Title: Kaukainen kevät: Runoja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaukainen kevät: Runoja" ***


KAUKAINEN KEVÄT

Runoja

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



SISÄLLYS:

Kaukainen kevät

Erakkomaja

 Erakkomaja
 Pyhä lehto
 Kiusaaja
 Hätä
 Herran ääni
 Uskon sankari
 Epilogi

Linnanlaulaja

 Jousimies
 Linnan akkuna
 Hiljaiset sielut
 Vieno siipi
 Kuoleva pyhiinvaeltaja
 Viimeinen ilta
 Nocturne
 Lydialle
 Laulajan tarina
 Satu
 Terhenniemellä
 Jää hyvästi
 Vertaus
 Kesäinen elegia
 Minä näin
 Simonette
 Lempeä hämärä
 Runoratsuni
 Suljettu ovi
 Varjot
 Joutsenlaulu
 Ave Maria

Kotipetäjä

 Vanha mummo
 Maailmalla
 Talvinen paluu
 Kotipetäjä
 Korven henki
 Kaupungin henki
 Suomen suvi

Virta

 Tie
 Nemesis
 De profundis
 Matkalle pyyntö
 Virta
 Lotin vaimo
 Yksin jäänyt
 Silkinkutojat
 Tuulinen sää
 Hattaroita
 Kansan-varieteessa
 Mennyt onni
 Temppeliherra
 Syksy
 Vanha luostari
 Kuurainen kannel



KAUKAINEN KEVÄT


    Kerran oli mulla kevät,
    onneni on tuo.
    Toista kevättä ei nähdä
    jumalat mun suo.

    Mutta silmissäni siintää
    kajo kaunis sen:
    ihmisyyden valkenevan
    kuva kaukainen.

    Päivä suuri silloin paistaa
    yli kaiken maan.
    Myös ma nousen nurmen alta
    silloin laulamaan.

    Kunnahille, joilla kukkii
    turhaks luultu työ,
    kera kansan, jonka rinta
    vapahasti lyö!

    Laulan: kiitän kevähästä,
    jonka elää sain,
    enemmän, ah, vielä tästä,
    jot' en nähnyt lain!



ERAKKOMAJA



ERAKKOMAJA


    Sua kiitän, Herra, siitä
    että rauhan mulle annoit,
    että maailman myrskyn tieltä
    kotihisi lapsen kannoit,
    että näytit väsyneelle
    armon, unhoituksen puistot,
    pois veit turhat toivot, muistot,
    pois veit rinnan ristiriidat...
    Tääll' on autuaitten viidat,
    tääll' on onni niinkuin lassa,
    rauha suuri Jumalassa ...



PYHÄ LEHTO


    Kiittäin astun pyhään lehtoon
    kaikki on niin nuorta, uutta,
    aamunkoitot, ruskot ehtoon...
    Paljon näen, jot'en nähnyt
    kesken elon kirjavuutta,
    paljon tiedän, jot'en tiennyt
    vielä äsken ihmisrukka,
    nyt sen mulle kertoo, huutaa
    joka kivi, joka kukka:
    Muut' ei valtaa pahaa vastaan
    olla hyvä ainoastaan;
    muut' ei kärsimystä vastaan:
    olla luja ainoastaan,
    ottaa päälleen koko taakka,
    mennä kuilun pohjaan saakka,
    kunnes hengen heimot voimat
    puhdistuvat lailla kullan,
    kirkastuvat, siivet saavat,
    kohoavat niinkuin kotkat
    karistaen kuonan, mullan,
    jättäin taakseen vihat, soimat.
    Itsestänsä silloin käyvät
    umpeen syvät sydänhaavat...



KIUSAAJA


    Taas sydänkaihot pitkät mua kiertää,
    taas elon menneen varjot ohi kulkee
    ja tuska maan ja taivaan multa sulkee
    On niinkuin vihais mua metsä, virta
    ja vuori, keto, polku, kaikki täällä,
    kuin linnut vaikeneisi pääni päällä,
    ei rukous, ei ajatuskaan lennä...
    En Jumalani eteen tohdi mennä...
    Voi, tarvitaanko puku munkin, nunnan,
    siis välttämättä ennenkuin on rauha
    ja sopu kanssa kaiken luomakunnan!

    Ah, onni maallinen, min jo ma hylin,
    taas houkuttelee vienon-lempein sylin
    ja aroin, välkkyväisin mielikuvin
    pois sabbatista elon arkipäivään,
    ja mielin riutuvin ja pakahtuvin
    jään tuijottamaan unten kultahäivään.

    Ma uneksun, ah, että myöskin mulla
    on osa muiden onnelliseks tulla,
    ett' on ympärilläin elon taulu,
    korvissani armaan aamulaulu,
    että lattialla lapsi liikkuu,
    rukki lirisee ja kehto kiikkuu,
    metsätiellä karjan kellot soittaa...
    -- -- -- -- --
    Pois karkotkaa jo turhat tuulentuvat!
    Voi, liiaks suru suloinen mun voittaa
    ja kyyneleihin särkyy unikuvat...



HÄTÄ


    Mulle tulee,
    tulee tuska, sielun hätä,
    ja ma huudan ja ma huokaan:
    Onko ketään,
    ketään mua köyhempätä!
    Yökkö olen, hylkykanto,
    eränkäyjä, hullu miesi,
    jot'ei koskaan
    varro lämmin kotiliesi
    eikä armaan käden-anto.
    Orpo, tumma tuulen-heitto,
    jot'ei tunne maammo, taatto
    eikä jälkipolven saatto!

    Jälleen epäilykset palaa...
    Kiellän aatokseni parhaan,
    kiroon erakkuuden valaa,
    johtanut se lie mun harhaan:
    enhän ole tiellä taivaan,
    jos ma täten näännyn, hiudun
    outoon omantunnon vaivaan...



