Title: Buchholzin perhe - Kuvailuja Berliinin elämästä
Author: Stinde, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Buchholzin perhe - Kuvailuja Berliinin elämästä" ***


BUCHHOLZIN PERHE

Kuvailuja Berliinin elämästä

Kirj.

JULIUS STINDE

Lyhennellen suomensi Aatto S.



Porvoossa,
Werner Söderström,
1886.



SISÄLLYS:

Kadulta katsoen.
Syntymäpäivä.
Musikillinen vävynpyynti.
Näyttelyssä.
Herra Buchholzin hammastauti.
Kummitusjuttuja.
Uudenvuoden aatto.
Magneetillinen koetus.
Perhevaunuissa.
Morsianilta kolmannessa kerrassa.
Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.
Kylpypaikassa.
Herra Bergfeldtin onnettomuus.
"Voille leivälle."
Ristiäiset.
Kesällä.
Elonkorjuu-juhla.
Salaisuuksia.
Emmin varasto.
Häät.
Häiden jälkeen.
Ensi pidot.
Eno Fritzin joulu.
Kotoista taidetta.
Muotokuva.
Uusi sukulaisuus.
Hieno seura.
Betti.
Onnettomuuden torstai.
Koetuksia.
Vävyni.
Eno Fritz.
Mitenkä kullekin käy.



KADULTA KATSOEN.


Pääkaupungin koillisosassa, Landsberginkadun varrella, joka kulkee
Aleksanderintorilta Fredrikinmetsikköön, on talo, joka eroaa kaikista
lähinaapureistansa vain siten, ett'ei sen alakerrassa ole mitään
puodin-ikkunoita, vaan sen sijaan on koristettu parilla pylväällä,
jotka arkkitehti on sommitellut, kun hän kerran tahtoi rakentaa
kreikkalaiseen tapaan, vaan erehdyksestä sai käsiinsä väärät
mallikirjat ruvetessaan piirustamaan talon pitkää seinää.

Mutta ne molemmat seinäpylväät, ulottuen alakerrasta toisen
kerroksen läpi aina kattoon asti, tuottavat kuitenkin talolle vähän
juhlallisen muodon, niin että se on paljon sievemmän näköinen kuin nuo
uudenaikaiset vuokrakasarmit, joiden tieltä vanhan Berliinin pikku
talojen on vähitellen täytynyt väistyä, vaan joita kuitenkin tapaa
vielä kaupungin koillisosassa, ikäänkuin odottelemassa alas repimistä.
Tuskinpa ne enää kauan sielläkään säilyvät, sillä jopa niidenkin
kohdalla kelloaan helistelee tuo hevosrautatie, joka on jo niin monta
vanhaa ja muinaista laitosta soitollaan hautaan saattanut.

Noilla väärin käsitetyillä kreikkalaispylväillä koristettu talo
kyllä vielä jonkun ajan pitää puoliaan, sillä kun se rakennettiin,
pudistelivat ihmiset päätänsä ihmetellen mahtavaa ja komeaa rakennusta,
joka tuli niin perin toisenlaiseksi kuin sen ympäristö. Aiottiinko sitä
muka asunnoksi jollekin prinssille tai kreiville! Tännekö ylhäiset
tulisivat Landsberginkadulle; eihän toki, hehän pysyvät "Unter den
Linden" ["Lehmusten alla", komein katu ja kävelypaikka Berliinissä]
tai Wilhelminkadulla, jossa muutkin palatsit ovat eikä näy puukengissä
juoksentelevia lapsia. Niin sanoivat ihmiset silloin, ja nyt, tuskin
miespolven ajan kuluttua, soveltuu tämä talo uudenaikaiseen Berliiniin
ainoastaan sentähden, että se aikanaan tehtiin kasvun varalle, niinkuin
pyhävaatteet kolmetoista-vuotiaille, joiden kädet ja jalat joka
vuodenneljänneksenä korttelittain jatkuvat. Tuosta luulopalatsista
on tällä välin tullut tavallinen, hyvä porvaristalo. Jos nyt
Aleksanderintorilta päin astuu pitkin Landsberginkatua, muistellen,
mitä kaikkia suuria ja muhkeita rakennuksia nykyisessä Berliinissä on
nähtävänä, niin ei tässä talossa näy mitään muuta erinomaista kuin nuo
pylväät, muistomerkki jonkin viattoman arkkitehdin halusta paikkailla
uudenaikaista rakennusta kreikkalaisilla palasilla.

Talon ulko-ovesta, jonka päällä on tavallinen kaarikoristus, on
päivällä aina molemmat puoliskot auki, niin että näkee porstuaan
ja sen perällä olevista lasiovista pihaan. Sieltä kuumottaa oven
tummien ruutujen läpi kesällä vehreätä, sillä talon takana on pieni
puutarha, jossa yksi omenapuu ja muutamat seljapuut turhaan ilmaa ja
valoa tavoittelevat. Kun viereisen tehtaan kivihiilen-savu kosteain
tuulten painosta vaipuu pihaan, tahraa se niukat omenankukat mustiksi
ja tunkeutuu seljakukkien hentoihin teriin, niin että niissä aina on
oman tuoksunsa ohella myöskin savupiipun hajua. Joka vuosi koetetaan
kylvää vähän ruohoakin, mutta eipä niistä pitkistä taimista, jotka
puiden varjossa jaksavat elossa pysyä, paljo hupia ole, sillä mikä
varpusilta säästyy, sen kohta kanat pois raapivat. Mutta kun lämpöinen
toukokuun sade on huuhdellut ja saanut katuojat tulvilleen, niin
että pojat voivat niissä panna purjehtimaan paperiveneensä taikkapa
paremman puutteessa hattunsa, silloin näyttää talontakainen puutarha
niin iloiselta, kuin olisi kevät siellä vieraana; ja paljohan sekin on
suuressa, laajassa Berliinissä.

Suurennut ja laajennut on todella kaupunki, niin suurennut, että
yksityinen ihminen siellä ihan häviää. Miten ihan toisin on pikku
kaupungissa. Kaikki siellä tuntevat toinen toisensa ainakin näöltä,
ell'ei lähemmin, ja milloin joku vieras astuu katua, niin tietää
jokainen, ken hänet näkee, että hän todellakin on vieras. Mutta
Berliinissä saa ken hyvänsä astuskella kaikki kadut eikä kukaan häntä
huomaa; onnelliseksi sattumaksi hänen on katsominen, jos joku tuttu
tai ystävä vastaan tulee. Tuhansia ihmisiä rientää hänen ohitsensa
hänelle tuntemattomina ja hän tuntemattomana heille; tuntemattomat
ovat matkakumppanit "omnibus"-vaunuissa, hevosrautatiellä ja kaupungin
rautatiellä. Hänestä tuntuu yksinäiseltä päivän vilkkaassa hälinässä
ja ihmisvilinässäkin. Yksinäisyys ei asu ainoastaan tuolla ulompana
metsissä perämaissa tai aavalla merellä; kyllä sillä on sijaa myöskin
väkirikkaassa kaupungissa.

Ja kuitenkin on jokainen talo tässä suuressa kaupungissa kotina
niillä, jotka siinä asuvat, ja katu, jonka varrella talo on,
semmoisena piirinä, jossa on naapureja niinkuin pikku kaupungeissakin,
joissa ollaan likeisiä ystäviä tai ainakin näöltä tunnetaan toinen
toisensa. Talojen asujamilla on sukulaisia ja tuttavia niinkuin pikku
kaupungeissa, on omat seurapiirinsä molemmissa ja puhutaan niiden
piirien jäsenistä hyvää ja pahaa täällä niinkuin muuallakin. Siinä
vain erotus, että suuremmassa kaupungissa on enempi seurapiirejä
kuin pienemmässä ja että ne ovat jyrkemmin erotetut toisistaan, kun
näet suuren kaupungin yksinäisyys tunkeutuu väliin. Ne ovat kuin
tuo puutarha, joka on korkeain muurien piilossa naapuritaloilta ja
jonka vehreää loistoa ohikulkija ainoastaan silloin huomaa, kun suuri
ovi on auki. Seljapuu ei kukoista kelle hyvänsä niinkuin suurissa
huvipuistoissa, joissa suihkukaivojen vaahtoiset säteet korkealle
ilmaan ruiskuavat, kastellen ympärillään kukoistavia pensastoja,
milloin tuuli leikittelee välkkyvissä pisaroissa.

Suuren kaupungin julkisesta elämästä pitävät sanomalehdet joka päivä
muistikirjaa. Säännöllisesti saamme tietää, milloin Eläintarhan puissa
ensimäiset silmikot lehdiksi aukenevat; mutta yksinäisen omenapuun
ensi kukista ei riviäkään paineta, sillä se on yksityisen oma, joten
sillä ei ole mitään oikeutta painomusteesen, ell'ei se saa jotakin
erinomaista aikaan, esimerkiksi virkoa syksyllä uudestaan kukkimaan
tai vanhuuden heikkoudesta kaadu ja tee tuhoja. Semmoinen on myöskin
yksityiselämä taloissa sekä eri seurapiirien työt ja toimet. Ainoastaan
erinomaiset tapaukset saapuvat julkisuuteen: murtovarkaudet, tulipalot,
erityiset suuret onnettomuudet tai harvinaisen iloiset tapaukset.
Tuhannen-tuhansista ei maailma tiedä mitään; he vaeltavat elämänsä
syntymästä hautaan saakka keskellä suurta kaupunkia hiljaisessa
yksinäisyydessä, ja kuitenkin sykkii heillä rinnassa sydän, joka
rakastaa ja vihaa, tuntee iloa ja surua, koska se kerran on ihmissydän.

Landsberginkadun varrella asuva Buchholzin perhe olisi myöskin jäänyt
noiden tuhansien lukuun, ell'ei muuan kiusallinen tapaus olisi rouva
Vilhelmiina Buchholzille antanut aihetta levittää suuttumustansa
julkisuuteen ja astua hiljaisesta piilostansa esiin. Ensi kirjeestään
saakka, jonka hän lähetti erään berliiniläisen viikkolehden
toimitukselle, eksyi hän sanomalehti-kirjailuun, sillä kirjettä seurasi
tuontuostakin aina toinen, ja kaikki ne näyttivät uutta puolta hänen
perheensä ja seurapiirinsä yksityiselämästä. Rouva Vilhelmiina availi
puutarhansa porttia, vieläpä, milloin semmoinen aika oli, leikkeli
kourallisen seljakukkiakin niille, joita savupiipun haju ei inhottanut.
Hän ajatteli: "Kämmekkäkukkia ei kasva Landsberginkadun varsilla;
yksinkertaisten porvarisihmisten toki ei kannata pitää lasiseinäisiä
kasvihuoneita."

Oikeassa hän onkin. Ketä ei miellytä porvariselämän kuvailu valtakunnan
pääkaupungista, häntä ei kukaan kiellä ostamasta romaania, jossa
paroonit ja kreivittäret puhuvat sivistynyttä kieltä. Mutta ketä
huvittaa kuulla, millainen rakas perhe-elämä on suuren kaupungin
yksinäisyydessä, hän ottaa osaa rouva Vilhelmiinan suruista ja
iloista ja katsoo hänen kirjeitään pääkaupungin elämän piirrelmiksi,
joka kaupunki ei suinkaan ole vain paljaita asfalttikatuja ja pitkiä
huonerivejä, vaan on siinä monta, monta kotia, joiden ovet pysyvät
vierailta suljettuna. Yksi niistä kodeista on Buchholzin talo
Landsberginkadun varrella, ja suuttumus se pakotti rouva Buchholzin
avaamaan ovensa. Miten se tapahtui, kertokoon hän itse.



Syntymäpäivä.


Minä olen vain yksinkertainen rouva, herra toimittaja, eikä kirjoitus
ole suinkaan minun asiani, mutta koska teidän lehdessänne, jota
minä niin mielelläni luen, monesti myöskin puhutaan asioista, joita
ainoastaan naiset voivat oikein käsittää ja käsitellä, niin uskallan
minä huolellisena äitinä purkaa teille sydämmeni, ja pyydän teitä
hyväntahtoisesti korjailemaan tavaustani, missä se korjausta tarvitsee.
Kiusallista näette olisi minulle, jos tyttäreni huomaisivat virheitä
minun kirjoituksessani; se vähentäisi minun tähänastista arvoani. Ette
usko, miten paljon lapset nykyään kouluissa oppivat.

Vaan nyt asiaan.

Pari joulua sitte lahjoitti eno Fritz lapsille nukketeaatterin, johon
mekin olimme aivan tyytyväiset, koska lapset silloin ovat hiljaa,
kun sillä leikittelevät. Yksin silloinkin, kun Krausen pikku poika
tulee ja Heimreichin kolme lasta Myllerinkadulta, sujuu kaikki ilman
hälinää, kun vain käyvät nukketeaatteriin käsiksi. Muuten leikkivät
he aina "Hyvää yötä, naapuri" tai "Karkulaista ja kiinniottajaa",
jolloin ei ilman ikävyyksiä selvitä; särkivätpä ne kerran lasiovenkin
astiakaapista, jossa hienot posliinit ovat, mutta ne toki onneksi
säilyivät. Mieheni sentähden antaa silloin tällöin tytöille jonkun
groshenin ostaakseen uusia kuva-arkkeja, joista he leikkelevät ja
liimailevat uusia kuvia ja paikkailevat entisiä; se on toki parempi
kuin kaiken rikkominen. Kaapin ovenruutu maksoikin kokonaista kahdeksan
markkaa.

Äskettäin oli nyt Emmin syntymäpäivä, ja koska hän jo on koko suuri
tyttö, kutsuin minä vanhemmat myöskin, kun Emmillä tapansa mukaan oli
lapsivieraita.

Lapsille jätettiin ruokahuone. Saatuaan suklaansa (tietysti
vehnäleipäin kanssa) rakensivat he nukketeaatterinsa ja asettivat eteen
tuoleja ihan kuin oikeassa teaatterissa. Sitte tuli pikku Krause ja
pyysi meitä aikaihmisiä sisään näytäntöä katsomaan, ja me menimmekin
kaikki, ollaksemme lapsille mieliksi. Me naiset kävimme istumaan
tuoleille, vaan herrojen täytyi seisoa seinän vierustalla, sillä
silkkipäällys-tuolien kantelemista salista minä en salli.

Meidän siinä istuessamme ja odotellessamme, mitä tuleva oli, sanoo
rouva Heimreich minulle, että hän yleensä ei kovinkaan ole hyvillään
lasten ilvehtimispuuhista, koska se tekee heidän mielikuvituksensa
liian vilkkaaksi. Minä vastasin: "Päinvastoin, se sivistää sydäntä ja
mieltä ja on parempaa puuhailemista kuin meluaminen, jossa helposti
kaappien lasiovet pirstoiksi särjetään." Hän kyllä yskän ymmärsi, sillä
hänen Agnesinsa syy se oli tuo taannoinen onnettomuus; ja hän jäikin
vaiti.

Viimein nousi esirippu. Eno Fritz alkoi paukuttaa käsiänsä,
vaikk'ei vielä ollut sanaakaan lausuttu; hän luuli kaiketi olevansa
Viktorian-teaatterissa, jossa koristukset aina saavuttavat suurimman
suosion. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään paukuttelemista, sillä
näyttämö kuvasi yksinkertaista huonetta, jossa me muut emme huomanneet
mitään erinomaista. Mutta eno Fritzpä se tahtookin aina olla asiaa
tuntevinaan.

Jo alkoivat lapset puhua: Minun Emmini työnsi erään teaatterissa olevan
naiskuvan esille ja sanoi ihan kovaan ja selvään:

"Hyvää huomenta, hyvät naiset. E-ei, en minä voi olla ilmasematta
teille sydämmeni ajatuksia. Ajatelkaahan vain, Rosalia, se
kevytmielinen elukka, liehakoitsee nyt jo minunkin vahtimestarilleni."

"Tuohan alkaakin oikein sievästi!" kuiskasi rouva Heimreich minulle.
-- "Kukapa heti kaikkea kultavaa'alla punnitsee!" sanoin minä.
Vähän oudolta rupesi kuitenkin tuntumaan mielessäni, mutta en toki
tahtonut antaa Heimreichin rouvan huomata minussani mitään heikkoutta.
Lapset näyttelivät edelleen; Emmi jatkoi: "Niin, siinä naisessa ei
ole rahtuakaan hyvää. Eikö hän ole koettanut teiltäkin vieroittaa
rakastajianne, se kelvoton kappale?"

"On, on kyllä!" vastasivat toiset lapset yhteen ääneen ja nykivät
nauhoilla kukin nukkeansa, niinkuin ne olisivat puhuneet. Yksin
pikku Krausekin yhtyi moitteesen, jonka tähden hänet ajettiin pois
teaatterista, niin että hän itkien tuli vaateseinän takaa, jonka lapset
olivat asettaneet nukketeaatterin sivuille eteensä, ett'ei heitä
itseään näkyisi.

"Minusta tuo näyttää tulevan yhä paremmaksi!" sanoi rouva Heimreich
jotenkin kovaan. -- Minä en ollut huomaavinani, mitä hän tarkoitti,
vaan sanoin pikku Krauselle: "Tulepas tänne, Edvard, minun luokseni,
tästä näet paraiten!" -- "Minun mielestäni olisi parasta, ett'ei
lapsi näkisi mitään moisesta ilveilystä", virkkoi rouva Heimreich
pisteliäästi. Minä olin vaiti. Nyt tuli näyttämölle kaksi nukkea,
jotka puhuivat olevansa salaa naimisissa, että heillä oli poika,
josta vanhemmat eivät mitään tienneet, ja samanlaista siivoa
enemmänkin. Sitte tuli vanha vekkuli hyväilemään Rosaliaa ja toi kaksi
sampanjapulloa, joihin kumpaiseenkin oli liimannut kymmenen taalerin
setelin. Rouva Heimreich laususkeli yhä pilkkaavia huomioitaan. "Tuoko
se nyt sivistää sydäntä ja mieltä?" ivasi hän minua. "Parempi ennen
antaa muutaman lasiruudun rikki mennä kuin nuorten sielujen turmeltua!"
-- Saatoinko minä myöntää hänen olevan oikeassa? Oikeastaan minun olisi
pitänyt, mutta hän oli liian kiusallinen, niin että minä vain vastasin:
"Mitä näyttämöllä tapahtuu, tapahtuu kyllä usein elämässäkin!" -- "Sitä
en minä ole kokenut!" pilkkasi hän. -- Minä olisin kyllä tuohon voinut
yhtyä, mutta oikeassa hänen ei pitänyt oleman, ja sentähden minä vain
vastasin: "Kun sokeaksi ja kuuroksi asettuu, niin ei tietysti näe
eikä kuule maailmasta mitään!" Onneksi laskeutui samassa esirippu;
ensi näytös oli lopussa. Eno Fritz ja pikku Krause yksin paukuttivat
käsiään; minä tietysti myöskin paukutin, näyttääkseni vain rouva
Heimreichille, ett'en minä vähääkään huolinut hänen loruistansa.

Nyt alkoi toinen näytös. Rosalia löytää kadulta sinne hyljätyn lapsen,
jota joku mies sanoo hänen omaksensa. -- "Minä olen ompelumamseli,
kuinka se olisi mahdollista?" huutaa minun Emmini, jonka näyteltävänä
oli Rosalian osa.

Minulla oli jo monta kertaa tuntunut tuskanhikeä ja kylmiä väreitä, ja
nyt minä en enää jaksanut pidättää itseäni. "Nyt on ilveily lopussa!"
huusin minä, "tämä ei enää ole mitään leikkiä!" ja hypähdin ylös. --
"Teidänpä kodissanne lapset näkyvät oppivan paraita asioita!" ivaili
rouva Heimreich. "Ha ha! Sydäntä ja mieltä! Kyllä ne sivistyvät, se
täytyy tunnustaa!" Ja sitte hän huusi: "Agnes, Paula, Martta, tulkaa
heti tänne minun luokseni, minä en huoli tuommoisista vehkeistä. Me
olemme rehellinen perhe, teidän isoisällänne, minun isävainaallani, oli
punaisen kotkan ritariston tähti."

"Mutta vain neljännen luokan", pistin minä väliin, sillä missä suinkin
sopii, puhuu hän aina miesvanhuksesta ja hänen tähdestään, -- Lapset
tulivat vaateseinän takaa pahan mielen näköisinä. Minun tyttöni itkivät
ääneensä ja pikku Krause alkoi ulvoa mukaan. Olihan se oikea häiritty
uhrijuhla. -- "Mitä me sitte olemme tehneet, että niin pahastuit,
mamma?" uikutti Emmi. -- "Mitä!" sanoin minä, "miten te semmoista
tyhmää lorua rupeatte näyttelemään?" -- "Tyhmääkö vain?" kysyi rouva
Heimreich. -- "Mistä te saitte sen kappaleen?" kysyin minä äkeissäni,
-- "Kirjansitojalta!" vastasi Emmi ja toi kirjasen, jonka nimen luin:
"Kevytmielinen nainen. Byttnerin ja Pohlin kirjoittama 3-näytöksinen
ilveily. Lasten teaattereille sovitteli toht. Sperzius. Neu-Ruppinissa,
Oehmigken ja Riemshneiderin kustannuksella." -- "Sepä lienee kelpo
tohtori, tuo Spuzius tai Sperenzius", sanoi rouva Heimreich, "hävetä
hänen pitäisi." -- Nyt sekaantui myöskin eno Fritz puheesen. "Varsin
hyvä ilveily", sanoi hän, "se on lukemattomat kerrat näytetty
suuressakin teaatterissa." -- "Kyllä kai!" virkoin minä, "ilveily
yksityisille herroille. Mutta mikä sinulle yksinäiselle vanhalle
pojalle on mieleen, ei sen siltä aina tarvitse hyvä olla. Toivoakseni
et sinä ole sitä nähnyt, Kaarle?" kysyin minä mieheltäni. Hän ei
muistanut tarkkaan.

Nyt taas rouva Heimreich torui. Minun, koska olen äiti, ei pitäisi
sallia kuljettaa semmoisia kirjoja kotiini; johon minä vastasin, että
minulla on muutakin tekemistä kuin sen valvominen; minun kodissani ei
pidä vieraissakävijäin saaman kirjoittaa käyntikortin sijasta nimeänsä
tomuun, jota sormen paksulta on huonekaluilla. Sanasta kasvoi toinen
ja rouva läksi meiltä, ei sanoen enää koskaan tulevansa eikä myöskään
päästävänsä lapsiaan semmoiseen Gomorraan, kuin meidän kotimme on. Se
minulle olikin mieleen, sillä minun molemmat lapseni ovatkin oikeastaan
jo liian suuret Heimreichin kolmen nuorimman kumppaniksi, ja vaikka
Heimreichin rouva ylvästelee siveydestään, niin on minulla kuitenkin
oma luja vakuutukseni, että hän ainoastaan niin kauan on hurskas, kun
pyhinä istuu kirkossa.

Lapset itkeä ulvoivat kovin, kun Heimreichit meiltä läksivät. Minä
annoin heille suklaata vehnäleivän kanssa, vaikka he äsken juuri jo
olivat saaneet osansa, mutta ainahan lasten vatsassa on tilaa, ja
nyt se olikin varsin hyvä, sillä siten ainakin he rauhoittuivat. Me
olimme seurustelleet jotenkin kauan Heimreichien kanssa, mutta oma
tahtonsahan se ihmiselle paras on. Rouvahan se nyt niin tahtoi. Sitä
paitsi he asuvat ihan tuolla takana Myllerinkadun päässä ja sinne on
hirmuisen pitkä matka. Krauset jäivät vielä meille, ja kun jälleen
pääsimme saliin istumaan, tuli tietysti puheeksi tuo kelvoton kirja,
joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Herra Krausen mielestä oli
anteeksi-antamatonta päästää lasten käsiin moisia juttuja. Eno Fritz
vastasi, että lapset ovat liian tyhmät, tietääkseen, mitä niissä
oikeastaan tarkoitetaan. "Pikku lapsista kasvaa suuria!" sanoi minun
mieheni. "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa!" sanoi rouva
Krause. "Olisivathan lapset saaneet näytellä 'Lumiprinsessaa' tai
'Peukalopoikaa' tai jotakin senlaatuista", sanoin minä; "kun heille
juuri tuommoisen tyhmyyden pitikin sattua käsiin, kuin tuo kirja."

Eno Fritzin mielestä olisi meidän pitänyt antaa ilveilyn mennä menojaan
loppuun, se muka olisi ollut parasta, se ei olisi herättänyt niin
suurta huomiota. Vaan minä hänelle puhuin suuni puhtaaksi, sillä eno
Fritz on minun nuorin veljeni. Hänen kelvoton teaatterinsa se oli
kaikkeen syynä, toruin minä. Hän kuitenkin työnsi syyn kirjansitojan
niskoille ja toht. Sperenziuksen vai mikä hänen nimensä on. Koko ilta
se kuitenkin turmeltui.

Nyt minä kysyn, herra toimittaja, eikö ole perin väärin, että
tehtailijat ja kauppiaat tuolla viattomalla ilmoituksella "lasten
teaattereille soviteltu" myöskentelevät kirjasia, jotka soveltuvat yhtä
vähän lapsille kuin nyrkinisku vasten silmää? Missä on terveyspoliisi
tarkastamaan ja estämään henkisen ravinnon väärennystä?

Syntymäpäivästä nyt ei enää mitään iloa ollut -- olihan syytä
Heimreichin rouvassakin -- mutta sen verran minä onnettomuudesta opin,
että täst'edes minä ja mieheni valitsemme tyttöjemme lukemiset. Heidän
nuoruutensa paratiisiin ei enää pääse semmoinen myrkkykäärme hiipimään.
Krauset ajattelevat ihan samoin kuin minäkin ja ehkäpä myöskin moni
muu perhe, kun kuulevat, miten minulle kävi. Te ette ole äiti niinkuin
minä, mutta toivoakseni te minua tässä asiassa autatte.

                 Kunnioituksella
    _Vilhelmiina Buchholz_, omaa sukua Fabian.

Kirjan lähetän mukaan. Siitä näette, ett'en minä vielä ole
maininnutkaan pahimpia paikkoja.



Musiikillinen vävynpyynti.


Te olitte silloin niin ystävällinen, että painatitte sen kelvottoman
jutun, joka minun Emmini syntymäpäivänä tapahtui, kun lapset
näyttelivät sitä vanhaa hirveätä ilveilyä nukketeaatterissaan ja minä
riitauduin Heimreichin rouvan kanssa. Hän ei ole siitä asti kertaakaan
käynyt meillä, ja Krausen rouvakin, hyvin ymmärtäväinen vaimo, sanoo
olevan minun puoleltani liikaa alentautumista, jos minä astuisin ensi
askeleen.

Mutta nyt minun on kerrottava teille, miten äärettömästi minä äskettäin
hämmästyin. Minä istun noin vaan enkä ajattele niin mitään, kun
ovella soitetaan ja postimies tuopi minulle rahalipun. Ensin minä
en sitä ollut lainkaan uskoa, mutta täytyihän minun kuitata, ja hän
luki minulle kultakolikot pöydälle. Se oli maksu siitä, mitä teille
kirjoitin; ei, sitä en todellakaan odottanut, ja vielä niin paljo,
minä olin ihan hämmästyksissäni ja aloin itkeä ja lapset myöskin. Raha
oli pöydällä, minä ajattelin sen katoavan näkyvistäni, jos siihen
käsin koskin, ja olisinpa luullut postimiestä jonkun lumotarinan
kummitukseksi, ell'ei hän olisi niin pahasti liannut salin lattiata.

Mieheni sanoi: "Minähän saatan ihan ylpeillä sinusta, Vilhelmiina, tuon
sinä olet ansainnut kirjailulla." -- "Kaarle", sanoin minä, "olenpa
minä välistä ollut liian kiivas sinulle, se ei ole enää tapahtuva,
ei, ei millään tavalla." Hän syleili minua ja suuteli ja minun täytyi
taaskin ruveta itkemään. Emmi ja Betti kiertyivät minuun kiinni, kun
näkivät, ett'en minä vieläkään jaksanut rauhoittua, ja pyyhkivät hekin
silmiänsä. "Kas niin, jätetään jo, lapset", lepyttelin minä heitä,
"tämähän on vain iloa. Jospa vain Heimreichin rouva tämän näkisi, niin
sepä vasta häntä suututtaisi!"

"Mitä aiot nyt rahalla tehdä?" kysyi mieheni. -- "Sen minä säilytän
ikuiseksi muistoksi", vastasin minä, "taikkapa ehkä ostan sillä
itselleni uuden hatun, kun vanha ei enää ole vähääkään nykyisen
muodin mukainen. Krausen rouvakin on äsken juuri hankkinut itselleen
uuden." -- Lapsetkin arvelivat sitä keinoa paraimmaksi kaikista.
Niinpä minä taivuin heidän pyyntöönsä, ja kolmen kesken läksimme
sitte muotikauppaan. Mutta kun siitä rahasta vielä jäi jokseenkin
paljo, jonka postimies toi, niin sanoin minä: "Nyt me sillä
hankimme itsellemme vähän hauskuutta. Tänä iltana menemme Bilsen
konserttisaliin; minä panen uuden hatun päähäni ja pappa tulee sitte
meitä noutamaan."

Lasten riemu oli ääretön, ja kun nyt kerran olimme kävelyllä,
poikkesimme kondiittoriin, otimme suklaata leivoksien kanssa sekä vähän
nakertelemista päälle. Se oli erittäin hauskaa ja mukavaa.

Iltasilla läksimme hyvään aikaan tielle, saadaksemme hyvät istuinpaikat
Bilsenissä. Astuttuamme saliin näen minä siellä jo erään ystäväni
istuvan muutaman pöydän ääressä. Me menimme luo ja tervehdimme.
"Hyvää iltaa, rouva Bergfeldt", sanoin minä, "näkeepäs teitäkin
vielä. Kas, miten teidän Augustanne on kasvanut siitä asti, kun häntä
viimeksi näin!" -- Niinpä hänkin arveli, että hänen tyttärensä on
paljon kasvanut. -- Tietysti minä heti huomasin, että vaatteetpa ne
ainoastaan tytön suureksi tekivät; ihan viimeisen muodin mukaan liepeet
ja pansari-liivit ja tukka otsalle kammattuna kuin Ölannin pikku
hevosilla. Sitä minä en toki tytöilläni kärsisi, vaikka Bettille kyllä
aivan yhtä hyvästi semmoinen puku sopisi kuin Bergfeldtin Augustalle,
joka kyllä kävi rippikoulunsa jo kaksi vuotta sitte, mutta on vielä
niin laiha ja hoikka, että ihan pitäisi hävettää pukea häntä kuin
täysikasvuista ihmistä. No, kellä on niin terävät kyynyspäät, niin
parasta onkin pitää pitkiä hihoja.

Me asetuimme siihen, vaan kun Emmi aikoi käydä Augustan viereen, sanoi
Bergfeldtin rouva tuolin jo olevan toiselle aiotun; hänen Emilinsä
vielä oli tulematta. -- "Onhan tuossa kaksi tuolia, tottahan teidän
Emilillenne riittänee yhdestäkin." -- Hän vastasi Emilin tuovan
kanssansa toisenkin ystävän ja joutui ihan hämillensä. -- "Ahah",
ajattelin minä, "tässä on jotakin tekeillä. Pidäpäs varasi!"

Kohta sitte Emil tulikin ystävänsä kanssa, joka, kuten sittemmin
tuli selville, lukee niinkuin Emilkin asessoriksi, vaikka hänellä
vielä on pari vuotta jäljellä. Ihan niinkuin odotin, istuutui ystävä
Augustan viereen, joka siitä punastui korviinsa asti ja sitte vielä
neuvottomammalta näytti kuin ennen. Emil joutui siten minun Bettini
viereen, ja niin olikin meidän pöytämme täysi.

Konsertti alkoi. Tuskin ehtivät soittajat käydä käsiksi soittimiinsa,
kun Bergfeldtin rouva otti sukanneulomuksen taskustaan ja alkoi neuloa
niin kiireesti, kuin olisi tahtonut ansaita takaisin pääsymaksua.
Niin kauan kun soitettiin hitaasti ja juhlallisesti, neuloi hän ihan
rauhallisesti, mutta kun sittemmin soitettiin valssia, tarttui tahti
hänelle sormiin ja häneltä niin paljo silmiä puikoilta putosi, että
Augustan täytyi kaikki jälleen purkaa, mitä hän kokoon oli saanut. Nyt
minulle myöskin selvisi, minkä tähden se sukka niin harmaalta näytti.

Hyvin minä kyllä suosin kotoista ahkeruutta ja vihaan laiskuutta, mutta
jos on henkeään sivistämässä konsertissa, niin eihän toki huomiota
riitä kahteen paikkaan, sinfoniaan ja sukkaan. Enkä myöskään luule
Beethovenin sovitelleen ihanoita sävelmiänsä sitä varten, että niiden
höysteeksi pitäisi neuloa sukkaa. Ja miten suurenmoinen sellainen
sinfonia on, kun näkee kaikki kuulijat niin syvissä ajatuksissaan
istuvan kuin syvin kaivo eikä suinkaan heräävän todellisuuteen
vähemmästä kuin ämpärillisestä kylmästä vedestä! Niin, se on musiikin
voima!

Välihetkinä meillä oli kyllin hauskaa. Emil ryhtyi Bettin kanssa
laajaan keskusteluun Saksan kirjallisuudesta, ja kun Betti vasta
äskettäin oli lukenut erään Marlittin teoksen, selvittihe hän
oivallisesti; hänen mielestään Marlitt kuvailee luonteitansa
erinomaisesti ja ihan oikealta hänestä näytti, että parooni ammuttiin
ja nerokas kunnon insinööri sai kreivittären. Kun lapset jotakin
oppivat, voivat he sitte myöskin puhua mukaan jonkun sanan.

Bergfeldtin Augusta ja ylioppilas tuskin puhuivat sanaakaan, mutta
vähä väliä katsahtivat sivulta rakastuneesti toinen toiseensa, ja ne
katseet puhuivat kylliksi. Vaan Bergfeldt'in rouva ei ollut sitä peliä
ollenkaan huomaavinaan, hän päinvastoin aina puhutteli ylioppilasta
"hyväksi herra Weigeltiksi" ja kyseli, miten hän voi, mitä hänen
vanhempansa toimittelivat ja miksi hänellä ei ollut kalvokkaita,
jotka Augusta oli hänelle kutonut. -- "Te kaiketi tahdotte pitää
tuota nuorukaista lämpimänä, kun hänelle lahjoittelette lämpöisiä
kalvokkaita?" kuiskasin minä hänelle hiljaa, tarkoittamatta leikilläni
mitään pahaa. Vaan rouva katsahti pilkallisesti minun hattuani ja
sanoi: "Me pidämme hyödyllistä parempana kuin koreilemista ja loistoa!"
-- Minulta jäi suu kiinni. Sanoa minun uutta hattuani koreilemiseksi!
Niin, jos minä sen olisin ottanut velaksi taikkapa edes mieheltänikään
siihen pyytänyt rahan, se olisi ollut ihan toista. Vähän toinnuttuani
minä vastasin: "Tietysti, jos miehen pitää _kaikki yksin_ ansaita, ei
rouvan sovikaan viimeisintä muotia tavoitella." Hän kyllä yskän ymmärsi.

Toisen osaston aikana söimme leivoksia, joita minä olin tuonut.
Nuoret herrat sytyttivät tupakkansa, ja mitä kauniimmaksi musiikki
tuli, sitä enemmin tunkeutuivat ylioppilas ja Bergfeldtin Augusta
lähemmäksi toisiansa. Minä en enää sanonut niin sanaakaan, huomasin
vain itsekseni, kun musiikki soitti eräässä hyvin tunteellisessa
potpourrissa sävelmän: "Ah, jospa oman' oisit", että nuo kaksi istuivat
käsi kädessä ja katsoivat silmäkkäin.

Viimein loppui konsertti. Minun Kaarleni ja herra Bergfeldt odottivat
meitä porstuassa ja me menimme kaikki ravintolaan, otimme eri
huoneen, ollaksemme ihan häiritsemättä. Minun Kaarleni oli kertonut
herra Bergfeldtille, mistä minun uusi hattuni oli kotoisin, ja hän
toivotti minulle onnea ja sanoi, että minäkin nyt kuuluin Saksan
kirjailijanaisten lukuun, johon hänen rouvansa, tietysti pelkästä hatun
kateudesta, tokasi, että naiset, jotka istuvat kirjoituspöydän ääressä,
eivät huoli paljon perheestään eikä taloudestaan. -- "Vai eivät?"
vastasin minä; "ainakin pidän minä parempaa huolta tyttäristäni kuin te
omastanne; minä en koskaan antaisi tyttäreni ruveta rakkausseikkoihin
ylioppilaan kanssa, niinkuin teidän Augustanne." -- No, se sana tuli
väliin kuin räjähdyskuula. -- "Mitä?" tiuskasi herra Bergfeldt, "herra
Weigelt, ettehän toki luulle..." -- "Hyvänen aika, pappa!" vaikeroi
Augusta. -- "Frans tarkoittaa totta", sanoi Bergfeldtin rouva. -- "Mikä
Frans?" kysyi herra Bergfeldt kiivaasti. -- "Herra Weigelt, tiedän mä",
vastasi rouva, "hän rakastaa niin sydämmestänsä Augustaa..."

"Sallikaa minun sanoa yksi sana", lausui herra Bergfeldt nuorelle
ylioppilaalle, joka nousi ylös ja todella näytti paljaalta
valkohyytelöltä koko mies. Kaikkiansa, miten hän tutisi. Ihan kuin
uudenaikainen sähköhelistin. Oikein hän rupesi säälittämään.

"Mikä te olette?" kysyi herra Bergfeldt.

"Oikeustieteen ylioppilas." -- "Missä te sitte tutustuitte minun
tyttäreeni?" -- "Bilsen salissa." -- "Ja he rakastavat toisiaan
niin suuresti!" sanoi äiti väliin. -- "Niin toden totta, pappa!"
nyyhkytti Augusta. -- "Mutta te olette liian nuori naimaan eikä isä
jätä tytärtään pitkän päälle." -- "Voi pappa, sinä muserrat minulta
sydämmen; Frans on niin hyvä", voivotteli Augusta. -- "Tahdotko
tehdä lapsemme onnettomaksi?" kysyi äiti. -- Ylioppilas-parka ei
saanut sanaakaan sanotuksi, vaan seisoi herra Bergfeldtin edessä
kuin joku pahantekijä tuomarin tutkinnossa. -- "Pidättekö huolta
minun lapseni onnesta?" kysyi herra Bergfeldt häneltä. "Lupaatteko
olla ahkera, suorittaa tutkintonne, elää siivosti ja tehdä minun
lapseni... tyttöni... vanhimman tyttäreni...?" -- Hän ei voinut jatkaa
enää. Augusta itkeä nyyhkytti melkein kuollaksensa. Ja kun äiti nyt
sukkelasti pani molempain nuorten kädet yhteen ja sanoi: "Minä siunaan
teitä, omat lapseni!" silloin alkoivat minunkin tyttöni yhdessä itkeä.
Todella se olikin liikuttavaa, sillä kihosipa itsellenikin kyynel
silmään, mutta itsekseni täytyi minun kuitenkin sanoa, että tuo kihlaus
oli _ainakin_ liian hätäinen. Sulhasella ei vielä ole omaa leipää... ja
tyttö sitte terävine kyynyspäineen! Kylläpä sulhanen kummastuu, kun ne
saa joskus nähdä!

Vaikka Bergfeldtin rouva äsken ei ollut juuri kohtelias minulle,
toivotin hänelle kuitenkin onnea ja sanoin toivovani, ett'ei hänen
tarvitsisi katua lapsensa kihlaamista niin aikaisin ja niin nuorelle
miehelle. Hänen nuoruutensa näkyi heti kasvojen näppylöistä ja
joistakuista parranhaituvista; minä en hänestä suinkaan olisi huolinut
vävykseni, sillä _jotain_ arvoa panen minä toki näköönkin. Mitäs varten
minä muuten olisin uuden hatun ostanut?

Niinpä vietimme sitte kihlajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja lupasimme
myöskin olla asiasta ihan hiiskahtamatta, kunnes sulhanen saisi
suoritetuksi asessorin-tutkintonsa. Ikäänkuin kihlauksen muka saisi
salassa pidetyksi! Seuraavana päivänä sen tietää pesumatami ja viikon
kuluttua kaikki tuttavat; sen minä hyvin tunnen, koska minulle
itselleni niin kävi, kun minä jouduin kihloihin Kaarlelle ja isä tahtoi
pitää asiaa vielä salassa. Äiti ei osannut olla vaiti.

Herra Bergfeldt oli äänettömämpi kuin tavallisesti ja istui koko ajan,
leipäpalasia sormissaan pyöritellen, jota vastoin rouva koetti näyttää
oikein loistavan ja autuaan iloiselta. Enhän minä tahdo sitä kieltää,
pitäähän äsken kihlatun tyttären täyttää äitinsä mieli ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä, mutta ainoastaan silloin, kun sulhasesta voi edes
vähänkään kerskata ja kun sulhanen tulee itsestään rakkauden suloisesta
voimasta eikä ikäänkuin tukasta vetämällä.

Herra Bergfeldtin harvapuheisuuden tähden me emme siellä istuntoa kovin
pitkälle jatkaneet. Kotimatkalla kysyin minä Kaarlelta, huomasiko hän,
että sulhanen näytti vähän nololta, niinkuin olisi koko kihlaus tullut
hänelle ihan odottamatta? Kaarle sanoi koko nuorukaista tyhmeliiniksi,
muutenhan hän ei olisi antanut itseään niin äkisti hämmästyttää,
sillä tarkoin katsoen oli äiti puuhannut koko tuon kihlauksen, hän ei
muka käy musiikin tähden Bilsen salissa, vaan suoraan puhuen tyttöään
näyttelemässä. Hän sanoi myöskin, ett'ei hänestä olisi hyvälle, jos
minä kävelisin tyttöjemme kanssa ilman häntä.

Siihen minä vastasin, että _minuun_ hän kyllä saa luottaa ja että
minä olen pitävä huolen, ett'eivät meidän lapsemme pääse _semmoisia_
liittoja tekemään; _minä_ toki osaan karkoittaa semmoiset nuoret
herrat, joilla ei ole varmaa tulevaisuuden pohjaa. Niinpä syntyi sana
sanasta, eikä siitä ennen tullut rauhaa, kuin Kaarle jäi vaiti. Niin
hän aina tekee, milloin emme ole yksimieliset, ja siitä minä olen
vielä enemmin pahoillani, kun en silloin tiedä, mitä hän itseksensä
ajattelee. Vaikeapa onkin monesti tulla toimeen miesten kanssa.

Kotiin päästyämme kysyi Betti, milloin me uudestaan lähdemme
konserttiin, johon pappa sanoi pitkältä aikaa kuluvan. Betti tuli
pahoilleen ja änkytti luvanneensa Bergfeldtin Emilille tulevansa
Bilseniin taas ensi torstaina.

Hyvänen, miten minä siitä peljästyin! Mutta nyt minä rupesin puhumaan,
ja osansa siitä saivat sekä mieheni että lapset, Kaarle sentähden,
ett'ei hän heti lähtenyt mukaan, Betti, kun oli tehnyt sopimuksia
Emilin kanssa, ja Emmi, koska hänen kuitenkin olisi pitänyt näkemän,
miten Betti ja Emil keskenään puhelivat. Eipä ollut ollenkaan hauskaa,
kun päivä, joka alkoi niin iloisesti; päättyi moisiin huoliin ja
ikävyyksiin.

Jäätyämme kahden kesken Kaarleni kanssa sanoin minä: "Meidän _täytyy_
pitää tytöstä vaari, eiväthän toki semmoiset kihlaukset kuin tuo
tämänpäiväinen voi _meille_ sopia!" -- Kaarle arveli, että jos äidit
olisivat järkevät, niin ei mitään tyhmyyksiä tapahtuisi, vaikka nuoret
miehet olisivat kuinka rakastettavat ja musiikki kuinka hempeätunteinen
hyvänsä. -- Olisipa minusta hauska tietää, mitä miehet semmoisista
asioista käsittävät.

Kahden vuoden kuluttua saattaa Bergfeldtin Emil ehkä olla jo asessorina
ja Betti on kuitenkin kymmenen vertaa sievempi kuin teräväluinen
Augusta, joka nyt jo on morsian. Ja mitä musiikkiin kuuluu, niin
soittivat ne Bilsenissä todellakin erinomaisesti, patarummuttaja tuo
vain jyskytti vähän liiaksi, kuin olisi tahtonut saada rumpunsa halki.
Miksipä ei käytäisi vähän useammin konsertissa? Eikä tuota käy myöskään
kieltää, että Emil on kaunis poika ja varsinkin hän olisi muhkea
vääpeli, ehkä luutnanttikin.

       *       *       *       *       *

Kului pitkä aika kuulumatta mitään rouva Buchholzilta. Sillä välin
tuli kesä 1879 suurine näyttelyineen, jota berliiniläiset ilolla ja
ylpeydellä muistelevat, ja niiden yhdeksänsadan yhdeksänkymmenen
ja yhdeksän katselijan joukossa, jotka edestakaisin kuljeksivat
näyttelypalatsissa ja puistossa sen ympärillä, oli myöskin Buchholzin
perhe, kuten huomaamme rouva Vilhelmiinan kirjeestä, jossa hän myöskin
selittää, miksi hän niin kauan oli vaiti ollut.



Näyttelyssä.


Te olette kaiketi jo monestikin ajatelleet, mitenkähän oikeastaan on,
kun ei Buchholzin rouvasta mitään kuulu, vaikka hän muuten välistä
kynää käyttää. Mutta voitteko te kirjoittaa, jos teillä on niin kova
sappitauti, että teidän täytyy turvautua lääkärin apuun, ja sitte
ajatte kartiineja ylös pannessanne sormeenne neulan, niinkuin ei
olisikaan mitään tuntoa eikä hermoja? -- Eipäs, silloin ette tekään
kirjoittaisi.

Nyt te varmaankin kysytte, mitenkä niin hiljainen ja kärsivällinen
olento kuin minä on ollenkaan voinut saada sappitautia. Vaan minäpä
puolestani tahtoisin nähdä, ken se voisi pysyä levollisena, jos hänelle
tapahtuisi mitä minulle.

Ja mitä minä sitte olin tehnyt? En mitään, en niin mitään. Minä
vain olin sanonut, että Bergfeldtin rouva oli pyydellyt tyttärensä
verkkoihin sitä nuorta ylioppilasta, ja tuo viaton puhe oli kerrottu
hänelle. En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, sillä olihan se
puhdas tosi. Sepä kuitenkin hirveästi suututti Bergfeldtin rouvaa, niin
että hän kirjoitti minulle halpamaisen kirjeen, sanoen tietävänsä, jos
vain tahtoisi, kertoa minun Kaarlestani asioita, jotka ihmisiä _hyvin_
huvittaisivat. Minä näytin kirjeen miehelleni ja sanoin: "Kaarle,
luepas, mitä tuo eukko on kirjoittanut, ja mene sitte heti raastupaan
panemaan kanteesen!"

Minun Kaarleni luki kirjeen ja vastasi vitkastellen, ett'ei hän
siinä huomannut mitään aihetta lailliseen syytökseen. -- Minusta
tuntui, kuin ukkonen minuun olisi iskenyt! Minä vaivuin menehtyneenä
silkkipäällys-sohvallemme ja toruin: "Sinä siis tunnet itsesi
syylliseksi, entinen elämäsi on hirmuinen salaisuus, tuo kelvoton vaimo
on oikeassa. Voi, Kaarle!" -- Hän koetti itseään puolustella, sanoen
Bergfeldtin rouvan ainoastaan kostonhimosta viskanneen naurettavan
uhkauksen, mutta se minua vain puolittain rauhoitti; sillä jospa hän
kuitenkin tiesi jotain? Ja jos Kaarlen omatunto olisi ihan puhdas,
niin hän heti toimittaisi tuolle rouvalle keräjäasian niskoillensa.
Huomasinhan minä selvästi, että Kaarle oli hämillään. Samassa tulivat
lapset sisään, tuoden suuren kattilan ja vaatenuorat, jotka olin
lainannut Bergfeldtin rouvalle ja jotka hän nyt pilkallisesti lähetti
takaisin. Sitä paitsi oli hän käskenyt sanomaan, että kattilasta oli
toinen korva jo ollut poikki, kun hän astian sai. Mutta se oli kelvoton
valhe ja se ilkeys minut nyt ihan raukasi.

Sillä tavalla minä sappitautiin takerruin. Jos Bergfeldtin rouva voi
Luojansa edessä vastata, että hän minua niin kohteli, niin hyvä se on;
mutta minä kuitenkin toivon, ett'emme missään sattuisi kahden kesken.
Silloin minä puhuisin hänelle suuni puhtaaksi. Minun talossani on toki
kaikki ehyttä ja kunnollista.

Kun siitä aloin vähän parata eikä ihoni enää ollut niin inhottavan
keltainen, jommoiseksi suuttumukseni sen oli tehnyt, sanoi Kaarle:
"Vilhelmiina, kuinkahan olisi, jos itseäsi vähän huvittelisit? Emmekö
lähde kaikki yhdessä näyttelyä katsomaan, sinä ja minä ja lapset;
en minä parista groshenista lukua pidä, kun saamme iloita sinun
paranemisestasi." -- Ensin minä hyvin ihastuin ehdotuksesta, mutta
sitte minulle heti johtui mieleen, ett'eiköhän Kaarlen ystävällisyys
minua kohtaan vain johtunut jostakin salaisesta syyllisyyden tunnosta,
jota tuo Bergfeldtin rouvan äskeinen kirje oli virkistänyt. En minä
kuitenkaan virkkanut mitään tunteistani, vaan taivuin mielelläni
hänen tahtoonsa. Lapset olivat juuri saaneet uudet kesäpukunsa ja
koska Kaarle jo oli melkein varmasti luvannut minulle uusmuotisen
japanilaisen saalin, niin mikäpä sitte olisikaan estänyt hänen aikeensa
toimeenpanoa. Vaan jospa olisin tiennyt, mitä minulle oli tänä päivänä
tapahtuva, niin olisinpa toki jäänyt kauniisti kotiin.

Minä en huoli teitä väsyttää näyttelyn kertomisella, sillä siihen
toki tarvittaisiinkin asiantuntijan kykyä; sen verran minä vain
huomautan, että koko laitos mahtavasti vaikutti niin minuun kuin
lapsiinkin. Kaarle oli siellä jo useammin käynyt ja näytti sentähden
karaistuneemmalta kaikkea sekä yleistä että yksityistä kauneutta
kohtaan.

Kun sinä päivänä juuri oli hyvin kuuma, kehoitti Kaarle ensin ottamaan
pienoista sydämmen vahvistusta Moabitin olutanniskelusta, emmekä me
tuota vastustaneetkaan. Kaarle meni heti paksun baijerilaisen luo,
joka laski juomaa jättiläistynnyristä, tuodakseen itse oluen. Minä
jo ajattelin itsekseni, onpa minun Kaarleni kuitenkin aika hieno
ja kohtelias, oikein kelpo puoliso, vaan samassa satuin silmäämään
kirjavaa naamushuvi-pukuista myncheniläistä oluvela-tyttöä, joka
hänelle antoi rahaa takaisin niin ystävällisesti hymyillen. Se hymy
oli pistos minun sydämmeeni, mutta pysyin minä kuitenkin rauhallisena.
Itsekseni minä sentään päätin, ett'en enää koskaan laske Kaarlea
yksinään näyttelyyn. Sen lupasin lujasti ja juhlallisesti.

Tietysti ei ihmetytä ollenkaan, että olut minusta semmoisessa paikassa
maistui koiruoholta. Minä en sitä voinut juoda, vaan annoin lapsille,
ett'ei se hukkaan jäisi.

Kaarle kysyi: "Eikö sinusta olut maistu, Vilhelmiina? Koetammeko
jotakin keveämpää?" -- "Minusta on täällä liiaksi päiväpaistetta",
vastasin minä tyttöön katsahtaen, mutta Kaarle ei sitä ymmärtänyt
taikka ei tahtonut ymmärtää. -- "No niin", sanoi hän, "sitte menemme
böömiläistaloon." -- Minä olin iloinen, kun vain sieltä pois pääsin,
ja me läksimme böömiläiseen anniskeluun. Suureksi iloksemme tapasimme
siellä sekä eno Fritzin että myöskin tohtori Wrenzchenin, joka
minua hoiteli silloin, kun Bergfeldtin rouvan kirje minut syöksi
tautivuoteelle. Yhtymys oli hyvin ystävällinen, sillä tohtori on
sairaasta aina jonkinlainen yliluonnollinen olento, oikea lohdutuksen
enkeli, varsinkin jos hän hempeästi ja hyvästi hoitelee ja osaa
kärsiväistä kanssaihmistänsä ilahuttaa sievällä leikillä. No, kohtapa
alkoikin miellyttävä puhelu. Ainoastaan minun Kaarleni ja eno Fritz
rupesivat kiistelemään, mikä olut on parasta, koska mieheni sanoi
minulle Böömin oluen paremmin sopivan suuhun kuin Moabitin. Mutta
mitäpä hän tiesi sisällisistä syistä!

Toisella oli toinen, toisella toinen mieli, ja kun he nyt eivät
sopineet, oli eno Fritz niin jumalaton, että ehdotti olutvetoa, johon
minun Kaarleni suostui, vaikka minä kyllä koetin paljonsanovasti rykiä,
ja tohtori erotti kädet. Kun minä huomautin, että olipa jo aika nähdä
jotain näyttelystäkin, sanoi Kaarle, että hänen toki piti koettaa
olutta, saadakseen vedon ratkaistuksi; minä kyllä muka voin lähteä
yksin lasten kanssa. Kello 5 aikaan hän ja eno Fritz lupasivat odottaa
meitä muinaissaksalaisessa viinituvassa. Tohtori tarjoutui meitä
saattamaan, koska hän juuri käytti lihavuutensa tähden kotilääkkeitä
ja hänen sentähden täytyi, kuten hän leikillisesti sanoi, välttää
olutmatkoja. Minun mieheni oli niin viattoman näköinen, kuin olisi
vasta eilen ripille päässyt.

Minä kyllä ymmärsin oman Kaarleni; mutta hillitsin mieleni, sillä en
toki tahtonut näyttää tohtorille, miten meidän avio-onneemme ilmestyi
rakoja, niin että se oli jo melkein kukistumaisillaan; ja sentähden
minä en sitä tahtonut näyttää tohtorille, että Betti suosii tohtoria,
eikä tuo Bergfeldtin Emil ole mikään meille sopiva vävynehdokas. Kirje
ja särjetty kattila erottavat meidät ainiaaksi siitä perheestä. Sitä
paitsi on tohtori sukulaisena hyvin mukava apu, sillä hänhän ei toki
viitsi omaisillensa heti panna jokaista pikku asiaa rätinkiin. Minä
vielä vain pyysin miestäni: "Kaarle, pysyhän yhdessä juomassa käsin,
kun tiedät, ett'ei monen seoitus sinulle tee hyvää!"

Tohtori saattoi meitä nyt läpi näyttelyn. Merkillistä oli todellakin,
miten hän osasi selittää kaikki ja niin opettavaisesti. Betti ei ollut
lainkaan selvitä hämmästyksestään, niin että minun useammasti kuin
kerran täytyi kuiskata hänelle: "Älähän tuota noin suutasi ammottele,
se näyttää liian tyhmältä." -- Huoneiden sisustuksesta huomautin,
ett'ei keskisäätyläisten kannata semmoisia laitoksia hankkia, johon
tohtori vastasi: "Tilaa ompi töllisessäin riittävästi rakkaille." --
"Kuuletko, Betti", virkoin minä, "miten oivallisesti tohtori ajattelee
elämästä!" Mutta sanomatta mitään nerokasta vastaan (vaikka hän itse
kuitenkin pitää Gartenlaubea), paukautti Betti vain äkisti kiinni
suunsa, joka oli taaskin ollut auki, sillä hän peljästyi, luullen minun
nytkin antavan hänelle äitillistä varoitusta. "Betti on ihan kiintynyt
näihin ihmishengen tuotteihin teollisuuden ja ammatin alalla", sanoin
minä taitavasti, "sentähden häneltä jäivät huomaamatta teidän hyvää
tarkoittavat sananne, hyvä tohtori."

"Oh, olkaa huoletta, ei siitä mitään", sanoi hän rakastettavasti, kuten
ainakin, "sehän on vain ulkonaista." -- Minä löin häntä käsivarteen
keveästi viuhkallani, jota samalla sopii käyttää päivänvarjona, ja
sanoin: "Ihan oikein, pääasiahan onkin sielujen yhtäläisyys." --
Silloin hän katsahti minuun vähän syrjään ja räpäytti toista silmäänsä;
minä olin juuri sanomaisillani, minkä verran Betti saa myötäjäisiksi ja
että meillä sitä paitsi on perintötäti Bytzowissa; vaan silloin Emmi
yht'äkkiä huudahti: "Ai, mamma, katsos, mites kirkas tuo kylpyamme on,
ja kun siinä on oikeaa vettäkin!"

Vaikka lapsi on omaa lihaani ja vertani, olin vähällä satuttaa käteni
häneen, kun hän tyhmällä huudahtuksellaan niin äkisti keskeytti puheen,
josta hänen sisarensa onni riippui. Miten kaunista olisi ollut, jos
tohtori ja Betti olisivat olleet näyttelystä lähteissään salakihloissa
ja miten se olisi harmittanut Bergfeldtin rouvaa! Sillä jos vaakaan
panee toiselle puolelle valmiin lääkärin, jolla on paljo sairaita, niin
keveäksipä huomataan nälkäinen ylioppilas toisella laudalla. Nyt oli
kuitenkin puhelu kerran katkennut eikä sitä ollut helppo enää saada
liittymään, sillä kylpyammeen rinnallahan on toki kovin sopimatonta
puhella sydämmen asioista; ainakin se loukkaa minun tunteitani. Sopiva
tilaisuus oli pois puhallettu; enkähän minä voi uudestaan tulla
kipeäksi, tohtoria meille saadakseni, ja ilman syyttä hän tietysti ei
tule. No, vielä minä kuitenkin luotin kotimatkaan.

Tohtori katsoi kelloaan ja sanoi jo pitävän lähteä viinitupaan, jossa
tapaisimme minun mieheni ja eno Fritzin, ja me läksimme. Kylpyammeesen
minä vielä viskasin jäähyväis-silmäyksen, josta siihen olisi suuri
kuhmu tullut, jos se vain olisi ollut kohtuullisen paksusta levystä
tehty. Siihen ammeesen se tavallansa minun vanhimman lapseni onni
hukkui.

Meidän oli astuminen näyttelyn väkijuoma-osaston läpi, jossa
näytteillepanijat hartaimmasti pyysivät meitä maistelemaan (tietysti
maksutta) heidän tavaroitansa, ja todella tohtori houkuttelikin meidät
ottamaan pikku lasin naisten likööriä. Juuri kun olen kiitellen
lausumassa mieltymystäni tähän mukavuuteen ja kohteliaisuuteen, näen
Kaarleni maistelevan monenlaisia viinoja. Minä menen luo ja sanon:
"Kaarle, tällä tavallako sitä odotellaan meitä?" -- "No niin", sanoi
hän nauraen, "Moabitin olut se kuitenkin on parasta." -- "Olitko taas
siellä?" -- "Olin, enkeliseni", sanoi hän, nipistäen minua poskesta.
-- "Kaarle", sanoin minä ankarasti, "sinä olet juonut liian paljon
sekaisin!" -- "En läheskään kylliksi!" vastasi hän tyytyväisesti. --
"Missä on eno Fritz?" -- "Hän on moinen oksetuspulveri, minusta nähden
hän menköön vaikka maaluuttamaan itseänsä!"

"Tohtori", sanoin minä, "ottakaa miestäni käsivarresta, ett'eivät
lapset mitään huomaa; hänellä nyt on kerran niin huono vatsa." --
"Ulkonaistahan se vain on", sanoi tohtori, otti Kaarlea käsivarresta ja
veti hänet pois.

Hyvin miellyttävästi tohtori teki, kun piti minun miehestäni niin
suurta huolta ja käänsi hänen huomionsa näyttelyesineihin, vaikka
Kaarle lakkaamatta pyrki liköörien luo, kun ei vielä muka ollut
maistellut kaikkia lajeja. Mutta tohtori piti hänestä lujasti kiinni,
ja kun me juuri olimme kirurgian osastossa ihan likööri-osaston
vieressä, selitteli hän miehelleni, mihin noita kaikkia veitsiä ja
sahoja, rasseja ja penselejä käytettiin, ja näytteli teennäisiä käsiä
ja jalkoja. "Miten paljo kurjuutta onkaan maailmassa", sanoi minun
Kaarleni; "voi niitä onnettomia ihmisiä! O lapset, kiittäkää Luojaanne,
että teillä on terveet jäsenet! Voi onnetonta, kärsivää ihmiskuntaa
ja niin suurta kurjuutta!" Enempää hän ei ehtinyt puhua, sillä juuri
silloin soitti joku uruilla viereisessä huoneessa "On Herran päivä
nyt!" Se oli liiaksi. Liikutus valtasi Kaarlen niin perin, että hän
alkoi nyyhkien itkeä ja aina välistä kehoitteli: "Lapset, kiittäkää
Luojaanne; niin, kaikkienhan meidän tulee kiittää." Ja hän vaipui
tuolille ja itki niin katkerasti.

Kun lapset sen näkivät ja kuulivat, peljästyivät he ihan. "Hyvänen
aika, mikä papalle tuli?" päivitteli Emmi. "Voi pappa, hyvä pappa",
vaikeroi Betti. Ihmisiä jo kokoutui meidän luo piiriin, ja joukossa
-- jo luulin taivaan putoavan -- olivat myöskin Bergfeldtin rouva
ja Augusta laihan ylioppilas-vetelyksensä kanssa. -- "Lapset",
neuvoin minä, "asettukaa isän eteen; ei tämä ole mikään katseltava
tunnottomille ja sivistymättömille ihmisille!"

"Hyvä herrasväki, olkaa hyvät ja hajotkaa vain", sanoi tohtori; "Herra
rupesi vähän voimaan pahoin kuumuudesta; kyllä hän kohta virkistyy."
Ihmiset läksivätkin pois, ainoastaan Bergfeldtin rouva jäi vielä
istumaan. "Vai kuumuudesta!" epäili hän, "ei ole kaiketi saanut
mitään kunnollista syödä, sillä kun rouva kirjailee, täytyy miehen
tietysti nähdä nälkää. Tulkaa, Augusta ja Frans, me saamme illalliseksi
kananpoika-paistia ja parsaheinää." -- Minä en kyennyt mitään sanomaan.
Bergfeldtissä parsaa! Jopa kaikkia; ensimäisenä pääsiäispäivänä ehkä
pari parsan näköistä sopassa, mutta ei toki muuten! Vai parsaa! Olisin
mielelläni työntänyt hänelle kurkkuun suuren cyankali-möhkäleen,
jota äsken olimme juuri ihmetelleet, koska sillä kyllä olisi voinut
myrkyttää kaikki ihmiset, mitä osoitekalenterissa on, vieläpä
joitakuita lisäksikin. Urut yhä soivat ja minun Kaarleni surkutteli
kärsivän ihmiskunnan kurjuutta.

Kun hän vähän rauhoittui, läksin minä hänen kanssansa kotiin; lapset
jäivät vielä tohtorin kanssa konserttiin. Ensin minä en ollut huolia
hänestä lapsieni ritariksi, niinkuin hän tarjoutui, vaan taivuin
viimein, varsinkin kun minusta tohtori näytti niin paljonsanovasti
räpyttävän silmäänsä.

Kotona minä ryhdyin miestäni oikein opastamaan, ja kyllä hän perin
nöyrtyi. "Rakas Vilhelmiina, minä en enää koskaan maista likööriä."
-- "Etkä anna itseäsi eno Fritzin houkutella paljon oluen juontiin?"
-- "En." -- "Etkä mielistele enää baijerilaista kellarityttöä?" --
"Mutta Miinaseni." -- "Etkä ketään muutakaan tyttöä?" -- "No, olehan
jo!" -- "Vaan menet poliisiin ja syytät Bergfeldtin rouvaa törkeästä
panettelusta?" -- "Kaikki, Miinaseni, paitsi en sitä." -- "Annatko
sitte tuon käärmeen loukata omaa puolisoasi!" -- "Minä en voi enkä
uskalla syyttää häntä!" -- "Tässä on jotakin merrassa. Kaarle,
tunnusta, taikka panet alttiiksi minun ja lasten onnen. Mitä se
Bergfeldtin rouva tietää sinusta?"

Saatuani hänet oikein pehmeäksi, tunnusti hän kaikki. Monta vuotta
sitte, kun hän vielä oli nuori ja vallaton, olivat hän ja herra
Bergfeldt pitäneet nimipäivää ja yöllä joutuneet riitaan poliisimiehen
kanssa, joka oli heidät molemmat pistänyt putkaan; ja kun se
onnettomuudeksi oli lauantai-ilta, oli heidän täytynyt olla siellä
maanantaiaamuun asti. Sen tiesi Bergfeldtin rouva ja luuli nyt sillä
saavansa aikaan eripuraisuutta. -- "Eihän tuo mitään merkitse, Kaarle",
sanoin minä, "sillä tarvitaanpa vähän rohkeutta yövartiain kanssa
riitelemiseen, ja rohkeutta sinulla on aina ollut. Tuotahan sinä
vain et voi kestää monenlaista juomista sekaisin." -- Kaarle lupasi
täst'edes olla varovainen, ja mikäli minä häntä tunnen, niin hän kyllä
sanansa pitääkin.

Nyt minä toimitin hänelle kupin hyvää kahvia ja päätin unhottaa kaikki,
vieläpä myöskin olla oikein lempeä hänelle, sillä hänhän oli kuitenkin
vain viaton houkuteltu. Hän puolestaan kiitti kahvia ja sanoi sen
tekevän hyvää, koska hän todellakin nyt voi vähän huononlaisesti.

Lapset tulivat kotiin vasta sitte, kun jo Kaarle oli nukkumassa, sillä
hän kävikin levolle paljon aikaisemmin kuin tavallisesti.

"No", kysyin minä "oliko teillä kyllin hauskaa?" -- "Oli", sanoi Emmi,
"ja tohtori räpytti lakkaamatta toista silmäänsä." -- "Räpyttikö hän
todellakin, Betti, rakas lapseni?" -- "Kyllä, mamma, koko illan." --
"Ja mitä hän sanoi?" kysyin minä innokkaasti. -- "Hän sanoi varmaankin
saaneensa ohranjyvän silmäänsä", vastasi Emmi, "hän oli tuntenut sitä
jo aamupäivällä." -- "Vai niin", sanoin minä, "itsehän hän sen paraiten
tiennee, hän kun on tohtori." -- Sittemmin kuulin, että eno Fritz se
oli soittanut urkuja. Mutta kyllä hänkin sai tietää, että minä sen
tiesin.



Herra Buchholzin hammastauti.


Viime viikolla vietimme hääpäiväämme -- se oli kauhein, kuin koskaan
olen elänyt. Muuten on se päivä minusta kaikista kaunein koko vuotena,
paljon ihanampi kuin joulu ja juhannus yhteensä, sillä se on minun
päiväni. Voisipa kysyä, eikö se myöskin ole minun Kaarleni päivä.
Tietysti, mutta mistä minä tiedän, olenko minä voinut tehdä hänet yhtä
onnelliseksi, kuin hän on tehnyt minut? Minä niin toivon, mutta en voi
ajatella, että kukaan olisi niin onnellinen kuin minä sinä päivänä,
jolloin Kaarle antoi minulle nimensä sekä hyvän Jumalan ja kaikkein
ihmisten edessä julkisesti ja kovasti tunnusti rakastavansa minua. Minä
tuskin sain sanotuksi tuota pientä jaa-sanaa, kun näet kainostelin
ihmispaljoutta, vaan kuitenkin olisin riemuissani hyppinyt kaikesta
siitä onnesta.

Kun nyt hääpäivämme lähestyy, silloin muistuu tuo ensi päivä elävästi
mieleen, kuin olisi se eilen ollut, ja kun Kaarle minua ääneti
syleilee ja hellästi suutelee, silloin tuntuu, kuin olisi hän vielä
sulhaseni, myrttikimppu napinlävessä, valkoinen liina kaulassa ja tukka
kutritettuna, vaikka hänellä nyt ainoastaan on yllä yönuttu ja pää
näyttää vähän pörröiseltä noin aamusilla.

Iltasilla on meillä silloin aina vähä vieraita, hyviä tuttuja ja
ystäviä, ja pöytäänkin pannaan jotain erinomaisempaa. Minun Kaarleni
ei ole mikään ruoan hyljeksijä, ja minusta tietysti onkin mieleen, kun
ruoka hänelle maistuu. Mutta tällä kertaa hän ei maistanut juuri mitään
ja se minua rupesi huolettamaan.

"Mikä sinua vaivaa, Kaarle?" kysyin minä.

"Oh, ei mikään", vastasi hän, mutta minä kuitenkin huomasin, että
tuo oh tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Minä häneltä vielä tiukkasin
selkoa, mutta hän ei vastannut, vaan tuli suoraan sanoen vähän ikäväksi
minulle.

Noin puoli kahden paikoilla läksivät vieraat pois. Kun jäimme
yksiksemme, en minä voinut olla vähän nuhtelematta häntä käytöksestään.
Siihen hän vastasi hammastansa pakottavan eikä olevansa iloitsemiseen
halukas. Minä neuvoin häntä käärimään huivia leuoillensa, mutta hän
vain naurahti ja arveli, ett'ei niin vähäsestä kivusta maksanut
pauhata, kyllä se muka itsestäänkin asettuu.

Mentyäni kyökkiin maksamaan apumatamille, joka aina on meillä
juhlatiloissa, satuin sivumennen sanomaan, ett'ei mieheni voinut hyvin.
Siihen Grunert-mummo -- se oli apumatamin nimi -- sanoi tietävänsä
erinomaisen parannuskeinon, joka jo oli muka montakin auttanut.

Miksikä tuota ei olisi kerran koettanut, kun se mummon keino oli niin
perin huokea?

Kaarle pilkkasi minua ensin, kun Grunerttia mainitsin, vaan minä
kuitenkin vakuutin, ett'ei se ainakaan mitään vahinkoa tee. Niinpä hän
viimein salli mummon koettaa keinoansa.

Grunert tiesi puutarhassamme kasvavan seljapuita, joka olikin tarpeen
hänen keinoonsa. Ääneti meni hän sinne, leikkasi oksan ja kaiveli
sillä Kaarlen kipeää hammasta, kunnes siitä rupesi tulemaan verta,
yhä vain ihan ääneti. Sitte meni hän takaisin puutarhaan, sitoi oksan
liinaisella rihmalla entiseen paikkaansa ja kysyi, joko pakotus oli
poissa.

"Vai poissa!" vastasi Kaarle. "Tietysti nyt kaivelemisen jälkeen
pakottaa vielä pahemmin!" - Grunert-mummo sanoi, että hänen piti vain
odottaa, kunnes oksa jälleen kasvoi kiinni; sitte kyllä pakotus on kuin
pois puhallettu; hän toivotti hyvää paranemista ja läksi kotiinsa.

Kaarle oli hyvin suutuksissaan mummon tyhmyyksistä, varsinkin kun tuska
oli tullut paljon pahemmaksi.

Minä neuvoin häntä ottamaan suuhunsa lämmintä vettä, joka muuten onkin
hyvin hyvä keino, ja menin kyökkiin sitä lämmittämään.

"Ah, hyvä rouva", sanoi minulle kyökkipiika. "Kun minulla on
hammastauti, otan minä sinappiviinaa ja hieron sillä poskea. Se kyllä
vähän puree, mutta kyllä se auttaakin!" Onneksi oli hänellä sitä vielä
tilkka tallella ja minä otin sen kiitollisesti ja riensin Kaarlen luo
hieromaan poskea.

Vaan olisinpa suonut jättäneeni sen tekemättä, sillä sinappiviina puri
aika lailla, ja Kaarle sanoi minun panneen hänelle helvetin tulta
kasvoihin. Poski punastui, että näytti keitetyltä ravulta, ja paisui
nyt oikein paksuksi. Nyt Kaarlen kuitenkin täytyi sitoa huivi päähänsä,
jonkahan hän jo olisi saattanut heti tehdä, jos olisi totellut minun
neuvoani. Mutta miehet ne ovat aina itsepäiset, milloin heidän hyväänsä
tarkoitetaan.

Grunert-mummon ja sinappiviinan puuhassa oli kello ehtinyt noin kolmen
paikoille ja me kävimme levolle.

Enpä minä voi sanoa sitä yötä hauskaksi, sillä Kaarle ei nukkunut
melkein ollenkaan, vaan kaivoi lakkaamatta päätänsä alusiin. Aamusilla
näytti, kuin olisi hän siinä perin tyhmästi tehnyt.

Noin kahdeksan paikoilla nukkui hän ja minä jo toivoin kaikki hyvin
menneen ohitse. -- Kymmenen aikaan tuli poliisiluutnantin rouva vielä
myöhäiselle onnentoivottelulle; hän surkutteli sydämmensä pohjasta
minun Kaarleani ja sanoi, ett'ei mikään ole hammastaudille niin hyvä
kuin oikea kiinalainen po-ho-neste. Me lähetimme piian juoksemaan ja
kohta hän toi nestepullon.

Kaarlella oli taas hirmuinen tuska. Minä näytin po-ho-pulloa, mutta hän
ei tahtonut huolia mistään semmoisesta.

"Kaarle", sanoin minä, "sehän ihan loukkaisi poliisiluutnantin rouvaa,
jos et tätä kallista lääkettä käyttäisi!" Kaarle vastusteli ja oli
äreä, mutta kun kiinalaiset kuitenkin monessa asiassa ovat meitä
viisaammat, niin taipui hän viimein, ja minä painoin nesteessä hyvin
kastellun pumpulitukun hänelle hampaasen.

Hän aivasteli ja sylki hirveästi, mutta tuska poistui. Kyyneleet
nousi hänelle silmiin tuosta nesteestä, mutta hän hymyili kuitenkin,
mikäli paisuneella poskella oli mahdollista. Kunnon Kaarle! Miten
kiitolliset meidän tuli olla poliisiluutnantin rouvalle, kukapa sitä
osasi kuvaillakaan! Me saatoimme häntä aina pihalle asti. -- Vaan
kun palasimme ylös, kuulin kuitenkin Kaarlen jo jälleen vaikeroivan.
Hampaan kolotus ja repiminen oli palannut monta vertaa äkäisempänä.

Onnipa on, kun on kelle suotu viisaita lapsia. Minun Bettilleni johtui
mieleen, että herra Krausella on kotonaan homoiopaattinen apteekki ja
että hän oli jo monta kipua silmänräpäyksessä parantanut. Niinpä hän
heti juoksi herra Krausea meille kutsumaan.

Herra Krause on opettaja, niin tottahan semmoisiin ihmisiin pitää
luottaa, jotka tietävät todellakin kaikki, sillä hehän ne panevat
kaikelle tiedolle ja taidolle pohjan. Varsinkin on herra Krause
tavattoman pitkälle päässyt tieteessä ja sivistyksessä, eikä hän luota
vähääkään lääkäreihin. Minäkin, kuten jo on sanottu, enemmin suosin
kotilääkkeitä.

Herra Krause tuli kohta apteekkinensa ja lääkekirjoineen; olihan nyt
kärsivää kanssaihmistänsä autettava ja todellista inhimillisyyttä
harjoitettava. Mieheni istui paksuposkisena sohvassa ja oli hyvin
äreänä, vaan koska hän saattoi katsella ainoastaan toisella silmällä,
toinen kun oli hyvin paisunut, näytti hän ikäänkuin tyytyväisesti
silmää iskevän jollekulle.

"No, hyvä herra Buchholz", kiitteli herra Krause, "aina leikillinen, se
on hyvä se!"

"Ei minun vähääkään tee mieli leikitsemään!" vastasi Kaarle
kiukkuisesti. "Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lähettäkää
lääkäriä noutamaan."

"Lääkäriäkö?" kummasteli herra Krause, "se toivottavasti ei ole
tarpeen. Lääkärit eivät suinkaan tunne luonnon salaisuuksia, sillä
sitä, jota oikeastaan tarvitaan, tautien parannusta, sitä he
eivät suinkaan opi noista kissain teurastelemisista eikä koirain
nylkemisistä. Ja mitä kaikkea he tunkevatkaan ihmisten kurkkuun!
Myrkkyä ja pehmittäviä aineita, joista ikuisen kuihtumisen saa.
Homoiopatia sen sijaan estää taudit luonnollisella tavalla."

"Puupuikoilla ja sinappiviinallako?" kysyi minun mieheni.

Herra Krause hymyili. "Homoiopatia parantaa ainoastaan lääkkeiden
hengellä", selitti hän meille opettavaisesti "Ajatelkaa niin suuri
pullo kuin kuu täynnä vettä ja siihen pantuna pisara lääkettä ja sitte
hyvästi pudisteltuna, niin on teillä valmiina homoiopaattinen lääke."

"No hyvänen aika", ihmettelin minä. "Mutta kuka sitä jaksaa kuuta
puistella?"

"Kuvaannollisestihan se vain on sanottu, hyvä rouva Buchholz", vastasi
herra Krause. "No, nyt me ensin tutkimme tuntomerkit, löytääksemme
oikean lääkkeen. Kaivaako hammasta?"

"Ei siitä asti, kun Grunert-mummo meni matkoihinsa", vastasi Kaarle.

"Siis ei kaivamista. Riehkiikö kipu oikealta vasemmalle vai vasemmalta
oikealle?"

"Paikoillaan se on ja lujasti!"

"Ahah, sitte siihen sopisi hyvin Pulsatilla. Paksu poski osoittaa
ilmanvetoa. Käytetään vuorotellen Aconittia ja Pulsatillaa."

"Antakaa anteeksi, poski on paisuksissa sinappiviinasta."

"Sitte pitää ensin ottaa kamferttia, ajamaan sinappimyrkkyä pois
ruumiista", vastasi herra Krause.

Nyt avasi hän kotiapteekkinsa ja antoi minun mieheni niellä kolme
pientä valkoista palleroa. Sitte kaatoi hän muutaman pisaran jotakin
nestettä veteen ja käski Kaarlen ottamaan sitä suun täyden joka tunti.
Ensin kyllä tuska oli kiihtyvä, se on luonnon mukainen ensi pahennus,
koska lääkkeen henki ja taudin henki taistelevat. Mutta sitte oli
kipu kuin ihmeen kautta kerrassaan katoava. Muuten hän kielsi Kaarlea
nauttimasta tupakkaa, teetä, kahvia, kaikkea hapanta, maustimia ja
varsinkin kamomilla-teetä, josta vuosikautinen kuihtumus oli seuraava.
Ja niin hän meni.

Mieheni otti ihan kellon mukaan, mutta tuskat kiihtyivät yhä
hirmuisemmiksi. "No, hyvä", sanoin minä, "se on se ensi pahennus,
molemmat henget taistelevat tarpeekseen, kohta siitä nyt tulee
helpotus!" Kaarle ähki ja oihki, että oikein säälitti. -- Hän astui
huimasti pitkin lattiaa edestakaisin. -- Sitte hän taas kävi istumaan.
-- Ja kohta viskautui pitkälleen ja sulloi päätänsä sohvan nurkkaan.

"Ei sitä enää jaksa kestää!" parkui hän.

"Olehan toki rauhassa, rakas Kaarle! Kuulithan sinä, että ensin pitää
tulla pahemmaksi, ennenkuin tuska pois lähtee. Nyt vielä vain yksi
ryyppy lääkettä, jota herra Krause seoitteli, ja anna sen oikein
taistella hampaissasi!"

Me odotimme hetki hetkeltä, mutta ei se pahentuminen ruvennut
loppumaan. Kaarle olisi mielellään polttanut, vaan ei tohtinut.
Päivälliseksi oli meillä hänen mieliruokaansa, paistilihaa hapahkon
kastikkeen kanssa. Sitäkään hän ei saanut syödä. Hän melkein raivostui,
kun hänen täytyi tyytyä maitoon ja korppuihin.

Viimein huomautti Emmi, että herra Krause oli ehkä saanut poisajetuksi
sinappimyrkyn, mutta ei po-ho-nestettä, joka ehkä vaikutti vastoin
hänen lääkettänsä. Sentähden hän heti riensi herra Krausen luo
kysymään. Hän viipyi kauan ja palattuaan hän sanoi herra Krausen
etsineen läpi koko lääkärikirjansa, vaan ei löytäneen mitään po-hon
vastalääkettä, ja se myrkky se saattaa häpeään hänen lääkkeensä. Tässä
on homoiopatia ihan voimaton.

Nyt loppui minun Kaarleltani kärsivällisyys. Hän sanoi Emmiä tyhmäksi
elukaksi ja minua vielä tyhmemmäksi kanaksi. Hän oli ihan kuin hurja
ja käveli ympäri huonetta kuin tiikeri häkissään. -- Minä purskahdin
itkemään ja lapsi itki mukaan. "Kaarle", sanoin minä, "semmoisia
nimiä sinä panet minulle ja lapselle! Mitenkä sinulla ei ole yhtään
rakkautta, vaikka me olemme kaikin tavoin koettaneet lievittää sinun
kipuasi. Noin menettelee vain peto. Eikö sinulla ole vähääkään
inhimillisyyttä meitä heikkoja olentoja kohtaan? Kaarle, Kaarle, sinä
teet syntiä lasta ja minua vastaan!"

Hän ei vastannut mitään, ja kun minä kyyneleisillä silmilläni katsoin
nenäliinani yli, niin mitä näin! Kaarle seisoi tuskansa kourissa
päälaellaan sohvalla. Se oli kauheata, sillä voiko mitään hirmuisempaa
olla kuin nähdä lastensa isän, kunnioitetun porvarin ja kaupunkilaisten
luottamusmiehen seisovan päälaellaan, jalat korkealla ilmassa ylempänä
sohvan selkälautaa? -- Minä kiljahdin kauhusta.

Juuri sinä silmänräpäyksenä astui eno Fritz sisään. "Mitä ilveilyä
täällä pidetään?" kysyi hän nauraen, kun näki tämän perheemme
toivottomuuden kuvan. Töin tuskin me saimme hänelle kaikki selitetyksi,
sillä meidän ääntämme tukeuttivat kyyneleet ja Kaarle ei muuta osannut
puhua kuin sekavia oihkamisia; eno Fritz oli naurusta pakahtua.

"Kaarle, ikäpoika", sanoi hän, "mitä sinulle on tehty?"

"Kotilääkkeitä!"

"Ettekö sitte voineet lähettää tohtori Wrenzcheniä noutamaan?" kysyi
eno Fritz.

"Kuka tuota nyt heti lääkäriin lähtee?" puolustelin minä itseäni, "mitä
sitte kotilääkkeillä tehtäisiin?"

"Voithan niillä miestäsi kiduttaa ja vaivata", vastasi hän.

Eno Fritz nyt pilkkaili minun Kaarleani, että hän antoi itseänsä
akkain laastaroida, ja käski hänen pukeutua ja lähteä hänen kanssansa
lääkäriin; vaan silloin hänelle äkisti muistui mieleen, että tohtori
Wrenzchenistä se kaiketi vain oli ulkonaista, jommoisiin tauteihin hän
ei koske.

Se tuo minulle ei oikein ollut mieleen, sillä jos tohtori Wrenzchen
olisi tullut, niin olisi hän saattanut puhella Bettin kanssa; mutta
täytyyhän meidän naisten taipua raa'an väkivallan mukaan.

Fritz läksi ajamaan Kaarlen kanssa. Hetkisen kuluttua he palasivat.
Kaarle oli päässyt hampaastaan ja tuskistaan ja oli kuin
uudestasyntynyt, mutta avioliittomme uuden vuoden alku ei ollut
läheskään niin suloinen kuin ennen, sillä Kaarle oli ollut liian kova
minua kohtaan, eikä minun sitä noin näin sopinut unhottaa. Ja miten
hyvää me kaikki kuitenkin olimme hänelle tarkoittaneet!



Kummitusjuttuja.


Kyllä minä jo ammoin olisin teille kirjoittanut, jos olisi mitään
kelvollista tapahtunut, mutta koska meidän perheessämme yleensä eletään
rauhallisesti, niin ei ole mitään semmoista sattunut, joka teitä
huvittaisi. Kaarleen tosin lensi muutama päivä sitte poikenluoma, mutta
jo se nyt on lähtemässä, kun hänelle vedettiin kuusitoista kuivaa
sarvea ristiluille. Kotilääkkeitä minä näette nyt en enää niin suosi,
vaikka ne muuten kyllä ovat hyvät moneen asiaan.

Koska Kaarlen nyt ihan vastoin luuloamme täytyi pysyä kotona, oli
meidän ihan mahdoton ommella yönuttua, jolla aioimme häntä hämmästyttää
joulunaattona, ja mikä aika menee silkkisen koruompeluksen tekoon
nutun samettireunukseen, siitä ei miehillä ole aavistustakaan, sillä
vaikka he voivat olla hyvinkin edistyneet tieteissä, niin vaikea
heidän toki on tutustua naisten käsitöihin. Siispä minä sanoin
tyttärilleni: "Lapset, me emme saa papan yönuttua valmiiksi tällä
lailla, sillä milloinka me sitä ompelemme, kun hän on kaiken päivää
kotona. Minä ajattelen, että lähdemme täksi illaksi tohtori Joakimiin
ja ompelemme siellä oikein uutterasti. Olemmehan jo kauan olleetkin
sinne käynnin velassa!" Tytöt iloitsivat, koska he sangen mielellään
käyvät Joakimissa. Rouva on näet minun nuoruuden-ystäväni; me jouduimme
naimisiin melkein yhteen aikaan, ja hänen tyttärensä ovat melkein
samanikäiset kuin minun tyttäreni ja samannimisetkin, Kaarle kyllä
näytti vähän tyytymättömältä, kun ei olisi mielellään jäänyt yksin
koko illaksi, vaan taipui hän sentään, kun minä sanoin, ett'ei se nyt
muuten käynyt. Sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla näyttelyssä, jolloin
eno Fritz hänet niin synnillisesti houkutteli oluen koettelemiseen, on
mieheni yleensä tullut paljon taipuvaisemmaksi kuin ennen, jonka tähden
minä mielessäni aina kiitän maistraattia, koska ilman sen toimenpitoa
ei olisi koskaan ollut olemassa niin siunattua laitosta.

Kun saavuimme Joakimiin, oli ilo molemmin puolin sydämmellinen.
Tohtori oli mennyt yhdistykseensä, jossa joku suuri valtioviisauden
harjoittelija piti esitelmää "Ajurinkärryjen suhteesta vakuutuksiin
onnettomuuden tapauksia vastaan", niin että me naiset olimme ihan
itseksemme ja saimme rauhassa ommella joululahjojamme ja puhella oikein
halusta. Olipa varsin hupaista istua ja olla ahkera. Mitäpä sitä ei tee
tuottaakseen toisille iloa!

Tohtoritar kysyi, tuleeko minun Kaarleni meitä noutamaan, johon
minä selitin häneen poikenluoman lentäneen ja niin äkisti, että
todella olisi luullut jonkun noidan hänet loitsineen. -- Tohtoritar
teki minusta pilkkaa. "Tiedän kyllä, että sinä aina olit vähän
taika-uskoinen, Vilhelmiina", sanoi hän, "mutta enpä toki olisi sinun
luullut noitiin uskovan." -- "Enhän minä niihin juuri uskokaan",
vastasin minä, "mutta onpa maailmassa kuitenkin koko joukko asioita,
joita ei kukaan ihminen osaa selittää, ei edes eno Fritzkään, joka
muuten tietää kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset." -- Tohtoritar
nauroi taaskin. "Kyllä kaikki maailmassa luonnollisesti tapahtuu",
sanoi hän. -- "Vai niin", sanoin minä. "Onpa Kuleckessa Bylowinkadun
varrella edesmenneen ruumisarkkujen-tekijän henki pöydässä, josta
selvästi kuuluu sahaaminen ja takominen, kun vain panee kädet riviin
pöydälle." -- "Kulecket ne kuuluvat pitävän myöskin spiritistisiä
istuntoja." -- "Miksikä ei? Ylhäiset puuhaavat kaikki elimellistä
magnetismia ja henkien koputusta, ja Kulecket mielellään matkivat
ylhäisiä. Parooni G:n luona ne ovat äsken nukuttaneet palvelijan
magneetilliseen uneen ja syöttäneet hänelle päärynien sijasta niin
paljon raakoja perunoita, että miesparka sai monta päivää maata vuoteen
omana."

