Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Joulupukin satuja ja leikkejä - Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Joulupukin satuja ja leikkejä - Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu" ***


JOULUPUKIN SATUJA JA LEIKKEJÄ

Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu



Helsingissä,
Kansanopettajain O.-Y. Valistus,
1913.



SISÄLLYS:

I. Satuja.

Matti Kierosilmä, kirj. Larin Kyösti. Joulupukki 1901.
Mitä Varpu kertoi, kirj. A. H. 1901.
Turkkia pyytämässä, kirj. Kauppis-Heikki. 1901.
Joulu-ukon saapas, kirj. Anni Svan. 1904.
Orava ja Sinipiika, kirj. Johannes Tuokkola. 1904.
Keisarin Moppe, mukaili Alpo Noponen. 1906.
Matka Onnelaan, kirj. Vilkku Joukahainen. 1909.
Martin kuusen-etsintä, kirj. Eino Salokas. 1909.
Laurin hiihtomatka, kirj. E. V. 1909.
Kesäyö metsäniityllä, kirj. Helmi Auvinen. 1910.
Satutyttö, kirj. Annikki Virvatuli. 1910.
Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä, kirj. Anni Kaste. 1910.

II. Leikkejä.

Sudenajo, kirj. Kauppis-Heikki. Joulupukki 1902.
Puurokuppi, kirj. Artturi L. ja A. N. 1907.
Sielukellot, kirj. Juho Laine. 1905.
Jouluvieraat, kirj. Kosken Erkki. 1907.
Kuusenhaltija, kirj. Anni Kaste. 1909.



I. Satuja.



Matti Kierosilmä.


Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Lankin sekä kaikki
rahansa. Oli joulun aatto-ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin
katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana.
Kulkiessansa kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan
mies, vanha kerjäläisukko.

"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?" kysyi ukko.

"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä
hukkasin", sanoi Matti.

"Voi miestä --, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista", pyysi
ukko.

"Hukkasin rahanikin", sanoi Matti.

"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?"

"Kyllä sen saat", sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin, kuten
hänen tapansa oli.

"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi!" toivotti ukko ja jatkoi
matkaansa haarapussi olalla.

Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena
istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin
ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen.
Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä,
ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka
kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.

"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen,
"miksi sinä olet niin surullinen?"

"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni, enkä pääse jouluksi kotiin", sanoi
Matti.

"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet
kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja,
sen tiedän; ihmisiä sinä katsot suoraan silmiin, sillä sinulla on
valkoinen omatunto."

"Kunhan vaan pääsisin kotiini", sanoi Matti.

"Katsos tätä!" sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti
haarapussia.

"Minun haarapussini!" huudahti Matti.

"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:

    "Piu, pau, paukkaa,
    haarapussi laukkaa,
    alitse kuun,
    ylitse maan,
    vie mua, vie mua
    kotihin vaan!"

Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.

Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.

Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis ja Matti juoksi jälessä.
Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstan tolpan kohdalla sai
hän sen kiinni. Se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä.
Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:

    Piu, pau, paukkaa,
    haarapussi laukkaa!

Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, ja metsät ja järvet
alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä
hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa.

"Älä ollenkaan pelkää!" sanoi pieni mies, joka istui haarapussin
selässä Matin takana.

"Sielläkös sinä, hyvä mies, olet taas!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt
mennään?"

"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.

"Minun on nälkä", sanoi Matti.

"Siellä syödään", sanoi kääpiö.

Lensivät, lensivät. Pian kuulivat miten silkkikarvainen halli haukkui
Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta
tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia, ja he kulkivat kievarin
kultaiseen linnaan. Katot ja seinät hohti helmissä ja jalokivissä, ja
pöydällä odotti valmis ateria, eikä ketään näkynyt koko talossa.

Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli
suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja heittivät
hallille hyvästi.

Ja he lensivät, lensivät, ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.

Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata
kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.

Matti katseli alaspäin ja sanoi:

"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"

"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on
maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtelevät kirkkoteillä", sanoi
kääpiömies.

"Koto näkyy, koto näkyy!" huusi Matti täyttä rintaa.

"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies,
"mutta muista, Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin
käy hullusti!"

Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka
haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen suuri noita-akka. Matti näki
kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla,
ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli
suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä
maata, ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen
kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantien varrella näki hän
Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaitten edessä, ja rahapussinsa
löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille
ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke
ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. --
Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, ja kultakruunu päässä
ajoi se kahden etusormen pituinen pieni mies nyt pitkänä jättiläisenä
hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen, niin että valo
häikäisi hänen silmiänsä. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa, kunnes se
taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti
kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä
kutsuttiinkin nyt "Matti Kierosilmäksi."



Mitä Varpu kertoi?

Kansan satu Karjalasta.


Eräänä talvi-iltana menivät äiti ja isä kylään ja jättivät pikku
Ellin, Maijan ja Eeron kotimiehiksi. Lähtiessään äiti antoi
kullekin sokeripalan ja jätti pöydälle puolukkavadin, johon vielä
oli sekoitellut siirappia. Mutta kun he siinä äänettöminä söivät
puolukoita, huusi Eero yhtäkkiä:

-- Nyt Varvun luokse tupaan satuja kuulemaani

Ja peräkkäin he juoksivat sinne. Varpu oli juuri juonut kahvinsa ja
kehräsi isälle verkkorihmoja. Takkavalkea loimusi uunissa ja valasi
hämärästi tupaa. Lapset istuivat tuoleille ja Eero, joka oli vähän
rohkeampi, sanoi:

-- Kerro nyt, Varpu kulta, meille satu!

-- Tuota, tuota, tuokkeroista, alkoi Varpu, jottako satu? Mitäs minä
teille piimäsuille kertoisin?

-- Kertokaa niitä Laurin-Lienan satuja, huusivat lapset yhteen ääneen.

-- Niin, tuota, se Laurin-Liena, meidän renki Aaron äitivainaja se minulle
piennä ollessani haasteli kahdesta pojasta tämmöisen saakkunan:

-- Oli ennen yhdellä miehellä monta poikaa. Isä kuoli ja pojat jakoivat
perinnön. Vanhin otti talon, sitä seuraava hevosen ja kuka mitäkin
tavaraa, niin että kahdelle nuorimmalle ei jäänyt muuta kuin toiselle
kissa ja toiselle vain parkkivihko, pieni käärö pajun kuoria.

Se poika, joka sen parkkivihkon sai, se oli hyvin pahoillaan. -- Voi
minun poloisen päiviäni, ajatteli hän. -- Mihin minä nyt joudun,
kun näin armottomaksi ja osattomaksi jäin ja mitä minä tällä
parkkivihkolla teen. Sama jos rikkatunkiolle heittäisin. Suruissaan,
se parkkivihko selässään, poika lähti astumaan. Tulipa hänelle
tiellä vastaan semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko.

-- No, mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko.

Poika selittämään: Minulta kun isä kuoli, eikä jäänyt minulle muuta
perintöä, kun tämä pahainen parkkivihko.

-- Elä ole sinä milläsikään, sanoi ukko. Annahan minä neuvon, niin hyvä
tulee. Menehän tuonne lammin rannalle ja liota siellä nuo pajun kuoret
ja puno niistä nuora. Tee sitten kyynärän pituinen puikko itsellesi ja
koettele ommella Suolampi kiinni.

Poika kiitti ja meni lammen rannalle ja teki, niinkuin ukko oli
neuvonut. Mutta kun hän siinä rupesi rantoja puikollansa penkomaan,
alkoi lammen vesi lainehtia ja aalloista tulla tupsahti vedenakka
siihen pojan luokse.

-- No mitä sinä siinä raadat? alkaa akka pojalta tiedustella.

-- Onhan sitä köyhällä miehellä työtä. Ompelen vain tämän lammen
kiinni.

-- Elä veikkoseni semmoista kummaa tee! Me jäämme kannen alle.

-- Ei auta. Kyllä minä ompelen, ja sitten teen tämän lammen päälle
sileän nurmen, se on köyhälle tarpeen.

-- Herkeä, hyvä mies! Elä salpaa meitä tänne! Saat paljon kultaa,
kunhan vain jätät ompelematta.

-- No, jos säkillisen kultaa annat, niin voinhan heretä, tuumi poika.
Silloin vedenakka kiireen kaupalla sukelsi lammen pohjaan ja kohotti
sieltä pitkän säkin kultaa. Näin tuli köyhästä pojasta rikas mies.

-- Mutta mitenkäs sen toisen pojan kävi? keskeyttivät lapset, jotka
hiljaa istuivat mummon ympärillä.

-- Odottakaa, palleroiset, sanoi Varpu-mummo, kyllä minä kerron.

-- No, se toinen poika, se, joka kissan perinnöksi sai, se oli
niinikään pahoillaan. -- Mitä minä nyt tällä kissalla teen? Ei ole
ruokaa itsellänikään, semminkään ei kissalle antaa. Pani siitä
kumminkin kissan konttiin ja lähti astumaan. Tulipa sitten hänellekin
se vanha, pitkäpartainen ukko vastaan.

-- No mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko taas.

Silloin poika huoliaan ukolle kertomaan.

-- Elä siinä joutavata sure! Mene siihen maahan, missä ei vielä kissoja
ole, kyllä vielä rikkaaksi tulet, sanoi se mies.

-- Miten minä nyt sinne löydän, kun en ole ikänäni kotitienoilta
liikahtanut?

-- No, kyllä minä sinulle tien neuvon. Mene vain päivännousuun päin,
niin tulet lopulta siihen kissattomaan maahan!

-- Suur-kiitosta, hyvä ukko, sanoi poika, ja läksi astumaan kontti
selässä. Astua tallusteli siitä monet päivät, mutta joka paikassa näki
kissoja kaikenvärisiä. Missähän lienee se kissaton maa, tuumi itsekseen.

Mutta eräänä päivänä tuli jo semmoisia taloja, missä ei kissoja
näkynyt. Poika astui kumminkin iltaan asti, ennenkuin pysähtyi, eikä
näyttänyt kissaansa missään. Kun sitten illansuussa näki somannäköisen
talon tien laidassa, niin poikkesi siihen.

-- Näinköhän saisi talossa yösijaa? kysyi tupaan astuessaan.

-- Saisihan sitä muuten, mutta näin potaatinkaivunaikana on niin paljon
työväkeä, ettei tupaan mahdu, sanoi emäntä pankon luota.

-- Eikös olisi mitään muuta huonetta, saunaa tahi riihtä, missä sopisi
maata?

-- Onhan se riihi, mutta et, hyvä ystävä, siellä voi maata. Siellä on
semmoisia suuria eläimiä. Ne pyrkivät päivälläkin tulemaan päälle;
semminkin ne yöllä söisivät sinulta silmät päästä. Jo alkavat
tupaankin tunkeutua eivätkä tämmöistä väkijoukkoakaan enää pelkää.
Ruoka-aineetkaan eivät heiltä säily, selitti emäntä. -- Elä, hyvä
vieras, mene sinne maata, kielteli muukin talon väki. Ne elävät
lopettavat sinut siellä.

Mutta poika otti konttinsa ja läksi.

-- Nouse kumminkin sinne yläpenkille, jos menet, varotteli isäntä. --
Ahdinlautaa ne siellä yläpenkiksi kutsuivat -- selitti Varpu ja jatkoi:

-- Poika kun tuli riiheen, joka vielä ahoksen jälkeen oli lämmin, otti
kissansa kontista, kohosi ahdinlaudalle makaamaan ja asetti kissan
ryntäilleen. Mutta eipäs ennättänyt silmiään ummistaa, ennenkun jo
alkoivat rotat rapajamaan -- sillä rottiahan ne eläimet olivat. Niin
siellä yksi nelisti kuin hyvä hevonen, Mutta kun kissa kaapsahti
pystyyn ja hyppäsi laudalta lattialle, niin alkoi siinä toinen leikki.
Rotat vinkuivat sen kynsissä, ja kissa tappeli kuin sotasankari.
Siihenhän se meteli vihdoin loppui, kun rotat kuolivat tai juoksivat
pakoon. Poika paneutui levolle ja nukkui hyvin.

Aamulla kun talonjoukko nousi, sanoi isäntä pojalleen:

-- Menepäs sitä vierasta katsomaan, jos vielä on hengissä!

Poika tuli riihen luo ja longotti ovea, mutta kun kissan keksi, niin
paiskasi oven kiinni ja pötki tupaan.

-- Hyvänen aika! Nyt se vieras on kuollut. Siellä se venyy ja semmoinen
outo, julman näköinen elävä on noussut sen rinnalle istumaan. Totta se
elävä on vieraan tappanut. Musta se on, ja silmät sillä kiiluvat kuin
tähdet taivaalla, ja tuhat piikkiä sillä on suupielissä.

Nyt juoksivat kaikki miehissä riihelle ja longottivat ovea.

-- Vieras, vieras! kuiskasi joku. Poika nosti päätään.

-- Me luulimme jo sinua kuolleeksi. Mikä elävä se tuo on? Pureeko se?

-- Ei se mitään tee. Tulkaa vain sisään!

-- No, tämä eläväkö se nuo kaikki tappoi? sanoi mies ja osotti
kuolleita rottia, joita oli ristiin rastiin pitkin riihen lattiaa.

-- Niiden tappaminenhan se onkin tämän minun eläväni virka, sanoi poika
ja silitti kissan selkää.

-- Uskaltaako sitä silittää? Möisiköhän se vieras meille tuon elävänsä?
Meille se olisi niin tarpeen.

-- Miks'en möisi, jos vain hinnasta sovitaan.

-- Miten paljo se maksaisi?

-- Kun täytätte tämän vanhan huopahattuni kullalla, on kissa teidän.

No niin, silloin talonjoukko kultaa hakemaan ja kantamaan hattuun.
Poika sillaikaa kaivoi kuopan riihen luo ja pani rikkonaisen hattunsa
sen suulle. Arvaa sen, että talonväki sai kantaa monta säkillistä
hattuun, ennenkun se täyttyi.

Mutta talonjoukolle, kun yritti menemään kotiin, muistui mieleen,
ettei kukaan heistä tietänyt tuon oudon elävän nimeä. Ei muuta kun
kääntyä takaisin ja kysyä pojalta.

-- Emme saaneet kysyneeksi, mikä tämän elävän nimi on.

-- Jos toisen hatullisen rahaa maksanette, niin sanon teille, vastasi
poika. Miehet kävivät tuumimaan, mutta eihän siinä muu tullut neuvoksi
kuin maksa pois -- -- ja niin sai poika toisen mokoman rahaa.

Nyt läksivät kissanostajat taas matkalle ja koettivat houkutella kissaa
mukaansa. "Kissa, kissa!" väättelivät he, mutta kissako se nyt sillä
tuli. Ei ollut kuulevinaankaan, vaan nousi riihen katolle. Silloin
joutuivat ostajat hätään. -- Totta tällä pitänee olla joku väättösana.
Voi polosen päiviä, kun ei saanut samaan hintaan kysyneeksi, miten
tätä väätetään. Koettivathan ne väättää: se, se! tjeh, tjeh! ptr, ptr!
ja kos, kos! mutta kissa istui vain katolla päivän paisteessa ja
lämmittelihe. Ei auttanut muu kuin maksaa pojalle taas hatullinen
rahaa, ja nyt oppivat ostajat väättämään: vis, vis. Kissa höristi
korviaan ja kiipesi alas katolta. Vis, vis! huusivat talon lapset ja
juoksivat tuvalle päin, ja kissa seurasi heitä tupaan ja jäi sinne
asumaan.

Poika osti hevosen, vedätti kotiin rahansa ja kuuluu vieläkin elelevän
rikkaana miehenä.

-- Mutta kissatonta maata ei nyt ole enää missään, lopetti Varpu.



Turkkia pyytämässä.

(Sedän satu.)


Taneli-setä oli kiinnittänyt, kierreraudan tuvan seinään ja vetää
syssytteli siinä lammasnahkoja.

-- Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset.

-- Tässä lauhdutellaan lammasnahkoja, selitti setä. -- Mitä varten
niitä lauhdutellaan? utelivat lapset.

Setä ei seisauttanut työtänsä, vaan vetelyn mukaan lausuili:

-- Sitä varten, tätä varten, ettei turkki äänteleisi, kopajaisi,
kupajaisi, miestä laiskaks' murajaisi.

-- Onko setä kuullut turkin murajavan? Kertokaa nyt mitenkä turkki
murajaa.

-- Eihän minun turkkini muraja, kun minä en ole laiska, sanoi setä.

-- Kertokaa sitten jotain muuta, pyytelivät lapset.

-- Jospa minä tässä levätessäni kerron teille turkkisadun, kun haette
tuolta naulasta turkin päänaluseksi, lupasi setä.

Lapset juoksivat kilvassa turkin sedälle, jonka tämä käänteli kokoon
ja köllähti penkille pitkälleen. Lapset asettuivat siihen kupeelle,
isommat istumaan ja pienemmät polvilleen.

-- Kertokaa nyt, kiirehtivät he.

Setä painoi silmänsä tirralleen ja sanoi: Näin se satu alkaa:

-- Oli kerran kaksi lasta, Liisa ja Ville, joiden isä oli kuollut ja he
asuivat äitinsä kanssa pienessä tuvassa, kylän takalistolla.

Muutamana talvipäivänä näin ennen joulua, kun äiti oli viemässä
kehruuksia kylään, tuumailivat lapset, että mistä he saisivat turkin,
jotta pääsisivät jouluna kirkkoon. Silloin Liisa muisti isävainajansa
laulun, että

    Oravall' on oiva turkki,
    valkovaippa jäniksellä,
    ketun turkki kaunihimpi,
    suden vielä villavampi,
    karhun kahtakin uhompi,

ja he päättivät mennä pyytämään turkkia oravalta.

Siinä olikin metsä hyvin lähellä, aivan tuvan takana. Tuskin olivat
lapset viittaväliä kulkeneet, kun Ville huomasi oravan kuusen oksalla
ja ihastuneena sanoi Liisalle:

"Tuollapas on orava ja sillä on oikein töyhtöhelma turkki. Kysynkö
minä, vaiko sinä, että antaako se sen meille."

"Minä kysyn", sanoi Liisa. "Tunnetko meitä, pieni orava?"

"Kurr, kurr", kurahteli orava ystävällisesti ja alkoi puhua raksutella:

    "Tunnen toki lesken lapset,
    aivan äänestä erotan,
    muista pojan muskuloista,
    pahennuksen pahkuroista,
    jotka kuustani kivitti,
    lapsiani laahasivat,
    veivät vangiksi väkisin,
    kitumahan kappelissa."

"Ethän toki, sievä orava, meitä torune", houkutteli Liisa. "Ei me
tultuna lapsillesi pahaa tekemään, vaan pyytämään turkkia, kun on niin
kova pakkanen, ettei päästä ilman turkkia jouluna kirkkoon."

Orava käänteli päätänsä ja saneli:

"Taitasipa tarpeen olla turkki teillekin, tepukat. Kovin käytte
kalvakoiksi koko talven kyyhöttäissä tuossa pienessä tuvassa,
savuisessa saunassanne."

"Tarpeeseen meille olisi", sanoi Ville. "Minä en ole kivittänyt sinua
milloinkaan, enkä kivitä. Tottahan antanet turkin meille."

Siihen sanoi orava:

    "Paljon kiitän palkinnoksi,
    mutta muuhun en kykene,
    kun on yksi vain itsellä
    turkki tuiki pienokainen,
    jok' ei veny Villen päälle,
    liijatenkaan Liisan päälle."

"Keltäs me sitten osataan pyytää?" kysyi Ville pahoillaan.

Orava ajatteli, kallistellen pientä päätänsä ja neuvoi:

    "Jänis, jussi jäkkäniska,
    vankin veli vääräkinttu,
    kesin, talvin kelsiyypi,
    uuden karvan kasvattaapi,
    hältä turkkia tahdotte
    itsellenne ilmaiseksi."

"Kiitoksia neuvostanne ja hyvästi", sanoi Liisa niijaten. Villekin
nosti hattua hyvästiksi oravalle.

Kun olivat vähän matkaa kulkeneet, nousta kapsahti jänis kuusen
juurelta kahdelle jalalle ja katseli silmät pyöreinä tulijoihin.

"Älkää pelätkö meitä", rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten
turkki-asian.

