Title: Permalaisten uskonto
Author: Harva, Uno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Permalaisten uskonto" ***


PERMALAISTEN USKONTO

Suomensuvun uskonto 2

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914-15.



SISÄLLYS:

Johdanto.
Vainajainpalvonta.
Kuala-palvonta.
Lud-palvonta.
Kylien yhteinen uhripalvonta.
Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.
Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.
Maanviljelysjuhlat.
Taudinhaltiat ja tietäjät.



Johdanto,


Pohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen
maailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren
aikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien
tekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima
valtakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen
kansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina
sotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi.
Retkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla
jonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on
Olavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026
tekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat,
osoittaa siinä mainittu _Jomalin_ kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu
kuin suomalainen _jumala_.

Samoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista,
tietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta
Perman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen
"taipaleentakaisiin tshudeihin", jolla nimityksellä venäläiset lähteet
nimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan
karjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa,
jolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain
kosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa
permalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan,
ostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset
veroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat
syrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen
kansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat,
että syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja
osittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto,
että eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa
nykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet
laajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva
tieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti
unohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.

Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja
veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin
ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin
näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan
asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi
vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen
uskontoon.

Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin
niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin
(k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä
tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se
seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa
mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka
kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua
venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot
miltei tykkänään sen muistista katoavat.

Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin
matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat
tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen.
Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja
M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat.
Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja
hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä
ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V.
Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij
(1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903),
useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja
sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin
lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen
kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann,
unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov,
jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on
arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa.
Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on
saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda
tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides
luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.

Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten
muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun
kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti
säilyttänyt pakanuutensa.

Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai
ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat
suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan
heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä
Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat
Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn
ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin
läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.

Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla
asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa
suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa
eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin.
Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen
pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon.
Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa
pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon
saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa
v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista
votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin
aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657
jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan
hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn
ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta
myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja.
Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös
Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan
perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin
aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä.
Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti,
että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain
keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman
jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna
v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö
yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää
tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku
tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi
mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon.
Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi
eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia
varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille
votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten
esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava
jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan
Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki.
Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin,
missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen
alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia.
Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet
hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan
mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta
myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla
upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella,
toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen
kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä
paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on
liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen
kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat
kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään
julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo
kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet,
kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja,
jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen
käsityskannan vaikutuksen alaisina.

Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet
omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat
he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut
vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin
on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa
muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin
alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan
myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala _Inmar_ muistuttaa
enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti
ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen
asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden
ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla
myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien
mytologiaan.

Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme
votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin
saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla
votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin
pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin
kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan
tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla.
Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla
j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa
kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen
vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla
itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä
itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät
bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan
lopun.

Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää
esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin
suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia
käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut
etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten
jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten
alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet
kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla
pakanoilla.

Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin
verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään
ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien
mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.

Aikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot
J.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä
tutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat
etupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja.
Tieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi
myöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6)
kuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä
J.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun
käsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka
yllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi
mainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä.
Samoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten
votjakkien vainajainpalveluksesta.

Mainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme
yksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan
perehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on
myöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja
uhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja
kirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä
edelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.

Viime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla
Joh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja
Vjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista.
Kirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä,
osittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin
siirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren
yleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat
muistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon
tuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo
ennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina
kerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat
esitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa
on meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta
votjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat
tavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa
myöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A.
Andrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla
vuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.

Nuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää
niiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien
uskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V.
Shestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta
etupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin
(1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia
käsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin
(1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886
ja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä
koskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856)
sekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan
votjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja
Mihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa
lähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut
matkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A.
Miropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900)
kuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi
tatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista.
Mainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I.
Tezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja
koskevat vähäiset kyhäykset.

Itsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin
määrättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita,
minkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan,
mainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö
Wichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen
myös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat
ovat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj
Blinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin
läänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja
Jelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan
kansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat,
joissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella
selostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.

Kansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien
mytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat,
lukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N.
Pervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet
unkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu
kansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).

Täten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat
myöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja
mytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V.
Behterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan
kirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N.
Smirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin
kukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.

Harvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien
suomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on
Julius Krohnin "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" ennen
muita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen
mielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä
sielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M.
Homjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan
pääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.

Vielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä
olemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä
mainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin
puheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan
lähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista
votjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita
mainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.

Edellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon
kuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni
keräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja
Kasanin läänin votjakkeja.

Kun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon
mytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan
ulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on
luonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot
ovat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen
ainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa
seurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on
olemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.

Lopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia
kaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana
antanut.



Vainajainpalvonta.


Paitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan
näkymättömät osat, henki _lul_ ja haamu _urt_. Myöhempinä aikoina on
ensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin
vaikutuksesta astunut etusijalle. _Urt_ sanan vanha merkitys
sitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin
säilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan
itäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi
ovat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät
vielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman _lul_
nimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin _urt_ sanaa.

Vanhanaikaisista sanontatavoista, joissa _urt_ nimitys esiintyy ja
jotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon
muutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys
sielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa:
_urtez koshkem_ ("hänen sielunsa on lähtenyt"), jolla votjakit
ilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt,
sillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu
ihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän
käsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan
tietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa
ja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä
_urt-kuton_ ("sielun etsintä").

_Urt-kuton_ nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista
nimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin
sairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut
saamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä
tekemisissä ihmisen nimi ja _urt_ ovat toinen toistensa kanssa.
Vasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua
toimitusta myös _lul-uttshan_ ("sielun etsintä"), mutta
viimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.

Paitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi _urt_ irtautua ruumiista
ihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin,
tavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus
selitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä,
että ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin
nukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se
merkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä
ukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on
sielulintu: "Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat
istuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa.
Kun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi
maatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri
samoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät,
että lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu". --
Jollei _urt_ ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu
tämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa
yht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.

Paitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä,
valkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla
ilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin
votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa
vietettäessä lenteli ikkunassa: "hänen sielunsa on saapunut perhosen
muodossa". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu.
Mozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että
kun _urt_ ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään
loitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä.
Kaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon,
vangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön
ajaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan,
onko vangittu sieluperho todella sairaan _urt_. Toimitus, jota
nimitetään _urtse kistalon_ "sielun valaminen", tapahtuu siten, että
sulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota
pidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle,
vaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä,
että sairaan _urt_ on löytynyt. Tinakuvio _urtkuton uzves_
("sielunetsintä-tina") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen
kaulaan.

Myös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen
muistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: "Kaksi miestä
menivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät.
Toinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti _lul_
perhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä
mukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan
meni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva
heräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin
uivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli
ontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat
miehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli
nähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään,
etsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa". -- Sieluperhoa nimitti
sadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti _lul_ sanaa sielun
nimityksenä, nimellä _urt-bugl'i_ ("sieluperho"). Mainitun perhosen
hätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.

Niin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja
muinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä
seremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin
kuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä
tai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita "loveen" lankeamalla ilman
varsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja
kuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka
osoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä
slaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu
liinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut
yleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys
sielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä
tämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla
muillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.

Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä
vastaavat syrjänien _lol_ (myös _lov_) ja _ort_. Heilläkin on _lol_
nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin
permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat
oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun (_lol_) kanssaan
aterioimaan. Että _lol_ meidän aikoihimme asti on säilyttänyt
alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita
Nalimov mainitsee, että nim. _lov_ syrjänien käsityksen mukaan asuu
pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn
muodossa.

_Lol_ saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä
osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa
kerrotaan, miten _lol_ erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja
juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla.
Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen
höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi
virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko,
joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä,
tavataan myös germaneilla.

_Lol_ nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin
_ort_ säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään
muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa _ort_ pikemmin
ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov
kertoo jokaisella ihmisellä olevan _ortin_, joka oleskelee aina sen
ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin
sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov
mainitsee, että lapsi saa _ortin_ syntyessään, josta asti se seuraa
ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät
lisäksi, että _ort_ on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se
ilmaantuu joko sinisenä liekkinä _ort-bi_ ("ortin tuli") tai itse
asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä.
Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin
piirin votjakeilla.

Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on _ort_ tykkänään
eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa
kääntää _ort_ nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys,
harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat _ortin_ asuvan
tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen _ort_ asettuu asumaan
lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu
rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä.
Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista
syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka
muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien
sielulintu-käsityksestä.

Vaikkakin syrjänien _ort_ nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa
merkityksessä kuin votjakkien _urt_, on siihen liittyvissä
käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin
piirteitä, jotka viittaavat _ort_ sanan alkuperäiseen "haamusielu"
merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että
ihmisen sielu (arvatenkin _lov_) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että
kuollut ja _ort_ sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa
myös Kandinskij lausuessaan, että _ort_ ilmaantuu kuolleen haahmossa
vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se
katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita _ortin_
ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".

Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat _urt_
ja _lul_ alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin _urt_
ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa,
pysyy _lul_ sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa.
Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi
sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen
elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. _Lul_
sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä
verrannut suomenkielen _löyly_ sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota
votjakit kutsuvat _lul-polon_ ("hengenlähtö") jättää _lul_ ikiajoiksi
ihmisen ruumiin.

_Lul_ lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina
kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä _lul_ ja minne se menee,
sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee
muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen
sielunsa (tietenkin _lul_) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin
läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren
noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön"
tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.

Yhtä jäljettömiin kuin _lul_ ei haihdu _urt_ ihmisen kuollessa. Se
säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin
jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti
ymmärrettävissä, kun tiedämme, että _urt_ on juuri kuolleen haamu- eli
varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen
läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona
siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai
kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi
erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen
paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan _urt_
jälkeläisten palvonnan esineeksi.

Samoin kuin votjakkien _urtin_ on myös syrjänien _ortin_ laita. Popov
sanoo, että syrjänit palvelevat _ort_ nimellisinä esi-isien henkiä,
jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä
vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.

Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät _so dünne_ ("tuo
maailma") tai _sopal dünne_ ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän
nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa _Inmar_,
taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa
jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit
tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita
varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona
kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään
kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä
on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys
ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko,
jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka
täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka
täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään
onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka
viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien
suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä
muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli
suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan
harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole
eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta
yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis
selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto (_shai_) on vainajien
yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta (_gu_ "kuoppa") on hänen
itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä
sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi
voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja
yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä
eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä
nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.

Että syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu
selvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että
ihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä
harjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa
sitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja
ruumisarkkua samalla _gort_ ("talo") nimityksellä. Heidänkin
alkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan
varsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he
pelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa
seudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan
sukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin
alinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella
sen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei
kuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on
luonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään
elämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten
ohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä
ajatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat
uskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa
elämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa
kuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta
alkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan
on kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei
vainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava
itseään tangolla.

Alkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu
kuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän
_hautaamismenoissaan_.

Vaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri
seuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin
_lul_ on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun
asetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen
levitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä
kuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista
syystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on
sammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene
levolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä
työhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on
omaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on
vainajasta lähtenyt.

Ennenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat
suoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla
vastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja
usein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät
miehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan
kaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa
mieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on
hänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa
nyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa,
silloin ovat kaikki pesijät mieluisia.

Kun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin
sidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän
kotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin,
käteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna
vainaja asetetaan arkkuun (_koros_), mikä entiseen aikaan veistettiin
puusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen
päälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli
suunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia
tarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves,
veitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja
tulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun
niinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista
varten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan
vainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta
(_muzem kerlim_), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan
piti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi
_shaitanin_ (paholaisen) vallasta, joka on "kuollutta vaivaava
sentähden, että tämä on kauan elänyt".

Paitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo
asettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, "jotta vainaja voisi tarpeen
tullen vaihtaa pukuaan". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä
koristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, "koska
naimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat
niitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä". Morsiamelle, jonka elämä on
sammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja
kehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen,
lusikan ynnä lempileikkikalunsa, "jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi
äitiään". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat
mukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun
kuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa
kuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet:
"tässä on sinulle, käytä kun tarvitset".

Maanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa,
lihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., "jottei
hän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa". Lapset
saavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä
hunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi
tapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun
hyvästellessään sitä.

Ennen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, "jotteivät
pelkäisi kuollutta". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla
vuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä,
kannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on
rekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s.
"kauhun lieventäminen". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä
vastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että
pieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla
pidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: "kauhuasi
lievennämme". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa
sanoen: "elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole
puutteessa!" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä
menemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut,
pyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta,
Siroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: "maa,
joka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi.
Jälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna
runsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi". Kun hauta on luotu
umpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää
kummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka,
mitkä paikalla särjetään, "jottei kukaan sivullinen voisi niitä
anastaa". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa
muutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: "tässä on sinulle
paita, tässä hame, tässä pääliina". Haudan suunta pakanoilla on
pohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.

Entiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle
arkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet
siten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.

Itäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran
edellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä
kalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa.
Naiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän
veräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on
veistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko,
minkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja
päänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on
oikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen
reikä, jotta kuolleen _urt_ voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti
kulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi _urt vellon pas_ ("sielun
kulkureikä"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen
omaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon,
haudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän
kuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja
sidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan:
"samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin,
samoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane" tai lyhyesti: "sielun
(_urt_) otamme tänne, onnen tänne otamme". Muutamin seuduin on lisäksi
ollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen
suojakatto _lipet_.

Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien
huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien
aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen
kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan
useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin,
lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista,
mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan.
Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat
saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.

Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi.
Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He
pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet
penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia
vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen
vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat
virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla
mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään.
Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle".
Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha,
jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle
paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja
toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla
tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin
arkkuun myös ruokaa ja juomaa.

Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat
kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin
kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli
kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov
mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee
vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin
jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan
omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin
puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja
pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi
toimestaan.

Syrjänit, jotka kauan aikaa ovat olleet kristittyjä, noudattavat
luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja,
myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja
tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla.
Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun
kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat
omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka
Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä
metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan
sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla.
Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma,
yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman
erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat
lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto.
Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa
muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän
kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet
sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet
sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita,
osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä
kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella
sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita
kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.

Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden
ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina,
kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen.
Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli.
Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla
varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla
hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee
uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä
kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä
miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja
pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus
aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei
muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.

Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien
maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät
koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta
seurasta.

Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä
kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä
niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla
hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista,
että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen
pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät
mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on
ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen
määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua.
Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat
kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut
esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut
kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja
makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta,
asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai
tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä
entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta
varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys _kir-kujan_
("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne
muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on
maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä,
näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja,
lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset
paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät
turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo
Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan
arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään,
enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan
_kir-kujan_ paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut.
Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa"
olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita,
niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa,
jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa
elämässä mitään puuttuisi".

Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana
ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa
puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on
välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava.
Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan
kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan
hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista
seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa
kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon
kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on
ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai
aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät
kalmistoon.

Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä
votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan
piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin
tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä
talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa
ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta
puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista,
etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja
jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen
katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien
vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin,
asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme
kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla
tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.

Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta
palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua
vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että
joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia,
lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne
jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan
katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää
kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien
poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.

Kotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään,
tulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo
Kasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu
omaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan
tuhkaa, "jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita".
Yleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki,
jotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina,
menevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan
kotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä
tilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä
vainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa
heidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.

Samoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena
puhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa,
siivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja
kattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä
asettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.

Votjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita
kohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu
haudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja
hoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa
hän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa.
Saattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on
huolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on
muistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien
vainajain kunniaksi viettämissä _muistojuhlissa_.

Muistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten
sukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä
vainajaa erikoisesti muistellaan.

Yksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman
jälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus
ja vainajain kestitseminen.

Ensimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti
kuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin
muodoin samalla peijaisateria.

Usein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on
saatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja
on pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö
panee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita
(_tukmat'si_). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa
siitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa
kumyshkaa sanoen: "Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla.
Älä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele.
Meidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele
meidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle
sanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa
äläkä edestä, älä vainoa meitä." Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat
samoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on _tiron_ ("maksu").

Samoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun
viereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä
paitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka
asetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja
lusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu:
"vanhukset, älkää koskeko meihin!" Lopuksi viedään kaukalo pihan
perälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.

Kumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia
oli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa
käännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin
Gavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia
muistellaan.

Vasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin
tietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta
tulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa
kesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija,
panevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat
äsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta
kukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä
lihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon.
Liemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle
asetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle,
kiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai
voilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen
lusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä
ottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja
tyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos
asianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet
naittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että
siellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja
että hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan
häntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa
kanssa.

Samoin kertoo Wichmann: "Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta.
Asiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää
niitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä,
hänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu
kaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja --
ennen kaikkea -- kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia
vieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat
tulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on
uunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen
kutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta
omatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin
miespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He,
tuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m.
sukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja
paistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme,
paistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme
viljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä!
Antakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!"

Sukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on
siis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo
oven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee
siitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin
saapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo
Sarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.

Miltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka
maahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.

Jelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien
vainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen
viimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa,
itse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat
haudalle sanoen: "Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon
sitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme
sinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä
heidän kanssaan sovinnossa." Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa
vuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.

Täydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin
teoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa
yltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia,
munia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan
kokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät
mukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut
kutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan
elossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa
kuopataan multaan.

Toisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin
kalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim.
Miropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät
vainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä
tilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen
myös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty
vahakynttilöitä, sanoen: "Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene
kauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se
eksyisi harhateille." Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä
jaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.

Muutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista
vainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan
ystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva
kaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä
omaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin
muistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan
ruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että
votjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa
kuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä
vainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa
tulla sitä noutamaan.

Syrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja
olemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että
vainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin
piirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja
kupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut
söisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat
votjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan
kesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene
saattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä
kotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin
aikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei
kukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä
loukkaantua.

Paitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä
päivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee
jonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta.
Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä
muistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä,
40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja
tshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät
muistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä
kuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin
venäläinen rahvas.

Muistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan.
Siksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä _kuin üi_
("kolmas yö"), 7:nnen _sizim üi_ ("seitsemäs yö"), 40:nnen _nil'don üi_
("neljäskymmenes yö"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat _ares
kiston_ ("vuosi-vuodatus"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin,
ainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta (_vir-kiston_)
ei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien
menot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.

Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä
(1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien
vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja
kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi
kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia
pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa.
Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen
_Inmarin_ suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa
ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa
koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää
tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina
pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat
niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois,
ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat
murhemielin koteihinsa.

Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij
mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan
myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he
heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä
ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti
ovat valmistetut.

Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi
valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan
munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon,
joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa
ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan
niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että
vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne
riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia.
Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset
lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me
muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko
olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko
sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää
hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme
toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen
käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko
toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"

Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan,
paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö
vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä
kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille
että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle
siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.

Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari
päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä
seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan,
kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo
poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.

Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava
siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä
lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan
votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että
pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen
vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin
muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus
ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen
läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja
kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras,
sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä
kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä
niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista
nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja
vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään
työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle,
sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa,
maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa
elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä
joskus kanssaan saunaankin kylpemään.

Yhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja
kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset _kelan_, jolloin
vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä
kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa
toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.

Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten,
että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa
teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että
eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä
ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa
hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja
lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa
mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei
puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään
pesästä otetussa tuhassa.

Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan,
syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista
Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen
päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia
vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan
hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan
sielua (_lol_) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai
liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö.
Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään
asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla,
kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras
pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on
pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo,
veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se
asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat
siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin
jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet
korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei
vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.

Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia
olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin
kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota
vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon
ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin
viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä
sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä
tai hevonen.

Wichmann mainitsee, että "3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset
tavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten
hautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka".

Kasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan
"vähäisiksi muistajaisiksi", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja
ainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä
on sitä vastoin n.s. "suuret muistajaiset", jolloin teurastetaan
lammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan
suuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna
päivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on
miespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan
seinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan
edustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla
on vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman
jälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle
ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin
piirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa
pöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös
kuollutta varten.

Syrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan
erikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta
silloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja
maahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan
kotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut
tapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten
selitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän
peseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään
suurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.

Mielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on
Smirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka
ja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi
kannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa,
munakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös
muita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää
kynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa
kynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee
vainajan nimen ja lausuu: "tulkoon tämä sinun osaksesi!" Toivomuksen
sanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen
osan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella
maistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä
sivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan
esiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen,
joka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa
häntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän
käsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.

Vainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov
ruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan
kestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja
tyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu
kertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse
kuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.

Että neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on
muodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa
lisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin
piirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen
tienristeykseen saakka.

Käsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois
elävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua,
sillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu
vasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin
seuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja
sukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän
muistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen
vuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle
pöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy
tällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: "vuoden
aikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme
sinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!" Tässä tilaisuudessa
muistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös
votjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa,
lihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut
tapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän
muistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin
uudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin
tiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien
joukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä
muistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle
tulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut
votjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.

Lisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan
tuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta,
vaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä
omaisten seurasta, jossa tämän _urt_ siihen asti on oleskellut ja
viihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan,
pitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa
viedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen
kangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja
kuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi
vainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa
muistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.

Paitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan
kunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa
ilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä
toimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja
määräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta
ajoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan
lääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista,
etteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt
kuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten
jälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava _tiron_.
Kohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai
muuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle
muistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka,
puuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja
viedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen
puoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.

Samanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he
uskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä
sukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan
asianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena
olla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä,
miksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat
viettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta
vainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat
hänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan
vastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan.
Silloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että
kuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä
nykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää
muistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.

Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään
omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin
Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus
ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on
sieluperhon (_urt-bugl'i_) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa
ikkunaan.

Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi
luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään
tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen,
10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen.
Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla
votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan
kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin
läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen
olevan kymmenen vuotta.]

Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai
talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä _val-suan_ ("hevos-häät") tai
_kulem-murt suan_ ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä
juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne,
lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan
tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen
vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen
henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn
mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti
ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin
katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja
josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan
sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei
vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä
kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen
ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha
käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.

Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän,
torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton
ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti
vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. _kir-kujan_
paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään _li-kujan_ (luiden
heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan
itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä
kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen
luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen _d'ir-pid
soton_ ("pään ja jalkojen anto").

Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus
tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo
muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa.
Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan
eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: _tshök peresjosli_
(vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen
vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää,
jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin
kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on
kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen
kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä _part't'shaskis_, s.o.
paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita
joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen
jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on
kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia,
heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten
asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä
vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen
alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen
hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset
reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa,
jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä
määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos
saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan
myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja
ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä
toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä
maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään
kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan
kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään
ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin
palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan
heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään.
Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin
pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan
perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen
nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa,
millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua
osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla
kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!"
Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat
jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään
parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota
vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat
omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla
muistellaan vainajia.

Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa
yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset
asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut
kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee
_kir-kujan inti_. Muutamin seuduin kuljetetaan _val-suan-luut_ itse
kalmistoon.

Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty,
kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän
vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo
päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä
hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja
kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset,
ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua
kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa
päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova
joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla
vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet,
asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja
laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia
lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:

    "Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia,
    nyt me niistä yhden viemme.
    Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet,
    menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"

Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset
ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori
asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan
ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja
lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle
hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.

Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla
minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee
sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset
tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja
mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet
tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat
miehet, jos naista, naiset etualalla.

Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta
uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.

Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka
Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:

Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään
tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä
ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen
leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle,
sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja
toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen
lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa
myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään
ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja
leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä
sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten
lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä
ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat
toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä
tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.

Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja
pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia.
Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin
verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä
seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät
muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä
v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä
radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä
pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään
muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita
sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak.
22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit
määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin
muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan
mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista
muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset
_tulis-kiston_ ("kevät-vuodatus") ja _sizil-kiston_ ("syys-vuodatus"),
joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia
muistojuhlia.

Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin
perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että
samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia
muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa
tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa.
Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta
useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös
viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.

Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen
muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten
taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa.
Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään
muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat
esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden
naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat
kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se,
että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan
yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat
henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä
muodostuu useita pieniä seuroja.

Seuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta
hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt,
jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet
saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden
perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin
myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset
aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse
vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua
uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet
nauttia.

Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää
Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla _bel'ak_, ja kertoo, että
määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka
tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun
vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa
valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä,
kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia.
Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan,
vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen
keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon.
Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat
ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä
muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.

Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on
suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen
jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.

Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä
muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän _gurto kalike-kiston_.
Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla.
Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja
naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä.
Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten
asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle
menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."

On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset
polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat
sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat
ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij
huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on
taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.

Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia,
kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä
vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät
ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin
läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin.
Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus
useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu
pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes
vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat
ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä
kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita
olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän
juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien
kohmelonparantamista varten (_makmir veskaton_).

Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien
hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen
edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat
omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää
sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme,
varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."

Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona
myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit
kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he,
niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten
selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen,
syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo
heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota
viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he
teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat
linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää
vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille
osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät
hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää
ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan
haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat:
"Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon
teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera
sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää
irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako,
karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa
vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa
vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja."
Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia
kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa
toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.

Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen
yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä
vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit
kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs
mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain
tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla
votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana
paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan
viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin,
kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin
kyynärän pituinen "muistotolppanen" (_d'ibo_) tai "merkki" (_bilgi)
kir-kujan_ paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai
sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen
rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset
muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat
vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on
pystytettävä, "jotta vainajan henki (_lul_) saapuisi kotikylään".
Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin
asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.

Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja
samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia
(_semik_) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti
kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan
tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että
vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet
osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös
haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun
kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset
Tsherdinskin piirissä tulivat _semik_ juhlana sukulais-vainajiensa
haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua
he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka
kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!"
Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja
ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.

Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on
viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais-
kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi.
Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin,
votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla
ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä
venäläisten taholta.

Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin
kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin
kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin _kulem-poton üi_
("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille.
Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden
tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta
tuhoilta.

Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä,
kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja
muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan
teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai
pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin
ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan
oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli
perheväki perätysten hyppii lausuen: "_Inmar_ antakoon terveyttä".
Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään
muistojuhlia.

Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen
henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin
votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä
j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen
karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he
ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja
piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan
velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat
heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä.
Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: "_osto Inmar_!"
Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot,
jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle,
joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa
lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin
seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan
katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti
kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.

Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt
jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon
kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin
toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin
piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin
piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo
palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan,
että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan
pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan
päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten
he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat
heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa.
Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka
viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla
päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa
lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka
varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän
lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi
hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on
kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä
toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja _putshi
shukkon_ (pajulla lyöminen).

Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia
näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista
henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät
nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne
he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten
veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan
kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja
tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään.
Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä
tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan.
Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset
saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys.
Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan
kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä
ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on
tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä.
Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään
paholaista karkoittamaan.

Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen
henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain
pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana
mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen
maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan
seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta
puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit
valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla
karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on
meno saanut nimen _t'shokmor_ ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon
(1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden
vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet
useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin
henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea
kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin
pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt
viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin
"vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka
sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla,
sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen
"verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien
kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin
kiirastorstaina.

Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten
kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien
olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla
itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko
pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika.
Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen
_semik_-juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden
saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin
säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista,
sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna
ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia,
joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille,
osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan
ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä
myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat
tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan
paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.

Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain
eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on
etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen
leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille
tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa
ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo
vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet
votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille,
tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten
muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat,
kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille,
omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan
ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä,
johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen
jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa,
mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin
ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston
ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka"
sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan
uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille
toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus
häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole
omaperäisiä.

Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta
pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät
ennenvanhaan noudattaneen.

Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain
palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit
muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä
juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin
käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta
astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys
vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu.
Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan
haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua
kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen
tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen
vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla _urt_
maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan
riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka
näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka
peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on
permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan
sijalle.

Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien
elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen
kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset
vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että
omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata
jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos
omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä
kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa,
vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se
läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään.
Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden
jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."

Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan
vainajista, on sairaus (_kulem-murt-mizh_). Se on jonkin velvollisuuden
laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi
keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin
sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä
olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut
kuljetetaan _kir-kujan_ eli _li-kujan_ paikkaan, tai tapahtuu koko
toimitus viimeksimainitussa paikassa. _Kir-kujan_ uhreista on
huomattavin n.k. _ber-ves_ ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on
toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on
varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että
uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian
hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.

Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon
muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat.
Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on
votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos
sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa
asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij
tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen
vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa
on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen
katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.

Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa
jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää
turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.

Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa
kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja
henkiolentoja.

Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös
edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit
lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän
käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat
kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja
pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja
päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja
rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.

Ennen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen
suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä,
missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat
pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän
haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran
lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää
teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta
ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle
lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja
loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat
suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim.
elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin.
Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan
puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä.
Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää
sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään.
Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja
jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen
jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut
kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa,
maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff
lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien
tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen
yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä.
Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia
keväällä kylvön jälkeen vietetyssä _tulis-sur_ ("kevät-olut") nimisessä
juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama
kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi
elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset,
isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä
kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin
Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen
tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin
perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai
kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon.
Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen
paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten
lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä
orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin
ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot
kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat
täydellisesti yleistä muistojuhlaa.

Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat
osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä
kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e.,
mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä.
Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja
kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä
pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne
varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten
Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien
puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he
laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he
kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon.
Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit
taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät
muistajaisia syöden erikoista _t'shomor_ nimistä muistajaisruokaa, joka
valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut
tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten.
Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia
suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet
asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät
aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä
oleskelevat.

Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille
yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa
solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien
puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se
sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa
käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse
toimitus muistuttaa täydellisesti _val-suan_ menoja siinäkin suhteessa,
että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti _li-kujan_
paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä
luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen
toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.

Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien
lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja
jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat
syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että
vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien
puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo
kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa
lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean
synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen,
vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia
sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa
heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken
synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä
toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden
kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä
on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti
haluaa lapsen luokseen.

Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev
kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita
omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia,
joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että
Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa
leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen
pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä
tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies
tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden
vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana
olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia
"katurukouksia" (_uram-ves_), joita toimitetaan syksyllä myöhään,
useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio,
jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään
_li-kujan_ paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen
kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla.
Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä _ser sures_
("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi.
Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa
määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien
puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat,
etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat,
tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat
lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana
uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.

Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten
monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien
käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se
toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan
keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla
on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana
lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että
muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin
jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi
tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.

Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten
huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on
pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä
myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset
yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä.
Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen
ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman
erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala _Inmar_
monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet
isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät
votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään
käytä sanaa _vesaskini_ ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista
palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa _jibirtini_
("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia
votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja
tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän
päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman
syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien
"pakanuuden linnoitukseksi".

Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että
votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten
menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat
heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee
Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa
noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat
rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla
votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene
kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu
taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa
vainajien rinnalle.

Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän
alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen
_kuuala_-palvonta.



Kuala-palvonta.


Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian
joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut
huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä
tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on
varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta
toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille
pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus,
jonka nimikin _kuala_ eli _kua_ on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa
suomenkielen _kota_ sanaa.

_Kuala_ on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen
hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona
on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija,
jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan
tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun.
Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta.
Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu
rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä,
joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena
päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten
ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina,
jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa
ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä
paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa
asuinrakennus.

Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan
muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa
käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja
aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa
se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat
paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on
pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus
on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten.
Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla
huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella
oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti,
muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta
valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus
ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien
pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa
lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi
-- sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä
sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta
siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat
alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.

Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä,
että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun (_belak_)
kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan
toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat,
osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika
toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa
rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä.
Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien
yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja
sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös
elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään
muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan
pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan
varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen
nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys
useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. _mozhga, kaksa, kuija,
turja_ j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin
Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää
tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin
seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit
pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien
kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin
omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä
esim. _mozhga_-sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen
käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa,
olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan
lääneissä.

Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia.
Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun
myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s.
materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta.
Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan
eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet
asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama
nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos
uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä
asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on
luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat
esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että
eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää
eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka
he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa.
Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa
miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.

Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä
seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan
hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa
todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin
puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta
sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti
isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se
selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka
entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä
sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän
avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa
seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon
mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä
suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun
kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen
vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä
muiden vastoinkäymisten kohdatessa.

Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki (_podem
pus_), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat,
merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten
renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän
merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden
miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava
itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai
muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan
eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on
samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla.
Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki
toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat
veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.

Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen
paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian (_kualaut'is_) viran,
jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä
on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei
miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka
perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle
sukulaiselle.

Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää
keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen
perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä
kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun
kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään
perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" (_pokt'shi kuala_). Vähäisiä
rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin
perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä
johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut
isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta
itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei
tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on
tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä
näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus
siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä
suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti
ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.

Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä,
mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo
Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi
ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä
perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri
suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin.
Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa.
Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo:
_mozhga-kuala, utsha-kuala_ j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia
sukunsa mukaan _mozhga-pijos_ (m.-pojat), _utsha-pijos_ j.n.e.
Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua
on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin
itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet
vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä
olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät
missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten
viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä
vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on
ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan
erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa
pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin
käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana.
Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi (_budzim
kuala_) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi (_gurt-kua_),
sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen
syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin
sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla
mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa.
Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden
sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala
saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin
pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla
vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen
ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset
rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.

Kylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten
on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta
joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä
voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon
muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on
sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti
määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut
määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen
viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi
suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee
Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan
rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin
virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala
rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta
rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi,
ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut.
Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti
laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin,
n.s. "kualan perä" (_kua-berka_). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin
piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään
tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov,
että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä,
että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne
kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon
astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene.
Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen
sisälmyksiä, sulkia ja luita.

Mamadyshin piirin Staraja Jumjan _budzim kualan_ rakennus sijaitsee
kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian
asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on
rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla
kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa.
Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa
asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla
on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta,
joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on
miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen.
Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista
toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta.
Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan
valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin
osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään
kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin
saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita
uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä
olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa
(_l'ugez_) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta
valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten
uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit
pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu,
mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen
lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan
ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei
mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää
uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat,
joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei
niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset
niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja
kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.

Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen
alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt
piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä
jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin
läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään
votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä
oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty
uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten
kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua.
Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen
lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija
säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.

Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly (_dzadzi_) tavallisesti
rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta
saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on
ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle
asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää
patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa _vile mit'son pul_
(uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o.
lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.]
Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly.
Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa
se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa
tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin _vile mit'son
sumik_, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen _vile mit'son
tusti_ kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että
uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän
korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin
uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei
ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että
siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että
votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" (_shud
vordis_ eli _vorshud_) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään
muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä
vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen
suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin
ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita,
nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. _Vorshud_-vakkaa ei ole kuka
hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien
(_kuriskis_) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen
perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset
on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät
lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka
on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan
korjaus.

Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja
kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt
menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten
votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta
toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä
vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.

Nykyaikana _vorshud_-vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa
enimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei
naisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat
miespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat,
varsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat _vorshud_-vakoissa nähneensä
monenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja
hopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja,
lampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin
esineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan
esineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen
kunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja
vogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa
viimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun
verran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä,
vaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin
uhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija.
Meidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia
käytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin,
sanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä
jumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä
aikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa
aivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään
puuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin
votjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt
rukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan).
Samantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa
18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien
seurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan
epäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä
näin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia
_vorshud_-vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien
jumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja
metallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen
eräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös
savesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon
kerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin
ihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että
votjakit ottivat sen _vorshud_-vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä.
Lisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti
votjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa.
Viimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli.
Siumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri
eläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät _dendor_.
Vereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän
edellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät
_vorshud_-nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi
Sarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita
naiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla
kualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa
Kuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi
(1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei
kuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita
pienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen
seinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin
varsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä
votjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä,
jolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.

Ylläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä
votjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän
uhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus
n. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää,
etteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia.
Luultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin
puettuja puunukkeja (_mino_) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään
vaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä
nukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä
pyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten
kaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne
oli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia
kun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa
tulessa. Niitä oli suuri paljous myös "kylissä ja asunnoissa".

Kualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun
he ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä
eli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen
(pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi
mainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös
suoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana
käyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa
lienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina
asettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän
aamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset
pajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta,
että nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla "vihreitä oksia".
Vihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin
varhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä
myöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he
asettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.

Vihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian
tärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin
seuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää
ole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä
_vorshud_-vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa -- uhrihyllyllä kyllä
toisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai
suolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole
-- sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen
rukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä,
jotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten
pitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin
nämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan
toisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen
taikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka
juhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin
sovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin
pitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen
kunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. _modorin_, joka
ei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta
pidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä
tapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä
yhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei
itäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti
sellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä
meidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan
saaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan
alta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov
kertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai
kuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten
edellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten
käsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin
oletus, että votjakkien _vorshud_-palvonta uhrihyllylle asetettuine
vihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä
palvoivat puita sellaisinaan.

Että kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan
vakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa
rukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja
alkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin
paikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla,
yleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa
kasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin
muuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana
saata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että
kualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on
pohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin.
Poistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet
pakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen
etelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin,
joutunut oven puolelle.

Olemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa
käytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten
vihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen
aikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä,
n.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov
seuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen
henkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman _vorshudin_ eli
onnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja
kaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin
soittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden
kera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun _vorshud-kualan_
vartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille
saavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu
luokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan
isännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi (_ter-pukis_).
Mieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita
kestittyään alkaa _ter-pukis_ vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun
yhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien
luo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden
palattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia
itselleen _vorshudin_, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa,
käärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: "vähemmän otan,
suuremman jätän". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja
istuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä
hän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja
lähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla _vorshudin_ saattajat soittavat
ja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti
pitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin
sävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille
saapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle,
jota tehdessään isäntä lausuu: "Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne
kunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen
tai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme". Sen
jälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta
palaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön
asti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään
häntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei
enää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo
Vereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän
tienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun
verran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja
perustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän
välttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain
siunauksena _vorshudin_. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen
juhlaisännän _teren_, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen
tahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri,
_Teren_ haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän
vaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin
lähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne
on juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista _teren_ tointa hoitamaan.
Ennen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä
olevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin
emäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja
ohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu
kualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma _tere_, joilla
molemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä.
Tultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle _terelle_,
joka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä _vorshudin_ ja
tämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen
terelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy
_vorshudin_ puoleen seuraavin sanoin: "_oste vorshud_, lähde meidän
kerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o.
taaton suvunalkajat)". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa
_teren_ kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen _vorshudin_
puoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan
leivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika
hartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista
padan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän
lastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.

Edellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä
koskeva tiedonanto, että nim. _vorshudin_ kuljettaja ei saa jalkaansa
laskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan
kulkea maahan pantuja lautoja myöten.

Monet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita
votjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita
tässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee
lisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja.
Uuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan
ja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille
naisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin
piirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä
muistuttava tapa, että nim. _vorshud_ noudetaan kuten morsian
parivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa
naiset ovat puettuina hääpukuun _budzim dis_. Että votjakit itse
pitävät _vorshud_-juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse
juhlan nimitys _mudor-suan_ (mudor-häät).

Gavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa
votjakit näitä "häitä" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että
_vorshudin_ ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin
päättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan
viettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin
nimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita
useimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä
vietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin
uudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee
käytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin
edellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana
lähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä
kulkemiseksi (_perge vetlon_), palatakseen jälleen takaisin
juhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui
kualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana
uhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.

Tärkein toimitus _vorshudin_ saattajaisissa on tuhan tuominen vanhasta
tulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri
tuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin
erityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka.
Vereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään,
paitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan
kannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan
vielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee
Bogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan
pyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija
kuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän
mainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä
pidetään suurena rikoksena: "_vorshudin_ olo tulee raskaaksi." Ilman
syytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa
olla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin.
Padanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen
hädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen
kätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se
voi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle.
Lisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy
kirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin
lähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen:
"siunattu _vorshud_, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina
kuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen
näkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo,
suoraan hyvän pöydän ääreen."

Käsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita
paikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman
käsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus
votjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo
Vereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta
uuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin
tai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan
kodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin
liedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he
perustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta,
asettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät
kodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja
sen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla
kansoilla.

Mudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen,
myöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin
mukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa _korka-suan_
("tupahäät"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy _ter-pukis_.
Siihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee
olettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana.
Kuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan
vaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta
ajoilta.

Venäläisten tavasta, jotka entisaikaan toimittivat kysymyksessäolevan
toimituksen joka kerta kun perustivat uuden kodin, voimme päättää, että
samoin on votjakeillakin aikoinaan ollut asian laita. Nykyään vietetään
_vorshud_-juhlaa tosin ainoastaan silloin, kun kuala pyhitetään
varsinaisesti rukous-kualaksi. Mutta entisinä aikoina näyttää jokainen
kota olleen siinä asuvan perheen pyhäkkö. Siitä todistuksena on niin
hyvin lappalaisten kuin ostjakkien ja vogulien usko, että jokaisen
asuinkodan perukka on kodinhaltiain tyyssija. Tämä käsitys ei
kuitenkaan ole ollut olemassa ainoastaan suomalais-ugrilaisilla, vaan
useilla muillakin Europan ja Aasian, nykyisen ja muinaisen ajan
kansoilla.

Vorshudin saattajaisia votjakit nimittävät muutamin seuduin _mudorin_
ottamiseksi. Kuten on mainittu nimitetään Kasanin läänissä itse
juhlaakin mudor-häiksi. Mitä sana _mudor_ oikeastaan tarkoittaa, siitä
ovat käsitykset hyvin erilaisia. Georgi ynnä muutamat muut mainitsevat
votjakkien sanovan mudoriksi kualassa olevaa uhrihyllyä. Rytshkov
kirjoittaa: "_Modor_ saa osakseen jumalallista kunnioitusta eikä ole
muuta kuin hopeakuusen lehviä; oksat otetaan aina määrätystä puusta,
jota myös sanotaan _modoriksi_." Miheev, joka itse on votjakki, väittää
_mudorin_ olevan uhrivakkasen, jossa asuu _mudor_ eli _vorshud_ niminen
olento. Bogaevskij tietää, että Sarapulin piirin votjakit sanovat
mudoriksi paitsi kualan hyllyä myös hyllyllä olevaa pyhimyksenkuvaa.
Kasanin läänissä nimitetään itse rukous-kualaa erotukseksi tavallisesta
piha-kualasta _mudor-kualaksi_ ja sen vartiaa nimityksellä
_mudor-ut'is_. Sanan alkuperäinen merkitys kuvastunee kuitenkin
parhaiten muutamilla votjakkialueilla säilyneessä tavassa nimittää
yllämainitulla nimellä vanhan rukous-kualan tulisijasta tuotua tuhkaa,
sillä nimi _mudor_ sananmukaisesti käännettynä merkitsee maapohjaa ja
vastaa äänteellisesti suomenkielen "manner" sanaa.

Että _mudor_-häät nimessä saattaa piillä toisenlainen kuin
edelläkerrottu muuttamismeno, viittaa, paitsi sanan merkitystä, eräs
Aminoffin arvokas tiedonanto: "Kun poika eroaa isän kodista ja perustaa
oman talouden, menee hän isän tuvan lattian alle, ottaa sieltä _multaa_
sekä sen jälkeen myös tulta isän kodan liedeltä ja pyytää sitten
kodinhaltian nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen kotiin".
Samanlainen muuttotapa näyttää entisinä aikoina olleen syrjäneillekin
tunnettu. Siihen viittaa seuraava Nalimovin lausunto: "Vielä nykyään
jokainen, joka lähtee kaukaiselle matkalle, ottaa kodin alustasta
kourallisen multaa. Multa pelastaa hänet onnettomuuksista sekä
vapauttaa hänet kotiseudun kaihosta". Nykyisenä aikana, jatkaa
kirjailija, eivät syrjänit osaa selittää, mistä mainittu omituinen tapa
johtuu.

Varhaisempina aikoina lienee uuden perhekunnan perustaja saanut isän
kodista erotessaan myöskin muutamia suvun suojelushenkien kuvia, sillä
luonnonkansat uskovat yleensä, että perheen suojelushenget menevät
samoin kuin muukin omaisuus sukuperintönä vanhemmilta lapsille. Siitä
syystä, etteivät votjakit enää pitkään aikaan ole ainakaan yleisesti
käyttäneet jumalankuvia, ei mitään suoranaisia tietoja asiasta voi olla
olemassa. Ainoastaan muutamat harvat muistot ja tavat voinevat viitata
tuohon etäiseen aikaan. Wichmann kertoo Urzhumin piiristä, että poika
erotessaan isän kodista sai mukanaan muun muassa myös osan uhrivakan
sisältöä. Bogaevskij mainitsee, että uuden kualan uhrivakka on
valmistettava vanhassa paikassa ja asetettava ensin joksikin aikaa
vanhaan kualaan, ennenkuin se siirretään uuteen. Siihen viitannee
myöskin votjakkien edellämainittu tapa lausua _vorshudin_ viedessään:
"pienemmän otan, isomman jätän". Gavrilov mainitsee, että _vorshudin_
saaminen on isän kodista eroavalle pojalle niin tärkeä asia, että jos
isä syystä tai toisesta riitaantuu poikansa kanssa, niin ettei hän anna
tälle _vorshudia_, on viimeksimainitun se ryöstettävä itselleen. Jos
poika silloin isälleen vihastuneena lausuu _vorshudin_ ottaessaan:
"vähemmän jätän, isomman otan" on siitä seurauksena, kuten tietäjät
asian selittävät, että poika sen kautta saa haltuunsa vanhemman
_vorshudin_ ja siten kohoaa uskonnollisessa suhteessa ylemmäksi
isäänsä. Kun joku hänen nuoremmista veljistään sen jälkeen tarvitsee
_vorshudia_, tulee tämän anoa sitä veljeltään eikä isältään.

_Mudor_-häiden jälkeen on kuala pyhäkkö, siinä asuu _vorshud_ ja siitä
päivin aljetaan siinä palvoa. Palvominen ei ole ainoastaan silloisen
sukupolven, vaan myös jälkeentulevien pyhä velvollisuus, sillä
pyhäköksi vihityssä rakennuksessa ei uhraaminen votjakkien käsityksen
mukaan saa milloinkaan keskeytyä. Ken tätä sääntöä ei noudata, häntä
varmasti uhkaa jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kauhulla kertoa,
miten sellaiset henkilöt ovat menettäneet omaisuutensa, tulleet
mielipuoliksi j.n.e. Jos kuala syystä tai toisesta, esim. vartian
vaihtuessa, on muutettava toisesta paikasta toiseen, tapahtuu
se siten, että rakennus puretaan ja seinähirret sijoitetaan
uudelleenrakennettaessa vanhaan asentoon. Tulisijan tuhka ja kivet sekä
_vorshud_-vakka viedään hirsien mukana juhlallisesti uuteen paikkaan.
Pervuhin kertoo Glazovin piirissä olleen tapana isoa kualaa
muutettaessa polttaa vanha, kerätä kaikki hiilet ja tuhka puhtaisiin
astioihin sekä kantaa ne metsään siihen paikkaan, johon uusi pyhäkkö
aiotaan perustaa. Hiilet sijoitetaan reikiin, joita kaivetaan maahan
patsaitten pystyttämistä varten ja tuhka kylvetään permannoksi aiotulle
alalle sen jälkeen, kuin se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Paitsi
vartian vaihtuessa saatetaan kuala toisinaan muuttaa muustakin syystä.
Sama kirjailija mainitsee tapauksen, jolloin härkä teurastettaessa
pääsi karkaamaan isosta kualasta ja uhraajien oli kesken uhritoimitusta
lähdettävä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä eläin vihdoin saatiin
kiinni, katsottiin haltialle niin mieluisaksi, että koko kuala
muutettiin sinne. Samanlaisen tapauksen kertoo Vereshtshagin Sarapulin
piiristä huomauttaen, että härän karkaaminen votjakkien käsityksen
mukaan merkitsee, ettei uhripaikka ole jumalille otollinen. Täten voi
uusi pyhäkkö joskus siirtyä varsin etäälle entisestä paikastaan.

Miheev väittää, että itse rakennuksen kyllä saattaa myydä ja
lahjoittaa, mutta uhrivakkaa ynnä tulisijan kiviä ei saa hävittää,
sillä siinä tapauksessa tulee jokin onnettomuus rangaistukseksi.
Kirjailija kertoo, että kun votjakki syystä tai toisesta on pakotettu
hävittämään kualansa, asettaa hän sen sijalle vähäisen patsaan, jonka
ympärille hän kerää kaikki kualan kivet ja päällimäiseksi asettaa
uhrivakkasen. Esimerkkinä votjakkien taikauskosta hän mainitsee
seuraavan kertomuksen. Eräs ukko hävitti kualansa ja rakensi sen
sijalle aitan, mutta _mudorin_ ja kivet hän jätti aitan alle. Kerran
meni muutamia nuorukaisia aittaan nukkumaan. Yhtäkkiä yöllä he alkoivat
kuulla ähkymistä aitan alta, siellä valitti joku ikäänkuin sairas
ihminen. Seuraavana yönä kuului sama valitus. Vihdoin isäntä meni itse
sinne nukkumaan ja hän äkkäsi, ettei valitus ollut kenenkään muun kuin
_mudorin_. Silloin hän lupasi muuttaa kivet ja vakan uuteen kualaan,
jonka hän myös teki, ja siitä asti oli aitassa aivan rauhallista.

Tämän kirjoittajalla oli eräässä kylässä Mamadyshin piirissä tilaisuus
nähdä hävitetyn rukous-kualan paikalle pystytetty muistomerkki, josta
Miheev kertoo. Kylän asukkaat selittivät, että kualan mudor-tuhka oli
asetettu muistotolppaa varten kaivettuun kuoppaan. Merkki oli pyhäkön
paikalle asetettu osoitukseksi, ettei kukaan siihen rakentaisi
itselleen asuntoa. _Vorshud_-vakkaa ei paikalla näkynyt, sitä vastoin
oli eräässä "vähässä" kualassa kaksi uhrivakkaa, joista toinen, jota
palvoi eri perhekunta, kerrottiin tuodun hävitetystä kualasta täällä
säilytettäväksi, kunnes köyhtyneellä perheellä jälleen olisi tilaisuus
rakentaa itselleen uusi rukous-kuala.

Siihen nähden, että _vorshud_ nimi votjakkien uhrirukouksissa
tavallisesti esiintyy yksikössä, useimmiten yhdistettynä kuala-suvun
nimeen, kuten _mozhga-vorshud, utsha-vorshud_ j.n.e., näyttää siltä
kuin kussakin votjakki-kualassa olisi ainoastaan yksi haltia. Näin ei
kuitenkaan liene vanhaan aikaan ollut asian laita. Palvoessaan
esi-isiään perheen suojelushenkinä on itsestään selvää, että
suomalais-ugrilaisilla oli kodeissaan useampia enemmän tai vähemmän
arvossa pidettyjä haltioita. Jäljet siitä käsityksestä eivät
votjakeiltakaan ole kokonaan hävinneet. Sitä osoittaa jo se seikka,
että _vorshudeja_ ajatellaan voitavan jakaa jälkeläisille. Eräässä
Aminoffin muistiinpanemassa rukouksessa esiintyykin _vorshud_ nimi
monikossa, mikä siis osoittaa, että _vorshudeja_ oli monta, joista
poika sai yhden. Käsitys useammasta _vorshudista_ yhdessä kualassa
ilmaantuu lisäksi seuraavassa Vereshtshaginin kertomuksessa. Eräs
votjakki kääntyi kristinuskoon ja hylkäsi vanhat uhrimenot, mutta itse
kualaa hän ei hävittänyt. Jonkun ajan perästä _vorshudit_ alkoivat
häntä vaivata, sillä kun hän laskeutui levolle, oli ikäänkuin raskas
kivi olisi ollut painamassa hänen rintaansa. Mentyään aittaan nukkumaan
tulivat _vorshudit_ kualasta sinnekin häntä ahdistamaan. Vihdoin mies
päätti ampua ne ja meni eräänä yönä pyssy kädessä niitä vaanimaan.
Puoliyön aikana tuli kualasta kolme henkilöä valkoisissa vaatteissa,
ensimäinen oli parraton nuorukainen, toinen oli myös nuori, mutta jo
partahuuli, kolmantena tuli naishenkilö. Silloin mies laukaisi pyssynsä
ja näky hävisi heti. Sen erän perästä ne eivät näyttäytyneet, vaan
muuttivat toiseen kualaan lähettäen rangaistukseksi mieheen vaikean
taudin, niin ettei tämä enää milloinkaan elämässään ollut iloinen.

Mainittu kertomus, joka osoittaa kuala-henkiä olleen useita yhdessä ja
samassa rakennuksessa, viittaa myös _vorshudien_ inhimilliseen
alkuperään. Ihmisinä kualan-haltiat yleensä ilmaantuvatkin votjakkien
mielikuvituksessa. Joskus tapaa votjakeilla uskon, että _vorshud_
palvomista vaatiessaan ilmestyy nukkuvalle unessa venäläisen
muotoisena. Kuvastuisiko tässä hämärä tietoisuus siitä, että
venäläisten taholta tullut vaikutus olisi koskenut votjakkien
kuala-menoihin? Wichmann kertoo, että Urzhumin piirin votjakit
väittävät saaneensa mainitun haltian venäläisiltä silloin, kun nämä
vielä olivat pakanoita. Kun venäläinen oli päättänyt heittää pakanuuden
sikseen, hän heitti laatikon, jossa _vorshud_ asui, jokeen. Votjakki
näki tämän ja lähti laatikkoa vedestä pyytämään. Hän saikin sen
käsiinsä ja siitä saakka votjakit ovat muka _vorshudia_ palvelleet.

Joskus, vaikka harvoin, _vorshud_ saattaa ilmaantua muussakin kuin
ihmisen, esim. linnun muodossa. Eräässä Glazovin piirin votjakkien
kertomuksessa, jossa puhutaan nykyisen Vjatkan kaupungin paikalla
olleesta rukous-kualasta, mainitaan, että kun venäläiset uutisasukkaat,
karkoitettuaan votjakit heidän silloisilta asuinsijoiltaan, alkoivat
hävittää kualaa, lensi pyhäköstä kyyhkynen, mikä ikäänkuin näkymättömän
voiman vaikutuksesta sai surmansa äsken perustetun kirkon juurella.

Uuden rukous-kualan perustettuaan votjakki siitä huolimatta palvoo
vielä vanhassa, joskus vielä sitäkin aikaisemmassa emäkodin kualassa.
Ensiksimainittu on toiseen verraten "vähä kuala", samoin toinen
kolmanteen verraten, jota vastoin toinen ensimäiseen verraten on
"suur-kuala" ja samoin kolmas toiseen verraten. Votjakkien alkuperäisen
kuala-järjestyksen rikkoutumiseen on kuitenkin vaikuttanut se seikka,
etteivät kaikki votjakit perusta itselleen rukous-kualaa ja että
kyläsuvun vanhimman haaran talossa oleva kuala on muiden rinnalla
päässyt aivan erikoiseen asemaan. Wichmann kertoo, että votjakit
kuala-palveluksen mukaan jakaantuvat kahteen ryhmään, ison kualan
sukuun (_badzim kuala vizi_) ja vähän kualan sukuun (_pit'si kuala
vizi_). Valaistaksemme votjakkien nykyistä kuala-palvelusta ja eri
sukuryhmien suhdetta toisiinsa mainittakoon esimerkkinä, että sama
votjakkiukko, Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa palvoo paitsi vähässä
kualassa (_pokt'si mudor-kuala_), joka sijaitsee hänen pihassaan ja
jonka uhreihin ottaa osaa lukuunottamatta häntä hänen kolmen nuoremman
veljensä perheet, myös samassa kylässä sijaitsevassa suku-kualassa
(_vizi mudor-kuala_), jossa kaikkiaan palvoo 73 perhekuntaa. Muut
kylässä olevat perheet, jotka ovat toista sukuperää, käyvät omalla
tahollaan uhraamassa. Nuo 73 perhettä palvovat sitä paitsi vielä
lähellä sijaitsevassa Staraja-Jumja nimisessä emäkylässä, josta
Oshtorma Jumja ynnä muutamat muut naapurikylät aikoinaan ovat
syntyneet. Staraja Jumjan suur-kualassa (_budzim mudor-kuala_) palvovat
paitsi oman kylän sukua ja Oshtorma Jumjan 73 perhekuntaa lisäksi
kaikki muut naapurikylissä asuvat samansukuiset henkilöt. Viime aikoina
ovat vieraskyläläiset kuitenkin vuosi vuodelta yhä enemmän lakanneet
saapumasta uhriantimineen emäkylän suurkualaan.

Sukusarjojen suhteet eivät kuitenkaan kaikissa votjakkikylissä suinkaan
ole samanlaisia. Toisinaan saattaa vähässäkin kualassa palvoa hyvinkin
useita, jopa kymmeniäkin perheitä. Tämä riippuu siitä, miten uutteria
votjakit ovat perustamaan itselleen uusia uhri-kualoja. Missään
tapauksessa ei sama votjakkiperhe palvo useammassa kuin kolmessa
uhri-kualassa. Pervuhin sanoo niitä Glazovin piirissä nimitetyn
_pokt'si kuala, zek kuala ja budzim kuala_.

Votjakit, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet ja vieläkin usein
siirtyvät kauas kotipaikastaan ja siksi luonnollisesti eivät voi ottaa
osaa kotikylänsä uhreihin, muistelevat kuitenkin omassa kualassaan
kotikylän kualaa. Niinpä esim. Ufan läänin Birskin piirin Mozhgassa
asuva saman-niminen votjakkisuku muistelee sikäläisessä suku-kualassaan
Vjatkan läänin Jelabugan piirissä sijaitsevaa Mozhga nimisen emäkylän
suur-kualaa sentähden, että heidän esi-isänsä sieltä ovat _mudor_
mukanaan tänne muuttaneet. Sitä vastoin ne uutiskylät, jotka myöhemmin
ovat Birskin piirissä olevasta suvun emäkylästä syntyneet, muistelevat
uhrijuhlissaan ainoastaan tämän, mutta eivät enää Jelabugassa olevan
kantakylän suku-kualaa. Huomattava piirre itäisten votjakkien
kuala-palvonnassa on lisäksi se seikka, että n.s. vähäiset
rukous-kualat ovat joutuneet syrjään; sukulaiset toimittavat uhrinsa
vain yhteisessä sukupyhäkössä, joita eri sukujen luvusta riippuen
saattaa yhdessä kylässä olla useampia. _Mudor_-häät tapahtuvat näin
ollen vain siinä tapauksessa, että votjakit siirtyvät vanhasta kylästä
uutisasukkaina uuteen.

Arvoeroitus, joka on olemassa "suuren" ja "vähän" rukous-kualan
välillä, ilmaantuu myös niissä palvovien uhripappien välillä. Kylissä,
joissa on ainoastaan yksi suku-kuala, on sen vartia, jota nimitetään
kyläpapiksi (_gurt pop_), päässyt muita huomattavampaan asemaan. Samoin
kuin perhe-kualan vartian menee tämänkin virka tavallisesti
sukuperintönä isältä pojalle. Niin kertoo jo Rytshkov, että ainoastaan
määrätty henkilö saa vaihtaa uhrihyllyllä olevat lehvät, ja kun tämä
kuolee, astuu hänen sijalleen hänen poikansa tai, jollei sellaista satu
olemaan, joku muu läheinen sukulainen. Muutamissa seuduissa on tullut
tavaksi, että entisen uhripapin kuoltua joku muu sukupiiristä vaalin
kautta määrätään suur-kualan vartiaksi. Pervuhin lausuu Glazovin
votjakeista, että suku valitsee uhripapin (_zek pop_) keskuudestaan.
Jelabugan piirissä määrää tietäjä (_tuno_) uhripapin eliniäksi.
Sarapulin piirissä uhripapit palvovat eri lailla, lyhyemmän tai
pitemmän ajan. Vasiljevillä on tieto, että _tuno_ (tietäjä) aina määrää
suur-kualan vartian ja että uhripappi asetetaan virkaansa tavallisesti
12 vuoden ajaksi, mitä aikaa kuitenkin tarpeen tullen voidaan lyhentää.

Perhekunnan kualassa, jossa perheenpää palvoo uhripappina, ovat tämän
avustajina uhritoimituksissa ne henkilöt, jotka hän kulloinkin sitä
tarkoitusta varten kutsuu. Suur-kualassa sitä vastoin ovat uhripapin
apulaisetkin useimmiten vakituiset. Samoin kuin itse uhripappi valitaan
heidätkin vartavasten heidän pyhään virkaansa. Jelabuzhskij kertoo
samannimistä piiriä koskevassa kuvauksessaan, että _tuno_ valitsee
kuala-papin apulaiseksi kaksi henkeä nim. "kainalosta pitäjän" (_kunul
kutia_) sekä "kuppien ja lusikkain pesijän" (_tusti-duri-miskis_).
Sarapulin piirissä on kaksi kualapappia: _utis_ ja tämän apulainen
_tere_. Sitä paitsi on kaikilla votjakkialueilla veriuhreissa
teurastajia (_part't'shas_). Joskus on vielä n.s. _tilas_ (savustaja),
joka aina, ennenkuin kualan-vartia palvoo, kolme kertaa savustaa
uhriantimet tulessa.

Pervuhin kertoo, että suur-kualan vartia eroaa muista kualan-vartioista
siinäkin suhteessa, että hänellä on pyhän toimituksen aikana erityinen
virkapuku. Pietari Myshkinin sanojen mukaan oli uhripapin vaatetuksena
paitsi tavallista votjakki-kauhtanaa vielä hihaton palttinatakki. Erään
votjakkiukon sanoista päättäen oli suur-kualan vartia votjakkipuvun
lisäksi puettu pitkään sinipunertavaan, leveähihaiseen mekkoon, joka
muistutti venäläisen diakonin pukua. Päässä oli sukan tapaan kudottu
kyynärän pituinen päähine, jonka huipussa oli korealankainen tupsu.
Päähän pantaessa käännettiin hiipan alareuna ylöspäin niin, että lakin
pituus sen kautta jonkun verran väheni. Yleisimmän tavan mukaan ovat
uhripapit samoin kuin itse juhlayleisö uhritilaisuudessa puettuina
votjakkien kansalliseen, valkoiseen juhlapukuun. Uhripapin päähineestä
emme voi mitään varmaa lausua. Sen ainoastaan tiedämme, että
suur-kualan uhripapit, niin hyvin _utis_ kuin _tere_, usein seisovat
lakki päässä pyhän toimituksen aikana.

Ennenkuin ryhdymme kuvailemaan kualan palvontamenoja, on vielä
mainittava eräs kuala-laji, n.s. _ser-kuala_ ("takainen kuala"), jota
myöskin aikoinaan on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen. Miten
laajalla alueella tämä kualalaji on ollut tunnettu, on vaikeata
päättää, syystä ettei siitä mainita sanaakaan votjakkien palvontaa
koskevassa kirjallisuudessa. Nykyään on _ser-kuala_ uhripyhäkön
nimityksenä tietääkseni säilynyt ainoastaan Kasanin läänin Mamadyshin
piirissä. Mutta täälläkin ovat itse rakennukset jo perin harvinaisia.
Niin esim. Oshtorma Jumjassa on pellon perällä vanhan männyn juurella
uhripaikka, jota kutsutaan _ser-kuala inti_ (ser-kualan paikka), mutta
itse kualaa ei ole olemassa. Että se on täältä hävinnyt jo aikoja
sitten, todistaa parhaiten se seikka, ettei kukaan vanhimmistakaan
kyläläisistä muista sellaista nähneensä. Samaten on useiden muiden
kylien laita, joissa _ser-kualan_ muisto on säilynyt. Matkoillani
Kasanin läänissä satuin sellaisen näkemään ainoastaan Staraja-Jumjassa.
_Ser-kuala_ täälläkin jo alkanut autioitua, sen katto on sortunut ja
osaksi sen seinähirretkin ovat mädänneet.

Mikä merkitys _ser-kuala_-palvonnalla alkujaan on ollut votjakkien
uskonnollisissa menoissa, ei nykyään tietojen niukkuuden takia ole
mahdollista ratkaista. Vanhukset kertovat, että _ser-kualassa_ entiseen
aikaan uhrattiin vain sairauden sattuessa. Siellä ei milloinkaan käyty
määräaikoina eikä väkijoukoin palvomassa, eivätkä naiset ottaneet
uhritoimitukseen osaa. Lisäksi kerrotaan, ettei _ser-kuala_ koskaan
sijainnut itse kylässä, vaan aina jonkun matkan päässä siitä.

Yleisiä määräaikaisia kualajuhlia, jolloin ei palvota ainoastaan
perhe-, vaan myös sukukualassa, viettävät votjakit eri alueilla jonkun
verran eri aikoina. Gavrilov mainitsee Kasanin läänissä vietettävän
kuala-juhlaa kolme kertaa vuodessa, pääsiäisenä sekä kesäisen
(21/7 v.l.) ja syksyisen (4/11 v.l.) kasanilaisen jumalanäidin päivänä.
Jelabugan piirissä kertoo Potanin kylän asukkaiden menevän isoon
kualaan rukoilemaan talvisena Nikolain päivänä (6/12 v.l.),
laskiaisena, toisena pääsiäispäivänä ja kasanilaisen jumalanäidin
päivänä. Erään toisen samaa votjakkialuetta koskevan tiedon mukaan
vietetään joulukuussa _sizil-juon_ ("syys-juomingit"), laskiaisena
_vei-juon_ ("voi-juomingit"), pääsiäisenä _akashka-juon_
("akashka-juommgit") sekä kesällä Pietarin päivän tiennoissa (12/7
v.l.) _guzhem-juon_ ("kesä-juomingit"). Sarapulin piirissä kertoo Buch
juhlittavan kylä-kualassa jouluaattona _tol-juon_ ("talvijuomingit"),
laskiaisena _vei-dir_ ("voi-aika"), palmusunnuntaina _budzim nunal
juon_ ("suuren päivän juomingit"), Pietarin päivänä _kuar-su_
("lehti-olut") sekä syksyllä| Katrinan päivänä (24/11 v.l.). Haruzin
mainitsee juhlapäivinä paitsi laskiaista ja Pietarin päivää pokrovan
(1/10 v.l.) ja Mikkelin (8/11 v.l.). Vereshtshagin, joka myös kuvailee
Sarapulin votjakkien palvontaa, kertoo kuala-juhlia vietettävän
kevättouon jälkeen _tulis kuala piron_ ("keväinen, kualaan meno") eli
_tulis-sur_ ("kevät-olut") nimistä kualajuhlaa sekä sitä paitsi
Pietarin päivänä eli elonajan alkaessa. Glazovin piirissä ovat yleiset
määräaikaiset sukukuala-uhrit _akajashka_-juhlana ennen kevätkylvöä,
Pietarin päivänä _zek gerber_ sekä syksyllä talvikylmien alkaessa
_kuala piron_. Permin läänin Osan piirissä vietetään kuala-juhlaa
keväällä pääsiäisenä, kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä lokakuussa
ulkotöiden päätyttyä. Samoihin aikoihin toimittavat Ufan läänin
votjakit kuala-uhreja.