HERRAN ÄÄNI


    Mistä nyt ma tiedän, mietin,
    voitanko ma synnin, vietin,
    karkulaisna, pakosalla!
    Heikompi nyt lien kuin tuonoin,
    huonompi kuin sankar huonoin
    elon taiston tanhualla.
    Miks en kulje
    kera muiden kärsivien,
    yksinäisten, etsivien?
    Jokainen ken kärsi, eli,
    onhan sisar, onhan veli...
    Itse rakensin ma teljet
    välillemme, vaikk' on Luoja
    luonut meidät käymään rinnan.
    Polot, unohdetut veljet,
    anteeks suokaa: teinhän teistä
    oman pienen tuskan hinnan!

    Miss' on kasvot Kaikkivallan,
    jos ma yksin häntä kiitän!
    Haavetta mun hyvättyöni,
    jos ma yksin sadon niitän,
    turhaa viisauden-aarteet,
    kaikki, minkä tiedän, taidan,
    jos on mulla sydän saidan,
    sydän aran,
    itserakkaan ihmisparan,
    jos ma ääntä Herran pelkään
    vaativaista pimeen selkään,
    pimentoihin polun kaidan...

    Kuolee huulilleni hymnit,
    valat kauniit virren säkeen,
    ellen valojani täytä,
    ellen lähde
    ulos Herran viinimäkeen.
    Ehtyy syömmessäni voima,
    ellen voimiani käytä,
    ellen muille
    Herran tietä raivaa, näytä.



USKON SANKARI


    Sydän, nyt on hetkes tullut
    kestää, kasvaa taikka kuolla!
    Jälleen ulos avaan uksen,
    vilinähän ihmiskeon,
    jonne sanaa pelastuksen
    tahdon viedä, sillä kaipaan
    pyhitystä työn ja teon.
    Sillä kaipaan
    ilmaa siipieni alle,
    tahdon päästä
    syvälle ja korkealle,
    Mestarini lailla käydä
    tietä orjantappuraista
    tuskan kautta johtavaista
    suureen jumal-ihmisyyteen...

    Raukat veljet, ihmispolot,
    kuinka vartookaan he meitä,
    voitokkaasti kärsineitä,
    meitä, joill' on usko luja,
    ettei unemme vain unta,
    että kohta täyttyy aika,
    tulee taivaan valtakunta.

    Merkit on jo maassa, veessä,
    merkit ihmissydämissä!
    Ei ne usko, toivo suotta,
    mutta tietkää, tuhat vuotta
    on vain päivä Herran eessä!
    Tietäjien tähti hohtaa,
    akkunainen taivahasta
    jokaiselle, joka lähti
    kohti luvattua maata,
    rauhan maata autuasta.
    Emme eksyä me saata,
    emme uskostamme laata:
    tähti näkyy ijäst'ikään,
    vaikk'ei määrää näkyisikään...



EPILOGI


    Nyökkää iki-iltatähti:

    Totta, totta, tääll' on rauha,
    voiton kruunu kimmeltävä
    kylmyydestä autuaasta,
    tänne kohoo sumut maasta,
    tänne hengen lento halaa.
    Täältä kerran kaikki lähti,
    tänne kerran kaikki palaa,
    mik' on pyhää, pysyväistä
    elämässä haihtuvassa.
    Tääll' on rauha,
    rauha suuri Jumalassa.



LINNANLAULAJA



JOUSIMIES


    Suloinen silmäys,
    lempeä jousimies!

    Mistä se tähdätä
    rintaani ties
    suloinen silmäys!

    Ihana ilkimys,
    kalliiksi käyt sä
    suloinen silmäys!



LINNAN AKKUNA


    Linnan akkunasta tuikkaa
    tuli pieni pimeään...
    Siellä istuu armahani
    vieras sulho vierellään!

    Muille laulan luutun helskein,
    juhlasaatoin, seppelpäin;
    sulle sydännyyhkytyksin
    myrsky-yöstä yksinäin!

    Miks oon köyhä trubaduuri,
    miks en linnan herra tuo,
    jolle taivas aurinkonsa
    ihanimman paistaa suo!

    Kuuletko, oi, ylhä vanki,
    kuinka holvit vaikeroi?
    Tunnetko: nyt trubaduurin
    itku ympärilläs soi...



HILJAISET SIELUT


    Pois lähde, soi ääni mun rinnassain,
    mut toinen käski: jää!
    Oli yllämme korkea tähtivyö
    ja hattara hopeapää...

    Me arkoina, vaieten seisoimme,
    se syttyvän lemmen syy;
    sydän sykki: tää unta, unta on vain
    ja järkemme hämärtyy...

    Sana lausumaton, hymy hiljainen,
    näin ainiaks erottiin.
    Mut korkeat tähdet päämme päällä
    mahtoivat tahtoa niin...



VIENO SIIPI


    Mua muistatko kuin muistan ma
    sua, kallis kaivattuni?
    Ei, en ma kysy; haihtua
    vois vieno-siipi uni...

    Jos kuulisin: sa murehdit,
    tuot' en ma kestää voisi;
    jos tietäisin: jo unohdit,
    se kuolemani oisi...



KUOLEVA PYHIINVAELTAJA


    On murheeni yllä jo lempeä huntu,
    tien piikit ei pistä, ei haavaa tee,
    vain kaikuna menneiden tuskien tuntu
    kuin ukkonen kaukainen kaareilee...

    Kuin vienosti tuutien lainehet käyvät
    ylitse unteni ulappojen
    ja autuuden niitut hämärtäyvät
    jo päässä matkani terhenisen...

    Kuin kahleista kirvoten henkeni kiitää
    ihanuutehen korkeaan, pyörryttävään
    ja enkelit valkeat vastahan liitää
    ja palmut paistavat käsissään...



VIIMEINEN ILTA


    Muistan sen illan kuin eilisen illan:
    verehen aurinko hukkui,
    tuhannet lainehet laulaen, luovien
    rannan kiville nukkui...

