Title: Kultainen linna - Satuja Suomen lapsille
Author: Saukkonen, Alfred
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kultainen linna - Satuja Suomen lapsille" ***


KULTAINEN LINNA

Satuja Suomen lapsille


Kertonut

ALFR. SAUKKONEN



Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1922.



SISÄLTÖ:

Jörre onnenpoika.
Jättiläisten kilpailu.
Kalojen vallankumous.
Taikaomena ja sen sisaret.
Lintujen lentokilpailut.
Köyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.
Satu saunan synnystä.
Hyvän enkelin työ.
Lapinmaan ihmeitä.



Jörre onnenpoika.


Oli kerran ukko ja akka ja heiliä koti semmoinen kuin harakan pesä. Se
oli tien poskessa mäkitöyrään juuressa niin liki metsää, että suurten
naavakuusten oksat tuulisella säällä ulottuivat koskettamaan kattoa ja
seinähirsiä. No, siitäpä niitä tippui havunneulasia ja sadepisaroita
katolle, joten se ennenaikaansa lahosi ja alkoi kasvaa sammalta.

Ukon ja akan pojat, Jysky, Jere ja Jörre, olisivat jo aikaa kaataneet
kuuset, mutta isä-ukko oli estänyt, sanoen hyvän onnen kukkuvan kuusien
oksilla, mutta pahojen onnien piileskelevän sen juurien alla. Kulloin
ikänään kuuset kaadettaisiin, puhaltautuisivat pahat onnet piilostaan
ihmisten ilmoille ja tuvan asukkaiden ahdistelijoiksi, mutta hyvä onni
lentäisi tipo-tiehensä.

Pojat olivat tälle nauraneet arvellen, että se oli vain vanhaa
taikauskoa, mutta sitä uhemmin oli ukko penännyt poikia puihin
koskemasta.

Pojat siitä hiukan harmistuivat ja alkoivat lyödä laimin tehtäviään.
Eivätpä he välittäneet tuvan kattoakaan korjata, vaikka se näytti jo
uhkaavan pudota perheen hartioille.

Vihdoin otti ukko pojat tiukalle. Hän hankki puodista kolme
leveäteräistä kirvestä sekä yhtä monta sahaa ja käski akan leipoa
täyden taikinan reikäleipiä. Ne hän jakoi tasan kolmeen säkkiin, kokosi
sitten pojat ympärilleen ja antaen heille kullekin varustuksensa
virkkoi:

-- Nyt tässä on meidän erottava. Me vanhat varikset joudamme kuolla
tähän hiiren loukkuun, mutta teidän on mentävä maailmalle ja yritettävä
eteenpäin elämässä niinkuin kukin parhaiten osaa. Saatte kaiken, mikä
on tämän oven ulkopuolella minulle kuuluvaa, mutta pyhiin puihin älkää
minun elinaikanani kajotko. --

Hyvästellen siitä sitten pojat erosivat ja lupasivat vielä joskus käydä
vanhempiaankin katsomassa.

Mutta kohta pihalla syntyi heidän kesken erimielisyyttä siitä, mitä
kukin ottaisi peruiksi isänkodista.

Jysky, vanhin veljeksistä, kolusi kauran siemenet aitanhinkalosta,
jättäen niitä vain pari kappaa ukon tarpeiksi. Jere tempasi aitan
nurkasta lapion ja kaikki sirpit sekä uuden hevosennahan, joka oli jo
suutarin käsiin kannettavassa kunnossa. Muuta kelvollista ei hän siinä
kiireessä keksinytkään.

Jörre, nuorin ja hidasluontoisin, oli seisoa jörritellyt pihalla ja
katsellut toisten lähdön hötäkkää. Se näytti hänestä ihan lopun
edelliseltä humakalta.

Työntyi hänkin viimein vuorostaan aittaan ja alkoi etsiä, olisiko
mitään otettavaa jäljellä. Löytyihän sieltä ylisiltä ruojusaapaspari ja
kulunut hevosloimi. No, ottipahan ne, niin ei ihan tyhjin käsin
tarvinnut alottaa elämäänsä!

Mutta mäen päälle päästyään alkoikin poikia pelottaa maailman avaruus
ja tien pituus. Hyvä oli sittenkin ollut isän leveä selkä suojana,
mutta nyt ei enää auttanut sen turviin työntyä.

He päättivät asettua isän maalle ja valita siitä kukin mieleisensä
kolkan asuntoa ja peltoa varten. Metsämaa jouti jäädä yhteiseksi.

Jysky valitsi sen osan, josta hän tiesi parhaimmin peltoa saatavan.
Jere otti kappaleen suon laitaa, missä myös oli uhkein koivumetsä ja
niin jäi taaskin Jörrelle ammoin kaskettu aho, jossa ei ollut muuta
kuin kiviä, kantoja ja vaivaisia leppäpensaita.

Toiset alkoivat heti perille päästyään pirtin rakentamispuuhat. He
kaatoivat hyviä tukkipuita ja kilkuttelivat kirveillään aamusta varhain
puoliyöhön, kunnes tupa oli valmis.

Jörreltä kului ensimmäinen päivä pelkässä ihmettelyssä. Toisena hän
istuskeli ja itki kovaa kohtaloaan, eikä vielä kolmannenkaan ehtoon
koittaessa ollut hänellä ainuttakaan puuta rakennuspaikalla.

Silloin ehti onnenhaltija hänen avukseen.

-- Mitäs sinä mies siinä mietit ja itket? -- kysäisi se ja hipaisi
Jörreä taikasulallaan sydänalaan.

-- Itkenpä huonoa onneani. Olen hidas ja jään elämänleikissä aina
huonoimmalle osalle. Tahtoisin tähän tuvan tehdä, mutta ei ole lähellä
puita. Mikä minun nyt tulee turvaksi? --

-- Voi hölmö sinuas -- toruili haltija. -- Pistäydy peittosi alle ja
nuku yösi rauhassa, turhia hätäilemättä. --

Haltija hävisi sen tien.

Jörre teki työtä käskettyä. Mutta kun hän aamulla avasi silmänsä,
olikin siinä komea talo kiluineen kaluineen ja karjaakin kaikenlaista.

Haltija antoi hänelle avaimet kouraan ja virkkoi:

-- Nämä ovat sinun valtakuntasi vartijat. Säilytä niitä kuin
silmäterää, sillä jos niistä ainuttakaan kadotat, tulee turma myös
asunnollesi. --

Taaskin livahti haltija kadoksiin.

-- No, minähän olen onnen Pekka! -- aikoi Jörre ihmetellä ja päästi
pitkän röhönaurun, kätkien samalla avaimet sisätaskuunsa.

Mutta Jere kuuli hänen naurunsa ja ihmetteli, että mikä hullu mies niin
nauraa suuressa salossa. Tuli siitä etsimään ja tapasikin oman veljensä
ilmosen ihmeine asuntoineen. Voimallaan uhkaillen pakotti hän Jörren
kertomaan kaiken tapahtuneen.

-- No, tottahan sinä, veliseni, suot minunkin nukkua yöni sinun
taikapeittosi alla? -- hän pyyteli lipevän liukkaalla kielellä. Mutta
kuitenkin hänellä olivat pahat elkeet mielessä.

Jörre juotteli toiselle nuoret maidot, kestitsi kuin keisaria ja antoi
hänen käydä tuon kuluneen hevosloimen alle nukkumaan. Itse hän paneutui
pitkäkseen pehmoisen sänkypeiton suojaan.

Kun Jere ei saanutkaan hyvää haltijaa luokseen, hän odotukseen
ikävystyneenä viskasi peiton päältään, hiipi varkain ulos ja pisti
palavan tuohikäppyrän veljensä taikatuvan nurkan alle. Sitten juoksi
hän vahingoniloisena tiehensä.

Mutta samassapa kiirehti hyvä haltija pukkaamaan Jörreä kylkeen.

-- Mies hoi, tupasi on tulessa! Mitäpä, hölmö, niin varomattomasti
tulta pitelitkin? --

Ja pirtti paloi pohjaansa myöten.

Taaskin sai Jörre kovasti surra.

Hän etsi isältä saamansa saapasruojut, vetääkseen ne jalkaansa ja
lähteäkseen uusia asuinsijoja maailmalta etsimään. Mieli näet paloi
pois tästä pahan onnen pohjukasta.

-- Voi tyhmiä tuumiasi, mies! -- nauroi samassa hyvä haltija. -- Mitä
sinä lähdet pahaa onnea pakoon? Johan se on ehtinyt edelläsi sinne,
mihin mielit vast'edes asettua. Elele vain täällä, sillä
synnyinseuduilla on sittenkin oivallinen ollaksesi --.

Ja siinä samassa tuntui joku voima työntävän saapasruojuun pujottuvaa
jalkaa takaisin. Kun hän pisti kätensä kenkään, nousi sieltä tukku
paperirahoja.

Kelpasi jälleen onnettomuuden hetkellä iloita ja vetää suunsa
vehnäselle.

-- Hyvä oli, ettet kostaa aikonut -- kuului haltijan ääni -- kyllähän
se tiedettiin, mistä pirttisi palo alkoi. Ja jos vain uurastat toden
teolla, niin minä sinua aina autan ja käännän tiesi tuulet
myötäisiksi. --

Seuraavana päivänä kuuli Jörre kovaa hätähuutoa suon laidasta. Hän
läksi kiireellä sinne päin ja sai nähdä, että Jere-veljen pirtistä oli
koko peräseinä romahtanut alas.

Yritettiin sitä nostaa parin veljen voimalla, mutta kun se saatiin
pystyyn ja pönkitetyksi, kaatui se uudelleen.

Eihän siinä auttanut muu kuin Jeren oli mentävä Jyskyn kotiin asumaan.
Siellä he sopivatkin siitä, että elävät yhdessä. Olihan helpompi, kun
kahden miehen voima vaurastutti samaa taloa. Niin voi paremmin pahaakin
onnea torjua.

Syksyyn mennessä näytti heidän työnsä ihmeitä. Kaunis kauramaa oli
puolikypsänä miehenmittaista viljaa. Mutta heidän sydämissään oli myös
pahaksi onneksi kypsynyt kateen ja koston viluinen vilja ja siitä tuli
heidän turmionsa.

He olivat ympäröineet asumuksensa oikealla jättiläisaidalla, jotta ei
muka paha voima pääsisi heidän kimppuunsa. Sitten he menivät salaa
yöllä ja kaatoivat isän mökin luota ne kuuset, joihin ukko oli
kieltänyt koskemasta. Joutipahan paha onni hypätä Jörren liian
menestyksen ja mahdin kimppuun! Sellaisin turmiollisin tuumin he työnsä
tekivät.

Mutta miten ollakaan! Hyvä onni hyppäsi kaatuvain kuusten oksalta
rehellisen ja rakasluontoisen Jörren pihamaahan ja pahat onnet
oikaisivat suoraa päätä kostajain ja ilkeäluontoisten veljesten
asunnolle. Ne lensivät kuin leikkaava kuolema, palelluttivat kauramaan
putipuhtaaksi ja alkoivat elostella pirtin peruskivien alla, ettei
tuvassa pysynyt mikään eheänä eikä paikallaan.

Ensin putoilivat astiat alas hyllykaapista, sitten särkyivät lasit, ja
muutamien aikojen perästä alkoi pullisteleida uunin peräseinä. Tuskalla
ja työllä sitä alituiseen paikkailtiin. Sitten saatiin jo pönkittää
pirttiäkin.

Tähän taisteluun vihdoin väsyneinä jättivät veljekset lopulta koko
kodin autioksi ja vaelsivat kauas vieraille paikoille.

Siinä talossa kummittelee vielä tänäkin päivänä, milloin savupiipussa,
milloin tuuliluukussa ja milloin sillan alla. Eikä kukaan uskalla
asettua siihen asumaan.

Mutta Jörre on rikas ja hyvinvoipa talonpoika. Sillä kun hän isänsä
luvalla kylvi ne pari kapanvertaa kauroja, jotka ahne vanhin veli jätti
kotitarpeiksi, nousi niistä kelpo halme sellaista jättiläiskauraa, että
hän ensimmäisestä uutisesta vedätti kymmenen hevoskuormaa mitä
täyspitoisimpia jyviä.



Jättiläisten kilpailu.


Kerran kävivät Punainen ja Vihreä jättiläinen kilpasille siitä, kumpi
heistä voisi saada ihmeempiä aikaan ja luoda ympäristönsä kauniimmaksi.

He tapasivat toisensa niillä paikkeilla, missä Välimeren ihana ilmasto
hyväilee Apenninian niemimaata ja Kreikan ruusurikkaita rantoja.

Sattuipa nyt niin, että näiden jättiläisten kilpatanner, mahtava
maapallomme, oli kääntänyt Pohjoisnapa-kylkensä poispäin auringosta,
joten noilla napamailla pilkisteli pimeä ja kiiluivat kylmän kypenet.
Tuon nähdessään virkahti Vihreä jättiläinen veikaten kilpaveikolleen:

-- Annahan, kun minä työnnyn tuonne pimeän maille, niin saan näyttää
sinulle sen suuren ihmeen, että kykenen sielläkin luomaan viihdyttävät
valonasunnot! Mutta salaa sydämessään hän ajatteli:

-- Mikäs minun on sieltä ylhäältä myötämäkeen vieritellä kaikki kalliot
ja kantturat tänne alas kilpaveikkoni vastuksiksi! Luokoon hän sitten
loistavan paratiisinsa, jos kyntensä kestävät. --

Punainen jättiläinen painuikin alemmaksi aina niille main, missä
aurinko silloin oli lähinnä kilpakentän kylkeä. Siihen päättyi siis se
kymmenentuhannen kilometrin matka, joka kilpailun alussa erotti
Pohjoisnavalle asettuvan Vihreän ja päiväntasaajalle painuneen Punaisen
jättiläisen.

Nytpä alkoi moinen meno!

Punainen jättiläinen sukeusi arvelematta suurtöittensä suoritukseen,
mutta Vihreä jättiläinen hukkasi hyvän aikaa, pukeutuessaan kauniiseen
kilpailupukuunsa.

Se kutoi ensin yllensä hienon, hopealta hohtavan paidan, jonka
laskoksiin se sitten laitteli timanttitähtiä. Sitten se solmi soittimia
sormiinsa, käsivarsiinsa, puhtaan valkeaan partaansa ja
jättiläisjalkoihinsa, että jokainen, joka sattuisi ajatuksineen ja
askareineen olemaan sen tointen tiellä, tietäisi siirtyä syrjään, kun
noiden soittimien suuri ääni kaikuisi kaukaa pohjan periltä. Tempasipa
se vielä sähköisen soihdunkin otsakruunuunsa, nähdäkseen paremmin
liikkua määrättömän pimeän maita.