Useimmilla votjakkialueilla ovat siis kuala-päivät liittyneet
kristillisen kirkon viettämiin juhliin, mikä on silmäänpistävää
varsinkin niillä seuduin, missä kristinusko jo suuremmassa määrässä on
saavuttanut jalansijaa. Varhempina aikoina ei asianlaita ole voinut
olla niin, sillä määräaikaisetkaan juhlat eivät ole silloin vielä
voineet olla määrättyihin päiviin sidottuja. Varmaankin niitä on
vietetty vain vuodenaikojen mukaan. Yllämerkittyjä juhla-aikoja
tarkastaessa huomaa yleisimpiä kaikilla votjakkialueilla olevan kolme,
nim. kevään, kesän ja syksyn aika. Talvenaikuiset uhrijuhlat ovat
votjakeilla yleensä harvinaisia. Mainitut viettoajat polveutuvat,
niiden laajasta käyttöalueesta päättäen, jo verrattain varhaiselta
ajalta. Ne eroavat myöskin siinä suhteessa enemmän tai vähemmän
satunnaisista kuala-juhlista, että niinä päivinä uhrivakan alla olevia
oksia aina ehdottomasti on vaihdettava. Pääsiäisenä käytetään siinä
kuusen, samoin myös syksyllä, kesällä sitä vastoin koivun lehviä.
Olisiko vielä ennen näitäkin viettoaikoja olemassa toisia, joilla
viimeksimainittuihin verraten olisi muinaisempi leima? Aminoff
mainitsee ainoastaan kaksi kualajuhlaa nim. _tulis-sur_ ("kevät-olut")
ja _sizil-sur_ ("syys-olut") ja Wichmann kertoo perheuhreja
toimitettavan Urzhumin piirissä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa,
nim. kevätkesällä ja syksyllä syystöiden loputtua, sekä lausuu lisäksi,
että samaan aikaan uhrataan myös kylä- eli suku-kualassa. Niinikään
muutamin paikoin Birskin piirikunnassa tapahtuu määräaikainen
kuala-palvonta ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, nim. keväällä, kun
koivunlehvät ovat puhjenneet, ja syksyllä sen jälkeen, kuin ne ovat
varisseet maahan. Keväällä siroitetaan kualan nurkkahyllylle
koivunlehviä; syksyllä ne vaihdetaan kuusenoksiin.

Määräaikaisina kuala-juhlina votjakit palvovat sekä perhekunnittain
vähässä kualassa, että yhteisesti kylän suku-kualassa; joskus
lähetetään sitä paitsi edustajia vielä emäkylänkin sukupyhäkköön.
Palvontamenot niin hyvin eriarvoisissa kualoissa kuin myös eri
votjakkialueilla muistuttavat, vähäpätöisiä poikkeuksia
lukuunottamatta, suuresti toisiaan. Sitä vastoin eri arvoisten
rukous-kualain palvonta-aika ja järjestys jonkun verran vaihtelevat.
Kasanin läänissä palvotaan Gavrilovin mukaan ensiksi koti- ja sen
jälkeen suku-kualassa. Samoin on laita Sarapulin piirissä. Buch kertoo,
että esim. joulunaattona palvotaan ensiksi illalla perhe-kualassa ja
sen jälkeen myöhään yöllä kylä-kualassa. Palmusunnuntaina toimitetaan
palvonta aamupäivällä ensiksi koti- ja sitten suku-kualassa. Syksyllä
palvotaan juhlapäivän aattona vähässä ja juhlapäivän aamuna
suur-kualassa. Samoin kertoo Bogaevskij, että perheenpää kerää
juhlapäivän iltana perhekuntansa koti-kualaan, josta toimituksen
päätyttyä vielä yksi perheen jäsenistä menee suku-kualaan rukoilemaan.
Samasta piiristä on Vasiljevilla samanlainen tieto.

Muutamilla votjakkialueilla on järjestys päinvastainen. Georgi lausuu
puhuessaan pääsiäisjuhlan kuala-palvonnasta, että jokainen talonisäntä
kertaa suku-kualan menot omassa kualassaan toimien siellä itse
uhripappina. Pervuhin kertoo, että votjakit Glazovin piirissä ensiksi
menevät _zek-kualaan_ palvomaan, sen jälkeen siirtyvät jatkamaan juhlaa
koti-kualassa. Mitä itse kuala-palvonnan niin hyvin määräaikaisen kuin
satunnaisen lähempään viettoaikaan tulee, näyttää sekin eri seuduissa
jonkun verran vaihtelevan. Sarapulin piirissä vietetään kuala-juhlaa
enimmäkseen myöhään illalla. Jelabugan piiriä koskevat lähdekirjat
kertovat sitä täällä vietettävän puolipäivän jälkeen, joskus
iltamyöhällä. Useissa seuduin kuala-uhri toimitetaan myös aamupäivällä.
Suurimpina juhlina, kuten pääsiäisenä, palvotaan suur-kualassa joskus
kolmekin päivää.

Vanhin kuala-palvontaa koskeva uhrikuvaus on Rytshkovin Ufan läänin
alueelta. Kirjailija kertoo siinä, että votjakit oksien ääressä, jotka
heillä ovat kotijumalan kuvana, teurastavat uhriksi nuoren vasikan,
jonka korvat he asettavat sille hyllylle, missä kuusen oksat ovat.
Uhrieläimen he teurastavat itse pyhäkön keskessä.

Samanaikainen on Georgin esitys, missä edellistä seikkaperäisemmin
kuvataan pääsiäisjuhlan aikana tapahtuvaa palvontaa. Kirjailija
mainitsee, että molemmat sukupuolet ottavat siihen osaa, kun he sitä
ennen ovat saunassa kylpemällä puhdistautuneet. Kukin tuo tullessaan
kualan-vartialle, mitä uhria varten on tarpeen. Kun liha on kiehunut,
asettaa uhripappi palan kaikista ruuista ja myös vähäisen juomaa
pöydälle, joka kualassa on vastapäätä ovea. Pöydän yläpuolella olevalle
hyllylle ladotaan kuusen oksia sekä ennenmainittuja suoruohoja. Siihen
asettaa uhripappi sitä paitsi ikäänkuin alttarille lautasessa muutamia
uhripaloja. Nämä ynnä juoma-astian uhripappi ottaa hetken päästä
käteensä, pitää niitä kohti ovea sekä samalla kohti harrasta
juhlayleisöä huomauttaen, mikä uhrijuhla nyt on kysymyksessä sekä
pyytäen _vorshudilta_ onnea, terveyttä, lapsia, karjaa, leipää, hunajaa
y.m.

Jonkun verran nuorempi, mutta paljoa täydellisempi on erään Vjatkan
piispan hiippakuntakertomuksessa (1838) oleva uhrikuvaus, joka koskee
Multanin alueen votjakkeja. Siinä kerrotaan, että juhlavieraat tuovat
mukanaan _vorshud-kualaan_ kakkuja, keitettyjä munia sekä juomaa,
kumyshkaa ja olutta. Saatettuaan uhriteuraan keskelle kualaa,
jumalankuvan ("idol") eteen, asettavat he sen ääreen myös kakkuja ja
niiden päälle munia. Jos kakkuja on tuotu paljon, valikoivat
toimitusmiehet niistä kolme kokonaista, mutta muista leikkaavat
ainoastaan vähäisiä osia ja asettavat munien kera ehyitten leipäin
päälle. Samalla lukee joku votjakeista teuraan vieressä pakanallisia
rukouksia, toinen valaa sinä aikana uhrieläintä vedellä. Kun toimitus
on päättynyt, ryhdytään teurastukseen, veri vuodatetaan kuppiin tai
kaukaloon, nahka nyljetään, sisälmykset puhdistetaan ja ravinnoksi
kelpaamattomat osat haudataan kuoppaan. Sen jälkeen uhrintoimittajat
paloittavat teuraan jäseniä myöten leikaten jokaisesta jäsenestä,
päästä, rinnasta, jaloista y.m. palasen. Liha keitetään kattiloissa,
johon kaadetaan myös uhriteuraan veri. Kun liha on kiehunut kypsäksi,
alkavat votjakit juoda kumyshkaa ja olutta, kestiten niillä toinen
toistaan sekä maistella uhriruokia. Samalla he pudottavat tuleen
kolmesti leipää ja lihaa, kolmesti vuodattavat siihen myös olutta ja
kumyshkaa kustakin astiasta. Tuleen kerätään lisäksi kaikki uhriteuraan
luut, ainoastaan ne, jotka eivät siinä pala, haudataan kuoppaan.
Rukous, joka uhritoimituksen aikana luetaan, sisältää pyyntöjä,
sellaisia kuin että jumala varjelisi perhettä, kartuttaisi karjaa ja
edistäisi viljan kasvua.

Nykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee
Jelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset
uhripapille (_vesas_), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen,
joskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää,
naudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa
kualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä
vihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat
ottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä
palan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja
lukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa
päättyy anomus "amin" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat
kumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja
leipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on
vihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen
kumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain
oluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja
vihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin
lopettaen rukouksensa sanomalla: "Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt,
_vorshud_!" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa
oleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia.
Uhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja (_ves-gur_).
Esimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:

    "Me rukoilemme, jotta suuri _invu_
    ottaisi vastaan rukouksemme."

Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten
ollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on
sallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven
ulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla
votjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet
alkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita
Glazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on
huomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on
nim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa
uhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on
pitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä _tere_ ja
hänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä.
Terellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu
juhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle,
naiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa
_vorshud_-hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen
naispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan
päällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt;
alimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.

Kesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita
juhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä
koivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin
siroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita
koivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja
penkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa
kädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä
"lehtimajan" juhlaa nimityksellä _kuar-sur_ ("lehti-olut"). Nykyään
sitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan
se varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla
votjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen
"lehti-juhlaa" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan
kualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä
siroittanut kualan uhrihyllylle.

Vanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä
teurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä,
lehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön
tulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet
sijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit
useimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden
kunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös
metsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen
_mudor_-juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan
(kutscha), joka asetettiin _mudor_-hyllylle "korkeaksi uhriksi".
Menojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena
tuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen
edistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy,
uhrataan metso _vorshudille_, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta
silmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista.
Vasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten
onnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko
joukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä,
villihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että
edellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä
etupäässä tietäjän (_tuno_) määräyksestä.

Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi.
Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä,
mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa
ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit
uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan
muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin
kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim.
Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata _vorshudille_ hanhi tai
sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää
_vorshud_-juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin
piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa
_kuamin ar vesaskon_ ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa,
jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari.
Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.

Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa
uhriantimista (_vile mit'som_) ja osa polttaa tulessa (_tilaskon_).
Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle,
joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan
varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo
kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan
perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden
uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja
Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen
talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo
ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää.
Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit _vorshud_-hyllylle toisinaan
myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän
lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden
tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa.
Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet
kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä
olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen
pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun
sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle _vile mit'som_-lihana
siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä
kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan
kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi,
jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei
yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.

Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on
heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen
uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko
näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff
olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen
heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina
käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä
saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten
uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä,
ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin
tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut
yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla
votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat
uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla
tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa
hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan
uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät
käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse
kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden
kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten
kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä _kua-berkalla_
varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon
höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata
uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.

Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien
kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä
aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla
niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen
maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut
kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita
niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan
olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia
ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat
olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina
aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä
varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.

Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan
pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien
veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset
rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin
kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia,
alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa
ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja
hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko
peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi
tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut,
ilvekset, oravat -- kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja
poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne
kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin
hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa.
Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki
tulessa. -- -- Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei
hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa
luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään
epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa,
tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".

Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä
runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät _l'uqez_. Niiden
säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka;
juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti
toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin
uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun,
jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään.
Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä
yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin
nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan
pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat
tarve-esineet ynnä uhriteuraat.

Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit
viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on
olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain
määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa.
Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit
ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä (_tuno_) on ilmoittanut
taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista (_budzim kuala miz_).
Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus
vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin
votjakkien uhraavan _budzim kualassa_ silmätaudin vuoksi metson tai
teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he
uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia.
Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun
neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana,
että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse
uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin
nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja
keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee _ut'is_ huomauttaen
_vorshudille_, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt
vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille.
Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin
uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin
jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on
hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän
(_tuno_) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan
(_tsuzh-murt kuala_) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä
on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen
elämässään kuala-uhri, joista kaksi _budzim kualassa_. Uhriteurasta
tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen
sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.

Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev
tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti
syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas.
Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.

Paljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan
perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan
myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat
vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein
muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja
laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja,
mainitsee heidän palvovan _vorshudia_ perhe-kualassa n. 60 kertaa
vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena,
kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä.
Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti.
Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja,
vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä
useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile
perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet
kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin
pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita
kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita,
muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei
näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset"
rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla,
jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty.
Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen
ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit
ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät
nimellä _aibat-inti_ tai _taza-inti_ ("terve" tai "puhdas paikka").]
Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena
juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille
levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin
vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta,
jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.

Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia
votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän
määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien
merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla
votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa
heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin
mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta.
Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno
(_geri-potton_)-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla,
ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo
lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan;
luut poltetaan metsässä.

Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita
toimitetaan tietäjän (_tuno_) määräyksestä taudin tai jonkun muun
onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen
rukous-kualan haltioista, nimitetään _pokt'si kuala miz_. Sitäkään ei
voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia
sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille.
Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan
ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus
(_siziskon_). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten,
että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen
vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen
valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se
varojen puutteessa vielä uudistetaan (_vil'diskon_) ennenkuin
varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa
unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.

Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten
kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin
seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo
melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein
vieläkin salaa sairauden sattuessa.

Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean
synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä
tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös
_vorshudeja_ niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia,
rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa
uhreja niille.

Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja
kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon
asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä,
vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo
Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin,
kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja
olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan,
metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat
saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat
kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista
riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä
tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset
votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja
runsaampia uhreja.

Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä
_vil'-ves_ ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä
saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta
varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä
kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän
asettaa vaimon _sulik_ nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut
uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta.
Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi
kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan
määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään.
Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s.
_li-kujan-inti_ ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa
Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee
ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin
piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen
menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".

Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy
_vorshud_- ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa
esi-isienpalvontaa _vorshudin_ läheinen suhde kualassa palvovaan
sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava
on myös, että votjakit kääntyvät _vorshudin_ ja vainajain puoleen aivan
samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin
suvun _vorshud_ ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena
ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa
vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista.
Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä
palvoivat kualassa _vorshudin_ ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin
kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian
peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka
veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan
lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin
ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä,
jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä
varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, _Inmar, kildisin ja
kuaz, sekä vorshud udja_, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja
lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!"
Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin
vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat
koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät
tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.

Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien
nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme,
että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei
ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit
nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin
suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia,
varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa
selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren"
kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten
kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä
toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten
muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty
suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon
sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston
sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta
esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle.
Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne
meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.

Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin _vorshud_
("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy
yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle.
Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut
tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan
kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on
verrattain kaukana, todistaa _vorshud_-palvonnan yleisyys kaikilla
votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain
uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää
aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.

Viime aikoina on itse taivaanjumala _Inmar_ tullut kuala-palvonnan
esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin
votjakkien rukouksissa _vorshud_ nimen rinnalla. Kolmas
kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen _invu_,
jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä.
Rukouksista, jotka alkavat sanoilla "_inevue, vorshude_", näkyy, että
_invu_ on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen
nähden, että _invu_ nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa
Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty
Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa
osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan
ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa,
että _invu_ nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se,
ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan
käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä
ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe,
mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan
sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet
sellaiset kuin _vorshudinvu_ ("onnensuojelija-invu") tai _budzim-kuala
invu_ ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän
tai vähemmän paikallinen merkitys.



Lud-palvonta.


Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä
myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan
eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta
erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia
yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin
aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että
niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat
toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua
luidenheittopaikkaakin (_li-kujan-inti_).

Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan
erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä
varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit
tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa
palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä
niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä,
jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa
emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa.
Edellisiä votjakit nimittävät _lud_, jälkimäisiä _budzim kuriskon-inti_
("suuri palvontapaikka").

Sana _lud_ merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai
metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan
olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina
kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller,
joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen
enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan
läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he
vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa,
varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita
hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit
nimittävät niitä _lud_ nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten
Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla,
usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät
itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet
käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä
ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten
kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita
uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon
taivaltajaa.

Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli
uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla.
Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti
sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä
metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin
olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin
kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman
Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri,
sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa.
Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli
kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli
puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi
ja lehmus.

Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa
kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä
suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä
muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa
havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on
mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä
sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai
koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja
lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa
kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja
arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu
vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että
havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia
puita.

Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on
aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta
pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen
määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi,
ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei
saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen
on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa
metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat;
puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo
ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi
pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti
rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita
varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija,
joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti
hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne
päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee
myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut
halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi
kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli
tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja
hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi.
Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä,
joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli,
vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin.
Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka
taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin
yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun,
syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan.
Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se
on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus
jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen
puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan.
Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden
voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi
huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä
ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on
kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan
piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen.
Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa.
Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten.
Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten.
Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen
sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei
saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi.
Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei
ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä.
Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria,
tuli hänen jäädä esiaitaukseen.

Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen
lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi.
Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan
uhripapit astua.

Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa
erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä
kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta
huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä.
Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä
pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.

Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut
mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi
voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa
jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean
pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina.
Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun
juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä
kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman
uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon
keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin
voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin
sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun
siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli
ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin
rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo
kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä
tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja
tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan
siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen
palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan
yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa
todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se
tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä
palvontapuiden ympärille.

Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi
ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat
_lud-kualaksi_. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller
nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien
keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa
laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat
sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä
asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää
Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä
(keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös
Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen
muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen
kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän
kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen
pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m.
uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli
lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan
sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa
ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen
tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee
Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee
aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää
kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on
lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa
valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton
maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin
kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole
mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa
lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä
alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut
tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain,
pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut,
joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että
votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.

Nykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet
harvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen,
ei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin
väitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin
koti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös
ludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut
metsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.

Mainitsimme jo alussa, että votjakit palvovat ludissa suvuttain. Samoin
kuin rukous-kualan menee ludinkin palvontavelvollisuus sukuperintönä
isältä lapsille. Toisen suvun jäsenet eivät milloinkaan tule palvomaan
toisen suvun lehtoon. Lud saattaa kuulua yhdelle tai useammalle
perheelle, koko kylän muodostavalle suvulle, joskus parille tai
useammalle kylälle yhteisestikin. Jos kylässä on useampia lud-sukuja,
on sen läheisyydessä yhtä monta ludia. Gavrilov mainitsee eräässä
Mamadyshin piirin kylässä olleen neljä ludia. [Näyttää kuitenkin siltä,
kuin yksi kertojan mainitsemista ludeista olisi n.s. vozho-inty, josta
myöhemmin tulee puhe.] Samoin kertoo Wichmann olleen laidan Malmyzhin
Kushketissa. Pienissä votjakkikylissä niitä tavallisesti on ainoastaan
yksi tai pari. Wichmann kertoo myös olevan kyliä, joissa ei ole ludia
ollenkaan. Tämä saattaa toisinaan johtua siitä, että kylän asukkaat
palvovat jossakin naapurikylän ludissa, sillä uutiskyläläiset eivät
aina heti perusta itselleen uutta uhrilehtoa, vaan käyvät yhä edelleen
palvomassa vanhan emäkylän ludissa. Niin lausuu Bogaevskij Sarapulin
piirin votjakeista, että eri kyläkunnat palvovat yhdessä ja samassa
ludissa siinä tapauksessa, etteivät votjakit eri seutuihin siirtyessään
perusta itselleen uusia uhrilehtoja. Tämä on tullut tavaksi varsinkin
metsättömillä seuduilla, missä jo alkaa käydä vaikeaksi uuden
uhrilehdon perustaminen. Ettei kylän lud aina ole sen rajojen
sisäpuolella, saattaa lisäksi johtua siitä, että uhrilehto, joka
monesti on hyvin vanha, on ollut olemassa ennen nykyisiä kylänrajoja.

Jos kylässä on useampia ludeja, pidetään muutamilla votjakkialueilla,
kuten Kasanin läänissä, vanhinta niistä suurimmassa arvossa ja
erotukseksi muista sitä nimitetään nimellä _budzim-lud_ ("suuri lud").
Siinä palvovien lukumäärä on tavallisesti paljoa suurempi kuin muiden
kylässä olevien ludien ja siinä on votjakkien vanhan tavan mukaan myös
ollut kuala-rakennus, jota vähempiin uhrilehtoihin ei aina ole ollut
tapana rakentaa. Paitsi arvon perustuksella nimittävät votjakit ludia
myös sen paikan tai iän mukaan. Mamadyshin piirin Srednij Kumor
nimisessä kylässä on kaksi ludia, joista toista kutsutaan _vuzh lud_
("vanha lud"), toista _vil' lud_ ("uusi lud"). Useimmiten lud kuitenkin
saa nimen vartiastaan tai perustajastaan.

Itäisten votjakkien uutiskylissä on tavallisesti yhtä monta ludia kuin
kuala-sukua. Niin on esim. Birskin piirin Staraja Kyrgassa neljä
suku-kualaa ja neljä ludia, joista viimeksimainittujakin kyläläiset
kuten suku-kualojaan nimittävät niissä palvovien sukujen nimillä:
_mozhga-lud, sat'sa-lud_ j.n.e. Joskus on uutiskylässä, jos sinne
muuttaneet suvut ovat hyvin pieniä, vaikkakin niillä kullakin on oma
suku-kualansa, ainoastaan yksi yhteinen lud. Tässä tapauksessa ovat
myöhemmin saapuneet siirtolaiset suostuneet palvomaan ensiksi tulleen
suvun perustamassa lehdossa. Niin on esim. Birskin piirin Kaimashebash
nimisessä kylässä kolme suur-kualaa, mutta vain yksi ainoa lud, jossa
kaikki kolme kuala-sukua palvovat. Kuitenkin kukin suku palvoo
erikseen, ja noudattaa palvoessaan omia tapojaan.

Useat piirteet kuala- ja lud-palvonnassa muistuttavat siis toinen
toistaan. Olemme maininneet, että itäisten votjakkien keskuudessa
kuala- ja lud-suvutkin usein ovat samoja. Kutsutaanpa ludia usein vielä
kuala-suvun nimitykselläkin. Tämä on kuitenkin vain satunnaista. Niillä
votjakkialueilla, missä vanha asutus ja olot ovat vakiintuneet, eivät
ne perheet, jotka palvovat yhdessä ja samassa rukous-kualassa, silti
aina palvo yhdessä ja samassa ludissa. Niin esim. Mamadyshin piirin
Srednij Kumor nimisessä kylässä on yksi _budzim-kuala_, mutta ludeja,
kuten jo ennen on mainittu, on kaksi. Joskus saattavat saman
suur-kualan palvojat jakaantua vielä useampaan Zud-sukuun. Toisinaan on
asianlaita päinvastoin. Esimerkkejä siitä luettelee Bogaevskij
Sarapulin piiristä mainiten, että Juska nimisessä kylässä on kaksi
ludia, joista toisessa palvoo kolme kuala-sukua, toisessa yksi.
Purgassa on myös kaksi ludia; toisessa uhraa kaksi, toisessa yksi
kuala-suku.

Kuala-palvontaa muistuttaa lud-palvonta siinäkin suhteessa, että
viimeksimainitunkin pyhäkön vartian virka, jonka yleinen nimitys on
_lud-ut'is_ ("ludin-vartia"), menee sukuperintönä isältä pojalle. Tämä
tapa on yhtä yleinen kaikilla votjakkialueilla. Ostrovskij kertoo
Kasanin läänistä, että kullakin metsiköllä (keremet) on oma vartiansa,
joka yksin toimittaa uhritoimitukset ja jonka virka menee suoraan
suvussa perintönä. Wichmann sanoo Urzhumin piirissä olleen tapana, että
kun ludin-vartia vanhenee, antaa hän ludin hoidon lempipojalleen
taikka, jollei semmoista ole, jollekin toiselle suositulleen, joka
tietysti myös kuuluu ludin palvojiin. Behterev kirjoittaa, että pyhä
virka menee perintönä, mutta silloin kun ludin-vartialla ei ole
perillistä, tulee uhripapiksi joku sukulaisista, jonka yleinen
sukukokous päättää. Näin on asianlaita itäistenkin votjakkien
keskuudessa. Sarapulin piiristä on Bogaevskijlla mielenkiintoinen
tieto, hän sanoo näet, että samoin kuin _tuno_ (tietäjä) tainnoksiin
asti tanssittuaan määrää kuala-papit, samoin lud-papitkin määrätään.
Myös Vasiljev kertoo tapauksen, jolloin ludin-vartia halutessaan erota
virastaan kääntyy tietäjän (_tuno_) puoleen, joka loitsimalla antaa
hänelle vastauksen.

Viimeksimainittu kertoo lisäksi, että lud-uhreihin Sarapulin piirissä
ottaa virkailijoina osaa kolme toimitusmiestä nim. _ludut'is, tere ja
part't'shas. Lud-ut'is_ on ylipappi ja päähenkilö. Hänen virkansa on
panna kuntoon kaikki, mitä uhrissa tarvitaan. Hän vuodattaa kumyshkan
ja oluen uhrikuppeihin, samoin liemen ja lihan, tarjoaa ne terelle sekä
rukoilee. _Tere_ on ut'isin apulainen, hänen päätehtävänsä on olla
uhri-isäntänä. _Part't'shas_ teurastaa ja nylkee uhrieläimet ja
muullakin tavalla palvelee ut'ista. Kaikki kolme yhdessä puhdistavat
uhrilihat, keittävät ne ynnä rukoilevat. Eteläisillä votjakkialueilla
ei ole erityistä _tereä_ olemassa, sitä vastoin on siellä ludin-vartian
apulaisina pari, joskus useampiakin _part't'shasia_.

Mitään erityistä virkapukua ei _lud-ut'isilla_ ole. Kuitenkin häneltä
vaaditaan, että hänen pukunsa uhritilaisuudessa on siisti ja puhdas.
Vereshtshagin sanoo, että keremetin uhripappien tulee välttämättömästi
olla puettuina valkoiseen mekkoon, päässä pitää olla valkoinen lakki ja
jaloissa puhtaat hattarat ynnä uudet niinivirsut. Puhtautta vaaditaan
myös ludissa palvovalta yleisöltä. Saunassa kylpemättä ei uhrilehtoon
ole kenenkään lupa astua. Sitä, joka rikkoo tätä sääntöä vastaan,
lud-haltia rankaisee lähettämällä tauteja tai muuta onnettomuutta.

Ludin votjakit perustavat itselleen useista eri syistä. Wichmann sanoo,
että lud-henkeä ruvetaan palvelemaan siinä tarkoituksessa, että
vapauduttaisiin jostakin kovasta taudista. Mamadyshin piirissä
kerrottiin, että eräs paikkakunnan uhrilehdoista oli perustettu siitä
syystä, että lud-haltia oli näyttäytynyt unessa, vaatinut lehdon
perustamista sekä samalla osoittanut, minne se oli laadittava. Aamulla
herättyään unennäkijä meni heti metsään ja aitasi hänelle osoitetun
paikan. Useimmiten votjakkiperheet perustavat uuden ludin muuttaessaan
uutisviljelijöinä vieraaseen seutuun tai siirtyessään toisiin kyliin,
jotka sijaitsevat siksi kaukana kotikylästä, että siellä palvominen käy
hankalaksi. Uhrilehtoa ei kuitenkaan voi perustaa minne hyvänsä, vaan
sen perustamisessa on noudatettava määrättyjä menoja. Buch kertoo
Sarapulin piirissä kuulleensa, että uusi lud-paikka on tietäjän avulla
valittava. _Tuno_ astuu nuoren varsan selkään, jolla ei ennen
milloinkaan ole ajettu, ja ajaa ohjaksitta metsään päin. Missä varsa
tällöin pysähtyy, siihen perustetaan lud. Tavallisesti votjakit
kuitenkin, huomauttaa kertoja, pitävät silmällä, ettei pyhäkkö tule
olemaan liian kaukana kylästä. Samanlaisen tavan mainitsee Vasiljev
samasta piiristä. Myös Jelabugan piirikunnassa, kuten Jelabuzhskij
tietää, määrää _tuno_ tarpeen tullen pyhäkön piirtäen miekalla piirin
valitsemansa palvontapaikan ympäri.

Uudessa uhripaikassa ei kuitenkaan ryhdytä palvomaan ennenkuin sinne on
tuotu haltia vanhasta emäludista. Haltian tuominen tapahtuu samalla
tavalla kuin _mudor_-häissä. Niin kertovat itäiset votjakit, että
heidän esi-isänsä perustaessaan ludeja vieraaseen seutuun toivat
mukanaan tuhkaa kotikylän lehdosta. Samoin mainitsee Bogaevskij, että
kun _tuno_ on määrännyt uhripaikan, muutetaan pyhäkkö sinne
juhlallisesti häämenoilla. Päätoimitus on tuhan tuominen vanhasta
rukouspaikasta uuteen, jossa se asetetaan uuden tulisijan paikalle.
Keremet-häistä puhuu, vaikka tosin omituisella tavalla, myös
Ostrovskij. Eräillä Malmyzhin piirin votjakeilla vilja kasvoi huonosti.
Ukot tuumivat kadon syytä, kunnes päättivät, että keremet oli
ikävissään. Jotta se ilahtuisi, oli sille hankittava vaimo. He sopivat
erään toisen kylän kanssa keremetin naittamisesta. Yöllä Pietarin
päivän tienoissa asianomaiset lähtivät kolmivaljakolla kulkusten
helistessä, kuten häämatkalle ainakin, sanottuun kylään. Juhlasaattue
ajoi suoraa päätä lehtoon, jossa kaiken yötä juhlittiin ja
herkuteltiin. Vasta seuraavana aamuna tapahtui itse päätoimitus, s.o.
hääkulkue palasi kotikylään tuoden mukanaan neliökyynärän kokoisen
turvekappaleen, mikä oli vieraan kylän keremetistä lohkaistu. [Vrt.
turvekappaleen saattamismenoja votjakkien mudor-häissä käytettyyn
tapaan tuoda multaa vanhasta uuteen kotiin.]

Niin pian kuin lud on virkaansa vihitty, on se pyhäkkö, jossa
vuotuisesti on palvottava. Tämä ei ole ainoastaan ludin perustajan,
vaan myös hänen jälkeläistensä pyhä velvollisuus. Miropoljskij sanoo,
että vaikka venäläiset ovat hävittäneet ludin, niin votjakit palvovat
edelleen pyhän lehdon paikalla. Ken määrätyt uhrit laiminlyö, sitä
lud-haltia kovasti rankaisee, votjakit näet pitävät tätä ankarana ja
vaateliaana henkenä.

Ludissa asuvaa haltiaa nimitetään eri paikoin eri nimityksillä.
Yleisin, kaikilla votjakkialueilla tunnettu on _lud-kuzo_
("lud-isäntä") Jotkut nimittävät sitä myös nimellä _lud-asaba_
("lud-herra"). Muutamin paikoin näyttää lehdolla ja siinä asuvalla
hengellä olevan sama (_lud_) nimitys. Venäläisten kanssa puhuessaan
votjakit nimittävät sekä uhrilehtoa että siinä asuvaa henkeä
"keremetiksi", mutta tätä nimitystä _ludista_. ei heillä milloinkaan
ole tapana käyttää omassa keskuudessaan. Aminoff väittää ludissa
palvottavan vielä edellämainittua hämäräperäistä _invua_. Georgi sanoo,
että votjakit nimittävät keremet-haltiaa rukouksissaan nimellä "Saltan
djes" ("hyvä Saltan"). Samoin tietävät muutamat myöhemmänkin ajan
kirjailijat häntä nimitettävän: "Dzets Sulton", joskus myös "Sultan".
Viimeksimainitulla nimityksellä kuulin itäistenkin votjakkien
lud-haltiaa palvovan. Jotkut kertovat lud-haltiasta puhuttavan vielä
paholaisen nimityksillä _lud-shaitan_ ja _lud-peri_, mutta
ymmärrettävää on, etteivät votjakit tällaisia nimiä ole käyttäneet
lud-haltiaa palvoessaan.

Viimeksimainittu nimittämistapa on varmaankin johtunut siitä, että
lud-haltiaa monissa paikoin pidetään pahana olentona. Niin kertoo
Shestakov, että keremet-metsikkö on pahalle hengelle pyhitetty. Samoin
mainitsee Miropoljskij, että votjakit nimittävät _lud_ nimellä pahaa
jumaluutta. Bogaevskij sanoo, että _lud_ on hirveä ihmisten kiusaaja.
Myös Wichmann kertoo votjakkien vakuuttaneen hänelle, että lud-uhrit
toimitetaan pahalle hengelle ja että tämän uhripaikan "rukouksissa ei
muistella jumalaa".

Viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan riitä osoittamaan, että lud
votjakkien alkuperäisen käsityksen mukaan olisi ollut ehdottoman paha
olento. Sellaisiksi ovat pakanalliset haltiat usein muuttuneet vasta
korkeampien uskontojen vaikutuksesta. Vielä nykyään on votjakeilla
toisin paikoin parempiakin käsityksiä lud-haltiasta. Jo Potanin
aikoinaan huomauttaa, että "keremet" on "jumala" ja ettei sitä
mitenkään saa sekoittaa _shaitaniin_. Samoin väittää Jelabuzhskij
vastustaessaan Gavrilovin ja Smirnovin olettamusta, jotka kumpikin
pitävät lud-haltiaa paholaisena, että ainakin Jelabugan piirin votjakit
nimittävät sitä jumalaksi. Samoin huomauttaa Bogaevskij, että monet
kirjailijat sanovat ludia pahaksi, ja totta onkin, että tämä on vaativa
ja ankara haltia, mutta samalla se antaa ihmisille myös menestystä,
joskus suuressakin määrin. Toisessa paikassa sama kertoja esittää
uhrilaulun, minkä sanat kuuluvat: "Dzets Sulton otti vastaan meidän
uhrimme, lupasi antaa hyvän kesän ja helpoittaa meidän työtämme".
Lisäksi viitattakoon itse "dzets Sulton" (hyvä Sulton) nimitykseen,
joka selvästi osoittaa, ettei yksinomaan onnettomuutta ja pahaa
tuottavasta haltiasta voi olla kysymys.