    Laulaen, luovien äänesi värjyi
    niinkuin yöllinen vesi,
    tuskan hurmeessa hehkui ja loimusi
    sammuva rakkautesi...



NOCTURNE


    Muuri murtui,
    sydän särkyi,
    vanki vapautui..
    Kaikk' on hiljaa.
    Ulapalla
    musta joutsen ui.

    Musta lintu,
    vapaa lintu,
    vapaa liiaks liet...
    Et sa arvaa,
    kunne matkaat,
    kelle viestin viet...



LYDIALLE

(Mukaelma)


    HORATIUS:

    Oli aika, jolloin Lydia lempi
    minua yksin, minua vaan...
    Olin kuninkaanpoikaa ma onnellisempi,
    autuain ihminen pinnalla maan!

    LYDIA:

    Oli aika, jolloin kaikkien nähden
    Horatius rakasti Lydiaa...
    En kärsinyt silloin ma Chloen tähden,
    oli taivaani kirkas, kaunis maa!

    HORATIUS:

    Niin, nyt on armaani Chloe sorja,
    hän huilua soittaa, on tanssissa norja,
    hänen äänensä helinä huumaten soi,
    hänen tähtensä henkensä heittää voi,
    kokonaan olen kaunihin Chloen orja!

    LYDIA:

    Ja minusta kaunehin Calais on,
    hän on nuori ja varrelta moitteeton.
    Et vedä Horatius hänelle vertaa,
    hänen kanssaan kuolisin tuhannen kertaa
    ja riemulla kulkisin kalmistohon!

    HORATIUS:

    Mut jos meille Venus loukattu suuttuu,
    taas lempemme vanhan syttyä suo,
    jos vaalealtani vakavuus puuttuu,
    jos mieleni hänestä kääntyy ja muuttuu
    ja jalkojes juureen mun jälleen tuo...?

    LYDIA:

    Calais on nuori ja tunteensa säilyy,
    sun lempesi, laulaja, haavetta lie,
    se kyyhkynä maassa ja ilmassa häilyy,
    se vaihtelee kuni tuulen tie;
    mut jos se sun jälleen luokseni vie,
    niin hymyten aukaisen hyljätyn sylin,
    sa elossa, kuolossa ystävä ylin!



LAULAJAN TARINA


    Taivas poisti polultani karkelon ja keiman,
    löi minun otsaani orpouden leiman.

    Näin, että ain' olen kohtaloni vanki,
    jollen ma kärsien onnea hanki.

    Huokasin: siis olen lyöty ja köytty,
    milloin on tuskassa autuutta löytty!

    Lauluiksi muuttuivat murheeni aiheet:
    kauneudeks elämäni katkerimmat vaiheet.

    Orpo en enää, vaikk' orpona kulen,
    kaikkialle sydän auki, siunaten tulen.

    Kerjää en enää, vaikk' kerjätä voisin,
    annan ja autan kuin itse rikas oisin.

    Mitä minä annan? Vain lauluni lauhan,
    kärsineen rintani leppoisan rauhan,

    aulihin tekemään helpointa hyvää:
    katsomaan silmähän kyyneltyvää.

    Mitä minä laulan? Vain oman tarun
    varrelta taipaleen ankaran, karun,

    jossa ei kasvanut keitaita, puita,
    ei elon kerkeän kukkia muita

    kuin kukat kultaiset ilon mielikuvain
    suruista suurista seijastuvain.



SATU


    Pienon-vienon prinsessa-lapsen
    tielläni näin:
    tepsutti solakoin nilkoin ja hienoin
    varpaanpäin,
    sinisilkki-simpukan helmenä heleä silmä...

    Pudotin kukkasen,
    yrteistä yksinäisimmän,
    viimojen koskettamattoman vielä hiljan.
    Hieno-vieno jalka
    ylitse kulki
    sydänlehti-lempeni kuningasliljan.



TERHENNIEMELLÄ


    Terhenniemellä kaiken yötä
    soittelin hopeakanneltain,
    vesipaadella turhaan, turhaan
    uskotontani vartoa sain.

    Tuulesta etsin armahan ääntä,
    aalloista kasvoja kaivatun...
    Kuu valoi hopeaa hapsilleni,
    aaltojen laulu vanhenti mun.



JÄÄ HYVÄSTI


    Sa pienokainen armainen,
    jää hyvästi!
    Kyynel täyttää silmäni...
    Sun kovat, pahat sanasi
    niin haavoittivat sydämen,
    ett' erota mun täytyvi.
    Kyynel täyttää silmäni...
    Jää hyvästi!



VERTAUS


    On lemmen onni hetken kultaperho,
    se säteilee kuin maljakossa viini,
    mut kulta varisee ja sydän sammuu,
    jos tavoitat sen kauneutta kiini.

    Mut lemmen murhe, se on musta huuhkain,
    mi kerran istuttuaan ikkunalle
    ei enää poistu, huutaa yötä päivää
    ja saattaa sairahansa mullan alle.



KESÄINEN ELEGIA


    Suur' aurinko-aika,
    suur' heelmän-antaja helle,
    tulet liian myöhään
    jo onnensa elänehelle!

    Kuin keijujen huiske
    soi helkkeesi halki mun pääni,
    mut kauniimpi mulle
    on ikuisen itkuni ääni.

    Ei mieltäni viihdä
    tää täyskesän lempeä taulu,
    ei kukkien kuiske,
    ei metsän, ei lainehen laulu.

    Yhä siintävi silmään
    näyt päiviltä muinaisilta:
    oli kauniimpi silloin
    yö, päivä, aamu ja ilta.

    Yhä mieleni palaa
    yhä yhtehen, ainoaan, samaan,
    jota rakastin muinen,
    jota rakastan kuolemaan hamaan.

