    en voi enää maallista
    autuutta antaa.

    En voi enää vastata
    syleilyllä.
    Olen siunaus suuri
    vain untesi yllä,

    siit' että sa tavoitit
    sammuvan säteen
    ja tartuit hellästi
    kuolevan käteen,

    ja että sa, astuja
    aamuhun uuteen,
    katsoit kauniisti
    katoovaisuuteen,

    ja että sa hellyit
    mun murheeni eessä
    ja saatoit mun hautahan
    silmät veessä.



Miksi vain kevät kehuttu.


    Miksi vain kevät kehuttu,
    aamun aika arvostettu,
    miksi ei elämä kaikki,
    aikaisesta yöhön asti,
    koittehesta päähän päivän?

    Syttyvi joka sekunti
    niinkuin nuori tähden nousu,
    kulkee hetkien helinä
    kuin suuri sävelten virta
    halki aineen vaipuvankin,
    uomassa ikuisen voiman.



Kuolema.


    Tyyntyy, taukoo, lauhtuu tuska haavain,
    elon tunto hiljaa varjoon vaipuu.
    yksin elää, palaa pimeässä
    rinnan jähmettyvän sairas kaipuu.

    Usko kaunis, herjattu ja syösty,
    unen-auer ammoin olleen aamun
    käy taas autuaasen aamuruskoon,
    hymyy yöstä silmä armaan haamun.

    Paistaa niinkuin lempee lepotähti
    lakkaamista hyörinän ja hyödyn,
    nastaa valkeaksi vertaisekseen
    miehen menneen, tantereelle lyödyn.



Mieleni oisi.


    Mieleni oisi
    kaikesta laata,
    mullassa maata,
    mut ei!
    Viel' en ole vainaa,
    vaikka askel painaa,
    vielä ma kerran
    taipaleelle lähden.
    Eespäin murtuvan
    elontyöni tähden!

    Lempeni kanssa
    riutua soisin,
    sammua voisin.
    mut ei!
    Aika on mulla
    vapahaksi tulla.
    Kuivihin kyynelten
    lähtehet juoksi.
    Pystyhyn! poljetun
    sydämeni vuoksi.

    Nuorille tahtoisin
    päätäni puistaa,
    intoaan suistaa,
    mut ei!
    Kaunis on kuolla
    uskovien puolla,
    kaunis on elää,
    en tahdo estää.
    Kunnia sille, ken
    keskellä kestää!

    Kirota saisin
    elämäni juuren,
    tuskani suuren,
    mut ei!
    Kaiken, min annoin,
    takaisin ma kannoin,
    autuuden sain minä
    vaivaani liittää.
    Kaikesta tahdon
    taivasta kiittää.



Henki, mi pakenit.


    Henki, mi pakenit
    yli-isän luota,
    helmasta autuaasta
    alku-ajatuksen,
    sydämestä kaikki-elon
    syntymättömästä,
    yksilöksi yleten,
    aineheksi aleten,
    hallitsijaks halaten,
    takaisin käy!

    Sytytit väärässä kohden
    sydämesi sytytinlangat,
    iskit otsasi korskan
    maapallon matalaan kattoon,
    ja nuoli korkein,
    minkä järkesi ampui,
    putosi naimattomana,
    kaaoksen synkeään syliin...



Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!


    Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
    Iloitse, ihminen, kuoleman vanki!
    Kohta on murtuva muurit ja esteet,
    kohta on kuohuva luomisen nesteet,
    kohta sa jällehen näät
    korkeat lakkapäät!

    Aukene päivälle pilvien loma!
    Maa on ijäisen auringon oma!
    Turhaan syö meitä syksy ja rakeet,
    turhaan lyö lumilainehet lakeet;
    kultaiset laihot maan
    nousevat uudestaan!



Rakensin rintaani kirkon


    Rakensin rintaani kirkon turvaksi tunteeni ainoon.
    nytkö jo uuvun kirkkoni kiviseen panssaripainoon!
    Tahdoin ma välttää vaarat synnin ja sielunsoiman.
    nytkö jo murrun taakkaan ylpeän tahtoni voiman!
    Kestä en ankaraa rauhaa kalsean jäätymisasteen,
    onnea kurjaa jo himoon kyynelten autuaan kasteen.

    Jälleen ma halaan leikkihin eksyväin ihmislasten,
    jälleen ma tahdon itkeä ihmisen rintaa vasten.
    Pelastaa päivälle mielin elämänkukkani parhaan,
    jälleen ma aukaisen portit hukkuvain hetkien tarhaan,
    jälleen ma lähden teille riutumuksen ja kulon
    kokemaan kovuutta armaan ja lohtua kyynelten sulon.
    En tahdo autuas olla valkeiden varjojen lailla,
    siihen on aikaa sitten, varjojen mailla!



Leikkivälle lapselle.


    Sinä leikkivä laps, tule luokseni mun,
    en mitään niin lemmi kuin leikkiäs sun!