Lud-haltian vakituinen asuinpaikka on hänelle pyhitetty lehto. Itäiset
votjakit, jotka yhä edelleen pitävät lud-haltiaa suuressa arvossa,
uskovat tämän pyhän toimituksen aikana oleskelevan uhrialttarin
ääressä. Bogaevskij sanoo lud-haltian asustavan pyhässä puussa, jonka
ympärille palvojat juhlapäivänä kokoontuvat. He ovat tuntevinaan sen
olopaikan oravien, näätien ynnä muiden eläinten jäljistä. Useimmiten
ilmaantuu lud-haltia votjakkien saduissa ja käsityksissä ihmisen
muotoisena. Miropoljskij tietää niitä olevan monta, ne ovat mies- ja
naispuolisia, menevät naimisiin ja synnyttävät lapsia. Tavallisesti ne
ilmaantuvat ihmisille tatarin näköisinä. Kun lud-haltia ilmestyy uniin,
ennustaa se onnettomuutta, tavallisesti tautia, joskus saattaa se
kuitenkin ennustaa myös kivuista parantumista. Miropoljskij kertoo
erään votjakkiukon sairautensa aikana nähneen, miten hänen tupaansa
tuli lukitusta ovesta puoliyön aikana yksi nais- ja kaksi miespuolista
tataria, jotka jonkun ajan perästä suhisten kuin tuuli katosivat katon
läpi. Usko, että lud-henki näyttäytyy tatarin puvussa, on yleinen
kaikilla votjakkialueilla.

Muutamat kirjailijat kertovat votjakeilla entisaikaan olleen ludissa
myös jonkinlaisia pyhiä kuvia, joista muistomerkkejä vielä
myöhempänäkin aikana muka on ollut olemassa. Behterev mainitsee, että
votjakit palvonnan aikana asettivat lehtoon (lud) karkeasti veistetyn
kuvan (idol), joka oli hevosen tai muun eläimen muotoinen riippuen
siitä, mitä keremet kulloinkin vaati. Ostrovskij lausuu, ettei
jumalankuvaa enää missään ole olemassa, mutta muistomerkit siitä, että
niitä entiseen aikaan olisi käytetty, eivät vieläkään ole tykkänään
hävinneet. Kirjailija kertoo erään votjakkiukon muistaneen, mitenkä
uhraajat yleisen uhrin aikana ottivat puusta tuohen, käärivät sen
teuraan nahkaan ja asettivat maahan. Vjatkan lääninlehdessä vuodelta
1861 puhuu nimetön kirjoittaja myös keremetissä olleesta
uhrilaatikosta. Hän sanoo, että uhripappi asettaa uhrieläimen
karvavärin mukaan mustan tai punaisen kangastilkun laatikkoon, joka on
pyhäkön keskellä olevaan kuuseen ripustettu, uskottaen yksinkertaisia
votjakkeja, että itse "keremet" on tilkun sinne asettanut.
Vereshtshagin, kuten jo on mainittu, puhuu keremet-pyhäköstä, jossa ei
ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka.

Mainitut muistomerkit ovat kuitenkin liian vajavaisia osoittaakseen,
onko votjakkien ludissa aikoinaan ollut kuvia ja millaisia ne
todellisuudessa ovat olleet. Epäilemättä ne kuitenkin, jos niitä, kuten
luultavaa on, on ollut olemassa, ovat olleet ihmismuotoisia. Eläinten
kaltaiset kuvat, joista Behterev puhuu, ovat pikemmin olleet
uhriantimia kuin varsinaisesti jumalankuvia. Joka tapauksessa ovat
ylläolevat tiedot arvokkaita muistomerkkejä votjakkien omasta
käsityksestä, että lud-haltiaa aikoinaan on kuvissa palvottu. Miten
vaikeata luonnonlasten todella on kuvitella henkeä, joka ei olisi
jollakin tavalla aineeseen sidottu, osoittaa Bogaevskijn mainitsema
Sarapulin piirin etelä-osaa koskeva kertomus, jossa esitetään, mitenkä
votjakit kerran olivat niin masentuneet ulkonaisista vastoinkäymisistä,
että he pitivät liian raskaana lepyttää keremetiä uhreilla ja siksi
päättivät hyljätä sen. Eräs tatari suostuikin 15 ruplan hinnasta
kuljettamaan keremetin pois kooten mukaansa kaikki lehdossa olevat
uhrikapineet. Mutta votjakkien harras toivomus ei kuitenkaan
toteutunut, sillä yhä edelleen keremet heitä vaivasi. Kansan mielestä
se johtui siitä, ettei tatari ollut vienyt uhrikapineita tarpeeksi
kauas, vaan heittänyt ne kylän pelloille.

Samoin kuin kualassa votjakit palvovat ludissakin paitsi satunnaisista
syistä myös vuotuisina määräaikoina. Uhriajat vaihtelevat jonkun verran
eri paikoissa, mutta milloinkaan ei ole tapana viettää yleistä
lud-juhlaa talven aikana. Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänissä
uhratun kesällä Pietarin päivän tienoissa. Samoin sanoo Miropoljskij,
jota vastoin Gavrilov mainitsee ludissa uhratun syksyllä marraskuun
8:ntena. Mamadyshin piirissä kuulin nykyään uhrattavan yksinomaan
syksyllä, mutta entisinä aikoina oli palvottu myös kesällä ennen
heinäntekoa. Sarapulin piirissä, kuten Koshurnikov kertoo, uhrattiin
keremetille keväällä ennen tou'on tekoa. Haruzin mainitsee votjakkien
menevän lehtoon (lud) keväällä helluntain jälkeen. Bogaevskij väittää
lud-juhlaa vietettävän viikkoa jälkeen Pietarin päivän; Vasiljev kaksi
kertaa vuodessa, nim. syksyllä sekä kesällä ennen heinäntekoa;
Vereshtshagin mainitsee kokonaista kolme uhriaikaa: keväällä kyntämisen
jälkeen, kesällä Pietarin päivän tienoissa sekä syksyllä peltotöiden
päätyttyä. Jelabugan piirissä palvotaan Jelabuzhskijn tietojen mukaan
kerta kesällä heinänteon edellä ja Wichmannin mukaan kahdesti vuodessa,
keväällä ja syksyllä. Osan piirissä on toisilla tapana uhrata kaksi
kertaa vuodessa, kesällä Pietarin päivän tienoissa ja syksyllä ensi
lumen tullessa. Toiset uhraavat ainoastaan kesällä. Birskin piirissä
uhraaminen tapahtuu kesällä ja syksyllä, kumpaisenakaan aikana ei itse
päivä ole sen lähemmin määrätty, vaan riippuu sukukokouksen
päätöksestä. Mainituista uhriajoista näyttää siis enimmän käytännössä
olleen kaksi, nim. kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä ulkotöiden
päätyttyä.

Satunnaisia uhreja votjakit toimittavat ludissa jokaisen onnettomuuden,
varsinkin vaikean taudin kohdatessa, jonka tietäjä (_tuno_) ilmoittaa
aiheutuvan siitä, että _lud-kuzo_ haluaa uhria. Niin kertoo Wichmann,
että ludille uhrataan paitsi vuotuisia uhreja myös jonkun kovan
taudinkohtauksen sattuessa. Samoin kirjoittaa Rytshkov, että votjakit
etsivät keremetiltä vapautusta taudeistaan, jolloin _tuno_ ilmoittaa,
millainen eläin kulloinkin on uhrattava. Niin kertoo myös Behterev
votjakkien toimittavan satunnaisia uhreja perheonnettomuuksien kuten
sairauden sattuessa, jolloin _tuno_ ilmoittaa, mitä keremet vaatii.
Miropoljskij sanoo, että votjakit uhraavat varsinkin siinä tapauksessa,
että joku omaisista on tullut mielisairaaksi. Ostrovskij tietää
lisäksi, että lud-henkeä lepytetään paitsi ihmisen sairastuessa myös
karjataudin, viljankadon y.m. johdosta. Vasiljev liittää edellisiin
vielä erään uhraamissyyn, nim. avio-onnen edistämisen. Pääasiallisin
uhrin aihe on sairaus, useimmiten vaikea sisällinen tauti, jonka yksin
_tuno_ voi tietää, ja jota votjakit syystä, että se on lud-hengen
lähettämä, nimittävät _lud-mizh_ ("lud-tauti").

Erilaisia ovat tiedot myös siitä, minä vuorokauden hetkenä lud-uhrit
ovat toimitettavat. Tämä koskee niin hyvin määräaikaisia kuin
satunnaisia uhreja. Muutamat kirjailijat kertovat, että ludissa
uhrataan yön aikaan. Niin mainitsee Vereshtshagin Sarapulin piiristä,
että Pietarin päivän tienoissa tapahtuva uhri toimitetaan yöllä. Samoin
kertoo Wichmann, että lud-palvonta Bussurman Mozhgassa ei tapahtunut
päivällä, niinkuin tavalliset uhrit vaan yön aikana. Yleisintä on
kuitenkin että lud-uhrit toimitetaan päivällä, monesti jo ennen
puoltapäivää. Niin kertoo Aleksandra Fuchs Kasanin läänissä ja Buch
Sarapulin piirissä olleen tapana. Päivän aikaan tapahtui myös
Gavrilovin kuvauksessa kerrottu lud-palvonta. Itäiset votjakit
aloittavat lud-uhrin tavallisesti auringon ollessa korkeimmillaan.
Olisiko yönaikainen uhritapa eräillä votjakkialueilla ehkä johtunut
vain uhritoimituksen salaamisen halusta?

Kun lud-suku on keskenään sopinut uhripäivästä, ryhdytään
juhlavalmistuksiin. Ennen kaikkea on uhrikansan peseydyttävä ja
pukeuduttava alusvaatteita myöten puhtaaseen pukuun. Gavrilov kertoo,
että ludin-vartia lämmittää saunan määrättynä päivänä ja kutsuu sinne
kaikki ne, jotka aikovat mennä pyhään lehtoon palvomaan.

Uhrivalmistuksiin kuuluu myös uhrirahan sekä ruokalahjojen keruu.
Bogaevskij sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana tuoda jo juhlan
aattona joko ludin-vartialle tai terelle, riippuen siitä kuka heistä
asuu asianomaista lähempänä, kupillinen jauhoja. Ken haluaa tuo
mukanaan myös munia. Jauhoista keitetään olut, munista ja jauhoista
valmistetaan ohukaisia. Vasiljev kertoo, että uhrivieraat tuovat
ludin-vartialle paitsi jauhoja myös hunajaa, voita ja munia. Edeltäpäin
kerätään myös rahat uhrieläinten ostamista varten. Tilitys toimitetaan
siten, että niinipuiseen pirkkaan piirretään joko kunkin ludissa
palvovan perhekunnan puumerkki tai henkilöjen luku talojen
järjestyksessä, ja näiden kohdalle merkitään roomalaisin kirjaimin
maksettu rahamäärä.

Mamadyshin piiriä koskevassa kuvauksessa kertoo Gavrilov; että ludin
palvojat saapuvat juhlapäivän aamuna pyhäkön vartian luo tuoden
mukanaan viisi kakkua ja pullollisen viinaa. Kun kaikki ovat saapuneet,
valmistaa ludin-vartia aterian, kattaa pöydän, ottaa käteensä kakun ja
kääntyen läsnäolevien puoleen kysyy: "veljet, onko teillä lupauksia
ludille; jos niin on, niin antakaa!" Ne, jotka syystä tai toisesta ovat
tehneet lupauksen, pesevät lupaamansa rahat sekä pistävät ne kakkuun,
jota _lud-ut'is_ kantaa kädessään. Rahaa tuovat muutkin läsnäolevat,
vaikkeivät olekaan tehneet varsinaista uhrilupausta. Kun rahat ovat
kerätyt, asettaa ludin-vartia kakun pöydälle ja alkaa tämän jälkeen
koota luvattuja uhrieläimiä, jotka useimmiten ovat kotilintuja, hanhia
tai sorsia. Pestyään niiden jalat hän asettaa ne lattialle. Jos lintua
puistattaa, niin votjakit uskovat, että _lud-kuzo_ odottaa uhria. Sen
jälkeen ludin-vartia pistää kakkuun kaikki kerätyt rahat, ottaa leivän
käteensä ja asettuu kasvot etelään päin. Samoin asettuvat muutkin
leipineen hänen selkänsä taakse. Nyt aletaan rukoilla seuraavin sanoin:
"_osto Inmar_, leivällä ja suolalla me muistelemme Esembain ludia..."
[Gavrilov huomauttaa, että vaikka votjakit uhraavat pahalle hengelle,
mainitsevat he kuitenkin Jumalankin nimen pysyäkseen hänenkin
suosiossaan.] Rukouksen jälkeen istuutuu uhrikansa pöytään ja alkaa
aterioida. Kerätyt rahat (_l'ugez_) tulevat sekä ludin että sen vartian
hyväksi, mutta mitenkään ei niitä saa käyttää ludin-vartian tyttärien
tarpeisiin, sillä muuten heidän silmänsä saattaisivat kipeytyä.

Gavrilovin kuvauksessa tapahtuu lupausuhrien keruu siis ludin-vartian
tuvassa; yleisimmän tavan mukaan se kuitenkin toimitetaan itse
uhrilehdossa.

Kun kaikki esivalmistukset ovat päättyneet, alkaa varsinainen
uhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin.
Uhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään
mukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs
huomauttaa, "keremet" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut
pyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä,
_lud-ut'is_ itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut
seuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä,
mikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja
sytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita,
lahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita
lehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille.
Uhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan
toimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan
koivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen
pöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja
pannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on
hyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin
perheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.

Muutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät
uhrilehtoon ainoastaan _lud-ut'is_ ja _part't'shasit_ ynnä ne henkilöt,
joiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu
juhlimaan aitauksen ulkopuolelle.

Ennenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus.
Selkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton,
virheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden
lehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana
ludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä
alkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä,
että uhri on _lud-kuzolle_, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on
käytännössä myöskin tshuvasseilla.]

"Merkin" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat
sidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri
vuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen
tainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti
puoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu,
nyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos
uhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri
kattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin
suurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista
erilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot
ja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin
erityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa
keitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.

Uhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian
käytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri
tavalla. Osa heitetään tuleen (_tilaskon_), osa asetetaan sellaisenaan
jumalien saatavaksi (_vile mit'son_).

Nykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa
astuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan,
ennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia
keitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he
menettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas
kertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä
vatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen
uhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista "tona"
(_tuno_) asetti vähäisen tuleen lausuen: "tuli, saata ne _Inmarille_".
Samoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös
leipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat
uhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät
votjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa
heitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen
sydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin
piirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat
ovat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen
viinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että
ludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala
uhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja
luut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen
veri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai
kuusenhavujen läpi.

Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös _vile
mit'son_ uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen
pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa
tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen
uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää
nimitettävän _vile mit'son dzhek_. Aminoff sanoo ludissa olleen
"ylösojentamislaudan" (_vile mit'son pul_), jolle asetettiin
koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä
lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla
tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös
jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja (_dzhek_), jotka kesällä
katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään
tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa
uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan
naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan
uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati.
Joskus asetetaan _vile mit'son_ uhri maahan valkoiselle liinalle.

Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille
ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita.
Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys,
oli _vile mit'son_ antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että
kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota
nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee
Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös
uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan
osia uhrialttarille asetettiin.

Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään _vile
mits'on_ uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet
votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen
he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä,
keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on
_shat'shi-her_, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon
kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine
muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli
varresta ja _tere_ niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme
saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä
on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista
päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen
loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama
entisinä aikoina.

Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa
tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on
rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista.
Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen
nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös
poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on
suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen
aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on
olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan
uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole
käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina
on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen
pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään
edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin
itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei
nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on
huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä _vile mit'son-ner
(vile mits'on-oksa_). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän
kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.

Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se
seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä,
joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri
kattilassa, _vile mit'son_ lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin
asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista
olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin
toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei
naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä
paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti,
että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella
edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että _vile mit'son_
lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja
sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on
omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan
Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa
palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville.
Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana
leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä
pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme
olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun
yhteisaikana.

Entiseen aikaan ovat _vile mit'son_ antimet varmaankin jääneet
koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat
muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä
ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai
apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev
sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.

Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan _vile mit'son_
anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia
tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa
uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne
sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa
rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja
jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja
Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa,
ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan _vile mit'son_ uhria, vaan
ainoastaan _tilaskon_. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet
täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos
lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on
niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa.
Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa
erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin
ludin-vartian sovi astua.

Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat
_part't'shasit_ lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös
uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken
asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen
istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin
piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä _tere_, on tapana,
että _ut'is_, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia,
kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun
pöydän ääressä. _Tere_ ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan
pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen
_part't'shasit_ jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden
perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.

Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee
puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen
ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo,
että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista,
myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen,
jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa
maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa
uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän
ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla
säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta
kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja
suojele meitä".

Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin,
kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa,
tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset
aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet,
että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä
yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi
myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit
rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is
asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja
sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai
valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee
meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".

Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa
kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo
Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana
kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan
edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen
takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan
"Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin
votjakeista.

Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa
palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa
palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana
Birskin piirin Mozhgassa.

Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen
kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt
liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten
kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään,
jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että
uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen
päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet,
vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa.
Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat
kuuluvat: "_lud-asaba_ on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa".
Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden
kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin
päivää.

Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään
kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että
votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä
kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen
vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki,
mitä on keitetty, loppuisi.

Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan
nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy
ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana
omaisuutena seuraavaan juhlaan.

Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas
kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä
hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja,
jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että
nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka
kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään.
Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka _tere_
muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä
sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa
kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.

Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee
uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen
tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin
nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että
votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne
tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he
pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä
oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja
puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa
hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut
niitä varkailta.

Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja
riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa;
sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa
nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin
ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja
paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota
he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä,
johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se,
mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä
tämän olopaikkaan.

Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin
käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista,
että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita
vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että
ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti
lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin
piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen
eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa
kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen
Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat
viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista
ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän
teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat
yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea
hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei
kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta
kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä
valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita
ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko
kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan
uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten
lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev,
kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin
mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä
votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä
vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän
laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin
paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa
runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma
Jumjassa joka kuuden vuoden päästä _kuat' ar vesaskon_ nimistä
lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja
hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden
mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.

Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet _tuno_. Vjatkan
lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta
menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua,
ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen
uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää
uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan
itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev
lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se
tapahtuu siten, että _tuno_ käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen:
"näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle
elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen:
"hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen
jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle
terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia
lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja
enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että
"keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta
markkinoilta ostettava.

Tavallisesti tapahtuu lupausuhri _lud-kuzolle_ yksinkertaisemmin eli
siten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy
pihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa
pyytäen sairaan nimessä, että _lud-kuzo_ leppyisi sekä odottaisi,
kunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus
on vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat
ludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto
sijaitsee.

Monet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja
käsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä
vainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että
_lud-kuzo_ ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on
määrättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria
toimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien
käsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian
viran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa,
ettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen.
Itse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan
hengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat
uhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet
_lud-kuzolle_, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan
kuuluvia.

Toinen kysymys on, onko tämä uhripalvonta votjakeilla omaperäinen vai
vieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat
lud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena
siihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien
taholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät
lud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin
uhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin
piiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa:
"Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan,
rukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä
kiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi
oli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan
pitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken
minut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman
nnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi
sitä palvoa." -- Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat
hevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit
huomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.

Lisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että
lud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska
_lud-kuzo_ ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän
käsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi
saattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti
liittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa,
ovat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut
tapana uhrata hevosia.]

Votjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän
naapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat.
Nykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa
vastaavia uskomuksia, -- jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan
alkupuoliskolla kyllä olleen olemassa --, mutta votjakkien
pakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on
samanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit
nimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa
haltiaa "kirämät" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt
tatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet
kansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja,
kostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana "keremet", joka arapian
kielessä merkitsee "pyhää, koskematonta", lienee alkujaan ollut itse
pyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut
merkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien "kirämät"
vastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa
ilmaantuva sana "Sulton" eli "Sultan", joka on tshuvassienkin
kirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka
merkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet
edellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta
ei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit
turkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet
vierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee
lisäksi sen nimitys _lud-asaba_ ("lud-herra") sekä se seikka, että tätä
yleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.

Kaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää,
että votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä.
Epäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys "lud" ynnä
oikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut
omiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja
perustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien
vastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.

Jälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on
säilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää
Wichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa
viettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan
tullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen.
Joka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä.
Vuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille
uhrattaessa lausutaan, kuuluvat: "Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen.
Antamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua,
Mardan-isämme!" -- Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella
Kynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan
_t'shekaskon inti_ ("rauhoituspaikka").

Kysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa
vastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta.
Kuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä
jumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä
ja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin
olla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa
oli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat
syrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka
jumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin,
tuskiin ja poltteeseen.

Syrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti
seuraava arvokas tiedonanto: "Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia,
toiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat
kuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia
rukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta
toisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös
kaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat
kaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin,
jotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan
päässä..."

Tällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa,
vaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.



Kylien yhteinen uhripalvonta.


Suurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden
kyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta
sukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto,
sijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli
mahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto
aitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti
edelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien
perusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.

Niitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia
vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän
yhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen
aitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä
ludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei
kylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe
kuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta
erotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.

Yhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä,
johtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät
kirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan
uhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja
kielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös
votjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa
lehtoa votjakinkielellä _lud_ sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan
uhrilehdosta puhuessaan sanaa _gurt-lud_ ("kylälud") erotukseksi monen
kylän yhteisestä, jota hän nimittää _meren lud_ ja _elen lud_. Buch,
joka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä
uhripuistoa nimityksellä _budzim lud_ ("suuri lud"). Kumpikin
kirjailija käyttää näin ollen _lud_ sanaa, samoin kuin venäläiset
keremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten
Wichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja
muitten uhrilehtojen välillä. _Lud_, hän sanoo, on paikka, jossa
pahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja (_vesaskon inti_).
Huomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin
myös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko,
että lud-haltia (_lud-kuzo_) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei
koskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi
edellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät _budzim kuriskon inti_
("suuri palvontapaikka").

Eroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on
huomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole
läheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa
emäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet
kyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden
kyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan
tavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään
ryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä.
Lisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään
paljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein
kokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin
kymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden
lausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan
miehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion
tein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina,
kuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on
lapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla
ottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia
uhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin
Birskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai
toisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle
aukealle kedolle.

Suuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien
uhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia
heidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri
(_bulda-ves_) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän
uhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo
Wichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään
joka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta
ottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi
portti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme;
uhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari
valkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa
eri kylässä.]

Vielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi
Mamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta
ottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen
vietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha
tammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita
tammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka
porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää
uhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa
hankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa
vuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen
kaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden
säilyttämistä varten.

Vanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin
matkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta
eräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän
uhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan
kerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä,
vaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita
yhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita,
lukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä
neljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin
luita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit
kumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin
vapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan
niitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia
pyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit
uskovat, että joutsenet rukoilevat _Inmarilta_ heille onnea ja viljaa.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen
uhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että
suurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen.
Joutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he
uhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla
hän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden
jalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti
kolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.

Aminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun
kolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja
lammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee
uhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta
härkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä
paitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto
lehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.

Viime aikoina ei Nyrjan kylän uhrijuhlalla enää ole ollut sen entistä
upeutta. Uhrieläinten lukumäärä on vähitellen supistunut. Etäisemmistä
kyläkunnista on vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmin saavuttu pyhäkköön,
useimmiten vain siinä tapauksessa, että on ollut joku uhrilupaus
täytettävänä. Kuitenkin vanhemmalla sukupolvella on vielä tuoreessa
muistissa juhlan vanha viettotapa, sen suurenmoiset esivalmistukset,
loppumattomat jonot uhriteurasten kuljettajia ja satoihin nousevat
hevoskuormat juhlapukuista yleisöä, jonka sijoittamista varten
naapurikylienkin oli avattava ovensa. Koko juhlan ajan, kestipä sitä
viikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso
huvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän
tärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa
entiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen
vanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja
elämää.

Viimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa v. 1907. V.
1910 paikallinen hallitus kielsi jostakin syystä uhrikokouksen
pitämisen.

Votjakkien monen kylän yhteinen uhrijuhla muistuttaa niin hyvin
kuala- kuin lud-palvontaa siinä, että sitä vietetään määrätyn suvun
kesken. Suku tässä tapauksessa on kuitenkin jo kasvanut koko laajaksi,
monta kyläkuntaa käsittäväksi sukukunnaksi, jota votjakit nimittävätkin
aivan erityisellä nimityksillä _mer_ tai _el'_. Näistä sanoista on itse
uhrijuhla saanut nimen, _meren ves_ tai _elin ves. Mer_ ja _el'_
sanoja, joista ensiksimainittu on tunnettu myös tsheremisseille,
votjakit käyttävät yksinomaan uskonnollisessa merkityksessä ja
kummallakin tarkoitetaan samojen uhrivelvollisuuksien yhdistämiä
kyläkuntia. Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan
on suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa,
että "uhripiiri" käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut
myös huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Smirnov selittää tunnetussa
teoksessaan, että Birskin piirin votjakit, joilla _mer_ sana yhä
edelleen on käytännössä, ymmärtävät sillä samoihin uhritoimituksiin
osaaottavia kyläkuntia. Esimerkkinä hän mainitsee, että Osan piirin
Varjazhin kylä seitsemine naapurikylineen, jotka palvovat samassa
uhrilehdossa, muodostavat votjakkien käsityksen mukaan merin. Smirnov
tarkoittaa, näin ollen mainitulla sanalla itse palvonta-aluetta eli
uhripiiriä. Muutamat kirjailijat johtavat sen venäläisestä "mir"
sanasta, joka merkitsee kyläyhteiskuntaa. Niin kääntää esim. Blinov
nimen _mer-ves_ venäjäksi "mirskoe molenie" ("kyläkunta-palvonta").
Myöskin _el'_ sanalla ovat jotkut kuten Jakovlev ymmärtäneet uhripiiriä
(okrug). Smirnov sitävastoin käsittää viimeksimainitulla sukukuntaa,
jolla on sama suvunalkaja eli kantaisä. Tatarin kielessä (Kas. tat.
_il_), josta tämä sana on lainattu, se merkitsee sekä kylää että
sukulaiskylien yhteyttä kuin myös asumusaluetta. [Wichmannin
muistiinpanojen mukaan on mer-vösj (Birskin piirin Bolshoj Katshakissa)
neljän kylän yhteinen uhrijuhla. Eljyn-vösj toimitetaan joka vuosi
vuorottain jossakin kylistä Starij Varjash, Altaevo tai Kyrga. Siihen
kokoontuvat kaikki Birskin piirin votjakit. Silloin kun jossakin
mainituista kylistä oi ole tätä uhrijuhlaa, toimitetaan samassa
paikassa mer-vösj s.o. pienempi suku-juhla.]

Joka tapauksessa ei voitane epäillä, että kysymyksessä oleva kylien
yhteinen uhripalvonta ainakin alkujaan on tapahtunut määrätyn suvun
kesken. Siihen viittaa jo se seikka, että uhripyhäköt aina sijaitsevat
vanhoissa emäkylissä, joissa näistä polveutuvat uutiskyläläiset käyvät
palvomassa, sillä nuoremmissa kylissä ei mitään suuria uhrijuhlia
vietetä. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että votjakit itse,
varsinkin niillä seuduin, missä asutus on vanha ja vakiintunut, pitävät
samassa uhripyhäkössä palvovia samaan sukukuntaan kuuluvina, kutsuvatpa
eri uhrisukuja määrätyillä nimityksilläkin. Mamadyshin piirin Staraja
Utshassa, joka sijaitsee kymmenkunnan virstaa edellämainitusta
Nyrjasta, kuulin viimeksimainitun kylän uhrijuhlaa nimitettävän _birvil
ves_ ("b.-uhri") ja siinä palvovia lähikyläläisiä _birvil-kalik_
("b.-kansa"). Samoin kutsuvat Nyrjan seudun asukkaat Staraja Utshan
uhrijuhlaa, johon ottaa osaa kymmenen kyläkuntaa, nimellä _ut'sha-ves_
("u.-uhri") ja palvojia _ut'sha-kalik_ ("u.-kansa"). Kuitenkin on
utsha-kansakin perimätiedon mukaan entisinä aikoina ottanut osaa Nyrjan
uhreihin. Muistona siitä on vielä meidän päiviimme asti säilynyt tapa
toimittaa taudin tullen tietäjän määräyksestä uhrilupaus Nyrjan
pyhäkölle, mikä lupaus pannaan täytäntöön yleisen määräaikaisen
uhrijuhlan aikana. Nyrjan puolen asukkaat sitä vastoin eivät ole
milloinkaan tuoneet uhria utsha-kansan yhteispyhäkköön.

Lisäksi on eräs mielenkiintoinen muistotieto olemassa, joka selvästi
osoittaa, ettei monen kylän yhteinen uhrijuhla alkujaan ole ainoastaan
ollut määrätyn alueen, vaan todella samaan sukukuntaan kuuluvien asia.
Wichmannin arvokkaissa kansanrunouskokoelmissa kerrotaan näet, että
samat yksitoista kyläkuntaa, jotka ottavat osaa edellämainittuun
bulda-uhriin, polveutuvat samasta, ennenmainitusta Mardan kantaisästä.

Kuten kuala-palvonnassa jakaantuvat votjakit suurempaan tai pienempään
sukuun myös kylien yhteiseen uhripalvontaan nähden. Paitsi laajemman
suvun eli heimon yhteisessä uhripyhäkössä, joka aina sijaitsee suvun
alkajan asuinsijoilla, palvovat votjakit samalla myös vähemmän
sukupiirin pyhäköissä, joiden uhreihin ainoastaan muutamat harvat
kyläkunnat ottavat osaa. Esimerkkinä mainittakoon, että seitsemän kylää
Mamadyshin piirissä, jotka yhdessä joka kolmas vuosi palvovat emäkylän
nim. Staraja Jumjan upeassa Yzerno-puron rannalla sijaitsevassa
uhrilehdossa, ottaa sitäpaitsi lukuisien muiden kylien kanssa osaa
Nyrjan kantakylän suuriin suku-uhreihin. Samaten ottaa neljä Birskin
piirin votjakkikylää, jotka palvovat Kaimashebash nimisen emäkylän
uhrilehdossa, sitä paitsi yhdentoista muun kylän kanssa osaa vanhan
kantakylän Staraja Kyrgan suuriin, joka kolmas kesä vietettäviin
suku-uhreihin. Kuten kuala-palvonnassa on tässäkin suhteessa
huomattava, etteivät vanhemman sukupiirin jäsenet milloinkaan mene
palvomaan nuoremman sukupiirin uhrilehtoihin, vaan aina päinvastoin.
Eivät myöskään pienemmät sukupiirit, jotka samaan suurempaan sukuun
kuuluen ottavat osaa yhteisiin suuriin heimouhreihin, tule palvomaan
toistensa uhrilehtoihin. Näin ollen on sukupalvonta apulähteenä
votjakkiasutuksen leviämistä tutkittaessa.

Koska kylien yhteiset uhripyhäköt yleensä ovat hyvin vanhoja, ja uusia
sellaisia perustetaan ani harvoin, ovat tiedot uuden sukupyhäkön
perustamismenoista perin harvinaisia. Ainoastaan se tieto on olemassa,
että _tuno_ (tietäjä) määrää uuden uhripaikan. Että nuoremmat
sukupyhäköt ovat olleet jossakin suhteessa suuremman kantasuvun
pyhäkköön, osoittaa ainoastaan muutamissa seuduin meidän päiviimme asti
säilynyt tapa käyttää vähemmissä uhrijuhlissa kerääntyneiden
uhrirahojen ylijäämät heimon yhteisen uhrijuhlan hyväksi.

Iästä riippuen uhrilehto on harvemman tai useamman kyläkunnan yhteinen.
Monesti on vanhoissa emäkylissä useampiakin eri aikoina perustettuja
lehtoja, joiden perustamisen syitä ei nykyinen polvi osaa selittää.
Niin kertoo Wichmann Jelabugan Mozhgassa vietetyn useita suuria
sukujuhlia. Paitsi bulda-uhriin otti yksitoista kylää osaa myös
Mishka-lähteen palvontaan (_Mishka-oshmes vesaskon_), jota vietetään
joka kolmas vuosi mainitun puron rannalla sijaitsevassa aidatussa
uhrilehdossa. Juhlaa, jota tavallisesti vietetään kesällä, kesäkuun
lopulla, kestää neljä, viisi päivää. Uhriteuraat ovat samat kuin
bulda-uhrissa, paitsi että hanhipareja on kaksi. Kolmas mainitun kylän
suurista suku-uhreista on _demen vös_, jota vietetään vuosittain, mutta
johon ainoastaan kolme kylää ottaa osaa. Uhripyhäkkö eroaa siinä
suhteessa edellisistä, että paikka, missä uhrieläin teurastetaan, ynnä
luukuoppa ovat erikseen aidatut. Uhriteuraita ovat härkä, nuori lehmä,
orivarsa ja tamma sekä hanhipari. Kahta ensiksimainittua uhrijuhlaa ei,
kuten kertoja huomauttaa, vietetä milloinkaan yhtenä ja samana vuotena.