    Hän taivahat näytti,
    mun henkeni huikeni siitä,
    senjälkeen ei sille
    maan kaiken kauneus riitä.

    Olet onneni ainut,
    sa henkeni murheinen lempi,
    pyhä suitsutusvalkee,
    mua ihmistä ikuisempi!

    Olet onneni ainut,
    sa odotus toivoa vailla,
    sa korkea kaipuu,
    yövaeltaja muistojen mailla!



MINÄ NÄIN...


    Minä näin, että rintasi ruusut
    oli raadeltu
    ja kaikk' elon kultaiset korret
    oli kaadeltu...

    Minä näin, että nuppujen poikki
    kävi hallan tie,
    mi säälittä toivehet nuoret
    syyshautahan vie...

    Minä näin, että silmies loiste
    oli valhe vaan,
    vain kylmä kristallikuori
    yli jäisen maan...



SIMONETTE

(Bretagnelainen legenda).


    -- Mistä tulette noin tuhratuin kaavuin, herra rovasti?
    Mistä tulette noin tuhratuin kaavuin, herra rovasti?
    -- Torilta ja markkinoilta juur' saavuin, Simonette lapsoiseni,
    torilta ja markkinoilta juur' saavuin, pien' kaunoiseni.

    -- Kai toitte myös jotakin mulle, herra rovasti?
    Kai toitte myös jotakin mulle, herra rovasti?
    -- Somat tanssikengät toin sulle, Simonette lapsoiseni,
    somat tanssikengät toin sulle, pien' kaunoiseni.

    -- Teitä muistan ain' tanssihin mennen, herra rovasti!
    Teitä muistan ain' tanssihin mennen, herra rovasti!
    -- Mut työnteko tanssia ennen, Simonette lapsoiseni,
    mut työnteko tanssia ennen, pien' kaunoiseni.

    -- Ma neulon, myös rukkia polen, herra rovasti!
    Ma neulon, myös rukkia polen, herra rovasti!
    -- Siispä lahjan myös antava olen, Simonette lapsoiseni,
    siispä lahjan myös antava olen, pien' kaunoiseni.

    -- Jospa ripittää itseni saisin, herra rovasti!
    Jospa ripittää itseni saisin, herra rovasti!
    -- Sano syntisi pelottavaisin, Simonette lapsoiseni,
    sano syntisi pelottavaisin, pien' kaunoiseni.

    -- Ma liiaksi lämpenin teille, herra rovasti!
    Ma liiaksi lämpenin teille, herra rovasti!
    -- Tuli ainiaks ero siis meille, Simonette lapsoiseni,
    tuli ainiaks ero siis meille, pien' kaunoiseni.

    -- Voi, henkeni silloin ma heitän, herra rovasti!
    Voi, henkeni silloin ma heitän, herra rovasti!
    -- Ma multahan silloin sinut peitän, Simonette lapsoiseni,
    ma multahan silloin sinut peitän, pien' kaunoiseni.

    -- Itkettekö haudallani, herra rovasti?
    Itkettekö haudallani, herra rovasti?
    -- En ehdi ma messultani, Simonette lapsoiseni!
    _Requiescat in pace_, pien' kaunoiseni.



LEMPEÄ HÄMÄRÄ


    Ma katson elämää kuin virran vuota,
    kaikk' katoo, vaihtuu, enkä sure tuota.
    Vain yhtä en ma mieli kadottaa,
    vain yhtä suvi-öistä unelmaa...

    ... Yön tuuli tuuditteli pellon viljaa,
    sa tulit vastaani kuin tuuli hiljaa
    ja katsoit niinkuin taivas, maa ja yö
    ja kaarsit kaukaa niinkuin vetten vyö...

    Loi hämy lempee sieluillemme sillan,
    sa vaivuit syliini kuin rusko illan
    ja kyyneleemme virtas yhtehen
    kuin itku niitun kasteen yöllisen...

    Nyt usein yksin palaan kuistiin samaan
    ja kuvahan tuon hetken kuulastamaan,
    ma jossa surus iki-suuren näin,
    sa kadotettu, kallein ystäväin!



RUNORATSUNI


    I

    Tee työtä ja unhoita kaikki muu
    kuin unelma öinen unhoittuu...

    Runoratsuni mun,
    nyt kytken ma sun,
    sa pilvien palteita kiitävä, vapaa,
    nyt surman silmukka lentosi tapaa!

    Runoratsuni mun,
    nyt kuormitan sun,
    saat orjaksi painaa korskuvan pääsi;
    siks sun sekä mun kova kohtalo sääsi!

    Tee työtä ja unhoita kaikki muu
    kuin unelma öinen unhoittuu...

    Mut taas kun sun nään, käy silmäni veteen:
    en voi sua panna työvankkurin eteen!
    hepo unelmien,
    sua kahlitse en!


    II.

    Sun luovutan rikkaille, ruhtinasten hoviin,
    vie polkuni päivätöihin tappavan koviin.
    Olet kaunistus vain,
    koru korkeain!

    Olet ainoa aarteeni vieläkin mulle,
    mut köyhä jo liiaksi lien minä sulle:
    sydän sammunut tää,
    elon tie pimeää...

    Tulin köyhäks, kun haihtui haavehen taika,
    olen maahan ma suistunut, on eron aika.
    Olet ilmestys vain
    tarumaailmain!

    Sa tarvitset silkit ja kultaiset loimet,
    mua painaa jo raatajan työt sekä toimet;
    uros talttumaton
    vain herrasi on!

    Jos sellaisen löydät, saat miekkoista kantaa
    ja näytellä hänelle taivahan rantaa...
    Minä silmistäin
    jo sen häipyvän näin...



SULJETTU OVI


    Nyt mitä tulee tehdä mun,
    oi sydän, hän, mi hylkäs sun,
    on eessä oves suljetun...?

    Hän vaikka ijät siinä ois
    ja aarteet kaikki etees tois,
    ne hylkää pois, ne hylkää y>ois!