-- "Se minusta on häpeällistä; menetellä niin vahingollisesti
kanssaihmisensä kanssa!" -- "Ei suinkaan, tieteen tähdenhän ne
niin tekevät, ja sentähden eno Fritz ei laiminlyö yhtään koetusta
Kuleckessa. Hän sanoo neiti Kuleckea erinomaiseksi välittäjäksi eli
mediumiksi..."

"Eno Fritzin mielestä hän on varreltaan aivan kaunis", keskeytti Betti
minun puhettani.

"Vai niin", huomautti tohtoritar.

"Se on sivuasia", sanoin minä, vaan päätin itsekseni Fritziä kerran
aika lailla kuulustella, sillä Kulecket eivät sovi meille tuttaviksi;
he aina näyttävät isoisuutta, mutta vähäpä sen takana on ottamista,
koska heillä on ollut paljo tappioita.

Minun siinä ollessani vaiti ja miettiessäni, mitä sanoisin Fritzille,
kuului yht'äkkiä tuskallinen ulina. "Ai, ai!" huusin minä, "mikä se
on?" -- "Se on vain koira", sanoi talon vanhempi tytär. "Me suljimme
sen papan huoneesen, ja luultavasti on lamppu palanut loppuun." --
"Lamppuko?" kysyin minä. -- "Koira ei osaa olla yksin pimeässä",
selitti tohtoritar, "se silloin pelkää ja ulisee. Kaikki se on ihan
luonnollista, hyvä Vilhelmiina."

Niin se olikin. Lamppu sytytettiin ja koira vaikeni. -- "Sanotaanpa",
aloin minä taas, "koirien näkevän henkiä. Ehkä tämäkin koira näkee
pimeässä jotain ja se sitä pelottaa." -- "Mahdollista kyllä, että
se näkee akan!" vastasi tohtoritar. -- "Minkä akan?" -- "Tiedäthän,
Vilhelmiina, ett'en minä usko mitään haamuja enkä kummituksia, vaan
jotain merkillistä minä sentään näin muutama vuosi sitte ja nyt äsken
uudestaan. Välistä näet tulee yöllä minun luokseni akka, vaikka kaikki
ovet ovat hyvästi kiinni."

"Akkako? Ja suljettuin ovien läpikö?" kysyin minä ja aloin jo hyvin
peljätä.

"Minä herään keskellä yötä, kun akka tulee", kertoi tohtoritar. "Minä
tunnen itsessäni sen tulon ja minun täytyy nousta ylös, tahdonko tahi
en. Silloin näen selvästi, miten akka pistää päätään puoli avoimesta
ovesta ja katsoo huoneesen." -- "Teidän makuuhuoneesenneko?" huudahdin
minä kauhistuen. -- "Ei, vaan tänne asuinhuoneesen!" -- "Ja nousetko
sinä ylös?" -- "Tietysti, pitäähän ovi panna kiinni." -- "Ja menetkö
sinä asuinhuoneesen?" -- "Tottahan. Vaan kun käyn ovea vetämään kiinni,
pitää akka päätään välissä, niin ett'en millään ponnistuksella saa
kiinni", -- "Ja ihanko kummitus on sinun edessäsi!" -- "Ihan edessä."
-- "Etkö sinä huuda?" -- "Miksikä huutaisin; en minä pelkää." -- "Ja
minkä näköinen se akka on?" -- "Laiha ja ruma, syvät silmäkuopat ja
niissä silmäin sijasta mustaa hometta, suu irvellään ja pitkät, leveät
hampaat. Päässä on sillä harmaa huivi ja tukka on samoin tuhkanharmaa.
Kätensä se pitää piilossa ja jalassa on sillä aivan vanhanaikaiset
kengät." -- "Ja semmoinen kummitus pistää päätänsä tästä ovesta! Mutta
milloin se sitte pois menee?" -- "Kun ensin turhaan koetan vetää ovea
kiinni, otan kynttilän ja pidän sitä ihan akan kasvoin edessä, silloin
tuli häilyy kuin tuulessa, akka katoaa, ovi on hyvästi kiinni ja minä
menen takaisin vuoteelle!"

"Ja oletko sen kummituksen jo monestikin nähnyt?" -- "Hyvin usein.
Mieheni kuitenkin arvelee koko näkyä joksikin painajaiseksi, ja samoin
minäkin ajattelen." -- "Se ei mitään selitä, sillä sinä olet kuitenkin
hereillä, sinulla on palava kynttilä kädessä eikä ovi mene kiinni.
Se on kummitus. On siis selittämättömiä asioita!" -- "Olkoon vain",
pilkkaili tohtoritar. "Kun se akka vielä tulee, sanon minä hänelle:
mene ystäväni Vilhelmiina Buchholzin luo, hän tahtoisi mielellään nähdä
sinut." -- "Älä Herran tähden", kielsin minä kauhistuen, "minä voisin
siitä kerrassaan kuolla."

Minusta alkoi tuntua hyvin kammottavalta, sillä kun semmoinen aave
hätyytteli tohtorinnaakin, joka ei uskonut mitään kummituksia, niin
tottahan siinä silloin jotakin oli. Se oli minusta hyvin arveluttavaa.
-- Minä kehoitin tyttöjäni lähtemään kotiin, sillä jopa oli tullut
myöhä ja sitä paitsi minä pelkäsin, että akka saattaisi minä hetkenä
hyvänsä, avata oven ja kurkistaa sisään. Kun jo olimme kadulla, huusi
tohtoritar vielä jäljestä: "Vilhelmiina, minä lähetän sen akan sinun
luoksesi!" Se meitä niin pelotti, että kotimatkalla emme jalkojamme
säästäneet.

Heti kotiin päästyämme lähetin minä lapset levolle ja neuvoin heitä
olemaan pelkäämättä, vaikka itse olin levottomampi, kuin heille tahdoin
näyttää. Kaarle-ukkoseni nukkui makeasti, vaan minä herätin hänet,
kertoakseni hänelle kummitusjutun ja kysyäkseni, mitä hän siitä arveli.
-- "Minä nukuin niin hyvästi, Vilhelmiina", sanoi hän nuhdellen. --
"Ja minua pelottaa. Sinun pitää valvoa, Kaarle, sen sinä minulle
vannoit Jumalan ja ihmisten edessä alttarin luona." -- Siitä ei Kaarle
sanonut papin mitään puhuneen, eikä häntä ollut nukkumasta kielletty.
-- "Oi, Kaarle, eikö hän sanonut, että miehen pitää olla vaimolla
tukena ja turvana hädässä ja vaarassa?" -- "Jos ken on hädässä, niin
totta siinä juuri minä lienen; vaan en minä näe tässä mitään vaaraa."
-- "Minua pelottaa. Siinä on kylliksi. Jos se akka nyt tulee!" --
"Anna minun nukkua, Vilhelmiina!" -- "En ainakaan ennen, kuin minäkin
pääsen vuoteelle. Etkö osaa mitään virrenvärssyä ulkoa, Kaarle? Lue
sitä sen aikaa, kun minä päästän tukkani auki." -- "Sinä olet hullu,
Vilhelmiina." -- "En, Kaarle, mutta hirveän peloissani minä olen.
Kunhan vain pääsen vuoteelle, niin tulkoon vaikka monta akkaa, minä
pistän pääni peitteen alle. Ole hyvä, Kaarle, lue vaikka yksi värssy!
Tohtoritar uhkasi lähettää sen akan tänne ja nyt on kello jo kohta 12.
Vaikka yksi värssy, hyvä Kaarle; aaveet eivät kärsi Raamattua eikä
virsikirjaa." -- Kun Kaarle minun niin kuuli pyytävän, alkoi hän lukea,
mutta hän osasi ainoastaan yhden värssyn: "Kiitoksen, Herra, sinull'
täll' huomenhetkellä" j.n.e. Sitä hän luki aina uudestaan alusta.
Paljoahan tuossa ei ollut, mutta hyväpä vähäkin.

Minä istuin sill'aikaa ihan menehtyneenä peilipöytäni edessä tukkaani
päästellen. Siinä peiliin katsoessani näen kauhukseni oven hiljaa
minun takanani aukeavan. Minä en jaksanut liikahtaa enkä päästää
pienintäkään ääntä suustani. Peiliin minun vain täytyi tahtomattanikin
katsoa. -- Silloin rapisee jokin kuin pyrkien tulemaan ovesta sisään,
pää tulee näkyviin, ihan hitaasti esiin työntäytyen... akka on siinä,
se kummitusakka! -- Sekunnin kuluttua se jo olisi ollut kokonaan
huoneessa. -- Kiljahtaen juoksin minä ovelle sulkemaan, mutta se ei
tullut kiinni! Minä tempasin vielä kerran kiivaasti. Silloin kummitus
parkasi kovasti: "A-ai, mamma, sinä puristat minut kuoliaaksi!" --
Kaarle oli minun kiljahdukseni tähden tuskistaan huolimatta kömpinyt
ylös. "Hyvänen aika, mikä nyt on hätänä?" -- "En tiedä", sain minä
töintuskin vastatuksi, "äsken oli akka tuossa, ja nyt on se Betti."
-- Hän makasi maassa ja piteli voivotellen päätänsä. Minä olin puoli
pyörryksissä ja koko ruumiini vapisi. "Kyllä tästä kuolema tulee",
sanoin minä, "mitenkä sinä, Betti, voit minua niin säikyttää?"

"Ah, mamma", sanoi lapsi itkien, "kun siellä tohtorissa panimme
töitämme kokoon, niin minä epähuomiosta pistin sinun laukkuusi sen
työni, jota teen sinulle jouluksi, ja ett'et sitä huomaisi, aioin sen
nyt käydä salaa pois ottamassa. Voi korvaani!" -- Minä otin kynttilän
ja katselin. Otsassa oli suuri kuhmu ja korva vuosi verta, niin olin
hädässäni puristanut omaa lastani; muuten hänellä toki ei ollut mitään
hätää. -- "Se siitä tuulee teidän taikuudestanne", sanoi mieheni. --
"Kaarle", toruin minä, "miksi sinä yhä täällä seisot, vaikka on 12
astetta kylmää? Minä annan lapselle haavarasvaa ja huomenna kutsumme
tohtori Wrenzchenin!"

Vähitellen pääsimme levolle. Kun tohtori Wrenzchen seuraavana päivänä
tutki Bettin korvaa, ei hän sanonut sen mitään merkitsevän, se oli
vain ulkonaista. Ja samalla hän oli niin ystävällinen Bettille,
että minä häntä kutsuin sunnuntaina päivälliselle. Kysyttyäni, mitä
hän mieluimmin söisi, vastasi hän: "Vasikkapaisti on melkein ainoa
himoruokani." -- Sitä hänen pitää saamankin. Kukapa tietää, eikö tämä
kummitusjuttu vielä pääty sangen hyvästi?!



Uudenvuoden aatto.


Me vietämme näet uudenvuoden aattoa vuorotellen ja järjestyksessä.
Ensin vietämme sitä Krausessa, seuraavana vuonna Bergfeldtissä ja sitte
meillä. Viimeksi oltiin meillä, sentähden oli nyt Krausen vuoro. Mutta
miten oli Bergfeldtien käyvä?

Hän oli minua liian hirveästi loukannut; en voi sanoakaan, miten minua
suututti; minä olisin voinut nähdä hänen olevan kuolemassa tuossa
jalkaini edessä, ja vaikka hän semmoisessa tilassa olisi pyytänyt
vesipisaraa, niin minä olisin antanut hänelle vihtrilliöljyä! --
Vaan ei, ne tunteet kuohuivat mielessäni vain ensi hetkenä ja ehkä
vaikuttivat minun kääntymiseni sappitautiin; nyt, kun olen jo saanut
sen kunnollisesti ruumiistani pois ajetuksi, en enää ajattele niin
äkäisesti, vaan oikein häpeän, että moiset ajatukset koskaan pääsivät
sydämmeeni. Siltä minä en suinkaan tahdo tunnustaa Bergfeldtin rouvaa
syyttömäksi. Päinvastoin _hänhän_ se juuri alkoi.

Krausen vuoro siis nyt oli! -- Herra Krause tulikin meitä pyytämään,
ja Kaarle otti kutsut vastaan ilman mitään. "Kaarle", sanoin minä
vähän terävästi, "tiedätkö sinä myöskin, tuleeko se Bergfeldtin rouva
sinne vai ei?" -- "Tietysti!" vastasi Kaarle lyhyesti, "me olemme joka
uudenvuoden aattona olleet yhdessä ja olemme tietysti nytkin!" --
Hän lausui nuo sanat niin jyrkästi, ett'en pitkälleen ollut hänessä
semmoista huomannut. Hänen puhuessaan minä sentähden katsoin terävästi
silmiin, mutta vaikka hän sen katseen tunsi, ei hän kuitenkaan pois
päin katsonut, vaan kesti levollisesti minun silmäykseni.

"Vai niin!" huudahdin minä. -- Muuta minä en sanonut, mutta siinäpä
sitä jo olikin jotain, josta minun Kaarleni kuitenkin peljästyi, niin
että näkyi, miten häneltä suu ihan kuivi.

"Hyvä rouva Buchholz", virkkoi nyt herra Krause, "eikö sitte ole
mitenkään mahdollinen teidän antaa anteeksi? Näettekös, ulkona
maailmassa on kylliksi rauhattomuutta; vihaa ja eripuraisuutta
kylvetään kaikkialla. Pitääkö noiden pahain henkien myöskin hävittämän
perhe-elämä, rikkoman vanhat ystävyysliitot ja riistämän meiltä ne
vähäisetkin ilot, joita ystävällinen yhdessäolo kasvattaa?" -- Minä
taistelin vähän aikaa itsekseni. "Ei", sanoin minä sitte; "pahain
henkien kanssa minä en huoli olla tekemisissä; minulle jo riitti
siitä, kun äsken se paha akka näyttäytyi, eikä kenenkään pidä minusta
sanoman, ett'en minä olisi ystävällinen. Te puhuitte niin kauniisti,
herra Krause, että tekisin väärin, jos en suostuisi! Mutta tietysti
pitää Bergfeldtin rouvan minulle lausua ensi sana, muuten jää kaikki
entiselleen."

Herra Krause takasi Bergfeldtin rouvan puolesta ja minä lupasin, että
me tulemme.

Heti herra Krausen lähdettyä sanoin minä Kaarlelle: "Hän oli kyllä
oikeassa, parempihan on elää rauhassa kuin riidassa; mitäpä apua
onkaan ikuisesta jurrottamisesta? Mutta lasten uudet leningit pitää
saada vielä valmiiksi siihen asti, ja minä otan sen suuri-timanttisen
metaljongin, jonka sinä minulle lahjoitit. Niin pitkälle toki eivät
Bergfeldtit koskaan pääse!"

Jopa tuli se ilta. "Emme me huoli olla ensimäiset", sanoin minä "se
näyttää niin ahneelta, kun tulee juuri täsmälleen." "Miten tahdot",
sanoi Kaarle, "vaan muistahan kuitenkin, että me nyt emme mene suureen
seuraan, vaan ystävien luo!" -- Mutta minä pysyin ajatuksessani.
Me odotimme sentähden niin kauan, että pikku Krause tuli sanomaan
kaikkien jo olevan siellä ja makeiskasan alkavan käydä kovin pieneksi
eikä mammansa sitä voivan estää. Silloin me läksimme. Päästyämme
perille annoin minä mieheni mennä edeltä sisään, sitte astuin minä
vaaleanharmaassa silkkipuvussa, joka jätti kaulan vähän paljaaksi,
ja uusi metaljonki rinnalla; jäljestä tulivat lapset hyvin sievän
näköisinä uusissa puvuissaan. Kaikki nousivat ylös meitä tervehtimään.
Krauset olivat hyvin ystävälliset, samoin herra Bergfeldt, mutta hän,
Bergfeldtin rouva, teki kumarruksen, joka oli ainakin kahdeksan päivää
jäässä ollut. Minut se oli melkein tukeuttaa, varsinkin kun Krausen
rouva minut pakotti istumaan sohvaan Bergfeldtin rouvan viereen. Se oli
erittäin kiusallista, ja kun kaikki sen huomasivat, ei kukaan puhunut
sanaakaan; ihan tuntui siltä, kuin olisi kuolema kulkenut huoneen
läpi. Yht'äkkiä lopetti eno Fritz hirmuisen äänettömyyden, kovasti
sanoen: "Vielähän tämä ilta voi tulla oikein hauskaksi!" -- Kaikki
purskahtivat nauramaan; minä ja Bergfeldtin rouva istuimme sohvassamme,
neuvottomuudesta ihan punaisina. Nyt oli kuitenkin näytettävä, kumpi
meistä sivistyneempi oli, ja minä sentähden vastasin: "Ja kyllä se
hauskaksi tuleekin vielä!" ja siihen vastasi Bergfeldtin rouva: "Kerran
vuodessahan se vain on uudenvuoden aatto!" Siihen yhtyivät kaikki,
tuotiin teetä ja sitte kirsikka-marmelaateja leivoksien kanssa naisille
ja olutta miehille, ja ennenkuin minä sain leivoksia ottaneeksi,
olin jo puhelemassa Bergfeldtin rouvan kanssa ihan kuin ennenkin.
Sill'aikaa kun lapset leikkivät "sormuksen kätkemistä" -- eno Fritz
oli heillä mukana ja piti kaikki hyvin iloisina -- puhelimme me vanhat
niitä näitä, kunnes menimme illalliselle. Bergfeldtin rouva kertoi
ylioppilaan, herra Weigeltin, hyvin edistyvän ja seuraavana vuonna
kyllä asessoriksi ehtivän ja sitte voivan naida Augustan, ja minun
täytyi luvata tulla häihin. Olimme jo ihan kuin entisinä aikoina. Herra
Krause oli myöskin puhunut hänen kanssansa, josta siis selvästi näkyi,
miten paljon hyvää ymmärtäväinen mies voi saada aikaan, jos hän vain
ottaa vaarin tilaisuudesta. Melkeinpä tänä hetkenä toivoin, että minun
Kaarlessani olisi jotakin tämänlaatuista kuin herra Krausessa, vaikka
muuten olen häneen niin erittäin tyytyväinen.

Pöydässäkin oli varsin hupaista. Olihan tuossa kyllä vähän ahdas
istua, vaan tultiin siinä sentään hyvässä sovussa toimeen. Ruokaa oli
hyvää ja monenlaista. Keskellä pöytää oli malja; herra Krause ja eno
Fritz panivat siitä laseihin ja kun se tyhjeni, kaatoi rouva Krause
sen jälleen täyteen suuresta ruukusta. Me tulimme nyt nähtävästi
iloisemmiksi. Välillä lauloimme ja eno Fritz säesti pianolla.

Kun viimein oli jäätelökin "sisällä", kuten sillä ylioppilaalla,
herra Weigeltillä, oli tapana sanoa, nousi herra Krause, katsoi
kelloaan ja kilisti lasia, pitääkseen puhetta. Kerrassaan silloin
syntyi juhlallinen hiljaisuus, yksin pikku Krausekin lakkasi
laulamasta, kun isänsä leikillä nipisti korvasta. Kauniisti se herra
Krause nyt todella puhuikin. "Uutta vuotta", niin hän melkein puhui,
"tervehditään riemulla, niinkuin se kykenisi täyttämään kaikki
toiveet, turhamaisimmatkin, ja vanha vuosi jätetään ihan säälittä ja
surkuttelematta, niinkuin joka on enemmän luvannut kuin voinut täyttää.
Ja kuitenkin se vanha vuosi on jokaisena 365 päivänä ollut meidän
ystävämme, tuottanut meille ilon ja surun hauskaa vaihettelua, niinkuin
hyvälle Jumalalle on mieluista ollut. Ilo tuo ihmiselle rohkeutta, suru
ja kärsiminen häntä puhdistaa, mutta molemmat ne yhteisesti koettavat
saattaa ihmissydämmiä likemmäksi toinen toistansa, ja missä rakkaus
elää, siinä joka vuosi kutoo ympärille uuden renkaan, niin ett'ei enää
voida erota. Sitä me uudeltakin vuodelta toivomme; tuokoon se muuten
mitä hyvänsä, vaan vahvistakoon aina rakkautta!"

Kun herra Krause lopetti puheensa, löi kello viereisessä huoneessa
kaksitoista ja me kilistimme laseja. Silloin huusi pikku Krause äkisti:
"Kolmetoista se löi!" -- Ja totta se olikin. Eno Fritz oli viereisessä
huoneessa ollut tapansa mukaan vehkeilemässä ja lyönyt hiilihangolla
kelloon. Me nauroimme emmekä siitä sen enempää huolineet, vaikka
kolmetoista ei olekaan mikään hyvä luku. Eno Fritzissä on todellakin
aika joukko vapaa-aatteisuutta!

Me viivyimme vielä lähes kello kahteen ja läksimme sitte, tunnustaen
mielessämme, että olimme viettäneet oikein hauskan ja iloisen illan.
Bergfeldtin rouva kutsui meitä syntymäpäivillensä, joka kohta on, ja
minä lupasin mennä. Niinpä tuli rauha tehdyksi meidän välillämme.

Kotimatkalla puhuin miehelleni, miten hyvin herra Krause todella
teki, kun sai aikaan sovinnon minun ja Bergfeldtin rouvan välillä. --
"Miksikä hän sitä ei olisi toimittanut", vastasi Kaarle, "minähän häntä
siihen pyysin!" -- "Sinäkö, Kaarle?" -- "Minusta oli teidän riitanne
jo ammoin hyvin ikävä." -- "Hyvä, kelpo Kaarle!" Enempää minä en
sanonut, mutta tartuin sylin häneen ja annoin hänelle aika suutelon. --
"Vilhelmiina!" ihmetteli Kaarle. -- "Oletpa sinä kuitenkin paras mies
koko maan päällä", sanoin minä, "sinulla on sydän oikeassa paikassa,
vaikk'ei aina suu!" -- "Kyllä siihen on omat syynsä", nauroi hän, "sinä
sen sijaan puhutkin kahden edestä!" -- "No, Kaarle...!" -- "Mitä siitä!
Uusi vuosi oleva on niinkuin vanhakin."

Niin me vietämme uudenvuoden aattoa Landsberginkadulla. Tulevana
jouluna on toivottavasti toinen minun tytöistäni kihloissa, ja ehkäpä
eno Fritzillekin löytyy sopiva kumppani; jopa se hänellä olisikin aika.
Onnea vain uudelle vuodelle!



Magneetillinen koetus.


Uskotteko sitä vai ettekö... minä tarkoitan elimellistä magnetismia?

Niinkuin tiedätte, harrastan minä edistystä ja valistusta, ja sentähden
olen aina sanonut: elimellinen magnetismi on paljasta lorua, sillä
tiede ei sitä tunnusta, senhän lakkaamatta näkee sanomalehdistä. Vaan
äskettäin minä näin unta, Bytzowin täti oli ihan elävänä edessäni, ja
neljän viikon kuluttua hän makasi paareilla. Miten se on selitettävä?

Minä kerroin eno Fritzille uneni, kun saimme tiedon, että täti
oli kuollut ja että me lähimpinä sukulaisina saamme periä hänen
omaisuutensa, ja minä odotin, että hän pilkkaisi minua, niinkuin
hän paha kyllä tekee kaikesta pilkkaa. Vaan hän tuli päinvastoin
hyvin vakavaksi ja sanoi: "Näetkös, Vilhelmiina, viimeinkin tulet
vakuutetuksi, että luonnossa on todella ihmeitä ja salaisuuksia ja
samoin ihmiselämässä. Täst'edes sinä siis et enää riitele minun
käynnistäni Kuleckessa, jossa olemme perustaneet pienen magneettisen
seuran."

"Fritz, se magneetti, joka sinua vetää Kuleckeen, on talon tytär.
Me perimme nyt sievän summan eivätkä he siis ensinkään sovellu
meidän seuraamme. Täytyy toki vähän pitää perheensä arvostakin." --
Hän katsahti minuun eriskummallisesti ja sanoi: "Sinä arvostelet,
niinkuin ymmärrät, Vilhelmiina. On olemassa salaperäinen voima, jota
ihmisen täytyy totella, tahtokoonpa sitte taikka ei." -- "Uskotko sen
todellakin, Fritz?" -- "Tietysti!" vastasi hän niin vakavasti, ett'en
oikein tiennyt, mitä minun piti hänestä ajatella. -- "Fritz!" sanoin
minä sentähden, "oletko itse jo kokenut semmoista kummittelemista?" --
"Olen!" vastasi hän kumealla äänellä. -- "Herran tähden, Fritz, sinä
ihan peljästytät minua. Mutta mielelläni tahtoisin kerran itse nähdä,
miten se asia oikeastaan on." -- "Huomennahan teille illaksi tulevat
Bergfeldtit ja Krauset, ja minä järjestän magneetillisen koetuksen,
joka sinulle vakuuttaa tuon salaperäisen voiman." -- "Mutta neiti
Kulecke ei pääse minun talooni!" -- "Kyllä se käy ilman hänettäkin!"
sanoi hän naurahtaen yht'äkkiä ja läksi tiehensä.

Nyt minä ilmoitin lapsille, että meillä huomeisiltana oli tapahtuva
magneetillinen koetus. Emmi iloitsi sanomattomasti, mutta Betti tuli
kuolonkalpeaksi ja sanoi hätäisesti: "Ei, mamma, älä salli sitä,
me tulemme kaikki hirveän onnettomiksi!" -- "Mitä nyt, Betti?" --
"Oi, mamma, usko minua...!" -- "Lapsi, mikä sinun on? Sinä et ole
viime aikoina ollut entiselläsi. Sinä et puhu, et naura, soitat aina
surullisia kappaleita pianolla ja toispäivänä, kun meillä oli sinun
mieliruokaasi, makkaraa perunapuuron kanssa, otit sinä vain yhden
kerran eteesi. Mitä tämä kaikki merkitsee, Betti?" -- "Minulta kivisti
päätä", vastasi hän. -- "Se tulee paljosta lukemisesta", sanoin minä.
"Täytyykö teidän yhä vielä kirjoittaa aineita?" -- "Täytyy." --
"Mikä aine teillä viimeksi oli?" -- "Meidän piti selittää, olisiko
Rikard III:sta tullut hyvä ihminen, jos hänellä olisi ollut toiset
vanhemmat", vastasi Betti. -- "Minä puhun papan kanssa, eikö olisi
parasta lopettaa käynti korkeammassa jatko-opistossa. Nyt iltapäivällä
paistamme ruiskuleivosta huomeisillaksi ja runsaasti; harvoinhan se
tavallinen paljous riittää, milloin Bergfeldtit ovat syömässä." --
"Voi, mamma, olethan jo sopinut Bergfeldtien kanssa!" -- "Olen, olen;
mutta ei se perhe sittekään minusta niin varsin mieluinen ole. Ja sitä
paitsi me nyt perimme tatin omaisuuden, ja se tekee tietysti meidän ja
Bergfeldtien välin vielä suuremmaksi. Heidän täytyy nyt ruveta elämään
hyvinkin niukasti, jos tahtovat kunnolla selvitä."

Tytöt auttelivat kyökissä. Bettiltä rupesi taaskin päätä pakottamaan,
niin että minusta oli parempi lähettää molemmat ulko-ilmaan, että Betti
kävellessään virkistyisi. Hyvää minä sillä tarkoitin, mutta, kuten
perästäpäin selvisi, oli anteeksi-antamaton erehdys lähettää pois Betti
näkyvistäni juuri tänä päivänä.

Seuraavana iltana saapuivat meille Krauset ja Bergfeldtit; viisi
yksistään Bergfeldtistä: herra ja rouva, Augusta sulhasensa kanssa
ja poika Emil. No niin, olihan minulla riittävä paljous leivosta. --
"Missä on Betti?" kysyin minä Emmiltä, kun en missään nähnyt vanhempaa
tytärtämme. -- "Hän ei tahdo tulla", sanoi Emmi. -- "Antakaahan minun
puhella hänen kanssansa", virkkoi eno Fritz, "hän kaiketi pelkää
magnetismia." -- Vähän ajan perästä hän todella toikin Bettin näkyviin.
Hyvänen aika, miltä se lapsi näytti! Silmät olivat itkusta punaiset,
posket värittömät ja hän ihan nähtävästi vapisi. Huomeisaamuna minä
ihan varmaan lähetän tohtori Wrenzcheniä kutsumaan, ajattelin minä,
sillä tämä ei suinkaan kaikki ole vain ulkonaista, vaan lapsi on
epäilemättä ihan kipeä. Betti tervehti läsnäolijoita, ensin Krauseja,
jotkahan ovatkin suurempiarvoiset kuin Bergfeldtit, ja sitte rouva
Bergfeldtiä, kiertäen hänelle käsivartensa kaulaan ja suudellen häntä.
Se todella herätti huomiota. Eno Fritz näytti perin tyytyväiseltä, kun
huomasi minun hämmästykseni tuosta tuttavuudesta. Nyt tuotiin teetä.
Betti, Emmi ja Bergfeldtin Augusta tarjosivat, yksi teetä, toinen
sokuria ja pikkuleivoksia ja kolmas ruiskuleivosta, jota kaikki hyvin
kiittivät. (Se oli tietysti tullut vähän huononpuoliseksi, kun sitä
paistaissa huomioni oli milloin uuniin, milloin Bettiin kiintyneenä,
mutta maistuipa se sentään maustimien tähden).

Herrat alkoivat hyvin opettavaisen puhelun elimellisestä magnetismista.
Eno Fritz sitä innokkaasti puolusti, herra Krause vain puolittain,
herra Bergfeldt vastusti ja minun Kaarleni joi olutta. Eno Fritz
kertoi, että kun Breslaun professorit kävivät Berliinissä, niin he,
pannen vain kätensä erään ajurin hartioille, saivat hänet kreikaksi
lausumaan Homeron alun, johon herra Krause vastasi, että hän kun oli
opettaja, niin hänen sitä täytyi virkansa puolesta epäillä. Mutta eno
Fritz toi esiin niiden professorien kirjoittamat kirjat. Niissä oli
kummallisia asioita, mitenkä hypnotismilla eli uneen vaivuttamisella
voi saada ihmisen tekemään kaikki, mitä magnetoija vain tahtoo:
ratsastamaan tuolilla ja luulemaan istuvansa hevosen seljässä,
nielemään paksua rihmaa nahkiaisten sijasta ja juomaan samppanjana
huoltuvettä. -- "No, jopa jotakin", ihmetteli herra Bergfeldt,
"nauttikoot vain onneksensa!" -- Herra Krause ei sanonut sitä ennen
uskovansa, kuin sai nähdä tosiasiat, ja minä kerroin väliin uneni
Bytzowin tädistä, viittaamalla osoittaakseni Bergfeldteille, että
tätiltä oli jäänyt melkoiset varat. Eno Fritz kuitenkin alkoi kiistellä
herra Bergfeldtin kanssa ja tarjoutui itse näyttämään muutamia
koetteita, saattaakseen epäilijätkin uskomaan.

Me olimme kaikki hyvin maltittomat näkemään, mitä oli tuleva. Ensin
pyysi hän nyt Bergfeldtin Augustaa menemään hetkiseksi viereiseen
huoneesen ja kysyi meiltä hänen mentyänsä, mitä hänen pitäisi tekemän.
Me sovimme, että hänen tuli avata valokuva-alpumi ja osoittaa
sormellansa minun mieheni valokuvaa. Eno Fritz kutsui Augustan sisään,
sitoi hänen silmänsä ja asettui itse hänen taaksensa sekä pani molemmat
kätensä hänen hartioilleen. Augusta seisoi hetkisen ihan levollisena.
Sitte hän astui suorastaan pöydän luo, otti alpumin, selaili sitä ja
osoitti sormellaan erästä kuvaa. Ei se juuri ollut minun Kaarleni,
vaan hänen ystävävainaansa Ringelmeier, mutta hämmästyttävä se asia
kuitenkin oli, varsinkin kun Bergfeldtin rouva vakuutti Augustan ihan
äskettäin löytäneen määrätyn kuvan. Herra Krause ei huomannut siinä
mitään ylenluonnollista; Augusta ei sanonut nyt oikein voivansa hyvin,
vaan kiitti Bettiä erinomaiseksi mediumiksi.

"Minun Bettinikö?" kysyin minä ihmeissäni. -- "Lapset ovat viime
aikoina useinkin leikkineet magnetismia", sanoi Bergfeldtin rouva.
-- "Vaan enhän minä siitä tiedä mitään." -- "On sinulta paljokin
tietämättä!" vastasi eno Fritz. "Oletko valmis, Betti?" -- Betti ei
vastannut, vaan istui siinä kuin aave. -- "Eikö sinulla ole vähääkään
rohkeutta? Tiedäthän, että sinun pitää!" -- Betti nousi ja astui
kuin unissakävijä viereiseen huoneesen. Augusta Bergfeldt meni hänen
kanssansa. -- "No, Vilhelmiina, määrää sinä jokin tehtävä!" -- "Ei
minulle nyt juuri johdu mitään mieleen", vastasin minä. -- "Pitääkö
hänen syleillä ja suudella rakkaintansa, kuin hänellä on maan päällä?"
kysyi eno Fritz. -- "Olkoon menneeksi, en minä omasta puolestani niin
tarkkaan lue syleilyjäni", sanoin minä. -- Betti tuli sivuhuoneesta.
Eno Fritz sitoi huivin hänen silmillensä. Kauan Betti vitkasteli, astui
sitte eteenpäin, minä jo avasin sylini, vaan hän kääntyi toisaalle ja
astui suorastaan nuoren miehen luo, joka kiihtyneenä häntä katseli ja
jonka syliin hän vaipui. Se oli Bergfeldtin Emil, ja hän heti tempasi
huivin Bettin silmiltä ja suuteli häntä. -- "Tämä on minusta toki vähän
liikaa leikkiä!" tiuskasin minä ja hypähdin ylös. "Kaarle, kärsitkö
sinä tuota?" -- "No, no, ei nyt niin kiivastuta", sanoi eno Fritz
minua pidättäen, "nämä nuoret ovat jo ammoin sopineet keskenänsä. He
rakastavat toinen toistansa ja sillä se on päätetty."

"Tottapa tässä minullakin lienee jotain sananvuoroa. Ja sinä, Kaarle,
sinä et sano mitään!" -- "Minä siihen suostun", vastasi mieheni
levollisesti. -- "Ihan mahdotonta! nytkö, kun juuri saimme periä?"
-- "Juuri sentähden", sanoi Kaarle. "Etkö sitte ole huomannut, miten
lapsemme on viime aikoina kärsinyt, että kuihtui paljaaksi varjoksi?"
-- "Entä sitte?" -- "Velvollisuuden ja rakkauden taistelu se hänet
niin onnettomaksi teki. Betti ei rohjennut sanoa sinulle rakastavansa
Bergfeldtin Emilia." -- "Onko hän sen sitte sinulle tunnustanut?" --
"Ei", sanoi eno Fritz, "mutta minä huomasin, miten oli, ja pyysin
lankoani heittämään minun huolekseni sinulle ilmoittamisen. Niinkuin
näet, tapahtui se nyt magneetillisesti." -- "Minulla on muita sulhasia
tiedossa tyttärelleni, hän voi päästä ensimäisiin piireihin." -- "Ja
tulla onnettomaksi", vastasi Kaarle katkerasti. "Vilhelmiina, kun me
olimme nuoret, ajattelitko sinä silloin arvoa tai säätyä? Olisitko
sinä luopunut minusta, jos ylhäinen mies olisi tullut sinua riistämään
minulta?" -- Minun täytyi muistella sitä autuasta aikaa, jolloin
minä en voinut olla häntä, tätä ainoaa Kaarlea rakastamatta, joka
minua puoleensa veti kaikella voimalla. Ah, minähän yhä vielä luulin
molempia tyttäriäni lapsiksi, enkä vähääkään ajatellut, että hekin
kerran valitsevat sydämmensä äänen mukaan, en ajatellut, että se aika
jo oli tullut. "Betti!" sanoin minä. Hän tuli minun luokseni ja kiersi
kätensä minun ympärilleni, ollen ihan menehtyä itkusta. "Sinulla ei
ollut luottamusta minuun, lapsi, ei yhtään luottamusta äitiisi." --
"Mamma", nyyhkytti hän, "minä en tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi.
Minähän tiesin, että sinä et hyväksyisi minun rakkauttani... vaan en
sille mitään voinut, että rakastin!" -- "Salaperäinen voima, joka
ihmistä hallitsee, jota hänen täytyy totella, vaikk'ei tahtoisikaan,
se on rakkaus, Vilhelmiina.", sanoi eno Fritz. -- "Johan kreikkalaiset
sanoivat Erosta kaikki-voittavaksi", opetti herra Krause.

Minulle palasi rauha jälleen. Minä vein Bettin omaan huoneesensa ja
sanoin, ett'en minä suinkaan noin vain anna suostumustani enkä anna
itseäni eno Fritzin vehkeiden vähääkään hämmästyttää. Vieraille minä
selitin, että tuo kaikki oli eno Fritzin leikintekoa, saadakseen
meitä uskomaan elimellistä magnetismia, niin ett'ei tässä tietysti
tarkoitettukaan tosi kihlausta. Minun Kaarleni oli siitä hyvin
tyytymätön. Bergfeldtin rouva sanoi: "Hyvä rouva Buchholz, voivathan
lapset vielä odottaa; on minun Emililläni aikaa." -- "On hyvin
paljokin", vastasin minä äreästi. -- "Jos ette aina niin hirveästi
kiivastuisi, niin olisimmehan tästä jo ammoin saattaneet puhella",
kiukutteli hän. -- "Oletteko siis tekin yksissä vehkeissä?" -- "Eilen
iltapäivällä me viimeksi neuvottelimme, kun eno Fritz arveli, ett'ei
järjellisellä tavalla teidän kanssanne mihinkään päästäisi; minä
muuten suosin yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta!" -- Minä ihan
hämmästyin. Siispä eilen, sill'aikaa kun minä paistoin ruiskuleivosta
tuolle kyykäärmeelle, oli Betti hänen luonansa tekemässä salaliittoa
omaa äitiänsä vastaan. Kaikki tiesivät vehkeen, minä vain en. --
Minä purskahdin hillittömään nauruun. "Nyt hän saa suonenvedon",
sanoi Bergfeldtin rouva, "ottakaa häntä kiinni peukaloista." -- "Ei,
niin heikko minä en ole. Mutta tahdonpa nähdä, kuka minut pakottaa
taipumaan. Koko asiasta ei tule mitään, ei, vaikka teidän herra
Emilinne minun silmäini edessä valtimosuonensa poikki leikkaisi." --
"Vilhelmiina, sinä raivoat!" torui minua Kaarleni. -- "Minä olen niin
levollinen kuin ainakin... vaan en minä itseäni säikyttää anna! Fritz
harjoittakoon tyhmyyksiänsä Kuleckessa tai muualla missä hyvänsä, vaan
minun talossani minä niitä en salli."

Krauset olivat jo lähteneet hyväisiä sanomatta ja Bergfeldtitkin
rupesivat nyt jo lähtemään. Fritz tahtoi puhua minulle jotakin, vaan
minä en huolinut kuulla puolella korvallakaan. Juuri heidän mennessänsä
tuli Emmi sanomaan, että pöytä oli katettu. Ei kukaan jäänyt. Minunkin
Kaarleni veti päällysnutun yllensä ja sanoi menevänsä Bergfeldtien
kanssa ja tulevansa vasta myöhemmin takaisin, kun minä ehdin
rauhoittua. -- Ja minä, enkö minä ollut ihan rauhallinen!

Kaikkien pois mentyä itkin minä ensin oikein kyljikseni ja menin
sitte tyttäreni luo. Betti oli jo vuoteessansa ja katsoi minuun niin
surumielisesti, kun kävin istumaan hänen viereensä, että oikein tuntui
sydäntäni kouristelevan. -- "Anna anteeksi", pyyteli hän, "minun olisi
pitänyt sanoa kaikki sinulle, yksin vain sinulle." -- "Olethan sinä
vielä lapsi", aioin minä vastata, vaan oliko hän enää lapsi? Hänen
kaunis, pitkä tukkansa oli hajallaan ikäänkuin kehyksenä kasvojen
ympärillä, ja niistä näkyi vakavuutta, jota lapset eivät tunne. Hän
oli ruvennut kukoistamaan, kuin aukeneva ruusunnuppu... se oli minulta
tähän asti jäänyt huomaamatta. -- "Ja rakastatko sinä häntä?" --
"Rakastan", kuiskasi hän. -- "Rakastatko häntä enemmän kuin minua?" --
Hän oli vaiti. -- Silloin minä tiesin, että olin kadottanut lapseni,
että hän oli kaikkinensa toisen omana. Miten sanomattoman raskaalta se
tuntui.

Minä kumarruin alas Bettin yli ja syleilin häntä kiivaasti ja
rakkaasti. "Sinun pitää tuleman onnelliseksi, niin onnelliseksi, kuin
minä kerran olin. Kyllähän minä mielessäni ajattelin, että sinusta
voisi tulla ylhäisemmän miehen puoliso, mutta enkö minäkin ole tähän
päivään asti ollut onnellinen meidän yksinkertaisissa oloissamme? Ei,
lapseni, en minä tahdo, että sinä tulisit ilman rakkautta istumaan
veistoksisten huonekalujen keskellä, kun silkkikartiinien takana
talvi kesälläkin piileskelisi ja vaunuissa istuisi palvelijan sijassa
vastenmielisyys pakolla tyrkytettyä puolisoa kohtaan. Kyllä minä sinua
kuitenkin enemmän rakastan, kuin sinä luuletkaan." -- Silloin hän
tunkeutui minua yhä likemmäksi ja oli entinen lapseni; hän hymyili ja
sanoi: "Minä rakastan teitä molempia, sinua ja häntä, ja sinäkin opit
häntä rakastamaan, niinkuin sinä minua rakastat." -- Voinko minä sitte
toisin tehdä? Minä huusin Emmiä. "Tuo tänne muutamia palasia paistista,
miksikä sen pitäisi hukkaan jäädä? Kun kihlajaisia pidetään, silloin
saamme poronpaistia." -- "Onko nyt kihlajaiset?" kysyi Emmi. -- "Mene
sinä nukkumaan, sinä olet vielä liian tyhmä!" -- Minä jäin valvomaan
Bettini luo; tuontuostakin katsoin ikkunasta, eikö Kaarlea näkynyt.
Ulkona oli keväinen yö, länsituuli puhalteli, että nurkat vinkuivat.
Viimein tuli mieheni. "No?" kysyi hän. -- "Kaarle! hän nukkuu.
Huomenna, kun myrsky asettuu, on päiväpaiste."



Perhevaunuissa.


On ihmisiä, jotka pitävät pikku matkustusta maalle hyvänäkin
huvituksena, vaan siinä he ovat ihan väärässä.

Muulloin oli meillä aina tapana mennä toisena helluntaipäivänä
Eläintarhaan taikka ajaa Treptowiin, jossa olisikin hyvin hauskaa,
ell'ei vain olisi niin suurta väentungosta eikä niin paljo pölyä.
Tällä kertaa nyt päätimme toisin. Kun olemme Bettin kihlauksen tähden
joutuneet likeisempään yhteyteen Bergfeldtien kanssa, niin emmehän
toki voineet jättää heitä syrjään; minä en olisi mitenkään päästänyt
Bettiä Bergfeldtien kanssa eivätkä tietysti Bergfeldtit tahtoneet
tänään olla ilman Emiliänsä. Eno Fritz sentähden ehdotti, että yhdessä
vuokraisimme suuret perhevaunut ja ajaisimme maalle, ja kun vaunuihin
vielä jäisi tilaa, voitaisiin kutsua Krausetkin, joten maksu myöskin
tulisi huokeammaksi joka hengeltä. Ja samalla hän maalaili kaikki niin
hauskaksi ja viehättäväksi, miten kauniin vehreätä siellä ulkona on,
miten hyvälle talonpoikaisleipä maistuu ja miten hupaista suurissa
vaunuissa ajaa, niin että minä suostuin. Me siis sovimme kaikki asiat
ihan säännöllisesti, varsinkin ruokapuuhat, sillä muuten tuo jokainen
samaa, ett'ei mukaan tule muuta kuin paksua makkaraa ja puolikypsiä
munia, ja se minusta toki on liian vähä toiseksi helluntaipäiväksi.

Aamusilla kello 8 istuimme kaikki vaunuissa, Bergfeldtit Augustan
sulhasen, herra Weigeltin, kanssa ja Krauset pikku Edvardinsa kanssa,
jolla oli yllä valkoiset housut ja sininen samettimekko ja päässä uusi
olkihattu. Bergfeldtin Emil oli tullut meille jo aikaisin aamusilla
ja tuonut Bettille kukkavihon. Vaunuihin noustessa oli Emil osannut
sovittaa niin, että hän tuli Bettin viereen, vaan minä sijoitin itseni
heidän väliinsä, pitäen sitä sopivampana, sillä minä en suvaitse
julkisia hyväilyjä kihlausaikana. Minun Kaarleni istui yhdessä herra
Krausen kanssa ja eno Fritz oli asettunut ajurin viereen kuskilaudalle.

Hän otti taskustaan suuren avaimen ja vihelsi sillä ihan kuin rautatien
veturi, ja me läksimme liikkeelle Prenzlaunportista ja pitkin
Prenzlauntietä, sillä me pyrimme Liepnitz-järvelle.

Ilma oli kaunis, vaikka vähän viileä. Kun pääsimme ensimäisen
tuulimyllyn kohdalle, avasi eno Fritz matkapullonsa ja sanoi, että
nyt pitää ottaa pikku ryyppy, koska kerran tapa on semmoinen. Ja kun
ei ollutkaan liian lämmin, otimme kaikki pisaraisen konjakkia, joka
hyvin mieliämme ilostutti. Herra Krause kysyi, pitiköhän ryypätä joka
myllyn kohdalla, johon eno Fritz selitti vanhan tavan olevan antaa
joka myllylle pieni juoma-uhri. Siihen herra Krause arveli, että se
tapa varmaankin lienee wendiläisten ja hämärän pakanuuden ajoista. Nyt
kehittyi hyvin syvällinen puhelu paalurakennuksista ja Tacituksesta,
joista herra Krause tiesi paljon kertoa, kunnes puhe kääntyi kaupunkien
hallitukseen, jotka asiat taas minun Kaarleni perinpohjin tunsi.
Eno Fritz puheli ajurin kanssa ja tarjosi tuontuostakin pulloansa
vaunuihin. Pitääpä minun tunnustaa, että jotenkin runsaasti niitä
tuulimyllyjä oli tien varrella, ja varsinkin minua suututti, että pikku
Krause aina huusi: "Tuossa jo taas tulee mylly!" ett'ei vain yksikään
jäisi huomaamatta. Minä varoitin Kaarleani, mutta hän naurahti ja
sanoi: "Vilhelmiina, kerran vuodessahan se vain on helluntai!"

Kello 1/2 9 pidimme suuruslomaa. Ajettiin astuttain ja korit otettiin
esille. Me naiset annoimme valmiita voileipiä herroille, ja kun eno
Fritz tahtoi tuottaa meille erityistä mielihyvää, otti hän esille
kaikenlaisia läkkilaatikoita, jotka oli ostanut kalanäyttelystä:
erinomaista Norjan herkkusilliä, anjovista, suolattuja turskankieliä,
merirapuja, jopa kaviaariakin. Kaikkea siinä oli, ja hyvältä ne myöskin
maistuivat. Se minusta vain ei ollut hyvin, että pikku Krausekin sai
niitä maustimisia kalatavaroita, mutta kun hän lakkaamatta ärisi,
jos ei saanut, niin äiti antoi toista toisen perästä, kunnes hän
alkoi kohti kurkkuaan parkua, kun oli rapua ahmiessaan purrut rikki
Espanjan pippurijyvän ja polttanut sillä suunsa. -- "Minä en pojalle
antaisi niin paljoa", sanoin minä Krausen rouvalle, "lapset voivat
paraiten maidosta ja leivästä." -- "Minun Edvardini on jo kyllin
suuri syömään kaikenlaista", vastasi Krausen rouva, "hän juo olutta
yhtä hyvin kuin aikaihmisetkin, ja hyvää se näkyy hänelle tekevän."
-- Siihen minä huomautin jostakin lukeneeni, että olut helposti
nousee lapsille päähän, jonka tähden oluenpanijain lapset istuvatkin
koulussa alimpana. -- Krausen rouva silloin kysyi mieheltään, oliko
hän opettajana koskaan huomannut sitä, ja hän vastasi minun varmaankin
erehtyneen ja tarkoittaneen risatautia, joka kyllä saa alkunsa
vanhempain viinanjuonnista, kuten tilastollisesti on todistettu.
Siihen yhtyi herra Bergfeldtkin ja sanoi rouvalleen: "muistathan sinä,
kun se Riikka tuli Werderistä meille palvelemaan ja suostui juoppoon
nikkarinsälliin ja sitte..." Siinä keskeytin minä ja kysyin: "Eikö
teistä tämän maiseman luonto ole hyvin kaunis?" -- "On", vastasi hän,
"mutta kyllä siinä risajutussa on perää." -- Minä sanoin suoraan,
ett'ei semmoisenlainen puhelu minua ollenkaan huvittanut.

Herra Bergfeldt ei vielä tahtonut luopua aineestaan, me kun jo
olimmekin ajaneet liian monen myllyn ohitse, vaan silloin alkoi pikku
Krause äristä ja valittaa janoa. Vettä ei ollut saatavana kivitieltä,
eikä ymmärtämätön äiti ollut maitoa ottanut mukaan; niinpä ei ollut
muuta neuvoa kuin avata pullo punaista viiniä, että pojan ärinä edes
jollakin tavalla saataisiin loppumaan, ja kokonaisen juomalasin se
sitte nieleksi viiniä. -- "Jospa vain tuo kaikki hyvin päättyisi!"
sanoin minä. -- "Saahan hän sitte nurmikolla kylliksensä juoksennella!"
vastasi Krausen rouva. -- "Minä ja Emmi olemme hevosilla", sanoi Edvard
nenäkkäästi. -- Minun Emmini ei sanonut mitään, vaan näytti katsovan
ylön moista ehdotusta. Minun Bettini ei myöskään puhunut, vaan oli
hyvin tyytymättömän näköinen, kun ei ollut Emilin vieressä. Bergfeldtin
Augusta ja herra Weigelt istuivat käsikkäin ja katsella tuijottivat
kuin vahakuvat maisemaa, ainoastaan silloin tällöin toisiinsa niin
imelästi silmäten, että minä rupesin voimaan pahoin sen näkemisestäkin.
Kihlatuista niistä ei ole muille seurakumppaniksi.

Minä sentähden itsekseni olin hyvilläni, kun pääsimme komeaan metsään
ja järvi rupesi näkymään, ollen siinä niin kauniin vehreänä, kuin olisi
se ollut helluntaiksi uudestaan lakattu. Me pysähdyimme metsänvartian
asunnolle, jossa pyökkipuut ovat kauneimmat ja korkeimmat ja
latvoillansa muodostavat ikäänkuin katoksen, juurikuin oltaisiin uuden
rautatien asemasillalla, se vain erotusta, että se, mikä siellä on
ikkunalasia, se täällä on vehreitä lehtiä. Sitä paitsi oli ilma täällä
ulkona kaikkein raittiinta.

Eno Fritz ja minun Kaarleni menivät talon rouvalta tilaamaan aamiaista
ja puhumaan päivällisestäkin. Rouva Krause oli löytänyt kaivon ja antoi
pikku Krauselle vettä, ja kylläpä se poika minun huomatakseni latki nyt
ainakin koko litran, mutta minä en puhunut mitään, sillä kun äitit ovat
ymmärtämättömät, on kaikki neuvominen turhaa vaivaa. Vaan olisi minun
kuitenkin pitänyt puhua.

Aamiainen oli erinomainen, maalainen, vaan hyvä. Viiniä me olimme itse
tuoneet, varsin hyvää Chateau Larosea, puolenkolmattatoista maksuista,
pulloissa punaiset lyijykuoret suun ympärillä, ja vaikka eno Fritz
vähän väänteli suutansa, hän kun liiaksi valikoitsee viinejä, niin
kyllä se meistä muista siltä maistui, varsinkin kun viinikauppias oli
vakuuttanut joutuvansa joka pullosta seitsemän prosentin vahinkoon ja
antavansa sitä meille vain pelkän ystävyyden tähden niin huokeasta.

Sitte me menimme metsään; eno Fritz oli leikannut pikku Krauselle
kepin, jolla hän ratsasteli, kun Emmillä ei ollut halua ruveta hänen
hevoseksensa. Muuten oli Emmi hyvin pahoilla mielin. Hänen sisarensa ja
ystävänsä eivät huolineet hänestä vähääkään, hehän eivät tienneet koko
muusta maailmasta kuin sulhasistansa; niinpä täytyi Emmin pysyä meidän
vanhempain naisten luona. Minua se lapsi ihan säälitti, kun se niin
yksikseen oli, sillä kun me puhelimme suurista pesuista taikka onko
parsan kastekkeesen pantava sitruunan mehua vai ei, niin se tietysti
ei häntä huvittanut. "Ole vain iloinen, Emmi", sanoin minä, "kukapa
tietää, miten kohta jo sinäkin olet morsian!" -- "Minä en koskaan
mene naimisiin", vastasi hän. -- "No, no, lapsi!" -- "En mene", sanoi
hän surumielisesti, "minä en jätä sinua enkä pappaa. Augusta ja Betti
ovat molemmat niin pahat siitä asti, kun joutuivat kihloihin." -- Minä
koetin puhella hänelle niin hyvin, kuin voin, mutta hän ei tahtonut
ollenkaan kuulla.

Herrat olivat löytäneet mukavan istuinpaikan, saalit ja huivit
levitettiin ja me asetuimme sieviin ryhmiin. Viiniä myöskin tuotiin
mukaan, niin että meillä oli oikein hauska. Se minua kuitenkin
vähän harmitti, että minun Kaarleni viskeli Krausen rouvaa kuivilla
lehdillä ja hän siitä ei vähääkään pahastunut. Jos herra Krause olisi
uskaltanut tehdä minulle semmoista leikkiä, olisin minä opettanut hänet
käsittämään asemansa, mutta hän jo makasi sikeässä unessa.

Viimein aloin minäkin vähän torkkua, sillä kevätilma uuvuttaa. Puut
suhisivat niin suloisesti, tuuli siveli niin pehmeästi kasvoja ja
hiuksia, kaikenlaisia kirjavia unia häilyi silmäin edessä, kunnes
minun Kaarleni huusi: "Vilhelmiina, heräähän jo, kello on puoli kolme,
päivällinen on valmisna!" -- "Hyvänen aika! olenko minä nukkunut?" --
"Lähes kaksi tuntia." -- "Ja missä ovat lapset? Missä on Betti?" --
"Meni metsään", vastasi Emmi, "minua he eivät huolineet kanssansa!" --
"Ja missä on Edvard?" kysyi Krausen rouva, pudistellen kuivia lehtiä
tukastaan. -- "Hän ratsasti kepillään tuonne", sanoi Emmi järvelle päin
viitaten. -- "Herranen aika, jos lapsi on hukkunut", huusi Krausen
rouva ja juoksi kuin hullu pois. "Edvard", huusi hän, "Edvard, missä
sinä olet?" -- Minä huusin myöskin kovasti: "Betti, Betti!" -- Ei
vastausta. --"Ja ruoka kun on valmis", sanoi Kaarle. -- "Voitko sinä,
Kaarle, tämmöisenä hetkenä vielä vatsaasi muistaa?" -- "Miksi en?"
sanoi hän; "jos sinä olisit antanut nuorten istua vaunuissa vierekkäin,
niin he nyt eivät olisi karanneet pois. Rakastavaiset tahtovat
mielellään olla rauhassa. Tulkaa vain, Emil tietää, että 1/2 3 on
päivällisaika, ja katsoo kyllä kelloaan. Missä on Krause?"

Herra Krause oli mennyt rouvansa jäljestä, joka parkui lakkaamatta:
"Edvard, Edvard! missä sinä olet?" ja herra huusi: "Adelheid, joko
hänet löysit?" Kuului siltä, kuin koko metsä olisi kapinassa ollut.

Hyvin ilottomina palasimme metsänvartian asunnolle. Siellä oli pöytä
niin siististi katettuna puiden varjossa, mutta seura oli hajalla.
Bergfeldtin Augusta ja herra Weigelt tosin jo olivat meitä odottamassa,
mutta Bettistä ja Emilistä ei tietoakaan. Se oli hyvin kiusallista.

"Oletteko pikku Krausea nähneet?" kysyin minä. -- "Kyllä", vastasi
Augusta, "hän on ajurien luona tallissa hevosilla ratsastamassa!" --
"Ja vanhemmat luulevat hänen olevan järvessä. Nyt meidän pitää ensin
etsiä Krauset."

Kuten sanottu, tehtiin; me kaikki takaisin metsään, josta löysimmekin
Krauset. Rouva oli astunut suopaikkaan ja herra oli polvillaan hänen
edessänsä kenkiä sammalilla pyyhkimässä. -- Voi sitä iloa, kun hän
kuuli pojan olevan tallessa, ja sitä hyväilemistä ja silittelemistä,
kun sai hänet käsiinsä! Liialliselta se minusta näytti. Sitte hän
torui Emmiä, että jos hän olisi paremmin pitänyt huolta lapsesta,
niin ei olisi koko hätää ollut, johon minä sanoin jotakin lehtien
viskelemisestä ja keikailemisesta miehille ja että olisi parempi
itse pitää huolta lapsistaan kuin luottaa muihin ihmisiin. Siihen
hän vastasi pistävästi, että pitää jokaisen ensin pitää oman ovensa
edusta puhtaana, ja missä sitte minun Bettini oli? No niin, me kävimme
hyvin äreinä pöytään, eikä kellään ollut oikeaa ruokahalua, paitsi
Bergfeldtin rouvalla, joka söi oikein ahmimalla.

Me olimme jo nousseet pöydästä, kun Betti ja Emil viimein tulivat.
Minä yritin kiivastumaan, mutta Kaarle sanoi: "Vilhelmiina, ollaanhan
rauhassa, älä pikastu." Minä sentähden maltoin mieleni ja sanoin
leikillisesti: "No, Emil, onko nyt kello puoli kolme?" -- Hän tuli
hämillensä. "Minun kelloni käy ehkä vähän jäljellä!" änkytti hän.
-- "Toista tuntiako? Näyttäkääpäs minulle kronometriänne!" Hän tuli
vielä enemmin hämilleen. Se näytti minusta omituiselta. "Ehkäpä se
käypikin ihan oikein", sanoin minä ja vedin hänen vitjoistansa,
tullakseni asiasta vakuutetuksi. Mutta vitjoissa ei ollutkaan kelloa,
vaan paljas kellonavain. -- "Kello on kaiketi venättä oppimassa",
pilkkasi eno Fritz. -- Minä luulin vaipuvani maan sisään, minun Bettini
sulhanenko olisi kellonsa pantannut! Krausen rouva nauroi ja silloin
minä pahastuen nousin ja erosin kaikista heistä yksikseni. Minä en
kärsinyt nähdä ketään ihmistä. Kaikkialla tyytyväisiä kasvoja, naurua
ja leikintekoa ihmisillä, joita tällä välin oli metsään kokoutunut...
ja minun korvissani se kaikui pilkalta. Yksinäisyyttä minä tarvitsin,
saadakseni oikein kylliksi itkeä. Niin minä, melkein tietämättäni
miten, jouduin talon taa kasvitarhaan ja vaivuin sinne puupölkylle
uunin viereen. Voi, miten se minusta tuntui pyövelinpölkyltä, jolla
minun kaulani oli katkaistava! semmoinen tuska minut valtasi.
Tulevaisuus oli mustimpina kuvina silmieni edessä. Mitäpä oli hyötyä
Bytzowin tätin perinnöstä, Emilhän sen kuitenkin oli kaikki tuhlaava!
Emil oli kevytmielinen, sen minä nyt tiesin, ja Betti luotti häneen
rajattomasti. Minua vapisutti hirveästi, sillä ken kellonsa panttaa,
hän kykenee tekemään muutakin pahaa.

Pitkän ajan kuluttua tuli Emmi minun luokseni. "Nyt lähdetään jo",
sanoi hän, "Krausen rouvalta ovat jalat kastuneet eikä pappaa enää
miellytä koko täällä olo." -- "Mitä häneen koskevat Krausen rouvan
jalat?" -- "Sinun tähtesi hän niin sanoo tuntuvan, sillä kun sinulla
ei ole hauska, niin ei häntäkään huvita." -- "Niin, tule, lapsi, minä
ikävöin kotiin, eihän sitä toki huvimatkalle lähdetä istumaan uunin
takana ja itkemään."

Kello 7 tulivat vaunut talon eteen. Minä annoin kaikkien käydä
istumaan mielensä mukaan; mitäpä minä heikko vaimoparka voin tehdä
järjettömyyttä vastaan? Pikku Krause istui ihan yksin rannalla eikä
tahtonut tulla. "En tule", huusi hän, "minä jään tänne!" -- "No,
tulehan toki, niin saat vehnäleipää!" -- "En." -- Äitinsä nosti hänet
väkisin ylös. "Häntä huvittavat hevoset niin suuresti", sanoi hän
teeskentelevän ystävällisesti eno Fritzille, "ottakaa hänet vähäksi
ajaksi sinne eteen!" -- Niin tapahtui, ja Edvard istui eno Fritzin ja
ajurin välillä. Me läksimme, kaikki enemmin tai vähemmin äreinä, kun
Bergfeldtit olivat myöskin suuttuneet Emiliinsä. Krausen rouva oli ihan
ääneti.

Vähän ajan perästä sanoi eno Fritz: "Herra Krause, minä pelkään, että
poika putoaa täältä kuskilaudalta", ja antoi hänet vaunuihin herra
Krausen syliin, vaan isä kohta kyllästyi ja arveli, että kyllä pojan
olisi parasta istua siellä edessä. Edvard itki ja valitti hiljaa
itseksensä. "Mikähän häntä vaivaa?" kysyin minä osanottavaisesti. --
"Mikäpä hänellä olisi", sanoi äitinsä äreästi. -- "No, jos hän olisi
saanut vatsansa turmiolle, niin ei se minua ollenkaan kummastuttaisi."
-- "Ha ha ha!" nauroi äiti. -- Herrat eivät kuitenkaan huolineet lasta
pitää luonansa. -- "Tulepas täti Buchholzin luo, Edvard", huusin minä
ja otin hänet syliini, vaan annoin kohta hänet äitillensä sanoen:
"Parashan hänen kuitenkin on olla teidän luonanne, hyvä ystävä.
Peittäkää hänet hyvästi, ett'ei hän vilustu; se on hauskempaa hänelle
ja meille." -- Hän sanoi, että lapset ovat aina lapset. -- Minä
sanoin, että jos lapset eivät vielä ole matkaan kykenevät, niin ne
jätetään koliin. Siihen hän vastasi, että jos eno Fritz ei olisi tuonut
niin vaikeasti sulavia kalatavaroita, niin ei olisi lapselle mitään
tapahtunut. Minulla ei ollut vähääkään halua vastata mitään hänelle,
minun oma huoleni Emilistä oli liiaksi kiintynyt mieleeni, ja samalla
tuli vielä takaisin taannoinen paha mieli.

Monihan on aivan ihastunut maalaisretkiin, mutta minun täytyy sanoa:
tehtäköön ne ilman lapsia ja ilman sulhasväkeä; niistä on vain vastusta
ja kiusaa. Ja miten niistä väsyy tuommoisista retkistä suurissa
seuroissa, jos toisen pitää toistansa vartioida, ja joku aina sittekin
häviää!

Minä tunsin helpotusta vasta sitte, kun Berliinin ensimäiset kaasuvalot
alkoivat näkyä, sillä vaunuissa ei näyttänyt kellään olevan hauskaa.
Väsyksissä me olimmekin kaikki; ainoastaan kirjavat paperilyhdyt
vaunujen katossa kiikkuivat ja häilyivät lakkaamatta, niin että ne
kaukaa katsoen lienevät iloisilta näyttäneet. Mutta tuskinpa tuota
käynee elämää arvostella paperilamppujen mukaan.



Morsianilta kolmannessa kerrassa.


Ainahan minä olen sanonut: ei pitkistä kihlauksista mihinkään ole.
Kun kaksi ovat keskenään sopineet, niin kyllä on parasta antaa heidän
ruveta kihloihin. Siihen suostutaankin, ja lapset ovat sanomattoman
onnelliset, mutta koiruohoa heidän sydäntensä riemuun tiputellaan,
jos hääpäivä lykätään näkymättömään kaukaisuuteen. Lapset kyllä
näennäisesti mielellään siihen suostuvat, mutta viimein he kuitenkaan
eivät jaksa odottaa, niin että on myöntyminen ja valmisteleminen heille
häät.

Niin kävi Bergfeldtissäkin. Augusta, jossahan ei ennestäänkään ollut
liikaa lihavuutta, laihtui viimein ihan kurjaksi ja haamun kaltaiseksi.
Kun hän seisoi syrjin tuleen päin, oli hänen nenänsä ihan läpikuultava
kuin vaha. Lääkäri hänelle määräsi rautajuomaa ja välistä hän itse
käytti vaihteeksi mallasmehua, vaan ei mistään lääkkeistä apua tullut.

Nyt oli toki herra Weigelt, hänen sulhasensa, hyvien tuttavien kautta
saanut asianajo-toimistosta pienen paikan. Paljoahan tuossa ei ollut,
mutta jos ukko Weigelt vähän autteli, niin saattoihan tuolla alottaa.
-- "Ennen elävänä vinnikammariin kuin kuolleena kauneimpaan arkkuun",
sanoi Bergfeldtin rouva. Sentähden varustettiin häitä.

Jos minä olisin ollut Bergfeldtien sijassa, niin olisin pitänyt
häät ihan yksinkertaisesti oman perheen kesken, sillä se säästää
melkoisesti, mutta hän, Bergfeldtin rouva, ei ottanut korviinsakaan
koruttomia häitä. Hän arveli, että täytyi edes naapuriston, joll'ei
muun tähden, jotakin näyttää. Viimein sovittiin pitämään morsianilta
[häiden aatto (Polterabend), jota monin paikoin Saksassa vietetään]
vähän komeammin ja itse vihkiäiset sitte ihan yksinkertaisesti.

Kello 8 iltasilla oli se juhlallisuus alkava. Vierashuone, asuinhuone
ja makuuhuone oli järjestetty vieraita varten. Sängyt oli viety aittaan
ja pesukaapin paikalle oli rouva asettanut pöydän täyteen lehtikasveja,
koska herra Bergfeldt, kuten hän minulle valitti, pestessään aina niin
kovin loiskuttelee ja on siten saanut tapetit perin pilalle. Tuolit,
lasit ja muut tarvekalut lainasi lähellä oleva ravintolanpitäjä, sillä
Bergfeldtin pikku varasto ei tietysti riittänyt mihinkään.

Kun me saavuimme 1/2 9 aikaan, olivat huoneet jo melkein täynnä. Naiset
sullottiin vierashuoneesen, jossa istuttiin mukavassa puoliympyrässä.
Tietysti oli Bergfeldtin rouva kutsunut kaukaisimmatkin tuttavansa,
niin että oltiin jotenkin vieraat toinen toiselleen. Lisäksi oli
kutsuttu kaikki Augustan ystävät, jotka eivät näyttäneet tietävän
mihin mahtua, vaan istuivat kolmittain aina kahdella tuolilla; herra
Weigeltin emäntä, jonka luona hän oli asunut ylioppilaana ollessaan,
oli myöskin siellä.

Herrat seisoivat asuinhuoneessa poltellen. Herra Weigeltin ystäviä oli
tullut joukottain; he olivat enimmäkseen vanhoja ylioppilaita, sangen
siivoja nuorukaisia, vaikka heidän frakkinsa soveltuivat heille niin
kummallisesti, kuin olisivat olleet toisille tehdyt.

Kello 9 olivat huoneet niin tungokseen asti täynnä, ett'ei kukaan
juuri päässyt liikkumaan. Tällä välin oli juotu teetä ja ruvettu jo
puhelemaan niistä näistä. Morsiusparia ei vielä ollut näkyvissä.

Nyt tuli sisään eno Fritz, joka oli ruvennut järjestelijäksi. Häntä
seurasi kaksi herraa, tuoden kumpikin kukkasilla koristetun tuolin
vierashuoneesen ja asettaen ne asuinhuoneen puolisen oven eteen.
Eno Fritz istuutui vanhan pianorämän eteen ja soitti häämarssin
"Kesäyön unelmasta", joll'aikaa morsiuspari tunkeutui vierasten
läpi kukkatuoleille. Ylioppilaat huusivat eläköötä ja muut vieraat
paukuttivat käsiään. Se oli hyvin kaunis hetki, jonka eno Fritz oli
oikein arvannut.

Augusta Bergfeldt ei näyttänyt niinkään mitättömältä. Hänellä oli yllä
valkoinen musliinileninki, vehreällä koristeltu. Mutta jos hän olisi
ollut ymmärtäväinen, niin ei hän koskaan olisi valinnut avorintaista
pukua. Minun Kaarlenikin oli sen huomannut, sillä myöhemmin hän minulle
sanoi itseään aina paleltaneen, kun vain katsoi häneen. Minä tietysti
sitä muistutusta vastustin sanoen: "Kaarle, rakkaus on jotakin ylevää,
niin ett'ei sitä sovi pilkata." -- "Sinunpa olisi pitänyt kuulla, mitä
ne ylioppilaat puhuivat!" vastasi hän. -- "Kaarle!" toruin minä, "sitä
minä en huoli kuulla. Yleensä minä en ollenkaan huoli kuulla, mitä
herrat puhuvat naisten seljän takana. Ylioppilaat ovat minusta liian
vapaat mielipiteiltään!"

Eno Fritz soitti nyt jotakin tunteellista ja minun Bettini toi
keijukaiseksi pukeutuneena morsiusseppeleen. Hän lausui hyvin
kauniin runoelman, jossa oli puhe eroamisesta vanhempain kodista,
nuoruudesta, lapsuuden onnellisuudesta ja tulevaisuuden tietämättömistä
onnettomuuksista. "Huntuun, seppeleesen hajoo kaunoinen se unelma!"
päättyi runo. Jo ihan alussa nousivat Augustalle kyyneleet silmiin, ja
kun sanat kuuluivat: "Vieraana, yksinänsä hän kodissaan nyt on", alkoi
Bergfeldtin rouvakin nyyhkiä. Vaan kun Betti lopuksi syleili Augustaa
ja Augusta alkoi melkein ääneen itkeä, emme me muutkaan jaksaneet olla
niistinliinoihimme tarttumatta. Harvoin minä olen mitään niin mieltä
pehmittävää kokenut. No niin, eipä se niin mitätöntä olekaan tuo
tyttärensä antaminen vento vieraalle nuorukaiselle.

Siitä mielialasta meidät äkisti tempasi hyvin ikävä tapaus. Minä
olin näet pyytänyt Bergfeldtin rouvaa pitämään Sissi-koiraansa
johonkin suljettuna tämän illan, koska se muuten lakkaamattomalla
juoksentelemisellaan saattaisi häiritä. Koira lienee kuitenkin päässyt
pujahtamaan pois kammarista, sillä yht'äkkiä kuului hirveä parahdus,
kun joku polki Sissin jalalle. Kuka sen teki, ei tullut koskaan
tietyksi.

Augusta hypähti ylös ja otti yhä vielä huutavan Sissin luoksensa,
koettaen sitä rauhoittaa. "Ajakaa, neiti, pois tuo pentu!" huusi herra
Weigeltin entinen emäntä hyvin sivistymättömällä puhetavalla. Minä en
ole sen ihmisen kanssa sanaakaan vaihtanut.

Augusta piti jo tyyntynyttä elukkaa sylissään; niinpä saatiin rauhassa
jatkaa juhlallisuutta.

Sen jälkeen tuli eräs herra Weigeltin ystävä suutaripoikana.
Valitettavasti emme saaneet selkoa ainoastakaan sanasta, sillä, koira
haukkui häntä koko ajan, se kun ei häntä tuntenut.

Kolmantena järjestyksessä tuli pikku Krause. Minä jo heti hänet
nähtyäni aavistin, ett'ei tuosta mitään hyvää tule, kun vanhemmat
häntä niin hemmoittelevat. -- "No, pikku Edvard", sanoi Krausen rouva,
"sanopas nyt värssysi!" -- Poika, tirolilaiseksi puettuna, oli vaiti
ja työnsi sormen suuhunsa. -- "No?" kysyi äiti. -- Poika ei ääntä
päästänyt. -- "Edvard, minä suutun kovasti!" -- Poika väänsi suunsa
itkuun. -- "Edvard, kas niin, ole nyt kiltti!" -- Vaan Edvard ei
tahtonut. -- "Vielä hän tänä aamuna osasi runonsa niin hyvästi", sanoi
Krausen rouva kovasti, "vaan kun ihmisiä on niin paljo, niin sentähden
hän nyt hämmentyy. Tule, Edi, ja sano se täti Augustalle ihan hiljaa ja
anna hänelle se hopeainen sokurilusikka. Kuuletko, Edvard!"

"Meidän sokurilusikkahan se on", huusi poika, "pappa vain siitä
viiluutti pois nimen."

Krausen rouva suuttui kuin raivostunut, mutta poika juoksi pois ja
huusi: "Mamma tekee minulle pahaa, pappa, pappa!" Herra Krause oli niin
järkevä, että toimitti hänet kotiin.

Jos nyt olisi tullut jotakin naurettavaa, niin kyllähän kaikki
olisimme tulleet iloisiksi; mutta nyt tuli joku Augustan ystävistä
kukkaistyttönä ja toinen leipurina leipinensä, toivottaen, ett'ei sitä
koskaan puuttuisi uudesta taloudesta. Se ei vähääkään huvittanut.
Viimeksi tuli minun Emmini yön kuningattarena yllä musta huntu täpö
täynnä kultapaperisia tähtiä. Hän oli itse miettinyt kaikki ja sanoi:
"Ma tullut olen kaukaa -- Kuu, tähdet mulla valtaa; -- Kun kaikk'
on helmoiss' unen, -- Yön kuningattaren -- On silmä valpas. Teitä
-- Saan laulull' tervehtää. -- Kun yksin jäätte, mua -- Te silloin
muistakaa!" Samalla hän antoi valokuva-alpumin, jonka kannessa oli
kuvattuna Lohengrin jäähyväisiä sanovana, ja lauloi sitte eno Fritzin
säestyksellä kauniin laulun: "Istuimme luona ikkunan, kun sammunut
ol' kynttilä." Laulun päätyttyä ei ollut käsien taputuksesta tulla
loppuakaan; ylioppilaat varsinkin pauhasivat, ja sentähden hän vielä
lisäksi lauloi toisen laulun. Häntä hyvin kiitettiin esityksestään ja
joku ylioppilas oli sanonut saattavan epäillä, tokkopa Gersterkään osaa
niin laulaa, sillä neiti Buchholzin laulussa on erinomaista sulavuutta.

Herrat eivät tällä välin olleet unhottaneet sikarejansa sammumaan;
sentähden alkoi olla niin kuuma, että hiki juoksemalla juoksi
ikkunanruutuja pitkin, jonkatähden myöskin sillisalaatti, jota nyt
tarjottiin, maistui hyvin virkistävältä, vaikka minun mielestäni
siihen oli liiaksi hakattu perunoita sekaan. Me naisväki joimme päälle
limonaatia ja herrat olutta. Ylioppilaat olivat niin kohteliaat, että
pitivät huolen juomanlaskemisesta.

Istuen syömisestä pöydän ääressä ei tietysti voinut ihmispaljouden
tähden olla puhettakaan; kannettiin ympäri huoneita valmiita voileipiä,
monenlaista särvintä päällä, kaikkea runsaasti ja varsin hyvää.

Sitte tahtoivat nuoret tanssiakin. Ylioppilaat lykkäsivät yht'äkkiä
pianorämän makuuhuoneesen, vaikka herra Bergfeldt siitä näytti
hämmästyvän, ja tanssi alkoi, kaksi paria vain kerrassaan. Olipa siinä
yhtä ahdasta kuin tavallisissa tanssiaisissa, joihin maksaen mennään.
Harmitti minua, kun ylioppilaat kantoivat kukkapöydänkin ulos, niin
että liiankin hyvin saattoi nähdä, miten herra Bergfeldt oli seinän
turmellut. Olisipa rouva tuohon saattanut edes liistaroida paperia.

Meidän siinä istuessamme ja puhellessamme sanoi poliisiluutnantin rouva
minulle, että minun Emmilläni todellakin oli erinomainen ääni ja että
olisi vahinko, ell'ei se saisi koulutetuksi.

"Sitä minä en vielä ole lainkaan ajatellut", vastasin minä, "hän laulaa
vain ihan korvakuulosta."

"Minun tyttäreni rupeaa myöskin ottamaan tunteja", sanoi
poliisiluutnantin rouva. "Minä tunnen rouvan, joka etsii oppilaita. Hän
on ennen ollut oopperassa. Nykyaikaanhan sitä maksetaan hyvät summat
äänistä. Ajatelkaahan vain Pattia ja Luccaa. Mikä maine heillä on ja
miten paljo rahaa!"

Minua pyrki oikein pyörryttämään. Eikö Emmi juuri äsken saanut
semmoista kiitosta? "Minä puhun miehelleni", vastasin minä. "Muuten,
pitäähän jotakin tehdä lapsensa hyväksi." -- Hyvänen aika, kun
ajattelen, että minun Emmini saavuttaisi niin suunnattoman onnen
äänellänsä. Liiaksi se olisi! Kyllä minun Kaarleni siihen suostuu,
kunhan minä vain asian hänelle oikein selittelen.

Kello oli tällä välin jo ehtinyt kahteentoista. Morsiuspari istui
jotenkin äänettömänä eräässä nurkassa, kun tanssi ei tehnyt
hyvää Augustalle eikä hän myöskään kärsinyt sulhasensa muiden
kanssa tanssivan. Herra Bergfeldt tuli yhä harvapuheisemmaksi.
Ylioppilaat lauloivat juuri onnentoivottelua, kun ovella soitettiin.
-- "Luultavasti talon isäntä, jota melu on varmaankin ruvennut
suututtamaan", sanoi poliisiluutnantin rouva.

Me kuuntelimme, mitä nyt oli tuleva, ja ajattelimme, syttyyköhän
tästä oikea riita. Mutta ei. Juhlallisesti kaikui vain laulu, ja sen
päätyttyä alkoi polkka. Muutamat virkakumppanit Bergfeldtin toimistosta
ilahuttivat häntä tuomalla mukaansa torvisoittimensa, ja todella he
hyvästi soittivatkin.

Yhteisestä pyynnöstä soittivat he yövartian laulun, joka ensin alkaa
hyvin hiljaa, vaan sitte yhä kovenee, kunnes viimein korvat on mennä
lukkoon ja huone tärisee. Silloin tuli talon isäntä.

Yht'äkkiä kolkko hiljaisuus. Tuntui oikein kamalalta! Tanssista ja
laulusta ei hänellä ollut mitään sanomista, vaan tämmöiseltä melulta
hän tahtoi toki olla rauhassa. -- Herra Bergfeldt vastasi saattavansa
tehdä asunnossaan, mitä vain tahtoi. -- Mutta vahtiparaadit ja
raakalais-ulvonta kuitenkin ovat liikaa; putoaahan kalkki katosta
alemmassa kerroksessa. -- Se on huoneiden vika. -- Joll'eivät huoneet
ole mieleiset, niin voihan muuttaa muuanne. -- Sen kyllä uhkasi
Bergfeldt tehdäkin. -- Isäntä sanoi Bergfeldtien turmelevan huoneita
pahemmin kuin kukaan, eihän hänen muuta tarvinnut kuin tapettia katsoa.
-- Se ei ollut hänen asiansa. -- Ylioppilaat rupesivat nyt välittämään.
Me naiset aioimme jo paeta. "Rauhassa, hyvät herrat", huusi minun
Kaarleni, "kuulettehan, ett'ei herra isäntä meitä kiellä tanssimasta ja
huvittelemasta."

"Kyllä se nyt jo riittää", vastasi isäntä raa'asti.

Mutta eno Fritz toi täyden lasin olutta "Yhden kerranhan me vain olemme
nuoret", sanoi hän. "Tottahan juotte meidän kanssamme morsiusparin
maljan!" Isäntä ensin vielä murisi jotakin, vaan tyhjensi sitte
tarjotun lasin. Ylioppilaat huusivat hänelle eläköötä ja Bergfeldtin
rouva tarjosi kauniita leivoksia, jotka hän myöskin otti.

Oikein iloista siitä ei kuitenkaan ruvennut enää tulemaan, vaan
muutamat poistuivat ranskalaistapaan elikkä jäähyväisiä sanomatta.
Vähitellen tuli enempi tilaa huoneissa ja mekin sanoimme viimein hyvää
yötä. Meidän lähtiessämme istuivat eno Fritz ja ylioppilaat juomassa
veljenmaljaa isännän kanssa.

Milloin Bergfeldtit pääsivät levolle, en tiedä; arvattavasti vasta
kahden päivän perästä.

"Kaarle", sanoin minä kotimatkalla, "kun meidän Bettimme häät tulevat,
niin morsianiltaa emme vietä kotona."

"Ei sillä vielä kiirettä ole!" vastasi hän äreästi. "Jo minä
pitkäksi ajaksi sain kyllikseni tänä iltana ja luultavasti saivat
Bergfeldtitkin!" -- Minä en puhunut mitään Emmin-aatteistani. Milloin
miehet oikuttelevat, on paras antaa heidän olla olojansa. Kyllä Kaarle
vielä joutuu ihmettelemään, kunhan Emmi kuuluisaksi ja mainioksi tulee.
Ja kyllä minä tahtoni toimeen panen.



Meidän pitää lähteä kylpypaikkaan.


Ei käynyt kieltää, että Emmiä oli hyvin kiitetty. Pitikö sitte
etevyyden jäädä mätänemään Landsberginkadulle ja voinko minä siitä
vastata? Eihän toki; minä kyllä tiedän, että meidän kaikkien täytyy
kerran tehdä tili; eikä silloin mikään itsepuolustus kelpaa, sillä en
minä ole niinkuin Bergfeldtin rouva, joka kyllä kykenee lörpöttelemään
keskellä viimeistä tuomiotakin, ell'ei olla niin varovaiset,
että jätetään hänet viimeiseksi. Emmin ääni piti taiteellisesti
koulutettaman. Minä katsoin olevani siihen sitä enemmin velvollinen,
kuin poliisiluutnantin rouva minua hyvin kehoitti ja selitteli, että
jos minun Emmini rupeaisi ottamaan tunteja yhdessä hänen tyttärensä
kanssa, niin tulisi molemmille huokeammaksi. Minä en todellakaan
olisi mikään huolellinen talonäiti, jos olisin päästänyt semmoisen
tilaisuuden käsistäni livahtamaan. Ei toki; vaan milloin on jotakin
huokeaa tarjona, minä sen heti otan; paitsi helppohintaisista
kauppaloista en enää mitään osta, koska sitte perästä päin saa maksaa
paljon enemmän liimasta ja kitistä, kuin koko kalu maksaa. Kaarlelleni
minä tietysti ilmoitin asian vasta sitte, kun oli toinen neljännesmaksu
suoritettava, ja kun silloin olisi ollut ikävä keskeyttää opetusta, ei
hän suinkaan sanonut voivansa moittia maksua kalliiksi. Se vakuutus
minulle oli hyvin mieltä myöten.

Emmipä myöskin edistyi suunnattomasti, kuten hänen opettajansa vakuutti
joka kerran meillä käydessään. "Vielä yksi neljännesvuosi", sanoi
hän, "ja teidän tyttärenne pääsee yhtä korkealle kuin Lucca. Nyt hän
jo helposti laulaa korkean C:n ja koloratuurikohdat tulevat jo niin
sulaviksi, kuin tulisi hänelle rouva Artotin lahjat." Sekin minun
mieltäni sangen hyvitti, ja minä ajattelin: kun Emmi tulee maailman
kuuluksi, niin minä ihan menehdyn ilosta. Ja miksikä se onni ei tulisi
minun tyttäreni osaksi? Onhan suureksi laulajaksi jo monikin tullut,
jonka isänkoti ei läheskään ole ollut meidän tasallamme.

Rouva Gryn-Reifferstein olikin aivan oikea opettaja meidän
tyttärillemme. Usein kertoi hän minulle ja poliisiluutnantin rouvalle
entisestä teaatterielämästään ja vaaroista, jotka siellä uhkaavat
nuoria alottelijoita. Vaan hän oli pysynyt lujana pahimmissakin
kiusauksissa. Hän kyllä tiesi, mitkä kaikki rumat asiat odottelivat
teaatterinäyttämön takana kaikkia, jotka sinne menivät saamatta keltään
varoitusta, vaan hän varoitti oppilaitaan juuri sentähden, että hän
ne vaarat tunsi. -- Miten minä iloitsinkaan, kun tiesin Emmini olevan
niin hyvässä hoidossa. Se minusta tosin ei ollut oikein mieleen, että
Heimreichin rouvan vanhin tytär ensimäisestä avioliitosta myöskin "kävi
Grynin koulussa", kuten sanotaan, mutta hänellä kuuluu sentään olevan
hiukkanen ääntä, ja sentähden en minä ollut tietävinäni koko asiasta,
vaikka hänen äitinsä minua ihan inhottaa.

Gryn-Reiffersteinin lauluopistossa on tapana pitää kerran vuodessa
näyte-esitys, että oppilaat saisivat näyttää, mitä ovat oppineet.
Oppilasten, sekä neitien että nuorten herrojen -- sillä molempia
siellä on -- omaiset tuttavineen ja ystävineen ovat kuulijoina, ja
kun pääsymaksu on vain yksi markka, niin tietysti on sali tungokseen
asti täynnä; siihen on asetettu pikku näyttämö ja siellä taidetta
harjoitetaan jalolla innostuksella ja vakavalla siveellisyydellä, kuten
Gryn itse sanoo.

Nyt piti minun Emminikin laulaa, vieläpä juuri "Gabriellan" osa
"Yöleiri Granadassa"-oopperasta, ensin se kohtaus, kun metsästäjä tuo
karanneen kyyhkysen takaisin, ja sitte se kohta, jossa hän kivillä
viskelee makaavaa metsämiestä, varoittaaksensa häntä ryöväreistä.

Kiihko oli suuri. Jo neljää viikkoa ennen ei enää ollut muusta
puhettakaan kuin laulunnäytteistä, niin että minun täytyi kieltää siitä
hiiskahtamasta mieheni läsnäollessa, sillä hän pahastui, kun kuuli vain
harjoitus-, näytäntöpuku- tai muita semmoisia sanoja mainittavankaan.
Minusta asia kuitenkin oli hyvin tärkeä. Ensinnä tietysti oli suurin
huoli puvusta. Missään naamushuvi-rääsyissä minä en tahtonut antaa
Emmin esiytyä; sentähden täytyi ompelijattaren tulla meille ja ommella
hänelle uusmuotinen, valkoinen silkkileninki, johon pantiin pitkä
lieve sekä koristukset kullasta ja punaisesta atlassista, koska
kappaleen kotipaikka on Espanja. Ei saanut myöskään puuttua kauniit,
korkeakantaiset, valkoiset silkkikengät. Gryn-Reiffersteinin mielestä
se puku tosin oli vähän komeanlainen paimentytölle, vaan minä jyrkästi
sanoin, ett'ei minun tyttäreni saa esiytyä kuin mikä lutus eikä hän
ilman tätä pukua esiydy ollenkaan. Silloin hän viimein taipui. Kun
jaksaa, niin tottahan silloin näyttääkin, että on sitä jotain.

Parempipa kuitenkin olisi ollut jättää se puku teettämättä. Vieläkin
minua suututtaa, kun se johtuu mieleen. Niinpä lähestyi tuo laulupäivä,
kuten kaikki suuret tapaukset, ja viimein se jo oli käsissä. Meitä
puolestamme oli melkoinen joukko, sillä me otimme kaikki Bergfeldtit,
Krauset, Weigeltit ja vielä muutamia heidänkin tuttaviansa mukaan.
Tohtori Wrenzchen, jolle minä lähetin kutsumuskortin, pyysi anteeksi,
ett'ei voinut tulla, hänellä kun ei ollut aikaa. Vaan hänellä sitä ei
ole koskaan aikaa, milloin hän ei tahdo tulla; perästäpäin minä näet
sain kuulla hänen samana iltana olleen Patzenhoferissa "skaattia"
["skaatti" on Saksassa hyvin yleinen korttipeli, jota pelataan
erityisellä korttilajilla] pelaamassa ystäviensä kanssa, vaikka hänen
jo kyllä olisi aika katsella itselleen pikku rouvaa. No, enpä minä
tunge hänelle tyttöäni. Mutta semmoiset ne lääkärit ovat.

