Title: Joulupukin jutelmia - Vuosikymmenen varrelta valittuja
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Joulupukin jutelmia - Vuosikymmenen varrelta valittuja" ***


JOULUPUKIN JUTELMIA

Vuosikymmenen varrelta valittuja



Helsingissä,
Kansanopettajain O.-Y. Valistus,
1913.



SISÄLLYS:

Risu-Ville, kirj. Klarry Rajander, Joulupukki 1901.
Teini, kirj. Santeri Ivalo, 1901.
Mirska, kirj. Alpo Noponen, 1902.
Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään, kirj. Anja Tuulonen, 1902.
Annan onnellisin päivä, kirj. Hanna Frosterus-Segerstråhle, 1902.
Hupsu Elijas, kirj. Vilkku Joukahainen, 1902.
Laurin joulu-unelma, kirj. Aapo Pärnänen. 1902.
Martin koulumatka, kirj. E.F., 1903.
Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle, kirj. Juho L., 1903.
Laiskan-Matin velka, kirj. Vihtori Peltonen, 1903.
Yhteinen vaara, kirj. K.V. II. 1904.
Ihmisille hyvä tahto, kirj. J.A.B., 1904.
Tahrainen käsi, kirj. K., 1905.
Syntymäpäivälahja, 1905.
Kertun ja Erkin joululahjat, kirj. Vilho Velho, 1906.
Korven Kallen jouluaatto, kirj. L. --alli--, 1906.
Naapurit, kirj. A.O., 1907.
Onni, kirj. Maria, 1907.
Kesäinen tarina, kirj. A. Lehvä, 1908.
Joulu Syrjälässä, kirj. Ilo Vaara, 1910.



Risu-Ville.

(Joulukertomus.)


Onpa se poika viipymään! Jos itse olisin mennyt, niin olisi kuusi
aikoja sitten ollut täällä. --

-- Mutta eihän tuollaisen poikanulkin kuin "Risu-Ville" nyt ole helppo
saada kuusta metsästä. Lunta on kyynärän korkeudelta.

-- Ei ole helppo, sanot sinä. Ehkäpä ei; kerjäten maailmaa mitata on
kai mukavampi ja hauskempi. -- Ei -- työhön joka itikka -- niin kylläpä
on toista.

Oikeudenmukaisella harmilla nämät sanat sanottuansa, rouva kierähti
kamariin temmasten oven jälkeensä kiinni aika jysähdyksellä.

Siellä sisällä lapset järjestelivät makeisia ja koreuksia kuusta
varten, jota suurimmalla malttamattomuudella odotettiin.

Kello 4 iltapäivällä "Risu-Ville" aika vauhdilla samosi perämies
Anderssonin talolta metsää kohti. Hän oli hyvällä tuulella. Eikä
ihmekään! Olihan hänellä ollut oikea onnenpäivä. Havut ja huiskut oli
hän heti kaupunkiin saavuttuaan saanut myydyksi. Sitä paitsi olivat
jotkut hänen alituisista ostajistaan antaneet hänelle yhtä ja toista
äidille ja pikkusiskoille jouluksi kotiin vietäväksi. Viimeksi vielä
tämä kuusi. Hän aprikoi paljonko rouva siitä antaisi, 15 tahi 20,
ehkäpä 25:kin penniä. Isävainaja oli viime jouluna saanut 75:kin penniä
kappaleelta. Mutta ne olivatkin kai isoja ne isän kuuset.

Mutta ei. Täytyi kerta koettaa hatun päälakea. Siellä päällyksen ja
rikkinäisen vuorin välissä, huolellisesti paperipalaseen kiedottuna
olivat hänen tänä päivänä ansaitut rahansa. Niitä oli 85 penniä. Ne
olivat äidin. Kuusesta saadut rahat ovat hänen. Niillä hän ostaa
äidille jotakin mieleistä, oikein joululahjan.

Hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Lumi loisti niin hohtavana ja
hopeanvalkoisena siloista reenjäljistä.

Siinä täytyi ottaa luikuja. Mutta se kävi hullusti. Hän kaatui,
tuiskahti selälleen sileälle tielle.

Ylös taas ja reippaasti eteenpäin. Ei ollut juuri pakkanen, mutta otti
kuitenkin sormenkärkiin. Kiusallista, että kintaat olivat jääneet
vaatemytyn päälle rouva Anderssonin keittiöön. Suurta hyötyä niistä ei
juuri olisi ollut, sillä niissä oli sangon monta läpeä. Äiti ei ollut
ehtinyt parsia niitä joulun edellä, vaan luvannut sen tehdä vasta
joulun välipäivinä. -- Mutta ehkä nyt jo olisi aika astua metsään.
Näkyihän tuolla kuusia.

Ville hyppäsi lumella peitetyn ojan ylitse ja vajosi niin syvälle
lumeen, että tuskin päänuppua erotti. Olihan hän kuitenkin metsässä;
nyt vain kahlaten kauemmaksi. Seisoihan siellä kuusia pitkissä riveissä
oikealla ja vasemmalla. Kaikki näyttivät niin vakavilta ja humisivat
niin juhlallisesti juuri kuin joulua jo viettäisivät. Mutta ne ovat
suuria. Missä olisi pienempiä? -- Ei niitä näy edes merkiksikään. Huh!
-- kuinka vaikeaa kahlata näin syvässä. Joka askeleelta luistivat
Villen risaset housut ylös, väliin polvien ylitse, jota vastoin
sukansäärykset pyrkivät nilkkaan.

Jospa hän olisi kotona aavistanut tänä päivänä metsämatkan tekevänsä,
niin olisi hän ottanut isävainajan pitkävartiset saappaat. Hän astui
kuitenkin rivakasti eteenpäin, vaikka lumi yhä nousi vyötäisiin saakka.
Välistä täytyi kumminkin levätä, vetää sukat ylös ja lahkeet alas sekä
lämmittää hyppysiä pistämällä ne hetkeksi suuhun ja poveen.

Polviakin oli hierottava. Jos äidin joululahja ei olisi ollut mielessä,
niin ehkäpä Ville raukka olisi palannut ilman kuusta, sillä tämä alkoi
jo tuntua hankalalta.

Vihdoin Ville kuitenkin iloksensa havaitsi pienen kuusen karahkan. Se
oli kooltaan melkein sellainen kuin rouva Andersson oli määrännyt.
Lähemmäksi tultuaan Ville kyllä huomasi sen harvaksi ja
kitukasvuiseksi, mutta ei ollut muita valittavissa.

Työ siis piti alettaman. Ensiksi oli lumi juurilta pois kahmaloitava.
Se onnistui hitaasti; pakkanen puri kipeästi sormen kärkiä, josta
syystä ne hyvin usein suistuivat vuoroon suuhun vuoroin poveen.

Kirves olisi ollut rouva Anderssonilta lainattava; mutta lieneekö
hänellä kirvestä ollenkaan? Kaupunkilaisethan hakkauttavat puunsa. No
-- sama se! Olihan hänellä oiva isävainajalta peritty veitsi, vaikka se
nyt sattui olemaan hiukan tylsä.

Ville nakersi kuusen runkoa aina väliin levähtäen. Ajatukset riensivät
kotiin. Jokohan jouluvalmistukset alkavat siellä loppua? Äiti varmaan
ajatteli, ettei hänen kaupungissa käyntinsä ole onnistunut, koska hän
viipyy näin kauan. Kyllä jo mahtoi ollakin myöhäistä, koska tähdet
alkoivat kimmeltää. Isä sieltä ylhäältä varmaan nyt näkee, kuinka hän
työskentelee äidin ja pikkusiskojen hyväksi. Niin, olihan hän
kuolinvuoteella luvannut isälle olla äidin ja siskojen turvana ja
tukena, ja kylläpä hän, Juho Vilhelm Mäkelä, Jumalan avulla aikoi
lupauksensa pitääkin. Nyt jouluna on vuosi kulunut siitä, jolloin
Jumala otti isän pois... Mutta hei! Kuusi kaatui että räjähti, ja vain
veitsellä nakerrettuna! -- Ville tunsi ilosta lämpenevänsä.

Ville pisti puukon tuppeen, ravisti lumen kuusesta ja läksi kuusineen
vanhoja jälkiä myöten maantielle.

Maantiellä hän kohotti kuusen pystyyn. Kyllä se pituudestaan oli sen
korkuinen, kuin rouva oli määrännyt.

Kuusi selkään ja riemulla kaupunkiin. Tuuli puhalteli vastaan. Tuntui
kylmemmältä kuin metsässä. Kotia, äitiä ja pikkusiskoja ajatellessa
tuntui taas lämpöisemmältä.

Kaupungissa oli kaikkialla valoa, mutta eivät vielä joulukuuset tulessa
olleet. Kauppapuoditkin olivat auki -- hän ehti siis hyvin
ostoksilleen. Sokurirasia äidille -- ja -- Halooh! -- poika -- myytkö
kuusen?

-- En, se on tilattu.

-- Heh -- sinä saat pian toisen.

-- En saa -- on jo niin myöhäistä.

-- Äläpäs, veikkonen, kenelle se on?

-- Perämies Anderssonin rouvalle.

-- Vai niin! -- no et häneltä monta penniä saa!

-- Sama se -- mutta hänelle sitä kuitenkin olen ollut noutamassa.

-- Hyvä! -- Pidä sanasi, poika, jos edelleen teet samoin, niin sinusta
tulee kunnon mies. Tässä saat lantin jouluostoksiasi varten. Niin
sanoen katosi nuori kiharatukkainen herra, ja Villen kontistuneeseen
kouraan jäi kiiltävä markka.

Ville tuli niin iloiseksi, että jalat väkisin juoksuksi pistivät ja
ennenkuin huomasikaan, niin hän jo kuusineen kapisteli rouva
Anderssonin pimeässä etehisessä.

Rouva seisoi keittiössä kädet puuskassa. No, vihdoinkin tulet! -- ja
sellainen kuusi sitten. Mistä ihmeestä sen olet löytänytkin? Se tuskin
kelpaisi portaitten eteen, mutta koska ei ole muuta, niin täytyy sitä
käyttää.

Tilta, rouvan piika, sai nostaa kuusen kamariin, jossa se sitä vastoin
suurella ilolla otettiin vastaan.

Rouva Andersson ei muistanut, mihin oli pistänyt rahakukkaronsa. Sieti
etsiä kauan. Sillä välin Ville ehti lämmitellä ja saada muutamia
ystävällisiä sanoja Tiltalta.

-- Älä pane sydämellesi rouvan sanoja, lausui hän. Ei rouva niin pahaa
tarkota, on vain ehkä liian vaativa. -- Minä olen pannut hiukan
äidillesi kahvia ja sokeria. Ne ovat omiani, vierasten varalta
hankittuja. Niin pian kuin saat maksun kuusesta, niin riennä kotiin.
Äitisi tulee levottomaksi, jos viivyt liian myöhään.

Rouva tuli nyt ulos ja arveli, ettei Villen risu olisi 10 pennin
arvoinenkaan, mutta koska oli joulu, antoi sentähden 25 penniä.

Ville kiitti ja oli tyytyväinen. Olihan hän kuitenkin tuosta risusta
saanut enemmän kuin voi toivoakaan.

Rantakadun varrella Ville teki pienet ostoksensa. Omilla rahoillaan,
joita oli toista markkaa, hän osti äidille lasisen sokerirasian ja
pikkusiskoilleen kumpaisellekin helminauhan. Saipa loppurahoilla vielä
vähän makeisiakin.

Ja nyt sitten yhtä päätä kotiin. Alasmäissä Ville istui kelkkaan ja
laski mäkeä alas että suhisi, muuten riensi hän juoksujalkaa.

Kas -- jopa näkyi valkea liedeltä. Se loisti niin viehättävän
lämpimästi häntä vastaan. Kaikki istuivat jo valmiina ja odottivat vain
häntä. Kohta oli äiti, hänen oma lemmitty äitinsä, sulkeva hänet
tuntehikasta rintaansa vastaan, ja silloin -- silloin vasta hän sai
tuntea oikean lämmön. Sitte oli äiti heille kertova Jeesus lapsesta
Betlehemin seimessä, ja sitte saivat he äidin keralla laulaa suloisia
lauluja.

Oi kuinka hän sentään oli onnellinen!

Hän pysähtyi ja hengähti. Tunne puhtaimmasta onnesta valtasi hänet.
Ajattelematta hän laski kontistuneet kätensä ristiin loi silmänsä aavaa
tähtikirkasta taivasta kohti ja kiitti hartaimmasti sitä suurta hyvää
kaikkivaltiasta Jumalaa, joka hänelle oli suonut niin herttaisen
lämpimän kodin.



Teini.


Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti
pitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän
koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei
se tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei
nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys,
nälkä, joka häntä kylmäsi, -- viimeisen leipäpalansa oli hän äsken
pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli
ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja
sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin
taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta.
Jos sieltäkään enää saa... kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.

Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin
tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi,
mutkainen katu aukeni eteen. Vaan sekin oli vielä aivan pimeä;
ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn
ikkunan läpi kumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen.
Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti,
silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo
lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.

Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen
takkavalkean punertava hohde, Ovella telmi jo toisia teinejä ja he
tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään
sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta
sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut
pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle
penkille kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo
tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan
pöytätuolia, johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin,
karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia
kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa
hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että
hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan
puutteesta ja ryhtyä muuhun ansioon.

Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi,
joka oli lähtenyt kaupunkiin koettamaan onneaan opin ohdakkeisella
polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut,
saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien
keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton
saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin
opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti
saapunut täytenä kotoa markkinamiesten matkassa, ja niin oli aina
eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit olivat kaikki
pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja,
rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli
Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut
kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit
rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, -- nyt oli seinä noussut
Antille eteen.

Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari,
astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi.
Antin kimppuun ei mestari monasti päässyt, vaan tänään Antti oli
hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä
teinit hajaantuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi
tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari nyt patukkaa
käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien
hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, vaan ukon suupielien
vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.

Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat
maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten
keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun
odottamaan, -- nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein hurmasi päätä.
Mutta pistelijäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.

-- Tulit eilen ja tulit tänään, -- taasko huomenna tulet? --
veistelivät he. -- Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun
sinä pääset popsimaan.

-- Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta
silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, -- kappa nauriita
ja puoli lehmänreittä. --

-- No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo
kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa...

Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin
jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin
mukana, kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takasin kouluun
ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa
asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita
ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli
aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita
koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja
sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu, ja hän senvuoksi ankarasti
Antille tiuskasi:

-- Mitä teinirahoja? Ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin
että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin
saanut, parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne
tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte
teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.

-- Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.

-- Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö,
niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan
apulaispapin viran.

Antti huomasi jo, että hänellä oi ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata
kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että
sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä
käski.

-- Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni,
pyysi hän ujosti.

Mutta siitä mestari tuskastui:

-- Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki
sen kieltää, -- vai tahdotko että minulta tämä viheliäinen virkani
vietäisiin!

Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan
mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla
harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja.
Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja
pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarein
perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja
sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista
saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta,
eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan
päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he
saapuivat kuninkaankartanon portille veisaamaan, 6 kannua olutta,
puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, -- se
kirjotettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin, ja siitä teineillä
ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivänpäivät olivat taas tulossa ja
kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten
valmistausivat, -- hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa
kiertämään...

-- Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.

-- Elä aina märehdi latinalaista kielioppia, pistelivät he.

Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua
polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä
kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja
suksensa. Ja verkalleen läksi hän potkimaan kaupungin portista ulos
yksin talviseen metsään.

Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat,
olivat ihmiset armeliaampia koululaisia kohtaan, ja näiden toimeentulo
luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti
hyväksityöksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän
aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai
piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että
niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa
oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan
luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat
koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen
laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin,
näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan
ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi
näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka
vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, -- hallitus tahtoi
itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin
jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä
verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja"
talonpojilta, tarkotuksessa jakaa niitä koululaisille, vaan ne rahat
supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.

Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen
teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään,
kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis
hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän
mietti hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut
sikseen, -- opille annettiin näinä sotasina aikoina hyvin vähän
merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin
oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia
vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat
taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli
saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti
seljässä hiihtelevästä teinistä.

-- Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään
tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.

-- Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee,
koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule
sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää
ja silavaa, ja kultaa ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä
se maksaa soturin kunnia ja maine!

Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen
sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti ohi kaupunkia lähimpäin talojen, --
niitä kävivät teinit liian usein verottamassa -- alkaakseen kerjuunsa
etempänä. Vaan ilta rupesi tulomaan, ja hän hiihti vielä metsäistä
taivalta.

Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti
asiansa. Vaan siellä oli jo usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille
oli opittu vastaus antamaan. Kuningas on kieltänyt teinikulun ja
kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se
on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei
ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.

Yöksikään oi Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään
edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia
raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien
varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel
tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki,
pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä
näin kihnuttaa, ennenkun saattoi toivoa lukuajan loppuvan, -- ja mitä
oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen
apulaispapin paikka, jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla,
ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljo nälkää! Miksei hän
viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki
grammatiikat [= kielioppi] ja retoriikat [= puhetaito] ja dialektiikat
[= todistelutaito], ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja
vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisi joka kylässä, -- ei tarvitse
muuta kuin ilmottautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja
ruunun ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta...

Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne
tuumat kasvattivat hänen mieleensä, -- kirjat olivat jo käyneet hänelle
rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen
siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi,
kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan
ja armahti häntä sekä vei läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla
vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla
mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata
kohti.

Kuta kauemmas hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen
konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata
resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi.
Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla.
Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää
Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla
koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan.
Vaan mieluista oli sitä taakkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä
puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli
epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja
ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen
ajoivat.

       *       *       *       *       *

Oli juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten
panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit
antaneet teineille heidän osansa, ja kaupungin laidassa nämä hilpeät
nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun
Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he
häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi
konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt
lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin
Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen
tuliaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta
teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.

Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi
vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan
kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki
tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia
juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun
loputtua toisti hän vielä yksin:

    Siis nyt riemu loiskikoon,
    kun me nuoret ollaan.
    Kuluu tämä sulonuoruus,
    kuluu myöskin viisas vanhuus, --
    sitten mullassa maataan.



Mirska.

(Tosikertomus).


Mirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten
hänen nimensäkin ilmottaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet
sieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä
karsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin
kun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi.

Pappilan asukkaista tuli sille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri,
joka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista
ja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi
sitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja
kuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä.
Samuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi
hän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä
tavallisesti kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska
puolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi
se heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan
pojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotain hyvää pistettiin.

Kesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin
karsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä
pihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun
Katri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi
sinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä.

Karhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva
side, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi.
Kun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon,
mutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten
kirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä
muistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska
saatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta.

Samulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi
onkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska
uskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä
ahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he
myöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon
suurempaa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat
tuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen
suuhunsa.

Sitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui
poimimaan marjoja Mirskan suuhun.

Samulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla.
Mirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli
pehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään,
väliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat
pojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen
saakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen
aitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa
sitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle
ollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän
voinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aitan salvamesta. Hän
katsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne
onnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla
etutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta,
keikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä
olevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä
suusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan
Mirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja
lynkkäsi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen
takajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut.

Mirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että
ystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin
lieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi mitä parasta
taisi ja keräili marjoja. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen
pitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa
kanssa.

       *       *       *       *       *

Syksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin
kouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän
oli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä
pelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä
kylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä
arasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei
Samulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei
kukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan.

Eräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen
ympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen
mörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana,
mutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa.

Mirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi
kiivaasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset
alkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi
pitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä
vanuttaa.

Poikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat
houkutella Mirskaa pois pojan kimpusta, Kun houkutukset eivät
auttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedonluonne. Se
alkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.

Mirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä
pappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä
vankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille
ruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset
seinät. Kuistissa säilytettiin maitoa ja muita ruokia. Mirska ne söi
tahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään
riiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi
yli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti
laskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän
sai kuolettavan luodin otsaansa.

Syntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli
suri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.



Pikku Lauri tahtoi oppia lentämään.


"Äiti, miksi minä en osaa lentää, vaikka pääskynen osaa?" huudahti
pikku Lauri ihmeissään tuvan rappusella istuen katsellessaan, kun
äitipääsky opetti räystäällä poikiaan matkan alulle.

Äiti katsahti häneen omituisesti hymyillen eikä virkkanut mitään,
jatkoi vain siinä porstuan ovella potatin kuorimistaan.

Olihan aivan kummallista, mietti Lauri, että kaikki pikku linnut
lensivät vapaana ilmassa minne tahtoivat ja hänen vain täytyi
tallustella maan pinnalla ahavoituneilla jaloilla, joissa isä sanoi
olevan "variksen saappaat". Entäs kun perhosetkin lentävät! Ei, Jumala
oli unohtanut hänelle siivet tekemättä, kun kerran kärpäselläkin oli,
ja olihan hän toki kärpästä parempi -- oli paljonkin. Hän ei tullut
ajatelleeksi, että myöskin äiti, isä, sisko Kerttu ja isot veljet
kävelivät, eivätkä koskaan ilmaan kohoutuneet.

Mutta jos hänelle vielä kasvaa siivet! Olihan pääskyn pojillekin
kasvanut.

"Äiti, äiti, minulle kasvaa siivet, eikö niin? Ja kun minä tulen
suureksi, niin minä lennän, minä lennän kauvaksi ja otan äidinkin
mukaan."

"Niin, niin lennäthän sinä, pulmuseni, kun tulet suureksi", sanoi äiti,
katsoen niin surullisen hellästi hymyillen häntä silmiin. "Lennä vaan
poikaseni, lennä kauvas ja korkealle, vaan elä tahraa siipiäsi eläkä
putoa..."

Äidin puheesta Lauri sai uutta yllykettä: hän voisi tosiaankin lentää,
koska äitikin sen uskoi.