Jänikselle oli tullut nukkuissa kylmä, ja se alkoi värisevällä äänellä
papattaa:

    "Pa pa pa pa paleltaapi,
    pu pu pu pu puistaltaapa,
    tu tu tu tu turkissakin,
    pe po pe pe peitossakin
    kuusen alla kyyhöttäissä,
    lumen päällä lyyhöttäissä.
    Tuoll' on kettu kolossansa
    kankahalla kuopassansa,
    siltä turkki tuumikaatte,
    nukkumahan neuvokaatte,
    että poikani poloset,
    saisi rauhassa ravita
    itseänsä iltasilla."

"Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha", epäili Liisa.

Jänis heitä lohdutteli:

    "Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätyyttele,
    vaikka meitä vaivasia ainiansa ahdistaapi."

Lapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin
kävelemään, piellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Ville
kurkisti siihen ja huusi:

"Halloo! Onko kettu Mikko kotona?"

Kolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos
ja viekkaasti tirkistellen kysyi:

"Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?"

"Ei tässä ole tarpeettomia huudettuna", vastasi Ville, "tultiin vaan
turkkia kysymään. On kuultuna, että teillä on lämmin pesä, jossa
saattaa asua ilman turkittakin."

Kettu katsoi yhä viekkaammin Villeen ja kysyi:

"Oletko sinä milloinkaan höyhenaluksella nukkunut?"

"Olkia meillä on alusena", vastasi Ville.

"Tiedätkös miltä teeren ja pyyn munat maistuvat?"

"Ei meillä munia syödä", vastasi Ville, "sillä äiti on kieltänyt
koskemasta metsälintnjen pesiä."

"No se on voitoksi minulle", kiitteli kettu. "Oletko pyy- ja
jänispaistiakaan syönyt?"

Villeä jo alkoi suututtaa tämä kyseleminen ja hän sanoi:

"Mitä sinä, kettu, meidän keitoksia kyselet, turkkiahan me tultiin
pyytämään, että päästäisiin jouluna kirkkoon."

"Minä vain kyselen", virnisteli kettu. "Asia on näet niin, että näin
hienovillainen turkki ei sovellu muille kun niille, jotka syövät linnun
paistia ja munia sekä nukkuvat höyhenaluksella. Mutta kun sinä näytät
noin potralta pojalta, niin minä autan sinua turkkiasiassa, kun tulet
toisen kerran ja tuot jotain tullessasi. Onhan teillä kanoja?" kysyi
kettu.

"On tällä Liisalla kaksi kanaa", sanoi Ville.

"No hyvä", mielisteli kettu. "Tuo ensikerralla tullessasi toinen kana
minulle, niin kyllä saat turkin."

Nytpä ei Liisa enää malttanut kuunnella, vaan sanoi:

"Häpeä toki kettu ilkeä, vai söisit minun sievän kanani. Seipäällä saat
kintuillesi, jos tulet."

Jopa Villekin ymmärsi ketun kujeen ja kiivastui:

"Sitäkö varten sinä kyselitkin meidän kanoista ja muista. Tuon minä
palavan pakkulan viekkaalle kielellesi."

Ilman hyvästiä he erosivat ketusta, joka pilkaten huusi jälkeen:

"Menkää vain suden pesälle, kyllä se teille turkin toimittaa."

Liisaa jo alkoi pelottaa.

"Ei me ehkä uskalletakaan mennä suden pesälle", sanoi hän.

"Nyt uskalletaan", pöyhisteli Ville ja laittoi lepästä kepin käteensä.
"Ei tässä vain takaisin käännytä."

Sielläpäs oli susikin vähän matkan päässä. Se oli vast'ikään noussut
nukkumasta ja venytteli pitkää selkäänsä.

"Onko susi-sedällä antaa meille turkkia?" kysyi Ville rohkeasti.

"Vau, vau", volahteli susi. "On sedällä semmoinen turkki, johon
tuollaiset tallukat sopii sorkkineen, sauvoineen."

"Ei tässä aivan niillä puheilla yhteiseen turkkiin ruveta", pöyhisteli
Ville. "Eri turkin minä tarvitsen."

"Sama se", sanoi susi. "Onkos sinulla lampaita?"

"On äidillä yksi lammas ja kaksi vuonaa", sanoi Ville.

"Sepä sattui", ihasteli susi, "Tuo vain lampaat tänne metsään, niin
minä päästelen niistä sinulle nahat ja saan itse lihat palkastani."

Vaan silloinpa Liisakin tarttui puheeseen ja sanoi:

"Vai söisit susi meidän sievät lampaamme."

Susi irvisteli pahasti ikeniänsä ja ulvoi:

"Söisin, söisin, minulla kun on hampaat."

"Pidä hampaitasi vähän piilommassa", sanoi Ville. "Sattuu susivouti
näkemään, niin se tulee ja kopistaa ne kampaluikseen."

Siitäpä susi pelästyi, alkoi loikkia pakoon ja valehteli mennessään:

"On näillä niskoilla monta pässiä kannettu, eikä ole vielä luotia
turkkiin annettu."

Liisa ja Ville katselivat suden jälkeen ja Ville sanoi:

"Sinne se meni ja jouti mennäkin."

"Yhä pahenee", huokasi Liisa. "Mennään jo kotiin."

"Ei mennä", sanoi Ville. "Koska susi lähti pakoon, niin ei karhukaan
purasematta nielase. Käydään vielä sitä puhuttelemassa."

"Mutta puhutellaan siivosti", neuvoi Liisa. "Karhu kuuluu pitävän
hyvästä puhuttelusta."

"No minä vaikka kumarran kuin kuninkaalle", lupasi Ville.

He tulivat kaatuneen kuusen juurelle, jossa oli lumessa pieni reikä
karhun pesän päällä. Ville kurkisti siitä sisään ja kysyi:

"Onko metsän kuningas valveilla?"

"Mym, mym", myrisi emäkarhu pesästään. "Ei olla varsin valveilla, eikä
kovin nukuksissakaan. Millä asialla on vieraat?"

"Rauhallisilla asioilla ollaan", vastasi Ville. "Turkkia ollaan
tietelemässä itsellemme. On kuultu, että sinulla on vahvavillainen
turkki, jolla tarkenisi jouluna kirkossa istua."

"Onhan minulla turkki ja kyllä tällä tarkenee", myrisi karhu. "Mutta
joko siellä ulkona on pälvilöitä puiden juurilla, ja joko on lehmät
laitumella?"

"Ei nyt ole vielä pälvistä puhetta joulun aikana", vastasi Ville, "eikä
meillä ole kun yksi lehmä."

Jopas jouduttautui Liisakin kysymään:

"Mitäs varten sinä, metsän kuningas, lehmistä kyselet?"

"Kyselenmähän mitä kyselen", myrisi karhu. "Minä kun olen metsän ja
korven kuningas, niin minä tahdon toisinaan laittaa itselleni ja
lapsilleni juhla-aterian ja otan silloin omalla kuningas-oikeudellani
parhaan karjasta paistiksi."

"Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?" kysyi Liisa.

"Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vain kadehdit muiden monia lehmiä
ja piekset eläimiä vihoissasi", uhkasi karhu.

"Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako", rukoili Liisa. "En minä kadehdi
muiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä."

"Kyllä tiedän sanomattasikin", sanoi karhu. "Senpä vuoksi minäkin
kesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä
sitten mökillenne lypsettäväksi."

"Kiitoksia paljon siitä hyvästä", sanoi Liisa. "Jos voisitte vielä
lisäksi antaa meille turkin."

Karhu mietti vähän aikaa ja murisi:

"Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia
vaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon
ja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette
tänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee,
niin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen."

"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta", sanoi Liisa, "mutta äidin luona
me mieluummin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven
kuningas."

"Mym mym", myrisi karhu ja painautui nukkumaan.

Liisa ja Ville palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä
riensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.

-- Entäs turkki? kysyivät lapset sedältä.

-- Turkki jäi kun jäikin ihmisten toimitettavaksi ja sitä vartenhan
minä olen lammasnahkoja pehmitellyt, sanoi setä.



Joulu-ukon saapas.


Kanervakankaalla kahden vanhan männyn suojassa oli pieni punainen
mökki. Siinä asuivat isä, äiti, Kaisa-Liisa, Jussi ja Pekka.

Nytpä juttelen teille, mitä tapahtui eräänä elokuun päivänä, kun isä ja
äiti olivat kartanon pellolla ruista leikkaamassa.

Kaisa oli juuri saanut ruispuuron kypsäksi. Lapset istuivat pöydän
ääressä syömässä; kukin pisti vuoroonsa puulusikan vatiin. Yhtäkkiä
kuului ulkoa kovaa voihkinaa:

"Oi, oi, apua, apua!"

"Mitä kummaa siellä on!" ihmettelivät lapset ja laskivat lusikkansa
pöydälle. "Mennäänpä katsomaan."

He astuivat portaille, ei näkynyt mitään. Mutta sikoläätin takaa kuului
taas: "Oi, oi minua vaivaista."

Lapset juoksivat sinne. Mitä näkivätkään! Maassa makasi vanha
harmaahapsinen, valkopartainen äijä, ähkien ja vaikeroiden. Vaatteet
olivat repaleina ja likaiset, parta revittynä ja toinen saapas poissa.

"Ohoh, ukko rukka", säälivät lapset "mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet
tänne joutunut?"

Lapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän
kysyi:

"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt
näin kurjassa tilassa."

"Vai joulu-ukko", ihmettelivät lapset "olemme kyllä kuulleet sinusta
puhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan
lepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt."

Näin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja
taluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut
edeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin
aitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää
vettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.

"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?" kysyi hän. "Olemme kyllä jo syöneet
puuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä."

Yks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen
mustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista
syönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin
maistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän
suutaan ja alkoi jutella:

"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut.
Kuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä
valmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat,
jotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt
joulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani.
Sentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut."
Näin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri
hänen poskilleen.

"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi
jouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat
ovatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän
peninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes
nukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa.
Äsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa
heloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan
paneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani
hiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni.
Jo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään
harjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa,
varovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat
huomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri,
kun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut
hellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua
väkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies,
ystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta,
kantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat
pitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin
viimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut
tulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria."

"Voi joulu-ukko rukkaa", säälittelivät lapset.

Mutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.

"Se enin surettaa", nyyhki hän, "etten enää voi viedä lapsille
joululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko
maailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii."

Pekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru
säälitti.

"Älä itke, ukko kulta", virkkoivat he, "Me menemme Metsähiideltä
saappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan.
Musti, tule mukaan."

Joulu-ukon naama kirkastui.

"Ihanko totta?" kysyi hän. "Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa.
Ette usko, kuinka häijynilkinen hän on."

"Ole huoleti, kyllä suoriumme", vakuuttivat pojat, ottivat
nuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan
joulu-ukon kanssa.

Pojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään
kuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät
risukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven
varjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä
alkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja
niska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.

He tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän
ohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja
takkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus.
Se ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin
Musti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se
näkymättömiin kallion seinään.

Siinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään,
turhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion
sisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.

Mitäs tehdä! Nolona laski Musti hännän koipien väliin, ja pojat
kääntyivät allapäin pahoilla mielin kotia kohti. Silloin kuului
metsästä: tik, tik, tik, Kirjava tikka siinä puun runkoa nakutti.

Jussin ja Pekan nähtyään se taukosi työstään, virkahtaen:

"Hyvää päivää, minne matka?" Pojat juttelivat asiansa. Tikka nosti
oikean jalan etukynnet nokalleen ja alkoi tuumia.

"Hm, hm, on tämä pulma. Tunnen joulu-ukon. Hän on aina ollut
ystävällinen poikasilleni. Tiedän Metsähiidenkin. Vai on tuo lurjus
joulu-ukolta saappaan vienyt." Ja tikka vaipui syviin mietteisiin.
Viimein se kirkasi: "Ahaa, jopa keksin kun keksinkin! Kuulkaapa. Nyt
minä lennän Metsähiiden asunnolle. Kyllä aina jostain raosta pääsen
sisään pujahtamaan. Sinne kerran päästyäni, on minulla omat tuumani.
Mutta te vartioikaa kallion luona."

Tikka lehahti lentoon, pojat läksivät jälestä kulkemaan, Musti yhä
kintereillä. Metsähiiden kalliolle jouduttuaan lenteli tikka sinne
tänne. Viimein keksi se pikkuriikkisen savureiän kallioseinän kylessä.
Se painoi päänsä reikään ja kuunteli. "Hyvä tulee" kuiskasi se.
"Odottakaa nyt täällä. Metsähiisi nukkuu."

Näin sanoen se pyrähti savutorvesta sisään. Luolassansa loikoi
Metsähiisi pitkällään maassa karhuntaljalla. Kallioseinällä aivan
Metsähiiden yläpuolella riippui joulu-ukon saapas. Metsähiisi sen
sinne oli ripustanut, ettei kukaan pääsisi sitä ottamaan. Mutta
tikka ei kauan arvellut. Se lensi suoraa päätä saappaan sisään ja
piiloutui terään.

Kotvasen aikaa kuorsattuaan heräsi Metsähiisi, hieroi punaisia silmiään
ja kohosi haukotellen.

"Pitääpä minun taas lähteä joulu-ukkoa takaa ajamaan", virkkoi se.
-- "Vedänpä sentään ensin saappaan jalkaani koetteeksi. Kyllä silloin
pulskat päivät koittaa kun saan toisenkin saappaan."

Se otti saappaan seinältä ja alkoi sitä riemusta irvistäen jalkaansa
vetää. Mutta tikka piti varansa ja hakkasi sitä samassa jalkapohjaan
aikalailla.

"Ai, ai!" älähti Metsähiisi, "mikä se oli?" Veti sentään saapasta yhä
jalkaansa. Tikka hakkasi kovemmin.

Metsähiisi kiljahti ja hyppäsi pystyyn. Tikka vain hakkaamistaan
hakkasi. Peikon jalassa tuskin oli eheää paikkaa.

"Kirottu saapas, senkin noitatöppönen!" Hiisi sieppasi saappaan
jalastaan ja lyödä lämähytti nyrkillään kallioseinää. Se aukeni.
Metsähiisi heitti saappaan ulos marjamättäälle. Samassa sulkeutui
kallionseinä taas. Metsähiisi jäi luolaansa veristä jalkaansa
voivottelemaan. Mutta Jussi ja Pekka tarttuivat ilohuudoin saappaaseen
ja nostivat ovelan tikan kätköstään.

"Hah, hah haa", nauroi tikka höyheniään pöyhistäen. "Hah hah haa",
nauroivat Jussi, Pekka ja Mustikin. "Sepä oli typerä Metsähiisi. Oikein
parasta lajia."

Sitten kiittivät pojat tikkaa avusta.

"Ei kestä kiittää" -- vastasi tämä. "Mutta jos silloin tällöin kannatte
toukkia lahonneen hirren nenään pihamaallenne, olen hyvin kiitollinen.
Poikani näet ovat sellaisia ahmattia, etten tahdo saada ruokaa
riittämään."

Jussi ja Pekka lupasivat tämän tehdä. Sitten he juosta vilistivät
kotiin saapas kainalossa. Joulu-ukko hymyili leveästi, kun näki
saappaansa. Hän ei tietänyt, kuinka lapsia kiittää. Heti hän veti
saappaan jalkaansa ja kuunteli naurusuin poikien kertomusta tikan
kepposesta ja Metsähiiden typeryydestä.

Sitten heitti se hellät jäähyväiset lapsille.

"Kyllä vielä tavataan" -- virkkoi se ovessa, veitikkamaisesti silmiään
iskien. Oikasi sitten polvensa ja huiskis -- silmänräpäyksessä veivät
saappaat sen kauas, näkymättömiin. -- Avosuin töllistelivät lapset
portailla mokomaa menoa. --

Aika kului. Syksy meni menojaan ja joulunaatto oli käsissä. Mökin
lattialle oli olkia levitetty. Isä luki virsikirjaa pöydän päässä ja
äiti hämmensi puuroa. Lapset istuivat ristissä käsin joulupahnoilla.

"Olisipa kaunista kerran nähdä joulukuusta", puhuivat he hiljaa
toisilleen. "Entä miltähän tuntuisi saada joululahjoja. Eipä muista
joulu-ukko tänäkään jouluna meitä."

Samassa kuului ulkoa jalkain kapsetta. Ovi aukeni, ja joulu-ukon
punainen naama pilkisti sisään.

"Rauhallista joulua ja kiitos viimeisestä." -- Hän nosti pienen
vihannan kuusen keskelle lattiaa. Ja sekös joulukuusi! Voitte arvata,
ettei se huonoimpia ollut, koska joulu-ukko itse sen oli koristanut.
Vielä heitti joulu-ukko tupaan aika suuren käärön. "Hyvästi!" -- huusi
hän sitten ja meni.

Mutta pirtissäpä riemu nousi, kun joulu-ukon käärö avattiin. Voi
ihmettä, mitä kaikkea sieltä ilmestyi! Äidille pehmoinen villahuivi,
isälle ihkasen uusi nahkalakki, Jussille terävä puukko ja satukirja,
Pekalle -- voi kummaa! -- pitkät joustavat sukset, vasta tervatut sekä
nahkarukkaset. Entä Kaisa-Liisalle! Kuulkaapa -- mitä sievin pikku
patanen, joka vallan itsestään, ilman tulta takalla kiehui ja porisi.
Lopuksi vielä lämpöiset kintaat. Mutta ei Mustikaan lahjatta jäänyt.
Kaiken päätteeksi ilmestyi sillekin pulska paistettu lihamakkara.

Eipä niin iloista jouluaattoa oltu pirtissä ennen vietetty. Kuusi
valaisi kirkkaasti, joulupuuro nostettiin pöydälle, ja Musti liehutti
häntäänsä lihamakkara hampaissa. Ja kun yö joutui, kävivät kaikki
nukkumaan.



Orava ja Sinipiika.


Oli kaunis kesäinen päivä. Aurinko hymyili herttaisen makeasti
kirkkaalla taivaalla, ja linnut helkyttelivät tuhat-äänistä säveltään
tuoksuvassa kuusikossa. Tuntui, kuin koko luonto olisi henkinyt
puhtautta, rauhaa ja raikasta iloa.

Riemu oli vallannut orava-nuorukaisenkin, joka, vasta lapsuuden kodista
erottuaan, reippaana ja toivorikkaana ensikerran nautti vapaudestaan
avarassa maailmassa. Se teki iloisia kuperkeikkoja oksalta oksalle,
viskeli vallattomana käpyjä pitkin kuusen naavaista runkoa ja pureskeli
oksien mehukkaita latvoja. Se oli niin riemuissaan, ettei huomannut
ystäväänsä Sinipiikaakaan, joka keijukaisen kuulumattomin askelin oli
liidellyt kuusen juurelle, ennenkuin tämä hiljaa kuiskasi:

-- Orava kulta! Tule taasenkin leikkimään kanssani!

-- Tulen, tulen, lausui orava ja kumarsi, kuten hyvin kasvatettu
orava-nuorukainen ainakin. Nuolena kapusi hän alas ystävänsä luo ja
yhdessä kulkivat he sitten tutulle leikkitantereelle, johon kolmaskin
toveri, musikaalinen peippo, pian saapui.

Leikkitanner oli vihreä nurmikon pyöräke tyynen metsälammen rantamalla.
Sen laidassa kasvoi vihreä tuomi, ja vakava metsä reunusti sitä
melkein läpipääsemättömänä tiheikkönä. Vikkelä orava kapusi tuomen
oksalle, ja musikaalinen peippo istahti hänen viereensä. Peippo viritti
iloiset säveleensä, orava viuhtoi hännällään ja rummutti käpälillään
tahtia, ja Sinipiika tanssi. Sitä tanssia vasta olisi sopinut nähdä!
Hän liiteli keveänä, kuin höyhen yli kukkaisen tanteren, yli sinisten
vuohenkellojen ja tuoksuvien kielojen, niin keveänä että kukkaset vain
hiukan kumartuivat, kun hänen keijukaisjalkansa sattui niiden terttuja
tallaamaan. Peippokin ihastui yhä enemmän, hän ummisti silmänsä ja
visersi, jotta raikkaat sävelet ihan tulvimalla tulvivat.

He nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi
heitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälestä
metsästäjä julmine tuliluikkuineen...

Pelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon,
mutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin.
Heti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.

-- Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen
nahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta
koira ei totellut, haukkui vain yhä vinhempaan.

-- No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi
metsästäjä ja ojensi kamalan aseensa oravaparkaa kohti, joka tuskissaan
kyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.

Jo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan,
jo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin
metsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:

-- Älä ammu!

Ihmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli
jo pujahtanut piiloon.

-- Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla,
mutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.

-- Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.

-- Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten
henkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!

Ja hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit
yhtyivät taasen jatkamaan leikkiään...

Oli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään
yöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsolalinnaan. Iloisena
ja huolettomana kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän
kuusikon läpi vievälle polulle... Silloin näki hän näyn, joka täytti
kauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli
häntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.

-- Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi
teet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja
ärsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena
jäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären
kostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia
kauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän
niissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi,
kuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka
hän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta...

Viimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut
kuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki
Metsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:

-- Ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti
puolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!

Sitten poistui hän raivoisana metsään...

Mutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli
nähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien
kuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei
uskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta,
mutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän
torvenpuhalluksella kansansa valtaistuimen eteen. Kun kaikki olivat
kokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut
ja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista
Syöjättären loitsujen lukkoa.

Eläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja
pudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua
elämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme
ja lausui:

-- Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.

-- Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis
kuolemaan?

-- Sinipiika oli minun ystäväni ja leikkitoverini. Hän on kerran
pelastanut minun henkeni metsästäjältä. Minä tahdon nyt pelastaa hänet
Syöjättären loitsuista.

Liikutettuna suostui Tapio oravan pyyntöön ja määräsi raakaluontoisen
kotkan toimittamaan pyövelin virkaa. Heti otti kotka oravan kynsiinsä
ja lensi hänen kanssaan loitsitulle kivelle. Siellä raateli hän
julmalla nokallaan rikki oravan nuoren rinnan ja vuodatti säälimättä
hänen sydänvertaan paadelle, jotta veri virtana sen kupeita huuhtoi...

Ja kivi alkoi liikkua, alkoi muodostua Sinipiian siron vartalon
kaltaiseksi, ja vihdoin oli se kokonaan kadonnut, ja paikalla seisoi
Sinipiika ilmielävänä.

Näin niin pahaa unta, lausui hän. Tuntui kuin olisi Syöjätär minut
loitsinut kiveksi... Mutta mitä tämä on? Miksi on orava-ystäväni
hengetön, miksi sen rinta noin raadeltu?

Kotkan täytyi nyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin purskahti
Sinipiika itkuun, otti syliinsä oravan hengettömän ruumiin ja lausui:

-- Orava-kultani! Miksi et antanut minun olla siinä tilassa, johon
Syöjätär oli minut loitsinut, vaan uhrasit nuoren elämäsi puolestani?
Oi, jospa vielä henkiin virkoaisit!

       *       *       *       *       *

Myöskin Ukko-ylijumala, joka sinisissä sukissaan ja kirjavissa
kaplukoissaan käyskenteli kultaisen ruskopilven reunalla, oli nähnyt
oravan uhrauksen. Se liikutti häntä niin, että hän päätti lahjottaa
hänelle hengen ja antaa Sinipiialle takaisin ystävänsä. Hän lähetti
kultasiipisen mehiläisen viemään elämänmettä hopeisella vakkasella
Akan aarreaitasta.

Nopeasti lensi mehiläinen alas maahan ja toi vakkasen Sinipiialle. Eikä
Sinipiian tarvinnut muuta kuin hiukkasen kostuttaa elämänmedellä oravan
ruumista, kun jo sen suonet alkoivat tykkiä, sen haavat paranivat, ja
se virkosi.

Sanomaton riemu syntyi nyt koko Metsolassa. Tapio silitteli ja hyväili
pientä oravaa ja nimitti hänet lempieläimekseen, Mielikki ripusti hänen
kaulaansa kultaiset vitjat ja kaikki eläimet huudahtelivat ilosta ja
ihastuksesta. Mutta kaikista iloisin oli Sinipiika. Hän suuteli ja
syleili pientä oravaa ja tanssi kuin raju tuulispää hänen kanssaan
ympäri Metsolan avaroita saleja.



Keisarin Moppe.


Eräänä syysaamuna oli Räkkölän kaupungissa paljon puuhaa ja touhua.
Pääkatua vielä puhdisteltiin, vaikka liput jo liehuivatkin rakennusten
harjalla. Kadun eteläisessä päässä kaupungin laidassa oli komea
kunniaportti, jossa loistivat kukkaset ja kirjavat nauhat. Sinne
kokoontui kaupungin väki, pienet ja suuret. Pormestari ja vouti
seisoivat siellä rinnatusten, kumpikin pitäen itseään toistaan
etevämpänä ja arvokkaampana. Pormestari oli paksu pieni mies, yllä
komea ruumiinmukainen virkapuku kullattuine kaulusnauhoineen ja
nappineen. Päässä oli hänellä puuhkareunainen suippo virkalakki,
hartioille oli heitetty irtonainen levätti, joka toistaiseksi verhosi
myöskin pullean vatsan ja loistavan virkapuvun. Vakavannäköinen oli
tämä kaupungin päämies; sillä hän mietti puhetta, jolla hän tervehtisi
keisaria, jota odotettiin kaupunkiin saapuvaksi.

Komeita ratsastajia, hevosia ja vaunuja näkyykin jo tieltä. Pormestari
varottaa väkeä olemaan hiljaa siihen asti, kunnes hän puheensa
pidettyään ehdottaa eläköönhuudon keisarille. Hän heittää vinon
silmäyksen voutiin ikäänkuin sanoakseen: "Pysy sinä syrjemmällä."

No niin, ratsastajat ja vaunut lähenevät. Kolmen hevosen vetämissä
avonaisissa vaunuissa istuu keisari. Hänellä on yksinkertainen musta
puku. Mutta hänen sivullaan on mies mitä koreimmissa virkatamineissa.
Se on hovimarsalkka. Hän kuiskailee alinomaa jotakin hallitsijan
korvaan, hymyilee ja kumartelee minkä voi. Vaunuissa on kolmaskin
olento, joka yksinään hallitsee niiden perimäistä istuinta. Se
on keisarin lempikoira, Moppe. Se on lihava, tanakka eläin.
Lyhytkuonoisesta päästä pistävät töppökorvat hyvin näkyvästi esiin, ja
kuulevat ne pienimmänkin risauksen. Mutta eipä Moppe näytä nyt mistään
välittävän. Sulatettuaan sen sokerikakun, jonka keisari äsken hänen
suuhunsa korkeilla käsillään pisti, se istuu nyt arvokkaan tyynenä
etujalat hajallaan vaunujen peräistuimella. Se on tottunut komeihin
vastaanottoihin, ei se niistä piittaa.

Niin lähestytään kaupungin kunniaporttia. Moppekin heittää silmäyksen
sinne päin. Se huomaa jotain ihmeellistä ja nousee neljälle jalalle.
Pormestari on heittänyt levättinsä takana olevan palvelijan
käsivarrelle ja seisoo nyt siinä kimaltelevassa puvussaan paksuna,
pyöreänä. Hän rykäsee hiljaa, tempasee hatun ja pistää sen kainaloonsa
ja alkaa puhua... Silloin tapahtuu jotain kauheaa. Moppe, jolla
on kultainen kaulaside, ja joka myöskin on paksu ja pyöreä, huomaa
pormestarissa, hänen puuhkahatussaan ja äänessään jotain sukulaisen
tapaista, ja viroten äkkiä välinpitämättömyydestään, hyppää suoraan
häntä vastaan.

Pormestari hämmästyy, horjahtaa... Kansa rientää hänen avukseen, Moppea
lyödään, potkitaan. Se ulvoo ja haukkuu sekä pakenee kauhuissaan
metsään.

Vaunuissa ja saattojoukossa syntyy suuri hämminki. Keisari astuu
väkijoukkoon ja kysyy: "Missä on minun koirani?" Pormestari on
muserrettu. Hän ei saa sanaakaan suustaan. Vouti astuu esiin ja avaa
kumartaen keisarille kaupungin portit. "Minun koirani on heti tuotava
tänne." Niin lausuen astuu keisari kaupungin kadulle. Pormestari käärii
levättinsä jälleen hartioilleen, painaa hatun päähänsä ja astuu
yksinään toisten jälestä.

Onnettomuudeksi keisari heti kysyi pormestarin taloa. Se oli syrjäkadun
varrella, jota ei oltu puhdistettu eikä liputettu, koska luultiin, että
keisari ajaa pääkatua kaupungin läpi. Ei auttanut. Pormestarin rouvan
suureksi hämmästykseksi astui keisari voudin ja hovimarsalkan
saattamana sisään, ennenkun edes jokapäiväinen verhovaate oli ehditty
salin sohvalta pois ottaa. Pormestari tuli onnetonna jälestä.

"Minun koiraani etsimään on lähdettävä koko kaupungin väen!" käski
keisari.

"Suokaa anteeksi, Armollinen Majesteetti, mikä on hänen korkeutensa,
Majesteetin koiran nimi?" tiedusteli pormestari.

"Mitä te sillä tiedolla teette. Minun koirani ei kuitenkaan kuule
muiden kuin minun kutsuani. Muuten hän on kyllä Moppe. Jalosukuisin
kaikista koirista, valitettavasti ainoa elossa oleva koko suvustaan."

"Kaupungin kirjapainossa on heti painatettava kuulutus", sanoi
hovimarsalkka hienosti kumarrellen, "ja siinä on koko valtakunnalle
ilmotettava, että Hänen Majesteettinsa korkeasti jalosukuinen
koira..."

"Kaupungissa ei ole kirjapainoa" keskeytti pormestari.

"Kirjapaino pitää olla" sanoi keisari jyrkästi.

"Hänen Majesteettiinsa jalosukuinen koira", alkoi hovimarsalkka,
"lihava, tanakka, pystykorvainen, lyhytkuonoinen, kultainen side
kaulassa, nimeltään Moppe..."

"Herra marsalkka", tiuskasi keisari, "se on hovisalaisuus, jota ei
saa julistaa maailmalle. Ja eihän tässä kurjassa kaupungissa ole
kirjapainoa... Te, pormestari, toimitatte niin, että minun koirani
löytyy ja tuotte sitten minulle pääkaupunkiin. Muuten minun pitää
valvoa, että tämä kaupunki saa pormestarin, joka osaa pitää parempaa
järjestystä."

Niin sanoen keisari jätti pormestarin talon, meni vaunuilleen, nousi
niihin ja ajoi kaupungin läpi kuulematta pormestarin puhetta ja
eläköönhuutoja. Kaupungin väki oli hämmästyksissään. Ja sitten kaikki
pormestarin kehoituksesta lähtivät Moppea etsimään. --

Moppe oli sillävälin juossut metsiä. Se oli aina tuntevinaan potkuja
ja kuulevinaan kirkumista. Maatessaan palatsin silkkisohvilla ja
syödessään sokerikakkuja keisarin kädestä, ei se olisi koskaan uskonut,
että se voi kuolematta näin juosta. Se näki pienen torpan metsässä ja
aikoi poiketa sinne, mutta siellä oli suuri Musti, joka hampaitaan
irvistäen karkasi hänen kimppuunsa. Moppe kiiti eräälle kalliolle,
jonka alapuolella virtasi laaja joki. Musti hyökkäsi jälestä, ja Moppe
putosi kalliolta alas jokeen. Säikähdys ja suuri loiskaus. Mutta Mopen
paksu rasvakerros kannatti sitä veden päällä. Ja niin meni se virran
mukana kauas toiselle rannalle.

Siellä puisteli Moppe veden karvoistaan. Sillä tuntui olevan kova
nälkä. Se huomasi kaukaa paimenen, jolla oli koira muassa ja koiralla
oli hampaissa kimpale mustaa leipää. Moppe lähestyi. Leipä tuntui siitä
nyt makeammalta kuin keisarin sokerikakku. Ystävällinen paimenkoira
jätti kernaasti leivän Mopelle. Mutta paimen tuli, otti maksuksi Mopen
kultaisen kaulanauhan ja ajoi harhailevan elukan taas metsään, josta
eräs kaupungin mies vihdoinkin löysi keisarin koiran.

Kaupungissa heräsi suuri riemu. Pormestarin kotona pidettiin suuret
pidot, johon kaikki kaupungin rouvat kutsuttiin. Ja että Mopella olisi
hauska, kutsuttiin kesteihin myöskin kaikki kaupungin koirat.

Seuraavana päivänä lähtee pormestari saattamaan Moppea pääkaupunkiin.
Moppe pannaan laatikkoon ja laatikko nostetaan rattaille. Ajaessa
pormestari pistää sinne tuon tuostakin sokerikakkuja.

Perille tultua ilmotetaan asia ensiksi hovimarsalkalle. Hovimarsalkka
rientää hymyillen ja kumarrellen keisarin luo. Keisari astuu palatsin
komeimpaan saliin, johon pormestari kantaa Mopen. Mutta kun Moppe
siellä lasketaan maahan, kaatuu hän kuoliaana Majesteetin jalkain
juureen.

Hovin viisain eläinlääkäri noudetaan mitä kiireimmin. Hän ei voi
sanoa, kuoliko Moppe huonon ruu'an vaiko liiallisen rasituksen vuoksi.

"Sinä olet häntä tyhmästi syöttänyt", sanoi keisari pormestarille, "ja
siksi saat täältä mennä, saamatta vettäkään kielellesi."

Pormestari läksi varmana siitä, ett'ei hän koskaan ministeriksi pääse.

Sitten etsittiin valtakunnasta keisarille toista samanlaista Moppea,
mutta ei löydetty mistään.

Kuolleen Mopen nahka täytettiin korkilla ja kuivilla tappuroilla. Ja
sellaisena se pantiin istumaan keisarin kesälinnan marmoripöydälle. Se
näyttää samanlaiselta kuin siellä vaunun takaistuimellakin istuessaan.

Mutta se ei enää hyppää kenenkään paksumahaisen pormestarin virkalakkia
tavottamaan.



Matka Onnelaan.


Lukuvuosi oli kulunut onnellisesti loppuun. Tuhannet suunnitelmat
risteilivät lasten aivoissa, kun he nousivat kuuntelemaan johtajan
jäähyväispuhetta. Jokainen tiesi, että nyt oli kysymyksessä paljon
puhuttu "Onnelan virkistysstipendi", jonka eräs vanha lämminsydäminen
puutarhuri oli koululle lahjottanut. Kaikki olivat yhtenä korvana.
Tavanmukaisten kevättervehdysten, neuvojen ja varoitusten jälkeen se
vihdoinkin laukesi:

"Tänään on minulla ilo", puhui johtaja, "ensi kerran julistaa
opettajakunnan päätös Onnelan kesävirkistyksestä. Jos te, rakkaat
oppilaat, hyväksyisitte tämän vaalin yhtä yksimielisesti kuin
opettajakunta on sen tehnyt, niin voisimme olla tyytyväisiä. Vapaan
kesävirkistyksen ovat tällä kertaa saaneet toverukset Heikki
Helmikylä ja Kalle Kankainen."

"Ah!" kuului äänekkäänä humauksena yli salin. Mutta johtaja jatkoi:

"Vaaliansa on opettajakunta perustellut sillä, että Heikin äidillä
on täysi työ hankkiessaan ruokaa viiteen pieneen suuhun, vaikka
hän peseekin pyykkiä aamusta iltaan, ja että Kallen vanhemmat ovat
kuolleet. Sitäpaitsi Heikki ei ole koskaan ollut niityllä eikä
järvellä, ei suuressa, ihanassa metsässä, ja Kalle raukka ei ole
astunut jalkaansa ulkopuolelle tämän kivisen kaupungin. Sen lisäksi on
Tohtori-Setä vakuuttanut, että maalle pääsy on molemmille aivan
välttämätöntä. -- Hyväksyttekö?"

"Hyvä, hyvä!" huusivat lapset, ja kaikkien katseet suuntautuivat noihin
kahteen onnelliseen, jatka kuluneissa puvuissaan seisoivat luokkansa
riveissä.

"Ja te", jatkoi johtaja, "jotka nyt olette saaneet vanhan miehen
rakastettavan lahjan, näyttäkää, että olette hänen tarkotuksensa oikein
ymmärtäneet. Me taasen, jotka emme pääse mukaan, pidämme hauskaa omissa
oloissamme ja odotamme uutta kevättä, joka varmasti tuo saman onnen
joillekin meistä."

Lapset pyrähtivät kuin lintuset ihanan kesän iloisiin leikkeihin.
Heidän mentyään piirsi vahtimestarin yhdeksänvuotias Kerttu juhlasalin
isolle taululle: Kesä on tullut.

Seuraavana aamuna istuivat jo Heikki ja Kalle pitkässä, kauas
sisämaahan kiitävässä junassa. Vasta iltapuolella, kun aurinko keikkui
jo koivujen latvoilla, ilmotti ystävällinen konduktööri, että nyt
tullaan sinne, mistä Onnelaan mennään. Ketterästi koppasivat pojat
nyyttinsä hyllyltä ja menivät vaunun sillalle. Tuokion kuluttua juna
pysähtyi, ja he astuivat pienelle sydänmaan asemalle.

"Mitenkä me nyt tästä osataan?" hätäili Kalle.

"Älähän huoli", virkkoi Heikki rohkeasti ja meni asemamiehen luo
kysymään tietä.

"Jaa -- tuota -- sinne on vähän vaikea neuvoa. Sinne ei mennä tietä
myöten", selitti mies korvallistaan kynsien.

"Mutta voittehan sanoa edes, minne päin on lähdettävä", tiukkasi Heikki.

"Jos osaisitte linnuntietä tuota aurinkoa kohti, niin ehkä perille
tulisitte."

"Ainako vain suoraan?"

"Ihan kuin pyssystä."

"No sopiihan tuota koettaa -- kiitoksia vain!" Pojat lähtivät
osotettuun suuntaan.

"Kun ne pojat eivät vain kiertäisi jäniksen rinkiä", hymähteli
asemamies itsekseen.

Mutta vihellellen astuivat pojat auringon suuntaan. Punertavan unisena
paistoi se heidän silmiinsä, niin että kuusten naavaiset oksat olivat
harmaata hopeata ja petäjien kaarnaiset kyljet kirkasta kultaa.

"Kun emme vain eksyisi", sanoi Kalle.

"Onhan meillä aurinko", lohdutteli Heikki.

"Mutta se laskee."

"Aamulla nousee se uudestaan. Mutta miltähän tuntuisi, jos huutaisimme?
-- Ho-hooi!"

Kiven takaa ponnahti poika, samanikäinen kuin hekin, vaikka
tuiki toisellaisissa tamineissa. Hetkisen katselivat pojat
hämmästyneinä toisiaan.

"Iltaa! Etkö neuvoisi meille tietä Onnelaan?" sanoi Heikki rohkaisten
itsensä.

"Te olette luullakseni kaupunkilaisia."

"Niin olemme. Nimeni on Heikki, ja tämä on ystäväni Kalle."

"Hm -- vai niin -- olen ollut hiukan huonoissa väleissä kaupunkilaisten
kanssa. Ne ovat maalla niin tyhmän ylpeitä, -- mutta ehkä te olette
toista maata... Minä lähden oppaaksenne! Olen Nyyrikki -- kättä
päälle!"

"Onko sinne vielä pitkältäkin?" uteli Kalle.

"Nyt se vasta matka alkaakin. -- Mutta mitä mä näen: tehän olette vielä
kaupunkilaishepenissä! Ei -- virsussa täällä vipsutellaan, rolitimissa
rapsutellaan. Odottakaapas hiukan!" sanoi Nyyrikki ja pyyhälsi tummaan
kuusikkoon.

"Sepä lystikäs poika!" kehasi Heikki.

"Kun ei vain kujeilisi kanssamme", epäili Kalle.

Mutta Nyyrikki oli siinä silmänräpäyksessä jälleen heidän luonaan.

"Kas niin. Nyt sukkelasti herraus metsään. Ensin selin aurinkoon --
sitten tämä mekko ylle, kun minä sanon hep --! sitten pyöräys ympäri --
ja tämä lakki päähän, kun sanon toisen kerran: hep! -- taasen pyöräys
-- ja virsut jalkaan -- kas näin! --, kun sanon kolmannen kerran: hep!"

"Mitä merkitsee tuo hep?" kysyi Kalle pelokkaana.

"Älä sinä huoli siitä, tee kuten käsken", sanoi Nyyrikki ja luki
harvakseen: "hep! -- hep! -- hep!"

"Ah!" huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.

"So so, ei mitään ilveilyjä! Nyt eteenpäin!" komensi Nyyrikki,

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat suurelle pihalle, jota vankat
rakennukset ympäröivät.

"Nyt olemme Karhulassa", ilmotti Nyyrikki.