Minä menin ajoissa pukuhuoneesen Emmiä pukemaan. Heimreichin rouva
oli myöskin siellä tyttärensä luona, jonka piti laulaa "Annan" osa
"Salametsästäjästä." Hyvänen aika, mimmoiselta se raukka näytti.
Meidän kesken puhuen ei puku ollut oikein puhdaskaan ja kenties mistä
äitinsä sen oli lainannut. Luultavasti joltakin huokealta naamuspukujen
vouraajalta Kaivokadulta tai jostain muusta semmoisesta paikasta. Se
oli oikea kummitus, joka ei lainkaan hänelle käynyt. Minä en ollut
huomaavinani koko rouvan läsnäoloa.

Nähtyään minun tyttäreni puvun rupesi hän heti viisastelemaan. "Teidän
Emminne kai aikoo mennä kuninkaan hoviin", kysyi hän pisteliäästi. --
"Oh, ei!" vastasin minä tylysti, koska muitakin oli pukuhuoneessa ja
minä tahdoin näyttää heille, ett'en minä välitä Heimreichin rouvan
vertaisista, vaikka heitä kymmenen tulisi. "Tiedättehän, hyvä ystävä,
että minä aina pidän siivoutta." -- "Oliko se minulle, se?" tuiskasi
hän ja asettui tyttärensä eteen, että hän peittyi minun tarkastelevilta
silmäyksiltäni. -- "En minä ole mitään nimeä sanonut", vastasin minä.
-- "Sepä vasta, hyvät ystävät", sanoi hän häijysti, "jos Buchholzin
rouvan mielestä me kaikki emme ole kyllin hyvät hänelle, niin onhan se
hyvin hienosti ajateltu. Me emme tahdo näyttää muulta, kuin olemme;
kerskailu ja koreileminen, kun ei mitään ole sen takana, se ei ole
meidän asiamme." -- "Minunkin mielestäni neiti Buchholz koreilee
enemmän, kuin meillä ennen aina on ollut tapana", sanoi väliin
vanhanpuolinen tyttö, seisoen juuri peilin edessä itseään maalaamassa.
-- "Niin!" autteli häntä tuo Heimreichin rouva, "kellä ei ole mitään
muuta näyttämistä, sen tietysti täytyy pukeutua taideratsastajaksi!"
-- Se oli minusta jo liiaksi, mutta minä hillitsin mieleni ja sanoin
tyttärelleni niin kovasti, että muutkin kuulivat: "Älä ollenkaan
huoli, mitä nuo puhuvat, jotka suuttuvat nukketeaatterista, vaan eivät
kuitenkaan voi itse pysyä teaatterista erillään. Paljasta kateuttahan
se on." -- Nyt ne oikein vasta yltyivät. Jokaisella oli jotakin
sanomista. Emmi rupesi itkemään. Olipa se aika meteli!

Rouva Gryn-Reifferstein oli kuullut melun ja kiiruhti nyt näyttämöltä
pukuhuoneesen. Ainoastaan töintuskin hän sai äänensä kuulluksi. "Hyvät
ystävät", huusi hän, "taistellaan tämä riita sitte laulun jälkeen; nyt
meidän pitää heti alkaa, ihmiset jo ikävystyvät. Saanko pyytää niitä,
jotka eivät tule laulamaan, pyrkimään saliin paikoillensa?" -- Se kyllä
oli kauniisti sanottu ja hyvin, vaan minun Emmini ei tahtonut laulaa
ollenkaan. Hän yhä vielä itki. "No mutta, hyvä lapsi", sanoin minä
kauhistuen, "ovathan Bergfeldtit ja Krauset ja kaikki muut tulleet
vain sinua kuulemaan, muut parkukoot niin paljon, kuin mielensä tekee.
Muistahan toki kallista uutta pukuasi." -- "En minä siitä välitä",
nyyhkytti hän, "jos minua tuolla tavalla kohdellaan, en minä jalkaani
astu näyttämölle." -- Rouva Gryn-Reifferstein joutui epätoivoon. "Emme
me sitä numeroa voi mitenkään pois jättää, teidän pitää laulaa." --
"Ei, minä en laula!" vastasi Emmi. -- "Mutta hyvä neiti", ähki rouva
Gryn. Sitte kuiskasi hän Emmille korvaan: "mitäs herra Meijer siitä
arvelisi?" -- Emmi mietti vähän aikaa ja sanoi sitte: "Kyllä minä
sittenkin mieluimmin laulan."

Ennenkuin minä ehdin saada selkoa, mikä mies se "herra Meijer" oli, oli
jo rouva Gryn meidät monilla kohteliaisuuksilla ajanut ulos ovesta, ja
me sijoituimme kuulijain joukkoon.

Minun mieleni ei suinkaan ollut keveä, kun minä paikalleni pääsin.
Suuttumus oli minua hyvin kiihdyttänyt, enemmän kuin tahdoin itsekseni
tunnustaakaan. Ja sitte vielä tuo "herra Meijer." Se ei ruvennut
ollenkaan mielestä erkanemaan.

Rouva Gryn-Reifferstein istahti nyt pianon eteen, joka oli paperiverhon
takana näyttämön sivulla muka orkesterin sijassa, ja nyt se alkoi.
Heimreichin Elisabet ja se vanhanpuolinen tyttö, joka oli viisastellut
minulle, rääkkäsivät "duettia ja ariaa" Salametsästäjästä. Se oli
oikein kiusallista. Elisabet ei tiennyt lainkaan, mihin saisi kätensä
pois tieltä, ja lauloi niin väärin, että olisi saanut koirat ulvomaan,
jos yhtään semmoista olisi ollut kuulemassa, ja repäsi suunsa niin
leveäksi, että se varmaankin olisi nurin kääntynyt niskaan, ell'eivät
korvat olisi olleet tiellä. Kuitenkin sai hän mieltymyksen osoituksia,
sillä Heimreichin puolue paukutti käsiään, kuin olisivat ne pesukartut
olleet. Minä en liikahtunut, vaan otin vielä kiinni Bergfeldtin
rouvankin kädet, kun hän yritti paukuttamaan. Sen näki Heimreichin
rouva ja katsahti minua semmoisella tavalla, joka ei suinkaan
ennustanut hyvää.

Jopa tuli minun Emmini. Ihan oikein oli ohjelmassakin: "Gabriella...
Neiti E.B. -- Metsästäjä... Herra Meijer!" -- Esirippu nousi ylös.
Herra Meijer metsästäjän puvussa astui esiin ja lauloi. Hirmuisen pitkä
mies, niin että pää ylettyi melkein kattoon asti; silmät paljaasta
pelosta vilkkuivat oikealle ja vasemmalle, niinkuin olisi hänellä ollut
paha omatunto. Nyt aukesi majan ovi -- minun Emmini tuli näkyviin.
Selvä "ah!" kuului yleisön riveistä. Minulta ikäänkuin kivi vierähti
rinnan päältä, sillä minä huomasin, että hän miellytti.

Emmi alkoi laulaa. Vaan kun hän yritti menemään metsästäjän luo, hän ei
päässyt mihinkään, sillä hänen liepeensä oli tarttunut johonkin seinän
taa. Lapsi hämmentyi ja vaikeni. Metsästäjä huomasi onnettomuuden
ja päästi kohteliaasti hameen liepeen irti. Kuulijat nauroivat ja
Heimreichin rouva kovimmasti. Emmi alkoi alusta; se oli hyvin tukalaa.
Kaarleni kuiskasi minulle: "Tämä on ensimäinen ja viimeinen kerta, kun
Emmi on ilveilemässä." Kun esirippu laskeutui, ei ainoakaan kuulijoista
liikuttanut kättänsä. Bergfeldtin rouva yksin, jota jo edeltäpäin olin
neuvonut, paukutti koko voimalla. Kaikki kääntyivät meihin katsomaan.
Minä olisin tahtonut olla maan peitossa. Heimreichin rouva nauroi
kovasti ja pilkallisesti.

Lyhyen väliajan jälkeen alkoi toinen kohtaus. Keskellä näyttämöä oli
pieni puusohva ilman selkälautaa makuupaikkana metsästäjälle, ja
vasemmalle puolelle olivat asettaneet ylös ikkunaisen huoneenseinän,
josta ikkunasta Emmin tuli laulaa. Herra Meijer lopetti "aariansa"
ja paneutui makaamaan, mutta kun hän oli liian pitkä, jäivät jalat
riippumaan. -- Emmi tulee näkyviin. Hän laulaa laulunsa ja viskelee
kivillä metsästäjää. Paremmin osatakseen häneen kumartuu lapsi parka
liian kauas eteenpäin ja -- vieläkin maailma mustenee silmissäni,
kun tuota kamalaa tapausta muistelen -- seinä kallistuu ja kaatuu
minun Emmini kanssa alas, juuri makaavan metsästäjän päälle. Pöytä,
jolla hän oli seisonut, kaatua rämisi toiselle puolelle. Uusmuotiset
korkeakantaiset kengät olivat tietysti syynä. Hameenlieve myöskin teki
lisäksi tehtävänsä. Minä hyppäsin näyttämölle. Onneksi ei Emmi ollut
loukkautunut, mutta tuo herra Meijer piti häntä hellästi sylissään ja
lohdutti häntä sanoen: "Rakas Emmi, kiittäkäämme Jumalaa, että on näin
vähällä päästy. Teaatterimestarin minä ihan pieksän!" -- "Rakas Emmi!"
sanoi tuo mies. Minun silmäni kerrassaan aukesivat.

Rouva Gryn, joka oli käynyt esiripun takana yleisöä rauhoittamassa,
ett'ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut, tuli nyt meidän luoksemme.

"Tällä laillako te siis varoitatte oppilaitanne?" tiuskasin minä.
"Sallitteko te, että teidän miesoppilaanne viekoittelevat teidän
haltuunne uskottuja tyttösiä tekemään tyhmyyksiä?"

Ja silloin tuo rouva vastasi minulle: "Näkyypä, ett'ei teillä ole
minkäänlaista käsitystä teaatterista. Muuten on minusta herra Meijer
kyllin hyvä sulhanen, sillä hänellä on kykyä, hänestä voi tulla
jotakin."

Minä käännyin ylenkatseellisesti häneen seljin ja menin Emmin kanssa
pukuhuoneesen auttaakseni pukua muuttaessa. Emmin täytyi tunnustaa
kaikki. Niinpä minä nyt sain kuulla, että rouva Grynin oppilailla
yleensä on tapana rakastua toisiinsa, koska se kuului taiteesen, kun
näet ainoastaan niitä tunteita osaa oikein esittää, joita sydämmensä
pohjasta itse tuntee. Kyllä kai. Minun ei olisi pitänyt ollenkaan
luottaa tuohon rouva Gryniin, sillä ikuinen laulaminen rakkaudesta
ja aina vain rakkaudesta ja ilvehtiminen, jossa myöskin aina on puhe
paljaasta rakkaudesta, se tietysti viimein eksyttelee kokemattomat
nuoret ihmiset tyhmyyksiin. Ja sitte vielä lörpötetään sen Grynin
mukaan, että hän oppilaitansa vaaroittaa teaatterin vaaroista.
Inhottavaa!

Me ajoimme kotiin. Minun Kaarleni oli suutuksissaan. Hän ei edes
torunutkaan, mutta kyllä minä huomasin, miten häntä harmitti. Eikä hän
vielä Meijerin juttua edes tiennytkään.

Minä katsoin olevani velvollinen sanomaan hänelle senkin.

"Vilhelmiina", sanoi hän, "huomaatko nyt tyhmyytesi? Miksi aina etsit
onnea omain seinien ulkopuolelta? Miksi tunkeudut asioihin, jotka eivät
sovellu meille?"

"Emmin etuahan minä vain tarkoitin, että hän tulisi suureksi ja
kuuluisaksi!" nyyhkytin minä.

"Meillä on nyt muuta ajattelemista", vastasi Kaarle. "Emmi täytyy
meidän toimittaa pois täältä, ei hänen sovi jäädä tuttavien
sääliteltäväksi ja pilkattavaksi. Toimita niin, että hän unhottaa herra
Meijerin; Gryn-Reiffersteinin lauluveikkoa minä en halua vävyksi."

Me neuvottelimme ja päätimme, että oli kaiketi parasta ja
tarkoituksenmukaisinta minun lähteä Emmin kanssa johonkin kylpypaikkaan.

Lapsiparka ei uskalla missään näyttäytyä, niin häntä hävettää ja niin
hän pelkää tuttujen pilkkaa; hän tuskin uskaltaa kävellä muutamaa
askelta omalla kadulla. Siispä meillä ei ole muuta neuvoa kuin jättää
koko Parnassos kaikkine maineineen ja lähteä Itämeren viileille
rannoille. Meidän unelmamme maineesta ja kuuluisuudesta on häpeäksi
muuttunut. Nyt minä, paha kyllä, liian myöhään huomaan, ett'ei ilma
kelpaa kartanon pohjaksi ja ett'ei palatsinkaan rakentaminen siihen ole
yhtään arvokkaampi kuin pikku maatalon teko; ennemmin tai myöhemmin
se kumoon kaatuu. Joll'ei polisiluutnantin rouva olisi minua niin
kehoittanut eikä se rouva Gryn ollut niin imarteleva, niin minä en
olisikaan antanut Emmin julkisesti esiytyä. Tosinhan tuo nyt vain oli
tuttavien piirissä, mutta siellä olivatkin kaikki tutut, ja se se on
vielä pahempi kuin julkisuus.

Meidän oli pakko lähteä kylpypaikkaan ja mitä pikemmin, sitä parempi.



Kylpypaikassa.


Täällä minä nyt istun Flunderndorfissa Emmini kanssa kaukana kauniista
Berliinistä, jossa iltasilla aina saa ilmaiseksi kuunnella puistossa
musiikkia ja jossa on omat huvituksensa ja mukavuutensa, joita nämä
ihmiset eivät ole edes unissaankaan nähneet. -- Ah Berliini, miten minä
ikävöin takaisin sinun vilkkauteesi!

Te varmaankin kummastelette, mitenkä minulle jo niin pian on tullut
runollisuuteen vivahtava koti-ikävä, ja tietysti ajattelette,
että jos kelpo rouva tyttärineen olisi mennyt johonkin suureen
kylpypaikkaan, niin hän ei suinkaan kaipaisi Berliiniä, mutta juuri
sentähden, että minä tahdoin paeta Berliiniä, täytyi minun valita
vähäinen, tuntematon kylä Itämeren rannalta, ja semmoinen juuri on
Flunderndorf. Joka paikassa muualla me olisimme tavanneet tuttuja,
jotka ovat ainakin kuulleet Emmin onnistumattomasta esiytymisestä rouva
Gryn-Reiffersteinin oopperassa, ja sitä yhteen sattumista minä tahdoin
välttää niin paljon kuin mahdollista. Vai tahtoisitteko ehkä te joutua
puheen ja pilkan alaiseksi?

Olipa minulla vielä toinenkin syy tulla juuri tänne. Minä näette
sain kuulla tohtori Wrenzchenin joka vuosi muutamia viikkoja uivan
Flunderndorfin merivedessä, ja kun nuoret ihmiset oppivat kylpyaikoina
hyvästi tuntemaan toisiansa, koska heillä siellä ei ole muuta seuraa,
niin minä pannessani tavaroita matkalaukkuun ajattelinkin kaikenlaisia
mahdollisuuksia. Että säännöllinen talous on ehdoton välttämättömyys
tohtori Wrenzchenille, sen kyllä siitäkin näkee, että hän taas
äskettäin on pitänyt syntymäpäiväänsä suunnattoman ylellisesti ja
tuhlaavaisesti. Eno Fritz sanoi sitä oikein kauhistavaksi; niin
erinomaisia pitoja kuin tohtorin syntymäpäivä-kemut hän ei ole
milloinkaan nähnyt. Jos hän minun Emmini ottaisi, niin me sen päivän
viettäisimme kotona hupaisesti omin joukoin. Aamusilla pikku aamiaiset,
iltapäivällä kahvia naisille ja iltasilla leivoksia ja olutta.
Tuhlaamisesta minä hänet kohta vieroittaisin ja ruokatoverit kyllä
karkkoaisivat, kun vain minut näkisivät.

Varsin kaunista täällä on Flunderndorfissa, mutta kaikki hirveän
yksinkertaista. Mainitsenpa nyt esimerkiksi vain vuoteet. Kaislanpäitä
niissä kyllä on alkuaan ollut, mutta tuntuu ihan, kuin olisi makaamassa
perunasäkillä, ja peitteet ovat niin paksut, että ihan on tukehtua
niiden alle. Minä tietysti aina makaan, paljas lakana vain peitteenä.
Sillä tavalla ne kaikki kylpyvieraat makaavat, kuten piankin saa
kuulla, sillä kun aamusilla tavataan toinen toisensa, niin ensiksi
kysytään, miten kukin on nukkunut, onko ollut paljo tai vähä itikoita,
hyvinkö ne pistelivät vai eikö ollenkaan? Kylpypaikassa näyttäytyy
kukin ihan semmoisena kuin on; muututaan ihan luonnollisuudeksi, ja se
se juuri yhdessä veden suolaisuuden kanssa vaikuttaa terveyteen.

Meitä on täällä noin urkkosummassa neljäkymmentä henkeä, ja kun
Flunderndorfissa eletään hyvin huokealla, niin tietysti täällä ei ole
ainoatakaan ylhäistä. Moni asuu kalastajain luona, jotka vuokraavat
kesäksi niin sanotun vierashuoneensa; toiset ovat asettuneet
ravintolaan, jossa syödään yhteispöydässä. Rannassa on kylpykärryjä,
ja hietikolla on meren puolelta avonainen katos, jossa voi ilmaa
hengitellä huonommassakin säässä. Milloin aurinko paistaa, makaavat
kaikki jäseniään oikoen hiekassa, miehet, naiset ja lapset. Alussa
minä en tahtonut siihen alentautua, vaan kyllä minä nyt jo aika
lailla mellastelen muiden mukaan. Luullakseni onkin parempi, että on
joitakuita vanhempia naisia läsnä tuossa hiekan mylleröimisessä.

Paitsi meitä on täällä Berliinistä ainoastaan yksi perhe ja, kuten heti
huomaa, silminnähtävän sairauden tähden. Mieshän on paljas varjo, ja
harvoinpa nuo rouva ja pikku tytärkään lienevät saaneet raitista ilmaa.
Ihmisistä näkee yhtä hyvin kuin vaatteistakin, mitkä ovat liian kauan
olleet kaapissa ummehtumassa.

He, tuo sairas herrasväki, ovat varmaankin ennen nähneet parempia
päiviä. Minun jo teki mieleni monesti kuulustella heitä, sillä
tahtoohan toki tietää, kenenkä kanssa mereen astuu, mutta heihin on
ikäänkuin kirjoitettu: "katso, älä koske!" -- ihan kylmät kuin jäävuori.

Sen sijaan on täällä eräs rouva Hampurista pikku poikansa kanssa, joka
heti rupesi meille tuttavaksi. Hyvin rakastettava nainen, aina erittäin
loistavassa puvussa. Äskettäin oli hänellä yllä puku ylhäältä alas asti
mustista ja valkeista rimpsulaskoksista, niin että se näytti varsin
loistavalta, ja vaikutusta vielä lisäsi kolme suurta orvokkikimppua,
yksi edessä, toinen takana ja kolmas vasemmalla puolen rinnassa. Emmi
ja minä olimme aivan ihastuneet. Onpa sillä rouvalla korujakin, kaikki
paksua ja puhdasta kultaa, niinkuin hän itse sanoo. Enimmäkseen ovat ne
syntymäpäivä-lahjoja, kuten hän sanoo, koska hänellä itsellään ei ole
taipumusta niitä ostelemaan. Minä sentähden kiittelin hänen anteliasta
puolisoansa, vaan hän minua sysäsi kylkeen kyynyspäällään ja nauroi. Ja
kun minä sitä kummastelin, selitti hän miehensä olevan merien takana
ja suunnattomasti hyötyvän, vaan hän pikku Hannonsa kanssa -- se on
pojan nimi -- elää hiljaksensa Hampurissa. Hän pyytäisi mielellään
minuakin käymään heillä, vaan kun hänen oma talonsa nyt par'aikaa on
korjattavana, asuu hän vain vuokrahuoneissa.

Muut naiset oleskelevat melkein itsekseen. Milloin eivät ole uimassa,
etsiskelevät he raakkuja tai merenvahaa taikka menevät metsäkukkia
poimimaan metsiköstä tuolta niemeltä, joka kiertää Flunderndorfin
lahtea. Eräs neiti Stettiinistä on hyvin kaunis. Se hienopukuinen
rouva sanoi hänen kyllä pääsevän onneen käsiksi. Se minulle sattui
arkaan paikkaan, sillä minä ajattelin tohtori Wrenzchenin tuloa, joka
oli tapahtuva ihan näinä päivinä. Minä sentähden kysyin häneltä, eikö
minunkin Emmini ollut aika sievä ja eikö hänellä voinut olla yhtä hyvät
toiveet kuin tuolla stettiiniläisellä.

Hampurilainen rouva sanoi Emmiä kyllä hyvin sieväksi, mutta kaiken
kuitenkin riippuvan äänestä ja pukuvarastosta.

Se vastaus minua hämmästytti enemmän, kuin huomata annoin,
sillä enhän minä voinut uskoa muuta kuin että se rouva viittasi
tuohon onnettomuuteen, joka Emmille tapahtui Gryn-Reiffersteinin
laulunäyttelysssä. Mitä häneen muuten olisivat Emmin ääni ja
pukuvarasto koskeneet? Me sanoimme vähän kylmänlaisesti jäähyväiset
ja jätimme rouvan poikineen rannalle. -- Kylässä astuimme sattumalta
sen talon ohitse, jossa tohtori Wrenzchen tavallisesti asuu täällä
käydessään; tietysti me tiedustimme, joko hän oli antanut tietoa
tulostaan ja milloin se oli tapahtuva. Talonpoika meille ilmoitti
berliiniläisen herran jo tulevan tänä iltana myöhään, jonka tähden
minä sanoin Emmille: "Sinä panet huomenna yllesi kermankarvaisen
leninkisi ja teet itsesi niin kauniiksi kuin mahdollista. Se tohtoria
äärettömästi ihastuttaa, kun näkee semmoista huomaavaisuutta."

Tähän astihan oli kaikki hyvin, mutta olipa taaskin käyvä ihan toisin,
kuin minä ajattelin. Eikä se tietysti ollut kenenkään muun syy kuin
tohtorin; ei minun ainakaan tarvitse itseäni moittia.

Seuraavana aamuna me nousemme aikaisin ylös. Minä puen lapseni, niin
että sen stettiiniläisen todellakin olisi ollut vaikea kilpailla
Emmin kanssa. Ilma oli ihmeen ihana. Merellä oli hienokaista sumua,
joka vähitellen yhä enemmin hienoni, niin että meren pinta viimein
oli kirkkaana kuin peili silmäimme edessä, ja aurinko siitä itseään
katseli. Ja ylhäällä oli taivas niin kirkkaan sinisenä, että olisi
luullut katsovansa äsken maalattuun kyökinkaappiin. Se oli oikein
miellyttävä maisemakuva, niinkuin arvosteluissa sanotaan. Minun
tarkoitukseni oli nyt tervehtiä tohtoria aamusilla ja näyttää hyvin
iloitsevamme hänen tulostaan, pitää häntä koko päivän silmällä ja
iltasilla pyytää häntä vasikkapaistille. Sen me kyllä voimme tehdä,
koska hän meidän kotilääkärinämme on meille hyvä tuttu, ja jos
osoittaa kohteliaisuutta sille, joka on monesti hengen pelastanut,
niin kellepä johtuisikaan mieleen sitä väärin käsittää. Sitte minä
aioin pyytää häntä opettamaan minulle ja Emmille skaattia, ja kaikki
muu olisi sitte jäänyt minun huolekseni. Paistettuja perunoita, joita
hän niin mielellään syö, olisi hän tietysti myöskin saanut. -- Mutta
mitäpä on parannusta paraimmistakaan aikomuksista, kauneimmistakaan
suunnitteluista, kun ihmiset, joita tarkoittaa, ovat kelvottomat.

Minä annoin talon pikku pojalle pikku rahan käskien häntä heti minulle
ilmoittamaan, kun se Berliinin herra nousee ylös. Emmi ja minä odotimme
puutarhassa ja teimme kumpikin kukkavihkon. Millä tunteilla äiti sitoo
yhteen kukkia sen päivän aamuna, jolloin hänen lapsensa kohtalo on ehkä
tuleva ratkaistuksi, sitä ei voi kertoa; mutta kaikki äitit, jotka vain
tietävät, miten työlästä nykyään on saada tyttärensä kunnon miehelle,
he voivat arvata, miltä minusta tuntui siinä ajatellessani: tässä
nyt istut puutarhassa kukkinesi, sinun luonasi istuu lapsesi, tuolla
ylhäällä makaa tohtori ja kaikille meille on aurinko noussut niin
ihanana. Paljonkohan olemme viisastuneet sen laskuun asti.

Nyt se poika tuli juosten ja huusi:

"Jo se liikkuu siellä sisällä! Ja laulaa niin tuhannesti! Jos joudutte,
niin vielä hänet saatte kiinni!"

"Mistä asti tohtori on laulellut?" kysyin minä.

"Ehkäpä hän onkin laulellut joskus", virkkoi Emmi. Samalla me läksimme
toimittamaan tohtorille mietittyä hämmästystä, mutta itsepä me juuri
hämmästyimme.

Ikkuna aukesi. "Viskaa, Emmi!" sanoin minä, ja molemmat me heitimme
kukkaiskimppumme sisään. -- "Kiitoksia, hyvät naiset!" kuului ihan
vieras ääni, ja mies, jonka oma se oli, tuli näkyviin. Se oli herra
Meijer, tuo hävytön oopperalaulaja, jonka tähden me juuri Berliinistä
pakenimme.

"Herra!" tiuskasin minä, "kuinka te uskallatte meidän jäljestämme
tulla." -- "Olkaa hyvä, älkää kiivastuko. Minun lääkärini määräsi
minulle Flunderndorfin kylpypaikaksi ja samalla neuvoi minua tähän
taloon, kun hänellä tänä vuonna ei ole aikaa uimiseen." -- "Teidän
lääkärinnekö?" vastasin minä pilkallisesti. -- "Niin juuri", sanoi hän,
"tohtori Wrenzchen hyväntahtoisesti..." -- Minä en huolinut kuunnella
loppuun asti, vaan otin Emmiä käsivarresta ja vedin hänet pois kanssani.

Minun oli tänä aamuna ihan mahdoton mennä veteen, niin minua suututti;
olisinhan minä voinut saada halvauksen. Emmi oli yht'äkkiä ihan
mieltynyt tuohon pitkään laulajaroikaleesen, kun nyt vain hänet
uudestaan näki, niin että me olimme ihan entisessä pulassa. Meidän
täytyy päästä pois täältä... mutta mihin? Voi kelvotonta tohtoria, kun
teki meille semmoiset kepposet!

Päivällisen jälkeen.

Me jäämme tänne! -- Se hieno hampurilaisrouva on palkannut herra
Meijerin; hänellä näet on jokin konserttiravintola tai laulukahvila,
jossa syöminen ja juominen tietysti on pääasiana. Meijer rupeaa
laulamaan hänen luonansa. Ja semmoisen rouvan kanssa me olimme hyvät
ystävät! Se Meijerin alentautuminen on kerrassaan hävittänyt Emmin
sydämmestä kaiken mieltymyksen, ja sitä onnea minä osaan pitää
arvossa. Tänä iltana Meijer pitää laulajaiset ravintolan salissa,
joista me tietysti pysymme poissa. Me sen sijaan lähdemme vähän
pitemmälle kävelemään sen perheen kanssa, joka meistä näytti niin
rajattoman köyhältä. Herra on yli-oikeusneuvos ja lisäksi vielä
aatelinen, joka elää ihan luonnon mukaan. Ja kun minäkin elän samaan
tapaan, niin kylläpähän hänet jo puhumaan saan, sillä luonto yhdistää
samanluontoiset sielut paljon likemmin kuin taide, koska luonnossa ei
tarvitse olla mitään leipäkateutta. Heissä on jotakin hyvin ylhäistä,
vaikka he täällä vain hapanmaitoa ja ruisleipää syövät. Rouva oli
aamusilla huomannut Emmin itkeneen (tietysti herra Meijerin tähden),
ja siitä me saimme ensi aiheen tutustua. Miten osanottavainen rouva
oli, osaa tuskin kuvailla, ja herrakin tuli oikein kohteliaaksi ja
avomieliseksi; meidän entinen seuramme ei ollut heitä miellyttänyt.

Kyllä tohtori tämän vielä saa maksaa. Jahka minä vain olisin hänen
anoppinansa!

       *       *       *       *       *

Syksy kului ja talvikin oli jo loppumaisillaan, kuulumatta mitään rouva
Buchholzista. Me aloimme jo peljätä Flunderndorfin kirjeen jääneen
viimeiseksi ilmoitukseksi sen kelpo rouvan iloista ja suruista, kun
viimeinkin uuden eli 1882 vuoden ensi päivänä postiljooni toi kirjeen
Landsberginkadulta.



Herra Bergfeldtin onnettomuus.


Tämän kirjeen te saatte juuri uuden vuoden ensi aamuna, jos
postihallitus pitää koneistonsa yhtä hyvässä voiteessa kuin tähän asti.
Jospa tietäisitte, millä tunteilla minä nyt tartun kynään! Ah jospa
voisin lähettää teille uuden vuoden onnentoivotukseni tyytyväisemmällä
mielellä! Sillä jos juuri nyt joku minusta ottaisi valokuvan ja
lähettäisi sen teille, niin te huudahtaisitte: "Hyvänen aika, mikä nyt
Buchholzin rouvaa vaivaa? Hänhän ihan näyttää, kuin olisi niellyt vasun
täyden hiiriä!"

Tietysti on kaikki taaskin Bergfeldtien syy, varsinkin rouvan. Herra
Bergfeldt itse on kunnon mies. Hänen virkapalkkansa riittää hyvästi ja
lisäksi hän aina vähän ansaitsee siten, että pitää monen pikkukauppiaan
ja käsityöläisen tilikirjat hyvässä järjestyksessä.

Mutta se rouva! Eipä käsitä, miten mies, joka kuitenkin on puoli
matkaan lukutiellä päässyt, on ottanut tuon rouvan, joka on ihan
johdonmukaisesti paennut kaikkia sivistyksen merkkejäkin. Tietysti
semmoinen ihminen ei lue mieltä-ylentävää kirjaa eikä opettavaista
sanomalehteä, vaan istuu ja juo aamusta iltaan kahvia vehnäsen kanssa.
Sill'aikaa talous rappeutuu ja siitä ei seuraa mikään muu kuin ett'ei
tulla toimeen sillä, mitä mies ansaitsee. Että lisäksi rouva ansaitsee
jotain kynällä, se vain aniharvoin tapahtuu, eikä sitä sovi Bergfeldtin
rouvalta vaatiakaan.

Suoraan sanoen: Bergfeldtissä ei ole, niinkuin olla pitäisi;
herrasta minä jo ammoin olen huomannut, että häntä huolet painavat.
Luonnollisesti ei rouva siitä vähääkään huoli.

Lisäksi vielä heidän täytyi varustaa vähän myötäjäisiä Augustallensa
ja sitä varten tehdä velkaa. Morsianillan hälinän tähden talonisäntä
ilmoitti vuokra-välikirjan kumotuksi, niin että heidän täytyi etsiä
uusi asunto. Ja mitä muutto maksaa, tietää kukin vallan hyvin, joka on
kerrankaan Berliinissä majaa vaihtanut. Nuo huonekaluvaunut ovat oikea
hauta kaikille tavaroille, varsinkin lasisille.

Emil yhä vielä lukee asessorin-lukujansa, ja Bettin joutuminen hänelle
kihloihin oli tyhmintä, kuin milloinkaan on tapahtunut; Bergfeldtin
rouva tiesi sen eikä hänen olisi pitänyt sitä suvaita, sillä hänen
kodissaan se onneton suhde alkoi, jota vastoin minut vain asianhaarat
pakottivat suostumaan tuohon liittoon, joka on elämäni suurin kiusa.
Eikä mitään toivoa sen purkamisesta, sillä rakkaudessaan Emiliin on
Betti itsepäisempi kuin missään muussa.

Monesti olen minä huolissani ajatellut, että ehkäpä sentään kaikki
hyväksi kääntyy, sillä onhan taitavia lakimiehiä päässyt hyvinkin
korkeihin virkoihin; vaan kun sitte olen katsellut Emiliä, olisiko
hänessä ministerin tai edes maaherran alkua, niin aina minusta on
tuntunut, kuin hän ei olisi henkisistä lahjoistaan kyllin vakuutettu,
vaikka kyllä ei sovi sanoa, ett'ei hän muodolta olisi pulska
nuorukainen. Mutta alinomainen viiksien väänteleminen ja venytteleminen
ei juuri ole mikään eteenpäin pyrkivän neron merkki. Ministeriksi
päästäkseen tarvitaan vähän enempi, varsinkin taipumusta! Pitääpä
myöntääkin, että missä Bergfeldtin rouva on perheen äitinä, saavat
lapset yleensä olla iloiset, jos oppivat lukemaan ja kirjoittamaan
ja kokonaiset luvut luvunlaskusta käsittämään. Minun Bettini lausui
jo kymmenennellä vuodellaan isänsä syntymäpäivänä ranskalaisen
runoelman niin selvästi ja hyvästi, että koulumamseli sanoi, ett'ei
Pariisissakaan kasvanut osaisi paremmin; Bergfeldteillä tietysti ei
ollut varaa luettaa Augustallansa ranskaa. Koska nyt luonteet kerran
ovat niin erilaiset, on minun velvollisuuteni lykätä Emilin ja Bettin
häitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Muutenpa nyt, hyvä toki! ei sitä kannata kotvalleen ajatellakaan, sillä
Bergfeldtit ovat perin ahtaalla.

Minä jo ammoin huomasin, ett'ei kaikki ole raiteillaan, sillä herra
Bergfeldt ihan silmissä laihtui. Silloin tällöin hän neuvotteli minun
Kaarleni kanssa ja joka kerran hänen oltuaan meillä näytti Kaarle
yhtä murheiselta kuin hänkin. -- "Kaarle!" sanoin minä, "teillä on
salaisuuksia, sinulla ja ystävälläsi Bergfeldtillä. En minä ole
utelias, mutta tietää minä tahdon, mitä se on, sillä näenhän minä,
miten se sinua kalvaa ja huolettaa." -- "Vilhelmiina!" vastasi
Kaarle vakavasti, "se ei ole minun salaisuuteni, vaan minun vanhan,
rakkaan ystäväni, ja sentähden sinä minulta et saa tietää sanaakaan."
-- "Kaarle, noinko sinä sanot minulle, omalle vaimollesi?" --
"Vilhelmiina, olehan hyvä äläkä huoli kiivastua?" -- "Minäkö kiivastua?
Joutavia, siksi on minusta koko tuo salavehkeily liian vähäarvoinen.
Mutta sen minä sanon, että jos ystäväsi Bergfeldt vielä kerran tulee
sinun luoksesi... niin..." -- "No, niin?" -- "Niin puhun minä hänelle
suoraan ja selvästi, niinkuin Landsberginkadulla on tapana!"

Kaarle naurahti ääneensä.

"Kaarle, pyydän sinua pitämään kunniassa lastesi äitiä!" -- "Ei sinusta
tänään puhuteltavaksi ole", vastasi Kaarle. "Sinun ei tarvitse odottaa
minua illalliselle." Ja niin sanoen hän meni tiehensä.

Minä annoin hänen mennä menojaan enkä myöskään ollut kaipaavinani
häntä, lasten tähden. Kun häntä ei vielä kuulunut yhdentoista aikaan,
kävimme levolle. Mitäpä sitä semmoisissa tiloissa on muuta neuvoa kuin
vuode, joka niin sanoakseni on täyskasvuisten äitinsyli, vaikka se
tosin on hyvin puutteellinen syli, siinä kun ei ole sydäntä tykkimässä.
Jos kerran saa nukkuneeksi, ei ole yhtään väliä, miten tai missä
makaa, mutta nukkuminen se juuri on pääasia. Tuo päänalunen ei sano
yhtään lempeää sanaa, ei silittele poskea eikä tukkaa, ei sulje silmiä
hellällä suutelolla, ei laula kehtolaulua, vaan on päinvastoin niin
oikullinen, että juuri silloin ehtii painua läjään, kun uni tekee tulon
yritystä.

Minä olen monesti käynyt levolle, istumatta Kaarlea odottamassa, ja
iloitsin joka kerta, milloin hän tuli kotiin aikaisemmin, kuin olin
arvannut. Mutta silloinpa hänellä ei ollutkaan mitään salattavana
minulta, ei mitään tuommoista asiaa, johon nuo Bergfeldtit ovat
syynä, joka minulta riisti unen ja ajoi mieheni ravintolaan. Eikö tuo
salaisuus ollut ihan kuin seinä, joka oli tehty meidän välillemme?

Ja saatoinko minä luulla muuta kuin että se Bergfeldtin rouva se
oli kaiken tämän syynä? Ei osaa sanoakaan, miten minä tuota ihmistä
inhosin. Jos hän vain olisi ollut minun tienoillani, niin kyllä minä
hänet olisin opettanut.

Jo kahdesti olin pudistellut ja korjannut päänalustani, eikä vieläkään
kuulunut miestäni. "Vai niin!" ajattelin minä, "nyt rupeaa Kaarle vielä
juomaan ja öillä kuljeksimaan tuon eukon tähden. Voi lapsiraukkoja!
He eivät enää voi pitää isäänsä kunniassa, ja hän vaipuu vaipumistaan
yhä syvemmälle, kun huomaa omaistensa rakkauden päivä päivältä
kylmenevän. Mutta sinä, Vilhelmiina, vannot, että vaikk'et enää häntä
rakastakaan, niin säälimättä et häntä jätä, vaikka hän kuinka syvälle
vaipuisi!" Niin minä sanoin itsekseni ja minun täytyi katkerasti itkeä
ajatellessani kaikkea onnettomuutta, joka tulevaisuuden povessa oli
kätkettynä.

Silloin viimeinkin tuli Kaarle.

Minä olin nukkuvinani. Hän sytytti kynttilän, riisui hiljaa jalkansa
ja muutti yöpuvun yllensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei hän
minua tervehtinyt eikä sanonut minulle sanaakaan, vaan kävi levolle ja
sammutti tulen. Oli pimeä minun ympärilläni ja samoin sisälläni. Minä
olin menehtyä murheesta.

"Itketkö sinä, Vilhelmiina?" kysyi hän vähän ajan perästä.

Minä en saanut vastatuksi. Kurkkuani tuntui kuristavan. Minun täytyi
itkeä, muuten olisin tukehtunut.

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle, "mikä sinun on? Ihanhan sinä peljästytät
minua; tuonko sooda-jauhot?"

"Ei!" nyyhkin minä. "En minä ole kipeä, mutta niin onneton, niin perin
onneton!"

"Vilhelmiina, mitä on tapahtunut?" Selvästi minä kuulin, miten Kaarle
nousi ja yritti ottamaan tulta.

"Ei mitään!" vastasin minä. "Pysy vain rauhassa tilallasi. Älä minun
tähteni itseäsi vaivaa. Mitäpä sinä huolitkaan vaimostasi? Enemmänhän
pidät huolta Bergfeldteistä."

"Sinä olet turhamainen!" sanoi mieheni ankarasti.

"En, en ole!" vastasin minä. "Sinulla on Bergfeldtien kanssa
salaisuuksia, joita et sano minulle. Ja ne lienevät hirveitä asioita,
koska niitä et uskalla ilmaista minulle, joka tähän asti olen ollut
elinkumppanisi. Ah, kaikki luottamus on lopussa, kaikki perin lopussa!"

Kaarle oli vähän aikaa vaiti. Sitte hän sanoi: "Olisinpa luullut sinua
ymmärtäväisemmäksi, Vilhelmiina! Ystävälläni Bergfeldtillä on raskaita
huolia, jotka hän minulle, entiselle koulukumppanilleen suoraan sanoo,
kun tietää, että minä autan häntä, mikäli voin ja jaksan. Ei edes
rouvansakaan tiedä niistä mitään..."

"Eikö?" keskeytin minä.

"Ei", vastasi Kaarle. "On huolia, joita mies kantaa yksin eikä
ilmase vaimolle, jota rakastaa. Ne ovat semmoisia huolia, jotka
hän toivoo voittavansa ja saavansa poistetuksi ja joita vastaan
hän yksin taistelee, tekemättä muille mielipahaa. Miten katkeraksi
teidän vaimojen elämänne tulisikaan, jos miehet teille ilmoittaisivat
pienimmätkin vastoinkäymiset asioitsemisissa ja kaikki huolet, mitä
toimeentulo-taistelussa on; ja miten kiusalliseksi tekee vaimo miehensä
elämän, jos hän miehelleen latelee pienimmätkin talousharmit ja kaikki
riitelemiset piikain kanssa ja tahtoo, että pitäisi kostaa vähinkin
suuttumus naapurien tähden. Selvittäköön kumpikin asiansa omassa
piirissään, että päiväpaiste säilyisi kodissa niinä hetkinä, jolloin
perhe on koossa lepoa ja virkistystä nauttimassa!"

"Olet ehkä kyllä oikeassa, Kaarle!" vastasin minä, "mutta minun
mielestäni kyllä herra saattaisi välistä piikoja aika lailla nuhdella,
se näet vaikuttaisi enemmän kuin rouvan sanat. Ja mitä nyt ystävääsi
koskee, niin on minusta hyvin väärin, että hän sinun niskoillesi
ripustaa kaikki asiansa eikä pidä niitä omina huolinaan; siten hän
turmelee toisten ihmisten kotirauhan. Vaan tietysti sinä huolit enemmän
Bergfeldtin rouvasta kuin omasta vaimostasi!"

"Vilhelmiina, älä ole naurettava. Huomenna, kun olet järkevä, saat
kuulla kaikki. Ja sinun pitääkin kuulla, sillä sinun tietämättäsi minä
en tätä asiaa mielelläni päätä."

"Ja luuletko sinä, että minulle tuo lupaus antaa rauhan? Paras on sinun
sanoa nyt, mitä minun kuitenkin huomenna pitäisi saada tietää; sillä
muuten ei minulta nukutuksi tule."

"No niin", sanoi Kaarle vähän ajan perästä. "Tiedäthän, että
Bergfeldteillä oli viime aikoina menoja, niin että ne saattoivat heidät
pulaan..."

"Kenenkä tähden?" kysyin minä. "Kun emäntä on niin epäkäytöllinen kuin
se rouva..."

"Samapa se, mistä syystä", keskeytti Kaarle. "Asiat nyt ovat kerran
sillä kannalla kuin ovat, eivätkä muutu. Mutta pahin asia on vielä
sanomatta. Bergfeldt on antanut itsensä houkutella takaukseen, ja kun
se mies, jota hän takasi, on vararikon partaalla, täytyy hänen maksaa."
-- "Se on hirveätä!" huudahdin minä. -- "Hän on puhunut asiansa
minulle, ja nyt on meidän vuoromme, Vilhelmiina. Meidän pitää auttaa,
ett'ei hän ihan häviöön joutuisi."

"Meidänkö?" kysyin minä kauhistuen. "Ja kuinka paljon hänen on
maksettava?" -- "Kaksituhatta markkaa", vastasi Kaarle hiljaa. -- "Ei
koskaan!" vastasin minä, "sehän olisi ryöstämistä omilta lapsiltamme.
Eihän meilläkään niin runsaasti ole, että saattaisimme sen vähän
viskata ulos ikkunasta, mitä olemme saaneet suurella vaivalla
hankituksi."

"Kyllä minä tiedän", sanoi Kaarle, "ett'et sinä ole kovinkaan
ystävällinen Bergfeldtin rouvaa kohtaan, mutta sittekin sinä kyllä
suostut. Onhan meillä Bytzowin tätin perintö." -- "Hän oli _minun_
tätini, Kaarle!"

"Juuri sentähden tahdonkin minä sinun suostumustasi. Olisiko sinulla
enää koskaan iloista hetkeä, kun sinun täytyisi nähdä koko perheen
joutuvan häviöön sinun armottomuutesi tähden? Ja Bergfeldt menettää
virkansa, jos hänen täytyy luovuttaa omaisuutensa velkojilleen!"

Minä en vastannut. Rouvalle tuo nöyryytys olisi hyvin terveellinen,
ajattelin minä. Mutta herraa ja Augustaa ja poikaa minä en enää voisi
koskaan katsoa suoraan silmiin.

"Oletko vaiti, Vilhelmiina? Eikö sinulla ole vastausta vaikka minä
oikein sydämmeni pohjasta pyydän?"

"Tee, mitä et voi jättää tekemättä, Kaarle", sanoin minä. "En minä
tahdo olla vikapää heidän onnettomuuteensa."

"Tiesinhän minä, että sinä et kiellä", sanoi Kaarle iloisesti. "Kyllä
sinä sydämmestäsi olet hyvä ja hellä, vaikk'et sitä aina tahdo näyttää.
Ja nyt sinun pitää saaman suutelo!"

"Kaarle!" toruin minä, "älä vilusta jalkojasi!" Mutta hän ei huolinut.
-- Sitte kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut ja miten Bergfeldt
oli tuohon pulaan joutunut ja mitä oli tehtävä häntä auttaakseen.
Koko suunnitelma oli jo melkein ihan valmis, ja kaikki näytti minusta
viisaalta ja käytölliseltä. -- Ei, niin hyvää miestä kuin minun
Kaarleni, ei toista olekaan koko maailmassa!

Seuraavana aamuna minusta koko tuo asia ei sentään enää näyttänytkään
niin järkevältä kuin sovinnon suloisessa valossa yöllä, ja mitä
tarkemmin minä mieheltäni kyselin yksityiskohtia, sitä mutkikkaammalta
minusta näytti tuo takaus, johon Bergfeldt oli sitoutunut eräälle
olutravintolan isännälle. Minä sentähden päätin käydä itse katsomassa
tuota ravintolaa, nähdäkseni, ett'ei armeliaisuus tule tuhlatuksi
semmoisille, jotka sitä eivät lainkaan ansaitse.

Iltapäivällä kello 5 paikoilla saavuin minä sinne, sillä tahallani
valitsin semmoisen ajan, jolloin ravintoloissa on hiljaisinta.

Heti ravintohuoneesen astuttuani miellytti minua joka paikassa
vallitseva siivous ja puhtaus. Ei ollut lattialla sikarinpäitä eikä
tulitikkuja, vaan oli ihan äskettäin kostealla rievulla kaikki
pyyhitty, ja kyyppäri juuri järjesteli pikku pöytiä illaksi. Huone
oli jotenkin suuri; toisesta päästä kääntyi se poikittain kapeammaksi
huoneeksi, jonka päässä buffetti oli, ja sen lähellä oli suurempi
pyöreä pöytä, jonka minä heti tunsin tuommoiseksi "vakinaisten
vierasten pöydäksi", jossa tunnottomat perheenisät säälimättä uhraavat
omaistensa onnen ja toimeentulon ja oppivat kumppaneiltaan kaikki nuo
paheet, joilla sitte loukkaavat puolisojensa arkatuntoisuutta. Minä
sanon vieläkin: semmoinen vakinaisten vierasten pöytä on uhripöytä,
jolla kotionnea teurastellaan. Moni sivistynyt tyttö olisi naimisissa,
jos tuo inhottava huonekalu kiellettäisiin nuorilta miehiltä.

Minä kuitenkin kävin sen viereen istumaan ja kysyin kyyppäriltä,
kävisikö päinsä saada tärkeästä asiasta puhutella rouva Helbichiä --
ravintola näet oli Helbichin kahvila.

Kohta rouva tulikin. Hän oli yhtä siistin näköinen kuin huoneetkin ja
miellytti minua heti ensi silmäyksellä. Lyhyehkö ja lihava hän oli eikä
suinkaan pitkän solakka, niinkuin nimestä olisin luullut. Kasvot olivat
ystävälliset ja katselivat iloisesti yksinkertaisen myssyn sisältä, ja
kuitenkin näytti minusta, kuin olisivat ne juuri selvinneet itkusta ja
heti taas rupeaisivat jälleen vesittelemään.

Hän kysyi, mitä palvelusta hän saisi tehdä.

"Hyvä rouva", vastasin minä, "ne ovat vakavia asioita. Minä tulin tänne
sen Bergfeldtin asian tähden. Tiedättehän, sen takauksen tähden, johon
herra Bergfeldt on sitoutunut herra Helbichille!"

"Voi, te olette varmaankin hänen rouvansa ja tulette meitä torumaan!"
vaikeroi hän.

"En toki!" keskeytin minä inholla. "Minä olen, Herran kiitos!
Buchholzin rouva enkä Bergfeldtin, mutta kyllä minä tiedän kaikki." Ja
minä sanoin hänelle, miten Bergfeldtit joutuvat ihan häviöön, jos muut
ihmiset eivät heitä auta, ja että muillakaan ei niin yllin kyllin ole,
vaan täytyy sentähden tulla omien lastensa rosvoajiksi ja murhaajiksi,
ja että koko asia on anteeksi-antamaton. "Hyvä rouva", sanoin lopuksi,
"jos te olisitte paremmin hoitaneet asioitanne ja olleet vähän
säästäväisempi, niin eivät muut ihmiset joutuisi kurjuuteen!"

Olisipa minun kuitenkin pitänyt jättää tuo sanomatta, sillä kun minä
nyt häntä katsoin tuolla tavalla, jota ei minun kyökkipiikanikaan
kestä, kohotti hän avomielisesti ylös silmänsä ja pudisti päätänsä
hiljaa melkein huomaamattomasti. Jos hän olisi suuttunut ja lyönyt
nyrkkinsä pöytään, olisi se minusta ollut mieluisempaa, sillä tuo
äänetön moite koski minun tuntoani. Olinkohan tehnyt hänelle väärin?

Oli äänettömyyttä, joka minut teki hyvin neuvottomaksi, niin että
minä änkyttämällä sanoin: "Kyllä teidän pitää antaa anteeksi
suoravaisuuteni, mutta olisinko minä tänne tullutkaan, ell'en
tarkoittaisi hyvää? Auttaahan me aiomme, mutta ennenkuin siihen
ryhdymme, pitää meidän saada selvä tieto asioista!"

"Kaikki riippuu oluenpanijasta", vastasi hän.

"Miten niin?" kysyin minä.

"Ei sitä ole helppo yht'äkkiä sanoa", vastasi rouva Helbich. "Mutta
jos ette pahastu, vaan tulette minun kanssani kyökkiin, jossa minulla
vielä on yhtä ja toista tekemistä iltaa varten, niin minä teille kerron
kaikki, mikä sen on saanut aikaan, että me olemme ihan vararikon
partaalla. Meidän ei ole syy, rouva Buchholz!"

Minä seurasin rouvaa kyökkiin. Kaikki oli sielläkin hyvin puhdasta.
"Sinä voit kuoria perunoita tuvassa", sanoi rouva Helbich tytölle, "ja
kun sen saat tehdyksi, kyni kanat, vaan varovasti, ett'ei nahka lähde
mukaan." Tyttö meni. Rouva Helbich pakotti minut juomaan lasin viiniä,
ja me kävimme istumaan suuren kyökkipöydän viereen, jossa hän rupesi
panemaan silavaa härkäpaistiin, ja kun minäkään en tahtonut jouten
olla, otin nurkasta nauriskorin ja rupesin niitä puhdistamaan. Hän ei
sitä kyllä olisi antanut, vaan minä en jättänyt, ja minusta tuntui,
että nauriit tekivät meidät niin tuttaviksi, kuin olisimme jo kauan
toisemme tunteneet.

"Näettekös", alkoi pikku rouva, "me ryhdyimme tähän liikkeesen, kun
entinen liikkeemme ei enää oikein kannattanut. Miehelläni oli pieni
paperitehdas, mutta kun meidän lähellämme alkoivat suuret pääomat
kilpailla uusmuotisilla koneilla, silloin loppui meiltä työ. Ja
sukkelammin se liike rappeutui, kuin me osasimme aavistaakaan, ja se
vähäinen, mitä ehdimme pelastaa, riitti juuri tämän ravintolan ostoon.
Joka taholta kehoitettiin meitä tähän; mieheni ja minä tahdoimme
jotakin tehdä eikä jouten laiskotella. Luulimmehan ahkeruudella ja
järjestyksellä pääsevämme eteenpäin!"

"Missä sitte on miehenne?" kysyin minä.

"Hän makaa jo", vastasi hän.

"No", ajattelin minä itsekseni, "onpa sekin uutteruutta."

"Pääasia oli kuitenkin saada velkaa oluenpanijalta, ja löytyikin eräs
halukas; suotta vain nimeksi sanoi hän tahtovansa takausta. Eihän
hänelle koskaan johtuisi mieleen meitä kiirehtiä, jos milloin rahasta
vähän tiukka tulisi, ja kun hän kerran antaa lainaa, niin kyllä
teurastajat ja leipurit myöskin antavat, sanoi hän. Ja niin tapahtui,
että Bergfeldt takasi, hän kun on mieheni ystävä. -- Olihan se vain
nimeksi ja näön vuoksi."

"Ja nyt siitä on tosi tullut", sanoin minä. Pikku rouva pyyhki
silmiänsä. "Alussa kävi kaikki toivon mukaan", jatkoi hän. "Me
saatoimme olla tyytyväiset vieraihin, heistä ruoat maistuivat ja
olut oli hyvää. Hitaasti aloimme päästä eteenpäin. Vuokra ja verot
maksettiin aikanaan, oluenpanijalle vain olimme velassa, sillä täytyi
alussa hankkia monenlaisia kaluja, ja kun talonisäntä ei ruvennut
korjaamaan kellaria, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin teettää se itse.
-- Silloin saimme ensi kerran huonoa olutta.

"Vieraat murisivat. Mieheni torui oluenpanijaa, vaan hän sanoi, että
semmoinen on olut kuin maksajatkin, ja asia jäi entiselleen. Silloin
alkoivat vieraat vähitellen jäädä pois, ja kyökissä turmeltuivat
kalliit ruoat. Teurastajan ja leipurin velat kasvoivat päivä
päivältä; ei siinä enää mikään auttanut. Rahasta ja hyvistä sanoista
sai mieheni toiselta oluenpanijalta toista olutta. Me jo luulimme
päässeemme pälkähästä, mutta kun se oluenpanija nyt kuuli meidän
etsineen itsellemme toisen olutisännän, tahtoo hän armotta ottaa pois
saatavansa. Ja jos hän vielä yllyttää teurastajaa ja leipuria, niin
on meillä kerjuu edessä, ja kyllä minä tiedän, että hän sen tekeekin,
sillä hänellä on jo toinen tähän paikkaan pyrkimässä.

"Mutta", virkoin minä, "kyökistä päättäen teillä kyllä vielä on
vieraita."

"Ruokavieraita kyllä!" sanoi hän, "mutta mitä sillä ansaitsee? Minä
itse seison koko päivän lieden edessä, vaan mitä siitä on apua, kun
vieraat eivät jää juomaan muutamaa oluttuoppia? Tosin muutamia istuu
myöhään yöhön, mutta he pelaavat skaattia ja unhottavat syömisenkin, he
eivät maksa kaasuakaan, jonka polttavat, Eilen viimeksi piti olla auki
kello 2 asti ja nyt mieheni lepää vähän yövalvonnasta."

"Vai niin!" sanoin minä ja lisäsin sitte: "Uskokaa, hyvä rouva, se
skaattipeli on oikea paholaisen keksintö, perheiden onnettomuus."

"Niin on!" myönsi rouva, "siinä ne istuvat, kuin olisi sielun autuus
pelastettavana, ja lopussa on riitaa. Joukossa on herra Kleines, joka
jok'ainoan kerran alkaa rähistä. Kun toiset sanovat hänen pelanneen
huonosti, niin hän paiskaa kortit pöytään, pauhaa ja vannoo ei
koskaan enää tulevansa takaisin. Jopa nyt, arvelen minä, jäävät vähät
viimeisetkin vieraat pois."

"No, eivätkö he sitte enää tule?"

"Tulevat. He tuovat aina jonkun uuden kumppanin pelaamaan siihen asti,
kunnes herra Kleines palaa ja sen samoin ajaa pois. Eihän hän koskaan
ajattele, mitä sanoo!"

"Vahinko vain, ett'ei hän ole minun poikani", sanoin minä, "kyllä
minä hänet opettaisin! Mutta ketä ne muut herrat ovat?" kysyin minä
edelleen. -- "Hyvin kunnioitettavia miehiä, mutta he puhuttelevat
toisiaan enimmäkseen tekonimeltä." -- "Se minusta on hyvin typerää."
-- "Mutta sukkelalta se kuuluu. Tätä huonetta sanovat he Sumulaksi ja
toisiaan Pikku Maksiksi, Don Carlosiksi, Gottlieb-raukaksi, joka onkin
vain katsojana, Fritz-kullaksi, Hannu-setäksi, ainoastaan tohtori
Wrenzcheniä puhuttelevat he oikealta nimeltään." -- "Vai niin?"
kiivastuin minä, "tohtori Wrenzchen on siis mukana, sepä on kaunista,
se. Skaatin-pelaajain täytyy myöskin ruveta yhteen tuumaan. Minun
ajatukseni on tämä, hyvä rouva. Meillä on paljo tuttuja ja teillä on
tietysti myöskin ystäviä, skaatin-pelaajat otamme lisäksi, tohtori
Wrenzchen on kunnon mies, hän kyllä suostuu, ja onhan niitä muitakin.
Me perustamme teidän liikkeenne! Jokainen maksaa 50 tai 100 markkaa
ja korkojen sijasta te annatte olutmarkkoja. Jos liike rupeaa hyvin
vaurastumaan, saatatte vähitellen alkaa maksaa rahoja takaisin."

"Olisiko se mahdollista?" virkkoi rouva. "Tietysti", vastasin minä.
"Joku minulle sen aatteen huomautti ja minä tulin katsomaan, millaista
täällä on. Te olette kunnon rouva, kaikki on kunnollista ja siistiä,
niin että olisi häpeällistä, jos teidän pitäisi yhden olutherran tähden
joutua häviöön."

Pikku rouva nousi ja syleili ja suuteli minua ja itki, miten ehti. "Te
olette meidän pelastusenkelimme", nyyhkytti hän.

"Minä olen vain käytöllinen", sanoin minä, "ja minun mieheni ja eno
Fritz tulevat puhumaan teidän miehenne kanssa ja selvittämään asiat."

"Oi, kun vain saamme hyvää olutta, niin kyllä kaikki muu menisi
itsestään!" iloitsi hän. "Enhän minä vaivojani sure, mutta kovalta
tuntuu, jos ei millään ponnistuksilla pääse muuta kuin taapäin. Miten
usein minun onkaan täytynyt lyödä kiinni oluttynnyri, joka ei ole
kelvannut juotavaksi, ja joka isku tuntui minusta, kuin arkkua olisin
naulannut, jossa tähänastinenkin onnenrahtusemme oli haudattava." Hän
itki ja sitte taas nauroi: "Jos se totta olisi, olisi se liian paljo!"

Nauriit olivat jo puhdistetut, minulla ei enää ollut mitään tekemistä
siellä, ja sentähden minä läksin. Ravintohuoneissa oli kaasu sytytetty
ja kyyppäri seisoi vieraita odotellen, vaan ne pakenivat pois oluen
tieltä.

En minä huolisi olla oluelan isäntä; liian riippuvainen hän on
oluenpanijasta ja vieraista.

       *       *       *       *       *

Eno Fritz on kaikki järjestänyt. Hän sanoi asian selvinneen
odottamattoman helposti, ainoastaan tohtori Wrenzchen oli alussa
vastustellut. Herra Kleines on hyvällä menestyksellä vaikuttanut omassa
piirissään; minä hänet vasta kutsun meille, koska hän on sivistynyt ja
hyvin huvittava ja osaa kolmea elävää kieltää. Eno Fritz tosin sanoo
vierasten kielten olevan hänellä sekaisin kuin linnunruoka, mutta
mitäpä siitä? Kun minä hänet kutsun, niin huvittajaksihan hän vain
tuleekin.

Ja mitenkä herra Bergfeldt oli joutunut tuohon takaukseen? Hänen
rouvansa murisi aina, milloin hän meni iltasilla juomaan lasin olutta,
ja riitaa välttääkseen oli hän tottunut syömään aamiaisensa kahvilassa,
joka on turmiollisinta miehille, kuin ajatella saattaa, Senhän näkee
Bergfeldtistä, joka juuri aamiaistuulella ollessaan meni takaukseen.
Mutta kuka hänet ajoi aamuryyppäilyyn? Hän, tuo rouva. Hän tuskin
ansaitsee, että herra niin helposti pääsi sitoumuksistaan.



"Voille leivälle."


Kohtalo on ihan kuin sää. Toivotaan, että tottahan viimeinkin tulee
kaunis ilma, katsotaan ilmapuntaria ja iltaruskoa ja -pilviä, puhutaan,
että johan sen ilman nyt _pitää_ muuttua, luetaan tähtitornin
ennustukset ja sanotaan toisilleen: lapset, huomenna on kaunis ilma,
pankaahan varat kokoon, lähdemme maalle; mutta seuraavana päivänä sataa
kuin korvosta kaataen tai kuin olisi taivaan vesijohto haljennut.
Ja ihan samalla lailla seisoo ihminen kohtalonsa edessä; hän saa
toimia miten hyvänsä, toivoa ja haluta, nähdä vaivaa ja surua ja,
kuten runoilijat sanovat, työntää maailmankelloa vähän eteenpäin;
ei siitä kuitenkaan ole mitään apua. Viimein hänen täytyy huomata
voimattomuutensa ja kukistuneena tunnustaa ijankaikkisten lakien voima.

Minä puolestani kuitenkin ryhdyn taisteluun niitä lakeja vastaan; se on
minun luonteeni. Ei Roomaa yhdessä päivässä hävitetty, ei, onpa sitä
vieläkin hyvä joukko jäljellä.

Minä katsoin velvollisuudekseni osoittaa tohtorille, ett'emme häntä
ainoastaan kunnioittaneet kotilääkärinä, vaan myöskin ystävänä, ja
kutsuin häntä sentähden sunnuntaiksi "voille leivälle." Ei minun
sentään käynyt odottaa, että hän tulisi paljaalle voille leivälle, vaan
lisäsin saaneemme Meklenpurista lahjaksi 20-naulaisen vasikanpaistin,
jolle muka vain tuntijat osaavat antaa oikean arvonsa.

"Vilhelmiina, mitä lorua se vasikanpaisti on?" kysyi Kaarle, kun näytin
kutsumuskirjettä hänelle.

"Kyllä se aikanansa löytyy", sanoin minä, "eikähän sitä tarvitse ruveta
punnitsemaan."

Kaarle pudisti päätänsä, mutta minä osoitin hänelle, että on asioita,
joista miehet eivät mitään ymmärrä. Olihan tohtoria kerran edes
kutsuttava vieraaksi, sen me olimme velvolliset itsellemme ja hänelle.

Tohtori lupasi tulla. Hän kirjoitti kello viiteen asti ehtivänsä
suorittaa kaikki lääkärin-velvollisuutensa ja silloin saavansa ilon
tulla. Siitä näkee, miten tunnollisesti hän virkaansa toimittaa,
sillä on lääkärejä, jotka eivät tee mitään sunnuntaina, joko heitä
sitte kutsutaan tai sattumalta jotakin lääkäröimistä tulee. Tietysti
semmoinen lääkäri kuin tohtori Wrenzchen, jolla on niin puhtaat
mielipiteet, on tervetullut mihin perheesen hyvänsä. Mieheni kysyi,
emmekö myöskin kutsuisi eno Fritziä, mutta siihen minä saatoin vain
paljonsanovasti hymyillä. Minä en tarvinnut mitään seuraa, tohtorin
minä ihan yksin tahdoin meille enkä ketään muuta. Tällä kertaa hänen ei
pitänyt päästä käsistäni! -- Minä pidin aikanaan huolen paistista, ja
sunnuntai viimein oli käsissä.

Kello kolme minä työnsin paistin uuniin. Emmi oli juuri kyökissä ja
kysyi, eikö hänen pitänyt heti juosta Bergfeldtejä kutsumaan. Niin
viaton se lapsi oli, hänellä ei ollut aavistustakaan tämän päivän
tärkeydestä. Minä syleilin häntä, kyyneleet nousivat minulle silmiin ja
tukeuttivat äänenikin; minä osasin vain ääneti viitata paistinkoneesen,
niinkuin olisi lapseni koko tulevaisuus ollut siinä paistumassa.

"On sinulla kyllä syytä itkeäkin tuosta paistista, mamma", sanoi
Emmi, "saat nähdä, ett'ei se koskaan kypsy. Noin paljoa vasikanlihaa
ei meillä ole koskaan ollut yht'aikaa kotona. Kuka sen kaiken syö!"
-- "Ole huoletta, lapseni!" sanoin minä paljontarkoittavasti. "Mene
vain pukeutumaan. Samettiliivin, sen pönkkähihaisen, saat ottaa, pane
päähäsi kukat, jotka minä sinulle ostin torilta. Ne ovat pomeransin
nuppuja." -- "Eivät ne miltään näytä", sanoi Emmi. -- "Mutta ne
merkitsevät paljon!" vastasin minä, "Italiassa tehdään niistä --
morsiusseppeleitä. Mene nyt, lapsi!" -- Emmi punastui korviinsa asti,
katsoi hyvin hämmästyneesti ja läksi, vaan minä käännyin katsomaan
paistia, joka jo alkoi kauniiksi ruskettua, ja sanoin kyökkipiialle.
"Jetta, kymmenen minutin päästä rupeat sitä kostuttamaan. Minä tahdon
tätä erittäinkin saada hyväksi." -- "Minä myöskin!" sanoi Jetta,
"menkää vain rauhassa pukeutumaan, kyllä minä paistista pidän huolen."

Pöytä oli katettu. Minun Kaarleni näytti niin puhtaaksi ajellulta ja
siistiltä, että minä häntä suutelin, ja tytöt olivat kuin serafit,
varsinkin Emmi teräksen-sinisessä samettipuvussaan. "Ihan kuin sievä
pikku tohtorinrouva", kuiskasin minä Kaarlelleni. Mitä likemmäksi
viittä kellonviisari kiertyi, sitä raskaammalta tuntui sydämmessäni.
Jospa tohtori vielä viime hetkenä lähettää epuun? Jos joku hänen
hoideltavansa lähettää häntä noutamaan? Sitte minua rupesi pelottamaan,
että paisti ehkä palaa ja hyvä kermakasteke turmeltuu. Minä riensin
kyökkiin. Jetta juuri huolellisesti kostutti paistia; olipa se oikein
kauniin näköinen. Me siilasimme kastekkeen, minä panin vielä sekaan
lusikallisen mehujauhoja ja vähän voita, että se tulisi oikein makeaksi
ja sulavaksi. "Tohtori kyllä nuoleskelee suutansa, kun tätä maistaa",
ajattelin minä hymyillen ja Jetta hymyili myöskin, juurikuin olisi
ajatellut samalla tavalla.

Kellon lyödessä viittä tuli tohtori. Minulta vierähti koko vuori
sydämmeltä. "Teidän pitää nyt tyytyä ainoastaan meidän seuraamme, hyvä
herra tohtori", sanoin minä. "Muutamat ystävät valitettavasti..." --
Siinä minua keskeytti Kaarle, josta hätävaleet ovat inhottavia, ja
sanoi: "Mitä pienempi seura, sitä suurempi hupi." -- Ja tohtori sanoi
nauraen: "Jos sydän vain on iloinen." -- Nauraen ja leikkiä laskien
kävimme pöytään, johon minä tohtorin talutin. Vastapäätä häntä tuli
Emmi istumaan. Kaarle istui juomanlaskemisen tähden tohtorin vasemmalla
puolella ja Betti minun oikealla puolellani.

Ensin meillä oli jokapäiväistä lihalientä ja portviiniä, jota tohtori
kiitteli erinomaisen hyväksi. Sitte kuhaa osteri-kastekkeen kanssa
(tietysti amerikkalaisista laatikko-ostereista), ja sitte tuli
vasikkapaisti. Sillä tavalla hymyillen lienee Napoleon katsellut
Egyptin pyramiideja kuin tohtori nyt paistinmöhkälettä. Minun
viittauksestani hymyilivät myöskin Emmi ja Betti. Paisti oli sangen
herkullinen ja hupenikin nyt oikein silmissä. Minä olin huomannut
tohtorin heikon puolen, ja vaikka hänen kurkustansa menee alas, kuten
eno Fritz sanoo, kaikki, mikä on märkää, ja hän samalla sitä vielä
kiittelee, niin onpa Kaarleni sentään hankkinut hyviä viinejä: kahden
markan Johannisbergin viiniä kalan päälle ja kahden ja viidenkymmenen
_Chateau la Pancha_-viiniä. Tohtori ei sanonut kuolemaksensa ennen
juoneensa parempaa. -- Me olimme erittäin iloiset. Varsinkin huvitti
ja miellytti minua, että tohtori puheli Emmin kanssa ja kertoi hänelle
pikku historioita, jotka oli lukenut sanomista. Kyllähän me ne jo
tiesimme, koska meillä on sama lehti, mutta saatoin minä toki kiitellä
hänen muistiansa.

Syötyä juotiin kahvia toisessa huoneessa ja herrat sytyttivät
sikarinsa. Kaarle pyysi sitte anteeksi tohtorilta, että hänen täytyi
poistua puoleksi tunniksi tärkeälle asialle. Se olikin totta, sillä
hänellä oli kassantarkastus piiriyhdistyksessä. Betti läksi sanaakaan
sanomatta Bergfeldtiin ja Jetan minä lähetin viemään kuhanpalasta
Peltokadulle Weigelteille, josta hän ei tuntikauteen suinkaan
ehtinyt takaisin. Kaikkien muiden poistuttua pyysin minä itsekin
tohtorilta lupaa lähteä neljännestunniksi, koska minulla muka oli
asiaa naapuritaloon. Vaan minä en mennytkään kylään; ovelta palasin
varpaisillani hiljaa takaisin ja pistäydyin kahveriin, jossa kävin
istumaan kyökkituolille.

"Hyvästi tohtori nyt on syönyt ja juonut", arvelin minä. "Jos hänellä
on edes rahtunenkaan kiitollisuutta, niin hän nyt tarjoaa Emmille
itsensä." -- Vaan väliin tuli epäilys: "Eikö myöskin ole ihmisiä, jotka
eivät kutsumusta pidä minään erinomaisena, vaan päinvastoin on heistä
itsensä uhrausta, kun heitä saatetaan ihmisten yhteyteen." -- Edessäni
pöydällä oli vadissa valkoisia papuja. Minä otin kourallisen ja sanoin:
"Jos tässä on pariluku, niin he vielä tänään sopivat asiansa." --
Tarkasti luin sitte pavut pöydälle; niitä oli seitsemänkolmatta. --
Siis ei pariluku. "Ensi kerta ei mitään merkitse", sanoin minä, "siis
vielä kerran, olkoon nyt liikaluku. Neljätoista siinä oli."

Mutta kaikkia hyviä asioita on kolme. Ollen ihan kiintynyt
papu-ennustuksiin en nähnyt enkä kuullut mitään koko maailmasta,
ennenkuin kaksi voimakasta kättä syleili minua ja joku minua suuteli,
että korvissa soi. Minä hypähdin seisomaan. Hämärässä näin minä
sotilasmiehen, oikein pitkän roikaleen seisovan edessäni. "Kuka
te olette? Mitä te haette?" tiuskasin minä hänelle. -- Hän kävi
ryhdikkääsen asentoon ja sanoa töräytti: "Korpraali Gehren kaartista."
-- "Mitä teillä on asiaa?" ärjäsin minä. -- "Herra suojelkoon", vastasi
hän, "Jetta kutsui minua vasikkapaistille!" -- "Jettako?" tiuskasin
suuttuen, "häntä on kielletty sulhasiansa kyökkiin laskemasta." -- "Ei
hän minun morsiameni olekaan, hän on vain sisareni!" vastasi tuo nuori
Goljat. -- "Vai sisarenne!" ivasin hyvin kiivastuneena, "se ei ole
totta! Sillä tavalla ei tartuta sisareen, kuin te äsken minuun; sitä
ei edes minun Kaarlenikaan uskaltaisi. Laittakaa luunne pois täältä."
-- Mutta hän ei lähtenyt, vaan hyväili silmillään vasikkapaistia,
jonka huomasi kahverin pöydältä ja josta minä olin aikonut leikata
illalliseksi, jos tulisi kihlajaisia viettää. -- "Suoriutukaa tiehenne
taikka minä huudan apua!"

Häpeä ja suuttumus hurjistuttivat minut. "Murhaajia!" huusin minä,
"varkaita, rosvoja! Auttakaa!" Sotamies heti, kun huomasi minun
tekevän uhkauksestani totta, katosi takaportaista alas. Tohtori
ja Emmi juoksivat apuun. Mitä piti minun tehdä? Totuutta minä en
saattanut ilmaista. Minä mutisin jotakin pelosta ja kummituksista ja
olin pyörtyvinäni. Emmi ihan peljästyi nähdessään minut siinä oudossa
tilassa, vaan minä ajattelin: "Vilhelmiina, oletpa sinä kuitenkin
sangen kekseliäs, sillä kukapa tohtori voisi olla niin häpeämätön, jos
hän edes vähänkään huolii omastatunnostaan ja velvollisuuksistaan,
että hän jättäisi kärsivän ihmisen, varsinkaan silloin, kun on saanut
runsaasti vasikkapaistia ja ollut niin tyytyväinen viineihin." -- Minä
siitä ainoastaan vähitellen toinnuin ja kerroin varmaankin hämärässä
säikähtäneeni pyyhinliinaa, sillä mitenkä minä olisin voinut tunnustaa,
ett'en mennytkään naapuriin, vaan kahveriin odottelemaan; ja voinko
sitte virkkaa sanaakaan tuon sotamiehen rohkeasta päälle hyökkäyksestä,
joka minua oli luullut Jetaksi? -- En, en koskaan!

Tohtori käyttäytyi nyt sangen rakastettavasi minua kohtaan; onpa oikein
hauskaa olla hänen sairaanansa. Hän sanoi tuommoisen peljästyksen
olevan vain ulkonaista, joka kyllä pian haihtuu. Hänen oli nyt vain
paha mielensä, kun hänen täytyi lähteä, koska hänen piti käydä
katsomassa sairasta, joka kuvitteli mielessään, että hänen täytyi
joka sunnuntai-ilta lohia ongitella, ja ennenkuin se mies, joka vielä
lisäksi oli perheenisä, joutuisi hulluinhuoneesen, tahtoi tohtori
koettaa kaikkien lääkintätaidon sääntöjen mukaan häntä parantaa. -- Kun
tohtoria ei millään tavalla saatu jäämään, täytyi minun päästää hänet,
vaikka raskaalla sydämmellä.

Hänen mentyään kysyin minä Emmiltä: "No, millainen hän oli sinua
kohtaan?" --"Hyvin hyvä!" -- "Vai hyvä, ja mistä hän puhui?" --
"Hän sanoi huoneessa varmaankin olevan pomeransin kukkia, joita hän
ei voinut kärsiä, sillä lapsena oli hänelle annettu oksetusjauhoja
pomeransinkukka-vedessä, ja siitä asti se haju on hänestä ollut perin
vastenmielinen." -- "No, ja mitä sinä?" -- "Minä sanoin ottavani kukat
pois tukastani; mutta hän ei olisi sitä tahtonut. Minä ne kuitenkin
otin, ja silloin hän tuli istumaan minun viereeni..." -- "Ja sitte?"
-- "Sitte hän puhui kaikenlaista hyvästä isästään ja rakkaasta
äitistään, joka hänelle aina sanoi, että miniä olisi paras kaikesta,
mitä poika hänelle voisi tuoda, ja sitte..." -- "No, sitte?" kysyin
minä hätäisesti. -- "Ja sitte sinä rupesit huutamaan, ja me juoksimme
kyökkiin."

Maailma musteni silmissäni. Ihan voimattomana vaivuin minä sohvalle.
Niin likellä päätöstä -- jo pyöri ratkaseva sana hänellä kielen
päässä, kun kohtalo nälkäisen korpraalin haamussa astui tielle. Ensi
ajatukseni oli jättää Jetta heti kotiin palattuaan poliisimiehen
haltuun, koska hän ihan tahallaan oli jättänyt oven auki, että moinen
aseellinen voima pääsisi sisään. Mutta enhän tuota uskaltanut. Mitä
olisivat Kaarle, lapset, tohtori Wrenzchen ja varsinkin eno Fritz
sanoneet vapaaehtoisesta peittäytymisestäni kahveriin, joka silloin
olisi tietysti tullut ilmi? Kauheata! -- Ja Jetta on siitä asti niin
nenäkäs ja äreä, että minä tuskin uskallan sanoa hänelle mitään, enkä
enää iltasilla edes menekään kyökkiin, kun siellä pelkään tapaavani
tuon korpraalin. Toivotun onnen sijaan olen vain saanut huolta ja
suuttumusta, ja kukapa tietää, milloin minun enää onnistuu saada
tohtori kiinni. Minä olen hyvin kukistettu ja nöyryytetty, vaan minä en
kuitenkaan luovu taistelusta kohtaloa vastaan tohtorin saamisesta, en,
vaikka mikä olisi.

       *       *       *       *       *

Tohtori ei olekaan tuona iltana ollut kenenkään sairaan luona.
Päinvastoin on hän kumppaninensa pelannut skaattia Helbichin
Sumulassa. Eno Fritz on hänet siellä tavannut ja sanoi minulle "lohen
ongittamisen" merkitsevän: skaatissa voittaa oluet ilmaiseksi. Hän on
siis minua pilkannut vasikkapaistin ja kuhan ja ostroni-kastekkeenkin
jälkeen. Tahtoisinpa nähdä, uskaltaisiko hän vävynäkin tuommoista
tehdä. Lohien ongituksesta minä hänet kyllä vieroittaisin.



Ristiäiset.


Kauan minä olin käymättä katsomassa nuorten Weigeltien kotia, vaikka
Bergfeldtin rouva minua kyllä kehoitteli sillä mitäpä siellä köyhyyden
majassa on tekemistä, ajattelin minä; kun äitinsä kerran Augustan
toimitti miehelään, niin elää kituuttakoot nyt miten voivat.

Se olikin osaksi totta. Sillä kun viimein menin Peltokadulle ja
kiipesin neljät huononpäiväiset portaat viidenteen kertaan ja siellä
Augustan tarjotessa minulle ihmetyttävän hyvää kahvia tulimme
puhelemaan hänen ja miehensä oloista, sanoi hän tuottaneensa miehelleen
yhden ainoan kerran surua siitä asti, kun hän miestänsä rakasti.

Minua nauratti. "No", sanoin minä, "ei hänellä juuri ollutkaan
sulhasena hyvät päivät sinun luonasi!"

Augusta punastui. "Mamma minulle sulhasen etsi", vastasi hän
häpeissään, vaan kuitenkin vakavasti ja jyrkästi, ikäänkuin
puolustaaksensa itseään, "ja minä luulin ystävyyttäni häntä kohtaan
siksi, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

"Eikö muuta kuin paljasta ystävyyttä?"

"Eikä edes sitäkään. Minä tahdoin päästä kihloihin ja mamma tahtoi
samaa, ja kun Frans oli helpoimmin saatavana, tuli hän valituksi.
Jos Frans olisi antanut rukkaset... olisin minä vähäksi ajaksi
silmittömäksi suuttunut, vaan oikeaa surua ei siitä minulla olisi
ollut."

"Ja rakastatko sinä nyt häntä?"

"Tietysti, oikein sydämmestäni", vastasi hän, silmät loistavina, "onhan
hän minun mieheni!" Ja sitte hän kumartui työnsä yli.

Siispä luuloni kihlauksesta olivat olleet totta; mutta kurjuutta
heillä ei näyttänyt olevan vieraana. Päinvastoin oli kaikki siistiä ja
puhdasta ja, kuten jo sanoin, Augustakin teki työtä, vieläpä rahasta,
jota en suinkaan olisi hänestä, uskonut, ja itse hän myöskin hoiti
taloutensa ilman yhtään piikaa.

No, perästäpähän kuuluu, mitenkä he vast'edes toimeen tulevat. Minusta
se Augusta nyt on ihan arvoitus.

Vaan nyt asiaan. Tästä käynnistäni oli jo aikaa kulunut ja sillä välin
oli Weigelteillä perhe kasvanut. Pienokainen oli jo saanut nimen
sivilivirastossa, mutta kyllä se nyt piti toimittaa kastetuksikin,
ett'ei sen kauemmin tarvinnut elää pakanana. Viivytykseen sentään oli
syynsä, sillä herra Weigeltin isä oli pappina maalla, jossakin Pommerin
rannikolla, ja Weigeltit tahtoivat toki ukkoa kastamaan poikansa
poikaa, vaan ukon oli vaikea päästä päiväksikään virastansa vapaaksi.
Nyt hän kuitenkin oli kirjoittanut tulevansa ja ilmoittanut päivänkin.

Sen kaiken minulle Weigelt selitteli, kun tuli meille pyytämään Emmiä
kummiksi. Tietysti minä sen lupasin, sillä Emmi ja Augusta ovat aina
olleet hyvät ystävät, eikä mikään näytä sievemmällä kuin nuori,
suloinen naiskummi -- paitsi tietysti morsiusneitsyt, vaikka morsian
minun silmissäni on vielä paljon arvokkaampi sitäkin.

Kun Weigelt nyt sanoi isänsä tulevan, kysyin minä, mihinkä hänet
pannaan asumaan, koska heidän huoneensa ovat muutenkin pienet ja
ristiäiset sitte vielä tuottavat häiriötä. -- "Ah, rouva Buchholz",
sanoi hän, "te olette aina olleet niin hyväntahtoinen meitä kohtaan,
ja tilaa teillä on myöskin. Jos minun hyvä isäukkoni saisi asua
teidän luonanne, niin en tietäisi, miten teitä kiittäisinkään!
Appivanhemmillani valitettavasti ei myöskään ole tilaa." -- Minä
mietin hetkisen ja sanoin sitte: "Teidän isänne on meille hyvin
tervetullut. Aivan erinomaisen tervetullut, mutta minä tahdon myöskin
vastapalvelusta." -- "Ilolla minä sen teen", vastasi hän. -- "Te
pyydätte myöskin tohtori Wrenzchenin kummiksi. Olettehan te tutut
toisillenne. Tahdotteko?" -- "Mikäli minusta riippuu, niin tahtonne
tapahtuu", vastasi herra Weigelt, "vaikka minun pitäisi hänet ärsyttää
hyönteissaksilla." -- Me nauroimme molemmat tuota julmaa keinoa, jonka
äskettäin eräs murhamies oli keksinyt, uhrejansa kuristaakseen, ja
sitte herra Weigelt läksi sangen tyytyväisenä.

Hänen lähdettyään sanoin minä itsekseni: Vilhelmiina, tämä keksintö on
verraton. Nyt ei tohtori pääse käsistäsi. Sinä kyllä pidät huolen, että
Emmi on kuin nuori pikku keijukainen.

Seuraavana päivänä tuli herra Weigelt uudestaan. "Kyllä tohtori lupasi
tulla!" huusi hän jo ovelta minulle. -- "Ilman mutkiako?" kysyin minä.
-- "Päinvastoin, kun hän kuuli Emmin tulevan hänen vastakummikseen,
suostui hän heti ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin hänellä olisi ollut
kädessä valttiässä ja neljä muuta." -- "Sehän käy mainiosti", ajattelin
minä, "hän näkyy jo itsekin havainneen olevansa kyllin naima-ijässä."
-- Sitte me puhelimme kaikenlaisista käytöllisistä asioista, jotka
ristiäisiin koskivat. Minä lupasin lähettää heille punssimaljamme
lasinensa ja mitä muuta he tarvitsivat, sillä Bergfeldtin maljasta
on tietysti lohjennut suuri pala muuttaessa, niin ett'ei sitä enää
punastumatta kehtaa panna pöydälle. Ilossani olisin minä lainannut
Weigeltille koko salimme, jos se vain olisi käynyt päinsä.

Me laitoimme vierashuoneen kuntoon vanhalle herralle. Lapset kyllä
sanoivat tulevan hirveän ikävää pitää pappia talossa, sillä silloinhan
ei uskalla puhua yhtä iloista sanaa, vaan sen sijaan pitää näyttää
niin happamelta; mutta minä sanoin paljontarkoittavasti: "Lapset,
sateen jälkeen tulee päiväpaiste ja happamesta kasvaa hunajaa. Sinä,
Emmi saat vaaleansinisillä reunuksilla koristetun valkoisen puvun.
Vaaleansininen sopii sinulle niin hyvin. Talvella saat sitte käyttää
sitä tanssiaisissa, ja minä sanon, ei se ole turhaa kulutusta." Sitä
puheltiin perjantaina.

Meillä siis vielä oli kylliksi aikaa pukujen puuhaamiseen, sillä vanha
herra Weigelt oli tuleva vasta tiistaina iltapäivällä ja keskiviikkona
ne ristiäiset oli vietettävä!

Vanha herra oli tietysti ensin mennyt poikansa ja miniänsä luo ja
poika toi hänet meille. Minusta tuntui ensin vähän oudolta, sillä
eihän tuota ole tottunut seurustelemaan hengellisen säädyn kanssa,
mutta vanhuksessa oli niin paljo sydämmellisyyttä ja miellyttävyyttä,
että jo kymmenen minutin kuluttua olimme niin hyvät ystävät, kuin,
olisimme jo vuosikausia toisemme tunteneet. Iltaselle mennessä tarjosi
hän kohteliaasti minulle käsivartensa ja ensi lasia viiniä juodessaan
toivotti hän terveyttä perheelle, josta hänen poikansa ja miniänsä
olivat niin paljon hyvää puhuneet, ja lastensa puolesta hän kiitti
meitä monesta ystävyyden osoituksesta. Kaarle vastasi vaimonsa joutuvan
niin paljosta kiitoksesta ihan hämilleen, mutta vanha herra puristi
sydämmellisesti kättäni ja sanoi hyvin tietävänsä, ett'ei ollut
sanaakaan liikaa puhunut.

Syötyämme pyysin nuorta herra Weigeltiä kaikin mokomin vielä
kerran käymään tohtoria muistuttamassa lupauksestaan ja kristityn
velvollisuuksistaan, jonka tähden hän kohta läksikin. Vanha herra
puheli tyttäriemme kanssa ja kysyi pianon huomattuaan, soittivatko ja
lauloivatko he. Ja samassa hän istuutui pianon eteen ja kertoi ennen
ylioppilaana nähneensä "Salametsästäjän" ja kaikkien olleen siitä
innostuksissaan ja lauloi ihan iloisesti kauniin "aarian." Emmi sitte
lauloi myöskin muutamia lauluja, mutta vanhuksen mielipahaksi hän ei
osannut sitä laulua "Poika nuori punaposki", jota hän sanoi nuoruuden
muistokseen, sitä kun silloin oli kaikkialla laulettu. Sitte hän soitti
ja lauloi, ja me kaikki kuuntelimme, miten vanhuksen huulilta vielä
voi kaikua niin iloisia säveleitä. Minä olin ajatellut pappia ihan
toisenlaiseksi, synkän näköiseksi ja leikkiä vihaavaksi, vaan kun nyt
näin hänet edessäni niin ystävällisenä ja reipasluontoisena, kehittyi
minussa ajatus, jonka ei pitänyt pettämän.

Minä lähetin tytöt pois ja sanoin sitte papille luottavaisesti: "Herra
pastori, teillä on huomenna edessänne kummi, joka on oikein miellyttävä
mies ja vävynä minulle myöskin hyvin tervetullut, mutta syntinen
Berliini on hänet saanut kokonaan pauloihinsa. Puhukaa te vähän hänen
tunnolleen ja kuvailkaa avioliiton onnea oikein kauniiksi. Kun hän
kerran on kummina, niin täytyyhän hänen kuulla." -- Vanhus ajatteli
silmänräpäyksen ajan ja sanoi: "Minä koetan saattaa häntä oikealle
tielle." -- "Siinä teette hyvän työn", vastasin minä, "te ette voi
aavistaakaan, miten turmeltuneet Berliinin nuoret miehet ovat. Eikä
minun Fritz-veljellenikään hyvä neuvo pahaa tekisi!"