Hän ei huomannut, kuinka äiti viimeisiä sanoja lausuessaan oli vetänyt
huivin alemmaksi kasvoilleen estääkseen pojan ilosta säteilevän katseen
huomaamasta kyyneltä, joka herähti hänen poskipäilleen. Äiti näet
muisteli taasen vanhinta poikaansa, joka vuosia sitten oli jättänyt
kodin ja harhaili nyt huonoilla teillä vieraassa maassa.

Lauri ei huomannut äidin itkua, sillä uusi ajatus oli kokonaan
vallannut hänen mielensä. Eikä tuo uusi ajatus mielestä haihtunutkaan:
Hänelle kasvaisi siivet ja hän saisi lentää vapaana ilmojen halki!

Tuota unelmoidessa kaunoinen kesä kului loppuun ja saapui syksy.

Eräänä iltapäivänä pakisi isä ikkunasta ulos katsoessaan:

"Tuossa ne kai viimeiset muuttolinnut etelään lentävät. On niillä
miekkosilla hyvä, kun eivät tarvitse jäädä tänne vilua ja nälkää
kärsimään, syksyn saapuessa menevät etelään, jossa aurinko aina
paistaa, jossa maa talvellakin kukkia kantaa ja puiden oksat hedelmäin
painosta notkuvat."

Nuolena lensi Lauri ikkunaan kuullessaan puhuttavan muuttolinnuista.
Kun hän katsoi isän osottamaan suuntaan, näki hän ylhäällä taivaslaella
leijailevan suuren lintuparven, Ne loittonivat loittonemistaan, kunnes
viimein pieninä pilkkuina häipyivät kauvas taivaanrannan taa.

Kiihkeänä seurasi Lauri koko ajan niiden kulkua, ja kun viimeinen
pilkku silmänkantamattomiin katosi, heräsi hänen mielessään outo
kaipuu. Miksi ei hänellä vieläkään ollut siipiä, vaikka koko kesän oli
niitä odottanut! Olisi saanut niillä seurata lintuparvea etelän ihaniin
maihin...

Ja kun illan tultua tuli liedessä leimusi ja äiti valmisti joukolle
illallista, istui Lauri valveella, käsi poskella, uneksien ajasta,
jolloin hänen siipensä alkaisivat kannattaa. Silloin kohoaisi hän
korkealle ilmaan, lentää liiteleisi lintujen teitä kauas taivaan rannan
taakse, asettuisi asumaan sinne etelän lämpöiseen maahan, jossa maa
talvellakin kukkii ja puiden oksat hedelmäin painosta notkuvat.

Hän ei tiennyt mitään, kun äiti riisui hänet, nosti tuvan peränurkassa
olevaan sänkyyn ja peitteli, siveli sitten valkoista otsaa ja kuiskasi.
"Jumala silmäterääni suojelkoon!"

Nyt oli vihdoinkin Lauri saanut siivet, oikein suuret, valkoiset
siivot, jommoiset hän oli kuvassa nähnyt enkelitytöillä. Siipineen
seisoi hän nyt kaivonvintin latvassa katsellen kesäisen auringon
valossa säteilevää kotilahdelmaa ja kaukaa siintäviä kunnaita, katseli
niitä valmiina lentoon lehahtamaan. Eikä hänen tarvitse muuta kuin
irrottaa itsensä kaivon vintistä, kun siivet alkavat tehtäväänsä
täyttää. Hänen rintansa täyttää hurmaava riemu. Hän tuntee maasta
irtautuneena ilmaan kohoavansa. Ilonsa ilmaisuksi tahtoisi hän
huudahtaa äidille, joka pihalla heiniä hajottaa ja ihmetellen hänen
menoaan katsoo, vaan hän ei saa ääntä kuuluviin. Hän vain lentää
liihottelee kohti huimaavaa korkeutta.

Sinne ei erota mitään rappeutunutta ja rumaa; kohta on kotimökkikin
haihtunut näkymättömiin. Aina vain avautuu uusia maailmoita, niin
huikaisevan kauniita, valosta välkehtiviä. Kaukaa kimaltelee
kaupunkikin kirkkoineen. Sitä kohden hän siipiensä suihkeen suuntaa ja
kohta hän jo kaupungin yläpuolta kaartelee. Hän tuntee olevansa suuri
ja voimakas. Tekisi mieli ottaa käsivarsilleen tuo kaupunki, jonka
talot ovat hopeasta ja kirkkojen tornit kullasta, ja kantaa se sinne
kauas isälle ja äidille. Ja miten pikkuisia ovat nuo ihmiset, jotka
siellä hopeaisten talojen katoilla tepastelevat! Hän tahtoisi niille
huutaa huikaista, vaan hän ei sittenkään saa sanaa suustaan.

Yhtäkkiä hän huomaa, että kaikki kaupungissa katselevat häntä. Ihmiset
seisahtuvat ja töllistelevät ylös häneen. Hopeaiset talot saavat suuret
kultaiset silmät. Vihdoin on koko kaupunki yhtenä suurena, kirkkaana
silmänä, joka katsoo häneen. Mutta tuo katse on niin hehkuvan kirkas,
ettei hän voi sitä kestää. Hän ponnistaa voimiaan lentääkseen pakoon,
vaan silloin tuntee hän ensikerran ruumiinsa painavan. Siivet
pyristelevät yhä korkeuteen kohotakseen, vaan ruumis laahaa raskaana
maata kohden. Vihdoin siipienkin voima väsyy ja hän romahtaa alas.

       *       *       *       *       *

"Yh-yy, yhyh-hyy!" kuuli äiti aamiaispuuroa keittäessään perinurkan
sängystä. Pikku Lauri se vain oli, joka surukseen huomasi
hupsahtaneensa lentomatkaltaan kotituvan sänkyyn.

"No miten se Lauri, suuri poika, itkulla päivänsä alkaa?" kysyi äidin
lempeä ääni.

"Suuri poika", sanoi äiti ja Lauri huomasi kuitenkin olevansa taasen
niin pieni, paljon pienempi äitiäkin, eikä siivistä ollut jälkeäkään.
Ja hän nyyhkytti yhä haikeammin: "Yhyh-hyy, äiti, kun minä en osaakaan
lentää!"

Äiti kiersi hierimellä viimeisen kerran puuropadan laitaa ja nosti sen
liedeltä patapölkylle. Meni sitten suoraa päätä peränurkkaan ja istahti
sängyn laidalle, jossa Lauri vielä hiljalleen nyyhkytti.

Hän katsoi ääneti noihin avonaisiin sinisilmiin, katsoi hetken ja
hymyili, rinnassa luottava rauha. Sitten nosti hän poikansa polvelleen,
sulki suojelevasti syliinsä ja virkkoi:

"Lennäthän sinä poikani vielä kerran, lennät kauas ja korkealle. Liian
suurta on sukua sielusi maatakseen maassa ja senvuoksi sen täytyy
kohottautua korkeuteen, jossa asuu Jumala..."

Ulkona lotisi vesi virtana mustaan maahan. Syksyinen tuuli valitellen
nurkassa vinkui, riuhtoen ja repien oksia pihlajasta, joka alastomana
ikkunan edessä lähestyvän talven valtaa peläten värisi. Mutta Laurista
tuntui niin turvalliselta tuossa äidin lämpöisessä sylissä.



Annan onnellisin päivä.


Pikku Anna istui suruisen näköisenä portailla, kädet helmassa. Hän
katseli, kun Matleena-muori neljän poikaviikarinsa kanssa lähti
muurameen suurelle suolle, kädet täynnä tyhjiä tuohisia ja koreja.

Pikku Anna oli tosin tottunut jäämään yksiksensä kotiin, mutta
kuitenkin oli hänellä ikävä aina yksin jäädessänsä. Kaikkein ikävintä
oli se, kun hän aina tunsi voimansa vähäisiksi, jos mihin vähänkin
suurempaa ponnistusta vaadittiin. Hän ihmetteli usein, miksi hän aina
oli väsynyt, sairas ja kykenemätön kaikkeen työhön, kun sitävastoin
toiset lapset, kuten Matleena-muorin pojat, olivat aina terveitä ja
voivat myllätä ja vääntää kuin karhut. Tätä kysymystä hän mietti joka
päivä ja kaikesta sydämestään halusi saada siihen vastausta. Oi, miten
hän toivoi kerran joltain ihmiseltä saavansa kysellä kaikkea, mitä hän
yksiksensä oli mietiskellyt, ja jota hän ei itse ymmärtänyt selittää!
Koulunopettaja tai pappi varmaan osaisi selittää, mutta koska hän voisi
heitä tavata? Kouluun pääsemistä ei hän voinut ajatella, sillä koulu
oli liian kaukana, ja vanhaa rovastia hän voisi vielä vähemmin tavata.

Eniten vaivasi häntä kuitenkin se, että hän tunsi olevansa
kasvatusvanhempainsa rasituksena. Matleena-muori olikin hoitanut häntä
pienuudesta pitäin kuin omaa lastaan -- äiti, Matleenan sukulainen, oli
hänet jo pienenä orvoksi jättänyt. Anna tiesi, että hänen
kasvatusäitinsä oli saanut valvoa monta yötä silloin, kun hän tuskia
kärsien oli sairaana maannut, ja että hänen kasvatusisänsä oli saanut
panna monta vaivalla ansaitsemaansa ropoa lääkkeisiin, joista ei
kuitenkaan ollut mitään apua. Ja siksipä hänellä oli sydämen suru
siitä, kun ei millään tavalla voinut osottaa kiitollisuuttaan
kasvatusvanhemmilleen eikä edes mitenkään auttaa heitä kotiaskareissa.
Hän kykeni ainoastaan hoitamaan mökin nuorinta poikaa tämän kätkyessä
maatessa, mutta pian poika tulisi niin raskaaksi, ettei hän jaksanut
tätä nostella.

Miten mielellään hän olisi suonut olevansa tuon pikku pojan asemassa,
kun Matleena aina otti tämän syliinsä hellitelläkseen! Sellaista
hyväilyä ei Matleena muille osottanut, mutta eihän hänellä ollut aikaa
sellaisiin lapsellisuuksiin. Sen Anna tiesi, mutta kuitenkin hän aina
kaihosi Matleenan hyväilyä, vaikkei siitä mitään puhunut. Muutoin ei
hänellä ollut mitään valittamista -- hänelle ei näet oltu yhtään pahaa
sanaa sanottu, jos ei erityistä ystävällisyyttäkään osotettu. Mutta hän
ei voinut sille mitään, että hänen pikku sydämensä aina kaipasi
hellyyttä ja ystävällistä hymyilyä. Se teki hänet surumieliseksi,
sillä hän oli aivan varma siitä, että hänen raihnaisuutensa ja
kykenemättömyytensä teki hänet vastenmieliseksi Matleena-muorille.

Kaikki nämä ajatukset lensivät taaskin tytön mieleen, kun hän portaalla
päiväpaisteessa istui katsellen metsään meneviä marjamiehiä. Kotona ei
olisi ollut niin ikävää ja kolkkoa, jos edes "Kellokas" tai porsaat tai
mökin neljä kirjavaa kanaa olisivat olleet häntä seurallaan
huvittamassa. Mutta nyt olivat kaikki nämä Annan ystävät toinen
toisensa peräytä viety ainaiseksi pois. Ne oli myyty, vaihdettu
leiväksi, sillä nälkä pyrki tuohon pieneen tupaan. Isä makasi
sairashuoneessa kaupungissa ja pitkä pouta oli polttanut ruohot
"Kellokkaan" laitumelta. Viimeiseen saakka koki Matleena-muori
säilyttää "Kellokasta", sillä hänen oli vaikea monen lapsen kanssa
tulla maidotta toimeen, mutta viimein se täytyi pakosta myydä, kun
pouta yhä jatkui eikä sille ollut muuta ruokaa antaa. Sinä päivänä, kun
"Kellokas" vietiin, itki Matleena. Ennen ei ollut Anna nähnyt hänen
koskaan itkevän. Sen vuoksi se oli koskenut kovin hänen sydämeensä. Hän
ei ollut silloin voinut olla muitten parissa, vaan oli hiipinyt hiljaa
metsänlaitaan, istautunut nurmikolle, itkenyt katkerasti ja rukoillut
kädet ristissä Jumalaa auttamaan heitä hädässä. Hän oli varma siitä,
että hyvä, suuri Jumala, joka asui pilvien yläpuolella ja joka oli
kaiken luonut, kuulisi hänen rukouksensa. Oi, jospa hän kuulisi!

Tätä Anna taaskin uudelleen mietti portaalla haaveksien istuessaan.
Jospa hän osaisi edes lukea isän suuresta raamatusta, jota säilytettiin
hyllyllä! Hän koetteli muistella, mitä hän oli kuullut vanhimman pojan,
Matin, raamatunhistoriasta lukevan Jumalasta ja Jeesuksesta,
saadaksensa varmuutta siitä, pitikö hän lapsista. Ja kun hän samassa
muisti sen kaksitoistavuotiaan tytön, jonka Jeesus oli parantanut, sai
hän lohdutuksen mielellensä. Ja täällä yksinäisyydessä, jossa ei yhtään
ihmistä ollut häntä näkemässä eikä kuulemassa, alkoi hän hartaasti
rukoilla Jumalalta apua. Ja kuta enemmän hän rukoili, tunsi hän
ikäänkuin sitä lähemmäksi Jumalaa tulevansa. Lopulta tuli hän hyvin
iloiseksi ja varmaksi siitä, että hän, joka oli parantanut tuon
kaksitoistavuotiaan tytön, hän myöskin tietäisi keinon häntä
auttaakseen sellaiseksi, että hän voisi Matleena-muorille jotain apua
tehdä.

Ilta alkoi lähestyä, ja kun Anna muisti, että oli vähän puuroa, joka
hänen tuli lämmittää itselleen illalliseksi, meni hän sitä varten
keräämään risuja mäeltä. Hänen piti näet itse hoitaa itsensä, sillä
marjamiehet tulisivat kotiin vasta seuraavan päivän aamupuolella.

Mutta mikä ihme loisti tuolta ruskeitten havunoksien alta? Ahaa, se oli
varmaankin kananpesä, jota Matleena-muori oli turhaan etsinyt. Oli näet
tiettyä, että kirjava kana oli ollut jossain piilossa hautomassa
muniaan, vaikkei pesää oltu löydetty.

Hän otti munat varovasti, vei ne tupaan ja pani ruokakaappiin. Mutta
niitä asetellessaan kuului hänen korviinsa kummallinen äännähdys, joka
häntä kovin säikäytti. Erään munan sisästä kuului heikko naksutus. Hän
kuunteli sitä liikkumattomana sykkivin sydämin. Kas -- nyt kuului se
taas! -- tik, pik... A--i, siellä on varmaankin pikku poikanen, joka
pyrkii ulos!

Hämillään tuumaili hän, mitä olisi tehtävä. Äkkiä muisti hän, että muna
tarvitsee lämpöä. Vapisevin käsin teki hän tulen lieteen ja istautui
sitte sen eteen, kallis löytö kädessään. Siinä istuen unohti hän
yksinäisyyden ja ajan. Kun yö saapui ja hiillos sammui liedessä,
valtasi hänet uni. Hän hiipi sänkyyn suuren turkin alle nukkumaan ja
asetti aarteensa poveansa vastaan. Sanomaton ilo täytti hänen mielensä,
kun hän siunausta lukien painoi silmänsä kiinni.

       *       *       *       *       *

Aurinko paistaa helotti aamulla tupaan -- suoraan pikku Annan silmiin.

Pi -- pi -- pi kuului hänen kainalostaan ja pari pientä jalkaa
räpisteli nukkuvan tytön rintaa.

Silloin Anna kavahti istumaan ja katseli unenpöperössä ympärilleen.
Mikä se oli? Tuvassa ei ollut ketään -- ja joku tokitti ja puri häntä
sängyssä.

Mutta kuultuaan nahkasen alta äänen: pi -- pi -- pi -- selvisi hänelle
asia heti. Hän haki turkin alta ja sai käteensä pehmeän, lämpöisen ja
elävän pikku palleron. Hän huudahti ilosta: Ai, elävä pikku tipo --
ihan elävä ja minun omani.

Millä ilolla hän nyt odotti muoria ja poikia kotiin! He varmaan
tulisivat hämmästymään! Mutta lakaistessaan tuvan lattiaa ja tarkasti
pitäessään silmällä pikku tipoa, joka nokitti vettä pikku nokallaan,
lensi hänen päähänsä uusi ajatus. Mitäpä jos hän koettaisi! Hän
pysähtyi luuta kädessä. Uskaltaisiko hän...?

Ah -- eihän hänen sopinut ajatella itseään! Olihan hän rukoillut
Jumalaa auttamaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi päättäväisyyden ilme. Hän
lopetti lakaisemisen, otti pikku tipon, asetti sen varovasti pieneen
koriin heinien sisään ja ripotti leivänmuruja eteen. Sitte hän sitoi
liinan korin kanneksi ja puki itsensä pyhäpukuunsa. Ja muutamien
minuttien kuluttua oli Anna matkalla kaupunkiin. Hän oli päättänyt
myydä kananpoikasen, että saisi antaa Matleena-muorille siitä saamansa
rahat.

Aurinko paistoi kuumasti -- paahtoi polttavasti. Puitten ja pensaitten
lehdet riippuivat mustuneina ja puoliksi kuivuneina. Kaikki kuihtui
äärettömästä kuivuudesta. Annasta tuntui vaikealta kengittää, sillä
tomu kohosi maantiellä ilmaan pienimmästäkin ilman liikahduksesta.
Mutta tätä ei Anna ehtinyt ajattelemaan, sillä hän oli päättänyt panna
viimeiset voimansa voidaksensa olla Matleena-muorille hyödyksi.

Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja paahtoi yhä kuumemmin. Yht'äkkiä
tunsi tyttö huimaavan päätänsä. Hän istautui horjuen tien viereen kori
sylissä.

Mutta hänen täytyi eteenpäin...! Kaukana, harjun petäjikön luona kulki
iloinen seurue. Sieltä kuului puhelua ja naurua. Äkkiä alkoi metsän
puut, kivet ja itse aurinko sekaisin pyöriä Annan silmissä, ja kohta
koko maailma musteni. Hänen päätään pisteli kuin neuloilla, ja pian
meni hän tainnuksiin.

Iloisen seurueen nauru taukosi äkkiä, kun se tien vierestä löysi
tajuttoman tyttösen, jolla oli pieni kori kädessä. Eräs nuori mies
kumartui kiireesti tyttöä tutkiakseen ja antoi pikaisia määräyksiään
seuran muille jäsenille. Tuon nuoren miehen vanha, hopeahiuksinen äiti
vilvoitteli tytön otsaa.

Äkkiä avasi sairas silmänsä. -- Kori -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti
hädissään.

Se oli hyvässä tallessa. Seurue oli kuullut piipityksen korista ja piti
kananpoikasesta hyvää huolta.

Vähitellen kirkastui Annan katse iloisemmaksi ja hän tuli täyteen
tajuunsa. Kun hän kertoi vanhalle rouvalle elämäntarinansa, katseli
tämä häntä vettynein silmin ja sanoi: -- Rakas lapsi, elä ole levoton.
Kaikki käy hyvin, minä ostan sinun kananpoikasesi.

       *       *       *       *       *

Mökissä oli suuri hätä Annan häviämisestä. Matleena-muori, joka oli
palannut neljän väsyneen poikansa kanssa astiat täynnä keltaisia
muuramia, kärsi suurta tuskaa siitä, kun oli jättänyt tytön itsekseen.
Mihin ihmeelle oli lapsi mennyt?

-- Äiti! -- huusi Matti -- tänne tulee hieno herra.

Ja ennenkuin Matleena-muori ehti mitään ajatella, astui vieras tupaan.

-- Anteeksi, tämä on varmaan pikku Annan koti? Ja te olette varmaan
Matleena-muori, josta tyttö on puhunut.

Matleena-muori joutui niin hämilleen ettei saanut vastausta suustaan ja
hänen neljä poikaansa katselivat avossasuin vierasta, joka heille
hymyili ja ymmärsi oikeaan paikkaan tulleensa. Vieras kertoi kaikki ja
Matleena kuunteli liikutettuna.

-- Ja nyt -- sanoi nuori lääkäri -- olemme äitini ja minä ajatelleet
ottaa tytön luoksemme ja hoitaa häntä siksi, että hän tulee kyllin
vahvaksi palatakseen takaisin teidän luoksenne. Kun hän on erittäin
heikko ja vähävärinen, täytyy hänen saada hyvää hoitoa.

Matleena-muori tunsi kummallista kaihoa, vaikka olikin iloinen siitä,
että tyttö joutui hyvään hoitoon. Hän seurasi heti lääkäriä harjulle,
jossa seurue Annaa parhaansa mukaan hoiteli.

-- Äiti -- kuiskasi pikku tyttö kalpeana ja väsyneenä, vaikka ilosta
loistavin silmin -- nyt sinä tulet iloiseksi, äiti. Hyvä, vanha rouva
on luvannut ostaa kananpoikasen. Eikö ollut ihmeellistä, että minä
löysin sen kananpesän? Ja te saatte joka pennin, äiti, ja poikain pitää
saada runsaasti ruokaa. Äiti! -- eikö sinunkin mielestäsi Jumala ole
ollut meille hyvä?

Matleenan luja tahto murtui. Liikutuksesta nyyhkyttäen kumartui hän
tytön yli ja hyväili tämän tukkaa ja sanoi:

-- Sinä et saa kuolla, sinä et saa minua jättää! Sitä surua en jaksaisi
kestää.

Annan kasvot loistivat tyytyväisyydestä ja ilosta. Loistavin silmin
katseli hän pilviin ikäänkuin jotain hakien.

Hänen ainoa huolensa oli siitä kuinka hän osaisi kyllin kiittää tästä
onnellisesta hetkestä.



Hupsu-Elias.