Myöskin Birskin piirin Mozhgassa vietetään useita suuria suku-uhreja.
Joka kolmas vuosi vuorotellen palvotaan rukiin kukinta-aikana eräässä
haapalehdossa sekä _vizhpum-ves_ ("sillanpää-uhri") ja _künserek-ves_
("kolmio-uhri") pyhäköissä. Ensimäiseen ottaa osaa viisitoista,
toiseen kaksitoista ja kolmanteen kolme kylää. Viimeksimainituissa
uhripaikoissa teurastetaan ainoastaan kolme uhrieläintä, hanhi,
varsa ja vasikka, ensinmainitussa viisi, nim. valkoinen hanhi,
joka vie viestin _Inmarille_, ruskea, puolentoista vuoden vanha
varsa kurbon-uhrina _Inmarille_, samanlainen viranhaltijalle
(_d'u-kilt'shin_), ruskea hieho _vorshudille_ sekä musta härkä
maanhaltialle (_mu-kilt'shin_). Edellisten lisäksi vietetään vielä
vuosittain kesäkuun lopulla eräässä tammilehdossa "imenlek" (tat.
_imännek_ = tammisto)-juhlaa, johon viisitoista kylää ottaa osaa.
Uhrieläimet ovat samat kuin haapalehtojuhlassa. Kahta viimeksimainittua
nimittävät kyläläiset erotukseksi muista _mer-ves_ ja _el'in-ves_
nimityksillä. Ympärillä sijaitsevissa lähikylissä ei tällaisia
suuremman suvun keskisiä uhrijuhlia vietetä.

Nykyaikana emme enää voi varmasti päättää, onko kylien yhteisessäkin
uhrijuhlassa toimivien pappien virka perinnöllinen. Yleisin tapa
nykyään on valita uhripapit arvalla kutakin yksityistä uhrijuhlaa
varten. Ainoastaan Aminoff tietää kertoa, että Nyrjan uhripyhäkön papin
arvo oli perinnöllinen. Buch kertoo Sarapulin piiristä, että kylien
yhteisellä uhrilehdolla oli erityinen tietäjän (_tuno_) määräämä
virkailija _budzim-lud ut'is_ ("suuren lehdon vartia"). Jelabuzhskij
sanoo, puhuessaan votjakkien uhripapeista yleensä: "Yksityisissä
uhreissa on uhripappina perheen isä eli vanhin nainut poika,
kyläuhreissa kyläyhteiskunnan siksi kertaa valitsema henkilö, mutta
monen kylän yhteisessä, lud- ja kuala-pyhäköissä erityinen toimitusmies
(_vesas_), jonka _tuno_ valitsee elinkautiseksi papiksi".

Vanhin votjakkien monen kylän yhteistä uhrijuhlaa koskeva kuvaus on
eräässä Vjatkan hiippakunnanarkistossa olevassa asiakirjassa v:lta
1836. Lähetyssaarnaaja Dvinjaninov kertoo siinä nähneensä, mitenkä
yhdeksän Sarapulin piirin kyläkuntaa kesäkuun 19:nä päivänä v. 1836
viettivät yhteistä uhrijuhlaa. Pienessä Sosnovkan ja Byzinovin kylien
välisessä metsikössä, joka sijaitsi n. puolen virstan matkan päässä
kummastakin kylästä, kansajoukot seisoivat tuuhean kuusen ympärillä,
minne uhriateria oli valmistettu. Kansan keskellä rukoilivat papit
kuusen oksien alla. Pyhäkköön oli tehty vähäinen pöytä, joka oli
pellavaisella liinalla katettu. Pöydälle oli sitäpaitsi siroitettu
kuusenhavuja, joiden päälle oli asetettu puinen ruokavati sekä
kumyshka-astia. Muut ruokakupit, joita oli suuri joukko, olivat ladotut
maahan uhripöydän ja kuusen ympärille; lehmänliha kiehui kattilassa.
Pääpappi oli pöydän ääressä polvillaan kasvot käännettyinä kuusta
kohti. Mitään "pyhimyksenkuvia" (ikoneja) ei ollut. Uhripöydän viereen
oli kuusen juurien lomitse kaivettu noin kyynärän syvyinen kuoppa,
johon oli asetettu uhrieläimen sisälmyksiä.

Puolen vuosisataa myöhemmältä ajalta on Buchin samaa votjakkialuetta
koskeva esitys, jossa kirjailija kertoo kylien yhteisiä uhrijuhlia
vietettävän toisinaan kevätkylvön jälkeen, joskus helluntain tienoissa,
toisin paikoin Pietarin päivän "lehti-olut" juhlana. Silloin kokoontuu
uhrikansaa kymmenestä, joskus viidestätoista kylästä uhraamaan
_Inmarille_ ja _mu-kilt'shinille_ (maan jumaluudelle). Juhlaan eivät
ota osaa ainoastaan miehet, vaan myös vaimot ja lapset. Osa uhria
asetetaan uhripöydälle (_vile mit'son dzhek_), osa heitetään tuleen.
Uhrieläiminä, joiden luku joskus nousee viiteentoista asti, käytetään
sarvikarjaa, lampaita ja hanhia, joita _tunon_ määräämä _badzim
lud-ut'is_ uhraa. Kirjailija huomauttaa lopuksi, etteivät itse
uhrimenot missään suhteessa eroa lud-uhrien menoista.

Täydellisin saman piirikunnan nykyisiä uhritapoja koskeva kuvaus on
Vasiljevin teoksessa. Uhriajan lähestyessä pidetään kokous, jossa
päätetään lähemmin juhlan viettopäivästä. Samalla pannaan toimeen
rahankeruu uhrieläinten ostamista varten sekä valitaan sopivia
henkilöjä hankkimaan teuraat, joiden karvaväri on edeltäpäin määrätty.
Uhrieläimiä ovat tässä tilaisuudessa musta härkä, ruskea vasikka sekä
nuori ruskea tai harmaa varsa. Musta on ehdottomasti uhrattava
maan jumaluudelle (_mu-kilt'shin_) ja samalla viljanhaltialle
(_ju-kilt'shin_), jotteivät madot söisi siementä. Ruskea vasikka
teurastetaan _kilt'shin-inmarille_, jotta lämpöiset säät olisivat
pysyväisiä. Varsa uhrataan ukkosen ja salaman haltialle, jottei
syntyisi vahingollisia raeilmoja eikä tuhoavia rankkasateita. Kun
kaikki uhrin esivalmistukset on saatu kuntoon, heitetään uhrin
toimitusmiehistä arpaa. Ensimäinen arpa määrää rukoilijan (_vesas_),
toinen savustajan (_tilas_), kolmas ja neljäs teurastajat
(_part't'shas_), viides ja kuudes tarjoilijat (_kodok_) ja seitsemäs
kattilan-vartian (_purti nuldis_).

Ensimäisenä juhlapäivänä uhrataan härkä, jonka toimitusmiehet tuovat
pyhäkköön. Samalla tuodaan joka talosta leipää, jonka päälle on
asetettu ohukainen ynnä voita sekä sitäpaitsi kumyshkaa. Uhriantimet
kannetaan uhripaikkaan valkoiseen liinaan käärittyinä. Heti lehtoon
tultuaan uhraajat tekevät tulen. Senjälkeen levitetään pöytäliinat
riviin toinen toisensa viereen kedolle ja uhriantimet ladotaan niiden
päälle kauniiseen järjestykseen. Liinojen alle siroitetaan vihreitä
havu- tai lehtipuun oksia vuodenajasta riippuen. _Vesas_ vuodattaa
pulloista, joita jokaisesta talosta on tuotu uhripyhäkköön, vähäisen
kumyshkaa erityiseen maljaan. Nyt kaikki ottavat lakit päästään ja
laskeutuvat polvilleen. Ääneen rukoilemalla _vesas_ vihkii leivät ja
jättää ne "savustajan" huostaan. Tämä taittaa jokaisesta palan maahan
kaivettuun uhrikuoppaan. Sen jälkeen kukin maistaa omaa leipäänsä.
Samoin menetellään myös kumyshkan kanssa, jota yksityisistä pulloista
on vuodatettu erikoiseen maljaan. Sitten uhrikansa hajaantuu joksikin
aikaa. Nuoriso alkaa huvitella, leikkiä ja soitella. Miehet ja naiset
ilahuttavat toisiaan tarjoilemalla kumyshkaa. Sinä aikana _vesas_ ja
"teurastajat" tutkivat uhrin otollisuutta kaatamalla härän selkään
raikasta lähdevettä vihreiden lehvien läpi. Kun ennusmerkki vihdoin on
saatu, s.o. eläintä on puistattanut, sidotaan uhrin jalat niiniköydellä
yhteen ja _part't'shas_ pistämällä teurastaa härän. Veri vuodatetaan
puuvatiin, josta se myöhemmin ammennetaan keitettäväksi. Nyt
ripustetaan eläin puuhun nylkemistä varten, minkä jälkeen lihat
paloitellaan uhripatoihin. _Vesas_ pitää huolen juhlaruuan
valmistamisesta. Kun uhriliha on kypsynyt, kaadetaan liemi puuvatiin ja
lihat kasataan kaukaloon. Tällöin on aika kutsua koolle uhrikansa,
sillä nyt alkaa uhripappi liemikuppi kädessä lukea rukousta. Sen
jälkeen hän jättää uhrivadin "savustajalle", joka vihreiden lehvien
läpi vuodattaa kolme lusikallista lientä ennenmainittuun kuoppaan. Kun
rukous, jota luettaessa vaimot ja lapset seisovat erikseen miesten
takana, on päättynyt, hajaantuu uhrikansa jälleen. _Vesas_ kaataa nyt
ryynejä lihaliemeen, jota kattilaan on jätetty uhripuuron keittämistä
varten. Ruuan kiehuessa papit juovat kumyshkaa sekä maistelevat
lihalientä. Kun ryynikeitoskin on vuorostaan valmistunut, kehoitetaan
uhrikansaa jälleen kokoontumaan, sillä uhriruoka on rukouksilla
siunattava ja osa on lehvien läpi kaadettava uhrikuoppaan. Sen jälkeen
tapahtuu uhriruokien jako. Kukin saa sikäli, mikäli hän on tuonut rahaa
uhriteurasten ostamista varten. Saatuaan ruokaosansa kukin istuutuu
kedolle aterioimaan. Luut kerätään kuoppaan, mikä sen jälkeen luodaan
umpeen. Lopuksi laskeutuu uhrikansa polvilleen kiittämään jumalaa
paljastetuin päin, kunnes se vähitellen hajaantuu kylään odottamaan
seuraavaa uhripäivää.

Toisena juhlapäivänä uhrataan _kilt'shin-inmarille_ vasikka. Nytkin
siroitetaan pöytäliinan alle puunlehviä. Uhritoimituksen järjestys on
yleensä sama kuin edellisenä päivänä, ainoa erotus on siinä, että niitä
uhrinosia, jotka tulevat jumalan hyväksi, ei tänään aseteta kuoppaan,
vaan kaadetaan lehvien läpi tuleen. Niin menetellään leivän, kumyshkan
ynnä lihan kera, joita erityisesti tätä uhripäivää varten on tuotu
pyhäkköön, sillä edellisen päivän uhriruuilla ei tänään saa palvoa.
Tällä kertaa kaikki rukoilevat polvistumatta, lakit päässä, vasta
uhritoimituksen päättyessä kansa kumartelee paljastetuin päin. Tänä
uhripäivänä pystytetään maahan myös neljä haarukkapäistä oksaa, joitten
neniin sijoitetaan poikkipuut. Näitten päälle asetetaan vielä oksia ja
lehviä, joten siitä muodostuu pöydäntapainen teline. Votjakit
nimittävät sitä _sulik_ (s.o. vaimon pääliina). Uhrialttarille
asetetaan leipää ja keitettyä lihaa sekä myös lautasellinen lihaliemeen
keitettyä puuroa. Tätä toimitusta kutsutaan _vile mit'son_
("ylösojentaminen"). Samalla asetetaan kahteen pikariin, toiseen
hienoja vehnäjauhoja, toiseen hunajalla sekoitettuja kaurajauhoja.
_Vile mit'son_ uhrin ohella on tapana asettaa vähäisen kaikkia
uhriruokia myös tuleen; siihen heitetään vielä uhrialttariltakin osa.
Sen jälkeen jaetaan uhriruuat ja kansa asettuu samoin kuin edellisenä
päivänä aterioimaan, ruuan loput kerätään kotolaisille vietäväksi.
Tärkeä toimitus uhritilaisuudessa on lisäksi ennusmerkkien tarkastus,
on näet tutkittava, onko ja minkämoisia merkkejä ilmaantunut pikareihin
kaadetun jauhon pinnalle. Jos on huomattavissa linnun, rotan tai muun
eläimen jälkiä, ennustaa se hyvää viljavuotta sekä että uhri on
jumalalle otollinen. Lopuksi _tilas_ ja _part't'shas_ kantavat luut
vähän matkan päähän pyhäköstä ja hautaavat ne lehvien kera maahan. Sitä
tehdessään he sanovat: "ota se käsiin ja jalkoihin", s.o. ota vastaan
meidän uhrimme. Sen jälkeen kantajat maistelevat kumyshkaa. Hetken
päästä he palaavat takaisin laulaen. Laulu herättää vastakaikua
niissäkin, jotka ovat jääneet rukouspaikalle, mielihyvällä he kuulevat,
että jumala on luvannut vastaanottaa palvojiensa uhrit. Sen jälkeen
tapahtuu kiitosrukous aivan kuten edellisenä päivänä.

Kolmantena juhlapäivänä uhrataan ukkos-emolle varsa. Uhrimenot ovat
yleensä edellisten kaltaiset, kuitenkaan ei _vile mit'son_ uhria
tällöin toimiteta, vaan ainoastaan _tilaskon_, s.o. uhriantimet
heitetään lehvien läpi tuleen. Tänäkin päivänä haudataan uhriluut
lopuksi maahan jonkun matkan päähän pyhäköstä.

Mielenkiintoisia piirteitä on myös Bogaevskijn uhrikuvauksessa, jossa
kirjailija kertoo, mitenkä hän erään votjakki-ystävän seurassa Minderyn
kylässä joutui ottamaan osaa suurenmoiseen uhrijuhlaan. Pyhäkkö
sijaitsi metsän reunassa puolentoista virstan päässä mainitusta
kylästä. Vaikka uhripitoja pidettiin jo viidettä päivää, jona aikana
oli uhrattu varsa, hanhi ja lammas, kerääntyi juhlapaikkaan yhä
uudelleen juhlapukuista yleisöä. Jokaisella uhrivieraalla oli
kainalossaan tuohikontti, jossa oli leipää, pannukakkua, ohukaisia ja
kumyshkaa. Tänä juhlapäivänä oli karitsa uhrattava. Kirjailija kertoo,
miten hänen saapuessaan uhripaikkaan silmien eteen aukeni omituinen
näky, niin että jollei olisi tietänyt, että paikka oli pyhäkkö, olisi
luullut täällä pidettävän markkinoita tai jonkinlaisia kyläkisoja.
Metsän rinteessä olevalta vähäiseltä aholta kuului taukoamatonta
hälinää. Ahon keskellä oli vankkureita, joihin valjaista päästetyt
hevoset olivat sidotut. Vähän etäämpänä oli paljon kansaa koolla.
Lapset melusivat, nuoriso leikki rahaleikkiä. Votjakkineidot kulkivat
juhlapuvuissaan, pojat pitivät heille seuraa kestiten heitä makeisilla,
joita oli kaupan niityn suussa olevilla vankkureilla. Itse rukouspaikka
oli metsässä. Uhrikuusen ääressä oli oksista valmistettu, lehvillä
katettu pöytä, jonka ääressä istui ukkoja kolmella sivulla. Vähän
matkan päähän ukkojen taakse oli akkoja varten varattu samanlainen
sija. Itse puun juurelle oli asetettu pienoinen pöytä, jossa oli kakku
ynnä hunajakuppi. Leivän viereen oli pantu pieni lauta, johon oli
kiinnitetty vahakynttilä ynnä vähäinen renkaan muotoon taivutettu
kuusenoksa.

Itse uhripuuhun oli ripustettu pyyhinliina. Maassa puun oikealla
puolella oli uhriantimia. Tullessaan lehtoon otti kukin tuomiset
tuohikontistaan sekä asetti leivät, pannukakut, ohukaiset ynnä
kumyshkapullon riviin maahan levitetylle liinalle. Juomaa oli jokaisen
perhekunnan tuotava pyhäkköön.

Puun vasemmalla sivulla oli kattilain sija, joissa kiehui uhriksi
tuotujen eläinten lihoja. Kattilat riippuivat puukannattimessa.
Läheisyydessä myös oli karitsa, joka sinä päivänä aiottiin uhrata.
Pääpaikassa pöydän ääressä istui arvossa pidetty vanhus. Se oli _tere_,
huomattavin henkilö uhrijuhlassa. Hänen toimenaan oli vihkiä uhrilihat.
Häntä paitsi oli uhrin toimitusmiehinä kaksi rukoilijaa (_vesas_) neljä
teurastajaa (_part't'shas_) sekä kaksi, joskus useampiakin
tarjoilijoita (_kodok_). Kaikki uhripapit oli valittu vain yhtä
uhrijuhlaa varten. Kun uhrilihat oli keitetty, kutsuivat tarjoilijat
kansaa rukoilemaan. _Tere_ istui pöytään ja hänen ympärilleen asettui
muita arvokkaannäköisiä ukkoja. Akat asettuivat heitä varten
valmistettuun pöytään. Etumaisimpina seisoivat "rukoilijat" lakki
päässä, kasvot käännettyinä kuusta kohti, samoin seisoivat miehet
rivissä heidän takanaan. Naiset olivat takimaisina. Toinen
"rukoilijoista" alkoi nyt lukea rukousta, pitäen vähäistä uhrikuppia
kädessään. Samanlainen oli hänen apulaisensa kädessä, johon
"tarjoilijat" vuodattivat kustakin pullosta vähäisen kumyshkaa. Sen
jälkeen pappi kaatoi uhrijuoman rukousta lukevan apulaisensa kuppiin,
joka vuorostaan vuodatti sen tuleen. Täten tuli jokaisen perhekunnan
kumyshkaa vuodatetuksi tuleen. Nyt meni toinen rukoilijoista kuusen
juurella olevan pöydän ääreen, täälläkin hän luki rukouksen sekä
kumartui sen tehtyään maahan asti, jolloin teurastajat alkoivat
ammentaa kattiloista lihaa. Osa uhrilihaa paloiteltiin kahteen kuppiin,
toinen asetettiin puun juurelle, toinen kannettiin kumyshkan kera
_terelle_. Tämä siunasi ruuan sekä alkoi sitä maistaa vanhusten ja
pappien kera. Kansanjoukot kokoontuivat nyt sinne, minne uhriantimet
oli asetettu, ja "teurastajat" jakoivat lihat antaen kullekin hänen
osansa. Ruuan saatuaan miehet istuutuivat kedolle aterioimaan yhdessä
vaimojen, lasten ynnä muun perheväen kanssa. Naiset kestitsivät
sukulaisiaan ja naapureitaan kumyshkalla. Kun ateria oli päättynyt,
kuului jälleen "tarjoilijain" kutsu ja pian alettiin uudelleen
rukoilla; tällä kertaa laskeutui uhrikansa polvilleen.

Vähän sen jälkeen ryhdyttiin teurastamaan uutta uhria, nim. karitsaa,
joka seisoi sidottuna jonkun matkan päässä kattiloista. Kaksi
toimitusmiestä "pesi" eläimen sekä johti sen syrjään erään puun
juurella olevan kaukalon luo. Puun juurelle oli maahan asetettu leipää,
suolaa ja kumyshkaa. Teurastettaessa asetettiin eläimen pää kaukalon
kohdalle, kurkku leikattiin poikki ja veri vuodatettiin astiaan. Tässä
tilaisuudessa ei kuitenkaan kansa eivätkä kaikki papitkaan olleet
läsnä. Kun lammas oli teurastettu, ripustettiin se puuhun nylkemistä
varten, samalla poistettiin sisälmykset, joista votjakeilla on tapana
valmistaa erityinen uhriruoka. Sen jälkeen eräs teurastajista alkoi
lähelle sytytetyssä nuotiossa savustaa karitsan päätä, joka lopuksi
luiden mukana kuopattiin maahan. Taas oli rukoilemisen aika tullut,
kansa kutsuttiin koolle ja papit alkoivat rukoilla heittäen toimituksen
päättyessä tuleen leipää, suolaa ja kumyshkaa sekä myös oksan, josta
edellä on ollut puhe. Poltettuaan sen lausui uhripappi, että
uhriteuraan sielu menee taivaalle kuten savu, joka kohoaa palavasta
oksasta. Sen jälkeen asetettiin karitsan lihat kattilaan, jotta ne
olisivat kypsiä seuraavana päivänä, jolloin uhrimenoja vielä oli
jatkettava. Pian alkoi kuulua syrjästäpäin soittoa, uhrikansa hajaantui
kisailemaan ja tanssimaan, kunnes illan tullen oli lähdettävä kotiin.

Malmyzhin piirin uhrimenoja, joissa ilmenee omituinen uhriteuraan
tiedustamistapa sekä erittäin alkuperäinen _vile mit'son_ uhri,
kuvailee Osokin (1856). Kevätkylvön sekä viljankorjuun jälkeen
kokoontuvat muutamat votjakkikylät uhraamaan eläimiä uhripapin
määräyksen mukaan; tämän henkilön tärkeimpiä velvollisuuksia on
tiedustella, millaisen uhrin jumala vaatii. Sen vuoksi on hänen
uhrijuhlan edellä mentävä metsään uhrien otollisuutta tutkimaan.
Palattuaan sieltä hän kertoo kyläläisille nähneensä, mitenkä Jumala
metsässä kiiti hänen ohitseen vihurin tavalla esim. valkoisen härän
selässä. Tästä votjakit päättävät, että jumala haluaa valkoisen
uhriteuraan. Jos uhripappi kertoo, että hän näki jumalan mustan lampaan
tai harmaan hanhen selässä, merkitsee se, että uhriksi on annettava
musta lammas tai harmaa hanhi. Joskus uhripappi määrää sen näköisen
eläimen, joka hänellä sattuu olemaan omassa läävässään ottaen siitä
silloin tavallista kalliimman hinnan. Teurastaminen tapahtuu pyhäkössä
uhritulen ääressä. Lukien uhrirukousta lakki päässä uhripappi heittää
tuleen vähäisen verta ja lihaa. Tuleen hän heittää lusikalla myös
muutamia pisaroita kumyshkaa. Silloin kaikki, jotka ottavat osaa
uhrijuhlaan, laulavat kuorossa ja tanssivat tulen ympärillä. Kun laulu
ja tanssi on päättynyt, otetaan uhriteuraista sisälmykset, osa suolia
ripustetaan puuhun sekä ennen kaikkea eläinten sydämet, jotka
votjakkien käsityksen mukaan ovat jumalan mieliruokaa. Sitten lihat
keitetään ja nautitaan yhdessä. Juhlamenojen jälkeen vielä huvitellaan
kaikin tavoin, ajetaan pari- ynnä kolmivaljakolla sekä pidetään iloista
melua. Näin vietetään juhlaa kokonainen viikko. Uhrilihojen ylijäämät
käytetään kotitarpeisiin, köyhät ottavat suolet, siistivät ne,
täyttävät uhriteurasten verellä sekä syövät uhrijuhlan kunniaksi.

Muutamin seuduin liittyvät yllämainittuun uhrijuhlaan vielä vainajien
muistajaiset. Niin kertoo Potanin, joka v. 1884 otti osaa Jelabugan
piirin suureen, kokonaisen viikon kestävään bulda-juhlaan. Juhla alkoi
toisena päivänä Pietarin päivän jälkeen, jolloin votjakit teurastivat
illalla kylän takana olevalla niityllä lampaan ja keittivät sen
vainajia varten. Niitylle oli asetettu tuohivakka. Siihen vuodatettiin
teurastetun eläimen veri, ja sitä paitsi oli jokaisen osaaottavan
velvollisuus heittää sinne myös vähäisen kumyshkaa sekä ohukaispaloja,
joita oli valmistettu muistajaisruuiksi; lopuksi vuodatettiin siihen
myös uhrilampaasta laadittua keittoa. Menojen päätyttyä tuohivakka
jätettiin pellolle, ja koirat söivät sen sisällyksen.

Seuraavan päivän aamuna kaikki kylpivät saunassa. Bulda-paikkaan, joka
sijaitsi vuoren rinteellä ja oli risuaitauksella ympäröity, kerääntyi
jo varhain uhripappeja, mutta kansaa saapui hitaasti. Puolipäivään
asti, jolloin kertoja saapui pyhäkköön, ei siellä ollut muita kuin
uhrin toimitusmiehiä. Pyhäkkö oli puuton, vain keskellä seisoi
kuivettunut koivu ja sen oikealla puolella lehmus. Koivun alla oli
vähäinen miesjoukko, jonka keskellä uhripapit puuhasivat valkoisissa
mekoissa. Erillään miesjoukosta ylempänä seisoi naisten juhlapukuinen
ryhmä. Kuivuneen koivun alle oli viritetty tuli ja tulen yläpuolelle
asetettu riukuteline kattilain ripustamista varten. Noin kuusikymmentä
askelta etelään päin uhripuusta oli riviin pystytetty kolme nuorta
koivua, joiden eteen oli asetettu pöytä. Koivusta koivuun oli sidottu
köysi, johon oli ripustettu valkoisia, päistä koruompeleella
kirjailtuja pyyhinliinoja. Niitä oli niin paljon, että ne muodostivat
ikäänkuin yhtäjaksoisen seinän. Äärimäisenä vasemmalla sivulla olevaan
koivuun oli ihmisvartalon korkeudelle punottu puunoksista linnunpesän
tapainen, johon oli asetettu pyyhinliinalla peitetty lautanen. Tähän
pani pääpappi uhrirahat. Pöydällä koivujen edessä oli n. 20 tuoppia
kumyshkaa. Uhripöydän ääreen maahan siroitetuille pähkinäpensaan
oksille oli ladottu lautasia. Niissä oli ohukaisia ja leivänviipaleita,
joiden pinta oli sivelty voilla tai munavoiteella. Lautasia oli maassa
noin kolmen sylen leveydeltä. Pöydän eteen oli asetettu kaksi pitkää
penkkiä vanhuksia varten. Neljä valkopukuista pappia istui heidän
seurassaan tai puuhaili pöydän ääressä hatuttomin päin. Uhrirukouksen
aikana kansa asettui pöydän eteen polvilleen. Vanhin uhripapeista, joka
seisoi äärimäisenä vasemmalla kädellä, otti nyt käteensä kumyshkakupin
ja alkoi lukea rukousta, jota tehdessään hän toisinaan kohotti kuppia
ilmaan. Toisillakin papeilla oli kädessään kuppi tai puumalja:
Uhrianomukset päättyivät tuon tuostakin "amin" sanaan, johon koko
uhrikansa yhtyi. Rukouksen jälkeen menivät papit uhritulen luo, jonne
astuessaan he, sen sijaan että olisivat kääntyneet vasemmalle, joka
olisi ollut suorinta, kääntyivät oikeaan ja tehtyään koko käänteen
menivät peräkanaa, pääpappi etumaisena. Vielä nuotion ääressä luki
uhripappi rukouksen kaataen samalla kumyshkaa tuleen. Sen jälkeen papit
tekivät jälleen koko käänteen vasemmalta oikealle ja palasivat takaisin
pöydän ääreen, mutta tällä kertaa astui ensimmäisenä se, joka äsken
kulki viimeisenä. Tultuaan pöydän luo pääpappi joi kumyshkaa tarjoten
sitä myös apulaisilleen, sen jälkeen saivat muutkin ukot sitä
maistella. Rukouksen aikana oli papeilla muhamettilaisten tapaan
pyyhinliina päässään. Toisin paikoin, kertoja huomauttaa, uhripapit
käyttävät merkkinään, paitsi pyyhinliinaa, koivun oksaa, joka
halkaistaan kahteen haaraan ja asetetaan kaulaan siten, että toinen
haara tulee käymään oikean, toinen vasemman olkapään alitse.

Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa edellämainituista. Huomiota
ansaitsee vain, että jokaisesta uhrileivästä leikataan viipale kahteen
kuppiin, joista toisen sisällys kaadetaan tuleen, toisen syövät
uhripapit. Mainittakoon myös, että uhripappi rahaa kerätessään asettuu
polvilleen. Samoin tekevät ne, jotka uhraavat roponsa. Uhrirahaa ei saa
antaa paljaasta kädestä, vaan kunkin on se tuotava kämmenen yli
vedetyllä hihallaan.

Eri seutujen uhrikuvauksia vertaillessa huomaa samojen päämenojen
ohella vähäisiä paikallisia eroavaisuuksia. Niin on esim. itäisillä
votjakeilla vielä tapana ripustaa, maanhaltian uhria lukuunottamatta,
kaikkien suurten teurasten luut pyhän lehdon puihin. Heillä on myös
tapana, etteivät kotolaisetkaan, jotka syystä tai toisesta ovat
estyneet saapumasta uhrijuhlaan, ryhdy sinä aikana työhön, vaan
leipäuhrilla muistelevat kotipihalla heimon suurta uhripalvontaa.
Lisäksi huomautettakoon, että kaikilla votjakkialueilla, miten kauan
uhrijuhlaa kestääkin, uhripappien velvollisuus on koko ajan niin hyvin
päivällä kuin yöllä olla uhrilehdossa, sillä sinä aikana eivät
uhritulet saa sammua. Sateisina ja kylminä öinä uhraajat ovat pakotetut
tekemään verhokseen teltan tapaisen suojuksen.

Kuten on mainittu, alkavat Jelabuean piirin votjakit uhrijuhlansa
muistajaismenoilla. Myös Kasanin läänissä on tapana viettää suuren
uhrijuhlan yhteydessä muistajaisia suvun vainajien kunniaksi. Niin on
esim. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tapana toimittaa monen kylän
yhteiset uhrit seuraavassa järjestyksessä. Ensimäisenä päivänä
uhrataan varsa _Inmarille_, valkoinen vasikka viljan jumaluudelle
(_du-kilt'shin_) ja musta karitsa vainajille. Toisena päivänä
teurastetaan musta härkä maan jumaluudelle (_mu-kilt'shin_), samalla
toimitetaan myös yksityisten tuomat lupausuhrit, joita he syystä tai
toisesta ovat kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana "luvanneet".
Kolmantena uhripäivänä teurastetaan valkoinen lammas aurinko-emolle
(_shundi-mumi_) ja valkoinen karitsa kohtalon jumaluudelle
(_kaba-inmar_). Sitä paitsi uhrataan hanhi ja sorsa terveyden vuoksi.

Muistojuhlan vietto tapahtuu siis täällä lehto-palvonnan yhteydessä.
Kuitenkin on vainajain uhri toimitettava eri tulella ja eri paikassa
uhrilehdon syrjässä. Kuten kaikissa votjakkien nykyisissä
muistojuhlissa käytetään tässäkin omatekoisia vahakynttilöitä sekä
erityistä uhrikaukaloa, johon kukin osaaottavista perheistä siroittaa
ruokamuruja. Uhriteurastus ja rukous toimitetaan kasvot pohjoista kohti
kuten yleensä _ullan vandon_ ("alas teurastus") uhreissa. Uhrin jätteet
jäävät kedolle tai poltetaan nuotiossa. Muistojuhlaa vietetään
yhteisesti suvun kaikkien vainajien kunniaksi.

Vainajainpalvonta ei ainakaan nykyään näytä kuuluvan itse kylien
yhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville
luonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala
_Inmar_, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota
votjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien
rukoussuunnassa kasvot etelään päin. _Inmarin_ rinnalle on tullut vielä
erityinen, mahtava jumaluusolento _kilt'shin-inmar_, jolle myös
uhrataan hevosia. Maanjumaluudelle (_mu-kilt'shin_) uhrataan maahan
musta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon
jumaluudelle (_kaba-inmar_) sekä panettelija-jumalalle (_al'akinmar_).
Sitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle
(_du-kilt'shin_), ukkos-emolle (_gudiri-mumi_) ja aurinkoemolle
(_shundi-mumi_). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan
palvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse
palvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset
haltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin
erityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien
haltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten
paljoudesta.

Samoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään
kylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää
sitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua.
Hyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu
yhteen kesäisen kuala-uhrin eli "lehti-olut"-juhlan kanssa. Muutamin
paikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän
aamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta
ennenmainitussa Imenlek puistossa.

Kooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman
vuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin
sopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei
ainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen
uhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella
epäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä
myöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff
huomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa
kansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin
ylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.



Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.


Votjakkien jumalat ja haltiat, joita he palvovat vainajien ohella,
voidaan niiden alkuperään nähden jakaa kahteen pääryhmään. Sen mukaan
nimitämme niitä ihmisenkaltaisiksi ja luonnon-haltioiksi.

Ihmisenkaltaisia ovat etupäässä kodin-, metsän- ja veden-haltiat.

Ensiksimainituista ovat yleisimmät asuintuvan-, karjapihan- ja
saunan-haltiat.

Tuvassa asustavaa haltiaa votjakit nimittävät _korka-murt_
("tupa-ihminen") tai _korka-kuzo_ ("tupa-isäntä"). Kasanin läänissä
kuulin sitä nimitettävän myös _dürt-kuzo_ ("talo-isäntä") ja Sarapulin
piiristä mainitsee Vereshtshagin sen nimenä _busturgan_. Sen yleisin
asuinpaikka on lattianalusta, jonka vuoksi sitä toisinaan kuulee
nimitettävän nimellä _vizh-ul kuzo_ ("lattianalainen isäntä"). Kuten jo
_murt_ ("ihminen") sanasta voi päättää, on tämä haltia ihmisen
muotoinen. Miropoljskij sanoo, että se näyttäytyy vain harvoin, mutta
kun se tapahtuu, ennustaa se kuolemaa tai muuta onnettomuutta.
Ilmestyessään se on joskus talon isännän näköinen. Yleensä _korka-murt_
on hyvä ja tarpeellinen olento, sillä se suojelee perheenväkeä
vierailta haltioilta sekä valvoo kaikin tavoin talon parasta. Joskus se
ottaa osaa myös ihmisten toimiin. Votjakit tietävät kertoa, että se
esim. alkaa yöllä kehrätä, jolleivät naiset syystä tai toisesta ole
ehtineet päättää päivätyötään. Kun tuvanhaltia saa aiheen suuttua,
kiusaa se ihmisiä painajaisena, pörröttää maatessa hiukset ja parran
sekä ehkäisee töiden onnistumista. Pieniä lapsia votjakit eivät
milloinkaan jätä yksin tupaan, sillä he uskovat, että _korka-murt_
vaihtaa pienokaiset.