Seuraavana päivänä olivat ristiäiset. Weigeltit olivat laittaneet
kaikki niin sieväksi, kaikki oli heillä niin puhdasta ja ystävällistä,
että minun täytyi itsekseni ihmetellä, miten pari kukkaruukkua ja
iloiset kasvot tekevät asunnon juhlalliseksi, vaikka se kuinka pieni
olisi. Bergfeldtistä tietysti olivat kaikki läsnä, herra ja rouva
Krause, joka ei suinkaan ollut unhottanut pikku Edvardia kotiin, eno
Fritz, talonisäntä herra Meijer rouvansa ja tyttärensä kanssa, pari
herra Weigeltin ystävää, niiden luvussa eräs herra Teofilus, joka
lukee kemiaa ja sittemmin teki kaikenlaisia temppuja. Lisäksi vielä
me kaikki ja tohtori Wrenzchen, niin että Weigeltien asunto oli täysi
kuin omnibus-vaunut sadesäällä. Tohtori Wrenzchenin tähden oli toimitus
asetettu kello kuuden ajaksi ja hän tulikin juuri minuutilleen. Herra
Bergfeldt piti tyttärensä poikaa ja hänen kummallakin puolellaan
seisoivat tohtori Wrenzchen ja Emmi.

Vanha pastori alkoi puheensa. Hän osoitti, että suloisesti makaava
lapsi (se näet juuri makasi) on nuori nuppunen, joka on puhkeamaan
kasvatettava ihmiskunnan suuressa puutarhassa, jossa kummeilla on
täytettävä puutarhurin-velvollisuutensa, että kukka miellyttäisi
puutarhan herraa. Sitä hän selitteli monenlaisilla vertauksilla ja
osasi niin liikuttaa mieltämme, että me kaikki sydämmestämme toivoimme
menestystä nuorelle maan asujamelle. Sitte pastori kääntyi kummien
puoleen ja selitteli, mitenkä se velvollisuus, johon he nyt ryhtyivät,
on niin käsitettävä, että heidän kasvattinsa heiltä vaatii paljon.
Hän kyllä sanoi tietävänsä, että Berliini on niinkuin ennen muinoin
Baabeli, täynnä kiusauksia ja varsinkin niille uhkaa turmiota, jotka
kulkevat tietänsä muista huolimatta. Siinä pelit, juomat ja synnit
vaanivat häikäsevällä loistollaan ja vetävät ihmisiä turmioon. Yksi
pelastuskeino vain on, oma koti, huolenpito toisista surussa, murheessa
ja kärsimyksissä. Ne koetukset, joita avioliitossa on, saattavat
turmioon rientäväisen oikealle tielle ja totuuden tietoon. Sentähden
pitäisi jokaisen nuoren miehen ottaman päällensä avioliiton ies,
pelastuakseen huonojen seurain houkutuksista ja maailman hullutuksista.
-- Minua värisytti, sillä tuo kunnon pastori meni pitemmälle, kuin
minä toivoinkaan, mutta kerran päästyään alkuun hän ei jaksanut
hillitä ajatustulvaansa. -- "Mikä onni", jatkoi pastori, "kun nuorelle
miehelle aukenee koti, jossa hyvä henki hallitsee, jossa tyttäret
eivät heitä virsikirjaansa nurkkaan, vaan oppivat siitä hurskaita
värssyjä", (minä näet olin ennen hänen tuloansa käskenyt tyttöjeni
asettaa virsikirjat näkyviin) "jossa semmoinen äiti on hallitsemassa,
että hän ojentaa suojelevan kätensä myöskin sen kadotetun yli, jota
hän sanoo pojakseen." Nyt veti tohtori Wrenzchen suunsa hymyyn. "Tuo
ei merkitse hyvää", ajattelin minä. "Jospa pastori nyt jo lakkaisi,
hän vielä saattaa tohtorin ihan raivostumaan." -- "Kaksi tietä on,
hyvät kuulijani", lopetti hän puheensa, "siveyden ja järjestyksen,
itsensäkieltämisen ja rauhan tie sekä maailman tie kaikkine
nautintoineen, jonka loppu on epätoivo ja omantunnon vaivat. Kukapa voi
siinä kauan olla epätietoisena? Ainoastaan paatunut ja kelvoton. Ja
mitä tämä pikku kastettavamme vaatii? Että hänen kumminsa ovat hänelle
hyvänä esimerkkinä!"

Sitte tapahtui itse kaste ja pikku Frans vietiin makuuhuoneesen.

Minä olin utelias kuulemaan, mitä puhe oli vaikuttanut tohtoriin.
Pastori oli liian hyvää tarkoittanut, sillä niin turmeltuneena minä en
suinkaan pidä tohtoria, kuin pastori oli maalannut, mutta kaikkihan
pastorit maalailevat sysimustilla väreillä, kun joutuvat synnistä
puhumaan.

Pöytä katettiin nopeasti ja me kävimme syömään. Tohtori Wrenzchen
talutti Emmiä, joka näyttikin oikein sievältä; pastori istui
Bergfeldtin rouvan kanssa sohvalla ja Krauset ottivat pikku Edvardin
keskeensä. Minä ihmettelin, mitenkä se poika oli kasteen ajan
ollut niin hiljaa, mutta kohtapa tuli ilmi, että hän oli löytänyt
konvehtitalrikin ja tietysti pysynyt sitte sen luona. Augustan täytyi
heti lähettää sokurileipuriin uutta hakemaan sen sijaan, mitä hän oli
ahminut. Kun minun ja Krausen rouvan väli ei vielä ole oikein
selvillä, en minä mitään sanonut, mutta katseeni hän kyllä ymmärsi.

Augusta oli laittanut oikein hyvää ruokaa. Se maistui kaikista, ja
kun olimme jo iloisimmillamme, alkoivat puheet. Herra Krause toivotti
pitkää ikää vanhemmille, minun Kaarleni sitte oikein sievästi
vanhalle Weigeltille, joka puolestaan puhui kummeille. Eno Fritz
joi neljän Fransin maljan, kastetun lapsen, sen isän ja iso-isän
sekä tohtori Wrenzchenin, joka myöskin on Frans, arvellen, että jos
samoin edespäinkin käy, niin kohta tulee sukuun koko keisari Fransin
rykmentti, josta me kaikki purskahdimme nauramaan ja tohtori Wrenzchen
hyvin punastui. Tohtori kyllä puheli Emmin kanssa, vaan vähän varovasti
ja kylmästi, kuten näytti. Siitä minä tulin hyvin levottomaksi.

Jälkiruoan kanssa tuli sisään punssimalja ja silloin rupesi herra
Teofilus huvittamaan meitä kaikenlaisilla tempuilla. Hän söi tulta
itseään polttamatta ja nieleksi veitsiä ja kahveleja. "Tuohan on
melkein ihmettä kuin ennen Mooseksen ja Aaronin aikaan!" sanoi pastori
leikillisesti.

"Tarkoitatteko huutokauppa-komisarjus Aaronia?" kysyi Bergfeldtin
rouva, "hän on oikein kelpo mies eikä minun tietääkseni koskaan syö
tulta!" -- Kaikki jäivät vaiti tuommoisesta viisaudesta.

Pikku Krause oli mennyt herrojen luo lähempää katselemaan sukkeloita
temppuja ja huusi yht'äkkiä: "Ähäh, eipä hän ole syönytkään veistä, se
on hänen polvillansa, kuuletteko?"

Herra Krause käski Edvardin olemaan vaiti. Jotkut herrat kävelivät
sikarejansa poltellen, ja minä menin tohtorin viereen. "No, hyvä
tohtori", kysyin minä, "mitä piditte kastepuheesta?"

"Paljon se minulle antoi ajattelemista", vastasi hän. "Hyvä rouva
Buchholz, minä rakastan personallista vapautta olematta siltä juuri
synnin tiellä, ja tarkasti minä ajattelen, ennenkuin antaudun
parhaimmankaan anopin valtaan. Taivas tietköön, kuka vanhaa pastoria
on auttanut puheen teossa, mutta minua se suinkaan ei ihastuttanut
koti-ikeesen! Enkä minä myöskään voi uskoa teidän huolivan
turmeltuneesta vävystä."

Nyt minä sen tiesin. Siinä oli rukkaset, oikeinpa jättiläisrukkaset.
Miksikä ei vanha herra paremmin tuntenut tohtoria? Olisihan hänen toki
pitänyt käsittää, että arkoja asioita on käsiteltävä hellävaraan.

Minä yritin asiasta vielä enemmän puhumaan, sillä puhumallahan ne asiat
useimmin selviävät, vaan silloin huusi Krausen rouva: "Missä on Edvard?
Missä hän on?" Vierashuoneessa ei suinkaan, sillä hänen paikkansa oli
tyhjänä. Ei häntä näkynyt viereisessäkään huoneessa eikä myöskään
kyökissä. -- "Hyvänen aika, missä on Edvard?" Herra Krause etsi joka
paikasta, mutta poikaa ei löytynyt. Viereisessä huoneessa oli ikkuna
auki tupakansavulle ja kuumuudelle. Olikohan hän pudonnut alas? Herra
Krause katsahti ikkunasta. Jalkakadulla oli jotakin mustannäköistä.
"Oma lapseni!" huusi Krausen rouva, "se on kadulla mäsänä!" ja rouva
pyörtyi. Herra Krause ja muutamia muita herroja juoksi katsomaan; me
koetimme sill'aikaa virkistää rouvaa. Olipa onni, että meillä oli
tohtori seurassa, sillä pastori oli jo etikkapullon sijasta siepannut
öljypullon hieroakseen rouvan otsakulmia. -- Hän ei vielä liikkunut
herrain palatessa. "Se oli vain ikkunatyyny", sanoi herra Krause, "eikä
meidän lapsemme; heräähän toki, Adelheid!" Rouva selvisi. "Missä on
Edvard?" nyyhki hän. "Voi, te vain tahdotte salata minulta hirmuisen
onnettomuuden. Sanokaa totuus, epätietoisuus minut ihan tappaa!"

Me emme suinkaan tienneet, mitä siihen olisi ollut sanottava. Äkisti
Bergfeldtin rouva, joka oli tähän asti istua töllöttänyt sohvalla,
älähti ja hyppäsi kohoksi lattiasta: "Jokin minua pisti!" Ja totta se
olikin. Edvard vekkuli oli ryöminyt sohvan alle, löytänyt sieltä vanhan
parsinneulan ja sillä pistänyt Bergfeldtin rouvaa pohkeesen.

Rouva oli ihan vimmoissansa ja aikoi heti paikalla katsoa, oliko neula
pahastikin sattunut. Ainoastaan töintuskin sain minä hänet hillityksi
ja viedyksi viereiseen huoneesen, jossa tuli selville, että tuskin
pisaraakaan verta oli vuotanut; ainoastaan pieni punainen pilkku oli
sukassa.

Krauset olivat kuin hullut pojan löytymisestä. Rouva suuteli ja hyväili
lasta, että inhotti moista katsella.

"Menkääpäs nyt hänen kanssansa edes tuonne kyökkikammariin", sanoin
minä, "se on pihan puolella, niin ett'ei kukaan kuule, kun hän saa
ansaitun selkäsaunansa."

"Mitä sanotte?" ärjäsi Krausen rouva. "Lyödäkö tätä suloista enkeliä?
Te ette ole ihmisyyden ystävä!"

"Herra minua varjelkoon semmoisesta ihmisyydestä", vastasin minä.
"Minä teille sanon, että jos edelleenkin tuolla lailla lellittelette
poikaanne, niin hän viimein joutuu koppivankilaan!" -- "Rouva Buchholz,
säästäkää äitin tunteita!" sanoi herra Krause. -- "Teidän pitäisi vain
riittävästi voidella hänen selkäänsä vitsapalsamilla", vastasin minä.
-- "Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!" saarnasi herra Krause.
"Adelheid, tule pois, emme me huoli tuommoista kuunnella!"

Krauset läksivät, ja kun rouva oli hyvin kiihtynyt, pyysi herra Krause
tohtoria lähtemään heille mukaan. -- Ja tohtori läksi! Hän saattoi
todellakin lähteä!

Me vielä viivyimme vähän aikaa, mutta eipä enää ruvennut olemaan mitään
iloa. Punssimalja oli vasta tuskin puolillaankaan, kun mekin läksimme.
Miten hyvin sillä jäännöksellä vielä olisi saattanut pitää kihlajaisia!

Emmi oli hyvin pahoillaan. Luulenpa, että hän todella rakastaa
tohtoria. Lapsi parka! Ihanhan tuo kohtalotar näyttää vainoavan häntä!



Huvimatka.


Minä en ollut vielä ajanut kaupungin-rautatiellä, eivätkä lapsetkaan;
sentähden minä sanoin Kaarlelle, että tokkopa olisi mitään hauskempaa
kuin huvimatka ensimäisenä helluntaipäivänä siihen tapaan, että
saisimme ajaa jonkun matkaa rautatiellä. Se olisi huokein matkustustapa
sekä samalla opettavainen ja miellyttävä, varsinkin kun väentungos ja
hälinä alkavat vasta toisena helluntaipäivänä.

Sen ajatuksen hyväksyi Kaarlekin. Minä lähetin Bettin Bergfeldtiin
kysymään, tahtoivatko he tulla mukaan, mutta palattuaan kertoi Betti
saaneensa vain puolinaisia vastauksia ja näytti itsekin niin itkua
tekevältä, että minä heti aavistin jotakin, vaikk'en vielä tiennyt,
mitä. Perästäpähän tuo kuului.

"Miksi eivät Bergfeldtit antaneet suoraa vastausta?" kysyin minä.
-- "He sanoivat kaupungin rautatietä liian halventavaksi ja
sopimattomaksi." -- "Vaikka _mekin_ sillä matkustamme", sanoin minä
terävästi ja kysyin sitte edelleen: "Tuleeko sinun Emilisi meidän
kanssamme?" -- Betti oli vaiti. -- "Vai menetkö sinä Bergfeldtien
kanssa?" -- Ei vastausta.

"Eihän toki sulhasen sovi semmoisena päivänä jättää morsiatansa yksin",
virkoin minä. -- "En minä ole Emiliä puhutellut!" vastasi Betti. --
"Mene sitte huomeisaamuna varhain kysymään häneltä." -- "Ehkä!" vastasi
hän. -- "Mitä tämä merkitsee? Oletteko suuttuneet toisiinne?" --
"Emme", vastasi Betti ihan hiljaa. -- "No, mitä se sitte on? Sano jo
kerrassaan, lapsi!" -- "Ei mitään", kuiskasi hän ja purskahti itkemään
ja oli ihan pyörtyä siihen paikkaan.

Minä tein kaikki, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä, toin
hajuvettä, aukasin liivit, jotka olivat hänelle vähän ahtaanlaiset,
hän kun oli lihonut melkoisesti, ja puuhasin kaikin tavoin, kunnes hän
viimein selvisi. -- "Mitä sinulle nyt oikeastaan on tapahtunut?" kysyin
minä. "Tottahan äitillesi voit kaikki ilmaista?" -- "Ei, ei; en minä
voi!" vaikeroi hän. "Älkää kyselkö, se on liian kauheaa!"

Mielessäni alkoi pyöriä kaikenlaisia hirveitä aavistuksia, vaan minä
hymyilin, vaikka sydämmeni oli pakahtua.

"Parasta on, että kohta pidetään häät", sanoin minä; "eikö niin, ensi
syksynä pidetään kunnon häät?"

En elämässäni unhota Bettin katsetta, jonka silloin näin. Hänellähän on
oikeat gasellinsilmät, mutta niillä hän nyt katsahti minuun, kuin olisi
ollut kuolettavasti haavoitettu; niin tuskalliselta ja toivottomalta
hän näytti. Minusta oli se kuin puukon pistos kohti sydämmeen. -- "Ei
koskaan häitä!" sanoi hän, "ei koskaan!" -- "Hä?" toruin minä. "Hänen
pitää ottaman sinut niin totta, kuin minä olen Vilhelmiina." -- "Mutta
minä en ota häntä", vastasi Betti. -- "Jopa tämä tulee yhä paremmaksi.
Ja miksi et huoli hänestä?" -- "Minä vihaan häntä ja inhoan; voi
häntä..." Ja Betti oli saada suonenvedonkouristuksia, niin että minun
piti saattaa hänet vuoteesen. Mitä oikeastaan oli tapahtunut, en
minä saanut selville hänen suustansa, sillä hän on luonnostaan vähän
itsepäinen eikä sano, mitä kerran ei tahdo sanoa. Nyt hän oli vaiti,
vaikka kuinka olisin kysellyt, niin ett'en minä entisestäni vähääkään
viisastunut.

Kaarlelle minä en puhunut huolistani; ajattelin, että kylläpähän
sitte ehtii kuulla kaikki, kun minä ensin asiat tarkoilleen tiedän.
Sitä innokkaammin puuhasin minä huvimatkaa, varsinkin kun Betti
seuraavana aamuna näytti olevan ihan tavallisella mielellään. Suupielet
olivat vain vähän riipuksissa ja silmäin alukset hyvin siniset ja
mustanpuhuvat.

Me naiset olimme tietysti pukeutuneet yksinkertaisesti, vaan kuitenkin
sievästi. Emmi oli oikein viehättävä uudessa kretoni-leningissään,
niin ett'ei suinkaan olisi minulle ollut vastenmielistä, jos tohtori
Wrenzchen olisi sattumalta hänet nähnyt. Betti oli samanlaisessa
puvussa kuin Emmikin, ja minulla oli yllä siniharmaa, punakukkainen
leninki, joka nyt on muodissa. Kaarle oli siisti kuten ainakin.

Me olimme sopineet, että ensin syömme päivällisen rauhassa kotona ja
sitte vasta iltapäivällä lähdemme huvimatkalle, sillä koko päivän
kuljeksiminen uusissa vaatteissa on minusta ilmeistä tuhlausta;
niinpä me noin kello kolmen aikaan nousimme Aleksanderintorin
laidassa asemalla jotenkin tyhjään rautatien vaunuun ja läksimme ajaa
suhistamaan.

"Näetkös, Kaarle", sanoin minä, "ensimäisenä juhlapäivänä on kyllä
tilaa; parempaa matkustusta ei halutakaan." -- Ennenkuin Kaarle ehti
vastata, pysähdyttiin jo "Börssin" asemalle. -- "Jotka tahtovat nauttia
lepopäivää, lähtevät jo aikaisin liikkeelle;" vastasi Kaarle, "kyllä
siellä ulkona jo on puoli Berliiniä."

Minä olin juuri sanoa vastaan päin, kun pysähdyttiin jo toisen kerran
Fredrikinkadun asemalle. Sitte ajettiin ulos Berliinistä Eläintarhan
ohitse Charlottenburgin asemalle, josta me astuimme viadukti-radan
alatse ja tasankoa myöten Halenjärven rannalle.

"Katsokaas, tytöt, miten kauniit niityt ovat", sanoin minä ja aioin
poimia muutamia halpa-arvoisia kukkia, niinkuin tavallisesti tehdään
tämmöisillä huvimatkoilla maalla, vaan kohtapa älysin, että luonto
näin lähellä kaupunkia ei säily väärentämättä, kun näet ihmiset
kaikkialla jättävät merkkejä vierailustaan: joku voileivän käärepaperi
tai munankuori riistää koko taululta viattoman vivahduksen. Onpa liian
paljo huonosti kasvatettuja ihmisiä, varsinkin ulkona luonnon helmassa.

Me pyrimme nyt Halenjärven ravintolan seuduille. Siellähän onkin niin
kaunista kesällä, ja lisäksi me vielä tunsimme sikäläisen isännän,
joka jo talvella oli sanonut, että milloin me hänen taloonsa tulemme
huvimatkoillamme, hän meille toimittaa parasta parsaheinää. Kuten
sittemmin saimme kuulla, oli hän luvannut samaa monelle muullekin
tutullensa, mutta paksua parsaahan on kylliksi maailmassa, ja se on
suuri onni sekä ravintolan-isännille että vieraille.

Paljopa oli väkeä huvitteleimassa, mutta me löysimme sievän pikku
pöydän, josta oli kaunis katsella järvelle, jonka pinnalla veneitä
vilisi. Tuon tuostakin kiiti rautahepo vaunujonoineen etempänä kauniin
seudun läpi, ja näyttämön esipuolta, kuten runoilijat sanovat,
vilkastuttivat passarit valkoliinoineen ja juhlapukuiset ihmisjoukot.

Me tilasimme heti parsaa edeltäkäsin, joimme virkistykseksemme
lasin "ehta"-olutta ja kävelimme sitte puistossa. Oli se todellakin
oikein viehättävää, ja meidän valitut pukumme herättivät riittävästi
huomiota. Kävimme keilaradallakin ja tapasimme siellä iloksemme hyviä
tuttuja, herra Kleinesin, herra Teofiluksen, erään hampurilaisen
tohtorin, joka meille esitettiin ja huomattiin hyvin sivistyneeksi
mieheksi, sekä vielä muutamia muita. Ja kukapa istui meidän tullessamme
muistiinpano-pöydän luona, ell'ei juuri tohtori Wrenzchen! Minä
tervehdin häntä sydämmellisesti, mutta hän ei tullut luo, vaan kumarsi
vain päätänsä tuskallisesti hymyillen. Kaikki muut olivat kohteliaat ja
kättelivät meitä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin kiinninaulattuna,
ja se minusta ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Sitte he pyysivät minun
Kaarleanikin keilanheittoon, mutta hän ei suostunut, koskapahan jo
oli juuri paraiksi heittäjiä, jolloin tohtori tahtoi mielellään
antaa vuoronsa hänelle. "Ah", sanoin minä, "jos te ette kuitenkaan
heitä keilaa, niin tulkaa vähän soutelemaan meidän kanssamme; tehän
purjehditte mielellänne." Tohtori tuli ihan neuvottomaksi ja koetteli
kaikin tavoin kierrellä, ja hänen kumppaninsa, varsinkin eräs herra
King, nauroivat pilkallisesti, niin ett'ei minulle viimein jäänyt muuta
keinoa kuin tarttua Kaarleeni ja vetää hänet pois, vaikka hänellä
näyttikin olevan halua peliin.

"Näethän, ett'ei meitä tuonne huolita", sanoin minä, suutuksissani.
"Tohtori ei huoli yksinkertaisimmistakaan säädyllisyyssäännöistä,
ei edes nouse seisomaankaan, vaikka on syönyt meillä kunnollista
vasikkapaistia; ja olihan herra Kleines nauruun pakahtua, kun minä
ivallani pyysin tohtoria kanssamme soutelemaan. Nykyiset nuorukaiset
ovat todellakin oikeita moukkia."

Lyhyesti sanoen: minä olin kovin suuttunut. -- "Murise vain
ajoissa, Miina, muuten tulet perästäpäin kipeäksi", sanoi minun
Kaarle-enkeliseni. Ah, missäpä onkaan niin hellätunteista miestä kuin
minun Kaarleni? Minä otin juuri sanomassa vielä muutamia muistutuksia,
jotka eivät suinkaan olisi sokurilta maistuneet, kun sana äkisti
tarttui kurkkuuni kuin liian kuuma peruna. Silloin juuri puiston
portille pysähtyivät komeat vaunut, ja niissä istui Bergfeldtin rouva!
Hän istui sinisessä silkkipuvussa huolettomasti tyynyihin nojaten kuin
kypsä Katriinan-luumu, ja hänen vieressänsä vanhahko, laiha nainen.
Etu-istuimella oli herra Bergfeldt ja nuori tyttö, joka pitkästä
nenästä päättäen oli kaiketi sen laihan tytär. Emil istui kuskin
sivulla ja katseli niin rohkeasti eteensä, kuin olisi juuri saanut
suurimman voiton raha-arpajaisista.

"Nuo ajavat vaunuilla ja me kaupungin-rautatien kolmannessa luokassa",
sanoin minä, mutta en ehtinyt etemmäksi, sillä Betti oli äkisti
vaalennut kalman kalpeaksi -- "Betti... hyvä lapsi!" huusin minä. "Mikä
sinulle tuli? Kaarle, nouda tohtori! Vedä hänet vaikka niskasta pitäin
keilaradalta, näethän, että häntä tässä tarvitaan!" -- Kaarle juoksi
pois. -- "Betti, ihanhan sinä peljästytät minua; mikä sinulle tuli,
hyvä lapsi? Annanhan minä kaikki anteeksi." -- "Ei siitä enää vaaraa
ole", sanoi Betti. "Nyt minä tiedän kylliksi. Ole huoletta, hyvä äiti.
Näethän, että minä jo olen ihan iloinen." -- "Me lähdemme kotiin",
sanoin minä. -- "Ei, me jäämme tänne", sanoi hän jyrkästi. "Hänen ei
pidä saaman laverrella, että minä olisin hetkistäkään häntä surrut." --
"Kenenkä?" -- "Hänen, jota minä nyt vihaan... Emilin!"

Kaarle palasi, mutta ilman tohtoria. "Hän tulee, kun ilta vähän
hämärtyy", sanoi hän. -- "Ei hänen huoli itseään vaivata meidän
tähtemme", vastasin minä äreästi. "Eikä häntä enää tarvitakaan. Ja
suoraan puhuakseni: Betti on purkanut kihlauksensa Emilin kanssa,
eikähän se meille ole suinkaan muuta kuin mieluista; ei se leivätön
perhe ole minua koskaan miellyttänyt. Meidän Bettimmekö tuollaiselle
tyhjäkouraiselle tulevaisuussihteerille! Se vielä puuttuisi! Huomenna
sinä kirjoitat herra Bergfeldtille, että kihlaus on purettu, taikka
paremmin kirjoitan minä itse rouvalle, niin että hänen korvansa kyllä
surisevat kuin sananlennätin-lanka."

"Ja mitä sinä siitä sanot, Betti?" kysyi Kaarle ottaen häntä kiinni
kädestä ja vetäen puoleensa. -- "Tulkoon Emil onnelliseksi sen nuoren
naisen kanssa, jota hän on nyt ruvennut hyväilemään, ja se nainen...
hänen kanssansa!" vastasi Betti.

"Toisenko tähden siis!" sanoin minä kiivaasti. "Tuonko laihan
roikaleen tähden, joka istui vaunuissa? Semmoisen mamselin, semmoisen
hongankolistajan tähden! Maltahan vain!"

Enpä juuri voi sanoa, että minun mielialaani olisi tällä hetkellä
käynyt kehua lempeäksi, mutta olinpa kuitenkin vähän iloinen, kun
kerrankin tiesin, minkätähden Betti oli viime aikoina huolehtinut, ja
toiseksi senkin tähden, että nyt meidän ja Bergfeldtien väli oli ihan
rikkautunut. -- Me viivyimme vielä parsaamme odotellen; sittemmin tuli
myöskin luoksemme herra Kleines ja suuresti ilostutti kertomuksillaan
lapsia, mutta aikaisemmin me kuitenkin läksimme, kuin aikomuksemme
alussa oli. Jos parsaa syö harmistuneella mielellä, painaa se vatsassa
raskaana kuin lyijy, vaikka muuten kuinka herkullista olisi.

Kotiin päästyämme löysi Kaarle pitkän, nelisivuisen kirjeen, jossa
herra Bergfeldt kolmella sivulla lateli vain kaikenlaisia verukkeita
ja lopulla vasta oli sivumennen muistutus, että heidän poikansa
täytyi etsiä rikkaampaa morsianta, joka nyt onkin tarjona. Kihlaushan
Bettin kanssa muka olikin vain ajattelematon nuoruuden hullutus.
Arvattavastihan meidänkin Bettimme oli löytävä sopivamman sulhasen kuin
heidän Emilinsä. -- "Tuon on se rouva hänelle sanellut!" tiuskasin minä.

Miten kauan minä suutuksissani olin, en tarkoin tiedä, mutta
Bergfeldtien onneksi ei ketään koko siitä joukkokunnasta tullut
näkyviini, sillä jotakin onnettomuuden tapaista oli yksin ilmassakin.
Betti oli levollisin meistä kaikista. Hän kertoi vähitellen
huomanneensa muutosta Emilin käytöksessä ja samalla sen rouvan yhä
laverrelleen lakimiesten huonoista toimeentulon-toiveista ja rikkaista
naimisista, niin että hän jo ammoin oli tuntenut, että koko liitto
oli hajalla. Ja nyt kun hän sai varman tiedon, oli hän levollisempi
ja tyytyväisempi kuin koskaan ennen. -- Se hyvin rauhoitti ja asetti
minunkin mieltäni.

Jäätyämme kahden kesken Kaarlen kanssa puhelimme asiasta vakavammin.
Hänkin arveli purkamista varsin hyväksi.

"Jos olisi minun mieleni mukaan käynyt, eivät Betti ja Emil olisi
koskaan joutuneet kihloihin", sanoin minä, "sen saivat aikaan eno
Fritz ja sinun hellä sydämmesi." -- "Ja tuo tohtori", lisäsin minä,
"pysyköön minusta nähden myöskin, missä mielensä tekee. Semmoista
epäkohteliaisuutta ei ole minulle vielä koskaan osoitettu. Ei tule
tervehtimään, eikä edes sairaan lapsenkaan luo."

"Eihän hän voinut tulla, Vilhelmiina, ei, vaikka kuinka olisi tahtonut."

"Jos vain olisi tahtonut." -- "Hän ei todellakaan voinut." -- "Miksikä
ei?" -- "Häneltä olivat housut revenneet keilanheitossa. Muuten hän
lähetti sinulle ja tyttärille sydämmellisimmät terveisensä."

Minua ilahutti, että tohtorilla oli ollut pätevä syy pysyä poissa,
mutta miksikä hän pitää semmoista räätäliä, joka tekee liian ahdasta
työtä? Se kohta on saatava korjatuksi. -- Seuraavana päivänä hän
kuitenkin tuli meille sovitteluille, jonka käynnin minä asianmukaisesti
otin vastaan. Samalla minä ilmoitin hänelle hermostoni olevan
epäkunnossa. Hän neuvoi minua kävelemään, koska ei vielä pitänyt minua
läheskään niin sairaana, että olisin ansainnut lääkelipun.

Kävelemiseen minä ryhdyin, mutta keino ei liene ollut hyvin valittu,
sillä minua alkoi vaivata levottomuus, joka ei mistään ottanut
huoliakseen. Sekä valvoessa että nukkuessa vilisi näet lapsia silmieni
edessä, niin paljo pikku lapsia, ett'ei maksanut vaivaa ruvetakaan
niitä lukemaan. Siihen määräsi tohtori Marienbadin vettä, joka häntä
erinomaisesti aina auttoi. "Tohtori", kysyin minä, "näettekö tekin
sitte yöt päivät silmissänne pikku lapsia?" -- "En", sanoi hän --
"No sitte jättäkää minut rauhaan Marienbadin vesistänne!" -- Niinpä
hän uudestaan neuvoi minua ahkerasti kävelemään ja läksi seuraavan
sairaansa luo.

Hänen pois mentyään kysyin itsekseni: Mitä se tuo lääkitseminen
oikeastaan on? -- Paljo siinä ei ainakaan ole, sillä jos ei itse sano
lääkäreille kaikkea valmiiksi, niin eivät he myöskään tiedä mitään.
Olisihan tohtori Wrenzchenin toki pitänyt aavistaa, että nuo kävelyt ne
juuri olivat minulle tuottaneet kärsimykseni.

Sillä mihin hyvänsä menin, kaikkialla vain samaa vilinää: ulompana
maalla ja sisempänä kaupungissa, missä vain on vähänkin aukeampi
paikka, kaikkialla on joukottain riiteleviä ja parkuvia lapsia,
kaikenlaisia, kaikenkokoisia, kaikenikäisiä ja kaikenkarvaisia
sadoittain ja tuhansittain. Monia niistä tietysti kanneksitaan,
toisia on kaksittain ja kolmittain korivaunuissa, mutta enimmät ovat
jo ehtineet niin pitkälle, että kykenevät itse juoksemaan. Muutamat
kömpyröivät ja väännättelevät, horjuvat ja huojuvat kuin pikku veneet,
jotka on lastattu liian täyteen; muutamat lankeilevat ja nousevat
jälleen; siinä nauretaan ja huudetaan, itketään ja älistään, sysitään
ja satutetaan, syödään ja juodaan, tietämättä mitään koko tästä
maailmasta. -- Kun näkee koko tuon paljassäärisen seuran, makaavaiset,
jotka jo ovat väsyneet ilman vaikutuksesta, leikkiväiset, jotka
hiekkaläjissä pengostelevat ja kaiken muun unhottavat hullumaisessa
työn innossaan, juoksentelevaiset ja hyppiväiset, koko tuon viattoman
maanmyyrä-joukon, silloin voi mieli muuttua synkäksi ja tuntua,
ikäänkuin joku kysyisi: "Mitähän kaikista noistakin on tuleva?"

Pojista minä en huolehdi, ne oppivat asiansa, joutuvat sotamiehiksi
ja saavat katsoa itse, miten tulevat toimeen, sillä rahapohatoiksihan
ainoastaan ani harvat syntyvät. Mutta pikku tytöt... se on toista.

Ennen muinoin, kun minä olin nuori, emme me tienneet muuta kuin että me
olimme joutuvat miehelään kukin aikanansa, ja ainoastaan silloin, kun
joku huomasi, ett'ei hänen ollut siihen toivoon luottaminen, opetteli
hän kotiopettajattaren tointa tai jotakin muuta senlaatuista, ja jos
sekään ei auttanut, niin olihan toki aina sen verta sukulaisia ja
omaisia perheitä, ett'ei tarvinnut kovin surra leivästä kuolemaansa
asti. Tämmöisiä tätejä pidettiin taloissa ja olihan heistä hyötyäkin,
milloin sattui tapahtumaan perheen lisäys tai joku sairastui tai
emäntä kuoli tai mihin kaikkeen heitä voikaan käyttää. -- Mutta nyt
ei enää perusteta enempää perheitä, kuin juuri välttämättömästi on
tarpeen, sukulaisuus-yhteys höltyy höltymistään ja tätit saavat elää
itsekseen. Sentähden ne juuri nuoret tytöt nyt jo aikaisin opettelevat
opettajattariksi, juurikuin olisi itseselvää, että he jäävät miehelään
pääsemättä.

Ennen aikaan oli edes luostareja, joihin tytöt voivat mennä nunniksi,
kun heille ei ruvennut hyvin käymään maailmassa (vaikka se ei
olisi koskaan johtunut minulle mieleen); vaan nyt ne jo lapsina
harjoittelevat semmoisia mullistusasioita kuin opetusta, maalaamista,
puunpiirtämistä tai muuta semmoista. Musiikkihan on nyt tullut niin
halpahintaiseksi, ett'ei maksa vaivaa sitä yrittääkään, ja se, mitä
minä sillä alalla Emmistäni ko'in, saattoi tietysti vain vahvistaa
musiikillista vastenmielisyyttäni. Piano on tuommoinen kotieläin, joka
valkoisilla ja mustilla hampaillaan kuluttaa ylen paljon aikaa ja
lisäksi vielä ahmii rahaakin, tuottamatta niin mitään hyötyä.

Betti tahtoo nyt myöskin jotain oppia, opetustointa tai maalausta,
vaikk'ei oikein tiedä, mihin hänellä olisi enin taipumusta; hän tahtoo
tehdä niinkuin monet muut nuoret tytöt, jotka vain tekevät työtä ja yhä
työtä, voidakseen elää tai että heillä olisi millä elää.

"Betti", sanoin minä, "mitä sinä huolit ruveta maalailemaan tai
lapsia opettelemaan, onhan sinulle kylliksi tekemistä meidän
taloudessammekin?" -- Siihen hän vain halveksivasti sanoi: "Vai
taloudessa?" ja nyrpisti nenäänsä, niin että minä heti vaikenin,
sillä semmoisissa tapauksissa ei puheista ole apua. Pilkallisuus,
nenän nyrpistys ja ylös pyrkiminen ovat huonot keinot; miksi ei olla
tyytyväiset siihen, mitä kelläkin on?

Tyytyväisyys on niin ihana keksintö, että on perin vaikea käsittää
ihmisiä, jotka eivät siitä pidä vähääkään lukua, vaan väsymättä ajavat
onnea takaa. Mutta onni on ihan kuin olut, se näyttää monesti ihmeen
kauniilta, vaan kun sitä saa maistetuksi, onkin se hapanta, ja kun
se näyttää pelkästä voimasta kuohuvan yli reunojen, on se huonosti
kaadettua ja paljasta vaahtoa.

Kukapa tietää, mitä kohtalo kaataa maljaan tuolle leikittelevälle
lapsijoukolle, kun heidän kerran täytyy lähteä maailmaan toimeentulon
taisteluun, joksi nyt elämää sanotaan ja joka on muodissa myöskin
tytöillä? Kun näen paljon lapsia, silloin ajattelen aina omia
tyttöjäni: tuntuu niin oudolta, että olen kiljahtaa tuskasta. Jos ei
olisi Herraa Jumalaa taivaassa... niin olisipa todella kurjaa täällä
maan päällä.



Kesällä.


Eipä ole mikään konsti tuo "olla olevinansa" ja lähteä huokealla
ylimääräisellä junalla johonkin, voidakseen sitte kertoa käyneensä
Sveitsissä tai missä hyvänsä; mutta jäädä siivosti Berliinin lähelle,
niin että vaimo ja lapset voivat iloita raittiista ilmasta ja mieskin
sunnuntaina pääsee nauttimaan huvia, se ei minusta ole mikään helppo
tehtävä. Silloin täytyy hyljätä ylpeys kokonaan ja pukea yllensä hyveen
jokapäiväinen puku.

Niinpä me päätimme siirtyä Tegeliin sekä asunnon ja seudun, jotka meitä
hyvin miellyttivät, että myöskin Kaarleni tähden.

Mieheni liike tuo on suojelustullienkin aikana menestynyt hyvin, niin
että hän, jos sitä tullia ei olisi, voisi kohta astua kenen rinnalle
hyvänsä, ja sentähden hän ei viikon varrella joudakaan olemaan pois
töistänsä. Pitäisikö hänen nyt sitte olemaan ihan poissa minun ja
lasten seurasta? Eipä toki; hänen pitää näkemän niiden kiitolliset
kasvot, joiden hyväksi hän työskentelee, ainakin joka seitsemäs päivä.
Ja semmoisiin tarkoituksiin on Tegel sangen sopiva.

Lähellä Tegel-kylää on lisäksi vielä Tegel-hovi puistoineen, ja
siinä puistossa on Aleksander von Humboldtin hauta, sen erinomaisen
oppineen miehen, joka on keksinyt nuo maapallotkin, joita nyt pidetään
mieluisimpina huoneenkoristuksina, vaikk'ei niiden siniväri aina
oikein sovellu huonekaluihin. -- Kun semmoinen historiallinen pohja
on lähellä, niin tuntee kävelyillään neron hengen hallitusta ja on
onnellinen tiedosta, että itsekin on sivistyneiden luvussa.

Emmi jäi kaupunkiin isän luo pitämään huolta hänen taloudestaan; minä
ja Betti olemme täällä kesää nauttimassa. Täytyi saada Betti temmatuksi
pois entisistä oloista, jotka hänelle kaikkialla muistuttivat uskotonta
Emiliä. Lapsi parka oli tullut niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että
minun kirveli sydäntäni, kun häntä salaa tarkastelin, eikä hänelle
tohtinut sanoa mitään, sillä kohta kuului tylyjä vastauksia ja ovien
pauketta. Sen kaiken toivoin minä Tegelissä muuttuvan.

Asuntomme on täällä varsin viehättävä. Samat suuret lehmukset
ja jalavat, jotka varjostavat pikku kirkon kattoa, pidättävät
myöskin auringonsäteitä pääsemästä meidän etuhuoneemme ikkunoihin,
ja jos istumme oven edessä ulkona, on edessämme vanha kirkkomaa
hautakivineen, risteineen ja kukoistavine pensaineen. Se näkö on tosin
vakavanlaatuinen, vaan kellä on taivaassa puhdas tilikirja, häntä se
vain virkistää ja virvoittaa. Krausen rouvan en luulisi sitä jaksavan
kestää. Mutta jättäkäämme hirmuiset tapaukset tuonnemmaksi.

Takapuolella on kaksi pikku huonetta, joista näkee puutarhaan,
sekä kyökki. Talon toinen puoli on ihan samaan tapaan rakennettu,
ja siinä asuu isäntäväki, jotka ovat liian alhaisella asteella
seurustelemaan meidän kanssamme, koska heillä, vaikka olivat syntyneet
ja kasvaneet Tegelissä, ei ollut aavistustakaan Humboldtista eikä hänen
merkityksestään.

Yleensä me olimme päättäneet olla liiaksi tutustumatta sen seudun
asujamiin, ja siinä teimmekin hyvin, sillä mitäpä ne osaavat muuta kuin
ymmärtää ihmisiä väärin. Kostaakseen sanovat ne meitä kummituksiksi. Ja
se asia on näin.

Tegelissä on näette hirmuisen paljo itikoita, joita järvi kasvattaa.
Kun minä ja Betti ensi kerran läksimme kävelemään rannalle, niin
kylläpä olimme kauniin näköiset sieltä palatessamme. Minulle olivat
nuo ihmiskunnan vitsaukset etenkin kaulaan pakkautuneet, niin että
se näytti kokonaan ihan kuin rumalta paisumalta, ja vaikka minun
ei käykään kieltäminen, että kaulani on vähän lihavahko, niin
aina se kuitenkin on Kaarlestani ollut varsin kaunis, eikä minun
tarvitse antaa itseltäni turmella sitä koristusta. Seuraavan kerran
kävelemään lähtiessämme hieroimme siis itseämme laakeriöljyllä, jota
sanotaan hyväksi suojeluskeinoksi itikoita vastaan, mutta se pahus
haisee niin ilkeältä, että siten koko palsamisen luonnon nautinta
turmeltuu. Sentähden minä kirjoitin Emmille, pyytäen häntä tuomaan
meidän molempain musliiniset tanssiaisharsomme, ja niistä me teimme
itsellemme egyptiläiset hunnut, jotka suojelevat yläpuolen ruumista
ja kädet. Istuessamme metsän reunassa ja ahmiessamme luonnon suloutta
koristelemme hunnut metsänkukkasilla ja päivänvarjot suurilla lehdillä.
Sitä runollista toimiskelua pitävät tegeliläiset sulana hulluutena, ja
valkoisten harsojemme tähden sanovat he meitä kummituksiksi. Heidän
kiusaksensa astuskelemme me niissä puvuissamme, päivänvarjot lehdillä
koristettuna, läpi kylän, näyttääksemme, että me olemme paljon ylempänä
moisia naurettavia etuluuloja.

Niinpä minä ja Betti olimme ihan yksiksemme. Ja oikein se olisikin
ollut hauskaa, jos vain Betti olisi jättänyt umpimielisyytensä vähän
vähemmäksi. Vaan nyt oli hetkiä, joina hän ei puhunut sanaakaan eikä
vastannut mihinkään kysymykseen muuta kuin: "Mamma, tiedäthän sinä
kaikki paremmin; mitä sinulle on apua minun viisaudestani?" jos minä
milloin häntä yritin kiusaamaan.

Äskettäin hän toi pienen valkoisen kaniinin, jonka oli ostanut
muutamalla pennillä kylän pojilta, jotka sitä olivat rääkänneet ja
kiusanneet. "No, mitä sinä tuolla hirveällä elukalla teet?" kysyin
niinä. -- "Minä tahdon jonkun olennon, jota voin rakastaa", vastasi
hän. -- "Etkö sinä sitte minua rakasta, Betti?" -- "Tietysti, en minä
sitä niin tarkoittanut, vaan kaniini tuottaa vähän hauskuutta. Se on
niin sievä, ja miten kirkkaat, punaiset silmät sillä on!" -- Vaan
mihinkä se elukka nyt oli pantava? Piirongin alalaatikko oli tyhjä,
ja siihen me sen siis päästimme; minun oli tyytyminen siihen, koska
Betti todellakin iloitsi pikku elukasta. Kävellessä oli se meillä aina
mukana. Mutta laatikko ja koko huone haisivat tallilta, vaikka me
kuinka olisimme tuulettaneet.

Elämämme järjestyi hyvin pian säännölliseksi. Aamusilla me ensin
uimme järvessä ja Betti kohta oppi aika mestariksi. Uimasta palattua
syötiin aamiaista, ja Betti hoiteli sill'aikaa kaniinia, kun minä
siistin huonetta. Sitte tuli matami tekemään karkeammat työt; minä
keitin päivällisemme. Sen jälkeen nukahdimme pari silmän täyttä ja
varustauduimme sitte kävelylle.

Luonnollisesti olimme varustaneet mukaan myöskin lukemista; eno
Fritzin täytyi maalle lähtiessämme hankkia meille Humboldtin
"Kosmos." Tuodessaan sen sanoi hän: "Kyllä se sinulle on liian
korkea, Vilhelmiina." Mutta saipa hän kuulla vastauksenkin. "Paha
kyllä", sanoin minä, "olen useinkin huomannut sinun pitävän naisten
kykyä ja luonnonlahjoja liian vähäisinä, sentähden että itse olet
vapaa-aattelija; mutta se ei vielä läheskään todista, ett'en minä
ymmärrä, mitä sinä et jaksa käsittää."

Siihen hän vain pilkallisesti hymyili ja sanoi: "Onnea, onnea Kosmoksen
lukemiseen. Lähetähän se vain kohta takaisin, ett'ei se jää liian
kauaksi pois lainakirjastosta."

Niinpä minun oli velvollisuus lukea se Kosmos. Me otimme kirjan ja
kaniinin, jonka olimme ristineet Mukiksi, kanssamme metsään, ja Betti
luki kovaan Mexikon vuorista ja mitä kivilajia mikin niistä on.
Ensi kerralla minä valitettavasti nukuin, kun oli niin kuuma ilma;
toisella kerralla oli meillä ollut päivälliseksi papuja, niin että me
molemmat väsyimme. Kolmannella kerralla luki Betti hyvin huonosti,
kun näet Mukki lakkaamatta hyppeli pois ja hänen sitä piti yhä kiinni
tavoitella. Vaan kuitenkin me Kosmoksen luemme talvella rauhassa, sillä
olisipa perin naurettavaa, jos ei ymmärtäisi painettua kirjaa. Se on
vain eno Fritzin oletusta.

Oli sitte pitkänlainen sadeaika, niin että elämä tuntui jotenkin
ikävältä, varsinkin kun Betti enimmäkseen oli nurjamielinen. Ilman
Mukkia olisimme tuskin jaksaneet sitä kestää. Betti ompeli sille
sinisen nutun, ja siinä puvussa hypiskellen se meitä nauratti ja
huvitti koko lailla.

Lauantai-iltoina tulivat myöskin Kaarle ja Emmi maalle, ja ne ajat
olivat oikeita juhlapäiviä. He toivat aina jotakin makeaa syötävää
kanssansa, ja jos päivä paistoi, läksimme metsikköön nauttimaan
kaupungista tuotuja herkkuja. Vaan miten lyhyeltä semmoiset
sunnuntaipäivät tuntuvat, on syrjäisen ihan mahdoton käsittää. Kun
Kaarle iltasilla astui hevosrautatien vaunuun, tuntui minusta, kuin
hän olisi juuri äsken tullut, ja kun minä ja Betti sitte istuimme
oven edessä ja meidän edessämme tuossa oli kirkkomaa, tuntui minusta
välistä, kuin olisi kerran välttämättömästi tuleva aika, jolloin Kaarle
pitäisi minua sylissänsä ja minä lujasti, hyvin lujasti makaisin hänen
sydäntänsä vasten, ijäisesti eroamatta. Rakas, hyvä kunnon Kaarle!

Mutta eipä meidän pitänyt jäämän ilman seuraa; Krauset näet tulivat
myöskin Tegeliin. Minä tosin olin vähän riitautunut Krausen rouvan
kanssa pikku Edvardin tähden noissa Weigeltin ristiäisissä, mutta me
tulimme eräänä aamuna vastakkain kapealla rantatiellä, niin ett'en minä
voinut olla huomaamatta häntä. Hän tervehti hyvin kohteliaasti, ja
minäkin iloitsin, että nyt oli läsnä edes yksi, jonka kanssa saatoin
oikein puhella, jonka tähden minä häntä pyysin tulemaan iltapäivällä
meille.

Hän tulikin, mutta yksin. Edvard oli mennyt isänsä kanssa järvelle
perhosia ajelemaan.

Alussa ei puhelu ruvennut oikein sujumaan. Kahvi hänestä kuitenkin
oli varsin hyvää, sanasta kasvoi toinen, ja ilokseni sain minä kuulla
hänenkin luopuneen Bergfeldtien seurasta.

Hän sanoi sen perheen kanssa seurustelemisen olevan ihan mahdotonta.
Herra Bergfeldt kuuluu olevan taas korviaan myöten velkautunut ja Emil
on kihlannut rikkaan tytön vain sentähden, että selviäisivät siitä
pulastaan. Hän kuuluu nyt pitävän hyvin koreita ja komeita pukuja, vaan
morsianko ne maksaa, ei tarkkaan tiedetä, heidän välinsä ei ole oikein
tarkoin selvillä. Sen vain kaikki tietävät, ett'ei Bergfeldteillä ole
varaa hänen tuhlataksensa.

"Niin, niin", sanoin minä, "eipä heillä ole juuri ylpeilemistä."

"Sanokaamme, että he elävät köyhyyden kurjuudessa", arveli Krausen
rouva. "Minä olen jo monestikin huomannut, että heidän useimmista
kahvikupeistaan on korvat poissa, ja kun minä heillä viimeksi kävin,
oli hänellä teelusikoita, jotka tuskin lienevät edes uushopean
sukuakaan."

Onneksi oli Betti puutarhassa Mukkia syöttämässä, sillä muuten hän
olisi tullut pahoilleen, niinkuin aina kuullessaan vain Bergfeldt-nimeä
mainittavan. Mutta kyllä hänen pitää sopivassa tilaisuudessa vielä
saaman kuulla, mitä ihmiset tuosta perheestä ajattelevat.

Kello neljän aikaan oli herra Krause luvannut palata Edvardin kanssa,
ja me läksimme rantaan hänelle vastaan. Höyrylaiva oli juuri tullut,
ja paljo ihmisiä tuli siitä maalle, niin että oli melkoista vilinää
laivasillalla. Olipa siinä parit vaunutkin odottamassa. Herra Krause
ja Edvard olivat siellä perhosverkkoineen. Me tervehdimme toisiamme
ja puhelimme niitä näitä, kun äkisti kuului kimakka parahdus. Se oli
Krausen rouvan huuto. "Edvard!" sanoi hän sitte. Mutta Edvard seisoi
sangen levollisena sillalla veteen katsellen.

Mitä oli tapahtunut? Ihmisiä juoksi katsomaan. Pieni poika on pudonnut
veteen, sanottiin. Kalastajat työnsivät veneen, mutta ennenkuin he
ehtivät paikalle, hyppäsi joku sinne suinpäin ja sukelsi alas. Se oli
tuskallinen, hetki. "Tuossa hän jo on", iloittiin. -- "Onko hänellä
poikakin?" -- "Ei, hän sukeltaa uudestaan." -- Ja toistamiseen hävisi
veden alle se mies, joka oli uimaan hypännyt. Vaan jopa hän pian tuli
uudestaan näkyviin... ja hänellä oli poikakin, jonka hän antoi luoksi
kiirehtivään veneesen.

Rannalla seisoi nuori rouva; hän tahtoi hypätä jäljestä veteen,
sillä hänen poikansa se oli, joka nyt makasi veneessä. Väkisin
täytyi pidättää rouvaa. Kun vene ehti rantaan ja poika tuotiin
hänen luoksensa, niin huomattuaan hänet siinä edessänsä kalpeana ja
hengettömänä, vaipui hän pyörryksiin. Poika kannettiin uintihuoneesen.

Minusta tuntui luonnon koko kauneus kerrassaan kadonneen, kun kuolema
niin äkisti ja odottamatta tunkeutui päiväpaisteiseen maailmaan
kutsumaan nuorta elämän taimea kaukaiseen, suruiseen maahan.

Minä en enää huomannut sinistä järveä rantoineen enkä kirkasta
taivasta, minä näin ainoastaan uintihuoneen, jonka kätkössä hukkunut
poika oli, ja katsoin silmiäni räpäyttämättä suljetun oven eteen
kokoutunutta ihmisjoukkoa, juurikuin se olisi tiennyt, oliko yhtään
toivoa paenneen elämän takaisin saannista. Lapsen vanhemmat olivat
sisällä huoneessa. Vaunut seisoivat vähän matkan päässä ja kuski
hevosten vieressä katsoa tuijottaen pientä, veteen rakennettua
huonetta. Tokkohan poikanen oli enää koskaan ratsastava näillä
hevosilla tai milloinkaan tuleva sanomaan hänelle: "Juhana, nyt
lähdemme ajelemaan, ja minä tulen sinun viereesi istumaan, ja sitte
sinä annat minulle ohjakset."

Oli kuumanlaisen kesäpäivän iltapuoli ja kuitenkin tuntui minusta
ikäänkuin kylmää tuulenhenkeä tuontuostakin tulevan järveltä päin, niin
että minua värisytti. Ja miten hiljaista oli, vaikka ihmisiä oli paljo
liikkeellä!

Silloin kuiskasi minulle Betti: "Mamma, mamma, minä näin juuri äsken
hirmuisen tapauksen!"

"Mitä sinä näit?" kysyin minä hiljaa.

"Jos poika virkoaa, sanon minä", vastasi hän tuskin kuuluvasti. "Minä
ehkä näin väärin. Mutta täti Krause näki sen myöskin."

"Missä ovat Krauset?"

Me katselimme heitä ylt'ympäri. Vaan Krauset olivat hävinneet.

Minä aioin juuri kysellä Bettiltä enemmänkin, kun uintihuoneen ovi
aukesi. Ihmiset poistuivat portailta rannalle. -- "Elääkö hän?" --
"Elää!" -- Isä tuli ulos, kantaen poikaansa, joka oli kääritty saaliin
ja pehmoisiin vaatteihin. Äiti astui vähän horjuen jäljestä. Kaikki
nousivat vaunuihin; kuski vielä istuimeltaan katsahti taaksensa.
Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja pois vierivät vaunut ripeää
vauhtia.

Ihmiset hajosivat. Ainoastaan joukko nuoria miehiä jäi vielä seisomaan
niinkuin jotakuta odotellen. Odoteltu tuli uintihuoneesta ihan
läpimärkänä. Se oli se nuori mies, joka oli pojan pelastanut.

Toiset nuorukaiset riensivät hänelle vastaan ja näyttivät pysähtyvän
neuvottelemaan. Minä menin heidän luoksensa. "Hyvät herrat", sanoin
minä, "minun asuntoni on tässä lähellä. Antakaa minun pitää huolta
uljaasta ystävästänne, sillä märjissä vaatteissaan hänen ei sovi olla."
-- He koettelivat estellä, mutta huonostipa he minua tunsivat, minä en
taipunut.

He läksivät meidän kanssamme. Asuntonsa luona he erosivat, luvaten
palata illempana ja siihen asti odotella hovin ravintolassa. Yksi
heistä astui pojan pelastajan luo ja pani kätensä hänen olkapäälleen,
katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin ja sanoi: "Voi hyvin,
Feliks!" He varmaankin olivat hyvät ystävät, ja se minua miellytti.
Kumppanit läksivät astumaan hoviin päin ja me menimme sisään.

Pelastaja sanoi: "Sallikaa minun esitellä itseni, nimeni on Feliks
Schmidt."

"Ja minä olen Buchholzin rouva. Tulkaa nyt tänne makuuhuoneesen. Tässä
on mieheni kotinuttu, tässä housut ja västi ja tässä yöpaita ja sukat.
Tohvelit ovat tuossa nurkassa. Muuttakaa vain kaikki vaatteet. --
Keitänkö kahvia vai juotteko mieluummin lasin totia?"

"Ei se toti nyt pahaa tekisi..."

"Kyllä saatte. Vaan nyt pian pois yltänne märjät vaatteet!"

Minä menin kyökkiin ja tein tarpeenmukaisen tulen. Vähän ajan päästä
aukesi makuuhuoneen ja kyökin välinen ovi, ja herra Feliks Schmidt
seisoi kynnyksellä.

"Minusta on teille liian paljo vaivaa", sanoi hän hämillään.

"Joutavia!" sanoin minä ja otin häntä käsivarresta. "Tulkaa nyt vain
tänne etuhuoneesen istumaan."

Siellä minä hänet sijoitin suureen nojatuoliin, ja siinä minä häntä
vasta lähemmin tarkastelin. Päältäpäin oli hän kuin minun Kaarleni,
eikä kuitenkaan ollut sama. Minun Kaarleni on tummapintainen, vaan
nuorukainen oli valkoverinen; Kaarlella on vahva poskiparta, vaan
nuorukaisella sievät, tummat viikset, jotka hänen muotoonsa hyvin
soveltuivat. Mutta sittekin ovat he hyvin toistensa näköiset,
sillä niin nuoruudesta kukoistava oli minun Kaarlenikin, kun ensin
tutustuimme enkä minä vielä tiennyt, miten suuresti olin kerran häntä
rakastava.

Tällä välin oli vesi ruvennut kiehumaan. Talon emäntä odotteli minua
kyökissä ja kysyi, eikö hän miten voisi auttaa minua. Nyt pahoitti
mieltäni, että olin tähän asti katsellut häntä halveksivasti, ja
melkein vähän häpesinkin häntä, vaan otin mielelläni vastaan hänen
apunsa.

Me kiersimme märjät vaatteet ja ripustimme ulos päiväpaisteesen
kuivamaan. Saappaat pistimme alassuin kahden seipään nenään. Ne olivat
olleet täynnä vettä, sillä lattiallakin oli suuri lammikko. Emäntä toi
rievun ja kuivasi sen pois.

Onneksi oli Kaarle kerran tuonut pullon hyvää konjakkia, niin että nyt
voin tehdä oivallista totia. Ja sen minä teinkin. Itsellemme keitin
kuppisen väkevää kahvia peljästyksen tähden, vaikka jo olimme kerran
juoneet iltapäivällä. Emäntäkin sai siitä osansa.

Sisällä istuivat herra Feliks Schmidt ja Betti, kun minä totia toin.
Ja he puhelivat sangen vilkkaasti. -- Minä sanoin herralle, että hän
tänään oli yhdeltä perheeltä poistanut suuren surun. Hän sanoi, että
sen olisivat muutkin tehneet hänen sijassansa. Hän oli nähnyt poijan
putoavan järveen, ja oli seisonut siinä lähimpänä.

Betti kysyi, näkikö hän, miten poika oli tullut putoamaan.

Herra Feliks Schmidt oli hetkisen vaiti ja sanoi sitte: "Oli siinä
toinenkin poika laivasillalla."

"Niin oli", vastasi Betti.

"Tunnetteko te sen pojan?"

"Varsin hyvin!" sanoin minä. "Hän on täydellinen veitikka."

"Minä en häntä jättäisi perään katsomatta", sanoi herra Schmidt.

"Minkä tähden?"

"Hänkin saattaisi kerran pudota järveen", vastasi herra Schmidt
lyhyesti.

"Eihän toki!" naurahdin minä. "Ei paha pala tulessakaan."

Herra Schmidtin ensi lasi oli jo tyhjänä ja minä menin tekemään toista.
Aurinko oli tällä välin siirtynyt, niin että minä sain emännän kanssa
siirtää myöskin märkiä vaatteita parempaan paikkaan. Mutta jopa ne
olivatkin melkein kuivat. Paidan ja mansetit saattoi jo kohta silittää,
niin että minä pistin raudat tuleen. -- Silloin tuli Betti sanomaan,
että herra Schmidtin sikarit olivat kaikki kastuneet ja että hän
kuitenkin mielellään nyt polttelisi.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kysyin häneltä."

"Mitenkä se johtui sinulle mieleen?"

"Muistathan, ett'ei Emil voinut olla kymmentäkään minuuttia
polttamatta."

"Papan sikarit ovat vaatekaapin päällä. Viepä myöskin tämä toti sisään
ja nämä leivokset; hänellä kyllä lienee nälkäkin."

Minun olisi tehnyt mieli riemusta hyppiä. Ensi kerran Betti
pitkään aikaan lausui nyt tuon nimen, joka häntä aina pahoitti,
milloin sitä muut tulivat lausuneeksi. Nyt se oli hänelle tullut
välinpitämättömäksi. Viimeinkin!

Raudat olivat kuumat ja minä ryhdyin silittämiseen.

Eiväthän ne silitettävät puvun osat tietysti voineet nyt tulla yhtä
hyviksi kuin pesun jälkeen, mutta kävipä minun kuitenkin näyttää
siinä koko taitoani. Hyvää kangasta ne olivat ja hyvästi pidetyt.
Schmidt-herra oli toimellinen nuorukainen, sen kyllä tästä näki.
Valkoisen västinkin minä silitin; minun Kaarleni pitää aina kesällä
valkoisia västejä ja sanoo, ett'ei kukaan osaa niitä silittää niin
hyvin kuin minä. Nyt tuli Betti uudestaan ja toi herra Schmidtin
kellon, joka oli täynnä vettä eikä tahtonut ruveta käymään. --
"Alkaako aika tuntua hänestä pitkältä?" kysyin minä. -- "Ei", vastasi
Betti, "me vain puhuimme, miten nopeasti tunnit kuluvat, ja silloin
hän katsoi kelloaan." Minä ripustin kellon kuivamaan; se oli oikea
kallis kultakello eikä mikään joutava kellonavain niinkuin Bergfeldtin
Emilillä. Tuo Bergfeldtin juttu olikin vain paha erehdys.

Emännän olin minä lähettänyt teurastajaan, josta hän kohta toi
pihvipaistia ja rupesi sitte kuorimaan perunoita. Vaatteet kuivivat
vähitellen. Minä auttelin niitä, missä vain sopi, silitysraudalla. Minä
puuhasin melkein kuin omalle kelpo Kaarlelleni, jolle työskenteleminen
tietysti on suurin iloni. Sitte asettelin vaatteet sievästi vuoteelleni
ja panin viereen saappaat, jotka emäntä oli niin hyviksi kiillottanut,
kuin nyt saattoi.

"Kas niin, herra Schmidt", sanoin minä, "nyt on kaikki jälleen
kauneimmassa epäkunnossa; nyt saatte valepuvustanne luopua."

Hän kummasteli, mitenkä kaikki oli niin nopeasti saatu aikaan, mutta
mitäpä ne miehet ymmärtävät kuumista raudoista.

Betti ja minä katoimme pöydän etuhuoneessa. Me asetimme sijat
seitsemälle hengelle: herra Schmidtille ja hänen neljälle kumppanilleen
sekä meille molemmille. Viiniä oli meillä kotona, laseista ja
talrikeista piti emäntä huolta. Hän oli todellakin oikein kunnon
emäntä, ja minä päätin täst'edes ruveta seurustelemaan hänen kanssansa.

Kun herra Schmidt pukeuduttuaan astui etuhuoneesen, näytti hän kuin
juuri räätälistänsä tulleelta. Todellakin muhkea ja pulska nuorukainen!
Ainoastaan kaularosetti oli poissa eikä Kaarlen kaulaliinoja ollut
yhtään käsillä. Mutta Betti keksi keinon. Hän otti minun sakseni
ja leikkasi harsopuvustansa kaistaleen ja teki siitä hyvin sievän,
valkoisen rosetin, joka hänen kuitenkin itsensä piti sovittaman herra
Schmidtille kaulaan, hän kun ei siitä muuten olisi huolinut.

Ystävien tullessa olivat jo perunat kypset ja pihvithän pian paistuvat.
Ne maistuivat kaikille erinomaisen hyvin ja kaikki me olimme iloisella
mielellä. Herra Feliksin ystävä nosti lasinsa ja sanoi tahtovansa
kaikkien heidän puolestansa kiittää vierasvaraista taloa heidän
ystävänsä huolellisesta hoitelemisesta, jolloin he onnea ja menestystä
toivottaen joivat Buchholzien maljan. -- Minä vastasin olevani
pahoillani, ett'ei Kaarleni ollut kotona, vaan toivovani heitä tulemaan
toistekin. Ja he lupasivatkin tulla. Se oli erittäin hauska ilta. Mutta
pitihän kuitenkin viimein erota; herra Feliksistä näytti olevan hyvin
vaikeata lähteä Berliiniin. Vaan läksi hän sentään toisten jäljestä,
jotka jo olivat kaukana edellä.

Me järjestimme huoneemme entiselleen ja istuimme vielä vähän aikaa
oven edessä. Oli niin ihmeen ihana ulkona, sillä kirkkaina kesäöinä
ei luonto makaa, vaan ainoastaan hiukan nukahtaa, sillä aamuhan palaa
lyhyen hetken kuluttua. Puut ja pensaat tuoksuivat ja pensastossa
nirskuttelivat kilpaa heinäsirkat.

"Mamma", sanoi Betti, "kaniini pitää meidän toimittaa pois, ei sitä
jaksa kärsiä, se saa koko asuntomme haisemaan."

"Herran kiitos", sanoin minä.

Vähän ajan kuluttua kuiskasi Betti: "Mamma, kyllä minun pitää sanoa; ei
se poika itse pudonnut... pikku Krause hänet takaapäin sysäsi."

"Betti!" huudahdin minä kauhistuen.

"Minä sen näin ja Krausen rouva näki sen myöskin ja kalpeni, ja herra
Felikskin sen näki."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, vaan minä tiedän, että hän näki; sen huomasin hänen silmistänsä."

Minä kiersin käteni Bettin ympäri ja hän tunkeutui hyvin minuun kiinni,
jota ei ollut pitkään aikaan tehnyt. Me olimme vaiti, kumpikin omissa
ajatuksissamme; vasta myöhään, kun jo taivas alkoi itäpuolelta vaaleta,
menimme levolle.



Elonkorjuu-juhla.


Vielä kerran täytyy minun puhua teille ja pelkästä mielihyvästä.
Te olette monesti minua osanottavaisesti suojelleet lohdutuksen
sateenvarjolla, kun murheen pilvistä rakeita ropisi minun ja omaisteni
päälle; niinpä minä myöskin ensinnä teille kerron perheemme ilahuttavat
ilmatiedot.

Toiveet ovat seuraavat: Bettin sateisuus Bergfeldtin Emilin tähden on
vähenemässä, tohtori Wrenzchenin kylmyys Emmiä kohtaan muuttumaisillaan
kuumuudeksi, Kaarle ja minä olemme pysyväisen hyvän sään kohdalla, eno
Fritz osoittaa vaihtelevaista säätä. Vähitellen kyllä saatte kuulla,
miten se kaikki on tapahtunut.

Mukki siis sai meiltä matkapassin, piironginlaatikko pestiin
kunnollisesti ja Kosmos lähetettiin pois, kun meillä ei kuitenkaan
ollut aikaa sen lukemiseen ja meistä muuten oli jotenkin samantekevä,
miten korkeat Mexikon vuoret ovat. Sen sijaan kävelimme löytöretkellä
Tegelin metsissä, joista löytyikin ihmeteltäviä paikkoja. Erään
paikan me nimitimme Vilhelmiinan Lepolaksi, toisen taas Bettin
Metsäsaliksi, kun näet puut siinä olivat piirissä ja muodostivat oikean
luonnonomaisen huoneen; metsän rannassa olevaa niittyä sanoimme Mukin
Pampasiksi (jonka sanan olimme löytäneet Kosmoksesta), ja muuan kunnas,
jolle järvi näkyi, sai mieheni kunniaksi nimen Kaarlentunturi. Siellä
minä päätin kerran pitää pienet kahvikestit.

Kun emme oikein keksineet, mihin panna kaniinia, lahjoitimme
sen pikku Krauselle, jonka piti luvata olla sitä rääkkäämättä.
Herra Krause lupasi pitää huolta elukasta, ja kun hän on jäsenenä
eläinsuojelus-yhdistyksessä, saatoimme me tietysti luottaa häneen.

Kun Edvard tuli Mukkia noutamaan, saatoin minä häntä kirkkomaan yli.
"Tässä on ihmisiä haudattuna", sanoin minä, "entä jos ne olisivat
tuoneet tänne myöskin sen pikku pojan, joka silloin järveen putosi?" --
Edvard ei vastannut, vaan rupesi puuhaamaan Mukin kanssa. -- "Mitäpä,
jos se poika olisi hukkunut?" kysyin minä edelleen. -- "Miksi hän ei
osannut uida?" vastasi tuo tunnoton vekkuli. -- "Vai niin? Olisiko
hänen pitänyt osata? Mutta eikö totta, että sinä vain vahingossa häntä
sysäsit?" -- "Itsestään hän ihan putosi!" vastasi hän julkeasti. --
"Edvard, jospa minä sitä en usko?" -- "Mamma sanoo, että hän se alkoi
riidan minun kanssani." -- "Sekö hento poika-raukka? Sitä minä en voi
uskoa." -- "Mutta totta se kuitenkin on. Mammakin sen näki." -- "Ehkäpä
lienee sitte niin ollut", sanoin minä, "vaan nyt mene ja pidä hyvästi
Mukkia." -- Pois hän juoksi, minkä kerkisi. Minua oikein hämmästytti
tuon pojan julkeus. Mitäkähän hänestä on tuleva? Mitä on koituva
semmoisesta kasvatuksesta? Pelkäänpä, että äitinsä saa vielä kerran
itkeä verisiä kyyneleitä silloin, kun se jo on liian myöhäistä. --
"Liian myöhään!" mikä hirmuinen sana, kun ihmisen oma syyllisyys sitä
huutaa korvaan! Silloin ei auta omatekoinen kuurous.

Ell'eivät ilma ja uinti olisi tehneet Bettille niin erinomaisen hyvää,
olisin minä Tegelistä lähtenyt sen parempi, mitä pikemmin, sillä minua
vähän pelotti, että ehkä joskus joutuisin sananvaihtoon Krausen rouvan
kanssa; mutta kun elonkorjuu oli juuri loppumaisillaan ja elojuhla
tulemassa, katsoin kuitenkin paremmaksi vielä jäädä, koska se tilaisuus
näytti minusta hyvin sopivalta kutsua muutamia vieraita kesäasuntoomme.
Minä neuvottelin asiasta Bettin kanssa.

"Mitenkähän olisi, jos kutsuisimme herra Feliks Schmidtin ja hänen
ystävänsä tänne vieraisille?" kysyin minä ikäänkuin sattumalta. --
"Ei minusta olisi soveliasta heitä suorastaan kutsua", vastasi Betti.
-- "Mutta lupasivathan he käydä vastakin meillä, kun tuona iltana
läksivät." -- "Jos he sattumalta tulisivat, olisi se minulle hyvin
mieleen", sanoi Betti, "vaan jos sinä heidät erittäin kutsut, lähden
minä puolestani Berliiniin." -- "Mitäpä sinä siellä kaupungissa
tekisit? Pappa ja Emmi tulevat myöskin tänne ja samoin eno Fritz." --
"Mutta minä menen." -- "Betti, johan sinä olet järjetön." -- Hänellä
oli jo taaskin vastaus valmiina, mutta ennenkuin suu ehti aueta, olin
minä poissa huoneesta, jonka ovi oli asianmukaisesti paukahtanut kiinni
minun jälkeeni. Jos en minä olisi ennen ehtinyt, niin olisi hän sen
paukauksen tehnyt. Nyt hän voi kerran itsekin huomata, miten pahalta
semmoinen kuuluu. Ei mikään paremmin kasvata kuin esimerkki!

Iltapäivällä minä läksin kaupunkiin ihan yksin, kun Betti oli
oikullinen, ja matkalla minulla oli aikaa antautua kaikenlaisten
ajatuksien valtaan. Minun mielestäni oli herra Feliks aivan kuin luotu
minun Bettilleni. Että hänellä on sydän oikeassa paikassa, sen hän jo
on osoittanut; että hän on tarkka ja toimellinen nuorukainen, sen minä
näin hänen pesuvaatteistaan. Hän on kauppatoimissa. Vähästähän minunkin
Kaarleni alkoi... miksikä eivät myöskin nämä nuoret saattaisi rakentaa
omaa pesää: edessä puoti ja vieressä konttorihuone ja pieni asunto
päällä toisessa kerrassa.

Mutta miten saada hänet ulos Tegeliin?

"Minä en eitä, että on olemassa hyvä sallimus. Jos minä sattumalta
kohtaan herra Feliksiä", ajattelin minä, "niin se yhtyminen on taivaan
antama viittaus." Ja koska tietysti aina on lupa vähän autella
sallimuksen tekoja, läksin minä astumaan Kuninkaankatua ja koettamaan,
eikö hän sattumalta ollut puodissaan. Mutta häntä ei ollut siellä; sen
sijaan tapasin hänet meillä omassa kodissamme innokkaassa neuvottelussa
minun Kaarleni kanssa villasukista, joita hänen isäntänsä tahtoi ostaa
hyvän joukon minun mieheltäni. "Tämä on taivaan ääni", sanoin minä
itsekseni ja odotin, kunnes kauppa oli tehty ja nuorukainen yritti
lähtemään. Minä tervehdin häntä ja sanoin sivumennen: "Sunnuntaina
on elojuhla Tegelissä." -- "Kyllä minä aionkin tulla, jos ilma on
kaunis eikä sada", vastasi hän punastuen. -- "Ettehän toki nyt
peljänne kastumista?" sanoin minä leikillisesti, ja hän läksi. -- "Jos
sunnuntaina on kaunis ilma", päättelin minä, "niin on siinä kolmas
merkki, eikä minulle suinkaan johdu mieleen ruveta ponnistelemaan
sallimusta vastaan."

Kaarle oli iloksensa minulta jo ennen kuullut, miten hyvin se
nuorukainen oli käyttäytynyt, ja kiitteli häntä nyt vielä sangen
ymmärtäväiseksikin, koska hänen oli onnistunut taivuttaa isäntänsä
rupeamaan kauppa-asioihin meidän kanssamme, ja siitä Kaarle toivoi
hyvää menestystä. -- "Kaarle", sanoin minä, "näetkö nyt, miten runsasta
korkoa hyvänteko kasvaa? Jos minä en olisi häntä auttanut, niin kukapa
tietää, olisitko niin helposti päässyt hänen kauttansa sukistasi? Ja
Betti näyttää häneen mieltyvän." -- Silloinpa vasta Kaarle pauhahti.
"Yhdestä sukkakimpusta minä en myö tyttöäni!" tiuskasi hän. "Etkö
jo ole saanut kylliksi naimiskaupoistasi?" -- "Kaarle", sanoin minä
hiljaisella ryhdillä, "mitä taivaassa on päätetty, toteutuu maan
päällä. Nuorukainen työskentelee samalla alalla kuin sinäkin. Meillä
on vain nämä kaksi tytärtä... miten kaunista olisi, jos joskus
kirjoitettaisiin: Buchholz ja Poika, trikoita ja viilatavaroita
_tukuttain_!" -- Kaarle mietti hetkisen. "Jos lupaat olla sekautumatta
koko asiaan, niin en minä vastustele sinun toiveitasi", sanoi hän sitte.

"Sen minä kyllä lupaan", sanoin minä, "vaan sunnuntaiksihan minä jo
hänet puolittain kutsuin maalle." -- "Näetkö nyt, että olet ihan
parantumaton; mutta minä sanon sinulle, että minäkin pidän silmäni
auki."

Minä pakkasin laatikkoon kaikenlaista, mitä tarvitsimme vieraitamme
varten, ja sitte minä menin eno Fritzin luo ja käskin hänen tulla
muutamien ystävien kanssa, että voisin Bettille sanoa jotakin
talrikkien, lusikkain, veitsien, kahvelien ja muiden sellaisten kalujen
paljouden syyksi.

Sunnuntaina oli varsin ihana ilma.

Mieheni tuli jo lauantai-iltana. Sunnuntaina iltapäivällä tulivat eno
Fritz ja herra Kleines. Emmin piti tuoman kanssansa poliisiluutnantin
Miila.

Me odotimme kauan Emmiä, vaikka turhaan, eikä herra Feliksiäkään
näkynyt, niin ett'ei meillä ollut muuta keinoa kuin lähteä ilman heitä
kylään katsomaan elovaunujen ja elomiesten aseinensa ohi kulkemista
juhlasaatossa. Se saatto oli sangen hyvin järjestetty, vaan eipä se
siltä minua ollenkaan huvittanut, kun Emmi oli poissa ja samoin herra
Feliks ystävineen. -- Viimein tuli Emmi, mutta yksin. -- "Missä on
Miila?" kysyin minä. -- "Hänellä ei ollut mitä panna yllensä!" --
"Lorua! Miksi sinä tulet näin myöhään?" -- "Minä... minä ensin katselin
Ranskankadulla hevosrautatien kiskojen kiinni panemista." -- "Emmi,
mitä sinulla on tekemistä Ranskankadulla, mitä ne hevosrautatiet
sinuun koskevat?" -- "Ah, mamma, se on niin hauskaa!" --"Eipäs se
ennen ollut." -- "Kun kaikki kunnollisesti selitetään, niin kyllä
se huvittaa." --"Kuka sinulle hevosrautatietä selittelee? Puhupas
suoraan!" -- "Tohtori Wrenzchen!" vastasi hän hiljaa. -- "Mitä, hä?"
-- "Uusi rata kulkee nyt jo hänenkin asuntonsa ohitse." -- "Mistä
sinä sen tiedät?" -- "Minä tapasin häntä äskettäin hevosrautatien
vaunussa." -- "Ketä?" "Tohtori Wenzcheniä; ihan sattumalta?" --
"Ja tänäänkö myöskin ihan sattumalta?" -- "En, vaan hän kävi minua
noutamassa." -- "Ratakiskojako katsomaan?" -- "Niin. Ja sitte me
ajoimme Hallenportille asti ja sieltä takaisin." -- "Pyysikö hän sinua
sille matkalle?" -- "Pyysi, mutta itse minä maksoin; hän ei koskaan
maksa minun puolestani, milloin ajamme hevosrautatiellä." -- "Vai
niin, te siis kohtailette toisianne. Tiedätkö sinä, miten pahasti hän
on käyttäytynyt minua kohtaan?" -- "Mamma, sinä olet tuntenut häntä
väärin, hän on niin hyvä." -- "Saammepahan toiste puhua enemmän tästä
asiasta", sanoin minä. "Mitenkä sinä saatat antaa semmoisen miehen
itseäsi lähestyä, joka on antanut sinulle selvät rukkaset, ja lisäksi
vielä hevosrautatiellä? Parempi on, että minä otan sinut maalle tänne
Tegeliin."

Kuka siitä tohtorista pääsee hullua viisaammaksi? Minä hänelle syötän
parasta vasikkapaistia eikä hän ole millänsäkään, vaan tuskin ehdin
kääntyä häneen seljin, kun hän jo tunkeutuu viattoman tyttäreni
ystäväksi. Hyvä toki, että he hevosrautatiellä eivät koskaan jää kahden
kesken.

Herrat olivat menneet edeltä, minä ja tytöt astuimme jäljestä hovin
ravintolaan, jossa juhla oli jo meneillään, ja siellä tapasimme myöskin
herra Feliksin ja hänen ystävänsä Maksin. Me tervehdimme toisiamme ja
asetuimme tuttavasti saman pikku pöydän ympäri.

Eno Fritz kehoitti nuoria tanssimaan. Herra Feliks pyysi kumppaniksensa
Bettin ja herra Kleines kumarsi Emmille, mutta Emmi ei sanonut
tanssivansa, jonka tähden hän alla päin hävisi näkyvistämme. -- "Emmi,
miten sinä niin epäkohtelias olit?" kysyin minä. -- "Ah, mamma", sanoi
Emmi, "häntä sinä et likimainkaan tunne. Äskettäin Fredrikinkadulla
asemahuoneen luona tarjoutui hän minua iltasilla saattamaan ja oli niin
hävytön ja röyhkeä, ett'en ollut mitenkään selvitä hänestä. Jos tohtori
Wrenzchen ei olisi tullut, niin en tiedä, mitä minun olisi pitänyt
tehdä." -- "Mitä sinä nyt sotket? Mitenkä jouduit Fredrikinkadulle?"
-- "Minä olin ajamassa kaupungin rautatiellä." -- "Ja mistä se tohtori
tuli?" -- "Hän oli ostamassa minulle ranskalaisia hedelmiä." -- "Ja
herra Kleines?" -- "Hän rupesi minua puhuttelemaan, kun minä puodin
edessä odottelin tohtoria." -- "Emmi, se oli hyvin kevytmielisesti
tehty!" -- "Ei suinkaan, kun hän kohtuullisesti torui herra Kleinesiä
ja minun koko ruumiini vapisi kiihtymyksestä, niin tohtori sanoi..."
-- "Mitä hän sanoi?" -- "Että on toki hauskempaa hevosrautatiellä!" --
"Eikö mitään muuta?"-- "Ei." -- "Eikö herra Kleines sinua tuntenut?" --
"Tuskin, sillä minulla oli jotenkin tiheä harso silmillä." -- "Emmi,
sopiiko tuommoinen käytös sinulle? Ja ett'ei sinun enää tarvitse joutua
semmoisiin ikävyyksiin, kiellän minä lujasti sinua seurustelemasta
tohtorin kanssa, ja herra Kleinesin minä kyllä opetan."

Minä etsin herra Kleinesin ja puhuin hänelle suoraan vasten silmiä.
Hän ensin ei tunnustanut, vaan kun minä en niin vähällä päästänyt,
puolusteli hän itseään sillä, ett'ei muka tuntenut naista. -- "Sitä
pahempi", sanoin minä, "että te olette tuommoinen katusankari, joka
ahdistelette ihan tuntemattomia siivojen perheiden tyttäriä." -- "Ja
muuten", sanoi hän, "hetihän minä poistuin, kun tohtorilta kuulin, että
se hänen suojeluksessaan oleva nainen oli hänen morsiamensa. Jos se
nainen oli teidän tyttärenne, niin saan toivottaa vain onnea!" -- "Onko
se totta?" kysyin minä. -- Silloin hän oli pahastuvinaan. Kuinka minä
muka saatoin epäillä hänen sanojansa. -- "No, hyvä", sanoin minä, "minä
annan anteeksi nuorekkaan kevytmielisyytenne, jos lupaatte parantua ja
pitää suunne kiinni." -- Sen hän lupasi, ja kun jo ilta alkoi käydä
viileäksi ja hänellä muka oli paha yskä, katsoi hän paraaksi palata
kaupunkiin. -- Jopa minä tiesinkin kylliksi.

Meillä muilla oli vielä iloa pitkän aikaa. Betti oli kukoistava kuin
ruusu ja eno Fritz tanssi kuin hullu talonpoikaistyttöjen kanssa.
Herra Maks, Feliksin ystävä, oli jotenkin hiljainen, ja kun minä
kysyin, miksi hän näytti niin totiselta, sanoi hän iloitsevansa
ystävänsä onnesta. Siihen minä en vastannut mitään, vaan mielessäni
soivat voittomarssin sävelet pelkästä riemusta. Ystävykset olivat
varmaankin puhelleet toisilleen sydämmensä salaisuudet, ja mitkä
ne olivat, ei minun tarvinnut keltään kysellä. Ah, miten minä olin
iloinen! Kun illempana palasimme yksinkertaiseen pieneen kesäasuntoomme
illalliselle, sanoi Kaarle tiellä: "Vilhelmiina, luulenpa, että
kauppanimi 'Buchholz ja Poika' olisi varsin sopiva. Hän on pulska
nuorukainen, mutta tee minulle vain kerran mieliksi: älä kiiruhda
asiaa." -- "Kaarle", myönnyin minä, "olkoon niinkuin tahdot. Käsitänhän
minäkin, että hyvälle asialle pitää antaa aikansa. Muuten jää Emmi nyt
minun luokseni Tegeliin; jos tohtori tarkoittaa totta, niin tietäähän
hän, missä tyttö on."

"Mitä tohtorista, Vilhelmiina?"

"Huomaa tarkoin, minusta tulee kuitenkin hänelle anoppi, ja
silloin minä hänen asiansa selvittelen. Hänellä onkin liian suuri
syntiluettelo!"

Viimein herrojen piti lähteä kaupunkiin. -- Yöllä näin unta, että
tohtori ja Emmi ajoivat pois hevosrautatien vaunuissa ja minä juoksin
jäljestä, vaan en saavuttanut heitä. Toivottavasti ei se uni kuitenkaan
merkitse mitään pahaa.



Salaisuuksia.


Kun ilma kylmenee, on minusta kuitenkin parempi elää kaupungissa kuin
maalla. Niinpä me siirryimme pois Berliiniin silloin, kun puiden lehdet
alkoivat näyttää muotivärien näyttelyltä. Krauset läksivät paljon
aikaisemmin, kun herran lupa-aika loppui, ja minä iloitsin heidän
menostaan. Toisena päivänä ennen lähtöään ovat he, kuten siitä talosta
kuulimme, jossa he asuivat, panneet Mukin paistinpannuun ja syöneet
hapahkon kastekkeen kanssa. Minä en voi käsittää, mitenkä ihmiset
saattavat olla niin tunnottomat. Syödä niin sievä pikku olento kuin
Mukki! Vaan eiväthän ne kaikkien hienot tunteet ole yhtä arat.

Tulevana kesänä menemme taas Tegeliin, vaikka minä ehkä saan mennä
yksin. Sitte minä käyn metsässä vanhoilla lempipaikoilla, istun
Kaarlentunturilla ruohokossa ja ajattelen entisyyttä ja tulevaisuutta,
olen puhelevinani tyttärieni kanssa, jotka silloin tuskin enää ovat
minun luonani, kun... no, kun kerran eivät ole.

Tällä välin lähestyi taas joulun aika, jolloin jokaisella on edes
jotakin salattavaa toiseltansa, vanhoilla nuorilta ja nuorilla
vanhoilta, ja niitä salaisuuksia niin hartaasti säilytetään, kuin olisi
niiden ilmi tuleminen suurin onnettomuus maailmassa; ja kuitenkin ovat
ne vain pelkkää rakkautta.

Mutta välistä on siinä rakkaudessa myöskin vähänen karvasta makua, ja
kun semmoinen katkera minulle ei ollenkaan maistu, niin minä huonot
kiitokset sanon moisista ilomaljoista, joissa minulle juotetaan
koiruohoa.

Kun lapset ovat pienet, pääsee hyvinkin helposti heidän huomaamattansa
heidän pikku salaisuuksiensa perille; täytyy päinvastoin olla
varoillaan, ett'ei niitä tule pois karistelleeksi kuin lehtiä ruususta,
joka on liian kauan riippunut varressaan. Vaan kun lapset ehtivät
kasvaa, oppivat he myöskin paremmin pitämään varansa ja olemaan vaiti,
vaikka kyllä koko heidän olemuksensa pyrkii kavaltamaan. Ja kun he
vähitellen vaurastuvat suuriksi ja jos sitte vielä rakastavat jotakuta
muuta kuin Jumalaansa ja vanhempiansa, silloin ovat he suljetut kuin
vuori, jossa lumottu prinssi istuu. Jos äitit kuitenkin tahtovat
tietää, mikä prinssin risti- ja sukunimi on, täytyy heidän odotella
sattumusta ja kulkea jälkiä myöten kuin pahin poliisi. No, onhan tuota
itsekin kerran oltu nuorena ja tiedetään sangen hyvin, mitenkä se käy!

Minun molemmat tyttäreni olivat ajoissa hankkineet ompelutarpeita
joululahjoja varten, ja kun nykyään koristetaan uusilla
muinaissaksalaisilla korukaavoilla sekä pölypyyhkeet ja kahviliinat
että yksin lattiarievutkin, niin minä en ollenkaan vastustellut heidän
ompelu-intoansa. Se nyt kerran on muoti, ja parempihan se onkin kuin
aikaa haaskaava romaanien luku, sillä mitäpä kehenkään koskee, saavatko
kaksi, joita ei ollenkaan tunne, toisensa vaiko ei?

Lapset olivat hyvin ahkerat, varsinkin Emmi. Kun kerran sivumennen
kysäsin: "No, Emmi, aiotko nyt tänä jouluna meitä erittäin
suurenmoisesti hämmästyttää?" tuli hän ihan hämilleen ja sanoi:
"Älähän odota liian paljoa, Mamma; tiedäthän sen ennestäänkin: vähä,
vaan sydämmestä!" Mutta kun hän istui työssä puoleen yöhön, en minä
jaksanut pysyä levollisena, vaan rupesin vakoilemaan, niinkuin jokaisen
äitin velvollisuus on. Vaikka minä miten tarkkaan vartioin, niin oli
hän kuitenkin viekkaampi, ja vaikka minä päivä päivältä yhä selvemmin
huomasin, ett'ei hänen salaisuutensa voinut olla koruommeltuja
nenäliinoja eikä mitään senlaatuista, niin ei minun kuitenkaan
onnistunut päästä edes sen jäljillekään. -- Jos minä Bettiltä kysyin,
vastasi hän: "Ei hän minullekaan sano!" ja Kaarlen kanssa minä en
huolinut ruveta siitä puhelemaan, sillä hän oli viime ajat ollut
aina niin hyvällä mielellä, että minua säälitti ruveta hänen iloansa
haihduttamaan semmoisilla perhehuolilla. Jospa minä kuitenkin olisin
puhunut, ehkä silloin vielä olisi kaikki kääntynyt hyväksi. Ainakin
olisi minulla ollut yhtä suuttumusta vähempi.