Oli lämmin kesäinen ilta. Kylän pojat loikoilivat tapansa mukaan
Vasikkahaan katajikossa. Mutta ikävältä alkoi sekin ammatti ajanpitkään
tuntua, vaikka Pitkä-Roopertti ja Nikkarin Saska koettivat
tuontuostakin saada naurua aikaan jos jonkinlaisilla kujeilla.

-- Mitäs sanoisitte kiekon lyönnistä; sitähän ei ole lyöty tänä kesänä?
lausui yksi joukosta.

-- Kiekolle, kiekolle! huusivat kaikki ja hyökkäsivät maantielle.

Huimaa kyytiä hurisi kohta kiekko, ja korkealle kohosi tomu kuivalta
maantieltä. Kaikki olisi käynyt hyvin, elleivät Nikkarin Saska ja
Pitkä-Roopertti olisi sattuneet eri puolille. Heidän välilleen pyrki
tuontuostakin kina puhkeamaan. -- Roopertti oli heittänyt kiekon, mutta
kun se kulki huonosti, sanoi hän sen "lipsahtaneen" ja vaati uutta
heittoa.

-- Et saa, huusi Saska ja aikoi siepata kiekon.

Mutta silloin hyökkäsi Roopertti paikalle, ja tappelu oli valmis. Mutta
joku huusi: -- Hupsu-Elias! Kaikki kääntyivät katsomaan ja tappelukin
unohtui. -- Tien käänteessä tuli todellakin Hupsu-Elias puukenkineen ja
pattisauvoineen. Tuossa tuokiossa oli koko poikalauma ukko-paran
ympärillä. Pehmeällä, hiukan värisevällä äänellään saneli hän taasen
tavallista mielilausettaan: -- "Sallikaat lasten tulla" j.n.e.

Poikiin tarttui pilanteon halu ja sentähden huusivat he mikä mitäkin.

-- Saarnaa meille Paapelintornista!

-- Ei; -- minä tahdon Eliaan taivaaseen astumisesta! -- Mitä vielä! --
Pikkuinen puhe häävaatteista ei tekisi pahaa, pilkkasi Pitkä-Roopertti
ja kiskoi ukkoa takaperin takin liepeistä. Nukkanen nuttu ratkeili ja
paikat irtaantuivat. Mutta hän kiskoi yhä ja huusi; Saarnaatko
häävaatteista, vai...

-- Kyllä minä saarnaan teille neljännestä käskystä, kuului vakava ääni
heidän takanaan, ja kun pojat kääntyivät, näkivät he edessään pitäjän
kappalaisen, joka palasi peltoaan katsomasta.

Ankarasti hän nuhteli heitä ja puheli Jeesuksesta, joka oli kaikissa
vanhemmilleen kuuliainen ja rakasti kaikkia ihmisiä samalla
rakkaudella.

Poikia alkoi ensin hieman hävettää, ja mieli olisi tehnyt metsään
livistämään, jos vain olisi ollut uskallusta. Vähitellen alkoivat
mielet sulaa ja hiljainen katumus rupesi kytemään itsekunkin rinnassa.

Pastori kohensi ukon nuttua ja antoi hänelle sauvan, jonka joku ilkimys
oli heittänyt tien ojaan. Luoden surullisen silmäyksen poikiin läksi
hän taluttamaan siunailevaa Eliasta.

Alakuloisena hiipivät pojat kotiinsa, ja kun he jonkun ajan perästä
uudelleen kokoontuivat kiekonlyöntiin;, olivat he hieman kohteliaampia
sivukulkijoille.

       *       *       *       *       *

Vähänvirran alapuolella oli jo kaksiöistä jäätä, ja sinne kokoontui
koko poikajoukko. Useilla, jotka olivat kesällä ansainneet rahaa, oli
oikeat "amerikkalaiset" luistimet. Mutta Pitkä-Roopertti ja Nikkarin
Saska olivat olleet jouten koko kesän ja sentähden täytyi heidän
tyytyä vanhoihin rämiin. Tämän puutteensa koettivat he korvata
uhkarohkeudella, joka oli osottavinaan miehuutta. Yhä keskemmälle he
pyrkivät ja uskalsipa Saska viimein ottaa ankaran vauhdin ja laskoa yli
koko suvannon. Jää kyllä ritisi ja voihki, mutta toisella rannalla
koukerteli jo Saska.

Tämäkös kiihotti Roopertin kunnianhimoa. Yhtäkkiä otti hän tulisen
vauhdin ja aikoi lennättää yli. Mutta hän oli painavampi kuin Saska, ja
sentähden ulvahti jää surkeasti ja särkyi. Siellä, keskellä syvää
jokea, huusi Roopertti, mutta kukaan tovereista ei kyennyt häntä
pelastamaan.

Hän oli jo aivan uppoamaisillaan, kunnes rantaan juoksi mies lakittomin
päin ja hapset hajallaan. Se oli Hupsu-Elias. Tuossa tuokiossa käsitti
hän, mitä muut eivät kyenneet, sieppasi seipään aidasta ja kiidätti
sitä onnettomuuspaikalle. Ihan viime tingassa sai hän työnnetyksi sen
hukkuvalle, joka siihen epätoivon voimalla taittui. Yhdellä nykäyksellä
oli hän kestävällä jäällä.

Väkeä oli kerääntynyt rannalle, muiden muassa Roopertin äitikin.
Säikähtyneenä, mutta iloissaan, vei hän kotiin kalpean ja värisevän
poikansa ja vähitellen hajautui muukin väkijoukko. Minne Hupsu-Elias
joutui, sitä ei kukaan ollut huomannut.

Pitkä-Roopertti sai ankaran keuhkokuumeen, joka seurasi vilustumista.
Yöt, päivät valvoi äiti hänen vuoteensa ääressä, ja kaikki näytti jo
menetetyltä. -- Mutta kun ensimäinen kevätaurinko alkoi paistaa,
kääntyi tauti, ja ensimäiset tervehtymisen merkit näkyivät Roopertin
poskilla. Vähitellen palasivat voimatkin, mutta vallattomuus ja
hilpeyskin olivat poissa.

Hupsu-Elias oli Roopertin sairastaessa muuttanut toiseen elämään; mutta
hänen haudallaan kasvoi kesällä kukkia, joita ihmiset ihmettelivät. Ne
olivat vilpittömän ja hiljaisen kiitollisuuden kukat -- ja Roopertti
hoiteli niitä.



Laurin joulu-unelma.


Pikku Lauri oli ollut ensi kertaa jouluna kirkossa. Voi kuinka hauskaa
siellä oli juhlapukuisen kansan keskellä vieressä oman isän ja äidin!
Lukemattomat joulukynttilät loivat kirkasta valoaan yli korkeakattoisen
temppelin, ja kruunut kimaltelivat kirkkaina niiden loisteessa. Kaikki
ihastutti Lauria niin, että hän mielellään olisi taputtanut pieniä
kätösiään, elleivät kaikki ihmiset olisi näyttäneet niin vakavilta.
Äiti kehotti kuuntelemaan papin kaunista puhetta Jesuslapsesta, joka
syntyi kunnian kuninkaaksi Betlehemin seimessä. Mutta vielä
juhlallisempaa oli Laurin mielestä urkujen soitto ja seurakunnan
täysiääninen veisuu, jota hän lapsenäänellään koetti hiljaa säestää.

Kaikkea tätä muisteli Lauri kotimatkalla istuessaan kirkkoreessä
lämpimien peitteiden sisällä. Ruuna ravasi vikkelästi isän ohjatessa,
ja sen vaskiset tiu'ut helisivät iloisesti talvisessa aamuilmassa.
Hauskempaa vielä oli katsella metsän puita lumisine oksineen. Ja ne
näyttivät liikkuvan taapäin taajoissa riveissä hyvällä vauhdilla. Sepä
merkillistä! Mihinkä kiiruhtivat ne? Menevätkö ne jouluvieraiksi pikku
serkkujen tai vanhojen tätien ja kummien luo toiseen metsään? Niin
ajatteli ensin pikku Lauri. Mutta sitten hän tuli muistaneeksi, ettei
puilla ole serkkuja ja vanhoja tätejä. Kummeja ei heillä liene
lainkaan, koska ei pappi käy yhtäkään puun tainta kastamassa samalla
tavalla kuin pientä siskoa edellisenä kesänä. Taivaan pilvet ne puun
taimen kastavat ja Jumalan hyvät enkelit niistä pitävät huolta. Sitten
johtui Laurin mieleen, että puut ovatkin matkalla kirkkoon. Niin,
kirkkoon ne kiiruhtavat, mietti Lauri. Ja hän oli mielessään oikein
iloinen tästä havainnosta, ikäänkuin olisi saanut selville suuren ja
ihmeellisen salaisuuden. Ja varmuuden vuoksi päätti hän kysäistä asiaa
äidiltäkin.

"Menevätkö puut kirkkoon, äiti?" kysyi Lauri ihastuneena.

Äiti oli äänettömänä miettinyt papin joulusaarnaa. Hän ajatteli sitä
äitiä, joka lähes pari tuhatta vuotta sitten tuuditteli helmassaan
Jumalan lasta, jota Betlehemin paimenet iloiten tervehtivät odotettuna
rakkauden ja rauhan ruhtinaana ja maailman Vapahtajana. Kuinka hellästi
eikö Maria hoitanut ja vaalinut Herran lasta kaiken puutteen ja
köyhyyden keskellä! Kuinka haluisasti hän kasvatti häntä jalona taimena
Herran tarhassa! Minulla on pieniä poikia ja tyttäriä, -- ajatteli äiti
-- joitten pitäisi kasvaa sen suuren ja täydellisen esikuvan mukaan,
minkä Jeesuslapsi on meille jättänyt. Kuinka neuvoisin, ohjaisin ja
johdattaisin heitä sille tielle, joka johtaa elämään, onneen ja
rakkauteen?

Mutta Lauri, odotellen vastausta, keskeytti uudelleen äidin mietteet.

"Näkeekö äiti, että puut menevät kirkkoon? Mahtuvatko ne kaikki meidän
kirkkoon, vai menevätkö ne muuannekin?" kyseli hän.

"Ei äitisi sitä tiedä, poikaseni, eikä ole nähnyt, mutta sen äitisi
tietää, että metsän puutkin pitävät omalla tavallaan jumalanpalvelusta
siinä suuressa ja ihanassa temppelissä, jonka Jumalan kädet ovat
perustaneet. Kun sinä tulet suureksi, niin opit sen vielä näkemään ja
ymmärtämään", vastasi äiti.

"Jos puut menisivät kirkkoon", tuumasi isä, "niin mitä luulisit niiden
siellä tekevän?"

"Ehkä ne saarnaisivat ja veisaisivat sekä katselisivat kauniita
kynttiläkruunuja", lisäsi siihen äiti ja kääri lujemmin vaatteita
poikasensa ympärille.

"Näetkö vieläkin puitten kirkkoon marssivan?" kysyi äiti, peittäessään
Laurin pään ja kasvot.

"Kyllä minä näen ne", sopersi Lauri. "Minä näen ne ja kirkon myös?"

Ja Lauri näki ne todellakin. Sillä viattoman lapsen silmät näkevät aina
sen mikä on ihanaa ja hyvää. Heidän enkelinsä avaavat heidän sielunsa
eteen kauniin maailman sekä päivällä että yöllä, jos he tahtovat pysyä
kuuliaisina ja hyvinä lapsina. Hyvä enkeli kosketti Lauria vain yhteen
silmäluomeen, ja katso, silloin avautui hänen eteensä hauska näkö. Hän
seisoi pienellä kummulla vanhan kunnianarvoisen kirkon vieressä.
Aamutuuli henkäili raikkaasti hänen ympärillään ja hiljalleen humisivat
vanhain puitten latvat kirkkomäellä. Kaunis aamurusko heijasti
monivärisenä metsän huurteisesta rinnasta ja nietoksien lukemattomista
lumikiteistä, kointähden lempeänä tuikkaessa taivaan sinikorkeudesta.
Ja ihastunut Lauri huomasi, kuinka koko luonto sai mielen ja kielen,
kuiskaten joka taholla: "nyt on ihana joulu!" Mutta eniten kasvoi
metsän riemastus ja humina. Lumiset puut heiluivat ja huojuivat
humisten ja laulaen niin ihanasti, ettei Lauri ennen koskaan ollut
sellaista kuullut. Vihdoin huomasi hän koko metsän äkkiä saavan
kesäisen vihreytensä. Tuomet ja pihlajat kukkivat, ja paksun hangen
alta kohosi esille vihreä nurmikko monine kukkasineen, jotka kaikki
näyttivät laulavan samaa ylistysvirttä. Laurin mielestä olisi pitänyt
olla ankara ja luminen talvi, koska juuri vietettiin joulujuhlaa, mutta
kaikki tuntui niin lämpöiseltä ja kesäiseltä. Eikä ollut aivan
kesäkään, sillä talven lumet kimaltelivat moniväristen kukkien
keskellä, vaikka ne eivät enää niihin kylmyyttä ja hallaa huokuneet.
Oli kuin talvi ja kesä olisivat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi,.
sopusointuiseksi ihanuudeksi häiritsemättä toinen toistaan.

Mutta yht'äkkiä aukenivat kaikki vanhan kirkon raskaat ovet, ja sieltä
sisältä välkähti niinkuin kynttilöiden kirkas loimo. Suuri liike syntyi
silloin metsässä ja entistä kaikuvammin soi luomakunnan laulu. Vanhat
kuuset ja koivut, jotka monen monta vuotta olivat vainajien
hautakummuilla vartijoina seisoneet, ne ensin kulkivat kirkon ovelle.
Ja katso, kirkon katto kohosi korkeammalle ja korkeammalle, ja
isommaksi avartui oviaukko, niin että puuvanhukset pääsivät sisälle.
Niiden jälestä tuli toisia ja yhä toisia suuria sekä pieniä puita
juhlallisessa marssissa. Lauri näki lopulta koko suuren metsän joka
taholta lähenevän samaa päämäärää. Sepä oli ihmeellistä! Lauri pujahti
puiden lomitse kirkon nurkkaan. Kirkko oli jo täynnä, mutta mitä
enemmän sinne oli uusia tulijoita, sitä laajemmalle levisivät seinät ja
sitä kauemmaksi tähtitarhoja kohden avartui kaareva katto. Ja
kynttiläkruunut suurenivat suurenemistaan, niin että lopulta näyttivät
mahdottoman isoilta jättiläisiltä, jotka pitivät käsissään tuhansia
tulisoihtuja. Lopulta nämäkin himmenivät yli taivaan leviäväksi
valousvaksi, jonka lävitse tuikkivat taivaan tähdet. Ja kun Lauri
ennätti katsoa ympärilleen, näki hän kirkon seinien yhä pakenevan ja
häipyvän näkymättömiin kaukaisen näköpiirin taa. Laurin sydäntä
ahdisti, sillä hän näki olevansa suuressa valoisassa metsässä.
Pelästyneenä yritti hän huutaakin, mutta lähellä olevat pienet vesat
katsoivat ystävällisesti häneen. Kukkaset nyökyttivät päätään ja
hyvänhajuinen tuomikin, jonka oksat olivat täynnä kukkia, hymyili
hänelle ystävällisesti ja sanoi: "Älä pelkää, lapsukainen! Ei kukaan
tee sinulle pahaa, sillä nyt on joulu, ja me kaikki olemme suuressa ja
pyhässä Jumalan temppelissä." -- "Niin, nyt on joulu", sanoi
katajapehkokin ja ravisti iloisena teräväneulaisia oksiaan. "Nyt on
joulu, nyt on joulu!" kaikui joka oksalta. Ja metsän mahtava kuoro
lauloi silloin joululaulua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"

Lauri oli sanomattomasti ihastunut, sillä ei koskaan ollut hän nähnyt
tai kuullut mitään niin juhlallista ja kaunista. "Nyt on joulu, nyt on
joulu!" huudahti hänkin ja löi riemuissaan käsiään yhteen. "Niin, nyt
on joulu!" vastasi hänelle silloin tuttu äidin ääni. "Nousehan nyt
syömään lämmintä joulupuuroa pitkän kirkkomatkan perästä."

"Minäpä olen ollut suuressa kirkossa, jossa kaikki puut soittivat ja
lauloivat", sanoi Lauri.

"Niin, poikaseni, jospa kerran ymmärtäisitkin luomakunnan suurta
jumalanpalvelusta", vastasi siihen äiti.



Martin koulumatka.


Martti hiihti kouluun. Talvinen aurinko oli juuri noussut ja alkanut
heittää säteitänsä hangen valkealle pinnalle. En ole koskaan hiihtänyt
näin hyvällä kelillä ja kauniilla säällä, ajatteli Martti hiihtäessään
Kuusimäkeä alas, josta hänellä oli tapana laskea jäälle. Siihen mäen
alle olivat kylän pojat tehneet hyppyrin. Martti ei siitä tiennyt
mitään; olivat sen varmaan laatineet juuri häntä varten eilisiltana tai
tänä aamuna. Martti lensi monta syltä ilmassa, mutta hyvin kävi
kuitenkin. Polvet vain vähän notkahtivat suksien taas koskettaessa
maata. Vauhti lisääntyi hyppäyksestä, ja Martti liukui kauvas jäälle,
jonka toisella puolen uusi, valkea koulutalo loisti auringon
paisteessa.

"Hei huimaa!" huusi hän ylpeänä mennessään, ja vastaukseksi kuului
iloista naurua takaa päin. Sieltä hiihtivät Alatalon Antti ja Mäkelän
Kalle ladon takaa, jossa olivat olleet piilossa katselemassa Martin
laskua.

"Terve mieheen!" huusivat pojat yhteen ääneen,

"Huomeniksi, huomeniksi!" vastasi Martti. "Mäkeäkö pojat ovat
laskemassa jo näin varhain?" -- Hän päätti kiusallakin olla puhumatta
koko hyppyristä, koska kerran oli siitä suoriutunut.

"Mitäpä täällä Kuusimäessä viitsisi laskea; tuonne Kurjenmäkeen olemme
matkalla -- siinä sitä on sievä heilahdus alaspäin korkeimmalta
kohdalta", vastasi Kalle, iskien silmää Antille. "Tule sinäkin kerran
mukaan, Martti, oikein miesten joukkoon", jatkoi hän, silmäillen
ivallisesti pientä toveriaan, joka oli häntä melkein puolta päätä
lyhempi. "En taida tässä oikein joutaa", vastasi Martti hieman
levottomalla ja epävarmalla äänellä, jota hän sentään koitti tehdä
rauhalliseksi ja miehekkääksi.

"Et uskalla, pelkäät vitsaa opettajalta, kun olet poissa koulusta",
kiusoitteli Antti vuorostaan. "Sellaisen 'mamman pojan' onkin parasta
istua koulussa kirjatikku kourassa ja kotona nukkua äidin
villakopassa."

Martin poskille nousi veri. Hänen rinnassaan hytkähti oudosti, ja
harmaissa silmissä välkähti jotakin.

"Enkö uskalla! Näytän, että uskallan ja lasken korkeammalta kuin te!"
huusi hän ja alkoi raivokkaasti hiihtää Kurjenmäkeä kohden.

Antti ja Kalle katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta lähtivät
kuitenkin perässä. He olivat vain tahtoneet vähän kiusoitella Marttia,
joka oli kovin itserakas ja arka kunniastaan. Kalle ja Antti taas
olivat häntä toista vuotta vanhemmat ja paljon kookkaammat, mutta
koulusta olivat he eronneet jo kolmannelta luokalta. Laiskoja ja
huolimattomia kun olivat, olivat he kiusanneet vanhempiansa, että nämä
vihdoin antoivat heidän jäädä joulusta alkaen pois koulusta.

Kohta lähenivät pojat Kurjenmäkeä. Se on korkea vuorenrinne, joka on
puista melkein paljas ja talvisin muodostaa uhkean suksimäen.
Jyrkimmältä kohdaltaan on se sentään liian vaarallinen laskea. Siksi
olikin opettaja ankarasti kieltänyt kaikkia koulupoikia käyttämästä
sitä.

Martin sydän sykki ankarasti. Omantunnon ja kiusaajan äänet taistelivat
hänen mielessään. Edellinen sanoi; "Älä laske, Martti, opettaja on sen
kieltänyt. On väärin, että olet poissa koulusta." -- Kiusaaja taas
kuiskasi: "Huono olet, kun et laske! Toverisikin nauravat
pelkuruudellesi, raukka!" Martti oli kahden vaiheilla. Hän oli joskus
kuullut opettajan puhuvan synnin varjosta, jonka se heittää
ihmislapsien tielle, kun he tekevät pahaa. Hän katsoi eteensä ja näki
siinä lumella pitkän, tumman varjon. Hän jo melkein päätti olla
laskematta, kun molemmat toverit saapuivat paikalle, ja Antti virkkoi
hieman epävarmasti, mutta samalla ivallisesti:

"No, näytähän nyt, Martti, että olet mies ja miehen poika. Akka olet,
ellet laske, kun kerran kerskasit!"

Enempää ajattelematta iski Martti sauvansa lumeen, työnsi kerran, ja
kohta kulki hän huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Hän tunsi ilman
vinkuvan korvissaan ja sydämmessään outoa ahdistusta. Hän ummisti ensin
silmänsä, mutta avasi ne taas ja näki sivullansa äskeisen varjon.
Sitten tunsi hän kovan tärähdyksen eikä enää nähnyt mitään -- --

       *       *       *       *       *

Kun Martti taas tuli tajuihinsa, makasi hän vuoteella kotipirtissä.
Hänen vasenta jalkaansa pakotti kovasti, eikä hän voinut sitä
liikuttaa. Äiti istui sängyn jalkopäässä, ja hänen kalpeat kasvonsa
kirkastuivat, nähdessään Martin ensi kerran avaavan silmänsä.

"Äiti -- anteeksi!" kuiskasi tämä ja vaipui taas uneen, josta vasta
seuraavana päivänä heräsi.