Sitten alkoi se askartelunsa.

Vihreä jättiläinen painoi herkkäkuuloisen korvansa kilpatantereen
kylkeen ja kuuli kummissaan ne miljoonat sykähdykset, joita Punaisen
jättiläisen työ maan suoniin synnytti. Oitis antoi se osavimman
lähettinsä lentää autereen yli ylhäältä salaa kurkistamaan, mitä kummaa
Punainen kilpaveikko puuhaili. Lähetti palasi suuret sanomat suussaan:

-- Punainen on kasvattanut kauniin paratiisin. Maa kukkii tuhansin
värein, vedet välkkyvät puhtainta kultaa ja puiden oksat nuokkuvat
hedelmien painosta. Kilpaveikkomme valta siirtyy silmin nähden
Pohjoista kohti. Hikoilin hädässä, pyrkiessäni pakoon, ettei se olisi
saanut suuteloillaan surmata minuakin. --

-- Vai niin! -- virkahti Vihreä jättiläinen ja puhalsi pitkään
henkeänsä. Mutta samassa silmänräpäyksessä sanoivat etelän lapset
hätääntyneinä:

-- Pohjola huokaa hyisin tuulin, tulee pahat pakkaset. --

Sitten kutsui Vihreä jättiläinen joukkonsa koolle ja antoi sille
käskynsä:

-- Verhoutukaa sotavaippaanne! Tahdomme käväistä Punaisen valtaa
vaimentamassa, sillä enpä halua hänen antaa ehtiä liian paljon meistä
edelle kilpailussamme. --

Niinpä vilisti Vihreä väkineen ja jätti käyntinsä merkiksi pahat
jäljet. Sanottiin pakkasen ja hallan tehneen tuhoja laajoilla aloilla.

Tämän tähden ponnisti Punainen jättiläinen kaksin verroin voimakkaammin
ja nosti uudelleen elämän ympäristöönsä. Kaikki oli entistään
ihanampaa.

Tällä välin varustihe Vihreä jättiläinen ihmeelliseen otteluunsa. Se
rakensi raudanlujan sillan pohjoisiin vesiin, nostatti vuorenkorkuiset
varustukset asuinpaikkansa ympärille ja lennätti niistä nuoliaan
kaikille ilmansuunnille. Tässä tehtävässä oli joka ikinen puhurin poika
osallisena ja isä-jättiläinen itse heilutteli, kuin taikoja tehden,
suurta värisoihtuaan. Siitä sinkoili värisalamoita alas eteläänkin.

-- Me tahdomme rakentaa sellaisen linnan, jota kilpaveikkomme ei ole
ikinään voinut uneksiakaan! -- sanoi Vihreä jättiläinen kerskaten
väelleen.

Totta tuosta syntyikin puhurin poikain ja hyyn hengetärten yhteisen
taidon avulla linna lukemattomine lumiholveineen. Siinä olivat sillat
ja torninhuiput jäätä, kukitetut vihrein ja valkein ruusuin ja
hopeankiiltoisin timantein. Siinä helkkyivät ja helisivät puhurin
poikain kylmin käsin rakentamat jääpuikot ja -helmet, jotka imivät
itseensä väriloistoa jätti-ukon suuresta soihdusta sekä tähtien ja kuun
kimmellyksestä.

Punainen jättiläinen lähetti lempeät lapsensa viemään viestiä Vihreälle
kilpaveikolleen:

-- Sanokaa hänelle, ettei meidän ole lupa tuhota toistemme tekoja.
Täytyy kunnostautua vain omissa tehtävissään! --

Mutta Vihreä vastasi viestiin vihastuneena:

-- Meidän on oikeus näyttää toinen toisellemme valtamme ihmeitä. --

-- Samapa se! -- hymyili Punainen jättiläinen tuollaisen tervehdyksen
saadessaan. -- Koettakaamme sitten Vihreän veljemme luvalla. --

Ja kävi niin, että Punaisen jättiläisen ystävällinen ja hyvä hymy
työnsi takaisin Pohjoisesta paukahtelevat pakkasen nuolet. Lumen ja
jään kahleet katkeilivat ja Vihreän jättiläisen linna alkoi luhistua.

Silloin asetti Vihreä jättiläinen vastaan oman rintansa. Se painoi
täysin voimin maata, ja koko suuri kilpatanner hytkähtihe. Maa kohosi
kerroksittain, pahimmin niillä paikkeilla, missä jättiläiset olivat
toisensa tavanneet.

Tämän nähdessään Punainen jättiläinen hymyili taas ja läksi liikkeelle
pohjoista kohti.

-- Minä tahdon tasottaa kiivastuneen kilpaveljeni tuhotyöt! -- virkkoi
se väelleen, lämmön- ja valonsäteille, jotka olivat olleet ahkerasti
työssä.

Mutta Vihreä jättiläinen jouduttihe häntä vastaan. Ja mihin pilkahti
Punaisen jättiläisen lämmin ja sulattava hymy, siihen iski Vihreä
jättiläinen jäähdyttävän kätensä. Tästä syntyi monenlaisia
metallikappaleita, jotka kuilan, kuparin ja hopean hohtoisina sekä
säteillen jalokivien ihanissa väreissä jäivät kaunistamaan maan pintaa.

-- Tuosta ota tunteaksesi, -- kerskaili Vihreä vastustaja, -- että
minun taikojani ja voimaani vastaan koetat turhaan taistella. --

-- Vai niin arvelet! -- vastasi Punainen jättiläinen. -- Tahdonpa
näyttää sinulle sitten jotakin. --

Sitten se antoi merkin maanalaiselle voimalleen. Tämä liikahti
levottomana ja samassa sinkoilivat suunnattomat vuoriharjanteet ilmaan,
hautailivat alas pudotessaan toinen toisiaan ja jäivät ylösalaisin
kääntyneinä jälleen paikoilleen. Mutta maan pinnalla ei ollut enää
merkkiäkään monista metallikappaleista ja kallisarvoisista jalokivistä.
Ne olivat hautautuneet vuorikerroksiin ja synkkiin syvyyksiin.

-- Ettäs tämän teit, niin mielinpä tehdä minäkin jotakin sellaista,
mitä et vähäksi arvioine, -- virkkoi Vihreä jättiläinen vihoissaan ja
vetäytyi pohjoiseen pimentoonsa.

Siellä se avasi suuren sylinsä, liikutti linnansa tornit ja suojamuurit
ja puhalti ne painumaan alaspäin Punaisen jättiläisen asumapaikoille.
Raudan raskaana ja kuolettavan kylmänä alkoi jääkerros painua
Pohjoisnavalta joka suunnalle, haudaten allensa Punaisen jättiläisen
kauniit kädenjäljet ja kaiken kasvun, mitä se oli hellien hoidellut.

-- Saanpa nähdä, enkö ole hänen valtaansa voittanut! -- lausui Pohjan
jättiläinen työnsä päättimeksi ja kirjotti suurella sormellaan
olinpaikalleen sellaisen sanan, jota se arveli kilpaveljensä kammovan.
Sitten se vielä viilletti ympyräviivan tämän sanan ulkopuolelle.

Mutta Punaisen jättiläisen ylhäinen ystävä, aurinko, liikkui
pelkäämättä yhä edelleen. Se työnti takaisin Vihreän jättiläisen
jäävuoret, herätti hymyilyllään henkiin kuolleet kasvit ja katkoi
salaiset roudan kahleet kaikkialta, minne vain ihmislapset menivät
mieluisia asuinsijoja itselleen etsimään. Useissa kohden kävi se
myöskin yli Vihreän jättiläisen piirtämän rajaviivan.

Punainen jättiläinen jäi voittajaksi ja voittaa vielä tänäkin päivänä.
Sen aikaansaamia ihmeitä ja siunattua valtaa vastaan taistelee vieläkin
Vihreä jättiläinen, mutta jokaista kylmän jättiläisen saavuttamaa
voittoa seuraa suuren auringon sulattava silmä ja Punaisen
lämpöjättiläisen eloon herättävä hymy.



Kalojen vallankumous.


Nykyaikana tapahtuu jos vaikka mitä. Sellainenkin vanha ihme
on nyt todettu, että kalat kerran panivat toimeen aikamoisen
vallankumousrytäkän.

Kun suurilla tapahtumilla on vaikuttavaa merkitystä tuleviin aikoihin
nähden, tahdomme merkitä muistiin, että tämä ihme tapahtui
Ruuhilammessa heinäkuun 10 päivänä.

Olette tietysti historiasta lukeneet kansojen vallankumouksista ja
syistä, jotka sellaisia aiheuttavat. Ruuhilammen kalat eivät olleet
sitä mistään lukeneet, ne vain arvelivat, että nyt oli syytä saada
jotain tavatonta aikaan.

Heidän asumapaikkansa oli aina ollut rauhallinen ja miellyttävä. Siellä
oli monisokkeloisia ruoholinnoja niemien nenissä, joissa kelpasi
kisailla, kun kesäillan aurinko laski hopean kirkkaille laineille
kullan välkettä. Pitkien lahtien poukamissa ruskeat lumpeen varret
muodostivat pitkiä pylväskäytäviä, missä kilpauintia harrastettiin, ja
näihin käytäviin lankesivat sadunsomina lummekukkain ja -lehtien
varjot. Siellä oli muitakin oivallisia urheilupaikkoja, kuten hienot
hietarannat ja kalliosärkkäin kaltaat. Sitten siellä oli metsästysmaita
ahnaille ahvenille, syömähaluisille haueille ja kateellisille
kiiskeille. Onnellisina oli tähän asti eletty. Sitä ei oltu pidetty
ensinkään vaarallisena kalojen yhteiskuntaelämälle, jos heistä useita
silloin tällöin joutuikin pyyntimiehen pauloihin. Lähtiessään olivat he
varmaan ajatelleet, että olihan hauskaa kurkistaa, miltä maailma näytti
heidän hopeakaupunkinsa yläpuolella.

Mutta nyt oli alkanut outo leikki. Ruuhilampeen oli ilmestynyt
valkeavatsainen ja punaselkäinen jättiläinen, joka potki ja puskutti
veden sinivyötä pitkin ja hengitti tukehduttavaa katkuaan.

Hauki-isä, joka seisoa johotteli rannan ruohikossa, sen ensimmäiseksi
näki ja oli säikähdyksestä saada kidushalvauksen. Täytyi ihan
hengittämättä sukeltaa syvyyksiin ja viedä viestiä veden väelle. Saivat
sanan särjet, mutta eivät uskoneet. Ne arvelivat, että hauki heidät
vain viekottelee ruohikkoon ja suikahuttaa siellä sitten suuhunsa.
Annettiin sana ahvenille ja kiiskeille ja nämä, jotka ovat rohkeita ja
porhakoita poikia, oitis uida jörrittelivät rantamille kummaa
katsomaan.

No, todettiinhan se turso tulleeksi. Ja mitä ihmettä se oli tuonut
tullessaan! Soittoa, laulua ja usein yömyöhään kestävää ryskettä, ettei
voinut enää säädylliseen aikaan paneutua nukkumaankaan, puhumattakaan
rauhallisista ja iloisista urheilukilpailuista, joissa kesäiset päivät
ja ruskohohtoiset iltahetket oli ennen kulutettu.

Tätä menoa jatkui viikon, kaksi, kuukauden ja taisi näyttää jatkuvan
loppumattomiin.

Haukimuorit tulivat ihan sairaiksi pelkästä unen puutteesta. Ne
alkoivat miehilleen, rohkeammille uroshaueille valittaa, että he
hermostuvat ihan pilalle, ellei oloihin keksitä korjausta.

Mutta uroshauet jäivät neuvottomiksi. Ne valittivat hätäänsä ahvenille.
Ahvenet miettivät keinoja. Ne seisoa jurrasivat pitkät ajat paikoillaan
hakojen alla ja kaislain kupeilla, liputtelivat pyrstöeväänsä tuonne ja
tänne, kuitenkin tuloksetta.

Käytiin kärsimättömiksi ja neuvottomiksi koko veden valtakunnassa.
Ruokahalukin katosi, ettei maistanut mato, eikä otettu onkeen.

Silloin eräänä aamuna lensi salamana sana kautta koko särkisuvun. Yksi
särki oli yllättänyt herraspojan, joka oli seisonut uimarannassa
polviaan myöten vedessä ja nähdessään sären, alkanut lapsen avoimella
kielellään puhella sären luikkarille:

-- Kuulehan, sanoiko se sinua luikkariksi? -- kysyi loukkaantuneena
urossärki rouvaltaan, joka oli poikaa kuunnellut.

-- Luikkariksi totisesti! Ajattele herraseni, millaista kieltä ihmisten
lapset käyttävät, puhutellessaan kunniallisia kaloja! --

-- Mitä muuta kuulit? --

-- Kyllä sinä luikkari vielä joudut ansaan. Isäni on varatuomari, jolla
on monet keinot mukanaan. Me ajamme moottorillamme ristiin rastiin ja
viritämme verkkoja niin paljon, ettet pääse yli etkä ympäri. Tai jos
ette vieläkään tartu pyydyksiin, niin laskemme lammen kuiviin. Rahalla
näes saa hankkia itselleen valtaa ja viisautta. --

-- Vai niin, mutta eipä meitä niin puijata! -- ja särkiherra pyristi
veden pintaa kohti ja loiskahti ilman tietä päiväkorennoisen luo, joka
lumpeen lehdellä hoiteli langatonta iennätinkonetta.

-- Sähkötä joutuin joka suunnalle ylhäisille ja alhaisille, että
Rauhantorilla on tänään tärkeä kokouksemme. --

Korennoinen lennätti langattomallaan ja määräaikana saapuikin
kokouspaikalle satojatuhansia kaloja.

Viisain ikä-ahven alkoi johtaa puhetta ja keskustelu kävi joutuisasti.

Ensin todettiin, että elämään oli saatava pikainen parannus. Väkivaltaa
ei Ahdin valtakunnassa saatettu sallia. Niinpä kohta hyväksyttiin
huutoäänestyksellä laki, jonka mukaan hauen oli rajotettava ryöstöön
päättyvää kilpajuoksuaan. Tämä vähän harmitti hauen sukua, ja niinpä se
vetäytyikin kokouksesta pois, mutta ei malttanut olla jäämättä syrjään
kuuntelemaan asiain kulkua.

Toiseksi todettiin, että Kivikkosärkkään oli asettunut outoja
asukkaita. Ne olivat punaisia kuin lohenliha, mutta eivätkö liene
olleet jotain muurareja, tai moottoriturson turmiollisia apureita,
joiden tehtäväksi oli annettu noiden kiusanverkkojen kutominen.