    Hän on niin kaunis, suruinen...
    Miks syytät häntä, sydämen',
    kun minä en, ah, mistään en...!

    En syytä, kuollut olen vaan,
    ja yhtyä en murhaajaan
    voi milloinkaan, en milloinkaan!



VARJOT


    Seisoo yössä ihmislasta kaksi.
      -- Kolkko, kova mies,
         kunne käy sun ties?
      -- Kauas, sinusta vain kauemmaksi.

    Seisoo yössä ihmislasta kaksi.
      -- Kuuko heijastaa
         kuvaas kalpeaa?
      -- Eron kautta käyt vain rakkaammaksi.

    Seisoo yössä ihmislasta kaksi.
      -- Vainaan haamu liet!
         Minne nyt mun viet?
      -- Armaakseni iki-ainoaksi.


JOUTSENLAULU


    On kultakimmelteinen kevät-taivas,
    on lauhat tuulet...
    Oi, sydän, kätke autuutes ja vaivas,
    ei koita kevääs niinkuin raukka luulet:
    vain muistojesi joutsenlaulun kuulet.

    On tuoksu tuttu kevätviidakoissa
    ja pälvet läikkyy...
    Mut multa aurinko on ijäks poissa,
    vain kaihojeni kuvat kultaa väikkyy,
    ja ma hymyyn, kyynelöitsen noissa...



AVE MARIA


    Ave Maria,
    sa neitsyt valkea niinkuin aamu,
    sinun tähtesi naisen haamu
    armas on meille...

    Ave Maria,
    ma ihminen vain olen, harhaantuvainen;
    kalliimmaks kävi maallinen nainen
    sydämelleni...

    Ave Maria,
    sa olisit voinut säälisi säästää!
    Miksi veit armaan, kun voinut et päästää
    kahleita rinnan!

    Ave Maria,
    nyt syntinen lien sulle kiitosta tuomaan.
    Miksi et kätkenyt armosi huomaan
    aikaisemmin!

    Kirottu lien ma,
    kantaja suruisen rakkaus-sadun,
    mut taakkani kannan ennenkuin kadun!
    Ave Maria!

    Elämän onni,
    mainen päivä, mi mailleen meni,
    ah, liian ol' kaunis katuakseni!
    Ave Maria!

    Ijäti tahdon
    ma sieluni autuuden viejälle laulaa...
    tummaa silmää ja valkeaa kaulaa...
    Ave Maria!

    Palkkako laulun?
    Oi, jalot rouvat, kyynele suokaa:
    se synteini puolesta taivaalle huokaa
    Ave Maria...



KOTIPETÄJÄ



VANHA MUMMO


    Vanha mummo harmaahapsi,
    nukkunut jo huomaan Herran,
    muistan, kuinka armahasti
    lasna kantelit mua kerran...
    Tuosta tunnen taaton uksen,
    tuosta kansan tuudituksen.

    Sydän lauloi sylkyttäissään
    synnyt muinaispolven suusta,
    käsi kertoi liekuttaissaan
    aurasta ja kangaspuusta...
    Tuosta lapsen rinta yhä
    soi kun korpikannel pyhä.

    Enää liekuta ei laulus,
    kuules muinaisist' ei haasta,
    mutta silmäs murheen-kaunis
    tuikkaa mulle varjoin maasta
    niinkuin joulutähti hohtaa,
    vaalii, lohduttaa ja johtaa...

    Enkel-katseen tuon sa saitko
    viljoin virranneesta veestä,
    jonka itkit rukoillessas
    tuskan-tutun heimos eestä,
    josta, tiedän, helmi pieni
    vieri vuoksi munkin tieni:

    Tähtiin pyytää eikä pääse,
    tekee vartta, ei saa kukkaa,
    ain' on eessä suru, sulku,
    joka voimat pirstoo, hukkaa...
    Luonto orjanansa pitää,
    kylvöt vaatii, harvoin itää...

    Tumma tuutija, sua kiitän
    askarteesta kätes karun!
    On kuin arka avunhuuto
    mulle muisto elos tarun,
    josta palkaks sait vain petun,
    korven yöstä valloitetun.

    Kuin sa kerran mua, mielin
    muistoasi käsin kantaa,
    pyhä vaimo, jonka osa
    ainut oli muille antaa,
    raataa, unohdettu olla,
    maata köyhäin kalmistolla...



MAAILMALLA


    Pyhä syntymämaa, emo ankara suuri,
    sa henkeni latva ja aineeni juuri,
    niin karvas ja sentään niin suloinen ain,
    elonvoima mun omassa rinnassain!

    Ma turhaan vieraita polkuja polen:
    olet läsnä, jos kuinkakin kaukana olen,
    olet pyrkimys, poltto mun sydämessäin,
    olet henkeni kurkotus päivään päin!

    Olet muinaisen muisto ja tahto sa taaton,
    hämypäilyvä aavistus juhannus-aaton,
    min virttä mun sieluni ainiaan soi...
    Ei kantelo kauniimmin soida voi.

    Kuvas onhan, sen tunnen, tää murheinen rinta,
    mi soiluu kuin sydän-yön järvien pinta...
    Ah, unten lahjan sulta ma sain,
    ah, unten maa sinä lienet vain!



TALVINEN PALUU


    Kun minä jällehen nään
    hangen ja lakean jään,
    lyö ilon kotoisen korkea laine
    lävitse pään!

    Sun tunnen, tunnenhan kyllä!
    Sydänkaihoni syleilyllä
    sua tervehdin syntymäkyläni kaunis
    ja taivas sen yllä!

    Kun minä jällehen nään
    isien tanteren tään,
    raukenen, unohdun eteesi hiljaa
    kyyneltymään...

    Paha paljonkin ollut oot mulle,
    mut kanna en kaunaa ma sulle.
    Sitä päivää, jona en siunaisi sua
    ei koskaan tulle...