Äiti kertoi silloin, että Martti oli kaksi päivää sitten kannettu
kotiin. Hän oli taittanut jalkansa, laskiessaan Kurjenmäestä. Isä oli
heti haettanut lääkärin, joka sitoi säären ja asetti luut paikoillensa.
Opettajakin oli jo kahdesti käynyt häntä katsomassa ja luvannut antaa
kaikki anteeksi, kun Martti vain pian paraneisi. Kalle ja Antti olivat
heti samana päivänä menneet opettajan luo ja kertoneet itse
kiihottaneensa Marttia tähän uhkarohkeaan tekoon, joka oli vähällä
maksaa hänelle hengen. Poikain hartaista pyynnöistä oli hyvä opettaja
luvannut ottaa heidätkin takaisin kouluun, kun lupasivat olla oikein
nöyriä ja ahkeria.

Martin paraneminen kävi nopeasti. Jo parin viikon kuluttua sai hän
lähteä kouluun kelkalla, jota Kalle ja Antti työnsivät, mutta rakkaita
suksiansa ei hän enää sinä talvena saanut käyttää. Sairautensa aikana
katosi hänestä kaikki itserakkaus ja ylpeys. Sen jälkeen oli hän nöyrä
ja vaatimaton poika, joka ei koskaan edes ajatellut olla tottelematon.

"Mutta mitä Martista sitten tuli?" kysynevät monet lukijoistamme. En
oikein tiedä, kuuluko se tähän kertomukseen ja saanko siitä puhua. Hän
on nyt yksi maamme parhaita hiihtäjiä, joka on saanut palkintoja
monessa suuressa kilpailussa.



Mitä västäräkki kertoi kyntäjälle.


Möttös-Matti kynteli kesantoa Riihentaustapellollaan. Matin perässä
juoksenteli vakoa pitkin iloinen, ketteräliikkeinen västäräkki
tarkastellen joka vaon, minkä Matti aukaisi. Silloin tällöin se aina
tapasi jonkun pienen matosen, jonka se söi, tahi, jos saalis oli
suurempi, vei pesäänsä poikasilleen. Kuitenkaan ei se matkoillaan
kauvan viipynyt, vaan juosta piiperteli Matin kyntäessä yhtä päätä
aivan hänen selkänsä takana vaossa, etteivät vaan matoset ja toukat
ehtisi kätkeytyä mullan sisään.

Kun Matti oli sitkaimen, pari kyntänyt, seisautti hän hevosensa, joka
kuumana päivänä oli ruvennut ohimoilta hikoilemaan, istahti pientarelle
levätäkseen.

Kun västäräkki ei saanut hevosen seistessä uutta mullosta
etsittäväkseen, hyppäsi se iloisella lennähdyksellä Matin auran
sarvikolle.

Matti ihmeissään linnun rohkeudesta ajatteli ensin, että mitähän se
nyt miettii, kun tuohon hyppäsi, mutta kun hän huomasi linnun
kumartelemiset ja liverrykset, käsitti hän, että sillä on varmaankin
hänelle jotain sanomista. Ja tuskin oli Matti ehtinyt näin ajatella,
kun västäräkki nyökäytti päätään ja alkoi:

Syntiinlankeemuksen jälkeen lepää rangaistus koko luomakunnan yli.
Runsaimmin saamme siitä kärsiä me elävät olennot. Erittäin on meidän
pikkulintujen surkeus suuri. Meillä kun ei ole voimia taistella
väkevämpiämme vastaan. Saammepa usein kovaa kokea ihmisenkin puolelta.
Kerron sinulle, Matti, elämäntarinani, niin huomaat, että surunsa ja
murheensa on muillakin eikä ainoastaan ihmisellä.

Tuolla Koivusillan kotasissa olen nähnyt ensi kerran päivän valon.
Siellä kivien välissä, kahden kiven yhtymässä, oli vanhempieni pesä.
Meitä oli siinä viisi pienokaista. Muistan aivan kuin tämän päivän,
kuinka äitimme kuletti meidät ensi kerran ulos pesästämme avaraa
maailmaa katselemaan. Me istuimme eräällä rantakivellä Kotajärven
rannalla. Sudenkorennot lentelivät järven rantaruohikossa. Äitimme
sieppasi niitä tavan takaa ja kuletti meille kivellä istuville
poikasille ruoaksi. Pian aloimme seurata äidin esimerkkiä ja itse
otimme lenteleviä hyönteisiä ruoaksemme. Oi kuinka elämä tuntui sinä
päivänä hupaiselta ja kevyeltä kauniissa ilmassa ihanan Kotajärven
rannalla! Kun yöksi saavuimme pesäämme, olimme unissamme lentelevinämme
perhosten perässä kultaisen päivän paistaessa.

Tämä ensimäinen kesä onkin ollut elämäni onnellisin aika. Seuraavana
keväänä vaivaloiselta talvimatkalta palattua aloimme erään toisen
västäräkin kanssa laittaa pesää teidän pajanne lahonneeseen salvameen.
Pesä onnistui muuten hyvin. Pahanilkiset pojatkaan eivät sitä
löytäneet, se kun oli ruispellon puolella salvamessa, jonne heillä ei
ollut mitään asiaa. Mutta kun poikasemme kerran kesemmällä
juoksentelivat ruoanhakupuuhissaan teidän kesannollanne, heitti Pekka
poikanne yhtä poikasistani kivellä siipeen, niin että siipiluu katkesi.
Tavottipa Pekka poikastani kiinnikin, kun näki kiven sattuneen, mutta
poikanen, vaikka ei päässytkään lentämään, juoksi aidanraosta
ruispellon puolelle ja kätkeytyi kasvavaan rukiiseen. Siinä
sitten poikaseni kaiken kesää juoksenteli siipirikkona teidän
kesantopellollanne kykenemättä lentämään. Surkea oli meidän vanhempien
katsella, kuinka se, toinen siipi aivan suorana ja maatavetävänä, haki
kesannolta ruokaansa. Koettipa paha poikanne juosta usein sen kanssa
kilpaa saadakseen sen kiinni, mutta poikanen juoksi henkensä edestä,
pelasti ja piilotti itsensä milloin mihinkin.

Syksy tuli. Meidän toisten västäräkkien täytyi lähteä kylmää ja nälkää
pakoon etelämaihin. Siipirikosta pojastani ei ollut lähtijää, se kun ei
kyennyt lentämään. Hän jäi teidän riihenne ympärille juoksentelemaan.
Minä käskin tuttavani keltasirkun seuraamaan poikani kohtaloita, hän
kun jäi koko talveksi saman riihen luo.

Kun tänä keväänä palasimme, me västäräkit sekä muut muuttolinnut,
kysyin ensi työkseni sirkulta, tietääkö hän mitään kertoa siipirikosta
pojastani.

Tässähän se poikasi teidän mentyänne juoksenteli riihen ympärillä pari
kolme viikkoa hakien matosia ja hyönteisiä, mitä riihestä tulevan
lämmön vuoksi oli yöhalloilta säilynyt. Yönsä vietti se riihen salvamen
juuressa maassa, johon lämmin ilma salvamenrakosesta tuli ja lämmitti
sitä. Kun minä eräänä ankarana halla-aamuna lokakuussa auringon
noustessa lensin yösijaltani ruumenhuoneen räystään alta siemeniä
riihen edestä noukkimaan, näin minä, että sinun siipirikko poikasi
istua kyhjötti pää painuksissa riihennurkkauksella kuuraisena, väristen
ja palellen. Ei jaksanut edes päätään kääntää, vaikka me toiset linnut,
sirkut ja varpuset, nokimme siinä riihen edessä. Ja kun nousevan
auringon säteet sattuivat kuuraiseen ruohoon ja häneen, ojentui hänen
toinenkin siipensä, nokka painui maahan, ruumis vavahteli muutamia
kertoja -- ja siihen hän kylmään ja nälkään kuoli. Näin kertoi
tuttavani keltasirkkunen.

En joutanut kuitenkaan kauvan kuollutta poikaani suremaan, sain pian
uutta surun aihetta. Tänä keväänä laitoimme me västäräkki puolisot
pesämme teidän riihihalkopinoonne. Pesä oli valmis ja munat pesässä.
Olimme eräänä aamuna ruokaamme etsimässä tältä samalta kesannolta
mitään vaaraa aavistamatta. Yht'äkkiä kuulin varpuishaukan siipien
suhinaa takaani, järvenrantalepikosta päin. Päästin ääntä niin paljon
kuin suustani sain ja lennähdin ylös maasta. Puolisoni, joka oli vähän
loitommalla minusta, ei arvattavasti kuullut enemmän ryöstäjän siipien
suhinaa kuin minun ääntänikään ja joutui varpuishaukan saaliiksi. Näin,
kuinka puoliso-raukaltani höyhenet pöllysivät varpuishaukan kynsissä
sen lentäessä samaan suuntaan, mistä oli tullutkin.

Niin jäin minä yksin pesää hoitamaan, munia hautomaan ja pienokaisia
elättämään. Työtä ja huolta on paljon. Niiltä en jouda suremaankaan,
vaan näytän iloiselta surujeni keskelläkin. Olen sinulle, Matti, liian
kauvan elämäni vajaita valittanut, pienokaiseni ehkä kaipaavat ruokaa.
Yhtä minä kuitenkin vielä sinulta pyytäisin, ettet vaan kertoisi
pojillesi pesästäni siellä riihihalkopinossa. Heihin en voi yhtä hyvin
luottaa kuin sinuun, joka olet vanha ja vakava, joka suot meille
pienillekin elämisoikeuden. Erittäin pelkään poikaasi Pekkaa, joka
poikaseni viime kesänä siipirikoksi saattoi.

Tämän sanottuaan huomasi västäräkki pienen onkimadon kiemurtelevan
mulloksella, lennähti auransarvikolta, sieppasi sen ja vei poikasilleen
riihihalkopinoon.

Matti rupesi myöskin kyntämään. Häntä harmitti kovin Pekan
kovasydäminen teko viattomalle västäräkille. Hän ei osannut aavistaa,
että hänen Pekka poikansa, joka oli hänen mielestään niin hyvä ja
kiltti, saattaisi olla paha pikkulinnuille, jotka ovat ihmisille sekä
hyödyksi että huviksi. Lapsiaan päätti hän vakavasti varottaa tekemästä
pahaa lintusille enemmän kuin muillekaan luontokappaleille.



Laiskan-Matin velka.


Siitä on kulunut jo pitkä aika, kun Laiska-Matti eräänä joulu-iltana
tämän merkillisen velan teki.

Sinä vuonna oli perustettu maailman ensimäinen koulu, ja maailman
ensimäiset koululapset olivat käyneet ensimäistä lukukauttaan koulussa.

Siihenkin aikaan oli sekä ahkeria että laiskoja koululapsia. Kaikkein
laiskin oli erään talon nuorin poika Matti. Neljä siskoa, jotka myöskin
kävivät koulua, olivat ahkeria, mutta tämä viides oli oikea
tukkilaiska. Hän ei viitsinyt koskaan lukea läksyjään, vaan sanoi aina:
"kyllä minä vielä ennätän", tai: "huomenna luen oikein ahkerasti".
Mutta sitä huomenta ei tullut koskaan. Ja kun koulussa oli
laskentotunti, niin Matti ei viitsinyt edes kuunnella opetusta, vaan
ajatteli: "ennätän minä huomennakin; yhtenä tuntina saan muut kiinni ja
toisena menen jo kaikkien edelle". Kun syyslukukausi päättyi, ei Matti
osannut laskea senkään vertaa, että olisi voinut tarkalleen sanoa,
kuinka monta nappia hänen housuissaan, liivissään ja takissaan oli
yhteensä. Sen vuoksi ei kukaan viitsinyt enää häntä puhutella oikealla
nimelläänkään Metsäpellon Matiksi, vaan kaikki sanoivat vain:
Laiska-Matti, Laiska-Matti! --

Ensimäisen koulun ensimäinen lukukausi oli päättynyt juuri vähää ennen
joulua. Nyt oli jouluilta ja Metsäpellon lapset odottivat paraillaan,
koska joulupuuro tuotaisiin pöytään. Laiska-Matti tietysti myöskin
odotti, vieläpä muita hartaammin; sillä kaikki laiskat lapset ovat
erinomaisen ahkeria yhdessä asiassa -- syömisessä.

Silloin avautui ovi ja sisään astui Haltia, vanha ystävällisen näköinen
ukko.

-- Hyvää iltaa, rauhallista joulua taloon! tervehti Haltia.

-- Iltaa, Jumala antakoon rauhallisen joulun, vastasivat kaikki muut
lapset; Laiska-Matti yksin seisoi kädet housuntaskuissa.

-- Koska nyt on perustettu koulu -- jatko Haltia -- niin on meidän
kuninkaamme, kaikkein haltiain armollisin hallitsija ja hyväin lasten
ystävä, päättänyt antaa ahkerille koululapsille joululahjoja. Minä olen
nyt niitä tuomassa.

Ukko purki konttinsa ja kukin ahkera sisko sai lahjansa; Laiska-Matti
tietysti jäi ilman.

-- Minä olen myös koulupoika! huusi Matti.

-- Se kyllä tiedetään, vastasi Haltia.

-- Minkä näköinen se sitten on minun lahjani?

-- Se on pilkusta pilkkuun Laiskan-Matin näköinen, vastasi Haltia.
Kiitä onneasi, että pääset tällä kertaa ilman muuta; ensi vuonna aikoo
haltiain kuningas annattaa sinulle piiskoja joululahjaksi.

Matti purskahti itkuun. Haltia pani kontin selkäänsä ja aikoi lähteä.

-- Älkää vielä menkö, pyysi Laiska-Matti. Jos minä rupeaisin joulun
jälkeen oikein ahkeraksi, niin...

-- Niin saat ensi jouluna lahjan, niinkuin muutkin. Mutta sinua ei
kukaan usko, sinä olet niin monasti luvannut.

-- Mutta nyt lupaan oikein todesti, niin totta kuin nimeni on Matti!

-- Niin -- Laiska-Matti! sanoi Haltia. Se nimi ei paljon takaa.
Sittepähän nähdään ensi jouluna. Minä puolestani toivon, että hyvin
kävisi.

Nyt Matille tuli hätä käteen.

-- Hyvä Haltia, rakas Haltia, enkö voisi saada jo tänä jouluna, jos
oikein varmasti parannan itseni?

-- En luule. Haltiain kuningas ei ole sanonut mitään siitä, että voisi
antaa etukäteen. Mutta... mutta... voisinhan koettaa yhden kerran
omalla vastuullani. Lupaatko varmasti lukea aina läksysi hyvin ensi
jouluun saakka?

-- Sen lupaan! Mutta... mutta (Matti raapi korvallistaan)... eiköhän
olisi parempi panna joku varma määrä kertoja, se olisi selvempää?

Haltia naurahti.

-- Hm, sinä alat tinkiä? Annappa kun tuumailen hiukan. -- No, käyhän
sekin päinsä; parempi jotain, kuin ei mitään. Minä annan sinulle tämän
komean hevosen. Se on vaaleanvoitikko väriltään, niinkuin näet, ja
sillä on muutamia täpliä pitkin ruumista, niin että se on oikeastaan
papumus.

-- Niin on, sanoi Matti.

-- No niin, sinä luet tästä ensimäisestä täplästä yhden kerran läksysi.
Eihän teillä kovin pitkiä läksyjä ole?

-- Ei, ei! huusi Laiska-Matti: Ja minä luenkin nopeasti, koko
Isämeidänkin yhdellä hengenvedolla!

-- Niin, tästä ensimäisestä täplästä sinä luet yhden kerran, toisesta
kaksi kertaa, kolmannesta neljä, ja niin aina kaksinkertaisesti
jokaisesta seuraavasta täplästä. Onko se mielestäsi paljo?

-- Ei, ei; se on hyvä kauppa se! Kättä päälle!

-- Kuuleppas Matti! huusivat toiset lapset. Et sinä osaa
kertomatauluasi; siitä voi tulla suuri summa: 2 kertaa 1 on 2, 2 kertaa
2 on 4, 2 kertaa 4 on 8, 2 kertaa 8 on 16, 2 kertaa 16 on 32 -- -- --

-- Mitä te siellä turisette! keskeytti Matti. Te nyt muka osaatte tehdä
kauppoja vaivaisen kertomataulunne avulla. Minähän tässä kaupan teen.

-- Aivan niin, aivan niin, myhäili Haltia.

-- Tässä on neljä todistajaa, kiirehti Matti. Kättä päälle! Pidäthän
sanasi?

-- Kättä päälle! sanoi ukko. Haltia pitää aina sanansa.

-- Matti myös.

Kädet läiskähtivät, ja toiset lapset erottivat ne.

-- Hevonen on minun nyt?

-- Niin on, tuosta saat. Mutta ehkä samalla laskemme, montako kertaa
siitä tulee.

-- Eikö se voisi jäädä jälkeen joulun? pyysi Matti.

-- Ei oikein; onhan selvintä suorittaa kauppa loppuun saakka.

-- Saman tekevä, pian se on laskettu! huusi Matti heittäen riemuissaan
lakkinsa ilmaan.

Haltia istui pöydän ääreen ja kaikki lapset ympärille. Ensin laskettiin
hevosen täplät. Niitä oli täsmälleen 50 ja yksi päälle, se joka oli
keskellä otsaa.

-- Onko oikein laskettu? kysyi Haltia.

-- Oikein on! vastasi Matti. Hih vaan! Eipä niitä paljo ollutkaan!

-- Ei, sanoi Haltia. -- Ensimäinen täplä: yksi kertaa -- toinen täplä:
kaksi kertaa -- kolmas täplä: neljä kertaa -- neljäs täplä: kahdeksan
kertaa -- viides täplä: 16 kertaa -- kuudes: 32 kertaa -- seitsemäs: 64
kertaa -- kahdeksas: 128 kertaa -- yhdeksäs: 256 kertaa -- kymmenes:
512 kertaa.

-- Alkaapa niitä vähin karttua, tuumi Matti. Mutta minä luenkin
Isämeidän yhdellä hengenvedolla.

-- Enkä minäkään puolestani niin kovin tarkka ole, arveli Haltia. Saat
500:sta helpotusta nuo 12 kertaa. Eteenpäin!

-- Yhdestoista täplä: tuhat kertaa -- kahdestoista: 2 tuhatta kertaa --
kolmastoista: 4 tuhatta kertaa -- neljästoista: S tuhatta kertaa --
viidestoista: 16 tuhatta kertaa -- kuudestoista: 32 tuhatta kertaa --
seitsemästoista: 64 tuhatta kertaa -- kahdeksastoista: 128 tuhatta
kertaa -- yhdeksästoista: 256 tuhatta kertaa -- kahdeskymmenes täplä:
puolimiljoonaa 12 tuhatta kertaa.

-- Te varmaan laskette väärin, petätte minua! huusi itku kurkussa
Laiska-Matti, joka ei ollut voinut enää pitkiin aikoihin laskemista
seurata.

-- Eipähän, oikein on joka numero! sanoivat toiset lapset.

-- Sen se vaivainen kertomataulu tekee, myhäili Haltia. Eteenpäin!

Taas laskettiin. Kolmaskymmenes täplä osotti jo 512 miljoonaa kertaa.

-- Minä en ymmärrä enää mitään! huusi Laiska-Matti.

-- Laiskat pojat eivät todellakaan ymmärrä juuri mitään, sanoi Haltia.
-- Saat anteeksi 12 miljoonaa kertaa. Enkö ole antelias? Eteenpäin!

Neljäskymmenes täplä osotti jo 512 tuhatta miljoonaa kertaa, josta
Haltia taas antoi anteeksi 12 tuhatta miljoonaa.

Viideskymmenes täplä osotti 512 miljoonaa miljoonaa kertaa.

-- Viideskymmenes ensimäinen täplä! huusi Haltija. Annan sinulle
anteeksi kokonaista 12 miljoonaa miljoonaa, joten meidän välimme on
täsmälleen tuhat miljoonaa miljoonaa kertaa, ei yhtään alle eikä
päälle. Tiedätkö, Laiska-Matti, mitä se merkitsee?

-- En, pelkään että se merkitsee pahaa! Jaksankohan koskaan lukea niin
monta kertaa?

-- Et, et koskaan. Se merkitsee sitä, että vaikka koko maapallon
lukutaitoiset lapset tulisivat avuksesi tuota velkaa suorittamaan, ette
kaikki yhteensä ennättäisi koko ijässänne sitä loppuun maksaa. Jos
olisit viitsinyt harjottaa laskentoa koulussa, olisit sen kysymättäkin
tietänyt, etkä olisi semmoisiin kauppoihin ryhtynytkään.

-- Nyt kaiketi otat hevosen pois? kysyi Laiska-Matti sekä häpeissään
että suruissaan.

-- En. Mikä on sanottu, se pysyy; Haltia ei syö sanaansa. Hevosen saat
pitää, mutta velkaasi saat myös ruveta lunastamaan. Nuo
viisikymmentäyksi täplää olkoot sinulle ainaisina muistuttajina
kuolemaasi saakka. Ja koska kaikki laiskat lapset ovat sinun
kaltaisiasi: huolimattomia, suupaltteja ja tyhmiä, niin minä, haltiain
kuninkaallisen majesteetin uskollinen palvelija, käsken ja määrään
hänen majesteettinsa nimessä, että tästä päivästä alkaen kaikkien
maapallon laiskojen lasten täytyy ottaa osaa tämän velan
suorittamiseen. Niin, tästä päivästä aina tuomiopäivään saakka, kunnes
velka on täydellisesti lunastettu, tai kunnes olette itsenne
parantaneet ja tulleet aivan ahkeriksi, jolloin koetan toimittaa teille
täydellisen anteeksiantamuksen hänen majestettinsa luona. Sanottu ja
pysyy. Ensi jouluna tulen katsomaan, minkä verran olet voinut velkaasi
lyhentää. Hyvää joulua teille kaikille!