Ahven muoria, joka tätä kertoi, oikein nauratti. Se oli ihan läkähtyä
siitä, että vesi pursusi kiduskansien raoista väärään henkeen.

-- Ajatelkaahan, kun niillä on ruumiissaan kaikenlaisia nivusimia ja
solmuja, monet pihdit käsissään, jotka ovat aivan hirveän säädyttömän
näköiset, ympyriäiset silmän mollikat, pyrstö kuin rapakivirykelmä ja
sitten ne kulkea jännäävät takaperin. --

-- Takaperin! -- kohahti koko kalojen suku, että vesikarpalot nousivat
viivana ylös.

Toinen ahven täydensi:

-- Sellaista hidasta tökertämistä, että ennenkuin matkaa joutuu metrin,
ehdimme me jo tuhannen metriä. --

-- No parhaimmat rakennusmestarit se jättiläinen on sitten valinnutkin
itselleen! -- kehaisi ylpeä särki.

-- Taitaapa tuossa tuhannen vuotta vierähtää, ennenkuin edes yksi
verkko on saatu solmituksi! --

Mielet alkoivat rauhottua ja arveltiin jo, ettei tässä kokouksessa
erikoisempaa päätöstä tulisikaan tehtäväksi. Mutta silloin viisas hauki
sieltä syrjästä pyysi puheenvuoron.

-- Pyydän esittää hyvälle herrasväelle, että kuvailemanne peto on krapu
kaikessa kunniassaan. Sen on herra varatuomari laskenut valtakuntaamme,
pyydystääkseen sen sitten parin vuoden perästä, heittääkseen elävältä
kiehuvaan kattilaansa ja saadakseen herkullisen suupalan. --

Oltiin hetken hämmästyksestä pökerryksissä. Vanha salakkamummo ja monet
hermostuneet särkimuorit jo nukahtivat tuon harvinaisen hiljaisuuden
vallitessa. Ja kun sitten puheenjohtaja, ukko-ahven, löi pyrstöllään,
äänettömyyden katkaisemiseksi, säikähtivät ne ja töytäsivät unipäissään
suoraa päätä ylöspäin veden pintaan asti.

Kokous sai nyt käänteen. Tultiin ihan yksimielisiksi siitä, että
oikeastaan ei ollut mitään aihetta ilmottaa tyytymättömyyttä
sätkyttelevälle moottori-tursolle, vaan ihmiselle, joka väijyi
salakavalin keinoin ja käytti vallan sopimattomia rauhan
häiritsemistapoja.

Yksi sietämättömin ihmisen tapa oli juuri esitetty. Pistääpä nyt
elävänä tulikuumaan veteen ja sitten lopuksi syödä suuhunsa!

Päätettiin antaa kravulle valpas varotus ja viisas neuvo. Tämän neuvon
kokoaminen jäi kuitenkin kesken. Pintavesiin sukeltaneet unijukat näes
syöksyivät alas ja toivat jyry-uutisen tullessaan. He olivat nähneet ja
vaistonneet, että veden pinnalla rapisi, kuin kiviä ja hiekkaa olisi
jättiläiskäsin kylvetty kalaparkain karkottamiseksi.

Syntyi suuri hämminki. Nuorin kalaluokka karkasi kohta pintavesiin päin
sitä ihmettä näkemään, mutta iäkkäämmät puheenjohtajan pontevasta
vaatimuksesta jäivät paikoilleen laatimaan loppupontta.

Siinä tarkoin määrättiin, ettei saanut uiskennella summan suurissa
parvissa. Pienen joukon oli vaaran hetkellä helpompi hajaantua, ja jos
sadin sattui eteen, ei väenhukka ollut niin tuntuvan suuri. Hauelta,
joka oli esittänyt hyvin arvokkaan selityksen ihmisen petollisista
aikeista, peruutettiin rajotuslaki, joten se yhä edelleenkin sai
käyttää entistä oikeuttaan. Kiisket, jotka mielivät aina kaivella Ahdin
linnojen sillanaluksia ja möyriä veden sekaisin, määrättiin liikkumaan
syvemmällä paikoin. Ahvenille suotiin kunnia kuljeskella kaikkialla,
koska ne olivat rohkeita ja osasivat käyttäytyä arvokkaasti. Pelkuri,
mutta vaistotarkka särki julistettiin pintavesien vartijaksi, jotta se
voi tarpeen tullen antaa tietoja vaaran varalta.

Sitten päätettiin hajaantua väellä ja voimalla. Tästä hetkestä oli
alkanut taistelu ihmisen viisautta vastaan. Nyt sai jokainen kulkea
kutupaikoilleen, miten mieluisekseen näki. Sai puraista poikki sen,
mihin luuli leukojensa voiman riittävän ja syödä suihinsa, mikä vain
oli syömisen arvoista.

Pitkään kestävässä kokouksessa tulee aina nälkä. Asiain ja päätösten
tärkeys vaati myös ponnistusta ja synnyttää nälän tunnetta. Niin kävi
Ruuhilammen kalojen vallankumouskokouksessakin. Tuli hirmuinen nälkä,
aivan sammumaton hively kiduksiin ja suoliin.

Senpä vuoksi kalat kokouksesta palatessaan käyttivät syömälupaa hyvällä
halulla. Ja monet heistä juuri sillä matkallaan tokasivat varatuomarin
ja tämän poikien sekä seudun muiden mukulain onkimatosia ja saivat sitä
tietään lähteä ikiajoiksi veden hopealinnoista ja rannan ruohikoista.

Varatuomari oli näes pitänyt varansa, mennyt heittämään verkkojaan sekä
ottanut onget mukaansa.

Valitettavasti vain oli särkimuorien ja salakkamummon tuoma tieto
ikävin erehdys, joka saattoi kalat entistään suuremman ahdistuksen
alaisiksi aina sateen jälkeen. Sateen rapina herättää niissä tuon
vanhan vaiston, että palataan vallankumouskokouksesta, jolloin on nälkä
ja saadaan ottaa, mitä eteen sattuu ja tehdä, mitä haluttaa. Ja siitä
syystä on sateen jälkeen kaloja laumoittain liikkeellä ja ne ottavat
onkeenkin liikoja lerputtelematta.

Koeta se, ellet ennestään tiedä!

Niin vain tapahtuu ainakin Ruuhilammessa.



Taikaomena ja sen sisaret.


Puutarhan vanhan omenapuun ympärillä olivat pienet kirkkauden enkelit
tehneet koko kesän ahkerasti työtään. Ne olivat suudelleet maan mehevää
multaa ja vuodattaneet siihen voimaa, jota puu kiitollisena juurien
kautta käytti hyväkseen. Ne olivat kuivanneet sateen kyyneleet, jotka
pyrkivät oksien haaroissa ja lehtihangoissa synnyttämään taudinsiemeniä
ja ne olivat vihreitten lehtien runsauteen kasvattaneet tuhansia
tuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia ja niiden sijoille sadoittain ensin
omenan raakiloita ja sitten päivä päivältä suurenevia ja mehevöittyviä
hedelmiä. Ne olivat saattaneet puun suonet kilpaa sykkimään ja tekemään
työtä tämän suuren elämäyhteiskunnan hyväksi. Omenapuun elämä oli
muuttunut iloiseksi kilpaleikiksi, jossa jokainen solu, juuri, oksa,
lehti ja hedelmä pyrki täyttämään tehtävänsä ja tuottamaan
mahdollisimman runsaita tuloksia.

Tässä kilpailussa oli kolme omenaa joutunut liian liki toisiaan. Niiden
rakas yhteys alkoi tuottaa niille kovia koettelemuksia ja ylenmääräisiä
ponnistuksia, jotta niistä kukin olisi saanut osakseen tarpeeksi tilaa,
elinnesteitä ja auringon valoa.

Omenasisarukset tulivat vähin erin kateellisiksi ja riitaisiksi. Niiltä
unohtui se seikka, että yhteiseksi eduksi oli kestettävä vaivaakin,
eikä vain ajateltava omaa parasta ja oman olemisen vapautta ja
mukavuuksia.

Eräänä päivänä töykkäsi vanhin omenista keskimmäistä kylkeen ja virkkoi
vihastellen kasvien kielellä:

-- Väisty tieltäni! Minä tarvitsen tilaa kasvaakseni ja tullakseni
suureksi ja meheväksi. --

-- Sitäpä tässä olen minäkin ajatellut! -- vastasi toinen yhtä
karskisti. -- Joudathan sinä jo pudota alaskin, koska olet tarpeeksi
vanha eikä sinun ole enää mahdollista imeä itseesi enempää mehua.
Toista on minun, joka olen vielä nuori ja voimakas. --

Mutta vanhempi omena antoi toisen kolauksen.

-- Olenko minä jo liian vanha elämään ja tekemään työtä! Johan sinä,
lapsi, olet mieletön! Ei, nuoremmille kuuluu nöyryys. Siksi saat
kunnian hyvällä väistyä häiritsemästä minua. --

-- Muista -- virkkoi tähän toinen -- että meille jokaiselle on
asetettu velvollisuus elää. Älkäämme sen vuoksi vedotko nuoruuteen
ja vanhuuteen, vaan koettakaamme työn voimalla raivata esteet
tieltämme. --

-- Hyvä on -- puhkesi ääneen nuorin omena. -- Valitan vain sitä, että
olen joutunut pahempaan pinteeseen kuin te toiset. Mutta enpä vaadikaan
elämältäni enempää kuin sen, että te, vanhemmat ja voimakkaammat,
suotte minulle rauhan käyttää elämisen taitoa hyväkseni. --

-- Sen saat, lapsikulta, kernaasti pitää -- nauroi vahingoniloisesi
keskimmäinen omenasisar. Olet vielä kelvoton raakilo, joka ei edes
kelpaa lehtikirvan lymypaikaksi. Kukapa sinua kadehtisi tai sinusta
välittäisi? Tänäpäivänä nukut lapsen kapaloissa. Huomenna ne myrskyn
voima kirvoittaa ja sinä tipahdat alas oksien varjoon likaiselle maalle
toukkien tuhottavaksi. --

-- Unohdathan, paras ystävä, sovintoneuvosi, jonka juuri annoit --
muistutti vanhin. -- Älä soimaa lapsen nuoruutta, sillä elämä kutsuu
vuorotellen. --

Sovittiin sitten ja alotettiin elämä kuin alusta. Mutta keskimmäinen
omena ei kuitenkaan voinut unohtaa, että toinen oli häneen verraten
liian vanha toinen ylen nuori. Hänessä liikkui elämän ylpeys.

Eräänä päivänä, kun myrsky oli ravistellut puuta ja pudotellut useita
omenia alas, otti hän taas väittelyn vuoron.

-- Näittekö, miten kävi? Meistä monet ovat tuomitut ennenaikaiseen
kuolemaan. Tämä siitä syystä, että meitä on liian monta asumaan tätä
yhtä kotia. Puuyhteiskuntamme ei jaksa kantaa ja ruokkia meitä enempää
kuin kohtuullisen määrän. Suokaa minun siitä syystä käyttää nuoruuttani
ja väistykää te tieltä. --

-- Millä oikeudella sinä, sisko rakas, tätä pyydät? -- virkkoi hänelle
viisaasti vanhin. -- Sovimmehan jo siitä, että työ ja elämä ratkaiskoon
olomme. Minusta se on viisain sovinto. --

-- Se ei ole ensinkään viisas -- vastusteli toinen. -- Tässä ahdingossa
ja puutteessa voi meistä kuka tahansa saada taudin ja tulla siten
ylenkatsotuksi ja kuolemaan tuomituksi. --

-- Sekin on kohtalomme. --

-- Ei! Ja nyt tuo riidanhaluinen ja voimastaan uhmaileva omena hehkui
jo toiselta kyljeltään punaisena. -- Kun teille eivät kelpaa
sovintoneuvot, niin tahdonpa näyttää teille, että suoriudun teistä
voimanoikeudella! Julistan tästä hetkestä alkaneeksi ottelun
olemassaolosta. Määritelkää siis arvonne. Minä tahdon olla
yhdyskuntamme kuningas. --

-- Olisit antanut vanhimmalle etuoikeuden valita ensin arvonsa --
neuvoi nuorin.

-- Samapa se -- virkkoi vanhin ja hymyili herttaisesti. -- Minä pyydän
sitten olla vain vanha mummo, jonka ihanin ajatus on päästä
kuninkaalliseen linnaan kultalautaselle viisaiden silmien
ihailtavaksi. --

-- Kyllä sinä sinne pääsetkin! puhkesi kuningasomena raikuvaan nauruun.
-- Ensi yönä minä houkuttelen luoksemme toukan, joka katkaisee
kantimesi ja kartanon kerjäläinen pistää sinut varkain likaiseen
pussiinsa. --

-- Saanko minäkin valita arvon itselleni? -- kysyi nöyrästi nuorin
omena.

-- Kernaasti, veikkonen, ja valitsekin viisaasti, -- vastasi
kuningasomena.

-- Silloinpa haluan olla se taikaomena, joka pelastaa valtakunnan
prinssin ijänikuisesta sokeudestaan ja jota on jo kauan haettu. --

-- Ässh! kun en tuota muistanut! Nyt minut peri tuho, sillä tuo nulikka
epäilemättä vie minulta vallan -- soimasi itseään hätäinen ja ylpeä
kuningasomena. Ja siitä hetkestä päätti hän viekkaudella tuhota nuoren
ystävänsä.

Eräänä elokuun iltana nousi luonto raivoonsa. Myrsky alkoi piestä
puita, salamat sinkoilivat hämärtyvässä ilmassa ja mustat pilvet
antoivat rankkasateen syöksyä avaruudesta alas.

Kartanosta kuului hätääntyneitä ääniä.

-- Kuulkaahan! -- kuiskasi kuningasomena osaveljilleen. -- Ne tulevat
puutamme pönkittämään myrskyn voimaa vastaan. Minusta tuntuu siltä,
että ne iskevät terävän veitsensä meihin. --

Mutta toiset omenat levollisina vaikenivat.

-- Mitä, ettekö te pelkää kuolemaa? hätäili kuningasomena. -- Emmeköhän
puristaudu lähemmäs toisiamme, varjellaksemme elämäämme, tai
kuollaksemme yhdessä? --

-- Se on tarpeetonta -- muistutti mummo-omena. -- Omenanottaja ei
kuitenkaan tee sitä tyhmyyttä, että se karistaisi saman sikermän
jokaisen omenan yhtäaikaa. Se ottaa vain mieleisensä, tai sen, jonka
elämän jatkumisen se havaitsee hyödyttömäksi ja jättää toiset
paikoilleen. --

Samassa kolahhtivat tikkaat puun runkoa vasten ja lapsen ääni kaikui
puun lehtien lomitse omenain kuulla:

-- Minä kapuan puuhun ja irroitan liiat omenat. Äiti saa seisoa
tikapuilla ja ottaa vastaan. --

Kuningasomena oli hätäänsä haljeta.