Eräänä iltana, kun Emmi ja Betti istuivat huoneessaan joululahjojensa
puuhassa ja minä ajatuksiani tarkastelin, kuului tampurin ovella
soitettavan. Minä nuolena ulos avaamaan, sillä minä olin lujasti
päättänyt, ett'ei vähäisimmänkään pikku asian pitänyt tarkastamatta
pääsemän taloon. -- "Tässäkö ne Buchholzit asuvat?" kysyi joku, joka
näytti käsityöläis-pojalta. -- "Kyllä", vastasin minä, "tämä se on
Buchholzin talo." -- "Hyvä, minulla on asiaa neiti Emmille." -- Nyt
minun silmäni kerrassaan aukesivat. "Tässä nyt on salaisuusarkun
avain", kuiskasi minussa sisällinen ääni, ja huolimatta kauan miettiä
sanoin pojalle: "No, se sopi hyvin, minä olen neiti Emmi." -- "Sittenpä
lienette jo jääneet vähän takapajulle!" sanoi se hävytön nulikka.
"Vaan ehkäpä nämä henkselit vielä auttavat!" Ja niin sanoen hän veti
esiin käärön, jossa oli kaksi keskentekoista henkseliä, ja pani ne
näytteeksi olkapäilleen. "Mestari käski tuoda terveisiä ja sanoo, että
niin pitkää ruumista, jolle nämä kävisivät, ei suinkaan ole muilla kuin
jättiläisillä. Vai pitääkö niistä tehdä ohjakset?"

"Niin, kyllä minä näen, että ne liian pitkät ovat", vastasin minä niin
levollisesti, kuin voin. "Minä mittaan vielä tarkemmin. Tule puolen
tunnin päästä takaisin. Tästä saat groshenin!" -- "Pitäkää se niin
kauan, kun minä palaan ja te lisäksi annatte toisenkin siihen kuuluvan
rovon. Jääkää hyvästi!" Ja se hävytön veitikka meni.

Minä katsoin henkselejä. Ne oli ommeltu hienoimmalla silkillä täyteen
ruusunnuppuja ja lemmikkejä; mielettömän vaivaloinen työ, vaan
vähintään kyynärän vertaa liian pitkät. Mutta ketä varten oli lapsi
nähnyt semmoista vaivaa? -- Se minun piti saaman tietää. -- Siispä minä
rappuja ylös tyttöjen kammariin. Minä koputin ovelle, että he ehtisivät
kätkeä joulusalaisuutensa, astuin sitte sisään, niinkuin en olisi
mitään tiennyt, ja sanoin: "Emmi, eräs poika toi juuri nämä henkselit,
vaan nämähän ovat liian pitkät!" -- Emmi katsoa tuijotti minuun perin
hämmästyneesti ja vaikeroi sitte: "Voi, nyt on kaikki hukassa!" --
"Mikä on hukassa?" kysäsin minä säikähtäen. -- "Ja me kaikki kun siitä
niin iloitsimme." -- "Mistä sitte, lapsi?"

"Tästä nyt taas näet, mitä siitä seuraa, kun sinä sekaudut joka asiaan,
mamma", sanoi Betti moittien. -- "Mitä sitte?" -- "Niin no, ei kaiketi
nyt enää maksa vaivaa pitää salaisuuksia. Ethän sinä kuitenkaan
saa rauhaa, ennenkuin kaikki täsmälleen tiedät. Emmi on kihloissa
tohtori Wrenzchenin kanssa ja pappa on siihen suostunut ja samoin
tohtori Wrenzchenin vanhemmat, ja sinulle me olisimme morsiusparin
antaneet joululahjaksi. Henkselit on tietysti tehty tohtorille, jolla
housunlahkeet aina ovat niin perin lyhyet, ja sitä kohtaa korjatessa
ovat nuo nyt ehkä tulleet vähän liian pitkiksi. Nyt tiedät kaikki;
nuo tyhmät korut (hän osoitti ruusu- ja lemmikki-ompelusta) olisivat
kuitenkin saattaneet sinut oikeille jäljille."

Minä vaivuin istumaan. Emmi kihloissa tohtorin kanssa! Minun
tietämättäni! Minulta kysymättä! -- Minusta tuntui kuin kuninkaasta,
jolta on valta riistetty. Minun arvoni perheessä oli kukistettu. Ja
kuka sen oli kukistanut? Eräs vento vieras. Tuo tohtori, joka oli jo
niin usein minua vastustanut ja nyt salaa ja kavalasti saanut minun
Kaarleni puolelleen. Se oli liiaksi. Jos olisin täyttä kyytiä juossut
pääni seinään, en sittekään olisi hämmästyneemmin siinä istunut kuin
nyt.

Ensin teki mieleni purskahtaa nauramaan, mutta minä hillitsin itseni,
sillä minustahan nyt riippui lapseni onni; saatoinhan minä tohtorin
kanssa selvitellä keskinäisiä tilejämme niin usein ja niin kauan,
kunnes jompikumpi meistä joutui paareille. Sentähden minä toinnuin,
nousin ja menin liikutettuna Emmin luo, syleilin ja suutelin häntä ja
sanoin: "Minun siunaukseni saat, ja jos tohtori olisi täällä, siunaisin
samalla häntäkin." -- "Hyvä, hyvä, mamma!" sanoi Betti hymyillen ja
poistui.

Minä siis jäin kahden kesken Emmin kanssa, ja se lapsi ilmasi nyt
minulle koko sydämmensä: kaikki ihan huiskin haiskin, milloin iloista,
milloin järkevää, mutta kaikki, mitä hän puhui, kuului tavallansa
yhteen, sillä kaikki se tarkoitti tohtoria. -- Emmi oli aina suosinut
tohtoria ja tohtori myöskin häntä, vaan sitä tohtori ei sietänyt,
että hänet olisi väkisin tehty onnelliseksi. "Ja sitte me tapasimme
toisiamme hevosrautatiellä, ja kun eräs herra minua kerran iltasilla
hätyytti, suojeli hän minua. Se oli tuo kelvoton herra Kleines. Tohtori
sanoi, hänestä irti päästäkseen, että minä olin hänen morsiamensa;
mutta se oli vain leikkiä. Ja kerran -- me taas ihan sattumalta olimme
ajamassa hevosrautatiellä -- silloin katsoi hän minua silmiin ja
ojensi minulle kätensä ja minä ojensin käteni hänelle. Silloin se oli
sovittu." -- "Sanaakaan sanomattako?" -- "Aivan niin. Mutta silloin oli
se totta. Ja miten mielelläni minä ajan hevosrautatiellä, osaat tuskin
arvatakaan, mamma. Sitä tohtorikin enimmin suosii." Suutelolla suljin
minä pikku lörpöttelijältä suun. Mutta kyllä hän olikin suudeltavan
näköinen seisoessaan siinä, silmät loistavina ja posket punottavina,
niin nuorena ja elämästä iloitsevana, ensi rakkauden säteistä rikkaana.
-- Minun täytyy sanoa, ett'en minä oikeastaan olisi suonut häntä tuolle
tohtorille, mutta he rakastivat toisiaan, ja silloin minä tietysti olin
ihan voimaton.

Betti palasi ja kertoi lähettäneensä tohtoria noutamaan, että hänkin
saisi osansa siunauksesta, mutta hän viipyi kello yhdeksään asti
sairastensa luona eikä yhdeksän jälkeen enää päässyt tulemaan, kun
hänen rappusiansa paraillaan maalataan. -- "Eikö hän sitte olisi
päässyt piharappujen kautta?" -- "Ei siinä talossa ole mitään
piharappuja, mamma", sanoi Emmi, "vaikka se muuten on hyvin sievä."
-- "Oletko sinä jo käynyt hänen asunnossaan?" -- "Tietysti, papan ja
vanhojen Wrenzchenien kanssa... ah, miten hyviä kunnon ihmisiä ne
olivat!"

"Ilmanko minua?" tiuskasin minä pahastuen.

"Niin, mamma. Tahdoithan sinä häntä niin mielelläsi vävyksi, ja me
arvelimme lahjoittaa hänet sinulle jouluksi", sanoi Emmi. -- "Kelle se
kaunis ajatus johtui mieleen?" kysyin minä. -- "Tietysti sen tohtori
keksi. Oi, mamma, hän on niin viisas ja ymmärtäväinen", riemuitsi Emmi.
"Jospa tietäisit, miten lempeä hän voi olla!"

"Emmi!" toruin minä vähän katkerasti, "eikö sinusta äitisi enää ole
mitään, vaan kaikki kaikessa tuo tohtori, joka on tunkeutunut kuin
susi lammaslaumaan? Senkö kiitoksen minä nyt saan, että olen sinut
synnyttänyt ja kasvattanut suureksi, että sinua olen suojellut kuin
silmäterääni, että te nyt kaikki noin kylmäkiskoisesti sysäätte minut
syrjään tuon tohtorin tähden? Ehkäpä hänelle on onneksi, että hänen
portaissansa maali vasta huomeisaamuun kuivaa; kukapa tietää, jos hän
täällä olisi, miten..."

Emmi laski hiljaa kätensä minun olkapäälleni. "Toruiko isoäitikin näin,
kun sinä tulit papan morsiameksi?" kysyi hän ja katseli minua autuaasti
hymyillen. -- "Ei... ei... lapsukaiseni... enhän minäkään toru. Se
minua vain pahoittaa, ett'ette jo ammoin päästäneet minua onnestanne
osalliseksi!"

"Ja me luulimme tuottavamme sinulle joulu-ilon, jommoista ei sinulla
koskaan ennen ole ollut. Rakkaudestahan me vain olimme vaiti!"

Oikeassa se lapsi oli ja kohtapa minäkin tyynnyin. Kun poika palasi,
annoin minä hänelle jälleen henkselit ja Kaarleni mitan, joka on
päätänsä pitempi tohtoria, niin että ne kyllä tulevat sopiviksi
tohtorille, jos hän ne vetää lyhemmiksi. -- Kaarle palasi vasta myöhään
yhdistyksestänsä. Liian ystävällinen minä en tosin ollut hänelle,
sillä hänen piti kokeman, ett'ei vaimoansa noin vain petellä ihan
rankasematta, olkoonpa sitte tarkoitettu vaikka millaista joulu-iloa,
josta nyt kuitenkaan ei enää voi olla puhettakaan.

Aatto-ilta lähestyi lähestymistään. Piparkakku-kuvia rupesi ilmestymään
leipurien ikkunoihin, joulukuuset tulivat myöskin näkyviin ja samoin
joulun koko iloisuus. Sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa oli viljalti
pieniä joulukertomuksia, jotka minä kuitenkin säännöllisesti jätän
lukematta. Miksi? Koska ne kaikki ovat niin hirveän surulliset.
Yksi niissä on melkein aina sairaana, äiti tai isä tai lapsi, ja
terve henkilö sitte rajattomassa surussaan ulkona kohtaa jonkun
hyvän ihmisystävän, ja viimein sytytetään joulukuusi ja kaikki
hätä on kaukana. Jos niin paljo varakkaita vieraita maailmassa
kuljeskelisi, kuin joulun aikaan novelleissa, niin tottapahan edes
joskus kuulisi jollekulle ystävällekin semmoisen jouluenon tuoneen
onnea, mutta kun sitä ei ole koskaan tapahtunut, niin minä puolestani
luulen kirjailijain käyttävän senlaatuisia hyväntekijöitä vain
virvoituslääkkeenä, lieventääkseen teennäistä tuskaa, jota ovat
sairaalla ihmisraukalla vaikuttaneet lukijassa. Ken itse tietää,
miten paljo tosikurjuutta on maailmassa, hän ei enää lisäksi tarvitse
semmoista tekokurjuutta, hän osaa löytää kurjat tarvitsevaiset ja oppii
myöskin pian auttamaan. Sentähden minä en suvaitse keksittyä joulusurua.

Minä kyllä tunnen ihmisiä, joilla ei suinkaan ole liiaksi ja joille
sentähden tuollainen antelias vieras olisi hyvin tervetullut, mutta
he tulevat toimeen ilman häntäkin ja ovat myöskin tyytyväiset. Sen
minä ihan selvään näin Weigeltissä, kun pistäydyin heitä katsomassa
aattoiltana.

Meillä oli joululahjojen anteleminen tällä kertaa tapahtuva hyvin
myöhään, sillä tohtori ei päässyt sairailtansa tulemaan ennen kymmentä.
Niinpä ajattelin: nyt menen ensin Weigeltiin auttamaan nuorta rouvaa,
joka taaskin on säästäväisyydestä lähettänyt piian pois ja yksin
hoitaa koko taloutta. Kello seitsemän olin minä siellä viidennessä
kerroksessa, ja rouva iloitsi suuresti minun tulostani.

Herra Weigelt oli sanonut toimistostansa päästyään menevänsä ostamaan
joululahjoja, eikä hän vielä ollut ehtinyt kotiin. Niinpä me saimme
kahden kesken rauhassa puhella, ja kun Augusta minulle puhuu kaikki,
tiesin minä kohta koko heidän elämänsä. Veloistansa eivät he vieläkään
ole selvinneet, ensimäinen, velaksi saatu kalusto oli liian kallis,
ja siitä asti, kun pikku poika on lisänä, ei Augusta ehdi tehdä niin
paljoa käsityötä. Jos joku joulueno tulisi Amerikasta ja heidät
vapauttaisi huonekalujen kauppiaan velasta, tulisivat he hyvin toimeen,
mutta niitä jouluenojahan ei ole muualla kuin paperilla.

Kuitenkaan ei Augusta ollut yhtään surumielinen. Ei, päinvastoin hän
oli hyvin tyytyväinen, sillä ensi kertaa hän nyt rakenteli pojallensa,
ensi joulukuusi oli nyt koristettuna pikku miehelle, valmiina
odottamassa, milloin kaksi kirkasta lapsensilmää oli heijastava sen
valoloistoa. Perillinen, joksi he häntä sanovat, makasi vuoteessaan
nukkuen.

"Minulla on kaikki valmiina", sanoi Augusta, "mieheni vain on vielä
poissa." -- "Minä en käsitä, mitenkä sinä niin paljon saat aikaan",
vastasin minä. "Asuntosi on siistitty, illalliseksi on kaikki
varustettu, joulukuusi koristettu... mitenkä sinä olet ehtinyt kaikki?"
-- "Hyvin yksinkertaisesti", sanoi hän, "minulla on taikasana; siitä
asti, kun sen tiedän, sujuu kaikki nopeasti." -- "Ja mikä sana se on?"
kysyin minä uteliaasti. -- "Pian, pian!" vastasi hän nauraen. "Se on
niin helppo sanoa, paljon mukavampi kuin 'sukkelaan', ja se kaikuu niin
somasti. Kun alotan jotakin työtä, sanon itsekseni: 'pian, pian'; jos
menen torille, soipi korvissani: 'pian, pian', muuten herää poikasi,
ennenkuin kotiin ehdit, Jos pesen astioita tai lattioita, kaikki käy
aina 'pian, pian', ja sillä tavalla minä yksin ehdin oikeaan aikaan
suorittaa kaikki taloustyöni."

Se minua hyvin miellytti, ja kun kaikki oli niin siistiä, täytyi minun
tunnustaa, että Angusta teki kaikki myöskin perinpohjaisesti eikä
ainoastaan 'pian, pian'.

Kun herra Weigelt nyt tuli kotiin, lähetettiin hänet heti
makuuhuoneesen poikaa virkistyttämään, ja kun hän piankin huusi
sisältä: "Kyllä me saatamme tulla", olivat jo kynttilätkin tulessa
pikku joulukuusessa. -- Hän astui, poikanen käsivarrella, sisään ja
jäi seisomaan kynnykselle. Pienokainen ojensi kätensä tulia kohti ja
katseli suurin silmin ihmettä. Sitte se huusi: "tat-tat-ta!" ja Augusta
riensi luo, suuteli poikaa ja miestänsä, joka häntä hellästi syleili.
Pienokaisen ilohuuto oli tehnyt äitin onnelliseksi. Joulu oli todella
viidennen kerroksen pikku tuvassa. -- Sitte tulivat esiin lahjat.
Augusta antoi niitä miehellensä ja herra Weigelt oli ostanut koko
joukon hänelle. Kumpikin oli toivonut juuri niitä kaluja, jotka nyt
sai, ja Augusta aivan ihastui messinkihuhmaresta, jota paitsi hänen oli
täytynyt tähän asti olla; hänen mielestään oli se vain liian kallis.

Nekin pikku tavarat, jotka minä toin, olivat heille mieleen. Minä olin
siellä, kunnes Augusta laittoi illallisen, ja leikittelin poikasen
kanssa. "Suuri ja vahva mies siitä tulee!" sanoi herra Weigelt, ja
poika riemuitsi repiessään isänsä tukkaa. Sittemmin minä läksin,
vaikka Augusta kyllä minua hyvin pidätteli. "Lapset", sanoin minä
"mieluimminhan te tänään olette ihan ilman vieraita!"

Kadulle astuttuani huomasin ihmisten nyt vähän kiireisemmin rientävän
kuin tavallisesti. Jokainen tietysti kiiruhti kotiinsa, ja monella oli
pieniä lahjakääröjä, muutamilla myöskin joulukuusen-vaivanen, jonka
olivat saaneet ostetuksi muutamasta groshenista, vaan monipa astuskeli
hitainkin askelin ikäänkuin jotakin etsien. Joulu-iloako ehkä? Olivatko
he yksinänsä suuressa kaupungissa? Kukapa sen tiesi... minä en heitä
tuntenut. Mutta kaikki astuivat he tämän talon ohitse, jossa joulu-ilo
oli ollut niin kaunis ja puhdas, kuin minä soisin joka talossa olevan.
Ja tarkoin katsottuna, mikä sen ilon vaikutti? Pikku poikanen ja pieni
messinkihuhmar.

Meillä ei vielä ollut lainkaan joulun näköistä, kun minä palasin
kotiin, sillä yhä vielä tohtoria odotettiin. Kuusen olimme Kaarle ja
minä koristaneet jo iltapäivällä. Emmi oli hyvin levoton, niinkuin
morsiamet enimmäkseen ovat odotellessaan epäjumalaansa. Viimein tuli
eno Fritz; se oli riittävä merkki, sillä minä olin lykännyt kihlauksen
julkasemisen aina tähän asti ja sopinut eno Fritzin kanssa, että
tohtori oli aatto-iltana salaa tuotava taloon. Minä menin huomaamatta
kahveriin, jonne eno Fritz oli tohtorin päästänyt. Siellä hän nyt
seisoi kuin murtovaras. Minä tervehdin häntä ja hän sanoi minulle hyvää
iltaa, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä hänen olisi sanottava
puolustukseksensa. "Auttakaa minua, sytyttäkää kuusta", sanoin
minä iloisesti ja annoin hänelle tulitikkuja. Hän teki sitä niin
ripeästi, että minä leikillisesti sanoin: "Te olette ihan kuin tehty
perheenisäksi." Sitte piti hänen istua kukilla koristettuun nojatuoliin
pöydän luo, jolla puu seisoi, ja kun minä häntä siinä katselin, näytti
hän varsin muhkealta, melkein yhtä juhlalliselta kuin piispa.

Minä avasin oven, ja hämmästyen katselivat kaikki sekä kuusta että
tohtoria. Sitä he eivät olleet odottaneet. Emmi kuitenkin heti
riemuitsi: "tuossa hän on!" ja juoksi hänen luoksensa, ja me iloitsimme
noista kahdesta ihmislapsesta, jotka olivat ojentaneet kätensä
toisilleen ja joiden yli joulukuusi levitti loistavaa valoansa. Heidän
silmistänsä kuitenkin loisti vielä kirkkaampi ja säihkyvämpi valo kuin
kynttilöistä! Ja se oli rakkauden valo. Minun Kaarleni meni heidän
luoksensa ja ojensi oikean kätensä tohtorille, joka siihen miehen
tavalla tarttui. "Ensimäinen joulunaatto meidän perheessämme, joka nyt
myöskin on teidän, hyvä tohtori", sanoi Kaarle, "lujentakoon sen lempeä
vietto vielä vahvemmaksi liittonne. Olkoot ilomme yhteiset ja yhteiset
myöskin surumme. Me olemme nyt yhtä perhettä!"

Minä tulin ihan liikutetuksi, kun Kaarle niin puhui, mutta en minä sitä
näyttänyt, vaan sanoin: "No, katsokaammehan nyt, mitä se joulu-ukko on
tuonut." Olipa siinä kaikenlaista. Tohtori oli aivan ihastuksissaan
lahjakasastansa, vaikka minä hyvin pahastuin eno Fritziin, joka
oli salaa pistänyt sinne skaatti-kortit ja kirjoittanut päälle:
"Kuka antaa?" Minulle oli eno Fritz lahjoittanut "Kuinka anopeista
päästään?"-nimisen näytelmän, jonka minä heti pistin piiloon. Emmi
sai häneltä pikku hevosrautatien, josta hän ei kuitenkaan lainkaan
pahastunut. Tohtori oli kouraltanut syvälti kukkaroonsa ja ostanut
Emmille komeat vitjat ja metaljongin, johon sitte oli pistänyt oman
valokuvansa, niin että minun täytyi moittia häntä tuhlaavaisuudesta.
Mutta hän vain sanoi sillä kalulla toki aina arvonsa olevan.

"Varakkaampaa vävyä et voisi toivoakaan itsellesi, Vilhelmiina", sanoi
eno Fritz minulle salaa, "sillä hän kokoaa summittain skaatti-pelissä."
-- "Sitä minä en ymmärrä", vastasin minä, "mutta valitettavasti
tiedän, että hän tuhlaa, varsinkin syntymäpäivinään." -- "Kuka sitä on
sanonut?" -- "Sinä itse." -- Fritz purskahti nauramaan. "Ainoa tuhlaus,
johon hän silloin tekee itsensä syypääksi, on se, että hän päivän
kunniaksi leikkuuttaa tukkansa; mutta me puhumme kaikkialla hänen
olemattomasta ylellisyydestään, että hän tulisi oikein kitsaaksi." --
Mutta minä en nauranut. "Fritz", sanoin minä, "se ei saa enää tapahtua,
ei Emminkään tähden. Arvelehan vähän, jos hän lakkaisi kunnioittamasta
puolisoansa; sillä ei mikään niin halvenna ihmistä kuin kitsaus." --
"Älähän nyt rupea haikailemaan, Vilhelmina, vaan tee, mikä virkasi
on, ja seoita kunnon malja... ilman punssiahan ei mikään kihlaus ole
laillinen!"

Me maistelimme punssia hartaasti. Eno Fritz ei lakannut ivailemasta;
tuon tuostakin katsoi hän kelloansa ja sanoi joka kerran tohtorille:
"Jos vielä tänä iltana aiot pyytää jonkun lohen, niin on jo aika
katsella hevosrautatietä!" Vaan tohtori ei sanonut pääsevänsä pois, kun
hänen morsiamensa piti häntä kiinni kädestä. Miten kauniilta kuului,
kun hän sanoi minun tytärtäni morsiameksensa! Sehän se onkin parasta,
kuin äiti saattaa itselleen toivoa, että kaikki murheet, kaikki rakkaus
ja koko tuo kallis kasvatus tulevat kruunatuksi morsius-seppeleellä.
Jos, tohtori oikealla tavalla rakastaa Emmiä, niin hän tietysti luopuu
korteista ja tuottavammistakin pelitaloista. Minä puolestani en koskaan
lakkaa tekemästä työtä hänen parantamiseksensa.

Seuraavana aamuna yritti Kaarle sanomaan, että minulla muka oli ollut
vähän päässä. "Ei, Kaarle", vastasin minä vähääkään suuttumatta, "ei
minulla ollut päässä muuta kuin iloa, pelkkää iloa!"



Emmin varasto.


Ennen minun nuorena ollessani tyytyivät morsiamet tavallisiin
myötäjäisvaatteihin, vaan nyt pitää olla oikea varasto. Oikeastaan se
tuo varasto ei ole muuta kuin myötäjäiset; se niissä vain on eroa, että
nykyisen morsiamen varasto on paljon rimpsuisempi, mutta ei läheskään
niin kestävä, kuin me ennen saimme myötä: enempi pitsejä ja poimuja
ja muinaissaksalaista koruompelusta, vaan ei yhtään kestävyyttä. Minä
kuitenkin sanoin itsekseni: Vilhelmiina, sinä laitat myötäjäiset
vanhaan lujaan tapaan. Tohtori on varakas ja painava, niin että hänellä
eivät kestä huonot huonekalut, ja ell'eivät lakanat ole parasta
lajia, kuluvat ne säpäleiksi parissa vuodessa. Klorikalkki se syöpi
uusaikaiset rievut tuota pikaa.

Muutaman päivän kuluttua kihlajaisista ilmoittivat sekä sulhanen
että morsian, ett'eivät he aikoneet jättää häitänsä kaukaiseen
tulevaisuuteen. -- "Onko niillä sitte semmoinen kiire?" kysyin minä.
"Onhan kihloissa-olon aika niin suloinen", huomautin minä tohtorille,
"että olisi väärin sitä liiaksi lyhentää. Eivätkö nuoret silloin saa
oppia perinpohjin tuntemaan toinen toistansa? Eikö silloin sulhasella
ole tilaisuutta osoittaa huomaavaisuutta morsiantansa kohtaan, ja eikö
ole varsin paljo valmistuspuuhia, että uusi talous näyttäisi kuin
kaupaksi tehdyltä." -- Mutta tohtori sanoi puolestaan vastustavansa
kaikkea liikaa viivytystä, eikä hänelle sairailtansa jäänyt mitään
aikaa ylellisiin kohteliaisuuksiin.

"Hyvä vävy", sanoin minä, "ei koskaan ole ylellistä tehdä itsensä
mieluiseksi kanssaihmisilleen, varsinkaan silloin, kun joudutaan
likemmiksi sukulaisiksi. Minä en itseäni varten vaadikaan enempää,
kuin saattaa vaatia anoppi, joka pitää huolta tyttärensä onnesta." --
Siihen tohtori vastasi pitävänsä minua suuressa arvossa ja taipuvansa
kaikissa kohtuullisissa asioissa minun tahtooni, vaan hänellä
piti oleman ratkaseva valta. Hänkin sanoi tahtovansa tehdä Emmin
onnelliseksi, mutta ei muiden, vaan omien ohjeidensa mukaan eikä oman
vapautensa vahingoksi. -- "Muilla" hän tietysti tarkoitti minua. Minä
hillitsin mieleni ja vastasin: "Olkoon sitte, niinkuin tahdotte, mutta
myötäjäisiä vain ei liiaksi kiirehditä; sitä varten minä olen äiti."

Kiirehtimistä minä vihaan, vaan eikö nykyään kaikki käy neljässä
nelisessä? Ennen muinoin tiedettiin krokuksien ja narsissien
kukkimisesta, että silloin oli kevät; mutta nyt niitä raukkoja
kiusataan ja vaivataan, että ne ovat hyvässä vauhdissa jo joulun
aikaan. Ennen kukoisti sireeni siihen aikaan, kun leivoset tulivat,
mutta nyt näkee niitä kukkapuotien ikkunoissa jo tammikuussa. Vaan
minkä näköiset ne ovat? Lehdet pienet ja keltaiset, oksat hienot kuin
oljenkorret ja kukat niin kurjat, kuin olisivat vuosikausia maanneet
vuoteen omana!

Aivan samoin se on lyhyt kihlausaika. Ennen oli myötäjäisiä hankkiessa
aikaa kaikkea perinpohjaisesti ja huolellisesti miettiä. Jokainen
ommeltu kappale oli eri kokonainen ja tuli tutuksi ja rakkaaksi, koska
siihen tuli samalla ommelluksi monta ajatusta, toivoa ja iloa, kaikki,
mitä ainoastaan kerran liikkuu ihmissydämmessä, se on: morsiusaikana.
Sen minä kyllin hyvästi muistan omasta nuoruudestani. Ah, miten se aika
oli suloinen!

Nyt käy kaikki, kuin olisi joku piiska kädessä takaa kiirehtimässä.
Ompelukoneen pitää kaikki rämistää valmiiksi, vaan onko sillä
tuntoa? Kunnollisesti se kyllä tekee työtä, mutta kuinka se voisi
ommella vaatteesen rakkautta, kun se ahmii neulansa alle kangasta
kyynäröittäin! Rakkaus tarvitsee aikaa. Sentähden lieneekin ihan sopiva
sanoa nykyisiä myötäjäisiä varastoksi.

Minä koetin niin paljon kuin mahdollista toimittaa kaikki vanhaan
tapaan. Ken ei tiedä, miten paljon työtä ja vaivaa näkee liinavaatteen
ompelemisessa, hän ei myöskään sitte pitele sitä koskaan varovasti;
sillä tavalla joutuvat tuota pikaa hienot ruokaliinat pölypyyhkeiksi.

Tohtorin asunto on hyvin sievä, mutta vanhassa talossa, eikä siinä
ole huoneitakaan kylliksi. Hän tarvitsee jo ammatissaan odotus- ja
vastaanotto-huoneen. Mihinkä silloin jää sali? Siitä tietysti syntyi
riita. Tohtori arveli, että milloin hänellä ei ole vastaanotto-aika,
niin saattaa hänen vaimonsa eleskellä, miten tahtoo, vastaanotto- ja
lukuhuoneessa. Sepä oli sukkela keksintö, vastustin minä; ei, kyllä
hänen piti vuokrata ylempikin kerros lisäksi. Vaan hän ei sanonut
itsellänsä olevan vähääkään halua antautua isännän nyljettäväksi.
Eikähän se yläkerta pois karannut, saattoi sen vielä myöhemminkin
vuokrata. -- "Mutta mistä sitte sali otetaan?" sanoin minä kauhistuen.
-- "Mitä me tekisimme semmoisella huonekalu-makasiinilla?" kysyi hän.
"Salit, joita ehkä käytetään kerran vuodessa, ovat keskisäätyläisillä
tyhmää ylellisyyttä. Perhe oleskelee ahtaudessa pihanpuolisissa
huoneissa, voidakseen kadun puolella pitää huonekalu-puotia, joka on
siinä vain pesemistä ja tomuuttamista varten. Siihen mielettömyyteen
minä en yhdy." -- "Jos tahdotte kääntää maailman nurin, niin
täytyneehän minun taipua", vastasin minä pistävästi, mutta enempää
minä en pyydellyt, koska pappi ei vielä ollut sanonut amentansa.
Ovathan nykyiset kihlaukset niin horjuvaiset, että vasta sitte uskaltaa
hengittää, kun kirkko ja maistraatti ovat tehneet tehtävänsä. Minä
hyväksyn ne molemmat, sillä kaksinkertainen on tietysti lujempi.

Muuttamiseenkaan ei tohtori taipunut. "Hoideltavani nyt tietävät, mistä
minut löytävät", sanoi hän. "Uskokaa, kun sanon, että Berliinissä ei
nuoren lääkärin ole niinkään helppo saada hoideltavia, sillä onhan
täällä jo lähes puolitoista tuhatta lääkäriä." -- "Vaan sehän on
kauheata!" ihmettelin minä. "Ja kaikki tahtovat elää. Onko sitte
olemassa niin paljo sairautta, että sitä riittää kaikille? Kylläpä tämä
Berliini on oikein kauhistava pesä." -- Kuultuani tuon suuren kilpailun
ei minulle enää johtunut mieleen pyytää tohtoria muuttamaan toiseen
paikkaan. Pitäähän kiittää Jumalaa, että hän tekee ihmisiä sairaiksi,
ja olisihan ihan synnillistä tehdä sairaille vaikeammaksi tie lääkärien
luo, kun kerran taivas armollisuudessaan hankkii paranneltavia. --
Korjailtava se asunto kuitenkin on ja uudet huonekalut hankittava,
vaikka se kyllä nytkin on siisti, sillä vaikka poikamiehet asuisivat
miten siististi, niin toista kuitenkin on, kun emäntä taloon tulee.
"Huonekaluista pidämme me huolen, rakas tohtori", sanoin minä,
"yksinkertaista, vaan lujaa, vai haluatteko te uusmuotista ja
hienoa?" Hän sanoi hienoja kaluja tehtävän kaiketi vain katseltavaksi
eikä käytettäväksi, mutta ruokahuoneen hän mielellään tahtoi
uusmuotiseksi, vaikka hän muuten piti mukavuutta suuremmassa arvossa
kuin vanhanaikaisuutta. Vuoteet piti oleman lujaa nikkarin työtä eikä
mitään uusia sängyn nimellisiä laitoksia. "Olkaa vain huoletta", sanoin
minä, "sängyistä on tuleva ihan eri asunto. Minä tilaan ne vartavasten
enkä luota kaupantavaraan. Ollessamme tässä äskeisenä vuorina matkalla
särkyikin ravintolassa pirstaleiksi semmoinen sänky, vaikka se oli ihan
uusi." Hän surkutteli minua sydämmestänsä ja toivoi niin kokeneelta
rouvalta erinomaista taitoa talouden asettamisessa; varsinkaan ei
hänellä ollut mitään selkoa kyökkiasioista.

"Vaan mihin me asetamme ruokapöydän?" kysyin minä katsellessamme
hänen asuntoansa uuden kaluston varalle; "jos toisen kirjahyllyn
viemme vinnille, niin saamme kylliksi tilaa." -- "Kuinka minä voisin
erota kirjoistani?" huudahti hän. -- Minä otin yhden vanhan repaleen
käteeni, näyttääkseni hänelle, miten paljon tilaa ne veivät, ja avasin
sen. "Tohtori", toruin minä, toinnuttuani vähän kauhustani, "mihin
te tarvitsette tuommoisia kirjoja, joissa on nyljettyjen ihmisten
kuvia? Mikäli minä tiedän, ei kukaan lääkäri nylje ihmisiä, ja
tutkintonne te jo ammoin olette suorittaneet. Mitä siis tehdään noin
hirmuisilla kirjoilla näissä huoneissa, joissa Emmi on oleskeleva
teidän kävellessänne sairaiden luona? Ajatelkaahan, jos se lapsi
sattumalta saisi tämän nidoksen käsiinsä, voisi hän siitä kerrassaan
kuolla; pois pitää toimittaa tohtoruuskirjat vinnille." -- "Niihin
Emmi kyllä tottuu." -- "Ei koskaan!" sanoin minä. -- Hän pahastui ja
vastasi äreästi: "Sen minä paremmin tiennen. Kirjojani minä tarvitsen
ja ne pidetään täällä alhaalla." -- "Miten tahdotte", sanoin minä, otin
hattuni ja saalini ja arvelin itsekseni: "Kylläpä minulle on hyvä vävy
kasvanut. Mutta maltahan, hyvä herra tohtori. Ei ollenkaan salia, vaan
tuommoisia inhottavia kirjoja vielä näissäkin huoneissa -- sepä on
kaunista!"

Ja kotona istui Emmi onnesta loistavana ommellen varastoansa. --
"Jospa tietäisit, mikä sinulle on tulossa! lapsi-parka!" huokasin minä
itsekseni; "mutta ole huoletta, sinulla on äiti, joka on suojeleva
lastansa kuin ärtynyt leijona. Kunhan vaan aika joutuu, kyllä minä
tiedän, minne kirjat joutuvat!"

Minä autoin Emmiä, sillä vielä oli paljon tekemättä. "Mamma", sanoi
hän, "tämmöistä huvia ei minulla ole vielä koskaan ollut työstä kuin
näistä varustelemisista."



Häät.


Miksi ette tulleet nuoremman tyttäreni ja tohtori Wrenzchenin häihin?
Ettekö suosi häitä vai oliko teillä muuta estettä? Jos olisitte siellä
olleet, niin teillä ihan varmaan olisi ollut hauskaa, vaikka minulla
puolestani ei suurta huvia ollut, mutta milloinka se morsiamen äiti
joutaa ajattelemaan omaa huviansa. Hän kyllä aina hymyilee ja näyttää
niin perin onnelliselta uudessa tummanpunaisessa silkkileningissään,
joka on koristettu kalleilla reunuksilla, ja hän myöskin sanoo olevansa
onnellinen ja iloinen, vaan sydämmessä hänellä kasvaa ohdakkeita.

Miten paljo vaivaa, ennenkuin kaikki on niin pitkällä! Ensin nuorten
talous, joka kyllä on helposti tehty ja hankittu, jos sulhanen on
järkevä ja antaa huolellisen anoppinsa vallita, joka tarkoittaa hänen
parastansa. Mutta jos hän on itsepäinen ja aina sekautuu asioihin ja
vastustaa välttämättömintäkin, sanoen neljänkolmatta hengen pöytää
pelkäksi ylellisyydeksi ja rouvan kirjoituspiironkia liikakaluksi,
jolle ei ole tilaa, niin silloin ei enää voi olla suuttumatta. Kyllähän
myönnän, että hänen nykyinen asuntonsa on tullut vähän liian täyteen
uusista huonekaluista, mutta pitäähän hänen ainakin vast'edes hankkia
mukavampi asunto, mutta sitä hän ei uhallakaan huoli. Ei lainkaan
salia! Hirmuista toden totta!

Suurin huone täytyi nyt sisustaa makuuhuoneeksi, koska se muka on
terveellisempi. Onpa sekin aika viisas keksintö. Olemmehan mekin
suuriksi kasvaneet ilman terveysoppia.

No, taivuinhan minä, mutta en voinut olla sanomatta: "Hyvä tohtori,
minä vain toivotan: tulkaa te uusmuotisine mietteinenne onnelliseksi.
Mitä minun tyttäreeni koskee, niin hän tietää, että hänen
vanhanmuotinen isänkotinsa on hänelle aina avoinna, vaikka puol'yön
aikaan."

Tohtori murisi vastaukseksi jotakin, jota minä en ymmärtänyt.
Luullakseni oli hänelle onneksi, että hän vain murisi, sillä
kärsivällisyystynnyrissä on hyvin ohuet pohjat. Minä olin myöskin
toivonut, että hän edes olisi lähtenyt häiden jälkeen huvimatkalle,
mutta vaikka hänelle selitin, että yksin kyökkipiiatkin pääsevät
häidensä jälkeen edes Bernauiin tai Biesenthaliin, ei hän siitä ollut
milläänkään, vaan sanoi ammattinsa estävän häntä matkustelemasta, koska
hänellä oli hoidettavana hyvin heikko sairas, jota hän ei millään
lailla voinut jättää ja jonka parantaminen oli tuottava hänelle iloa.
Niinpä minun täytyi tässäkin taipua, vaikka se kyllä ei tapahtunut
sievimmällä tavalla.

Oli sitte huolena häihin kutsumiset. Kuka oli kutsuttava, kuka ei?
Sulhasella on omat tuttavansa ja meillä omamme. Joll'ei Kaarle
olisi ollut niin viisas, että sanoi: "Ennemmin pari vierasta lisää
kuin pahoittaa ystäviä", niin ehkäpä vieläkin istuisimme sitä asiaa
jauhamassa. Niin tulivat kutsutuiksi myöskin sulhasen yksitoista
lääkäriystävää; vaan tarvitaanhan niitä tanssijoitakin.

Tietysti kutsuttiin myöskin Krauset. Hän, se Krausen rouva, tuli
seuraavana päivänä kysymään, saattaisiko hän tuoda kanssansa pikku
Edvardin, koska poika ei ollut vielä koskaan käynyt häissä ja nyt oli
niin suuresti iloinnut pääsevänsä. Minä vastasin: "Hyvä ystävä, me
olemme nyt varustaneet pitomme vain täysikasvuisille emmekä me voi
yhden poikasen tähden tilata eri soittajia."

Se kyllä ei ollut rouvasta mieleen, mutta tiedänhän Tegelistä, miten
kelvoton se poika on. -- Mukkiakin oli hän niin rääkännyt, että heidän
täytyi paistaa se elukka, hankkiakseen sille parempaa oloa -- ja
sentähden minä en enää voi kärsiä sitä lurjusta; äitinsä minä annoin
istua ja vääntää suutansa mielin määrin. Sen sijaan sallin minä hänen
ottaa mukaansa neiti Eriikan Lingenistä Emsin varrelta, joka kuuluu
olevan vähän sukua Krausen rouvalle ja on nyt oleskellut jonkun ajan
täällä Berliinissä; vaikka kyllähän minä huomasin, mitenkä hän tahtoo
tehdä tytöstä ja eno Fritzistä paria. Minä sentähden puhelin hyvin
vakavasti eno Fritzin kanssa, sanoen: "Mahdotonta on meidän ruveta
Krausein kanssa sukulaisuussuhteesen, sillä mehän saamme nyt perheesen
tohtorin, ja sentähden huomaa tarkoin: se metsäkukka ei kukoista sinua
varten." -- Eno Fritz vastasi: "Älähän ole tuskissasi, Vilhelmiina.
Kunhan joskus joku prinsessa matkoillaan sattuu tulemaan Berliiniin,
niin minä heti kosin häntä, ja hän on toivottavasti sinullekin kyllin
hyvä!" -- Se vastaus minulle riitti, sillä kun hän rupeaa ivalliseksi,
aikoo hän aina tehdä ihan päinvastoin, kuin minusta on oikein.

Oliko siis ihme, että kaikki nuo huolet ja puuhat minua
silminnähtävästi heikonsivat, niin että Kaarle sanoi toivovansa vain,
että koko häät kohta olisivat jo pidetyt ja minä selviäisin entisiin
oloihimme.

Viimein koitti hääpäivän aamu; sangen monista ihmisistä oli se vain
tavallinen työpäivä, minulle oli se tuskan päivä ja lapselleni
juhlapäivä. Emmi ihan säteili onnesta. Kun hän minulle sanoi hyvää
huomenta sekä samalla syleili ja monta, monta kertaa suuteli minua,
silmät säihkyvinä niin autuaasta luottamuksesta, kuin olisi koko
tulevaisuus vain pelkkää kirkasta päivää ja tohtorin kanssa yhdessä
kuljettava tie pehmoinen ja kukilla koristettu polku, josta uutterat
pikku enkelit muka poistavat kaikki vastukset, silloin välähti minunkin
mielessäni ajatus, että kaikkihan oli hyvin menestyvä. Vaan mitä
toiveet ovat? Sokurijauhoa ihmiselämän happamuuteen.

Kello yksi tuli tohtori ystävänsä tohtori Paberin kanssa, jonka hän oli
ottanut todistajaksi, noutamaan Emmiä maistraattiin. Minun Kaarleni
ja eno Fritz läksivät myöskin todistajiksi mukaan. Minä puolestani en
heihin yhtynyt, kun minulla oli muuta tärkeää tekemistä.

Pitikö minun lapseni niin ihan ilman runoutta uusiin oloihin astuman?
Eihän toki. Nyt oli minun toimitettava pois jäävän häämatkan korvausta,
ja sitä varten me salaa koristimme tohtorin asunnon kukilla. Se
sukkela ajatus oli kasvanut Augusta Weigeltin päässä ja hän minua
myöskin autteli koristuspuuhassa sill'aikaa, kun sydämmetön valtio
minun lapseni laillisesti antoi tohtorille. Portaille sovittelimme
köynnöksiä ja samoin oviin. Arkihuoneen muutimme täydelliseksi
kukkatarhaksi ja makuuhuoneen jonkinlaiseksi palmupuistoksi. Se kaikki
näytti lumoavalta, niin että Augusta ei sanonut koskaan nähneensä
viehättävämpää. Lakanat olivatkin valkoiset kuin äsken tullut lumi,
niin että ne oikein loistivat vehreäin kasvien välitse, jotka olimme
asetelleet pyramiidin muotoon vuoteiden eteen. "Kun kattolampussa on
tuli, niin kyllä tämä näyttää Tuhannen ja yhden yön kohtaukselta",
sanoin minä.

"Oikein satumaista!" myönsi Augustakin, "joll'eivät vain nuo ruukut
niin pahasti haisisi kasvihuoneelta."

"Kuulepas, Augusta", sanoin minä, "juokse heti hajuvesi-puotiin ja tuo
pullonen pomeransinestettä, niin että saamme ripsua sitä kasveille, ja
silloin he astuessaan tänne sisään luulevat olevansa Nizzassa. Minä
tiedän Italian-matkaltani, miten suloinen juuri pomeransin tuoksu on."

Se oli sangen sopiva keino Augustankin mielestä; minä annoin hänelle
markan ja hän läksi juoksujalassa.

Hänen poissa ollessaan minä vielä kerran perinpohjin katselin, ett'ei
talosta mitään puuttunut. Se oli kuin sievä nukkekaappi, niin mukavaa
oli kaikki. Yksin uusi saapaspihtikin oli hankittu; siitä oli eno Fritz
pitänyt huolen.

Augusta ei ollut säästänyt jalkojansa, ja me haihdutimme homeen
haisun hajuvedellä ja läksimme pois, sillä meillä oli ensin pienet
aamiaispäivälliset kotona, koska vihkiminen oli tapahtuva vasta kello
neljä ja hääpäivälliset kello viisi englantilaisravintolassa.

Meidän saapuessamme kotiin olivat herrat jo ehtineet takaisin
maistraatista ja hyvin nälkäisinä. Herra tohtori Paber sanoi minulle
muutamia ystävällisiä sanoja ja toivotti onnea, josta minä häntä sitä
enemmin kunnioitin, kuin eno Fritz lakkaamatta nimitteli Emmiä rouva
tohtorittareksi ja piti koko asiaa hyvin vähäpätöisenä. Emmistä oli
kaikki niinkuin muulloinkin tohtorin tullessa meille, ja kuitenkin
oli hän nyt naimisissa. Tohtori Wrenzchen oli jotenkin hiljainen,
ja se minua hyvin miellytti. Pitihän hänen, toki viimeinkin tajuta,
minkä, edesvastauksen hän otti niskoillensa, kun pyysi muiden ihmisten
tyttären vaimoksensa.

Aterioiminen sujui varsin hauskasti. Herra tohtori Paber piti
virkistävän puheen, me joimme nuoren parin onneksi ja juttelimme
kaikenlaista, kunnes tuli aika lähteä pukeutumaan.

Tällä välin tuotiin kaikenlaisia häälahjoja, paljo hyödyllistä,
vaan paljo kelpaamatontakin, niinkuin esim. kaksi samppanjamaljaa;
ne yksitoista tohtoria toivat kaksi hyvin kaunista hopeaista
kynttiläjalkaa, herra Kleines lasilaatikon kultakaloilleen, joita Emmi
ei kuitenkaan voi kärsiä. Eno Fritz neuvoi häntä keittämään kalat ja
lasisäiliössä pitämään luumuja. Poliisiluutnantin rouvalta tuli komea
myrtti- ja pomeransinkukka-kimppu juuri silloin, kun nuoret nousisivat
morsiusvaunuihin.

Miten somilta he molemmat näyttivät muhkeissa vaunuissa! Emmi
valkoisessa leningissä ja sen päällä keveä harso, kullankarvaisella
tukalla vehreä seppele, oli niin suloinen, kuin morsian suinkin
voi olla kunniapäivänään, ja tohtori, siloinen ja uusi kiireestä
kantapäähän, näytti niin muhkealta kuin äsken nidottu virsikirja.
Todellakaan ei hänessä ollut mitään moitittavaa; kaikki oli kuin
valettu hänen yllensä.

Ja lisäksi morsiusneitsyet kukkakimppuineen ja muut naiset loistavissa
puvuissa ja herrat juhlapukimissa... se oli todellakin niin komeata,
ett'en sitä toki osannut semmoiseksi arvatakaan. Koko Landsberginkatu
tirkistelikin ikkunoistaan meidän ajaessamme kirkkoon.

Morsiusparin seisoessa alttarin edessä pehmeni sydämmeni kovin. Ainahan
äiti ajattelee tulevaisuuttakin. Olikohan tohtori aina oleva niin hyvä
hänelle, kuin minun Kaarleni minulle? Ja mitäpä jos he riitautuisivat
ja onni karkkoaisi pois? Niin, mitä sitte?

Sama pastori, joka oli päästänyt Emmin ripille, vihki nyt heidät.
Rakkaus ei koskaan lakkaa, sanoi hän; se on kuin aurinko, joka nousee
kirkkaana ja säteilevänä ja harhailematta kulkee rataansa. Ja vaikka
pilvet sitä välistä himmentävätkin, niin se kuitenkin voitollisesti
aina ne hajoittaa, kunnes se ehtoolla sammuu hiljaiseen loistoon.
Niin on ihmisrakkauskin. Ja vielä ihanampi on Jumalan rakkaus; se ei
koskaan haihdu, ei koskaan sammu, vaikka me suruissamme ja huolissamme
luulisimmekin sen hävinneen. Mutta jos siihen lujasti luotamme, niin
ei lohduttava toivo meitä koskaan petä, ja huolten ja surujen täytyy
poistua ijankaikkisen rakkauden tieltä. -- Sitte hän siirtyi puhumaan
lääkärin ammatista, joka tohtoria niin usein kutsuu pois puolisonsa
luota, ett'ei vaimon pidä siitä pahastua, vaan päinvastoin siunata
hänen virkaansa, joka häntä saattaa sairasten ja kärsiväisten luo. Ja
tohtorille hän sanoi, että rakkautta voidaan ainoastaan rakkaudella
palkita ja että hänen tuli rakastaa ja kunnioittaa sitä, joka, häneen
luottaen kaikesta sydämmestänsä, luopui isästä ja äitistä, häntä
seurataksensa.

Kun sormukset vaihdettiin ja pappi yhdisti heidän kätensä, katsahti
aurinko juuri ikkunasta, kullaten heidät säteillään. Urkujen sävelet
kaikuivat kirkon tilavassa laivassa kuin onnesta ja ilosta riemuiten.
Minuakin se vähän lohdutti, niin että ajattelin: "Hyvä Jumala kyllä
kaikki parhaaksi kääntää, ja muuten sinä, Vilhelmiina, teet, minkä
taidat."

Sitte alkoivat onnittelut, suutelemiset ja käsien puserrukset;
päiväpaistetta ja urkujen kaikua lisäksi.

Kun olimme lähtemässä, tuli Emmi luokseni ja kuiskasi: "Mamma, ole
hyvä, ota minun kukkavihkoni ja anna minulle omasi." -- "Miksikä,
Emmi?" -- "Etkö sitte näe, että tässä on pomeransin kukkia?" -- "Näen
kyllä, mitä sitte?" -- "Tiedäthän, mamma, ett'ei Frans siedä niiden
tuoksua, se tuottaa hänelle päänkipua."

Minä hämmästyin, kuin olisin puusta pudonnut, ja seisoin vielä
morsiusvaunujen lähdettyä siinä kuin kivettynyt. "Herranen aika",
ajattelin minä, "ja me kun koko palmuston ripsuimme pomeransinesteellä."
-- "Augusta", sanoin minä, "Augusta, meidän pitää lähteä tuulettamaan
huoneita."

Mitenkä minä oikeastaan saavuin englantilaiseen ravintolaan, en
lainkaan tiedä; minä ajatuksissani olin yhä kiskovinani auki tohtorin
asunnon ovia ja ikkunoita; ylevämpiin asioihin ei henki jaksanut
kohota. Viimein me jo istuimme päivällispöydässä syömässä ja juomassa.
Kaikista maistui ravinto, ja kun oli jotenkin kuuma, huuhtoivat he
myöskin kunnollisesti kurkkuansa, niinkuin onkin tavallista iloisissa
häissä. Minä vain en voinut yhtyä muiden iloon enkä syödäkään muuta
kuin nimeksi, tietääkseni, mitä ja minkälaista siellä oli laitettu.
Kylläiseksi syömisestä, siitä ei ollut puhettakaan.

Hyvä paikka minulla muuten oli. Vanha herra Wrenzchen talutti minut
pöytään ja minun Kaarleni tohtorin äitin. Hän on lempeä ja hyvä
ja pitää paljon pojastansa. Paljon hän minulle kertoi tohtorin
nuoruudesta, mitenkä hän hyvin nopeasti pääsi kymnaasin läpi ja aina
toi hyvät todistukset kotiin ja miten hän sitte yliopistossa oli ollut
erinomaisen ahkera ja toimellinen, vaan kuitenkin samalla iloinen ja
sukkela. Sitä minä mielelläni kuuntelin, mutta itsekseni täytyi minun
sanoa: mitä hyötyä on avioelämässä paraimmistakaan koulutodistuksista
tai kunnollisimmasta ylioppilasajasta? Siinä on usein ihan toisin.

Emmi ja tohtori näyttivät oikein viehättäviltä istuessaan vierekkäin
suurien kukkakimppujen takana, jotka oli heidän kunniaksensa asetettu
keskelle pöytää, mutta joka kerran, kun katselin kukkia, kirveli
sydäntäni, ne kun johdattivat mieleen tuon onnettoman pomeransinesteen.
Augusta tosin oli minulle vakuuttanut kaikkien ikkunain olevan
selkiseljällään ja tuoksun jo melkein kokonaan haihtuneen, mutta minun
sisällinen levottomuuteni ei kuitenkaan ruvennut haihtumaan. Minä jo
ajattelin lähettää puutarhurin noutamaan pois koko sen kasvijoukon,
vaan ei sekään käynyt päinsä, sillä mitäpä olisivat naapurit sanoneet?
Sitä paitsi olikin ne vuokrattu kahdeksaksi päiväksi ja vuokra
edeltäpäin maksettu.

Päivällispöytä näytti todellakin viehättävältä. Jopa ne yksitoista
tohtoriakin koristivat, joiden suuren sivistyksen jo kaukaa voi
huomata, kunkin välillä nuori tai ainakin nuorenlainen nainen; sitte
poliisiluutnantti pyhäunivormussa, joka oli sanomattoman muhkea näkö,
ja sitte kaikki muut. Herra Weigeltillä tosin oli hyvin omituisesti
leikattu frakki ja hänen valkoisen liinansa oli Augusta sattunut
saamaan liian sinertäväksi, mutta hän istui niin sydämmestänsä
tyytyväisenä ja hymyili lakkaamatta niin imelästi, ett'ei hänen pukunsa
mitään vaikuttanut.

Eno Fritz sitä vastoin oli loistava kiireestä kantapäähän: frakki
uusimman muodin mukaan ja lankkisaappaat ensi kertaa jalassa. Ei
hän minun eikä morsiusparinkaan tähden olisi semmoiseen tuhlaukseen
antautunut, vaan tietysti täytyi hänen tehdä itsensä muhkeaksi,
näyttääkseen joltakin vieruskumppaninsa silmissä. Ja hän, tuo Eriikka,
käyttäytyi, kuin olisivat jo kihlakortit salaa painetut. Joka kerran,
kuin joku kilisti lasia, alkaakseen puhetta, peljästyin minä kovin ja
ajattelin: "Nyt se iloinen sanoma julistetaan koko hääväelle!" ja se
pelko muutti ruoan suussani karvaaksi.

Vaan toinen kihlaus, jonka olisin niin mielelläni suonut tapahtuvan, ei
tapahtunutkaan. Nimenomaan olin minä pitkässä kirjeessä kutsunut herra
Feliksiä, mutta sittekin hän jäi tulematta. Minkä tähden? Olikohan
hänestä kiusallista, että me hänet äskettäin näimme naamushuveissa
jotenkin huonossa seurassa? No, miksikä ei nuori mies kerran kävisi
semmoistakin näkemässä? Olimmehan mekin siellä, tosin sen ainoan kerran
eläessämme. -- Kun minä ilmoitin Bettille herra Feliksin vastauksen,
ei hän tosin virkkanut sanaakaan, vaan vaaleni kuolonkalpeaksi,
niin että minä kovin peljästyin. Heti hän kuitenkin rauhoittui ja
koetti hymyillä. Sitte hän meni huoneesensa ja mellasteli piironkinsa
laatikkoa, ja alas palattuaan oli hän olevinaan, niinkuin kaikki olisi
ollut entisellään. Mitähän onkaan tapahtunut? Minä en tätä käsitä!

Minä olin asettanut Bettille ateriakumppaniksi herra Kleinesin,
ja hyvin Betti näyttikin puhelevan hänen kanssansa. Sittemmin
hän kuitenkin kertoi minulle ymmärtäneensä vain puolet Kleinesin
sukkeluuksista, muutamat olivat olleet ihan käsittämättömiä ja loput
oli hän niellyt leivän kanssa vatsaansa. Onhan todellakin ihmisiä,
jotka yht'aikaa pitävät suunsa täynnä ja puhuvat.

Kauneita puheita pidettiin: vakavia ja iloisia ja semmoisia, jotka
eivät olleet kumpaakaan, koska puhujat aina eksyivät johonkin muuhun,
kuin oikeastaan aikoivat. Tohtori Paber puhui virkaveljiensä nimessä,
toivottaen, ett'ei tohtori uuden onnensa tähden unhottaisi vanhoja
ystäviään, ainakaan heidän hauskoja, tieteellisiä illanviettojansa.
-- Ja tohtori vastasi. Hän lupasi aina pitää suuressa arvossa vanhoja
kymnaasin ja yliopiston aikaisia ystäviä ja vakuutti rouvansa siihen
kyllä suostuvan, että hän virkaveljien yhdistyksessä tiedettä
harjoitteli. -- Ja sen hän kylmäkiskoisesti julisti koko hääväelle.
Kyllä minä sen tieteen tunnen: skaatti se on. Mutta se on yliopistoja
kymnaasi-elämän seurauksia. Tuleeko Emmi onnelliseksi hänen hyvistä
koulutodistuksistaan, kun hän menee ravintolaan ja vaimon täytyy jäädä
yksin kotiin istumaan? Ei, ei koskaan!

Puheiden välillä laulettiin varta vasten sepittyjä lauluja.
Runoileminenhan ei sivistyneille olekaan mikään konsti, milloin heillä
vain sattuu olemaan aikaa. Vaan eräs herra Kleinesin kirjoittama pätkä,
morsiusneitosten kunniaksi, oli todellakin kovin omituinen. Onneksi
sitä ei käynyt laulaa millään tunnetulla sävelellä, ja myöhemmin sanoin
vasten silmiä herra Kleinesille, että runoilkoon hän kylliksensä
julkisissa sanomalehdissä, vaan siveihin perheihin hänen sepustuksensa
eivät sovi.

Minä todella iloitsin, kun päivälliset päättyivät ilman eno Fritzin
kihlajaisia. Palvelijain korjatessa pöytiä joimme me kahvia viereisessä
huoneessa, ja sitte alkoi tanssi.

Tohtori Wrenzchen ja Emmi oli ensimäinen pari, sitte tulivat ne
yksitoista tohtoria morsiusneitosten kanssa. Eno Fritz sen oli niin
järjestänyt, koska hän muka tahtoi mielellään nähdä kerran koko tusinan
tanssivia tohtoreja. Omituista se olikin.

Tietysti me vanhemmatkin tanssimme mukaan. Kaarle ja minä tanssimme
yhden valssin oman hääpäivämme muistoksi. "Kaarle", sanoin minä,
"olemmepa me molemmat nyt vahvemmat ruumiiltamme kuin silloin." --
"Vaan yhtä onnelliset", vastasi hän. -- Minä olin vaiti. Saatoinko minä
ilmaista hänelle kaikki huoleni? En; se olisi ollut hirmuista. Vaimohan
se muuten onkin luotu kärsimään ja kestämään.

Täytyipä tunnustaa, että ne yksitoista tohtoria suuresti vilkastuttivat
koko juhlaa. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmin luopuivat he
ammattinsa-omaisesta vakavuudesta ja antautuivat huvitukseen, kuin
olisivat taaskin olleet nuoria ylioppilaita. Ja miten he osasivat
naisia huvittaa! No niin, tietystihän lukenut mies tietääkin enemmän
kuin vain ilmasta ja teaatterista, ja hyviä tanssijoita he kaikki
olivat. Jokaisen kanssa minä yhden kerran tanssin velvollisuudesta.

Kun jo oli yötäkin palanen kulunut, tahtoi tohtori lähteä kotiinsa.
"Emmillä on täällä niin hauskaa", sanoin minä, pyytäen häntä vielä
viipymään ainakin lopputanssin ajan. Olihan minun mielestäni joka
minuutti voittoa, mitä kauemmin huoneet saivat olla tuulettumassa. Ja
tohtori taipui.

Mutta herra Weigelt oli nyt ihan onnettomana. Tosin hän ei siedä
mitään, vaan miksi hän sitte tanssi, vieläpä kaikkein kauneimpien
neitosten kanssa? Poliisiluutnantin Miilaa hän oikein imarteli, ja
kun Miilan isä häntä siitä moitti, ei hän ollut kuulevinaankaan, vaan
puhui joutavia ja tanssi levollisesti edelleen. Mutta kun hän sitte
rupesi imartelemaan neiti Eriikkaakin, otti eno Fritz hänet kiinni
käsivarresta ja vei herrain huoneesen, jossa oli saatavana punaista
viiniä, seoitettua maljaa ja olutta. Mitä he siellä sille raukalle
tekivät, en ollenkaan tiedä; vaan perin surkuteltavassa tilassa hän
oli, kun Augusta tuskissaan kävi minut sinne kutsumassa. Hän istui
ihan kukistuneena ja moitti itseään pedoksi, kun jätti lapsensa kotiin
ja itse noin remusi. Hän pyysi, että hänet heti haudattaisiin, ja
epäili, voiko Augusta enää koskaan antaa hänelle anteeksi. Onneksi oli
läsnä ne yksitoista tohtoria. Yksi neuvoi hautomaan jäällä, toinen
juomaan väkevää kahvia, kolmas tarjosi olutta, neljäs salmiakkia ja
viides jotakin. Mutta herra Weigelt ei päästänyt ketään lähellensä.
Toivottomuudessaan toi Augusta sinne minun vävynikin, ja häneen Weigelt
luotti; vaan heti kun tohtori yritti lähtemään, alkoi hän vaikeroida ja
piti hänestä lujasti kiinni. Tällä välin oli aikaa kulunut, niin että
nuoren avioparin olisi jo pitänyt poistua, koska muutamia vieraitakin
jo katoeli. Mitä oli tehtävä?

Mutta mitä varten sitte minun vävyni oli lääkäri ja mitä varten ne
muut yksitoista olivat siellä? "Eikö kellään ole unijuoma-ruiskua
taskussaan?" kysyi hän. Puoli tusinaa ruiskuja tuli heti näkyviin. He
alkoivat pistellä häntä sinne tänne ja muutamassa minuutissa oli hän
niin nukutettu, että hänet vietiin kotiinsa kuin mikähän tavarapakka,
ja kolme lääkäriä seurasi häntä sinne. Eipä liene hauskaa katsella, kun
jotakuta sillä tavalla kotiin tuodaan.

Nuoren parin lähtiessä alkoi jo aamu koittaa; he olivatkin melkein
viimeiset kaikista. -- Minun Kaarleni sanoi kääntyessään vuoteella
kyljellensä, että ne oli ollut iloiset häät. Iloisetko? Kenties muille,
vaan ei suinkaan minulle. Minä näin auringon nousunkin, ennenkuin
vaivuin jonkinlaiseen huumaustilaan, eikä sitäkään kauan kestänyt,
sillä huolet ajoivat minut jo aikaisin ylös.

Noin kello yhdeksän läksin Emmiä katsomaan. Minun oli mahdoton
kauemmin viipyä kotona, sillä minusta tuntui, että jotakin kauheaa oli
tapahtunut. Ja niin olikin. Aavistukseni eivät ole minua vielä koskaan
pettäneet.

Kun soitin ja tyttö avasi oven, huomasin heti, ett'ei kaikki ollut
oikein, sillä kun kysyin: "Joko pääsee herrasväen puheille?" sain
vastaukseksi pitkäveteisen: "Kyllä kai. Rouva tohtoritar on ylhäällä."
-- Siis yksin. Minä ylös. Hyvänen, miten minä peljästyin, kun näin
Emmin! Vielä morsiuspuvussaan istui hän uudessa sohvassa itkien, niin
että sydän olisi voinut pakahtua. "No, hyvä lapsi, Emmi!" sanoin minä,
"mikä sinulla on?" -- "Voi, mamma! minä olen onnettomin olento koko
maailmassa." -- "No, onko hän sinua lyönyt?" -- "Kuka?" -- "Kuka muu
kuin miehesi, se teeskentelijä!" -- "Mamma, ei sanaakaan Fransista,
hän on itse hyvyys. Sinä loukkaat minua, jos häntä loukkaat." Sen
hän sanoi hyvin pontevasti ja lakkasi itkemästä. -- "No, lapsi mitä
sitte on tapahtunut?" -- "Sinun syysi se on, ihan sinun syysi?"
vaikeroi hän. -- "Jopa nyt jotakin!" ihmettelin minä. "Minäkö? Minunko
syyni? Mihin sitte? Senkö kiitoksen nyt saan, että koristin talonne
niin runollisesti?" -- "Tietysti sinä et mitään pahaa tarkoittanut,
vaan minkätähden ripsuit kaikki pomeransinesteellä?" vastasi Emmi
moittivaisesti. -- "Kuinka niin? Mitä hän sanoi?" -- "Kun tänne
tulimme, iloitsi hän suuresti kukista, jotka olivat rappusilla. Sitte
otti hän minua kiinni kädestä ja vei minut arkihuoneesen. Rakas, pikku
vaimoni, sanoi hän, tämä se nyt on meidän kotimme. Meidän kanssamme on
onni tullut tänne, ja me kyllä pidämme huolta, että se täällä pysyykin?
-- Hän veti minut syliinsä ja suuteli minua. Mutta yht'äkkiä hän sanoi:
Mistä se tulee tuo kiusallinen pomeransin haju? -- Me etsimme joka
paikasta. Viimein hän keksi, että makuuhuoneemme palmut ne niin kovin
tuoksusivat." -- "Pahastuiko hän?" -- "Ei, hän vain sanoi: Eihän se
äitisi ole pahaa tarkoittanut, vaan ulos meidän täytyy toimittaa nuo
kasvit." -- "Ja huusitko silloin piikaa?" -- "Emme suinkaan. Hän olisi
meitä vain häirinnyt. Minä kannoin itse Fransin apuna, niin että kaikki
joutuivat porstuaan. Se oli hyvin hauskaa ja me molemmat nauroimme
sille työllemme. Kun siitä pääsimme, ja hän sanoi, että olipa oikein
kaunista, kun hänellä oli semmoinen vaimo, joka ei työtä säikähtänyt,
silloin..." -- "No, mitä silloin?" -- "Silloin soitettiin ovella, ja
hänen täytyi mennä jonkun sairaan luo, joka on hyvin huonona." --
"Oliko sekin minun syyni?" -- "Minä palaan niin pian kuin mahdollista,
sanoi hän. -- Minä odotan, huusin minä jäljestä. Ja minä odotin, vaan
hän ei tullut. Minä kävelin edestakaisin pitkin lattiaa. Häntä ei
kuulunut. Minä katsoin kauan hänen työhuoneensa ikkunasta. Häntä ei
näkynyt. Minä kävin istumaan. Eikä hän vieläkään tullut. Silmistäni
rupesi valumaan kyyneliä, mutta minä hillitsin mieltäni ja ajattelin
kauneita sanoja, jotka pappi puhui Fransin ammatista. Minä päätin
tulla oikeaksi tohtorin vaimoksi, mutta se tuntui niin yliluonnollisen
vaikealta. Päästäkseni muihin ajatuksiin, otin kirjan selaillakseni."
-- "Noistako kirjoista?" -- "Tuon suuren. Ja kun sen avasin, näin
nyljetyn ihmisen. Minä aivan parkasin." -- "Ja minä hänelle kuitenkin
sanoin, että hänen piti toimittaa nuo vanhat, inhottavat kirjat pois
vinnille!" -- "Silloin minua rupesi pelottamaan. Ihan yksinäni noiden
kirjain kanssa, voi, miltä mielessäni tuntui!" -- "Lapsiparka. Tämä on
kauheata." -- "Puoli seitsemän lähetti hän noutamaan kalujansa ja oli
käskenyt sanomaan, että hänen täytyi tehdä leikkaus, kun niin pitkälle
ehdittiin. Eikä hän vieläkään ole sieltä palannut!" -- Hän kiihtyi
uudestaan itkeä nyyhkyttämään.

Kuluipa kotvanen aikaa, ennenkuin sain lapsi raukan rauhoitetuksi. Minä
autoin häntä aamupukuun ja sain hänet kehoitetuksi käymään vähäksi
aikaa levolle. Viimein hän taipui, ja kun nuoruus vaatii unimittansa,
nukkui hän pian.

Hänen vaivuttuaan syvään uneen hiivin minä ulos ja tarkastelin yökellon
lankaa. Se oli hyvin tavallinen purjelanka. "Mitä sinä huolit tohtoria
odottamaan?" sanoin itsekseni. "Siitähän vain tulisi ikävä kiista
hyljätyn häämatkan ja noiden kirjojen tähden. Mene ennemmin matkaasi,
Vilhelmiina!"

Vaan ennen lähtöäni etsin Emmin ompelupöydältä sakset ja leikata
nipsautin yökellon langan oven luota poikki.

"Kas niin", ajattelin minä, "nyt soittakoot kylliksensä?"



Häiden jälkeen.


Vaikka kuinka hyvin koettaisi tehdä, niin harmista ja ikävyyksistä ei
kuitenkaan selviä; ne ovat ihan kuin synnynnäiset.

Poliisiluutnantin rouva oli eräässä seurassa sanonut liiaksi
ylvästelemiseksi meidän häittemme pitoa englantilaisessa ravintolassa;
sen minä kyllä saatoin antaa anteeksi, kun tiedän, että hän on kasvanut
hyvin niukoissa oloissa. Mutta hän on myöskin sanonut, että maljassa
oli enempi seltteriä kuin samppanjaa, ja se oli ilmeinen loukkaus.
Kaikki oli parasta lajia, sillä milloin minä jotakin tarjoan, tarjoan
minä aina hyvää. Kyllä minä voin milloin hyvänsä näyttää hänelle
rätingit. Ja muuten tahtoisin tietää, olisiko niitä yhtätoista tohtoria
saatu niin iloisiksi paljaalla seltterillä.

Mutta tämä oli vähäpätöistä. Suuremman harmin minulle tuotti Krausen
rouva ja suurimman eno Fritz.

Minä olin Krausen rouvaa kieltänyt tuomasta kanssansa pikku Edvardia,
koska häät eivät suinkaan ole lapsia varten. Mutta osoittaakseni
hänelle, ett'en ollut tyly, pyysin häntä lähettämään Edvardinsa
meille seuraavana päivänä saamaan leivoksia ja muuta hyvää, mitä
aamiaispäivällisistä oli jäävä tähteeksi.

Jos sillä rouvalla olisi ollut vähäkään aistia, niin olisi hän sanonut:
"Kiitän ystävällisyydestänne, mutta enhän minä voi poikaa lähettää
teille heti häiden jälkeisenä päivänä." -- Mutta siihenpä olisi älyä
tarvittu.

Siispä Edvard tuli. Kun Bettillä ei ollut lainkaan halua ruveta
puuhailemaan hänen kanssansa, täytyi minun siihen ryhtyä, ja kun hänen
ikäisensä pojat ovat hyvin ahneet, kuin sudenpennut, toimitin minä
hänelle vatsan täytettä.

Hyvinpä hänelle näkyi maistuvankin kaikki, mitä minä panin eteen,
suklaa ja tortut ja koko talrikin täysi leivoksia, josta me olisimme
vielä monta kertaa maistelleet. Kun hän ne kaikki sai ahmituksi, kysyin
minä: "Pitääkö tätin vielä leikata sinulle suuri, kaunis palanen
vehnäleipää?" -- "Ei", sanoi hän, "en minä jaksa syödä vehnäleipää." --
"Kaataako täti vielä toisen kupin suklaata?" -- "Et sinä olekaan minun
tätini", sanoi hän nauraen. -- "Sanoithan minua ennen aina tätiksi."
-- "Niin, pienenä", vastasi hän. "Mamma kielsi minua sanomasta kaikkia
tätiksi; niin sanovat vain hyvin pienet ja tyhmät pojat. Mutta..."
-- Hän vaikeni äkisti. Maltahan, ajattelin minä, tässä on salaisuus,
ja kysyin levollisesti: "No, mitä mutta?" -- "Voisithan päästä minun
tätikseni, kun häät tulevat. Silloin minäkin olen häissä." -- "Häätkö?
Kenenkä häät?" Hän nauroi. "No, Edvard, sanohan toki. Kenenkä?" -- "Oh,
miten tyhmä olet; etkö edes sitä tiedä?" -- "Sano jo; en minä arvaa
mitään." -- "Huh, miten utelias olet. Nyt et saa mitään tietää." -- Ja
se vekkuli irvisti niin hävyttömästi, että sormiani syyhytti, mutta
minä hillitsin mieleni, sillä nyt tahdoin heti paikalla saada selon,
oliko heidän todellakin onnistunut kietoa pauloihinsa eno Fritz, niin
sivistynyt kunnon mies ja vasta paraassa ijässä, niin että hän voisi
saada miten arvokkaan morsiamen hyvänsä? -- "Edvard", sanoin minä,
"syötkö mielelläsi vaapukkasylttyä?" -- "Etpä sinä kuitenkaan anna sitä
minulle." -- "Annan." -- "Vaan en minä kuitenkaan sano mitään." -- Jos
minä olisin totellut luonnollista tunnettani, niin olisin nyt ajanut
pojan ulko-ilmaan, ja sepä se olisikin nyt ollut ainoa oikea keino,
mutta sokeudessani minä kuitenkin toin vaapukkasylttyä. Se oli jo
toisvuotista ja jotenkin pilalle käynyttä.

"Sanopas nyt", aloin minä puhella päästäessäni auki lasipurkin suuta,
"käypikö eno Fritz useinkin teillä?" -- "Äsken hän vasta siellä oli."
-- "Viipyikö hän kauan?" -- "En minä tiedä." -- "Te kaiketi iloitsette
hyvin hänen tulostansa?" -- "En minä niinkään, hän on aina niin paha
minulle." -- "Se ei ole hyvin tehty. Mutta pappa kyllä iloitsee hänen
käynnistänsä?" -- "Pappa iloitsee, kun mamma niin tahtoo." -- "Ja täti
Eriikka, mitä hän sanoo?" -- "Hänen täytyy aina panna ylleen paras
pukunsa." -- "Sinä kaiketi rakastat hyvin täti Eriikkaa?" -- "Kyllä,
kun minä pääsen myöskin häihin." -- "Siitä minä kyllä pidän huolen,
että sinä pääset." -- "Sitä en usko, muutenhan minä olisin nytkin
päässyt. Vaan mamma sanoi, ett'et sinä tahtonut." -- "Te kaiketi
puhutte jo paljonkin häistä?" -- "Enpä tiedä." -- Nyt oli hän jo
nuollut kaiken syltyn talrikista. -- "Kyllä sinä sen tiedät varsin
hyvin, vaan vie sinä terveisiä mammallesi ja sano: että ensiksikin eno
Fritz ei vielä ollenkaan ajattele naida ja että toiseksi mammasi tekee
pahoin, kun lörpöttelee häistä, joista ei koskaan tule mitään. Eno
Fritz on kohtelias jokaiselle naiselle, tarvitsematta silloin heti olla
puhetta häistä. Ja luullakseni olet nyt sinäkin kylläinen, niin että
voit mennä kotiisi."

Oikein tuntui helpommalta, kun se veitikka läksi. Ei hän edes
kiittänytkään; mutta sitähän ei sovikaan vaatia semmoiselta
kasvatukselta, jossa isä on täydellinen nolla ja äiti antaa poikansa
tehdä, mitä suinkin tahtoo.

Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun Krausen rouva jo tulla nelisti meille
ja tempasi kelloa, niin että olisi luullut koko Berliinin olevan
häviämässä.

Hän sanoi tulleensa vain pistäymältä, mutta hänen piti saaman puhua
suunsa puhtaaksi. "Olkaa hyvä, käykää istumaan!" sanoin minä. -- Ja
silloin alkoi sanatulva. Hän oli aina suuresti kunnioittanut minua,
vaan se ei hänestä ollenkaan ollut hyvin, että minä kutsuin toisten
ihmisten lapsia, kyselläkseni heiltä, mitä toisten ihmisten perheissä
tapahtuu. Mitä hänen talossaan tapahtuu, tietäköön ken hyvänsä, mutta
hän ei antanut itsellensä lähettää oman poikansa kautta hyviä neuvoja.
-- Minä sallin hänen puhua loppuun asti, sillä mahdoton oli saada
sanaakaan sopimaan väliin; hänen puhekoneensa kävi kuin hammasharja
suussa. -- "Hyvä rouva Krause", sanoin minä, "kellekä johtuisikaan
mieleen toisia ihmisiä neuvoa, mutta ettehän siitä saata minua
moittia, ett'en minä halua, että nuorempi veljeni naitetaan kenen
kanssa hyvänsä." -- Sitä ei ole aiottukaan ja minulle pitäisi olla
yhdentekevä, mitä pukua hänen vieraansa milloinkin käytti. Siitä minun
ei tarvinnut olla huolissani.

Kukapa siitä olikaan huolehtinut? -- "Juuri te, hyvä ystävä, Edvard
kertoi minulle kaikki, sillä lapsella on niin hyvä muisti." -- Tottapa
poika oli silloin pannut omiansa. -- Mitenkä minä voin semmoista
sanoakaan. -- "Hän se puhui paraasta leningistä!" sanoin minä
pahastuen, "enkä minä." -- "Sekö viaton lapsi, kuinka semmoiset asiat
sille johtuisivat mieleenkään?" -- "Olenko minä sitte valehdellut?" --
"Sitä minä en sano... Mutta te olette antaneet lapselle vaapukkasylttyä
ja siltä urkkineet ja sille kenties mitä kaikkea kertoneet, ja nyt
minun serkkuni istuu ja itkee ja on ihan menehtyä. Te olette sen
tyttö-raukan saattaneet yksiin puheihin veljenne Fritzin kanssa... nyt
on hänen kunnian-asiansa naida tyttö."

Minä olin kuin puusta pudonnut. Pari kolme kertaa täytyi minun
hengähtää, ennenkuin sain sanaa suustani. "Mitä? Minäkö? Ei, hyvä
ystävä, Te sitä liittoa tahdotte. Te sitä olette puuhanneet." --
"Älkää luulkokaan!" -- "Mitenkä sitte Edvard sen tiesi?" -- "Taivas
tietköön, mitä kaikkea te siltä viattomalta lapselta olette kyselleet."
-- "Mutta hän kuitenkin sanoi pääsevänsä häihin, kun Eriikka ja eno
Fritz..."

"Vai niin!" Ja se kuului niin pitkältä kuin Kuninkaankatu ja
Myllerinkatu yhteensä. "Siinä ihan erehdytte. Lapsi olisi tullut niin
mielellään Emmin häihin, mutta kun sitä ette lainkaan sallineet,
lohdutimme me sitä pienoista, luvaten, että hän pääsee täti Eriikan
häihin." -- "Vai niin! Ja kenenkä kanssa, jos saan kysyä?" --
"Kenenkäkö kanssa? Se oli samantekevä, kunhan vain Edvard rauhoittui.
Nimiä ei mainittu. Oletteko te panneet pojan suuhun jonkin nimen? Me
olemme hyvin varovaiset semmoisissa asioissa."

"Mutta Edvard sanoi tietävänsä kaikki, vaikka ei vain tahtonut mitään
sanoa..." -- "Senkö verran te lapsia tunnette? Monestihan ne pikku
sielut sanovat leikillä: minä tiedän, mitä sinä et tiedä, eivätkä
kuitenkaan tiedä niin mitään. Edvardhan onkin aina niin sukkela. Ei,
hyvä ystävä, ei lasten puheihin ole luottamista; sentähden teidän ei
olisi tarvinnut lähettää lasta myöten minulle hyviä neuvojanne. Ja
mitä minun serkkuuni koskee, niin on teidän veljenne tietysti tekevä
kunniansa mukaan. Siitä minä puhun hänen kanssansa." -- Ja hän läksi
imelästi hymyillen.

Pitääkö minun nyt vielä kertoa, mikä kahakka minulla oli eno Fritzin
kanssa samana iltana? Krausen rouva oli käynyt hänenkin luonansa,
suoraa päätä nelistänyt sinne, ja Fritz tuli sen mukaisella tuulella.
Näköään oli hän jotenkin levollinen, mutta kulmakarvat olivat
hyvin lähellä toisiansa, niin että hänen kyllä näki olevan hyvin
suutuksissaan. "Mitäs sanot, Vilhelmiina", kysyi hän, "jos nyt heti
menen kosimaan? Seurustellut olen kyllä hänen kanssansa, sen tunnustan,
vaan en itseäni mihinkään sitoutunut; nyt on asia toisin." -- "Onko hän
sinusta siis sopiva?" -- "Parempikin kuin vain sopiva, mutta naida en
ollut vielä suinkaan päättänyt." -- "Entä nyt?" -- "Rouva Krause sanoo
hänen olevan tuskissaan loruista. Hän on loukkautunut ja kärsii. Voinko
minä sitä sietää?" -- "Oletko sen sitte nähnyt?" -- "En, vaan rouva
Krause sanoi." -- "Hän valehtelee." -- "Vilhelmiina!" -- "Puolusta
sinä vain heitä. Koko se perhe valehtelee; rouva, se kelvoton poika,
isä... ei, hän ei, hän onkin vain yömyssy." -- "Ja Eriikkako myös?" --
"Fritz, tee minulle mieliksi, älä käytä hänestä niin tuttua puhetapaa.
Ajattelehan toki tulevaisuuttasi... Hänellä ei ole ropoakaan!"

"Minä ansaitsen enemmän, kuin me yhteensä koskaan tarvitsemme." --
"Fritz? ethän todella ajattele tuota... tuota..." -- "Ei sanaakaan
enää, Vilhelmiina. Minä olen itsenäinen mies ja teen, mitä tahdon. Jää
hyvästi!"

Hän meni.

Toisena päivänä odotin ilmoitusta eno Fritzin kihlauksesta, vaan sen
sijaan kuulin, että se Eriikka oli yhtäkkiä lähtenyt kotiinsa. Kuka
tästä pääsee hullua viisaammaksi? Jos kysyn eno Fritziltä, vastaa hän
kylmästi hymyillen: "Anna ensin vaapukkasylttyä, sitte saat kuulla
kaikki." -- Mutta ensi talvena panen minä toimeen seuranäytelmiä,
ja silloin minä kyllä niin asettelen, että eno Fritz unhottaa tuon
neitisen.

Kuten sanottu, huolista ei pääse ennen häitä eikä jälkeenkään.



Ensi pidot.


Ihan luonnollista on, että nuori aviopari ensi hyväilyjen ja
suutelujen jälkeen rupeaa hankkimaan seurapiiriä; että olisi jotakin
vaihettelua olemuksen yksitoikkoisuudessa. Mitäpä varten olisikaan
talossa uudet huonekalut, ruokapöytä koneineen, valkopohjaiset ja
sinikirjaiset posliinit, hienot pöytäliinat, oikeat gotilaistuolit ja
muut kaikki, ell'ei niitä saisi näyttää ihmisille? Eiväthän tohtori
ja Emmi kuitenkaan voi yksin vieriskellä koko tusinalla tuoleilla,
katsomattakaan sitä kohtaa, että ne ovat oikeat kidutuskoneet, jotka
tuntee ristiluissaan vielä kolmen päivän kuluttuakin, kun niissä on
niin jyrkät selkälaudat.

Minä en suinkaan ole kerskaamiseen taipuvainen, mutta voinpa kuitenkin
sanoa, että Emmi on saanut kasvatuksen, jota ei tarvitse hävetä.
Koulussa oppi hän ihanteelliset asiat, niinkuin klassikot, kasviopit
ja piirustukset, köyhän, leskeksi jääneet hallitusneuvoksettaren
luona hienot käsityöt ja kotona käytölliset asiat; luullakseni niitä
lihapalleroita, joita tekemään Emmi on kotona oppinut, ei tohtorin
tarvitse sanoa sopimattomaksi ruoaksi. Minun Kaarleni syö niitä hyvin
mielellään, ja tietysti pannaan niihin vähä leipää sekaan.

Vierasten pitoon kuitenkin tarvitaan pitkä kokemus; sentähden minä
katsoin olevani velvollinen auttamaan lastani neuvoilla ja työllä,
sillä vaikka tohtori ei pidäkään lukua, mitä muut sanovat, niin
minulle ei lainkaan sovellu, että perästä puhuttaisiin kemuja
onnistumattomiksi. Siitä tulee häpeä aina äitin niskoille.

Ensin oli ajateltava, ketä kaikkia piti kutsua. Me saimme
kaksikolmatta, välttämättä kutsuttavaa, mutta se ei käynyt päinsä,
koska oli vain kaksitoista tuolia, niin että täytyi jakaa. Tohtori
sanoi jakavansa heidät vanhempiin ja nuorempiin ja alkavansa
nuoremmista. Toisin sanoen merkitsi se: "Rakas anoppi, teille ei tällä
kertaa keitetä."

Minä vastasin sen verran hymyillen, kuin vielä saatoin: "Aivan niinkuin
tahdotte; sitte meidän ei tarvitse pitää niin suurta puuhaa." -- Hän
vastasi ei suinkaan tahtovansa kitsastella, kunnon illallinen piti
oleman ilman ylellisyyttä, vaan ei rahtuistakaan yli varojen. --
"Mitä sitte esimerkiksi?" kysyin minä. -- "Rapuja", sanoi hän, "ne
ovat vielä oivallisia ja hyvin huokeita, kun enimmät ihmiset luulevat
rapuajan loppuvan elokuussa." -- "Hyvä", sanoin minä, "huokeita rapuja
siis. Ja mitä muuta?" -- "Hanhipaistia", arveli Emmi. -- "Hanhi on
liian kallis eikä kuitenkaan riitä", sanoi tohtori, "vasikkapaisti
on runsaampi, varsinkin jos laitetaan runsaasti kasteketta ja paljo
perunoita sen kanssa", -- "Liian paljo perunoita ei ole sievää",
uskalsin minä huomauttaa. -- "Kelle ne eivät ole kyllin sievää, hänen
ei tarvitse niitä syödä", sanoi tohtori. -- "Entä jälkiruoka?" kysyin
minä. -- "Jotakin puuroa riisijauhoista", määräsi tohtori, "se riittää
paraiten." -- "Miksi ei yhtä hyvin ruisjauho-puuroa piimän kanssa?"
sanoin, leikillä torjuen tohtorin esitystä. -- "Voipihan jokainen
laittaa vaikka sitäkin, miten kukin tahtoo", sanoi hän. -- Ei, siinä
talossa ei tahdota ymmärtää kenenkään sanoja.

Kotona kysyi mieheni tämän valmistavan istunnon päätöstä. "Kaarle",
sanoin minä, "hyvin säästäväisesti ne siellä rupeavat elämään, vaan
riisijauho-liistarin minä kyllä vielä poistan. Ei minun tyttäreni saa
itseään häväistä."

Emmi, se viaton lapsi, oli ylen onnellinen ensimäisten pitojensa
ajatuksesta ja tyytyi sentähden kaikkeen, mitä tohtori määräsi,
sillä kun hänelle sanoin, että ainakin piti torttuja tarjottaman,
vastasi hän jo keittäneensä niitä koetteeksi ja miehensä huomanneen
ne erinomaisiksi, varsinkin kun suuren padan täysi tuli maksamaan
vain kahdeksankymmentä penninkiä. -- "Oletko siihen lukuun munatkin
ottanut?" -- Emmi sanoi torttujen tulevan hyviksi ilman munittakin. --
Minulla ei siellä ollut enää mitään tekemistä.

Hyvin huolissani minä sentähden odottelin tuota pitojen päivää. Kaarle,
minä ja Betti olimme myöskin kutsutut; niin paljo säädyllisyyttä oli
tohtorilla kuitenkin, ett'ei jättänyt vaimonsa omaisia syrjään. Lisäksi
olivat he vielä kutsuneet Weigeltit, herra tohtori Paberin, asessori
Lehmannin rouvineen, herra Kleinesin ja neiti Kulecken. Tuolitusina
tuli tarkalleen täyteen.

"Mitä ihmettä te Weigelteillä teette?" kysyin minä Emmiltä, kun
iltapäivällä yhdessä katoimme pöytää. -- "Herra Weigelt on kyllä
vähän ikävä", vastasi Emmi, "vaan Frans sanoo hänen pelaavan hyvästi
skaattia." -- "Skaattiako?" huudahdin minä hämmästyen. -- "Niin juuri,
heitä on nyt paraiksi kahteen pöytään." -- "Ja mitä naiset sitte
tekevät, kun herrat eivät kuule eivätkä näe mitään muuta kuin tuota
tyhmää peliänsä?" -- "Sentähden juuri kutsuttiin neiti Kulecke, hän saa
lukea meille jotakin, sillä hänellä on merkillinen ääni." -- "On kuin
korpraalilla", sanoin minä äreästi.

Kello kahdeksan tulivat ensimäiset, se on: me Buchholzit olimme jo
vähän aikaisemmin siellä, ottaaksemme hätätilassa vastaan vieraita.
Kieltämättä oli asunto varsin loistava.