Ovi kävi -- Haltia oli kadonnut. --

Laiskan-Matin velkaa on sen jälkeen maksettu jo useita satoja vuosia,
mutta kesken se on yhä vieläkin -- milloin loppuneekaan. Vielä nytkin
on paljo lapsia, jotka eivät lukemaan ruvetessaan ajattele, että
mitähän se sisältää ja että kuinkahan sen saisin mieleeni pystymään,
vaan: kuinkahan monta kertaa minun pitää tätä läksyä lukea. Viisitoista
kertaa, vai riittääkö kymmenen tai ehkä viisi? Sitte lukeissaan
he eivät ajattele mitään, vaan höpöttävät hyvin kiireesti:
tarataratarataa: yksi kerta, tarataratarataa: kaksi kertaa,
tarataratarataa: kolme kertaa j.n.e. -- niin hyrisevät kuin rukinratas.
Sen vuoksi he eivät opi mitään, vaikka lukevat joskus enemmän kuin
ajattelevat lapset. Ja kun he eivät opi mitään, niin he jäävät
tyhmiksi. Ja kun he jäävät tyhmiksi, niin he eivät saa juuri mitään
aikaan maailmassa, vaikka kyllä suuria lupailevat. Ja kun he eivät saa
juuri mitään aikaan, niin he jäävät ihmiskunnalle velkaa paljon työtä,
jota sitten jälkeentulevien sukupolvien täytyy suorittaa heidän
puolestaan.

Minkä vuoksi nämät lapset niin tekevät? Minkä vuoksi heillä on
semmoinen kiire ja tilinpito niistä kerroista.

Nyt sen tiedätte: he maksavat Laiskan-Matin velkaa! Siitä se kiire,
siitä se tilinpito.



Yhteinen vaara.


Kauvan aikaa oli Möllerin Kimo ollut kyläkunnan poikien harmina.

Ainoa leikkikenttä, joka oli vapaa kaikesta liikkeestä ja jossa pojat
häiritsemättömässä rauhassa olivat kisojaan pitäneet, uhkasi joutua nyt
maailman jalkoihin. Ei siinä enää, kuten ennen, huoletta tohtinut
elostella, vaan aina piti jonkun pitää silmällä, milloin Kimo taas oli
Anttilan nurkan takaa kentälle tulossa. Ja sitten oli taas kaikki
järjestys rikki ja leikki keskeytetty, vieläpä kenttäkin epäkuntoon
saatettu...

Ei ollut vielä varsin monta vuotta kulunut siitä, kun Mölleri pussi
selässä oli ensi kerran kylään tullut. Siinä oli kaikki hänen
omaisuutensa, siinä pussissa. Huonosti puhua solkkasi, tuskin juuri
ymmärrettävästi. Anttilaan ensin oli yösijan saanut.

Mutta jonkun ajan kuluttua tiedettiin jo kylässä kertoa, että Mölleri
ostaa kaikki ohrat isänniltä, rakentaa tehtaan Oinasmäen vainiolle ja
antaa työtä köyhille kyläläisille.

Ja pian puheet toteutuivatkin.

Mölleri rupesi rakentamaan pitkää rakennusta. Se tuli toisesta päästä
kaksinkertaiseksi, ja pitkä musta savupiippu kohosi korkealle ilmaan.
Kun rakennus oli valmis, naulattiin sen seinään pitkä musta lauta,
jossa oli suuria valkeita kirjaimia. Kylän pojat lukivat siitä sanan
"Oluttehdas".

Mikä on oluttehdas? kysyivät keskenään pojat. Mutta ei kukaan tiennyt
selittää sitä.

Mölleri osti talollisilta kaikki ohrat velaksi ja antoi alussa uutta
juomaansa kaupanpäälliseksi. Mutta sittenkun juoma oli tullut
tunnetuksi, maksoi hän ohrista hyvän hinnan joko rahassa tai oluessa.
Ennenkun uuteen juomaan totuttiin, jätti se kurkun karvaaksi ja teki
silmät harmaaksi. Mutta kun se oli kylään koteutunut, haluttiin sitä
erittäin ahneesti. Moni möi tai vaihtoi ohransa olueen niin tarkkaan,
että taloon ei tahtonut jäädä ohrasia puurojauhojakaan. Saihan sitä
kotipatioista olutta samasta ohramäärästä enemmän kuin tehtaan olutta,
mutta eihän nyt emännillä ollut vaivoja, ja miesväki joi uutta juomaa
paljoa halukkaammin.

Näin kului muutamia vuosia. Mölleri rikastui, osti taloja ja hevosia,
määräsi kunnan ja kirkon asiat ja oli tervetullut ystävä koko
pitäjässä. Paikkakunnan olot muuttuivat, mutta sitä luultiin kehityksen
vaatimaksi.

Eräänä kesänä kulki kylän joessa ensimäinen tukkilautta. Tukkipojat
pysähtyivät kylään ja kävivät hyvin ahkerasti oluttehtaalla. Illalla
syntyi kylänmiesten kanssa tappelu joen äyräällä, jossa eräs kylän
pahin tappelija ja oluenjuoja Tappura-Vekki kuoli. Tukkilaisen kanki
oli sattunut häneen liian lujasti. Silloin olivat pojat nähneet, miten
nimismies Takkala ajoi kylään ja meni Möllerille, jossa hiiri oli
alkanut käydä ahkerasti. Poliisitutkinnossa havaittiin Vekin kaatuneen
teräväkulmaiseen kiveen ja kuolleen sen johdosta. Vaan että tukkilaiset
vasta pysyisivät paremmin alallaan, muutti kylään siltavouti asumaan.
Mies parka oli kuitenkin hyvin sairas, että usein saatettiin Mölleriltä
kotiin taluttamalla.

Pikku pojat eivät paljon kylän asioista piitanneet. Mutta kun Mölleri
veti oikotien tehtaaltaan vasta valmistuneelle rautatieasemalle
kisakentän läpi, joutuivat he monasti tuumimaan, mitä varten heidän
vapauttaan oli häiritty ja mitä kylässä asiasta tuumittiin.

"Tässähän on alati vaarassa joutua tuon Kimo ruojan jalkoihin", sanoi
Patamäen poika Pekka, kun täytyi kisoilta väistyä Kimon tieltä.

"Kyllä meidän käy kerran yhtä nolosti kuin Tappura-Vekinkin, että
kannetaan tästä Möllerin tähden vielä hautaan", lisäsi Kujalan Kustaa.

"Eihän hullummin käy kuin Pitkän-Suutarin, joka panttasi lestinsä ja
höstinsä Möllerin olutkauppaan, että sai 5 pulloa olutta. Nyt miesparka
ei kykene työhön, kun ei ole lestiä eikä höstiä", tiesi Syrjän Poku.

Paljon muutakin tiesivät pojat kertoa siinä kentällä istuessaan.

Rokkilan nuori isäntä ja setä olivat juhannusaattoiltana lähteneet
kalaan ja ottivat korin olutta mukaansa. Mutta kun he olivat sitä
janoonsa kyllin juoneet, nukahtivat he venheeseensä. Mäki-Matti oli sen
huomannut, souti heidän veneensä nuotta-talaaseen kirkon rantaan ja
kietoi nuotan veneen ympärille. Juhannusaamuna, huomenkellon soidessa,
heräsivät miehet ja luulivat jo tuomiokellon soivan. Ja sitä suurempi
oli heidän kauhunsa, kun luulivat olevansa pahan hengen verkkoon
kiedottuina.

Rekilän Juha oli kerran käynyt Möllerillä, mutta sieltä palattuaan ei
miehellä ollut kykyä ohjata hevostaan, vaan oli se poikennut
peltotielle, vei Juhan lautakasalle ja kaatoi sinne. Kun hän siellä
heräsi, oli hevonen poissa ja Juho parka itse kauniissa siivossa.

Ison Tolvanan leski-emäntä oli joulunaattona leiponut ja piika
kirnunnut. Mölleri oli tapansa mukaan lähettänyt emännälle korin olutta
jouluksi. Mutta ohranjyvä oli mennytkin emännän silmään, ja
huomaamattaan oli hän pannut hiivan, jonka aikoi taikinaan, piian
kirnuun. Mutta siitä kävi kirnu ylivuotavaksi ja valui lattialle
suureksi lammikoksi. Kun emäntä meni takaisin pirttiin liukastui hän ja
kaatui piimään; jouluvoista ei tullut sillä kerralla mitään. "Kuivi
kokoon kuin Tolvanan jouluvoi", pilkattiin sitten kylällä.

Sekalainen kuului olevan kylän elämä. Mutta pojille oli Kimo kuitenkin
vaarallisin. Nyt palasi Kimo takaisin asemalta vetäen suuria jymiseviä
vankkureita.

Koetettiin siinä keksiä sotajuonta Mölleriä ja hänen Kimoaan vastaan,
ja keksittiinhän niitä, mutta ei uskallettu panna toimeen. Sillä
siltavouti oli Möllerin ystävä, ja pojat tiesivät, että Kimo oli
vankkureineen seisonut nimismies Takkalan ja itsepä pappilankin pihassa
kirkonkylässä. Ja tämä seikka pelotti poikia. Ei ollut viisasta hankkia
itselleen sellaisia mahtavia vihamiehiä. Poikain hyvät tuumat jäivät
odottamaan suotuisampia aikoja toteutuakseen.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä, syksypuolella kesää, oli kaikki kylän lapset kutsuttu
kirkon kansakoululle, jonne sitten oikein miehissä mentiinkin. Uusi
opettaja oli kutsunut naapurikylästäkin väkeä lasten iltamaan.

Kun aluksi oli veisattu lastenvirsi ja pidetty rukous, puhui opettaja
lapsille yhteisestä vaarasta, joka paikkakunnalla vaanii kaikkia
ihmisiä, jopa lapsiakin. Silloin katsahtivat pojat toisiinsa ja
ajattelivat: tarkottaakohan hän Möllerin Kimoa, josta heillä oli ollut
haittaa, ja alkoivat tarkkaavammin kuunnella. Opettaja puhui
alkoholista, joka oli tappavaa myrkkyä, vaikka ihmiset eivät sitä vielä
tiedä. Tätä myrkkyä on viinissä ja oluessakin, mutta viinassa sitä on
hyvin paljon. Sitten tiesi hän kertoa, kuinka viiniä valmistetaan ja
miten siihen syntyy myrkkyaine, alkoholi. Mutta kun opettaja rupesi
puhumaan, miten ohrista, joita kasvaa meidänkin pelloillamme ja joista
tulee niin hyvää leipää, puuroa ja velliä, ensin valmistetaan maltaita
ja niistä keitetään olutta, jossa ei ole enää paljoa ravintoainetta,
vaan sen sijaan alkoholi-myrkkyä, käsittivät pojat asian hyvin; sillä
olihan heidänkin kylässään sellainen myrkkytehdas. Mölleri ja hänen
mustaksi käynyt tehtaansa oli poikain mielestä kamala vieras ja
myrkyttäjä paikkakunnalla. Varsinkin, kun muistivat, mitä haittaa se
oli tuottanut kylälle, tuntui heistä inhottavalta, että olutta niin
suurella mielihyvällä nautittiin kylässä. -- Kun opettaja oli vielä
lapsille puhunut, että heistä Suomenmaa toivoo vapauttajaa alkoholi
myrkyn kahleista, heistä, jotka ovat vielä siitä vapaat ja saattavat
siis kasvaa raittiiksi nuorukaisiksi ja miehiksi, oli poikain
sydänalassa tuntunut jotakin hyvää, innostuttavaa. -- Älkää ennen, kuin
kaikki viina- ja oluttehtaat ovat hävitetyt, lakatko siitä siunausta
tuottavasta työstä, johon nyt teitä kehotan ryhtymään, raittiustyöstä
-- oli opettaja lopuksi sanonut, ja pojat olivat sydämessään päättäneet
noudattaa opettajan kehotusta.

Kun iltama päättyi ja laulettiin erojaislaulu yhdestä sydämestä ja
suusta, niin silloin oli hehku ja innostus niin suuri kuin
nuorukaisiksi varttuvilla lapsilla yksin voi olla.

Kun sitten kisakentälle kokoonnuttiin, ei enää Kimoa yksin pahana
pidetty, vaan yhteinen vaara oli Möllerin oluttehdas ja sen tuotteet.

Sitä mukaa kuin pojat miehistyivät, vakaantuivat he raittiusasiassa ja
heissä vahvistui se päätös, että oluttehdas on saatava pois kylästä..
Päätös toteutui, kun yhteisillä ponnistuksilla saatiin syntymään uusi
olutlaki, joka murti Möllerin oluttehtaan vaikutuksen, Oluttulva loppui
kylästä. Siten taukosi myöskin juominen paikkakunnan nuorison
keskuudessa.

Yhteinen vaara oli siis voitettu; mutta sen oli vaikuttanut ennen
lapsena tehty päätös kirkonkylän kansakoulun iltamassa. "Vähät voimat
suuria aikaan saa, kun on intoa, innostusta."

Kuka kelpo Suomen poikanen tai tyttönen ei tahtoisi olla mukana jalossa
raittiustyössä?

    "Näin nuoriso kun kohoaa,
    Niin nousee Suomenmaa.
    Kun nuoret suurta uskaltaa,
    Niin Suomi kukoistaa."



"Ihmisille hyvä tahto!"


Kaikkien ennakkolaskujen ja almanakan tiedonantojen mukaan olisi
kelkkakelin jo joku aika sitten pitänyt olla hyvän. Lapset olivat
allapäin, pahoilla mielin, kun joulu jo läheni, ja maa yhä vaan pysyi
paljaana. Kelkat olivat jo aikoja sitten tarkastetut ja laskuun
valmiina, jalasraudat tiilikivenpalasella kirkkaiksi hangatut.

Niinpä pikku Laurinkin. Hänen komea, kokonaan rautajalaksinen kelkkansa
oli äidin toimesta maalattu valkoiseksi, sinijuovaiseksi. Joka aamu,
heti herättyänsä, tähysteli Lauri, olisiko jo lunta satanut. Mutta aina
vain oli maa yhtä synkän näköinen. Kaikeksi varmuudeksi pyyhkieli hän
kuitenkin kelkkaansa joka päivä eteisessä puulaatikon päällä, jossa
sitä pidettiin aina lähtöön valmiina. Sitten meni hän tarkastamaan
kelkkamäkeä, jos siellä jo olisi lunta, -- olihan luonnollista ettei
sielläkään ollut, koskei muuallakaan.

Tulipa viimein toki sekin päivä, jolloin maa loisti puhtaan valkoisena
yöllä sataneesta lumesta. Oikein Laurin ihastuneita silmiä häikäsi, kun
hän aamulla riensi ikkunaan katselemaan. -- Nytpä riemu tuli! Hyvin
pian vaatteisiin, iloinen hyvähuomen äidille, ja sitten aika kyytiä
kelkkamäelle. Olipa hupaista, kun vihdoinkin pääsi mäkeä liukumaan!

Sinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä
hienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa
sellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja
alasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, --
pääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket
rusottamaan ja silmät säteilemään.

Täällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus
tuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka
tosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi
Laurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi
pitemmälle pehmeässä lumessa.

Seuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän
kautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat
kiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi
kovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi:
pois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului
asiaan, nähkääs.

Oli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös
kavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika
kyytiä tuli mäkeä alas, ja -- räiskis! -- siinä meni Väinön kelkka
rikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen
kelkka oli töytännyt sitä vastaan. -- Väinö ihan tyrmistyi nähdessään
rakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen
rakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta
kelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan
itkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä
yritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita.
Katkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä
puristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset
kuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!

Lauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin
hupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset
ikäänkuin moittien, -- vai lieneekö omatunto pannut hänet niin
ajattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä
mielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti
jutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli
hän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku
poikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa,
hänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus,
kuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.

Yöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta -- ihme ja kumma!
-- hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen
kelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, -- ei
vahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein
paha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään,
köyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma
niin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin
sanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen
kelkka. -- Lauri huokasi syvään -- --.

-- Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän
äidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän
äitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.

-- Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.

-- Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.

Nyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.

Itkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki
rehellisesti.

-- Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi
äiti leppeästi.

Kun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos
sinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle
Laurille?

Lauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä;
-- mutta kelkka!

-- Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin,
että kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta
Väinöstä olla ilman kelkkaa?

Taas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja
sanoi, silmät ilosta säteillen:

-- Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun
tyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että
ostetaan uusi. -- Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan
määrän.

Yhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät
samallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi
Lauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei
ollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.

Kovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat
astuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he
kuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä
aikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö
asiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta,
somaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.

-- Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.

-- Tietysti, toimmehan sen sinulle.

Väinö silitteli kelkkaa, istuutui siihen ja veti nuorasta, astui sitten
Laurin eteen ja sanoi ujosti: Sinä olet hyvä poika, Lauri.

-- Ethän sinä ole enää surullinen, Väinö?

-- En, en ollenkaan!

-- Annatko anteeksi, että rikoin sinun vanhan kelkkasi?

-- Mitä? -- ja Väinö näytti hyvin aprikoivalta, -- vahingossahan se
rikki meni.

-- Niin, mutta katsos, jos minä olisin vähän karrannut saappaan
kärellä, niin -- -- --

Ja hetken perästä näkivät äidit heidän istuvan lattialla täydessä
hommassa tutkimassa, oliko vanhasta kelkasta vielä kalua tulisi. Ja
päätös oli, että kunnon mies siitä vielä kelpo kelkan tekee.

Väinölle tuli onnellinen joulu. Ja kun Lauri joulukuusen nauhasta luki
sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille
hyvä tahto", aavisti hän, että me saamme tuntea taivaallista iloa, kun
olemme niin menetelleet, että omatuntomme todistaa meidän oikein
tehneen.



Tahrainen käsi.


Lahtelan pikku Aune -- kolmevuotias tytöntyllerö -- puuhaili ahkerasti
leluineen kamarissa. Äidillä ei ollut tällä kertaa aikaa huolehtia
Aunesta. Hänellä oli paljon puuhaa, sillä nyt oli joulunaatto. Aune oli
jätetty ypöyksin. Isälläkin oli kiire. Hänelläkään ei ollut aikaa
leikkiä Aunen kanssa. Luonnistui se jonkun aikaa yksinkin leikkiminen,
mutta ei kauvan. Ennen oli aina äiti ollut mukana ja silloin oli
hauskaa. Aune kyllästyi pian ja lähti etsimään äitiä. Keittiössähän se
puuhaili posket punaisina ja otsa hikisenä. -- Aunen pieni sydän ei
oikein käsittänyt, mitä varten nyt niin puuhattiin ja mikä juhla se
joulu oli. Äiti ja isä olivat kyllä monasti puhuneet Jeesuksesta ja
Hänen rakkaudestaan sekä joulusta, mutta pikku Aune ei muuta käsittänyt
kuin sen, että Jeesus oli niin hyvä, ettei Hänen vertaistaan ole ja
että Hän on lasten ystävä.

Ihmeissään ja ajatuksissaan seisahtui Aune muurin viereen, jossa
matalalla laudalla oli astioita. Siihen oli nostettu vasta äsken
tulelta otettu pata. Se oli nokinen ja musta. Huomaamattaan kosketti
Aune kädellään sen pohjaa, ja -- käsi tuli aivan nokiseksi. Aune piti
kättään laudalla eikä heti huomannut, mitenkä tahrainen se oli. Mutta
kun hän ojensi kättään ottaakseen äidin tarjoaman lämpimäistortun,
pelästyi hän huomatessaan, mitenkä musta oli käsi. Hän parahti
väkivaltaiseen itkuun. Äiti otti Aunen syliinsä ja lohdutti häntä. Aune
itki yhä katkerammin. Vasta sitten, kun kaikki noki oli kädestä pesty,
hän vähitellen lakkasi itkemästä.

Äiti vei hänet sitten sylissään kamariinsa ja istui tuolille. Kirkas
kyynel vieri hänen poskilleen. Hän katsoi suloisesti pienokaiseensa, ja
kuiskasi hänelle jouluillan hämärtämässä huoneessa: "Rakas pikku Aune,
sinä pelkäsit nokista kättäsi siitä syystä, että sydämesi on puhdas.
Siellä ei ole tahrapilkkuja. Puhtautesi kuvastui äsköisessä itkussasi.
Kunpa, pulmuseni, aina säilyttäisit puhtautesi. Sielun puhtauden
merkkinä on ulkonainen puhtaus. Hyvä Jumala! Suojele rakas lapsemme
kaikilta tahroilta maailmassa." -- Näin puhui äiti. Aune kuuli sen,
mutta hänen lapsen ymmärryksensä ei käsittänyt mitään siitä, mitä äiti
puhui. Tuli kuitenkin kerran aika, jolloin hän sen käsitti.

       *       *       *       *       *

On kulunut monta pitkää vuotta. Aune on jo kymmenen vuoden vanha. On
taaskin joulunaatto. Siunattu joulujuhla, joka aina on uusi vanhanakin.
Paljon on muuttunut seitsemässä vuodessa. Isä ja äiti ovat vanhentuneet
ja tulleet vakaviksi, vaativiksi. Entäs Aune sitten? Hänestä on tullut
mitä reippain koulutyttö. Tavallisuuden mukaan ovat koulut loppuneet
muutamia päiviä ennen joulua. Nyt puuhailee Aune äidin apuna, milloin
keittiössä, milloin juosten asioilla, milloin mitäkin tehden. Suuret
hikihelmet virtailevat pitkin otsaa ja poskia aina kaulalle asti.
Aunella on kovin kuuma, mutta ei hänellä ole aikaa sitä ajatella, onhan
nyt joulu ja joulukiireet. Tämä on ensimäinen joulu, jolloin Aune on
saanut yksin koristaa joulukuusen. Onhan siinä työtä! Ja joululahjat
sitten! Nekin ovat pantavat kääröihin, erikseen isän ja äidin. Kiire
sillä äidilläkin on. Siellä hän vain keittiössä puuhailee, tarvitseepa
useasti Aunenkin apua.