-- Nyt meidän on kuoltava! -- sanoi se.

-- Pelkäätkö sinä kuolla? -- kysyi häneltä taikaomena hämmästyneenä. --
Eikö ole ihanaa nukkua nuorena tästä ensimmäisestä elämästä ja herätä
uuteen elämään, tunteakseen onnea, josta ei ole edes osannut
uneksia. --

-- Minä pelkään kuolla, sillä se on hirveää. Ajattelehan, että terävä
veitsi viiltää sinut kahtia ja ihminen syö sinut nälkänsä tai
nautinnontunteensa tyydyttämiseksi! Muuten minä rukoilen teiltä
anteeksi itsekkyyden ja ylpeyden, jolla olen teitä kohdellut. --

-- Unohtakaamme kaikki muu paitsi se, että olemme sisaruksia ja että
meidän oli määrä täyttää velvollisuuttamme -- vastasi vanha mummo.

Kuningasomena ehti vielä tuskissaan parkaista jäähyväiset elämälle ja
tovereilleen. Sitten se tunsi elämänsuonensa katkeamisen ja kuinka hän
liukui kolisten alas ja pudota muksahti maahan.

Mutta mummo-omenan irroittivat pojan valkeat kädet varoen irti oksasta
ja pehmeältä tuntunut äidin käsi pisti sen koriin. Nuorin, taikaomena,
sai jäädä palvelemaan elämäänsä. Mutta rajuilman leikissä ei
kenelläkään ollut aikaa käydä hapuilemaan talteen yhtä maahan
pudonnutta omenaa, jos sen putoamista edes huomattiinkaan.

Ylpeä ja väkivaltaa hautonut kuningasomena joutui näin unohdetuksi ja
yksinäisyyden ikävään.

Seuraavana aamuna köllötteli mummo-omena kultareunaisella lautasella
ruokasalin kaapin ulokkeella. Sen ympärillä oli hyviä tuoksuja,
kattokruunun kristallien kiiltoa ja alus, jolla se nukkui, oli hohtavan
lumen kaltainen.

-- Ah, tämä on ihaninta, mitä milloinkaan voi ajatella! iloitsi se
tyytyväisenä onneensa. Jostain oven takaa kuului pianon soittoa ja
lasten heleä laulu.

Omena olisi mielinyt kurkistaa, miten hänen sisarensa puutarhassa
voivat. Edes hyvää huomenta olisi hän sydämestään tahtonut toivottaa.
Mutta ikkunoissa riippuivat punaraitaiset verhot ja ulkopuolelta niiden
alaosaa varjostivat syreenipensaat. He olivat kaiketi erotetut
ainiaaksi.

-- Äiti, saanko minä ottaa yhden omenan? -- kantautui taas lapsen ääni
omenan kuulla.

-- Nyt minä saan luopua elämästäni -- ajatteli mummo-omena. Ja se sulki
silmänsä ja lakkasi kaikin vaistoin tuntemasta.

Mutta eipäs mitä! Äiti kuuluikin neuvovan pienokaistaan:

-- Ota vain, rakkaani, mutta pienin, muistathan: vain pienin! Me
tahdomme säästää vieraiden varalta suurimmat ja kauniimmat. --

Niin ei vieläkään tullut lempeän ja nöyrän mummo-omenan vuoro kuolla.
Se sai useita päiviä uneksia ihanan kesän kultaisia satuja ja kuunnella
kukkain kuisketta puutarhasta, missä linnut lauloivat loppuvan kesän
jäähyväisiä ja nuorin omenasisar joi päivän kultaa.

Vasta suuren ilon sunnuntaina syksyllä, kun kartanoon oli kokoontunut
seudun herrasväkeä viimeisiin vieraskutsuihin kaupunkiin lähtönsä
edellä, tapahtui jotakin ihmeellistä.

Pihamaalta kuului itkua, jonka mummo-omena hyvin ymmärsi.

-- Minun on niin ikävä ja ahdas olla. Tahtoisin nyt jo kernaasti
kuolla! --

Ah, sehän oli kuningasomena! Armosta oli se suotu kyytipojalle, joka
odotteli isäntäväkeään lähteväksi. Sen odotuksen aikana puristeli poika
takkinsa taskussa rakasta omenaansa, jota se ei hennonnut syödä.

Mummo-omenan sydäntä kosketteli sisaren sääli. Hän olisi tahtonut
luovuttaa paikkansa kuningasomenalle, jota hän sisarenaan rakasti.

Mutta silloin ilmestyi ylhäinen herra omenalautasen luo, kävi käsiksi
suurimpaan omenaan -- se oli juuri mummo-omena -- ja huudahti
ihastuneena oudolla kielellä jotakin. Siihen tuli heti runsaasti
herrasväkeä, vanhaa ja nuorta. Kaikki olivat ilmetyn ihastuneita.

-- Oi, armollinen rouva! Sen täytyy olla juuri tämä, jolla saatetaan
palauttaa valtakuntamme kuninkaallisten ilo ja onni! Tämä on tuo paljon
puhuttu taikaomena. Sallittehan sen vuoksi, hyvä rouva, minun viedä sen
mukanani? --

-- Mielelläni, mutta luulenpa, että meidän on syy vertailla.
Puutarhassamme on vielä paljon muita parempiakin omenia.
Katsokaamme! --

Ja sepähän nähtiin heti, että omenapuun latvassa riippui täyskypsä,
aivan pyöreä omena, jossa ei ollut moitteen varaa. --

-- Siellä on taikaomena! -- kuiskasi herran kädestä mummo-omena.

Samassapa aikoikin eräs pikku pojista noutaa seipään, jolla omena olisi
lyöty alas, mutta silloin ehätti kartanon rouva selittämään:

-- Ei, pojukulta, omenaa niin pudoteta! Se saa pahan vian tärähdyksestä
ja voihan vaikka kallis oksakin katketa. Käsin ja hellävaroen se on
poimittava. --

Niin joutui tuo nuorin ja nöyryydestä kaunein omena suurimpaan
kunniaan. Se sai uhrata kotinsa ja elämänsä prinssin pelastamiseksi
ijänikuisesta sokeudesta. Sen sydämen hyvyys lahjoitti kuninkaan
linnaan loppumattoman päivänpaisteen ja koko valtakunnalle kuninkaan
lemmen ja rakkauden, jonka tuska ja epätoivo oli kerran kahlinnut
surevan kuninkaan sydämen syvyyksiin.

Mutta kauneinta oli se, että mummo-omena ja tuo taikaomena saivat vielä
kerran levätä rinnan kuninkaan linnassa silkkiliinan päällä ja että
heidän oli onni jättää jälkeensä tulevain ihmeomenain sukutaimia.

Niiden ruskeat siemenet näet säilytettiin kultarasiassa ja kylvettiin
siitä kuninkaan puutarhaan. Niistä nousi yhdeksän omenapuuta, jotka
jokaikinen kesä levittävät runsaan tuoksunsa kauas kuninkaallisen
puutarhan ulkopuolellekin ja tuottavat iloa, onnea ja rikkautta koko
valtakunnan yhteiseksi eduksi.

Ylpeän ja itserakkaan kuningasomenan söi kyytipoika ja sen siemenet
hautasi syysvesien kuljettama sora maantienojaan.



Lintujen lentokilpailut.


Ennen muinoin, kun runsaslajinen linnustomme liikkui vielä vakituisia
asunpaikkoja vailla, kertyi kerran lintuja Honkavaaran harjulle kuin
nykyään ihmisiä suureen juhlaan. Siihen kuikkelehti pitkäsäärinen
kurki, ylpeänä uhkeasta höyhenturkistaan. Sojokauloin soihottivat
sorsat, hyrräsivät haukat, kotkat, varikset, västäräkit, pääskyset,
leivoset, varpuset ja monet muut siivekkäät. Ah, olipa siinä ääntä ja
elämää! Mutta kuitenkin vallitsi mitä mallikelpoisin järjestys. Kenenkä
mieli olisikaan tehnyt haastaa riitaa tai sopimattomalla käytöksellä
rikkoa suurta sunnuntairauhaa ihanalla Honkavaaran harjulla?

Kauniita kävelypaikkoja vihreiden puiden varjossa oli jokaiselle
lintulajille yllin kyllin. Oli myös oksia puissa korkeammalla ja
matalammalla, joten jokainen sai valita mieluisensa lepo- ja
katselupaikan. Ja nähtävää olikin! Vähän matkan päässä vaaran juurella
siinsi sammalmättäinen suo, jossa pienet lakkapäät petäjät olivat kuin
herttaisia sadunlapsia. Mättäiden välissä luikerteli sinisinä nauhoina
vesi ja niiden kupeissa punotti kourakaupoin karpaloita. Sitten kylää
kohti kulkien seurasi koivu- ja leppälehtoa, jossa oli kukkuloita ja
laaksojen liepeitä. Nämä päättyivät kullankeltaiseen maantiehen, jonka
toisella puolen alkoi kylä ja kyläläisten viljelykset. Kylän toisella
puolen näkyi mustana sankka salo. Muille suunnille Honkavaaralta oli
melkein samanlaisia näköaloja.

Kun oli hyvänaikaa ylistyslauluin ihailtu ympäristön kauneutta,
aterioitu marjoilla, siemenillä, hyttysillä ja mitä muita runsaita
antimiaan luonto tarjosikin, otti kurki juhlallisen asennon kannon
päässä ja vaati harrasta hiljaisuutta. Se ilmoitti yhdessä ystäväinsä
sorsalaisten ja kuovien kanssa keksineensä sangen nokkelan numeron
juhlaohjelmaan. Juhlallisin äänin esitti kurki, että pantaisiin toimeen
lentokilpailut.

Esitys saavutti yksimielisen suosion, ja monet linnuista oikein
hypähtelivät ilosta. Mutta kun ei kilpailuun voitaisi noin vaan ilman
edelläkäypiä varusteluita ryhtyä, esitti lintujen paras laulajaparvi,
että annettaisiin yhteisellä suurella kuorolla arvokas laulunumero, sen
päälle pidettäisiin kymmenen minuutin väliaika ja sitten alkaisi
kilpailu.

Myrskyisellä siipien räpytyksellä hyväksyttiin tämäkin esitys. Linnut
näet siihen aikaan olivat kaikissa asioissa yksimielisiä!

No, sittenpä heti käytiinkin lauluun käsiksi.

Satakieli, joka oli tunnettu erinomaisesta säveltaituruudestaan, ja
jota ei kukaan kadehtinutkaan, sai kunnian ryhtyä yhteiskuoron
johtajaksi. Mutta kun se oli pienenläntä, istahti se leppäpensaan
latvaan, voidakseen nähdä laulajansa ja hallita heidän tahtinopeuttaan.

Paikoilleen parveiltaessa esitteli johtaja, että suuremmat laulajista,
hyvän järjestyksen vuoksi, asettuisivat puoliympyrään takamolle ja
sitten aina pienempään päin niin, että sirkkuset, peipposet ja varpuset
tulisivat ensimmäisiksi johtajan eteen.

Näin tapahtuikin ja kohta kajahti sekakuoro, jonka vertaa ei
suurissakaan laulujuhlissa ole sen koommin kuultu. Ne linnuista, jotka
yskän tai äänenmurroksen takia olivat saaneet olla kuulijain
parvekkeella, palkitsivat esityksen vilkkaalla siipien räpytyksellä.

Nyt alkoi kuumeen kiireinen kilpailun valmistus. Tikka kapusi petäjän
kylkeä pitkin ylös, pitämään vaaria väliajan kulusta. Se tirkisteli
vasemmalla silmällään määrätyn oksan vieritse aurinkoa, jonka kulusta
se ilmaisi ajan rientoa. Joka sekunti kopahutti se nokallaan puun
kupeeseen ja joka minuutin kuluttua kaksi lyöntiä.

Olipa siinä hyörinää ja pyörinää, kun lintusukulaiset etsivät ja
järjestelivät toisiaan ja antoivat ohjeita, mitä kukin taisi!

Vanha varismuori oli ihan surkea, kun se vasta viime hätään onnistui
löytämään nuoret sukulaisensa, jotka olivat vähän torkahtaneet lepän
siimeksessä. Sorsat olivat suorassa rintamassa kaulat sojossa, kuin
sotamiehet, jotka vartovat leikkisodan syöksyyn komennusta.

Kuikat kävelivät arvokkaina ja laahustavin askelin. Näitä nähdessään
nuoret varpusen pojat nauraa kihistivät salaa vasemman siipensä alle,
arvellen vahingoniloisina, ettei kuikkakaimalaisista voi ikimaailmassa
olla palkintolentäjiksi.

Sorsat sovinnolla pyrkivät kilparintaman vasempaan ääreen,
huomauttamalla suovansa paremmille lentäjille tilaa keskustassa. Tämä
oli hyvin mieluista varsinkin variksista. Ne näet salaa supattelivat
keskenään, että sorsien pärisevä lento halkaisee kaikkien kunnon
lentäjien korvista kuulokalvon.

Tällaisen järjestelyn parhaillaan jatkuessa pyrähti tikka
vartiopaikaltaan ja päästi pitkän tirrinsä merkiksi, että väliaika oli
loppunut.

Ja sittenpä alkoikin kilpalento! Oi, hyvät ihmiset, minkälainen lähdön
rysähdys ja minkälaista lentämisen kohinaa, suihketta, loiskutusta ja
pärinää!

Mutta kaikkien kauhuksi jäi suurin osa pääskysen sukua vielä kentälle.
Ne huusivat kyllä tulevansa, mutta heidän täytyi tulisella kiireellä
vielä sukia höyhennystään, he kun kuorolaulussa olivat laulaneet
itsensä aivan vesimäriksi, eikä juhlakilpailuun heidän mielestään
mitenkään soveltunut niin siistimättömänä ottaa osaa.

Mutta jo ensimmäisen kahdensadan metrin taipaleella tipahti
lentorintamasta äärin vasemmisto ja jäi jäljelle. Kyllähän sitä jo
vähin oli arvailtukin, että sorsanlento on aina sorsan lentoa. Alussa
ne pärräsivät kuin paraat lentokoneet, mutta kohta kuului sorsaparven
nuorimpien suusta huutoa, että heidän keuhkonsa halkeavat ja solisluu
katkeaa tuhannen rimusiksi.