    Oli nuoruus mulla, mut lapsuutta ei,
    jokin outo mun lapsuus-onneni vei,

    niin suur' oli kauneus taivaan ja yön
    ja paino vastaisen, vaikean työn.

    Veti kaipaus kauas pilvien taa,
    ja kallehin maa oli korpien maa.

    Mut murheesta haastoivat metsän puut:
    en leikkiä voinut kuin lapset muut.

    Muut tanssi ja nauroi, ma nauranut en:
    oli katse niin kärsivä ihmisten.

    Ma virran partaalle vaieten jäin.
    yön tähtiä painelin paljain päin.

    Ja päivän kehrää nähnyt en lain,
    kulin usvassa aamujen valkenevain.

    Meren rannalle saavuin ja aavalle uin
    ja yksinäisyydessä vanhennuin.

    Ah laps, ah laps, tule luokseni mun,
    ma mitään en lemmi kuin leikkiäs sun!

    Sulle helyjä maailmanmatkoilta toin.
    Nyt vasta vanhana leikkiä voin.



Taas kaukaa laulavat lauluaan.


    Taas kaukaa laulavat lauluaan
    eräkankahat kalvakkaat,
    ja hongat korvaani huokaavat
    ja horsmat ja apilamaat...

    Taas kaukaa siintävät silmiini
    meren aavat aukeat nuo,
    ja rannan somer soittelee
    ja laine kutsuu luo...

    Taas rintani lähteet aukeaa,
    taas nostan väsyneen pään...
    Ma tunnen: mun voimani palautuu,
    kun teidät ma jälleen nään!



On mulla maa, kaunehin kaikista maista.


    On mulla maa, kaunehin kaikista maista,
    varjossa valkean yön, kuullossa välkkyvän veen,
    kesän ja talven kukkivat kanervakankaat,
    aarnihongat huojuvat hiljalleen.

    Heimo on myös, josta mun syömmeni veri
    pulppuaa ilmoille kuin maa-emon hetteistä vuo,
    josta mun hermoni sitkeät langat lähtee,
    josta mun tahtoni elpyy, aivoni juo.

    Kantaja, oi, hersyvän lempehin rinnoin
    kartuta voimaani mun, etten ma sortua saa!
    Lastesi kautta sa astut aikojen taakse,
    ijäti nuorena säilyt, syntymämaa!



Keväisten unien valkea Suomi.


    Keväisten unien valkea Suomi,
    auringon-nousujen maa.
    Niin totta sun päiväsi saapuva on
    kuin taivaasi ruskottaa!

    Keväisten myrskyjen silpoma Suomi,
    ei turmios loppua näy.
    Niin totta sun voimasi voittava on
    kuin kuohusi korkeina käy!

    Keväisten kylvöjen kasvava Suomi,
    on aarteesi mittaamaton.
    Niin totta kuin itävi ikuinen maa
    se ilmoille nouseva on!

    Sun laulusi viestiäs kuljettaa,
    jos saarretaan airuet muut.
    Niin kauan sa soitat kuin koskesi soi
    ja humisee korpesi puut!

    Yö peljätä ei, kellä rinnassaan
    on aarnihautojen yö.
    Niin kauan sun taikasi tenhova on
    kuin rintasi suuresti lyö!

    Ole siunattu, valkea, korkea Suomi,
    auringon-nousujen maa!
    Niin totta sun päiväsi saapuva on
    kuin taivaasi ruskottaa!



Siunaus.


    Jo tunnen: yö minun ylleni lankee,
    niin sielu on sairas ja mieli on ankee.

    Mut rauha ääretön rintani täyttää;
    niin kauniilta laskeva aurinko näyttää.

    Se kangastaa luvattua, kaukaista maata.
    Sua kohtalo raskas en kirota saata.

    Niin musta on takanani elämän taulu.
    Soi kauniisti elämäni murheen laulu!

    Soi taivaan tahtoa särjetty rinta:
    on kalliisti maksettu soittosi hinta.

    Ole tähtien peili kuin uinuva vesi:
    on myrskyillä ostettu tyyneytesi.

    Ole puhdas kuin syntiä tehnyt voi olla,
    yön lilja mi puhkeaa kalmistolla!

    Ole airue polven paremman, uuden,
    laps lempeni tuskan ja levottomuuden!

    Ole viittoja vaarain ja tietäjän tähti
    jokaiselle, ken jälkeeni lähti!

    Ja ilmat korkeat, ihanammat
    suo sille, ken jättävi rauhaiset rannat,

    ja jaksaa hyljätä hyvyyttä monta
    ja uskoa unelmaa olematonta.

    Ah, teille ma siunaukseni annan,
    te palvojat pettävän taivaanrannan!

    Jota kaihoaan meistä ei kenkään ennä,
    on osamme nuorina manalle mennä.

    Ja kauneus onnen haaveksimamme
    vast' aukee kukkahan haudallamme.

    Niin, teille ma siunaukseni annan,
    te palvojat kaukaisen taivaanrannan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iltakellot - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.