Talon vanha naispalvelija Löntys kehotti heitä astumaan pirttiin. Pojat
seurasivat kehotusta, mutta eivät tavanneet sen enemmän Ukko kuin Akka
Karhuakaan kotona. Yksin vanha miespalvelija Köntys loikoili kauheissa
hammastuskissa uunilla. Hän sai sentään kerrotuksi, että talon ainoa
poika, Tummaturkki, oli hävinnyt jäljettömiin ja että Ukko ja Akka
olivat siitä saakka kuin mielipuolet erämaita kiertäneet.

"Ettekö osaa edes arvella, mihin Tummaturkki on joutunut?" kysyi
Nyyrikki osaaottavasti.

"Kyllä paljonkin -- olemmehan jo monen sukupolven ajan olleet
ilmivihassa onnelaisten kanssa", sanoi Köntys alakuloisesti.

Heikki oli vähällä sanoa jotain varomatonta, mutta Nyyrikki tuuppasi
häntä ajoissa kylkeen ja virkkoi:

"Kelpo naapureita."

"Niin ovat. Peltomme ja asuma-alani he ovat anastaneet ja nyt
vainoavat meitä viimeiseen vereen saakka!"

Vanhuksen silmät salamoivat ja hänen äänessään värisi vanha
perintöviha.

Mutta vähitellen solui puhe toisille tolille ja illallista syötäessä
oli mieliala jo melkein iloinen.

"Syökää pojat!" kehotteli Köntys ja katseli vesi kielellä, miten
vieraat pistelivät hänen mieliherkkujaan: muurahaisenmunapiirakkaa ja
häränhäntälientä.

Syötyänsä menivät toverukset aitan luhtiin nukkumaan. Mutta jo aamulla
aikaiseen heräsivät he kummalliseen kuhinaan ja kukerrukseen, joka
tuntui täyttävän koko äärettömän salon. Reippaasti laskeutuivat he alas
pihalle. Aurinko kiipeili vielä metsän rannalla, kun he jo jättivät
nukkuvan talon ja lähtivät eteenpäin, "Nyt ne hunajakahvit jäivät",
sanoi Nyyrikki. Mutta toiset eivät kiinnittäneet siihen ollenkaan
huomiotaan, sillä nuoren Tummaturkin onneton kohtalo alkoi kiertää
heidän aivoissaan. Köntyksen puhetta onnelaisista he eivät ottaneet
uskoakseen. Siinä täytyi olla joku erehdys.

Käveltyään jonkun matkaa he tapasivat pahanpäiväisen talorähjän.
He aikoivat poiketa siihen sisälle saadaksensa jotakin juotavaa,
mutta huomattuaan, että talon likaiset kakarat olivat ikkunassa
irvistelemässä, he kääntyivät takaisin.

"Kylläpä oli ilkeitä lapsia!" ihmetteli Kalle.

"Sellaisia ne ovat Sutelan penskat aina olleet", sanoi Nyyrikki
naurahtaen.

Vähitellen alkoivat maat tulla alavammiksi, maisemat surullisemiksi.
Nyyrikki ilmotti, että ne olivat jo Kurkelan ulkoniittyjä. Pian
seisoivat he laajan lakeuden laidassa, jommoista kaupungin pojat eivät
koskaan ennen olleet nähneet.

"Nyt virsut kainaloon ja housut makkaraksi", komensi Nyyrikki, "tässä
alkaa toinen tanssi!"

Pojat tekivät kuten neuvottiin. Ja hetken päästä oli juoksu-hyppy
täydessä käynnissä.

"Hei, tämäpä on hauskaa!" huusi Heikki ihastuneena.

Mutta Kallen lyhyet sääret eivät kestäneetkään moista kurssia. Hän
päästi yht'äkkiä kimakan huudon, ja kun toverit kääntyivät katsomaan,
näkivät he hänen pulikoivan suonsilmässä. Märkänä ja mutaisena aina
korviin saakka kiskoivat he hänet kuiville. Ja pienen siistimisen
jälkeen oli Kalle mies niinkuin toisetkin, joskin hieman varovaisempi.

Aikansa juostuaan pojat tulivat jonkunlaisen saaren rantaan. Siellä
oli koko Kurkelan herrasväki tulijoita vastassa, sillä kesänaikana ei
kukaan kulkenut Kurkelan kautta. Siinä oli kunnianarvoisa herra Kurki
pitkine letkupiippuineen, oli puolitusinaa rillinokkaisia Kurki-tätejä,
kevytkenkäinen ja veikistelevä Kurki-neiti Heippana, sekä monta muuta
perheen mies- ja naispuolista sukulaista.

Rouva Kurki seisoi verannalla huitoen nenäliinallaan. Kun seurueet
olivat tutustuneet, sanoi herra Kurki:

"Mammalla taitaa olla aamiainen pöydässä -- tehkää hyvin!"

Herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja kohta istuivat ystävämme
Kurkelan herraskaisessa pöydässä yhdessä talon väen kanssa. Oli
siinä ruokaa senkin seitsemätä lajia, niin arkipäivä kuin olikin:
kämmenjuuripyreetä, onkimatomakkaroita, sammakonkaviaaria ja muita
herkkuja, joiden nimistä pojilla ei ollut aavistustakaan. Ja rouva
Kurki pyyteli vielä talon puolesta anteeksi, että räätit olivat
ylivuotisia!

"Ei mitään valittamista", tuumi Heikki ottaessaan kolmatta
lautasellista mitä hienointa karpalokiisseliä.

Syötyään he tarinoivat vielä hetkisen herrasväen kanssa, kunnes
Nyyrikki iski Heikille silmää ja he nousivat kiittämään ja
hyvästelemään.

"Muistakaa vain poiketa syksyllä tänne!" huusi rouva Kurki vielä heidän
jälkeensä.

"Kyllä tullaan!" kirkasivat pojat täysin keuhkoin ja heiluttivat
lakkejaan.

Hyppyjuoksu onnistui mainiosti. Kallekin käytteli koipiaan entistä
ehommin, joten Heikin varotus -- pidä vaari! -- oli tuiki tarpeeton.
Kuivalle maalle päästyään istuivat he hiukan hengittämään.

"Oli se mukava talo", sanoi Kalle ihmetellen.

"Paras talo koko matkan varrella", vahvisti Nyyrikki.

"Taitavat olla hienoa väkeä?" arveli Heikki.

"Ovat -- asuvat talvetkin ulkomailla. Ja sieltähän se taitaa koko suku
olla peräisinkin. -- Mutta ei matka istuen etene!"

He päättivät mennä Kiiskilään yöksi. Olisihan siinä sitä ennen ollut
Hirvelän kartano, mutta kun siinä asui sukuylpeitä kreivillisiä, ei
heitä haluttanut sinne poiketa.

Päivä pyrki jo iltaan, kun he vihdoinkin huomasivat Kiiskilän ikkunat
kimaltelevan koivujen välistä. Moista hiljaisuutta ja rauhaa eivät
ison kaupungin lapset koskaan olleet nähneet. Ihastuksesta sanattomina
laskeutuivat he ruskealle rannalle, jonka yli riippakoivut kuvaansa
kurkistelivat.

"Voi teitä kaupunkilaisraukkoja", sanoi Nyyrikki katsellessaan heidän
liikutustaan.

Mutta pian kallistui heistä yksi toisensa jälkeen lämpöiselle hiekalle
ja nukahti ennenkun toisetkaan ehtivät sitä huomata.

Mutta Kiiskilän nuoret eivät mennetkään maata. Kesäyön hienossa hämyssä
uivat he rantaan ja lauloivat poikasille:

    Uinukaa, uinukaa, aallot soivat rauhaa,
    kun ne rantaa ruskeaa
    suutelee ja pauhaa.

    Uinukaa, uinukaa elon kukkais-unta:
    silmät aukee, katoaa
    sadun valtakunta...

Kun he aamulla heräsivät, oli heidän silmänsä kyynelissä. Kaihomielin
ja vähän päästä taaksensa katsellen he jättivät Kiiskilän ruskeat
rannat. Sieti astua ravakkaan, jos mieli sinä päivänä ehtiä perille.
Sentähden Nyyrikki heittäytyi sanattomaksi ja käveli niin tuimasti,
että toiset vaivoin perässä kestivät. Siten joutui matka entistä
nopeammin.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat isolle niitylle, missä tuhannet
kirkkahat sinikellot keinuivat hiljaisessa tuulessa. Kalle sattui
koskettamaan erästä niistä, ja se helähti kuin hopeatiuku. Tuhannet
muut kuulivat sen, ja siinä silmänräpäyksessä alkoi hiljainen soitto
ja hyminä. Heikki ja Kalle seisoivat hämmästyneinä, mutta Nyyrikki
naurahti ja sanoi:

"Niin se on. Kun minun tamineissani tallustatte, avautuvat silmänne ja
korvanne."

"Mutta tämä ihana soitto?!" sanoi Heikki katsoen kysyvänä Nyyrikkiin.

"Tämä on ikivanha kevätlaulu, vanhan mestarin säveltämä, jota soitetaan
aina uusilla kelloilla. Sentähden se on niin ihana. -- Mutta nyt
hyvästi, ystävät! Tuolla on Onnela. Osaatte sinne ja ilman minuakin, --
niityn ja pellon poikki vain menette. Tamineenne saatte pitää. Hauskaa
kesää!"

Kuin unessa painui Nyyrikki takaisin metsään, mutta pojat astuivat
niityn poikki sinikellojen soittaessa...

Västäräkki tuli heitä vastaan.

"Tilitt tilitt..." hoki se ahkeraan.

Pojat ymmärsivät olevansa perillä.

Pelto oli juuri kynnetty, niin että mustanpuhuva multa vielä höyrysi.

"Onkohan tämä Onnelan pelto?" kysäsi Kalle.

"Tilitt tilitt", sanoi västäräkki juostessaan vakoa pitkin. "Ettekö
tunne mullan tuoksua? Eikö kevät ole mielestänne kylliksi ihana?
Tilitt!"

He astuivat rohkeasti puutarhaan, missä kirsikka- ja omenapuut
parhaillaan kukkivat ja tuhannentuhatta mehiläistä hyrisi
ahkeruuden ääretöntä hymniä. Punaisesta tuvasta puitten takaa kuului
kirkas lapsen ääni:

"Isä! Eikö vieraitamme vieläkään näy? Kahvini jähtyy uudelleen."

"Ei näy, lapseni", vastasi syvä miehen ääni pensastosta. "Ehkä lienevät
poikarievut metsään tahi rannalle uinahtaneet."



Matin kuusen etsintä.


Oli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon
talossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu
paksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa
pienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa
kaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja
piika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin,
siellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot
pojat laittelivat kuntoon joulukuusta.

Pikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään,
jotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja
nuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat
siististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla
puoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein
tahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset
koettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut
syntyä.

"Ei tämä olo kuusi", sanoi Liisa nyreänä, "eihän siinä ole oksiakaan."

Matti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja
rottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan
ollut joulukuusen näköinen.

"Kuulepas", sanoi hän, "minä lähden metsään hakemaan meille oikeata
joulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!"

Sanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten
lakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän
seurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.

Hei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi
tarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli,
ettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä
oli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. "Mistähän Pukki kuusia
hakee?" tuumi hän. "Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen
metsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!"

Ja hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja
solakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden
oksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli
mänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. "Kyllä
Joulupukin virka on raskasta", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä
lumessa, "jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia."

Matti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi
suuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä
pallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko.
Matti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä
oli varmaankin koti.

"Olenpa minä jo joutunut pitkälle", mietti Matti. "Kyllä nyt täytyy
kääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan
iltaruskoa kohti, tulen kotiin."

Ja hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän
huomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan
peittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia,
jotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen,
jossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken
kuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.

"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua", sanoi jänis. "Minne sinä olet menossa?"

Mattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei
ilmaissut, vaan sanoi:

"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän
Pukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi jänis. "Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo.
Ehkäpä hän auttaa sinua."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle." Jänis viittasi
etukäpälällään metsään. "Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne
saatan."

Jänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken
kuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren
kupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.

"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?" sanoi Pukki ystävällisesti, kun
näki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.

"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta", sanoi Matti rohkeasti ja
meni paiskaamaan ukolle kättä. "Kyllähän Pukki minut tuntee."

"Tunnenhan minä", nauroi Pukki, "vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä
se Matti näin jouluiltana metsässä tekee?"

"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; -- ethän
pahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole
löytänyt."

"Vai niin", sanoi Pukki, "onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla."

Matti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi
lumeen hautautuneena.

"Onko sinulla puukkoa?" Pukki kysyi.

Matti kaivoi esille linkkuveitsensä.

"Annapa, kun minä autan." Pukki otti oman suuren puukkonsa. "Siinä on
sinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken
ajaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään."

"Kiitoksia", Matti sanoi. "Saatanhan minä hiukan levähtää", mietti hän
itseksensä. "Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin
sauna-ajaksi."

Matti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä.
Kummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken.
Kaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään.
Äsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta
kuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt
ja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä
haavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä
koskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. "Hyvinä ovat säilyneet"
-- nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös
lumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien
kimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan
kaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen
touhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena
kuusen suojassa.

"Eikö repolaisella olekaan nälkä?" kysyi Matti Joulupukilta.

"Ketulla on nykyänsä paaston aika", vastasi tämä. "Kettu ei syö muita
kuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa
tehdä toiselle pahaa."

Sillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja
valoi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla,
paitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat
ystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan
miekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut.
Ainoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin
kimalteli niissä lumi.

"Nyt", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, "nyt sinä saat kuulla
jotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja
taloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan
poikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla
metsän joululaulun."

Kaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen
merten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset
taivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät
koivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi
sävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne
lauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat
ja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni
metsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän
muistoa tänä päivänä vietettiin.

Tuuliainon oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi,
että joku hieroi hänen polviansa ja -- kas ihmettä! Siinähän oli Musti,
hänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.

"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin", sanoi Joulupukki. "Tässä on
kuusesi."

Matti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he
alkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo
tulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten
loppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.



Laurin hiihtomatka.


Kylläpä nämä minun sukseni sentään ovat tuhoiset, kun ajattelee toisten
poikien suksia. Ollapa semmoiset sukset kuin Mäkelän Matilla! Ne ovat
niin sievät ja kulkevat melkein itsestään; hiukan vain potkasee, niin
jo menevät kuin tuulen puuska... Ja minulla on tuommoiset rämät!

Lauri oli kovasti tyytymätön hiihtoneuvoihinsa. Koko tien koulusta
kotiin hiihtäessään hän ajatteli niitä. Hän päätti pyytää niin kauvan,
että äidin viimein täytyy ostaa uudet. Laurin äiti oli köyhä, siksi
hänen oli aina täytynyt pojan kärttämisiin vastata, ettei hänellä ole
varaa, ei ainakaan tänä vuonna. Mutta kuu toiset pojat ehtimiseen
laskivat pilaa Laurin kömpelöistä kotitekoisista ja mennä huristivat
mäestä laskiessa puolta kauemmaksi kuin hän, niin ei ollut ihme, jos
se kävi Laurin luonnolle.

Lauri pystytti suksensa seinustalle ja oli juuri astumassa sisään, kun
huomasi eteisen loukossa ihan uudet sukset. Hänen pieni yhdeksän vuoden
vanha sydämensä alkoi tykyttää kovasti.

-- Mitkä ihanat sukset! ihan ne kiiltävät kuin Matinkin, jos ei vaan
pikkuista paremmin... Äiti on siis jo ostanut, hän ajatteli. Ja
käänneltyään ja siliteltyään niitä joka puolelta, hän pani ne
lattialle, sekä työnsi jalkansa hihnoihin... Mutta mitä nyt! Suksethan
lähtivät itsestään aika kyytiä portaita alas, ja ovi jonka Lauri oli
äsken sulkenut, lensi auki...

Lauri ei ehtinyt ajatella mitään, ennenkun hän kiiti jo veräjästä.
Silloin hän muisti äidin; ajatteli, että mahtoikohan äiti nähdä
akkunasta. Hän koetti katsoa taaksensa -- mutta mitä ihmettä! Siellähän
oli pikkuinen soma tonttu-ukko hänen takanaan suksen kannuksella.
Lauri hieroi silmiään. Hän ei enää ollut moneen aikaan uskonut moista
kansaa löytyvänkään. Ja nyt yksi kyykki kumminkin hänen takanaan. Lauri
katsoi uudestaan, ja siinä se oli vielä samalla tapaa kuin äskenkin.
Nyt se nyökkäsi päätään hänelle ja hymyili niin herttaisesti. Laurin
mielestä; ei kukaan osannut hymyillä niin sievästi kuin Armi-sisko,
mutta tuo pikku veitikka taisi viedä voiton hänestäkin. Mutta Laurin
täytyi katsoa eteensä. Hei vain sitä menoa! Aidanseipäät, puut ja kivet
kiitivät vastaan; silmissä vilkkui vain mustia ja valkeita viiruja.
Kunpa nyt Mäkelän Mattikin ja muut pojat näkisivät! Samassa sukset
veivät aivan Mäkelän portin sivutse, ja Matti katseli pihalta silmät
tapillaan. Lauri nosti lakkia tervehdykseksi, mutta täytyi hänen nostaa
hiukan nenääkin.

-- Mihin me oikeastaan matkustamme, hyvä tonttu-ukko? kysäsi Lauri.
Mutta pikku mies vain nyökähytti päätään salaperäisesti. Ja kun Lauri
katsoi ympärilleen, olivat seudut vallan tuntemattomia.

Kuinka kummallista täällä onkaan! Metsä on suurta ja tiheää, varmaankin
oikeata aarniometsää. Ja tuo vuori! Onko todella Suomessa noin hirveän
korkeita vuoria?

Pikku äijä hymyili Laurin ihmettelylle. Yks kaks aukeni eteen jyrkkä
alamäki, niin korkea, että päätä huimasi. Sukset liukuivat siitä
semmoista kyytiä, että ilma korvissa vihelsi.

Seis! huudahti tonttu ja sukset pysähtyivät. Lauri astui suksilta,
jotka samassa silmänräpäyksessä muuttuivat pienen pieneksi linnaksi.
Lauri ei ollut koskaan unissaankaan nähnyt niin kaunista. Kaikki värit
vivahtelivat sen pienissä torneissa, väliin ne hehkuivat punaisina,
väliin vihreinä ja sinisinä.

-- Tämän minä veisin Anni-siskolle, jos tuo tonttu ymmärtäisi antaa,
ajatteli Lauri.

Aivan kuin veitikka olisi kuullut, ajatuksen, kysyi se, kumman Lauri
tahtoisi ennen ottaa: itselleen ne oivalliset sukset, vaiko pikku
siskolleen linnan. Lauri ensin hyppäsi iloissaan, mutta samassa hän
kävi vakavaksi. Kyllä hän olisi tarvinnut ne molemmat. Hän näki jo,
kuinka Annin silmät loistaisivat, kun hän, Lauri, antaisi tuon kumman
lelun. Mutta sukset! Semmoisia suksia ei taida olla monella. Ja Mäkelän
Matin ja muitten poikien sydäntä saisi kyllä vähäsen karvastella.

-- Kiitos, hyvä tonttu-ukko. Kyllä minä mieluimmin ottaisin sukset,
sopersi hän.

Tonttu ei vastannut mitään, katsoi vain niin vakavana Lauria, ja käski
pojan astua linnaan sisälle.

-- En minä mahdu noin pienestä ovesta, sanoi Lauri. Mutta tonttu
kehotti häntä koettamaan ja pujahti itse edellä.

Voinhan näyttää hänelle, ettei mies voi kulkea mistään hiiren reijästä.
Mokomakin papu itse! Lauria suututti, kun tonttu ei hänen äskeiseen
valintaansa kiinnittänyt suurempaa huomiota, ja harmissaan hän puskasi
päällään pieneen oviaukkoon, josta tonttu-ukko oli kadonnut... Taas
ihme! Hänhän mahtui siitä vallan mainiosti, ja hän ja tonttu olivat
tulleet aivan yhdenkokoisiksi. Lauri ei tiennyt mitä ajatella.

-- Minua säälittää sanoa, että äsken menetit molemmat lahjat siksi,
että ajattelit enemmän omaa iloasi kuin toisen, puheli tonttu
surullisella äänellä heidän kulkiessaan hämärää käytävää. Mutta nyt
saat tehdä uuden valinnan, jatkoi tonttu puhettaan, joko jäät tänne
meidän pikkumiesten kisakumppaliksi, jolloin saat sukset, tai riennät
kotiin ilman suksia. Kumman valitset?