Sorsien perästä hidastuivat kurjetkin jälkijoukkoon. Tämän nähdessään
arvelivat varikset kiireen sujakalla, että kyllä niillä olisi voimaa
riittänyt, mutta mielivät vain huvikseen laiskotella.

Eipäs, vaan kurjet haistoivat karpalon tuoksua! Ja totta totisesti! Ne
putosivat ihan alas asti ja jäivät kahlailemaan suosammalikkoon. Sorsat
lentää pyristivät vesilammikon kohdalle ja sitten nekin molskahtivat
alas niin, että vesi räiskyi hopean kirkkain karpaloin.

Mutta katsos vain! Sieltä tulla siuhui jälkeenjäänyt pääskysten
parvikin. Sen höyhennys välkkyi silkinkiiltoisena. Se piti suloista
viserrystä matkamusikkinaan ja lensi aivan kuin leikiten.

Jopa häipyi harakankin suku etummaisten joukosta. Oli tuskin ehditty
kylän takaliston koivikkoon, kun pitkäpyrstöisistä yksi toisensa
perästä luikahti koivun oksalle, alkaen siellä siipiään räpytellen
pitää sen päiväistä räkätystä. Ne kielivät toisten parempaa lentotaitoa
ja huusivat omaa nälkäänsä ja väsymystänsä.

Kylän kohdalle päästyä väsyivät varpuset. Ne istahtelivat aittain
räystäille ja ikkunan päällyslaudoille. Joku niistä kiireen touhakassa
lentää töksähti seinää ja ikkunaruutuakin kohti. Siinä sitten täytyi
yhdessä vammoja parannella ja etsiä haavoittuneille sairasvuoteita. No,
niitä löytyikin kyllä kyläläisten ikkunain pielistä.

Tätä kummaa katsomaan viivähtivät hetkiseksi hyväntahtoiset pääskyset.
Ne siuhahtelivat kauniissa kaartolennoissa ylös ja alas, oikealle ja
vasemmalle ja samoin tein suikkivat suuhunsa hyttysiä pihan
lähettyviltä.

Silloin lapset huiskuttivat niille hattujaan, kiipeilivät aidanseljille
ja huusivat iloaan ilmi. Pääskyset siitä yltyivät yhä iloisemmin
laulamaan, että ilman rannat raikuivat.

Kylän yli ehdittyään oli kilpailijain parvi harventunut niin, että
siinä ei ollut jäljellä kuin vares, haukka ja kotka.

Kotkat ja haukat, kilpaillen kummatkin ensimmäisestä palkinnosta,
huhtoivat eteenpäin sellaisella voimalla, etteivät edes joutaneet
sivulleen vilkaisemaan. Ne eivät siis aavistaneetkaan, vieläkö toisia
tuli perästä vai ei.

Vares tämän ensimmäiseksi älysi. Se alkoi heikompain lentäjäin
väsymystä ilkkua haa-haa-jaa-jaa-huudoillaan ja jäi myöhästyneitä
odottelemaan. Eihän maksanut vaivaa rynnistää kilvan kotkan ja haukan
kanssa -- arveli se.

Leivoselle kävi niin, että se kuuli varpusen surunvoittoisen
valitusvirren ja tahtoi sitä lohduttaa. Mutta kun se ei keksinyt, missä
varpusystävä oleili, kohosi se yhä korkeammalle, laulaakseen edelle
ehtineille pikalentäjille merkin, että oli pysähdyttävä, koska eräät
kilpatovereista olivat kärsineet vahingon.

Vihdoin pysähtyi kotkainkin kova lentäjäsuku. Se huomasi näet olevansa
yksin kilpailemassa. Alla siinsi sininen salo huimaavine vaaroineen ja
jättiläishonkineen, mutta toisia kilpatovereita ei näkynyt mailla
halmeilla.

Eipä siinä sen enempää kuin laskeuduttiin saloharjulla kasvavain
honkien latvaan istumaan ja odottamaan toisia tulevaksi.

Näin päättyi lintujen suuri lentokilpailu. Kotka suoriutui voittajana,
mutta joutui voittonsa vaatimuksesta kauas ihmisten ilmoilta suuren
salon ja yksinäisen erämaan asukkaaksi. Sen lähimmäksi naapuriksi
leiriytyi haukka, joka kylän rajalla vartoo tovereitaan ja pelkää yksin
lähteä ylhää erämaan taivalta taittamaan.

Tällä tavalla ottivat asuinsijansa muutkin lentokilpaan lähteneet
linnut. Kurki kahlaa soita, sorsa soutelee vedenselkiä, varpunen
pyristelee ikkunain pielissä ja siinä sivussa tekee kiusaa pääskyselle,
vaikka pääskynen sydämenhyvyydessään tahtoo laulaa sille lohdutusta ja
olla samalla ihmisten ilona.

Leivonen lentää yhä ylöspäin, vieden kärsimyksen ja kohdanneen vahingon
viestiä valkeuden iki ylhiin asunnoihin. Mutta vares vaakkuu
kylänrajalla ja odottaa kiihkeästi, varsinkin joka kevään tullen,
milloin ne pienemmät lentäjät palaavat.

Sanopas sinä, kuka linnuistamme ansaitsee lentotaidollaan ensimmäisen
palkinnon?



Köyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.

(Kansan satu.)


Olipa kerran kolme veljestä. Heillä ei ollut liikoja rikkauksia:
ainoastaan hyvä metsästystaitonsa ynnä pieni mökkipahanen, missä he
olivat vanhaa äitiään elättäneet.

Tapahtuipa sitten, että heidän oli lähdettävä sotapalvelukseen. Niin he
myivät mökkipahasen, antoivat siitä saadut rahat äidilleen ja kulkivat
kuninkaan kaupunkiin palveluspaikkaansa.

Kolmen vuoden kuluttua pyysivät he päälliköltään loma-aikaa ja siitä
oitis menivät metsästelemään. Kävelivät ja etsivät ensimmäisen päivän
ja eksyivät korven keskelle ympyriäiselle kukkulalle. Ei edes
hiirenpoikasta Metsänhaltija ollut heidän eteensä osuttanut.

Väsyneinä yöpyivät veljekset tähän, päättäen vuoroonsa pitää vartiota.
Ensinnä joutui nuorin veljeksistä vartioimaan toisten nukkuessa.

No, yösydännä miilusteli metsästä hirmupartainen ukko, jolla oli iso
rahakukkaro ja pitkä piippu. Poika aikoi heti ampua kumman kulkijan,
mutta tämä rauhallisesti pakisi pojalle:

-- Elä velikulta tuumi turhia! Eihän sinun luotisi edes pysty minuun,
joka olen niitä ottanut vastaan jo tuhansittain. --

No, istuttiin sitten nuotiolle, missä ukko alkoi tupakoida ja kysellä
poikien puuhista. Selitykset saatuaan pyysi äijä poikaa oppaakseen.
Mutta poika vastusteli.

-- Voi veliseni, enpä saata sitä tehdä, sillä veljeni herättyään
alkavat ihmehtiä, että mikäs miehen on perinyt. --

Tuosta ukko tempasi pojan kädestä pyssyn ja iski sen maahan pystyyn.

-- Tästä ei lennä ylitse ilman lintukaan, ja koko poissaolosi ajan
veljesi makaavat sikeää unta. --

Läksivät siitä sitten patikoimaan. Kohta hohti heitä vastaan vaskinen
linna, minkä portilla vartijat suoriutuivat syviin kumarruksiin. Linnan
jokaisesta ikkunasta virtaili valonhohdetta.

Ukko vei pojan linnaan ja piteli siellä parain kestein, että poika sai
lähteä kuin uutena miehenä.

-- Kauanko luulet paluutiellä viipyväsi? kysyisi ukko pojalta.

-- Sen kun hetkisen, kuten tulotiekin tuntui -- arveli poika,

-- Ohoh, vähintäin viisi vuorokautta kestää kulkusi! --

Poika siitä säikähti perin pahoin. Johan veljet sitten aikaa olisivat
heränneet. Mutta ukko lohdutteli, sanoen panevansa matkan joutumaan.
Sitten kysyi hän saattamispalkkion suuruutta. Mutta poika kieltäytyi
mitään maksua ottamasta, kun jo oli saanut kelpo kestityksen.

-- Saatpa sitten tästä kukkaroni, jossa on toisessa päässä kultaa
toisessa hopeaa. Kuluta siitä kuinka paljon hyvänsä, eivät aarteet
ikinään lopu. Mutta et saa sitä näyttää etkä kertoa, mistä olet sen
saanut ennenkuin sopivana aikana, muutoin sinut paha perii. --

Tämäpä oli ihmeellistä! Ihan tuntui pojan päätä huimaavan. Silloin
antoi ukko vielä neuvon.

-- Veljesi ihmehtivät, mutta sinun tulee sanoa, että lehdonlaidassa oli
lähde, josta joit ja siitä kait kaikki johtuu.

Niinpä kävikin. Veljet kohta kummeksumaan, että mikä mieheen on mennyt.
Mutta poika antoi heille ukolta saamansa selityksen ja siitä he
lakkasivat enempää utelemasta.

Tämän seuraavan päivän samoiltuaan saivat he riistaa täydet kantamukset
ja joutuivat samaan yöpaikkaan. Nyt oli keskimmäisen veljeksen vuoro
vartioida.

Taaskin kävi kuten edellisenä yönä. Jouduttiin hopealinnan luo, minkä
hopeaisella portilla olivat karhut kunniavartijoina. Linnassa sai poika
keisarilliset kestitykset ja palveluksensa palkkioksi ihmeellisen
pöytäliinan.

-- Tämä on sellainen taikaliina, että mihin ikinä sen levität ja mielit
millaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä oitis ilmestyy eteesi yllin
kyllin. -- Hänetkin penäsi ukko ennen aikaansa puhumasta
taikaliinastaan sen halaistua sanaa.

Kolmantena päivänä oli heillä riistaa ilman liikoja etsiskelyjä,
jälleen asetuttiin entisille yösijoille ja vanhin veljistä asettui
vartioimaan.

Hänellekin ilmestyi sama ihmeellinen ukko. Mutta tämä velipä aikoikin
ukon kiellosta huolimatta ampua, vaan ei saanut asettansa vireeseen.
Niin täytyi hänen luopua yrityksestään ja tehdä tuttavuutta vieraan
kanssa. Hänkin joutui ukkoa saattelemaan ja noin neljännestunnin
kuluttua kohdattiin korvessa kultainen linna, minkä portilla leijoonat
pitivät vartiota. Linnan sisäpuolikin oli ehta kultaa.

Alkoi taas kelpo kestitys ja ystävällinen yhdessäolo. Mutta lähtiessään
peljästyi poika kuullessaan, että paluutie olisi viidentoista
vuorokauden mittainen. No, siitäpä ukko lohduttelemaan, kuten
toisiakin, että kyllä hän saattaa matkan joutumaan.

Tälle veljelle antoi ukko sellaisen ihmevaipan, että kun sen puki
päällensä, saattoi liikkua näkymättömänä missä hyvänsä. Mutta tästäkään
lahjasta ei saanut ennen aikaansa puhua puolta sanaa.

Näin oli kolme vuorokautta vierähtänyt. Veljesten oli lähdettävä
etsimään tietä, joka johtaisi jälleen kuninkaan kaupunkiin. Heiliä oli
kantamukset riistaa, ja jokaisen mieli hyppi hykkyrällä, ajatellessaan
omistavansa taikakalun, jonka avulla kyllä henkensä elättäisi. Mutta
ukon vihaisia varoituksia muistaen eivät he edes toinen toisilleen
tohtineet aarteistaan puhua.

Kävellessään korpia osuivat he vihdoin maantielle, missä he suuntaa
tietämättä alkoivat astella eteenpäin.

Osuttiinpa siinä majataloon. Siihen he päättivät poiketa ja vaihettaa
riistalla ruokaa, kun ei ollut rahaa, millä ostaa. Tällöin muisti
nuorin veljeksistä suuren rahakukkaronsa ja keskimmäinen ihmeellisen
taikaliinansa, mutta eivätpä tohtineet asiasta mitään hiiskua.

Talosta pyydettiin sitten parasta syötävää. Sen maksuksi kaatoi nuorin
veli kasan hopearahoja pöydälle, kysyen olisiko rahoja jo riittävästi.
Ihanpa isäntä kauhistui tuota rahan paljoutta ja arveli, että siitä
hinnasta olisi elättänyt vieraita kolme vuotta. Mutta poika kehotti
kohteliaasti isäntää korjaamaan kaikki rahat. No, tottahan isäntä sen
kiittäen tekikin.

Tuosta toiset veljekset salaa arvelivat, että nuorinta veikkoa oli
varmaan kohdannut sama onni kuin heitäkin.

Kun siitä ei silmittömällä kiireellä selvitty lähtemään, niin alkoi
aterian maksaja hieroa isännän kanssa talonkauppoja. Isäntä ihmetellen
käveli kahakäteen lattialla ja ilmotti hinnaksi huikean summan. Poika
kovisti kukkarostaan kelpo kasan kultaa pöydälle kysyen, joko
riittäisi. Isäntä päivittelemään, että oli jo kolmen hovin hinta. -- Ei
se minuun kuulu, korjaa vain rahat pois -- vastasi poika rohkeasti.
Sitten hän virkkoi keskimmäiselle veljelleen:

-- Minä ostin sinulle talon, ettet enää tarvitse olla sotamiehenä. Ota
nyt isännän ohjakset käsiisi ja jos mitä ikävyyksiä alkaisi koitua,
että näin olet karkuteille jäänyt sotapalveluksesta, niin minä vastaan
puolestasi päällikön edessä. --

Tästä lahjastaan pyysi hän vain kyytihevosen, saattamaan itseään
vanhimman veljen kera kaupunkiin, minne oli matkaa pari kyytiväliä.

Seuraavassa majatalossa täytyi veljesten taas einehtiä ja maksuksi
kaatoi nuorin veli taikakukkarostaan sellaisen kasan hopearahoja, että
isäntä ihmehti ja olisi tahtonut vaikka viisi vuotta elättää veljeksiä
moisesta maksusta.

Tässä taaskin sukeusivat talonkaupat. Isäntä ilmotti uhmahinnan, mutta
poika solahutti kukkarostaan kultarahoja sellaisen erän, ettei
halutettu edes laskemaan käydä. Hyvästikin kymmenen talon hinnaksi ne
isäntä arvioi.