KOTIPETÄJÄ


    En mitään ma tiedä
    maan päällä kauniimpaa
    kuin ranta-äyräällä mänty,
    mi ilmahan kurkottaa
    käsivarttansa sitkeää, käyrää,
    auringon kultaamaa...

    Se seisoo siinä
    tuo kohtalon kytkemä vahti,
    korvissa aina
    ulapan autio kohu
    ja aaltojen ikuinen tahti,
    se seisoo siinä
    vihreenä tuulien tiellä,
    kesät ja talvet,
    ain' yhtä tyynellä miellä.

    Muistan, ah muistan
    kaikkia kauniita muita
    hentoja, herkkiä
    linnun-laulatuspuita,
    joilta jo vaaran varjo,
    viima, mi ohitse viistää,
    voiman murtaa
    ja puvun helkkyvän riistää.

    Kiitän ma Luojaa,
    että on meillä myös noita
    vankkoja urhoja,
    untensa erakoita,
    vasta-sään kansaa
    tuhat-polvinen suku,
    joiden on vaivat vanhat
    kuin tuhatvuosien luku.

    Kuin temppelin holvi
    on lakeus latvasi karun.
    Läpi tuulien humun,
    syysmyrskyn ja sumun
    sen alta soi virsi
    ikuisen unen ja tarun,
    kaukaisen kanervakankaan
    laulelot liedot
    ja tähtien, aaltojen
    kylmät, ankarat tiedot.

    Miten paljon, ah, paljon
    sa kertoa voisitkaan
    elon haaveista katoavista
    ja myös kadonneista!
    Mut kuoreesi kohmettuvaan
    kaikk' kätket kohtalon salat,
    myös sen että uupua alat,
    sa urhein urhoollisista...
    Loppuun asti sa tahdot
    törmällä seista.



KORVEN HENKI


    Helmassani soiluu elon syvyys,
    tutkimaton, liikkumaton hyvyys...
    Yössä hiljaisuuden kaihon-soiva
    kannel yksin helkkyy unelmoiva...

    Otsallani uinuu haave lieto,
    uumenissain iki-tuskan tieto...
    Lienen suo: jos astut, jalka vaipuu,
    kaipaat: sinipiiaks vaihtuu kaipuu...

    Olen itse alku-aineen mahti,
    vuorten, vetten aartehitten vahti,
    ihminen jos halaa, pyytää noita,
    isken silmiin aarnivalkeoita...

    Olen pyhän pysyväisen henki,
    olen herra korskan ihmisenki;
    vapahaks jos yrittää hän milloin,
    lapsen lauluillani kiedon silloin...



KAUPUNGIN HENKI


    Voi kansaa, mi köyhäksi leimasi maansa,
    min kulta vain vartoo vapauttajaansa!

    Tääll' liian on kauan jo pettua syöty
    ja vieraalle kannettu palkka ja hyöty!

    Olen henki toiminnan, tahdon ja tarmon,
    ja tappaja unten ja untelon armon!

    Älyn voittoa vaadin, ryskettä roimaa,
    se on suurempi murheen ja halla-yön voimaa!

    Väkipyörien jymy, teon valtava taulu
    on kauniimpi kuin ikihaavehen laulu!

    Ei puuttehen syitä Suomelle suotu;
    se on suureksi, rikkaaksi, raikuvaks luotu!

    Ei enää lepohon, itkuhun aikaa,
    nyt antakaa riemulla kirvehen kaikaa!

    Sepot nuoret ja vanhat, iskekää taajaan,
    niin että lyö säkenet maailmahan laajaan!

    Niin että käy ilmassa elämän helke
    ja mailla ja merillä mainehen välke!

    Tää maine: on Suomella kohtalo Hellaan:
    se voittaa voittajan kauneudellaan.

    Yhä henkensä luo, yhä laulunsa helää,
    on vanki ja sentään vapaana elää!



SUOMEN SUVI


    Paistaa Luojan suuri päivä,
    lehdot helkkää, ilakoi,
    kaukomielet laineet kiikkuu,
    kukkarinnat kummut soi...
    Laihot heilimöivät lupaa:
    työmies työnsä heelmät saa,
    elon armautta riittää,
    jokaiselle kasvaa maa!

    Suomen suven armas kuva
    uniko vain unohtuva?

    Näkee unta uhrikuusi:
    Kodin, templin parsi lien,
    kylvän taiat kaikkialle,
    joka syömmeen laulan tien.
    Tahdon kasvaa, tahdon olla
    rakkauden, rauhan puu,
    kunnes oksieni alle
    kaikki kansat koteutuu.

    Ihmisyyden iloon lupa
    turhako vain tuulentupa?

    Kulkee kaukaa ylhät tuulet,
    halki aikain vastuun tuo:
    Kaikki katoo, kaikki ehtyy,
    yks ei: vapauden vuo!
    Niin on suuret, niin on ylväät,
    niin on kauniit lapset maan:
    henkensä he antaa, vaan ei
    kauneuden kaihoaan!



VIRTA



TIE


    On iki-laaja, laaja tie
    ja kaikki kulkee siitä.
    Ei taivaanranta-rajatkaan
    sen tungokselle riitä.

    Vaan monet syrjään sysäistään
    tai murhatahan salaa,
    ja yöhön, maahan takaisin
    taas aine raskas palaa.

    On iki-pitkä, pitkä tie,
    ei määrään pääse kukaan,
    mut kaikki vierii, vierii vaan
    kuin laineet virran mukaan.