Vihdoin loppuu kiire. Lähenemistään lähenee se jännittävä hetki,
jolloin kuusen kynttilät sytytetään, jouluvirsi veisataan ja
joululahjat sinkoilevat ovesta sisälle.

Tuli hetki. Tuossa tulla tupsahti käärö lattialle. Se oli Aunelle.
Posket hehkuvina ja ilosta hypähdellen juoksi Aune ja kaappasi käärön
nauhasta. Mutta samalla huomasi hän molemmat kätensä olevan aivan
nokiset. Hiukan Aune säpsähti, mutta juoksi kuitenkin heti pöydän luo
avaamaan kääröänsä. Aune luuli, ettei kukaan huomannut hänen tahraisia
käsiään. Mutta äiti näki. Hän huomasi, että Aunen kädet olivat
tahraiset, ja että hän vain hiukan säpsähti ja katsahti ympärilleen,
jotta näkikö muka kukaan. Äidin mieleen muistui jouluaatto seitsemän
vuotta sitten, ja suuret kyynelkarpalot putoilivat hänen poskilleen.

-- Äiti! Mikä sinun on, rakas äiti? -- huudahti Aune ja aikoi
kiepsahtaa äitinsä kaulaan.

Äiti tarttui Aunen käsiin ja katsoi lempeästi häneen. -- Rakas lapsi!
Katsohan mitenkä tahrainen olet juhlien juhlina, sanoi hän. Aune
säpsähti taasen, vetäsi kätensä äidin kädestä ja pyyhkäisi niitä
valkoiseen esiliinaansa. Sekin tuli tahraiseksi. Aune punastui. Yhä
lempeämmin katsoi äiti häneen ja talutti hänet kanssansa tuolille
istumaan. Liikutettuna kertoi äiti, mitä oli tapahtunut seitsemän
vuotta sitten, kuinka Aune silloin oli peljännyt kauheasti nokista
kättään eikä suinkaan tahtonut sitä salata, ja kuinka äiti oli silloin
sulkenut hänet Jumalan suojeleviin käsiin.

Silloin ei Aune ollut ymmärtänyt äidin puhetta. Nyt hän ymmärsi.

Äidin kertomusta kuunnellessa vieri Aunen silmistä kyynel toisensa
perästä. Tulvanaan ne tulvivat poskille, leualle ja siitä valkoiselle
esiliinalle. Aune muisti nyt, ettei hän ole aina ollut läheskään niin
hyvä, kuin olisi pitänyt. Läksyt olivat useasti tulleet huonosti
luetuiksi ja koulussa hän oli aina ollut vihainen naapurin Annalle,
joka osasi läksynsä paremmin kuin hän. Koulutiellä oli hän katsellut ja
nauranut, kun pojat rääkkäsivät suntion kissaa, vaikka tietysti olisi
pitänyt kieltää. Kotona ei tullut aina totelleeksi isää eikä äitiä.
Joskus oli tullut heille valehdelleeksikin. Eiväthän ne suuria olleet
ne valheet, sellaisia pieniä hätävalheita, mutta nekin olivat rikoksia.

Kun Aunen kädet olivat jo puhtaat ja esiliina muutettu, putoili vielä
kyynel toisensa perästä sillekin. Muistui mieleen se Mäkelän Olli
raukka, joka oli ollut koulussa niin likainen ja samalla paha poika. Ei
Aune tahtoisi tulla sellaiseksi. Ei!

Vasta myöhemmin illalla tyyntyi Aune. Ei tahtonut tulla enään entinen
iloinen tuuli, mutta siitä huolimatta tuntui vähitellen siellä
sisimmässä niin suloiselta, niin rauhoittavalta. Mistähän se tuli?

Kun äiti seuraavana aamuna aikaisin tuli herättämään joulukirkkoon ja
istuutui Aunen vuoteen viereen, kiepsahti Aune äidin kaulaan ja kertoi,
mitä Jeesus oli hänelle tänä jouluna tuonut. Aune oli päättänyt ruveta
oikein hyväksi tytöksi. Niin hyväksi kuin syntinen ihminen suinkin voi,
ettei isän eikä äidin tarvitseisi milloinkaan itkeä hänen pahuutensa
tähden. Jeesus, jolla ei yhtään syntiä ollut, oli löytänyt tien Aunen
sydämeen ja Aune oli oppinut, että sydämen puhtaus ei osottaudu
ainoastaan sanoissa ja töissä, vaan myöskin ulkonaisessa puhtaudessa.

Liikutettuna puristi äiti rakasta Auneansa rintaansa vasten. Hänen
jouluilonsa oli nyt kaksinkertainen.



Syntymäpäivälahja,


Kalervo käveli vihaisin katsein, vaikka huomenna oli äidin
syntymäpäivä. Hänellä oli kaksi harmin syytä. Kun kerron ne, ette
varmaankaan kovin Kalervoa moiti.

Eilen oli hän kaksi tuntia liottanut pitkää purjelankaa puutarhan
lammikossa eikä kuitenkaan siihen ollut ainoatakaan kalaa tarttunut.
Sitä paitsi hän siinä onkiessaan sattui luiskahtamaan kylmään veteen.
Silloin kastuivat hänen kenkänsä, sukkansa ja jalkansa aivan polviin
saakka. Jos hän olisi mennyt ilmottamaan sen äidilleen taikka
palvelustytölle, olisi hän saanut kuivat sukat eikä siitä sitten olisi
ollut mitään. Mutta Kalervo ei ilmottanut. Hän ajatteli vain onkimista
eikä märkiä jalkojaan. Eilen illalla vielä olivat sukat niin märät,
ettei niitä tahtonut saada pois jalasta. Ja nyt oli mies-pahan
pää niin raskas kuin lyijynuija. -- Siinä oli yksi syy Kalervon
tyytymättömyyteen.

Toinen syy oli tällainen. Hän tiesi, että äidin syntymäpäivä oli
huomenna. Hyvä tuuma lahjoittaa kala äidille täytyi jättää, kun
onkimisesta ei tullut mitään. Hän oli sen sijaan tänä aamuna suurella
vaivalla pannut kuntoon vanhan jousipyssynsä aikoen antaa sen. Mutta
silloin tulee vanha Mari ja sanoa tokaisee: "Oletko sinä höperö, poika?
Ei äiti jousipyssyllä mitään tee!"

Kummako jos Kalervo tuskitteli? Eihän hän tietänyt, minkä lahjan
keksisi, jota ei Mari sanoisi mitättömäksi. Hän astuskeli karjakartanon
puolelle ja kiipesi ullakkoon, jossa säilytettiin heiniä. Silloin...
niin, mitä tämä merkitsi? Heinäläjästä hyppäsi kirjava kana. Ja se
vasta kirkui ja kaakatti! Kun Kalervo uteliaana lähestyi sitä paikkaa,
huomasi hän heinissä kahdeksan valkeaa kaunista munaa. Vaikka hänen
päätään kivisti, hypähti hän riemuissaan:

"Olen löytänyt! Nämä lahjotan äidille!"

Hän kääri heinistä kokoon soman pesän, latoi siihen munat ja laskeutui
sitten kiireesti alas kukkia etsimään. Pientareelta löysi hän
orvokkeja, päivänkakkaroita ja keltasia voikukkia. No asetti hän pesän
ympärille. Kyllä se silloin näytti kauniilta! Hän kantoi sen
tyytyäisenä entiseen paikkaan. Aamulla varhain kertoo hän sitten asian
äidilleen ja vie hänet lahjansa ottamaan.

Mutta toisin kävi. Hellä äiti katseli jo iltasella useasti rakasta
poikaansa huolellisin silmin, koetteli hänen kylmiä käsiään ja kuumaa
päätään, vieden hänet sitten vuoteeseen sekä antaen hänelle lasillisen
vaapukkamehuvettä. Se tuntui Kalervosta hyvältä, mutta taudin tuloa ei
se voinut estää. Hän kieppui koko yön vuoteellaan sinne tänne kuumeen
vallassa. Aamulla hän ei tietänyt mitään äidin syntymäpäivästä.
Kaupungista tuli vanha ystävällinen lääkäri, tutki pojan valtimoa,
pudisti päätään ja määräsi suuren pullon lääkettä, joka näytti
kauniilta, mutta maistui pahalta. Kalervo hankasi päätään pieneen
tyynyyn, näki unta kukkasista ja huusi usein: "Äiti, äiti, kirjava kana
ei saa mennä pesään, se on minun!" -- "Ei, ei, kyllä minä ajan sen
pois", lohdutteli äiti, vaikka ei tietänyt, mitä poika tarkotti.

Niin sairas alkoi vähitellen parata. Kuume katosi, päänpakotus taukosi.
Kalervo oli jälleen iloinen ja pyysi leluja sänkyyn. Muutamien päivien
kuluttua lupasi lääkäri hänen istua. Ja hän istui, vaikka olikin kalpea
ja laihtunut. Säteilevin silmin katsoi hän ulos ikkunasta nähdäkseen
hevoset, lehmät, kanat ja kyyhkyset.

"Jos ilmat pysyvät näin lämpiminä, saa poika oleksia hiukan ulkona",
oli lääkäri sanonut. Äiti veikin hänet puutarhaan. Siellä hän ihaili
sinistä taivasta, auringonpaistetta ja kukkia. Niin, kukkia!

"Äiti, äiti", huusi hän niin äkkiä, että äiti ihan säikähti, "onhan nyt
sinun syntymäpäiväsi!"

"Ei poikaseni", vastasi äiti nauraen, "siitä on jo kolme viikkoa, yhtä
kauan kuin pienen Kalervoni sairastumisesta".

Kalervo mietti hetkisen. "Kuule, äiti", sanoi hän sitten, "minulla oli
sinulle lahja. Se on heinäullakossa."

"Nyt et vielä jaksa sinne kiivetä, lapseni. Antaa sen olla siellä
muutamia päiviä, eihän se ketään vahingoita."

Mutta Kalervo tuli niin onnettoman näköiseksi, että äiti pyysi erään
vanhan rengin nostamaan pojan ullakkoon.

Kalervo syöksyi heinäläjälle, jonka hän vielä hyvin muisti ja kirkasi
riemuissaan. Äidin täytyi kavuta katsomaan, vaikkei hän tällaista
kiipeilemistä suosinutkaan.

Kevyt Kalervo tanssi pesän luona ja huusi: "Äiti, äiti, katso
syntymäpäivälahjaasi!"

Mitä sitten äiti näki?

Irtonaisessa pesässä heinillä oli kuusi pientä piipittävää kananpoikaa.
Seitsemännestä munasta pyöreä eläin juuri ulos pyrki. Kahdeksas muna
oli halennut eikä siitä voinut poikasta kehittyä. Kirjava kana seisoi
pesän vieressä ja oli kovin vihainen, sillä se pelkäsi, että siltä
riistetään poikaset.

"Niin, äiti", Kalervo vakuutti, "tässä on tekemäni pesä ja löytämäni
munat. Mutta niistä on nyt tullut kananpoikia. Eikä kukkia ole enää."

Äiti huomautti, etteivät kanat rakasta kukkaiskaunistuksia.

Renki otti sitten kanan, vaikka se räpyttikin kovasti siipiään, ja äiti
vei pesän. Yhdessä he auttoivat Kalervon tasaiselle maalle.

Alhaalla annettiin kirjavalle kanalle hyvästi ruokaa. Se oli näet niin
uskollisesti hautonut pesäänsä, ettei ollut malttanut ruokaakaan etsiä;
siitä syystä oli se yhtä laiha kuin Kalervokin.

Seitsemästä pienestä kananpojasta tuli seitsemän kirjavaa kaunista ja
vahvaa eläintä, kolme kukkoa ja neljä kanaa. Äidille on myöhästyneestä
syntymäpäivälahjastaan ollut paljon iloa.



Kertun ja Erkin joululahjat.


Talvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella
pakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien
sisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. --
Mutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin
alkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja
aurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi,
silloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle
ja saaristoihin.

Silloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija,
joka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt
tulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta.
Meren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat
aallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden,
johon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.

Kertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä
taiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa
ei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan
voittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.

Mutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki,
kuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja
eräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita,
jotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki
valmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.

Kun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva
luvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka
oikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli
luvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. -- Isä saisi tulla
hakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille
ostoksille.

Tämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin
ikävältä, kuin muutoin olisi ollut.

Joulu läheni lähenemistään.

Jo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat
odottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain
he laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi
kaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan,
ettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö,
-- seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.

Sinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli
mielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät
menevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. -- Erkin
mielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta
junasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä
meidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.

Näihin mietteihin lapset nukahtivat.

Varhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä
matka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari
muuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.

Erkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden
vuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän
kaupunkiinlähdöstä.

-- Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään,
aivankuin olisi liian kauan nukkunut.

-- Täällähän minä vielä olen.

-- Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!

-- No muistanhan minä.

-- Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.

-- No kyllähän minä, nukuhan vain!

Tuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän
laskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen
korville.

-- Isä! Isä! huusi Kerttu.

-- No muistanhan minä joululahjanne, kun olette pitkin talvea niistä
jutelleet. Nukkukaahan levossa! Niin isä penäsi.

-- Onko se aivan varma?

-- Onhan tuo!

Isä läksi. Kiireesti asteli hän eteenpäin päivän sarastaessa, ja
tuokion kuluttua hän hevosella jatkaa matkaa kaupunkia kohti.

       *       *       *       *       *

Kaupungissa oli hyörinää. Kiirettä kaikilla, varsinkin näin
jouluaattona. Oikein ihmeekseen Risto-kalastaja katsoikin, miten yksi
riensi sinne, toinen tänne. Hän oli jo toimittanut asiansa, tehnyt
ostoksensa ja käynyt noutamassa lasten joululahjatkin. Samoin olivat
hänen matkatoverinsakin.

-- Mutta kun tässä nyt on niin hyvää aikaa, niin käydäänpä ryypyllä!
ehdotti saariston Matti.

-- Eihän tuo ole hullumpaa, varsinkin kun on näin kolea ilma, tuumaa
Antti.

-- No mitä sinä tuumaat, Risto, tuletko mukaan, vai?

Riston olisi tehnyt mieli sanoa ei, mutta kun oli joutavaa aikaa, niin
ei tuo nyt vaarallista saattane olla.

-- Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa,
muistutti Matti.

-- No, jos tuota nyt sitten... Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan
ja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.

Sielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä.
Toiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä
toiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa
kuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.

Kovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti
takaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan
lämpimäkseen -- ja onhan tässä aikaa -- --

Nopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja
toisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä
sitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.

-- No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!

-- Niin, mitäpä sitä säästää!

Mutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä
pitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.

-- Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.

-- Mitä sinä joutavia!

-- Älähän hätäile, Risto! Joudutaanhan me vielä, vaikkei niin
hengenhätä olekaan.

Risto ei saanut rauhaa. Odottavat kai kotona -- ovat ehkä jo
huolissaan. Entä lapset sitten, jotka niin hartaasti ovat toivoneet
joululahjojaan!

-- Eiköhän sittekin lähdetä jo?

-- Emmehän nyt vielä toki.

-- Mitäs turhia juttelet!

-- Silloin minä lähden yksin. Minua lapset odottavat kotona, en voi
viipyä.

Risto-kalastaja meni. -- Hänen toveriensa punaiset kasvot vetäytyivät
pilkalliseen nauruun, kun Risto painoi lakin päähän. Mutta hän ei enää
välittänyt. Hän kokosi tavaransa ja taakseen katsomatta jätti hän
kapakan meluineen ja kirouksineen.

       *       *       *       *       *

Alkoi jo hämärtää.

Kerttu ja Erkki juoksivat tuontuostakin akkunaan, nähdäkseen, eikö isää
jo kuuluisi.

-- Koska isä tulee? kysyivät he kyllästyen odottamiseen.

-- Heti, lapsukaiset, huomautti äiti.

Taas alkoivat he puuhaamaan joulukuusen ääressä, mutta ei siinä ollut
mitään tekemistä. Kuusi oli jo kauan ollut valmiina. Yksinkertaisena se
seisoi keskellä permantoa lasten ihailtavana.

-- Eikö jo sytytetä, äiti? kysyi Erkki.

-- Annetaan nyt olla, kunnes isä tulee.

-- Niin, isähän on vielä poissa. --

-- Mutta miksi ei isä sitten tule, kun tietää meidän odottavan? sanoi
pikku Kerttu mennen akkunan luo. Mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei
hän nähnyt mitään.

-- Jo tulee isä! iloitsi Erkki rientäen ovelle... mutta ei sieltä isä
tullutkaan.

-- Kuinka isä voi kulkea, kun on niin pimeä? tuumi Kerttu mennen äidin
luo.

-- Kyllä hän voi ja tuo pikku Kertulle nuken. Ole vain rauhassa!

Kuitenkin oli äidin vaikea salata levottomuuttaan; sillä olisihan isän
jo pitänyt saapua; iltahan tulee jo myöhäiseksi.

Äänettöminä olivat kaikki kolme. Kerttu istui nurkassa taistellen unta
vastaan. Hän olisi niin mielellään mennyt nukkumaan, mutta se nukke! Se
hänen täytyi saada ensin. Erkki katsoi ikkunan ääressä pimeään iltaan.

-- Nyt isä tulee! huusi hän juosten ovelle.

Äiti luuli Erkin taas pettyneen. Mutta isä tuli kuin tulikin.

Nyt oli lasten ilo ylimmillään. Isä ei ennättänyt saada turkkia yltään,
niin kiire oli heidän joululahjoillaan.

Kerttu oli löytänyt lahjansa; ilosta loistaen näytti hän äidille
vihreäpukuista nukkeaan. Erkki ihmetteli junaansa.

Kun sitten kuusi sytytettiin, niin silloin äidin ja isänkin silmät
ilosta säteilivät. -- Suurin ilo heistä kuitenkin oli katsella lastensa
viatonta leikkiä; Kertun huolenpitoa nukestaan ja Erkin kilpajuoksua
junansa kanssa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli joulupäivä.

Aamupäivällä, kun isä istui lukien isoäidiltä perittyä raamattua, tuli
Antti-kalastajan vaimo kiireesti ovesta. Hän oli aivan hengästynyt.
Hänellä oli jotain sanottavaa, mutta oli niin juossut, ettei saanut
sanaakaan sanotuksi.

-- Matti on -- --

-- Mitä on? -- Risto aavisti pahaa,

-- On hukkunut.

Syntyi äänettömyys. Lapset keskeyttivät leikkinsä. Isältä putosi
silmälasit. Onneton vaimo istui penkillä, pää käsien varassa.

-- Mutia miten? kysyi äiti.

-- He joutuivat kaupungissa hunningolle, ja kun sitten pimeässä tuli
ajaa kotiin, eksyivät pois tieltä, ajoivat väärin ja viimein tulivat
heikolle jäälle, jää murtui heidän aliansa ja siinä löysivät
hautansa --

-- Anttiko myös?

-- Ei, Antti pelastui; millä tavalla, sitä hän ei itsekään tiedä.
Vaatteet jäässä oli hän myöhään yöllä tullut kotiin.

-- Etkö sinä, Risto, tullutkaan hevosella?

-- En jäänyt odottamaan. Tulin jalkaisin.

Onneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.

Äiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut
kiusauksen, oli ollut vahva -- muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin
Matin vaimo.

Mielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä
joulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat
pelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin.
Heidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä
syystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin. --

Nyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan
kulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat
isän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin
tänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän
pehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. -- Ei koskaan
ole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.



Korven Kallen jouluaatto.


Kylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa
lumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää
kohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet,
jalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy
takaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen.
Ei apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin
ponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa
olla hänkin joulukirkossa.

Lyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu
pappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää
kenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä
poikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu
uunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki
ihmeissään.

"Mistä olet?" kysytään häneltä.

"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana", vastaa Kalle.

"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä."

Poika siirtyy nurkkaan, sieltä hän seuraa touhua tuvassa. Se on hänestä
niin suurta, ei hän koskaan ole nähnyt sellaista tuoksinaa. Eräs
palvelija kysyy sivumennessään häneltä, onko hän pyytänyt rouvalta
lupaa olla yötä. "En", vastaa poika. Hänet neuvotaan keittiöön, ja hän
kulkee sinne yli pihan. Oven suuhun hän seisahtaa, hattu unohtuu
päähän, kädet pyörittelevät repaleisia kintaita. "Mistä olet ja mitä on
asiaa?" kysytään häneltä. -- "Olen Korven huutopoika ja pyytäisin
yösijaa", on vastaus. "Olehan sitten, mutta pysy kiltisti tuvassa,
äläkä ole toisten tiellä", neuvotaan pojalle.

Kalle palaa tupaan. "Nouse uunille, ett'et ole jaloissa", käsketään
siellä, ja Kalle nousee. Hän riisuu nuttunsa, asettaa sen päänsä alle
ja laskeutuu pitkälleen. Uni voittaa matkasta väsyneen ruumiin, pieni
huutolainen nukahtaa.

Kun hän herää, on tupa tyhjä, himmeä valo leviää pienestä
lamppu-pahasesta. Kallea pelottaa. Unisena kompuroi hän alas, haparoi
ja tulee pihamaalle. Peloissaan hiipii hän keittiön eteiseen ja
kuuntelee. Hän raottaa ovea, siellä ei ole ketään. Hän menee sisälle ja
katselee ihmetellen kiiltäviä astioita. Mutta äkkiä seisahtaa hän,
sisältä kuuluu laulua. Hän aukaisee ovea, laulu kuuluu yhä selvemmin,
hän tirkistää oven raosta, mutta ei näy ketään. Hiljaa hiipii hän
sinne, sieltä on ovi auki toiseen huoneeseen. Oi taivas, sitä hohtoa ja
kirkkautta, mikä sieltä välkehtii!