Kaikki uutta ja siistiä, lehtikasvia ikkunoissa, kukkakori
sohvapöydällä, lamput kirkkaat ja Emmi vähän arkana kuin nuori
keijukainen odottelemassa vieraitansa.

Weigeltit tulivat jotenkin kömpelösti juuri minuutilleen. Emmi tervehti
Augustaa sydämmellisesti, ja herra Weigelt sanoi osaavansa pitää
suuressa arvossa sitä onnea, että Augusta ja hänet oli kutsuttu.
Tietysti oli hänellä nytkin semmoinen kaulaliina, kuin ei kukaan muu
enää käytä. Sitte tuli neiti Kulecke ja selitti passo-äänellään, että
asunto oli erinomaisen runollinen. Tohtori Paber, joka sitte tuli,
lausui, kuten sivistynyt mies ainakin, muutamia kohteliaita sanoja
minulle ja kehui minun merkillisesti nuorentuneen siitä asti, kun
viimeksi olimme yhdessä.

Asessori Lehmann, tohtorin paraimpia ystäviä, oli frakkiin pukeutunut,
vaikka kaikilla muilla oli vain mustat nutut; siitä tohtori häntä
vähän pilkkaili, niin että hän joutui vielä enemmin hämilleen, kuin jo
tullessaan oli. Ei rouvakaan juuri suutansa avannut.

Herra Kleines tuli viimeksi, kädessä heleänpunaiset hansikkaat, niin
että olisi luullut hänen tulevan suoraa päätä verimakkaran teosta;
mihin seurapiireihin hän nyt tuolla tavalla tahtoo vaikuttaa!

"Kas niin", sanoin minä Emmille, "nyt panemme ravut kiehumaan,
vieraathan jo ovat koossa. Pysy sinä vain vierasten luona..."

"Ovatko ne kaikki ravut tuossa?" kysyin minä tytöltä kyökissä. "Ovat
kyllä, rouva!" -- "Eivät ne riitä." -- "Onhan sitä paistiakin ja
jäljistettä." -- "Missä on jälkiruoka?" -- "Tuolla kahverissa." -- Minä
otin kynttilän ja menin kahveriin. Oikein, siinä oli kolmekin vatia
puuroa. Minä maistoin: ei mitään voimaa eikä mehua: yhtä hyvin olisi
voinut ikkunanruutua nuolaista. "No niin", ajattelin minä, "hänhän sen
niin tahtoo."

Päätäni pudistellen katsoessani noita puurovateja kuulin nurkasta
rapinaa ja napsetta. "Mitäkähän siinä on?" ajattelin ja vein kynttilän
lähemmäksi. Korista se ääni kuului. Ja mitä siinä oli, kun kantta
kohotin? Rapuja ja mimmoisia jättiläisiä!

"Täällähän on vielä rapuja!" huusin minä äreästi kyökkiin, "vaikka
te sanoitte, ett'ei ollut enempää." -- "Antakaahan niiden olla,
rouva, ne herra itse valitsi huomeiseksi, ja ne pitää keittää hänelle
aamiaiseksi!" -- "Ensin pidetään huolta vieraista", vastasin minä ja
yritin kaatamaan löytämiäni rapuja kattilaan, mutta se hävytön tyttö
asettui hellan eteen ja torui: "Tähän minä en laske ketään, en, vaikka
itse paholaisen anoppi tulisi!" -- "Sepähän nähdään", sanoin minä ja
läksin Emmiä noutamaan. Tohtori se puhui tuon tytön suusta, sen minä
huomasin liiankin hyvin; mutta sen puolen ei pitänyt pääsemän voitolle,
Emmin tuli auttaa minua. Emmi tuli mielellään, kun minä häntä kutsuin
ulos. "Lapseni", sanoin minä porstuaan päästyämme, "teidän piikanne
minua vast'ikään hirveästi loukkasi; joko hän nyt polvillansa pyytää
minulta anteeksi taikka lähden minä heti paikalla pois talostanne."
-- "No, mamma, mitä sitte on tapahtunut?" -- Minä kerroin kaikki. --
"Sinähän sitte aloit." -- "Mitä? Rupeatko sinä puolustamaan tuota
elukkaa?" -- "Ei hänessä vielä tähän asti ole ollut vähääkään moitteen
sijaa." -- "Sinä erotat hänet heti paikalla." -- "Mahdotonta; hän
on todellakin niin kelpo tyttö, me olemme ihan tyytyväiset häneen."
-- "Vai niin, sinä siis luovut ennen omasta äitistäsi kuin tuosta
nenäkkäästä letukasta? Olkoon menneeksi!"

Juuri silloin tuli ulos tohtori, jonka mielestä ravut liian kauan
viipyivät. Eivätkä ne vielä edes olleet kattilassakaan. "Herra
tohtori", sanoin minä ryhdikkäästi, "te ette suinkaan salli, että
minua teidän talossanne loukataan." -- "En, tietysti en!" vastasi hän.
"Tulkaa vain pois saliin. Ei kukaan ole teille tekevä vähintäkään
pahaa." -- Luuliko hän leikin parantavan niitä haavoja, jotka tuo
piian hirviö oli mieleeni iskenyt? Minä katsoin olevani velvollinen
selittämään hänelle kaikki ihan tarkkaan, miten olin kuullut rapujen
rapisevan, miten tuo hävytön piika tietysti oli valehdellut, miten
minulla oli syytä pahastua, miten hän asettui hellan eteen ja miten
raa'asti hän puhutteli minua. Ja mitä tohtori sanoi? "Se on vain
ulkonaista, hyvä anoppiseni. Älkää olko tuommoinen nyt, vaan tulkaa
pois vierashuoneesen." -- "En", sanoin minä, "joko piika menee
taikka lähden minä!" -- Emmi oli ihan neuvoton, tohtori koetti häntä
lohduttaa, ja kyökistä kuului, mitenkä se keitto-käärme rämisteli
pannuja ja hellanrenkaita, niinkuin olisi siellä puoli tusinaa
ihmissyöjiä, hurjistuneita raakalaisia pauhaamassa. "Tuosta kuulette,
miten hän raivoaa", sanoin minä, "ja semmoista kärsitte te talossanne.
Onpa tämä hyvä järjestys."

Nyt tuli minun Kaarleni ulos katsomaan, mihin me kaikki jäimme. "Kello
on jo lähellä yhdeksää", sanoi hän, "meillä on aika nälkä." -- Minä
kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, mitä piika oli sanonut, mitä
Emmi sanoi, mitä tohtori sanoi ja mitä minä sanoin. -- Kaarle mietti
vähäsen. "Vilhelmiina", sanoi hän sitte levollisesti, "älä turmele
nuorilta ensi pitoja. Älä sekaudu heidän asioihinsa; tiedäthän, kun me
olimme nuoret, ei silloin meilläkään käynyt kaikki täsmälleen, niinkuin
sittemmin. Mehän olemme kaikki vain hyviä ystäviä ja katsomme vähemmin,
miten täydellistä kaikki on, kuin, miten mielellään tarjotaan." --
"Ja pannaan suurimmat ravut pois itseään varten toiseksi kerraksi",
vastustin minä. -- "Vilhelmiina, me olemme täällä vieraina. Minä
pyydän, ole nyt järkevä." -- Ja hän otti minua käsivarresta ja talutti
vierasten seuraan. Emmi meni itse kyökkiin.

Vierasten huoneessa oli hiljaista kuin hautajaisissa: yksin herra
Kleinesin leikkeihinkin hymyiltiin vain kohteliaisuudesta. Kovasti ei
kukaan muu nauranut kuin hän itse. Tietysti oli kaikilla aika nälkä,
sillä semmoiset ihmiset kuin Weigeltit säästävät päivällistänsä, kun
tietävät iltasilla saavansa jotakin. Niinpä kun Emmi tuli sanomaan,
että illallinen oli valmis, tuntui se oikealta vapahdukselta.

Tohtori talutti asessori Lehmannin rouvan, asessori rouva Weigeltin,
herra Kleines minun Bettini, Kaarle Emmin, herra Weigelt neiti Kulecken
ja tohtori Paber minut.

Ne pari rapua saatiin pian syödyksi. Emmi söi yhden ja minä en yhtään,
että edes vähänkin jäisi muille vieraille. Tohtori puolestaan söi kuin
mies ja kiitteli niitä varsin suolaisiksi ja hyviksi.

"Nämä ovat kaiketi ihan viimeiset tänä vuonna, Frans?" kysyi tohtori
Paber, ottaessaan minun pyynnöstäni vielä yhden vadilta, jokahan oli
tullut melkein tyhjänä pöydällekin. -- "No, hyvä Paber", vastasi
tohtori, "niin paljoa tietysti ei enää ole kuin kesällä. Mutta niinpä
ei myöskään tule syömään liiaksi, vaan voi syödä vielä muutakin, mitä
jäljestä tulee."

"Terveellisempää se on", todisti tohtori Paber. -- "Oh", sanoin minä,
"onpa ihmisiä, jotka syövät pari- kolmekymmentä yhdeksi aamiaisekseen."
-- Sitä epäilivät sekä tohtori Paber että Emmin puoliso. -- Vaan minä
tiesin, mitä tiesin. -- Aika teeskentelijä!

Sitte tuli vasikkapaisti; Emmin olisi pitänyt sanoa hänelle, ett'ei
se suinkaan riitä meille kaikille, kun se hänenkin himoruokaansa on.
Parempi se kuitenkin oli, kuin minä odotin, kasteketta vain oli liian
paljo ja heikkoa. Ja semmoista piikaa vielä suvaitaan talossa! Tohtori
Paber esitti ensimäisen maljan, kun tohtori ensin oli tavan mukaan
sanonut vieraitaan tervetulleiksi. Hän puhuu sangen hyvin, mutta eipä
hänellä ollut tarkkaa selkoa asioista, sillä hän toivotti nuoreen
taloon onnea ja rauhaa, nimi kuin tähänkin asti. Onnen toivotukseen
minä kyllä yhdyin, sillä enhän minä mikään peto ole, mutta rauhaa, se
sai sydämmeni raikkaasen ivanauruun. Vai rauha, kun on semmoinen velho
piikana! Todellakin naurettavaa!

Herra Kleines piti sitte runomitallisen puheen, josta jokainen sai oman
osansa. Minusta hän lausui: "Anopeista aina vain on kiusaa, niihin emme
lue rouva Vilhelmiinaa." Kaikki nauroivat sille, paitsi herra Weigelt
ja minä. Weigelt oli nauramatta sentähden, että hänellä juuri oli suu
täynnä perunoita, ja minua tuo sepustus loukkasi. Onko runous vain sitä
varten olemassa, että saisi ihmisiä loukata? Tekikö Lessing koskaan
sillä tavalla? Ei, hän oli suvaitsevainen! Jos herra Kleines olisi
mennyt kyökkiin ja runoillut piialle, se minulle olisi ollut mieleen;
piika kyllä olisi maksanut runoilupalkan, niin että olisi tuntunut.
Mutta minä olin vaiti ja kärsin.

Hyvin käsitettävästi minusta sellaisella mielellä ollessani
riisijauho-laitos ei maistunut. Vaan herra Kleines söi sitä niinkuin
oikea saksalainen runoilija, joka on päästänyt auki nälkävyönsä, kuten
tohtori Paber sattuvasti huomautti, jonka miehekäs makuaisti myöskin
vastusteli tuota limaista lasten ruokaa. -- "Tämä ruoka on maultaan
niinkuin se tyhjä, josta maailma luotiin", sanoin minä. -- "Aivan
samoin minäkin ajattelin", vastasi hän, "vaikk'en uskaltanut lausua
ilmi." -- Yleensä täytyy minun sanoa, että tohtori Paber arvostelee
hyvin ja on sangen sivistynyt, ja jos Betti häntä miellyttäisi,
niin minä en suinkaan häntä estelemisillä karkoittaisi, vaikkapa en
myöskään suorastaan kehoittaisi. Ken nyt vielä ei ollut kylläinen,
voi käydä käsiksi voileipään ja juustoon, joka jo oli itsestään pois
matelemaisillaan. Vaikka se juusto oli perin kiusallinen muiden
haistimille, söi hän, tuo vävy-tohtori, sitä erinomaisella halulla.

Niinkuin kaikella on loppunsa, niin päättyi nyt tämäkin ateria, paitsi
jälkiruoka, jota olisi vielä riittänyt talonpoikaishäihin, joissa,
kuten tietty, syödään kolme päivää.

Illallisen jälkeen istuutuivat herrat pelipöytiin ja me naiset jäimme
yksin. Asessorin rouva oli tällä välin sulanut ja kertoi nyt koko
joukon varsin hauskoja juttuja ja osasi tehdä niin sieviä temppuja
tulitikuilla, joita koetettiin turhaan arvaella, niin että meillä oli
kyllin hauskaa.

Herrat pelasivat innokkaasti ja joivat Pazenhofin olutta. Kun
kaikkien tuopit tyhjenivät, pidettiin yhteinen täyttämis-väliaika,
ett'ei liiaksi aikaa kuluisi hukkaan, kuten tohtori Paber sattuvasti
huomautti. Semmoista väliaikaa käytti nyt hyväkseen neiti Kulecke,
joka jo kauan oli kadehtinut sievää pikku asessorinrouvaa, ja rupesi
herroillekin sanelemaan runoelmia.

Hän asettui oveen molempien huoneiden välille ja alkoi; meiltä rupesi
heti selkää karmimaan. Hän oli näet valinnut kappaleen, jossa jo
ihan alussa nuori sotilas kaatuu ja sittemmin verissään yöllä tulee
kummituksena morsiamensa luo ja sanoo, että jos hän vielä itkee verisiä
kyyneleitä, niin hänen täytyy uida veressä arkussansa ja siihen
auttamattomasti hukkua. Herra Kleines oli nopeasti vetänyt toiseen
käteensä punaisen hansikkaan ja tarttui neiti Kulecken huomaamatta
sillä verikädellään pihtipieleen, niin että Augusta Weigelt kalpeni
kauhistuksesta, varsinkin kun neiti Kulecke osasi passo-äänellään
matkia kummituksen ääntä liiankin luonnollisesti. Herrat osoittivat
vilkasta hyväksymistä, vaikka ainoastaan hyvin lyhyeen, ja istuutuivat
sitte jälleen pelaamaan.

Pikku asessorinrouvan iloisuus oli kuitenkin kerrassaan haihtunut
ja samoin meidän muidenkin, jos minä puolestani voin puhuakaan
ilosta; niin että me kaikki olimme hyvillämme, kun peli viimeinkin
päättyi. Tohtori oli voittanut ja antoi rahansa Emmille, kuten hän
aina tekee, ja Emmi pisti ne säästölaatikkoon vastaisen varalle.
Sillä se tohtori tietysti vain tahtoo lepyttää Emmiä siitä, että hän
istuu skaatti-toveriensa luona sivu puolen yön. Jos minä olisin Emmin
sijassa... vaan mitäpä minä rupean antamaan hyviä neuvoja, kun siinä
talossa kuitenkin tahdotaan vain pyrkiä erilleen minusta.

Kello kahden paikoilla läksimme me kaikki. Piika seisoi kynttilä
kädessä ovella juomarahoja kokoamassa. Minä astuin ylevästi tuon
kyökkihirviön ohitse, enkä edes katsahtanutkaan häneen. Kyllä hänen
pitää kokeman, mitä merkitsee kapinoiminen äitiä vastaan, kun
tyttärellä on ensimäiset pidot. Perästäpähän kuuluu!



Eno Fritzin joulu.


Te olette varmaankin ihmetelleet, miksi eno Fritz ei ollut tohtorin
ensi pidoissa, vaikka he muuten ovat niin hyvät ystävät tuon
kelvottoman skaatti-pelin tähden; mutta kyllä siihen oli omat syynsä,
joiden tähden hän jäi ravuitta. Eno Fritz oli näet matkalla.

Kauppiaan matkustaminen ei ole mitään ihmeellistä, varsinkaan silloin,
kun joulu on tulossa, jolloin ostajille pitää levitellä uutta eteen.
Berliinissä pitääkin nyt oleman kaikki siistiä ja sievää, ja sentähden
kaikki, joilla suinkin on varaa, pitävät omaa arkkitehtia, jolta
kysyvät neuvoa, ennenkuin mitään ostavat, ja joka katsoo joka asiaa
mallikirjoistaan. Minä vain olen utelias tietämään, milloinkahan
perheen-isät vetävät nutun sijasta yllensä rautahaarniskan, ollaksensa
huonekalujen mukaiset. Ja mihinkä pitää kauppiaan paneman ne tavarat,
joita ei tunnusteta sieviksi? Pois kaikki semmoiset ulkomaille, sinne,
missä taideteollisuus vielä ei kukoista ja missä vielä tyydytään
messinkisiin sylkilaatikkoihin. Eno Fritzin matka ei siis suinkaan
ollut tavaton. Päinvastoin oli hänen ammatti-intonsa hyvinkin arvokas,
sillä toimeliaisuus on paras keino tyhmyyksiä ja ajattelemattomuuksia
vastaan. Vaan voipa pettyäkin.

Minä jo luulin sen Eriikka-asian kerrassaan unhottuneen. Krausen
rouva kyllä tahtoi väkisin kihlata eno Fritzin ja oman serkkunsa,
vaan kun hän ojensi heitä vastaan naimisuhkan, palasi Eriikka hyvin
loukkautuneena kotiinsa, josta teosta minä häntä suuresti kunnioitin.
Eno Fritz näytti myöskin siihen tyytyvän, sillä ei hän ainakaan
osoittanut tyytymättömyyttä. Vaan eipä asia siihen päättynyt, kuten
kohta sain kokea.

Palattuaan oli näet eno Fritz aivan kuin muuttunut, niin että Kaarle
luuli hänen kärsineen suuria tappioita. Vaan hän oli päinvastoin saanut
kokoon kaikki saamisensa ja sitä paitsi vielä melkoisia tilauksia.
Mitenkä sitte oli selitettävä hänen allapäisyytensä? "Kaarle", sanoin
minä miehelleni, "saatpahan nähdä, ett'ei siihen ole mikään muu
syynä kuin rakkaus. Kyselehän häneltä vähitellen, missä kaikkialla
hän on käynyt; muusta minä kyllä pidän huolen." -- Kaarle vastasi
ei sekautuvansa toisten yksityisasioihin, johon minä en voinut olla
vastaamatta, että on jokaisen velvollisuus pitää huolta lähimäisensä
menestyksestä. Vaan hän arveli eno Fritzin heti käyvän juroksi, kun
vain huomaisi, että häneltä tahdottiin urkkia jotakin. Se minun
täytyi valitettavasti tunnustaa todeksi. Mutta minulle johtui viisas
ajatus mieleen. "Mene vain tervehtimään Krausen rouvaa", sanoin minä
itsekseni, "niin voit samalla ottaa yllesi uuden talvipalttosi. Se
häntä suututtaa, ja kun hänelle kerran kateus nousee päähän, niin
puristaa hän itsestään kaiken pahuuden kaikkien tiedoksi. Tapahtunut
on jotakin eikä suinkaan mitään hyvää. Jos hän sen tietää, tulee se
minullekin ilmi."

Siispä minä Krauseen, vaikka minussa ei olekaan suurta suosiota häntä
kohtaan. Alussa hän ei ollut tietävinään mitään, vaan minä johdin
puheen vähitellen eno-Fritziin, että hänen kauppansa erinomaisesti
kukoistaa ja että hänen täytyy jo ajatella naimistakin. Eikä se
tuotakaan hänelle mitään vaikeuksia, kyllä hänet otetaan hyvillä
mielin vastaan missä hyvänsä. -- "Tokkohan?" sanoi hän. "Onpa
kuitenkin perheitä, jotka toisin ajattelevat." -- Minä sanoin hänen
siis tietävän enemmän kuin minä. -- Hän myönsikin tietävänsä enemmän,
vaikk'ei muka näyttänytkään rukkasia, jotka eno Fritz oli matkallaan
saanut. -- "Te varsin erehdytte, hyvä ystävä", vastasin minä. -- "Enpä
suinkaan; kysykää vain häneltä itseltään, mitä Eriikan vanhemmat ja
sukulaiset hänestä ajattelevat. Olipa oikea onni, ett'ei tyttö tehnyt
ajattelematonta tekoa, kun oli täällä käymässä." -- Minä sanoin, ett'ei
eno Fritz koskaan ole aikonut kosia tuota vähäpätöistä tyttöä. -- "Mitä
hänellä sitte oli tekemistä Lingenissä?" vastasi hän riemuiten. --
"Hänellä on kauppa-asioita kaikkialla", sanoin minä. -- Nyt minä tiesin
kylliksi ja läksin heti pois, mutta Krausen rouvaa en kutsunut käymään
meillä.

Seuraavana sunnuntaina oli eno Fritz meillä päivällisellä. Kun
Kaarle meni pois hiukan nukahtamaan ja Betti läksi joulutöinensä
poliisluutnantin tyttären luo, jäimme me Fritzin kanssa kahden kesken.
Hän ei kuitenkaan alottanut eikä minun tietysti sopinut alkaa. Hän
luki sanomalehtiä ja minä olin katselevinani ulos ikkunasta ja kellon
raksutus oli ainoana äänenä. Vaan kun huomasin hänen jo rupeavan
toiseen kertaan lukemaan ilmoituksia, en minä enää jaksanut kärsiä
vait'oloa. "Sanopas Fritz", alotin minä, "mikä sinulla oikeastaan on?
Tiedäthän, että minulle saat uskoa kaikki tyyni. Mitä apua tuommoisesta
jöröttämisestä on?" -- "Minä olen surumielellä", vastasi hän, "vaan
kyllä se pian haihtuu." -- "Mitä sinulla on surua? Olet vaiti! Mitä
sinulle on Lingenissä tapahtunut?" -- Hän hypähti. "Mitä sinä tiedät
Lingenistä?" kysyi hän kiivaasti. -- "En muuta kuin mitä Krausen rouva
kertoi." -- "Se vanha kielikello!" -- "Sen kyllä tiedän. Mutta mitenkä
hän tuli sanoneeksi, että sinulle oli hyvin huonosti käynyt Lingenissä?"

Eno Fritz käveli vähän aikaa rajusti pitkin lattiaa ja seisattui sitte
äkisti minun eteeni. "Jospa hän onkin puhunut totta?" kysyi hän. --
"Sitä minä en osaa käsittää", vastasin.

"Sentähden, ett'et tiedä, mitä nahjuksia maaseutulaiset ovat", vastasi
hän. Ja sitte hän tunnusti kaikki järkevästi ja hyvässä järjestyksessä.
Hän oli jo liian kauan nieleksinyt harmiansa, niin että puhuminen teki
hänelle hyvää.

Hänen oli ollut mahdoton unhottaa Eriikkaa; sentähden oli hän lähtenyt
Lingeniin näyttämään itseään vanhemmille ja päättämään kihlausta. Hänet
oli tietysti otettu hyvin ystävällisesti vastaan, sillä kun nuori mies
tulee vento vieraasen perheesen, jossa on naima-ikäinen tytär, niin
tietää heti jokainen, miksi. Mutta kauppa-asioita hän vain oli ollut
ajavinaan ja pyytänyt ukkoa ravintolaan päivälliselle. Tapansa mukaan
oli eno Fritz lausunut ajatuksensa ruoasta ja varsinkin moittinut
viinejä, ja sen johdosta oli ukko kysynyt, ett'eikö hän ollut jotenkin
lellitelty. Hän ei ollut siihen myöntynyt, vaan sanonut kuitenkin
tahtovansa päivällisen kanssa lasisen kunnon viiniä. Vanhus oli siitä
tullut jotenkin äänettömäksi ja katsonut aina vähän syrjästä päin.

"Tietysti hän ei voinut kärsiä sinun kehumisiasi", huomautin minä.
-- "Mahdollista kyllä, vaan sittekin hän kutsui minua heille
illalliselle. Väliajalla minä etsin sen ravintolan, jossa oli parasta
olutta, sillä mitäpä minä osasin muuta tehdä siinä kylärähjässä?" --
"Ja olit vähän iloinen mennessäsi illalliselle." -- "Vieläpä mitä.
Ainaiset olutvieraat viereisessä pöydässä kertoivat sukkeluuksia,
jotka jo vanhuudesta kiilsivät, niin että minä pakenin. Sentähden
minä ehdin vierailemaan ehkä aikaisemmin, kuin olisi tarvinnut. Juuri
taloon astuessani kuului sisältä aika meteli." -- "Mikä siellä sitte
oli hätänä?" -- "Eriikan nuorempien sisarien olisi pitänyt juoda
matoryynejä, siitä ne ulvoivat. Siellä on vielä koko sarja lapsia.
Pikku kaupungeissa näyttävät ristiäiset olevan suurimpana huvituksena.
Isoäiti siellä myöskin oli ja hän seisoi lusikka kädessä lasten edessä,
sysien heitä, kun eivät tahtoneet juoda. Minä aioin juuri peräytyä,
vaan silloin tuli isävanhus ja pyysi minua kävelemään, kun naiset eivät
vielä olleet valmiit ottamaan vastaan minua. Niinpä me marssiskelemaan
kaupunkia. Luonnonkauneutta siellä täällä, joita paikkoja ainoastaan
sikäläiset voivat tajuta. Käveltyämme hetkisen, kysyin minä, eikö
ravintola jo ollut lähellä. Tiedäthän Wilhelmiina, kuivia kävelyjä minä
en kärsi. Tien kummassakin päässä pitää aina olla oluvela, muuten minä
vähän huolin luonnossa juoksentelemisesta." -- "Ja mitä hän vastasi?"
-- "Ei mitään." -- "Ja millaista sitte iltasilla oli?" -- "Ikävää!
Yksi pullo viiniä oli pöydällä. Siitä joimme isä, minä ja isoäiti,
joka vielä sokuria hämmensi sekaan." -- "Ja millainen oli Eriikka?"
-- "Viehättävä! vaan hän ei tiennyt, pitikö hänen puhua vai ei." --
"Ja mistä te puhuitte?" -- "Että Berliini on perin turmeltunut, kuten
sanomista näkee. Isoäiti arveli täällä kaiketi joka päivä surmattavan
ihmisiä kaduilla eikä enää vähääkään olevan uskollisuutta eikä
uskoa. Hän kiitti Jumalaa, ett'ei vielä ollut koskaan joutunut tähän
synninpesään. Täällähän muka jokainen saa vahinkoa sielullensa." --
"Sinä et tietysti sitä kärsinyt." -- "Minä sanoin, että neiti Eriikka
sen kyllä paremmin tunsi." -- "Kyllä, pilkkasi isoäiti, kyllä hän
tuntee! Hän kertoi käynnistänsä naamushuveissa. Me tunnemme Berliinin
paremmin, kuin luulettekaan; me olemme siistiä ja kohtuullista väkeä,
ja kunnioitamme hyvin suuresti berliiniläisiä. Niin kylläkin. Siellähän
on niin epäterveellistäkin, että maistraatin täytyy ottaa ihmisten
lapsia hoitoonsa, kun vanhemmat eivät niistä pidä huolta. Sitä ei
meillä tarvita, me kyllä pidämme huolen tarpeista aikanansa, niin
että saavat, mitä milloinkin ovat vajaalla. -- Sen olin omin silmin
nähnyt; matoryynien paljas muistokin jo teki minut kipeäksi. Sentähden
minä poistuin hyvissä ajoin ja otin ravintolassa virkistysryypyn,
päästäkseni erilleni niistä kaikista pikkukaupunkimaisista
typeryyksistä."

"Fritz, mikäli minä ymmärrän, oli isoäiti vastaan." -- "Kaikki
yhdessä", sanoi hän. "Kun minä seuraavana päivänä isältä kysyin,
tahtoiko hän antaa minulle tyttärensä, sanoi hän olevansa pahoillaan,
kun kaikesta siitä päättäen, mitä oli minusta kuullut Lingenissä,
ei luullut minun voivan tehdä hänen lastansa onnelliseksi, koska
minä kuitenkin olin pitävä hyviä päiviä ja ravintolaa parempana kuin
hiljaista kotielämää. Se aasi!"

Minä olin vaiti, ett'en olisi tullut armottomasti kylvämään suolaa ja
pippuria hänen uudestaan auenneihin haavoihinsa. Vähän ajan perästä
sanoin minä: "Fritz, ne ihmiset eivät tunne Berliinin tapoja, kun
sanomalehdet aina vain kirjoittavat kurjuutta ja harvoin hyvää ja
kiitettävää, mutta jos olisit ollut järkevä, niin olisit vähemmän
janoa hankkinut itsellesi." -- "Eihän se maksa vaivaa puhuakaan." --
"Niille, jotka eivät koskaan juo, oli siinä liiaksikin. Vaan mistä se
tulee? Noista teidän soutu- ja keilaklubeistanne." -- "Vilhelmiina,
minä pyydän sinua olemaan puhumatta asioista, joita et ollenkaan
ymmärrä." -- "Olkoon menneeksi", vastasin minä, "nyt olet kiihtynyt...
mutta ethän voi eittää, että juuri keilapallolla on monikin onnellisuus
jyristetty pois maailmasta." -- "Jos maailmassa vain olisi pelkkiä
raukkoja, niin olisit ihan oikeassa", sanoi hän pilkallisesti. --
"Puhuitko Eriikan kanssa?" -- "Hän on samanlainen kuin muutkin. Hän
pelkää isoäitiä. Kenties mitä kaikkea hän on tytölle uskotellut." --
"Ja onko nyt kaikki toivosi lopussa?" -- "Siltä näyttää." -- "Ehkäpä
oli suurikin onni, että niin kävi." -- "Vai onni? Sinä et aavista,
miten minä sitä tyttöä rakastin. Nyt minä en koskaan nai." -- "Lorua,
kyllä sinä pian kyllästyt istumaan oluveloissa ja hämmentelemään
sinappipulloa, kunnes toiset tulevat alkamaan skaatti-peliänne.
Muista se minun sanakseni." -- "Sinä puhut, niinkuin ymmärrät", sanoi
hän; "vaikka minä olenkin kastettu Spreen vedellä, niin en minä ole
yksistään siitä mieheksi kasvanut." -- Ja niin sanoen hän meni.

Hyvin hän kuitenkin säälitti minua. Hän ei enää ollut sama iloinen
eno Fritz kuin ennen; kovasti se asia oli koskenut häneen. Ja minua
pahoitti myöskin, että Krausen rouva oli oikeassa. Mutta soutu ja
keilapeli ne kuitenkin ovat olleet syynä. Kun ajattelee, minkä hirveän
ruokahalun ne nuorukaiset saavat soutelemisistaan, jota heidän sitte
täytyy koettaa sammuttaa, jos tahtovat riittävissä voimissa pysyä, niin
mitäpä siitä muuta voisi seurata. Ravintolan pitäjän täytyy kantaa
heille niin runsaasti ruokaa, ett'ei se kaikki mahdukaan yhdelle
ruokalistalle, ja ett'ei isännälle tulisi vahinkoa, katsovat he
olevansa velvolliset juomaan kalleita viinejä. Ja niin he juovatkin,
sillä he ovat tunnon miehiä. Vaan sitä eivät isoäitit tiedä; en minä
ainakaan ole nähnyt yhtään isoäitiä soutua harjoittamassa.

Eno Fritz on jo monesti vienyt meidät päivälliselle ruokapaikkaansa;
enkä minä voi muuta sanoa, kuin että ne poikamiehet elävät hyvin
siivosti. He ovat käytökseltään sivistyneet, ihan toisenlaiset kuin
entiset venemiehet, jotka käyttivät puheessaan kaikenlaisia raakoja
sanoja; mutta vahvasti he syövät ja tuntevat tarkkaan viinilistan. Ja
tuo viinin ystävyys se oli turmioksi eno Fritzille sulhasmatkallaan.
Vaan jos Fritzin ystävä King olisi ollut hänen sijassaan, niin olisivat
he saaneet vielä enemmin kummastella, sillä Fritz on oikeastaan vain
suosija, jota vastoin King kuuluu unissaankin soutavan ja sentähden
heräävän janosta jo kello kuusi aamusilla. Se poika olisi tämän
isoäitin pitänyt oppia tuntemaan... sen minä olisin hänelle suonut!

Hyvin minua harmittivat nuo eno Fritzin rukkaset, sillä ennemmin
Eriikka kuin ei ketään. Aivan samaa ajatteli Kaarlekin, joka myöskin
olisi mielellään suonut eno Fritzin jo joutuvan naisväen valtaan, sillä
kunnon mieheni on vuosien kuluessa oppinut minun sivullani pitämään
kotionnea arvossa.

Minä olin jo nähnyt monta joulua ja joka kerran iloinnut sen
lähestymisestä, vaan nyt minä en sitä kovinkaan ikävöinyt. Mutta vähäpä
on apua almanakkaa vastaan taistelemisesta. Niinpä oli jo viimein
aatto-ilta. Me emme olleet läheskään niin tyytyväiset kuin aina ennen,
sillä entinen iloinen eno Fritz missä lienee ollutkaan. Jokainenhan
hänestä huomasi, että hänen täytyi koettaa väkisin iloita, ja se tuntui
raskaalta sekä minusta että Kaarlesta. Emmi ja tohtori, jotka tietysti
myöskin olivat meillä, eivät huolineet muista kuin toinen toisestaan;
tohtori näyttää olevan vielä rakastuneempi kuin sulhasena, ainakin
ulkonaisesti; Emmi puolestaan ei huomaa muita olevan olemassakaan
kuin hänet. Betti oli varmaankin huomannut eno Fritzillä olevan
sydämmen surua, sillä hän koetti olla niin ystävällinen hänelle kuin
mahdollista, vaikka se ei muuten ole hänellä tapana, hän kun on tullut
yhä umpimielisemmäksi ja harvapuheisemmaksi. Vaan minä näin, miten
Bettin silmä kostui, kun eno Fritz häntä niukasti kiitti. Eihän se
tyttö parkakaan ole onnellinen.

Minä siis sydämmessäni toivoin iltaa niin pian kuin mahdollista
loppumaan ja käskin sentähden pian jouduttamaan illallista.

Ennenkuin kala ehti kiehua, toi postiljooni eno Fritzille kirjeen.
Nähtyään postileiman alkoi hän vavista ja katsoa tuijottaa kirjettä.
Sitte riensi hän toiseen huoneesen sitä avaamaan; minä yritin menemään
jäljestä, mutta Kaarle otti minua kiinni nutusta. Vasta kotvasen
kuluttua päästi hän minut irti ja minä menin eno Fritzin luo. Hän istui
tuolilla pöydän luona, kädessä pikku kimppu, jota lamppu valasi koko
terältään. Kanervan oksia!

Minä astuin hiljaa hänen luoksensa ja laskin hellästi käteni hänen
olkapäälleen. Silloin hän puhkesi itkuun.

Sitä minä en huolinut estää, sillä minä näin, miten hänen rintansa
kohoili ja miten vahva mies turhaan taisteli heikkoa sydäntänsä
vastaan. "Sisko", sanoi hän sitte, hymyn kirkas heijastus kasvoillansa,
"sisko, vastoin isoäitin tahtoakin!"

Ja sitte hän oli entinen, iloinen eno Fritz. -- Hyvää ja iloista joulua!



Kotoista taidetta.


Me olimme käyneet huonekalu-näyttelyssä, joka oli sijoitettu entisen
terveysnäyttelyn lasipalatsiin, ja kun muutamien erittäin vahvojen
kalujen hinta oli todellakin ihmeteltävän huokea, ostimme me kaapin,
saadaksemme viimeinkin porstuastamme pois vanhan vaatekaapin. Siitähän
ei tahtonut koskaan saada auki alalaatikkoja, milloin olisi kiireellä
pitänyt jotakin ottaa, ja oli siinä jo runsaasti koitakin. Kaarle oli
uuteen kaappiin hyvin tyytyväinen, sillä siinä on keskellä väliseinä,
niin että hän saa oman puolensa aivan itsekseen eikä hänen enää
tarvitse murista, että hänen tavaransa aina työnnetään ta'immaisiin
nauloihin, joista hänelle joka kerran sattuu se vaate, jota hän ei
tahdo.

Vaan kun sen uuden kaapin asetimme paikoilleen, huomasimmekin sen
vanhaa pienemmäksi. Se siis ei kokonaan peittänyt seinää, joka kaapin
kohdalta ei ollut paperoitu; sillä muistan vielä varsin hyvästi,
mitenkä me silloin otimme jäännöksen, jonka saimme seinäpaperi-kaupasta
melkoista huokeammalla, eikä se oikein riittänyt. Samanlaista ei saatu
mistään, niin että seinä jäi kaapin takaa luonnolliseen kuntoonsa,
siniseksi vain maalattuna. Sitähän ei kuitenkaan sieltä näkynyt.

"Nyt täytyy hankkia koko porstuaan uudet paperit tuon kaapin
tähden", sanoi Kaarle, "niin mitä voittoa meille sitte jää kaupasta,
Vilhelmiina?" -- --

"Olehan huoletta", vastasin minä, "saat nähdä, miten hyvin me sen
kohdan osaamme korjata."

Hän läksi päätään pudistellen, mutta ei koettanut vastustella
halveksivilla sanoilla.

Tuolla "me"-sanalla minä en tarkoittanut ainoastaan itseäni, vaan
Bettiä ja minua yhdessä, sillä ilman hänen apuaan minulla ei ollut
kykyä panna aikomustani toimeen.

Betti on näet ruvennut maalailemaan, kun opetusammatti häntä ei
lainkaan miellyttänyt eikä hän myöskään huoli olla ilman vakavaa
työtä. Mitäpä hän rupeaisi suorittamaan tieteellistä tutkintoa,
osatakseen vain pitää lapset puhtaina ja neuvoa heille kirjaimia? Eno
Fritz vahvisti hänen päätöstänsä, sanoen lapsia kovin hirmuisiksi
eikä heillä olevan muuta työnä kuin parkumisen ja makaamisen, joista
viimeinmainittu kohta oli perheen ilona, vaan minä sanoin: "Kyllä sinä
vasta puhut vielä ihan toista kieltä, poika parka." Siihen hän vastasi:
"Tosin minä olen jotenkin karaistunut yhdistyksemme runoilijain
lörpötyksistä, vaan sylilasten konserttiin minä en koskaan totu, taikka
pitäisi minun hankkia itselleni gummi-korvat."

Minä vastasin: "Lapsilla on enkelin ääni, vaikka tosin ainoastaan
omilla lapsilla. Teidän lauluyhdistyksenne ei kaiketi saane paljon
parempaa aikaan. Ihme vain, että naapurit kärsivät semmoista." -- "Ne
siitä vielä maksavatkin. Eiväthän ne tietäisi edes, minkä näköinen
hiirikään on, ell'eivät yhtä semmoista säilyttäisi lasikaapissa."

Bettillä on aina ollut taipumusta maalaukseen. Jo pikku lapsena
leikkeli hän kuvat irti muotilehdistä ja maalaeli ne varsin koreiksi
ja liimasi kirjoitusvihkoonsa. Sitä paitsi on nyt naisten kesken
maalaaminen niin suosittuna, että suurimmat taiteilijat antavat
tuntiopetusta. Ja mitä nykyään maksetaan maalaamisesta! Menzel on
äskettäin saanut yhdestä ainoasta kuvasta toista sataa tuhatta markkaa,
ja kuten Betti sanoo, ei hän ole edes käyttänyt kalleimpia värejäkään.
Semmoisia vaatimuksia meillä tietysti ei olisi, vaikka kulungithan me
sentään tahtoisimme takaisin saada.

Tosin Betti on vasta alussa, maalailee puukapineita, niin että minä en
tiedä sanoa muuta kuin että hän on hyvin ahkera. Kolme vaateharjaa on
hän jo maalannut, yhden minulle, toisen papalleen ja kolmannen tohtori
Wrenzchenille, kaikki erilaisilla kukilla koristaen; luulisipa ne ihan
puodista ostetuiksi, niin taiteellisilta ne näyttävät. Jospa vain
lakkaaminen sitte ei tulisi niin kalliiksi. Betti kyllä koetti sitäkin
ensin itse, vaan se ei oikein onnistunut, oikeata kiiltoa ei syntynyt.
Pienemmät kapineet, niinkuin pikku lautaset, taskukirjat, rasiat ja
arkkuset ovat hyvin sopivat lahjoitella; tuttavain ja ystäväin syntymä-
ja nimipäiviä on yllin kyllä, niin että niistä kyllä helposti pääsee.

Minä siis sanoin Bettille: "Tyttöseni, nyt voit näyttää taitoasi, me
oikein hämmästytämme isääsi. Tuohon, josta paperi uuden kaapin vierestä
puuttuu, maalaat sinä aivan samanlaiset kuvat kuin muussa paperissa.
Isää se aika lailla kummastuttaa, kun ei huomaa erotusta vanhasta,
ennenkuin perin tarkkaan katsoessa!"

Betti tosin arveli sitä liian vaikeaksi, kun ei vielä ollut
harjoitellut yhtään seinämaalausta, vaan vasta myöhemmin joutuu
Gussovin kouluun, kun ensin saa puukalut ja maisemakuvat käsistänsä,
joita sangen tunnollisesti opetetaan taiteilijanaisten yhdistyksessä,
mutta tahtoi hän kuitenkin koettaa.

Minä jo iloitsin edeltäpäin ja aioin kysyä Kaarlelta: "No, mitäs tästä
sanot? Eikä maksa juuri mitään. Kotoisella taiteella tehtyä kaikki."

Me otimme pari vanhaa posliiniastiaa ja läksimme väriä noutamaan.
Helppo ei ollut löytää oikeita numeroita, vaan minä riensin takaisin,
repäsin palasen paperia vanhan kaapin sijalta ja toin sen maalikauppaan
nuorelle myöjälle. Siitä osasi nuorukainen heti arvata oikeat värit
ja seoitti ne aivan luonnollisesti. Sen nähtyään sai Betti kiihkeän
maalaamishalun, jostahan oikea taipumus tunnetaankin. Nuorukainen
valitsi vielä pensselit, suuremman pohjavärille ja useampia pienempiä.
Jo samana iltana piirusti Betti kaavan ja seuraavana aamuna Kaarlen
mentyä konttoriinsa ryhdyimme työhön, se on: Betti otti osakseen
taiteellisen puolen ja minä istuin katsellen ja hyvillä neuvoilla
autellen. Vaan kun hän sanoi ei osaavansa mitään, jos minä katselin
hänen käsiinsä, menin minä kyökkiin, ja kun juuri oli keitettävä
päivälliseksi kiiskisoppaa, jota Kaarle hyvin mielellään syö, jos
kalat vain tarkkaan suomustetaan ja keittoon pannaan vähän sipulia ja
persiljan juuria, niin oli minulla siellä kylliksi työtä, varsinkin kun
piiat ovat haluttomat siihen ja sentähden aina valehtelevat, ett'ei
niitä ole torilla.

Vaan ennenkuin sain viimeiset kiiskit siivotuksi, ajoi äkillinen
taiteenharrastus minut katsomaan, miten pitkälle Betti oli päässyt
seinän maalaamisessa. Eipä hän siellä suinkaan ollut iloisimmalla
mielellä, sillä kun minä tulin porstuaan, kysyi hän äreästi: "Mitä
sinulla on täällä tekemistä?" -- Minä huomasin heti, että jokin asia
oli hänelle vastoin tahtoa, sillä kun hän sillä äänellä puhuu, ei
hänellä ole halua hellyyteen. Sentähden minä kysyin niin ystävällisesti
kuin mahdollista: "No, joko se nyt on tehty?"

Betti laskeutui alas rapuilta, joilla oli seisonut panemassa kaavaa
ylös, ja katseli työtänsä vähän matkan päästä.

"Tuleeko tämä sinusta hyväksi tällä tavalla?" kysyi hän.

Mitä minun nyt oli vastaaminen? Jos olisin sanonut "ei", niin olisi
Betti kyllä kyennyt viskaamaan pensselin nurkkaan ja ärähtämään: tuossa
on sutisi, maalaa itse! Jos sitä vastoin olisin sanonut "tulee", niin
olisi maalaus jäänyt semmoiseksi ja Kaarlella ollut moitteen aihetta,
sillä jotakin oli hullusti siinä, mitä hän oli maalannut.

Katseltuani maalausta eri paikoista ja tarkan taiteentuntijan tavalla,
sanoin viimein: "Betti, kaava on varsin samankaltainen, mutta väri
minusta ei näytä oikein soveltuvan. Eikö se sinustakin tunnu parin
numeron vertaa kirkkaammalta?"

"Se on liian kirkas", sanoi Betti, "mutta mitenkä se olisi mahdollista,
kun maalinkauppias tarkkaan seoitti entisen mukaan? Olisikohan vika
valossa? Tiedäthän, mamma, miten taiteilijat aina valittavat valon
turmelevan heidän paraat maalauksensa?"

Minä olin jo myöntämäisilläni sen mahdollisuuden, kun hyvin
vastenmielinen ajatus kasvoi mielessäni. Ja niinkuin minä ajattelin,
niin se oli ollutkin. Minä näet olin ottanut tapetinpalasen semmoisesta
paikasta, jossa se oli ollut koko ajan vanhan kaapin peitossa ja
säilyttänyt alkuperäisen kirkkautensa.

"Niin, mamma", sanoi Betti vähän äreänä tuosta keksinnöstä, "kun sinä
et kuitenkaan ymmärrä niin mitään maalauksesta, niin miksi sitte
sekaudut siihen?"

"Ohoh", vastasin minä, "sitä sinun ei sovi sanoa minulle, joka olen
käynyt Vatikaanin kymmenen kerrosta läpi ja nähnyt oikeat Raffaelin
taulut sekä kaikki muut öljymaalarit lisäksi!"

"Mamma", vastusti Betti, "tässä ei ole apua koko Vatikaanista, vaan
minun pitää lähteä seoituttamaan uudet värit."

Hän repäsi palasen tummennutta paperia seinästä ja läksi kiireen
kaupassa, koska vielä tahtoi ennen päivällistä saada työnsä valmiiksi;
minä sill'aikaa ajattelin omiani. Sen verran oli minulle nyt selvinnyt,
ett'ei taide ole suinkaan helppoa, vaan tarvitaan siihen hyvä joukko
neroakin.

Palattuaan sanoi Betti: "Mamma, sillä tavalla, kuin me molemmat
ajattelimme, ei maalaus käy. Ensin pitää maalata pohjaväri, ja kun se
kuivaa, maalataan sille kuvat."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Se maalikaupan nuorukainen neuvoi minua; hän on itse ollut ennen
akatemiassa."

"Onko hän myöskin ollut Gussovin koulussa, tietääkseen kaikki niin
tarkkaan?"

"Sitä minä en kysynyt, mutta hän sanoi maalien myömistä paljon
tuotteliaammaksi kuin itse taidetta."

"Sitä hän sinulle vain uskotteli, puolustaakseen jollakin tavalla
itseään. Ajattelehan, miten paljo öljyväriä ja lattialakkaa Menzelin
olisi pitänyt myödä, ennenkuin olisi saanut kokoon toista sataa tuhatta
markkaa. Kyllä hänen olisi täytynyt seisoa puodissa yöt päivät. Ei,
eipä niihin ihmisiin voi niin vain luottaa, pitää osata arvata heidän
ajatuksensa."

Meidän sillä lailla puhellessamme oli Betti jo sen osan seinästä
pannut suurella pensselillä pohjamaaliin. Kun pensseliin vielä jäi
väriä, menin minä kyökkiin ja koetin puulaatikon kylkeen, millaista se
maalaaminen oli; eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. "Täst'edes me emme
enää tarvitse koskaan maalaria", huusin minä Bettille, "me maalaamme
itse kaikki ja säästämme siten hyvät rahat!"

Kun Kaarle tuli päivälliselle, ei tuota aljettua maalausta tietysti
käynyt salata häneltä, se kun oli juuri kuivamassa. Hän katseli sitä,
pudisti päätänsä ja sanoi: "Vilhelmiina, pelkäänpä, että siitä aina
huomaa erotuksen. Jättäkää maalaaminen sikseen ja ennemmin paperoitkaa
porstua!"

"Vai rupeaisimme me sillä tavalla tuhlaamaan rahaa!" vastasin minä,
"eihän toki, Kaarle. Eikä tuo muuten ole taiteen edistämistä, jos sitä
ajattelemattomasti heti alussa moititaan. Odotahan ja arvostele sitte.
Huomenna saat jo nähdä aivan toista." -- Toista hän näkikin, mutta ihan
päinvastaista, kuin olin odotellut.

Missä lienee vika ollutkaan, en tiedä, vaan kun Betti seuraavana
päivänä rupesi kuvia maalaamaan, tuli seinä yhä merkillisemmän
näköiseksi. "Betti", sanoin minä sovitellen, "luullakseni ei sinulla
vielä ole oikeata maalia; mitähän jos maalaisimme kaikki seinät yhdellä
värillä? Vaikka pappa tahtookin papereja, hän kun ei oikein luota
meihin, niin kyllä hän rauhoittuu, kun porstua on siisti kuin helmi."

Me lähetimme piian maalikauppaan tuomaan ruukussa maalia neljälle
seinälle ja suuren pohjauspensselin. Kun kaikki vanhanaikainen on
uudestaan muodissa, miellyimme me kaapin takana olleesen väriin ja
päätimme tehdä kaikki tummansiniseksi.

Laiskat me emme suinkaan olleet. Betti, seisoen kyökkirapuilla,
maalasi yläpuolta, minä polvillani maassa alempaa. Kun maali loppui,
lähetettiin tyttö juoksemaan toista. Oli siinä kiirettä!

"Niin", sanoi Betti, jota maalaaminen huvitti yhtä paljon kuin
minuakin, "nyt pitäisi tulla vieraita."

"Niitä vielä tarvittaisi", sanoin minä. "Lapsi, meidän pitää joutua,
ett'ei meitä häiritä, ja saada työ tuossa paikassa valmiiksi, ennenkuin
pappa, tulee."

Mutta kiire on sekä rasittavaa että vahingollista. Hätäillessään sysäsi
Betti maaliastian kyökinrapuilta ja kaunis siniväri roiskahti lattialle.

Ei ole mitään inhottavampaa kuin öljyväripilkut. Me pyyhimme ja
pesimme, mutta se tuli yhä näkyviin, eikä lähtenyt pois. -- "Kohtahan
tämä lattia olisi pitänytkin uudestaan maalata", lohdutin minä Bettiä,
"pitäähän tytön kuitenkin mennä pian maalikauppaan, niin samalla voi
hän tuoda tummanpunaista maalia lattialle."

"Ja oikein kaunista punaista reunuksiksi seiniin ylös ja alas", lisäsi
Betti.

"Riittääkö ruukun täysi?" kysyin minä. "Ottakoon vain teevadin", neuvoi
Betti. -- Tyttö läksi juoksemaan.

Betti oli oikeassa, reunukset puuttuivat vielä, sitte oli taidetekomme
täydellinen; hän toivoi niinkuin minäkin, että kun punaiset viivat
saatiin vedetyksi, niin oli tuskin näkyvä, että maalaus oli tullut
hiukan epätasaista.

Kun maali saatiin, sanoin minä: "Betti, ryhdy vain heti reunuksiin,
minä kyllä pidän huolen seinistä; papan tuloon asti pitää työmme oleman
valmiina."

Betti uudestaan ylös portaille, vaan kun hänellä oli toisessa kädessä
linjaali, toisessa pensseli, täytyi tytön seisoa alhaalla pitämässä
punamaalia.

Vähän ajan perästä valitti tyttö: "Neiti, ei teidän pidä niin
roiskuttaa, minulla on jo koko edusta ja kasvot täynnä maalia." -- Niin
olikin. -- "Leninki on vasta toista kertaa ylläni", vaikeroi tyttö.

"No, jos maali ei lähde pesussa", rauhoitin minä, "niin teetetään
uusi." -- Minä käännyin jälleen työhöni. Vielä muutamia sivalluksia,
niin minä voin riemuita: "Valmis!"

Vaan ennenkuin niin pitkälle ehdin, sanoi Betti valittavasti: "Mamma,
ei tästä reunuksesta rupea tulemaan mitään, se juoksee yhä alas toisen
päälle; aivan tämä alkaa suututtaa."

Minun täytyy sanoa, ett'en kovin paljoa toivonutkaan noista
reunuksista; vaan enpä kuitenkaan ole vielä niin perin koskaan
pettynyt. Punamaali oli valunut pitkiksi rimpsuiksi sinisen päälle! Me
koetimme niitä sinipensselillä lykätä ylöspäin, vaan siitä turmeltui
kaikki tyyni. "Meidän täytyy huomenna alkaa ihan alusta", sanoi Betti.

"Vieläkö uudestaan tämä tuherrus?" sanoin minä kauhistuen. "Katsohan,
millaiseksi olet itsesi saanut, minkä näköinen minä olen ja tyttö
myöskin."

"Makkaran teko maalla ei ole mitään tämän rinnalla", sanoi tyttö.

Minä sivelin viimeisen sinimaalin seinään, tyttö korjasi pois
maaliastiat ja pensselit; Betti ja minä menimme pukeutumaan. Minä en
osannut aavistaa, että öljymaali voisi niin roiskua; yksin niskassakin
oli minulla muutamia pilkkuja. Ja miten vaikea sitä on saada pois
kynsien alta! Ihme ja kumma, mitä tuommoinen maalipisara saa aikaan,
kun sattuu väärään paikkaan ja millaisiksihan pyyhinliinat tulevatkaan!
Eipä tuo kaikki enää ollut kovinkaan kaunista.

Tuskin ehdimme muuttaa pukumme ja peseytyä häthätää, kun Kaarle ja
eno Fritz tulivat. Minä huomasin heidän äänestänsä, miten he työtämme
ihmettelivät.

"Emme me mene ulos", kuiskasin minä Bettille, "selvitkööthän rauhassa
ensi hämmästyksestään; ensi katsaus se mahtavimmin vaikuttaa."

He tulivat sisään. Kaarle, kuten heti huomasin, ei ollut paraimmalla
mielellä, vaan eno Fritzin silmät oikein säihkyivät mielihyvästä ja
huonoja sukkeluuksia hypiskeli jo hänen huulillansa.

"Vilhelmiina, enkö sinulle sanonut..." yritti Kaarle alottamaan
moitepuhettansa, vaan eno Fritz heti nauraen keskeytti:

"Ei, Kaarle, älä rupeakaan taiteen halveksijaksi; semmoista porstuaa
kuin sinun porstuasi ei ole koko maailmassa. Jos sen viet näyttelyyn,
saat varmaan suuren kultametaljin."

"Pyydän päästä kuulemasta sinun sukkeluuksiasi", sanoin minä pahastuen,
"kun tekee, minkä osaa, niin ei ole tarvis kärsiä lisäksi pilkkaa."

"Sinulla oli varmaankin siniluola mallina?" kysyi eno Fritz, pitämättä
lukua minun neuvostani. "Jos nyt vielä sidot veneen uuteen kaappiin,
niin on se ihan täydellinen."

"Pilkkaa vain kylliksesi", vastasin minä, "pääasia on säästö, josta
sinä, poikamies, et käsitä mitään."

"Säästökö?" kysyi Kaarle, "Mitä sitte tuo... tuo... (hän etsi lievää
sanaa, kunnon mieheni) tuo leikittely on maksanut?"

"Työ on pois luettava, niin ett'ei siitä tarvitse maksaa penniäkään;
muut tarpeet minä kirjoitutin rätinkiin."

Kaarle huusi piikaa, lähettääkseen hänet noutamaan rätinkiä
maalinkauppiaalta. Piika tuli heti, sillä Kaarle oli huutanut äreästi.
Kun hän tuli näkyviin, purskahti eno Fritz raikkaasen riemunauruun,
sillä tyttö ei ollut ehtinyt vielä saada kaikkea punaväriä pois
itsestään, niin että näytti hyvin hirmuiselta jokaisesta, joka ei asiaa
tiennyt. Yksin Kaarlekin sanoi: "Tuommoisena ette suinkaan voi kadulle
mennä; luulisivathan ihmiset teidän tulevan suoraa päätä murhaamasta."

Minulle oli erittäin mieleen, ett'ei hän heti päässyt lähtemään,
niin että minä voin taitavalla puheen johtamisella saattaa Kaarlen
unhottamaan rätinkiasian, sillä kuten maksaessa tulimme huomaamaan,
olimme me hyvän joukon maalia tuhranneet, niin että samalla summalla
olisi kyllä saatu porstua paperoiduksi, eikä olisi tarvinnutkaan
ottaa huonoimpia papereja, ja nyt oli paperoiminen kuitenkin tehtävä.
Turmeltuneista omista ja piian vaatteista (piika kun näet jyrkästi
vaati uutta sijaan) kerroin Kaarlelle vasta sitte, kun koko asia oli jo
melkein unhottunut ja minä sillä välin lujasti ja vakavasti luvannut
olla kotoista taidetta vast'edes oviin ja seiniin sovittamatta, johon
työhön piti otettaman tottuneita käsityöläisiä, sillä eläähän heidänkin
pitää. En minä ollut aavistanutkaan, että säästäväisyys voi jossakussa
tapauksessa tulla niin ylen kalliiksi.

Betti maalailee nyt taas puukaluja, vaikka eno Fritz sanoo hänellä
olevan erinomaista taipumusta ihmismaalaukseen... sen hän oli selvään
nähnyt piiastamme. Tietysti me semmoista pilkkaa vain halveksimme, ja
kukapa tietää, eikö porstuasta olisi tullut hyvinkin kaunis, jos me
olisimme estämättä saaneet totella omia aatteitamme. Vanhat mestarit
tarvitsivat vuosisatoja, ennenkuin pääsivät kuuluisuutensa kukkulalle,
ja meillä oli tuskin kahta päivää, mutta sitä ei eno Fritz osaa
ollenkaan käsittää.

Miten kauan Betti vielä saa maalaella puuta, on kohta päätettävä,
sillä minä pelkään jo liikaa tuotteliaisuutta ja mihin ne kalut
kaikki viimein saadaan sopimaan? Minun tehtäväni on miellyttää
hänet kirjallisuuteen, vaikka hän ei kovinkaan paljoa toivo herra
Wichmann-Leuenfelsistä, jonka tohtori Stinde minulle äskettäin
sanomalehtikirjailijani juhlassa esitti Bettille runoilemisen alkeiden
opettajaksi.



Muotokuva.


Tänäkin syksynä aioimme Betti ja minä käydä monestikin kuvataulujen
näyttelyssä, ensiksi kun minä olen siihen tottunut, toiseksi, kun
Betti itsenäisesti harjoittaa maalausta ja kolmanneksi monta kertaa
sentähden, ett'ei ensi käynnillä saa ihmispaljouden tähden riittävää
käsitystä taiteesta kokonaisuudessaan.

Näyttely-lasaretti on kyllä käytöllinen, mutta kun sen
ulkokoristuksena, ainakin kaupungin rautatieltä katsoen, on vain
vedenpitävyys, ei se itse näytä pitävän kauneutta kovinkaan suuressa
arvossa. Sen taiteellista sisällystä tahdoimme me nyt siten nauttia,
että kumpikin oli ensin itsekseen merkitsevä ne taulut, jotka häntä
enimmin miellyttivät, ja sitte vasta toiseen kertaan astuessa salien
läpi oli kumpaisenkin lausuttava omat ajatuksensa. Vaan siitä ei
tullut mitään, sillä kun astuimme ensimäiseen, saliin, oli edessämme
univormu-pukuisen miehen mittainen kuva, joka elävältä näyttävänä
ryhdikkäästi seisoi runsaasti kullalla koristetun, purpuravärisen
verhon edessä. -- "Kuka tuo on?" kysyin minä Bettiltä, muistamatta
sovittua suostumustamme. -- Hän luki luettelosta: Fredrik Frans Toinen,
Meklenburg-Shverinin suurherttua-vainaja. -- "Senhän heti huomaa,
että se joku ruhtinas on", vastasin minä. "Kuka sen on maalannut?"
-- "Fritz Paulsen", luki hän edelleen. -- "Nyt johtuvat kaikki
synnit mieleen", sanoin. "Mitäkähän hänkin minusta ajatellee?" --
"Kuinka niin, mamma?" -- "Näetkös, minä kysyin häneltä Neapolissa,
suostuisiko hän maalaamaan minut, ja me jo melkein päätimme asian."
-- "Sepä olisi hauskaa!" riemuitsi Betti. "Sinun kuvasi... Papan
syntymäpäiväksi... sopivampaa lahjaa sinä et voisi keksiä!" -- "Mitä
nyt loruat? Enkö aivan äskettäin teettänyt oikein hyviä valokuvia,
joihin te kaikki niin ihastuitte?" -- "Hyvät ne meistä vieläkin ovat,
mutta kun noin katselen, mamma... niin oletpa aivan kuin tehty öljyllä
maalattavaksi", sanoi hän leikillisesti. "Miten rakas semmoinen kuva
meille kaikille on oleva", lisäsi hän vakavasti, "kun..." -- "Kunko
minä tulen vanhaksi ja harmaaksi?" kysyin minä hymyillen. -- "En minä
sitä tarkoittanut", vastasi hän, "vaan me emme ehkä aina ole sinun
luonasi, ja kun silloin katselee sinun kuvaasi, niin olet sinä elävänä
ja rakkaana silmäin edessä. Sinun _pitää_ maaluuttaa itsesi." -- "Jos
minä jotenkin ankarasti katselisin vävyni seinältä, niin voisi siitä
ehkä olla hyötyä Emmille, sillä onpa tapahtunut joskus, että kuvan
näkö on hyvintekevästi vaikuttanut omaantuntoon", sanoin minä vähän
mietittyäni, "mutta pelkäänpä, ett'ei pappa anna rahoja." -- "Eihän
tuosta suinkaan pää voi mennä, mamma; maksa kuvasi itse!" -- "Elikkä
kourase kukkaron sijasta laatikkoa", vastustin minä. -- "Kaikki, mitä
olen vähitellen säästänyt, annan minä lisäksi", kehoitti Betti. "Ah,
miten minä siitä jo iloitsen!"

"Saammepahan joskus sitä ensin juurta jaksain miettiä ja punnita",
lopetin minä sen keskustelun, "nyt katselkaamme näyttelyä, niinkuin
sovimme."

Käveltyämme sitte pitkän salin toisensa perästä päästä päähän huomasin
minä ajatusteni ei ollenkaan pysyvän nykyisissä kuvissa, vaan sen
sijaan paljon vilkkaammin kuin tahdoinkaan, suunnittelevan omaa
tulevaisuuskuvaani. Ja kun näin jonkun naisen kuvan, kuului mielessäni
joka kerran kysymys, miksikä hänkin oikeastaan oli maaluuttanut itsensä
ja oliko hänellä ollut siihen oikeutta. Erinomaisen kauneutensa
tähden ei arvattavasti monikaan sitä ollut tehnyt, vaan paraastaan
ehkä samannäköisyyden tähden. Moni oli asetettu niin ylös, ett'ei
sitäkään etua oikein voinut erottaa. Vaan minulle johtui mieleen, että
Ludvig Pietsh, joka oli minut nähnyt siellä sanomalehti-kirjailijain
juhlassa, oli kiitellen puhunut minun näöstäni, ja kun panin yhteen
kaikki asianhaarat: puoleksi sitovan kysymyksen professori Paulsenilta
Neapolissa, Bettin hartaan pyytelemisen, Kaarlen hämmästyksen
syntymäpäivänään ja koska ihminen ei kuitenkaan nuorene, niin
käsitinpä, että minun täytyi ehdottomasti antautua. Minä viittasin
Bettiä tulemaan luokseni ja sanoin: "Puoleksi olen minä horjahtamassa
taipumaan pyyntöönne..." -- "Miten hauskaa!" riemuitsi hän. -- "Vaan
minulla ei vielä ole oikeata innostusta, joka antaisi sydämmelleni
päättävän sysäyksen. Ensin pitää meidän löytää kuva, joka hajoittaa
viimeiset epäilykset." -- "Etsikäämme", kehoitti Betti, "minä autan
sinua."

Täytyypä tunnustaa, että hyvin moni erinomainen kuva meihin vaikutti
viehättävästi, niin ett'emme ruvenneet selviämäänkään nykyisten
mestariteosten ihmettelemisestä. Bettin mielestä näytti kokonaan musta
puku, ikäänkuin olisi itsensä lakritsilla voidellut, olevan suosituinta
taiteessa, mutta se ruumisarkun-omainen puoli maalaustaidetta minua
hyvin vähän ihastutti. -- "Mitäs tästä sanot?" kysyi hän osoittaen
kuvaa, joka esitti hoikkaa, vehreään samettiin pukeutunutta naista,
kasvoilla niin ystävällinen hymyily, että varmaan tiesi saavansa
häneltä hyvän vastauksen, jos häntä puhutteli. -- "Tämä olisi aivan
minun kuvani", sanoin minä, "minä vain luulen, että ruuni väri minulle
paremmin sopisi, ja sitte puolta pienempi, pienemmät kehykset ovat
arvattavasti melkoista huokeammat." -- "Joko siis päätetty?" kysyi
Betti. -- "Jos luulet papan..." -- "Päätetty, päätetty", riemuitsi hän
minua syleillen, "rakas, hyvä mamma maalataan." -- "No, lapsi, ihanhan
sinä minua hätyytät; pitää toki ensin katsoa, kuka tämän on maalannut."
-- "Tässä se on suurilla ja selvillä kirjaimilla", sanoi hän osoittaen
alhaalta kuvan nurkasta taiteilijan nimeä. -- "Fritz Paulsen", luin
minä. -- Selvän selvää; mitäpä minun vastustukseni olisi enää auttanut.

Näyttelystä lähtiessämme olin minä jo varmasti päättänyt hämmästyttää
Kaarlea sillä suuremmoisella tavalla, varsinkin kun Betti vakuutti
kuvilla aina olevan pysyvän arvonsa, vieläpä sen vuosi vuodelta
kasvavan. -- "Jos ne todellakin kallistuvat, niin eihän mitään
ole hukattu", vastasin minä, "eivätkähän ne leipää tarvitse.
Mutta yhden asian minä vielä sanon: me emme lue mitään näyttelyn
arvosteluja, sillä jos joku huonosti yönsä nukkunut kirjoittaja
sanoisi yhdenkään moitesanan tuosta kuvasta, niin haihtuisi minultakin
koko maaluutushalu." -- "Mutta jos hän puhuu hyvää?" -- "Sen me
itsekin tiedämme. Etkö kuullut Bruno Meijerin kansantajuisesta ja
ikävästä luennosta, että ne taideteokset ovat klassilliset, joita
ihmisjoukon suosio pysyväisesti kannattaa? No, olemmehan mekin molemmat
ihmisjoukko!"

Muutaman päivän kuluttua astuin minä Doroteankadulle professori
Paulsenin luo. Kun minä soitin, avasi joku vaimo oven ja vei minut
vastaanotto-huoneesen sekä sanoi jonkun olevan juuri istumassa
maalattavana, kuka hänen siis piti ilmoittaa? -- Minä päätin
professoria hämmästyttää ja vastasin: "Sanokaa vain: joku tuttu
Italian-matkalta, niin kyllä hän tietää." -- Vaimo katsoi minuun
epäilevästi, vaan meni kuitenkin hitaasti maalaajan työhuoneen
ovelle ja ennen sinne katoamistansa katsahti taideteoksia ja vanhoja
posliinikaluja, joita oli peilipöydällä ja vanhanaikaisen kaapin
päällä, ikäänkuin sanoakseen minulle, että joka kappale on luvussa.
-- "Tuo se on se lohikäärme, joka aarteita vartioipi", ajattelin minä
ja, kuten sittemmin sain selville, se olikin totta, sillä se matami
Bachmann hoitaa professorin taloutta hyvin tunnollisesti.

Kohta tuli itse professori, tunsi minut heti ja sanoi tuota pikaa
olevansa valmis ottamaan minut vastaan, kun vain minä maltoin odottaa
kymmenisen minuuttia. -- Todellakin hän viipyi ainoastaan vähän aikaa
ja puolittain pakottamalla vei minut työhuoneesensa.

Ensi kerran elämässäni minä nyt olin maalarin n.s. atelierissa, jota
minä aina olin luullut tyhjäksi huoneeksi, jossa muka suurimman
epäjärjestyksen keskellä maalitauluja tehtiin, mutta minun
täytyy tunnustaa, että se minun luuloni perustui taiteellisuuden
tuntemattomuuteen, sillä olinpa nyt kerrassaan olevinani joissakuissa
noista saleista, joita olin nähnyt Italian palatseissa, tämä vain oli
paljon siistimpi ja puhtaampi ja miellyttäväksi oleskeluhuoneeksi
sisustettu. Seinät olivat osaksi peitetyt Gobeliini-verhoilla, osaksi
koristetut, niinkuin museoissa, tauluilla katosta lattiaan asti. Oli
siellä aseitakin ja sopivissa paikoissa oli pikku kuvia, vateja,
ruukkuja ja värillisiä lasikapineita. Entä erilaisimmat vanhanaikaiset
tuolit ja istuimet, pöydät ja kaapit, kaikki kelvollista tekoa ja
ihmeteltävän sopusointuiset!

"Ei", sanoin minä selvittyäni ensi hämmästyksestä, "tätä kaikkea en
odottanut, tämmöisessä paikassa itsensä maaluuttaminen on huvitus eikä
mikään rasitus, ja sanoakseni heti, minkä tähden olen tullut: minulla
on se aikomus."

Me kävimme istumaan viehättävään nurkkaan. Professori kysyi, joko minä
olin syönyt aamiaista eikä kärsinyt minun vastusteluani, vaan komensi
Bachmannin toimittamaan jotakin haukattavaa. Syödessämme puhelimme
tarkemmin kuvasta. Ruuniväriä hän vastusti maalaustaiteellisilla
perusteilla, koska joku selvempi väri minulle paremmin sopi. Niinpä
mainitsin tummanpunaista pukuani, ja se hyväksyttiin. Seuraavana
päivänä oli minun jo ensi kerran istuttava mallina, ja ett'ei Kaarle
mitään huomaisi, neuvoi professori minua lähettämään sinne leninkini,
se kun oli oleva hyvässä tallessa hänen muinaissaksalaisessa
kaapissansa. Bachmann saattoi minua auttaa pukeutumisessa, jossa
hänellä kuului olevan hyvä taito. -- Minä vielä kysyin, sainko tuoda
mukaan Bettin, minulle kun johtui mieleen, että hänelle ehkä olisi
hyötyä katselemisesta ja hän voisi oppia professorilta joitakuita
temppuja; vaan hänen piti tuleman vasta kolmannen istumisen jälkeen,
jolloin jo saattoi lausua kuvasta jotakin; sitte sanoi professori
tytärtäni sangen tervetulleeksi.

Tämä sopimus tapahtui tiistaina, ja torstaina minä olin ensi
kertaa istumassa. Tuntuupa varsin omituiselta, kun näkee edessään
liinakankaan, jolle oma kuva on ilmestyvä, ja kun vielä ei osaa
käsittää, mitenkä se on mahdollista ilman mallikaavoja, vaan istuu itse
siinä mallina ja saa puhella kylliksensä sill'aikaa, kun taiteilija eri
pensseleillä sivelee erilaisimpia maaleja rahtusen aina juuri siihen
paikkaan, johon kutakin tarvitaan yhdennäköisyyden tähden.

Minä kysyin professorilta, oliko hän aina asunut tässä samassa
paikassa, johon hän vastaukseksi selitti maistraatin tuominneen hänet
muuttamaan, kun siihen paikkaan, jossa hän ennen asui, oli rakennettava
kauppapuoteja. "Minun vanhassa atelierissani oli riippuva kasvitarha",
kertoi hän, "ja siitä näki halkovarastojen yli Spreelle asti.
Vieressä oli suuri jalava- ja lehmuspuisto kuin pikku metsä. Keväällä
tuoksusivat lehmusten kukat niin suloisesti, peippo kävi juomassa minun
kukkatalrikeiltani, naapurin kyyhkyset noukkivat leivänmuruja, joita
Bachmann heille ripotteli, yksin satakielikin ja muut harvinaiset
linnut asuskelivat ja lauloivat puissa joen rannalla. Siellä asui kuin
maalla, niin rauhallista siellä oli. Villi viiniköynnös kiertelihe
ylös kattoon asti ja kukkia kasvoi kaikenvärisiä. Minun kasvitarhani
piti oleman kirjava kuin ennen isänkotini tarha." -- "Meillä ei oikein
menesty mikään, varjossa kuihtuu kaikki", sanoin minä. "Mutta suloista
teillä on silloin ollut, kun satakieletkin asuivat keskellä Berliiniä."
-- "Valitettavasti ei sitä iloa kauan kestänyt. Kun se pikku lintu
ja koko maailma nauttivat laulun viehätystä, tuli joku koditon kissa
hiipien ja sieppasi sen." -- "Eikö se olisi tullut toimeen varpusilla?"
-- "Ei toki; kissat syövät mielellään satakieliä, ne oleskelevat
mukavasti kyllin alhaalla pensaissa. Kun sittemmin puut hakattiin
kauppapuotien tieltä, pakenivat laululinnutkin." -- "Sen minä kyllä
suon kissalle", riemuitsin minä. -- "Kohta revittiin kaikki asunnotkin,
atelieri ja riippuva kasvitarha, ja ihanuus loppui. Toivokaamme
kauppataloista hyötyä Berliinille sekä käytöllisesti että myöskin
rakennustaiteellisesti."

"Paljon minäkin siitä hyvää toivon", vastasin minä, "sillä kun
näkee toriväen iltasilla myöhään koriensa vieressä maassa makaavan
ja kaiken aikansa, yöt päivät, elävän ulko-ilmassa kuin Italian
kerjäläiset, olipa sää millainen hyvänsä, silloin täytyy jokaisen
järkevän tunnustaa, ett'ei tuommoinen terveyden rääkkääminen ole
ihmisellistä. Ovathan ne talonpojatkin ihmisiä. Sitä paitsi toivon
minä näiden kauppatalojen sivistävästi vaikuttavan tori-ihmisiin,
joiden elintavat tähän asti ovat olleet huononlaiset. Ajatelkaahan
vain, mitä minulle toissa kesänä tapahtui juuri kylpymatkojen aikaan!
Minä menen torille ostamaan palkoherneitä, vaan kun torimatamilla on
vain liiaksi kasvaneita, epäilen vähän ja sanon totuuden mukaan: En
minä näitä voi panna mieheni eteen, hyvä rouva; on paha mieleni, kun
teillä ei ole nuoria, jääkää hyvästi! Ja mitä hän vastasi? Minulle ei
sanaakaan, vaan naapurillensa huusi hän: Rouva Meijer, tuo nyt oli
olevinaan hienon hieno! Vaan ei se mikään hieno ole, sillä jos se hieno
olisi, niin ei hän nyt olisikaan Berliinissä! -- Semmoista toki ei voi
tapahtua kauppataloissa, poliisin heti tarttumatta asiaan ja viemättä
niin sivistymätöntä eukkoa parannus vankilaan! Vai pitäisikö ehkä
torimatamien tähden matkustaa Nordeneihin!"

Sitte pidettiin välilomaa ja minä sain katsahtaa alotettua työtä.
Semmoisilta lienevät ihmiset näyttäneet alimmalla kehitysasteellaan:
kuva oli jo haamultaan tunnettava, vaan ei vielä valmis. Vartalosta
oli vasta muutamia viivoja ja tuolista, jolla minä istuin, ainoastaan
maalipilkkuja; käsille oli professori toistaiseksi merkinnyt paikan
ihonkarvaisella maalilla. -- "Minä luulin maalarien alottavan ylhäältä
tukasta ja tekevän pala palalta alas asti kaikki kerrassaan valmiiksi",
sanoin minä levollisesti katseltuani kuvaa. -- "Mahdollista kyllä, että
jotkut niinkin tekevät", sanoi professori, "minä puolestani ennemmin
suunnitsen koko kuvan pääkohdat niin tarkkaan kuin mahdollista ja sitte
yksityiskohdat kehittelen, mikäli minusta missäkin tapauksessa näyttää
taiteelliselta ja vaikuttavalta." -- "Minä olen hyvin utelias näkemään,
millainen siitä tulee", vastasin minä. "Mutta sanokaahan, jääkö tuo
musta silmäin alle ja onko minun kaulani todellakin noin keltainen?"

Professori ei ollut kuulevinaankaan sitä kysymystä, vaan painalsi
sähkökellonsa nappulaa, jolloin Bachmann heti tuli. -- "Saanko tarjota
teille vähän virvoitusta?" kysyi hän. "Jos tänään vielä istutte toisen
tunnin, ehdin minä enemmän kuin toiste kahta vertaa pitemmässä ajassa,
ja sentähden minä soisin, ett'ette väsyisi." -- "Olenko minä sitte jo
tunnin istunut?" kysyin minä kummastellen, kun minä luulin tulleeni
vasta muutamia minuuttia sitte, mutta viehättävässä paikassa kuluvat
tunnit lentämällä. -- "Jo lähes kaksi tuntia", sanoi Bachmann -- "Kun
teiltä ei kysytä, olisi paras olla puhumatta", sanoi professori hyvin
selvään, "teistä pitäisi olla samantekevä, miten pitkiksi minä tuntini
luen. Tuokaa te Johannespuiston viiniä, leivoksia, hedelmiä ja muuta
sellaista." -- Vanhus lähti tyytymättömän näköisenä, vaan palasi heti
leppyisempänä ja asetti pöydälle, mitä professori oli pyytänyt. Sitte
katseli hän aljettua kuvaa ja sanoi levollisesti: "Tulee siitä!" ja
meni pois. Se minuun vaikutti mahtavasti.

Virkistys teki minulle sangen hyvää ja viini oli niin maukasta, ett'en
muistanut koskaan ennen sen vertaista juoneeni; sentähden kysyin
minä, mistä se oli kotoisin, koska minä aioin, jos se vain ei ollut
ylen kallista, neuvoa Kaarleani hankkimaan sitä syntymäpäiväkseen.
-- "Tätä viiniä tilaan minä suoraan ystävältäni maatilalliselta Otto
Sartoriukselta Mussbachista Reinin-Pfalzista", selitti professori. --
"Myökö se herra muillekin?" -- "Koettakaa kerran; kyllä olette tyytyvä
häneen. Siitä asti kun ranskalaiset tekevät Bordeauxin viinejä Italian
viineistä, pidän minä oikeaa saksalaista tavaraa parempana, varsinkin
kun hinta on sama, kuin noista ranskalaisistakin väärennyksistä saa
maksaa." -- "Se minusta on selvää", vastasin minä, "näkyypä sitä yhä
oppivan jotakin." Ja osoitteen piirsin minä muistiin.

Väliloman jälkeen maalattiin taas, ja kun professori viimein lakkasi,
oli kuva jo aivan toisen näköinen. Bachmann oli ollut oikeassa, kun
sanoi: Tulee siitä!

Vanhus auttoi minua viereisessä huoneessa pukua vaihtaessa, ja kun
sanoin jäähyväsiä, lupasi professori minun tuoda Bettin jo seuraavalla
kerralla kanssani; minä olin hyvin kestänyt, ett'ei tarvittukaan niin
monta istumista.

Vaikka se kiitos minusta oli hyvin mieltä myöten, en kuitenkaan
voinut saada ajatuksistani, että minä nyt myöhästyin päivälliseltä,
joka ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Sentähden täytyi minun
miettiä tekosyitä Kaarleni varalle, mutta kun hän heti huomaa, ell'ei
kaikki ole päivän selkeätä, en minä ole harjautunut hätävalheiden
sepitsemiseen. Tosin minä kaupungin rautatiellä nopeasti jouduin omalle
seudullemme, vaan toiselta puolen oli aika sitä lyhempi aivojeni
työskennellä.

Kotona olivat he odotelleet ja viivytelleet päivällistä; Kaarle
kuitenkin heti, kun huomasi minun neuvottomuuteni, sanoi nauraen:
"Oliko silta auki vai eksyitkö väärään hevosrautatien junaan?" -- "En",
vastasin minä äreästi, "sinun ei huoli luulla minua niin tyhmäksi;
päinvastoin olin minä kerrankin etsimässä kelvollista viiniä..."
-- Kaarle ja Betti katsahtivat silmäkkäin ja purskahtivat molemmat
nauramaan kohti kurkkuansa. -- "Mitä teillä on irvistelemistä?"
tiuskasin minä. -- "Hän käy viinejä maistelemassa!" sanoi Kaarle yhä
nauraen. -- "Niin kyllä käykin", sanoin minä pilkasta suuttuen ja
viskasin viiniherran osoitteen pöydälle, "tuossa on kirjoitettuna,
jos lukea osaatte, ja nyt saat itse ostaa juomat syntymäpäiväksesi;
teidän käytöksenne vei minulta kaiken halun." -- "Vilhelmiina, jospa
minä olisin tiennyt", yritti Kaarle puolustamaan itseänsä. -- "Jätä
jo, Kaarle, äläkä rupea riitelemään. Te miehet olette semmoiset, että
aina katkotte kovin käsin vaimojenne hienot rakkauslangat. Minä tahdon
kuitenkin antaa anteeksi ja unhottaa koko asian sillä ehdolla, että
vielä tänään tilaat tätä viiniä. Pyydä myöskin maljaviiniä. Tule, älä
revi rikki osoitetta, ja käydään nyt syömään."

Me söimme jotenkin vaiti. Pahalta minusta tuntui sillä tavalla Kaarlea
vastustaa, mutta jos se ei olisi tapahtunut, olisi Kaarle tietysti
heti päässyt kuvasalaisuuden perille, ja sitä paitsi olisi muuten
ollut paljon vaikeampi taivuttaa häntä viininkauppaan. Ja mitenkä me
silloin, kun professori tulee meillä käymään, voisimme tarjota hänelle
halvempiarvoista, kuin hän on tottunut juomaan?

Kaarlella oli kiire, niin että hän nousi pöydästä, ennenkuin me muut
ehdimme ottaa toista kertaakaan. Minä olin jo juosta jäljestä sanomaan,
ett'en minä ollut mitään pahaa tarkoittanut, vaan Betti sanoi: "Miksi
olit niin äreä, mamma?" -- "Minäkö äreä?" -- "Siltä se ainakin näytti."
-- "Olihan minulla syytäkin olla tyytymätön." -- "Ei, mamma." -- "Vai
ei?" -- "Ei. Kun sinä niin kauan viivyit, tuli pappa levottomaksi
ja kysyi: missä on mamma? Minä koetin kierrellä, mutta tiedäthän,
kun hän oikein vakavasti ja jyrkästi kysyy, täytyy hänelle tunnustaa
totuus." -- "No, ja sitte?" -- "Minä vastasin; olehan huoletta,
pappa, muista, että kohta on syntymäpäiväsi." -- "Betti, mitenkä sinä
saatoit ilmaista..." -- "Minä tiesin papan tyytyvän siihen, ja sehän
se oli tottakin. Jos sinä olisit hänen leikkiinsä vastannut iloisesti,
olisi kaikki ollut hyvin. Tällä kertaa on vaikea sanoa, kumpi meistä
on lorunnut." -- "Betti! Ei minun tarvitse ottaa sinulta vastaan
moitteita." -- "En minä sitä tarkoittanutkaan, mamma, mutta olen minä
kyllin suuri, älytäkseni, että sinä olisit myöntyväisyydellä paremmin
selvinnyt." -- "Semmoisia mielipiteitä minä en ole sinulla ennen
huomannut." -- Hän nousi ylös ja alkoi puhua hiljaisella äänellä: "Minä
kerran uskoin tulevani onnelliseksi, me emme koskaan siitä puhelleet,
mamma; mennyt on minun onneni... emmekä ole siitäkään puhelleet, sinä
ja minä. Mitäpä me sanoilla olisimme tehneetkään? Sinä tiesit sen yhtä
hyvin kuin minäkin. Rakkauden, jonka aioin antaa sille yhdelle, tahdon
nyt jakaa teille kaikille, mikäli voin. Ja nyt tiedät, minkätähden
minulla on toisenlaiset ajatukset! Anna anteeksi, että sinua äsken ja
ennen olen pahoittanut. Tahallani sitä en ole tehnyt."

Hän meni ja minä jäin istumaan, mieli raskaana. Betti oli sanonut
iloisen keväänsä loppuneen. Hyväpä oli, ettei kukaan nähnyt, miten minä
itkin. Vähän toinnuttuani päätin täst'edes tehdä hänen elämänsä niin
keveäksi kuin minä puolestani saatoin. Ei yhtään katkeraa sanaa pitänyt
minun suustani pääsemän, mutta jos joku muu häntä loukkaa, varokoon
itseänsä!

Kaarle oli tapansa mukaan syötyään käynyt levähtämään, jota varten minä
olin neulonut hänelle suuren peitteen. Minä menin hänen luoksensa. Kun
minä avasin oven, aukasi hänkin silmänsä. "Kaarle", sanoin minä, "jos
et ensinkään tahdo, niin jätä vain viininkauppa sikseen." -- "Miten
tahdot, Vilhelmiina", sanoi hän kylmästi. -- "Eikö sinulle maistunut
ruoka tänään, Kaarle?" -- "Ei." -- "Oliko se minun syyni?" -- "En minä
sitä ole sanonut?" -- "Kaarle, minä olin vähän kiihtynyt." -- "Siltä
minustakin näytti. Vastaisen varaksi minä sentähden neuvoisin sinua
jättämään viinien maistelemisen. Paljon seoittamista sinä et oikein
kestä." -- "Kaarle, johan annat takaisin omat sanani! Pahastuitko
minuun, Kaarle?" -- "En, tiedänhän minä, ett'et sinä voi mitään
luonnollesi, miksipä siitä pahastuisin?" -- "Kaarle", sanoin minä,
"sinä olet kunnon poika ihan lapsesta asti. Minä myönnän, että olin
kiivaampi, kuin olisit ansainnutkaan, mutta siitä huolimatta: olenko
koskaan parempaa isää toivonut lapsilleni kuin sinä? Tulee vielä hetki,
joka puhdistaa minut, eikä se ole kaukanakaan, usko se. Illalliseksi
saat hyvän pihvipaistin, kun et päivällisellä saanut riittävää osaasi.
Tahdotko sipulin vai munan kanssa, Kaarle?" -- "Molempien." -- "Ja
Mynchenin olutta haetan myöskin. Nukahda nyt vielä vähäsen; kyllä minä
herätän, kun tulee aika mennäksesi konttoriin." -- Lähtiessäni suutelin
häntä. Sovinnon enkeli oli laskeutunut valvomaan hänen vuoteensa
vieressä. Hyvä peite hänellä ainakin oli päällänsä.

Kuva se nyt oli koko olemukseni pääasia, se piti tuleman verrattomaksi,
vaikka minun olisi pitänyt istua koko kolme viikkoa niinkuin hautova
kana. Niin pitkää aikaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä oikeinpa
ihmetytti sen edistyminen; sitä Bettikin, joka oli joka kerran minun
kanssani, suuresti ihmetteli ja tuli viimein vakuutetuksi, ett'ei
hän ollut koskaan tuleva niin taitavaksi. -- "Värien seoittaminen
on liian vaikeata", sanoi hän, "lautasella on vähä joka väriä ja ne
kaikki hämmennetään sekaisin, vaan kun siitä pistältää pensselillä
liinakankaalle, soveltuu se kuin vartavasten tehty sinun näköösi. Minä
luulen taiteen olemukseksi sitä, että maalari osaa huomata luontoa
ja luonnollisuutta." -- "Joll'et vain siinä erehdy, Betti", vastasin
minä, "onhan ne silmät toki muillakin. Ei, minun mielestäni on taiteen
pääolemus se, että hän joka kerran kastaa pensseliänsä oikeaan väriin!"

Maalaamisen oppiminen syrjästä katselemalla oli siis turha toivo;
päin vastoin luopui Betti nyt puunmaalauksestakin, joka muka vain
oli tuhrimista ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt kirjallisuutta,
vaikka hänellä oikeastaan juuri siihen onkin taipumusta, kuten
koulutodistusten paremmista numeroista näkyi. Sen takauksen
johdosta minä rupesin useammin kutsumaan meille herra Feodor
Wichmann-Leuenfelsiä, joka jo oli käynyt näyttäytymässä; vaikka Betti
häneltä hyvin vähän viisastuu ja eno Fritz raakamaiseen tapaansa häntä
sanoo patentatuksi sepustusmestariksi. Kun Kaarlekaan ei sanonut
ehdottomasti luottavansa runoilijan uraan, niin olen minä yksin
tukemassa tätä ylös pyrkivää neronalkua. Mutta Leuenfels on etevä,
sen huomaa heti, kun vain kuulee, miten varmasti hän arvostelee muita
sepustelijoita. Hän sanoo olevansa liian hyvä pistämään nimeään
semmoisen lorun alle.