Tämän talon lahjotti poika vanhimmalle veljelleen ja tahtoi
vastalahjaksi vain kyydin palveluspaikkaansa. Hän lupasi siellä
päällikön kanssa selvittää veljensä asiat. Niin hän lähti ajelemaan
eteenpäin, mukanaan suuret säkilliset riistaa: lintuja, kettuja ja
jäniksiä.

Perille päästyään hän ensitöikseen mötkähytti vääpelille säkillisen
riistaa tulijaisiksi. Sitten pyysi hän vääpelin puhumaan päällikölle,
että hän haluaisi ostaa itsensä ja veljensä vapaiksi sotapalveluksesta.
Vääpeli toimittikin päällikölle tulijaisiksi varatut riistasäkit ja
esitti pojan asian, mutta päällikkö arveli, ettei lunnaiksi tarvittavaa
rahasummaa olisi köyhällä sotamiehellä. Kolmen miehen vapautuskirja
maksaisi näes kolmesataa ruplaa.

Siitäpä poika kohta kopahutti kukkaroansa pöytään ja siihen solahti
kasa kultarahoja. Mielihyvin alkoi päällikkö kohta toimittaa
vapautuskirjaa arvellen, että näiden kolmen sotamiehen runsailla
rahoilla voi helposti hankkia kymmenen pataljoonaa palkkaväkeä.

-- Mitenpä olla kuin eleä? -- arveli poika nyt, saatuaan itsensä ja
veljensä vapaiksi ja hankittuaan veljilleen talot ja tavarat. No, se
oli juuri kuninkaan kaupunki, missä hän oleili. Ja kuninkaalla
kerrottiin olevan kauniin mutta pahanelkisen tyttären. Poika päätti
koettaa onneansa, eikö hän voisi voittaa osakseen prinsessan rakkautta,
kihlata häntä ja elämän vieriessä tasottaa tyttären huonoa luonnetta.

-- Raha kaikki voittaa -- sanoivat ihmiset. Niin uskoi poikakin,
pukeutui parhaisiin vaatteisiin ja läksi linnaan pyrkimään. Mutta tuo
kuusikerroksinen linna olikin lujasti vartioitu. Vartiosotilaat eivät
päästäneet miestä edes linnan pihaportin lähettyville, vaan aikoivat
käännyttää hänet samoin tein takaisin.

Prinsessa sattui oleilemaan ylimmässä kerroksessa ja näki mitä portilla
tapahtui. Heti lähetti hän kamarineitsyeensä ottamaan selvää, kuka
herra käännytettiin tieltä takaisin ja mitä tällä oli asiana. Mies
ilmotti kosimisaikomuksensa. Silloin antoi prinsessa vartiosotilaille
käskyn, että tulija oli esteettä laskettava hänen puheilleen.

Kun prinsessa tunsi, että tulija oli sama mies, joka sotaväessä
ollessaan oli usein seisonut vartiossa linnan portilla vihastui hän.

-- Kuinka sinä uskallat tulla puhumaan minulle kihlausaikeistasi?
Sinähän olet seisonut lukuisia kertoja köyhänä halpana sotamiehenä
isäni linnan portinpielessä! -- sanoi prinsessa ylpeästi. Mutta poika
kumarsi syvään ja vastasi rohkeasti:

-- Kyllä, armollinen prinsessa, niin olen tehnytkin, täyttäessäni
velvollisuuttani kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta nyt minä olen
rikas kuin kuningas, sillä minulla on kukkaro, josta kulta ja hopea ei
kuunaan lopu. --

Silloin muuttihe prinsessa, tuo julma, kateellinen ja ahne, viekkaaksi.
Hän mieli ryöstää rikkaudet pojalta, kuten monelta muulta kosijalta
tätä ennen. Mairitteli siitä pojan viereensä istumaan, halusi nähdä
tuota taikakukkaroa ja sen käsiinsä saatuaan pyysi pojan odottamaan,
kunnes hän kävisi isälleen, kuninkaalle, kukkaroa näyttämässä sekä
sopimassa siitä, eikö heistä hyvinkin tulisi aviopari.

Mutta prinsessa ei tullutkaan takaisin, vaan hänen asemestaan ilmestyi
sotilaita, jotka väkivalloin, pilkaten ja piesten potkivat pojan ulos
linnasta.

Tuska sydämessään tällaisesta väkivallan teosta käveli poika nyt
kaupunkia ja mietti mielessään, mitä tehdä. Muistipa siinä, että oli
veljilleen suuret lahjat hankkinut. Tottahan he hänestä nyt pitäisivät
huolen.

Niin hän meni murheellisena keskimmäisen veljensä luo ja kertoi, miten
hänet oli viekkaudella saatettu köyhäksi.

Veli oli valmis lohduttamaan. Hän toi esiin taikaliinansa.

-- Saat, veliseni, lahjaksi tämän. Levitä se missä ikinä ja ajattele
minkälaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä on kohta kylliksi
käytettävänäsi. --

Hyvillä mielin kiitteli köyhä veli ja patikoi taas kuninkaan
kaupunkiin. Mutta hän ei malttanut olla pyrkimättä prinsessan luo
saamaan kukkaroaan takaisin.

Nytkin aikoivat vartijat ajaa hänet portilta takaisin, mutta prinsessa
huusi heille, että mies oli laskettava linnaan.

Tuskin oli poika päässyt sisälle, kun prinsessa teeskennellen itkua
lankesi hänen kaulaansa.

-- Mihinkäs sinä, sankari kultainen, katosit hiljattain? Kun minä olin
isäni puheilla, niin sinä sillä aikaa olit mennyt matkoihisi. Olen
itkien ikävöinyt sinua aina siitä asti. --

Sitten hän kertoi, että kuningas oli kyllä suostunut heidän
yhteenmenoonsa.

Siitä poika, entiset pahat unohtaen, taas iloissaan ilmotteli olevansa
rikas. Hänellä kun oli hallussaan sellainen ihmeellinen liina.

Mutta mitäpäs ollakaan? Kävi ihan kuin edelliselläkin kerralla.

Nyt meni mies poloinen vanhimman veljensä luo. Tämäkin puolestaan suri
veljensä kohtaloa ja kiitokseksi saamastaan lahjatalosta antoi
veljelleen taikavaippansa.

-- Pue se yllesi ja mene linnaan. Kenties saat sieltä tavarasi takaisin
-- neuvoi vanhin veli.

Poika liikkui nyt linnassa kuin konsanaan henki, jota ei nähdä. Hän
kulki kuninkaantyttären ohitse, avasi vaatekaapin ja kallisarvoisten
kalujen kätkön, mutta ei löytänyt kadonnutta kukkaroa eikä liinaa.

Sitten pysähtyi hän ovipieleen ja ääneensä tervehti prinsessaa.
Prinsessa lipeäkieli siitä kohta luikkaroimaan:

-- Kuinka sinä, kultuseni, olet täällä enkä sinua näe! --

-- Jaa-a! Kyllä minä olenkin sellainen mies, että voin muuttua miksi
vain haluan -- vastasi poika melkein ylpeänä. Siihen prinsessa
viekastellen:

-- Minä olen viisas ja osaava, mutta taidatpa sinä sentään olla
suurempi minua. Kyllä me olemme luodut toisiamme varten. Miksikä sinä
taas toistamiseen karkasit luotani ja jätit minut ikävääni? --

-- Tottahan minun täytyi henkeni uhalla paeta sotamiestenne käsistä --
vastasi poika pahoin mielin. Ja sitten hän taas selitteli, miten hän
saattoi olla näkymättömänä linnassa.

-- Näytä hyvä mies minullekin sitä vaippaasi. Tahdon mennä isäni luo ja
sanoa hänelle, ettei ikinään saa laskea julmia sotamiehiä minun
kamariini. --

Ja tapahtui, että poika taaskin unohti prinsessan viekkauden ja
luovutti tälle veljeltään saamansa lahjan.

Prinsessa meni, mutta antoi lukita ovet salpaan. Sitten lähetti hän
sotilaat pieksemään ovia ja käski heidän haastaa kovaa uhkan kieltä
poika poloiselle.

-- Tämä on pahennuksen päivä sinulle, joka uskallat taikoinesi
tunkeutua armomme asuntoon! Ilman armoa joudut nyt päätäsi
lyhemmäksi. --

Niin huusivat sotamiehet oven takaa. Ja silloin poika poloinen
hädissään repi verhot prinsessan ikkunoista ja laskeutui niistä
kiertämänsä köyden avulla ikkunan kautta kadulle.

Jälleen murhe mielessään käveli hän kaupungilla. No, olipa satamassa
suuri vierasmaalainen laiva. Hän meni kapteenin puheille ja myi itsensä
kuudeksi vuodeksi laivan palvelukseen. Mutta muutaman päivän perästä
nosti meri mahtinsa esille sellaisella voimalla, että laiva pirstoutui
palasiksi ja koko miehistöstä hän ainut pelastui raakapuun turvissa
sumuisen saaren rantaan.

Kuivailtuaan vaatteensa alkoi hän etsiä saaresta ihmisiä, tai jos
sattuisi jotain syötävää, sillä oli kova nälkä. Joutuipa siitä suuren
omenapuun luo. Hän pudotti yhden nyrkin kokoisen omenan ja söi
suihinsa. Mutta se oli taikapuu, jonka hedelmä muutti hänet valkeaksi
hevoseksi. Käveli kompuroi siitä neljin jaloin. Söi toisen omenan ja
siitä kasvoi sellainen sarvikiehkura hänen otsaluuhunsa, että sai
pujotteleida puiden lomitse.

Tulipa siitä jo tosi tuska eteen. Hän huomasi nyt selvään, miten tuo
taikakaluja lahjottanut ukko toteutti uhkauksensa.

Vihdoin joutui hän pienen omenapuun luo. -- Ei käy hullummin kuin on
käynyt, jos syön tuostakin. -- Niinpä söi hän pikkuisen omenan. Kohta
tipahtivat sarvet tiehensä. Söi toisen. Karvapeite vieri selästä,
kylkien päältä ja kaikkialta. Hän oli uudelleen päässyt ihmiseksi.

Poika säilytti muistissaan ne merkilliset omenapuut. Eihän sitä
tiennyt, mitä saattoi vielä elämässä tapahtua.

Kävellen siellä aikaa kuluttaessaan osuttaa hän eräässä kohden kumoon
kaadetun venheen. Sen alla oli naisen vaateparsi ja kaksilokeroinen
kori. Mies puki vaatteet yllensä, otti korin käsivarrelleen ja poimi
sen lokerot täyteen omenia, toiseen suuresta toiseen pienestä puusta.
Sitten purjehti hän merille ja kolme vuorokautta tuulen ajelemana
oltuaan joutui taas kuninkaan kaupungin rantaan.

Linnansa parvekkeelta näki kuninkaan tytär kohta, kuinka outo alus toi
rantaan kauniita omenia. Hän antoi palvelijansa mennä niitä ostamaan.
Mutta kun niiden hinta oli sata ruplaa kappaleelta, ei palvelija
tohtinut ostaa enempää kuin kaksi suurinta omenaa. Sitä saalistaan
läksi hän kiireellä kiidättämään kiihkeästi odottavalle prinsessalle.
Mutta omenain myyjä lykkäsi venheensä vesille ja purjehti muille
markkinoille.

Tuskin olivat omenat ehtineet prinsessan ovelle kun hän töytäsi vastaan
ja alkoi syödä rouhtaa niitä suihinsa. Ahmaisi ensimmäisen ja alkoi
ihmehtiä, mikä hänestä oli tullut. Mutta hän uskoi uneksivansa ja söi
toisenkin.

Nyt seisoi hän keskilattialla valkoisena hevosena, jonka otsaa kattoi
kauhistuttava sarvikiehkura. Siitä suuri suru ja häätymätön hätä
linnaan ja koko kuninkaan kaupunkiin. Kuningas viipymättä etsimään
parannuskeinoja. Hän antoi kuuluttajain julistaa kaikkialla, että mistä
ikinä löytyisi taituri, joka voisi muuttaa rakastettavan prinsessan
jälleen ihmiseksi, sen olisi viipymättä tultava kuninkaan puheille.
Tehtävässään onnistuva saisi valtaistuimen ja puolisokseen taudista
parannetun tyttären. Vieläpä antoi kuningas käskyn porttinsa
vartijoille, että kuka hyvänsä yöllä tai päivällä ilmestyisi portille
ja ilmottaisi olevansa tohtori, sen oli esteettä annettava käydä
sisälle.

Ensimmäiseksi tietysti koettivat linnan omat, sitten kaupungin ja
valtakunnan vieraiden seutujen taitoniekat onneaan. Mutta he eivät
onnistuneet tehtävässään. Kun he yrittivät sahata sarvihaarukoita tuon
valkean hevosen otsasta, kasvoi sahatun haarukan sijalle yhä uusia.

Viimein osui viesti omenakauppiaankin korviin. Päättipä siitä hänkin
pistäytyä kuninkaan tytärtä tervehtimässä. Hän hankki tohtorin pukimet,
kulki kuninkaan linnaan ja ilmotti olevansa se mies, jota oli kauan
kaivattu saapuvaksi.

Kuningas ihastui ikihyväksi miehen vakuutuksista, että hän ainoa
saattoi tehdä taiat, joihin toiset eivät olleet kyenneet. Ja kun mies
valitteli, että pitkä matkansa oli niellyt varoja niin, ettei ollut
enää riittävästi lääkkeiden ostoon, antoi kohta taiturille viisisataa
ruplaa.

Sitten vaati mies vielä lupauksen, ettei ketään saanut laskea kamariin,
missä parannuskeinoja koeteltiin, kuuluipa sieltä minkälaista ääntä
tahansa. Kuningas panikin sotilaat ladatuin asein vartioon ovien
ulkopuolelle, millä aikaa taituri oli käynyt linnan puiston perukassa
kätkemässä poveensa punotun vitsapatukan. Sitten sulkeutui hän
kuninkaantyttären komeroon.

Tällä kertaa seisoi voittajana köyhä sotamies pahan prinsessan luona,
mikä oli hänet kolmesti viekkaudella pettänyt. Hänet valtasi sääli
nähdessään onnettoman kuninkaantyttären.

-- Olette tehnyt vääryyttä, armollinen prinsessa, kun olette saanut
osaksenne tällaisen rangaistuksen, -- tiedän mä --, sanoi taituri
tyynellä arvokkuudella.

-- Minä en ole tehnyt kirpullekaan vääryyttä! -- vakuutti rangaistu
prinsessa röyhkeästi.

-- Vai niin, mutta missä on erään köyhän sotamiehen rahakukkaro? --
vastasi taituri ja kopahutti patukalla valkean hevosen, prinsessan,
kavioon. Siitä heti hevonen rukoilemaan armoa, että taituri hellittäisi
taikansa.