Keskellä salia seisoo kuusi, hopealle hohtava, kullalle kimaltava.
Salon poika luulee unta näkevänsä. Laulu jatkuu, repaleinen poika
lähestyy salin ovea. Nyt hän on kynnyksellä, ja kuin lumottuna seisoo
hän siinä, ihmetellen katselee hän häikäisevää kirkkautta. Kuusessa
huomaa hän paperin, johon on jotain kirjotettu säteilevin kirjaimin,
hän tavaa: "m-meil-le-meille, meille", etemmäs ei hän pääse. Laulu
loppuu. Pappi alkaa puhua. Kalle koettaa kuunnolla, mutta pian kiintyy
hän taas kuusta katsomaan. "Meille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja.
Jumalan poika tuli taivaan kirkkaista saleista meitä auttamaan", kuulee
hän papin lausuvan. Kalle heristää korviaan, jotain ihmeellistä kertoo
pappi. Mummo on puhunut Jumalasta, hän on uhannut Kallea Jumalan
rangaistuksella silloin, kun Kalle on ollut tottelematon, ja Korven
pieni huutopoika pelkää Jumalaa enempi kuin vaariakin. Aivan toisella
tavalla kuulee hän nyt puhuttavan Jumalan pojasta. "Hän mahtaa olla
mummoakin parempi", ajattelee Kalle. "Koska hän tänään on syntynyt,
tahdon minäkin hänet jo tänään nähdä", päättää hän pienessä päässään.

Kalle miettii -- miettii. Hän ei huomaa, kuinka puhe on päättynyt,
tau'onnut laulukin, ja palvelijat nousevat lähteäkseen. Joku ottaa
Kallea kädestä, hän vastustaa: "Minä tahdon nähdä sen, josta pappi
puhui." "Lähde vain, ei hän nyt ole syntynyt, et sinä voi häntä nähdä."
Kallen täytyy seurata. Keittiössä annetaan hänelle puurokuppi, vähän
maitoa ja leipäpala. "Mene tupaan syömään", käsketään hänelle. Itku
pyrkii väkisinkin vetämään väärään suupieliä, mutta sanaa sanomatta
ottaa hän ruokansa ja kulkee pimeän pihamaan yli puolihämärään tupaan.
Miks'ei hän saanut enää olla salissa tai edes keittiössä, miksi
käskettiin hänet yksin kolkkoon tupaan? Oi jospa mummo olisi täällä tai
se Vapahtaja, josta pappi kertoi!

Pöytää vasten painuu pää, kyyneleet vierähtävät poskille, hän nyyhkii
ääneensä. Mutta vähitellen riutuu ääni -- hän nukkuu.

"Mummo, mummo, katso, tuolla aukee taivaim kansi ja hän astuu alas. Oi
jospa hän tulisi meille! Juuri meille kerrottiin hänen syntyneen. Mutta
tuonne hän laskeutuukin, tuonne pappilan komeaan saliin. Miks'ei hän
tule meille? Mummo, minä tahtoisin nähdä hänet, vie minut hänen
luokseen". Kalle on koettavinaan päästä hänen luokseen pappilan saliin.
"Mene tupaan huutopoika", käsketään taas keittiössä. Niin tylyjä ovat
kaikki, hänkään ei huoli orvosta huutolaisesta. Kalle itkee... itkee
unissaan.

Kun palvelija saapuu tupaan vuoteita tekemään, näkee hän puurokupin
koskemattomana ja leipäpalan sen vieressä. Pää kovaa pöytää vasten
nyyhkii pieni Kalle. "Mummo, älä jätä, älä! Hän jätti, älä sinä jätä!"
Niin sopertaa poika unissaan. Palvelija laskee kätensä hänen hikiselle
päälleen ja ravistaa sitä. "Mum", on pojan huulilla vielä
herätessäänkin. "Miks'et syö'?" kysyy palvelija, mutta äänetönnä
pyyhkii Kalle kosteita kasvojaan. "Syö nyt, äläkä ikävöi!" lausuu
palvelija.

"Minkätähden oli kuusi siellä salissa?" kysyy Kalle.

"Joulun kunniaksi, Vapahtajan Jeesuksen muistoksi."

"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi
minua hänen luokseen?" tiedustaa poika.

"Siitä on jo kauvan -- hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän
taivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin", vastaa palvelija.

Hän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa.
Koruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa
huutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun.
Yhdessä Kallen kanssa hän laulaa:

    "Lasten parhain, ystävä
    Vapahtaja Jeesus on --"

Nyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin,
vaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.

Kauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat
vuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala
koskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat,
kuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan
sydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja
rakkautta orvon repaleiseen rintaan.

Kalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille
paneutuu hän nukkumaan -- onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on
pimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.

"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on --" Niin hän lausuu hiljaa
pimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.

Keittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo
sydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen
huutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö
leviää rauhallisena yli maan.



Naapurit.

Muistelma entisiltä ajoilta.


Korkealla, puuttomalla mäellä aivan kotitaloni vieressä oli pieni
mökki. Se oli mielestämme viehättävin ihmiskoti, sen asukkaat maailman
hauskimpia ihmisiä.

Mökissä asui vanha mykkä mies ja hänen yhtä vanha pieni sisarensa.

Kesät, talvet aamusta iltaan he puuhailivat ahkerina kuin muurahaiset
vetäen korsia yhteiseen kekoon.

Velimies, joksi sisar häntä nimitti, hoiti pientä perunamaata, onki,
kantoi metsästä suuret taakat risuja polttopuuksi ja paikkasi
kyläläisten jalkineita.

Katri sisar perkasi ja suolasi kalat, kokosi marjoja, teki vastoja ja
vispilöitä, vieläpä pieniä noitatemppujakin kylän taikauskoisten
emäntien pyynnöstä. Siitä avusta emännät pistivät hänelle milloin
pääliinan, milloin pellava- tai villanassakan.

Kerran saimme luvan mennä heidän luokseen. Monta kesäpäivää odotimme
kärsimätönnä, että mökin suljettu ovi aukeaisi ja sen asukkaat
tulisivat kotiin, niin että pääsisimme vierailemaan.

Tuolla jo Katri tulee. Hänellä on lyhyt kotikutoinen villahame,
suuriruutuinen liina päässä, karkeassa pakkopaidassa kiiluu hopeasolki.
Hän kantaa suurta lehvästaakkaa, mutta hyppää keveästi kuin nuori tyttö
kiveltä kivelle. Vietyään lehväkset tuvan taakse, ett'ei eteen roskia
syntyisi, kuiskaa hän parisen kertaa ts, ts! -- Silloin valkoinen kissa
hypähtää piilopaikastaan suoraan emäntänsä syliin. Se on Katrin
lelliteltävä lapsi.

Omituinen kunnioituksen tunne valtaa meidät tölliin astuessamme. Tämä
kaikki on heidän omaa tekoaan: eteinen kivilattioineen; pieni
ruokakonttori, jossa kootut talvivarat säilytetään. Ja itse tupa.

Ovi on niin matala, että lapsenkin täytyy sisään tullessa kyyristäytyä.
Mutta siisti ja puhdas on joka nurkka katosta lattiaan asti. Toisesta
yksiruutuisesta ikkunapahasesta näkyy jokilaakso taloineen, peltoineen,
ja etempänä kohoaa kirkontorni; toisesta näkyy kaivo ja polku.

Siinä jo velimieskin tulee onkivapa olallaan, musta lippalakki päässä
ja "sörtuutti" yllään. Tässä puvussa on hän mielestämme kovin arvokkaan
näköinen. Kun hänet sellaisena joskus kohtaamme kirkkomatkalla tai joen
rannalla onkimassa, niin olemme kuin vento vieraat toisillemme. Mutta
kotiasussaan -- piikkopaidassa ja -housuissa, musta sakea tukka,
keskeltä jakauksella -- sellaisena on hän tuttavamme, hyvä ystävämme.

Ikkunasta hän huomaa vieraat ja kiiruhtaa sisään. Viskaa leikillisesti
lakkinsa sekä takkinsa penkille, niinkuin nämä liikakorut häntäkin
vaivaisivat. Ja alkaa sitten omalla merkkikielellään kertoa päivän
tapahtumia.

Kylän pojat olivat nekin ongella, mutta eivät, huononpäiväiset, mitään
saaneet. Yhdeltä niistä olivat siimat sekä koukut jääneet veteen.

Hän pienentää lyhytteräisellä suutaripuukollaan tuvantakaisia, täyttää
piippunsa ja hakee hiilloksesta, vieläkö tulenkipinää löytyisi. Mutta
iloksemme ei sieltä mitään saa. Täytyy siis virittää tulla tuluksilla
taulapalaseen. Tämä sitten hehkuu punaisena pallerona piipun sydämessä,
kunnes koko sydän alkaa kyteä.

Piipunnysä hampaissaan istuutuu mykkä jalkineita paikkailemaan. Siinä
uusi ilonaihe. Hän pistää naskalilla reijän kengänpohjaan. Me saamme
panna siihen puupilkkeen ja lyödä vasaralla päälle. Moni pilke menee
siinä pilalle, monet lyönnit sattuvat suutarin sormiin, mutta hän ei
ole siitä millänsäkään, nauraa kanssamme taitamattomuudellemme.

Katri on sillävälin ottanut kalat kontista ja perkaa niitä mökin
takana. Kissa naukuu hänen vieressään. Se odottelee herkkupaloja.
Uimarakkulat on ruokkija koonnut kivelle. Me kiiruhdamme sinne niitä
rikki paukuttamaan. Tallatessa antavatkin ne oivallisen pamauksen.

Sattuipa vielä niin hyvin, että meitä pyydetään illalliselle. Katrilla
on uunissa marjamämmiä, jota emme kotonamme saa. Sitä herkkua pitää
vieraille antaa. Velimies vuolee pienet puulapiot, sillä lusikoita ei
ole muille kuin talonväelle.

Isäntä istuu vieraineen penkille, emäntä pienelle jakkaralle. Eteemme
ja polvillemme pannaan pöytälauta, sillä pöytää ei mahdu mökkiin.
Laudalle nostetaan höyryävä mämmipata. Siitä sitten jokainen ottaa
lusikallaan. Mutta eipä se meidän suussamme niin hyvältä maistukaan
kuin näyttää talonväestä maistuvan.

Illalla isäntäväet tulevat meitä saattamaan ulos portistansa ja jäävät
siihen paluumatkaamme katselemaan. Kotiportailta katsahdamme ylös
mäelle. Siinä vielä molemmat vanhukset seisovat mustina patsaina
punoittavaa iltataivasta vasten.



Onni.


1.

"Äiti", sanoi Alma Lund, "tahtoisin olla oikein onnellinen".

"Kukapa ei sitä tahtoisi", vastasi äiti hymyillen.

"Tahtoisin olla rikas ja kaunis. Minulla pitäisi olla kalliit vaatteet
ja hyvää ruokaa joka päivä. En tahtoisi tehdä työtä, vaan muuta mikä
huvittaisi, ja -- sitten tahtoisin vielä olla 17-vuotias."

Äiti naurahti. "Ja minkätähden jo 17-vuotias?"

"Silloin minua kutsuttaisiin neidiksi, minulla olisi pitkät hameet, ja
minä saisin tehdä mitä haluaisin."

"Olet 12-vuotiseksi kovin lapsellinen", sanoi äiti vähän huolissaan.
"Minusta on yhdentekevää, miksi ihmiset minua kutsuvat, kunhan vain
ovat ystävällisiä. Lyhyet hameet taas ovat paljon mukavammat kuin
pitkät; niitä ei tarvitse kannatella, eivätkä ne kulu niin pian."

"Se on totta se", sanoi Alma, "sitä en tullut ajatelleeksi".

"Ja sitten, lapsi kulta, luuletko, että 17-vuotias aina saa tehdä mitä
haluaa? Täytyyhän veljesi Valfridin olla aamusta iltaan kirjainsa
ääressä. Eikä hän lupaa kysymättä saa tehdä pitempiä hiihtomatkojakaan.
Ja Siiri-sisko sitten! Hän on jo täyttänyt 20 vuotta, ja yhtä kaikki
tekee hän konttorissaan työtä koko päivän; väsyneenä, väliin oikein
kalpeana hän iltasin sieltä palaa kotiin."

"Taitaa ollakin parempi olla vain 12-vuotias", sanoi Alma, "eihän
sitten tule niin pian vanhaksi, väsyneeksi, sokeaksi, harmaapäiseksi ja
ties miksi. Mutta, saahan toki toivoa itselleen rikkautta, hyvää ruokaa
ja hienoja vaatteita?"

"Saa kyllä", vastasi äiti vakavasti, "kun vain muistaa, että rikkaus on
lahja, josta meidän täytyy tehdä tili Jumalalle ja omalletunnollemme.
Hyvä ruoka on kyllä hyvä asia. Mutta tapahtuuhan välistä niin, että
rikas mies istuu hienolla valkosella pöytäliinalla, hopeakaluilla ja
monenlaisella hyvällä ruualla katetun pöydän ääressä, mutta ei voi
nauttia mitään; hänellä ei ole ruokahalua, tai saa hän kovia kipuja,
jos syö vaikka kuinkakin vähän. Huolimatta rikkaudestaan ei hän ehkä
saa nauttia muuta kuin kauravelliä, munia tai keitettyä maitoa."

"Sehän on kauheata, äiti!" huudahti Alma. "Mutta eikö Erkki-setä ole
onnellinen? Hänellähän on suuri maatila, hevosia, vaunuja, kauniit
huoneet, ja hän voi matkustaa ulkomaille joka vuosi?"

"Erkki-sedälläkin on vastuksensa, tuo kipeä jalkansa. Kun hänen aina on
pakko pysyä paikallaan, niin on hän käynyt kivulloiseksi. Hänen täytyy
joka kesä matkustaa kylpylaitoksiin. Lapsena Erkki-setä toivoi,
tulevansa upseeriksi ja luuli, että jalka kyllä paraneisi. Mutta jalka
ei parantunut, eikä hänestä niin muodoin voinutkaan upseeria tulla."

"Setä raukka! Ja minä kun luulin, että kaikki rikkaat ovat onnellisia!
Mutta Winterhjelmit, äiti? Heillähän on kaupungissa hirmuisen hienot
huoneet, miespalvelija ja vielä neitsytkin, jolla on valkoinen pieni
lakki päässään. Katrilla ja Lillillä on hienoimmat vaatteet koko
koulussa."

Surullisesti katsahti äiti Almaan. "Winterhjelmin vanhin poika karkasi
keväällä Amerikkaan ja Katri..."

Alma punehtui. "Äiti, minä tiedän... Katri... Katri oli varastanut --
oikein varastanut koulussa. Koko luokkamme silloin itki, me häpesimme
niin. Katri raukka! Lilli raukka! Heidät lähetettiin sitten
sveitsiläiseen kouluun. Ei, Winterhjelmit eivät ole onnellisia. Huomaan
sen nyt."

"Kyllähän rikkaus itsessään on hyvä lahja. Sillä voi auttaa muita ja
muodostaa omatkin olonsa hauskoiksi ja mukaviksi. Mutta rikkaus ei voi
varjella surusta eikä huolista, ei sairaudesta eikä kuolemasta, ei
synnistä eikä omantunnonvaivoista."

"Mutta rikkaat eivät tarvitse tehdä työtä?" virkkoi Alma vähän
epäillen.

Äiti hymyili. "Onkos työ sitten niin suuri onnettomuus?" kysyi hän
lempeästi.

Alma mietti vähän aikaa. "On", sanoi hän, "minun mielestäni on ikävää
lukea läksyjä, parsia sukkia tai kitkeä puutarhaa. Kaikki muu on ikävää
paitsi -- pikkuleipien leipominen ja kahvipöydän kattaminen, sillä
silloin saa aina jotakin, ja lämmin leipä tuoksuaa niin hyvälle."

"Sinä pikku laiskuri ja herkkusuu!" huudahti äiti. "Sinä et ole koskaan
koettanut olla toimettomana. Jos nyt voisitkin laiskotella kokonaisen
kauniin kesäpäivän, niin saatpa nähdä, että täysi-ikäisenä käy
työttömänä olo pitkäksi."

"Luuletko niin, äiti?"

"Luulen kuin luulenkin. Tunnen ihmisiä, jotka eivät tee työtä. He ovat
aina tyytymättömiä, väsyneitä, haluttomia ja hakevat vain huvituksia
ajan kulukkeeksi."

"Hm", sanoi Alma, "kun ajattelen asiaa, niin muistan Katri ja Lilli
Winterhjelmin kerran sanoneen, että heillä loma-aikana on aina niin
ikävä. Heidän ei tarvitse parsia sukkia eikä kattaa pöytää. He
kertoivat, että he silloin usein nukkuvat kahteentoista saakka, niin
että päivä tuntuisi lyhyemmältä. Kun sattui sadesää, olivat he ihan
epätoivossa, kun eivät koko päivää jaksaneet kertomuksiakaan lukea. En
silloin ajatellut, että syy tällaiseen haluttomuuteen oli siinä,
etteivät he tehneet työtä. Äiti kulta, olenpa minä puhunut paljon
tyhmyyksiä tänään", sanoi Alma. "Sano, äiti, mikä sinun mielestäsi on
onnea?"


2.

Äiti veti pikku tyttönsä luokseen, suuteli häntä ja sanoi lempeästi:
"Ihmisillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä onni on. Minun
mielestäni on se ihminen onnellinen, joka on terve, hyvä ja toimelias,
jolla on tyytyväinen luonne ja joka ajattelee enemmän muita kuin
itseään."

Alma mietti vähän aikaa. "Terve minä olen", sanoi hän sitten, "ja hyvä?
-- niin tahdon koettaa, koettaa olla oikein hyvä. Hyvät ihmiset ovat
niin hauskoja, niinkuin esimerkiksi Anna-täti. Ja sitten toimelias!
Olenko minä toimelias, äiti?"

"Olet. Sinä olet ahkera koulussa ja kotona olet pikku oikea käteni, kun
Siiri sisko on poissa."

"Mutta tyytyväinen luonne -- eikö niin? Onko minulla sitä, äiti?"

Äiti nauroi. "En oikein tiedä. Olet toivonut rahoja, hyvää ruokaa,
hienoja vaatteita ja vielä 17 vuoden ikääkin."

"En enää ajattele niitä", sanoi Alma. "Tavallisesti meillä on hyvää
ruokaa ja seitsemäntoista vuotta täytän viiden vuoden perästä. Kyllähän
minä soisin, että minulla olisi kauniimmat vaatteet ja paljon enemmän
rahaa, mutta olen tyytyväinen siihen, mitä on -- koetan olla
tyytyväinen. Minä saan nyt 4 markkaa kuussa. Winterhjelmin tytöt saavat
tosin 12 markkaa, mutta monella tovereistani ei ole kuin 1 markka, ja
toisilla ei ole sitäkään. Ilma Heinollakaan ei ole mitään, ja kuitenkin
on hän iloisin tyttö koko luokalla. Olikos sitten vielä muuta?"

"Ajatella enemmän muita kuin itseään", vastasi äiti.

"Luulen, että minä ajattelen vain omaa itseäni. Mutta tahtoisitko,
äiti, auttaa minua ajattelemaan muita?"

"Kernaasti!"

"Ja iskeä silmää, kun sattuu tilaisuus ilahuttaa tai auttaa muita?"

"Kyllä, tyttöseni."

"Hyvä! Mutta, äiti, älä sano mitään Valfridille ja Tommolle, he vain
nauraisivat. Tahdon auttaa heitä ja tehdä heidät onnellisiksi, mutta he
eivät saa huomata mitään. He jo pitävät itseänsä herroina. Sitten on
minulla Tessu ja Piiju! Ei ole vaikeata olla heille hyödyksi. Tessu on
onnellinen, kun saa kuulla satuja, ja Piiju oikein loistaa ilosta, kun
häntä keinussa kiikuttaa. Mutta isä ja äiti? Mitä voisin tehdä teidän
hyväksenne?"

Äiti vastasi: "Lapset valmistavat vanhemmilleen suurimman onnen
käyttäytymällä hyvin ja seuraamalla vanhempiensa neuvoja. Jokaisessa
kodissa sattuu sitäpaitsi pienelle tytölle monen monta tilaisuutta olla
heille iloksi ja avuksi."

"Tiedän, mitä tarkotat. En ole muistanut koota isän sanomalehtiä enkä
tuoda hänen tohveleitaan, kun hän tulee kotiin. Tahdon tehdä
parannuksen. -- Ja nyt täytyy mennä pöytää kattamaan. Äiti! Tuotanko
kellekään onnea, kun keitän kahvia ja katan pöydän?"

"Jos teet sen hyvin, niin valmistat iloa isoille siskoillesi, ja
saavathan Sohvi ja Kaisa sill'aikaa levähtää, lukea, kirjottaa tai
ommella omiksi tarpeikseen."

"Minä siis voin tehdä palvelustytötkin onnellisiksi!"

Alma kiiruhti askareilleen, niin että lyhyet hameet vain lehahtivat.
Keittiössä hän hääri kahvipannuineen, kiiti sitten tuomaan kellarista
kermaa ja ottamaan ruokasäiliöstä vehnäsiä. Koko ajan lauleskeli hän
iloisia lauluja. Välistä hän löi vakavaa Tommo-veljeään olkapäälle tai
antoi Tessulle rusinan tai suuteli pikku Piijua. Suorittuaan hiuksensa
juoksi hän ilmottamaan, että kahvi oli pöydässä.


3.

Almalla oli hyvä ystävä, voudin Reetu. Tyttöset olivat samanikäisiä, ja
yhdessä olivat he leikkineet siitä saakka, kun pysyivät istuallaan
lattiamatolla. Reetu kävi kansakoulua ja Almalla oli kotiopettajatar.
Alma opetti Reetulle saksalaisia sanoja ja Reetu opetti Almaa
lypsämään. Yhdessä he tekivät puutarhatyötä, josta Alman äiti maksoi
heille 10 penniä tunnilta. Yhdessä he parsivat sukkia, kun Reetu oli
saanut pikku veikkonsa nukkumaan. Kun Reetu pesi siskoilleen vaatteita,
niin puuhasi Alma nuken pesua. Alma auttoi voudin vaimoa kun tämä
leipoi reikäleipiä ja Reetu opetteli silittämään ja pieniä leivoksia
leipomaan kartanon keittiössä.