Siinä tapauksessa, että tuvanhaltia tavalla tai toisella on osoittanut
olevansa vihainen, on se mitä pikimmin uhrilla lepytettävä. Uhrieläin,
joksi votjakit yleisimmin käyttävät mustaa lammasta, on teurastettava
lattianalustassa, _korka-murtin_ olopaikassa. Tämän vuoksi kutsutaankin
uhria _gulbet's-taka_ ("alustalammas") ja uhriteurastusta _gulbet'se
vandon_ ("alustassa teurastaminen"). Toimitukseen, jossa uhripappina on
perheenpää, ottaa osaa vain oma perheenväki, sillä uhriruokaa ei sovi
antaa vieraille. Osoitteeksi, miten tarkkoja votjakit tässä
suhteessa ovat, mainittakoon, ettei edes perheen tytär saa maistaa
_gulbet's-taka_ uhria sen jälkeen, kun hän on miehelle "luvattu".
Tuvanhaltialle tulevat uhrilihat ynnä luut haudataan lattian alle
kaivettuun kuoppaan, jonne myös eläimen veri teurastettaessa
vuodatetaan. Uhriruoka keitetään ja syödään tavallisesti itse
asuintuvassa.

Satunnaisten uhrien ohella toimitetaan _korka-murtille_ toisin paikoin
määräaikaisiakin teurastuksia. Aminoff kertoo, että votjakit
(luultavasti Sarapulin piirissä) uhraavat syksyllä peltotöiden
päätyttyä tuvan haltialle hanhen tai sorsan sekä myös puuroa. Linnun
luut ja puuro ynnä lusikka pannaan maahan vasempaan nurkkaan, jossa on
aukko. Uhritoimituksessa luetaan seuraavanlainen rukous: "osto,
Inmarini, suuri Inmarini! Täten uhraan lattianalaiselle isännälle
hanhen. Älä säikytä meitä! Ota tarjoomamme uhri suosiolla vastaan. Anna
minulle perheineni, huonekuntineni rauhaa ja onnea. Anna kylvetyn
viljan menestyä." Toisessa paikassa sama kirjailija kertoo talonisännän
Sarapulin Bödjassa uhraavan syksyllä ennen pokrovan päivää (l/X v.l.)
oinaan lattianalaisena uhrina. Tässä tiedonannossa on kuitenkin
_mu-kilt'shinin_ nimi tullut haltian alkuperäisen nimen sijalle.
Myöskin Kasanin läänissä, kuten Miropoljskij tietää, toimitetaan
tuvanhaltian uhri vuosittain syksyllä. Osan ja Birskin piirikunnissa
kuulin sille uhrattavan vuotuisia uhreja toisin paikoin syksyllä,
toisin paikoin kesällä n. viikkoa ennen Pietarin päivää, jolloin
votjakeilla on tapana ajaa lampaat kotiin kerittäviksi. Jollei sopivaa
uhrilammasta sattuisi laumasta löytymään, lykätään toimitus
tuonnemmaksi, sillä kertaa tehdään vain puurolla uhrilupaus. Kuitenkin
on puurostakin osa kuopattava alustaan.

Ennen kaikkea votjakit pitävät velvollisuutenaan uhrata
_korka-murtille_ silloin, kun he ensi kerran asettuvat uuteen tupaan.
Jo Georgi tietää kertoa, että votjakit muuttaessaan uuteen taloon
uhraavat mustan lampaan tai keittävät, kuten köyhät tekevät, sakean
puuron. Uuteen tupaan muutto (_korka-piron_) on kaikilla
votjakkialueilla muodostunut juhlahetkeksi, jota Kasanin läänissä
nimitetään _korka-suan_ ("tupa-häät") ja Glazovin ja Sarapulin
piireissä _korka-_ tai _korka-murt-sektan_ ("tupa-" tai "tuvanhaltian
kestitys"). Kaikki sukulaiset ja ystävät saapuvat silloin
runsaslukuisina pitoihin tuoden mukanaan monenlaisia lahjoja. Tärkein
toimitus on uhrin teurastaminen uuden tuvan alustassa. Vereshtshagin
sanoo Sarapulin piirin votjakeilla olevan tapana, että isäntä,
asettuessaan uuteen taloon, menee emäntineen alustaan vieden mukanaan
ohukaisia ynnä kumyshkaa sekä nuoren kyynärän kokoisen kuusen ja tekee
uhrilupauksen _gulbet'se siziskon_. Isäntä pystyttää nurkkaan kuusen,
ottaa siitä oksan käteensä sekä asettuu polvilleen kuusen ääreen.
Emäntä levittää hänen eteensä pöytäliinan ja asettaa sille ohukaisen.
Sen jälkeen hän vielä vuodattaa kumyshkaa pikariin ja antaa sen
miehelleen. Tämä alkaa nyt, pitäen oikeassa kädessä pikaria, vasemmassa
oksaa, lukea rukousta pyytäen _Inmarilta_, että tupa, jonka tämä on
hänelle suonut, olisi hyvä asua vanhuuteen ja kuolemaan asti sekä lupaa
samalla uhrata mustan lampaan ynnä muita nelijalkaisia eläimiä.
Rukouksen päätyttyä hän juo kumyshkaa sekä maistelee myös ohukaista.
Luvattu uhri pannaan myöhemmin täytäntöön joko tuvassa tai lattian
alla. Uhrilihan kiehuessa isäntä palvoo polvillaan pyytäen uudelle
kodille onnea, rikkautta ynnä kaikkea hyvää sekä huomauttaa samalla,
että hän nyt täyttää antamansa lupauksen. Uhriteuraan luut
kuopataan maahan. Toimituksen nimi on _gulbet'se taka vesan_
("alusta-lammas-uhri").

Vasiljev, joka uhrin saajana mainitsee _mu-kilt'shinin_, kertoo, että
uuteen tupaan siirryttäessä annettu uhrilupaus täytetään tavallisesti
seuraavana syksynä. Uhraamispäivänä ei saa mitään antaa pois talosta,
eikä uhrieläintä saa teurastaa paljaalla maalla, vaan kuusen oksien
päällä. Määrätyt ruumiinelimet, kuten oikean puolinen lapaluu,
kylkiluu, pää, jalat, keuhkot ja maksa, ovat erikseen keitettävät. Osa
kaikkia uhriruokia kuopataan alustaan. Hän kertoo lisäksi härkäuhrista,
joka uuteen taloon muutettaessa teurastettiin pihalla. Pihalle tehtyyn
kuoppaan haudattiin osa uhrilihaa ynnä luut maanhaltian hyväksi.
Kasanin läänissä on Gavrilovin mukaan tällöin tapana uhrata
_korka-kuzolle_ paitsi mustia lampaita myös kotilintuja, paitsi kanoja.

Että votjakeilla toisin paikoin uuteen tupaan muutettaessa on ollut
tapana viedä haltia vanhasta asunnosta uuteen, olemme Aminoffin
tiedonantojen perustuksella maininneet jo kuala-palvonnan yhteydessä.
Myös Glazovin piirissä näyttää säilyneen muistoja mainitusta tavasta.
Se käy selvästi ilmi Pervuhinin huomautuksesta, että kun _korka-murt_
muuttaa isäntäväen mukana vanhasta uuteen tupaan, silloin sitä
useimmiten nimitetään "vanhaksi ihmiseksi" (_vuzh-murt_). Korka-murtin
kestityksestä (_korka-murt sektan_) on näillä seuduin enää vain se
muisto olemassa, että kodin haltialle silloin oli teurastettava härkä.

Talon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät
mitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat
oleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa
itselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä
hänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin
votjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen
perustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan
polku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää
Kasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen
heti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä
ruveta asustamaan _peri_ (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea
karkoittaa.

Karjapihanhaltiaa votjakit nimittävät _gid-murt_ ("karjapihaihminen")
tai _gid-kuzo_ ("karjapiha-isäntä"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä
haltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä
sekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää
huolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa
vieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään
rehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan,
että _gid-murt_ pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia,
joista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden
harjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen
niitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs
isäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin
näki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen
kertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä
karhun jäljet.

Samoin kuin _korka-murtille_ toimitetaan _gid-murtillekin_ niin hyvin
satunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on
karjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät
sairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on
tapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta
hevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin
kuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan
karjapihaan.

Vuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä
keväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se
palaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi
toimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta
syksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt
terveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa,
muistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus
on vain siinä, että _gid-kuzolle_ tulevat uhriantimet kuopataan maahan
karjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa.
Kuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa
kaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa,
jossa myös _Inmarin_ nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia
hevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo _gid-kuzolle_ luetun
seuraavan rukouksen: "ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele
karjaa ja aja kaikki paha talosta".

Saunanhaltia on _munt'so-murt_ ("sauna-ihminen") tai _munt'so-kuzo_
("sauna-isäntä"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös _ted'i-murt_
("valkoinen ihminen"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän,
keski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu
olento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se
puhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun
onnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä
votjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento.
Saunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee
alusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin,
häiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset
haltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai
puhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin
pienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai
muuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta.
Ainoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on
vihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan
saunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin
toimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa
kuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.

Edellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia,
jotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on
Glazovin ja Sarapulin piireissä _obin-murt_ ("riihi-ihminen"), jolle
pohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä
riihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan
suojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka
yleisimmin on tunnettu nimellä _ikem_- eli _it'im-ves_ ("riihi-uhri")
on käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita
erityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään
sorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä
tai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään
kotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan.
Lopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen
aikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa
riihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin
votjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta
jätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille
haltian hyväksi.

Lisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten
votjakkien pahanluontoinen _albasti_, joka oleskelee asumattomissa
rakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu _nulliskis_.
Edellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa
niin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet
asumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa
omistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin
haltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos
"kissan" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.
Kummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.

Vertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin
huomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo
Pervuhin huomauttaa, ettei _korka-murt_ Glazovin piirin votjakeilla
eroa missään suhteessa venäläisten naapurien "domovoj" haltiasta,
kutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin
"susjetka". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden
haltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi.
Syrjänienkin "susjetka" asuu samoinkuin votjakkien, _korka-murt_ tuvan
lattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä
haltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee
vastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia
kun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena
tai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä
rakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin
rakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa
kuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on
syrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov
kertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan
nurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa
sanoen: "susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme
vanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja
perhekuntaani." Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan,
mutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen
käsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen
jälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat
syrjänit kodinhaltian asustavan.

Samoin kuin venäläinen "domovoj" on siis syrjänienkin kodinhaltia
samalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on
asuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita
heidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden _öi-ejäse_
("tupa-isäntä") ja _abzar-ejäse_ ("karjapiha-isäntä") eivät vastaa
ainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä
uhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin
että on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan
korkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä
haltioita heillä ovat myös _albasti, obin-murt_ sekä _nulliskis_,
joista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan
edellinen tatarilais-, jälkimäinen (_obiri_ = ovinj) venäläisperäinen;
viimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös _nulliskis_
"kantaja", joka vastaa suomalaisten "paraa". Votjakkien saunanhaltian
vastine syrjäneillä on _pivsan-olisa_ ("sauna-eläjä") eli _pivsanaika_
("sauna-mies") ja riihenhaltian _rinish-olisa_ ("riihi-eläjä") eli
_rinish-aika_ ("riihi-mies"). _Albastia_ vastaava haltia heillä on
venäläisiltä nimineen lainattu "kikimora", joka samoin kuin tuo on
paha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.

Näin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat
olevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes
kaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan,
ole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo _korka-murtin_ lattianalainen
asuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla
votjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa
kuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä
karjanhaltiaan _gid-kuzoon_ tulee, on jo ennen osoitettu, että niin
hyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia
karjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs
seikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim.
uudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet
asuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta
ajalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät
oleskelevat.

Samoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta
lainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on _nules-murt_ eli
_tshatsha-murt_ ("metsä-ihminen"). Glazovin piirissä se on tunnettu
myös nimellä _nules-nuna_ ("metsä-setä") ja Sarapulin piirissä
_nules-ut'is_ ("metsän-vartia"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan
_obidaksi_. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin
ihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan,
että sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä
ihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään
korkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä
Glazovin piirissä vielä nimellä _bidzim nuna_ ("suuri setä"). Metsässä,
jossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta,
kultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää
näkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit
kertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi
kertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat
tuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee
luokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin
metsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen
väkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen
eikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa
näet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on
mehiläishoidossa avullisena.

Samoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja.
Ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi.
Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla
votjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä
aikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti
votjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen
metsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän
pyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät
metsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat
metsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.

Nykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle
ainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on
olemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata
_nules-ut'isille_ syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen
ottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja
harmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija,
liemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla
kaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille
metsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että
vainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa.
Eräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: "anna
minulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi.
Anna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä
vielä sinulle lahjoja annamme."

Saman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan _nules-murtille_
kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan
harmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä
tuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m.
metsänriistaa.

Sama kirjailija kertoo Glazovin piirin votjakkien uhraavan
metsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan
laitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: "_bidzim-nuna!
nules-nuna!_ nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla
aloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se
vastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme
kulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja
suojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta." Uhripuuro, joka
metsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle.
Syksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri
_pirtan-soton_. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus
tapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se
on karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.

Bessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi
metsänhaltialle (_t'ashsha-murt_). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin
metsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen
teline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia,
toisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata
pyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä
kohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.

Myöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät
metsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille
joskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti
sorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän
määräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen
uhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät
satunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä
_sion-poton_ ("ruuan vienti"). Toimitus muistuttaa suuresti
vainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri
peltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten
valmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai
seitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se
paha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan
uhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta
liedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän
vasta voi omaisiaan lähestyä.

Metsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös _lud-murt_
("vainio-ihminen") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun
_lud-kuzo_ tai _lud-asaba_ (keremet) haltiaan. _Lud-murt_ on tunnettu
etupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen
kääpiö, joka _nules-murtin_ tavalla voi jonkun verran pitentää tai
lyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen,
matalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea
nähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee
laitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan
ainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun
karja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä
lakki päässä rukoillen: "hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne
laitumelle, älä anna niitä petojen käsiin".

Paitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko
metsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on
ennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu _pales-murt_
("puoli-ihminen"), jota Georgi nimittää myös _alidaksi_. Sekin on
ihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen
ruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä
yksi rinta, joka on niin iso, että kun _pales-murt_ sen tunkee ihmisen
kitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä
se ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen
peloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan,
että jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka
veripisarasta uusi _pales-murt_.

Pahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu _shurali_,
joka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään
on sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä,
eksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta
hyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa
uuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä
hurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.

Pahoja metsänhaltioita on myös _iskal-pido-murt_
("lehmänjalka-ihminen"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon.
Vyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat,
jotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat.
Viimeksimainittu on metsänhaltia, kuten _nules-murt_, jonka seuraan se
kuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit
uskovat sen syövänkin ihmisiä.

Sarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä _babasir_
("metsäpiru"), joka hohottaa metsässä, sekä _kuzpino murt_
("pitkähampainen-ihminen"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat
hampaat, ynnä _kukri-baba_, jota kirjailija vertaa venäläisten
"baba-jaga" nimiseen syöjättäreen.

Pahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava _ubir_, joka on kuolleen
velhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta.
Votjakit nimittävät sitä myös _kulem-ubir_ ("kuolleen u."). Kalpeaan
ruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se
ryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä,
s.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki
paidankauluksen nauhat, silloin _ubir_ tulee voimattomaksi, putoaa
maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui.
Votjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu
siitä, että _ubir_ ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian
alkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle
hengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he
nimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä _shaitan_
(saatana) ja _peri_ (paholainen).

Metsänhaltiana on vielä karhu (_gondir_) mainittava, jota votjakit
pitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä
mukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää,
mutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät
mainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä,
useimmiten sanovat sitä "vanhaksi mieheksi". Kun he metsässä kohtaavat
kontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin.
Joskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he
uskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita.
Vihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi
ei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen
viittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole
olemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä,
että karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.

Glazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös _gondir_
("karhu") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja
jota kuten _korka-murtia_ on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun
se vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä
kuitenkin alkujaan metsänhaltia.

Votjakkien _nules-murtia_ vastaa täydellisesti syrjänien _versa_
("metsällinen") eli _veris-mort_ (joskus myös _lesak-mort_
"metsä-ihminen"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä
nimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin
miksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla "djadja"
(vrt. Glazovin piirin votjakkien _nuna_). Samoin kuin votjakkien on
syrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano
ja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi
syrjänit usein nimittävät sitä myös _kuz dada_ ("pitkä setä"), mikä
nimitys siis vastaa Glazovin votjakkien _bidzim nunaa_ ("suuri setä").
_Nules-murtin_ tavalla kiitää _veris-mortkin_ vihurina paikasta toiseen
vieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä
pelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin
kuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin
metsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa.
Yleensä on _veris-mort_ hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista
hyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se
opastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa
heidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana
toimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että
syrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he
asettavat kannon päähän tiheikköön, sillä "metsä-setä" pitää tupakasta.
Arvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää
Dobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit
uhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan
kadotessa.

Karhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin
votjakeilla.

Luodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme
niidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä
asuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa
huomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten
käsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset
ensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla
taas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä
yhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin
votjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka
ei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat
lainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne
yksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein
käytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös
votjakkien vainio-ihminen (_lud-murt_), jota vastaa venäläisten
"polevik" ("peltohinen"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin
venäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa
Pervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien
alkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa.
Vieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut
haltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien
nykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta
hävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla
ovat kirjailijan mukaan _pales-murt_, ja _iskal-pido-murt_, joista
ensiksimainittua vastaa tshuvassien _ar-zori_ ("puoli-ihminen") ja
jälkimäistä tatarien _sijir-ajak_ ("lehmä-jalka"). Eteläisillä
votjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme
varsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti
tatarien _urman ejäse_ ("metsä-isäntä") haltiaa. Samalta taholta
tulleita ovat myös pahat _shurali_ ja _ubir_-henget, joiden nimetkin
ovat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. _Obida_, joka on
tshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien
taholta.

Kaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla
ainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman
minkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento,
jolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään
muu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille
toimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja
tapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo
edellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava
epätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita
vältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat
tulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös
Jelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen
kylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin
menettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja
vainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto,
että _nules-murtille_ uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn
kuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava,
että votjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin
haltioita. Niin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti
Sarapulin piirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino,
uhrataan syysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin
metsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä
metsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla
entisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä
muistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat,
kuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään
syvissä metsissä.

Vedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin _vu-murt_ ("vesi-ihminen")
muutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös _vu-kuzo_
("vesi-isäntä"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on
suuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin
votjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan
tapaisista sormista (_vu-murt-t'shini_), joita he luulevat löytävänsä
jokien rannoilta. Useimmiten _vu-murt_ asuu syvissä vesissä, kuten
suurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös
pienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä
kartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan
paljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan
se saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla.
Vetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo
tuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten
ei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu,
sillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.

Samoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt,
myöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston
ruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian
"vaimo" (_vu-murt kishno_) tai "tyttö" (_vu-murt nil_) nousee rannalle
sukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen
vedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee,
heittäytyy veteen.

Paitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia
joskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat
tuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että
se on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä
päinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.

Glazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat
metsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä
ja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä
tuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on
Glazovin votjakeilla käsitys, että _vu-murtit_ talvella joulun edellä
tulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän
tullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät
sanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on
myös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita
sekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia
vedenhenkiä _vozho_ nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä
_vozho-dir_ (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika
päättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin
asuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä _vozho-kel'an_
("vozhon saattaminen"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä
kulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen "kohtaloaan"
sekä huutaen _vu-murtille_: "poistu täältä meidän luotamme!" Vielä
seuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä
joelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: "lähde luotamme!" Pervuhinin
mainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi.
Vereshtshagin kertoo, että _vozho-kel'an_ tilaisuudessa käännytään
uhriantimin itse paikallisen joen puoleen: "Siunaa joki Tshura!
Määrättynä aikana me saatamme _vozhoa_. Suojele meitä kaikesta
sairaudesta ja onnettomuudesta!" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa
ynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi
tietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle
avantoon.

Votjakkien käsityksen mukaan on _vu-murt_ yleensä pikemmin paha kuin
hyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä _vu-peri_ ("vesi-piru").
Gavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä
vesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä
että eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja
hävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin
vaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän
on pakko vaipua syvyyteen. Joskus _vu-murtin_ sanotaan lähettävän
tautejakin.

Kuitenkaan ei _vu-murt_ sen paremmin kuin muutkaan _murt_ haltiat ole
ehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa.
Hyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa
mylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin.
Sitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä
elävää siipikarjaa.

Uhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös
määräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan
sille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä
sairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan
hanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on
heitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle
toimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu
ainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona.
Syysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff
tietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran
veteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev
tietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta,
jotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja
heitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan
_vu-murtille_ joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa
heitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan
sille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain
hanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös
myllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan
on _vu-murtin_ kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin
sanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja
lampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava
vedenhaltia syrjäneillä on _va-kul'_ ("vesi-hiisi"). Usein kuulee sitä
nimitettävän myös _vais_ eli _vasa_ ("vetehinen"). Fuchs tekee eron
_kul'in_ ja _vasan_ välillä sanoen, että edellinen on mies-,
jälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös
_vasa-tisa_ ("vetehinen-järvehinen") ja (saduissa) _vasa-tetka_
("u.-täti"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit
käyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta
vedenhaltiasta puhuessaan.

Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt,
kehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin
naispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta,
karvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee
itseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä
kuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka
toisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä
hiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat.
Kun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät
korkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on
pitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se
uiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus
muulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi
sillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen.
Wichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana,
sellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen
muotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja
kädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä
pieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se
lisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja
tuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit
tietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista,
_kul'-t'sun_ ("kul'in sormi").

Miespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto
jonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän,
karvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan.
Janovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana,
pitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen
sukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan
talonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä
hiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi
veteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei
kotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.

Joskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov
mainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään
vetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat
vaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla
suuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran
haavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt
myllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan
poikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena
ilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään
pitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan
verkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa,
mutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.

Votjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan
vedessä meluten ja myllynpatoja särkien "matkustavat häihin". Sitä
paitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten
ilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat
takaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä
_kut'ja-voisa_ tai _kut'ja-dad'ja_. [_Kut'ja_ (venäl. kutja) merkitsee
juhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]

Siinäkin muistuttaa syrjänien vedenhaltia votjakkien vastaavaa, että se
on pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa
myrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee,
on vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov
sanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä.
Nalimov tietää, että naispuolinen _vasa_ houkuttelee miehiä luokseen
saadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo
vetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen
nähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä
anastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa
uppoaa soihin ja jokiin.

Kristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen
nimeä _kul'_ on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä.
Sellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen
ääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa
vedenhaltiaa kohtaan osoittaa _Jen_ (taivaan jumala) iskemällä siihen
ukkosilmalla salamoitaan.

Kansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei _kul'_ kuitenkaan ole ollut
ehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se
antaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin
muistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle
hyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava
rumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen
kiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla
sovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii
myllyä rakennettaessa uhriksi "pään", muuten se häämatkallaan särkee
padot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa
annetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo,
ettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa,
jollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo,
että paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin
yleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.

Shatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä _it'setik_ nimisistä
vedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia,
ihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo
olevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita
myöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat
ihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana
palvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa
y.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot
esiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian
alta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä
pyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen.
Smirnov vertaa niitä votjakkien _kutis_-henkiin, mutta on huomattava,
ettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä
ilmenemismuotoa.

Vertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä
uskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei
kuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat
samaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa
toisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla
kehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä
isovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin
liittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin
votjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen
vaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin
votjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien
vetehinen tatarien _siu-ejäse_ ("veden isäntä") ja tshuvassien
_shu-hozi_ ("veden isäntä") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin
_vu-kuzo_ ("veden isäntä") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää
rajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten
välille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien
vedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten
vetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten
Popov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin
väitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät
uskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan
_omel'_ (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen
rahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä.
Perustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee
kansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat
kuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että
kertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja
vierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta
vedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole
syrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään,
että _vasa_ nimikin on suoranainen käännös venäläisestä "vodjanoj"
sanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi _shishiga_, jolla
syrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista
vedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.

Vedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa
käsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä
hukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin
hukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina
hän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä
hukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka
ilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi
jälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen
kaulaansa.

Votjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten,
on lisäksi luettava _kilt'shin_ eli _kildisin_ (Glaz. p.), jota valkean
ulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä _ted'i kilt'shin_
("valkoinen kiltsin"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja
_Inmarin_ välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on
_kilt'shinistäkin_ runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat
kuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä
kerrotaan, miten _kilt'shin_ ennen vanhaan kulki maan päällä tehden
ihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän
velvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös
erään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla
votjakkialueilla on kertomus _kilt'shinistä_ viljamaan vaalijana. Sen
mukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä
pientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja
koskisi _kilt'shinin_ valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa
kasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia.
Pellon pientarella kulkevana nimitetään _kilt'shiniä_ Sarapulin
piirissä nimellä _mezha-ut'is_ ("pientaren-vartia").

Monipuolisena suojelushenkenä _kilt'shin_ on vähitellen alkanut
syrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita.
Useimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin
todellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä
uhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina.
Vanhan _vu-murtin_ sijalle on tullut _vu-kilt'shin_, talonhaltiain
sijalle _dürt-kilt'shin_ ja _gid-kilt'shin_. Yleisempiä ovat
_dü("vilja")-kilt'shin_ sekä _mu("maa")-kilt'shin_. Yksinään
_kilt'shin_, joskus myös _nuni("lapsi")-kilt'shin_, nimisenä votjakit
palvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten
suojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen
syntyessä _kilt'shinille_ valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään
_kilt'shin-taka_ ("kilt'shin-lammas"), teurastetaan pihalla,
jossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään
vastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti
ei _kilt'shin_-uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan
aluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä
tunneta _kilt'shin-taka_ uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin
alkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien
muistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään
votjakkien _kilt'shin-taka_ on omaperäistä laatua. Kuitenkin on
huomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava
uhritoimitus.

Niin hyvin _kilt'shinin_ ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät
kertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se
nykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin
jumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet,
joissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien
_kilt'shin_-kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä
kristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus
kutsuvat he _kilt'shiniä_ enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus
profetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen.
Ilmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan
_kilt'shinin_ synonyymina. Votjakkien legendanomaista _kilt'shiniä_
vastaa tarkoin tsheremissien _puirsho_.

Joskus ilmaantuu miespuolisen _kilt'shinin_ rinnalla myös naispuolinen
_kilt'shin-mumi_. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä
"Kaldyni mumas" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä
jumalatar on ensi sijalla Ilmerin (_Inmar_) jälkeen, ja että votjakit
väittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen
synnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat
sille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä "Mukalzin",
"Mutzien kalzin" ja "Mumu kalzyn" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä
_Inmarin_ äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten
hedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät
samat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys
on edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet "Mu kalzin" ja
"Muldsien kalzin" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on,
että _muzem-mumi_ ("maa-emo"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on
vaikuttanut _mu-kilt'shinin_ sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa
_mu-kilt'shin mumi_ sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta
_muzem-mumia_. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin
tiedonannossa naispuolisesta _kilt'shinistä_ synnytyksen jumalattarena.
Vaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat "Kaldyni
mumas"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin
legendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että _kilt'shin_ on
ollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen
haltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta
_kildini_ ("siittää, synnyttää, luoda"). Rytshkovin mainitsemaa
"Kaldyni mumas" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien _shotshen-ava_
("synty-emo").



Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.


Edellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet
ihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa
ilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös
karhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena
eläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän
haltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne
alkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa
niiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.

Näiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä
palvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta
nimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea
siinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää
eivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia.
Luonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden
elollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai
ehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan
esineiksi.

Ensi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota
votjakit nimittävät _inmar_. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla
taivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää
merkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä
siitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa
kuin _inmar zore_ ("sataa") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij
esittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on
votjakkien väite: "kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme
inmariksi", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat
tarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on
_inmar_ sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan
merkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä
edelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on
sitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty
myös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa
täydellisesti syrjänien _jen_, joka myös alkuaan merkitsee taivasta,
mutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.

On luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen,
salamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka
hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain
tullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä,
miten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty
persoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu
rukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät
taivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja
ostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan
_palvonta_ on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.

Tätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä
asuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia
uskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän
naapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta
itse "taivaan" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen
_tängere_ ("taivas") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin
kääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen
Jumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös _tura_, jolla
nykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet
taivaanjumalaa. Että votjakkien _Inmar_ todella on ollut
turkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena,
osoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin,
hevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on
erityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava,
että votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa
useita eläimiä, nimittävät _Inmarin_ uhria muista erotukseksi nimellä
_kurbon_, mikä johtuu tshuvassinkielen "kurban" ("uhri") sanasta.
Lisäksi on _Inmarin_ palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän
haltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri (_tilaskon_), joka, kuten jo
ennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.

Polveutuisiko siis _Inmarin_ palvonta näin ollen ehkä vasta
bolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on
votjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen
turkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen
puolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta
päättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden
niin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on
sama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien
_Inmarin_ palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että
uhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla
valkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi
manalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan.
Vielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka
muhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin,
niin että _Inmaria_ on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin.
Kummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä
_vallan vandon_ ("ylös-teurastus"), jälkimäisellä _ullan vandon_
("alas-teurastus"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu
myös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen
tuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen
polttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista
nimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita
ei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat
olleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen
uhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin
vielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole
Perman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin
Sarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun
votjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle
olennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta
osoittaa lisäksi se seikka, että _Inmar_ sanaa vastaa äänteellisesti
suomalaisten ilmanhaltian nimi _Ilmari_. Onko siis taivaanjumala ollut
tunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta
tukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa
Suomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta
jumalanaan. Johtopäätteellisten _Inmar_ ja _Ilmari_ muotojen yhteydestä
voimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella
vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin
taivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi
tuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen
aikana, kunnioittaessaan jumalanaan "koko taivaan piiriä".

Taivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä
maanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten
katseet taivaalle päin. Että votjakkienkin _Inmar_ on ennen kaikkea
maanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle
uhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla
huomauttaen, että votjakit rukoilevat _Inmarilta_ maalle
hedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat _kildis-vordis_
("siittävä, ylläpitävä"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein
antavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan
alkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin
sanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan
pokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On
siis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle
etupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole
väitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua
maanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset
paimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.

Taivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti
vainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan
sidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai
sukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan
hänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille
pyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin (_mizh_) aiheuttajana.

Vanhin votjakkien _Inmarin_ palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin
kuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin
arvokkaita piirteitä: "Pääjumala Ilmer (_Inmar_) asuu taivaassa ja on
kaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta
tapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen
häntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten,
joina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla
valkeakarvaisia."

Nykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina
enää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he
pitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen.
Yleisin _Inmarille_ omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin
eteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on
tapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin
on polttouhrin ohella joskus vanhempi _vile-mit'son_ uhritapa säilynyt.

Tietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta,
puuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he
piilottivat asumattomiin majoihin _Inmarin_ kuvan, joka oli vain
karkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu
suoruohoista. Toinen _Inmarin_ kuva, josta sama kirjailija puhuu,
säilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa.
Kuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi
asetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä
aukaistiin, "jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset". Mainittuihin
tietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne
koskevat kumpikin _vorshud_-palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti
olekaan mikään muu kuin _vorshud-vakka_, jonka alle votjakit toisinaan
asettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta.
Luultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus
sanoo germanien luonnonjumalista: "He eivät pidä taivaallisten
suuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja
että niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot."

Myöhempinä aikoina _Inmar_ on korkeampien uskontojen vaikutuksesta
yleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat
alkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät
hänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä.
Votjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus
Vjatkan lääninlehdessä (1861): "_Inmar_ on heidän käsityksensä mukaan
vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille
ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken
vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei siis _Inmar_ alkuaan,
kuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut
vainajien tavalla tapain tuomari.

Nykyisen ajan _Inmar_ muistuttaa toiselta puolen muhamettilaisten
Allahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta,
jotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu
_Inmarin_ määresana _budzim_ ("suuri"), jota muhamettilaiset aina
Allahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat
_Inmar-atai_ (I.-isä) sekä _Inmar-anai_ (I.-äiti), jolla votjakit
tarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus _Inmar-kildisin-kuaz_, joka
Glazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei
myöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin
ymmärrettävissä, kun tiedämme, että _kildisin_ esiintyy votjakkien
legendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että _kuazia_,
mikä oikeastaan merkitsee "säätä, ilmaa" ja joka jumaluusolentona,
kuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan
tässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä.
Viimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten
vastaavaan, jotka "tasast tuult" nimittävät Jumalan "pühä hõngukene".
Pervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien
rukouksista poistaa _kuaz_ sanan ja asettaa sen sijalle nimen _dzhets
lul_ ("hyvä henki").

Paitsi ennenmainittua _kildisiniä_, jota toisinaan nimitetään
_kilt'shin-inmar_, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja
palvelijoina myös _alak-inmar_ ("panettelija jumala"), joka ilmoittaa
imnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten
parjauksilta sekä _kaba-inmar_ ("kohtalon jumala"), joka voi tehdä
ihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen,
muistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle
vierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja
tsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä
uhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä
kotilintuja. "Inmareiksi" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää
venäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa (_Il'ja-inmar_) sekä
Nikolai Ihmeidentekijää (_Nikolai-inmar_). Samoja suojeluspyhiä, jopa
niiden kuviakin nimittävät syrjänit _Jen_ nimellä.

_Inmarin_ jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat
auringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse
luonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään
ole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä "emoksi" (_mumi_), jota
vastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät "ihmiseksi" (_murt_).

Auringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on
_shundi-mumi_ ("aurinko-emo"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse
aistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että
_shundi-mumi_ on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se
loistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta
votjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he
_shundi-mumilla_ tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä
heidän tapansa kääntyä _shundi-mumia_ palvoessaan itse auringon
puoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi
heidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään
_shundi-mumi-kuton_ ("aurinko-emon koskenta"), johtuu siitä, että
_Shundi-mumi_ on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij
tietää lisäksi, että _shundi-mumi_ kulkee auringon edellä ikään kuin
musta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa,
että votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.

Vanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka
sanoo _shundi-mumia_ jumalattareksi: "sitä palvotaan isonrokon ynnä
muiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään
pääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro.
Juhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä
valitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat
päivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja
puurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa
rukoilevat: _shundi-mumi_, vapahda meidän lapsemme taudeista!"
Lausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat
noustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja
ilonpitoon.

Luultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa,
Georgi nimittää _shundi-mumia_ auringon ja lasten äidiksi.

Nykyaikana votjakit rukoilevat _shundi-mumia_ sekä määräaikaisissa
juhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin
silmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon
pihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat
_shundi-mumille_ viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien
yhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin
valkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut
tapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat
uhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.

Auringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla
tavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa
sammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta
yhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin
säilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin
votjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät
_vil'-til_ ("uusi tuli"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä
vietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä
_pudo-tet't'shaton_ ("karjan hypitys") tai _val-tet't'shaton_
("hevosten hypitys"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään
kitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille
suuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat.
Tulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan
sen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan
paikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen
haudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut
tapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa
lueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana
vielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan
nuotiossa.

Sarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää _vil'-til_
vain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on
kohdannut perhettä, sillä "uusi tuli" muka palauttaa terveyden.

Votjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen
samanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä
tai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla "elävän tulen" eli
"puutulen", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen
läpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi
ei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on,
tunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan
siinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan
voimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja
juhannustulilla.

Auringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen
tavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven
aika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin
ihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä _vozho-dir_
("vihainen aika"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen
n.s. _invozho-dir_, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän
seisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan
kuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan
kesäkuun 20:sta -- heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta
kesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan
helluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla.
Vaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se
kuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. _Invozho_-kautena kartetaan
monenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei
pestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti
koskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä,
joista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä
puhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä
koko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara
raeilma tai rankkasade.

Votjakkien _in-vozholle_ on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se
liittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa
ajanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät
varovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi
_peleznit'sia_ nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että
rukiinkukinta-aikana "pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista
olentoa, _peleznit'saa_, joka oleskelee rukiissa." Mainittua haltiaa
pitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että
usko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni
tohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa
rangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on
vanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun _peleznit'sa_ suojeli ruista,
oli vilja parempaa.

Mikä olento tämä syrjänien _pelznit'sa_ (Wied. _pölödnitsa_) oikeastaan
on, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille
venäläisenä vastineena "poludnitsan" ("puolipäivänhaltiatar"), joka
kesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä
keskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita
vaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että _in-vozho_ on
"puolipäivän jumala". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin
votjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla (_sinzä_) ja tatareilla
(_näzek_).

Ukkos-jumalaa votjakit nimittävät _gudiri-mumi_ ("ukkos-emo").
Tälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse
luonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen
antajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan
ukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään
yleensä samoja eläimiä kuin _Inmarille_ uhrattaessa. Valkoinen uhriväri
ei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin
auringolle uhrattaessa.

Ukkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia
taikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan
ensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen
paikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät
jonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa
selittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin
piirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen
kaikilla votjakkialueilla, on "sateen tekeminen". Se tapahtuu siten,
että kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron
rantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin
votjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä
rakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin
ynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista
lammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan.
Sen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin
_gudiri-mumille_. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat
nuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat
toisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon.
Toimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu
juhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla,
teurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja
_gudiri-mumilta_ lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut
poltetaan nuotiossa.

Usein toimitetaan mainittu "sade-palvonta" (_zor kuriskon_) lähteen,
puron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja
tunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus
hyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä
olevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu
viisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen
ääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä
kaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä
kaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien
keskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron
rannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin.
Esimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon,
että Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista
toisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen
luona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana
härkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan
nuotiossa. Rukouksissa käännytään _Inmarin, gudiri-mumin_, usein myös
itse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.

Tarkastaessa votjakkien _zor-kuriskon_ menoihin liittyviä tapoja
huomaa, että "sateen tekeminen" ja uhritoimitus eivät aina
välttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla
tapana "tehdä sadetta" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen
"sateenteko" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä
sadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut
hyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat
_zor kuriskon_-paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron
rannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee
taivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden
sielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota
votjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on
kerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut
nuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan
viskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien
tapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman
seudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he
kastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut
nahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.

Sadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti
käytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten
tshuvasseilla ja bashkiireilla.

On luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan
luonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi
olennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset
votjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan
liittyneet vanhan _gudiri-mumin_, vaan joko persoonallisen
taivaanjumalan (_Inmarin_) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän
Iljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle.
Votjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan
taivaan kantta karkoittaen _shaitania_ (paholaista). Pyörien ryskeestä
syntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat.
Kun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki,
mutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on
piiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi.
Estääkseen _shaitania_ piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat
koirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin,
jotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta
eikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä
viheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen
läheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen
paikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät
poveensa. Ukonvaajaa he nimittävät _in-keli_ ("taivaan kivi") ja
uskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen
palatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on
heillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.

Viimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja
useilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille.
Mitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla
ainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.

Maanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä _muzjem-mumi_ ("maaemo").
Jelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä
_muzjem-anai_. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä
votjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava.
Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että _muzjem-mumi_ oleskelee
maahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.

Nykyään esiintyy vanha _muzjem-mumi_ enää ainoastaan harvoin votjakkien
uhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt
ennenmainittu _mu-kilt'shin_ eli, kuten sitä usein myös nimitetään,
_mu-kilt'shin-mumi_. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään
muuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa
vanha _muzjem-mumi_ vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa
_mu-kilt'shin-mumi_ haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien
itse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin "maa-emo".
Samoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa
Aminoff kuuli palvottavan _mu-kilt'shin-mumia_, kuuli käännyttävän
_muzjem-mumin_ puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen
maanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen
tulee myös venäläinen tutkija Smirnov.

Jo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista
muotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu
_muzjem-mumi_ alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä
osoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa _muzjem-mumin_
eli _mu-kilt'shinin_ uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan
värinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys,
ettei _mu-kilt'shinille_ sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä
syystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous,
jonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan,
ettei _mu-kilt'shin_ suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää
maata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat
maasta johtunutta tautia nimellä _mu-kilt'shin-mizh_ (mu-kilt'shin
tauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka
alkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät
uskomukset ovat samoja.

_Muzjem-mumia_ eli _mu-kilt'shiniä_ votjakit palvovat pääasiallisesti
kesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava
teurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös
_vile-mit'som_-lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan.
Yleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä
tai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei
_muzjem-mumille_ uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä
uhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa
ilmaantuu _mu-kilt'shinin_ nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti
myös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa
uhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa
muzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman
ajan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous,
jonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä
kevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: "oi maa-emo, me kiitämme
sinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään
kitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!"

Maan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota
syrjänit nimittävät "maa-onnen" (_mu-shud_) varastamiseksi. Nalimov
sanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle,
ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "hyvä onni seuraa minua,
anna minulle hyvä sato!" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät
"maan varkaudeksi", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle
ajetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen
kaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on
mullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on
votjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan
yhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu,
sillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut
maanviljelyksen yhteyteen.

Jelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan,
että maan alla asustaa suuri musta härkä _muzjem-ut'is-osh_ ("maata
vartioiva härkä"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri,
meressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata
sarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan
kertomuksia maanalaisesta härästä _muzjem-osh_. Maanjäristysten uskotaan
aiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se
pelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti
kuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.

Viljanhaltiaa votjakit nimittävät _d'u-urt_ ("vilja-sielu"), joskus
nimitetään sitä myös _busi-urt_ ("pelto-sielu"). Nykyään se näyttää
olevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei
alkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei
_d'u-urt_ votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen
muotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus
todistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan
viljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin
ihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.

Onnellinen se henkilö, jonka pellossa _d'u-urt_ viihtyy, sillä siinä
kasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule
oraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että
_d'u-urt_ on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin
viljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen,
jota nimitetään _d'u-urt-kuton_ ("vilja-sielun etsintä"), ottaa osaa
paitsi varsinaista etsijää, _sinad'd'zis_ ("näkijä"), kolme poikaa ja
kolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään
valkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri.
Hartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien
viljan "sielua". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona
ruohikossa. "Näkijä" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä
hänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon
laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat
teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja
neitoset laulavat erityistä _urt-kuton_-laulua. Se henkilö, jota perho
etsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä
viikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua _d'u-urt_ viedään
takaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.

Muulloin kuin tässä yhteydessä eivät votjakit tätä nykyä _d'u-urtille_
uhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian
sijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu
_d'u-kilt'shin_, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit
uhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä
uhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet
poltetaan tulessa.

Vanhanaikainen _urt_ sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt
esinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli _busi-urt_ polveutuu
jo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin
olevan tunnettu nimellä _pasu-ört_ ("pelto-sielu").

Samoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä
johtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole
sekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain
palvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa.
Jokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden
puoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita
käytetään näitäkin puhuteltaessa usein _mumi_ sanaa. Järvi- ja
joki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan
kalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen,
rankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.

Paitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin
määräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja
vedenhaltiain kunniaksi on _je-kel'an_ ("jään saattaminen"). Nykyään
sitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen
ja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä.
Sellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto:
"Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja
kumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta
ja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että
vesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään
aaltoihinsa." Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös
leipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni,
ettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten
ja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa,
jonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään
sekä paikallisen joki-emon että _vu-murtin_ puoleen. Vereshtshagin
sanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala
juottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä
elähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää
veteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: "Joki Tshura! Me
tulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua
kunnioittamaan!" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin
palatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä
sanoo kolme kertaa kumartaen: "Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme
kyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!"

Samoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen
rannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän
uhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta
kalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa
osaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty
itse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi
luki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea
menestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä
palasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen
marhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä
uraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras
vuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän
asukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle -- täällä ei
jäänlähtöjuhlassa _vu-murtia_ muistella -- uhrata, tekee se tulvillaan
tuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää
myrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty
kevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat
maahan.

Vastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista
Saharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen
vedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin
nälkäinen ja vihainen.

Glazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla
vielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea
härkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä
varjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä
syksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa
tai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja _vu-murtia_
siitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi
hyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten
silloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että
syysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä.
Kumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: "Siunaa,
joki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään
juottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti." Uhrihanhen
veri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan
veteen ja sanotaan: "Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!"
Joelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.

Paitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä.
varsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien
käsityksen mukaan ihotauti _vu-kuton_ ("veden tartunta"), joka saa
aikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin
uhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin
uskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko
kaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta
useimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen
aikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta,
jossa mainitaan, että "tona" (_tuno_) määrää sairaan uhraamaan vedelle
vuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut
"vihastuneesta vedestä" (_vu-vozho_). Veden vihoja välttääkseen on
votjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat
karjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin
leivänmuru tai langanpätkä.

Vedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet "sateen
tekemisen" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta
hedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää
helposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja
eläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole
votjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät
muistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan
bessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen
viedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä "astuakseen veteen."
Samalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa
(_vu-shur-matuska_). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen
astumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita
tapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta
epätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin
unohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla,
joka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet
jäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. _salam baston_ ("lahjanotto")
leikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: "leikki tapahtuu siten,
että nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen
nuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä
vedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen
pitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä
nuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin
viinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai
pyyhinliinan." Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin
alkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla
nuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on
vietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.

Eläintenkin hedelmöittäjä näyttää vesi votjakkien käsityksen mukaan
olleen. Se ilmenee jo edelläolleesta Vereshtshaginin mainitsemasta
rukouksesta, jossa jokea kiitetään siitä, että karja kesän aikana on
karttunut. Myös Aminoff tietää, että Kasanin läänin votjakit uhraavat
vedelle sorsan, jotta sorsien ja hanhien lukumäärä lisääntyisi.
Glazovin piirissä on Wichmann muistiinkirjoittanut seuraavan rukouksen:
"Ybyt-emolle minä annan hanhen. Tuota paljon hanhia, kun niiden aika
joutuu!"

Veden puoleen käännytään myös kalastuksen huolissa. Siitä todistuksena
on rukous, jonka Wichmann on muistiinkirjoittanut Glazovin piirissä:
"_oste Inmar, kildisin!_ Löytyköön paljon kaloja! Anna meille onnea!
Minä menen Ybyt-joelle kalaan. Ybyt-emoni, anna kalojasi!"
Tavallisimmin käännytään kalastushuolissa kuitenkin _vu-murtin_
puoleen.

Itse veden elostamisesta on johtunut vielä usko, että järvi
sellaisenaan saattaa muuttaa paikasta toiseen. Tämä käsitys liittyy
Kasanin läänin votjakeilla Löza-järveen, josta Miropoljskij kertoo,
että se yleisen käsityksen mukaan on muualta muuttanut nykyiseen
paikkaansa. Suuttuneena siitä, että sen vedessä oli huuhdottu likaisia
vaatteita, järvi päätti poistua paikoiltaan. Vedestä nousi silloin
sotamiehiä, jotka valmistivat sille sijan vuorelle kahden virstan
päähän sen entisestä paikasta. Kun uusi sija oli tehty, lähti järvi
kohisten liikkeelle yön aikaan sotamiesten ja suuren härkälauman
saattamana. Muuttaessaan oli sen mentävä joenkin poikki, jolloin härät,
ylimeno kun oli hankala, alkoivat kauheasti mylviä. Sen kuultuaan virta
jakaantui kahtia niin, että järvi sotamiehineen ja härkineen pääsi
kulkemaan kuivaa myöten sen veden sekaantumatta joen veteen. Samoin
kertoo Jakovlev mainiten lisäksi, että muutto tapahtui rajuilman
aikana.

Löza-järvi on siinäkin suhteessa huomattava, että sitä palvotaan
suurilla uhreilla. Uhria ei kuitenkaan toimiteta joka vuosi, vaan
ainoastaan joka kolmantena. Miropoljskij mainitsee uhriteuraana mustan
härän, joka hankitaan yhteisillä varoilla. Rukouksen aikana seisoo
kansa kasvot järveen päin käännettyinä; teuraan liha keitetään ja
nautitaan järven rannalla, jonne myös luut jätetään. Kirjailija
huomauttaa votjakkien uskovan, että, jollei uhria toimiteta, tulee
myrskyjä ja raesateita. Jakovlevin mukaan uhrataan järvelle joka kolmas
vuosi kolme eläintä, nim. härkä, vasikka ja lammas; muina vuosina
toimitetaan uhrileivällä vain "uudistus" (_vildiskon_). Sellaisesta
tilaisuudesta on Wichmannilla muistiinpantuna rukous: "Minä uudistan
Löza-järven mustan härän, oinaan ja hanhen. Uhrin minä uudistan. Odota
siksi kunnes saat. Musta härkä, oinas ja hanhi ovat kyllä olemassa."
Sairauden sattuessa käydään Löza-järvellä kaukaakin uhraamassa tietäjän
määräyksestä.

Samoinkuin votjakeilla on heidän veljeskansallaankin syrjäneillä
säilynyt jälkiä joki-emojen palvomisesta. Zhakov sanoo, että Vym-joen
rantalaiset sivelevät kalaan mennessään voita leivälle ja viskaavat sen
veteen sanoen: "_vörik-va_ emo, kanna meitä terveinä, pidä meistä
huolta, suojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene
täyteen". Myös vesimatkoille lähtiessään on heillä tapana uhrata veteen
leipää ja rahaa samalla pyytäen joelta menestystä ja terveyttä. Sen he
tekevät joka kerta, kun tulevat uudelle joelle. Että itse joen
lyylittelystä on kysymys, käy ilmi Nalimovin tiedonannosta, jonka
mukaan syrjänit, matkaillessaan Sysolan yli, pyytävät siltä menestystä
sanoen: "Sysola emo, anna onnea ylisoutaessamme!" Samalla pyynnöllä he
kääntyvät Vytshegdan puoleen tämän yli kulkiessaan. Samoin kuin
votjakit uhraavat syrjänit vedelle myös siinä tapauksessa, että tietäjä
selittää taudin tulleen "veden vihoista". Veden aiheuttama kipu
parannetaan siten, että sairas ennen aamun koittoa menee sille joelle
tai järvelle, josta tauti on aiheutunut, lyylittelee "vihastunutta
vettä" sekä peseytyy siinä. Estääkseen veden tautien tarttumista on
syrjäneillä tapana joka kerta, kun he juovat purosta tai lähteestä,
heittää veteen vähäpätöinen uhri.

Lisäksi syrjänit uhraavat veteen avio-onnen edistämiseksi. Nalimovin
kokoelmissa kerrotaan, mitenkä nuorella parilla kolmantena hääpäivänä
on tapana mennä joelle tai lähteelle uhraamaan vedelle leipää, rahaa ja
juustoa, Sen jälkeen kumpikin pesee siinä kasvonsa, kätensä, toisinaan
vielä muutkin ruumiinosat. Talvella tapahtuu toimitus jokeen tehdyssä
avannossa. Rukouksessa, jonka Nalimov mainitsee, sanotaan joelle:
"Inva-emo, ota lahja vastaan". Joskus muulloinkin uuteen paikkaan
muutettaessa on ollut tapana lyylitellä paikallisia vesiä.

Votjakit palvovat vielä tuulta (_tel_) ja härmää (_puzhmer_), jota
viimeksimainittua Birskin piirissä kuulin nimitettävän myös emoksi
(_puzmer-mumi_). Edelliselle uhrataan viljapellolla sorsa yleisten
vainiouhrien aikana sekä pyydetään, ettei se liioin riehuisi ja siten
turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli.
Uhrilinnun väri ei ole tarkemmin määrätty, kuitenkaan tuulelle ei sovi
uhrata valkoista eikä mustaa. Eläin, joka yhteisillä varoilla ostetaan,
teurastetaan kuusenhavujen päällä, mitkä lopuksi linnun veren ja
luitten kera poltetaan nuotiossa. Toisin paikoin on tuulelle
uhrattaessa tapana pirskoittaa verta ilmaan. Satunnaisistakin syistä
uhrataan tuulelle, varsinkin myrskyilman aikana. Paitsi viljan vuoksi
vainioilla palvotaan sitä joskus myös karjapihassa, jottei aukean maan
ankarat syystuulet hävittäisi olkikattoisia karjansuojia eivätkä
vahingoittaisi karjaa.

Myöhempi ja vierasperäinen on käsitys, että tuulenpyörteessä liikkuu
paholainen (_tel-peri_, myös _tel-murt_ "tuuli-ihminen"). Tähän nimeen
on votjakeilla liittynyt eräitä muka tuulispään tuottamia tauteja,
kuten halvaus, _peri sukkem_ ("paholaisen lyömä"), ja "korvien humina",
jonka uskotaan aiheutuvan siitä, että sairas on kohdannut _tel-perin_.
Mainittujen tautien takia on tuulen haltialle uhrattava sorsa.
Tuulenvihurin votjakit uskovat voivansa pysäyttää heittämällä siihen
teräaseita. Tarvitessaan tuulta, varsinkin puhdistaessaan viljaa
ulkoilmassa, on heillä tapana "tehdä" sitä viheltämällä.

Moshkov tietää votjakeilla olevan tarun myrskyn alkuperästä. Siinä
kerrotaan, että tuulet aiheuttaa paholainen (_shaitan_), joka
kahlehdittuna istuu maan äärellä. Sillä on suussaan kolme vaskitorvea,
joihin puhaltamalla se saa aikaan erilaisia tuulia.

Härmää (_puzhmer_) palvovat nykyään ainoastaan itäiset votjakit, jotka
uhraavat sille joka kerta kun viljamaahan kylminä kevätöinä ilmestyy
kuuraa. Yleisin uhrieläin on harmaa karitsa tai sorsa. Osan piirin
Staraja Kyrgassa kerrottiin entisaikaan olleen tapana uhrata
_puzhmertile_ vuotuinenkin uhri keväällä heti pääsiäisen jälkeen.
Uhrieläin, joka teurastettiin viljavainiolla oli harmaa lammas.
Uhrirukouksessa votjakit kääntyvät, samoin kuin tuulelle uhratessaan,
itse luonnonilmiön puoleen. Monissa paikoin on kuitenkin _Inmar_
nykyään jo syrjäyttänyt tämänkin erikoishaltian.

Jotkut kirjailijat tietävät mainita vielä muutamia muita
luonnonilmiöitä, joita votjakit jumaloivat. Niin kertoo Aminoff, että
he palvovat tulta (_til_); samalla hän huomauttaa, ettei sille mitään
erityistä uhria toimiteta. Vereshtshagin sitävastoin tietää sille
Glazovin piirissä uhrattavan puuroa, leipää, olutta ja kumyshkaa.
Uhriantimet asetetaan lieden tuleen. Kirjailija ei mainitse syytä,
miksi tämä uhri on toimitettava.

Tulen jumaloimiseen syrjäneillä viittaa Kandinskijn mielestä se seikka,
ettei tuleen saa sylkeä eikä heittää likaisia esineitä sekä ettei sitä
sovi jaloin tallata.

Vereshtshagin puhuu lisäksi _akshan_ nimisestä haltiasta, joka
votjakkien käsityksen mukaan hallitsee aamu- ja iltahämärän aikana.
Mainittua aikaa nimitetäänkin sen johdosta nimellä _akshandir_
("akshan-aika"). Uhria ei sille kuitenkaan toimiteta, ainoastaan se
käsitys on olemassa, ettei tänä aikana sovi meluta eikä mitään
askareita toimittaa. _Akshan_, joka on tatarilainen sana, merkitsee
hämärää.

Muista huomiota herättävistä luonnonilmiöistä kuten kuusta (_tolez_),
tähdistä (_kizil'i_), taivaan kaaresta (_vu-juis_, "veden-juoja"),
linnunradasta (_kir-dzhadzheg sures_, "villihanhien tie"), pilvistä
(_pil'em_) j.n.e. on votjakeilla yleensä samanlaisia käsityksiä ja
kertomuksia kuin heidän naapureillaan sekä monilla muilla ympärillä
asuvilla kansoilla. Mitään viimeksimainituista he eivät rukouksilla
lähesty, ainoastaan uuden kuun (_vil'-toles_) nähdessään he ottavat
lakin päästään sekä kuuta katsellen sanovat: "_Inmar_ antakoon
terveyttä".

Vertaillessamme yllämainittuja luonnonjumalia ympärillä asuvien kansain
nykyisiin ja entisiin jumaluusolentoihin, löydämme niille vastineita ei
ainoastaan itse haltioihin, vaan niille osoitettuun uhripalvontaankin
nähden. Samoin kuin votjakit ovat slaavilaisetkin kansat nimittäneet
palvomiansa luonnonilmiöitä emoksi. Mielenkiintoinen ja huomattava
piirre kaikessa luonnonpalveluksessa on se, että uhrieläimen tulee,
mikäli mahdollista, olla itse luonnonilmiön tai esineen värinen. Niin
on eri kansojen uskonnoissa yleistä, että esim. auringolle ja
päiväntaivaalle on annettava valkoinen, maaemolle musta,
pakkashuurteelle harmaa j.n.e. uhri. Samalla kuin se todistaa yhteistä
ajatuskantaa eri kansain luonnonpalveluksessa, osoittaa se, että
vanhojen kulttuurikansojenkin luonnonjumalat, jotka jo olivat
kehittyneet enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisiksi ja persoonallisiksi
olennoiksi, ovat kerran olleet vain aistimilla havaittavia,
elollistettuja luonnonilmiöitä.



Maanviljelysjuhlat.


Luonnonhaltiain palvonta votjakeilla liittyy läheisesti määräaikaisiin
maanviljelysjuhliin. Palvontapaikkana on useimmiten joko itse
viljavainio tai erityinen pyhään tarkoitukseen varattu keto pellon
laidassa, jota ei koskaan kynnetä. Useimmiten on peltopyhäkössä vanha
puu, joskus useampiakin, joiden juurelle palvojat juhlapäivänä
kokoontuvat. Ennenmainituista uhrilehdoista eroaa kysymyksessä oleva
siinä, ettei sitä ole ollut tapana varustaa aitauksella, että kylän
erisukuiset asukkaat palvovat siellä yhdessä ja että uhripapit valitaan
arvalla (_pus-kujan_) kutakin yksityistä uhritoimitusta varten.

Tavallisesti on kussakin votjakkikylässä kolme samanlaista
peltopyhäkköä riippuen siitä, että kyläkunnan yhteinen viljavainio on
jaettu kolmeen lohkoon, joissa kesanto sekä kevät- ja syysviljat
vuorottelevat. Viljelyskierron mukaan tapahtuu määräaikainen
peltopalvonta jokaisen lohkon pyhäkössä säännöllisesti joka kolmas
vuosi.

Kuten luonnollista vietetään maanviljelysjuhlia yksinomaan kesällä.
Viettoaika ei ole erityiseen, edeltäpäin määrättyyn vuosipäivään
sidottu, vaan riippuu tykkönään ilmasuhteista sekä peltotöiden
edistymisestä.

Kevään ensimäinen kasvillisuuden menestymistä tarkoittava yleinen
uhrijuhla on _guzhdor-dzhuk_ ("pälvipuuro") tai kuten sitä myös
nimitetään _guzhdor-shid peston_ ("pälviliemen keittäminen"). Kasanin
läänin Mamadyshin piirissä sitä vietetään nykyään määrättynä vuoden
päivänä, nim. ensimäisenä torstaina pääsiäisen jälkeen, Sarapulin
piirissä se on siirtynyt erään toisen (_geri-shid_) kevätjuhlan
yhteyteen, mutta nimestä päättäen on _guzhdor_-juhlaa alkuaan vietetty,
kuten vielä meidän päivinämme muutamissa seuduin Glazovin piirissä,
silloin kuin maahan kevään tullen ilmaantuu ensimäinen pälvi.

Joskus _guzhdor_-juhla on jo muuttunut vain nuorison huvihetkeksi. Kun
ensimäinen pälvi ilmaantuu, kertoo Pervuhin viimeksimainitun piirin
votjakeista, menee nuori kansa pellolle laulamaan ja tanssimaan;
muutamat ottavat mukaansa myös kumyshkaa iloansa lisätäkseen.
Useimmissa seuduin on juhla kuitenkin nykyaikaan asti säilyttänyt
uskonnollisen luonteen. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana, että
kylän asukkaat kokoontuessaan määrätylle kedolle tai niitylle, jota
käytetään jokavuotisena kokouspaikkana, tuovat mukanaan ohukaisia,
leipiä sekä sitä paitsi suurimoita, joista valmistetaan uhripuuro.
Kohottaen puurokuppia kädessään palvoo uhripappi kasvot etelään päin
suunnattuina anoen Inmarilta lämpimiä, kasvullisuutta edistäviä ilmoja
sekä hyvää heinä- ja viljavuotta. Rukouksen päätyttyä poltetaan osa
uhriruokaa tulessa, minkä jälkeen juhlakansa maistelee uhripuuroa.
Saman votjakkialueen uhritapoja koskee myös Aminoffin mielenkiintoinen
kuvaus, jossa kerrotaan, että uhripuuroa pantiin kolmeen kuppiin,
joista yksi vietiin uhripaikasta etelään, toinen itään n. 80 askelta,
kolmas jätettiin uhripaikalle. Omituinen on lisäksi sanotussa
kuvauksessa mainittu tapa, että puurokuppeihin pantiin heinää ja
lusikka. Uhritoimituksessa pyydettiin _Inmarilta_ hyvää heinänkasvua.

Kasanin läänissä ja useissa muissakin seuduin ei _guzhdor_-juhlassa
nykyään ole tapana toimittaa veriuhria. Entiseen aikaan sitä vastoin
näyttää teuraitakin uhratun. Niin tietää Pervuhin kertoa Glazovin
piiristä, että siellä ennenvanhaan on ollut tapana teurastaa
pälvijuhlassa valkoinen härkä, joka vartavasten hankittiin kylän
yhteisillä varoilla. Uhripaikalle, jossa härkä teurastettiin,
siroitettiin maahan vihreitä kuusenhavuja. Itse uhritoimitus
vesikoetuksineen ynnä muine menoineen tapahtui kuten votjakkien
uhrijuhlissa yleensä. Rukouksessa käännyttiin _Inmarin_ puoleen hyvää
viljasatoa anoen, osa eläimen verta, lihaa ynnä luut poltettiin
nuotiossa. Joskus on juhlan menoihin liittynyt vielä omituinen leikki.
Vanhin nuorukaisista ottaa käteensä uhrihärän hännän, joka on
puhdistettu karvoista sekä vedessä sitkeäksi lioitettu, heiluttaa sitä
takanaan ja painaa päänsä rintaansa vastaan mylvien kuin härkä.
Nuorukaista, jota kutsutaan härän vasikaksi (_ospi_), ukot kestitsevät
kumyshkalla, mutta muut estelevät häntä sitä juomasta, josta härkä
vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa
kansaa.

Mainitun juhlan aikoihin sattuu itäisten votjakkien _busi-kotirton_
("pellon ympäri käynti"), jota vietetään orasmaalla heti lumen
sulattua. Käytyään kerran myötäpäivään viljavainion ympäri he uhraavat
_Inmarille_ valkoisen karitsan tai hanhen hyvää vuodentuloa anoen. Että
tällä menolla kuitenkin alkuaan on ollut toinen tarkoitus, käy ilmi
venäläisten ja Pensan läänin mordvalaisten käsityksestä, että kylän
ympärikierto keväällä, varsinkin auraa vetämällä, suojelee sitä
karjataudeista. Senvuoksi ei elukoita sitä ennen lasketa laitumelle.
Tshuvasseilla tämä toimitus ei ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu,
vaan suoritetaan milloin hyvänsä vaikean kulkutaudin aikana..

Toista keväistä uhrijuhlaa, joka on tunnettu kaikilla votjakkialueilla,
vietetään toukotöihin ryhdyttäessä. Glazovin piirissä sitä nimitetään
_geri-potton_ ("auran-vienti"), Kasanin läänissä _gerini poton_
("kyntämään lähtö"), useilla votjakkialueilla on juhlan nimenä lisäksi
_geri-shid_ ("aura-liemi"). Yksityiskohdissaan viettotavat eroavat
jonkun verran eri paikkakunnilla, mutta itse päämenot ovat kaikkialla
samoja.

Kun peltomaa keväällä on tarpeeksi kuivahtanut, ryhtyy kukin talokas
kyntämään pelto-osaansa kauran kylvöä varten. Jotta työllä olisi
menestystä, on tämä aloitettava sen, joka kyläläisten kesken on
tunnettu "onnelliseksi" (_shudo_) eli jolla toisin sanoen on "kevyt
käsi" (_kapt'shi ki_). Vasta tämän jälkeen kuljettavat muutkin ukot
auransa pellolle. Sinä aikana valmistetaan jokaisessa votjakkituvassa
juhlaruokia, ohukaisia ja leivoksia, joskus vielä olutta ja kumyshkaa.
Niin pian kuin kukin isäntä on ennättänyt päättää työnsä, täytetään
viljavankkurit kauransiemenillä, perheväki pukeutuu valkoiseen
juhlapukuun ja astuu kylväjän jäljessä äsken kynnetylle peltomaalle.
Varsinkin nuoriso ottaa osaa juhlaan. Tytöt tuovat kovaksi keitettyjä,
joskus keltaiseksi värjättyjä kananmunia mukanaan. Sitä paitsi tuodaan
pellolle juhlaruokaa ja -juomaa.

Kun kaikki ovat kokoontuneet, täyttää kylväjä ensimäisen viljavasun,
johon siementen lisäksi asettaa pellolle tuodut kananmunat, ja ryhtyy
työhön. Siroittaessaan siemeniä hän silloin tällöin heittää ilmaan myös
munia, joita neitoset kylväjän edessä hyppien kilvan koettavat poimia.
Onnellinen se, joka useimmat munat saa helmaansa kerätyksi, sillä sitä
pidetään hyvänä enteenä. Jos munien kokoojat paljon horjahtelevat ja
kaatuvat, ennustaa se, että viljakin kesällä kumartuu maahan raskaiden
tähkäpäiden painamana.

Heti kun ensimäinen viljavasu on tyhjentynyt, kokoontuu nuoriso jälleen
viljavankkurien ääreen, kylväjä täyttää vasunsa uudelleen, asettaa sen
maahan eteensä sekä leipä kädessä etelään päin kääntyneenä rukoilee
_Inmarilta_ lämpimiä sateita ja hyvää viljankasvua. Rukoiltuaan taittaa
kylväjä leipä- tai ohukaispalan kullekin sekä kuoppaa palasen myös
peltoonsa kokonaisen munan kera. Usein mullataan maahan muitakin
herkkuja kuten lihaa ja voita, joskus vuodatetaan peltoon vielä olutta
ja kumyshkaa. Useimpien tietolähteitten mukaan toimitetaan uhri maan
jumaluudelle, _muzjem-mumille_ eli _mu-kilt'shinille_, ainoastaan
Gavrilov sanoo sen omistetun vainajille, joita votjakit rukoilevat
suojaamaan heidän viljaansa rakeilta sekä pahoilta peltotoukilta.
Uhritoimituksen jälkeen lähtevät neitoset kylään palatakseen pian
jälleen vesiämpäreineen kastelemaan peltoa. Usein he myös kastelevat
toisiaan sekä muita pellolta palaavia. Toimituksen tarkoituksena on
hankkia virkistävää sadetta äsken kylvetylle viljalle.