-- Ei, ennenkuin olet tunnustanut suuret virheesi ja vääryytesi --
vakuutti parantaja puolestaan ja kopahutti toiseenkin kavioon. Vihdoin
heltisi kovettunut kuninkaantytär tunnustamaan ottaneensa eräältä
pojalta rahakukkaron.

-- Arvasinhan tuon! -- sanoi taituri ja antoi pienestä omenasta palasen
rangaistulle prinsessalle. Heti tipahtikin kappale sarvia pois, eikä
uusia tullut tilalle.

-- On vielä vikoja, joita ette tahdo tunnustaa. Sanokaa kaikki, niin
teidän käy hyvin -- kehotti taituri. Mutta prinsessa suuttui ja kielsi
mitään muita vikoja olevan. Taituri kopahutti kolmanteen kavioon. Nyt
jo tunnusti prinsessa ryöstäneensä pöytäliinankin. Sitten sai hän
puolet pienestä omenasta. Koko sarvien puolikas putosi pois ja hän
muuttui puoli ruumiiltaan kauniiksi ihmiseksi.

Enempää ei prinsessa halunnut niskoitella, vaan tunnusti arvelematta
myöskin ryöstäneensä taikavaipan, saaden taiturilta tunnustuksensa
palkaksi kokonaisen pienen omenan. Mutta suurin palkka oli kuitenkin
se, että rangaistuksen kahle kirposi kokonaan ja hän seisoi entistään
ihanampana, ilmi elävänä prinsessana köyhän sotamiehen edessä.
Sotamiehellä oli nyt yllään taitavan tohtorin vaateparsi, mutta
prinsessan kultakoristeisten silkkivaatteiden alla sykki nöyrä ja
rehellinen sydän, joka oli oppinut karttamaan vääryyttä.

-- Tuo köyhä sotamies, joka seisoi kerran vahdissa isäsi linnan
portinpielessä ja jolle myöhemmin paljon vääryyttä teit, olen juuri
minä. Mutta minun uskollisuuteni ja rakkauteni ei ole vieläkään
pettänyt. Sen vuoksi toivon, että vapaasta tahdostasi tarjoat minulle
rakastettavan kätesi. --

Prinsessa kiitti ja kumarsi. Hän luovutti kaikki ihmeelliset esineet
takaisin, mutta köyhä sotamies lahjoitti nyt ne prinsessalle.

-- Pidä ne arvokkaina tallessa, ja kun kuulet valtakunnassasi
sattuvista onnettomuuksista, niin lahjota ne rakkaudessa niille, jotka
ovat tosi avun tarpeessa. --

Sitten otti sotamies prinsessaa kädestä, astui arvokkaasti kuninkaan
eteen ja otti vastaan hänen isällisen siunauksensa.

Hänet asetettiin valtaistuimelle. Yli valtakunnan vietettiin
kuninkaallisena hääpäivänä riemujuhlaa ja itse linnassa pidettiin niin
yltäkylläiset häät, että minullekin niissä tarjottiin seulalla
sokerista ja medestä valmistettua viiniä!

Sen pituinen se.



Satu saunan synnystä.


Elelipä kerran jossain Uralin itärinteillä jättiläinen, joka oli
ottanut kohtalaisen työntaakan hartioilleen. Hän, näet, vihastuneena
siitä, ettei jaksanut kavuta vuoren yli, oli päättänyt mukiloida
tantereen tasalle tuon harjujonon kymmenet kukkulat, saadakseen nähdä,
mitä niiden tällä puolen olisi.

Siinä hän sitten raatoi ja rehki niin, että turpeiden mäiske ja
kallioiden jyske kuului yli yhdeksän peninkulman, kun hän niitä nakkeli
edestään. Hän teki työtä ahkeraan kuin muurahainen ja söi kuin
murjaani. Otuksia koppoi jätti elävältä kouraansa ja pisteli poskeensa.
Sitten einehdittyään paneutui pitkäkseen päivää paistattelemaan. Ja
tosiaankin: makailipa siinä mies semmoinen, että kun hänellä oli
päänalusenaan Uralin kukkula, niin jalkaterät tapailivat Ob-joelle
asti. No, niissäpä oli oivallinen silta Siperian samoojille joen yli
astua!

Mutta eräänä päivänä tunsi tämä uros outoa vilunpuistatusta
jättiläisruumiissaan. Päivän työ oli jo tehty eikä enää jaksanut
uusista ponnistuksista hikeä hankkia.

Silloin mietti mies keinoja vilua vastaan. Hän harppasi aina Tyynen
meren saarten tulivuorilta asti tulta lainaamassa. Sytytti siellä
suuren tervasruhon tulivuoren aukossa ja kantoi tuon tulisoihdun
työmaalleen. Viritti siinä sitten sellaisen roihun, että puoli
Pohjoista Jäämerta hikoili kuuman tuskissa ja koko pohjan taivas
punersi lieskan loimusta. Tästä säikähtyneinä meidän maamme hiidet ja
menninkäiset suin päin kovaa kilpajuoksua pakenivat aina Lapin
onkaloihin asti, missä ne vieläkin piiloaan pitävät.

No, jäähtynyt jättiläis-Ukko lämmittelihe siinä lietensä loimussa,
käänteli laiskasti kylkiään ja tunsi lämmön siunattua suloa. Ajanoloon
kuumenivat myöskin kallioiden kyljet niin, että ne alkoivat hehkua.
Mutta tästäpä lämpeni ilma ja alkoi virtailla ylöspäin. Sivusta käsin,
sieltä Siperian aukeilta aroilta, painalti puhurinsa jäinen alhaalla
oleva ilma ja tunkeusi täyttämään ilmattomaksi jäänyttä jättiläisen
ympäristöä. Niin aiheutui mahtava myrskytuuli, joka toi tullessaan
Siperian sumut ja sadepilvet.

Vesi putosi pilvistä virtana niin jättiläisen hartioille kuin
kuumentuneille kallioillekin. Myrskytuuli puolestaan pieksi vuoren
rinteellä kasvaneita puita niin, että niiden latvat virpoivat
höyryävällä liedellä lojuvan jättiläisen hartioita. Uros oihki ja
äännähteli, käänti kylkeä ja toista, mutta ei malttanut leikistä
luopua, sillä hän tunsi siinä saavansa nuorteutta työn jäykistämiin
jäseniinsä.

Seuraavana iltana teki jättiläinen samanlaisen roihun ja joutui yhtä
kuumaan kylpyyn.

Tätä iltaihannettaan käytteli hän sitten aikansa kuluksi ja vartalonsa
voitimeksi aina elämänsä loppuun asti ja siirtipä tuon löylyleikkinsä
vielä perintönä pojilleenkin.

Näiltä perivät sen taian Uralin tälle puolen pääsneet urohot ja
käyttävätkin uutteraan sitä iltailoa hyväkseen.

Mutta kun he olivat pienempiä eivätkä voineet virittää sellaista
roihua, joka olisi tuottanut tuulen ja saanut puut pieksemään heitä,
vangitsivat he kuumennetusta kiukaasta heltiävän höyryn neljän
hirsiseinän sisälle ja koppoivat kouraansa koivunoksia, joilla he
sitten mielensä mukaan hartioitaan hosuivat.

Taidatpa osaltasi sinäkin sen ihanan iltailon touhut tuntea?



Hyvän enkelin työ.


Isä oli ollut koko viikon huolissaan. Hän oli useana iltana seisonut
pitkän aikaa pihaportilla ja tähyillyt Rimpisuon takaista metsänrintaa
ja siitä sitten arvelevasti päätään pyöräyttäen astellut äänettömästi
tupaan.

-- Paha onni on tulossa -- sanoi hän hitaasti äidille eräänä heinäkuun
lauantai-iltana, kun äiti kutsui hänet saunaan lähtemään.

-- Mistä se paha onni tulee? -- ehätti silloin Sirkka kysymään ja
hyppäsi isän viereen penkille.

-- En tiedä, lapseni, sen kotipaikkaa. Eiköhän se vain sentäänkin tule
tuolta suon takaa. --

-- Tietääkö isä, minkänäköinen se on? -- tahtoi Sirkka yhä hartaammin
kysellä.

-- Sitäkään en osaa selittää. Sen vain tiedän, että se on voimakas ja
kulkee näkymättömänä, mutta jättää jälkensä nähtäviksi. --

-- Eikö sille kukaan mahda mitään? --

Sirkka oli asettanut toisen kätensä poskelleen ja näytti miettivän
jotakin tärkeää kysymystä. Isä vastasi hänelle:

-- Tuskinpa muut kuin Jumalan hyvä enkeli. Ihmiset ovat koettaneet
usein mitellä voimiaan sen kanssa, mutta monesti ovat he joutuneet
tappiolle. Paha onni on voimakas. --

-- Eivätkö he sitten ole pyytäneet hyvää enkeliä avukseen? --

-- Kyllä, mutta toisinaan paha onni voittaa hyvän enkelinkin voiman.
Mutta mitä sinä, lapsukaiseni, nyt niin mietit? --

-- Jos asetettaisiin suon tähän laitaan korkea aita, ettei paha onni
pääsisi yli ja niin vahva, ettei se saisi sitä särjetyksi, tai
kaivettaisiin syvä ja leveä jättiläiskanava halki suon. Eihän se paha
onni toki jaksaisi siitä yli hypätä -- selitti Sirkka, koettaen
lohdutella huolestunutta isää. Oli hänestä toki ihmeellistä, ettei isä,
joka oli viisas ja väkevä ja joka jaksoi kaataa isot puut ja vieritellä
jättiläiskiviä pellolta, voinut voittaa pahaa onnea.

-- Lapsi kulta! -- sanoi isä hyvin totisena. -- Aita ja muut esteet
eivät pahaa onnea pidätä. Se lentää harmain siivin sinisen illan
jäähtyvässä autereessa. Se kutoo raskaan taikaverkkonsa maan uumenissa
ja nostaa sen sitten tuhansin näkymättömin käsin asumusten ja ihmisten
ympärille. Sillä on lukemattomia apureita suon hetteessä ja laaksojen
liepeillä, sellaisia apureita, jotka pelkäävät auringonsäteitä ja
avaruuden lauhkeita tuulia. Milloin näitä ei ole liikkeellä, silloin
paha onni apureineen yrittää tehdä tuhojaan. Ensi yönä näyttää taas
niiden työn aika olevan käsissä. --

Sirkka juoksi pihaportille ja koetti etsiä silmin samaa suuntaa, johon
isä oli katsellut. Mutta hän palasi pettyneenä takaisin ja yhytti isän
rappusilla.

-- Eipäs siellä näy missään oudompaa kuin ennenkään. Voi, kun vain
tietäisin, mitä tietä se tulee, niin pyytäisin Jumalan enkelin avukseni
ja kääntäisin takaisin sen pahan vieraan! --

-- Pyydä vain hyvää enkeliä työhön! Enkeli kyllä tuntee pahan onnen
mutkikkaat polut ja salaisimmatkin suunnitelmat. Muuta sinä et kykene
tekemään... Mutta katsos tuota! -- isä kiirehti äitiäkin katsomaan.

-- Katsokaa ruispellon pintaa! Siihen koskee jo jokin salainen tuska.
Korsi seisoo suorana ja tähkä värisee kuin kuolemaansa itkien. Pahan
onnen enne leijailee ilmassa. Voi, meitä poloisia korvenraivaajia! --

Isän hartiat nytkähtivät kouristavan tuskan käsissä ja hän kääntyi
hitaasti perheestään poispäin ja läksi väsyneesti saunaa kohti.

Mutta Sirkka juoksi tallin vierustaa sinne päin, missä ruishalmeen
kärki ojentui Rimpisuota tapaamaan. Hän painui polvilleen ja kouristi
sylin täydeltä rukiin korsia puoleensa.

    -- Rakas Jumalan enkeli! Levitä valkeat siipesi isän viljelyksien
    yli! Sirota siunauksen paistetta pahan onnen silmiin, että se
    eksyy tiellään ja pakenee korpeen, missä ei ole ihmisten koteja.
    Kuulethan, hyvä enkeli, tämän hartaan huutoni? Amen! --

Kun Sirkka nousi seisoalleen, näki hän, miten alavampi puoli pellosta
oli väsyneen näköinen. Sieltä kuului hiljaista helinää, kuin aaveiden
taikahuilun soitto. Mutta ylempänä nytkähteli korsi ja toinen.

Tämä oli varmaan hyvän enkelin ja pahan onnen välistä kamppailua!
Tuolla pujottelihe paha vieras rukiin halki ja liikutteli korsia! Kunpa
ei edes tuonne pellon alaosaan asti olisi osannutkaan mennä!!

Hän rukoili uudestaan isän ja äidin tähden, itsensä tähden ja kaikkien
ihmisten tähden. Paha onni oli saatava karkotetuksi, se kun tuotti
tuskaa ja herätti huolestumista.

Mutta kun hän kiiruhti kartanolle, näki hän isän pitelevän äitiä
kädestä.

-- Missä sinä, rakas Sirkkamme, olit? -- huusi isä jo vastaan
kysymyksen.

-- Minä koetin etsiä pahan onnen tietä, -- vastasi Sirkka.

-- Vai niin, mutta löysitkin hyvän enkelin. Kiitä Jumalaa siitä,
niinkuin me juuri tässä äidin kanssa. --

-- Mutta paha onnihan voitti taaskin hyvän enkelin. Katsokaahan vain!
Eikö se jo olekin tuossa aitovierellä asti? Halki halmeen se saapui. --

-- Nyt sinä erehdyt! -- ja isän ääni oli heleän kirkas. -- Sinä et näe,
miten hyvän enkelin siipi siuhuu ilmassa. Se sivelee rukiimme tähkiä ja
vuodattaa niihin siunauksen varjelevaa voimaa. Paha onni on käännetty
takaisin ja työmme palkka on pelastettu. --

Sitten selitti isä, että ruis liikkui, koska hyvä enkeli herätti herkän
yötuulen jalkeille. Se on pahan onnemme voittoisin vastustaja.

-- Hyvä oli sittenkin, vaikka pieni ala viljelystä osaksi viottuikin.
Enimmän osanhan pelasti hyvä enkeli viljelijäin vaivain palkaksi. Ja
jos hyvän enkelin apua olisi ehditty oikeaan aikaan Sirkan sydämen
hartaudella rukoilla, olisi ehkä kaikki ollut pelastettavissa. -- Näin
ajatteli isä itsekseen.