    Ja kaikki kulkee, kulkee vaan,
    ei kukaan tiedä kunne,
    ei tiedä toinen toisestaan,
    ei itseäänkään tunne



NEMESIS


    Sit' en sure,
    että kuolema mun tapaa,
    sitä vainen, etten ole
    sinne matkallani vapaa;

    että sitoo
    sydänsäikeet juurten syväin
    esi-äitein, esi-isäin
    eksyväin ja erehtyväin;

    ett' on taakka
    toisten tuskaa, toisten syitä,
    että kierrän kehää, samoon
    öitä ennen eletyitä;

    ettei voimaa
    olla sokko eessä pahan,
    nousta unen, uskon siivin
    onneen olemattomahan;

    ettei lupaa
    olla leija ilon harhain,
    että kohtaloni luin
    liian selvään, liian varhain...



DE PROFUNDIS


    I

    Ken rannattomuutesi, taivas,
    on kerran nähnyt, hän ainiaks lumottu on.
    Siks, sydän, on niin vaikean ankara vaivas
    ja kaihosi loppumaton...

    Oi riemua korkeessa koissa!
    Sokaisi synkemmin valos kuin synkehin yö.
    Nyt portit on kiinni, nyt lienet kaukana poissa,
    mut liekkisi rintaani syö.

    Suur rakkaus-palo, ah, etten
    ma milloinkaan sua, ääretön, nähnyt ois!
    Sua vannotan kautta Lethen lempeäin vetten,
    kuva kuolematon, mene pois!

    Ei, ei, älä tuskaani kuule!
    Pysy luonani muisto kaunihin kadonneen!
    Älä pelkää, en sua pyydä, en todeksi luule,
    kajo yllä yöllisen veen...

    En pyydä ma ennallensa
    elon mennehen varjoa, armas on raueta näin,
    näin hiljaa hohteessa kaukaisen rakkautensa
    ja katse taivasta päin...


    II

    Ma meren hylkehen lailla
    kohotan ilmoille
    syvyyden huudon ja murheisen muodon,
    painuen jälleen
    yöpohjaan synkeäin vetten...

    Ma ilmojen kotkan lailla
    vaativan, valtavan,
    isken silmäni liekkisen säilän
    avaraan sineen:
    maan kamaraan vaipuen jälleen...

    Ma ijäisyyden tytär,
    liikkuva, läikkyvä,
    miks' olen näin, ah, kytketty kiinni
    maahan ja mereen
    ja kaikkehen katoovaisuuteen!



MATKALLE PYYNTÖ

(Baudelairen mukaan.)


    Sa siskoni soma,
    sa lapseni oma,
    mi autuus ois kanssasi lähteä pois
    ja lempien kuolla
    maan toisella puolla,
    miss' aurinko kaunis kuin katseesi ois!
    Vesihelminen häivä
    ois yllämme päivä
    kuin sielujen autere salainen,
    kuin silmäsi palo,
    min pettävä valo
    on virvaa kalvossa kyynelten.

    Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain,
    yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.
    Joku esine vakaa,
    mi vuosien takaa
    on säilynyt, kertoisi muistoistaan;
    arat, kallihit yrtit
    ja ambrat ja myrtit
    yön ilman täyttäisi tuoksullaan,
    ja kultaisihin
    kuvastimihin
    itämaiden aarteet loistoa lois:
    sais sielu uuden
    sointuvaisuuden
    ja syntymäkieltään se haastaa vois.

    Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain,
    yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.

    Näät, armas on ilta
    ja satamasilta
    on laivoja täynnä, ne vartoaa:
    vain viittaus pieni
    ja autuas tieni
    käy kanssasi taivahan rannan taa.
    -- Jo aurinko vaipuu,
    kuin riutuva kaipuu
    yli kattojen, puiden se ruskonsa luo.
    Maat, taivahat, meret
    ja ihmisten veret
    hyasintin ja kullan hehkua juo!

    Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain,
    yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.



VIRTA


    Ohi vierivä virta,
    kalvoosi katsomaan jään
    ja ihmeesi ikuisen edessä
    kumarran pään...

        Ihmisen elämä,
        ihmisen riento ja maine
        ohitse liukuu
        niinkuin laulava laine...

    Sun soiluvan sielusi soiton,
    ah, tunnenhan sen,
    se tuttu on mulle
    jo vuosilta lapsuuden...

        Me laulamme samaa:
        sa rientosi loputtomuutta,
        ma kerkeän kesän
        ikisäilyvää katoovaisuutta...

    Mun osani nuokkua
    heinänä heilivän maan,
    sun osasi laulaa
    vierivää virttäsi vaan...

        Ihminen kuihtuu
        kuin kukkanen pientarehella...
        Ei ole loppua
        maailman kauneudella...



LOTlN VAIMO


    Äsken sykkivin
    riensin sydämin,
    äsken oli meitä vielä kaksi...

    Nyt en ketään nää,
    yö jo yllättää,
    veri hyytyy jääksi valkeaksi...

    Äsken lauloin ma
    tuskaa, riemua,
    elon vuolautta aina uutta...

    Nyt ma laula en,
    ma kuuntelen
    sydämeni suurta hiljaisuutta...

    Lienet vainaan syön,
    kannat halki yön
    mykän kaiun ajast'aikain takaa...

    Itse patsas lien
    päässä elon tien...
    Väsynyt vaeltaja allain makaa...



YKSIN JÄÄNYT


    Kuinka lienenkin näin yksin jäänyt?
    Saavu ystävää ei edes harvaa...
    Maailman menosta en mitään arvaa,
    liekö kylmä vaiko lämmin sää nyt...

    Arvaan vainen aatosteni juoksun,
    näen kuin ne kulkee kaukaisuuteen
    levittäen yöni hiljaisuuteen
    ammoin kuihtuneiden kukkain tuoksuu...

    Kukkain tuoksun, päätä huumaavaisen,
    päivän paisteen kilon silmän kaiheen,
    onnen muiston, iki-itkun aiheen,
    lemmen murheen, lemmen riemun laisen...

    Tyydyn tähän autuuteeni poloon...
    Tulkaa kaikki turhat tuulentuvat!
    Teitä kaipaan kadonnehen kuvat
    sydämeni suureen yksin-oloon...