Samassa ovi aukeni heidän edessään, ja siellä valoisassa salissa
karkeloi punalakkisia pikkumiehiä. Yksi soitti viulua, jotta harmaa
parta keikkui, ja toiset viittasivat sormillaan häntäkin yhteen
leikkiin. Mutta Lauria alkoi peloittaa, entäs jos ei täältä
pääsisikään enää kotiin.

-- Vie minut kotiin, hyvä tonttu! rukoili Lauri.

-- Välitätkö sinäkin kodistasi? Parempi on, että pysyt täällä.
Silloin sinun köyhä äitisi saa olla rauhassa kärttämisiltäsi, sanoi
tonttu tyynesti. Ja Lauri ymmärsi hyvin, että se sillä tarkotti hänen
suksijuttuaan.

-- Minä en koskaan tee enää niin, lupasi hän.

-- Hyvä on, vastasi ukko. Ja kohta linna pikkuväkineen katosi, ja hän
ja tonttu-ukko seisoivat hiljaa lainehtivan järven rannalla. Laurista
tuntui, että oltiin oikeassa satumaassa, jossa joka henkäys oli ihanaa
satua. Metsä ja kivetkin tuntuivat eläviltä. Ja kauniita lumivalkeita
kukkia huojui rantamilla. Niiden hohtavan puhtaat terät lumosivat
Laurin, ettei hän enää muuta nähnytkään.

-- Hyvien lasten sydämessä kasvaa tuo kukka, selitti tonttu. Ja sitten
se antoi yhden niistä Laurille kehoittaen häntä hoitamaan sitä hyvin.

-- Kiitoksia paljon, ennätti Lauri sanoa, mutta samassa hän huomasi
olevansa omassa sängyssään. Hän haki kukkaa, mutta sitäpä ei
löytynytkään. Mutta Lauri ei ollutkaan tyhmä; hän hoksasi paikalla,
että kukka kasvoi hänen sydämessään. Sinne tonttu oli tahtonut sen
juurruttaa.

Siitä alkaen Lauri koetti olla kiltti äidille ja entistä ahkerampi
koulussa. Ja tontulle antamansa lupauksen hän piti, ei koskaan kuultu
hänen valittavan suksiensa huonoutta.



Kesäyö metsäniityllä.


Korkealla metsäisellä niemellä pitkän kapean lahden kupeella oli
Hilkan ja Annikin koti. Se oli pieni punaiseksi maalattu talo, joka
valkeine nurkkineen ja akkunalautoineen tuuheiden koivujen keskeltä
kuvastui lahden kuulakkaan kalvoon.

Oli heinäkuu ja heinänteko parhaillaan. Kodin ympäriltä ja pellon
pientareilta oli heinä jo korjattu. Siinä työssä olivat Hilkka ja
Annikki mukana.

Tänä aamuna oli taivas heleänsininen, ja päivä paistoi täydeltä
terältä. Hilkka ja Annikki olivat nousseet jo aikaisin, sillä tänään
lähti talonväki kaukaniitylle heinään. Tyttöset saivat kahdenkesken
jäädä talonvartijoiksi iltaan asti.

"Kuules, Annikki" sanoi Hilkka, joka aina oli kekseliäs, "miksi
nököttelemme tässä päiväkauden tuvan portailla. Lähdetään mesimarjoja
poimimaan. Se on toista!"

"Voimmehan mennä vähän", sanoi Annikki.

"Vähän!" nauroi Hilkka. "Kuinka hullunkurisen vanha pikku mummo sinä
oletkaan, Annikki! Ei! Kipposia kapposia, tuohiset täyteen! Kas noin!"
Ja samassa kiitivät tuohiset ylös taivasta kohden.

"No, pikku mummo, näetkös nyt!" Ja tuskin ennätti Annikki rantaan, niin
jo oli Hilkka työntänyt venheen vesille. "Joudu nyt Annikki", kiirehti
hän, ja samassa hän oli jo airoissa.

Kuinka kirkas ja tyyni se lahden pinta olikaan! Aivan kuin kuvastin,
johon rannan solakat koivut ja taivaan lempeä sini kuvastuivat. Ja
niin keveästi liukuu siinä venhe pysähtyen vastaisen rannan valkeaan
hiedikkoon!

Tytöt hyppäsivät rantaan, ja vetivät venheen maalle. Vähän matkan
päässä siitä oli aho, jossa he usein olivat olleet marjassa isän ja
äidin kanssa. Sillä laajalla aholla oli paljon mesimarjoja harvan
korkean heinikon seassa. Kyllä olikin iloista käyskellä siellä
poimimassa noita suuria tuoksuvia marjoja, jotka hymyillen vilkkuivat
lapsille sieltä mättäiden siimeksestä. Ja ylhäällä puissa visertelivät
linnut, ja valkeat perhot lentelivät sinisten kellokukkain ympärillä,
ja sirkat soittelivat heinikossa. Jutellen ja marjoja poimien kului
lasten aika ja he joutuivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Viimein,
kun heitä alkoi väsyttää, rupesivat he ajattelemaan kotiin paluuta.
Mutta minnepäin oli lähdettävä. He olivat kierrelleet siellä täällä, ja
aho oli laaja ja metsän ympäröimä joka suunnalta. Hilkka muisti heidän
tulleen tuolta suunnalta, Annikki tältä. Hetken arveltuaan päättivät
he lähteä metsään suunnaten askeleensa sinne päin, missä luulivat
kotilahden olevan. Mutta metsä vain tiheni, eikä vilahdustakaan näkynyt
kotilahdesta.

Sinne tänne harhailivat lapset väsyneinä ja hiukan peloissaankin. Ilta
alkoi jo hämärtyä, eikä metsä enää ollut läheskään niin iloinen kuin
päivällä. Aurinko oli jo mennyt mailleen, ja kukkaset sulkeneet
kupunsa. Linnut jo nukkuivat pesissään. Korkean kuusen latvassa vain
lauloi yörastas monisävelistä yölauluaan. Metsä humisi suruisasti,
himmeät varjot hiipivät puiden juurilla.

"Sisko kulta, olen niin väsynyt, etten enää jaksa kävellä", valitti
Hilkka, ja suuret kyyneleet kiilsivät hänen muutoin niin iloisissa
silmissään.

"Elä itke, Hilkka", lohdutteli Annikki, joka oli tyynempi ja
kestävämpi. "Katsohan, tuossa on edessämme niitty ja lato, jossa voimme
levätä, ja minulla on taskussani leipäpala meille kummallekin. Arvelin
kotoa lähteissämme, että metsässä tulee nälkä."

Hilkka kuivasi kyyneleensä, ja nyt laskeutuivat tytöt metsärinnettä
alas laaksoon, jonka pohjassa kaunis niitty latoineen uinui. Ladon
ovi oli auki, ja se oli täynnä heiniä. Olipa onni, että Annikilla
oli leipää taskussaan, sillä kovin nälkäisinä olisivat nuo pienet
marjamiehet muuten saaneet käydä levolle. Löysivätpä he lähteenkin,
josta saivat vettä juodakseen. Sitten laskeutuivat he levolle kuiville
heinille ladossa aikoen aamun sarastaessa lähteä etsimään kotia. Mutta
väsyneitä kun olivat, alkoivat heidän silmänsä pian painua umpeen. --

-- Yö oli tullut. Yhä pitempinä hiipivät varjot niityllä. Synkkänä ja
hiljaisena seisoi metsä. Kuusikkoryhmän tummien lehvien lomista kohosi
taivaanrannalta hopeisena kuun kehrä. Se valoi vienoa valoaan yli
hämärän niityn, jossa tuhannet kastehelmet heinikossa ja kukkasilla
kimmelsivät. Mutta uinuvan salon syvyydessä alkoi hiljaa kuulua
kaukainen soitto. Se läheni yhä, se muuttui heläjäväksi lauluksi:

    "Kun kuutamon loisteessa kultaisen
    kesähämyinen ilta hohtaa,
    yli kastehelmien, kukkasten
    tie metsänneitojen johtaa,
    sinilaine kuu lahdella uinahtaa,
    yön sylissä nukkuu metsä ja maa,
    me kuljemme niitylle seppelepäin
    ja hunnuin huiskivin laulamme näin:

    "Elo kaunis on metsän tyttösten,
    se kuluu tanssien laulellen!
    Ja huolia vailla
    ain' metsissä, mailla
    soi laulumme nousuhun auringon,
    Kesä kirkas se Pohjolan on!"

Koko niitty oli kuin muuttunut. Se välkkyi ja säteili. Hiljaisina,
vakaina kuin ihmeellisissä unelmissa, seisoivat synkät kuuset sen
ympärillä. Ja niiden yllä kaartui korkeana taivas, jonka sinessä
kesäyön vaaleat tähdet syttyivät. Mutta keskellä niittyä karkeloivat
suuressa piirissä metsän sinipiiat. Heillä oli vienot vaaleat kasvot ja
syvät ihmeelliset silmät. Ilmassa liehuivat heidän sinertävät huntunsa
ja välkkyvät kultakutrit, joita kukkaseppele kaunisti, valuivat
harteille. Kirkkaana helkkyi heidän laulunsa, ja kepeänä keinui tanssi
yli kukkasten ja kastehelmien.

Silloin sinipiikojen kuningatar erosi tanssivista siskoistaan ja
astui hiljaa latoon, jossa lapset nukkuivat. Hän seisoi ovella
heitä katsellen. Valkeana ja ihanana hän siinä seisoi, pitkät
hiukset vyötäisille valuen ja päässä säteilevä kruunu kuin suurista
kastepisaroista. Syvin, viisain silmin hän lapsia katseli ja sitten
hiljaa suuteli pois kyyneleet jotka vielä välkkyivät heidän tummissa
silmäripsissään.

"Oletteko suruissanne, pienet ihmislapset?" virkkoi hän sointuvalla
äänellä. "Tulkaa kanssani metsän sinipiikojen karkeloon! Siellä
haihtuvat kaikki huolet."

Ja hän katsoi lapsiin niin kauniisti suurilla ihmeellisillä silmillään,
ja ojensi heille hennot kätensä. Ja kohta olivat Hilkka ja Annikki
siellä keskellä sinipiikojen piiriä laulaen kirkkain äänin heidän
lauluaan ja liidellen keveinä keijukaisina yli uinuvan kukkaskentän.

Mutta lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Taivas alkoi jo ruskossa
punertaa, ja pian pujahti nousevan päivän ensimäinen kultasade
metsän latvojen välistä niitylle. Sinipiikojen kuningatar viittasi
siskoilleen. Laulu hiljeni, tanssi taukosi ja pian olivat he kadonneet
metsän siimekseen.

Kultaisena kohosi aurinko metsän rajasta. Kukkaset heräsivät hymyillen
unestaan, ja linnut virittivät aamulaulunsa. Ladossa nukkuivat vielä
Hilkka ja Annikki punaposkisina ja hymy huulilla.

Sellaisina löysivät heidät isä ja äiti, jotka olivat koko yön
harhailleet metsässä heitä etsien.



Satutyttö.


Kevät leikki pilvettömällä, sinisellä taivaalla, sinkosi sieltä
kultaisina säteinä, jotka karkeloivat valkorunkoisten koivujen
untuvaisilla pihkalehdillä ja värähtelivät järven kirkkaassa pinnassa.
Kaikkialla oli nuoruutta ja iloa.

Muori talonpoika vain, joka kirves olalla kulki metsässä, ei tästä
mitään huomannut, vaan oli hyvin nyrpeillään. Äitimuori oli sanonut,
että hän muka olisi jo kyllin vanha emäntää ottamaan. Niinpä kyllä!
Mutta mistä sen ottaa? -- Ja hän asteli yhä vihaisempana, kunnes äkkiä
pysähtyi.

Hän oli tullut niitylle, missä kimalteli suonsilmiä, ja ympäri niityn
ja suonsilmien oli rentukoita. Ne loistivat niin heleänkeltaisina,
aivan kuin kultaa olisi kylvetty... No, rentukoista hän ei niinkään
välittänyt -- mutta jotain muuta näki hän myöskin, näki tytön, jolla
oli rentukkaseppele päässä ja joka hyppeli niin keveästi, että pienet
paljaat jalat tuskin koskivatkaan maahan.

"Onpas siinä! Tanssia keskellä kiireistä päivää!" Ja talonpoika hyppäsi
yli suonsilmäin ja sai kiinni liehuvista kiharoista. Silloin tyttö
katsoi häntä suoraan silmiin. Mutta sekös ärsytti talonpoikaa. Niissä
silmissä oli kokonainen maailma päivänsäteitä. Ja päivänpaiste häntä
nyt kerrassaan kiukutti. Hän tempasi rentukat tytön kiharoilta ja
viskasi ne suonsilmään.

"Nyt sinä tulet meille emännäksi!" sanoi hän, "näkyipä sulla olevan
notkea selkä!"

Ja hän vei tytön taloonsa!

Mutta seuraavana aamuna oli tyttö poissa. Koivikosta talonpoika hänet
vihdoin tapasi. Siellä hän istui rentukkaseppeleineen lähteen reunalla
ja huljutteli jalkojaan kirkkaassa vedessä.

"Kotia, laiskuri!"

"Enkä tule!" tyttö sanoi, "kuinka minä semmoisessa paikassa viihdyn,
jossa on niin likaista ja pimeää ja jossa sinä ja äitisi alituiseen
riitelette!"

Talonpoika aikoi ankaraksi ruveta. Mutta silloin ratsasti siitä ohi
kuninkaanpoika, jolla oli kruunu päässä ja samettiviitta hartioilla ja
sata ratsastajaa henkivartijoina.

"Kuule, sinä kaunis tyttö", huusi hän. "Kultakruunu sopii
sinulle paremmin kuin nuo vaivaiset kukat. Sinustapa tulee minun
kuningattareni!"

Ja hän käski nostaa tytön eteensä satulaan. Silloin tyttö katsoi häntä
suoraan silmiin. Ja hänen katsoessaan oli taas kokonainen maailma
päivänpaistetta. Mutta kuninkaanpoika iski vihaisesti kannuksensa
hevosensa kylkiin -- sillä hän ei pitänyt muusta loisteesta kuin
kultaisen kruunun -- ja niin kiidettiin linnaan. Ja tytöstä tuli
kuningatar.

Mutta yöllä oli tyttö poissa. Ja vaikka häntä etsittiin läpi uhkean
kaupungin, niin löytymättä hän pysyi.

Vaan jos he olisivat osanneet etsiä häntä kaukaisesta salosta, missä
vuoret sulivat taivaan sineen, olisivat he löytäneet hänet; Siellä
hän istui korkean hongan alla, jonka latvassa laulurastas helkytteli
sillä nyt oli keskiyö. Kevätkuutamo heitti hohtavan hämärän metsään, ja
kaikki näytti pehmoiselta kuin sametti, yksinpä pistelevät katajatkin.
Tytön päässä oli taaskin rentukkaseppele. Ja laulurastas korkeassa
hongassa lauloi:

    "Miksi vaihdoit kruunun ja kullan
    kukkihin kostean mullan?"

"Kuinka minä olisin siellä voinut olla, missä ihmiset vain kultaa
kumarsivat eivätkä iloinneet Jumalan kirkkaasta päivänpaisteesta!"

"Se on totta, se on totta!" helskytti laulurastas, ja koko korpi
kaikui, helisi ja soi.

Tuli sieltä metsän kätköstä repaleinen poika, hiljaa asteli ja
kuunteli, katseli ihastuneena. Sitten otti hän huilun, jota hän kantoi
mukanaan, ja alkoi soittaa. Rastas vaikeni, kuutamo kuunteli, ja metsä
oli hiljaa, hiljaa.

Silloin nousi tyttö. Ja kuutamo leikitteli rentukkaseppeleellä, ja
silmistä loisti kuin tuhat päivää.

"Kukas sinä olet?" sanoi hän pojalle.

Mutta poika oli lopettanut soittonsa ja itki.

"Onnen Pekaksihan ne sanovat" --

"Vai Onnen Pekka! Etpä sinä onnelliselta näytä!"

"Kas, kun en minä ole vielä onneani löytänyt!"

"Vai niin!" sanoi tyttö. "Vähäpä sinä sitten huomaat. Onni on ihan
nenäsi edessä!"

"En minä sinua ymmärrä!" sanoi poika.

"Etkö?" sanoi tyttö. Ja yhä hänen silmissään säteili päivä ja
rentukat loistivat.

"Kyllä sinulla on sellaiset silmät, että tulee hyvä olla, kun niihin
katsoo", poika virkkoi, "eikä ole kuninkaallakaan kauniimpaa kruunua
kuin sinun kukkaseppeleesi!"

"No, sittepä minä tulenkin mukaasi!" tyttö sanoi.

"Äläpäs!" sanoi poika. "Mitäs minä sinulla tekisin! Näes, minä olen
köyhä. Ei minulla ole muuta rikkautta kuin Jumalan kaunis luonto ja
huiluni ja mökkipahanen tuolla salojärven rannassa."

"Sepä hauskaa! Minä tulen siihen mökkiin emännäksi!"

"Ei sellaiseen mökkiin sovi emäntää ottaa. Se on niin matala, siinä on
turvekatto, ja ikkunalasi on vanhuuttaan vihreä."

Tyttö vain nyökäytti päätään. Ja he läksivät yhtenä astumaan.

"Tässä tämä nyt on. Mutta olet sinä liian hyvännäköinen tässä asumaan",
poika sanoi, avatessaan mökkinsä ovea.

Mutta hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Sillä kun tyttö astui
kynnyksen yli, avartui matala mökki kuninkaan saliksi, ja vihertynyt
lasi loisti kirkkaana kuin päivä.

"Kuka sinä oikein olet?" kysyi onnellinen Onnen Pekka.

"Minähän olen Satutyttö!" tyttö vastasi.

                                               _Annikki Virvatuli_.



Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä.


Kaisu-Liinulla oli mökki, poika ja porsas. Mökin nimi oli Kujanpää,
poika oli Viljo ja porsasta sanottiin Nökö-nössiksi.

Eräänä juhannuksena, kun luonto uhkui kauneimmillaan ja lintujen
sävelet soivat taukoamatta taivaalla, juoksi porsas metsään, eksyi
sinne, eikä sitä löytynyt vaikka Kaisu-Liisu etsi koko päivän.
Mihin kumman sokkeloon lie Nökö-nössi joutunutkin! -- Murheisella
mielellä palasi Kaisu-Liisu illan suussa kotiin, lämmitti saunan ja
paistoi tuvan uunissa juhannusjuustonsa. Mutta eihän siinä oikeata
juhannustunnelmaa sittenkään syntynyt, vaikka porstuan ovella seisoi
kaksi koivun närettä ja tuvan nurkat olivat täpösen täynnään kukkivia
tuomen oksia... sillä, Nökö-nössihän oli kateissa.

Viljo ei ollut mikään hyvä poika, kaukana siitä, monet kepposet oli
hän tehnyt naapureille, kylän kissoille ja koirille, vieläpä omalle
Nökö-nössillekin, Mutta kun hän nyt näki äitikullan surullisena ja
tiesi hänen alati ajattelevan kadonnutta porsasta, heräsi hänen
mielessään reipas tuuma, joka oli toteutettava heti paikalla. Hänkin
tahtoi lähteä possua etsimään.

"Et sinä, poika rukka, saa lähteä yön selkään", kielsi äiti, "eksyt
vielä itsekin sinne..."

"En minä eksy --, en vaikka! Olenhan käynyt yksinäni jo Tervalammilla
asti... eikä se Nökö-nössi toki sen etemmäksi ole jaksanut pienillä
sorkillaan kulkea. Kyllä minä joudun takaisin ennenkun aurinko laskee."
Ja niin se Viljo sitten läksi.

Valkeana välkähtelivät vasta aitan orrelta otetun paidan hihat
ja uuden uutukaiset siniaivina housut lepattivat somasti säärien
ympärillä, kun hän livisti metsäpolkua ylös vuorelle. Polun kahden
puolen kasvoi kärrihkämäntyjä ja kanervia ja siellä täällä seisoi
ikivanha kivenmöhkäle, siro, vaaleanharmaa sammal myssy päässä. Voi
kuinka vanhoja ja viisaita ne mahtoivat ollakaan! Mutta kysypäs
niiltä Nökö-nössiä, eivät ne päätänsäkään kääntäneet, katsoivat vain
äänettöminä eteensä, niinkuin eivät mitään tietäisi tämän maailman
asioista...