Tällä välin istumiset lähestyivät loppuansa. Merkillistä, miten se
kuva tuli yhä elävämmäksi, kunnes se viimein oli aivan luonnollinen.
Musta väri oli silmien alta kadonnut ja keltainen kaulasta, ja niiden
sijaan tullut aivan säännölliset varjot; värilliset pilkut näyttivät
aivan samanlaisilta kuin minun istuintuolini koruompelus, ja kädet,
joissa oli ollut paljo työtä, olivat ihan kuin minun omat käteni.
Minä perin hurmauduin katsellessani kullatuissa kehyksissä riippuvaa
valmista kuvaani ja ajatellessani Kaarlen ihastusta syntymäpäivänään!
"Onpa taide kuitenkin jalo", sanoin minä, "minusta minä vain kuvassa
näytän liian kauniilta, herra professori." -- "Te erehdytte", vastasi
hän, "muotokuvaajan tulee, paitsi kopioida luontoa, myöskin koettaa
antaa samannäköisyydelle miellyttävin muoto. Ihmisen näkö vaihtelee
mielialan mukaan tässä olen minä maalannut teidät semmoiseksi, kuin
näytätte, milloin oma tai toisten onni kirkastaa kasvonne." -- "Vaan
enköhän minä ole vähän nuorehkoksi sattunut tulemaan?" -- "Mamma, mitä
nyt puhutkaan", sanoi Betti, "tuollaiseksi, kuin kuvassa olet, tunnemme
me kaikki sinut, niin kauan kuin voimme sanoa: oma, rakas kunnon
äitimme. Toisen näköinen et ole koskaan ollut." -- "Jos sinä vain olet
tyytyväinen, en minä enää huoli vastustella; tiedäthän, ett'en minä ole
mikään hirviö. En minä turhamaisuudesta itseäni maaluuttanut, herra
professori, vaan kun lapset välttämättömästi tahtoivat." -- "Sitte on
teillä hyvin järjelliset lapset", sanoi hän.

Meille olivat istumiset olleet tosi huvituksena; senpätähden tuntuikin
niiden loppuminen ikävältä. Betti katsoi maalaamista minun istuessani
taikka soitti pianolla, mitä ulkoa muisti. Kun Bachmann viimeisen
kerran auttoi puvun muuttamisessa, sanoin minä lähettäväni noutamaan
leningin ja osoitin osaavani palkita kohteliaisuutta. Kuva jäi vielä
syntymäpäivään asti professorin atelieriin.

Vähän kuumeen väreitä tuntui ruumiissani, kun viimein se päivä
koitti, jona Kaarle oli hämmästyvä. Edellisenä päivänä iltapuoleen
oli professori itse ollut läsnä kuvaa ripustettaessa salin seinälle,
että se tulisi oikeaan paikkaan, hyvään valoon, eikä mihin hyvänsä
epäedulliseen komeroon. Minä suljin oven ja otin avaimen taskuuni.
Betti oli menehtyä odotuksesta, jopa laulelikin iloisia säveliä, jota
ei ollut pitkälleen tehnyt.

Aamusilla ylös noustua joimme kahvin leivoksien kanssa niinkuin
muinakin syntymäpäivinä ja annoimme miehelleni koko joukon hyödyllisiä
pikku kapineita, jotka häntä hyvin miellyttivät. Sitte minä avasin
salin oven. "Kaarle", huusin minä, "täällä on joku, joka tahtoisi
puhutella sinua." -- Vähän äreissään häiritsemisestä riensi hän saliin
ja me varpaisillamme hiljaa ja varovasti jäljestä. Siinä hän seisoi
kuvan katselemiseen vaipuneena, mutta kun Bettin kengät narisivat,
kuuli hän tulomme. "Vilhelmiina", sanoi hän liikutettuna, "hyvä,
kunnon vaimoni, etpä olisi voinut tehdä minulle suurempaa iloa", ja
veti minut syliinsä sekä suuteli otsalle ja huulille. Betti paukutti
riemusta käsiään: "Enkö sitä jo heti sanonut! Jospa vanhemmat vain
aina tekisivät lastensa viittauksen mukaan." -- Kaarle hymyili hänelle
ja kiersi toisen käsivartensa hänen ympäri. Tämä oli syntymäpäivä,
jommoista meillä ei vielä koskaan ennen ollut, niin onnellinen ja
liikuttava.

"Onko kuva sinusta hyvä, Kaarle?" kysyin minä, sillä tietysti minä
tahdoin kuulla hänen arvostelunsa, "onko se minun näköiseni?" --
"Sinä se olet ilmi elävänä", vastasi hän, "ja kuitenkin on siinä
vähän enempikin: kuvassa sinä olet aivan kuin silloin morsiamena ensi
rakkautemme aikoina. Joko huomaat?" -- "Siis liian nuoren näköinen?"
-- "Ei, vaan se herättää muistoja, ja kun sinua itseäsi nyt katson,
huomaan aivan samat piirteet sinun kasvoissasi. Taiteilija on vain
osannut tehdä ne selvemmiksi, kuin me tavallisesti huomaamme." --
"Ethän enää ole pahoillasi äskeisestä päivälliskinasta? Minä olin
silloin ensimmäisen kerran istumassa..." -- Hän pani hellästi kätensä
suulleni. "Pianhan se myrsky meni ohitse, eikähän ukkonen ole vielä
koskaan iskenyt meidän taloomme, vaikka sinä monestikin olet ollut
ukkostuulella." -- "Kaarle, hankihan vain joskus paljo huuhdeltavaa,
niin kuka takaa..." -- "Vilhelmiina, pitääkö kuvan nyt pilkata sinua?
Katsopas, miten ystävällisesti ja miellyttävästi tuo maalattu rouva
Buchholz minulle hymyilee", -- Minä naurahdin ja sanoin: "Olenpa minä
tähän ripustanut itselleni oivallisen varoitustaulun." -- Ovikello soi.
-- "Lapset", sanoin minä, "tulee vieraita: Emmi ja tohtori Wrenzchen
arvattavasti."

Niin olikin. Vävy tahtoi toivottaa onnea ennen menoansa sairaskävelylle
ja jätti Emmin meille koko päiväksi. Kuva miellytti tohtoria
sanomattomasti. Hän kysyi minulta salaa, mitä se maksoi; minä rauhoitin
häntä sanoen, että hän vielä kerran saa ehkä periä sen. -- Iltasilla
oli meillä koko joukko vieraita, ja Kaarle, se kunnon mies, oli pitänyt
huolta Johannespuiston viinistä. Se oli hämmästys minulle, ja sentähden
vietettiin hauskuutta myöhään yöhön asti.

Ennen maata menoani hiivin vielä kynttilä kädessä kuvan luo ja vannoin:
"Minä olen tekevä, mitä voin, sen tässä lupaan, vaan yliluonnollista ei
kukaan voi vaatia minulta, ei mikään kuva koko maailmassa." -- Kaarle
oli tullut katsomaan, missä minä viivyin, ja sanoi minun näyttäneen
hyvin kummituksen kaltaiselta. Syvempiä tunteitani minä en voinut
hänelle ilmaista, siksi oli hän liian vallattomalla mielellä.



Uusi sukulaisuus.


Hehän tulevat asumaan aivan salaneuvosten kortteliin; etupuolella
on heillä kukkatarha, takana kasvihuone, tallit ja kuskin asunto,
ja puutarhurin pitää oleman pöydässä passarina, jota tointa varten
he hänelle ovat luvanneet palkan lisäksi kuusi paria valkoisia
pummulihansikkaita. Mutta pesettää täytyy hänen omilla varoillaan,
koska hän siten pitää niitä säästäväisemmin. Huonekalut ovat he
ottaneet eräältä köyhtyneeltä paroonilta; ne ovat jo aitassa tallella.
Heti kun käsityöläiset joutuvat pois talosta, pidetään häät, ja
matkalta, Pariisista tai Wienistä, palattuaan asettuu nuori pari
koruhuoneihin. Kaikki posliinit ovat sinikirjaiset, ja pesulaitokset
kyökissä valkoisesta marmorista ja kullatut. Eipä ruhtinaallakaan voisi
olla komeampaa.

Sen kaiken kertoi Augusta Weigelt, kun taas pitkän ajan perästä kerran
tuli meillä käymään. Vaikeahan hänen on päästä liikkeelle siitä
asti, kun heille taas on tullut lisäksi pienokainen. Poika vaurastuu
vaurastumistaan eikä toinenkaan, joka on tyttö, näytä huonoimmalta;
se selvisi hyvästi panorokosta, vaikka en minä olisi niin nuorena
vielä rokottanut. Vaan Augusta arveli, että kerranhan se kuitenkin oli
saatava tehdyksi, jos mieli hankkia lapselle täydelliset paperit.

"Sinä jo kaiketi ajattelet sopivia sulhasia tyttärellesi?" kysyin minä
leikillisesti. -- "Enpä juuri", vastasi hän, "vaan kun pienokainen
makaa uneksien kätkyessään ja minä istun käsitöineni vieressä, silloin
rupeavat välistä ajatukset lentelemään. Semmoinen lapsi kasvaa
nopeammin, kuin luuleekaan, ja sen pitää saada erinomainen kasvatus.
Eihän voi tietää, millaisiin piireihin hän vielä kerran on joutuva.
Veljeni naimisesta muuttuu meillä hyvin moni kohta."

"Hänen morsiamensa lienee todellakin suurenmoisen rikas", sanoin
minä, "jos kaikki niin on, kuin sinä kerrot; kokonainen talo siinä
kaupunginosassa vaunuineen ja hevosineen, siihen tarvitaan rahaa.
Veljesi Emil on todellakin onnellinen." -- "On tietysti", sanoi Augusta
hätäisesti, "hän tulee hyvin onnelliseksi ja pääsee niin sanoakseni
kultaläjään. Kun ajattelee, ett'ei Emilillä ole mitään muuta kuin
oma itsensä, ja suunnattoman rikas morsian ottaa hänet puhtaasta
taipumuksesta..." -- "Missä hän sitte oikeastaan tuli tuntemaan
Emilin?" keskeytin minä. -- "Kaikkein ensiksi eräissä lakimiesten
pidoissa, joihin muutamat sisarrikkaat ystävät kutsuivat Emilin,
hän kun on hyvä tanssija. Ja juuri lakiasiat miellyttävät suuresti
morsianta. Emilistä on vielä tuleva tohtori ja, ell'ei kovin kalliiksi
käy, professorikin tai jokin muu arvokas henkilö. Siihen morsian
lujasti luottaa, sanoo Emil." -- "Mutta eihän Emil ole mikään niin
suuresti oppinut", sanoin minä, "siinä on morsian kaiketi pettynyt." --
"Pitää teidän sentään myöntää, että Emil on varsin kaunis nuorukainen."
-- "On kyllä", vastasin minä, "vaan mikäli minä tiedän, on professorien
kauneus vähän niin ja näin, vaan sen sijaan on heillä enempi päässä,
kuten kuoleman jälkeen on tieteellisesti todistettu. Minä kyllä olen
hyvilläni, jos morsian voi luottaa pääsevänsä professorin rouvaksi,
ja Emilille minä toivon, ett'ei hän naisi mitään rahakaappia, vaan
ennemmin saisi hyvän sydämmen ja sielun, jossa ei olisi pahoja
poimuja. Onko hän todellakin onnellinen taikka noin itseksensä oikein
tyytyväinen?"

"Kyllä minä luulen", vastasi Augusta. "Ja miksikä hän ei olisi? Saahan
hän kaikkea, kuin suinkin voi haluta. Ja vanhempiaan voi hän sitte
auttaa ja meitä myöskin. Hän kyllä tietää, miten vaikea meidän on
selvitä." -- "Niin hänen onkin tehtävä", sanoin minä, "ja kunhan hän
vain niin asettelee, että saa kassan avaimen käsiinsä, niin tottapa hän
omaisiansa muistaakin." -- "Eikö auta todellakin?" huudahti Augusta
iloisesti; "äiti uskoo aivan samoin; isän ei tarvitse sitte enää
vaivata itseään sivutöillä, ja surut ja huolet loppuvat kerrassaan!" --
"Sitte tulette hyvästi toimeen seitsemällä kymmenellä", myönsin minä,
"jospa vain niin pitkälle päästäisiin kerran!"

"Kauan tätä pulaa ei enää kestä", sanoi Augusta, "ja minä soisin,
että häät jo olisivat onnellisesti vietetyt... ne ovat meille kovin
tukalat." -- "Sittekinkö, vaikka on niin hyvät toiveet?" -- "Se loisto
se juuri tuottaa meille huolia", vastasi Augusta. "Emmehän me voi olla
perin toisenlaiset kuin ne ylhäiset vieraat, joita häihin kutsutaan, se
olisi ilmeinen häpeä. Mieheni ei voi tulla vanhassa frakissaan ja minun
paras leninkini on jo ihan vanhanaikainen. Ja jos jotakin lahjoitamme,
pitää olla ainakin sokuripihdit tai suola-astia tai jotakin muuta
kultasepästä. Äiti tosin neuvoi meitä ostamaan panoksen pöytä-astioita,
joka näyttää joltakin, vaan siihen me emme kykene, ne ovat meille liian
kalliit." -- "Älä pahastu, Augusta, jos sanon, että äitisi on itse
järjettömyys. Mistä te otatte rahan semmoiseen tuhlaukseen?"

Augusta tuli näistä tosista sanoista hämillensä ja vastasi änkyttäen ja
hitaasti: "Me olemme laskeneet kaikki tarkimmiten yhteen, ainoastaan
välttämättömimmät asiat. Sadalla taalerilla me selviäisimme." --
"Se minusta on teidän oloissanne suurinta tuhlausta. Ajattelehan
tulevaisuutta, Augusta!" -- "Sitä me juuri ajattelemme", vastasi hän
vilkkaasti. "Jos emme mene häihin, silloin olemme ainiaaksi suljetut
pois siitä ylhäisestä seurapiiristä. Ja missäpä muualla pääsisi
semmoisten ihmisten tuttavuuteen, jotka sitte voisivat tehdä jotakin
pojan hyväksi, milloin hän tarvitsee hyvää puolustusta päästäkseen
eteenpäin. Olisiko viisasta suututtaa ylhäisiä sukulaisia, jotka, kuten
Emil sanoo, kutsuvat illanviettoihinsa yksin kreivejäkin ja muita
kuuluisia ihmisiä?"

"Augusta", kysyin minä vakavasti, "luuletko sitte, että te olette
oikein sopivat semmoiseen ylhäiseen seuraan? Tehän olette vain
Landsberginkadulta. Mutta sen verran minä nyt näen, että mikä kerran on
Bergfeldtin sukua, se Bergfeldtinä pysyy koko ikänsä!"

"Minä tiedän, että te olitte riidassa äitin kanssa, vaan minua te
ette koskaan ennen kohdelleet samalla mitalla..." -- "Riita on ollut
kokonaan hänen puolellansa", sanoin minä keskeyttäen, "sillä hän se
aina alotti. Mutta olkoot ne asiat, mitäpä vaivaisimme itseämme sillä,
mikä kerran on mennyttä; pysykäämme levollisina ja miettikäämme.
Luuletko todellakin, ett'ette voi jäädä pois häistä?"

"Kyllä meidän täytyy mennä. Mitä me osaisimme vastata tutuille, kun
he kysyisivät, miksi emme siellä olleet? Hyvä, rakas rouva Buchholz,
ei se muuten käy. Ja nyt minä pyydän teiltä... mutta älkää väärin
käsittäkö... eikö totta, ettehän pahastu... lainatkaa meille ne sata
taaleria."

Jos joku minulle olisi sanonut, että minun pitäisi temmata raastuvan
kello tornista, en minä olisi enemmän hämmästynyt kuin tuosta
rynnäköstä. "Augusta", vastasin minä, "tosinhan hukkuva tarttuu
heikkoonkin oljenkorteen kiinni, vaan miksi minä juuri olisin se
korsi? Jos todellakin olisi hätä miehestä, silloin voisit varmasti
luottaa minuun, mutta teidän ylhäisyyspyrintönne eivät minua ollenkaan
miellytä. Ainakin pitää minun ensin puhua asiasta mieheni kanssa.
Ajattelehan toki, sata taaleria on koko kolme sataa markkaa, eikä se
ole mikään pikku summa näin ahtaina aikoina. Kaikkialla valitetaan
kaupan rappeutumista ja peljätään taloudellista häviötä, joka on jo
vuosikausia ollut tulossa." -- "Eihän se ollutkaan muuta kuin paljas
kysymys", sanoi Augusta hiljaa, "kyllähän me sen rahan muualtakin
saamme ja Emil maksaa sen sitte meidän puolestamme, siihen luotamme
ja uskomme lujasti." -- "Augusta", varoitin minä, "ei toivo kelpaa
takaukseksi valtionpankkiin. Jos sinä hankit mustaan silkkileninkiisi
uutta taakse, niin siihen tarvitset enintään kaksi kyynärää, ja
siitäkin vielä jää hihoihin. Miehesi saa parilla markalla vaatepuodista
lainaksi oikein kunnon frakin ja hopealahjan sijasta ostatte kauniin
kukkaruukun, joka juhlallisesti annettuna vaikuttaa aivan saman verran."

Augusta pudisti miettiväisesti päätänsä. "Hänen morsiamensa ei rakasta
kukkia, vaan kallista ja arvokasta tavaraa; ettekähän te voi vaatia,
että minun leninkini pitäisi olla kuin isoäitini rippileninki;
semmoiseksi juuri pukuni tulisi korjailemalla; ja isoäitistä on toki
jo palanen aikaa." -- "Älähän hätäile, Augusta. Kyllä minä hänet hyvin
tunsin, hän oli omaa sukuaan Neumann Linjakadulta, eikä minusta ole
lainkaan sopivaa teidän vedota siihen kunnon rouvaan, saadaksenne omaa
tahtoanne toteutumaan. Minä sanon sinulle: helposti saa omaisuuden
tuhlatuksi, vaan ei hankituksi; siihen menee paljo päiviä ja huolia."

"Antakaa anteeksi, jos tulin lausuneeksi vastenmielisen pyynnön",
sanoi Augusta tyytymättömästi ja nousi, "jopa onkin kiire lasteni
luo." -- "Nuku vielä kerran ja punnitse perinpohjin, niin ehkä voit
saada kaikki hankituksi vähemmälläkin summalla." -- "Ei, sillä siihen
en vielä lukenutkaan esimerkiksi kakstoista-nappisia hansikkaita;
jos kävisi teidän mielenne mukaan, niin minä kaiketi voisin siellä
tanssia pummulipuvussakin. Vaan se jätetään niin ylhäisissä taloissa
palvelijain asiaksi." -- Minä en huolinut ruveta saarnaamaan hänelle
sopivasta käytöksestä, vaikka mieleni kyllä kiehui, vaan sanoin: "Minä
tarkoitan sinun ja omiesi etua paremmin, kuin luuletkaan; minusta
nähden saat kyllä ommella vaikka vielä kolme nappia joka sormeen
lisäksi, niin sittehän ne hansikkaat paremmin vaikuttavat."

Hän sanoi, että jos minä joudun pulaan, niin saatan muka huoletta
kääntyä "ylhäisyyttä tavoittelevain" puoleen, heistä ei silloin ole
minulle vastusta. -- "Guste", huusin minä jäljestä, "suututko suotta
noin vähästä? Älähän toki rupea naurettavaksi." -- Vaan hän oli jo
mennyt.

Miten oikeassa onkaan Kaarle, kun aina sanoo: "Raha-asioissa loppuu
ystävyys." -- Muulloin kun Augusta tuli, olimme me aina hyvät ystävät.
Vaan nyt kun Emilin kautta naidaan sukuun ylhäisyyttä ja rikkautta,
alkaa se hurmata häntäkin ja äitinsä luonto puhkeaa hänestä ilmi
niinkuin viisaushampaat vasta ikä-ihmisille.

Minä kerroin asian Kaarlelle hyvin tarkkaan, että hänkin yhtyisi minun
päätökseeni olla auttamatta. Sillä onko meillä niin paljoa, että
kannattaisi rahaa kaivoon upottaa? Kukapa tietää, eivätkö kahvi ja
petroleum kallistu uuden viljatullin tähden niin äärettömästi, että
jokaisen täytyy pitää tarkasti kiinni rovoistansa, ett'ei joutuisi
saman köyhtymisen uhriksi kuin koko valtio?

"Vilhelmiina", sanoi Kaarle miettiväisesti, kun minä sain puhutuksi
koko asian, vieläpä pari sanaa päällekin, "oletko sinä sitte jo niin
kovin kokenut pahoja aikoja, että niillä voit puolustella itseäsi?"
-- "Mitä itseni puolustusta? Ole hyvä, puhu vähän selvemmin, muuten
minä en ymmärrä sanaakaan." -- Hän otti minua kädestä kiinni ikäänkuin
sattumalta ja sanoi sitä hellästi silitellen: "Eiköhän olisi ollut
parempi antaa rahat Augustalle?" -- "Kaarle, pitääkö meidän kouraista
kukkaroamme, että Bergfeldtit voisivat koreilla? Kakstoista-nappiset
hänellä pitää olla, muuten ei käy päinsä; ihan kuin se Bergfeldtin
rouva puhuisi, hänen suunsa kautta. Ja minä sanon, jos ken pitää
kakstoista-nappisia, niin totta niitä minä ja Betti voisimme pitää.
Vaan semmoinen ylellisyys ei meille johdu mieleen."

"Älä huoli kiivastua, Vilhelmiina; mitä ne hansikat asiaan koskevat?
Tässä on tärkeämpi asia selvitettävä: Weigeltien koko onni on
vaarassa." -- "Aivanko todella?" kysyin minä levottomana, sillä mieheni
ei näyttänyt ollenkaan leikilliseltä. -- "Kyllä se on totta", vastasi
hän. "Kun naiset saavat jotakin päähänsä, niin pitää heidän tahtonsa
tapahtuman, vaikka siitä tulisi miten suuri onnettomuus." -- "Kaarle,
ketä sinä naisilla tarkoitat?" kysyin minä ankarasti. -- "Puhummehan
nyt Bergfeldteistä", vastasi hän. -- "Hyvä, muuten en olisikaan juuri
ollut hyvilläni." -- "Augusta siis hankkii sen rahan mistä hyvänsä." --
"Sittehän hän pääsee pulastaan." -- "Pääsee ehkä liiaksikin, pelkään
minä." -- "Kaarle, ole hyvä, äläkä puhu arvoituksia; sano suoraan,
mitä pelkäät." -- "Että Weigeltit joutuvat koronkiskurien käsiin ja
perin häviöön. Kellä ei ole mitään menettämistä, hän ei myöskään jaksa
mitään kestää. Me lainaamme heille sen rahan, Vilhelmiina. Jos Emil on
luvannut heitä sittemmin auttaa, niin tottapa hän sen tekeekin. Ainakin
pääsisivät he meidän avullamme vaaroihin joutumasta ja tyhmyyksiä
tekemästä. Mitä siitä sanot?"

Minä mietin. "Kaarle", kysyin minä sitte, "luuletko Augustan
ajattelevan, että minä kovuudesta jätin täyttämättä hänen pyyntönsä tai
siitä syystä, ett'on muka olisi suonut hänelle tuota huvitusta?" --
"Entinen lapsellinen luottamus, jota Augusta osoitti sinulle, on nyt
luultavasti kerrassaan lopussa." -- "Weigeltit ovat liian horjuvaiset,
ja joll'ei heistä muut pidä huolta, tekevät he tyhmyyksiä enemmän, kuin
sopisi ja kohtuullista olisi. Pari sataa markkaahan tuota meiltä aina
riittää, ja viljatullin vaikutuksia voimme vielä odottaa, varsinkin kun
sinun kauppasi on villatavaran alalla. Huomenna minä menen Augustan
luo, tänään on todellakin jo liian myöhä." -- "Jos tahdot auttaa, niin
älä viivy", kehoitti hän minua vielä lähtiessäni.

Mielessäni tuntui oikein suloiselta mennessäni Kaarlen luota illallista
laittamaan; rintaani lakkasi ahdistamasta se suuri paino, joka oli
vaivannut aina Augustan lähdöstä asti. Tytön minä lähetin vartavasten
ostamaan savustettuja sillejä, jotka itse laitoin munan kanssa ruoaksi
Kaarlelle. Vaikka Kaarle minua neuvoi kirjoittamaan Augustalle kirjettä
torvipostissa ja ilmoittamaan tulevani huomeispäivän iltapuolella
tuomaan rahoja, niin minä kuitenkin säästin ne viisikolmatta penninkiä,
kun en oikein tiennyt, tokko se oivallinen torviposti-laitos
ulottuikaan peltokadulle. Mutta parempipa olisi ollut panna postit
liikkeelle, sillä muutamilla ihmisillä näkyy olevan aika kiire syöksyä
turmioonsa, ja semmoiset juuri ovat Weigeltitkin.

Kun minä seuraavana päivänä noin kolmen paikoilla saavuin ylös
heidän asuntonsa ovelle, kuului sisältä musiikkia, tosin aina vain
pari katkonaista ääntä, vaan musiikkia se kuitenkin oli, ja se minua
hyvin kummastutti, sillä tähän asti eivät he olleet itsessään eikä
lapsissaan huomanneet mitään salaista Beethovenin alkua. Minä soitin ja
Augusta avasi heti. "Tässä minä olen, lapsi", sanoin minä, "kaikki on
soviteltu; mitä pyysit, voit heti saada."

Kummallista kyllä, ei minun sanoillani ollut semmoista vaikutusta,
kuin olin odottanut. Augusta vastasi vain: "Tulkaa sisään ja riisukaa,
rouva Buchholz." -- "Oletteko jo päättänyt toisin?" kysyin minä sisään
astuessani. -- "Oh, eihän toki, vaan meillä jo on, mitä tarvitsemme;
eihän koko maailma ole ahdasmielinen." -- Minä kävin istumaan.
"Mikä se tuo kampikone on sinun pojallasi?" kysyin minä viitaten
poikaa, joka hyvin tyytyväisesti väänsi edessänsä tuolilla olevaa
soittolaatikkoa. -- Augusta joutui hämilleen ja vei pojan soittimineen
viereiseen huoneesen. Palattuaan sanoi hän: "Me saimme sen pikku
positiivin samalla", ikäänkuin siitä olisi kaikki ollut selvillä. --
"Kuinka samalla? Mistä?" -- "Tietysti rahamieheltä." -- "Sehän oli
kauniisti tehty. Hän varmaankin rakastaa lapsia, eikä itse tehnyt
mitään soittimellansa. Sentähden hän kaiketi lahjoitti sen teidän
pojallenne." -- "En minä niin tarkoittanut", sanoi Augusta, "vaan ei
hän siitä paljoa ottanut. Eikö se positiivi teidänkin mielestänne ole
ainakin viidenkymmenen markan arvoinen? Ja kolmesta kymmenestä hän sen
meille antoi. Se soittaa viisi kappaletta." -- "Kolmekymmentä markkaa
tuosta vinguttimesta!" ihmettelin minä. "Kuinka te voitte semmoisiin
kauppoihin ryhtyä?" -- "Ei se muuten käynyt." -- "Guste, istupas tähän
minun viereeni ja kerro kaikki tyyni; tässä ei ole kaikki ihan oikein."

Hän totteli ja kertoi. Kun hän minulta oli turhaan pyytänyt, ei
heille jäänyt muuta keinoa kuin mennä rahamiehen luo, joka paperista
ja nimikirjoituksesta lainaa pikku virkamiehille pieniin tarpeihin.
-- "Onko se koronkiskuri?" -- "Ei, koron kiskominen on ankarasti
kielletty." -- "Sepä toki hyvä", sanoin minä levollisempana. -- "Mutta,
tiedättehän, rouva Buchholz, pikku virkamiesten, niinkuin meidän,
varmuus ei ole suuri, ja sentähden täytyy ottaa puolet tavarassa,
että se mies pääsisi jotenkuten omilleen." -- "Positiiveja ja muuta
semmoista joutavaa romua", sanoin minä katkerasti. -- "On siinä
joukossa myöskin hyviä ja arvokkaita tavaroita", sanoi hän viitaten
nurkkaan, jossa oli koko kasa kääröjä. "Kunnollinen pöytäliina ja
ruokaliinat neljällekolmatta hengelle, uskomattoman huokeat; hyvää
huonekalujen päällystä, kolme tusinaa nenäliinoja, neljä sinisilkkistä
sateenvarjoa, kuusi esiliinaa ja paljo muuta." -- "Saisiko sitä
pöytäliinaa nähdä?" kysyin minä. -- Augusta toi käärön ja avasi. Minä
tarkastelin liinoja, katsoin katsottuanikin, ennenkuin uskalsin ruveta
hellästi sanomaan hänelle selvää totuutta. Viimein minä lausuin:
"Augusta, liinat ovat komeat ja kestävät myös ijankaiken, jos vain et
käytä niitä, mutta se on varmaa, että jos niihin mitään märkää sattuu,
häviää niistä kaikki kuvat. Ne ovat halpaa painettua tavaraa, ilmeistä
petosta, ei grosheninkaan arvoa."

Augusta katsoa tuijotti minuun. "Mahdotonta", huudahti hän viimein,
"nämäkö kalliit liinat!" -- "Eivät ole kallista nähneetkään", sanoin
minä. -- "Saadaksemme ne kolme sataa markkaa, täytyi meidän vielä
ottaa tavaraa neljän sadan markan arvo." -- "Ja kaikkiko velaksi?" --
"Kaikki kahdeksan prosentin korolla, jota on kuukausittain maksettava."
-- "Entä koko summa, seitsemän sataa markkaa?" -- "Nekin vähitellen
maksettava, kun mieheni saa palkkansa." -- "Augusta, ettekö olisi
voineet odottaa? Nyt minä valitettavasti huomaan tulleeni liian
myöhään. Miten ihmeen tavalla toivotte koskaan pääsevänne tuosta
velasta?" -- "Me luotamme Emiliin." -- "Entä jos hän ei saa auttaa.
Ajattelehan, että omaisuus on morsiamen." -- "Oh, kyllähän miehenikin
palkka kasvaa." -- "Sen te kyllä tarvitsette, lapset kasvavat ja
samalla menotkin. Kohoaminen toimistoissa ei ole mitään tankoon
kiipeämistä vaan raskasta kuin hiekan veto." -- "Kylläpähän kohta asiat
muuttuvat. Mieheni sanoo, että ell'ei kohta tule palkan lisää, hän
kääntyy kokonaan vasemmalle, ja silloin hallitus katsokoon, miltä se
näyttää oikeassa valossa. Hän käy nyt hyvin ahkerasti valtiollisessa
yhdistyksessään. Tottahan vapaus on viimein pääsevä voitolle."
-- "Augusta, älä puhu asioista, joita vielä vähemmin tunnet kuin
pöytäliinoja. Vie miehelle romunsa takaisin ja käske hänen pyyhkiä
pois ne neljä sataa markkaa. Tai vielä paremmin maksa koko velka ja
ota meiltä." -- "Se on mahdotonta." -- "Kun minä sinulle tarjoan, niin
eihän siinä ole muuta vaivaa kuin ottaa." -- "Minä en tohdi." -- "Mitä?
Kukapa kieltää?" -- "Mieheni." -- "Mitä hänelle sitte on pistänyt
päähän?" -- "Muuttuvathan olomme pian, kun vain vastapuolue pääsee
hallitsemaan: verot lakkaavat, tulot kasvavat, elämä huo'istuu. Silloin
meidän ei tarvitse käydä pyytämässä eikä saamassa eittäviä vastauksia.
Ensin ette te tahtoneet... nyt emme tahdo me. Jospa se vastapuolue vain
jo olisi vallassa!" -- "Augusta, tuo on lorua", sanoin minä. "Enkö
minä aina ole ollut sinulla äitillisenä ystävänä? Kun en sinulle heti
antanut rahaa, niin tarkoitin sillä vain sinun etuasi. Tottele nyt
minun neuvoani."

Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaa: "Ei se enää käy päinsä, minä jo
ostin leninkivaatteen ja vein ommeltavaksi. Rahaa on jo menetetty, niin
ett'ei sitä enää käy muuttaa. Mutta kenties voitamme sillä arvalla,
jonka se rahamies samoin meille tyrkytti. Ken on oikein pahassa
pulassa, hänellä on usein paras onni, sanoi hän."

Jospa en olisi ollut antamatta; jospa olisin edes kirjeenkään
kirjoittanut; jospa olisin... niin jospa! Mitä nyt enää auttoi itsensä
syyttäminen? Minusta tuntui, että olin melkein yhtä syyllinen kuin
Augustakin. "Odottakaamme ja toivokaamme, että kaikki käy hyvin",
sanoin minä ja nousin, vaan ennenkuin poistuin, syleilin hämärässä
porstuassa Augustaa, ja molemmille meille pakkautuivat kyyneleet
silmiin. Tietämätöntä oli, mistä me oikeastaan itkimme, mutta
luullakseni kuitenkin siitä, että tyytyväisyys, joka oli vieraillut
täällä viidennessä kerroksessa asuvain luona, oli nyt karkonnut
ylhäisen sukulaisuuden tähden. Minä en päässyt millään keinoin
iloiseksi; silmissäni yhä pyörivät nuo pöytäliinat ja korvissani kaikui
tuon soittimen vingutus, joka heille oli tyrkytetty kolmestakymmenestä
markasta.



Hieno seura.


Me olimme vävyni talossa sen verran tutustuneet Lehmannien kanssa,
kun minusta on mieleen, ilman imarteluja, aivan porvarillisesti ja
ilman noita siistejä kutsuntalippuja, joiden nurkkaan on painettu: Ei
pyydellä, jotka kortit nyt näkyvät olevan muodissa; sillä juuri itse
kutsuminen on hauska, kun se suullisesti tapahtuu. Lehmannit kuitenkin
aina välistä hairahtuvat takaisin ylhäisyyden tavoittelemiseen, kuten
harmiksemme saimme kokea, jotka turhuudet heidän pitäisi kerrassaan
sitäkin mieluummin unhottaa, kuin rouva on liian kaino suuriin
seuroihin ja herra niissä käyttäytyy kuin olisi kutsuttu vieras omassa
talossaan.

Jo kaksi viikkoa ennen tuli seinäkalenterin kokoinen kortti, josta voi
lukea:

"Asessori Lehmannilla ja rouvalla on kunnia ystävällisimmästi kutsua
herra Buchholz ja rouva ynnä neiti tytär lauvantaina 17 päivänä
tammikuuta kello 8 1/2 teelle. Muitakin on kutsuttu."

"Kaarle", sanoin minä, "tämä on sinulle frakin ja valkoisen huivin
asia, vaan minulle ja Bettille hyvinkin tärkeä pukuasia. Minä siitä
helposti selviän, kun muutatan vain punaisen hääpukuni. Bettille
löysimme 'Muotimaailman' viime numerosta aika muhkean puvun."

Tohtori Wrenzchen rouvineen oli tietysti myöskin kutsuttu. Emmi kun
ei tiennyt, olimmeko me kaikki Landsberginkadulta kutsutut, tuli hän
sitä kysymään, koska hän muuten olisi tuonut pikku koiransa meille
siksi ajaksi, sillä hän ei olisi tahtonut jättää sitä yksin piian
varaan. "Emmi", sanoin minä, "siitä viattomasta elukasta näet kuin
korkeamman maailman ilmoituksesta, että teidän piikanne on huono
ihminen, joka sinun olisi parasta ajaa matkoihinsa. Koirilla on hyvin
tarkka ihmisvainu; piika on sille varmaankin tehnyt tai aikonut jotakin
ilkeyttä, jota se ei enää voi unhottaa."

"Mamma", vastasi Emmi, "Maffi ei kärsi, paitsi Fransia ja minua, juuri
ketään, vaan haukkuu jokaista, varsinkin jos miestäni myöhään iltasilla
noudetaan sairaan luo. Herra Greve, joka asuu meidän yläpuolellamme,
on jo kirjeessä kerran pyytänyt päästä rauhaan siitä melusta. Muuten
ei ole siistimpää elukkaa kuin minun Maffini. Mutta sinua hän kärsii
sentähden, että sinä aina tuot sille sokurileipää; täällä se kyllä
viihtyisi." -- "Ei se nyt käy päinsä, kun mekin olemme kutsutut. Syötä
se vain hyvin kylläiseksi ennen lähtöänne."

Kaikki nuo vastukset koirasta kärsii tohtori torstaiskaattinsa tähden,
sillä yksinäisyyden ja ikävän haihduttamiseksihan Emmi sen Maffinsa
hankki. Olipa tohtori itse Emmin kanssa ostamassa vaatettakin sille
puvuksi eikä ollut vähääkään kitsas. Kun minä häntä siitä leikillisesti
kättelin: "No, herra vävy, tuommoinen tuhlaushan on aivan vastoin talon
järjestystä", vastasi hän: "Vähemmän tämä maksaa kuin suuremman asunnon
pito!" -- Minä tunsin varsin hyvin, että se oli aiottu pistoksi, vaan
minä nauraen sanoin: "Kun asunto on liian pieni, niin onhan lisäksi
kyllä oluveloita!" -- Siitä sai hän osansa, mutta vaikkapa olinkin
voitolla, tunsin kuitenkin varmemmin kuin ennen, että hänessä on kohta
tapahtuva muutos, sitä ei voi Maffi eikä Maffin pukukaan estää; Emmi
kyllä tietää ottaa vaarin velvollisuuksistaan perhettänsä kohtaan.

Vähitellen saapui Lehmannin tee-ilta.

Kun oli kutsuttu puoli yhdeksän aikaan, saavuimme me kellon lähestyessä
kymmentä, ja sekin oli vielä kyllin aikaisin, sillä mitä hienompia
tahdotaan olla, sitä myöhemmin tullaan vieraiksi. Me emme suinkaan
vielä olleet viimeiset, vaikka se Lehmannien sukulainen, vanha parooni,
jo oli siellä, paljaalla päälaellaan ja monilla tähdillään loistamassa.
Meidät esitettiin hänelle heti ja parooni sanoi hyvin iloitsevansa,
että sai kunnian tutustua meihin, johon minä säännöllisesti
niiaten ja vakavasti vastasin, että se kunnia oli kokonaan meidän
puolellamme. Sillä minä tahdoin lausua, että me, vaikka vain olemmekin
keskisäätyläisiä, emme lainkaan hämmästy parooneja. Hän ryhtyi pitkään
keskusteluun minun Kaarleni kanssa kaupan yleisestä tilasta, jossa
hän minun mielestäni ei kovinkaan sivistyneesti tehnyt, koskapahan
hänen olisi pitänyt tietämän, ett'eivät semmoiset asiat naisia huvita.
Minä sentähden hiukan kumartaen erosin katsomaan muita vieraita. Ketä
kaikkia Lehmannit olivatkaan kutsuneet! Kaikkia niitä muistaakseen
pitäisi olla "omnibus"-vaunujen kokoinen muisti.

Tuttu oli minulle ainoastaan hampurilainen tohtori ja hänen nuori,
suloinen rouvansa. Bettin kohta pari luutnanttia anastivat vilkkaasen
puheluun; sitä vastoin Emmi mieltyi hampurilaisen tohtorin rouvan
seuraan, ja saatanpa sanoa, että vaikka nuoret tytöt ovat miellyttävät,
niin ovat nuoret rouvat vielä paljoa miellyttävämmät. Heissä on jotakin
niin syvän sydämmellistä.

Vähitellen talutettiin minut kunniapaikoille eli sohvain seuduille,
jossa vanhimmat ja tilavimmat naiset arvokkaasti levittivät loistoa
uusilla hatunnauhoillansa. Puhetta kuitenkin oli hyvin vähä. Jotenkin
äänettömästi juotiin tee, jonka kanssa oli saatavana hyvin ohuella
veitsellä leikeltyä sokurikakkua.

Mistäpä olisi käynyt puhuakaan, kun oltiin kaikki jotenkin vento
vieraita? Ilmasta ei kenenkään sovi puhua, teaatteria ei tunneta
tarpeeksi ja talous on liian alhaista. Sitä paitsi yhä vielä tuli
vieraita, niin että näytti siltä, kuin olisivat Lehmannit hankkineet
itselleen rautatien odotussalin ja opastaja kohta tulisi kilistämään
kelloaan ja sanomaan: "Mentäköön vaunuihin!" -- "Mitähän tästä
tuleekaan?" ajattelin minä. "Jos nyt olisimme kotona Landsberginkadun
varrella, niin istuisimme jo aika sitte illallisella ja tietäisimme,
mitä varten olemme koossa."

Kun viimein jo oli väkeä, niin että olisi luullut seinäin ulos
pullistuvan ja minä itsekseni olin kyllästyä koko moisiin pitoihin,
alkoi musiikki. Lehmannit olivat hankkineet konservatoriosta
nuorukaisen, jonka käsissä olevia mansetteja sopi tusinaan vain
kolme paria. Hän antoi nyt Mozartille pari kolme korvapuustia ja
samoin kuulijoillekin; oli se aika rämistys. Vaan siten hän herätti
kanarialinnun unestaan, niin että se alkoi huutaa täyttä kurkkua ja
sotki koko seuraavaan kappaleen. Vasta sitte kun häkki peitettiin,
voitiin häiriöttä jatkaa musiikillista nautintoa. Nuori nainen kiljui
sitte salin täyteen ääntä. Sointua siinä minun mielestäni hyvin vähä
oli, mutta sitä surullisemmalta se kaikui. Kun suosion taputukset oli
tehty, lauloi hän toisen laulun. Sama luonne vähän toiselta puolen,
niin että joku vahtimestari olisi siitä voinut tulla surumieliseksi.

"Kas niin", sanoin minä oikeanpuoliselle naapurilleni, kun säestäjä
vielä pusersi muutamia valitusääniä pianosta, "nyt on toinenkin lapsi
hengettä!" -- "Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän. -- "Oh, niin me aina
sanomme, kun surkea musiikkikappale loppuu." -- "Minun tyttäreni se
juuri lauloi", sanoi hän paljon tarkoittavasti ja kääntyi niin, että
tuli katselemaan minua seljällänsä.

Hänelle näyttääkseni, ett'ei hänen käytöksensä minua ollenkaan
hämmästyttänyt, koetin ryhtyä puheluun vasemmanpuolisen naapurini
kanssa, ja sopivaksi puheen esineeksi astui juuri sisään tavallisuutta
paljon pitempi nuorukainen. "Mikäs ihme se tuo on?" kysyin minä. --
"Ketä tarkoitatte?" kysyi naapurini. "Tuota pitkää roikaletta, joka
seisoo tuossa oven luona; pitäkäähän mielessänne, hän saa vielä aikaan
onnettomuutta." -- "En minä arvannut poikani milloinkaan antaneen
teille aihetta semmoisiin sanoihin", vastasi hän terävästi. -- "Antakaa
anteeksi, että olen syntynytkään", virkoin minä, sillä miten metsään
huutaa, siten metsä vastaa.

Minä päätin olla enää sanaakaan virkkamatta, kun minun oli mahdoton
tietää, millä tavalla ne toisilleen olivat sukua kaikki nuo ihmiset,
joita Lehmannit olivat koonneet sukulaisparooninsa kunniaksi. Itsekseni
minä vain mietiskelin hienoa seuraa. Siitä kirjavasta tarkastelusta
minut onneksi herätti illallinen.

Tähän asti suljettuna olleesen huoneesen oli laitettu ruokapöytä
täyteen kaikenlaista syötävää, niin että se näytti sangen
miellyttävältä, kun ovet avattiin. Ensin syöksyivät herrat sisään
kohteliaasti hankkimaan naisille ruokaa. Vaan kellä ei ollut ketään
erityisherraa eikä itse tunkeutunut esiin ja ottanut siitä, mitä sattui
lähinnä olemaan, hän ei saanut mitään. Viimein minäkin jouduin astiain
tienoille, tapasin viimeisen pikku talrikin ja sain siepatuksi veitsen
ja kahvelin, vaan samalla huomasin, että paraat syötävät, niinkuin
kaviaarit, hanhenmaksa-piirakat ja kananpoika-paistit, jo olivat
hävinneet. Kalkkunoista oli vain luurangot jäljellä ja selkäpaistista
ainoastaan sija vadilla, jossa se oli ollut. Italialaista salattia ja
kylmää ruokaa voi vielä hiukan saada. Samoin olivat vielä hyytelötkin
koskematta. Minä otin talrikilleni hiukan noista jäännöksistä ja
ajattelin tungoksessa syödessäni, että tarvitaanpa tämmöisillä
illallisilla vähän tottumusta, koska kukaan ei vähintäkään pyytele
syömään, vaan koko käytös on kuin ryöstöretkellä; itsekseni minä
kadehdin noita luutnantteja, jotka olivat esimäisinä hyökänneet. Betti
sanoi minulle sittemmin luutnanttien tuoneen hänelle hyviä rintapalasia
linnusta, vaikka hän ennemmin olisi tahtonut poronpaistia ja varsinkin
kaviaaria. Nuoret olivat näet tavallansa tehneet sopimuksia, koska
illallisen jälkeen aiottiin tanssiakin. Lehmannit kuitenkin arvelivat
sopivammaksi odottaa ensin paroonin poistumista. Tuotiin viiniä ja
maljoja, joista puhe vähän vilkastui; parooni, seisoen kruunun alla,
piti jonkinlaista vastaanottoa.

Niinkuin jo edeltä olin arvannut, että se pitkä mies oli tekevä tuhoja,
niin tapahtuikin. Jos minä mitä aavistan, niin se toteutuu, vieläpä
ihan täsmälleen.

Yht'äkkiä alkoi surista ja humista huoneissa, ja kuten heti huomattiin,
oli se kanarialinnun lentoa. Nuorukainen, se pitkä roikale, oli
luultavasti sentähden, ett'ei hänellä ollut muuta tekemistä, tahtonut
leikkiä linnun kanssa ja saanut pitkillä sormillaan oven vääräksi, niin
ett'ei se enää mennyt kiinni.

Sitä meteliä, joka nyt syntyi linnun kiinni ottamisesta! Tuotiin
luutia ja raput, ajaakseen lintua johonkin pienempään huoneesen, josta
sen ehkä voisi saada kiinni, jos se istuutuisi kartiinilaudalle.
Mutta lintu ei lentänyt toiseen huoneesen eikä salissakaan asettunut
sopivaan kiinniotto-paikkaan. Ajo kiihtyi yhä innokkaammaksi ja
lintu yhä aremmaksi. Kaiken tämän melun aikaansaaja puuhaasi myöskin
kömpelyytensä korjaamista; mutta harjaluudalla kiivaasti hosuessaan
lintua, niinkuin olisi ilmassa biljardia pelannut, löi hän yht'äkkiä
myöskin kaasukruunua, jonka alla parooni seisoi, niin että lasinsirut
hänelle tippuivat paljaalle päälaelle.

Vaikka paroonille ei tapahtunut mitään vahinkoa, katsoi hän
kuitenkin soveliaaksi poistua semmoisesta seurasta, joka oli tullut
hengenvaaralliseksi; ja siitä Lehmannit olivat suuresti säikähtävinään
ja hämmästyvinään. Sill'aikaa kun he saattoivat ulos paroonia,
sai hampurilainen tohtori linnun kiinni ja tanssi alkoi. Nuoret
huvittelivat itseään aika lailla, vaan minusta tuntui helpommalta vasta
sitte, kun pääsimme säännöttömältä illalliselta, kuumuudesta ja monen
välinpitämättömän ihmisen parista eli sanalla sanoen, hienosta seurasta
kotimatkalle.

Landsberginkadulle ja omaan kotiin saavuttuamme sanoi Kaarle:
"Vilhelmiina, jos ajattelet samoin kuin minä, niin tuot vähän voita,
leipää ja olutta, minulla on nälkä." -- "Aivan samaa oli minulla
mielessä", vastasin minä. Niinpä me istuimme talvitamineissa kello
kolme aamulla kylmässä huoneessa vahvistamassa itseämme kärsittyjen
vastuksien jälkeen.

Puhellessamme nyt, ett'eivät Lehmannit olleet ketään huvittaneet
noilla illallisillansa, ja tarkastellessamme yksityiskohtia arvonsa ja
ansionsa mukaan kysyin minä Bettiltä, eikö eno Fritziä ollut kutsuttu.
-- "Kyllä hän oli saanut kutsut", vastasi Betti, "mutta hän ei sanonut
himoitsevansa moisia pitoja eikä astuvansa liimaan."

"Liima ei minusta ole mikään valikoittu sana", vastasin minä, "vaan
jos hän sillä tarkoitti tämänlaisia pitoja, niin minun täytyy siihen
suostua, sillä suoraan sanoen: tämä ilta oli turhimpaan kulunut koko
elämässäni."



Betti.


Huvitusten aika oli loppunut ja meidän elämämme kului hiljaista
menoaan. Kaarlella oli enempi kuin koskaan työtä liiketoimissaan, niin
että hänellä oli hyvä halu liikettänsä laajentaa ja itse antautua
enemmin oman teollisuuden hoitoon, jos vain olisi löytänyt sopivaa
apulaista. Mutta kun kelvollista kauppakumppania ei ollut saatavissa,
pysyttiin toistaiseksi entisellään ja hän työskenteli yksikseen.
Me koetimme sentähden tehdä elämää hänelle niin suloiseksi kuin
mahdollista, koskapahan hän tarkoin katsoen juuri meidän tähtemme
monesti myöhään yöhön istui kirjojensa ääressä. Hän puolestaan ajatteli
varsinkin Bettin menestystä ja toimeentuloa, jonka hän tahtoi saada
turvatuksi. Kun minä kerran toruin häntä liiasta työnteosta, joka
hänelle oli tuleva hengenvaaralliseksi, sanoi hän: "Olehan huoletta,
lapseni; kun minä kerran suljen silmäni, tahdon minä tietää, ett'ei
teidän tarvitse puutetta kärsiä." -- "Kaarle, älä puhu niin, saatat
minut murheelliseksi. Mitä me teemme mammonalla ilman sinua? Pidä vain
itsesi aina hyvästi lämpimänä, äläkä ajattele surullisia asioita; se
tekee mielen alakuloiseksi ja turmelee ruokahalun." -- "Olkoon niin,
Vilhelmiina; mutta emmehän voi olla tunnustamatta, ett'emme me enää ole
nuoruuden ijässä."

Semmoisista puheista ei Bettin pitänyt mitään kuuleman. Aivan
päinvastoin kuin ennen, teki hän nyt ahkerasti taloustöitä. Vaan
iltapäivillä hän sen sijaan kirjoitteli. Runosäkeet häneltä eivät
vieläkään onnistuneet, vaikka herra Leuenfels tuon tuostakin hänelle
neuvoi runouden alkeita, joll'aikaa minä ommellen aina istuin läsnä,
koska ei milloinkaan voi tietää, mihin kaikkeen tuota runoilua
käytetään.

Mutta semmoinen runouden opetus ei ole helppoa. Ensin piti Bettin
valita mitä hyvänsä sanoja: muuri, mato, helmi, kukka, ja sitte etsiä
niille toisia loppusointu-sanoja niin paljo, kuin suinkin löytyi.
Kun ei meille kellekään enää johtunut mieleen yhtään loppusointua,
tehtiin kootuista sanoista runosäkeitä. Kaunista siitä tosin ei tullut,
monessa ei ollut mitään ajatustakaan, mutta herra Leuenfels sanoi sitä
välttämättömäksi alkuharjoitukseksi; ken ei osaa taitavasti tehdä
loppusointuja, hän ei myöskään tule koskaan kuuluisaksi runoilijaksi.
Yksin niinsanotut klassikotkin (ne näkyivät kovin suututtavan
Leuenfelsiä) olivat loppusoinnun teossa vain kolhijoita, jota paitsi he
ovat lainailleet vanhojen kreikkalaisten ja muiden palkkarunoilijain
teoksista.

"Siinä varmaankin erehdytte ja oikeastaan tarkoitatte jotakin toista",
vastustin minä, "onko muka Schillerkin, se jalo sielu, koristellut
itseään vierasten nerojen tuotteilla? Eihän toki; siksi oli hänen
elämänsä liian viaton ja suoravainen."

"Vai viaton!" sanoi Leuenfels halveksivasti. "Hän piti aina paraita
viinejä kellarissaan." -- "Ne hän kyllä oli ansainnutkin." -- "Noillako
hyvin tavallisilla sepustuksillaan?" -- "Eipä jokainen osaa niinkään
hyvästi kuin hän", vastasin minä äreästi, "enkä minä ollenkaan usko
tuota kopioimista." -- Mitään vastaamatta otti Leuenfels kirjakaapista
nidoksen Shakspearea ja toisen Schilleriä ja näytti paikkoja, joista
selvästi voi huomata epärehellisyyden. "Hamletissa" oli "Voikaa hyvin"
ja "Kavaluus ja Rakkaudessa" samoin "Voikaa hyvin." Hamletissa oli
"Tuossa tulee kuningas" ja "Orleansin neitsyessä" aivan samat sanat.
Loviisa Miller sanoo "Ah" ja Ofelia sanoo myöskin "Ah", ja koko joukko
muita sanallisia yhtäläisyyksiä.

"Näetkö nyt?" sanoi Betti, auttaessaan häntä vertailussa. "Jos
Schillerin olisi ollut suoritettava tutkinnoita, niin tuskinpa hän
niistä olisi selvinnytkään."

"Ja semmoista vielä niin kauan sanotaan klassikoksi!" sanoin minä
pahoillani. "Ketä nyt enää voi uskoa? Kaikki on nykyään vain huimausta."

"Täsmälleen näytetään joka ainoasta, missä kohdassa kukin on ollut
pitkäkynsinen", sanoi Leuenfels. "Me nuoremmat oppineet emme jätä
niinsanottuja neronsankareja rauhaan, me olemme säälimättömän
perinpohjaiset."

Tuo keksintö minut sai väkisin tyhmistymään, sillä suoraan sanoen
Schiller oli minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. "Onko hän
Kello-laulunsakin varastanut?" kysyin minä. -- "Siitä meillä ei ole
vielä varmaa vakuutusta", vastasi Leuenfels. -- "Onhan se edes vähäinen
lohdutus, sillä sen minä osaan ulkoa, ja tyhmääpä olisi kuljetella
muistissaan varastettua tavaraa."

"Jopa on aika jumaloimisen lakata", jatkoi Leuenfels. "Miksikä yleisö
hyväksyy ja suosii vain vanhoja runoilijoita, vaan laiminlyö anteeksi
antamattomalla tavalla nuorta koulua? Vanhoja ostetaan, meidän
kirjoituksemme saavat homehtua pöydän laatikoissa. Tosi runouden
tajunta on kansasta kokonaan hävinnyt." -- "Älkäähän nyt noin huoliko
kansaan suuttua", koetin minä rauhoittaa, "se on varmaankin ihaileva
teitä kuolemanne jälkeen." -- Hän istuutui nojatuoliin, kampasi
kaikilla pitkillä sormillaan vaaleaa tukkaansa ja ähkyi: "Minä kyllä
tunnen tulleeni tähän kiittämättömään maailmaan sata vuotta liian
aikaisin." Pilkallisesti nauraen jatkoi hän: "Miksi en ole ennemmin
oluvelan isäntä?" -- "Siksihän voitte vielä ruveta, ell'ei kansa
millään tavalla puhdista aistiansa. Muuten luulenkin minä kansan
tajuavan paremmin olutta kuin runoutta. Pankaahan kerran koetteeksi
sille eteen runokirja ja tuoppi olutta vasta aljetusta tynnyristä; niin
saatte nähdä, kumpaanko se tarttuu." -- "Kansa ei ole sen arvoinen,
että sille ollenkaan runoiltaisi. Minusta nähden se hukkukoon oman
halpuutensa rapakkoon. Minä rikon soittimeni ja jätän kansan kuolemaan
omaan tyhmyyteensä!" -- "Miten ankara ja kova!" huudahdin minä.
"Koettakaa toki ensin pari kertaa hyvyydellä vaikuttaa, niinkuin
Abraham Sodoman ja Gomorran asujamia."

"Miten minä voisin siihen ryhtyä, kun ei kukaan minua kuule?" alkoi hän
edelleen vaikeroida. "Paperikoriin minua lauluni on viskattu ja lisäksi
vielä pilkattu sanomalehtien kirjelaatikoissa... voi häpeää!" -- Tämä
lintu-raukka rupesi minua jo säälittämään. "Pitääkö sitte kaikki oleman
runomitallista?" sanoin minä lohduttaen ja kehoittaen. "Eiväthän
muutamat siedä hyvääkään ruokaa, vaan toiset syövät halukkaasti
huonompaakin. Niin se on runouskin; toiselle se on himoruokaa, toinen
ei ota sitä käteensäkään. Suoraan sanoen suosin minäkin enemmän
runomitatonta kirjoitusta, koska hyvin harvat vain puhuvat runokieltä
ja silloinkin enimmäkseen heillä pitää olla verimatoja ja jäätä
päälaella. Kirjoittakaa te kerran suoraa ja selvää Saksan kieltä, niin
se kyllä kelpaa ihmisille." -- "Vai proosaa!" huudahti hän kiihkeästi,
"kurjaa proosaako?" -- "Minun tyttärellänikin on, luulen minä, enempi
taipumusta yksinkertaisuuteen. Eikö totta, Betti?" -- "Ei runoilu
ole tähän asti vielä oikein selvinnyt minulle", tunnusti hän. --
"Sinun pitäisi herra Leuenfelsille lukea se pikku kertomuksesi, jonka
äskettäin kirjoitit." -- "Se on liian vähäpätöinen, minua hävettäisi."
-- "Olkaa hyvä, neiti", sanoi Leuenfels, "aivan tarpeeton ei minusta
proosa suinkaan ole." -- "Kyllä hän vielä taipuu", ajattelin minä.

Mutta eipä hän huolinutkaan Bettin proosasta, joka meitä kuitenkin oli
hyvin miellyttänyt, vaan sanoi sitä turhaksi jokapäiväisyydeksi ja
ihmetteli, mitenkä semmoista lorua saattoi ruveta kirjoittamaankaan.
"Ei siinä ole selitystä, ei täydellisyyttä eikä mitään runoutta. Missä
on jouluenkeli runollisine, valkoisine siipineen, missä juhlakellot
sointuvine äänineen, missä usko, toivo ja rakkaus? Ja mikä on
pahinta... siinä on lainauksia Andersenin ja muista saduista. Jättäkää
te, neiti, kirjoitus sikseen. Teillä on kyllä kykyä, vaan ei neroa."

Minusta tuon moitesaarnan aikana tuntui, kuin olisi minua joka paikkaan
kivitetty ja varsinkin kasvoihin; Betti istui kuin parantumattomaksi
ammuttuna, uskaltamatta häpeästä edes liikahtaakaan. Minä en enää
käsittänyt, mitenkä me ennen olimme siitä pikku kertomuksesta
saattaneet ollenkaan iloita ja Kaarle sanoo, että vaikka Betti oli niin
umpimielinen, niin hänellä kuitenkin on syvää tunteellisuutta. Ja minä
olin jo uskonut, että Betti oli löytävä huvitusta ja työtä kirjailusta,
koska opetustoimi ja musiikki ja maalaus olivat kuitenkin tyhjiin
rauenneet; vaan taaspa siinä oli ikävä pulma.

Betti ei sanonut sanaakaan, sillä hän ei ole luonteeltaan juuri
taipuvaisimpia; siispä minun täytyi uskaltaa. "Koska teille ei näy
mikään kelpaavan, herra Leuenfels", sanoin minä, "niin, tahtoisinpa
kerrankin tietää, mikä teidän mielestänne on oikea runollisuus,
että muutkin tuon erotuksen oppisivat." -- "Sehän on helppo. Kaksi
minun kirjoittamaani runoa on painettuna 'Aiolon harpussa', jonka
toimittaja Hunold Myller, kotoisin Havelin varrelta, minua itse
pyysi yleisen saksalaisen runoilu-yhdistyksen jäseneksi. Minä olen
jäsen. Viimeinen runoelmani palkittiin. Pitääkö teille enempi
todistuksia?" -- "Oh, ei suinkaan." -- "Minä runoilin sen Talvipuistossa
sanomalehti-kirjailijain juhlassa. Tosi nero ei ole sidottuna aikaan
eikä paikkaan. Minä sanelen sen."

Ja silloin hän seisomaan uunia vasten, tempasi mansettejansa, pörrötti
tukkansa, muutti muotonsa hyvin liikutetun näköiseksi ja alkoi:

    Toisiaan ikävöivät:

    Feodor Wichmann-Leuenfelsin palkittu kilparunoelma.

        On palmu Pohjolassa
      Kauniissa tarhassa.
      Vaan mikä sillä vaiva?
      Sen lehdet kalpeina.

        Se kaipaa kuusta, jonka
      Tuoll' Kongon rannalla
      Jo ammoin hävittänyt
      On hiekka polttava.

"No, kuulkaapas", huudahdin minä hänen päästyään hyvin surumielisesti
runonsa loppuun, "kuuluisaksi minä en runoelmaanne voi huomata, eikä
se enää ole uusikaan." -- "Eikö uusi? Minunko runoni ei uusi, vaikka
sen sinä iltana sepitsin?" -- "E-ei", sanoin minä, "muistathan sinäkin,
Betti, runon uneksivasta kuusesta; eikö se ole aivan samanlainen, kuin
mitä herra Leuenfels nyt saneli?" -- "Ei rahtuakaan samanlaisuutta",
sanoi Leuenfels pahastuen. "Siinä huononpäiväisessä sepustuksessa, jota
te tarkoitatte, seisoi kuusi Pohjolassa ja minun runossani palmu, ja
sekö olisi sama? Naurettavaa! Ken ei kykene arvosteleman, saisi toki
pitää suunsa kiinni."

Silloin minun vereni kuohahti. "Te syytätte minun Bettini lainailleen,
vaikka itse käytätte niin pitkiä kynsiä, että luulisi jo poliisin
tarttuvan asiaan, ja puhutte sitte vielä nerosta ja mistä kaikesta.
Semmoinen ei sovellu minun talossani, ja jos nyt teette minulle
mieliksi, herra Wichmann, niin menette katsomaan, eikö palttoanne
ole varastettu, ja joll'ei, niin viekää se kiireesti ulko-ilmaan,
ett'eivät koit siitä leviäisi vielä meidän huoneihimme. Ken pahoittaa
minun Bettini mieltä, hänet minä opetan. Ja nyt lopetamme runoilun
ainiaaksi?" -- Hän sanoi jo tottuneensa siihen, että häntä väärin
ymmärretään, ja niin nytkin, sekä lisäsi lopuksi: "No hyvä, jos ei
huolita minun runoistani, niin peljättäköön minun arvostelujani. Nyt
minä olen varma tehtävästäni, rouva Buchholz, ja siitä minä kiitän
teitä." -- Kumartaen läksi hän ylpeästi matkoihinsa.

Miten oikeassa kuitenkin oli eno Fritz; jos hän ei olisi keksinyt
sepustusmestari-sanaa, niin olisi se ollut erittäin keksittävä tälle
mestaroitsijalle. Ja semmoisen miehen se tohtori Stinde sulloi minun
vastuksikseni. No, maltahan, sinut minä kyllä opetan!

Tästä kaikesta seurasi, ett'ei Bettiä enää kirjoitus vähääkään
huvittanut, ja että maailma tuli yhtä arvostelumestaria rikkaammaksi;
minä en suorastaan toivota hänelle, että hän kerran oikein saisi
selkäänsä, vaan hyvää se hänelle tekisi. Ilman hänen tyhmyyksiänsä
olisi Betti viattomuudessaan jatkanut kirjoitteluaan, ja menneen
onnen ajatukset olisivat häneltä siinä työssä unhottuneet; hänellä
olisi ollut huvitusta kotona, etsimättä sitä kaukaa teaattereista ja
konserteista, joissa me vain harvoin käymme, koska se huvitus aina on
kalleinta, jota itsellensä muilla teettää, eikä meillä niin tuhlattavan
paljoa varaa ole. Jos joskus menemme hyvää näytelmää katsomaan, ovat ne
oikeita juhlapäiviä.

Nyt oli kaikki taas entisellään; välistä tuli yksitoikkoisuuden
hetkiä, joilla näkyi olevan lyijyä jaloissa. Vaan, missä ei ole mitään
tekemistä, siinä ei ole hyvästä tahdostakaan apua. Niinpä ne kannoimme
samaa kärsimystä, Betti nuorilla ja minä vanhoilla olkapäillämme;
kummastako se tuntui raskaammalta, oli vaikea tietää.

Minulla oli vielä toinenkin huoli. Herra Feliks oli poistunut
Berliinistä sanomatta meille jäähyväisiä ja ilmoittamatta, mihinkä
hän meni. Ja sitä paitsi hän ei tullut Emmin häihinkään, vaikka minä
häntä erittäin kutsuin. Eräässä kilpapurjehduksessa minä sitte tapasin
hänen ystävänsä Maksin ja pyysin selitystä, vaan hän puhui arvoituksen
tapaan, sanoen, ett'ei vielä ollut aika hänen puhdistaa ystäväänsä.
Minun täytyi siihen salamyhkäisyyteen tyytyä; minä vain panin herra
Maksille mieleen, että hän, jos vielä oli herra Feliksin ystävä,
saakoon asian selville. -- Tämä se mieltäni kiusasi, sillä mitäpä
olisinkaan antanut, jos olisin kaikki tarkoilleen tiennyt.

Viimein kuitenkin tuli selitys herra Maksilta kirjeen muodossa, jossa
hän pyysi puhutella minua. Minä määräsin seuraavan perjantain, jolloin
Betti oli Kuleckessa, ja täsmälleen kello kuusi otin minä hänet vastaan
salissa. -- "Älkää pitäkö pitkiä esipuheita", pyysin minä, asetettuani
hänelle elinvoimiensa virkistykseksi eteen portviiniä, sillä hän oli
vähän umpimielisen näköinen. "Kyllä te saatte puhua suoraan; olen
minä valmis kuulemaan pahintakin." -- "Hyviä ilmoituksia minä tuon",
vastasi hän. -- "No, sanokaa ne sitte heti." -- "Ystäväni asiamiehenä
täytyy minun ehkä olla pitempipuheinen, kuin te ehkä soisittekaan." --
"Olkaa minusta nähden, mutta virkistäkäähän ensin itseänne." -- Hän
tuskin huuliansa viinissä kasteli ja sanoi: "Te olette oppineet hänet,
ystäväni, tuntemaan." -- "Ja pahasti pettynyt. En minä koskaan unhota,
mitenkä hän nuoruuden ripeydestä reippaasti pani henkensä alttiiksi
pojan pelastuksessa. Minä ihmettelin häntä, ja hänen vaatimaton, vaan
kuitenkin miehekäs olemuksensa miellytti, lähemmin tutustuessamme,
minut kokonaan. Vieläpä häneen mieltyi joku toinenkin, ja se oli
pahempi. Ystävänne tiesi, mitä oli tehnyt ja aikaan saanut, te tiesitte
sen myöskin, ja saatuaan sen riemun, että oli viattoman tytönsydämmen
hurmannut, katosi hän kuin tuhka tuuleen. Se oli pahoin tehty, ja
semmoisena se ystävänne nyt on minun silmissäni."

Herra! Maks sanoi vilkkaasti: "Minä voin puhdistaa hänet!" -- "Kukapa
sitä uskoo!" -- "Minua, hänen ystäväänsä, pitää teidän uskoa." --
"Sanokaa, millaisessa seurassa oleskelette, niin minä sanon, millainen
te itse olette!" huomautin minä epäilevästi. Hän puri huultansa ja
katsoi minua tyytymättömästi. -- "Te häpäsette häntä", torui hän. "Minä
tunnen hänet koulun penkiltä asti. Hän, se voimakas ja vakava, suojeli
minua, heikkoa poikaa, toisten vallattomuudelta, hän piti minusta
huolta, kun minä jäin orvoksi, häntä minun tulee kiittää siitä, mikä
nyt olen. Hän minusta on rakkain kaikista, ja sentähden koskee se
minuun, mikä häneenkin. Miten riemuitsikaan sydämmeni, kun hän minulle
tunnusti löytäneensä elämänsä onnen, eikä hän suinkaan ole kärsinyt
enempää kuin minäkään, kun hänen täytyi siitä luopua."

"Täytyikö?" kysyin minä kummastellen.

Maks oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte hiljaa: "Me molemmat olimme
vasta pari vuotta olleet Berliinissä. Arkipäivät kuluivat työn
puuhassa, sunnuntaina oli suuressa kaupungissa ja sen lähiseudussa
huvituksia yllin kyllä. Kieltäisittekö nuoria, iloisia miehiä
huvituksista, jos huvitus itse tarjoutuu hakematta?" -- "Miksikä he
eivät saisi huvitella? Heidän vain ei pidä käymän semmoisia mutkateitä
kuin herra Kleines." -- "Sitä minä en käsitä." -- "Joka pyytelee
kanssansa serkkuja, jotka eivät olekaan hänen serkkujansa." Kleines
näet oli houkutellut poliisiluutnantin Miilaa kanssansa, ja minä olin
heitä takaa ajamassa; sentähden Miila sitte lähetettiin Sveitsiin pois
koko Berliinistä. -- Herra Maks vaikeni ja käänsi silmänsä maahan. --
"No, puhukaahan toki", sanoin minä, pahinta peljäten. -- "Ystäväni oli
nähnyt hänet ensin Treptowissa ja tanssinut hänen kanssansa..." --
"Kenetkä hänet?" -- "Turmionsa." -- "Nyt minä tiedän kylliksi", sanoin
minä katkerasti, "pitempiä puheita tuskin enää tarvitaankaan." --
"Kuitenkin pitää teidän kuulla loppuun asti. Kun me silloin palasimme
Tegelistä, sanoi ystäväni: Maks, tästä hetkestä alkaen on entinen
elämäni lopussa..." -- "Sen hän kyllä saattoi sanoa, vaan ei sitä
kuitenkaan tehnyt." -- "Hän koetti erota, vaan se tyttö ei sallinut.
Hän uhkasi vastustaa, jos Feliks kihlaisi jonkun." -- "Oliko hänellä
siihen oikeutta?" -- "Ei. Feliks nauroi hänen uhkauksilleen. Vaan tyttö
vannoi tuottaa hänelle suurimman häpeän, itse hääpäivänä, kirkossa
alttarin edessä, uhaten syyttää häntä aviolupauksen rikkomisesta;
sillä kukapa osaisi todistaa toista? Feliks kysyi, tahtoiko tyttö
tehdä hänet onnettomaksi koko elinajakseen; tyttö vastasi olevansa
kunniallisesta perheestä eikä suinkaan aikovansa väistyä toisen tieltä.
Vihasta sanoi hän kykenevänsä tekemään vaikka mitä ja pyysi Feliksiä
ottamaan sen asian huomioonsa. Silloin Feliks päätti karttaa sen neiden
tapaamista, jota hän sydämmestänsä rakasti; hän pelkäsi huuliltansa
sanan pääsevän, jota hänen ei pitäisi lausua, ett'ei neiti kiintyisi
häneen ja joutuisi kärsimään loukkauksia. Hänellä ei ollut muuta
keinoa kuin poistua Berliinistä." -- "Ja sitä ennen vielä kylliksensä
huvitella. Vai tahdotteko minulle uskotella, että naamushuvit ovat
paras paikka murheellisille sydämmille?" -- Hän katsahti minuun
kummastuen. -- "Niin, niin, minä itse näin hänet siellä, vieläpä
sangen eriskummallisessa seurassa. Niin paljo minulla toki oli aikaa,
että sen ehdin huomata." -- "Senkin asian minä voin teille selittää.
Tarkoituksena oli vain tuon kostonhimoisen tytön eksyttäminen oikeilta
jäljiltä; sen jälkeen hän ei enää vaaninut Feliksiä." -- "Berliini,
Berliini, miksi sinä teetkään ihmiset!" huudahdin minä. "Ja näitäkö te
sanotte hyviksi tiedoiksi? Kyllä kai!"

"Tietysti", vastasi hän levollisesti. "Pelko, joka ystävääni pidätti,
on poissa; toispäivänä joutui se Treptowin tyttö naimisiin varakkaalle
käsityöläiselle, ja minut lähetti Feliks ilmoittamaan teille kaikki,
ett'ette häntä aivan väärin tuomitsisi."

Minä olin vaiti. Saatoinko sanoa häntä ihan syyttömäksi? En. Vaan
kuitenkin tunsin, ett'ei hän ollut väärin menetellyt meitä kohtaan.
Hän ei tunkeutunut meille, vaan minä itse häntä vaadin! hän ei koskaan
puhunut Bettin kanssa rakkaudesta, ei antanut mitään lupausta eikä
myöskään pyytänyt. Se kaikki oli totta. Ja kuitenkin oli heidän
molempien sydämmissänsä kasvanut toiveita, aivan hiljaa ja salaa, ja
yhtä hiljaa ja salaa olivat ne myöskin haihtuneet ja hävinneet iloisina
sunnuntaipäivinä pidetyn kevytmielisyyden tähden.

"Tekikö hän niin väärin, ett'ei teillä ole yhtään anteeksi annon
sanaa?" kysyi herra Maks. -- "Mitä hänelle on apua minun anteeksi
antamisestani?" vastasin minä. -- "Paljokin, sillä hän voisi taas
toivoa voivansa lähestyä teitä." -- "Liian myöhään, Betti on lakannut
toivomasta. Kadonnut rakkaus ei enää palaa."

Herra Maks hypähti. "Sitä minä en voi hänelle kirjoittaa", virkkoi hän
reippaasti. "En millään ehdolla. Hän odottaa hyvää sanomaa. Se minun
pitää saada." -- Hän puhui niin lämpimästi ja sydämmellisesti ystävänsä
puolesta, ett'en minäkään voinut pysyä kylmänä. -- "En minä tässä saa
yksin päättää, on muillakin sananvaltaa." -- Minä soitin ja lähetin
piian noutamaan Kaarlea konttoristansa. Hän tulikin heti ja nähtyään
herra Maksin tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi: "No, hyvä ystävä,
mitenkä se asia nyt on?" -- "Toispäivänä olivat häät", kuului vastaus.
-- "Mitä tämä on?" huudahdin minä kummastuen, "tiedätkö sinä sen?" --
"Herra Feliks Schmidt oli niin rehellinen, että kertoi minulle ennen
lähtöään, minkä tähden hänen piti poistua Berliinistä. Minä tietysti
hyväksyin hänen päätöksensä." -- "Ja minulle... minulle et sano mitään!
Kaarle, se on..." -- "Vilhelmiina, ole hyvä ja katsahda kuvaasi.
Mitäpä sinun olisi tarvinnut suotta huolehtia? Minäkin jo vähän
aikaa epäilin asian onnellisesta päättymisestä ja katsoin sentähden
parhaaksi jättää kuluneet tapaukset omaan unhotukseensa. Vaan nyt on
saatava selville, onko Betti hänet unhottanut vai ei." -- "Ei hän
näytä häntä enää muistavan." -- "Se näyttää vain siltä!" sanoi herra
Maks. -- "Minä varovasti kuulustelen hänen mieltänsä. Vaan mitä siitä
on apua. Kun hän kuulee kaikki, peräytyy hän kokonaan. Hän on omalla
tavallaan ylpeä." -- "Kun aika tulee, niin hän kyllä itse salaisuutensa
ilmoittaa, jonka oma se onkin. Ei meillä ole oikeutta käyttää väärin
hänen luottamustansa. Hän on hulluuttansa katunut ja siitä kärsinyt,
kun hänen täytyi hillitä rakkautensa. Rupeatko sinä sittekin häntä
sortamaan? Ken viaton on, heittäköön ensimäisen kiven." -- "Kaarle,
luulenpa sinun rupeavan kilpakosijaksi." -- Hän naurahti. "Vaimoni on
jo taipumassa", sanoi hän herra Maksille, "käykää huomenna noutamassa
vastaus." -- "Ei itse, sen voisi Betti arvata", estelin minä, "vaan jos
huomenna tämä punainen hyasintti on tuossa toisessa ikkunassa, on hyviä
toiveita." -- "Varhain huomenna minä kyllä astun ohitse ja katselen
ikkunaan", vastasi herra Maks ja läksi. -- Minun täytyi ajatella:
"Kellä on niin uskollinen ystävä, hän ei suinkaan voi olla huono mies.
Jospa vain nuoriso ei olisi ajattelematon ja hetken mukaan kuohuva.
Vaan ehkäpä pikku poika olisi jo ammoin joutunut maan poveen, eli ei
nuorukainen olisi ollut innokas."

Minä en voinut olla vähän puhumatta Kaarleni kanssa hänen
itsekkäästä vait'olostaan, mutta eipä siitä ollut apua, hän katseli
tulevaisuutta liian valoisalta puolelta. Hän halusi herra Feliks
Schmidtiä kauppakumppanilleen, eikä päässyt eroon siitä ajatuksesta.
"Sitte minulla olisi hyvä tuki, hän ymmärtää villateollisuutta.
Siellä Saksisssa, jossa hän nyt on, tahtovat ne häntä myöskin
liikekumppaniksi." -- "Mistä sinä sen tiedät?" -- "He kyselivät häntä
minulta, kun hän vetosi minuun." -- "Ja mitä sinä sanoit hänestä?" --
"Että hän ennen kaikkea on rehellinen ja että minä häneen täydellisesti
luottaisin."

Kaarle läksi illallisen jälkeen vielä hetkeksi oluvelaan ja minä jäin
odottamaan Bettiä, joka tulikin oikeaan aikaan. Hän oli hyvillään,
sillä hän oli lukenut pikku kertomuksensa Kuleckessa, niinkuin
ennen oli luvannut, ja kaikki, varsinkin Amanda, olivat sitä hyvin
kiittäneet, niin että hänellä, tuosta Leuenfelsistä huolimatta, nyt
oli taaskin halua kirjoittelemaan. Tosin oli Amanda Kulecke sanonut:
"Ystävä, siihen pitäisi panna vähä rakkautta sekaan, onnellista
tai onnetonta, kunhan vain jotakin olisi." -- "Etköhän kerran
koettaisi?" kysäsin minä, ja sydämmeni alkoi sykkiä. -- "Onnellistako
rakkautta?" kysyi hän surumielisesti, "vai pitäisikö minun kirjoittaa
kyynelsilmin?" -- Sydämmeni sykki niin kovin, että tuskin sain sanaa
suustani; änkyttäen kuitenkin jatkoin hänen ajatuksiansa: "Sinä
voisit ehkä kuvailla, miten kaksi nuorta rakastavat toinen toistansa,
sitä kuitenkaan tunnustamatta, ja miten nuorukainen lähtee kauas
ansaitsemaan rahaa ja tavaraa, kunnes luulee kylliksi karttuvan, ja
miten tyttö hänet sill'aikaa unhottaa."

"Vai unhottaa?" kysyi Betti ja katsahti minuun jalosti, "sitte hän ei
ole rakastanutkaan nuorukaista."

"Sinä siis häntä yhä vielä rakastat. Tiedätkö, minkä tähden hän läksi
pois?" sanoa pöläytin minä ajattelemattomasti. Pyörtymys olisi minulle
silloin ollut parasta, sillä minä odotin Bettin varsin hämmästyvän;
vaan hän pysyi rauhallisena ja sanoi hiljaa:

"Minä kaiketi olin hänen mielestänsä liian halpa."

Käteni olivat lujasti tarttuneet sohvaan, kun muuten pelkäsin
kaatuvani. Nyt ne vähitellen irtautuivat ja minä hengitin helpommin.
"Betti", sanoin minä, "ole hyvä, vie tuo punainen hyasintti tuonne
toiselle ikkunalle, se tuoksuu liian kovin lähellä."

Betti vei kukan. Mutta minä nyt tiesin hänen antavan anteeksi, jos
saisikin joskus kuulla jotakin. Kaarle oli myöskin tehnyt hyvin
viisaasti, kun oli vaiti, sillä helpostipa tuota tulee puhutuksi, mitä
ei olisikaan puhuttava.

"Oliko täällä vieraita, kun sinä salissa istuit?" kysyi Betti.

"Oli eräs isäsi kauppatuttava", sanoin minä niin viattomasti, kuin
suinkin saatoin.

Sitte puhelimme kaikenlaista. Betti karttoi kirjailua ja minä pidin
varani, ett'ei tullut sanotuksi, mitä tiesin. Viimein tuli unen aika
ja me menimme huoletta levolle. Sillä olihan hyasintti paikoillaan
oikeassa ikkunassa.



Onnettomuuden torstai.


Onpa kuitenkin luonto järjestetty hyvin viisaasti, kun maakin on pallon
muotoinen ja pyörii, niin että entiset ajat joutuvat alapuolelle
ja uudet, nykyiset päälle. Tosin siinä on se epäkohta, että kaikki
jauhautuu perin lyhyeksi ja pieneksi, niin ilot kuin surutkin, eikä
mikään ole pysyväistä, vaan missäpä sitä onkaan mitään täydellistä.

Vaan jos katson eno Fritziä, niin näyttää koko maailma pysyvän
paikoillaan eikä atomin vertaakaan pyörimistä olevan missään. Kun minä
muutama vuosi sitte hänelle neuvoen sanoin: "Fritz, sinun pitäisi
naida", vastasi hän: "Vilhelmiina, pelkäänpä, ett'ei siitä tule mitään,
ennemmin minä ostan soittokoneen." Nyt hän jo on ihan kyllästynyt
poikamiehen elämään, vaan ei sittekään vielä ryhdy naimispuuhiin.
Sentähden minä päätin viime torstaina oikein kuulustella häntä. Meillä
näette aina on torstaina joitakuita vieraita, että vävy-tohtori
viimeinkin huomaisi saattavansa vielä koko perheen pahastumaan, jos hän
lakkaamatta pysyy torstai-illat poissa skaatti-kumppaniensa seurassa.

Eno Fritz tuli toivon mukaan vähän aikaisemmin kuin muut, niin että
minulla oli parempi tilaisuus vapaasti puhella hänen kanssansa. Minä
kysyin hänen vointiansa, johon hän tapansa mukaan vastasi: "Kiitos,
sataa lunta!" ja kävi istumaan ja mellastelemaan minun ompelukoriani,
kunnes sai neulat ja langat kaikki aivan sekaisin, niinkuin aina
ennenkin.

"Fritz", aloin minä, "tahdotko sitte pysyä koko ikäsi lapsena? Johan
sinun kerrankin pitää ruveta ymmärtäväiseksi." -- Mitään vastaamatta
pyöritteli hän vain lankarullaa huviksensa.

"Mitä sinusta pitää ajatellakaan", sanoin minä. "Onko sinusta nykyinen
elintapasi niin hyvä, ett'et voi siitä luopua? Yhäkö sinua vielä
huvittaa ravintolassa syönti?" -- "Ei se minua ole koskaan huvittanut",
vastasi hän. "Tuodaan viidesti puhtaat talrikit, tyhjää täynnä joka
kerta; se ei riitä Saksan pojille, jotka enimmäkseen ovat kotonaan
tottuneet yksinkertaiseen, vaan runsaasen ruokaan." -- "No niin! Sinä
voisit hankkia oman päivällispöydän, miksi et sitä hanki?" -- Hän oli
vaiti ja leikitteli lankarullalla. -- "Miten pitkälle olet päässyt
sen lingeniläisen mummon taivutuksessa?" kysyin minä suoraa päätä.
-- "Hm!" sanoi hän. "Puolitiessä sovintoon... minähän tahdon." --
"Fritz, puhutaanhan nyt vakavammin. Jos vakavasti aiot naida Eriikan,
niin lopeta tuo jörötys. Muuten mieti toista morsianta." -- "En
unissanikaan!" -- "Minkä tähden sitte et asiassa pääse sen pitemmälle?"
-- "Sen rakkaan mummon tähden. Hän on saanut päähänsä, että Berliini
on synninpesä ja minä sen pahin syntipussi; hänen tyttärensä tytär
saa vahinkoa sielullensa, jos vain joutuu pois hänen silmäinsä alta!"
-- "Mitä sanoo Eriikan isä?" -- "Ei mitään. Hänen täytyy toimia sen
kunnon mummon tahdon mukaan. Mummon rahat ovat hänen liikkeessänsä, ja
niiden turvin pitää hän koko sukukunnan kurissa." -- "No, sittepä se
Eriikan isä on oikea yömyssy!" -- "On vastahakoisesti." -- "Ja mummo
minusta on liian röyhkeä, kun yhä tahtoo hallita. Vanhoilla ihmisillä
on mielipiteensä ja nuorilla myöskin omansa, kyllä heille pitää antaa
vapautta." -- "Ihan oikeassa sinä siinä olet, Vilhelmiina; tohtori
Wrenzchen sanoo aivan samaa." -- "Ei toki kaikissa asioissa", sanoin
minä nopeasti, "jotakin johtoa aina tarvitaan. Senhän näkee sinustakin.
Sinun pitäisi korjata, mitä silloisella käytökselläsi turmelit, ja
ansaita mummon kunnioitus." -- "Enhän minä voi mennä Lingeniin häntä
mielittelemään." -- "Sanopas minulle yksi asia: onko Eriikka sinulle
aivan uskollinen?" -- "Hän ei luovu minusta, vaikka ennen harmautuisi.
Ja minä, se on vallan varma, minä en luovu hänestä." -- "Sittehän
voitte kainalosauvani varassa mennä vihille." -- "Jospa vain Eriikka
ei olisi niin taipuvainen heihin, jospa hän ei yksinkertaisuudessaan
uskoisi rikkovansa omaisiaan kohtaan, niin hän jo ammoin olisi vapaa
kotiväkensä sorrosta. Minä olen koettanut, mitä koettaa voi, mutta
kaikkien hänen sydämmellisten kirjeidensä loppu on samanlainen: toivo
ja luota, meidän rakkautemme kyllä voittaa."

"Todellakin liikuttavaa", sanoin minä, "vaan mikä päätös siitä koskaan
tulee? Fritz, onko sinussa enempi itsepäisyyttä kuin rakkautta häneen?"
-- "Vilhelmiina, Eriikka minua miellytti heti ensi hetkestä asti, kun
hänet näin; minun teki mieli tavata häntä, milloin ja missä hyvänsä
suinkin saatoin." -- "Niin, johan sinä paraastaan asuitkin siellä
Krausessa." -- "Hän oli niin viaton, lapsellinen ja suorapuheinen.
Hyvin pian minä huomasin, ett'ei hänellä kotielämässään ollut mitään
iloa, jossa luontokin on niin mitättömän näköinen." -- "Entä kaupunki?"
-- "Puhdas ja siisti kyllä, mutta ei juuri niin suuri kuin Berliini."
-- "Sen minä kyllä osaan ilman sinun nenäkkäitä huomautuksiasikin
laskea yhteen. Mutta ehkäpä siellä siltä saattaa elää varsin
mukavasti." -- "Jos perheolot olisivat mukavat, niin miksikä ei. Mutta
Eriikan elämä on tukala. Aamusta iltaan työskenteleminen ei mikään paha
ole, mutta kun hän ei siitä saa koskaan hyvää sanaa, kun sata kertaa
päivässä selitellään, että jokaisen pitää tehdä velvollisuutensa, ja
pienimmästäkin erehdyksestä nostetaan melu kuin suuresta rikoksesta,
sitä kaikkea ei toki jaksa kärsiä. Ahneus ja kiukku siinä talossa
hallitsevat; kaikki, mikä maksaa rahaa, on heistä synti, ja kaikki,
mitä suinkin voivat säästää kituuttaa, on hurskaus." -- "Eriikalla siis
ei hyvät päivät." -- "Pois hänet pitää saada siitä seurasta. Minä annan
hänelle kaikki, jota hänellä tähän asti ei ole ollut. Elämä on hänelle
vallan tuntematon, vaan minun sivullani saa hän oppia sitä tuntemaan.
Minä näytän hänelle, miten kaunis maailma on; hänen silmistään minä
luen, että hän on onnellinen, ja minun omakseni hänen pitää tuleman,
sen aran kyyhkyn. Näethän, että minä tahdon... vaan se mummo ei
tahdo." -- "Fritz, osaako Eriikka keittää?" -- "En minä sitä vielä ole
kysynyt." -- "Sen hän kyllä saisi oppia minun luonani, tiedänhän minä
sinun mieliruokasi." -- "Niin pitkällä emme vielä ole likimainkaan." --
"Jos ei muuten selvitä, niin lähden minä sinne itse, ja kunhan silloin
saamme puhella kahden kesken mummon kanssa! Maltahan vain: joko asia
selvää pian taikka saa se vanhus oppia minut tuntemaan."

Meidän täytyi keskeyttää, kun Krauset nyt juuri tulivat. Herra Krause
on hankkinut Jägerin-puvun, sitä kun sanotaan terveelliseksi ja
paremmin haihduttavaksi ruumiista harmia ja suuttumusta kuin tavallinen
puku, ja varsinkin se juuri sentähden sopii hyvin Krauselle, kun näet
hänen Edvardinsa oli äskettäin jo ehtinyt niin pitkälle, että hänet
oltiin vähällä ajaa pois koulusta. Ja ajettu hänet olisikin, ell'ei
hänen isänsä olisi ollut opettaja. Nyt saattaa herra Krause sen
vetelyksen tähden villapuvussa kuljeksia ja olla eno Fritzin mielestä
kuin väsynyt voimistelumestari, joka tarjoutuu temppujen tekoon
jollekin ilvehtijälle. Krausen rouva puolestaan kiitteli pukua, se kun
säästää kaikki paidanrintojen silittelemiset, jotka eivät kestä kuin
parissa pesussa, kun pesijät ne polttavat. Siihen minä täydellisesti
yhdyin, ja sentähden minä en annakaan semmoisia vieraille pestäväksi.