SILKINKUTOJAT


    Me ijäti kudomme silkkiä pitkää
    ja ryysyt on yllämme yhä,
    työryysyt on yllämme elämän kaiken,
    oli rikkaalla arki tai pyhä!
    Me aarteilla täytämme valtameri-laivat,
    me kullaksi muutamme jäsentemme vaivat,
    mut ryysyt on yllämme yhä,
    oli rikkaalla arki tai pyhä!

    Me ijäti kudomme silkkiä pitkää,
    punaista purppura-raitaa...
    Kerran, kerran se käyttäjän yllä
    muuksi muuttua taitaa!
    Kun nousevat henget kiusatun veren,
    ne hurjemmin hyökyy kuin lainehet meren...
    Me kudomme kuolinpaitaa,
    verenkarvaista purppura-raitaa!



TUULINEN SÄÄ


    Pois, pois halu on
    kevät-tuulisen sään
    yli iljangon,
    yli siintävän jään,
    läpi yön, ohi maan!

    Kevät-yö karkeloi...
    On terhentä tie,
    kilo kirsien soi...
    Mikä riemusi lie?
    Pyhä kaipaus vaan!



HATTAROITA


    On hiekkaa vieriväistä elo kaikki
    ja lainehien läikkää lapset maan
    ja jumalamme, jumal-unelmamme
    haihtuvia hattaroita vaan...

    Mut pilvet nuo on täynnä kyyneleitä
    ja hetken kauneuden purppuraa,
    myös ukkos-ilman uhkaa, salamoita,
    tulta, joka lyö ja puhdistaa...



KANSAN-VARIETEESSA


    Kaunis lapsi tanssimassa
    tantereita,
    laajan maailman mantereita...

    Tanssi maita, polje päitä,
    älä näitä,
    köyhän kansan tähkäpäitä!

    Kaunis lapsi kiertämässä,
    kostamassa,
    omaa verta nostamassa

    Laula, laula, armas lapsi,
    kultahapsi:
    taivas kaartuu kauniimmaksi!

    Syttyy synkkiin sydämihin,
    riutuvihin,
    usko näkymättömihin...

    Suutu, säihky, silmä musta
    innostusta!
    Iske vallankumousta!

    Vapautta vangituille,
    oikeutta
    sorretuille, poljetuille!



MENNYT ONNI


    Tiedän, miksi unten onni meni:
    ei se riittänyt mun onnekseni,
    uskonut en pelkkää uneksuntaa,
    toivoin totuuteni valtakuntaa.

    Elon taistoon parhaimpani vein ma,
    itseni näin köyhäks, orvoks tein ma.
    Tunnen: vaikka menetinkin pelin,
    unelmani arvoisesti elin!



TEMPPELIHERRA


    Nuor' olin kerran,
    sankari kirkas uljahan kunnon,
    ritari puhtahan omantunnon,
    sen puolesta sodin:
    autoin jokaista
    sorronalaista, tarvitsevaista,
    orpoa puolsin, suojasin naista,
    ja pyhyyttä kodin.

    Nyt olen vanha.
    Monta on rinnassa haavaa syvää,
    niidenkin lyömää, joille tein hyvää;
    ne syvimmin viiltää.
    Kaikki on murtunut,
    työni niinkuin elämäni päivät,
    haihtuneet silmistä unelman häivät;
    vain kyynele kiiltää...

    Väsynyt olen,
    väsynyt elämän taisteloon pitkään,
    ei enää yllytä toivot mitkään,
    ei edes viha...
    Salli, oi, Herra,
    salli jo toinen ja todempi oppi:
    levätä raukean rauhaisa soppi
    ja varjoisa piha!



SYKSY


    Lehdet lentää, tuuli käy,
    kiiltää märkä maa,
    syksyn ilta hämärtäy,
    tähti tuikahtaa...

    Suvi suven jälkehen
    kuihtuu, taakse jää,
    halki kylmän kyynelen
    muisto välkähtää...



VANHA LUOSTARI


    Kulkee kuun ja päivän silta
    yli vanhan kaarikaton,
    lankee pinjan tumma varjo
    yli vanhan nurmimaton.

    Illan tiessä niinkuin aamun
    raunioilla mykkä palmu,
    veriruusut, villi viini,
    unhoituksen vieno valmu...

    Muurin luona vanha nunna
    niinkuin varjo liikkuu hiljaa
    hoitain pyhän yrttitarhan
    okahaista ruusuviljaa...

    Kukkaa kastaa, jälleen vaipuu
    rukoukseen oven pieleen:
    "Mater Dei, anna rauha
    ylpeään ja nurjaan mieleen!"

    "Anna rauha", toistaa pinjat,
    palmut, ruusut alla uksen,
    synkät sypressit ja pienet
    univalmut unhoituksen...



KUURAINEN KANNEL


    Taas härmän kuu, taas talvi kuuraa seuloo,
    puut lehdettömät huurre-huntuun neuloo
    ja hämy pitkä lankee riitemaille...
    Jääkukat sille, mi jäi kukkaa vaille.

    Jääkukat mulle syvään sydänalaan,
    jään helke lauluun, jonka laulaa halaan
    hänelle, mi on elostani poissa,
    mut vierelläni kauneuden koissa!

    Me rakastimme, toisiltamme saimme
    sen kaiken, mitä elämältä haimme,
    mut oman itsemme me muille veimme...
    Ah, ystäväni, miksi näin me teimme!

    Vain sikskö, ett' ois halki elon harhain
    ain lempemme kuin paiste tähtitarhain
    niin kirkas, kaukainen ja kaihonhyvä,
    niin korkee, koskematon, ijäis-syvä!

    Ja ett' ois meillä latu laulajoiden
    ja onni käydä tiemme unelmoiden,
    niin yksin kuni tähdet ilmanpielen,
    vain kanteloina kauniin kaihomielen!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaukainen kevät: Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.