Vuoren takana välkähteli pieni lampi, ja sen rannalla kävi havuneulojen
peittämä polku kapeammaksi, peittyen vähänväliä korkeiden sananjalkojen
sekaan. Entäpäs Nökö-nössi nukkuikin niiden alla virkeällä
mustikanvarsivuoteella?

"Sik, sik sik siikaa! Pos, pos, pos poossua!" huuteli Viljo, mutta
vastausta ei kuulunut.

Yhä syvemmälle metsään painautui poika, yhä kapeammaksi kutistui polku;
puiden ja kukkien suloinen tuoksu leijui tenhoten ympärillä ja käen
kukunta loi turvallisen tunteen rintaan. Ei ikinä uskonut hän metsässä
näin ihanaa olevan!

Mäeltä mäelle kulki tie, ja mitä kauemmas se juoksi, sitä
salaperäisemmäksi muuttuivat tien vierustat. Kuinkahan kaukana mahtoi
kotimökki nyt ollakaan! Sitä ajatusta säikähtäen seisahtui Viljo
hämmästyneenä pienelle kummulle, jonka vieritse virtasi pienoinen
ruohorantainen joki. Jos vaikka eksyisi... eikä löytäisi kotiin koko
yönä... ja voi voi silloin äiti rukankin surua! Viljoa alkoi jo
itkettää, niin pahalta tuntui turvaton ajatus kaukana metsän
kainalossa.

Mutta siinä samassa, ennenkun ensimäiset kyynelkarpalot ehtivät
puoliväliin poskia, huomasi hän pienen, soman tytön hyppelevän edessään
puiden välissä, ja riemu ja rohkeus syöksähtivät sydämeen uudestaan,
Ketterästi kuin orava juoksi hän tyttöä kohti huudellen: "Hohoi,
odotappas vähäsen!" Mutta tyttöä oli mahdoton saavuttaa. Se puikkelehti
kuin tuulen lennättämä lastunen puulta puulle ja sen pitkät hiukset
liehuivat niinkuin nuoren viidakon varvut.

Viljoa jo suututti, -- olihan hän ennen tytöt kilpajuoksussa
voittanut... mikä kumman nopsajalka se täällä metsässä
puikkelehti -- --

Viimein seisahtui tyttönen koivikkoon joen rannalle ja istua kiepsautti
kaatuneen puun rungolle. Ja voi ihmettä! Kun tarkemmin katsoi ja yhteen
kohti tähystämään jäi, näki siinä joukkoa enemmänkin. Oli siinä suuria
ja pieniä olennoita, oli tyttöjä ja poikia, oli uljaita, komearyhtisiä
nuorukaisia ja suloisen suloisia nauravia neitoja. Mahtoivat olla
oikeata metsän väkeä! -- Viljo unhotti porsaan, kotimökin ja äidin
-- unhottipa aivan oman itsensäkin katsellessaan sitä komeutta ja
liikettä, mikä joen rannalla, koivujen alla välkehti.

Joukon johtaja oli päätään pitempi muita, se muistutti suuresti
vuorella kasvavaa uljasrunkoista honkaa. Ja aivan oikein; tälläkin oli
ruskea, hileinen puku ja hartioilla lyhyt, tummanvihreä vaippa, jonka
reunoja somistivat täyteläiset, hopeanharmaat kävyt. Päässään sillä oli
kevyt kaarnahattu ja siinä pari pitkää, huojuvaa vastakasvanutta männyn
kerkkää. Niin että komea se oli!

Hänen rinnallaan seisoi solakka neitonen, joka Viljon mielestä oli
aivan kotipihalla kasvavan koivun näköinen. Läpikuultavan hieno ja
keväisen vihreä oli neitosen pitkä, poimukas leninki ja sen helman alta
pilkisti hienon hieno valkoinen silkkikenkä. Ja kuinka pitkät, kauniit
hiukset sillä olikaan, -- laskeutuvan auringon hohteessa näyttivät ne
hienoilta, väräjäviltä kultasäikeiltä! Ruskeista urvuista kierretty
seppele piti niitä koossa, estäen ohimoille valumasta.

Iloinen puheen hälinä kuului metsänväen joukosta ja jokaisella niistä
näytti olevan paljon sanomista toisilleen. Mutta siinä hetkessä, kun
joukon johtaja heilautti sauvaansa, syntyi syvä hiljaisuus, ja Viljo
kuuli hänen puhuvan aivan ihmisten kielellä.

"Nyt on jälleen juhannusilta", sanoi se "ja lehtipuiden pyynnöstä
olemme me tulleet neuvottelemaan, miten voimme suojella itseämme
ihmisiä vastaan, kun he kaatelevat meitä juhannuspuikseen."

"Veli Honganheimo!" huudahti pieni, esiin pujahtava poikanen, joka
oli puettu aivan samalla tavalla kuin ranta-äyräällä kukkiva pihlaja.
"Minun kaikki herttaiset sisareni, jotka kasvoivat Lehtovuon rinteellä
vietiin tänään kylään juhlakaunistukseksi, ja jos tulette katsomaan, ei
heidän kasvantapaikallaan ole jälellä muuta kuin teräviä kannonsiroja.
Se on niin hirveätä, että minun varpuni värisevät!"

"Kyllä minä tunnen Pihlajikko-veljen tuskat, samanlaiset ovat
meikäläistenkin kohtalot", lausui hento, valkeahapsinen tyttö, jolla
oli tuomenkukista tehty kaularöyhelö ja leveä kukkavyö vyötäisillä.
"Kumpa suuri Luonto ei konsanaan pukisi meitä näin parhaisiimme juuri
juhannukseksi, ehkä säilyisimme paremmin ihmisten isännyydeltä.
Meilläkin on nyt niin surullista kotona, kun kaikki nuorimmat ja
iloisimmat joukostamme on viety pois... Niin, niin, ei meillä ole
muuta turvaa kuin vanhuuden ryhmyisyys, -- silloin eivät ihmiset meistä
juuri paljoa välitä."

"Ei ole turvaa aina siitäkään!" huudahti Honganheimon vierellä
seisova Valkotuohut. "Sen on minun sukuni kymmenin kerroin kokenut.
Vaikkei meillä olekaan hohtavan lemuavia kukkia, kuten Pihlajikoilla
ja Tuomisilla, viedään meitä kuitenkin suurimmat määrät kylien
juhliin. Kymmenittäin soleita koivuja kaadettiin tänäänkin Lehtovuon
liepeiltä... Niin että mitä, mitä meidän pitää tekemän, ystäväiset?"

"Minä ainakin raavin heiltä silmät, korvat kirjaviksi, kun
tarpeettomasti katkovat oksiani! Eikä niistä moni uskalla minua
lähestyäkään!" huudahti tanakka pystypäinen poika, jonka pukuna oli
harmaan ruskeat polvihousut ja runsasnappinen pusero. -- Se oli
tulisilmä Katajainen --, mutta siihen arveli väljäviittainen Lepikäs,
ettei heitä, lehtipuita, oltu varustettukaan niin hyvillä aseilla
elämän taisteluun. Tyyniluontoinen Tuominen leyhytteli hiljaa valkoista
kaularöyhelöänsä ja sanoi:

"Minun soreimmalta siskoltani kiskoivat pojat tänään monta ihanaa,
kukkivaa oksaa. Ja jos oikein heidät tunnen oli se Kujanpään Viljo,
joka lopulta katkaisi poloisen latvankin."

Kun Viljo näin äkkiarvaamatta kuuli nimeänsä mainittavan, joutui hän
kovin ihmeisiinsä, mutta itsekään tietämättään mitä teki, syöksähti hän
kiivaasti keskelle metsänväen joukkoa huudahtain:

"Minä en katkaissut latvaa! Minä otin vain viisi kuusi käsivarren
pituista oksaa, joilla koristin tuvan nurkat sillä aikaa kun äiti etsi
Nökö-nössiä."

Odottamattoman vieraan tulo sai neuvottelevan joukon hämmennyksiin.
Eivät he olleet tottuneet sillä tavalla ihmislasten kanssa
seurustelemaan. Uljas Honganheimo malttoi ensimäiseksi mielensä ja
kysyi, oliko se sellainen mies Hukan vai Repolaisen sukua, joka
nakkautui kuin orrelta keskelle vieraan heimon kokoussalia.

"En ole heidän kumpaisenkaan sukua, olen vain Kujanpään Viljo, sama
poika, jota tuo hieno neiti syytti tuomen latvan katkaisusta. Mutta
minä en sitä tehnyt, sen teki Marjatrannan Paavo."

"Katsopa kun oletkin äkäinen!" virkkoi Katajainen. "Jos minulla nyt
olisi piikkisauvani matkassani, antaisin siitä sinulle Marjatrannan
Paavonkin osan... Että näet oppisit kohteliaammin puhuttelemaan
vieraita. Mitä nyt teemme pojan-naskalille?"

"Ettehän vain tehne pahaa minulle, armollinen herrasväki?" lausui
Viljo, säikähtäen Katajaisen tuimaa katsetta. Hän oli kyllä rohkea
poika, mutta tämä kaikki tuntui niin ihmeelliseltä, että se pani
pelottamaankin. Ja sen tunteen valtaamana hiipi hän lähemmäksi
Valkotuohutta, joka näytti hyväntahtoisimmalle koko joukosta.

"Enkä minä nyt tullut puiden oksia katkomaan, minä vain etsin äidin
porsasta, joka eksyi aamulla metsään. Ja enkö liene eksynyt itsekin."

"Kas niin, osaathan sinä kauniistikin puhua", virkkoi Valkotuohut
ystävällisesti. "Mutta emme me mitään herrasväkeä ole, me olemme puiden
haltioita ja neuvottelemme tässä, kuinka voisimme suojella metsää
ihmisten väkivallalta. Sanopas nyt sinä, joka olet ihminen, miksi
tuhositte tänäänkin niin paljon metsän nuorisoa?"

Viljo katsahti häpeillen alaspäin, voimatta heti vastata kysymykseen.
Sitten hän nosti arkaillen silmänsä ja sanoi hiljaa: "Nythän on
juhannus ja me tahdoimme kaunistaa autioita pihojamme."

"Kyllä kai!" tiuskasi Katajainen. "Miksi sitten olette karkoittaneet
kaikki puut pihoistanne metsään? Olisitte antaneet meidän kasvaa
tupienne seinuksilla, niin ette tarvitseisi joka juhannus käydä
ryöstöretkillä, mokomat!"

Viljo sanoi että heidän pihallaan kasvoikin koivu ja pieni pihlaja,

"Niin, mutta senkin pihlajan väänsit sinä, vekkuli, aivan vääräksi
aidasten väliin..." tiesi Katajainen.

Se oli totta. Turvattomuuden ja syyllisyyden tunne valtasi Viljon
jälleen ja hän pyyhkäisi paidan hihalla kyyneleitä silmistään.
Sitten istahti hän äänetönnä Valkotuohen viereen kivelle ja kuunteli
tarkkaavaisesti, kun metsän väki jatkoi keskeytynyttä neuvotteluaan.
Oikeinpa hänen sydäntään viilsi, kun hän kuuli heidän kertovan
monenlaisista väkivallanteoista, joita ajattelemattomat ihmiset olivat
metsää kohtaan harjottaneet. Mutta eihän hän, poika parka, ollut
tiennyt, että puihinkin koski, kun niitä reveltiin. Ja hän sanoi sen
metsän väelle.

"Vai et... etpä vainen!" ilkkui Katajainen jälleen, "Vaikka te
ihmiset olette tietävinänne niin kovin paljon.... Pyh sentään, siinäpä
se nyt nähtiin!"

Mutta lempeä Valkotuohut veti Viljon aivan vierelleen ja sanoi
vakavasti: "Pane nyt mieleesi, että kaikki Luojan luomat voivat tuntea
iloa ja surua, kipua ja nautintoa; sentähden pitää niitä kohdella
oikeudenmukaisesti. Teetkö nyt niin tästälähin, nyt, kun et enää ole
tietämätön asian oikeasta laadusta?"

"Teenpä kylläkin!" huudahti poika vilpittömästi. "Minä istutan monta,
monta puuta pihallemme, ja neuvon muitakin tekemään samalla tavalla.
Sitten kai me saamme tuntea juhannusiloa useampanakin päivänä kuin sinä
yhtenä ainoana, jolloin katkotut puut pihoillamme surkastuvat. Kunhan
minä nyt vain löytäisin Nökö-nössin ja tien kotiin jälleen, ennenkun
äiti tulee levottomaksi tähteni."

"No siinä asiassa autamme me sinua!" sanoivat puiden haltiat yhteen
ääneen. Ainoastaan äkäpää Katajainen epäili tokko sitä kadonnutta
porsasta on olemassakaan.

Mutta siinä samassa pujahti Nökö-nössi esiin lehvästen välistä,
tervehtien metsän väkeä syvään kumartaen.

"Öh, öh, öh" sanoi se syvällä rinta-äänellään. "Täällä minä
kuuntelin koko ajan pajukossa, kun te opetitte Viljo-pojalle tärkeätä
oppiainetta, välttämätöntä elämän läksyä. Ja hyvilläni siitä olen...
olenpa suuresti. Sillä nähkääs, sen olen minä, pätöinen porsaskin,
tajunnut, etteivät ne ihmislapset läheskään niin järkeviä ole, kuin
vakuuttavat olevansa... öh, öh."

Ihmetellen katseli Viljo porsasta. Hän oli hämmästyksestä aivan
mykkänä. Ei ikinä hän uskonut porsasten puhuvan! Mutta Nökö-nössipä
siinä pisti tarinaa! Ja sen tehtyään sipsutteli se somasti Viljon
viereen ja pisti pienen sorkkansa pojan kainaloon sanoen: "Kyll' on
nyt aika lähteä kotimatkalle. Ehkä arvoisa metsänväki saattaa meitä
ensimäiseen tienhaaraan asti."

Olipa soma näky, kun kirkkaan juhannusaamun koitteessa pitkä
saattokulkue vaelsi metsäpolulla. Käsikädessä ja hilpeästi
naureskellen kulkivat Viljo ja Nökö-nössi edellä ja heidän jälissään
astuivat Valkotuohut ja Honganheimo ja sitten kaikki muut yhä vain
kaksittain. Ainoastaan tulisilmä Katajainen astuskeli yksikseen, hiukan
happaman ja tyytymättömän näköisenä. Tämä tämmöinen oli jo liikaa
vieraanvaraisuutta hänen mielestään.

Voinette arvata kuinka suuri oli Kaisu-Liisun ilo, kun Viljo ja
Nökö-nössi viimeinkin pujahtivat kotiportista pihamaalle. Silloin oli
Kujanpäässä juhannus.



II. LEIKKEJÄ



Sudenajo.


Henkilöt:

Susi, (Laitettu hallavasta turkista.) Antti, Kalle, Ville, Matti,
Kusti, Eemil, kyläkoulun poikia. Sudenajaja.

(Näyttämö kartanolla, jossa näkyy huoneen nurkka ja sola oikealla.
Seinämällä, keskellä näyttämöä, on muutamia lyhyitä suksia ja kaksi
pientä kelkkaa, joista toisessa on paidanhihasta tehty eväspussi.)

Kalle: Vieläköhän tässä ennättäisi hurautella muutamia mäkiä ennen
lukutunnin alkamista?

Ville: En minä enää lähde, kun täällä ei ole oikeata hyppyri-mäkeäkään.

Kalle: Kukapa teistä uskaltaisi oikeasta hyppyrimäestä laskoakaan?

Matti: Jottako sinä uskallat, jos oikein syltä korkea hyppyri laitetaan?

Kalle: Uskallan minä vaikka minkälaisesta hyppyristä.

Eemil: (Pienin pojista.) Ja minä kelkalla.

Kusti: Kelkallako sinä hyppyristä. Mene toki...

Antti: (Tulee vasemmalta silmät pyöreinä ja innostuneena.) Ku...
kuulkaapas pojat, kun tuolla Vatalan kylällä kuulutaan sutta ajettavan
ja...

Kaikki: (Kukin eri lausetta, melkein yhteen ääneen.) Mitä sinä sanoit?
Suttako ajetaan? Nytkö aivan? Kuka sitä sanoi? Oikeata suttako?

Antti: (Huiskii kädellään.) Kuunnelkaahan, kun minä sanon! Sitä
kuulutaan jo ajetun monta päivää, ja nyt se on kääntynyt tännepäin ja
se saattaa tulla vaikka tännekin.

Kaikki: (Melkein yhtaikaa, kukin eri lausettaan.) Tännekö? Kuka sitä
sanoi sinulle? Voi jos se tulisi? Onko se suuri? Mitäpä me tehtäisiin
jos se...?

Antti: Älkäähän höliskö, kun minä sanon. Se kuuluu olevan jo niin
väsynyt, että juoksee vain tietä myöten ja kartanoiden kautta.

Kalle: (Pöyhistelleen.) Jos se tulisi tästä kautta!

Ville: Silloin se saisi kalloonsa.

Matti: Me kuu annettaisiin miehissä sille oikein.

    (Eemil ottaa eväspussinsa kelkasta.)

Kusti: Kuulitteko paukausta?

Antti: Tulkaa te isommat pojat, niin mennään katsomaan, jos se
hyvinkin on jo tulossa; jo ne ampuvat sitä.

    (Neljä ensimäistä poikaa, sieppaavat suksensa ja menevät
    vasemmalle, Kusti ja Eemil jäävät kurkistelemaan nurkan
    suojasta.)

Kusti: Näetkö sinä mitään?

Eemil: En minä ylety näkemään.

Kusti: Otetaan kelkat ja mennään mekin toisten perästä.

Eemil: Mihinkäs minä tämän eväspussin panen?

    (Pojat juoksevat vasemmalta takasin kiihkoisina.)

Antti: (Huiskii käsillään.) Se on ihan varmaan se susi.

Kalle: Ja miehiä hiihtää perästä.

Ville: Mitäs me nyt?

Matti: Seiväs käteen joka mies! (Alkavat hamuilla seinäviereltä
aseita.)

Eemil: Mihinkäs minä tämän pussin?

Antti: Mene sinä pussinesi Kustin kanssa huoneeseen. Susi kuuluu
koirankin rutasevan sivumennessään, niin samoinhan se sinunkin.

Kalle: (On löytänyt seipään.) Tässä on poika, jota ei susi rutase.

Ville: (Seiväs kädessä.) Mihinkä me nyt asetutaan?

Matti: Kaksi miestä jokaiselle solalle, ja kenen solasta vain susi
päätään pistää, niin silloin silmäin väliin.

Antti: Kiireelle nyt, se on kohta täällä. Pienimmät pojat menkööt
piiloon. Kuka tulee minun toverikseni aittojen solalle?

Kalle: (Asettuu pöyhistellen nurkan viereen.) Tässä ei tarvita muita
kuin minä. Menkää te sinne!

Antti: Jos se vaan tulisi tänne.

    (Antti, Ville, Matti ja Kusti menevät vasemmalle. Eemil nousee
    kelkkaansa, joka on noin 2 metriä etäällä Kallen selän takana
    ja asettuu seisomaan torjuvaan asentoon, leipäpussi ojennettuna.)

Kalle: Kunhan ne toiset vain eivät antaisi mennä ohitse. (Kääntää
päätänsä ja huomaa Eemelin.) No siihenkö sinä jäitkin seisomaan?

    (Susi tulee oikealta nurkan takaa. Samassa kääntää Kalle päätänsä
    sinne päin ja seiväs putoaa kädestä.)

Eemil: Nyt se on tuossa.

    (Heittää pussillaan sutta, joka kääntyy oikealle ja katoaa.)

Kalle: (Hamuilee seivästä maasta.) Mihinkä se nyt meni?

    (Antti, Ville ja Matti juoksevat vasemmalta hätäisinä
    ja ilman aseita.)

Antti: Näitkö sinä sitä sutta?

Ville: Saitko sinä sitä lyödä?

Kalle: (Vapisten.) Olisinhan minä saanut lyödä, mutta seiväs luiskahti
kädestä.

Matti: No kun et puristanut kovemmin.

Kalle: Puristinhan minä, vaan kun satuin katsomaan tuohon Eemeliin
päin, niin se susi silloin tuli ja seiväs luiskahti. Missäs teidän
seipäät ovat?

Kaikki kolme: (Yhtä aikaa kukin eri lausettaan.) Minä en ennättänyt
asettua vielä vahtiinkaan, kun se tuli kieli pitkällä ja minun täytyi
hypätä hankeen.