Vähää ennen illalliselle menoa tuli Emmi, ja niinkuin minä heti
arvasin, oli jotakin tapahtunut. Siispä viimeinkin. Minä vein hänet
ruokahuoneesemme, jossa pöytä jo oli katettuna, ja kysyin: "No, joko
te riitaannuitte?" -- "Minulla oli ikävä kotona", vastasi hän, "kun
Frans on skaattia pelaamassa, niin saatan minäkin mennä, mihin mieleni
tekee." -- "Johan minä olen sinulle sanonut, että sinun olisi pitänyt
ammoin olla pontevampi. Tuleeko hän sinua noutamaan?" -- Emmi pudisti
päätään eittävästi. -- "Oletteko riidelleet?" -- "Emmepä juuri, mutta
pitääkö hänen aina oleman oikeassa?" -- "Tietysti ei." -- "Tiedäthän,
mamma, että minä kirjoitan pienimmätkin menot muistiin, yksin Maffin
maidonkin." -- "Etkö sitä tuonut kanssasi?" -- "En, se makasi,
kun läksin, ja minä tahdoin myöskin säästää ajurinrahan. Sanoohan
Frans, ett'ei kirjoittaminen tee säästäväistä emäntää, vaan menojen
vähentäminen." -- "Ja siitäkö te suutuitte?" -- "Minä käskin häntä
menemään kahveriin, niin näkee, missä rahat ovat: kaksi kinkkua, koko
joukko makkaraa, voita ja paljo muuta." -- "Mitenkä se sinulle mieleen
johtui, kun aina pitää olla tuoretta? Liian suuret varat pilautuvat."
-- "Tyttö sanoo, että pitää olla talossa varaa. Mutta sitä ei Frans
ymmärrä. Tyttö se minua tänäkin iltana neuvoi tulemaan tänne, ett'ei
taas olisi riitaa." -- "Ihan väärässä en voi huomata miehesi tässä
tapauksessa olevan", sanoin minä, ett'en hyväksyisi piian puheita,
"mutta nyt olet alkanut näyttää hänelle, että vanhempain kodissa on
sinulla turvaa; sen minä hyväksyn. Pane mieleesi, tätä torstaita me
kaikki muistamme." -- Niin tapahtuikin. Tämä päivä on pysyvä meidän
kaikkein muistissamme niin kauan, kun elämme. Vaan miten nyt kadun,
että koskaan neuvoin Emmiä pahaa kostamaan pahalla, saadakseen valtaa
tohtorista. Miten kovin minä siitä sain sittemmin kärsiä! Minä en
ollenkaan aavistanut, että tänä iltana alkoi murhenäytelmä; muuten
olisin sanonut Emmille: "Mene pois kotiisi, nyt ei ole kaikki hyvin."

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä mieli, ruokahalua ei ollenkaan, ja
mitä enempi iltaa kului, sitä levottomammaksi hän tuli. Minun kävi
aivan samoin. Mitähän, jos tohtori kiukustuu? He olivat tähän asti
eläneet parhaimmassa sovussa, paitsi torstai-iltoina. Mutta tohtorihan
oli ne edeltäpäin tinkinyt itselleen. Selkääni monta kertaa karmi, kun
ajattelin, että he minun niskoilleni työntävät kaiken syyn enkä minä
voi puolustaa itseäni Kaarlen edessä. Jo aioin minä kehoittaa Emmiä:
"Kyllä sinun jo nyt pitää lähteä, eno Fritz saattakoon sinut kotiisi!"
vaan silloin soi tampurin kello kovasti. Niin saattoi vain onnettomuus
temmata kelloa.

Kaarle, joka huomasi, ett'ei kumpikaan meistä kyennyt liikahtamaan,
ja oli jo ammoin arvannut, että jokin asia oli hullusti, läksi
katsomaan. Hän viipyi minusta hirmuisen kauan. Sitte kutsui hän minut
ulos. Minä olin valmistautunut tapaamaan tohtorin vähän suuttuneena,
vaan porstuassa seisoikin poliisi, joka viranomaisesti ilmoitti,
että tohtorin kotona oli käynyt varkaita, ja pyysi sitä hellävaraan
ilmoittamaan rouvalle. Jos häntä pelotti, saattoi hän mieluummin jäädä
täksi yöksi tänne Landsberginkadun varrelle.

Emmi oli rientänyt minun jäljestäni ja kuullut joka sanan; häntä
ei mikään voinut pidättää. Me ajurinvaunuihin, ottamatta kunnolla
jäähyväisiä Krauseilta, ja tohtorin asunnolle.

Siellä saimme selon. Tohtori koetti tutkia, mitä kaikkea oli
varastettu, eräs poliisi auttoi häntä, toinen seisoi vartioimassa
ovea ja kolmas kirjoitti muistiin. Emmi juoksi Fransin luo, joka tuli
hänelle vastaan, sanoen: "Ei täällä mitään hätää ole. Rahaa he eivät
ole paljoa saaneet, onneksi minä ne tänä aamuna vein pankkiin, ja
kaikki muu voidaan kyllä hankkia sijaan." -- Emmi yritti pyytämään
häneltä anteeksi, että oli ollut poissa, vaan tohtori kiitteli hänen
poissa oloaan onnelliseksi sattumaksi, koska Emmille muuten olisi
voinut käydä yhtä huonosti kuin tytölle, jonka rosvot olivat, suu
kiinni sidottuna huivilla, sulkeneet kammariin, ett'ei hän saanut
huutaa; sieltä oli hänet puoli pyörryksistä löydetty.

Asunto oli kurjan näköinen. Kaikki oli hujan hajan, kuin olisi
huutokauppa ollut meneillään. Piirongin olivat varkaat vetäneet
ulommaksi seinästä ja takaa päin murtaneet auki; kirjoituspöytä oli
samoin rikottu. Vaatekaappien ovet olivat auki ja vaatteet mikä
missäkin tuoleilla ja lattialla. Tohtorin paraimman puvun olivat he
vieneet, vaan muut viskelleet ja sotkeneet jalkoihinsa. Hopeakalut oli
viety kaikki, paitsi monihaaraiset kynttiläjalat, tuo häälahja, jotka
huomattuaan eno Fritz huudahti: "Näetkö nyt, ovathan ne väärennettyä
tavaraa!" Kinkut ja makkarat olivat myöskin kadonneet kahverista.
Mitäpä he niitä olisivat säästäneet.

Leudon ilman tähden olivat lattiat, kuin olisi siellä koko karavani
majaillut. Hirmuista! Kyllä tohtorin nyt täytyy muuttaa muuanne, ei
mikään pesujuhla voi poistaa semmoista hävitystä. -- Ja missä olivat
varkaat? -- Haihtuneet kuin tuhka tuuleen tai kuin kaunis uni.

Poliisi otti heti paikalla asianhaarat muistiin. Tyttö kutsuttiin, hän
tuli, huivi silmillä. Talon isännänkin, herra Greven täytyi rouvineen
tulla esiin.

Kysymyksistä ja vastauksista tuli ilmi, että heti rouvan lähdettyä
oli joku tullut tohtoria kutsumaan sairaan luo. Tyttö oli sanonut,
missä tohtori oli. Siihen oli mies vastannut, että kyllä ehtisi vielä
seuraavana aamunakin, jos hän vain saisi kirjoittaa osoitteensa. Tyttö
oli laskenut hänet sisään, vaan silloin oli tulla pujahtanut toinenkin
mies ja tukennut häneltä suun. Hän oli kauhusta pyörtynyt, ja kun hän
jälleen selvisi, ei hän voinut huutaa eikä liikahtaa, kun oli nuorittu
ja sidottu. Semmoisena oli hänet tohtori löytänyt kotiin tultuaan. Sen
vakuutti tohtori Wrenzchen. Hän oli kummastellut, että ovet olivat
kyllä hyvästi kiinni työnnetyt, mutta ei lukossa. Nähtyään, mitä oli
tapahtunut, oli hän heti huutanut yövartijan ja käynyt hakemassa
poliisin, joka paikalla huomasi, että tyttöä sitomassa ja varastamassa
oli ollut useampia henkilöitä, koska yksi mies ei olisi jaksanut
siirtää raskasta piironkia ulommaksi seinästä. Herra Greve rouvineen
todistivat, ett'ei ollut mitään epäilyttävää melua kuulunut.

"Minkä näköiset ne konnat olivat?" kysyttiin tytöltä. -- Hän ei
enää niin tarkoin muistanut; molemmilla oli ollut suuret parrat. --
"Miten voittekin olla niin varomaton, että laskitte sisään epäiltävän
näköisiä, parrakkaita miehiä?" kysyin minä häneltä. -- Hän ei sanonut
osaavansa ihmisiä kasvoista tuntea. -- "Miksi ette huutaneet apua?"
-- "Ei minun tarvitse teille vastata, ette te ole mikään poliisi." --
"Jos hänellä olisi puhdas omatunto, ei hän olisi niin nenäkäs", sanoin
minä poliisimiehelle. -- "Mitä sillä tarkoitatte?" -- "Minulla on omat
ajatukseni. Ehkäpä ne ruokavarat ostettiinkin juuri rosvoja varten." --
"Niistä sanoista te saatte tehdä tilin." -- "Vallan mielelläni", sanoin
minä, "kyllä minä teidät tunnen, te kykenette tekemään mitä hyvänsä."
Tohtori yritti välittämään, vaan minä sanoin: "Hän on ollut yksissä
tuumissa niiden kanssa, sen minä sanon." -- Nyt tuli tyttö hävyttömäksi
enkä minä muista, mitä hänelle oikeastaan vastasin. Hän pyysi poliisia
sekä herra ja rouva Greveä todistajiksi, että minä olin loukannut hänen
kunniatansa. Poliisi sanoi kaiken tulevan selville tutkinnossa.

Poliisi läksi ja me muut jäimme hyvin kiihkeään mielentilaan;. tytön
täytyi keittää kahvia ja me järjestelimme, että asunto edes jonkin
näköiseksi tuli. Makuuhuoneessa rosvot eivät näyttäneet käyneen,
vaan kun katsoimme, eiköhän ketään ollut sänkyjen alla, löysimme
sieltä Maffin, nuora kaulassa. Sen ne konnat olivat kylmäkiskoisesti
kuristaneet. Herra Greve muisti kuulleensa koiran ensin ruvenneen
haukkumaan, vaan ei ollut sitä miksikään huomannut.

Kun tyttö minulle kahvia tuodessaan katsoi minuun hyvin äkäisesti,
sanoi eno Fritz: "Pidä varasi, Vilhelmiina, tuo syyttää vielä sinua."
-- "Uskaltakoonpahan!" sanoin minä. -- "Sinä olit kiihtyneempi, kuin
olisi oikein soveltunutkaan", sanoi minun Kaarleni. -- "Kaarle, jospa
hän olisi sinua kohdellut, niinkuin minua silloin rapujutussa, niin
etpä sinäkään olisi pysynyt vaiti. Kerran hänen piti se kuuleman ja
kylliksi."

Tohtori oli Emmille hyvin lempeä ja sanoi: "Olipa onni, että sinulle
juuri tänä iltana johtui mieleen mennä vanhempiesi luo; ehkäpä siten
suuri onnettomuus vältettiin."

"Niinpä niin", sanoin minä ja katsahdin hymyillen Emmiin. Mehän
tiesimme, kuka se onni ja sattumus oli. Ei kukaan muu kuin Vilhelmiina
Buchholz, joka juuri ongitteli vehnäpalasta kahvikupistansa.



Koetuksia.


Jos kukaan on milloinkaan totta ennustanut, niin ainakin on tosi se
vanhoista teoksista lainattu Schillerin lause, että "Liitto kanssa
kohtalon aivan pysymätön on." Minussakin oli se toteutuva, vaikka
minä en suinkaan tiennyt, milloin tai missä olisinkaan tehnyt liittoa
kohtalon kanssa. Minä koetin kaikkialla tehdä velvollisuuteni ja pitää
oikeuden ja järjestyksen puolta, mutta eipä sillä enää pitkälle pääse,
sillä ihmisten pahuus on liian suuri.

Tohtorissa tapahtuneen varkauden tutkinto on päättynyt, saamatta
aikaan muuta kuin uuden lukon ja uudet turvavitjat tohtorin oveen.
Poliisiluutnantin rouva selitti minulle, että kaikki oli ollut aivan
säännöllisesti tehty, niinkuin varkaus onkin tehtävä, eikä tohtorin
auttanut muuta kuin unhottaa hopeakalunsa. Minä neuvoin häntä ottamaan
toistaiseksi vähän runsaampaa maksua sairailtansa, että vähitellen
saisi vahingon korvatuksi, mutta siihen hän ei suostunut. Nyt he
syövät uushopeisilla kaluilla, jotka hyvästi sopivatkin yhteen noiden
kynttiläjalkojen kanssa.

Piika oli pyytänyt eroa, joka hänelle minun suureksi mielihyväkseni
annettiinkin, varsinkin kun hän sanoi syyksi, ett'ei hänen tehnyt mieli
haukuttaa itseänsä anopilla joka tilassa, ja uhkasi anopille vielä
näyttävänsä, että Berliinissä on oikeuttakin. Tohtori oli neuvonut
häntä olemaan järkevä, vaan hän oli vastannut, että häntä oli sanottu
"kelvottomaksi petturiksi", vaan sitä hän ei tahtonut jättää sillensä.

Minä puolestani niitä sanoja en tunnusta omikseni; vaan tohtori
vakuutti jotakin semmoista ynnä paljon muita kiivaita sanoja
kuulleensa, kun tuli neuvomaan minua antamaan sille piialle rahaa,
että hän sopisi asian hyvällä. "Vai neuvotte te minua alentumaan tuon
letukan edessä?" sanoin minä äreästi. "Jos niin tekisin, niin sehän
näyttäisi, että minä todella olisinkin väärässä." -- "Tehkää, miten
tahdotte, rakas anoppiseni, mutta kun tyttö on epäilyksestä laillisesti
vapautettu..." -- "Minun silmissäni hän ei siltä ole läheskään puhdas."
-- "... olisi minun mielestäni paras teidän peruuttaa loukkaussanat."
-- "Semmoiseen nöyryytykseen minä en taivu. Ja julkeata perin olisikin
hänen ruveta syyttämään. Ihan mahdotonta se on."

Mutta kuitenkin mahdollista. Aamusilla, kun Kaarle juuri oli lähtenyt
konttoriinsa, tuli niin paksu kirje, ett'en semmoista ollut vielä
ikänäni saanut; jo päältä päin näkyi, minkä hirmusanoman se toi.
Vapisevalla kädellä kirjoitin minä tuojalle saantitodistuksen ja
avasin. "Naimattoman Maria Johanna Bandin yksityissyytös loukkauksesta
rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan..." pitemmälle minä en päässyt.
Kirjaimia minä kyllä näin, vaan en saanut niistä mitään ajatusta,
niin ne tanssivat. Se minulle vain selvisi, että minun täytyi mennä
oikeuteen.

Minä heti Kaarlen luo, vaan kun pääsin konttorin ovelle, en uskaltanut
astua sisään. Minä tartuin lukon koukkuun ja vedin jälleen pois käteni
monta kertaa. Vielä hän ei tiennyt, mikä häpeä oli tulossa, kun hänen
nuhteeton vaimonsa oli syytettynä. Mutta enhän minä voinut siihen
jäädä ainiaaksi seisomaan; minä avasin hiljaa ja astuin horjuen hänen
pulpettinsa luo. "Kaarle", sanoin minä arasti, "luehan tämä kummallinen
kirjoitus... on... on... en minä siitä pääse selville." -- Kaarle
luki ja hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi. "Tämä on kiusallista,
on pahempaakin. Sinua syytetään yhdeksästä loukkauksesta..." --
"Yhdeksästäkö?" keskeytin minä kummastuen. -- "Niin juuri, yksitellen
ne tässä on lueteltu, katso itse", -- "Jopa se on liikaa hävyttömyyttä,
kun minä vain sanoin, että hänen olisi pitänyt paremmin vartioida."
-- "Suuttumuksesi sinua kiihdytti liiaksi, Vilhelmiina." -- "Sen
verran vain, kun oli kohtuullista." -- "Sepähän näkyy tutkinnossa."
-- "Kaarle, tuleeko siitä pahakin pula?" -- "Toivoakseni saadaan asia
selvitetyksi oikeuteen menemättä. Ennen sen esille tuloa pitää koettaa
sovituskeinoa. Sinä tunnustat olleesi väärässä, maksat ehkä vähän
sovinnoisia ja asia on selvillä. Oletko valmis tekemään niin?" --
"Olen", huokasin minä. -- -- "Ole vain huoletta äläkä itseäsi turhaan
kiusaa. Ja nyt mene kotiin, kauppa käy hyvästi, minulla on paljo
tekemistä."

Helppo on sanoa: ole huoletta, vaan valitettavasti ei sitä
huolettomuutta aina saa ostamalla. Siitä asti, kun oikeuden kirjoitus
oli minun luonani, elin minä lakkaamatta huolissa ja pelossa;
minusta tuntui kirves alinomaa riippuvan pääni päällä ja ruoka venyi
hampaissani.

Minä en voinut olla ajattelematta, että mieheni oli pitävinään asiaa
vähäpätöisenä, siten vain salatakseen minulta hirmuista totuutta.
Sentähden minä iltapäivällä menin eno Fritzin luo, joka ei likimainkaan
ole niin hyvä kuin minun Kaarleni; häneltä minä toivoin kuulevani asian
koristelemattomana. -- Luettuaan syytöksen sanoi hän: "Vilhelmiina,
kyllä tämä on paha asia. Sinä olet haukkunut ja se piika näyttää olevan
varma asiastaan, sillä hän on nimittänyt todistajiksi kaksi poliisia,
jotka olivat läsnä, herra ja rouva Greven ja tohtori Wrenzchenin."
-- "Tohtorinko minua vastaan?" -- "Niin tässä on kirjoitettuna. Hän
tietysti voi olla todistamatta, kun on sinun vävysi, mutta kukapa
takaa, että hän jättää käyttämättä näin hyvän koston tilaisuuden, kun
se kerrankin tarjoutuu hänelle. Sinä olet kylläkin hänelle tehnyt
kiusaa." -- "Fritz, olisikohan hän niin oikullinen?" -- "Ehkä hän
sentään taipuu, jos lupaat lakata pitämästä anopillista holhousta."
-- "Minä en lupaa mitään", sanoin minä pahastuen, "vaan tahdon
sinulta selkoa, joudunko minä tässä asiassa tappioon." -- "Sen kyllä
saat uskoa; ovathan ne virkavalan tehneet poliisimiehetkin sinua
vastaan." -- Minä olin jo monesti lukenut virkavalan hirmuisuudesta,
sen edessä on enimmäkseen aina hukassa. "Fritz", änkytin minä, "mitä
pitää minun nyt tehdä?" -- "Ainoan pelastuskeinon olet valitettavasti
laiminlyönyt." -- "Minä korvaan sen; sano vain, mitä se on." -- "Sinun
olisi pitänyt juomalla hankkia itsellesi lievittäviä syitä."

Nyt loppui minun kärsivällisyyteni. "Voi sinua kelvotonta", toruin
minä. "Etkö sinä enää pidä mitään kunniassa, edes sisaresi pulaakaan?"
-- "Älähän sentään liiaksi hätäile; markkoja ne sinulta kiskovat,
mutta istua sinun luultavasti ei tarvitse." -- "Kaarle luottaa
sovinnon tekoon; mitä sinä siitä sanot?" -- "Jos syyttäjällä on
kunnon asianajaja, niin mahdollisesti kyllä sovitte, vaan jos hän on
joutunut jonkun nurkkasihteerin käsiin, niin hän ei suinkaan vähällä
jätä, vaan koettaa saada jonkun murusen." -- "Mutta millä se letukka
maksaa kulungit?" -- "Tappaaja ne maksaa; kyllä ne sinä saat maksaa,
hyvä ystävä." -- "Miten ilkeää ja kavalaa! Hän syyttää minua minun
kukkarooni luottaen. Onko se oikein?" -- "Aivan lain mukaan." -- "Sitte
pitää moiset lait kumota. Fritz, en minä kestä tätä häpeää; ihan minä
tästä kuolen." -- "Rauhoituhan tuosta, Vilhelmiina; ainakin joka toinen
kunnon ihminen on joskus sakotettu. Ole siis aivan huoletta..."

"Sitäkö virttä sinäkin veisaat?" sanoin suuttuen. "Ell'et mitään muuta
tiedä, saat palsamoittaa itsesi; minä vähän pidän lukua teidän moisista
neuvoistanne." Äkeissäni läksin pois eno Fritzin luota ja moitin
itseäni, että olin antautunut hänen pilkattavakseen. Mutta kun kerran
hämmästyy, niin myöskin tyhmistyy.

Valitettavasti oli eno Fritz ihan oikeassa, kun aavisti sen piian
kääntyneen riidanhimoisen nurkkasihteerin puoleen; sovinnon yritys
raukesi kerrassaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli uusi kirjoitus, jossa sekä minua
että syyttäjää vaadittiin k:lo 11 ja 12 välillä päivällä saapumaan
oikeuspalatsin 29:teen huoneesen. Ja jos olisin tahtonut karata, mitä
siitäkään oli apua. Oikeus uhkasi haettaa, jos minä syyttä olisin
poissa, ja ennenkuin viholliselleni soin sen huvin, että olisi nähnyt
kahden poliisin raastavan minua oikeuden eteen, päätin itse mennä,
vaikka hermostoni oli joutunut aivan hämmennyksiin.

Mielenliikutuksistahan ei tullut koskaan loppua. Taivas tietköön,
mistä ihmiset olivat kuulleet, että minä olin syytöksen alaisena,
mutta tuttujemme piireissä ei ollut muusta puhettakaan kuin oikeuden
eteen menon päivästä. Olisikopahan muuten Krausen rouva tullut
minulle kertomaan osanottavaisuuttansa! -- "No, tiedättekö nyt, miltä
tuntuu, kun kohtalo oikein rupee vainoamaan, vaikka te ette koskaan
säälineet, kun kova kohtalo valitsi meidän Edvardimme uhriksensa." --
"Itsepä te sen vitsauksen olette itsellenne hankkineet; minusta ei ole
lainkaan oikein syyttää omista vioistaan kohtaloa, vai kohtaloko se
häntä houkutteli karkaamaan?" Se poika näet oli kyllästynyt kouluun
ja hankkinut rahaa myömällä kadulla isänsä sikareja ja muita pikku
tavaroita sekä viimein kellonsa ja niillä ostanut rautatie-lipun
Hampuriin, jossa hänet kuitenkin otettiin kiinni ja toimitettiin
kotiin. -- "Edvardilla on niin suuri tutkimishalu!" sanoi Krausen rouva
puolustellen. -- "Vaan aina väärin päin; eihän hän esimerkiksi tutki
latinaakaan." -- "Hän on valinnut toisen alan eikä tarvitse enää
latinaa, joka onkin vain kuollut kieli." -- "Saanko kysyä, minkä alan
hän on valinnut; ehkäpä sokurileipurin puodin ja makeisten syömisen?"
-- Rouva naurahti halveksivasti. "Edvardista tulee laivankapteeni",
sanoi hän, "ja silloin hän kyllä voi ansaita rahaa, ja kapteenit
ovat arvokkaita miehiä. Hän on jo hankkinut itselleen kompassin ja
vinnillä hän jo aika lailla kiipeilee vaatenuoria myöten. Kapteenin
ammatti se juuri on sopivin hänelle." -- "Kunhan hän kerran on
kapteenina", sanoin minä, "vaan en minä sitä vielä usko." -- "Niin,
kun aina olette paremmin tietävinänne kaikki", vastasi hän, "mutta ei
teidän viisautenne suinkaan ole erehtymätön, muutenhan te ette olisi
puhuneet niin rikoksellisesti." -- "Sitä te ette ymmärrä", vastasin
minä äreästi. -- "Mahdollista kyllä", sanoi hän pistävästi, "minä vain
kerron, mitä muut sanovat; minä en suinkaan rupea sitä arvostelemaan,
minun kaltaisellani ei vielä koskaan ole ollut mitään tekemistä
oikeussalissa." -- Hänen mentyään sanoin minä Bettille: "Nyt hän oikein
näyttäytyi omassa karvassaan. Sinä et saa laskea häntä enää sisään;
minun onnettomuuteni on liian suuri hyeenain iloksi."

Seuraavana päivänä tuli poliisiluutnantin rouva minua tervehtimään.
"Paljon riippuu tuomarista", sanoi hän, "ja miten te asiaa esitätte.
Mitä aiotte panna yllenne?" -- "Pelkkää mustaa", vastasin minä. --
"Mitä yksinkertaisempi puku, sitä parempi, ett'ei teidän ja syyttäjän
erotus näyttäisi liian suurelta eikä teidän ylempää säätyänne luettaisi
teille pahentavaksi asianhaaraksi. Tietysti te ette käytä syytettyjen
penkillä istuessanne silkkiin ommeltua vaakunaanne!" -- "En sitä
ajatellutkaan. Kunhan hankimme vaunut, maaluutan minä sen oveen." --
"Minä ajattelinkin vain, että vähähän teillä nyt on hyötyä esi-isistä
ja kunniamerkeistä. Häpeä pysyy kuitenkin ainiaan." -- "Ei vielä toki
olla niin pitkällä." -- "Antakaa anteeksi, että kerron, mitä mieheni
sanoo, jolla kuitenkin on toki vähä taitoa näissä asioissa. Te olette
jo melkein kuin tuomittu, sanoo hän. Mutta me olemme ylempänä kaikkia
etuluuloja emmekä siis aivan kokonaan keskeytä entistä seurusteluamme."
-- Minä siis olin jo tuomittu maailman silmissä. Selvästi minä
ymmärsin, ett'ei poliisiluutnantin rouva ollut enää julkisesti yhdessä
meidän kanssamme näyttäytyvä. Täst'edes olin minä oleva hyljättyjen
luvussa.

Se ajatus vei minulta viimeisenkin ryhtini, niin että minä tuskin
enää jaksoin liikkua kotona, mihin tahdoin. Ikkunan edessäkään en
enää kärsinyt istua, kun ohi kulkevat ihmiset näyttivät seisattuvan
katselemaan ja sormellaan osoittelemaan minua. Betti kyllä koetti
vakuuttaa sen olevan vain luuloa, mutta näinhän minä omilla silmilläni
Heimreichin rouvan kävelevän pari kertaa edestakaisia toisella puolen
katua vanhimman tyttärensä kanssa ja pilkallisesti katselevan meidän
ikkunoihimme päin. Se oli perin kiusallista. Minä aloin riutua ja
unikin karkkosi niin kokonaan, että Kaarlen täytyi kuorsaamisensa
tähden muuttaa toiseen huoneesen.

Bergfeldtin rouva kävi myöskin meillä, mutta eipä hän virkistänyt,
vaan päinvastoin. "Hyvänen aika, rouva Buchholz", sanoi hän,
"oletteko pulassa. Mutta eihän teidän olisi pitänytkään heti lyödä
hiilikoukulla." -- "Mitä lorua se on?" -- "No, olettehan te sitä tyttöä
piesseet, niin että veri on virtanaan juossut. Siitä kyllä saatte
jonkun puoli vuotta." -- "Vaikk'ei ole puhettakaan lyömisestä. Kuka
semmoista lörpöttelee?" -- "Rouva Buchholz, hyvin minä säälin teitä,
mutta sitähän nyt kaikki puhuvat koko kaupungissa; vaan kaikkialla minä
kuitenkin puolustan teitä ja sanon: oli onni, että sillä piialla oli
kovat luut, muuten ne vielä veisivät Buchholzin rouvan mestauslavalle."
-- "Ja sekö muka on puolustusta, -- niin; tehän olitte niin
ystävällinen minua kohtaan, kun minun Emilini silloin surmasi
itsensä... minuun olisi todellakin kovasti koskenut, jos ne olisivat
teidät mestanneet tai muuten surmanneet." -- "Jumala minua suojelee
ja armahtaa. Minä voin vannoa, ett'en ole sormeanikaan nostanut
lyömisaikeessa." -- "No, rouva Buchholz, älkäähän tehkö väärää valaa.
Mitenkä ihmiset osaisivat semmoista puhua, ell'ei siinä olisi yhtään
totta? Teiltä on varmaankin vain luiskahtanut käsi, jossa sattumalta
hiilikoukku oli. Niin minä sanoisin oikeuden edessä, jos olisin teidän
sijastanne pulaan joutunut."

"Hyvä rouva", sanoin minä, "tämän kaltaista puhelua minä en enää jaksa
kuulla, mieluisimmin olisin minä yksin." -- "Kyllä minulla aikaa on",
sanoi hän ja jäi istumaan. "Ensimältähän ne vain niin puhelevat,
sittemmin kaikki unhottuu, vaikka mitä kerran on tarttunut ihmiseen
tällä tavalla, sitä ei mikään sade saa pois pestyksi." -- Ja samaan
tapaan lorusi hän, kunnes minä olin sekä ruumiillisesti että henkisesti
aivan menehtynyt. Kun hän viimeinkin läksi, sanoin minä Bettille: "Minä
en ota enää ketään vastaan, vaikka itse Suur-Mogul pyrkisi."

Mutta täytyi minun kuitenkin tehdä yksi poikkeus. Rouva Helbich, se
ravintolan pikku emäntä, ei huolinut kielloista, kun sanoi itsellään
olevan tärkeätä ilmoitettavaa. Hän tiesi kaikki tarkoin. Skaatin
pelaajat olivat tästä asiasta paljon kiistelleet, ja sentähden hän
oli ruvennut tarkkaamaan heidän puhettansa. "Rouva Buchholz", sanoi
hän, "teitä meidän on kiittäminen kaikesta onnestamme, ja nyt meidän
täytyy kokea, että teille tapahtuu tämmöinen onnettomuus. Se koskee
sydämmeen asti. Te olette varmaankin aivan syytön." -- "Kyllä olenkin,
rouva Helbich, vaan ei kukaan sitä usko." -- "Minä uskon", sanoi hän
vilkkaasti, "ja sentähden juuri minä tulinkin, sillä kuulkaahan,
mitä myöskin sanotaan: koira on myöskin epäilyksen alainen." -- "Ei
suinkaan, asianajajat ovat jo miettineet ja tutkineet kaikki." --
"Varkaat aina ensiksi myrkyttävät kahlekoirat." -- "Se ei sovi, sillä
tämä olikin pieni huonekoira." -- "Juuri sentähden. Kahlekoirat ovat
ulkona, niin että varkaat pääsevät niiden luo, mutta rakki oli sisällä,
kuka sen myrkytti? Ei suinkaan kukaan muu kuin joku talon väestä."
-- "Se ei myöskään sovi, rouva Helbich, sillä rakki oli nuoralla
kuristettu. Te erehdytte." -- "Eräs meidän päivällisvieraistamme, joku
ylioppilas, sanoi, että te olisitte vapaa syytöksestä, jos voitaisiin
näyttää koiran olleen myrkytetyn." -- "Rouva Helbich, minä kiitän teitä
myötätuntoisuudestanne, mutta tottahan oikeus on viisaampi kuin joku
ylioppilas ja me muut, jotka emme ole lukua harjoitelleet. Kaikkihan
tutkittiin eikä mitään epäilyttävää huomattu." -- "Ja minä niin varmaan
luotin tuovani teille apua. Rouva Buchholz, ette usko, miten minä olen
pahoillani." -- Hän heltyi itkemään ja minä samoin. Kaikista puheluista
oli tämä raukasevin, sillä me molemmat olimme niin avuttomat. Ja
seuraavana päivänä oli asia tuleva ratkaistuksi.

Minä olin niin raukea, että kävin levolle ennen pimeän tuloa. Kaarle
tuli ja istuutui minun viereeni. Hän puhui hyvin ystävällisesti
ja neuvoi, ett'ei minun pitänyt katsoman asiaa pahemmaksi, kuin
se olikaan. Mutta oliko hänen luonansa käynyt niin paljo hyvää
tarkoittavia ystäviä? -- "Lepäähän nyt hyvästi", sanoi hän, "älä
ole huolissasi. Kun koetukset menevät ohitse, palaa kyllä entinen
iloisuutesi jälleen. Saathan täällä maata ihan rauhassa, ole nyt vain
tyytyväinen." -- "Kaarle", sanoin minä, "ethän toki vaatine minua
kehräämään kuin kotikissa? Vaikka osaisinkin, niin en sitä saisi
tehdyksi tässä kurjuudessa."

Betti tuli kysymään, eikö minulle mikään ruoka maistuisi. "Vähän
korppua ja maitoa saat tuoda myöhemmin, sen verran vain, että hengissä
pysyn, mutta ei silläkään ole vielä kiirettä."

Ei minulla ollut vähääkään nälkä. Hirmuiset ajatukset karkoittivat
ruokahalun. Puoli unessa näin vankiloita ja mestauksia, ja vaikka
ihan selvään ajattelin, että sen vaikutti vain tuo Bergfeldtin rouvan
loruaminen, niin heti kun silmäni suljin, alkoi taas kuulustelu
oikeuden edessä.

Kaarle sanoi hyvää yötä ja Betti vaati minua syömään edes jotakin.
Hänen mielikseen tein luonnolleni väkivaltaa, ja hyvältäpä se ruoka
sitte maistuikin, kun kerran alkuun pääsin. Maito oli lämmitetty ja
korput murakat. Betti oli tuonut yölampun, jonka hän nyt sytytti ja
läksi sanottuaan hyvää yötä. Minä olin taas yksin.

Tämä oli siis moitteettoman elämän viimeinen yö; vaan täst'edes
minä en saattanut enää vapaasti katsoa ketään silmiin. Jos kaksi
missä kuiskutteli ja pilkallisesti nauroi, täytyi minun aina luulla
heidän nauravan minua. Jos ken minua katseli kieroon, niin eikö
hänellä ollut oikeutta siihen? Saatoinko minä enää koskaan moittia
ketään kanssaihmistäni, sanomatta itsekseni: olethan itsekin istunut
syytettyjen penkillä ja sinut on tuomittu syylliseksi. -- Nukkua minä
olisin tahtonut, ah, miten mielelläni nukkua!

Minä käännyin milloin millekin kyljelle, ja kun viimein juuri olin
nukkumaisillani, tunsin joutuneen korpun muruja tilalleni, jotka siellä
pienimmästäkin liikkeestä ritisivät ja minua kiusasivat. Vähitellen
rupesivat ne yhä enemmin kiusaamaan, kunnes sitä oli ihan mahdoton
kärsiä, niin että minun täytyi nousta ylös tekemään uudestaan tilaani.
Siinä puuhassa virkistyin niin, ett'ei unta ollut ajatteleminenkaan.

Minä makasin makaamistani yhä mietiskellen niinkuin ennen. Maltas,
eikö tuossa taaskin ollut korpun muru? Oli todellakin. Varmaankin oli
joku pudonnut sänkymatolle ja siitä tarttunut paljaasen jalkopohjaan.
Koko taistelu oli kestettävä uudestaan; aivan siitä oli joutua
toivottomuuteen. Minä itkin suuttumuksesta ja väsymyksestä. Miten vähä
Jumala todellakin tarvitsee välikappaletta, ihmisiä rangaistakseen;
yhdestä korpunmurusta on kylliksi! Minä kyllä tiesin, ett'en ollut
aina ollut semmoinen, kuin minun olisi pitänyt olla, vaan olinko minä
todellakin ansainnut niin hirmuista rangaistusta? Viimein kuitenkin
nukuin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin siitä, että viereistä huonetta
puhdistettiin, piika availi ikkunoita, työnteli tuoleja ja asetteli
kaikkia paikoilleen. Betti oli jo myöskin liikkeellä. Hän tuli
hiljaa katsomaan, vieläkö minä nukuin, ja ihmetteli, että minä jo
olin herännyt. -- "Lapseni", sanoin minä, "kun on huolta mielessä ja
korpunmuruja vuoteessa, niin huonoapa se makuu on." -- Hän auttoi minua
pukeutuessani. Myöhemmin tuli eno Fritz, joka oli minun todistajani,
ja vaikka aika kyllä kului hitaasti, oli meidän viimein lähteminen.
Murhenäytelmän viimeinen näytös alkoi.

Minä en ollut vielä koskaan käynyt lakipalatsissa ja ja nyt piti minun
astumaan sinne syytettynä. "Tuolla takana on piha, jossa mestataan",
sanoi eno Fritz ja viittasi erästä muuria. Minua värisytti. -- "Älä
pelkää", sanoi hän, "niin kauan ei ole mitään vaaraa, kun pyövelillä on
kädessä valkoiset hansikat. Vaan milloin hän ne riisuu..." -- Kaarle
kielsi häntä semmoista puhumasta ja tarjosi minulle käsivartensa.
Hän kysyi 29:ttä huonetta; meille näytettiin tietä, ja astuttuamme
pitkän käytävän päähän olimme perillä. Muutamia ihmisiä istui siellä
penkeillä, toisia oli seisomassa, Herra ja rouva Greve olivat siellä,
samoin molemmat poliisimiehet ja tohtori. Näin minä hänetkin, joka oli
minulle tämän kaiken saanut aikaan.

29:stä huoneesta tuli juuri oikeudenpalvelija ja luki paperilapusta:
"Ahrens syyttäjä, Meijer vastaaja." Odottelijoista meni monta sisään,
vaan pianpa he palasivat, sillä he olivat viime hetkenä sopineet. Ne
onnelliset! -- "Band syyttäjä, Buchholz vastaaja!" huusi nyt palvelija.
Minua väräytti. Jos olisin astunut taikinassa, eivät jalkani olisi
tuntuneet raskaammilta kuin nyt; enemmin kuolleen konnan kuin elävän
ihmisen näköisenä hoipertelin minä sisään. Minut vietiin pieneen,
nelikulmaiseen aitaukseen, jossa sain istuutua tuolille. Siinä se oli
tuo aituus, joka erottaa syylliset muusta maailmasta.

Vehreäpäällyksisellä korkolattialla istuivat tuomarit ja lautamiehet
ynnä kirjuri. Kirjuri luki syytöksen. Oikealla puolella istui syyttäjä,
keskellä kutsutut todistajat; taaksemme oli kokoutunut yleisöä, jota
aituus erotti asianosaisista.

Kaikki, mitä minä muka olin sanonut, luettiin nyt julki; miten
loukkaavalta se nyt kuului miehen suusta, joka ei ollut silloin läsnä.
Tuomari, joka mustan pukunsa tähden näytti hyvin juhlalliselta, sanoi
sitte, että kaikki, mitä todistajat aikoivat sanoa, piti valalla
vahvistettaman, ja neuvottuaan heitä vakavasti käski heidän poistua.
Heidän lähdettyään kääntyi tuomari syyttäjän ja minun puoleeni ja
sanoi, että parempi olisi meidän sopia; olimmeko valmiit sopimaan?

"Olen minä!" sanoin huoaten.

"En minä!" sanoi se tyttö. Hänellä oli muka yhtä hyvin kunniansa kuin
noilla ylhäisilläkin, niin ett'ei hänen tarvinnut antaa jaloillensa
polkea.

Sitä ei ollut tapahtunutkaan, vastasi tuoman. Mitä hänelle oli hyötyä
rangaistuksen vaatimisesta moitteettomalle rouvalle? Rouva Buchholz
peruuttaa loukkauksensa ja maksaa kulungit, silloinhan piti tytön
kunnia oleman hyvitetty.

Tyttö ei sanonut siihen tyytyvänsä, vaan vaativansa rouva Buchholzia
vankeuteen ja kolmen tuhannen markan korvausta.

"Rangaistuksen punnitsee ja määrää oikeus", sanoi silloin esimies
hyvin jyrkästi. "Teillä ei ole mitään vaatimista." -- "Vaan minun
asianajajani niin sanoi", -- "Teilläpä lienee sitte varsin omituinen
asianajaja." -- "Hän ymmärtää enemmän kuin muut lainoppineet." --
"Sepähän nähdään."

Kun ei sovinnosta mitään tullut, jatkettiin asian käsittelyä.
Ensimäiseksi todistajaksi kutsuttiin sisään tohtori Wrenzchen.
Tuomari huomautti hänelle, että hän voi likeisen sukulaisuuden tähden
jättää käyttämättä todistusvuoronsa. -- "Mitä hän nyt tekee?" kysyin
tuskaisesti itseltäni, "kostaako hän nyt ja saa aikaan ainaisen
riitautumisen?"

Tohtori ei sanonut rupeavansa mitään todistamaan; häntä ihmetytti
suuresti julkeus, että tyttö oli kutsunutkaan hänet. -- Sitä
jalomielisyyttä minä pidin arvossa enkä sitä koskaan unhota.

Sitte tuli herra Greve. Häneltä kysyttiin ikää, säätyä ja uskoa, ja
hänen täytyi vannoa olevansa mitään salaamatta tai lisäämättä ja
puhuvansa puhdasta totta, niin totta, kuin Jumala hän auttakoon. Se
hänen piti lausua oikeaa kättänsä ylhäällä pitäen ja kaikki läsnäolijat
seisoivat.

Tuomari kysyi herra Greveltä, kuuliko hän, että syytetty tuona iltana
sanoi syyttäjää "kelvottomaksi petturiksi"? Herra Greve ei sanonut
sitä muistavansa. -- Oliko Greve kuullut syytetyn sanovan syyttäjää
"hävyttömäksi kuin Oskar"? Se sana oli tosin Grevestä tuntunut
sivistyneen naisen suusta oudolta, ja sentähden oli hänellä aihetta
luulla, että syytetty oli ollut hyvin kiihtynyt.

"Herra tuomioistuin", sanoin minä, "tästä sanasta minä voin tunnustaa
todistuksen oikeaksi ja todeksi ja pyydän kuulemaan minunkin
todistajaani. Tuo tyttö on aina käyttäytynyt minua kohtaan nenäkkäästi
ja hävyttömästi." -- Eno Fritz kutsuttiin. Heti se syytteliäs
tyttö sanoi: "Tätä todistajaa minä en hyväksy." -- "Todistajan
hyväksyttävyydestä päättää oikeus", sanoi presidentti.

-- "Sama se minusta, minä en huoli hänestä. Hän yritti kerran minua
nipistämään poskesta ja minä löin häntä sormille. Siitä asti hän vihaa
minua." -- "Toivoakseni ei kukaan usko minulla olevan niin huonoa
aistia", sanoi eno Fritz, vaan tuomari häntä vakavasti muistutti
pysymään asiassa.

Eno Fritz nyt selitteli, että syyttäjä ihan ilman mitään ymmärrettävää
syytä oli aina ollut kopea ja röyhkeä syytettyä kohtaan. Sen hän
oli huomannut joka kerran, kun me yhdessä olimme tohtorissa. --
"Mitä aihetta syytetty teille antoi semmoiseen käytökseen?" kysyi
tuomari tytöltä. -- "Minä en voi kärsiä kenenkään kurkistelevan minun
keittäessäni kattiloihin."

"Niin kaiketi", sanoin minä, "ett'ei kokenut emäntä huomaisi, miten
hänen tytärtänsä joka paikassa petetään. Mitenkä muuten olisivat
menot niin yksinkertaisessa elämässä olleet niin tuhlaavaisen suuret,
vaikka minun tyttäreni kirjoittaa joka pikku asiankin muistiin?
Yksin minun vävynikin on sitä kummastellut. Tuo tyttö tarkoitti ja
tahtoi röyhkeydellään ajaa minut kokonaan pois talosta, saadakseen
sitte rauhassa nylkeä nuorta rouvaa, ja sentähden hän ensin alkoi sen
rapujutun." -- "Ottakaahan tämä uusi syytös heti protokollaan", vaati
tyttö äreästi.

-- Tohtori Wrenzchen piti kuitenkin minun puoltani.

Mutta nyt tuli pahin kohta. "Loukkaukset näyttävät olleen ärsyttämällä
hankitut, niin ett'eivät ne ole juuri minkään arvoiset", sanoi tuomari,
"vaan se sana, että syyttäjä olisi muka on ollut yksissä neuvoin
rosvojen kanssa, vahingoittaa hänen yhteiskunnallista asemaansa."

Poliisimiehiä kuulusteltiin; he sanoivat minun tiuskaisseen, että
ruokavarat olivat kaiketi varta vasten ostetut rosvoille ja että
syyttäjä lienee ollut yksissä tuumissa. Sen he valalla vahvistivat ja
samoin herra ja rouva Greve.

Korvani suhisivat. Lattia tuntui vaipuvan jalkaini alta ja minä vaivuin
sen mukaan. Hädissäni pidin minä kiinni tuolista.

"Te pyydätte lempeää rangaistusta, eikö totta?" kysyi tuomari, aikoen
lähteä lautamiesten kanssa neuvottelemaan.

Apua etsien harhaili katseeni ympäri huonetta. Sieltä huomasin
kasvot, joille näytti levinneen kaikki koko maailman laupeus, ja
kyyneleiset silmät katselivat minua rukoilevasti. Minä ymmärsin sen
katseen pikku rouva Helbichin silmistä, ja ikäänkuin jumalallisesta
mieleenjohdatuksesta nousin minä seisomaan ja huudahdin: "Herra
tuomioistuin, vielä yksi kysymys syyttäjälle: ensin hän tunnustakoon,
miksi hän antoi koiralle myrkkyä."

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen, niin syvä hiljaisuus syntyi
yht'äkkiä salissa. Tyttö vaaleni ja näytti joutuvan varsin hämilleen.
"Minä en voinut kärsiä sitä petoa", sanoi hän. -- "Tunnustatteko siis
myrkyttäneenne koiran?" kysyi tuomari ja katsoi häneen läpitunkevasti.
-- "Minun kiusakseni ristittiin se Maffi Bandiksi, kun minun nimeni on
Maria Band." -- "Senkötähden te sen sitte surmasitte?" -- "Minä en enää
tahtonut kuulla sitä nimeä, eikä se muuten ole tottakaan." -- "Te jo
puoleksi tunnustitte, parasta olisi sanoa koko totuus. Eittämisestä ei
ole apua, sillä tiede kyllä saa selvän myrkystä." -- "No, minä annoin
sille jauhoja, päästäkseni siitä."

"Ja keltä te saitte myrkkyä?" -- "Apteekista." -- "Mistä apteekista?"
-- "En minä enää muista." -- "Teroittakaahan muistoanne; hyvinpä olisi
kummallista, jos sitä ette muistaisi." -- "En minä sitä itse käynyt
hakemassa." -- "Ja kuka se teillä oli apulaisena?" -- "Eräs tuttu?" --
"Kuka tuttu?" -- "Vieras se mies oli, jota minä pyysin..." -- "Taaskin
tuntematon, tietämätön asia", sanoi tuomari, viitaten luoksensa
palvelijan, jolle hän kuiskasi jotakin. Hän meni ja palasi kohta
poliisimiehen kanssa. Tuomari nousi seisomaan ja sanoi:

"Koska naimaton Maria Johanna Band on hyvin pahasti epäiltävä olleen
avullisena tohtori Wrenzchenin talossa tapahtuneessa varkaudessa,
pannaan hänet tutkintovankeuteen ja koko varkausasia otetaan uudestaan
tutkittavaksi. Yksityissyytös rouva Vilhelmiina Buchholzia vastaan
jätetään sillensä."

Maria Band seurasi poliisimiestä vankeuteen ja minä olin vapaa.

Me poistuimme oikeuspalatsin 29:stä huoneesta, tehden tilaa toisille
riitelijöille. Toivottavasti minä siellä nyt olin ensimäisen ja
viimeisen kerran. Vaan jos kuitenkin sattuisi asiaksi, niin puhuisin
minä aivan toiseen tapaan, sillä nyt minä olen jo jotenkin tutustunut
lakitieteesen.

Kun ulos pääsimme ja helpotuksesta hengähdimme, tulla tylleröittä
pieni, lihava rouva Helbich minun luokseni ja toivotti minulle
sydämmensä pohjasta onnea. "Rouva Helbich", sanoin minä, "teillä on
tarkka äly. Mitenkähän minulle olisi käynytkään ilman teitä?" -- "Niin
sen piti käymän, kuin kävikin", sanoi hän, "teitä auttoi taivaallinen
Isä, hän se saattoi ilmi kaikki oikeaan aikaan." -- Minä pusersin hänen
kättänsä: "Ja te se serafini, jonka hän lähetti." -- Me ymmärsimme
kyllä toinen toisemme.

Muutamien päiväin kuluttua sain minä taaskin oikeudelta kirjeen:
yksityissyytös oli kumottu.

Tytön oli täytynyt tunnustaa. Maffi oli kaivettu pois haudasta ja
lähetetty arkussa kuin ihminen kemistalle, joka siitä ruumiista oli
löytänyt sangen paljon myrkkyä. Nuora kurkussa oli ollut petosta
niinkuin tytön sitominenkin ja suuntukkiminen. Samoin oli tullut
selville, että toinen rosvo oli ensin lähestynyt häntä sulhasen tavalla
ja kietonut hänet sekä rakkaudella että vielä enemmin ryöstöllä. Kun
hän ei ollut lapsuudestaan tottunut varastelemaan, ei hän ollut siihen
suostunut, mutta sanoinhan minä aina, ett'ei siitä tytöstä ollut
mihinkään.

Poliisi oli täten päässyt tytön seniltaisen käytöksen perille.
Rosvoja etsiskeltiin ja tohtori rupesi jo toivomaan saavansa takaisin
hopeakalunsa.

Vaan minulla yhä vielä tuntuivat viime aikojen kärsimykset jaloissa,
ja Kaarleni tukka oli käynyt harmaasen vivahtavaksi. Oma uskollinen,
rakas, kunnon Kaarleni, niinkö se huoli minun tähteni sinua suretti?
Saanko sen milloinkaan ja millään rakkaudella palkituksi?



Vävyni.


Eittää ei käynyt, että viime viikkojen vastukset olivat minut
perin väsyttäneet, ja vaikka minä kyllä koetin hymyillä, niinkuin
hammasrivit hammaslääkärien näytelaatikoissa, niin mieliala ja
kasvojen väri tulivat päivä päivältä yhä kiukkuisemmiksi ja
kellertävämmiksi. Vaikka olinkin vakavasti päättänyt kohdella Kaarleani
lempeimmällä myöntyväisyydellä, oli minun kuitenkin mahdoton kukistaa
nurisevaisuuttani, jolla tahtomattani tein sekä hänen että Bettin
elämän katkeraksi. Seinällä suriseva kärpänen suututti minua, ja he
molemmat saivat siitä kuulla toria. Rouva Helbich kyllä toi parasta,
kotona tehtyä elinnestettä, mutta se turmeli vatsan, niin että se
rupesi minua inhottamaan. -- Minä olin sairas.

Kun siitä en ruvennut paranemaan, tein viimein niin, kuin Kaarlekin jo
alussa neuvoi, ja kutsutin tohtori Wrenzchenin. -- "Olihan hän erittäin
hyvä sinua kohtaan siellä oikeuden edessä", sanoi Kaarle, "kyllä
sinä voit häneen täydellisesti luottaa." -- Vaan minä pelkäsin hänen
määräävän minulle jotakin lääkettä, joka minun vahingoittaisi. Niin
hämmentynyt oli järkeni. Viimein hänet kuitenkin kutsuin.

Tohtori tutki minua tarkkaan ja sanoi, että ainoastaan pitkä oleskelu
Karlsbadissa voi minut tehdä jälleen terveeksi. -- "Ei", vastasin
minä, "niin kauas minä en anna itseäni lähettää. Mitenkä täällä kaikki
kävisi, jos minä olisin poissa?" -- "Kyllä te voitte huoletta lähteä,
ja mitä pikemmin, sen parempi." -- "Että olisin pois teidän tieltänne!"
-- "Ett'ei sairautenne tule paranemattomaksi." -- "Entä jos Emmi
tahtoisi nähdä ja tarvitsisi äitiänsä?" -- "Jos tahdotte säilyttää
itsenne lapsillenne, niin totelkaa neuvoani; vävynä minä taivun teidän
tahtonne mukaan, vaan lääkärinä minä olen ankara ja taipumaton ja
vaadin kuuliaisuutta. Joko siis lähdette kohta Karlsbadiin taikka minä
lähetän teidän luoksenne notaariuksen, että saatte ilmoittaa viimeisen
tahtonne."

Se auttoi. Tarpeelliset valmistukset oli pian tehty ja surullisen
eron jälkeen nousimme Betti ja minä rautatien vaunuun. Saatoinko minä
tietää, emmekö suoraa päätä ajaneet kuolemaan eikä Karlsbadiin?

Betti oli heti päättänyt lähteä minun kanssani ja kärsi minun
oikkujani, joita en kuitenkaan tahallani tehnyt, kärsivällisimmällä
pitkämielisyydellä. Ennen ovien pauketta ja päänkeikautuksia, nyt
tuskin kuuluvaa liikettä ja rakkautta. Olipa minulla ollutkin kylliksi
kärsimyksiä, vaan ne olivat kääntyneet sappitaudiksi. Olikohan
Karlsbadista tuleva apua? Minä sitä suuresti epäilin.

Siihen epäilykseen minulla oli kyllin syytä, kun ensi päivinä ei
ruvennut tuntumaan mitään parannusta. Vettä juotiin säännön mukaan,
aikaisin aamusilla olin minä niiden muutamien satojen joukossa, jotka
pitkässä rivissä kulkivat torikaivon ohi ottamassa lähdeneitoselta
lämmintä vettä valkoisissa posliinikupeissa. Sitte käveltiin ja juotiin
kahvia jossakin ulko-ilmassa. Bettistä oli Karlsbad vuorineen ja
metsikköineen ja Tepel-jokineen ihmeen kaunis, mutta ei minusta; minua
se päinvastoin inhotti.

Minä peittelemättä lausuinkin ajatukseni hyödyttömästä
laiskottelemisesta Bettille, joka ei vierestäni hetkeksikään
poistunut; sanoin, että oli hirveätä ja anteeksi-antamatonta tulla
sysätyksi tänne, jossa ei suinkaan parannut punakammaksi, vaan yhä
keltaisemmaksi. -- "Se on aivan oikein", sanoi eräs vanhanpuoleinen
herra, joka astui juuri jäljissämme, "hyvin usein huonontuvat sairaat
alussa, mutta se juuri todistaa, että vesi vaikuttaa; kahdeksan päivän
kuluttua puhutte toisin." -- "Tokkohan?" sanoin minä epäileväisesti.
-- "Luottakaa minuun, minä olen jo käynyt kolmekymmentä vuotta täällä
Karlsbadissa ja tunnen terveyslähteet. Nimeni on Leopold Freund
Breslausta ja olen iloinen, jos saan auttaa teitä neuvoilla." -- Minä
esitin meidät ja vettä juoden astuimme me kolmen kesken edelleen.
Yht'äkkiä sanoi herra Freund: "Miksi ei tyttärenne juo terveysvettä,
onhan hänkin aivan keltainen?" -- "Kyllä kai!" sanoin minä, "se on
vain heijastusta hänen päivänvarjonsa vuorista." -- "Todellakin vain
heijastusta", myönsi herra Freund nauraen; "kummallista, miten helposti
luulee kaikkia terveysvettä tarvitseviksi, kun itse ihailee Karlsbadia,
niinkuin minä."

Koska herra Freund on lähteiden terveysvoiman elävänä todistuksena,
pitävät karlsbadilaiset häntä kaupunkinsa jäsenenä; että hän todellakin
tuntee tarkoin Karlsbadin olot, sen todisti yhä selvemmin näkyvä veden
vaikutus.

Appelsiininkarvaisuus ja tyytymättömyys katosivat vähitellen. Elämän
ilo palasi ja silmä alkoi iloita yhä enemmin luonnon kauneudesta.
Alussa me kävelimme ainoastaan hyvin lyhyet matkat, vaan pitensimme
niitä päiväpäivältä.

Eräänä päivänä läksimme rivakasti kiipeämään kukkuloille; näköalat
olivat varsin kauniit ja metsä niin viehättävä, että me yhä syvempään
tunkeuduimme, kunnes viimein olimme aivan hengästyneet.

"Me levähdämme ensin vähän, ennekuin palaamme", sanoin minä. -- Betti
vastasi: "Käy sinä tähän istumaan, minä lähden edeltäpäin etsimään
oikeaa tietä."

"Mitähän melua olisit pitänyt, jos tämä olisi tapahtunut alussa?"
ajattelin minä, ja mietin itsekseni, miten kummallinen se on tuo
kallioliemi, joka kiehuvana kuohuu maan povesta ja puhdistaa sekä
ruumiin että mielen. Vähän ajan kuluttua saatoin minä jo aivan uutena
ihmisenä rientää Kaarleni syliin, niinkuin tulisin suoraa päätä
ihmispajasta. Joka viikko tuli Berliinistä kirje, jossa kaikki oli
hyvässä järjestyksessä, vaan minulle siitä kirjoituksesta oli suuri
vaiva, kun vesi ei siedä mitään henkistä työskentelyä.

Kun minua Bettin viipyminen jo alkoi huolestuttaa, tuli hän viimein,
kanssansa vanhanpuoleinen herra, jolla oli päässä olkihattu, nenällä
sangattomat silmälasit, leuassa valkoparta ja kädessä keppi, jolla hän
tuki astuntaansa. Hän puhui paljon jalkaleinistään, vaan tarjoutui
kuitenkin opastamaan meitä.

Jotka ovat samanlaisessa tilassa, tutustuvat pian toisiinsa, niin että,
ennenkuin ehdimme kukkulalle ravintolaan, hän jo sanoi minua äiti
Buchholziksi ja Bettin täytyi sanoa häntä isä Mikaelseniksi. Hän oli
tullut Pohjois-Saksasta sovittamaan punaviinin juontisyntejänsä.

Me tulimme hyviksi ystäviksi, kun herra Mikaelsen tunsi tarkoilleen
seudun ja sitä mieluisemmin astuskeli, mitä enemmin suihkukaivo
paransi hänen jalkaansa. Meiltä tuntui jotakin puuttuvan, milloin
hän ei ollut meidän kanssamme, ja vanhus suosi Bettiä niin suuresti,
että pyysi meitä viipymään vielä kahdeksan päivää. Silloin oli hänen
parannusaikansa loppuva ja meidän sopi yhdessä lähteä kotimatkalle.
Minä suostuin, kun herra Freundkin sanoi hyödylliseksi vielä veden
loppujuontia. Parempipa olisi ollut meidän lähteä aikanamme.

Olemme näet eräänä aamuna rauhassa syömässä aamiaistamme, Betti
luvatonta kahvia maidon kanssa ja me vanhat sääntöjen mukaista
niin paljojen leivoksien kanssa, kuin ainiaan on ollut tavallista
järjellisillä ihmisillä. Silloin tulee sananlennätin-poika tuoden
minulle sähkösanomaa, asuntomme palvelija saattamassa, että hän minut
löytäisi. Minä avaan ja luen:

    "Terve poika, tummat silmät, aivan isän näköinen, nimeksi pannaan
    Frans. Äiti voi vallan hyvin!

                                                   Wrenzchen."

Se tuli minulle aivan aavistamatta. Isä Mikaelsen toivotti
sydämmellisesti onnea ja rupesi heti sanomaan Bettiä tätiksi. Vaan minä
en voinut yhtyä tuohon leikilliseen puhetapaan, sillä kuka oli siellä
pitävä kaikesta huolta, kun minä olin poissa? Vaan vielä enemmän sain
minä hämmästyä, kun puolen tunnin kuluttua saapui uusi sähkösanoma,
tämmöinen:

    "Terve poika, siniset silmät, aivan äitin näköinen, nimeksi
    pannaan Fritz. Isä voi asianhaaroihin katsoen hyvin!

                                                   Wrenzchen."

"Herra Mikaelsen, minä en tiedä, ovatko järkeni ja ymmärrykseni vielä
terveysveden kahleissa vai miten?" sanoin minä. "Ensin oli pojalla
tummat silmät ja nyt yht'äkkiä siniset..."

"Kyllä semmoista tapahtuu, että silmien väri muuttuu", opetti meille
isä Mikaelsen, "Darwin sitä lavealti selittelee; mutta ajan lyhyys
tekee tämän tapauksen erittäin viehättäväksi. Se on välttämättä
julaistava jossakin tieteellisessä aikakauskirjassa."

"Ja miksi pannaan pojalle ensin nimeksi Frans ja sitte Fritz. Ensin se
on isän näköinen, sitte äitin; sepä toki on käsittämätöntä."

Isä Mikaelsen katsoi minua vähän aikaa hyvin veitikkamaisesti lasiensa
ylitse. "Eiköhän niitä olekin kaksi?" kysyi hän.

"Kaksiko? Vaikka he ovat varustautuneet vain yhtä vastaan ottamaan. Oh,
tämä kaikki on leikin tekoa, eno Fritzin työtä! Tuommoinen pila minusta
ei lainkaan ole terveysveden juontiin sovelias!"

Seuraavana päivänä tuli mieheltäni kirje, joka todisti kaksoisten
tulon. Eno Fritz oli varmaankin jo minulle ilmoittanut asian sekä
nimetkin, Frans ja Fritz. Tohtorilla ei ollut aikaa, niin että hän oli
pyytänyt Fritziä käymään sananlennätin-konttorissa. Emmi voi hyvin ja
on perin onnellinen.

Frans ja Fritz! Nimet eivät minua suinkaan miellyttäneet. Toisen hän
kyllä saattoi ristiä Fransiksi, koska se on tohtorin omakin nimi, vaan
eikö olisi ollut sopiva nimittää toinen Vilhelmiksi, osittain keisarin
ja osittain minun kunniakseni? -- Mitä siitä on tuleva; kumpaakin
täytyy puhutella koko nimeltä, jos mieli välttää alinomaista hämmekkiä.
Sekasotku oli jo ilmi elävänä silmäini edessä.

Mutta kirjeessä oli vielä loppulisäkin: "Frans syntyi toukokuun viime
hetkenä ja Fritz kesäkuun ensi hetkenä. Mitäs siitä sanot?"

"Että joka paikassa tehdään vain tyhmyyksiä, jos ei olla läsnä
neuvomassa", sanoin suuttuen. "Lapsi-raukat; kuka heitä nyt uskoo
kaksoisiksi, kun toinen viettää syntymäpäiväänsä toukokuussa, toinen
kesäkuussa. Ja nimet sitte; Frans ja Fritz! Miksi ei yhtä hyvin Maks ja
Morits?"

"Herra Mikaelsen", sanoin minä, "meidän täytyy heti paikalla lähteä,
ilman minua ei tulla minuuttiakaan toimeen Berliinissä. Jos viivyn,
niin en ehkä löydä enää Brandenburgin-porttia paikoiltansa, niin suuria
ihmeitä nyt tapahtuu."

"Onko sitte Spree-joki siellä tulessa?"

"Jospa ei pahempaa olisi! Mutta ajatelkaahan: minun vävyni on siellä
ilman peräänkatsojaa!"



Eno Fritz.


Kotona yhtyminen oli erittäin ilahuttava, ja kun tyttäreni poikia
suutelin pikku otsille, huomasin kaikki hyväksi, mitä oli tapahtunut,
eikähän niitä pikku olentoja voitu vaatia edesvastaukseen isänsä
rikoksista, joka täst'edes jäikin aivan syrjään, kun kaikki puuhat
tarkoittivat yksinomaan pienokaisia. Päiviksi minä heti asetuin
tohtoriin. Hän tosin alussa vähän vastusteli, vaan minä kysyin:
"Tahdotteko te sitte tappaa vaimonne ja lapsenne?" jolloin hän myöntyi.
Mutta kylläpä nyt häntäkin hoideltiin, kun minä itse sain pelotta
toimia kyökissä; viikkokauden kuluttua hän oikein loisti hyvinvoinnista.

Emmi voimistui päivä päivältä. No, minun johdollani saikin hän
ainoastaan sopivaa ja vahvistavaa ruokaa, ja jos milloinkaan on
ollut kunnon vartiaa, niin ainakin minä nyt olin tyttäreni ovella.
Se minua vain ei miellyttänyt, ett'ei hankittu kätkyeitä, vaan
liikkumattomat vuoteet. Emmi valitti Fransin sanoneen kiikuttamista
epäterveelliseksi ja lasten tulevan siitä tyhmiksi. "Vanhaan tapaanhan
hänet itsensäkin on kasvatettu", sanoin minä, "ja kuitenkin on hänestä
tullut tohtori. No, ehkäpä hän ilman kätkyttä olisi jo ammoin päässyt
terveysneuvokseksi."

Sangen usein halusin minä kätkyttä, varsinkin Fransille, joka on
luonnostaan huutavampi, niin että mummo Buchholzin täytyy häntä
kanneksia, kunnes rauhoittuu. Minä huomautin tohtorille, ett'ei meidän
suvussamme koskaan ollut semmoista, joten tuo virhe epäilemättä oli
kotoisin hänen suvustansa. Hän sanoi: "Rakas anoppi, ulkonaistahan se
vain on."

Iltasilla tuli Kaarle tai eno Fritz minua noutamaan ja samalla
kysymään, miten voitiin. Torstaina ei tohtori minun kummastuksekseni
mennytkään ulos. Koko päivän häneltä kuitenkin näkyi puuttuvan jotakin,
ja mikäli ilta lähestyi, sitä selvemmin voitiin huomata, miten suuresti
hän kaipasi tavallista skaatti-peliänsä.

Eno Fritzille minä olin luvannut jotakin, joka vielä oli täyttämättä.
Vaikka koetukset ja Karlsbadin matka olivat minua estäneet käymästä
Lingenissä, olin minä kuitenkin ryhtynyt valmistaviin toimiin. Kotiin
palatessa tohtorista kysyin minä: "Fritz, vieläkö sinulla on entinen
aikomuksesi lujana?" -- "Suurempi halu minulla on naimaan kuin
milloinkaan." -- "Hyvä, saammepahan nähdä, mitä on tapahtuva."

Ja kohta tapahtuikin. Lingeniläinen mummo tahtoi tulla Eriikan kanssa
Berliiniin tarkastelemaan, voisiko tähän synnin pesään astua, heti
joutumatta paholaisen käsiin. -- "Vilhelmiina, mitenkä sinä olet sen
saanut aikaan?" kysyi eno Fritz. -- "Saarnakirjeellä", vastasin minä.
"Sinä sanoit mummon pitävän rahasta ja minä kirjoitin, miten paljon
sinä vuodessa kokoat, niin ett'ei hänen tarvitse kukkaroansa keventää.
Mitä Eriikan sielun autuuteen koskee, niin ilmoitin minä meidän
suvussamme olevan lähes 400-vuotisen provastin, joka toivottavasti on
hänelle riittävä takaus. Se naula veti." - Eno Fritz otti minut kiinni
ja tanssitti minua, sanoen: "Vilhelmiina, oletpa sinä kelpo mummo!"
kunnes minä aivan hengästyin.

Mummo olisi tahtonut asua Krausessa, mutta minusta oli parempi ottaa
hänet meille, ja hyvä se olikin, sillä kovin sitkeäksi me hänet
huomasimme. -- Suoraa päätä hän ei voinut antaa suostumustansa, koska
näön mukaan päättäminen on synnillistä, sanoi hän. Nuuskittuaan läpi
kaikki eno Fritzin kirjat myönsi hän myöhemmin ehkä voivan asiasta
tulla jotakin. Olipa hyvä, ett'ei hän sattunut kuulemaan, miten eno
Fritz sitä nauroi.

Minä häntä puolestani lakkaamatta ahdistelinkin niin, ett'ei hänellä
viimein ollut enää mitään päteviä syitä. Siihen hän kuitenkin lopuksi
turvautui, että Berliini on liian jumalaton. "Katselkaahan toki ensin
vähän, ennenkuin näön mukaan päätätte", sanoin minä. -- "Sanomista minä
kyllä näen, miten täällä eletään." -- "Se on lorua." -- "Ohoh;" sanoi
hän.

Minä jätin tohtorissa olon Bettin huoleksi ja läksin itse
juoksentelemaan, sillä pitihän näytellä mummolle Berliiniä. Eno Fritz
tilasi heti vaunut Beskowista, ja sitte ajeltiin milloin minnekin.
-- "On täällä kaiketi joka päivä metsästäjäin juhlia Berliinissä?"
kysyi hän. -- "Eipä niinkään", vastasin minä, "nämä ihmiset, joita on
niin paljo kaduilla, kuljeksivat asioillaan, levätään lauantai- ja
aattoiltoina ja ollaan huvituksissa sunnuntai-iltoina." -- Kaikki hänen
piti saaman nähdä, mitä suinkin nähtävää oli; hän oli kuin vuosikausia
levännyt, tehdäkseen nyt kävelymatkoja Berliinissä. Ja minä aina mukana.

Voittopylvään päähänkin tahtoi hän kiivetä, mutta jätti sikseen, kun
minä sanoin sitä sopimattomaksi vanhanpuolisille naisille. Ja sitä
ruokahalua, joka hänellä oli! sulamattomimmatkin tavarat menivät
mukiin; hän vätysteli niin kauan, kunnes sai kaikki hienoksi. Tuo
joka paikkaan pyrkiminen oli meille aika kiusa, kun meillä kuitenkin
oli tarkoituksena naimispuuha eikä näkeminen. Kun hän pyrki Egyptin
museoon, sanoi eno Fritz sen olevan suljettuna, koska muka muumioita
paraillaan vuorattiin; niin me toki siitä pääsimme.

Tosin näkyi Berliini häntä päivä päivältä yhä enemmin miellyttävän,
vaan itsepäisyys ei ruvennut sittekään poistumaan. Jo hän määräsi
lähtöpäivänkin, emmekä me olleet vielä ehtineet vähäistäkään
pitemmälle. Vaan vähänpä hän tunsi eno Fritziä.

Viimeisen edellisenä iltapäivänä ajoimme Potsdamiin. Ilma oli helteinen
ja kuuma ja vesien päällä oli keveää välkkyvää utua, ja juuri vähää
ennen kuin saavuimme Babelsbergin palatsilinnan luo, jyrisi ukkonen
ja tulet välkkyivät taivaalla, joka yht'äkkiä synkkeni pimeäksi.
Tuuli nousi suhisemaan puiden latvoissa. "Tulee kova ukonilma",
sanoi portinvartija ja päästi meidät palatsin suojaan. Ja totta hän
ennustikin, sillä kohta kuului jyrähdys ja näkyi tuli yht'aikaa ja
vettä alkoi sataa rankkaamalla. Oli yö keskellä päivää ja yön mukana
oli meille kaikille tullut pelko, varsinkin mummolle. Hän pisti sormet
korviinsa, ett'ei kuulisi kovia jyräyksiä, ja ummisti silmänsä,
ollakseen näkemättä hirvittäviä ukontulia; sentähden hän ei myöskään
nähnyt, mitenkä holvin pohjapuolella kalpea, pelkäävä tyttönen
tunkeutui turvaa etsien hyvin lähelle pelotonta miestä, joka häntä
lujalla käsivarrellaan tuki. Ja kun välähtävä tuli valasi taivaan ja
maan, näin minä onnellista hymyä miehen kasvoilla. Ne olivat eno Fritz
ja Eriikka.

Myrskyn tauottua katselimme vartian johdolla Babelsbergia. Me pääsimme
keisarin työ- ja makuuhuoneesen. Sametti, silkki ja kultaiset korut
eivät ole täällä vallalla. Kapea sotilassänky on keisarilla öillä
leposijana, mutta korkeuden ja ylhäisyyden enkeli tuntuu pitävän
siipensä levitettynä sen päällä, niin että mieli kääntyy kunnioitukseen.

Tällä välin oli taivas kirkastunut. Myrskyä seurasi iloinen
päiväpaiste, niinkuin rauha seuraa sotaa; metsä, vedet ja kedot olivat
koko komeudessaan silmäimme edessä.

Meidän täytyi kävellä etemmäksi. Me astuimme marmoripalatsin puiston
ohitse, jossa keisarillisia lapsia oli leikittelemässä.

Sanssoucissa oli jo mummo joutunut ihmetyksiinsä ja kauanpa hän
saisikin etsiä toista sen vertaista paikkaa; vaan vielä enemmin
ihmetyttivät häntä Charlottenhofin ruusut, jotka ulottuivat aivan
kattoon asti. Siellä eno Fritz ei enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan
veti vieressään astuskelevan Eriikan luoksensa ja mummolta kysymättä
suuteli häntä. Mikäpä siinä enää auttoi? -- "Voitteko yhä vielä pysyä
itsepäisenä?" kysyin minä mummolta.

Oliko hän nyt vähän pehmeämpänä äskeisen myrskyn tähden vai muisteliko
hän kerran itsekin kokeneensa ruusuaikaa, josta nyt ainoastaan pahimmat
piikit olivat jäljellä? Mutta vaiti hän oli. Minä viittasin nuoria
tulemaan luoksemme ja kun he pääsivät aivan meidän eteemme, annoin minä
mummolle vahvan kehoitussysäyksen selkään. Silloin hän sanoi: "No,
suostun minä!"

Edelleen astuskellessamme puhelimme me vanhat asian käytöllisestä
puolesta, ja kun minä puolustin häiden heti pitämistä, syttyi uusia
kiistoja. "Minun veljeni on kyllin kauan odotellut", sanoin minä,
"parin viikon päästä häät, eikö niin, Fritz?" -- "Mitä pikemmin,
sen parempi." -- Mummo sanoi sitä sopimattomaksi. -- "Ei siitä ole
kellekään vahinkoa", sanoin minä. -- "Täytyy pitää vanhoja tapoja
kunniassa", vastusti hän. -- "Jättäkää nyt jo kaikki muriseminen; mikä
on päätetty, se on päätetty." -- "Ei ole." -- "Onpa kyllä." -- Fritzin
ja Eriikan tähden minä taivuin, mutta ilman heitä olisi minun ja mummon
välillä vielä syttynyt aika riita.

Iltasilla vietettiin kihlajaiset. Fritz oli perin vallaton ja sai
mummonkin ilostumaan ja joi moneen kertaan sukulaisuusmaljaa hänen
kanssansa, niin että mummo tuli maistamaan enemmän, kuin hänelle oli
sopivaa. Hänen täytyi seuraavana päivänä maata puolelle päivälle ja
selvitellä päänkipuansa vain natroonilla ja kivennäisvesillä. Kun minä
siitä toruin eno Fritziä, sanoi hän: "Mitä minä sille voin: vaikeata se
kyllä on, mutta oikein ansaittua. Miksi hän ei ole paremmin tottunut
meheviin juomiin?"



Mitenkä kullekin käy.


Frans ja Fritz kaunistuvat päivä päivältä, ja vaikka heidät kyllä jo
ammoin olisi voinut kastaa, odottaa tohtori, kunnes eno Fritz palaa
häämatkaltansa, sillä hänet on valittu sylikummiksi nuoremmalle, jota
vastoin minun Kaarleni on pitävä vanhempaa.

Emmi ei enää ole yksin, kun hänen miehensä menee sairaskävelyilleen tai
torstai-iltoina ystäviensä luo.

Eno Fritzin hääfrakkia tehdään jo, hänellä kun enää on vain muutamia
päiviä Lingeniin lähtöönsä, josta hän sitte nuoren rouvansa kanssa
heti matkustaa Rein-joelle. Minua ja minun Kaarleani hän ei huolinut
mukaansa, kun muka pelkäsi liian paljojen sukulaisten tekevän häät
ikäviksi, ja kun hän tahtoo tehdä ne oikein hauskoiksi, vie hän
todistajaksi ystävänsä Teodor Mannin, joka ei koskaan laiminlyö
leikkiä, vaan on laulunsa ja soittonsa tähden tervetullut mihin hyvänsä.

Weigeltissä oli paljo muuttunut. He olivat uuden sukulaisensa varoihin
luottaen ottaneet velkaa, voidakseen näyttää arvokkaammilta, kuin
todella olivat; vaan se turhamaisuus oli tullut kovin kostetuksi.
Emilin äkillinen kuolema hajoitti kaikki uneksitut tuulentuvat ja
äkisti huomasivat he nyt, minkä kuilun partaalle olivat joutuneet
katsellessaan pilviin eikä eteensä.

Mutta Augusta ei menettänyt rohkeuttansa, vaan alkoi taaskin tehdä
kukkia ja iloitsi, kun entiset ostajat rupesivat häneltä nytkin
ostamaan. Valtiollisiin vehkeihin tunkeutuminen oli hänen mieheensä
kyllä syvälle piintynyt, mutta ei hän kuitenkaan vielä ollut perin
takertunut, niin että hänet voi vielä pelastaa. Kun vanha Bergfeldt ei
enää kyennyt joutohetkinään pitämään kunnossa käsityöläisten ja pikku
kauppiasten kirjoja, taivutti Augusta miehensä rupeamaan vanhuksen
sijaan ja jakamaan ansion hänen kanssansa. Ja kun Weigelt ei enää
päässyt entisten haaveksijakumppaniensa pariin, häpesi hän vähitellen
herkkäuskoisuuttansa ja näytti käsittävän olevansa toki liian tyhmä
hallitsemaan.

Bergfeldtin rouva on ryhtynyt huoneiden vuokraamiseen, mutta huonosti
hänelle tähän asti ovat ylöspitohyyryläiset sattuneet. Ensimäinen
karkasi tavaroineen, jättäen viime kuukauden maksamatta sekä muut pikku
maksut ja kokonaisen taalerin, jonka oli saanut lainaksi. Tämän toisen,
joka hänellä nyt on, pelkää hän tekevän samoin ja on sentähden pistänyt
avaimen reiästä nauhan ja sitonut toisen pään hyyryläisherransa
arkkuun. Yöksi sitoo hän toisen pään kalvosimeensa, josta sitte heti
herää, jos herra lähtee viemään pois arkkuansa. Lokakuussa muuttavat
he Doroteankadulle yliopiston seutuun, jossa paremmin saa huoneet
vuokratuksi, koska siellä asuu ylioppilaita, joiden oppivaisiin
sydämmiin professorit upottavat tieteen siemenet, joita sitte pitää
aamuin ja illoin kastella oluella, että ne rupeaisivat itämään. Minä jo
aioin esittää hänelle asukkaaksi herra Kleinesiä, mutta oikeaan aikaan
vielä johtui mieleeni, ett'eivät he oikein sovikaan yhteen. Herra
Kleines voi hyvin entisellään.

Kun Krauset ovat sukua Eriikalle, niin eihän tietysti voi estää heitä
pääsemästä lähemmäksi meitä, mutta kyllä minä rajapylvään lyön, josta
ohitse he eivät saa tulla.

Edvard näkyy parantuvan siitä asti, kun joutui pois koulusta ja
kuolleita kieliä lukemista. Eihän se lukeminen sovellukaan jokaiselle,
vaikka sen moni huomaa vasta sitte, kun jo ovat puoli tiessä, jolloin
ei enää käy päinsä alkaa muuta tointa alusta, kun ovat joko jo liian
suuret taikka laiskuuteen tottuneet. Sitte he eleskelevät niinkuin
herra Weigelt, olematta niin mikään.

Jos Edvard tahtoo ruveta merimieheksi, niin on se ainakin
järjellisempää, kuin joutua riitaan itsensä ja koko maailman kanssa
sentähden, että viran hoito on vastenmielistä, johon on päästy
ainoastaan pakosta lukemalla.

Eno Fritz on varustanut asuntoansa sen verran, kuin aluksi on tarpeen.
Paljo siitä vielä puuttui, kun hän minut pyysi katsomaan sitä, vaan hän
sanoi juuri siitä iloitsevansa, että saa sitte nuoren rouvansa kanssa
hankkia lisää. Sen minä myönsin oikeaksi, sillä niinhän myöskin Kaarle
ja minä alussa teimme.

Sen mukaan hankimme me häälahjamme, ei mitään uushopeita eikä
väärennyksiä, vaan kaikki puhdasta tavaraa. Tohtori on kouraltanut
kukkaroansa ja lähettänyt hyvän seinäkellon, Betti ompeli sohvatyynyn,
ja lauluyhdistys, tuntien Fritzin tarpeet, lähetti hänen lähtönsä
edellisenä iltana punssimaljan ja kaksi tusinaa laseja, tusinan
käytettäväksi ja toisen varalle. Minä annoin hänelle vielä suuren
tötterön makeisia Eriikan nuoremmille sisaruksille. -- "Fritz", sanoin
minä, "kirjoitahan hyvin pian, miten kaikki käy." -- "Jos vain ehdin ja
pääsen sieltä hengissä." -- "Ole nyt kohtelias mummolle."

Juna läksi vierimään. Minä aion vielä huutaa: "Aja nyt suoraa päätä
onnelaan, kunnon poika!" vaan hän oli jo kappaleen matkan päässä.

Eno Fritz oli siis häämatkalla, ja kun me emme tahtoneet jättää hänen
häitänsä viettämättä, ehdotin minä, että käyttäisimme hyväksemme
kaunista ilmaa ja läksisimme huvimatkalle... "Mitäpä", sanoin
minä Bettille, "jos kerran häiritsisimme rauhallista Tegeliä." --
"Tegeliäkö?" sanoi hän omituisesti. "Tehkäämme niin, jos sinä haluat."

Vai en minä sitä halunnut, jo ammoin olimme Kaarle ja minä tehneet
suunnitelman, joka nyt oli pantava toimeen. Se aie oli minun keksimäni
ja Kaarle piti huolta, että se toteutui minuutilleen.

Oli iltapuoli päivää. Me olimme asettuneet metsään, josta voimme nähdä
järvelle, ja kun jo ammoin olin päättänyt pitää siellä pienet kemut,
oli tietysti mukana kori täynnä kaikellaista hyvää. Betti oli jotenkin
vaiti; hän lienee ajatellut, miten hän tässä samassa paikassa oli
kerran iloinnut.

Kaarleakin vaivasi harvasanaisuus, hän kun tiesi, mitä juuri kohta
oli tapahtuva, eikä ollut oikein varma päätöksestä. Minä puolestani
en vähääkään epäillyt; olisinkopa minä muuten valinnut juuri Tegelin?
Entisyyteen oli nykyisyys yhdistettävä; välillä oli vain talvipäivä.

Kaarle katsoi vähäväliä kelloonsa ja järvelle. Minäkin näin nyt veneen
lähtevän toiselta rannalta ja tulevan aivan sitä metsikköä kohti,
johon me olimme asettuneet "Aikovatkohan nuo tulla meidän luoksemme?"
kysyin minä, niinkuin en olisi mitään tiennyt. -- "Luultavasti", sanoi
Kaarle neuvottomasti. "Tiedättehän", jatkoi hän, "että minä tahtoisin
liikekumppania, jolla olisi enemmän voimaa." -- Vene lähestyi. --
"Ja minä olenkin löytänyt yhden, johon täydellisesti luotan, vaan
tahtoisin, että hän olisi teidänkin mieleenne." Ja hän katsoi Bettiä
silmiin. "Teidän päätöksestänne riippuu minun päätökseni. Sentähden
minä pyysin häntä tulemaan tänään tänne. Tuossa hän on."

Vene tuli airojen voimasta hyvää vauhtia ja saapui jo rantaan. Betti
oli hypähtänyt seisomaan, hän oli tuntenut tulijat, Feliksin ja hänen
ystävänsä Maksin.

Nopeasti ja notkeasti riensi Feliks Bettin luo ja ojensi hänelle
kätensä ja kuin unissaan antoi Betti hänelle omansa. -- "Siispä
kuitenkin Buchholz ja Poika!" sanoin minä hiljaa Kaarlelle. Hän vain
hymyili.

Palatessamme metsän läpi, nuori pari edellä, sitte Kaarle koria
kantaen, minä ja Maks jäljestä, sanoin minä hänelle: "Oletteko
nyt tyytyväinen?" -- "Olen sydämmeni pohjasta, sillä ystäväni on
onnellinen." -- "Ja te ansaitsette myöskin tulla onnelliseksi; minä
autan teitä oikean ja suloisen morsiamen etsimisessä."

"Kiitän ystävyydestä", vastasi hän, "mutta valitettavasti tulee
tarjouksenne liian myöhään. Minulla jo on morsian." -- "No älkää sitte
unhottako, että Buchholzin rouva haluaa oppia häntä tuntemaan."

Kun kihlaus tuli tietyksi, kävivät kaikki meillä toivottamassa onnea.
Poliisiluutnantin rouva oli hyvin kummastunut ja arveli, että koska
herra Feliks Schmidt tulee liikekumppaniksi, niin koko avio on kaiketi
vain järjenliitto. -- Minä sanoin, että kyllä siinä on järkeäkin mukana.

Wichmannilta tuli onnentoivotus-runo, joka meitä hyvin huvitti
huonoudellaan. Hän kirjoittelee nyt arvosteluja kaikenlaisista
asioista, varsinkin semmoisista, joita ei ymmärrä, ja kuuluu jo
vaikuttavan melkoista pelkoa ylt'ympäri.

Amanda Kulecke tuli myöskin. "Lapsi, sinä olet kadehdittava", sanoi hän
Bettille. "Sinä saat miehen, jota rakastat. Sinun näköisesi ovat juuri
onnelliset morsiamet. Ja kaunis on sulhasesi, se täytyy tunnustaa."
Betti syleili häntä. -- "Kyllä tulee aika, jolloin maamme pojat saavat
minuakin katsella", jatkoi Amanda. "Äskettäin tosin kävi joku, mutta
hän ei minua miellyttänyt, minä en voi kärsiä pieniä miehiä." -- Oliko
se uskottava vai muutenko hän vain noin itsestänsä puheli? Vahinko
tyttöä. Hyvään sydämmeensä katsoen on hän sattunut olevahkon pitkäksi.

Muutamien päivien kuluttua tuli ensimäinen kirje eno Fritziltä
Rydesheimistä. "Johan hän on ihan hulluna", sanoin minä, "Kaarle,
lueppas tämä loru." -- "Rakas Vilhelmiina", niin hän kirjoitti, "me
olemme nyt Reinin varrella. On tämä joki melkoista suurempi kuin Spree.
Onko sen vesikin märkää, en ole vielä koetellut. Eilen nostin minä
Eriikan Ahdinkalliolle, jossa hän puhalsi säveliä kultaisesta kammasta;
minä, Bädeckerin matkaopas kainalossani, kuuntelin pikku veneestä.
Se kuva oli niin vaikuttava, että kaikki höyrylaivat pysähtyivät
katselemaan ja sulkivat koko joen, kunnes ratsupoliisit ajoivat veteen
ja hajoittivat ne. Tulepas tänne, niin näytämme sen uudestaan ja sinä
säestät käsiharmonikalla. Eno Fritz."

"Hän lienee saanut auringon piston!" sanoin minä. "Kaarle, mitä
sinä arvelet?" -- "Toisella puolen on vielä jotakin", sanoi hän. --
"Lue sekin, minä olen melkein peloissani, niin hullu hän ei vielä
ole koskaan ollut." -- Mieheni luki: "Rakas rouva Buchholz. Ettekö
mitenkään voisi tulla tervehtimään kahta onnellista ihmislasta täällä
Reinin varrella, jotka tahtoisivat kiittää teitä rakkaudestanne? Me
ajattelemme teitä joka päivä. Tulkaa, tulkaa! Miten kaunis tämä maa
kuitenkin on! Miksi ette ole meidän luonamme? Teidän Eriikkanne."

"Kuulehan, Kaarle", sanoin minä, "kun Fritz tahtoo sanoa olevansa
kiitollinen minulle, tekee hän sen nurin päin, niin kuin apteekkarit
panevat pillereihinsä makean sisään ja karvasta päälle, Vaan sen verran
minä näen, että ainakin Fritz ja Eriikka tekevät häämatkansa, niinkuin
pitääkin."

Minä en päässyt lähtemään. Bettin varustus on saatava valmiiksi syksyyn
asti, kaksoset vievät aikaa, ja sitä paitsi tunnen kokemuksesta,
että kaikki käy päin mäntyyn, jos minä olen poissa. Häät me pidämme
pienesti. Betti tahtoo niin.

Sitte on talomme taas tyhjä ja suuri, niinkuin meidän tähän
muuttaessammekin. Lapset ovat poissa, me emme enää kuule heidän
askeleitansa eikä ääntänsä, he ovat pois lentäneet kuin vaurastuneet
linnunpojat pesästä. Tulee niin yksinäistä, me jäämme kahden kesken,
Kaarle ja minä, niinkuin alussakin. Silloin oli morsiusseppeleeni
vehreä, vaan ensi kesänä saan minä hopeaseppeleen uusiin häihimme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Buchholzin perhe - Kuvailuja Berliinin elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.