Muutamin seuduin kyläläiset kokoontuvat vielä yhteiseen peltopyhäkköön
rukoilemaan. Eläimiä ei tässä tilaisuudessa uhrata. Pyhä toimitus
päättyy vihdoin kotoisiin pitoihin, kisoihin sekä kilparatsastukseen,
jolloin paras ajaja saa palkkioksi pitkän, korearaitaisen pyyhinliinan.
Samanaikainen ja kaikkien menojen puolesta aivan vastaava juhla on
tatarien "saban-tuj" ("aurajuhla") sekä tshuvassien samaa merkitsevä
"aga-dui", josta voi päättää, että votjakit monien maanviljelystapojen
mukana ovat lainanneet juhlamenonsa jonkun verran kehittyneemmiltä
naapureiltaan. Munien kylvämisessä, joka on useille itäeurooppalaisille
kansoille yhteinen meno, ilmenee taianomaisella tavalla esitetty
toivomus, mikä usein rukouksissakin lausutaan julki, että nim.
kylvetystä viljasta kehittyisi jyviä keltaisia, täysinäisiä ja
hyvänmakuisia kuin kananmuna.

Glazovin piirissä vietetään _geri-potton_ juhlan yhteydessä vielä
_geri-sektan_ ("aura-kestitys") nimistä juhlaa, jolloin kotona keitetty
puuro kannetaan vainiolle ja nautitaan siellä peltomiesten seurassa
oluen ja viinan kera. Samalla rukoillaan, etteivät työkalut työn aikana
särkyisi, että aura olisi kevyt kynnettäessä, että kylvetty vilja hyvin
itäisi ja kasvaisi sekä että ilmat olisivat suopeita ja ihmiset
työkuntoisia ja terveitä. Pervuhin arvelee, että mainittua juhlaa
alkuaan olisi vietetty vasta toukotöiden päätyttyä. Hänen olettamustaan
tukee se seikka, että tatareilla paikoittain on siihen aikaan
samantapainen juhla "saban-butkasy" ("aura-puuro") ja tshuvasseilla
samaa merkitsevä "aga-putty".

Vain jokunen viikko sen jälkeen, kuin kevätkylvöt aherruksineen ja
kiireineen ovat päättyneet, votjakit viettävät ruislaihon pyhäkössä
jälleen iloista uhrijuhlaa, joka Kasanin läänissä on tunnettu nimellä
_d'u-kurbon_ ("vilja-uhri"), Sarapulin sekä itäisten alueitten votjakit
nimittävät sitä nimellä _busi-ves_ ("pelto-uhri"), Glazovin piirissä
sen nimenä on _dzeg-lud dure kuriskon_ ("rukous ruisvainiolla"). Niin
hyvin uhrien aika kuin itse menotkin vaihtelevat jonkun verrai eri
seuduissa. Pervuhin kertoo, että sitä viimeksimainitussa piiri kunnassa
vietetään ilmasuhteista riippuen joko toukokuun lopussa tai kesäkuun
alussa. Uhriteuraana on tavallisesti härkä, jonka luu palvontamenojen
päätyttyä haudataan maahan. Sarapulin piirissä on uhrieläinten
luku runsaampi. Aminoff sanoo, että paitsi maanjumaluudelle
(_mu-kilt'shin_), jolle toisena vuonna uhrataan musta härkä, toisena
musta lammas, teurastetaan vielä _Inmarin_ kunniaksi joko härkä tai
valkoinen oinas. Sitä paitsi on ollut tapan uhrata ukkosemolle
(_gudiri-mumi_) lammas, tuulelle sorsa, sorsa teurastetaan myös
vainajille. _Inmarille_ ja ukkosemolle asetetaan uhriantimet tuleen,
maanjumaluuden osa kuopataan maahan, mutta vainajille tulevat antimet
nostetaan kuusen oksille. Kullekin kolmesta pääjumaluudesta viritetään
eri uhritulet.

Mamadyshin piirissä, missä _d'u-kurbon_ juhlaa vietetään säännöllisesti
kesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria:
valkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi.
Seuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee
sanotun piirin Staraja-Jumjan _d'u-kurbon_ juhlaa.

Auringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle
kedolle uhripappi (_pop_ eli _vesas_) ja pari teurastajaa
(_part't'shas_) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja (_vu-vais_ ja
_vu-kistis_). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut
uhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä
toimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen
vetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä
olevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja
tavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu
vanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on
leipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta
juhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla _d'u-kurbon_
uhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat
toimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua
leipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä
raitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten
selkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan
vesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin,
vieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä
hartaammin: "_Inmar_, ota vastaan uhri!" uhripapit vihdoin saavat nähdä
onnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi
puhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on
ensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa
sitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan
veri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu
nuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja
niiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun
aikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien
tuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat
tuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat
jälleen sanaa sanomatta.

Vasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa
vähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet
osaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei
kuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan
kummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne
puukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä
muutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat
uhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään
uhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen.
Lihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat
riviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen
kädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat
uhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan.
Palvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin
tekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä
asetetaan _Inmarille_ omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa
nostetaan puun oksalle (_vile mit'son_), maaemon uhriantimet asetetaan
ennenmainittuun kuoppaan.

Nyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin
perhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä
lihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen
kedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat
riviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri
lihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään
käsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle
pieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä.
Merkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä
korkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä
yksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni
(_shud_) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on
piirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea
tuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat
menestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi,
kenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin
mielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista
lihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden
ympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin
kotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan
nuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi
asettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee
ääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille
vaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa
ovat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan
keruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa
(_l'ugez_), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat
myydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin
koteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin
ilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.

Glazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä
yleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten _gerini poton_ juhlassa, on
taianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta
kuuman ja kuivan kesän aikana.

Samaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli
n. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit
samannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa "oj-tshüge" ("peltouhri").
Mamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on "syjyr
kurmany" ("lehmäuhri") eli "saryk kurmany" ("lammasuhri"). Mitä
onnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien
keväänaikaisista palvontamenoista.

_D'u-kurbon_ eli _busi-ves_ juhlaan, jota joskus vietetään useampia
päiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri
(_turnan-juon_ eli _turin vesaskon_) heinänteon edellä ludissa sekä
kesäinen kuala-juhla _kvar-sur_, jota Glaszovin piirissä nimitetään
nimellä _gerber_ ("auran jälkeen"), eivät ole varsinaisia
maanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla
enempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja.
Muutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin
kustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä
sekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen
elonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää
vietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen
elonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin
tapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja
noudattavat kristityt tatarit.

Venäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota
votjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on
tunnettu nimellä _pot'si gerber_ ("vähäinen gerber") tai _vil' dzhuk_
("uusi puuro"), Jelabugan piirissä _vil' ninal_ ("uusi päivä"), itäiset
votjakit nimittävät sitä nimellä _vil' nan_ ("uusi leipä"). Sinä
päivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle,
ukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin
piirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän
aattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla
hankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa
piirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa
valkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin
läänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä
olevan vastaavaa uhrijuhlaa.

Ne vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät
vedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön
ilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin
oikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen
viettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan
syyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.)
päivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että
sitä aina vietetään orasmaalla, nimellä _ozim dure kuriskon_
("orasmaa-uhri"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu
nimellä _d'iran ves_ ("piennaruhri"). Keväisistä ruisvainiouhreista
eroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken,
vaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden
mukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan.
Uhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat
keitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse
pellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee
maanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät
toukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan
peltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan
_mu-kilt'shinille_.

Vastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä
vastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta
(_ozim-osks_).

Estääkseen turmiollisten toukkien tuhoja on Mamadyshin, piirin
votjakeilla paikoittain vielä ollut tapana uhrata ruisvainiolla
syyskuun kuluessa kukko. Kukon pää sekä jalat haudataan peltoon sitä
varten, että kukko noukkisi orasmaasta kaikki turmiolliset toukat.
Kukko keitetään ja syödään kotona, mitään rukouksia ei toimituksen
aikana lueta. Itäisillä votjakeilla ei tällainen kukkouhri ole
määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan se toimitetaan kesällä milloin
hyvänsä, tarpeen tullen. Tavallisesti ottavat ainoastaan akat osaa
uhrimenoihin sen jälkeen, kuin he hiukset silmillä, paitasillaan tai
aivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä ovat karkoittaneet
toukkia. Toimitusta nimitetään nimellä _kibi ul'l'an_ ("toukkien
karkoittaminen"). Kukkouhri orasmaalla on ollut tunnettu myös
kristittyjen tatarien keskuudessa.

Syksyiseen orasmaa-juhlaan päättyvät votjakkien varsinaiset
vainiouhrit. Kiitosuhria, joka myöhään syksyllä peltotöiden päätyttyä
toimitetaan _Inmarin_ kunniaksi, ei suoriteta peltomaalla, vaan joko
kodin pihalla tai itse asuintuvassa. Vuodenajan mukaan sitä nimitetään
nimellä _sizil-kurbon_ ("syysuhri"). Tämäkään uhrijuhla ei ole kylän
yhteinen, vaan jokainen perhe toimittaa uhrin erikseen, kukin omasta
puolestaan. Pervuhin mainitsee, että Glazovin piirissä on tässä
tilaisuudessa tapana teurastaa valkoinen lammas, jonka liha nautitaan
tuvassa ja luut viskataan lieteen. Itäiset votjakit toimittavat
syysuhrin pihapyhäkössä, jonne nuorista kuusista on tulen yli
rakennettu tavanmukainen uhriteline. Yleisimmin käytetty uhrieläin on
ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa. Uhrin aika ei ole ennakolta
määrätty, vaan päätetään tavallisesti kyläkokouksessa. Juhlapäivästä
sovittaessa pidetään silmällä, etteivät pidot satu samaan aikaan kuin
naapurikylien, jotta halukkaat voisivat kutsua vieraita luokseen sekä
itse ottaa osaa muiden kylien kestoihin. Pidot kestävät pari, kolme
päivää, jonka jälkeen useissa seuduin seuraavat syysmuistajaiset.
Votjakkien _sizil kurbon_ juhlan vastine on tshuvasseilla "kil-jysh
putty" ("perhepuuro").

Yhtä tarkkoja tietoja ei ole olemassa votjakkien veljeskansan syrjänien
maanviljelysjuhlista. Muutamista niukoista tiedonannoista voi kuitenkin
päättää, että useat heidänkin peltouhreistaan ovat olleet samanaikaisia
votjakkien vainiojuhlien kanssa. Niin tietää muiden muassa
Dobrotvorskij heidän juhlineen keväällä silloin, kun orasmaa paljastuu
lumen alta, sekä toukotöihin ryhdyttäessä; syysjuhlaa syrjänit ovat
viettäneet viljan korjuun jälkeen. Nykyaikana useimmat heidän
uhrijuhlistaan ovat liittyneet venäläisen kirkon juhlapäiviin. Monissa
seuduin on tullut tavaksi suorittaa uhritoimituksia maanviljelyksen
edistämiseksi Pietarin (29/6 v.l.), Iljan (20/7 v.1.) tai Florin ja
Lavrin (18/8 v.1.) päivinä. Yleisin on Iljan päivän uhrijuhla, jolloin
syrjänikylät yhteisillä varoilla ostavat härjän sekä kokoontuvat
jonkun, usein itse Iljalle pyhitetyn rukoushuoneen luo anomaan
ukkosjumalalta lämpöistä sadetta ja hyvää vuodentuloa. Uhrieläin
teurastetaan kedolla rukoushuoneen läheisyydessä, jossa myös lihojen
keittäminen tapahtuu. Uhripappina esiintyy kyläkunnan vanhin, joskus
saapuu venäläinen pappikin siunatulla vedellä uhrilihoja pyhittämään.
Kaikkia uhriruokia ei yhdellä kertaa nautita, osa jää papiston hyväksi,
osa viedään haudoille tai kuopataan maahan sitä varten, että vilja
paremmin kasvaisi. Samoin kuin syrjänit ovat votjakitkin niissä
seuduin, missä kristinusko on saanut pysyväisen jalansijan, alkaneet
yhdistää uhrijuhlansa kirkon viettämiin juhlapäiviin.

Ottaen huomioon, että itse maanviljelys, joka nykyään niin hyvin
eteläisimmillä syrjäneillä kuin votjakeilla on tärkein toimeentulon
lähde, on suhteellisesti myöhäisperäinen elinkeino, voi olettaa, että
myös sen yhteyteen liittyvät uhrijuhlat ovat verrattain nuoria. Niiden
vierasperäisyys käykin ilmeiseksi, jos niitä vertaa naapurikansain
vastaaviin menoihin. Melkein yksityiskohtiin ulottuva yhtäläisyys, joka
vallitsee votjakkien ja tshuvassien peltouhrien välillä, ei ainoastaan
mitä uhrin aikaan, vaan myös mitä itse uhrimenojen järjestykseen tulee,
osoittaa, että votjakkien opettajina tässäkin suhteessa ovat olleet
tshuvassien esi-isät, bolgarit, jotka taas vuorostaan ovat saaneet
oppia muilta kehittyneemmiltä kansoilta. Enemmän karjanhoidon kuin
maanviljelyksen yhteyteen kuuluu _guzhdor ves_, jonka tarkoituksena
etupäässä on hyvän heinäsadon hankkiminen ja jota alkuaan ei näytä
vietetyn itse viljamaalla, vaan niityllä, siellä missä kevään ensi
pälvi ilmaantuu.

Votjakkien rukoukset vainiouhreissa, kuten yleensäkin, ovat
huudahduksen tapaisia pyyntöjä, jotka tatareilta opitun tavan mukaan
päättyvät "amin" sanaan. Esitettyään pyyntönsä, mikä aina koskee vain
aineellisia etuja, painaa polvillaan oleva uhriyleisö otsansa maahan.
Esimerkkinä esitettäköön seuraava rukous, joka luetaan keväällä
ruisvainiolla:

"_Osto inmar, kilt'shin!_ Oi jospa sinä kylvetyn, heitetyn viljan (niin
tiheäksi) kuin nurmen kasvattaisit, monihaaraiseksi kuin pajupensaston,
kuin koivulehdon sen levittäisit; jospa soisit, että siinä (olkea
myöten) orava ja näätä voisivat juoksennella, ja että korsi kaartuisi
maahan jyvien painon alla! Kun kokoomme ja kasaamme (viljan), suo, että
voisimme liittää lyhteen lyhteeseen ja kykään kykääseen; ja kun
kuljetamme elot (riihelle), suo, että syntyisi kaksitoista aumaa; ja
kun tuomme viljaa riihestä reellä, anna siunauksesi niin, ettei
viljanvetämisellä ole loppua! Painukoon se yhteen viljahinkalon
pohjalla, mutta pinnalla juoskoon yli laitojen! Anna siunauksesi, että
me voisimme maksaa verot suurelle keisarille; raipoilta meitä suojele
ja varjele rautaisilta kahleilta! Mennessämme ulos ja sisälle suojele
meitä ahdistajalta ja häijyiltä vastaantulijoilta! Varjele jalkaamme
kompastumasta ja kieltämme erheellisistä lausunnoista!"

"Kun me keväällä ajamme karjamme laitumelle, varjele sitä puun
juurilta, kuopilta ja rotkoilta, soilta, pedoilta, auringonpistokselta,
sairaudelta ja taudeilta, kulkutaudeilta varjele; kartuta sitä niin,
että läävät ja karjapihat, vieläpä vainiotkin täyttyisivät."

"Kesällä suo lämpöisiä, terveellisiä ilmoja, anna lauhkeita ja hyviä
sateita, vahingollisilta rankkasateilta suojele meitä, niin myös
tuimilta tuulilta, ukkoselta ja salamalta."

Lopuksi uhripappi vielä huomauttaa:

"Ehkä olen alussa sanonut sen, mikä olisi pitänyt lausua lopuksi tai
päinvastoin, aseta sinä itse rukous oikeaan järjestykseen."



Taudinhaltiat ja tietäjät.


Henkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän
aloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen
mieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä
aiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia.
Olemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia
tauteja _mizh_, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla
keinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä
pyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien
olinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: _kuala-mizh,
lud-mizh_ ja _kulem-murt mizh_. Että _mizh_ sana siihen liittyvine
käsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se
seikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista
puhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.

Paitsi määrättyihin pyhiin paikkoihin sidottuja on olemassa suuri
joukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan
kaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat
_üi vetlis-minis_ ("yöllä vaeltava"), joka nimensä puolesta vastaa
venäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee
nukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa
"vampir" henkiä, sekä _süs-juis_ ("syövä-juova"), jolle votjakit
tshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän.
Edellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi
muka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva
palvonnanalainen taudinhaltia on myös _aktash_, joka tatarien taholta
tulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien
keskuudessa. Vielä on mainittava _kil'_, kaikkialla pelätty
kuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien _kul'_
(vedenhaltia), vastaa suomalaisten _koljo_ (jättiläinen, paholainen)
nimeä.

Itse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset
taudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja _ked'zeg_, jota votjakeilla, kun
he tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana
piileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät
emoksi, _t'satsa-mumi_. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät
uhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan
läheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät
metsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: "vaivaa tuota, älä
sairasta vaivaa!" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen
lammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään
taudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan
sairaan patjan alle.

Vaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana
sairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään
saaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse
ihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.

Yhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja _t'ser_
sanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan
muodossa _t'ser_ kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä
kuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan
liittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että
kun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se
paloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena,
täytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään
varaan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen.
Samanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on
vielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit
menettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä
pellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin
siivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira
elävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat
votjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on
tatarinkielestä lainattu.

Vierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa,
jolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi
tietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan
joen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee
kukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen
sanoen: "lähde asunnostani!" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai
kissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija
nimitettävän "orvas".

Nykyään vietetään _urves_ juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta
vuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää
sitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja
kesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka
alkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää
jokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee
illalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on
_urves_-juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja.
Siitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi
eläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen _pel-sion_
("korvien syönti").

_Urves_-uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt
mielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen
aikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko
kylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin
rotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli.
Siitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon
etunenässä kulki itse tietäjä (_tunot'shi_). Sen jälkeen teurastettiin
se koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi
viritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.

Luonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät
sanaa _kuton_ ("tartunta"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on
mainittu, silmätautia _shundi-mumi-kuton_ ("aurinko-emon tartunta")
sekä vedestä johtunutta tautia _vu-kuton_ ("veden tartunta").

Mutta onpa esimerkkejä siitäkin, että he ovat olennoinneet itse
tartunnan ja siten muodostaneet itselleen uusia erikoishaltioita.
Sellaisia olennoiksi käsitettyjä taudinhenkiä ovat muiden muassa
_vu-kutis_ ja _vu-vozho_ ("vedenviha"), jotka ovat syntyneet siitä,
että vedenvihoista aiheutuvia tauteja on alettu pitää persoonallisina,
ei kuitenkaan ihmisen kaltaisina olentoina. Niille uhrataan veteen
aivan kuin itse vedelle uhrattaessa. Uhripaikkana on pieni joen tai
puron rannalla sijaitseva lehto, jota votjakit senvuoksi, että he
siellä uhraavat _vozholle_, kutsuvat nimellä _vozho-inti_
("vozho-paikka").

Viimeksimainitut taudit ovat votjakkien käsityksen mukaan helposti
lääkittävissä, sillä niiden tuntomerkit ovat ilmeiset. Vaikeampi sitä
vastoin on selviytyä taudeista, jotka ovat johtuneet vihamielisten
henkien kostonhimosta. Niitä ei kuka hyvänsä ole mestari parantamaan,
monesti kun on vaikeata päästä selvyyteen siitä, kuka on taudin
aiheuttaja, missä pyhäkössä uhri on toimitettava sekä millainen uhri
kulloinkin on tarpeen. Tällaisissa tapauksissa votjakit kääntyvät
erityisen tietäjähenkilön, _tunon_ puoleen, jota he pitävät välittäjänä
näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä.

Jo Müller aikoinaan tietää puhua "tona" eli _tuno_ nimisistä
tietäjistä. Niiden hän sanoo olevan harmaapartaisia ukkoja, joita muu
kansa suuresti kunnioittaa ikäänkuin he tietäisivät edeltäpäin tulevia
asioita tai ikäänkuin heillä olisi salaperäinen yhteys jumalan kanssa.
Kirjailija kertoo _tumoja_ olevan myös naispuolisia. Kuitenkaan ei
jokaisessa votjakkikylässä ole tietäjää, vaan usein neljä, jopa
useampikin kylä käyttää yhtä.

Tietäjän puoleen votjakit kääntyvät kaikissa vaikeissa elämän
kohtaloissa. Ei ainoastaan sairauden tila, vaan myös vähemmät huolet,
karjan katoaminen, metsän riistan etsiminen tai varastetun tavaran
takaisinsaaminen saattavat pakoittaa asianomaista turvautumaan tietäjän
apuun. Nykyaikana _tuno_ tutkii tiedusteltavia asioita etupäässä
arpomisvälineiden avulla. Niin kertoo jo Rytshkov 1700-luvulla, että
_tuno_ saadakseen tietää, mikä uhri taudin johdosta kulloinkin on
uhrattava, täyttää puulusikan vedellä, asettaa siihen hopearahan sekä
rahaan tuijottamalla tutkii jumalien tahtoa. Tekemättä erotusta
votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien välillä kertoo Müller kaikilla
kolmella kansalla olevan tapana tutkia tuntemattomia asioita myös 41
pavun avulla, jotka tietäjä siroittaa pöydälle. Papujen asemasta arvaa
tietäjä, minä hetkenä, missä seurassa ja millaisilla uhreilla apua
kysyvän tulee lepyttää vihastunutta jumaluutta. Myöskin maljaan
vuodatetusta viinasta tai käteen kaadetusta nuuskasta kirjailija kertoo
tietäjien tiedustelevan hämäriä asioita.

Hyvin yleinen tiedustamiskeino on lisäksi heiluvan kirveen tai
värttinän avulla arpominen. Värttinällä tiedustaminen (_t'sersen
tunaskon_) tapahtuu siten, että pöydälle ladotaan vastakkain neliön
muotoon kaksi leipä- ja yhtä monta hiilipalaa. Mitä mainituista
esineistä värttinä, joka tietäjän kädessä näiden yläpuolella riippuen
heiluu, vihdoin lähenee, siitä votjakit tekevät johtopäätöksiä
tiedusteltavan asian suhteen. Joskus tietäjä pitää värttinää vain
kämmenensä yläpuolella, tarkastaen mille sormelle arpaheiluri pysähtyy,
jos se pysähtyy pivon puolelle, ennustaa se onnettomuutta tai kuolemaa.
Mainitut arpomiskeinot, joista useimmat hyvin yleisinä ovat
syrjäneillekin tunnettuja ja säilyneet käytännössäkin aina meidän
päiviimme asti, eivät kuitenkaan polveutune aivan varhaisilta ajoilta.
Alkuperäisempi tiedustamistapa on "unen asettaminen" (_vet ponon_),
joka tapahtuu siten, että apua etsivä asettaa jonkin hänelle kuuluvan
esineen, kuten kaulahuivin tai hatun, tietäjän pään alle unen ajaksi,
jolloin tämä uskoo näkevänsä, mikä asianomaista vaivaa ja miten asia on
autettavissa.

Varsinaista vanhaa, suomalais-ugrilaista noitaa, jommoisia
pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, on ollut
olemassa aivan viime aikoihin asti, emme enää votjakeilla tapaa.
Kuitenkin muutamista tiedonannoista, joissa kerrotaan, mitenkä uusi
suku-kualan vartia on valittava virkaansa, ilmenee, ettei aika, jolloin
viimeksimainitullakin kansalla oli tainnostilaan eli "loveen" lankeevat
tietäjänsä, saata olla aivan kaukainen. Seuraava mielenkiintoinen
kuvaus on Bogaevskijn antama Sarapulin piiristä:

Kun uusia uhripappeja on valittava, etsitään _tuno_, joka tavallisesti
tuodaan niin kaukaa, ettei hän persoonallisesti tunne ketään
kyläläisistä. Hänet noudetaan kotoa juhlallisesti kulkusten helistessä
pari- tai kolmivaljakolla. Sinä aikana keitetään kylässä runsaasti
olutta ja kumyshkaa ja asukkaat valmistautuvat vastaanottamaan
kunnioitettua vierasta kylpemällä saunassa.

Itse toimitus tapahtuu joko suur-kualassa, jos aika on kesäinen,
talvella muussa sopivassa huoneessa. Tunon saavuttua saatetaan hänkin
ensiksi saunaan, jona aikana kansa kokoontuu toimituspaikkaan. Kun
kaikki ovat koolla, ilmestyy guslin soittaja ja ryhtyy koskettelemaan
soittimensa kieliä. Tässä tilaisuudessa ei milloinkaan käytetä
muunlaista soittokonetta, ovatpa säveletkin pyhiä uhrisäveliä.
Huoneessa on valkoisella liinalla katetulla pöydällä kolme leipää sekä
kumyshkapulloja, joita kukin asianomaisessa suur-kualassa palvova perhe
on tuonut mukanaan, joskus on lisäksi vielä olutta. Saunassa
kylvettyään pukeutuu tietäjä valkoiseen pukuun, päähän kääritään vielä
valkoinen pyyhinliina. Nyt asettaa entinen kualan-vartia pöydälle
hopeisen rahan, jonka hänen vaimonsa antaa tietäjälle. Tämä panee sen
puukuppiin, jossa on kumyshkaa, ja alkaa loitsia. Noidan ympärille
kokoontuvat entiset uhripapit, jotka vyöttävät hänet valkoisella
käsiliinalla. Hetken aikaa loitsittuaan tietäjä nousee ja alkaa tanssia
guslin säestyksellä pitäen kädessään kalpaa sekä ruoskaa, jonka varren
tulee ehdottomasti olla angervoisen, koska pahahenki votjakkien
käsityksen mukaan pelkää sitä pensasta. Jotkut kertovat, että tanssi
tapahtuu miekan ympärillä, joka on isketty lattiaan tuvan keskelle.
Tanssin aikana tietäjä kiihtyessään lankeaa ja huutaa tulevien
uhripappien nimiä, samalla joka kerta kysyen, onko sen nimistä
olemassa. Jollei ole, nostetaan tietäjä pystyyn, tanssi jatkuu ja yhä
edelleen hän huutaa uusia nimiä, kunnes hän ei enää saa kysymykseensä
kieltävää vastausta.

Yhtä mielenkiintoinen on Jelabuzhskijn esitys, jossa kerrotaan, miten
votjakit menettelivät, kun he jonkun aikaa palvottuaan naapurikylän
isossa kualassa halusivat perustaa itselleen oman suku-kualan.
Voidakseen tietää, mihin paikkaan pyhäkkö oli perustettava, oli _tuno_
etsittävä. Hänen toimenaan oli myös uhripappien ja tämän apulaisten
valitseminen. Kun tietäjä saapui kylään, kokoontuivat kaikki määrättyyn
taloon. Tietäjä asettui pöydän ääreen, jossa oli vesikuppi ja alkoi
siihen tuijottaa. Kauan katseltuaan hän lausui: "en voi nähdä, kenet
jumala valitsee teille uhripapiksi, tosiaan teidän tulee minua kovasti
vaivata. Sitokaa käsiliina vyölleni ja kiristäkää niin paljon kuin
teillä riittää voimaa". Väkijoukko teki tietäjän määräyksen mukaan ja
pian _tuno_ kaatui seljälleen lattialle maaten tainnostilassa puoli
tuntia. Sen nähdessään muut säikähtyivät niin, että hekin lankesivat
polvilleen. Toinnuttuaan horrosunestaan puristi noita sormensa nyrkkiin
ja kehoitti ympärillä seisovia niitä oikaisemaan. Mutta kukaan
läsnäolevista ei ollut halukas sitä tekemään. Silloin tietäjä kutsui
joukosta kolmea nimeltä. Ensimäinen aukaisi etusormen, hänestä tuli
_vesasi_ (uhripappi), toinen ja kolmas aukaisivat seuraavat sormet ja
heistä tuli uhripapin apulaiset.

Tietäjän toimeen ei kuka hyvänsä saata ryhtyä. Tavallisesti _tuno_
perii tietäjätaipumusten mukana arvon isältään. Joka tapauksessa tulee
hänen vuoden ajan, joskus kauemminkin, olla henkien oppilaana.
Naapurien ihmeeksi kokelas usein poistuu paikkakunnalta kenenkään
tietämättä, minne hän menee. Sitä paitsi ilmenee tietäjänalussa
silmäänpistäviä omituisuuksia: ajoittain hän kadottaa järkensä, ruoskii
itseään, huutaa j.n.e. Vähitellen hänestä kehittyy täydellinen _tuno_.
Hänen ruumiinsakin tulee votjakkien käsityksen mukaan aikojen kuluessa
niin karaistuksi, ettei tuli voi sitä polttaa, ei teräs eikä vesi
vahingoittaa. Hän voi tehdä monenlaisia ihmetekojakin; niin hän esim.
saattaa tanssia vesimalja päänsä päällä yhdenkään pisaran siitä
valumatta maahan. Hänellä on myös eriskummallinen kyky tuntea jokaisen
ihmisen luonnonlaatu ja mieliala; vieläpä hän saattaa mainita kenen
hyvänsä tuntemattoman henkilön nimen. Sitä paitsi ovat kaikki henget ja
haltiat hänen käskettävissään.

Kuten luonnollista on etevällä tietäjällä monesti suuri vaikutusvalta
kansalaistensa keskuudessa. Hänen sanojansa noudatetaan tarkoin.
Esimerkkinä siitä mainitsee Jelabuzhskij tapauksen, jolloin _tuno_
loitsittuaan lausui eräälle talolliselle: "jos tahdot rikastua, on
sinun aluksi poltettava kotisi" ja tämä meni heti ja sytytti tupansa,
jonka takia vielä kymmenen naapuritaloakin joutui tulen uhriksi.

Että votjakkien veljeskansallakin, syrjäneillä, on ollut aikoinaan
"loveen" lankeavat tietäjänsä, ilmenee selvästi muutamista pyhän
Tapanin elämäkerrassa olevista tiedonannoista, joissa heidän kerrotaan
uskovan "sinä päivänä ja sillä hetkellä" saavansa tiedot siitä, "mitä
tapahtuu kaukaisessa seudussa, toisessa kaupungissa, yhdeksännessä
maassa". Tietäjät voivat myös laskea jumalansa valloilleen ja siten
tuottaa ihmisille tuhoja. Manauksilla ja taioilla he voivat aikaansaada
"taudinväänteitä, tuskia ja poltteita". Syrjänienkään suurnoitaa eivät
elementit, kuten vesi ja tuli, saattaneet vahingoittaa.

Vanhalla permalaisella noidalla näyttää olleen huomattava sija
yhteiskunnallisessakin elämässä. Pam, joka pyhän Tapanin
toimintakautena oli Permissä "kuuluisa noita, velhojen päämies,
loitsijoiden vanhin", ei ollut kansansa johtaja ainoastaan
uskonnollisissa, vaan myös maallisissa asioissa. Nimenomaan sanotaan,
että hän oli Permin maassa "opettaja ja johtaja". Hän näyttää toimineen
myös sotapäällikkönä ja tuomarina, vieläpä kuolemantuomioita on hänellä
ollut valta langettaa. Innokkaana isiltä perityn katsantokannan ja
kansallisten tapojen puolustajana Pam on harvoja Suomensuvun
pakanuudenajan sankareita, jotka ovat jättäneet nimensä aikakirjoihin.

Paitsi varsinaista noitaa, _tunoa_, on votjakeilla ollut vielä muita
vähempiä tietäjiä, joita he nimittävät nimellä _pel'l'askis_
("puhaltaja"). Ne voivat olla joko mies- tai naispuolisia, sekä nuoria
että vanhoja. Samoin kuin _tunon_ etsitään näidenkin apua monissa eri
tarpeissa, kuten varkauden, sairauden y.m. vastoinkäymisten kohdatessa.
Ennen kaikkea _pel'l'askis_ on puoskari, joka parantaa sairaita
kansanomaisilla lääkitsemiskeinoilla, mutta varsinkin loitsujen
lukeminen on hänen erikoisalansa. Hänen omituisen nimensä selitetään
johtuvan siitä, että hän ikäänkuin puhaltaa loitsun sanat sairaan
ruumiiseen. Yleisimmin parantaa _pel'l'askis_ vain ulkonaisia vammoja,
henkien lähettämiä vitsauksia hän ei voi poistaa senvuoksi, ettei hän,
kuten _tuno_, ole yhteydessä henkimaailman kanssa. Buch huomauttaa,
että kaiken, mitä _pel'l'askis_ saa aikaan, voi tunokin toimittaa,
mutta ei päin vastoin.

Samoin kuin naapurikansain, venäläisten, tshuvassien ja tsheremissien
on votjakkienkin loitsujen (_pel'l'an_) läpikäypänä tunnusmerkkinä
mahdottomien asiain luetteleminen. Osoitteeksi esitettäköön eräs
Wichmannin muistiinkirjoittama loitsu "ihmisen turmelemista vastaan":

  Jos hänessä on miestä Inmarin salamaa pää pystyssä vastaanseisomaan,
  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
  Jos hänessä on miestä lapsillaan täyttämään keisarin kassaholvit,
  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
  Jos hänessä on miestä auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään,
  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
  Jos hänessä on miestä myllynpadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan,
  niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.

Niin hyvin _tuno_ kuin _pel'l'askis_ saattavat käyttää valtaansa paitsi
kanssaihmisten hyödyksi myös heidän vahingokseen. Uskovatpa votjakit
olevan erityisiä henkilöitä, jotka käyttävät valtaansa yksinomaan
muiden turmioksi. Niitä he nimittävät _vedin_ eli _vedin-murt_, joiden
yleisin liikkumisaika on pääsiäisen tienoo. Joskus muulloinkin ne
kulkevat kissan tai koiran muodossa votjakkikylissä pahaa tekemässä.
Viimeksimainittu taikausko, joka on tunnettu myös syrjänien kesken,
näyttää velhon nimestä (ven. vedun) päättäen tulleen permalaisille
venäläisten taholta.

Hävittäessään Permansuvun pakanallisia käsityksiä ja menoja on
venäläisillä lähetyssaarnaajilla Pyhän Tapanin ajoista asti ollut
suurin vastus juuri tietäjistä, jotka kansallisen perintätiedon
kannattajina ja esi-isien uskon innokkaina puoltajina ovat sitkeämmin
kuin muut taistelleet uuden ajan virtauksia vastaan. Heidän
katsantokantansa kuvastuu erään votjakkivanhuksen sanoissa, jotka
Pervuhin mainitsee: "Jumala on yksi, mutta ihmiset palvovat häntä eri
tavalla; jokaisella kansalla on oma uskontonsa, samoin kuin jokaisella
puulla on omat lehtensä".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Permalaisten uskonto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.