Minä en arvanna, että se on jo niin lähellä ja kun se sitten tulla
volahti, niin enhän minä päässyt sitä lähelle, kun täytyi hypätä
hankeen. Heitin minä seipäällä jälkeen ja kyllä se saattoi häntää
hipaista, vaikka en minä sitä nähnyt.

Kalle: Niin, kyllä me olisi annettuna sille aika paukaus, jos vain...

Eemil: Niin, jos olisitte uskaltaneet.

Antti: Uskalsitkos sinä?

    (Kuuluu paukaus.)

Ville: Mikäs paukaus se oli?

Matti: Nyt ne saivat sen ammutuksi, koska huutavat hurraata.

Suden-ajaja: (Tulee oikealta nurkan takaa.) Kunnon poikia, kun saitte
suden kääntymään tänne syrjään, että pyssymies joutui. Kuka teistä sitä
niin urhoollisesti löi?

Eemil: (Ottaa pussinsa maasta.) Minähän sitä tällä leipäpussilla
pamautin.

Suden-ajaja: (Silittää Eemelin päätä.) Sinusta mies tulee, kunhan syöt
vielä useita pussillisia leipää.

    (Toiset katsovat häpeissään maahan.)

Esirippu laskee.



Puurokuppi.


Henkilöt:

Lauri, poika.
Lempi, tyttö.
Musta, henki.
Valko, henki.

Näyttämönä huone, jossa on joulukuusi, pöytä, kaappi ja kaksi
ovea. -- Lauri katselee kuusta.

Lempi (tulee, kainalossa paperiin kääritty kuppi).

Joulu saapui vuoden takaa.
Aika lahjoja on jakaa.
Täss' on lahja äidillen.
Arvannetko, Lauri, sen?
Vuoden kokosin ja säästin
pennit kaikki nyt mä päästin,
äidillemme ostin tän.
Mitä sulta saapi hän?

Lauri.

Mullakin on rahaa vähän.
Isä kylään lähteissähän
mukaansa ne multa sai,
äidilleni -- muut en keksi --
kupin ostaa, iloiseksi
äiti siitä tulee kai.

Lempi (säikähtäen).

Ethän toki, veikko kulta!
Äitihän saa kupin multa.

Lauri.

Sulta?!

Lempi.

Katso tätä!
    (Ottaa vadin paperista ja näyttää.)
Aikeesi sä, Lauri, jätä!
Keksi jokin lahja muu,
josta äiti ilostuu.
Mutta minä lämpimällä
puurolla tän kupin täytän.
Kun sen äidillemme näytän,
mieli riemastuvi hällä.

Lauri.

Mutta mulla, kuulit sen,
vati myös on kaunoinen.

Lempi.

Kaksi lahjaa samanlaista?
Se ei ole sopivaista.

Lauri.

Sit' on isä tinkimässä.

Lempi.

Minun kuppini on tässä.

Lauri.

Aivan heti minä saan.

Lempi.

Kaksko sitten annetaan?

Lauri.

Jollet omaas heitä pois...

Lempi (pilkalla).

Minä? Sepä temppu ois!
Kumpi ensin ehti ostaa?

(Panee kuppinsa kaappiin ja poistuu).

Lauri (hänen jälkeensä katsoen, katkerasti).

Voisin pilkkaa sulle kostaa...
    (Menee kaapin luo, ottaa kupin).
Tulis samanlaista kaksi,
äiti katsois paremmaksi
sen, min ensiks saanut on,
toinen olis arvoton.

    (Huone pimenee).

Musta (hiipivä haamu, ilmestyy kuusen taa).

Lauri.

Soisin, että kuppi tämä
olis rikkinäinen rämä,
minun ehjä.

Musta.

Säre vähän!

Lauri (katsellen kuppia).

Jos sais naarmun syntymähän.

Valko (pieni kultakutri ilmestyy ovelle).

Musta.

Permantoon se rikki lyö!

Valko.

Oi, se olis rosvontyö!

Lauri.

Lusikkaa en ainokaista
puuroa ma tästä maista.

Valko.

Tuo on alentavaa ähmää.

Lauri.

Voisinhan näin salakähmää
kupin kestävyyttä koittaa.

    (Lyö vatia hiljalleen permantoon).

Musta.

Kellonas se kestää soittaa.

Lauri (lyö lujemmin).

Sepä vasta vahvaa lie.

Musta.

Lempi lahjaksi sen vie.

Valko.

Muista, toisten riemu soma
hyvälle on onni oma.

    (Askelia kuuluu, valo suurenee, haamut häviävät).

Lauri (piilottaa kupin ja katsoo ikkunasta).

Eipä isää vielä näy.

Lempi (tulee vasemmalta).

Äiti läävässä nyt käy.
Kuppini siis voin nyt pestä,
äidin silmä sit' ei estä.
    (Ottaa kupin.)
Puuroa on lämpimää
täynnä kuppi kohta tää.

    (Menee).

Lauri.

Kun en tuota särkenyt!

    (Menee sisarensa jälestä, mutta palaa pian juosten,
    painaa ovea ja tarkastelee avaimen reiästä).

Tänne sit' et kanna nyt!

Musta (ilmestyy).

Oikein, Lauri! Ällös päästä!

Valko.

Sisartasi sääli, säästä!

Lauri (varansa pitäen).

Nyt se tulee!

Lempi (oven takaa).

Avaa ovi!

Lauri.

Tästä sä et käymään sovi!

Lempi (koettaa tulla väkisin).

Musta.

Nyt se tulee, puuro-Lempi,
äidin omaa pikku hempi.

Valko.

Lauri kuule! Pois jo tule!
Kiusaajalle korvas sule!

Lempi (huutaa).

Mari, joudu avaamaan!

Musta.

Katsos itsepäistä vaan!
Nykäise ja kiinni lyö!

Lauri.

Siitä puuroa et syö!

    (Tempaa oven äkkiä auki. Lempi kaatuu vatineen
    permannolle. Kuppi särkyy).

Lempi (kipeästi).

Voi, voi!

Musta (ryntää ulos).

Hah hah hah haa!

Lempi (itkien kupin palasia kooten).

Lauri, tää on kauheaa.
Miksi, veljeni, sen teit?
Jouluilon kaiken veit.

Valko.

Paha taasen voitti, voi!
Lauri ilon sille soi.

Lempi.

Joulua ei meille tulle.

Lauri (on hämmästyksissään katsellut sisartaan. Isän ääni kuuluu ulkoa).

Isä toi jo kupin mulle!

    (Menee).

Lempi (koettaa sovitella särkyneitä paloja yhteen).

Ehjää näist' ei kenkään saa.

Valko.

Tahdon sentään koettaa.

Lauri (saapuu kuppi kädessä).

Onko samallainen? Sano!

Valko.

Sisareltas anteeks ano!

Lauri (hitaasti läheten).

Lempi, anteeks mulle suo.

Valko.

Viel' ei riitä sana tuo.

Lauri (tarttuen sisarensa käteen).

Anteeks anna pahuuteni!
Tässä sulle kuppiseni.
    (Ojentaa vatinsa hänelle).
Vie se lahjaks äidillemme.

Lempi.

Yhdessä miks antais emme?

Lauri ja Lempi.

Puurokupin yhteisen
annamme me äidillen.

Valko.

Rakkaus ja sopu tuo
onnen puurokupin luo.



Sielukellot.

1-näytöksinen lastennäytelmä.


HENKILÖT:

Matti ja Mari, orpolapsia metsäkulmalta.
Ilvo ja Urho, kaupunkilaispoikia maalla, tätinsä luona Hirvelässä.
Suntio eli kirkonvartija.
Hirvelän kartanon Rouva.

Näyttämö: maantie puiden välissä lähellä Kirkonkylää. Perällä (jos
mahdollisia) kaunis veräjä. Matti ja Mari tulevat vasemmalta, Marilla
eväsnyytti, Matilla nenäliinaan kääritty taskukello kädessä.
Molemmilla liian suuret vaatteet. Kantavat kenkiänsä olalla.

Matti (näyttää perälle oikealle).

On kirkonkylä tuossa vihdoinkin.
Ja päivä paistaa kirkon ristihin.
Minusta tuntuu aivan, niinkuin yhä
Ois täällä juhlapäivä suuri, pyhä.
On huoneet kauniit, siistit ihmiset.
Hyviä mahtaa olla miekkoset.
On kirkot, koulut heillä avoinna.
Se toista on, kuin meillä raukoilla.
Kun näen kaiken ihanuuden tään,
En tunne enää väsymystäkään,
Vaikk' onkin meillä ollut pitkä tie.
Kai sitä täysi peninkulma lie?

    (Kuuntelee kelloa korvassaan.)

Mari.

Vaan mistä löydämme nyt suntion?
Hän kai se kellonsoittajakin on.

Matti (viittaa perälle oikealle). Kas poikaa
kaksi tulee vastahamme.
Me heiltä suntiota tiedustamme.
    (Ilvo ja Urho tulevat perältä.)
Ois suntiolle meillä asiaa.
Hän missä asuu, meille neuvokaa!

Ilvo (näyttää perälle vasempaan). Mäellä
tuossa tupa punainen.
Vaan mitäpä, jos löydättekin sen?
Käy kerjäläiset turhan matkan sinne.
Ei mitään sieltä tiuku pussihinne.

Matti (loukkaantuneena). Me emme
kerjää! Sielukellot me
Tulimme hankkimahan äidille.
Kuin tiedätte, on tänään lauantai.
Ja silloin soivat sielukellot kai?

Ilvo.

Voi korven pökkö. Kaiket viikothan
Nuo kellot tuolla kuuluu vonkuvan!
Jos sielu taikka ruumis kellot saa,
Se mahtaa niille saman vaikuttaa?

Matti.

Ei ketään haudata tok' ennen voi,
Kuin hälle pyhät sielukellot soi.
Kun malmit kaikuu, ruumis sitten vasta
Voi laata näkemästä, kuulemasta.

    (Ilvo ja Urho nauravat.)

Ilvo.

Ken moista taikaa uskotellut on?

Matti.

Ken? Äiti itse. Eikä, kelvoton,
Hän ole taikuri?

    (Ilvo ja Urho katsovat ivallisesti toisiinsa.)

Ilvo.

Vaan se on taika!
Ei moista enää usko nykyaika.
Jos kellot soivat taikka eivät soi,
Se aivan saman sielullemme voi!

Matti.

Vai niin, vai niin? Se minusta on uutta,
Ja kauheaa se lienee pakanuutta?
Sa herjaat kirkonkelloja, sen kuulen.
Sä pilkata voit kaikkea, mä luulen.
Siis sano, onko taikaa rukouskin?

Ilvo (ivalla).

Se vastausta ansaitseepi tuskin.

Mari.

Ei ole ollut teillä äitiä.

Urho.

Sen mistä tiedät, löntti, päätellä?

Mari (säälien).

Silt' usko puuttuu aivan kokonaan,
Ken rukousta pitää pilkkanaan.

Urho.

Me rupatustas emme viitsi kuulla,
Meit' opetetaan viisaammalla suulla.
Me käymme koulua -- -- --

Mari.

Ei luulla vois.
Ja koulustako aatteet moiset ois?

Urho (repelee Maria).

Pois vätystys, sä lintuinpeljätin!
Sun nuttuus mahtuis vielä veljeskin.

Ilvo (repelee Mattia). Ja entäs tämä --
siinä vasta mies!
On pienennetty vanhasta kenties!
Rahasta teitä sopis näyttää kyllä.
Niin kaunista on kaikki teillä yllä!

Mari.

Miks ilvehditte? Ilo kellenkään,
Ei köyhyys ole; kenties näkemään
Sen joudutte.

Urho.

Vai povailet jo mulle!

Mari.

Sanonpa suoraan: hyvin ei käy sulle,
Jos oitis et sä lopeta sun pilkkaas!

Ilvo (ilvehtien Urholle).

Kai noidannuoli iskee vielä nilkkaas!

Mari.

Kyll' omatuntos kerran iskun saa,
Ja nöyrtymään sun vielä pakottaa!

Matti.

Niin, varmaan teitä vartoo rangaistus,
Ja olkoon siitä teissä parannus!

Urho.

Vai mökötätkös vielä, Jöröjussi!
    (Tempaa kellon).
Kas, mikäs tää on? Varmaan taikapussi!
    (Juoksee Iivon kanssa vasempaan.)

Matti (rukoillen).

Se isän kello on, sit' älä raiskaa!

    (Juoksee Marin kanssa heidän perässään.)

Mari (kulissin lakana).

Voi ilkeää -- sen tuonne lokaan paiskaa!
Se heille vielä rangaistuksen tuo!
Puvusta heidät herraspojiks arvaan.

    (Itkevät ja puhdistavat kelloa. Ilvo ja Urho ilmestyvät
    puun taa kuuntelemaan.)
    (Palaavat näyttämölle.)

Voi kuinka paatuneet on pojat nuo.

Matti.

Ei ole koiraa katsomista karvaan.
Kai katupoikia on täälläkin,
Kun tääll' on muutkin tavat kaupungin.

Mari.

Perintö isän kallis, ainut tää!
Noin kuinka kehtasivat ryvettää!

    (Kuuntelevat kelloa korvassaan.)

Matti.

Se kaikeks onneks sentään vielä käy,
Ei siinä myöskään muuta vikaa näy.

    (Itkevät ja puhdistavat. Suntio tulee perältä
    vasemmalla, kirkonavaimet kädessä.)

Suntio.

No, lapset, mikä hätä teillä on?

Matti.

Me luultiin tulleen vian kellohon.

Suntio.

En tunne teitä. Kenen lapsia?

Mari.

Me? Sydänmaalta, Kolhon torpasta.
Olemme orvot, murhe meitä painaa.
Isämme monta vuott' on ollut vainaa.
Ja eilen myöskin äitikulta kuoli.
Se nyt on meillä huoliemme huoli,
Kun ilman sielukelloja hän jää.
Se ajatus meit' oikein hirvittää.
He huomenna jo hänet hautaan tuo. --
Jos osais kirkonvartijan nyt luo!

Suntio.

Mä olen suntio.

Matti (iloisesti).

Oi kuitenkin! (Rukoillen.)
Siis kuulkaa pyyntömme nyt hartahin
Ja äidillemme kellot soittakaa!
Tää kello korvaukseks ottakaa.

Suntio.

Nyt soitosta ei mitään tulla voi.

Matti.

No eikö enää kirkonkellot soi?

Suntio.

Kas, illalle jo kääntyy päivä tuolla.
Sanomakellot soivat aamupuolla.
Tulitte myöhään.

Mari.

Läksimme jo varhain.
Ja kippasimme, minkä voimme parhain.
Vaan matkalla me kovin väsyimme.
Ja heittäydyimme ruohokummulle.
Niin uni petti -- --

    (Urho ja Iivo ovat puun takana muuttuneet hyvin vakaviksi
    ja alkavat kuivailla silmiään.)

Suntio.

Eikä ihmekään!
Vaan eikö ollut muita lähtemään?
On lapset lapsia -- --

Matti.

Ken tullut ois,
Kun omaisemme kaikk' on kuolleet pois?

Suntio.

Mut eikö voisi maanantaihin jättää?

Mari.

Ei; tänäpäivänä aivan välttämättä.
Ei kuuma ilma viivytystä siedä.
Nyt pian täytyy ruumis hautaan viedä.

Suntio.

Mä teitä säälin, mutta mitäs voin?
Ei laatuun käy, jos kuinka aprikoin.

Matti (itkusuulla).

Oi suntiokulta, sentään koittakaa!

Suntio (tuumii).

No, voinhan rovastilta tiedustaa.

Mari.

Oi tehkää se! Hän kieltäne ei varmaan --
On kallis hälle sielu äidin armaan!

Suntio.

Ma olen matkalla nyt pappilaan.
Te jääkää tähän siksi vartoomaan.
Mä parastani pappilassa koitan,
Jos luvan saan, niin mielelläni soitan.

    (Ottaa taskukellon, menee perälle oikealle.)

Matti.

Tuo suntio niin lempeältä näyttää.
Saa nähdä: vielä toivomme hän täyttää.

Mari.

Oi hyvä Jumala, nyt meitä auta,
Ja siunaa meidän äitikullan hauta!

    (Ilvo ja Urho näyttävät hyvin liikutetuilta.)

Matti.

Niin, äitimme siis tuodaan hautahan.
Voi, sisko, miltä luulet tuntuvan,
Kun palajamme tyhjään kotohon!
Kai koturikin taloon mennyt on.
Nyt velkamiehet mökin ottavat,
Myös vievät lehmän sekä lampahat.
Ja toisistamme kauvas erilleen
Me kunnan eläteiksi myytäneen!

    (Itkevät käsi kädessä.)

Mari.

Niin, yksin kyllä jäimme maailmaan,
Vaan äiti käski luottaa Jumalaan.
Tilamme vaikka kuinka kurja ois,
Ei orpoin Isä hylkää meitä pois!
Kun vuosi muudan vielä vieriää,
Niin itsemme me voimme elättää.
Rukoillen teemme ahkerasti työtä
Ja säästäen, -- niin siunaus on myötä.

Matti (näyttää jotakin tuumivan).

Ei kostaa saisi eikä vihaa kantaa,
Mut poikain työ on työläs anteeks antaa.
Knink' onnelliset sentään julkeaa
Viel' onnettomain kuormaa suurentaa?

Mari.

Kentiesi mekin heidän sijassaan
Niin piintyisimme mieleen korskeaan.
Kun ylempää ken katseleepi toista,
Hän arvelee: saa halveksia moista!

Matti.

Myös Luoja katsoo ylähältä tuolta,
Vaan hänpä pitää sorrettujen puolta!

    (Iivo ja Urho astuvat esiin katuvan näköisinä.)

Ilvo.

Olemme kaikki pensaan taakse kuulleet:
Niin onnettomiks emme teitä luulleet,
Niin hyviks emme teitä arvanneet.
Teit' uhkaa hätä, kurjuus, surkeus,
Vaan teill' on turva, toivo, rohkeus.
Tuo todellisuus eteemme kun aukes,
Niin meissä korska röyhkeys jo raukes.
Jos joutuisimme teidän asemaan
Niin vaipuisimme hätään katkeraan.
Siis häveten ja katuin sielustamme
Anomme teiltä anteeks pahuuttamme!
Olemme kesää hauskaa viettämässä
Tätimme luona maalla Hirvelässä.
Jos teidät meidän sijaan pantaisiin
Ja meidät teidän -- oikein tehtäisiin!

Urho.

Olette, kuulemma, te turvattomat;
Ja täti, setä ovat lapsettomat:
He kenties teille suovat kotimajan
Ja teistä saavat elon hauskuttajan.
Me neuvoisimme koulutaidot teille,
Te nöyryyttänne, hyvyyttänne meille.
Täst' alkain olkoon pyrintömme pyhä
Hyväksi heikkoin työtä tehdä yhä!
Se nostaa parhain meitä itseämme.
    (Tarjoavat kättä Matille ja Marille.)
Siis anteeks suokaa, armaat ystävämme!

Mari (iloisesti).

Min onnen hyvyytenne tuonut on!

Matti.

Mun riemuni on aivan rajaton!

    (Suntio ja Hirvelän rouva tulevat perältä oikealta puhellen.
    Ilvo ja Urho rientävät rouvaa vastaan ja jäävät peremmälle
    innokkaasti kuiskailemaan. Rouva näyttää kelloa heille. Suntio
    lähenee Mattia ja Maria.)

Mari.

Kuin käy nyt? Eihän kielletty lie vain?

Suntio.

Nyt hyvin käy, mä soittoluvan sain.
Rovasti lausui: kellot äidillenne,
Kun toimititte, on se onneksenne.
Ken vanhempiaan kuulee, kunnioittaa,
Hänelle aina onnenpäivä koittaa. --
Nyt sielukellot kohta kaikuvat
Ja iltakirkkoon kansaa kutsuvat.

    (Menee vasempaan.)

Mari (Suntion jälkeen).

Oi, kiitos teille, kiitos tuhatverroin,
Sen palkitkohon Herra monin kerroin!

Rouva (lähestyy poikain kanssa Maria ja Mattia, jotka niijaavat).

Mä suntiolta teistä kuulla sain,
Pojilta myöskin tuossa tullessain.
He kuvaa mulle kurjuuttanne syvää,
Ja vakuuttavat teistä pelkkää hyvää.
Tilanne sinänsä jo säälittää, (näyttää kelloa).
Ja paljon sitä lisää kello tää:
Se onko ollut teidän isällänne?