Niin käy elämässä. Osan vie paha onni siitä syystä, että ihmiset ovat
hitaita etsimään varjelevaa apua ja alttiita epätoivoon ja tappion
pelkoon. Ja mitä enemmän he karttavat rukouksen kultaporttia, josta
siunaus astuu sisälle, sitä lähemmäksi joutuvat he niitä mutkikkaita
salateitä, joilla paha onni väijyy ja ansoineen odottelee ihmisen
elämää ja hänen työnsä tuloksia.



Lapinmaan ihmeitä.


Tämä tapahtui viime kesänä, kun minä Lauri Mekastajan kanssa liikuin
Pohjan pitkillä perillä.

Olimme juuri laskeutumassa Ounasvaaralta alas katseltuamme siellä Lapin
tuhansien tunturien ihmemaata ja ikävöityämme sinne hyväin
joulutonttujen satulinnaan, kun samassa tarpoo rinnettä vastaamme
vieras. Eipä hän ollut liioin aikamiehen peukaloa pidempi, mutta parta
oli pojalla sellainen, että oikein pelotti. Silloinkos Lauri Mekastaja
hyrähti hiljaa nauramaan ja kohotti kunnioituksesta peukaloisen
parralle hattuaan. Hän oli näet monta kertaa harmitellut sitä, ettei
hänelle ottanut parta leukaan kasvaaksensa.

No, mutta elähän muuta! Tuopa kunnioitus kelpasi vieraalle. Hän remahti
kohta rennoksi kuin rieskamaito ja pyysi oitis, että saisimme hänelle
lausua hartaimman toivomuksemme ja se tulisi täytetyksi. Mitäs siinä
muuta kuin ilmotimme haluavamme saada ilon lentää Lapin aavain ilmain
alle itse Joulu-ukon upeaan linnaan!

Peukaloinen kopahutti kepillään sokerinvalkeaa kiveä, jollaisia
Ounasvaarassa on yllin kyllin, ja tuossa tuokiossa lensi läpi ilman
kultainen venhe hopean hohtavin siivin. Siinä parhaat perämiehet ja
vierasten henkivartijat.

Rits, rats! -- ja niin kulki kultainen aluksemme korkeiden kukkulain
yli kuulaassa autereessa sinne, missä kesällä on pitkä päivä ja
talvella väririkas yö.

Lopuksi laskeutui alus kauniissa kaaressa kahden kallion lomaan, jossa
oli raskas rautaportti ja punamekkoiset portinvartijat. Mutta olipa
siinä muutakin! Portin takapuolella kimalteli kuparinruskea
vuorenholvi, ja sitä valaisivat seitsemää auringon hajoitettua väriä
kuvastavat jättiläissoihdut.

Tuskin olimme ehtineet ihmehtiä tätä värikyllyyttä, kun liekit loivat
kauniin kaaren portin päälle ja siihen selvisi sanelma:

    Ken kiltti lie,
    sen sisään vie
    tään holvin väririkas tie.

Vasta nyt huomasin, että venhe, jossa olimme ajaa hyrränneet, oli tehty
kultapitoisista kallionliuskareista. Työhön oli ottanut osaa tuhannen
tonttua, ja viljalti voimia ja aikaa oli siihen saatu uhrata.

Näytti siltä, kuin meitä ei olisi aiottu ensinkään ottaa vastaan. Mutta
heti, kun henkivartija oli piipittänyt pillillään, remahtivat
rautaportit selkosen selälleen ja kaksi pipolakkista kumartelevaa
tonttua vei meidät porttiholviin. Kylläpä oli sopuisaa seuraa! Vikkelät
veitikat nauroivat niin iloista naurua, että saattoi nähdä sen
taikavoimasta kuparinkylmään kallioseinään syntyvän tuhansittain
tuoksuvia ruusukiehkuroita.

Sitten tapahtui jotain tavatonta. Kallioseinästä aukeni ovi, jonka
takaa tontut ottivat esiin vihreät verkahousut, tulipunaiset mekot,
parahiksi päähämme soveltuvat pipolakit ja kultaiset kengät. Vikkelästi
ja taidolla ne pantiin päällemme. Toinen hessun tessu siveli kädellään
Lauri Mekastajan leukaa, ja siihen siinä silmänräpäyksessä kasvoi
polviin asti ulottuva hopeanharmaa parta. Mekastajan täytyi nauraa ihan
katketakseen sitä kunniaa, että hänelläkin nyt oli oikein aikamiehen
leuka.

Sitten alkoi ihmeellinen retkemme hohtavan holvikäytävän halki. Tuskin
sieti silmiään auki pitää, niin oli kiiltoa ja koristuksia. Päämme
päällä riippui pitkinä tikarinterän tapaisina puikkoina vihreän hohtava
jää, molemmin sivuin välkkyi maidon valkea kvartsiitti, johon oli
aseteltu kultakiteitä kiiluviksi tähdiksi. Joka puolensadan metrin
päässä oli sininen kaariovi ja sen yllä outokielinen kirjotus. Kaukaa,
niinkuin tuhansien silkkiliinojen takaa, helkkyi hieno soitto, joka
sopeutui mukavasti marssintahtiin.

Pysähdyimme vihdoin monikulmion muotoiseen aukioon. Sen keskellä oli
paksu pylväs, johon seinäin ja kaarikaton yhtymäkohdasta tuli
tuhansittain hopealankoja joka suunnalta. Hopealangoissa riippui
miljoonittain pienen pieniä tiukuja. Ne olivat kuin jäähelmiä, mutta
tonttuairut selitti niiden olevan puhtainta kultaa, joka ainut
tonttupoikain pienten käsien työtä. Jokainen Tonttulaan otettu
punamekkoinen oli saanut ensitöikseen valmistaa sellaisen ja joka
joulun edellä saa kukin heistä tehdä yhden lisää.

Tässä aukiossa oli sadottain ovia ja niiden otsakaarissa kirjotuksia.
Mutta ilman vaivaa sai selvän, että nuo runsaat ovet olivat jaetut
kymmeneen eri ryhmään. Airut selitti kunkin ryhmän olevan yhtä
maakuntaamme varten. Aivan suoraan keskuksessa oli valtaovi. Kokonainen
seinä puhdasta kultaa, missä säteilivät maakuntaimme vaakunat,
koulutalot ja lasten leikkitarhat. Keskustaan oli leikattu kaksi
lumivalkoista enkelin kuvaa, joista kumpikin kantoi kädessään lapsen
sydäntä.

Airut kirjotti sormellaan pari sanaa oven kohdalle hopeanhohtoiseen
lattiaan ja silloin hiljaa liukuen aukeni ovi.

Ah, enpä saata sanoin selittää, mikä näky kohtasi katseemme! Ääretön
avaruus ympärillä ja kuvaamaton korkeus päämme päällä. Siellä ylhäällä
hehkui ja hohti aivan kuin revontulten täyttämä taivas, mutta tuon
näkyvän täytyi olla käsin tehtyä, sillä sydänkesällä eivät revontulet
näy.

Ympärillä vaihtelivat vuoroin tunturien huiput ja vuoripurot. Niiden
välissä oli kuin jättiläistalot muodostuneet kauniiseen järjestykseen
ladotuista lahjoista. Tuhannen tonttua puuhasi parhaillaan
lahjapaketteja latoen, ja jossain tuolla takana vieri virtana
tonttulasten lauma lahjoja tuoden.

Melkein keskiosassa näkyi kuusien ympäröimänä itsensä Joulu-ukon
valtaistuin. Se oli kuin puhtainta lunta hopeakitein koristeltuna. Ja
siinä se hyvä ukkeli istui hienosti hymyillen ja selaili suurta
kirjaansa. Istuimen edessä oli kahdessa kaaressa sata tonttua, jokainen
ahkerasti kynäänsä käyttäen Ukon sanelun mukaan.

Mutta hartaan työnsä oli tuo viisas vanhus valmis keskeyttämään meidät
nähdessään. Nousi arvokkaalla tyyneydellä, astui alas ja ihan kättä
käppäsi meille molemmille. Mekastaja oli aivan pyörtyä siitä suuresta
rakkaudesta, mitä Joulu-ukko hänelle osotti. Ukki otti pojan polvelleen
ja siitä syliinsä sujahutti kuin isä lapsensa.

Siinä sitten rupateltiin kuulumiset ja kummat. Ja oikeinpa
juhla-ateriatkin saimme syödä. Niin maukasta poron maitoa, palvattua
lihaa, meden makeaa limppua ja päälle päätteeksi linnan omassa
puutarhassa kasvaneita mesikoita hunajan kera.

Näkemästämme oli paljon meille ennestään tuttua. Onhan niin usein
luettu kertomuksia tonttujen kiireistä, heidän järjestetystä työstään,
siitä tarkasta muistiinmerkinnästä, mitä vuoden varrella lasten
elämästä, heidän hyvistä ja pahoista teoistaan toimitetaan ja muusta
sellaisesta. Mutta saimmepa nähdä sitäkin, mitä emme olleet ikinä edes
uneksineet.

Kun Mekastaja syvään kumartaen kysäsi, että miten on mahdollisia
arvoisan Joulu-ukon tietää tuhansien lapsien nimet ja kodit ja ilman
muuta osata määrätä heille toiveittensa mukaiset lahjat, nauraa hykersi
Ukkeli viisaan varovaisuudella ja sitten vastasi:

-- Oikein helppoa, aivan kuin itsestäänhän se käy. Katsoppas, poju
kulta, nyt tarkkaan! --

Ukkeli painalti pientä nappulaa. Heti syntyi seinään aukeama, josta
liukui esille neliömetrin kokoinen kirja. Sen ylitse sivahutti Ukkeli
hanhensulkakynänsä, lehdet kääntyivät ja kynän kärkeä kohti kohosi
paperineliö, jossa Mekastaja näki oman kuvansa.

-- Jahah, Karjalan maakunta, Viipurin kaupunki, Mallaskatu 15 --

-- Se löytyi näin helposti -- ilmotti Ukkeli. Sitten hän kuiskasi
jotakin ja heti pyörähti takimmaisesta kaaresta kymmenes kirjuri,
tarttui Mekastajan käsipuoleen ja vei hänet edellä mainittuun aukioon.
Minä kuljin mukana. Saimme silloin nähdä, että meille avattiin Karjalan
maakunnan kuudesneljättä ovi. Kuljimme jälleen pitkää käytävää, johon
johti ovia sekä oikealta että vasemmalta. Eräästä oikealla olevasta
ovesta astuimme sisälle ja siinä jälleen näkyi pitkät rivit ovia sekä
rinnan että päälletysten.

Tonttu osotti sormellaan erästä ovikirjotussarjaa, ja silloin näimme
siinä selvästi sanan Viipuri. Tästä ovesta sisään käytyämme näimme
joukon ovia, joiden kupeilla oli jättiläistaulut täynnä kirjotuksia.
Oven yläpuolella oli aina vain yksi ainut numero 3 v, 4 v, 5 v, 6 v,
7 v, 8 v, 9 v, 10 v j.n.e.

-- Ei mikään ole helpompaa kuin tämä viisas järjestelmä --, ilmotti
tonttu hymyillen. Sitten hän vakavana lisäsi:

-- Tämän enempää en valitettavasti voi näyttää, mutta ehkäpä uskonet
muutenkin. --

-- Kyllä, en minuuttiakaan epäile Joulu-ukon viisautta -- vastasi
Mekastaja ja pyyhki partaansa vakuutuksensa merkiksi.

Vieläpä selitti saattelijamme, että isoissa tauluissa oli lasten nimiä
aakkosjärjestyksessä. Numero oven otsassa ilmotti ikävuotta. Kukin
näistä ovista johti käytävään, mistä edelleen erkani teitä työpajoihin.
Samanikäisten lasten lahjoja syntyi samassa pajassa ja niissä kussakin
parhaillaan oli tulinen touhu käynnissä. Näin aikaisin ei vielä lahjoja
lopullisesti nimitetty ja järjestetty. Se tapahtui vasta marras- ja
joulukuukausina. Mutta silloinpa olikin tontuilla toinen touhu kuin
nyt! Yötä päivää soivat silloin sähkökellot, unikuvat ja sanomat
saapuvat näkymättömiä kultalankoja pitkin, ja siitäpä pohjoiselle
taivaalle verraton värien valoliekki.

-- Näet jokaisella lapsella on täällä oman tonttunsa kulkunen, jonka
saattaa soimaan lapsen sydämen ja tämän Tonttulan välinen kultalanka.
Saattaa yöllä unessa tai päivän puuhissa piltin pienokaisen ajatus
alkaa askaroida toivomansa joululahjan ympärillä. Silloin kulkee tuo
ajatuksenkuva kultalankaa pitkin ja syöpyy kellon sisällä olevaan
magnetioon. No, siitäpä tonttu oitis oivaltaa, mitä lahjaa hänen
lapsensa ikävöi. Niin tarkataan lahjat lajitella, vaikkapa välistä
kyllä niitä täytyykin -- kirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan -- vähän
vaihdella... Muistiin merkinnät Ukon ikiviisaaseen kirjaan syntyvät
aivan samalla tavalla. Siihen tulevat näkyviin ei ainoastaan piltti
pienoisten teot, vaan vieläpä heidän ajatuksensakin. Tähän kirjaan ei
saa kukaan muu kuin itse Ukko koskaan koskea. --

Kiitimme kohteliaasti ystävällistä opastamme ja tahdoimme kiirehtiä,
ettemme olisi liiaksi kuluttaneet uutteran työväen kallista aikaa.

Ukolle jäähyväisiksi kättä lyödessämme hän kohosi valtaistuimellaan
aivan seisoalleen, levitti sylinsä ja mairemielin virkkoi:

-- Katsokaa Lapin laajoja aloja! Siellä siintävät silmiinne kukkulain
hohtavat huiput. Monet niistä ovat meidän maanalaisen kultalinnamme
kattoja, joiden alla hiljaisessa syvyydessä näpertelevät ja touhuavat
tonttulapseni eri pajoissaan. Ja kun pakkasen kieli nuoleksii tunturien
kupeita, silloin leimuaa ilmojen kannella meidän sähköisen touhumme
tuli, ja syvyydessä soivat tuhannet kultakellot tuoden tietoomme
pellavapäiden ihanimmat unelmat... Sitten me pian lähdemme linnastamme
liikkeelle ja kiidämme kuin ihana uni ja odottamaton aavistus. Huh
heijaa, terveinä eläkää! --

Se oli suuri näky ja ihana hyvästijättö. Tulimme tuulena takaisin, ja
nyt kaikin jäämme ilolla odottamaan, mitä sieltä suuresta rakkauden ja
lemmen linnasta syliimme saapuu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kultainen linna - Satuja Suomen lapsille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.