Nyt oli kesäloma, ja kun Alma oli jo pannut kaikki astiat paikoilleen,
meni hän Reetun luo.

Reetu istui portaalla pieni veljensä Pietari sylissään. Useita muita
lapsia leikki siinä läheisyydessä.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Alma istahtaen Reetun viereen. "Olen keksinyt
jotain hauskaa."

"Mitä?" kysyi Reetu uteliaana.

"Pitää ajatella muita enemmän kuin itseään", vastasi Alma. "Etkö tahdo
tehdä samaa sinäkin?"

Reetu katseli pikku siskojaan, ensin yhtä sitten toista. "Minulla ei
olekaan aikaa ajatella itseäni", vastasi hän vähän nolona. "Nämä lapset
tarvitsevat aina jotain. Jos he huutavat, niin isä toruu, jos he
satuttavat itseänsä, toruu äiti."

"Mutta kun auttaa muita ja tuottaa heille iloa, niin tuntee itsensä
niin onnelliseksi", arveli Alma.

Reetu silitteli pikku veikon mekkoa, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hän
ei oikein ymmärtänyt, mitä Alma tarkotti. Viimein hän sanoi: "En tiedä,
kuinka onnellinen olisinkaan, jos saisin tämän pojan nukkumaan. Porsas
vinkuu nälissään tuolla lätissä, ja kun äiti tulee rannasta, niin
suuttuu hän, jos se on saanut nähdä nälkää."

"Kuule Reetu, minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Anna tänne pikku
Pietari niin hoidan minä häntä sillaikaa, kun sinä annat porsaalle
ruokaa."

"Tässä on", huudahti Reetu iloisena. "Hänet on äsken pesty, saat ottaa
pelotta syliisi."

Reetu juoksi navettaan päin ja Alma puhutteli pikku Pietaria. Tommo oli
luvannut ottaa Alman pitkälle veneretkelle -- Alma huokasi -- niin
armollinen ei Tommo usein ollut --, mutta ei auta, täytyy ajatella
muita enemmän kuin itseään. Aivan oikein! Tuolla tulee jo Tommo.

"No, Alma, tule pian!"

"En voi, Tommo, en nyt juuri, minun täytyy auttaa Reetua." Itku pyrki
kurkkuun nousemaan.

"Heitä poika nurmelle ja tule pois! Minä en odota."

Hän meni. Alma nieli kyyneleensä. Tommo ei odota, sen hän kyllä tiesi!
Mutta sitten hän taas koetti ajatella, että hän tällä tekisi Reetun,
hänen äitinsä, vieläpä pikku porsaankin onnelliseksi. Hän hyräili
hiljaa itsekseen, ja poika nukkui hänen syliinsä. Kun Reetu tuli
takaisin, kantoi hän veljensä kehtoon ja sanoi Almalle: "Kiitos, Alma
kulta! Nyt saan levähtää vähän ja sitten pesen astiat ja panen
puuroveden tulelle. Oi, kuinka hyvä onkaan, että tuo poika nukkui."

Alma riensi rantaan. Tommo oli lähtenyt. Sydäntä kirveli.


4.

Reetu ja Alma keskustelivat sitten usein siitä, miten työskenteleminen
muitten hyväksi tekee ihmisen onnelliseksi. Alma oli Reetua vilkkaampi
ja sai hänet tavallisesti ajatuksiaan ja puuhiaan ymmärtämään, Reetulla
oli niin paljon työtä, ett'ei hän ehtinyt juuri muuhun. Koulussa oli
läksyt ja kotona lapset ja porsas. Mutta kun hänessä kerran oli
herännyt ajatus, että oli hauskaa palvella muita, niin sai hän usein
tilaisuutta auttaa ja ilahuttaa ihmisiä. Koulussa tarvitsi joskus pieni
toveri hänen apuaan, kun läksy oli vaikea; joskus taas täytyi pelastaa
pienempiä kumppaneita suurempien poikien käsistä. Välistä hän sai sitoa
riepuja sormien ympäri, kun joku oli veistohuoneessa loukannut itsensä.
Reetu ei oikein uskonut, että porsas ymmärtäisi olla pahoillaan, kun
sitä potkittiin, mutta Alma vakuutti, että kyllä se sen ymmärtää yhtä
hyvin, kuin Pietari ymmärsi, kun häntä lyötiin. Reetu lupasi tästedes
olla kärsivällinen sekä poikaa että porsasta kohtaan. Vaikeata se kyllä
oli. Molemmat kirkuivat vähimmästäkin syystä, molemmat pyrkivät
karkuun, Pietari kehdosta ja porsas lätistä.

Alma oli puhunut hyvin vakuuttavasti Reetulle, mutta hänestä itsestään
oli usein hyvinkin vaikeata ajatella muita enemmän kuin itseään.
Hänestä tuntui kuin Valfrid ja Tommo aina muistaisivat vain itseään,
pitäisivät huolta vain omasta mukavuudestaan ja omista huvituksistaan.
Eivät he ollenkaan huomanneet niitä pieniä palveluksia, joita pikku
Alma-sisko heille teki. Ne olivat heidän mielestään aivan luonnollisia.
Mutta äiti oli muitten hyväksi, ja hän kyllä huomasi pikku tyttönsä
pyrkimykset ja palkitsi häntä ystävällisin katsein.

"On niin hauskaa, kun äiti tietää, että koetan olla kiltti", sanoi Alma
väliin. "Ikävää on ponnistaa voimiaan, jos ei kukaan sitä kuomaa."

Muutamana päivänä oli Alma käynyt naapurikylässä asioilla, ja palasi
nyt sieltä kotiin.

"Äiti", huudahti hän, "ei taida olla yhtään päivää, jona ei voisi
jotain toisen hyväksi tehdä".

"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi äiti hymyillen.

"Se koskee Juntulan Liisua. Hän istui tien vieressä itkien sitä, ett'ei
hän enää syksyllä pääsekään kansakouluun. Kaksi vuotta on hän koulua
käynyt, ja nyt osaa hän isän mielestä kylliksi sekä lukea että
kirjottaa. 'Onko isäsi sitten köyhä?' kysäsin. 'Ei suinkaan', vastasi
Liisu. 'Onhan meillä iso talo ja veljeni ansaitsevat jo työllänsä.'"

"'Mennään isäsi luo asiasta puhumaan', sanoin minä. Mutta Liisu ei
uskaltanut. Minä lähdin silloin yksin. Juntulan isäntä istui
pellonpientareella ja lepuutti hevostaan. Rupesin puhumaan Liisusta.
Ensin isäntä nauroi, sitten suuttui, mutta viimein kuitenkin lupasi,
että Liisu pääsee syksyllä kouluun. Eikö se ukko ollut kiltti! Minä
juoksin Liisun luo ja kerroin asiasta, ja nyt hän on onnellinen."

"Etkös sinä itse ole?" kysyi äiti.

"Olen. Sydän tuntuu nyt niin keveältä. Jahka tulen isoksi, rupean
työskentelemään koko maailman hyväksi, kaikkien köyhäin, murheellisten,
sairaitten, syntisten, hyljättyjen, vanhojen ja turvattomien hyväksi --
kaikkien niiden hyväksi, jotka tarvitsevat apua ja lohdutusta. Reetu
tahtoisi mennä seminaariin, sitten kun häntä ei enää kotona tarvita.
Hän sanoo, että hän kansakoulunopettajattarena saa tekemistä 30-40
lapsen kanssa joka vuosi. Hän rakastaisi noita lapsia, toimittaisi
köyhille vaatteita ja kirjoja ja keittoruokaa. Sitten kävisi joka
mökissä ja puhuttelisi äitejä, niinkuin hänen opettajansa nyt tekee.
Eikö se ole jalo päämäärä, äiti?"

"On kyllä, rakas lapseni. Meidän täytyy koettaa auttaa, että Reetu
pääsee seminaariin."

Siiri-sisarella oli kuukauden aikaa vapautta toimistaan. Sen hän vietti
kotonansa maalla. Ensin hän oli niin väsyksissä, ett'ei jaksanut muuta
tehdä kuin riippumatossa loikoa ja lukea romaaneja tai silloin tällöin
uida. Mutta sitten hän virkistyi, meni soutelemaan ja kävelemään ja
otti osaa kodin askareihin niinkuin ennen vanhaan. Silloin hän myöskin
näki nuoremman sisarensa puuhat.

"Alma on hyvin edistynyt sill'aikaa kun olen ollut poissa kotoa", sanoi
hän äidille. "Hän on niin kiltti ja ystävällinen."

"Jumala siunatkoon pikku tyttöäni", vastasi äiti liikutettuna. "Hän
koettaa tulla onnelliseksi muiden onnea valvomalla."



Kesäinen tarina.


Äiti oli lähtenyt Viertolan heinäniitylle ja jättänyt poikansa Yrjön ja
Riston räätikkämaata kitkemään. Jonkun aikaa pojat työskentelivätkin
ahkerasti, mutta sitten oikaisi Yrjö väsynyttä selkäänsä ja haukotellen
virkkoi:

"Tämä on niin ikävää työtä, Risto, että emmekö heitä valtaan koko
kitkemistä ja lähde ongelle? Ahvenetkin siellä jo varttuvat
suuruspalaa."

"Entä mitä luulisit äidin sanovan, kun hän näkisi, että räätikkämaa
onkin vielä kitkemättä?" Risto vakavana muistutti.

"Toruisi vähän ja siinä kaikki", naurahti Yrjö, mutta lisäsi heti
miehekkäämmällä äänellä: "Ja ehdimmehän tuon ongelta palattuammekin
tehdä, jos niikseen tulee."

"Minä en kuitenkaan lähde, ennenkuin olen saanut osani valmiiksi",
Risto lausui ja painautui jälleen entistä ahkerampana työhönsä.

"Mutta minä lähden. Hauskempihan sitä siellä on istua, kuin tässä
mullassa rypeä." Ja Yrjö haki kuopasta matoastiansa, heitti onget
olalleen ja lähti iloisesti vihellellen läheiseen rantaan.

Aurinko oli kohonnut keskitaivaalle. Suristen lentelivät hyönteiset
mettä hakien kukasta kukkaan, pehmyt kesätuulonen humisi leppeästi
puiden oksissa ja tuolloin tällöin kuului rannasta leikkivien lasten
iloinen kujerrus. --

"Mutta mikä se oli?" Risto karkasi pystyyn ja kuulosti, Toistamiseen
kuului rannasta kova avunhuuto. Hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti
sinne.

"Mitä täällä on tapahtunut?" hän hengästyneenä kysyi nähdessään siellä
lehtori Ahavan vanhemman tytön Annikin palvelustytön kanssa itkevän.

"Voi, hyvä Risto! Lyyli putosi järveen."

"Lyylikö?... Sanokaahan, kuinka se tapahtui?"

Saappaat lensivät Riston jalasta hietikolle.

"Tuossa se Näkkäkivellä laivaansa uitteli ja jalkansa livetti ja voi,
voi!..."

Annikki kätki kasvonsa esiliinaansa ja alkoi jälleen rajusti itkeä.

"No, no, älkäähän nyt! Ehkäpä saamme hänet vielä pelastetuksi." Takki
jo putosi Riston päältä.

Samassa alkoivat keltaiset kutrit näkyä veden pinnalla lähellä
Näkkäkiveä. Yhdellä harppauksella oli Risto kivellä ja tarttui käsin
hiuksiin kiinni, Ponnistettuaan hetkisen sai hän vedetyksi Lyylin
kivelle, josta kantoi hänet rannan pehmeälle nurmikolle lepäämään.

"Herra Jumala! Hän on kuollut!" huudahti Annikki, nähdessään sisarensa
kalpeana, liikkumattomana makaavan. Mutta kun Risto hetkisen liikutteli
pelastetun käsiä ylös-alas ja palvelustyttö ohimoita hieroi, niin
virkosi hän eloon.

Yhdessä lähtivät he sitten Viertolaan, jossa lehtori Ahava oli
kesävieraana, mutta Risto palasi jälleen työhönsä.

Kun äiti illansuussa palasi kotiin, oli hän hyvin iloinen huomatessaan,
että poikansa olivat kunnolla täyttäneet tehtävänsä.

"Sinäkin, Yrjö, olet tällä kertaa kitkenyt osasi ja aivan yhtä
puhtaaksi kuin Ristokin", virkkoi hän hyvillään.

Risto istui akkunanpielessä penkillä ja korjasi äitinsä haravaa, mutta
Yrjö loikoili sängyssään.

"Lehtori rouvineen näkyy tulevan tänne", virkahti Risto
akkunanpielestä. Tämän kuultuaan sitaisi äiti puhtaan esiliinan eteensä
ja silitti vähäsen hiuksiaan, ja Yrjökin nousi sängyn laidalle
istumaan. Samassa jo vieraat astuivatkin sisään.

"Kiitos sinulle, Risto, tämänpäiväisestä urhoollisuudestasi!" virkkoi
rouva tervehdittyään. "Lyyli oli vielä niin heikko, ettei hän jaksanut
itse tulla tänne, mutta toinnuttuaan lupasi hänkin tulla sinua
kiittämään."

"Eihän siinä mitään kiittämistä ole; jokainen poika olisi minun
sijassani tehnyt aivan samoin."

"Älä sano niin", puuttui lehtori puheeseen; "moni olisi hätääntyneenä
ja neuvottomana rannalle pysähtynyt. Ota tämä, urhoollinen poika,
vähäisenä kiitollisuuden osoituksena minulta!"

Kiiltävä kultaraha solahti Riston käteen.

"Toivon, että vastakin osotat yhtä suurta neuvokkuutta vaaran
hetkellä", jatkoi lehtori ja kääntyen äidin puoleen sanoi: "Kiitos
teillekin, joka olette noin kunnollisen poikasen kasvattaneet!"

"Minä olen niin hämmästynyt, että... mitä siis on oikein tapahtunut?"
äiti ihmeissään kysyi.

"Ettekö siis tiedä, että Ristonne pelasti meidän Lyylimme tänään
hukkumasta. Kerrohan, Risto, koko tapaus!"

Ja Risto kertoi. Kun hän oli lopettanut, sulki äiti hänet kyyneleet
silmissä syliinsä, huudahtaen:

"Ja tuosta et sinä virkkanut minulle sanaakaan!"

"Eikö se ole totta, äiti, että minä täytin ainoastaan velvollisuuteni?"
sanoi Risto katsellen suurilla ruskeilla silmillään luottavasti
äitiään.

"Niinpä kyllä, lapseni", äiti myönsi. Mutta rouva jatkoi:

"Lisätkäämme siihen kuitenkin, että täytit sen hyvin!... Ja nyt,
Jumalan haltuun!"

Kun vieraat menivät, kietoi Yrjö nyyhkyttäen kätensä äitinsä kaulaan ja
huusi:

"Äiti, anna minulle anteeksi!"

"Mitä nyt, lapseni?"

"Minä olen taas ollut tottelematon poika. Risto se oli, joka minunkin
osani kitki, sillä minä olen ollut ongella koko päivän ja revin siellä
housuni."

"Niinkö?" Äidin ääni oli lempeästi nuhteleva.

"Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, ja minä lupaan tulla myöskin
kuuliaiseksi pojaksi."

"Saat, lapseni", virkkoi äiti hellästi huomatessaan Yrjön rehellisestä
katseesta, että hänen aikeensa olivat vilpittömät. "Jumalan avulla
toteutukoon hyvä päätöksesi ja muistaos nyt tästä tapauksesta, että
hyvä Omatunto on ainoastaan velvollisuutensa täyttäneellä."



Joulu Syrjälässä.


    Kaukana sinisalolla,
    etähällä erämaassa,
    mistä kontio kutoisin,
    suden pentuset peräisin,
    tölli seisoa töllötti,
    pirtti pieni piilotteli.
    Syrjälä nimenä sillä,
    "Aatun mökki" mainehena.
    Siinä Aatami asuvi
    kanssa kasvavan perehen,
    toverina vaimo valpas,
    pikku pallerot ilona...

    Kesä kukkiva katosi,
    maahan lenti keltalehti,
    tuisku tukkesi kujaset,
    kinosteli karjan raitit...
    Pyhä saapuvi salolle,
    syntyjuhla Syrjälähän,
    sekös kiirettä keräsi,
    puuhan tuotti pikkusille.
    Päivä alkoi jo aleta,
    hämärä jo häiritellä,
    suuret touhut taukoavat,
    pikkupuuhat vain jälellä.

    Kirves Aatulla kädessä,
    joulupuita pilkkoavi;
    siinä pikkuset pinolta,
    sylen täyden sieppoavat,
    sitten tuiskuna tupahan,
    puhurina pirttisehen.
    Siellä syytävät sylyksen
    alle kiukahan kamaran,
    jotta permanto parahti,
    laudan liitos liikahteli.

    Äiti pannua pesevi
    kattiloita kirkastavi:
    "So, so", sormella varotti,
    "pukki pelkoa pitävi,
    jos on veljet vallattomat
    taikka suulahat sisaret.
    Menkääpä mäelle tästä
    joulukuusen katsontahan,
    hakuhun havun halutun".

    Silloin pikkuset pihalle,
    kasvavaiset kartanolle;
    pienet reutoiksen rekehen,
    suuret aisoihin asettui.
    Mielin kiitävät mäelle,
    kuusikkohon kiirehtivät;
    sieltä näppäävät närehen,
    joulutunnuksi tupahan.
    Kohta kuuluvat kujalla,
    tanhualla touhuavat,
    saattelevat saalihinsa
    lieden lämpimän lähelle.
    Kuusi kuurasta sulavi,
    huurtehesta hälvenevi,
    Aatu jalkahan asetti,
    keskelle tutun tupasen
    pirtin pienen permannolle.
    Lapset piirihin paneikse,
    siinä kuusen kunniaksi,
    keijuisina karkeloivat.
    Kävyt kuusessa koruina,
    kylmän helmet kynttilöinä,
    joulutuntu on tuvassa,
    pyhänpito pirttisessä.

    Kuka ulkona kolisi,
    kynnyksellä kompasteli,
    tarttui taidotta ripahan?
    Pienet piirinsä pysähti,
    äidin taakse turvautuivat,
    silmät siirtyivät ovehen
    aavistellen, arkaellen.

    Pukki työnnäikse tupahan
    tuohikonttinsa keralla;
    siitä lahjoja lateli,
    kelle lakin, kelle liinan,
    kelle kintahat koreat,
    kelle sukat sorjavarret,
    sitten pirtistä pakeni
    tanhualle tähtiyöhön.

    Siitäkös mikä meteli,
    riemu suuri riehahtihe!
    Kilvan kiittivät emoa,
    kättelivät kaitsijaansa.
    "Mutta missä on isämme?"
    marjahuulet huutelevat.
    Äiti pilkisti pihalle;
    "Taisi tallihin Pokulle:
    viedä viljat syötäväksi,
    mutta tuossa jo tulevi!"

    Isän tultua tupahan
    lapset leikkiä pitävät,
    mieli reipas rinnan täytti,
    sulotuntehet sydämen;
    puna poskilla rusotti,
    silmät säihki tähtösinä,
    kätöstä käsi hyväili,
    jalka polki permantoa.
    Isä kasvoilla kajastus
    sisimmästä sielustansa
    mielin katsovi kisoa,
    hymyellen hyppelöä...
    Äiti ääressä patasen,
    jossa puuronen porisi,
    hilskettä pikku pulujen,
    kisaa lapsikultiensa
    kaunokatsein seuroavi
    hymy hertas huulillansa --
    kyynel silmähän kihahti.
    Mitä miettivi emonen,
    aattelevi armas äiti? -- --
    Tätä tuumivi emonen
    äiti armas aattelevi;

    "Tokko puhtaana puluni,
    kullan murut kirkkahana
    sydämensä säilyttävät
    mailla maailman pahoilla,
    teillä tuntemattomilla;
    vieläkö ilo viaton,
    lapsiajan riemu runsas
    heillä silloinkin hupina,
    laulu yhtä laadullisna!"

    Pienet viimein jo väsyvät,
    pikku ressut raukenevat,
    pöytä katsehet keräsi,
    puurokuppi puolellensa.
    Aatu raamatun avasi,
    siitä pienille pakisi
    Betlehemin pilttisestä,
    Luojan lapsesta hyvästä,
    pienten yli-ystävästä,
    joka ihmisten iloksi
    syntyi, seimessä lepäsi,
    heille taivahan takasi,
    Isän armon ansioitti...
    Sitten virren veisasivat...
    Ääni hertasna helisi,
    joulurauha rinnan täytti,
    pyhä puhtaus sydämen.

    Äiti syömähän sijotti,
    pikku ressut puuroansa,
    siinäkös kävi kalina,
    herkin heiluivat lusikat
    punahuulien hyväksi,
    vahingoksi valkopuuron...

    Siunattua syötyänsä
    pienet pankolle pakovat,
    siellä hetkinen hälyä --
    sekin vihdoin vaikenevi.

    Tonttu hiipivä tupahan,
    Uni-Jukka uunin päälle,
    lapset uuvutti unehen,
    satumaille saattaeli...

    Päre sammui pihdissänsä
    pirtti tummaksi pimeni,
    hiillos hetken tuikahteli
    seki höydyksi hupeni...

    Kuuhut kaartansa kuleksi
    hopeoiden harjanteita,
    tähdet tietänsä valaisi,
    revontulet riemahteli;
    sunnuntai oli salolla,
    syntyjuhla Syrjälässä!...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Joulupukin jutelmia - Vuosikymmenen varrelta valittuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.