Matti.

On ollut -- mutta pantiks jää nyt tänne.

Rouva.

Kai tiedätte, kuink' isänne sen sai?

Mari.

Se kirjoitettu kuorehen on kai?
Hän palkinnoksi sai sen, kun hän kerran
Pelasti hukkumasta erään herran.

Rouva.

Sen herran luokse vien mä teidät nyt.
Hän isäänne on usein kysellyt,
Kiitollisuuttaan vielä täyttääkseen.
Sen näyttää hän nyt hänen lapsilleen.
Mä tiedän sen, kun mieheni on hän
Ja isäntänä rikkaan Hirvelän.
Mä sinne vien nyt teidät kasvatiksi.
No, tulette kai tästä iloisiksi?

Mari.

Jumala meitä johtanut on näin.
Hän kääntää aina kaikki parhainpäin.

Urho (Matille ja Marille).

Nyt emme pilkkaa enää rukousta,
Ja meillä on nyt Luojaan luottamusta
Ja rakkautta kanssa-ihmisiin,
Ja säälimieltä kurjiin, kärsiviin.
Oi sisko, veikko, tervetulleet vaan,
Kaikk' elon kevätriemut jakamaan!

    (Urho ja Iivo kättelevät Mattia ja Maria. Kirkonkellot alkavat
    soida vasemmalla. Mari ristii kätensä, pojat paljastavat päänsä.)

Matti (juhlallisesti).

Nyt sielukellot äidillemme soi!
Nyt rauhassa hän vihdoin maata voi!

Esirippu alas.



Jouluvieraat.


HENKILÖT:

Isä ja äiti.
Jaakko ja Hanna, heidän lapsensa.
Mikko ja Eeva, näiden serkut.

Näyttämö kuvaa tavallista maalaistupaa. Perällä ovi, oikealla akkuna
ja sen edessä pöytä rahineen, tuolineen; vasemmalla rukki tuolineen ja
nurkassa halkoja. Keskellä lattiaa pieni jakkara.

Jaakko (istuu rahilla veistellen puupalasta, Hanna jakkaralla kirja
kädessä.)

Jaakko. Kauvan se isäkin serkkujamme etsii. He kuuluvat lähteneen tänne
heti äitinsä kuoleman jälkeen viime viikolla. Eivätkä vieläkään ole
saapuneet perille. Minne ovatkaan, raukat, eksyneet? Äitikin on heistä
kovin levoton.

Hanna. Ihme ei olekaan, jos ovat eksyneet. Onhan koko viikon
tuiskuttanut. Kaikki tiet ovat vallan ummessa, Isä pelkäsi sitäpaitsi,
ettei hän enää tuntisi heitä, vaikka heidät matkallaan tapaisikin, kun
ei ole vuosikausiin nähnyt. Muistatko sinä, Jaakko, vielä heitä?

Jaakko. En paljoa. -- Kuinka aika onkin pitkä, kun äitikin on kylällä!
Hän toivoo isän palaavan tänä iltana ja lupasi odotella häntä siellä,
jotta pääsisi hevosella takaisin. -- Leikkisimmekö jotakin?

Hanna. Leikitään! leikitään! Minä tiedän! Ole sinä olevinasi isä, minä
olen äiti, ja sitten puhumme niinkuin isot ihmiset.

Jaakko. Ja minä pukeudun isän takkiin, lakkiin ja saappaihin. Pukeudu
sinä äidin hameeseen, esiliinaan ja huiviin.

    (Pukeutuvat.)

Hanna (sitoessaan liinaa päähänsä). Mutta mistä saisimme lapset, joita
sitten opettaisimme ja nuhtelisimme? Kelpaisivatkohan halot tuolta
nurkasta?

Jaakko (menee tarkastamaan halkoja). Huonoja nuo ovat ja kovin tyhmiä
lapsiksi, mutta parempien puutteessa saavat kelvata.

Hanna (katsoo ulos ikkunasta). Tuolla tulee kaksi kerjäläislasta, poika
ja tyttö. Näyttää siltä, kuin he poikkeaisivat tänne.

Jaakko. Heistähän saammekin lapset! Olkaamme nyt olevinamme aivan kuin
isä ja äiti ja pitäkäämme heitä lapsinamme.

Hanna. Mutta ovathan vanhempamme sanoneet, ettemme saa ilvehtiä
kerjäläislapsille. He ovat Jumalan edessä --

Jaakko (keskeyttäen). Mehän vain vähän leikimme. Sitäpaitsi annamme
heille vitsaa vasta hätätilassa. Mutta he tulevat jo. Istu sinä tuonne
rukin ääreen, minä asetun tähän pöydän päähän.

Mikko ja Eeva (astuvat sisään). Päivää!

Jaakko ja Hanna. Jumal'antakoon!

Mikko. Onko tämän talon nimi Hakala?

Jaakko. Etkö sinä kotiasi tunne, poika? Tuo tänne isän puukko tuolta
seinältä -- ja sinä tyttö, vie äidillesi sakset tästä pöydältä.

Mikko (hämmästyneenä). Ei meillä ole isää eikä äitiä.

Eeva (Mikolle). Mutta äiti sanoi, että setä ja täti ottaisivat
meidät oikein omiksi lapsikseen ja olisivat isänämme ja äitinämme.
Olisivatkohan nuo setä ja täti?

Mikko (Eevalle). Sanoihan äiti myöskin, että setä on iso mies, ja tuo
on noin pieni. Mutta ehkä on niinkuin luulet.

Jaakko. Mitä siinä töllistelette, lapset! Kiltit lapset tottelevat aina
vanhempiansa.

    (Mikko ja Eeva noudattavat Jaakon käskyä.)

Mikko (antaessaan puukon). Ei meillä ole vanhempia; ne ovat kuolleet.

Jaakko. Mutta minä sanon teille, että me tässä olemme teidän
vanhempanne. Tämä (osottaen Hannaa) on teidän äitinne ja minä itse olen
isänne. Ellette tottele meitä, saatte vitsaa. -- -- Ota luuta nurkasta,
tyttö, ja ala lakaista lattiaa. Ja sinä, poika, kisko tuohta haloista
virikkeiksi äidille.

    (Mikko ja Eeva tottelevat.)

Mikko (sivumennen Eevalle). Kovin pieniä setä ja täti sentään ovatkin.
Lienevät jo vanhuuttaan kutistuneet.

Hanna. Elä sillä tavoin tuiski, tyttö -- lakaise näin kuin
äiti näyttää. (Ottaa Eevalta luudan ja huiskaisee pari kertaa
huolimattomasti sekä antaa sen sitten hänelle takaisin.)

Mikko (itku kurkussa). En minä saa tuohta lähtemään näistä haloista, ne
ovat kuusisia.

Jaakko. Pitää saamasi, kun isä kerran käskee -- muuten annan vitsaa.

Mikko (itkien). Ei niistä lähde, ei havupuissa ole tuohta.

Jaakko (Eevalle). Tuo tänne vitsa luudastasi! Kyllä näytän, että tuohi
lähtee.

Hanna (samoin Eevalle). Tottele heti, kun Jaak... isä käskee --
muuten saat sinäkin samasta vitsasta!

Eeva (uhmaten). En vie! Ette saa syyttä lyödä veljeäni -- lyökää ennen
minua!

    (Hanna sieppaa luudan Eevan kädestä, taittaa siitä oksan ja alkaa
    sillä piestä häntä. Jaakko ottaa luudan ja hutkii hänkin Mikkoa.
    Isä ja äiti astuvat sisään.)

Isä. Jaakko, Hanna, mitä te teette! (Jaakko ja Hanna vetäytyvät
säikähtyneinä syrjään.) Mitä ovat he tehneet? Miksi olette noin puetut?

Äiti. Mitä olette te, vieraat, tehneet, kun meidän lapset teitä noin
rankaisivat?

Eeva. Niin, kun veljeni ei saanut kuusesta lähtemään tuohta, niin isä
ja äiti -- -- --

    (Nyyhkyttää.)

Mikko (Eevalle). Varmaan eivät nuo olleetkaan oikea setämme ja
tätimme:. Elä huoli itkeä, sisko!

Isä. Mitä, mitä tämä on? Olen monta päivää ollut matkalla. Kun sitten
palaan kotiin, näen omien lapsieni syyttä pieksävän kahta vierasta
lasta.

Äiti (itkien). Taivaan enkelitkin itkevät meidän lapsiemme tähden. Voi
minua!

Hanna (ujosti). Me vain leikimme isää ja äitiä --

Isä. Koska olette nähneet isän ja äidin tuolla tavalla kohtelevan
teitä? Vieraat, minkä rangaistuksen annan meidän lapsille tästä?

Mikko ja Eeva. Antakaa heille anteeksi!

Äiti. Mistä te, hyvät lapset, olette kotoisin?

Mikko. Pohjanmaalta; etsimme setää ja tätiä, jotka äitimme kuoltua
pitävät meistä huolta.

Isä. Torppari Heino-vainajan lapsia?

Mikko ja Eeva. Niin.

Äiti (ihastuneena). Voi, kun en teitä heti tuntenut. (Syleilee lapsia.)
Terve tultuanne!

Isä (hänkin syleillen). Jaakko ja Hanna, tervehtikää serkkujanne!
Heitä saatte kiittää siitä, että nyt jäätte rankaisematta.
(Jaakko ja Hanna syleilevät serkkujansa.) Kas niin hyvät lapset
tekevät! Aatto-ilta on jo huomenna. Tehkäämme se oikeaksi
juhlahetkeksi, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Jaakko ja Hanna (serkuillensa). Annattehan meille todellakin anteeksi,
hyvät serkut?

Mikko ja Eeva. Kaikki on unohdettu.

Isä (äidille). Saimme todellakin hauskoja ja herttaisia jouluvieraita.



Kuusenhaltija.

Pieni joululeikki lapsille.


Henkilöt: Matti ja Mikko, Kuusenhaltija, Jouluenkeli. --
Metsä, kaunis pienehkö kuusi etualalla, kiven vieressä.

Pojat tulevat. Matilla kirves olalla, Mikolla pieni, punainen pussi
kädessä.

Matti (edellä). Voi kuinka väsyttävää! Ja kohta on jo pilkkosen pimeä,
eikä kunnollista kuusta ole vieläkään löytynyt.

Mikko. Kaikki sellaisia variksen pelättiä, ettei niistä kukaan huolisi!
-- (Tähystelevät ympärilleen.)

Matti. Niin juuri, -- viepäs tuommoinenkin rupukka kotiin
joulukuuseksi, niin kyllä ne tytötkin nauraisivat (naputtaa kirveellään
pientä, harvaa kuusta vierellään).

Mikko. Ja ilkkuisivat! Sanoisivat taas, että kyllä olette huonoja
miehiä, kun ette kunnon kuusta kykene löytämään.

Matti. Tulisivat itse tänne lumikinoksiin rypemään, niin saisivat nähdä
ja kokea, onko hauskaa.

Mikko. Mutta hauskaahan tämä kuitenkin on!

Matti. No tietysti, tietysti! (huomaa kauniin kuusen.) "Hip, hellettä!
sanoi jänis pakkasessa!" -- Tuossapa nyt viimeinkin meidän kuusemme!

    (Juoksevat kuusen luo kierrellen sen ympäri ja tarkastellen
    sitä joka puolelta.)

Matti ja Mikko (yhtaikaa). Kuinka tuuhea ja kaunis! Kuinka herttaisen
vehreä! --

Mikko. Mutta ennenkun hakkaamme sen, istumme tähän kivelle ja syömme
viimeiset voileipämme. Minulla on niin hirmuinen nälkä!

    (Istuvat, Mikko ottaa pussista esille kaksi vastakkain
    pantua voileipää. Syövät.)

Matti. Niin minullakin. Äitiköhän nämä voileivät laittoi?

Mikko. No näkeehän sen jo etäälle, että äiti! Maija panee tok' aina
niin vähän voita leivälle, että oikein suututtaa, -- eikä maistu
miltään.

Matti. No ei miltään!

Kuusenhaltija (tirkistelee salaa kuusen takaa). Mitähän ne nuo ovat
olevinaan? Meluavat niin, että heräsin makeasta unestani.

Pojat (hypähtäen ylös). Kuka puhui?

    (Katselevat ympärilleen, kuusenhaltija piiloutuu.)

Mikko (kiertää kuusen ympäri). Taisimme erehtyä. Ei täällä olo ketään.

Matti. Vaikka niin selvästi kuulin äänen.

Mikko. Eikö lie ollut orava. Pelkäätkö?

Matti. Minäkö pelkäisin! -- Ehei, -- Mikot ja Matit ne miehiä ovat --
mutta Jussia on kaikki metsätkin täynnä!

    (Nauravat.)

Mikko. Ja nyt kiireesti toimeen. Ala paukuttaa!

Matti. Heti paikalla!

    (Nostaa kirveensä iskeäkseen kuusta, mutta samassa hypähtää
    haltija esiin, vihaisena uhaten poikia kepillä.)

Kuusenhaltija. Keitä te olette, -- tyhmeliinit? Kenenkä luvalla te
tulette tänne hiljaiseen metsään meluamaan -- vieläpä jouluaattona.
Hoh hoi, herätitte minutkin herttaisesta unestani.

Mikko. Me olemme Päivölän poikia ja etsimme kuusta joulukuuseksemme.
Mutta kuka sinä olet, joka aiot maaten joulusi viettää?

Kuusenhaltija. No ettekö näe, että minä olen minä, (pyörähtää
verkkaan ympäri) tällainen, katsokaa! Ja tämä punainen myssy on minun
juhlamyssyni.

Mikko (pistää eväspussin päähänsä). Ja tämä on minun juhlamyssyni!

    (Kaikki nauravat.)

Matti. Niin, mutta mikä sinun nimesi on?

Kuusenhaltija. Ka, Kuusenhaltija, Tonttu-ukko, Korven ketterä poika, --
eikö se ole komea nimi?

Pojat. Onpa kylläkin!

Matti, Mutta nyt täytyy kaataa kuusi. Kohta on pimeä käsissä.

    (Iskee kerran kuusta).

Kuusenhaltija (sieppaa kirveen hänen kädestään). Poika! Vai sinä
kaataisit minun kuuseni? Häpeä toki!

Matti. Vai häpeä. -- Mehän viemme sen joulukuuseksemme. Ja se on suuri
kunnia sinulle, herra Korven poika.

Kuusenhaltija. Mihin viette? Ettekö luule sillä olevan joulua täällä
metsässäkin?

Mikko. Kylläpä täällä taitaa olla ikävä joulu -- pimeässä ja
pakkasessa, hui!

Matti. Mutta meillä kotona on valoa ja lämmintä, on iloa ja riemua
kattoon asti! Ja kuusen me koristamme, niin että se loistaa kuin
taivaan tähti!

Kuusenhaltija. Joutavia! Minä vain en anna katkaista rakasta kuustani,
en vaikka! Pienestä pitäen olen sitä hoitanut ja suojellut, kesät ja
talvet rakkaudella vaalinut. Lumitaakasta olon sen hennot oksat
vapauttanut ja kuivina kesinä kantanut vettä juuriensa kostukkeeksi
tuolta alhaalta Urpus-noron lähteestä. Kuivat oksat olen siitä karsinut
ja aina, aina sen hyväksi elänyt.

Mikko. Mutta sittenkään et saa sitä niin komeaksi, kuin me sen laitamme
jouluiltana. Siihen pannaan tuhat tähteä, sata kynttilää ja paljon
muuta kaunista ja hyvää. Tule vaikka katsomaan!

Kuusenhaltija. Ei kiitoksia! Juhlallisempaa on sittenkin täällä
metsässä -- (viittaa ylöspäin). Täällä on tähtiä ja kynttilöitä --
miljoonittain!

Matti (ankarasti). Anna pois kirveeni! Kuuletko, -- ellet tahdo että
yövymme ja eksymme tänne pimeään korpeen.

Kuusenhaltija. No juoskaa sukkelaan kotiinne. Ei teitä täällä kukaan
kaipaa! Mutta kuustani en anna.

Pojat (yht'aikaa). Hyvä, rakas Kuusenhaltija, elä nyt ole noin paha .-!
Emme löydä koko metsästä toista näin kaunista kuusta.

Kuusenhaltija. Sen kyllä uskon. Mutta tätä en anna -- en, en, en! (Pui
nyrkkiä pojille. Silloin alkaa kuulua vienoa laulua metsästä, ensin
hiljempaa, sitten kovemmin):

    Oi pyhä on jouluilta,
    niin armas ja ihana!
    Soi sävelet taivahilta
    ja maassa on rauhoa --
    On hyvyyttä sydämissä
    ja rakkautta rinnoissa,
    kun taivahan puhdas lapsi
    käy ihmisten majoissa! --

Kuusenhaltija (riemuiten). Enkelit laulavat! Vieläkö sanotte, ettei
metsässä ole juhlallisempaa!

Pojat (ihmeissään). Voi kuinka kaunista! Oikeinko enkelit?

Enkeli (ilmestyy puiden välistä). Luulin kuulleeni täältä kiivaita
ääniä. Lapsi-kullatko riitelevät?

Kuusenhaltija (nöyrästi), Nehän ne tahtovat viedä kuuseni, --
katkaista, kaataa, sydämettömät, -- kauniin puuni!

    (Itkee.)

Pojat (paljastavat päänsä arasti). Me olisimme vieneet sen
joulukuuseksemme, -- isälle, äidille, siskoillemme.

Enkeli, No miksi et anna heille kuustasi, pikku haltija? -- Sinähän
olet aina ollut niin hyvä.

Kuusenhaltija. Kuinka voisin luopua siitä, kun se on minulle niin
rakas, -- niin rakas!

Enkeli. Tiedän sen. Mutta kuulehan! Jumala itsekin antoi ainoan
poikansa lahjaksi ihmisille, vaikka se oli hänelle niin rakas!
-- -- niin rakas! -- Sentähden viettävät ihmiset joulua suurena
muistojuhlana, asettaen vihreän, valaistun kuusen Jumalan antaman
kalliin lahjan vertauskuvaksi.

Kuusenhaltija. Kylläpä ne ihmiset ovat itsekkäitä -- ensin ne saavat
suuren lahjan Jumalalta, ja sitten vielä tahtovat viedä minun armaisen
kuuseni. -- E-ei! Ottakoot petäjän, tuolla Köpin kankaalla kasvaa niitä
vaikka kuinka paljon!

Pojat. Ei, ei! Me tahtoisimme kuusen.

Enkeli (ottaa poikia kädestä kiinni). Katsokaa, lapsukaiset, uhraus
on vaikea jokaiselle, joka kalleimmastaan joutuu sen tekemään.
Ymmärrättehän siis, kuinka raskasta Kuusenhaltijallekin on
luopua lemmikistään, suojatistaan. Mutta jos te, pienet ihmisalut,
lupaatte elämässänne auliisti antautua uhrauksiin, jos te lupaatte
toisten, tarvitsevien hyväksi luopua sellaisestakin, joka on teille
niin rakas, niin rakas, että aina juuri itse tahtoisitte sen pitää,
niin saatte tämän komean kuusen.

Pojat. Oi, kyllä me lupaamme!

Enkeli. Teidän tulee myöskin pitää lupauksenne; silloin joulun merkitys
on pyhitetty sydämissänne!

Pojat. Kyllä me tahdomme pitää sen!

Enkeli. (Kuusenhaltijalle). Suostutko? Annatko?

Kuusenhaltija (surullisesti). Kuuseni kuolee, jos se viedään
joulupuuksi.

Enkeli. Niin, mutta joulu-ilo elää lasten sydämissä!

Kuusenhaltija (katselee hetkisen miettien enkeliin, ojentaa sitten
kirveen Matille ja molemmat kätensä enkelille). Sinun tähtesi, hyvä
enkeli!

Enkeli. Hakatkaa, pojat!

Pojat. Kiitos! Kiitos!

(Matti hakkaa kuusta ja Mikko tukee sitä kädellään. Enkeli ja
Kuusenhaltija seisovat vierekkäin hymyillen ja enkelien laulu
kuuluu jälleen kirkkaasti):

    Oi pyhä on jouluilta,
    niin armas ja ihana!
    Toi lupaus taivahilta
    sydämihin riemua --
    Ja jouluinen siunaus suuri
    maan alhoissa virtailee:
    se köyhien kyyneleet pyyhkii
    ja rintoja valaisee!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Joulupukin satuja ja leikkejä - Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home